Talvi-iltain tarinoita 5 - Sumutarinoita.

Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 5, by Zacharias Topelius This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Talvi-iltain tarinoita 5 Sumutarinoita. Author: Zacharias Topelius Translator: Ilmari Jððmaa Release Date: January 23, 2012 [EBook #38651] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVI-ILTAIN TARINOITA 5 *** Produced by Tapio Riikonen TALVI-ILTAIN TARINOITA 5 Sumutarinoita. Kirj. Z. TOPELIUS Suom. Ilmari Jððmaa Ilmestynyt ensimmðisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911. SISáLLYS: Johdanto. 1. Augustan vaapukat. 2. Ikuinen ylioppilas. 3. Drifva neiti. 4. Pienkeittðjð, joka aina nousi ylimmðiseksi. 5. Toholampi. 6. Vedenkorkeusmerkki. 7. Nuorallatanssija. 8. Briitta Skrifvars. 9. Tyhjðt sydðmet. 10. Vuodenajat. JOHDANTO. Siitð, joka on nykyajan nopeilla h—yrylaivoilla tottunut uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itðmeren yli kulkeminen tuskin tuntuu muulta kuin vðhðiseltð aamukðvelyltð. Kolmipðivðiset mahdolliset ikðvyydet, mitkð aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisðmeren laisessa pienessð pesuvadissa, ovat meidðn aikamme tottuneista matkustajista tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka syysmyrskyjen ja jðiden tðhden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa matkustaja tavallisesti mieltððn hyvinvarustetun p—ydðn antimilla ja lukemalla hyvðð kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin kðrsivðllisyyttð, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat tavallisesti kevðt ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu kuin ihmisen mielentilat, mutta vðlistð sattuu, ettð tuuli nukkuu Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu pðivðt pððstðnsð hautoa kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysðyttðð kulkunsa, h—yrylaiva seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tðhystðjð seisoo mastokorissa jðykkðnð vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillð meren virrat saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta tuntemattomia kareja kohti. Kauniina toukokuun aamuna vuonna -- samantekevðð milloin, ei siitð pitkðð aikaa ole -- irroitti pieni Hengist h—yrylaiva k—ytensð Helsingin satamasillasta ja lðhti merelle tehdðkseen matkan Tallinnan kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vðhðinen, sillð noitten laivojen tarkoitushan onkin parhaasta pððstð tuoda kaikkia hy—dyllisið ja hy—dytt—mið tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhð vielð pukee, koristelee ja sulostuttaa kylmyydestð vðrisevðð pohjolaa, tðtð pohjolaa, joka myy metsðnsð kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestð, joten laiva epðilemðttð oli py—rivð kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekððn arveluttava seikka ollut peloittanut muutamia matkustajia kðyttðmðstð hyvðkseen tðtð sopivaa suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttðvðmpðð, mutta pitempðð Tukholman tietð tai vielð pitempðð eikð suinkaan hupaista Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievðð puoliympyrðð. Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno pohjatuuli, joka pðivemmðllð sai merenpinnan vðrehtimððn, vei meidðt vain sitð nopeammin vanhaan Tallinnaan, missð Hengist levðhti ensi y—nsð. Yhtð tyyni oli meri, yhtð kirkas taivas ja yhtð hilpeð matkustajain mieliala, kun seuraavana pðivðnð jatkettiin matkaa puolenpðivðn rinnassa. Matkustajat viettivðt iltapuolen perðkannella, ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka miellyttðvðllð merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle. Onnellinen kohtalo oli tðlle alukselle koonnut melkoisen mððrðn niitð rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevðt keskustelun viehðttðvðksi, ja me kaikki ymmðrsimme olevan edullista kðyttðð niitð hy—dyksemme. Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikðð oli vaikea tarkalleen arvata, ensimmðisenð ehdotti, ettð laskettaisiin perðhyttien matkustajat. Hðnen kuiskailtiin jo salanimellð julkaisseen kolme romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljðnteen. -- Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta. -- Tai seitsemðstð viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihðn meitð liene enempðð kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemðn miestð. -- Anteeksi, kaksitoista meitð on, huomautti kapteeni Videstrand, iloinen ja hyvðluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston asioita ajettavana ja joka tunsi Itðmeren paremmin kuin kalastaja tuntee lðhimmðn apajavetensð. -- Aloittakaamme eversti Hemmingistð ja teistð itsestðnne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni. -- Niin, Emsiin. Konsuli R—nnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand... -- Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen. -- Hyvð, siinð on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa R—nnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla... -- Niin, sanoi rouva R—nnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo raukka, joka ensi kerran koettelee siipiðnsð tuntemattomassa maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hðnellð on viehðttðvð ððni. Viehkeð, vaaleaverinen tytt— katseli kiitollisena ja kainona suojelijaansa. Hðn oli melkein pððtððn pitempi rouva R—nnevallia, joka ollen parhaillaan kolmenkymmenen iðssð oli mitð suloisin pikku rouva. -- Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. -- Sitten ... mutta meidðnhðn olisi pitðnytkin aloittaa teistð, oppinut kanslianeuvos Rabe. Seitsemðn. Enk— jo sanonut, ettð teille oli tuleva viisasten numero. Ja jottemme enðð toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti lukuun dosentti Sumun... -- Englantiin, vastasin minð. -- Kahdeksan. Mikð on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona? -- Lautamies Santala, varakas isðntð Pohjois-Hðmeestð, vastasi kapteeni Videstrand. -- Hðn nðyttðð tuskin kolmenkymmenenkððn vanhalta, mutta on sentððn ainakin jo yli neljðnkymmenen, koska hðn on matkalla noutamaan tytðrtðnsð Lausannen kasvatuslaitoksesta. Eversti Hemming, joka tðhðn asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli tðll—in muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitð, ettð oli tavannut suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin kuin hðn itse. -- Santala, sanoi hðn, on niitð, jotka ovat omin neuvoin hankkineet melkoiset tiedot, ja kuitenkin hðn on vaatimattomampi kuin kukaan meistð. Kirja, jota hðn lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hðnessð on oikeata kunnianhimoa, hðn tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman tulkkia. -- Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistytt—jð talouden ja karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliððsti. -- Luultavasti ei, vastasi eversti. -- Santala koettaa kaikin tavoin saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytðrtððn siihen opettajaksi. -- Meidðnhðn piti laskea. Siis Santala yhdeksðs. Entð tuo vanha biisamiturkkinen herra, joka ei nðytð kuulevan eikð nðkevðn muuta kuin nuottinsa, joita hðn lakkaamatta tutkii? Kukaan ei tuntenut hðntð. Kukaan ei ollut kuullut hðnen lausuvan sanaakaan. Hðn oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtið, ja kuulee korvissaan kokonaisen orkesterin soittavan. Me pððtimme nimittðð hðntð yksinkertaisesti vain Biisamiksi. -- Mutta sittenhðn meitð kumminkin on kymmenen, virkkoi luvunlaskija-neitsemme. -- Eipðs, huomautti kapteeni Videstrand. -- Oletteko, armollinen neiti, koskaan lðsnðolollanne kunnioittanut minkð maanosan h—yrylaivaa saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitð miellyttðvðllð seurallaan? -- Te olette oikeassa. Tððllðhðn niitð on kaksikin. -- Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille, vuoroin hankkimalla "_was anzubeissen_", jotakin pureksimista, joka viimeksimainittu heistð on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti. Kun seura sitten oli pððssyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun, istuttiin illalliselle mistððn pahoista aavistuksista tietðmðttð; silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpitt—mðsti, puoleksi leikillisesti hðmmðstyneenð kuiskaavan veljelleen: -- Mutta meitðhðn onkin p—ydðssð kolmetoista. Sitð vastaan ei kðynyt vðittðminen, meitð oli todellakin kolmetoista. Onneton, joka siten vastoin tahtoaan hðiritsi onnellista rauhaamme, ei ollut kukaan muu kuin Hengistin pððllikk—, kapteeni M■ller, jota emme olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, ettð jos hðnetkin luettiin mukaan, niin olisi my—skin ollut pantava laivavðki ja palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipð sittenkððn saatu olemattomaksi, ettð meitð istui kolmetoista p—ydðssð. Jotakin oli tapahtuva. Puoli seuraa lðhti mystillisin mielin levolle. Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen jyskinð lakkaavan, sitten epðr—iden alkavan jðlleen, sitten taas lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan -- ainiaaksikohan? Me olimme aukealla merellð, emme tunteneet mitððn tðrðhdystð, emme vðhintðkððn heilumista; mikð sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden? Tietysti kolmetoistaluku. Hetkisen odotuksen jðlkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat porraskðytðvððn ja kysyivðt puoliuniselta palvelijalta, miksi oli pysðhdytty. -- Sumua, kuului vastaus. Eik— sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lðhtivðt perðkannelle. Sumu ympðr—i aluksen loistavan punaisena nousevan auringon sðteistð ja niin tiheðnð, ettei nðhnyt kaapelinpituudenkaan pððhðn. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikð ollut viisasta laskea sokeasti sumuun. Aika kului, juotiin kahvia, sy—tiin aamiainen, jopa pðivðllinenkin; yhð pysyi sama liikkumaton, tiheð pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat kðvivðt kðrsimðtt—miksi ja kysyivðt kapteenilta, milloin hðn luuli voivansa jatkaa matkaa. -- Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus. Onnettomat h—yrylaivojen kapteenit! Muistanpa erððn heistð, aina rauhallisen, aina hyvðluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli vðsyttðnyt hðntð tavallisilla viisailla kysymyksillððn ja kummasteli lopuksi, miks'ei nðhnyt laivan entistð pððllikk—ð, vanhaa tuttuaan. -- Missð kapteeni K. nyt on? -- Hðn on kuollut. -- Mitð? Kuollutko? Miten hðn kuoli? -- Hðnet kyseltiin kuoliaaksi. Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidðn ryhtyð. Sormia kasteltiin, jotta huomattaisiin vðhðisinkin tuulenhenki, mutta aina turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki sðkkinsð. Ilma oli liikkumaton, meri kuin jððtynyt. Pðivð kului usmaverhon yhð pysyessð yhtð lðpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat istuivat tyynen epðtoivoisina kannella ja olivat vðhitellen tyhjentðneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet. Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa, onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta elðmðstððn tai muuta muististaan. Ehdotus herðtti epðilyjð. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei tiennyt mitððn, mikð olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen, useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvðnsð vain kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet kaksintaisteluun sakkip—ydðn ððressð perðsalongissa. -- Minð ehdotan -- virkahti rouva R—nnevall -- ettð naisille annetaan oikeuksia, mutta ei mitððn velvollisuuksia. -- Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming. Sillð vðlipuheella sovittiin Decameronista. Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli Hedmanssonin kðsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta Travem■ndeen asti, olipa sitten sumua tai ei. áðnet—n biisamiturkkinen herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, ettð olisi viitsinyt virkkaa sanaakaan, mutta hðnkin otti vastaan numeronsa, yhð vain katsella tuijottaen kðsittðmðtt—mið nuottejaan. Arvan, missð oli numero yksi, sai konsuli R—nnevall, joka tilattuaan punssia ja seltterið ja katsahtaen syrjðstð hymyillen rakastettavaan vaimoonsa aloitti ensimmðisen kertomuksen. ENSIMMáINEN KERTOMUS. Augustan vaapukat. En tiedð, onko luonnon jðrjestyksen mukaista, ettð kahdenkymmenen ikðinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tytt— inhoavat toisiaan, varsinkaan silloin, kun molemmilla nðyttðð olevan kaikki mahdolliset syyt pðinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minð saatan ilmoittaa erððn pettðmðtt—mðn keinon moisen vðlin aikaansaamiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin ettð asianomaiset kihlataan keskenððn heidðn vielð lapsina ollessaan. -- Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva R—nnevall. -- Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessð merikaupungissa etððllð, samapa missð, oli kaksi varakasta kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja lastauspaikassa, K——penhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan estðnyt kauppahuoneitten isðntið osoittamasta oman konttorinsa ja toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitð kohteliaisuutta, mikð soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyvðksi veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin eivðt liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa kðvivðt kirjanpitðjðt tai laivurit kotosalla ja asiamiehet ulkomaisissa satamissa, eikð se pððttynyt ilman molemminpuolisia konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksið vuoden tilinpððt—stð tehtðessð. Kun sitð oli jonkin aikaa kestðnyt vaihtelevin voitoin ja tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka my—nnðn, ettei sitð aina pidetð varsin edullisena liikeasioihin nðhden, oli tðllð kertaa tuloksena edullinen tilinpððt—s. Lyhyesti sanoen, neuvokas tðti, jonka nimeð minun ei tarvitse mainita... -- No, se vielð puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen epðtoivoisena. -- Oh, ðlð pelkðð, kyllð minð olen hellðvarainen ja kerron vain historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, tðti -- oikea asioitsijatðti -- keksi, ettð isðllðni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika, joka silloin oli yhdentoista iðssð, ja Augustan isðllð, toisella kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytðr. Tðdin viisaalla vðlityksellð keksittiin pettðmðt—n keino, millð saatettiin yhdistðð molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinn—t niin, ettð salainen, molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitð suotuisimpaan rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikððn ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen kðteen, niin tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella my—skin toisen voitto tai tappio. Asia oli niin selvð, tilinpððt—s niin eittðmðt—n, ettei mikððn kamarineuvos olisi voinut l—ytðð ainoatakaan erehdystð tðstð laskusta. Erððnð iltapðivðnð kutsuttiin molemmat tðmðn rauhansopimuksen viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina istuivat asioitsijatðdin rinnalla pitkðssð juhlasohvassa meidðn vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, ettð he olivat kihlatut, ja heitð kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivðt pitðneet asiasta varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet toisiinsa kelkkamðessð, joululeikeissð ja vappuna tavallisissa palloleikeissð. Tietðmðttð juuri mistððn hellemmistð tunteista he olivat sangen hyvin sietðneet toisiaan, vielðpð haukkasilla ja rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan my—tðtuntoakin, mitð hyvð juoksija ei voi olla tuntematta yhtð nopsaa ja sukkelaa kumppania kohtaan. Siispð heillð ei sillð hetkellð ollutkaan mitððn kihlaustaan vastaan, pðinvastoin se oli heistð hyvin mieluinenkin, koska siitð hyvðstð saivat ohukaisia. Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kðvi molempain talojen vanhempien ja lasten vðlinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin vðhðn uutta liittoaan, ettð he luultavasti olisivat kokonaan unohtaneetkin sen, ellei siitð olisi heille alinomaa muistutettu. "Otto, mene solmimaan Augustan kengðnnauha, pitðð olla kohtelias morsiamelleen"... "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitðð suoda sulhaselleen kaikkea hyvðð"... Ottoa, suurta poikaa, hðvetti tyt—n kengðnnauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa Oton kanssa. Lapset eivðt pitðneet velvollisuuksista eivðtkð muistutuksista. Kohta kuultiin heidðn kinastelevan, mitð he eivðt olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsið toisiaan. Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta merkitsee tuossa iðssð ððrett—mðn paljon. Yksitoistavuotias poika ei etsi lemmittyð kahdeksanvuotisten tytt—jen, vaan neljðntoista tai kuudentoista ikðisten neitosten joukosta. Hðn pitðð itseððn jo puoleksi miehenð; hðnen miehekðstð itsetuntoaan hivelee vanhempien tytt—jen taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen saavuttaminen heiltð. Tunnustanpa suoraan, ettei tðmðn pikku kertomukseni Otto ollut mikððn poikkeus tuosta yleisestð sððnn—stð. Hðnet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hðn tietysti rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmðiseen Mariaan, milloin ruskeasilmðiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tytt—ihin. Ja kun hðn palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskðsityksin, havaitsi hðn kauhukseen, ettð hðnen morsiamellaan oli punertava nenð, ettð hðn oli kasvanut ja vaatteet kðyneet pieniksi, ettð hðn astui kenkðnsð lðnttððn ja ettð hðnen kaksi pitkðð, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivðt suinkaan enentðneet hðnen kehittymðt—ntð sulouttaan. Augusta puolestaan... -- Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hðnen tunteitaan; hðnestð sinð olit inhoittava, keskeytti taas viehðttðvð pikku rouva koko seuran suureksi iloksi. -- Oletko siitð niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivðtpð kymmenen tai kahdentoista ikðiset tyt—tkððn ole kivestð, hekin tavallisesti ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. My—nnðn kyllð, ettei pitkðtukkainen poikanulikka, jolla on kðsnið kðsissð ja ðrsyttðvðð, helposti nðrkðstyvðð etevðmmyyttð uudessa kuohuvassa miehuudessaan, ole mikððn miellyttðvð ilmi—. Vaikka siis voi pitðð anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielð melkoista huonommalle kannalle siitð varman varmasta halveksimisesta, jota hðn joka tilassa osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian, ja heitð muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista velvollisuuksista, jotka saattoivat heidðt vðhitellen epðtoivoon, ja vðlttðmðtt—mðnð, matemaattisena seurauksena oli todellakin, ettð he alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistð huomata arpea oikeassa poskessani? Naiset, paitsi rouva R—nnevall, sanoivat nopeasti poskea tarkastettuaan, ettei mitððn arpea nðkynyt. -- Eik—? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua nuorta sulhoa kðskettiin erððssð juhlatilaisuudessa suutelemaan morsiantaan. Morsian kððntyi selin hðneen. Sulhanen otti hðntð kiinni pitkistð palmikoista, veti hðnen pððnsð taaksepðin syliinsð ja suuteli hðntð yli pððn. Silloin morsian ... mutta ehkð sinð muistatkin sen paremmin, ystðvðiseni? -- Hðn vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tytt— vastaa hðvytt—myyteen. Hðn kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva R—nnevall hymyillen. -- Aivan niin, melkeinpð luulen hðnen kðyttðneen luonnollisia puolustusaseitaan. Ja tðmð kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin kasvatettu, iloinen ja hyvðluontoinen tytt—, joka ei ennen koskaan ollut ryhtynyt moisiin ystðvyydenosoituksiin. Minð mainitsenkin tðmðn poikkeuksen vain sen epðtoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidðn mieltððn asioitsijatðdin selitys, ettð suuteleminen kðvisi aivan toisin, kunhan ei kukaan olisi heitð nðkemðssð. Tðti pettyi: kihlatut olivat sinð hetkenð veriviholliset. -- Mutta, Otto... -- Malttia; lehti kððntyy. Kohta tðmðn tapauksen jðlkeen lðhetettiin minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minð viivyin poissa neljð vuotta, jona aikana me kðskystð kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen vuosineljðnneksessð, niin lyhyen ja tyhjðnpðivðisen kuin suinkin mahdollista. Kun minð palasin partasuuna nenðlaseineni ja parikymmentð tanssiaislemmittyð mielessð, olin lujasti pððttðnyt rikkoa tuon inhoittavan kihlauksen, jota minð syystð pidin vapauteni kahleena. Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta. My—nnðn, ettð pððt—kseni horjui hetkisen, kun ensi kerran nðimme toisemme hðnen vanhempainsa kodissa. Nuo neljð vuotta olivat muuttaneet hðnet niinkuin neljð toukokuun viikkoa muuttaa maiseman tððllð pohjolassa. Samassa muisti rouva R—nnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi, vaikka neljð viisi lðsnðolijoista tarjoutui etsimððn tuota illan sumun ja viileyden vðlttðmðt—ntð torjujaa. -- Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua -- jatkoi konsuli R—nnevall hðiriytymðttð -- mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikððn tullivahtimestari voisi huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minð etsin vikoja morsiamestani. Ja kuitenkin tðytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan suloisempi perhonen ole suorinut siipiððn pððstessððn kotelostaan. Minð tarkastelin mitð vihamielisimmin ennakkoluuloin hðnen kauniita, ruskeita hiuksiaan, lempeitð sinisilmiððn, entistð punertavaa nenððnsð ja viehðttðvðð veitikkaa, joka vðikkyi hðnen huulillaan. Turhaan, minð en l—ytðnyt vikaa, jonka olin pððttðnyt l—ytðð. Minð vertailin hðntð milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman ihailun; hðn ei kyennyt kilpailemaan heidðn kanssaan, mutta minun kiusakseni oli hðnessð jotakin, mitð heissð ei ollut, viatonta suloutta, jonka viehðtykseltð en voinut suojella itseðni. Ohoh, sanoin minð itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tytt— esiintyð Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenð minulta pððsi helpotuksen huokaus: Jumalan kiitos, ettei hðn ole sitð koskaan koettanut! Vihdoin keksin suureksi mielihyvðkseni, ettð Augusta astui rumasti, niin olisinpa voinut vaikka vannoa, ettð hðn ontui. Voi, tuo viimeinenkin voitonriemu oli pððttyvð tappioon. Minð havaitsin, ettð jos hðnessð mitððn oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hðnen kevyt, suloinen kðyntinsð tðysin vikoja vailla. Hðn oli edellisenð pðivðnð astunut jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengðn lðvitse. Me annoimme toisillemme kðttð kohteliaasti, kylmðsti. Kaksi virran kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan vðlinpitðmðtt—mðmmin kuin me. Vapisiko hðnen kðtensð? Minð melkein kuvittelin sen vavisseen, mutta se olikin vain nðrkðstystð, joka heijasti minun omaa vastenmielisyyttðni. Jo samana iltana minð tahdoin vapauttaa meidðt molemmat tuosta sietðmðtt—mðstð taakasta. Parikymmentð katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat varustautuneet nðkemððn yhtymisen hellðð hetkeð kuin julkista nðytelmðð. Tðllð kertaa sitð pidettiin aivan selvðnð asiana, me kðskemðttð suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo petti. Mikð kylmyys! Mitð se merkitsi? Olisivatkohan nuoret nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkð kumpikin tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen? Asioitsijatðti, ollen aina kekseliðs, arvasi syyn, kuten hðn kerran ennen oli osannut selittðð pððn yli tapahtuneen suutelemisen ynnð sen kovakouraiset seuraukset. -- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hðn, niin suuresti huolehtien meidðn ujoista tunteistamme, ettð se olisi ansainnut paremmankin kiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa niin pitkðn eron jðlkeen. Tuossa on ðidin huone tyhjðnð. Emme me pane pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin puheleminen kahden kesken. -- Tahdotko? kysyin minð Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin sanoa hðnelle: ole vapaa, minð en aio sinua vaivata! -- En, vastasi hðn lyhyesti. -- Miten haluat, sanoin minð. Hðnen vastauksensa oli kuin kylmð maaliskuun tuuli kerrassaan jððdyttðnyt lempeðmpðin tunteitteni ensimmðisen idun. Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinð iltana eikð my—hemminkððn. En tahdo ryhtyð tyydyttðvðsti selittðmððn, kuinka se oli mahdollista. Siinð iðssð, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitððn niin suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkð, sopimattomaan aikaan tapahtunut vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen epðtoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, ettð kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa sitð. Oliko minussa, vai oliko hðnessð jotakin, mikð pelkðsi ratkaisevaa vðlien rikkoutumista? En tiedð, sen vain tiedðn, ettð tottumus on suuri voima ja ettð kun koko hallitseva ympðrist— pitðð asiaa niin pððtettynð, ettei mistððn muusta voi koskaan olla puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton kohtalon sysðys repðistð hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista vuotta palaamiseni jðlkeen me tunsimme olevamme asioitsijatðdin luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimðttð mitððn muuta pelastuskeinoa kuin hððmme siirtðmisen rajattomaan tulevaisuuteen, kunnes molemmat ehkð ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon iðisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtð kylmðsti, ja sitð kylmyyttð keskeyttivðt vain pistopuheet ja kiusanteot, minun taholtani suuttumus ja hðnen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin punnitsen, niin pelkððnpð turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa onnettomassa ilveilyssð. Ei kumpikaan meistð tahtonut nðyttðð purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin odotimme toisiltamme ensimmðistð sanaa, ja koska sitð ei tullut, niin me yhð kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme. Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka tðytyikin iskeð, koska ilma oli niin kauan ollut sðhk—inen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset ukonjyrinðt useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitððn aavistamattomia uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmi— kuin ðsken leivottu varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista tuomiokuntaa. Hðn oli jokseenkin hyvðnnðk—inen, kðyt—kseltððn varma, hðnellð oli muodinmukainen hðnnystakki, mitð moitteettomimmat irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellððn muulla kymmenen penikulman alalla; tietysti hðnellð oli velkoja, ja hðn katseli, missð voisi tehdð hyvðt naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jððnyt hðnen haukankatseeltaan huomaamatta, eikð Augustan kihlaus ollut hðnestð vðhimmðksikððn haitaksi. Arvattavasti hðn ei tarvinnut pitkððkððn aikaa tðydelleen ymmðrtððkseen meidðn vðlimme, ja hðn huomasi veden kyllin sekavaksi, jotta saattoi hyvðllð menestyksellð laskea siihen verkkojaan kultakalan pyyntiin. Jos siihen aikaan oli mitððn, jota enemmðn halveksin kuin rakkauden keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi. Minð olin nðhnyt niin monta hullunkurista ja naurettavaa, niin monta mielet—ntð ja jðrjet—ntð esimerkkið tuon verenimijðn hurjuudesta, ettð olin pyhðsti luvannut: minun kimppuuni se ei koskaan ole kðyvð. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista pððt—ksistð huolimatta huomasinkin sen erððnð pðivðnð tðysikasvuisena ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydðntðni. Minð kuvittelin, ettð verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin itsekseni: sitð parempi, minð en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta seuraavana hetkenð, sen sijaan ettð olisin pitðnyt sitð loppua aivan luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidðn oli, sanoin taas: miten kurjaa! miten typerðð! Lyhyesti sanoen, minð olin yhtð mielet—n kuin kuka hyvðnsð niistð narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa edes olisin ymmðrtðnyt pitðð mieliharmini omanani! Mutta eipð, minð kðyttðydyin niin k—mpel—sti ja tyhmðsti kuin ihminen ainakin kðyttðytyy kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinð onnestikin minua niin hyvin, ettð minulle naurettiin vasten silmið, aivan kuten tavallisesti kðy moisissa tapauksissa. Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran satamassa. Meitð oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli my—skin vastustamaton kilpailijani. Minð ehdotin, ettð lðhdettðisiin purjehdusretkelle uudella veneellðni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli odottamattoman vakavasti meidðn laskiessamme niemen nenitse aukealle merelle; purjeveneessð oli vain vðhðn pohjapainoa, mutta melkoinen purjemððrð. -- Emmek—hðn reivaa purjeita? sanoi varatuomari. -- Ei tarvitse, vastasin minð. -- Miten vain suvaitsette, virkkoi hðn ja jatkoi Augustan vieressð istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkil—istð Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I Kaarina Maununtyttðreksi. Nytpð minð parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin ettð alihangassa istuva rakastunut pari kyynðrpðillððn melkein koski veteen. Minð tiesin, ettð pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minð en tahtonutkaan. Leveð vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti ja huusi: -- Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan! Sinð hetkenð silmðilin Augustaa. Hðn katsoi terðvðsti minuun, eikð vðrðhdystðkððn nðkynyt hðnen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua; minð pððtin, ettð jððmme henkiin. Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pððsimme kohta suojelevan niemen taa turvaan. Maalle noustuamme l—ysin rannalta vaapukkapensaita ja tarjosin Augustalle kolmea kypsðð marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt hðnen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hðn ty—nsi marjat syrjððn ja lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan panttiarvoituksen sanat: Sisðss' ei, eikð ulkosalla, eikð merellð, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva sy—mmeni toivotuinen. -- Pitðð olla kekseliðs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata tuollaisia arvoituksia, vastasin minð ja heitin halveksitut vaapukat veteen. -- Rukkasiako tðllð tarkoitat? Hðn ei vastannut. -- No niin -- jatkoin minð yhð suuttuneemmin -- kiitð rohkeuttasi siitð, ettð nyt elðt, ja kiitð arvoitustasi siitð, ettð nyt olet vapaa. Meidðn suhteemme on lopussa. Hðn oli yhð vaiti. Minð en voinut sietðð sitð kuvaamatonta silmðystð, jolla hðn katseli minua, vaan riensin kiertotietð kiireesti takaisin kaupunkiin. Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla, ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hðn ei virkkanut siitð mitððn; minð puolestani olin kyllin heikko pelðtðkseni hðpeðjuttua, mikð siitð auttamattomasti syntyisi perheittemme keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivðt, etteivðt sulhanen ja morsian sanottavasti vðlittðneet toisistaan; kaikki luulivat ðlyðvðnsð varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat vain, mitð minð siitð olin sanova. Mutta asioitsijatðti oli niin taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epðillyt jðrkiperusteille rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistðvð meidðt kaikesta huolimatta. Pððstðkseni niin paljoista ikðvyyksistð pððtin matkustaa pois ja kirjeessð ilmoittaa meidðn molempien vanhemmille, ettð olimme vapaat. Lðht—pðivð lðhestyi, lðhestyi liiankin pian. Minð olin hetkisen tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitð, ettð jðlleen olin vapaa, ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkðtðhden se tunne haihtui niin nopeasti? Minkðtðhden tyhjyyden, kaipauksen, melkein katumuksenkin mieliala heti sen jðlkeen tuli sijaan? Kun levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran nðytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitð kaksikolmattavuotias mies pitðð onnellistuttavana ja hurmaavana, minkð tðhden tuntuivat levitetyt kðsivarteni hapuilevan tyhjðð ilmaa? Minð en ymmðrtðnyt sitð, vaan sanoin itsekseni, ettð vapauteen pððssyt kaleeriorjakin tuntee alussa itsensð tottumattomaksi olemaan ilman kahleiden painoa. Ja viihdyttððkseni kapinallisia ajatuksiani heittðydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystðvineni, jotka ottivat elðmðn iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia pðivið ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi puheenaiheeksi. Minð olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minð luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinð petyinkin, ne palasivat jðlleen. Lðht—ni edellisenð pðivðnð oli taaskin huvimatka, jommoisia kesðiseen aikaan tehdððn kaupungista saaristoon. Siellð oli laskettava vesille kolmensadan viidenkymmenen lðstin alus, ja koska isðni kuului sen isðnnist——n, en minð voinut olla lðhtemðttð mukaan. Tilavassa veneessð, joka vei meidðt veistðm—lle, tapasin Augustan, jota en ollut nðhnyt tuon onnettoman kohtauksen jðlkeen. Minð muistan hðnet kuin se olisi tapahtunut eilen: hðnellð oli yllððn valkeapohjainen, sinikirjainen musliinipuku; hðn ei ollut vielð koskaan nðyttðnyt minusta niin viehðttðvðn suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi kerran nðhnyt hðnet sellaisena, kuin hðn oikeastaan oli, nyt kun olin hðnet ainiaaksi kadottanut. Jospa hðn edes olisi ollut iloinen ja leikillinen kuin ennen -- jospa hðn edes olisi ðrsytellyt minua pistosanoin, joita hðn ennen kðytteli varsin taitavasti, milloin minð olin pððttðnyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa hðntð! Mutta ei, hðn oli kalpea, ððnet—n ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyynelið. Onneksi oli veneen osaksi tullut se kunnia, ettð se oli saanut mukaansa my—skin varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pððsemðtt—missð. Minð nðin hðnen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystð, mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni: teidðn kanssanne, hyvð herra, en minð aio kilpailla saaliista! Sanaakaan lausumatta minð tarjosin maalle noustaessa kðsivarteni Augustalle. Hðn otti sen vastaan yhtð ððneti, ja me erosimme kohta toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elðmðð siinð olikin ympðrillðmme. Kahvin jðlkeen alkoivat tavalliset, laivan veistðm—ltð laskemista varten tehtðvðt valmistusty—t. Osa telineitð otettiin pois; joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia merimiesten lauluja kuului ympðriltðmme. Luottamusmiehet ryhtyivðt suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tðrkeð ty—; kaiken piti olla hyvðsti lakaistuna ja puhtaana kaikista estðvistð lastuista tai rautaromusta; olihan esimerkkejð, ettð yksi ainoa naula, jonka joku salainen kadehtija oli ly—nyt uurteihin, oli voinut estðð koko yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois "lukko" -- keulaan kiinnitetty salpa, joka vielð pidðtti laivaa paikoillaan, Sitð seurasi kiihkeð odotus: liikkuuko se? Ei. Siispð kolmas kiilaus. Eik— vielðkððn? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo liikkuu hitaasti -- sen huomaa paikoilleen jððvistð sivutelineistð, jotka pitðvðt laivaa pystyssð. Liike kðy yhð huomattavammaksi ... jðttilðinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa my—ten ja kastaa satakertaisen elðk——nhuudon kaikuessa leveðn rintansa syvðlti hetkeksi kuohahtavaan mereen. Taaskin seuraa jðnnittðvð hetkinen: nouseekohan se k—lilleen? Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenð ovat kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvðstð haudasta, jonka se on kyntðnyt mereen... Pystynð se kulkee vielð vðhðn matkaa voitollisesti eteenpðin ja pysðhtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun pidðttðmðnð, joka estðð sen ensi matkan tulemasta liian pitkðksi. Silloin kððntyvðt katselijain riemuitessa kaikki silmðt vðliaikaiseen mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on ðsken kastetun aluksen nimi, mikð siihen asti on pysynyt isðntien salaisuutena. Se on "Neptunus" ... voittoja ja menestystð merten kuninkaalle! Riemun vielð kestðessð ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lðhellð onnellisen merten kuninkaan tyhjðksi jððnyttð alustaa kohosi toinen vielð paljon suurempi jðttilðinen, joka luultavasti oli tehty enemmðn kuin kuusisataa lðstið kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymððn maalla. Minð tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena. Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliðs mies, joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjðstð. Hðn oli rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera" lðhti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinð oli kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isðntð rouvineen lðhti laivan mukana Tukholmaan. Erððnð sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva tultuaan laivan kannelle, ettð kiireisessð lastausty—ssð puuhaavat miehet olivat saaneet ylimððrðisen ryypyn. Hðn piti sitð kohtuuttomana, riita syntyi rouvan ja kapteenin vðlillð, ja kapteeni poistui suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lðhteð, tðytyi siis etsið sellainen pððllikk— kuin kiireessð voitiin saada. Ja saatiihan sitten erðs, joka lupasi yhdeksðn hyvðð ja kahdeksan kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitððn moneen vuoteen. Vihdoin saatiin tietðð uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon, siellð pððstðneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan kaikenlaista roskavðkeð, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen Limassa sekð aluksen ettð lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli "Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtð vðhðn, mutta maksoi enemmðn. Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen merivðen luutnantti, purjehti ympðri Eurooppaa ja teki laivan isðnnðn laskuun loistavia velkoja kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidðtettiin siellð merilainasta ja myytiin niin vðhðstð, etteivðt rahat riittðneet kustannuksiinkaan, joten isðntð vielð lisðksi sai maksaa laskuja noin tuhannen punnan arvosta. Nðiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jðlkeen olisi luullut laivan isðnnðn menettðneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hðn tahtoi pðinvastoin rohkealla yrityksellð korvata sekð entiset tappiot ettð my—skin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nðhty laivanrakennuksen alalla. Hðn hankki suurin kustannuksin jykeimmðt ja valituimmat rakennusaineet, mitð sisðmaan ikimetsistð saattoi saada, ja teetti k—lin suurinta kauppalaivaa varten, minkð runko koskaan on kohonnut Suomen veistðm—illð. Rakentaminen edistyi niin pitkðlle, ettð kaaret ylenivðt kuin jðttilðisen kylkiluut taivasta kohti, ja tðmðn merihirvi—n ððripiirteet nðkyivðt laajalti metsðn yli. Mutta siihenpð ty— pysðhtyikin pððsemðttð koskaan etemmðksi. Joko oli siihen asti tyhjentðmðt—n noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei satamassa ollut kylliksi vettð moisen jðttilðisen vastaanottamista varten -- taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtð pðtevðt syyt yht'aikaa -- samapa se, rakentamista ei enðð jatkettu. Vuosia kului, kului kymmenen, kului viisitoista, ehkðpð enemmðnkin, ja yhð oli "Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa veistðm—llððn, ensin ihmettelyn esineenð, lopulta unohtuneena. Se oli ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit rakennusaineet turmeltuivat, viheri—ivið pensaita kiertyi onnettoman jðttilðisen kylkiluiden vðliin, ja ikððnkuin pilkatakseen sen onnettomuutta johtivat vielð portaat rungon sisððn -- samat portaat, joita my—ten isðntð oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan suurty—tððn. Tðstð surullisesta nðystð kððntyi pian huomioni eloisaan vðen vilinððn. Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli valmistettu pðivðllinen kaikille veistðm—n ty—miehille, ja kun sitð oli katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat pðivðllisille veistðm—n tupaan. Laseja tðytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisðllð oli ððnekðstð iloa. Elokuun pðivð oli kirkas ja lðmmin, paljon nuorisoa koolla, kaikki kepeðjalkaisia kuin metsðn linnut. Mikð olikaan luonnollisempaa, kuin ettð aterian jðlkeen ehdotettiin leikkeihin ryhtymistð tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli tðynnð tuulessa lentelevið lastuja. Tunnustanpa, ettð leskisillðolo, joka ei koskaan nðytð vanhentuvan, tuntui minusta jo nuorena vðhðn teeskennellyltð. Harvat niistð, jotka sattumus tuossa leikissð asettaa parittain, lienevðt aivan vðlinpitðmðtt—mið siitð, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista, ettð tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytð, niin on yhtð selvðð, ettð ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsððn, ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi, hðnen, joka ei enðð ollutkaan minun. Samapa se, kyllð hðn kuitenkin jo ensi juoksussa antautuu kenelle hyvðnsð; minð olin niin varma siitð, etten edes viitsinyt kysyð, kuka tuo "ken hyvðnsð" oli. Me odotimme ððnett—minð ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minð tavallisesta, joukon etupððstð kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin ððnen. Hðnk—! ajattelin minð, ja vihani alkoi syttyð. Mutta seuraavana silmðnrðpðyksenð palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidðn kanssanne, hyvð herra, en minð aio kilpailla saaliista. Meidðn vuoromme tuli, me lðhdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme. Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten pysðhdyin, ollen aivan varma tappiolle jððmisestðni ja liian ylpeð enentððkseni vastustajani voitonriemua edes yrittðmðllðkððn vðlttðð hðvi—tðni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hðn oli jo lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentðvð haituva ei saattanut suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hðn. Tðllð kertaa hðn juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hðnen tahtovan mistð hinnasta hyvðnsð pððstð takaa-ajajansa kðsistð. Keimailua, ajattelin minð. Juoskoon vain! Parastaan hðn pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine, nuuskanruskeine housuineen ja pððskysenpyrst—hðnnystakkeineen. Se ei enðð ollut verkko, vaan kokonainen rysð, nuotanperð; hðn tahtoi, maksoi mitð maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta, hirsir—ykki—n solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jðtetyn pitkðtyvisen laivanmaston takaa. Minð seisoin liikahtamatta ja nðin heidðn molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jðttilðislaivan lðheisyyteen. -- No, Otto! kuului takaani ðidin nuhteleva ððni, sillð minun kylmðverinen tyyneyteni meni kuitenkin vðhðn liian pitkðlle. Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minð luultavasti istahtanut lðhimmðlle lautatapulille lepððmððn; mutta nyt minð lðhdin hitaasti astumaan jðttilðislaivaa kohti. Mikð nðky! Pððstyðni sen veistðm—lle nðin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epðtoivoisena portaiden juuressa. Hðnellð, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat saappaitten alitse, ja siitð syystð olivat ahtaat housut takaa-ajossa revenneet niin pahasti, ettð hðnen oli tuiki mahdotonta tulla naisten nðkyviin. Jos on totta, ettð vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtð synnynnðinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitðnyt nauraa; niin, minun olisi pitðnyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen laskijalle: hyvð herra, minð surkuttelen teitð, tai jotakin muuta samanlaista, ja samalla olisi minun pitðnyt suipentaa huuleni mitð surmaavimpaan hymyyn. Mutta minð olin nyt toisenlaisessa mielentilassa, minð alennuin kysymððn hðneltð, missð hðnen pakoon pððssyt saaliinsa oli. Hðn oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minð riensin yl—s kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisðssð. G—teborgin museoissa, ellen muista vððrin, pððsevðt uteliaat katsojat my—skin valaskalan luurangon sisððn. Kuvitelkaa moista muodotonta luurankoa, vain vielð paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi mðdðnneitð, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympðr—imðssð tavattoman laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki, k—li, mikð oli kokoonpantu ken tietðð kuinka monesta suuren suuresta honganrungosta. Ajatelkaa, ettð sivuseinðt olivat puoliavoimet, niin ettð kaarien vðlistð saattoi nðhdð vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla sen humua, mutta ettð samalla sisðllð oli niin tyhjðð, niin hiljaista kuin suljetussa kirkossa, missð kaksi elðvðð olentoa ðkkiarvaamatta kohtaa toisensa pððkðytðvðllð. Ja ajatelkaa siihen vielð lisðksi, ettð tuo kapea kðytðvð, jolle laskeuduttiin lahoja portaita my—ten, oli kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkð olivat kohonneet maasta rakojen vðlitse ja menestyivðt erittðin hyvin pðivðnpaisteessa ja sateessa, joita ei mikððn kaihtava katto estðnyt sisððn pððsemðstð. Sinne Augusta oli rientðnyt hurjassa paossaan. Se oli rysð, se oli nuotanperð, josta ei enðð ollut mitððn pakotietð, mutta taitavaa kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hðn ei voiton hetkenð voinut tarttua saaliiseensa. Minð laskeuduin alas portaita, ja ensimmðiseksi sattui silmiini kolme suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellð saaneet kypsyð hðiritsemðtt—mðssð rauhassa, koska ihmisjalka enðð harvoin sinne astui. ákillinen ajatus juolahti mieleeni. Minð taitoin oksan, ojensin marjat morsiamelleni ja toistin hðnen taannoiset sanansa: Sisðss' ei eikð ulkosalla, eikð merellð, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva sy—mmeni toivotuinen. Tðllð kertaa hðn otti marjat vastaan ja hðnen silmðnsð tulvahtivat tðyteen kyynelið. -- Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystð, sanoi hðn, kðyttðen samoja sanoja, jotka minð suutuksissani lausuin tuossa edellisessð erokohtauksessa. Tuskinpa minun tarvinnee lisðtð, ettð me uudelleen kihlattuina lðhdimme sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jðttilðisen kovaonnisista raunioista. Niin oikullinen on ihmissydðn, ettð paras ja kauneinkin, jos sitð meille tyrkytetððn, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme yksitoista vuotta luulleet oikein sydðmen pohjasta inhoavamme toinen toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmðrsimme, miten suuresti me saatoimme rakastaa toinen toistamme _saadessamme vapaasti valita_. Se ettð palasimme kðsi toisen kainalossa, ei herðttðnyt mitððn huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton kilpakosijanikaan, joka my—hemmin illalla saapui seuraan _keltaiset_ housut jalassa, aavistanut, mikð koko elðmððmme nðhden tðrkeð muutos oli tapahtunut vðlillðmme. Ainoastaan pieni vðlitapaus kummastutti hðntð ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa on, ettð riemastuneet ty—miehet onnellisesta ty—n pððttymisestð iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isðntiððn ja heidðn sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen hyvðnsð heidðn suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidðn kiusallisen hyvðntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut juhlan lðhimpien asianomaisten osaksi, lðhenivðt muutamat epðilyttðvðn nðk—iset miehet my—skin Augustaa ja minua, ja ennenkuin vðijymystð aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain yl—s kohotettuina leveðssð, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin tosiaankin vakuuttaa, ettð moinen asema vaatii hyvðð nuorallatanssijan taitoa. Mutta kun meitð sillð tavoin kannettiin riemuitsevan ihmisjoukon ylðpuolella ja minð satuin katsahtamaan vanhaan merihirvi——n, joka ðsken oli nðhnyt uuden onnemme, juolahti taaskin ajatus mieleeni -- minð olen, kuten nðette, pððhðnpistojen uhri. Minð suutelin morsiantani kaikkien nðhden ensi kerran siitð pitðen, kun hðn kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttð sanomatonta riemua saattaa ainoastaan verrata siihen aivan pðinvastaiseen tunteeseen, joka saman nðyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta, levittðen purppuraista hohdettaan aina tðrkðtyille irtokauluksillekin asti. Hðlinðn keskeltð minð erotin selvðsti parin lihavan kðden paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatðti. Hðn riemuitsi, hðn oli laskenut tilinsð yhteen ja laskenut oikein. * * * * * Sanoin tðtð pientð kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikð siinð todellakaan ole mitððn muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta kokemusta. Mutta yhtð suurella syyllð saattaisin nimittðð tðtð my—skin romaanin aiheeksi, sillð mitðpð ovat romaanit muuta kuin rakkautta esteineen? Ja kun pððt—ksenð on avioliitto kyynelten jðlkeen, niin se kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitðð olla? "Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidðn romaanimme pððttyi niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minð sain lemmittyni ja kiitðn vielð tðnðkin pðivðnð vanhaa kummituslaivaa, jonka avutta en ehkð koskaan olisi keksinyt selitystð koko elðmðni vaikeimpaan arvoitukseen. Mutta kummituslaivasta on vielð sanottava pari sanaa, sillð sen kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisðntð osti aluksen jððnn—kset halvasta hinnasta. Hðn purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikð oli mðtðnemisestð ja huonosta hoidosta kðynyt kelvottomaksi, ja teetti lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan melkoista pienemmðn kuin sen esi-isð, jðttilðinen, oli ollut. Mutta eipð uudenkaan isðnnðn sallittu saada laivaa valmiiksi, sillð kummallinen vastoinkðyminen nðytti yhð piilevðn jðttilðisen jððnn—ksissð. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja m—i keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tðmð sai rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lðhti onnellisesti teloiltaan ja sai nimekseen Augusta. Ehkðpð joku teistð muistaakin vielð tuon kauniin, soman laivan, joka oli nimensð arvoinen. Mutta esi-isðn onneton kohtalo seurasi sitð, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa vastaan kevððllð vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltð englantilaiset ottivat laivan hyvðnð saaliina tðysine suolalasteineen 19. pðivðnð toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmðinen suomalainen laiva, joka joutui vihollisten kðsiin, ja varmaankin my—skin ensimmðinen, jonka sisðstð oli poimittu kypsið vaapukoita. Sen my—hemmðt vaiheet eivðt ole tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isðnnilleen tuottanut yhtð vðhðn iloa kuin entisillekin. Esi-isð, vanha jðttilðinen, oli kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdð vain kaksi olentoa onnelliseksi -- ja sen se tekikin kuin mies. TOINEN KERTOMUS. Ikuinen ylioppilas. Konsuli R—nnevallia onniteltiin hðnen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hðnen romaaninsa naissankari oli l—ytðnyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minðkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltðjðni kertoi, melkein yhtð —isen ja pimeðn kuin hðnen kertomuksensa oli miellyttðvð ja valoisa. Onneksi on meillð nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitðð vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltðpðin epðilyksen, ettð kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elðmðssðni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistð arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole l—ytðnyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltð Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epðilemðttð voinut arvoituksestani tehdð paljon enemmðn kuin mitðtt—mðn ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minð olen latinalainen; onko teistð kellððn synnynnðistð kammoa pitkið latinalaisia kirjannimið kohtaan? Kuulijat selittivðt kainosti, etteivðt tosin voineet tðydelleen ymmðrtðð niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitð ei voinut vðlttðð. -- Minun tulee sitten -- jatkoi kertoja -- ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittðð, sanalla sanoen itðmaisten kielten tutkija. Isðni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hðnen elðmðnsð pððmððrðnð oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hðnet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivðt taitavammat hakijat, joten hðn vihdoin joutui kirkkoherraksi erððseen hiippakunnan pohjoiseen pitðjððn. Siellð hðn opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minð olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hðnen jðlkiððn. Ja minun piti pððstð paljon pitemmðlle; sehðn on isien kiitettðvðð kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittðjð, mitð koskaan oli nðhty; minun piti valaista pyhðn kirjan salaisia syvyyksið niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielð ollut sen vertaisia sytyttðnyt, ja sentðhden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kielið, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minð liikuin niissð kuin kala vedessð. Latina oli sivuasia, mutta sitð ei voitu vðlttðð. Tosin minð jo kolmentoista vuoden ikðisenð tunsin kummallista mieltymystð urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmðn kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isðni tahto oli laki, ja seitsemðntoista vuoden vanhana minð lðhdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat. Syksyllð 1826 minð asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle pðin, maksoin kolme riksið kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekð yhtð paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisðksi pyhinð oli ohukaisia. Talo oli erððn rððtðlinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja hðntðpð minun tðytyykin pitðð paljon merkillisempðnð henkil—nð, kuin minð silloin olin tai minusta sen jðlkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan. Hðnen nimensð oli M■ller -- Peregrinus M■ller, kuten sittemmin kuulin -- ja hðn asui minun huoneeni viereisessð huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nðhnyt eteisessð tai portilla pitkðn, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hðmðrissð ððneti kuin varjo. Hðnellð oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, vðljðt flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; pððssð oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitð viisi- tai kuusikymmentð vuotta aikaisemmin oli kðytetty. Minð saatoin tavata hðnet millaisessa ilmassa hyvðnsð ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikð hðnellð koskaan ollut yllððn mitððn pððllystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean kðden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kðdensijana oli p—ll—npðð. Olkaa hyvð, katsokaa tðtð; se sama sauva on minulla juuri tðssð kðdessðni, enkð minð siitð koskaan luovu. Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut p—ll—npðð osoittivat pitkið, tuntemattomia vaellusretkið. Kertoja jatkoi: Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minð onneksi olin emðnnðn suosiossa, oli tðmð hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitð tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hðn oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hðnellð oli ollut G—ttingenistð saatu todistus, ja hðn puhui kaikkia kielið, my—skin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hðn sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikð maisteri, mikð olisi paremmin soveltunut hðnen ikððnsð sillð hðn nðytti olevan lðhempðnð neljðttð kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hðn oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nðhdð hðnen vaatteistaan, sillð muuta hðnellð ei ollut, kuin mitð hðnen yllððn oli, ja kuitenkin hðn oli tuonut mukanaan raskaan arkun tðynnð kirjoja. Mutta rutik—yhð hðn ei kuitenkaan ollut, koskapahan hðn pðivðlleen suoritti kuukauden vuokran edeltðkðsin, ja niin paljon ei emðntð luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista... Minð huomautin rikkiviisaasti, ettð M■ller ehkð hummaili. -- Hðnk—! huudahti Mettisen matami. Hðn ei juonut muuta kuin vettð, ei sy—nyt muuta kuin leipðð, hedelmið ja kasviksia, mitð emðntð ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta erðs paha tapa hðnellð oli sen lisðksi, ettei hðn koskaan ottanut vastaan vieraita eikð koskaan seurustellut kenenkððn ihmisen kanssa. Hðnen huonettaan ei saanut koskaan siistið -- ajatelkaahan, ei koskaan siistið, lakaista, tomuttaa, pestð! -- ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tðhden olikin kamari kauniin nðk—inen, kuten palvelustytt— voi todistaa, hðn kun kerran pðivðssð vei sinne vettð, ruokaa ja toisinaan lamppu—ljyð tai vahakynttil—itð, sillð M■llerin ylellisyytenð oli vahakynttil—itten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressð p—ydðllð, hyllyillð, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesð. Ja tðhðn kunnon emðntðni katsoi tarpeelliseksi lisðtð, ettei hðn suinkaan vihannut sððdyllisið ja hy—dyllisið kirjoja, kuten Sj—grenin sanakirjaa ja _opera omnian_ tapaisia, joita hðn oli vuosi vuodelta tottunut nðkemððn avoinna ylioppilaittensa p—ydðllð ja jotka hiiskahtamatta sietivðt tomuhuiskua; mutta M■llerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitð paitsi hðnellð oli vielð se paha tapa, ettð hðn poltti lamppuaan kaiket y—t. Se oli kyllin hyvin nðhty oven raosta, ja miten kðy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ððreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emðntð tahtonut sallia, ja hðn oli siitð muistuttanut, mutta mitð mies oli vastannut? álkðð pelðtk—, oli hðn sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua. -- Eik— aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystð kyllð harmistuneena. -- Ikððnkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minð olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitððn kenenkððn ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vðhðn takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vðhðn oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikð maksaisi niin sððnn—llisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enðð kðrsisi hðnen pakanallista elðmððnsð. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitðisi, ei ole hðnessð kaikki saumat paikoillaan. Viimeksimainittu otaksuma nðyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltð, kuten kohta sain kuulla. M■llerið piti vallassaan pinttynyt pððhðnpisto, joka ei nðyttðnyt millððn tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettðvððn ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hðn saapui joka pðivð sððnn—llisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lðhtenyt silloin, kun muut lðhtivðt, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellð pimeðn tuloon asti. Siellð nðhtiin hðnet pðivðt pððstððn syventyneenð lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitð aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jððneille hyllyille ja joita ei kukaan enðð halunnut. Hðn kaiveli erityisellð luvalla mitð kellastuneimpia ja epðselvimpið keskiajan kðsikirjoituksia, iðnikuisia tilejð, jotka olivat nidotut vanhemmista, hðvinneistð teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemið kirja- ja paperihylkyjð, joita oli kokoontunut romukðtk—ihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisðllyksestð. Erððnð lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hðnet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hðn oli jððnyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtð hðiritsemðtt—mðnð hðn oli silloinkin ollut kðsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hðnestð olleet vain mitðtt—mið sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hðn olisi saattanut kirjastonhoitajan epðtoivoon, ellei hðn kummastuksekseen olisi huomannut M■llerið kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymðtt—mðksi luetteloksi, sillð ei kukaan tuntenut niitð niin hyvin kuin hðn, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisðllystð, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitð. Vðhitellen oli kðynyt selville, ettð tðmð rappioille joutunut ylioppilas -- "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat hðntð nimittðneet -- oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tðhden hðn saikin vapaasti kðyttðð yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epðiltiin kuitenkin, ettei M■llerin pinttyneen pððhðnpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitð hðn tahtoi? Mitð hðn etsi? Mitð hðn tutki? Kukaan ei tietðnyt sitð. Minulla ei naapuristani ollut vðhintðkððn vastusta. Joskus tosin kuulin y—llð ohuen seinðn lðpi hðnen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minð totuin siihen helposti enkð antanut sen ollenkaan hðiritð lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tðhðn aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellð, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittðjille, kuin minð saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tðllð lailla kulunut ilman, ettð jouduin mihinkððn yhteyteen viereisessð huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmðiseen tutustumiseen. Syksy oli myrskyinen, mutta mitð hiljainen lukukamari vðlittðð luonnonvoimien raivosta? Minð istuin kirjojeni ððressð, pðivð kului, ilta kului, minð olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljðtuhatta vuotta, jotka erottivat meidðn aikamme hðnen ajastaan. Erððnð iltana kðvin levolle my—hððn ja nukuin sikeðsti kuten seitsemðntoista iðssð nukutaan, mutta y—llð herðsin siihen, ettð ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysðyksið kuului ulkoseinðltð. Huone oli niin pimeð kuin marraskuun y—nð ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessð nðkevinðni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressð. Minð nousin puoleksi istualleni, kðteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka nðytti tavoittelevan pððnalustani, ja tunsin kylmðn ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittðð sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjðlkeen astui naapurini sisððn, kðdessð palava vahakynttilð, jolla hðn sytytti minun kurjan talikynttilðni. -- Nouskaa yl—s! sanoi hðn. Tulva! Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyðkseen mielellððn poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta jðrjestelyð olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidðt tðllð kertaa yllðtti. Minð nousin vuoteesta, nðin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellð huonetta pitkðn, kðsittðmðtt—mðn, kiikkuvan esineen, joka raapi seinðð, kaatoi vesikarahvin ja nðytti vihamielisin aikein lðhestyvðn sðnkyðni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon —isen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistð se oli ty—ntðnyt hðvytt—mðn kðrsðnsð ikkunastani sisððn. Mitð oli tehtðvð? Minð pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lðhtemðssð pakoon, kun samassa muistui mieleeni M■ller, joka oli herðttðnyt minut ja nyt oli samassa vedenhðdðssð. Hðnen huoneensa ovi oli auki, minð vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastusty—ssð. Hðn tuli vastaani eteisessð, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, ettð siinð nðytti olevan kylliksi neljðllekin miehelle. Samassa hðn muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: _Guidonis! Guidonis!_ Hðnen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minð etsin ja l—ysin nurkasta uunin luota yhð kohoavasta vedestð kyljellððn olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskðn painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilð paloi p—ydðllð, minð en kiireestð huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeð, mikð oli: _Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior_, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemðð Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla kðsialalla: _Peregrinus M■llerus, Aboae 1696_. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka pððttyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan. Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin pðivðn koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hðvitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistið naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensð pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesðn asukas sai aikaa tointua, ehti luuta pððttðð, mitð tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut. Muutamia pðivið kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtð paljon kðrsimyksið, kuin hðn itse oli kokenut. Erððnð iltana juolahti mieleeni, ettð M■ller ehkð oli kðyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitððn opittavaa hðneltð, niin hðn saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minð siis odotin eteisessð hðnen palaamistaan saadakseni hðnet pidðtetyksi hðnen ohitse mennessððn. Ja hðn tulikin. -- Herra M■ller, sanoin minð, neuvokaa minua hiukan! -- Mitð tahdotte? Ei ole aikaa. -- Erðs Jobin kohta on minulle mitð pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittðð. -- Aivan oikein, herra. Epðilys on totuuden ðiti. Astukaa sisððn! Me menimme hðnen huoneeseensa; hðn sytytti lampun. Job oli hankkinut minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari nðytti siltð kuin toinenkin tulva vielð olisi tervetullut. Tðmðn kotelon simpukka kðvi istumaan ainoalle tyhjðnð olevalle tuolille, ja minð istahdin pyytðmðttð kehnonlaisen vuoteen laidalle. Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani lðheltð. Hðn nðytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja vðhðn tavallista kokoa pitempi. Hðnen kasvonsa olivat jalot ja sððnn—lliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmðt suuret, tummat ja syvðt, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja vðsynyt. Pitkð, ruskea, kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti tavatonta ajatusvoimaa. Minun nðyttðessðni Jobin kirjaa ja selittðessðni epðilyksiðni pienen salaisen turhamaisuuden kannustamana, ettð saan komeilla muka syvðoppisuudellani, elostui M■llerin kasvojen hajamielinen ilme vðhitellen, hðnen katseensa teroittui, hðnen muuten niukka puheensa tuli vakuuttavan selvðksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hðn ei ainoastaan selittðnyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan vielðpð osoitti, mitð muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan tuntemattomalla tekijðllð on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista tutkimussarjaa varten. Se ei enðð ollut pelkkðð oppia, vaan kaikkea hallitsevaa, kaikkinðkevðð neroa; en ollut koskaan ennen voinut uneksiakaan moista etevðmmyyttð, ja kahdessa tunnissa minð opin tuolta mieheltð enemmðn kuin ennen kahdessa vuodessa. Kun vihdoin yhð enemmðn kummastuneena kysyin M■llerin ajatusta Jobin melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hðn: -- Se kohta on my—hemmin lisðtty vðliin, se on perðisin vasta kuudennelta vuosisadalta, eikð sitð ole vanhemmissa kðsikirjoituksissa. Selitðn, mistð se johtuu. _Lectio vulgatan_ ovat Aleksandrian ja Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet valaista epðselvið kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet tekstiin, aivan niinkuin on kðynyt uuden testamentin koodeksillekin. Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitð meidðn on sanottava evankelistain esityksissð nðkyvistð ristiriitaisuuksista? Kieltðmðttð ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin kohdin nðyttðvðtkin todellisilta, niin saavat ne selityksensð niistð mielivaltaisista muutoksista, mitð tekstiin on tehty, kun sitð ensi kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmðltð, herra, niin my—nnðtte mahdolliseksi, ettð eksegetiikan kerran onnistuu uudistaa alkuperðiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekð vanha ettð uusi testamentti. Minð katselin hðntð vilpitt—mðsti ihmetellen. Hðn nðytti kasvavan pitemmðksi lausuessaan nuo sanat tðysin tieteellisen varmasti. Minð huomautin, ettð sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinð kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidð koskaan katoaman. -- Ei -- toisti M■ller tuijottaen minuun sellaisin katsein, ettð hðmmðstyin -- ei katoaman, mutta vðhðksi aikaa himmentymðn. Voi sitð, jonka tðhden pahennus tulee! -- Mutta -- minð vðitin vastaan -- sanan selittðjðllð on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hðn onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan vððrðn sanan sijaan. M■ller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti: -- Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minð annan teille, ovat henkeð ja elðmðð. Henkeð ja elðmðð! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensð siihen, mikð on mððrðtty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hðn tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tðhðn jotakin lisðð, hðnen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tðssð kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tðmðn kirjan ennustuksen sanoista, hðnen osansa ottaa Jumala pois elðmðn puusta ja pyhðstð kaupungista, joista on kirjoitettu tðssð kirjassa"... Nuori mies -- huudahti hðn ðkkið ja otti minua lujasti kiinni kðsivarresta -- ðlkðð koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan. Niin hirvittðvð vakavuus oli hðnen sanoissaan, etten olisi henkenikððn uhalla uskaltanut vastustaa hðntð tai edes liikahtaa vðistððkseni hðnen lðpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmðnrðpðyksen vaiti hðn pððsti kðsivarteni, peitti silmðnsð kðsillððn ja toisti sanomatonta kðrsimystð ilmaisevalla ððnellð: -- Vuosituhansien rauhan! Hðn hypðhti ðkkið pystyyn ja tarttui taaskin kðsivarteeni. -- Minð olen l—ytðvð ne, sanoi hðn, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentð ihmisikðð. Minð olen l—ytðvð ne, vaikka minun tðytyisikin vielð kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu. -- Mitð olette l—ytðvð? kysyin minð enkð vielð tðnðkððn hetkenð kðsitð, mitenkð sen rohkenin tehdð. -- Mitðk—? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikð ainoastaan omia oppilauseitani, vaan my—skin Velesianin lauseita vastaan. Minð todistan, ettð Wetstein on oikeassa, kun hðn sanoo minun vððrentðneen raamatun tekstið kahdeksannen Urbanuksen kðskystð latinalaisen kððnn—ksen eduksi. Minð todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minð revin rikki maineeni; minð pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi... Samassa hðn taaskin pððsti irti kðsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein. -- On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikð hekuma! Silloin hðvðistððn ja halveksitaan nimeðni. Onko mitððn autuaampaa kuin kunniansa hðvittðminen, kunnian, jota kaksi herkkðuskoista vuosisataa on huutanut? Sinð pðivðnð, jolloin nðytetððn todeksi, etten minð ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta kðsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 vðlillð, vaan pðinvastoin turmellut tekstið Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyvðksi, sinð pðivðnð minðkin saan vihdoin rauhan! Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kðtensð ikððnkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hðnen kasvonsa synkistyivðt jðlleen, hðnen kðtensð vaipuivat alas, hðn itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoitusp—ydðn ððreen. -- Mutta -- jatkoi hðn epðr—iden -- vielð on pitkðn, pitkðn pitkð aika levon hetkeen, ja minð olen hyvin vðsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistð minð sen l—ydðn? Minð tiedðn, ettð Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut M■nchenistð sen kðsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minð olen etsinyt sitð turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan my—skin Turusta. Ja sen tðytyy sittenkin l—ytyð, tðytyy, tðytyy... Mutta _mistð_? M■llerin nðitð sanoja lausuessa oli hðnen katseensa kðynyt yhð hajamielisemmðksi, hðn nðytti kokonaan unohtaneen minun lðsnðoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jðlkeen hðn nukahti p—ydðn ððreen, pðð oikean kðden varassa. Hðn saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeðmðttð tutkiva mies, mutta hðn ei nukkunut niinkuin muut, hðn nukkui silmðt auki... Minð hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliy—tð. Uni ei tullut silmiini; minð olin vielð kuulevinani saman epðtoivon huokauksen viereisestð huoneesta: _sen tðytyy l—ytyð, mutta mistð_? Minð olin nðhnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epðtoivoissaan, sitð en voinut enðð epðillð. Mutta mikð suuruus, mikð syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessð pððhðnpistossa, joka nðytti vallitsevan tðtð arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikð ððret—n oppi siinð menikððn hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isðni oli kðyttðnyt elðmðnsð parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko y—n unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivðn ihmishengen vastattavaksi: _mistð, mistð? Milloin minð l—ydðn rauhan_? Seuraavana pðivðnð M■llerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lðhestyi, minð kðytin iloisena hyvðkseni isðni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lðhdin Turusta nðkemðttð kummallista naapuriani sen illan jðlkeen, jona odottamatta sain huomata hðnen oudon mielenhðiri—nsð. Kun saavuin kotiin, kyseli isð minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnð omista opinnoistani. Minð tein selkoa edistyksestðni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani M■lleriltð. Isðni nauroi. -- Kyllð minð tiedðn tuon kaiken, sanoi hðn; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmððrin oppinut ja vðhðn sekavapðinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjðstð ilmasta. Peregrinus M■ller; minð tunsin hðnet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa. -- Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minð. -- Nimi ei ole tavallinen -- jatkoi isðni -- mutta se lienee ollut kðytðnn—ssð samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 M■ller, josta sinð puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden M■llerin poika. Sillð M■llerillð oli kummallinen tapa: hðn nukkui puolen y—n aikaan silmðt auki. -- Niin nukkuu tðmðkin M■ller. -- Todellako? jatkoi isð hilpeðllð tuulella. -- Tiedðmmehðn ennen olleen olemassa iðisen juutalaisen; nyt saamme kenties my—s kunnian tutustua iðiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nðhneensð samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellð my—skin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijðnsð ja taikauskonsa. -- Mutta -- jatkoin minð -- jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehðn ovat kaikki jonkin maassamme kðydyn sodan edellð olevia vuosilukuja. -- Niin, miksikð ei? Jos kerran on huomattu pyrst—tðhti, niin ainahan jðlkeenpðin l—ydetððn jokin merkillinen tapaus, mitð se muka on ennustanut. Jos M■ller olisi sellainen sodan pyrst—tðhti, niin olisihan hðnen pitðnyt jðttðð jðlkeensð jokin merkki my—skin vuodelta 1699. Yht'ðkkið johtui selvðsti mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut ison _Guidonis Pancirolli_ kirjan kannesta, se kun oli syvðlti painunut muistooni: _Peregrinus M■llerus, Aboae 1699_. Se sopi hyvin, enkð minð tietysti jðttðnyt sitð mainitsematta. Isðni nðytti joutuneen hðmilleen. -- álkððmme enðð ajatelko noita typerið yhdistelyjð, sanoi hðn. -- Kððnnð minulle jokin sivu Jobista, niin pððsemme takaisin todellisuuteen. Jobin kððntðmisessð kuluikin se ilta. Mutta y—llð tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minð olin nðkevinðni hðnen kovana ja kivettyneenð kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ððreen ja sanovan haudanomaisella ððnellð: Minð olen seitsemðn sadan vuoden vanha; miten vanha sinð olet? Minð olen tutkinut yhdessð Abelardin kanssa, minð olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvð ystðvðni, minð olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kynið Hugo Grotiukselle. Minðpð juuri kððnsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minð voisin kertoa sinulle, mitð Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettð, heitin minð jðljestð hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minð olin tutustunut kaikkiin _triviumin_ ja _quadriviumin_ haaroihin; kullantekotaito, _quadratura circuli_ ja _perpetuum mobile_ ovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minð tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kielið. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljððn tiedekuntaan, mutta minð sððlin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minð tutkin tutkimattomia, minð tunnen kaiken alun ja odotan saavani nðhdð kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minð nðyttðydyn ennustaakseni merkillisið asioita. Sinð, muurahainen, saat nðhdð vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minð ole turhaan nðyttðytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvð lappalaisten keskellð, he nousevat ja lðhtevðt poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidðt Parolan kentðllð, ja siinð syntyy taistelu, jonka jðlkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta... Noiden ilvehtivðin, lepoa hðiritsevðin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen M■llerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hðnen ei koskaan olisi pitðnyt elðð. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkil—stð. Astuessani isðni huoneeseen oli hðn selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hðnen nimensð oli painettu kultakirjaimin. -- Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isðni vðhðn hðmillððn, kun hðnet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. -- Minð en ole saanut unta koko y—nð tuon miehen tðhden, josta olen ihan pððsemðtt—missð. Sinð mainitsit vuodelta 1699 perðisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, ettð 1699 vuoden ja 1787 vuoden M■ller eivðt voi olla sama henkil—. Kas tðssð on viimeksi mainitun omakðtinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen sðilyttðnyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "_Sapientia est immortalis. Peregrinus M■llerus, Aboae Cal. Octobris Anno_ MDCCLXXXVII." -- Ja onko tuo hðnen omaa kðsialaansa, isð? -- Minð itse nðin hðnen kirjoittavan sen. -- Mutta sehðn on ilmeisesti samaa komeaa kðsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minð en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin nðk—inen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tðssð ... sama risti, sama miekka! -- Se on jðljitelty, puhkesi isð tyytymðtt—mðnð sanomaan ja pani kirjan kiinni. -- Senkaltaiset koukerot kulkevat perint—nð isðltð pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, ettð ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikðinen, esiintyy neljðnkymmenen ikðisenð 1807 ja yhdeksðnkuudetta ikðisenð 1826, niin emme silti pððse mihinkððn, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkðð hullutusta! Minð olen nðhnyt liian monta arvoitusta elðmðssðni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitð en voi selvittðð, mutta jotakin jðrkeð niissð pitðð olla. Taikauskoksi minð sanon kaikkea, jossa ei ole mitððn jðrjellistð tarkoitusperðð. Mutta minkð tosi tarkoitusperðn vuoksi saattaisi ajatella jonkun M■llerin nðyttelevðn vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Nðytð hðnellð olevan edes jonkinlaista oikeutta elðð, niin joskaan en voi uskoa hðnen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidðn herkkðuskoisuutensa. Minð tunsin isðni; hðn oli siinð mððrin tiedemies, ettei hðn voinut hyvðksyð mitððn ilman todistusta, eikð M■lleristð sen enempðð puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvðn kodin turvissa ja kun sitð paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lðmmittðjðnð. Nuutinpðivðnð oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lðhteminen Turkuun. Isð laski matkarahani ja kðski pitðð tarkkaa tilið menoista ja sððstðmððn kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla kðymisessð. Sitten hðn kysyi nðk—jððn vðlinpitðmðtt—mðnð: -- Etk— sanonut, ettð tuo nykyinen M■ller samoin kuin sekin, josta minð kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan? -- Niin. Hðn etsii kðsikirjoitusta, jota hðnen ei vielð ole onnistunut l—ytðð. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa. -- Olkoonpa mies viisas tai hullu -- jatkoi isðni -- niin minun tulee hðntð sððli. Minð ymmðrrðn, minkðlaista on, kun tuntee elðmðntehtðvðnsð riippuvan oljenkorresta, jota ei voi l—ytðð. Tuo entinen M■ller etsi niinkuin tðmðkin kðsikirjoitusta, jota ei l—ytðnyt mistððn. Vuotta tai paria my—hemmin, kun M■ller oli kadonnut, en tiedð mihin, kðvin professori Lauri LefrÕnin, itðmaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillð arabian luennoilla. LefrÕn oli jonkin aikaa ollut my—skin kirjastonhoitajana Turussa. Hðn nðytti minulle kummallista vanhaa kðsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten StÍlhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jðlkeen. LefrÕn itse ei osannut lukea sitð, mutta niin paljon hðn luuli kðsittðvðnsð, ettð se sisðlsi kolme ensimmðistð evankeliumia kððnnettyinð jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia my—hemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin kðsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitð enðð l—ytðnyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perðstðpðin olen tullut ajatelleeksi LefrÕnið, joka kuoli yhdenyhdeksðttð ikðisenð Hatanpððn kartanossa Messukylðssð 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. LefrÕn oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tðhden ei ole ollenkaan mahdotonta, ettð tuo vanha kðsikirjoitus on saattanut unohtua hðnen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpððstð, onko siellð mahdollisesti mitððn LefrÕniltð jððneitð vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsið tuota todennðk—isesti hyvinkin kallisarvoista kðsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hðvittðneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun l—ytðð mitððn jðlkið siitð, ja vie M■llerille terveiset hðnen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikððn pyrst—tðhti hðn ei ole, mutta pitðð kunnioittaa tutkimusta; minð olen todellakin utelias kuulemaan vðhðn lisðð tuosta ihme-elðimestð. Minð matkustin Tampereen kautta, ja sieltðhðn ei ollut pitkðlti jððtð my—ten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpððhðn. -- Professori LefrÕnin jðlkeenjðttðmið papereitako? Ei, niistð ei ole mitððn tallella; johan LefrÕnin kuolemasta oli kulunut enemmðn kuin kolmekolmatta vuotta. -- Mutta ehkð on ullakolla vielð jokin unohduksiin jððnyt arkku vanhoja papereita?... -- Ei, ei ollut mitððn sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin kðsiin. -- Mutta tottahan tððltð lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?... Niin, kyllð oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitð oli nyt jo niin pitkð aika, ettei kukaan enðð muistanut, mitð silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat. -- Kapteeni Hðger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein erðs vanha uskollinen palvelijatar. Kapteeni Hðger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitððn selvempið tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kðvi Pirkkalan kautta, pððtin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemððn turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hðgerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hðnen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpððstð, mutta jos mitððn papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin kðyttðneet ne pyssyihinsð etulatingeiksi ja tyttðret tortunalustoiksi. Silloinen emðntð lisðsi nauraen, ettð rengit sytyttelivðt riihen uunia moisilla joutavilla papereilla. Hartaasta pyynn—stðni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitð ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellð oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja p—ytið, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsy—mið vðllyjð, anturattomia jahtisaappaita, h—yhenpatjoja, jotka olivat levittðneet puolet sisðllystððn pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinðisið kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkið ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi tðynnð kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinðpaperien ja kuulutusten jððnn—ksið. Minð todellakin rohkenin pistðð kðteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyðni syrjððn kylmðt, kosteat paperirepaleet l—ysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen kððr—n, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillð. Minð avasin kððr—n ja huomasin sen pergamenttikðsikirjoitukseksi. Tðmðn l—yd—n historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidðn maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen l—yd—n. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyððn monen vuosisadan vaiheet, hðvittðvðn sodan aikana on ry—stetty, sen jðlkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hðnen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty kððrepaperiksi, sððstynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on l—ytðnyt itsepðinen ylioppilas -- kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: _habent sua fata libelli_, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydðn anteeksi, minð sððstðn latinaa niin paljon kuin mahdollista. Haaviston asukkaat eivðt peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksið tuosta l—yd—stðni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmðrsivðt, ja sitðhðn saattoi hyvin kðyttðð lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, ettð tarjottiin homehtuneesta kððr—stð, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmðn kuin korkeintaan kaksitoista killinkið, se nðytti heistð mielett—mðltð tuhlaukselta; niin saattoivat tehdð ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa. Saavuttuani Turkuun ilmoitin isðlleni onnellisesta l—yd—stð. Puhdistin kððr—n tietysti huolellisesti kaikesta kiittðmðtt—mðn jðlkimaailman huolimattomuuden merkeistð; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittðnyt poloinen oppini. Kððr—ssð oli kahdeksan pergamenttilehteð, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mðdðnneeseen hamppuvaatteeseen ja tðynnð tuiki tiheððn kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistð, jotka kulkivat ylhððltð alas ja alhaalta yl—spðin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, ettð niissð tuskin enðð oli merkkiðkððn heleistð vðreistð ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystð. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli M■ller. Saatoinko minð ja pitik— minun antaa pois kðsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitð M■ller ajattelee siitð? LefrÕn ei ollut neljðkymmentð vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisðllyksestð, ja sen jðlkeen oli kirjoitus kðynyt vielð tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin M■ller saattoi selittðð sen arvoituksia? Hðnen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emðntðni kertoi hðnen olleen entistððn surullisemman ja umpimielisemmðn. Hðnestð oli kuin M■ller olisi _vanhentunut_. Ja nyt hðn oli sairas. -- Sairasko? Ja kuka hðntð hoitaa? -- Tiedðttehðn, herra, ettei hðn koskaan ota ketððn vastaan. Minð tein pððt—kseni. Palvelustytt— vei illalla raitista vettð naapurilleni, muuta mitððn hðn ei enðð ottanut vastaan. Hðn vei my—skin sisððn minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hðnelle tðrkeitð tietoja muinaisesta kðsikirjoituksesta. Minð pððsin sisððn ja tapasin M■llerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hðn oli kalpea ja vðsynyt, suuret, tummat silmðt olivat syvðlle painuneet ja niin loistavat, ettð ne nðyttivðt palavan. Hðn kðski kðden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ððneti, mitð minulla on hðnelle sanottavaa. -- Oletteko sairas? aloin minð. -- En ole koskaan ollut sairas, vastasi hðn. -- Mahdollisesti vðsynyt. Minulla on pitkð tie taivallettavana. -- Te tarvitsette lððkðrið. Saanko kutsua professori T—rngrenin? Tai ehkð professori Hvasserin? Hðn hymyili. -- Jos olisin tarvinnut lððkðrið, luuletteko, ettð minð nyt olisin kahdensadan neljðnkymmenen vuoden vanha. Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden M■ller oli ilmi elðvðnð mielikuvituksessani. Hðn arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti: -- Kummastuttaako se teitð? Niin, enpð tiedð, mitenkð tulin maininneeksi ikðni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, ettð vuosisadat nðyttðvðt hðnestð kðsittðmðtt—miltð yhdeksi elðmðniðksi. Ja mitð kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidðn aurinkokuntamme tarvitsee kiertððkseen kerran keskuksensa ympðri, tai tuo ihmissilmin nðkymðt—n keskuspallo kiertððkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elðð pðivðn ja pitðð ihmisikðð hirvittðvðn pitkðnð, oppikaa siitð, miten huonosti meidðn mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elðvð vielð sittenkin, kun viimeinen meidðn silmiimme nðkyvð tðhti on pððttðnyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympðri! Minulla ei ollut mitððn vastattavaa. Hðnen sanansa olivat ylevðt, hðnen katseensa niin lðpitunkevan kirkas, ettð minð luulin kuulevani hengen puhuvan. Hðn jatkoi: -- Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus nðyttðnyt meille, ettð asumme py—rivðllð pallolla ja luulemme nðkevðmme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympðri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta ððrett—mðn maailmanavaruuden pieneen syrjðiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeð ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hðnelle: etk— sanonut, ettð minð olen luomisen kruunu? Kyllð, vastasi Jumala sanassaan: etk— tiedð, ettð minun voimani tulee heikoissa vðkevðksi? Etk— tiedð, ettð kuningas kutsuu pitoihinsa k—yhðt ja alhaiset eikð rikkaita ja mahtavia? Miksikð maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikð ei hðn, josta ei mikððn ole suurta eikð mikððn pientð, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, k—yhðn ja syrjðisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivðt sitð ymmðrtðneet, he eivðt tahtoneet n—yrtyð, vaikka siten olisivat pððsseet kerran tuomitsemaan enkeleitð. Sen tðhden lðhetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Vððrðt selittðjðt panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidðt tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittðð sanaa, tðyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hðnen ymmðrryksensð ja oppinsa ovat viskin, mutta hðn ei saa pitðð kiinni sen varresta. Hðnen valonsa ei saa olla hðnen valonansa eikð hðnen voimansa hðnen voimanansa. Hðnen tðytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hðnen oma kahlittu henkensð harhailee pimeðssð. Pimeys ja voimattomuus on hðnen osanaan, jos hðn nousee kapinaan voimansa lðhdettð vastaan... Mitð sanottavaa teillð oli minulle? -- Te mainitsitte erððstð kðsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety M■nchenistð pohjoismaihin. -- Niin, niin. -- Ja M■ller nousi innostuneena pystyyn. -- Mitð te tiedðtte siitð? -- Sallitteko minun kysyð, mitð se kðsikirjoitus sisðlsi? -- Se oli vanhin lðhdekirja, mikð on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty kððnn—s. Pððttðkðð itse, minkð arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitððn sen vanhempaa kðsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta perðisin olevan. Minð olen tarkastellut kahdeksanyhdeksðttð kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia. _Codex argenteuksen_ sanotaan olevan neljðnneltð vuosisadalta, mutta se ei ole sen etððmpðð kuin viidennen vuosisadan lopulta. _Codex alexandrinus_ on tuskin kolmeakymmentð vuotta vanhempi. Ymmðrrðttek—, mikð merkitys sillð on, ettð voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin vððrennykset puolitoista vuosisataa vanhemman kððnn—ksen mukaan? Sen kðsikirjoituksen hinnaksi ei riittðisi kuningaskuntakaan... Vastoin tahtoani tðytyi minun hymyillð, kun muistin, mitenkð nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. M■ller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien. -- Ja tek— aiotte eksegeetiksi! jatkoi hðn. Pankaa kahdeksankymmentð vuotta kurjasta, hy—dytt—mðstð elðmðstðnne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo kðsikirjoitus sata kertaa enemmðn! Mitð olisikaan Filip Melanchton, mitð kuudennen- ja seitsemðnnentoista vuosisadan oppineet antaneet nðistð lehdistð! Ja minð onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa lðpeensð etsinyt niitð, kulkien arkistosta arkistoon, p—lysopesta toiseen -- minð, joka olen etsinyt niitð kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repið tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun vððrentðjistð -- mitð _minð_ maksaisinkaan noista lehdistð! Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hðn vaipui taas takaisin vuoteelle, hðnen silmðnsð kadottivat ihmeellisen loistonsa ja nðyttivðt olevan sammumaisillaan. Vaikka pelðstyin ja hðmmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi ðlyð, etten heti ojentanut hðnelle kallista l—yt—ðni, joka oli kðtkettynð poveeni. Minð ymmðrsin, ettð sellainen yllðtys olisi surmannut hðnet -- _jos_ tuo mies saattoikaan kuolla. -- Herra M■ller -- sanoin minð varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin -- olette oikeassa, kun ette menetð kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan l—ytðmisen toivoa. On syytð luulla sen olevan jossakin tððllð Suomessa. -- Missð? huudahti hðn, ja ðkkið hðnen silmðnsð taas alkoivat loistaa. -- Minð olen kuullut varmasti sanottavan, ettð se on ollut tððllð yliopiston kirjastossa neljðkymmentð vuotta takaperin. -- Joutavia! Minð kyllð tiedðn, mitð tððllð on ollut ja mitð tððllð on. Minulla ei enðð ole mitððn toivoa Turkuun nðhden. Suomessa ei ole mitððn, Ruotsissa ei mitððn, Norjassa ei mitððn, Tanskassa ei mitððn, Euroopassa ei mitððn. Minð etsin vielð koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedð kðsikirjoituksen mukanaan sinne. -- Minulle sanottiin sen olleen lainassa ... ja unohtuneen... -- Unohtuneenko? Mahdotonta! -- ... Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne ... joutuneen arvottomien paperien joukkoon ... olleen erittðin kurjassa tilassa ... ja _l—ytyneen_ ... M■ller hypðhti pystyyn. Hðnen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hðn oli taaskin sama voimakas mies, minkð ensi kerralla kðydessðni olin nðhnyt; ainoastaan kðsi vapisi, kun hðn otti kiinni kðsivarrestani. -- _Mistð_? kysyi hðn taaskin epðluuloisesti. -- Pirkkalan pitðjðstð, Haaviston kartanosta. Hðn hðmmðstyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientððkseen ulos. Minð pidðtin hðnet. -- Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton. -- Mitð sitten? Minð olen tðysin levollinen. Koko hðnen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minð epðr—in ja tuumin, pitik— minun lykðtð ratkaiseva sana huomiseksi. M■ller ehti ennen minua. Hðn oli huomannut, ettð minulla oli jotakin povessani. ákkið hðn tarttui jðttilðisvoimin hartioihini, ja heti sen jðlkeen hðn piti pergamenttikððr—ð korkealla ilmassa pððnsð pððllð. En koskaan unohda hðnen katsettaan. Se ei enðð loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta. -- Vihdoinkin! huudahti hðn, niinkuin olisi hengðhtðnyt koko elðmðnsð kaipuun tuossa yhdessð sanassa. Sitten hðn horjui muutamia silmðnrðpðyksið ja vaipui tunnottomana kirjoitusp—ydðn ððressð olevalle tuolille. Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minð riensin ulos, herðtin emðntðni ja pyysin hðntð huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minð juoksin lðhimmðn lððkðrin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjð Linnankatu tuntui minusta sietðmðtt—mðn pitkðltð. Lðhes tunti kului, ennenkuin palasin, lððkðri mukanani. Hðn tuli liian my—hððn. M■ller oli lakannut hengittðmðstð, hðn lepðsi suorana vuoteellaan, pergamenttikððr— lujasti painettuna sydðntððn vasten. Hðn ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitð... Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hðnen iðisyytensð ei merkinnyt enempðð kuin mikððn muu hyvðnsð, jota sanotaan iðiseksi tðllð py—rivðllð pallolla. Lððkðri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmðt olivat ummessa -- ehkðpð ensi kerran hðnen lapsuudestaan asti -- ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hðn oli l—ytðnyt sen rauhan, jota hðn oli niin kauan etsinyt. Koska M■ller oli varaton, haudattiin hðnet yliopiston kustannuksella. Lðhinnð seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hðnen p—ydðllððn, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketððn perijðð ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vðhðinen rahasumma, mikð siten karttui, mððrðttiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. P—ll—npððsauvan sain minð. M■lleriltð jððneissð papereissa oli joukko eksegeettisið tutkimuksia, jotka todistivat hðnen tavatonta oppiaan, mutta ei mitððn, josta olisi saanut vihið hðnen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestð elðmðstððn. Yliopiston viranomaiset nðkivðt paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperðstð. Turhaan. M■ller-nimi on niin yleinen, ettð pikku G—ttingenissðkin, missð hðn todellakin vðhðn aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellð perheellð sama nimi, mutta ei yksikððn tuntenut ketððn Peregrinusta. Yhtð turhaan koetin my—hemmin Saksan-matkallani keksið jðlkið miehestð, jonka kuitenkin olisi pitðnyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen pððhðnpistonsa tðhden. Ainoa viitta, mikð ehkð voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmðlle, oli laadultaan niin kummallinen ja epðillyttðvð, ettð katsoin olevan parasta kysyð neuvoa isðltðni. Minð l—ysin nðet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitððn, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydðn anteeksi, ettð minun tðytyy mainita sen pitkðnlainen nimi: _Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina_ eli: kuninkaallisen Antwerpenissð painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen kðsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisðltðð oppineen italialaisen _Johannes Mattheus Caryophiluksen_ vuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkðllinen, kiivas riita, mikð vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi. Kun tðhðn yhdistin, mitð M■ller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kðvin hðnen luonaan, _omista_ sadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hðn vðitti vððrentðneensð, sekð hðnen ikðnsð, minkð hðn sanoi kahdeksisadaksineljðksikymmeneksi vuodeksi, tðytyi minun tulla siihen johtopððt—kseen, ettð jollei M■ller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan lðpi vuosisatojen, kunnes hðnen petoksensa tulisi ilmi, niin hðn ainakin _uskoi_ olevansa hðn. Isðni oli samaa mieltð. Hðnestð ei ollut ollenkaan mahdotonta, vielðpð hðn mainitsi siitð monta esimerkkiðkin, ettð oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, ettð hðn itsessððn ikððnkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edellðkðvijðnsð, jota hðn on tutkinut, jonka teoksiin hðn on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hðnen omiaan. M■ller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen pððhðnpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessð oli se, ettð hðn pitðen itseððn Caryophiluksena, oli siitð ankarasta tuomiosta, minkð sana julistaa raamatunvððrentðjille, jðrkkynyt niin kovin, ettð hðnen ainoaksi elintehtðvðkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjðksi tekeminen, itsensð esittðminen maailman nðhden kurjaksi petturiksi. Ja siihen pððmððrððn hðn uskoi pððsevðnsð jonkin ikivanhan kðsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hðnen petoksensa, ja kun hðn sen kerran l—ysi, ei hðnellð enðð ollut mitððn elðmisen oikeutta. Tosin hðnen olisi itsensð pitðnyt osoittaa kðsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdð. Hðnet oli todistettu petturiksi, hðn saattoi kuolla rauhassa. Tðmð nðytti minusta nyt ihan selvðltð, mutta isðni epðili. Hðnen tieteellinen logiikkansa my—nsi, ettð asia oli niin, mutta hðnen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 M■llerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tðllð kertaa hðn uskoi ja minð epðilin. Se oli hupainen vaihdos. Minð vastasin hðnen vðitteisiinsð hðnen omilla todisteillaan, joita hðn oli kðyttðnyt alkuaikoina, kun M■ller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 M■llerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperint—, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat elðneet eri aikakausina. Isðni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkððnpð hðnen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon. Minun mielessðni M■ller pysyi unohtumattomana muistona, mikð hðn sitten lieneekin ollut. Minð en ole koskaan ennen enkð sen jðlkeenkððn tavannut niin etevðð neroa tutkimuksen tiellð, ja juuri tuo etevðmmyys oli niin syvðlle n—yryytettðvð. Vielð enemmðnkin, mikð nðyttðð inhimillisestð kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja n—yrimmðstðkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, ettð hðn saa jðttðð jðlkeensð kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elðmðnsð pððmððrðksi oman maineensa rikkirepimisen; hðn, tutkija, piti suurimpana hekumana, ettð hðnet hðvðistðisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missð hðnet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missð on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltðvðmmin heittðytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen? Niin missð? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttð voi kðtkeytyð syvimmðnkin itsensðalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa kðydð kylmðsti Kristuksen ristin ohitse. On enðð vain muutamia sanoja lisðttðvð merkillisen kðsikirjoituksen johdosta. Vasta M■llerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitððn, mikð olisi todistanut, ettð l—yt—ni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lðhdekirja, niin ei edes sitðkððn, ettð se oli sama kirja, minkð isðni oli kerran nðhnyt Lauri LefrÕnin luona. M■ller ei ollut avannut kððr—ð, minð en edes tuntenut, mitð kieltð se oli. Enkð vielð tðnðkððn hetkenð tiedð siitð mitððn. Minð olin l—ytðnyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitð se sisðlsi, jði selittðmðtt—mðksi arvoitukseksi. Minð jðtin pergamenttikððr—n kirjastoon, toivoen sieltð saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitð siellðkððn lukea. Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, ettð kðsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitððn huomiota. Kuitenkin pððtettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itðmaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lðhettðð se jollekin pðtevðlle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjðlkið, mikð nðytti varsin anteeksiannettavalta kenestð hyvðnsð, joka ne kerran oli nðhnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveð onnettomuus 4. pðivðnð syyskuuta 1827 -- Turun palo. Pelðten kalliin lðhdekirjan kohtaloa isðni matkusti samana syksynð yliopiston raunioille. Vain vðhðinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistð, joiden jðlkið noiden jððnn—sten puolihiiltyneillð lehdillð yhð vielð on. Vanha kðsikirjoitus -- mikð se sitten lieneekin ollut, M■llerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta -- oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi. Isðni ei elðnyt kauan tðmðn auttamattoman, hðnen lempitiedettððn kohdanneen vahingon jðlkeen. Vaikka M■ller ei tðllð kertaa ollutkaan sodanennustajapyrst—tðhti ja vaikka hðntð ei syytettðisi edes Turun palostakaan, niin hðn oli isðni mielestð ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hðvitetyt kaupungit voidaan rakentaa jðlleen, mutta vanhaa lðhdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kðdestð ja ainiaaksi hðvitetty, ei saa ostetuksi takaisin verellðkððn. Minun elðmðni uraan M■ller sai aikaan pysyvðn muutoksen. Siitð hetkestð asti minð tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin pððttðvðsti roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, ettð minunkin olisi pitðnyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elðn, mutta ikuinen ylioppilas -- ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri. KOLMAS KERTOMUS. Drifva neiti. Tohtori Raben kuulijat katselivat p—ll—npððsauvaa eivðtkð nðyttðneet oikein tietðvðn, mitð heidðn oli ajateltava siitð. Rouva R—nnevall tahtoi huomauttaa jotakin. -- Olkaa hyvð! sanoi tohtori. -- Minun pysyvð mielikuvani ylioppilaasta -- virkkoi sievð pikku rouva veitikkamaisesti -- on sellainen, ettð hðn on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenðlasit, mielitiettyjð taskut tðynnð ja tyhjentymðt—n varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittðmðt—n luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan lðpi vuosisatojen, niin nðyttðð minusta aivan luonnolliselta, ettð hðnen aina jonkin verran tulee sðilyttðð oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdð ty—tð, milloin siivosti remuta... -- _Desipere in loco_... -- Sallikaa minun pyytðð, ei enðð latinaa! Minusta tuntuu, ettð hðnen pitðisi olla, mikð hðn aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun tðytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus M■ller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikð ei hðntð laajoine oppeineen, p—ll—npðisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"? -- Sallikaa minun vastata kysymyksellð. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmðkoriinne, mitð siitð jðð jðljelle? -- Mitðk— jðð jðljelle? Sydðn tietysti. -- Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa hðntð sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jðð my—skin aina jðljelle sydðn -- toisin sanoen se omituisuus, ettð hðn aina opiskelee. Hðnen nuoruutensa, mielitiettynsð, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikð tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hðnen viiksensðkin; kenties ainoastaan silmðlasit, jos hðn niitð kðyttðð, pysyvðt hðnelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttðð alinomaisen janon, ja mitð enemmðn ihminen juo, sitð enemmðn janottaa. Minð en suinkaan tahdo sanoa, ettð kaikki ylioppilaat juovat vettð, kuten M■ller, mutta jano on heidðn oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi my—skin, ettð kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minð sanon, ettð jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikð ei koskaan nuku -- tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa -- nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltð kaikki satunnainen, minkð aika vanhentaa, vuodet hðvittðvðt ja elðmð kuluttaa, mitð jðð jðljelle? Tutkiva henki, joka etsii lðpi maailman, etsii etsimistððn, l—ytðð sirpaleen ja etsii uudelleen, tðnððn niinkuin eilen, huomenna niinkuin tðnððn. Joskus hðntð sanotaan Faustiksi, toisinaan M■lleriksi. Mutta esiintyypð hðn sitten maailmankuulun nðytelmðn taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hðn kuitenkin aina on ja herðttðð meissð salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva R—nnevall enemmðn keltanokkaa, joka on ðsken pððssyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikð ei meitð kreikkalaisten iðti nuori Apollo viehðttðisi enemmðn kuin vanhan Vðinðm—isen kuivunut viisaus?... Mutta antakaa anteeksi; eik— neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa? -- Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkððn, ettð viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvðmietteisten sielutieteellisten arvoitusten jðlkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jðlkeen. Onneksi saatan toivoa, ettð edellisessð kertomuksessa on riittðvðsti viisautta molempiinkin. Onko kukaan teistð kuullut puhuttavan _Drifva neidistð_? Ei. Ei kukaan tuntenut tðllaista henkil—ð. -- Senpð saatoin arvatakin. Hðn oli kolmekymmentð vuotta takaperin yleisenð puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etðisyys ovat peittðneet hðnen muistonsa unohduksen y—h—n. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missð vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelk——t kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hðn nðhk——n vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, pðivðnvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinð jokin vallaton oksa, joka tekee hðnen huolenpitonsa tyhjðksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia py—r—kaareksi, pðivðnvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipððksi hirveksi. -- _Naturam expellas furca_, virkahti vðliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivðt, ettð luonto tekee pilaa pedanttisesta p—nkðstð. -- Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintð on, ettð juuri vapaus, joka nðyttðð halveksivan kaikkia sððnt—jð, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehðttðvðð kohtuutta. Minun ei ehkð pitðisi olla nðin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sððnt—jen sitoma; mutta minð olen aina huomannut, ettð jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitð kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitð sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensð, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi. Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vððrðkasvuinen puu; kieltðmðttð ihmisen juuret, jotka kððntyvðt sisððnpðin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevðt toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hðnen ilmanaan tapa, hðnen sateenaan kyynelet, hðnen kurittajanaan omatunto. Mutta siitð kaikesta huolimatta on hðnessðkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hðnen kasvatuksensa sððnn—t on otettava hðnen vapaan kehityksensð laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymððn luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hðnen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on pððssyt vððristymððn; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hðn on my—skin verrattoman paljon herkempi _omien_ luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan. Tðmð mitðt—n kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapðivðinen, sillð se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman rðikeðmpi vðri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tðmðn kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivðt ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitð nykyaikana mielellððn sanotaan lailliseksi vapaudeksi. Minð vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tðssð kaupungissa, mistð talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat perðisin, oli nuori tytt—, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkð tðhden, sitð en voi selittðð, ellei ehkð sen tðhden, ettð hðn oli tavattoman taitava hiihtðmððn. Mitððn tðllaisen nimen aihetta ei ollut hðnen henkil—ssððn, sillð jððsydðntð ja lumivalkoisia hiuksia hðnellð ei suinkaan ollut, pðinvastoin olisi hðntð paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hðn oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hðnellð oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtð oikullinen valitessaan hyvðilynimið lemmikeilleen kuin hellð ðiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena. Hðn oli syntynyt neljðn penikulman pððssð kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta sy—sten tulee suuresta, syvðstð ja komeasta jðrvestð, Oulunjðrvestð, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijðt ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellð. Siellð oli vðhðn ihmisið, mutta runsaasti erðmaata -- puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinðmaalaukset oli tehnyt erðs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. -- pieni pappila kolmine huoneineen ja keitti—ineen, joissa my—skin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkðllð seinðllð harppua soittavaa Davidia esittðvð taulu -- lisðksi varakas kylð kirkon lðhist—llð, lohenpyytðjðin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellð tððllð hajallaan metsissð, autioita vuoriseutuja, syvið rotkoja ja vesiperðisið soita, joita kesðiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla. Drifvan isð oli ollut k—yhðnð paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellð kasvanut kuuden jalan ja neljðn tuuman pituiseksi jðttilðiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen sðyseðmielinen ja itsepðinen hðn oli seisonut kuin muuri siinð, mihin hðnet vain asetettiin, ja kestðnyt iskuja silmððnsðkððn rðpðyttðmðttð, ja sen tðhden hðn olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestð, jopa jðttðð vasemman silmðnsð kasakan keihððn kðrkeen. Moisten ansioiden avulla hðn oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hðn kyllðstyi sotapalvelukseen ja hðnen mieleensð johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui kðydð kðsiksi latinan kielioppiin neljðnkolmatta vuoden iðssð, mutta pappi piti hðnestð tulla, ja pappi hðnestð tulikin. Taottuaan pððhðnsð ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tðmð pitkð, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillð, vaelsi jalan aikanaan evðssðkki selðssð Turun yliopistoon, ry—stðytyi miehuullisesti kaikkien opinvðijytysten lðpi, ja viidenneljðttð vuoden ikðisenð sai kaavun ja liperit. Koska hðnellð tðten kerran oli nuo kunnioitusta herðttðvðt arvomerkit, ei hðn saattanut olla ottamatta latinalaista nimeð; mutta ei mikððn tarpeellinen kunnioitus estðnyt kansaa edelleen sanomasta pitkðð pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hðn pysyi, niin kauan kuin eli. Kersantti mððrðttiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missð hðnen onnistui toisella silmðllððn ja rehellisellð, sðvyisðllð sydðmellððn valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttðrestð sekð parahiksi niin paljon varoja, ettei hðnen tarvinnut nðhdð nðlkðð kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi hðntð edelleenkin, niin ettð hðn vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hðnen nðk—piirinsð ulkopuolella, oli hðn siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystð tðssð maailmassa. Kersantti kðvi vðhitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessð paimenvirassaan. Hðnen vaimonsa kuoli jðttðen hðnelle pojan ja kaksi tytðrtð. Pojasta piti tulla pappi isðnsð esimerkin mukaan, mutta hðn oli perinyt isðnsð itsepðisyyden, hðntð miellytti enemmðn merimiehen ammatti, ja hðn karkasi laivasta erððssð Englannin satamassa antamatta senjðlkeen enðð mitððn tietoa itsestððn. Vanhempi tytðr Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jðtti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isðn seuraksi, pappilan emðnnðksi ja koko seurakunnan suosikiksi. Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hðn oli pitkð, solakka ja miellyttðvð tytt—, mutta enemmðn nuoren oravan kuin siveðn pappilan hyvin kasvatetun tyttðren tapainen. Hðnen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillit—ntð vapautta. Isðn kutsuessa piti hðnen seisoa kuin palava kynttilð ja totella kðskyð silmðnrðpðyksessð, vðhððkððn vastaan vðittðmðttð. Mutta milloin hðn niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hðn elellð ominpðin, ja niin kðvi tavallisesti aamupðivisin, jotka isðltð kuluivat virkatoimissa, hðnellð kun ei ollut varaa pitðð apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nðhtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoitusp—ydðn ððressð kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun hðntð vðhemmin kaivattiin, tðytyi hðntð etsið metsistð tai veneestððn koskien seutuvilta. Jos oli kiivettðvð korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista ðkkijyrkðn teistð, ei ollut hðnen vertaistaan. Jos oli hillittðvð hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllð pyy puun oksalta, niin ei siinðkððn ollut hðntð taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemððn lððkkeitð jollekin sairaalle tai vedettðvð talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkð vuoksi sitten tðytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkððn ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hðn oli aivan kuin isðnsð, toisinaan yhtð itsepðinen ja taipumaton kuin tallijððrð kesðlaitumella ja toisinaan taas niin hyvðluontoisen my—ntyvðinen, ettð pieni lapsikin saattoi pitðð hðnet tðydellisesti vallassaan. Hðn oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtð luonnollinen vieras isðnsð mukana kaikissa kylðn hðissð. Siellð nðhtiin hðnen py—rivðn tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidðn vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetðð piiriin joku hðmmðstynyt kerjðlðinen ja tanssittaa molemmat ihan hengðstyksiin, silloinpa kajahteli hððtuvassa ilo, eikð kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse. Tðllaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmðrtðvðiset emðnnðt pudistelivat epðilevðsti pððtððn, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillð se kðvi miten kðvi. Siellð ei punnittu voita eikð villoja, ei mitattu jyvið eikð laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitð kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei hðneltð rðstejð velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehrðsi omia my—tðjðisiððn, ja ellei vanha, ðkðluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emðnnðn ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietð kuin sen lohipato kevðttulvan aikana -- mennyt menojaan virran mukana mereen. Se ei huolettanut Drifvaa vðhððkððn. Hðn oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hðn rakasti vanhaa isððnsð, ja isð rakasti hðntð, ja hðn luki isðlleen pitkinð talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikð aika tuntunut hðnestð koskaan pitkðltð. Sitð paitsi hðnellð oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettðvð kevððseen mennessð. Mitðpð hðn tarvitsi enempðð? No niin, olihan hðnellð kuitenkin erðs toteutumaton toive. Hðn halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi kðynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isð oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyynt——n: metsðllð on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi. Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensð, kun isð kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hðmmðstytti tytðrtððn tekemðllð arveluttavan kysymyksen, mitð hðn oikeastaan oli oppinut. Mitðk— Drifva oli oppinut? Hðn oli oppinut paljon. Olihan hðn kðynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitððn; olihan hðnet sitð paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hðn oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hðnelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitð paitsi hðn oli lukenut historiaa; tunsihan hðn Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hðnen armeijassaan. Tiesipð hðn my—skin, ettð oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja ettð sen pððkaupungin nimi oli Pariisi. -- Mutta mikð on oman maasi pððkaupungin nimi? kysyi isð. -- Oulu, vastasi Drifva nopsasti. Isð pudisti epðillen pððtððn, hðn tunsi paremmin maantiedettð, hðnhðn oli ollut Turussa. Siitð ei ollut apua, ettð Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hðn osasi kehrðtð, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestð, silittðð, valaa kynttil—itð, lypsðð lehmið, kirnuta voita, keittðð vellið ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mðkeð, hiihtðð, kiivetð, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltðð -- puhumattakaan semmoisista ylimððrðisistð ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppððmððn kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipðpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon ly—minen, tangon varassa hyppððminen, jðniksenlankojen virittðminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvðn voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittðminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnð monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hðnen mielestððn niin vðhðpðt—istð, ettei niitð maksanut luetellakaan. Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyvðksyð, oli kersantin mielestð hðnen tyttðrensð varsin oppinut; mutta hðn oli kaupungissa saanut hðmðrðn aavistuksen, ettð nuori tytt— ehkð saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisðksi. Hðn oli nðhnyt mamselien ja neitosien py—rivðn katrillissa ja kuullut heidðn soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltðkin. Siellð hðneltð oli kysytty ja tiedusteltu hðnen tytðrtððn ja kummasteltu, ettei hðn koskaan tuonut tðtð kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia -- ja oppia oli kaikki, mikð ulottui ulkopuolelle pappilan nðk—piirin -- ja niinpð tðmðn tutkimuksen pððt—kseksi tuli, ettð Drifva oli lðhetettðvð tðtinsð Lusinan luo Ouluun ihmistymððn ja oppimaan pianonsoittoa. Drifva oli tottunut tottelemaan, eikð muusta voinut olla puhettakaan, mutta hðn oli siksi viisas, ettð pani erððn ehdon. Hðn lupasi lðhteð, milloin isð tahtoi, ensi talvikelillð, mutta porolla ja pulkalla. Pððtetty asia. Mitðpð ei isð tee saadakseen tyttðrestððn ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vðhðisen vaatevarastonsa eikð unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkð kaikki pantiin neitið saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellðt jððhyvðiset isðlle ja talonvðelle ja melkein yhtð hellðt Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei kðynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltð, Drifva omallaan jðljestð. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kðvi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mðkið, jðitð ja jððtyneitð soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin py—ri poronpulkka ympðri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin ettð katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hðn ollut pitkððn aikaan ollut niin hauskalla matkalla. Sillð tavoin hðn kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tðdin luo. Tðmð ymmðrtðvðinen vanha neiti oli kauan ollut emðnn—itsijðnð maaherra Carnallilla ja osannut kðyttðð hyvðkseen ylhðisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villielðintð suljettu ahtaampaan hðkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessð oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtðvðð, kuin Lusia tðti sai ryhtyessððn kesyttðmððn tuota metsðn oravaa. Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkðn sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia tðti oli lððnin pððmiesten tuttu, oli hðn hyvðð tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, ettð jo edeltðkðsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hðn ei voinut pððstð suorittamasta ensiesiintymistððn tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa. Pðivð oli tullut. Vaivaa nðhden ja —itð valvoen oli kaupungin etevimmðn ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetððn ihmisenð. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielð kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten vðliin. Hðnen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle kðherrettiin kaksi pitkðð hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki v—ineen ja koristeineen edellytti paljaita kðsivarsia, ja vaikka nðmð huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynðrpðihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivðt ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin. Drifva alistui kðrsivðllisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseððn peilistð, hyppðsi tasajalkaa tuolille nðhdðkseen paremmin helmansa ja purskahti heleððn nauruun. -- No, minkð nðk—inen nyt olet mielestðsi? kysyi Lusia tðti, joka ei koskaan luullut nðhneensð viehðttðvðmpðð olentoa. -- Niinkuin hiusvoidet—lkin etiketti, vastasi tytt—. -- Kyllð sinusta hyvð tulee -- sanoi tðti -- kun vain opit kðyttðytymððn paremmin. Ja sitten seurasi pitkð jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti kðyttðytyð vaarallisessa ensiesiintymisessððn; hðn ei saanut astua jalat sisððnpðin kððnnettyinð, ei huiskia kðsillððn, ei puhua eikð nauraa ððneen, kuten hðnen oli tapana, ei niistðð nenððnsð koruompeluilla koristettuun nenðliinaansa, ei heittðytyð rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa t—llistellð naisia, ei kummastella kaikkea, mitð nðki; hðnen piti niiata kunnollisesti tervehtiessððn, olla vaiti, kun ei hðneltð mitððn kysytty, pysyð hiljaa paikoillaan tðdin vieressð ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia. -- Tanssia minð kyllð osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hðn py—rinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishðissð. -- Et sinð vielð osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti tðti. -- Jos joku pyytðð sinua tanssiin, niin saatathan vastata, ettð olet nyrjðyttðnyt jalkasi. -- Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nðhdð, onko jalkani nyrjðhtynyt. Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehk—, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikð aina on pysynyt samana, my—skin sivistyksen kermasta, kehittyneemmðstð ja turhantðsmðllisemmðstð seuraelðmðstð, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pððkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hðnen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristððn kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikð sallinut vðhintðkððn poikkeusta siitð, mitð se itse piti sopivana. Tðti vei Drifvan tanssiaisiin, missð hðnet otettiin vastaan hyvðntahtoisesti, ja hðnen onnistui tyydyttðvðsti suorittaa ensimmðiset tervehdykset. Sitten hðn asettui niin kankeana, mykkðnð ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tðtinsð viereen ja katseli hðmmðstyneenð uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erðmaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistð: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilðt, sileðksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipððllyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut p—ytðkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkðnð silmðnð ja korvana. Lusia tðti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lðhimmðn naapurin huostaan ja lðhti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistð muutamien hyvien ystðvien kanssa. Maaherran rouva suoritti _les honneurs'insð_ erittðin miellyttðvðsti. Hðnen ystðvðllinen puhuttelunsa haihdutti vðhitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin erðs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mðkeð Drifvan kotiseudun rinteistð. Enempðð ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikð hðn ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyð tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehðttðvð nuori tytt— on, vastattiin heti: hðn on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmðt tðhystelivðt tuota kummitusta. Nðin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vðhðn silmðillð ympðrilleen. Hðn lðhti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympðri salia, ny—kðytti pððtððn joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka hðntð miellyttivðt, nipisti heidðn hamettaan ja kysyi, mitð kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyð, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, py—rðhti silkkikengðllððn, nðytti pitkðð nenðð ja vastasi: -- áhðh, saitkos tietðð! Kengðt puristivat, hðnen jalalleen oli astuttu, hðn l—ysi tyhjðn tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengðn pois. -- Mikð teitð vaivaa, pikku ystðvðni? kuiskasi kummastuneena joku vanha rouva. -- Ei mikððn, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ððneen ja sovitteli kengðn takaisin jalkaansa. L—yt—retki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttðnyt Drifvaa. -- Mikðhðn se tuo on? kysyi hðn ja nðppðsi uteliaasti muodottoman suuren soittokoneen pitkið kielið. Vastattiin, ettð se oli bassoviulu. -- Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee? -- Se on klarinetti. -- Entð messinkiratti? -- Se on torvi. -- Antakaas minun koettaa, saanko ððntð ratista! Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia kðheitð kurkkuððnið. Se huvitti hðntð. Hðn vilkastui yhð enemmðn ja alkoi viheltðð, ikððnkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidðn koneitansakin, jos vain tahtoi. Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erðstð nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin. -- Emmek— tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan. -- Minð en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti. -- Oh, kyllð se kðy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa. He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nðhdð, miten ensimmðiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein pððtettiinkin, ja sitð tanssia Drifva kyllð osasi. Kun siis hðnen vuoronsa tuli, niin hðn alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitð vðsymðttð, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkið. Angleesi joutui pahanpðivðiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jðlkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti. -- Enk— sanonut, ettð kyllð se kðy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka pðivðnnousuun asti. Angleesin jðlkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lðhestyi kumartaen, eikð Drifva suinkaan ollut tanssiin lðhtemðttð. Ruotsalainen katrilli, franseesin edellðkðvijð, oli pitkðveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli pððttðnyt pitðð hauskaa. Hðn ei tuntenut yhtððn tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hðmmennystð ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidðttðð tuota lentðvðð oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpðin piti hðnen pððstð, ja eteenpðin hðn liihoitteli katrillin raunioiden yli. Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nðmð koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hðnellð oli tapana heitellð pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmðellð. Kun Lusia tðti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hðn suojattinsa tðyttð vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistððn niistð, mutta ei hðn siitð pelðstynyt. Hðn oli milloin siellð, milloin tððllð, aina liikkeessð ja aina juuri siinð, missð hðnen ei olisi pitðnyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysðsi Drifva hðnet edellððn; jos joku pari oli tiellð, pistðytyi hðn kuin kiila sen vðlitse. Hðn oli saanut pððhðnsð, ettð piti juostaman leskeð, ja hðn juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtðkððn vuoroa kðymððn. Herrat nauroivat, niin ettð heidðn sirosti solmitut kaulaliinansa pððsivðt auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenðliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen. -- Mitð te juonittelette? huusi hðn herroille. Kun tuo hðmððntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nðhtiin Drifvan keskellð piirið "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hðn oli vetðnyt katselijain joukosta mukaansa. Jos Lusia tðti olisi osannut py—rtymistaidon, olisi sen kðyttðminen ollut tðssð aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana py—rtyð vain teatterissa, ja niinpð hðmmðstynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijðn juuri sinð hetkenð, jolloin hðn tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin pððtyttyð. Muutaman minuutin kuluttua, tðdin kiireesti saatua lausutuksi emðnnðlle anteeksipyynt—nsð, olivat vanki ja vanginvartija eteisessð, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, ettð hðnen oli nðlkð ja ettei hðn suinkaan vastusta illallisten odottamista. -- Sinðk—! huudahti Lusia tðti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. -- Silmðilehðn peiliin! Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja nðki sievimmðn pikku homssukan, minkð nðhdð saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapðille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyr—itynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vy— viiltðmðssð maata, toinen kenkð lðntðssð, niin ettð sukan kantapðð nðkyi, ja toisesta -- niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillð vapaa jalka oli repðissyt sietðmðtt—mðn vankilansa. -- Ymmðrrðtk— nyt -- sanoi Lusia tðti -- ettemme voi odottaa illallista? -- Mutta minulla on ollut hirveðn hauskaa, tðti! huokasi Drifva. -- Niin, sen kyllð uskon, huokasi tðti. -- Ja nyt olet joutunut kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi. Tarpeetonta on kertoa sitð ihmissivistyksen luentoa, mikð pidettiin matkalla eteisestð kuomurekeen, kuomureestð oman asunnon portaille, portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen pðivð pðivðltð. Orava oli kesytettðvð, ja ensimmðinen vðlttðmðt—n harjoittelu oli tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tðhðn aikaan oli ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista plastiikkaa; olkaa hyvð ja katsokaa minua, minð olen hðnen taideteoksiaan. Tðmð herra oli oiva taiteensa esikuva, sillð lukuunottamatta hðnen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui hðn jalat niin ulospðin kððnnettyinð, ettð muodostui suora viiva toisesta varpaan nenðstð toiseen. Hðnen oppilaansa oli koulutettava aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin kðden jalostamana lðhtevð valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minðkin toivehikkaana kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin. Meitð oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitð ja pitkið hameita, koulunuttuja ja hðnnystakkeja; mutta tanssikengðt ja niihin kuuluvat sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hðn teki, kuten luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielð osasivat leikkið, nauraa ja kujeilla. Mutta erððn tðllaisen pitkðn, sðvyisðn, nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitðn Frosteksi, hðn solmi lðheisen ystðvyysliiton, ehkðpð sentðhden, ettð Froste mitð teeskentelemðtt—mimmðsti ihaillen katseli hðntð kuin korkeampaa ja hðntð itseððn tðydellisempðð olentoa. He olivat eroamattomia, ja me muut sanoimme heitð "talviaisiksi". Drifva oppi ensin hy—dyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan, tervehtimððn ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidðn pðivinðmme. Se oli yliopistollinen oppimððrð; me saatamme jðttðð sen omaan arvoonsa. Askelten jðlkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, _soli_, _pas de deux_ ja _pas de trois_, joiden piti herðttðð huomiota lopputanssiaisissa. Kaiken tðmðn ohella opittiin lisðksi kainossa asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten hðnelle piti vastata my—ntðen ja miten kieltðen, milloin piti olla vaiti ja milloin oli lupa puhua, millð tavoin oli suu nyrpistettðvð tai miten sitð ei pitðnyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn, ja vihdoin -- ankara vðlttðmðtt—myys -- miten joskus saattoi tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa. Drifva alistui alussa tðmðn sulouden koneiston muovailtavaksi kiitettðvðn alamaisesti. Hðn teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten taisi, astui kuin nauloja my—ten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin sy—dð pðivðllisp—ydðssð, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen. Niin, hðn tyytyi kðrsivðllisesti siihenkin n—yryytykseen, ettð hðnen tðytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikðppðn—iden kanssa, jotka tuskin ulottuivat hðnen kainaloihinsa asti; hðn kðrsi sankarillisesti, ettð k—mpel—t kirjanpitðjðt vastoin kaikkia taiteen sððnt—jð tallasivat hðnen varpailleen. Mutta ei mistððn ollut apua; luonto piti puolensa. Herra Remahl l—ysi vian toisensa jðlkeen, jotka kaikki rikkoivat turhantðsmðllistð miellyttðvyyttð vastaan: milloin oli askel liikaa, milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvðð kieltð, milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielð mutkikkaammin, vielð apinamaisemmin, mutta ei siitðkððn ollut apua. Hðn oli parantumaton, hðn ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista tanssitaitoa varten. Kun sitð oli kestðnyt noin kaksi viikkoa ja pienet, parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkðð kiitosta, mutta Drifva, pitkð tytt—, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hðn kyllðstyð miellyttðvyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi oikaista vððrðð askelta, hyppðsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei hðnen niiaustaan tunnustettu kyllin syvðksi, kðvi hðn istumaan lattialle. Jos joku tallasi hðnen hameensa liepeelle, nipisti hðn syyllistð kovakouraisesti korvasta. Jos joku kðppðnð tuli pyytðmððn hðntð tanssiin, nosti hðn hðnet kainalosta ja tanssi ympðri salia, vieden hðntð kuin nukkea. Jos joku kirjanpitðjð uskalsi kuiskata hðnelle tyhmyyksið, vastasi hðn niin ððneen, ettei hyvðn oppilaan tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata: -- Menkðð kotiin sy—mððn viskunoita! Turhaan koetettuaan kaikkia pitkðn kokemuksen aikana oppimiaan temppuja tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enðð lopulta toivonutkaan saavansa kesytetyksi tðtð nuorta oravaa. Hðnen kuultiin sanovan perin harmistuneena: -- Drifva saattaa minut turmioon, hðn turmelee kaikki oppilaani moukkamaisella kðyt—ksellððn. Tuskin enðð uskallan sanoa hðnelle ainoatakaan moitetta; hðn kykenisi vastaamaan minulle vaikka korvapuustilla. Jðtettðk——n sanomatta, oliko hðnellð kenties syytð pelkoonsa. Mutta uskallan vðittðð pelkðksi panetteluksi sen kaupungin juorun, ettð Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti saattamaan uutteran tanssinopettajan epðtoivoon. Erððnð pðivðnð tðllð lailla saatettuaan perinpohjin hðmmennyksiin sekð koulun ettð opettajan otti Drifva keskellð opetusta hattunsa, kaapunsa ja pððllyskenkðnsð, ny—kðytti pððtððn katrillille ja sanoi: -- Hyvðsti, nyt minð menen! Froste yritti seurata hðntð, mutta hðnet tuotiin vðkisin takaisin eteisestð, ja siitð pðivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa. Drifva meni, ehkð vðhðn sykkivin sydðmin ajatellessaan kotiintuloa. -- Minð lðhdin pois tanssikoulusta, sanoi hðn niin ujostelematta kuin suinkin ja l—i samalla kðsiððn ympðri ruumista, niinkuin pojat tekevðt saadakseen lðmmintð pakkasella. Silloin olikin kylmð ja puuhkat olivat vielð tuntemattomia ylellisyyskapineita. -- Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan kðsiðsi kuin vðrjðrin kyltti? kysyi tðti. -- Ei, en kðsið, mutta jalkoja, nðin! vastasi Drifva. Ja hðn matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, ettð olisi saanut kalifinkin nauramaan. -- Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitð lakkaamatta piti vððntðð ulospðin. Ja sen tðhden oli kai parasta lopettaa, lisðsi karkulainen. -- Lopettaako? Mitð se merkitsee? -- Te olette, tðti, niin yksinðnne, kun minð olen poissa. Voisinhan minð auttaa reivaan kutomisessa ... ja mankeloimisessa ... tiedðttehðn, tðti, miten Liisu on pyykissð huolimaton. Drifva oli vastustamaton, kun hðn kerran pððtti sellainen olla. -- Lopettaako koulusi? toisti Lusia tðti vðhðn lempeðmmðllð ððnellð. -- Lapsi, mitð minun pitðð tehdð sinulle? Miten kumman lailla minð saan sinusta ihmisen? Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan. -- Minð rupean soittamaan pianoa! Siinð oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli musikaalinen, tððllð soitettiin melkein yhtð usein viulua ja pianoa kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli k—yhð tytt—, yhtð nuori kuin hðn itsekin. Nuotit taottiin pððhðn, sðvelikk—jð rummuteltiin. -- Nyt pitðð sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli ðlðkð koske peukalolla mustiin tangentteihin! No, sen lupasi Drifva kyllð muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle. -- Sinun pitðð muistaa, ettð D-duurissa on risti f:n ja c:n edessð, mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessð. Mahdotonta. Drifva rðmisytti niinkuin ei ristejð eikð b:tð koskaan olisi ollut olemassakaan. -- Odotahan vðhðn: nðmð ovat bassonuotteja eivðtkð diskantteja. Pitððhðn sinun erottaa viivan ylð- ja alapuolella olevat nuotit; etk— nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tð? Ja sitten sinun pitðð laskea kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljð, viisi, kuusi, yksi, kaksi, kolme, neljð... Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat, mitð hullutusta ne ovat? Ja mitð laskemiseen tulee, niin eihðn Drifvan tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hðn osasi jo kolmen vuoden vanhana. -- Ei, nyt sinð tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja, jonka enkelinkðrsivðllisyys sekin kerran loppui. -- Sen kyllð uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltðmððn kunnon valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla. Opettaja vastusteli, mutta hðnkin oli nuori niinkuin hðnen oppilaansa, ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin suosittuja valsseja -- Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia, "Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita. Drifva ehdotti tuttua piiritanssin sðveltð "Saa, kaunis tytt—, tanssimahan" -- ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessð itkien lukemaan "Ruusaa eli Kerjðlðistytt—ð", kymmenosaista romaania, joka oli lainattu kaupungin kirjastosta. Vastoin luuloa ei Lusia tðti ollut oikein tyytyvðinen piiritanssisðvelmððn. Hðn ei ymmðrtðnyt niin uusimuotista soittoa, hðn tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin. Drifva koetti parastaan, mutta eipð se tahtonut onnistua. -- Ehkð lopetamme soittamisen, arveli hðn. Sormeni ovat aivan tottelemattomat, ehkð sentðhden, ettð olen kutonut reivasta. -- Lopetamme soittamisen! toisti Lusia tðti muistaen varsin hyvin, miten tanssikoulun kðvi. -- Siitð ei puhettakaan. Kyllð sinusta pitðð ihminen tulla; kaikki hienot tyt—t soittavat pianoa. Mutta sinulla on liian nuori opettajatar; minð puhun mamseli Hagtornille asiasta. Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tðmð oli hirvittðvð m—rk—, suora kuin viivotin, jolla hðnen oli tapana napsauttaa oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtððn taipumusta, harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja hðn soitti pianoa. Samat sðvelik—t risteineen ja b:ineen, sama sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljð, sama tuska viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistð, joilla oli viiva pððssð ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten, Rhoden andanttea rððkðttiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin neljðnkymmenen ikðinen! Hagtorn oli taipumaton. áðrimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi rukoilemaan: -- Rakas, hyvð mamseli, minð olen niin hirveðn tyhmð, etten koskaan saa noita b:itð pððhðni; emmek—hðn jo lopettaisi? Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tðdille, ettð hðn tekee villielðimestð ihmisen, Hagtorn oli taipumaton. -- Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli Drifva kapinallisin mielin. Ja sitten hðn alkoi paukuttaa poikki kielið onnettomasta vanhasta opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinð, missð nykyjððn ovat mustat. Ei apua siitðkððn. Hagtorn l—i oppilastaan sormille viivottimella ja panetti uudet kielet. -- No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmðssððn raivoten. Ja hðn alkoi soittaa seitsemðn kertaa huonommin. Se oli pirullista musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hðdðssð; Cramer pantiin kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elðvðltð. Se auttoi vihdoinkin. Jobinkin kðrsivðllisyys olisi loppunut, ja Hagtorn, kestettyððn kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos, ystðvðllisesti kieltðen hðntð koskaan enðð koskemasta pianoon tðssð maailmassa. -- Mitð minun on tehtðvð tyt—lle? pðivitteli Lusia tðti epðtoivoissaan. -- Tðllð laillahan hðnestð ei tule koskaan ihmistð. -- Teidðn ei pidð tehdð mitððn, tðti, ehkð sitten onnistuu paremmin, vastasi Drifva viattomasti. Hðn oli saanut kyllikseen oppitunneista. Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa paremmin kesyttðð hienoa seuraelðmðð varten kuin saamalla hðnet oppimaan ranskaa. Oululaiset, vielðpð muutamat sivistyneimmðtkin, puhuivat kyllð mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa. Muutamat merimiehet ymmðrsivðt englannin kieltð, jotkut kauppiaat saksaa, ja vanha maisteri StÍhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti menestyen koettanut saada venðjðð puhekieleksi koulun vastahakoisten miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhðis—n naisista olivat pððsseet niin pitkðlle, ettð saattoivat rakastettavalle, kðyt—stapaa mððrððvðlle maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitð kieltð harjoitettiin mamseli Wacklinin tytt—koulussa, ja mitð harvinaisempaa se siihen aikaan oli, sitð enemmðn sitð pidettiin sivistyksen kukkana. Drifvan piti siis kukoistaa tðssð kukkatarhassa; oli vain l—ydettðvð sopiva puutarhuri. Tytt—kouluun oli hðn liian vanha; hðnen entiset oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista naisista olisi uskaltanut ryhtyð niin vaaralliseen yritykseen. Erðs vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nðhden pðnttðsi Gediken ranskalaista lukukirjaa koulunuorison pððhðn, tunnusti totuuden mukaan, ettei hðn ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyð maisteri Spikiltð. Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea, harjasmainen tukka, oppineen nðk—iset silmðlasit ja kivikova sydðn kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydðn kaikkiin hamepukuisiin ihmisolentoihin nðhden. Tðmð oppinut herra oli viranhoitajana koulussa, ja hðnen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmðt Helsingissð ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hðn selitti oitis olevansa valmis ryhtymððn opetukseen. Jotta vðltettðisiin tðydelleen panettelun varjokin ja annettaisiin Lusia tðdille tilaisuus pitðð silmðllð suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, ettð nuoren miehen piti saapua oppilaansa luo joka pðivð kello yhdeltðtoista ja ettð talon poliisin piti olla lðsnð opetusta kuulemassa. Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi FÕnelonin TÕlÕmaquea my—skin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin Ranskan kielioppia. Sisðluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan hengetðr yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen ylioppilaan ððntðmisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin luulleet sitð kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hðn kiitettðvðn uutterasti koetti selitellð sisðluvun hðmðrið arvoituksia, jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmðisenð pððnvaivana. _Eu_ oli luettava kuten ——, _ai_ niinkuin ee, _cependant_ kuin _spangdang_ ja _oui_ kuten _voi_ nenððn ððnnettynð. -- Eik— se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja nðytti hampaitaan, jotka olivat valkoisia kuin helmet. -- _Voi, spangdang_, lausunko nyt hyvin? -- Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi mesopotamiankin kieli ollut musiikkia. -- Mutta _voihan_ on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistð yhtðlðisyyttð suomen ja ranskan kielissð. -- Luultavasti, my—nsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvð, lukekaa ensimmðiset rivit TÕlÕmaquesta. Drifva luki: _Calypso ne pouvait se consoler de dÕpart d'Ulysse_ ... mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinð voinut huomata rahtuakaan. -- Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhð enemmðn lðmmeten sydðmeltððn. -- Todellakin paremmin kuin mitð olin odottanutkaan. Ehkð hieman vðritellen nðin: Kalipso n— puvee s— kongsolee d— depaar d'Ylis. Olkaa hyvð ja supistakaa vðhðn pienemmðksi suunne! Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietðmðttððn samoin. Hðn tietysti selitti, ettei FÕnelon itsekððn olisi voinut lausua tuota pulmallista lausetta tðydellisemmin kuin hðnen taitava oppilaansa. -- No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia tðti. Tuohan kuuluu aivan tutulta. En minð olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi. -- Kun on niin erinomaisia taipumuksia, kðy kaikki ihan itsestððn, vastasi opettaja. Mutta ehkðpð ryhdymme nyt deklinatsioneihin. -- Mitð siitð on hy—tyð? kysyi Drifva. -- Tee niinkuin hðn kðskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa? huomautti poliisi. Taivutettiin _le pÒre_, isð, eri sijoissa. -- Minun isððni sanotaan _Kersantiksi_, tokaisi parantumaton oppilas. Deklinatsionien jðlkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit. En tiedð, kenen rakastuneen kieliopintekijðn mieleen on juolahtanut se onneton ajatus, ettð hðn on pannut nuorille henkil—ille aiottuun kirjaan aivan sopimattoman _aimer_-verbin. Antakaa anteeksi, tðstð asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minð vain lyhyesti kerron seuraukset. -- _Present indicatif: J'aime_, rakastan, huokasi opettaja. -- Mitð hullua? huudahti Lusia tðti kummastuneena. Ilmeisestikin edistyivðt ranskan kielen opinnot liian nopeasti. -- _Tu aimes_, sinð rakastat... -- Sen asian laita on niin ja nðin, virkahti Drifva rummuttaen marssia ikkunanruutuun. -- Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia tðti. -- Olkaa hyvð, lukekaa! Ihan sððnn—n mukaisesti, niinkuin pitððkin olla. -- Pitððk— aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eik— sitð voi oppia vðhemmðllð? -- Se on ihan vðlttðmðt—ntð, se tðytyy kaikkien osata. -- Hyvðsti, herra maisteri! -- Mitenkð? -- Minð sanon: hyvðsti, herra maisteri. N—yrð palvelijanne! Ja sitð sanoessaan oli Lusia tðti aivan saman nðk—inen kuin Meidingerin ranskan kieliopin sððnn—t—n verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhð ikkunanruutuun. Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hðn ymmðrsi erehtyneensð _aimer_-verbin toisessa persoonassa. Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin mahdoton oppimaan kuin hðn oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin vakuuttaa hðnen lðhimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin ðlykðs hðn oli siinð, mitð hðn _tahtoi_ ðlytð, ettei monikaan ole sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikð paremmin arvannut arvoituksia kuin hðn. Mutta kaiken piti olla hðnen luonteensa mukaista, eikð hðnen vikansa ollut, ettð hðn oli kðynyt erðmaan koulua. Lusia tðti ajatteli toisin. Hðnestð oli nuoruus kuin sieni, jonka pitðð imeð kaikki, mitð vanhemmat ihmiset pitðvðt hy—dyllisenð. Hðnen p—ydðssððn ei kukaan saanut jðttðð lautaselleen mitððn, kun kerran oli jotakin ottanut, ja aivan samoin piti hðnen mielestððn kðydð kunnollisessa kasvatuksessakin. Hðn oli asettanut Drifvan eteen sivistystð syvðn lautasellisen toisensa jðlkeen, ja itsepðinen tytt— oli jðttðnyt ne puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessð Drifva oli osoittanut erinomaista taipumusta _spangdangiin_, mutta eteenpðin meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen sivistystehtailijan nyt ryhdyttðvð? Oliko orava lðhetettðvð takaisin yhtð siistimðtt—mðnð, kuin se oli tullutkin? Tðhðn aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hðnen rouvansa, omaa sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet suurimman osan Suomea ja saapuivat tðhðn aikaan onnellistamaan Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja h—ylððmðtt—mistð laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta rakastava yleis—. Puolihðmðrð, missð tuskin saattoi erottaa naapuriaan, savuavain —ljylamppujen ja talikynttilðin kðry, alaslaskettu esirippu tirkistysreikineen, nðyttelijðin vilahtavat vartalot vðljine viittoineen, jotka peittivðt puvut -- kaikki oli siellð mystillistð, aavistuksellista, salaperðistð. Ensi paikalta, joka maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka maksoivat kaksitoista killinkið, istui illalla kello kuudelta kiihkeðsti odottelevaa yleis—ð, eikð se toivossaan pettynytkððn. Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjððn Pariisin vallankumouksesta saapuvat sðhk—sanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena huomattavimpiin taloihin, mutta tððllð ne ilmestyivðt painettuina. Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia, sokerileipurin konvehtisðkeist—jð ja kerran viikossa ilmestyvðð sanomalehteð, nyt tulivat nðytðnt—jen ohjelmailmoitukset lisððmððn painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehðn oli mitð suurinta loistoa, se oli taiteen riemuvoitto! Erððnð pðivðnð Drifva tuli kotiin, suu mitð vastustamattomimmassa hymyssð, kðdessð tuommoinen ohjelmalehtinen. -- Tðnððn nðytellððn "Fridolin eli rautatehtaassakðynti, nelinðyt—ksinen kappale". -- No, entð sitten? vastasi Lusia tðti vðlinpitðmðtt—mðsti. -- Ja sitten nðytellððn "Olli N—tbomin epðtoivo, yksinðyt—ksinen laulunsekainen huvinðytelmð". Siinð on laulua, tðti! -- No, entð sitten? -- Voisimmehan ostaa liput. Huvinðytelmistðhðn sanotaan voivan oppia maailman menoa. -- Vai niin? Ehkðpð niissð opetetaan ymmðrtðmðtt—mið tytt—jð pettðmððn tðtejððn? Sillð maailman menolla, luulen, on mennessððn jalat vielð enemmðn ulospðin kððntyneinð kuin herra Remahlilla. Voithan sððstðð ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keitti—n seinðt. -- Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan kðyneen jo aamulla ostamassa lippuja. Lusia tðti mietti tðtð merkillistð uutista ja muisti vihdoin, ettð nðytelmið pidetððn hyvin sivistðvinð ylhðisessð maailmassa. -- Olkoon menneeksi tðmðn kerran, sanoi hðn. Mutta sillð ehdolla, ettð istut hiljaa etkð hðpðise itseðsi tavallisilla vehkeillðsi. -- Minðk—, tðti! álkðð pelðtk—, kyllð minð istun hiljaa kuin jððtynyt silakka kuumassa paistin vartaassa. Drifva oli siis ensi kerran nuoren elðmðnsð aikana tutustuva nðytelmðtaiteeseen. Sali oli tðysi, puolipimeð kuten tavallisestikin, ja kaikki odottivat jðnnittyneinð. Sitð kesti jonkin aikaa; nðytelmðn ilkeð vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillð aikaa tuli renki niistðmððn talikynttil—itð. Drifvan katse nðytti tahtovan tunkeutua esiripun lðpi. Vihdoinkin kohosi salaperðinen esirippu. Nðyttðm—llð oli Savernen kreivitðr -- niin, muistaakseni se oli Savernen -- hðnen siveð, kelpo hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli tunnustanut kreivittðrelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien annettu rukkaset. Tietysti hðn vannoi kostavansa, mikð olikin hyvin helppo tehtðvð, koska kreivi oli erittðin mustasukkainen. Drifva kuunteli ja katseli, kuin hðn olisi ollut pelkkðð silmðð ja korvaa. Nðyt—ksien vðliajalla tarjoiltiin konvehtit—tter—itð, ja Lusia tðti oli varustanut omenia hameensa taskuun. Toinen nðyt—s alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistð. Drifva kuunteli suuttuneena hðnen konnuuksiaan; jððtynyt silakka alkoi sulaa. Hðn oli vakuutettu, ettei kreivi anna itseððn niin karkeasti pettðð; hðn pððtti odottaa tapausten kulkua ja nðpðytteli vain huvikseen seuraavana vðliaikana omenansiemenið tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinð taidossa hðn olikin erinomaisen taitava. Kolmannessa nðyt—ksessð nðhtiin sulatusuuni ja jymðhdellen takova, iso ruukinvasara, hirveð sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin tusinan hovipoikia! Kreivi kðski nokisia seppið heittðmððn uuniin sen henkil—n, joka tulee kysymððn, onko kreivin kðsky tðytetty. Drifvan suuttumus kasvoi hetki hetkeltð. Hðn malttoi mielensð, hðn osoitti vain sormellaan linnanvoutia huutaen: -- Katsos pukkia! Ratkaisu lðhestyi. Fridolin lðhetettiin sulatusuunille kysymððn tuota onnetonta kysymystð. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan levollisina? Jðlleen nðkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin puhuvan miehestð, jonka he olivat heittðneet uuniin. Kreivi ja kreivitðr saapuivat... Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypðhti pystyyn ja huusi kyynelsilmin: -- Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykðð linnanvoudilta! Savernen kreivi ja kreivitðr katsoa tuijottivat kummastuneina salin pimeyteen, kaikki kððntyivðt katsomaan Drifvaan pðin, ja Lusia tðdillð olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus py—rtyð. Onneksi saapui juuri tuona arveluttavana hetkenð Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, ettð linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hðnen kyynelensð juoksemasta, ja hðn taputteli kðsiððn muun yleis—n mukana ja huusi: -- Kutti, kutti, parahiksi! Nðytelmðtaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli rautatehtaassa kðynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin kaikista oli Drifva, joka nyt pððstyððn tuskasta, missð hðn oli ollut Fridolinin tðhden, ei ollut hillittðvissð. Hðn nauroi, puhui ððneen tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtðvðstð hiihtoretkestð -- ja niin alkoi "Olli N—tbomin epðtoivo". Olli N—tbom oli erinomaisen ikðvðn "teatterikirjailijan" palvelijana yhdessð kahden vielð ikðvðmmðn rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi tuli pitðð katsojia hyvðllð tuulella. Se osa oli, lðhinnð Hamletia ja "Kantaðidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isðntð epðili syystð Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa hðneltð viinipullon hðn kirjoitti sen kylkeen sanan _myrkkyð_. Olli joi pullon tyhjðksi ja otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitð se tuli hðnen "epðtoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, ettð hðn tarkalla kðdellð heitti Ollia omenalla pððhðn. Kiitoksen asemesta herra Westerlund vastasi tðhðn kohteliaisuuteen Hamletin mitð traagillisimmin katsein. Drifva huusi: -- Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena! Katsojat innostuivat niin kaikuviin kðsienpaukutuksiin, ettð Hamlet jðlleen muuttui Olliksi ja yhtyi hðnkin taputuksiin. Moisin myrskyisin suosionosoituksin ei vielð koskaan oltu nðytelty "Olli N—tbomin epðtoivoa". Tðmð oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua oleva esiintyminen, ja hðnen seuraavat kohtalonsa johtuvat seikkailusta, joka tapahtui seuraavana pðivðnð. Oli maaliskuun loppupuoli; lðmp—mittari nðytti kahdenkymmenen asteen pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitðvðt kohtuullisena vuoden keskilðmp—nð. Edellisenð pðivðnð oli ollut hieman suoja, hanki kantoi, niin ettð olisi luullut nðkevðnsð suuren joukon suksia liikkeellð. Mutta sukset eivðt olleet siihen aikaan enempðð kuin luistimetkaan muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien urheiluvðlineitð eikð sen enempðð; ja jos Drifva neidistð jði mitððn muuta muistoa kuin hðnen opintonsa ja julkiset esiintymisensð, on se muisto se, ettð hðnen ajoiltaan ja hðnen esimerkkinsð johdosta Oulun nuoret naiset ovat enemmðn ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista hiihto- ja luistinurheilua. Oli sunnuntaiaamu. Neljð tytt—ð oli Drifvan aloitteesta suostunut hiihtðmððn Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestð suosiosta minð, pikku raukka, pððsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla meidðn uskollisena orjanamme; hðn oli hyvðnluontoinen ja my—ntyvðinen, hðnet voimme lðhettðð vaikka tuleen. Minun saapuessani yhtymðpaikalle kello viideltð olivat Froste ja Drifva jo siellð, mutta toisia tytt—jð ei nðkynyt. Samana pðivðnð oli jo kaikkien tiedossa, ettð heidðn ðitinsð olivat kieltðneet heitð lðhtemðstð tuolle huviretkelle, koska Drifva oli kðyttðytynyt niin vallattomasti edellisenð iltana Fridolinia ja Olli N—tbomin epðtoivoa nðyteltðessð. Siinð odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle: -- Miksi puhelit sillð tavoin eilen nðytelmðn aikana? -- Entð sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta sitten tuli hauska. -- Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja hðmillððn, hehkuvin poskin. -- Vðhðt siitð! Mitð minð siitð vðlitðn, mitð he minusta puhuvat? -- Jospa kuulisit, miten kaikki tekevðt pilkkaa sinusta, ja sinð olet liian hyvð pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinð olet koko kaupungin paras tytt—, ja he sanovat... -- Mitð he sanovat? -- He sanovat, ettð sinð olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja ly—neen Remahlia korvalle. He sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman omenasta, jolla sinð heitit hðntð vasten silmið. Drifva purskahti heleððn nauruun. -- Hieman reikðompelua liepeeseen he lisððvðt, sanoi hðn, mutta muuten olen kyllð tainnut olla tuon mallin mukainen. -- Et sinð enðð saa tehdð niin, Drifva! Minð olin eilen illalla tappelussa sinun tðhtesi, mutta enhðn minð voi tapella koko maailmaa vastaan. Minð sanon, ettð jos vielð teet sillð tavoin, niin minð menen koskeen. Ja kyyneleitð kieri pitkin kelpo pojan kylmið poskia. Drifvan hyvð sydðn tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti hðntð kiinni niskasta, suuteli hðntð reippaasti ja sanoi: -- Oletko sinð mies, sinð, kun itket noin vðhðstð? Hðpeð, Froste! Jollen ole kyllin hyvð sinulle, niin mene koskeen, sinð saat lainaksi minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinð siis tahdot, ettei minun enðð pidð tehdð niin? No, sinun tðhtesi minð suostun siihen, jos lakkaat itkeð tillittðmðstð. Mutta missð Liina ja Amanda viipyvðt? -- Kuka nyt enðð hiihtðisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vðhðn lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan. Me odotimme kuitenkin vielð. -- Tutti -- sanoi Drifva minulle kðyttðen hyvðilynimeð, jonka olin saanut koulukumppaneiltani -- matki maisteri Spikið, sinð osaat niin hyvin! Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen koulutytt—jen kesken, ja lyhensin pitkðð odotustamme matkimalla Spikin opetusta, unohtamatta hðnen _spangdangiaan_. Drifva ei ollut vielð koskaan ollut paremmalla tuulella. -- Nyt on kello kuusi, nyt me lðhdemme kolmisin, sanoi hðn vihdoin. Me lðhdimme hiihtðmððn ensin pitkin joen rantaa, sillð jððtymðt—n Merikoski kohosi siinð kohdin synkkðnð ja mustana meidðn ja Laanilan vðlillð. Keveðmmin ei riekko lentðnyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei nððtð juossut joenjððtð, notkeammin ei orava puikahdellut metsðn lumirinnettð pitkin, kuin tuo nuori hiihtðjð kiiti laajoja lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat Drifvan sukset. Kuten aron poika nðyttðð ikððnkuin kiinni kasvaneelta jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat olleet tuskin kolmea jalkaa pitkðt, kun Drifva ensin pikku tytt—nð mitteli kotiseutunsa mðkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtð rintaa hðnen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitð parhaimmasta hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin terðsjoustimet, norjat kuin kððrmeet. Koivusauva, jonka pððssð oli pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitð kðytettiin enemmðn tasapainotankona kuin vauhdin lisððmiseen, mikð tapahtui ruumiin joustavien liikkeiden avulla. Eipð moni suomalainen m—kissðkððn kasvanut tytt— olisi uskaltanut hiihtðð kilpaa Drifvan kanssa tasaisella hangella; eikð moni tottunutkaan mðenlaskija olisi uskaltanut niinkuin hðn laskea mitð jyrkimmistð rinteistð. Hðn katosi lumitupruun ja muutaman silmðnrðpðyksen kuluttua hðn sukelsi uskomattoman notkeana esiin lumipilvestð jyrkðnteen alle. Meidðn olisi ollut aivan mahdotonta seurata tðtð lentðvðð oravaa, ellei hðnen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitð levðten lumisella kivellð. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon rannalle, ja siitð meillð oli laaja nðk—ala. Kaupunki oli takanamme talvipuvussaan, aurinko oli vielð alhaalla, oli aivan tyyntð, ja savu nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat kuin tuuli, keveðt savupilvet punertivat auringon valossa, hengityksemme h—yrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja yltympðrillðmme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevðttð odottaessa. -- Ei, tðllð tavoin emme koskaan pððse Laanilaan, huudahti Drifva iloisesti ja pððsti suksensa huimaavaa vauhtia kiitðmððn rannan ðyrðstð my—ten alas joen jððlle. Tuskin hðn ehti sinne, kun hðn jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa yhð enemmðn. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessð oli kolme hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan, ja virta teki varsinkin kevðtpuolella jððn petolliseksi. Joko nyt ajaja ajoi liian lðhelle koskea taikka kevðtaurinko ja kapinallinen joki olivat tehneet liiton keskenððn, yhdentekevðð, jðð petti ja ensin sy—ksyivðt hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinð kohdin sekð syvð ettð vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievð mukanaan kaiken. Froste ja minð seisoimme loitolla ja nðimme hevosten korskuen taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle. Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jððlle, mutta seisoivat neuvottomina ja vaikeroiden sekð turhaan koetellen vetðð yl—s hevosia. Raskaskuormaisessa reessð, joka oli puolillaan vettð ja kaatumaisillaan, nðkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan pððstðkseen irti hakaan kiinnitetystð jalkapeitteestð. -- álð siinð seiso ja huuda, p—ll—pðð! huusi Drifva kyytimiehelle. -- Etk— nðe, ettð hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missð veitsesi on ... kas niin, suori jo tiehesi! Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hðn asetti suksensa pððllekkðin vinoon jððn reunalle, pððsi rekeen ja sai leikatuksi auki jalkapeitteen. Sitten hðn vapautti vangin reestð ja pelasti hðnet jððlle -- vanhan, lihavan, pitkðviiksisen herran, jota ajaja puhutteli majuriksi. Pahin oli vielð jðljellð. Ken on koettanut, hðn kyllð tietðð, mimmoista on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensð edestð vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat ja painoivat toinen toistaan, ja jððn reuna lohkesi etukavioiden alta joka kerta, kun ne lððhðttðen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei vielð ollut pððssyt kðsiksi aisoihin eikð niiden vðlillð oleviin hihnoihin. -- Mitð siinð seisot ja t—llistelet? huusi hðn ajajalle. -- Kðy vatsallesi ja pidð rekeð, niin minð koetan pððstðð aisat haoista. Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hðn oli kaunis seisoessaan siinð jððnreunalla, heleðnpunaisin poskin, tummat silmðt sðihkyvinð ja ryhti niin rohkeana ja pððttðvðisenð, ettð hðn nðytti kykenevðn torjumaan minkð vaaran hyvðnsð. Frosten avulla onnistui ajajan estðð reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa, veden tðyttðmðssð aluksessa, mikð minð hetkenð hyvðnsð nðytti voivan upota. Pððstðkseen kðsiksi aisoihin hðnen tðytyi pistðð oikea kðtensð ja olkapððnsð veden alle ja sitð paitsi uskaltautua siihen vaaraan, ettð joka silmðnrðpðys hðneen olisi voinut sattua ankara isku epðtoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat elðinparat jo uupuneet. Drifva pððsti irti aisat ja pððsi onnellisesti, mutta lðpimðrkðnð takaisin jððlle. Hðn oli ottanut kylvyn kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Minð en voinut muuta kuin hy—dyt—nnð itkien ja nyyhkien katsella tapausta. Mutta heti jððlle pððstyððn Drifva huomasi Frosten. -- Mikð sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hðn. Itkeð tillitðtk— nyt sentðhden, ettð minð kðvin koskessa etkð sinð? -- Ei mikððn, vastasi Froste ja py—rtyi samassa. Me katsoimme hðnen kðsiððn, kynnet olivat siniset kuin hðn olisi ollut mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset, jotka hðn sai kestðð rekeð kiinni pidellessððn, olivat lopettaneet pojan voimat. -- Oh, kyllðpðhðn selviðð; hiero hðnen ohimoitaan vankasti lumella! huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenð taas hukkuvia hevosia auttamassa. Hðn laskeutui pitkðkseen jððn reunalle, otti kiinni keskimmðisen hevosen riimusta ja koetti pitðð sen pððtð koholla vedestð. Se oli raskasta ty—tð, eivðtkð Drifvan voimat olisi siihen riittðneet, ellei ajaja olisi auttanut hðntð. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, lðpimðrkð ja h—lmistynyt kuin oli, nðytti vðhðn tointuvan. Hðnen onnistui vain hirvittðvðð vaivaa nðhden selviytyð raskaasta turkistaan, jonka hðn sitten levitti tyt—n peitteeksi tðmðn maatessa pitkðnððn jððn reunalla, ja ilmaisi teeskentelemðtt—mðn ihmettelynsð huudahtamalla: -- Tuopa on, perik——n minut (pitkð rivi nimið), pahin saakelin kasakka, minkð koskaan olen nðhnyt! Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole kiirettð luonut". Hevosten hengestð taistelemista kesti ainakin kaksikymmentð minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisið ja kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin yl—s kuolleena, toiset hengissð. Drifva ei odottanut pelastusty—n loppua, sillð punakoita poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientð mustaa silkkipððhinettð lukuun ottamatta hðn oli kokonaan jððssð. Uusi hevonen ja reki hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti parempana lðhteð hiihtðen kaupunkiin; sehðn oli tepsivin keino jððm—hkðleen sulattamiseksi. -- Ei, mutta kuulehan nyt, sinð vihon viimeinen saakelin moinen velhoveitikka -- esteli majuri, syytðen koko joukon hyvðilysanoja oman luontonsa mukaan -- pitðkððhðn turkki yllðnne! -- Onko teillð, herra, tapana hiihtðð turkki yllð? nauroi Drifva. -- Mutta sanokaahan toki, ketð perhanaa, n—yrin palvelijanne, minun on kunnia kiittðð vanhan krenat——rin hengestð? -- Nimeni on Tuulispðð, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sððnt—jen mukaan ja kolistellen jððtyneitð suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen. Seuraavana silmðnrðpðyksenð hðn oli jo kaukana poissa. Viimeisen kerran silloin nðinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen jðlkeen vanhempani muuttivat sieltð seitsemðnkymmenen penikulman pððhðn Etelð-Suomeen, ja kun lðhd—n edellisenð pðivðn kðvin tapaamassa ihailtua ystðvððni, oli hðn jo ennen minua lðhtenyt kaupungista. Tiedettiin hðnen pððsseen jðisestð kylvystððn nuhalla, joka ei ollut sen vaarallisempi, kuin minkð joku muu pikku mamseli saa kylmðstð pððllystakista. Mutta tiedettiinpð enemmðnkin. Tiedettiin, ettei hðn ollut lðhtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hðn oli tullut; hðn oli lðhtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitð varten, ettð ystðvðni Drifva saisi pððttðð kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla tavalla kuin Olli N—tbomin epðtoivolla? Muutamat luulivat tietðvðnsð, ettð majuri oli leski ja rikas; mikð olikaan luonnollisempaa, kuin ettð hðn heti oli kihlaava henkensð pelastajan? Toiset tiesivðt varmasti, ettð majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tytt—koulun oppilaista se oli liian yksinkertaista. Majuri ei heidðn mielestððn ollut mikððn oikea majuri -- kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? -- hðn oli nðhtðvðsti kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana ilmi—nð. Hðnen tiedettiin samana pðivðnð kðyneen tervehtimðssð Drifvaa, sillð mikð tuulispðð saattoi pysyð piilossa ilmi—ltð, joka matkustaa tuntemattomana? Mitð hðn siinð tilaisuudessa sanoi, jði salaisuudeksi, mutta se ei kuitenkaan estðnyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittðmðstð rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas -- sillð pitihðn hðnellð olla hallainen nimi -- tuli mitð kummallisimmalla tavalla sovintoon ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa nðhneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessð. Asian oikea laita ei ollut lðheskððn niin romantillinen, kuten sittemmin sain kuulla. Majuri Bj—rn, vanha rehellinen suomalainen sotilas, oli sodan jðlkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisðisestð pakosta asettunut niin lðhelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen pðivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hðn oli, siinð oli arvattu oikein, ja hyvissð varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas; mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hðnen mieleensð, koska hðnellð jo entisestððn oli niitð neljð, kaksi tytðrtð naimisissa ja kaksi vielð kotona. Majuri vanhuksella oli Hðmeessð veli, jota hðn kaikin mokomin tahtoi vielð nðhdð, ennenkuin molemmat saisivat kðskyn marssia pððmajaan; kas siinð syy, miksi hðn ajaa karitteli kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvðn p—ydðn ystðvð hðn otaksui Hðmeessð olevan yhtð niukasti poronpaisteja, kuin niitð Haaparannassa oli runsaasti, ja sen tðhden hðn oli kuormittanut noilla herkuilla rekensð niin tðyteen, ettð ne olivat vðhðllð vetðð hðnet ja pelastajansa joen pohjaan. Eikð my—skððn ollut luonnollisempaa kuin se, ettð hðn rehellisen sydðmensð kiitollisuudesta etsi kðsiinsð tuon perhananmoisen kasakkatyt—n, joka oli uljaasti suorittanut kylmðn kylvyn hðnen tðhtensð, ja kun hðn sillð kðynnillððn havaitsi, ettð Drifvan isð, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan aikana hðnen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin, ettð majuri lðhti Drifvan seurassa tervehtimððn tðtð entistð sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmðisestð hienommassa seurapiirissð oleskelustaan, ja Olli N—tbomin epðtoivo oli vihdoin saanut Lusia tðdin siinð mððrin vakuutetuksi siitð, miten oravasta oli mahdotonta tehdð ihmistð, ettð hðn kerrassaan luopui kaikista turhista kokeista. Lðht——n oltiin siis molemmin puolin tyytyvðisið: Oulu kadotti erððn puheenaiheen, ja salot saivat takaisin oikean omaisuutensa. Tðhðn keskeytyivðt koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni Drifvan seuraavista vaiheista. Minð olin viettðnyt suurimman osan nuoruuttani osaksi Sveitsissð, osaksi Pariisissa, oppinut vðhðn, nðhnyt paljon ja ehkð unohtanut vielð enemmðn. Minusta oli ystðvðni Drifva enðð vain hðmðrð tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielð saatoin ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hðnet, kun noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin Pohjois-Suomeen. Minð olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, ettð lðhtisimme yhdessð Aavasaksalle katsomaan keskiy—n aurinkoa. Rouva S. ei pitðnyt merimatkoista, ja sen tðhden kuljimme mieluummin maitse, ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi ollut mitð viehðttðvin, elleivðt monet hankalat lauttapaikat olisi sekð peloittaneet ettð tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesðkuun iltana tapahtui meille sitð paitsi onnettomuus, ettð kyytihevosemme pelðstyivðt tervahautaa ja lðhtivðt hurjasti nelistðmððn pitkin tietð. Ajaja koetti turhaan hillitð niitð; pððlle pððtteeksi katkesi vielð toinen ohjas. Ei edes verðjððkððn, jotka muuten ovat hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinð tietðmme sulkemassa. Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, ettð me taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie kðy lautoille aina alamðkeen joen ðyrððlle asti, eikð sitð koskaan suljeta portilla, joten meillð oli edessðmme varsin ikðvð mahdollisuus, ettð huimaavaa vauhtia ajaisimme suoraa pððtð jokeen. Tuona arveluttavana hetkenð tuli kððseillð ajaen yksinðinen nainen vastaamme. Huomattuaan meidðn asemamme hðn pysðytti heti hevosensa, kððnsi sen kððseineen tien poikki ja hypðhti itse maahan. Minuutin kuluttua meidðn hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti, ettð se meitð suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja sai niin nopeasti hillityksi sen, ettð vaunut vaaratta kallistuivat hiljalleen matalaan ojaan. Lððhðttðen, vaahtoisina ja vielð pelosta vavisten hevoset pysðhtyivðt. Tuntemattoman naisen auttamina pððsimme vaunuista maantielle, tosin hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hðnen ensi kysymyksensð kuului, olemmeko loukkaantuneet. -- Emme vðhððkððn, ilmoitimme hðnelle. -- Hauskaa kuulla, sanoi hðn. -- Olisi voinut kðydð pahemminkin, sillð lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vðhðinen pelðstys haihtuu pian; malttakaas, tuossahan on lðhde tien vieressð. Niin sanoen hðn juoksi muutamia askelia syrjððn, l—ysi palasen tuohta, teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettð, mitð milloinkaan muistan juoneeni koko elðmðssðni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet, ettð saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensð; minð pysyin hðnen sukulaisenaan nimett—mðnð. Tuntematonkin mainitsi nimensð, joka oli meille aivan vieras -- rouva X. Hðn oli ulkonð—stð pððttðen kolmenkymmenen paikkeilla, pitkðkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan; hðnen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu syker——n yksinkertaisen olkihatun alle, kðdessð oli hðnellð palttinaiset puolihansikkaat, yllð ruudullinen pumpulipuku ja vðhðn kulunut harmaa saali ainoana suojana iltakylmðð vastaan. Hðnen hevosensa oli kaunis elðin, ja hðn hyvðili sitð ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kððsit olivat melkein ylellisyyttð nðin syrjðisillð seuduilla. Minð epðilin heti ensi silmðyksestð asti, ettð olimme jossakin jo ennen nðhneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erððn lapsuudenmuiston. Mutta se henkil—, joka tðllð kertaa oli edessðni, oli melkoista tðytelððmpi, eikð hðnellð ollut mitððn vallatonta kðyt—ksessððn, ja hðn puhui huolellista kieltð. Minð epðilin kenties erehtyneeni, kun ðkkið kuulin hðnen toruvan ajajaamme. -- Mitð siinð neuvotonna seisot! Etk— koettele ohjaksiasi mies, ennenkuin lðhdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikððnkuin ei tðhðn vuodenaikaan pitðisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta silloin pitðð laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin ettð vaunut nousevat ojasta, mutta ðlð kuhnaile, ne ovat vielð peloissaan. Vai niin, eik— kðy? Sen _tðytyy_ kðydð. Jos pelkððt, kyllð minð autan. Minð olin kuullut ja nðhnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtð rohkeasti ja yhtð taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmðrsin minð, ettei hðn saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystðvðni, Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hðn tuntenut minua; minðhðn olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi nðimme toisemme Laanilan suvannon jððllð. -- Jatka nyt ohjaksia, mies, minð pidðn sillð aikaa hevosia, mutta tee kunnollinen solmu!... Kas niin, kestððk— se? -- Ja hðn koetteli solmua. -- Aja sinð minun kððsejðni, minð ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikð hevosiin ole luottamista. Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystðvðmme hypðhti kuskilaudalle, ja hðn todisti tðydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota hðn jo oli herðttðnyt meissð. Kun lautalle tultuamme nousimme vaunuista, sanoi hðn: -- Mihin aiotte pððstð y—ksi? -- Ensimmðiseen kestikievariin. -- Jos saan tarjota yksinkertaisen y—sijan, niin teen sen varsin mielellðni... Ei tðstð ole meille enempðð kuin neljðnnespenikulma; kolme huonetta; sillðhðn tðhðn vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me asumme talvisin kaupungissa, mutta lððkðrimme sanoo lasten tarvitsevan maa-ilmaa. -- Kiitoksia paljon. Mutta meistð on liian suurta vaivaa. -- Ei ollenkaan. Mieheni on tðllð kertaa poissa, hðnen huoneensa on tyhjðnð, elleivðt vain hðnen tupakkapiippunsa jðtteet karkoita vieraita. -- Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkð nðin vastoin tahtoamme keskeytimme. -- En ollenkaan, minð lðhdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta reivaskankaan mallia. Tððllð asuu taitava kutoja Peltolan kylðssð. Kursailumme ei ollut vilpit—ntð; me otimme tarjouksen iloiten vastaan. Vðhemmðssð kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannðk—iseen talonpoikaistaloon joen rannalle, missð kesðasuntona oli sali tai oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keitti—, kaikki hyvin yksinkertaista, paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyð, tomutettua ja miellyttðvðn somaa, ettð ainoastaan mitð parhain emðntð saattaa sellaiseksi kodin jðrjestðð. Minð katselin emðntðð kysyvðisesti. Hðnk— oli pannut kuntoon tðmðn viehðttðvðn asunnon, hðn, joka ðsken oli omin kðsin ajanut meidðn vaunujamme? Niin, hðn se oli, sitð minun ei enðð tarvinnut epðillð, kun lapset tuotiin esiteltðviksi. Niitð oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja tytt—. Sanotaan, ettð on varsin vaikea tehtðvð semmoisen joukon pitðminen maalla inhimillisessð kunnossa. Tosin nðkyi rannan mudan merkkejð poikien pieksuissa, tosin nðkyi ðsken pudonneen napin tai ðsken revityn reiðn jðlkið, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitðnyt lukua siitð, ettð oli nðyttðydyttðvð vieraille. Mutta tehtðvð oli ratkaistu niin, ettei huolellisimmankaan ðidin olisi tarvinnut hðvetð. En tavannut sðyseitð siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita, kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle kðttð, ja kohta nðin heidðn tietðvðn velvollisuutensa ðidin-isðnsð opetustavan mukaan. -- Rintamaan! komensi ðiti. Kaikki kuusi, yksinpð pieninkin, kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat kynttilðt. Suuri esittely. -- Tðmð on Kustaa, kahdentoista ikðinen, kolmannella luokalla. Osaa seisoa pððlaellaan kuin kelpo roomalainen. Ly—npð vetoa, ettð osaat sanoa meille, mitð porkkana on latinaksi? -- _Daucus_, vastasi poika silmðð rðpðyttðmðttð. -- Enk— sitð sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias, ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta kaivolle... Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjð puroon, aikoo insin——riksi... Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan johdolla, joka asuu hðnen kanssaan, sy— sen kanssa ja nukkuu sen kanssa... Aleksander, nelivuotias, hðnellð on taipumusta rummuttajan ammattiin ja kesy jðniksenpoika opettaa sitð hðnelle... Lopuksi Maksimilian August, kahden vanha... No, Maks, peukalo pois suusta, seiso suorana makkarapuikoillasi!... Tutkii jalon keppihevosella ratsastamisen taidon ensi alkeita... Kas niin, mars, kaikki nukkumaan! Mitð? Eik— kukaan sano hyvðð y—tð ðidille? Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epðjðrjestyksessð ðidin syliin. Hðn suuteli heitð hellðsti hymyillen, silitteli heidðn kapinallista tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyððn mikð minkinlaisen koukeron kumarruksen vieraille. -- Kaarin ei tarvitse mitððn tanssikoulua, hðn on kuin joustinterðksestð, huomautin minð. -- Ei, minð luulen todellakin, ettð hðnen nykyinen opettajansa on etevðmpi herra Remahlia, vaikkeivðt sen jalat olekaan niin paljon ulospðin. Minun mielestðni ei pidð liister—idð ihmisyyttð pððllepðin; on parempi, ettð jokainen elðytyy siihen. -- Lapset nðyttðvðt terveiltð. Saavatko he hiihdellð talvisin? -- Saavat toki, onhan meillð lunta ja kevððllð hankeakin. Koulu on ankara ukko, mutta jospa nðkisitte heidðt lupapðivinð mðkeð laskemassa! -- Osaavatko he my—skin asettua pitkðkseen jððlle ja vetðð vaikkapa majurin yl—s virrasta? Rouva X. katseli minua kummastellen. -- Mitð tarkoitatte? kysyi hðn. -- En mitððn. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu ... nuori tytt— ... hðnen nimensð oli muistaakseni Tuulispðð. Rouva X. hypðhti seisomaan, tarttui molempiin kðsiini ja veti minut ikkunan luo. Kauniit mustat silmðt katselivat minua tarkasti kuin salapoliisin silmðt. -- Ei -- sanoi hðn neuvottomana, mikð minua sanomattomasti huvitti -- en todellakaan tiedð... Minð p—rr—tin tukkani otsalle, otin lðhettyvillð olevat silmðlasit, suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti: -- _Spangdang!_ -- Spik! Spik! Sinðhðn se olet, johan heti arvelinkin, ettð kuka tuo voisi muu olla kuin Josefine Hemming! -- Ja hðn py—rðytti minua niin vilpitt—mðsti, ettð jðseneni melkein naksoivat. -- Pikku pahanen, miten olet kasvanut pitkðksi sen jðlkeen, kun surkeasti itkit jððllð! Tutti tytt—! -- Ja sinð Drifva! Ja me nauroimme niin sydðmellisesti, ettð oli tarpeen selittðð matkakumppanilleni rouva S:lle, mikð oli ilomme syynð. Sillð aikaa tuotiin p—ytððn teetð ja maalaisillallinen, joka kyllð ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona leivottu leipð, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi olisivat missð hyvðnsð olleet kadehdittavia. Tðmðn herkullisen illallisen jðlkeen rouva S. siirtyi isðnnðn huoneeseen, joka oli jðtetty meidðn kðytettðvðksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei siellð tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehðtystð lapsuuden muistoista. -- Tððllð ei nðy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennð koskeen sinun tðhtesi, aloitin minð, ensin tehtyðni selkoa viimeisistð vaiheistani. -- Frosteako? Oh, hðn on jððhtynyt, hðn on nyt opettajana Oulussa ja takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan pððhðn roomalaislegioonia. Voihan sitð monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla kðmmentenkuumennusta entisen lemmittynsð pojille. -- Entð muut vanhat ystðvðsi? Minð tarkoitan niitð kunnon ihmisið, jotka uskomatonta vaivaa nðhden koettivat tehdð sinusta hienoa seuranaista. -- Ja niin epðkiitollista vaivaa nðhden! Mutta, Tutti, ðlð puhu pahaa heistð, he kyllð tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen villielðin minð silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia tðdille! Niin, katsos, hðn piti minua hukkaan menneenð ja otti minun jðlkeeni oppivaisemman kasvatustyttðren. Maaherra Stjernschantz muutti pois, ja maaherra Lagerborg muutti hðnen sijaansa, mutta tðti pysyi yhð lððninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehðn oli kerta kaikkiaan _hðnen_ elðmðnsð tarkoitus. Voi sitð rakasta mummoa, luulen todellakin sen olleen hðnen surmansa, ettei hðntð erððnð talvena kutsuttu maaherran tanssiaisiin. Onneksi hðn ehti saada kutsumakortin viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedð mihin, ja tðti lðhti tyytyvðisenð tapaamaan ensimmðistð suosijaansa, maaherra Carnallia. -- Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelðmððn kelpaavaksi, mitð heistð on tullut? -- Minð en tunne herra Remahlin my—hempið vaiheita, sen vain tiedðn, ettð hðn sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi battemangeilla, niin pelkððnpð hðnen sittemmin uudelleen menettðneen sen. Ensimmðinen opettajattareni, joka kohta sen jðlkeen meni naimisiin, lauloi luultavasti FranzÕnin laulua: Lapsi itkee, kðtkyt kðy, klaveeri se lepðð. Mamseli Hagtorn vðltti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minð olin vðhðllð saada syntymððn hðnessð, ja l—i vielð monta vuotta oppilaitaan sormille viivottimella. -- Entð maisteri Spik? -- Miksi kosket helliin tunteisiini? Hðn on kohonnut nimineuvoksen arvoon. Ranska on hy—dyllistð monella tavoin. -- Ja herra Westerlund? -- Aivan oikein, olihan hðnkin opettaja, hðntð minun on kiittðminen siitð, ettð pakenin ihmistyttðmiskoulusta. Hðnestð tuli ravintolanisðntð ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen aamun, jona vedimme majuri Bj—rnin koskesta? -- Kyllð, varsin hyvin. Minð muistelen, ettð _sinð_ hðnet vedit, emmekð _me yhdessð_. -- Ei, me molemmat, sillð sinð lisðsit kosken vettð kyynelillðsi. Kun palasin kotiin, oli Lusia tðti y—llð miettinyt viimeistð teatterissa osoittamaani loistonðytettð ja jðrkevðsti kyllð pððttðnyt lðhettðð minut kotiin isðn luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minð? Majuri Bj—rn kðvi meillð; kunnon ukko vimmattuine hyvðilysanoineenkin! Hðn saattoi minut kotiin. Tietðnethðn, ettð hðn oli ollut isðni komppanian pððllikk—nð... -- Niin kuulin kerrottavan. -- No, saatatpa uskoa, ettð oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidðn rauhallisessa pappilassamme, eikð minun tarvitse sanoakaan, ettð sotamarski oli heistð aivan pððsemðtt—missð. Majurilla oli neljð omaa tytðrtð, joita hðn isðllisessð ihastuksessaan mairitteli hyvðilynimillð "kasi", "porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymðttð noihin neljððn kotielðimeen hðn vannoi, ettð "kasakasta" oli tuleva hðnelle viides, ja kasakka olin tietysti minð; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta koskei isðllð eikð minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta lainata minua Haaparantaan, pððtettiin, ettð majurin ja isðn oli vaihdettava tyttðrið pariksi vuodeksi. Seuraavana kesðnð lðhetettiin "vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minð kyllð kðsitðn, ettð se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljð kotielðintð oli kasvattanut oiva ðiti, jota ei enðð ollut olemassa; yksinkertaisia, teeskentelemðtt—mið ihmisið he olivat, ja kuitenkin heillð oli harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystð. "Vusu" osasi hoitaa ja ilahduttaa vanhaa isððni paremmin kuin hðnen oma tyttðrensð ja hðn jðrjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minð puolestani kðvin koulua ikðiseni "varsan" ja hðnen vanhempien sisartensa luona, jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lðhellð. Ei mitððn kiusaamista eikð pintapuolista liisterið; hyvð seurapiiri, hyvið kirjoja ja hyvð lukuhalu; kaikki kðvi kuin itsestððn. Tietðmðttðni tuli minusta niin hyvð ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on, niinkuin nðet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eivðthðn kaikki voi olla valetut samaan kaavaan... Isð kuoli, minð menin naimisiin; ja nyt tiedðt kaikki. -- Ja kuinka aiot kasvattaa tytðrtðsi? kysyin minð mieleltðni lðmmenneenð hðnen rakastettavasta suorapuheisuudestaan. -- En niinkuin hðnen ðitiððn kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hðn saakoon oppia, kokea, ajatella; hðnet on kesytettðvð, mutta ei hðkissð. Vapaassa luonnossa pitðð vapaan hengen kehittyð. Usko minua, mielett—myyksistðni on kuitenkin jotakin jðljellð, minkð tahtoisin jðttðð perinn—ksi tyttðrelleni: omana itsenððn olemisen vapaus, joka on ilman teeskentelyð, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden elðmðn siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyvðksyy ja jðrkemme tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin, anna anteeksi, rakas Lusia tðti, ðlð kððnny haudassasi: minun tyttðreni ei ole koskaan kðyvð herra Remahlin tanssikoulua. Oli jo my—hð, ja meidðn piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystðvðni: -- Etk— tahdo nðhdð lasteni nukkuvan? Hðn avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellð neljð nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsðt mansikat. Joku oli pistðnyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kððntðð pikku olemuksensa niin, ettð pðð oli siellð, missð jalkojen piti oikeastaan olla. áiti asetteli kevein ja hellin kðsin kaiken kuntoon -- sama ðiti, jonka olin nðhnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista. -- Missð vanhimmat poikasi nukkuvat? -- Salissa tavallisesti, mutta milloin meillð on vieraita iltaisin, on heistð erittðin hauskaa pððstð heinðylisille. -- Entð sinð itse? -- Minðk—? Nuoruudessani nukuin monta kesðy—tð veneessð tai kovalla kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, ettð makuupaikkani on lasteni vieressð. -- Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut lapsenhoitajaa. -- En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jðttðisink— minð lapset palvelijan haltuun? Minð pudistin ystðvðni kðttð. Vaikka hðn oli ollutkin pahempi kuin poika, kuten ennen sanottiin hðnestð, ja vaikka hðnessð oli vielðkin villeyttð jonkin verran jðljellð, niin hðn kuitenkin oli ðiti, joka saattoi kieltðð itsensð. Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat sðyseine hevosineen valmiina. Me olimme kiittðneet emðntððmme mitð miellyttðvimmðstð vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen vanhimmista pojista huutavan: -- Drifva! -- Ketð hðn tarkoittaa? kysyin minð kummastuen kuullessani vielð kerran tuon nimen, jonka luulin tððllð olevan vain emðnnðn ja minun salaisuutenani. -- Hðn huutaa sisartaan, nauroi ðiti. -- Pojat lðhtevðt oravia pyytðmððn, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidðn voileipiððn metsððn. En tiedð, mistð he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipð Kaarin siitð kovinkaan pahoillaan ole. Minð olen sanonut hðnelle, ettð kyllð lumikinos sulaa, kun se vain pððsee omaan oikeaan kevððseensð. -- Niin, niin. Jðð hyvðsti! -- Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkð mies on valjastanut? Ovathan ohjakset sotkeutuneet; tðllð lailla joudutte riitaan ensimmðisen verðjðnpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikð hanki kunnon ohjaksia! Ei, ðlð vaivaudu alas, mies; kyllð minð autan. Jos vielð kerran annat hevosten hurjistua, niin muista minua!... Kas niin, nyt ne on selvitetty. Mars, vetelys! NELJáS KERTOMUS. Pienkeittðjð, joka aina nousi ylimmðiseksi. (Kansantarinan mukaan.) Seuraavana pðivðnð Itðmeren sumu hðlveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla perðkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljðnnen arvan ja aloitti kertomuksensa: Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressð oli vihreð nurmikko, jota ennen muinoin oli kðytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhð syrjemmðlle elðvistð, jotka mielellððn tahtovat toimiskella maan pððllð vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tðhden, koska elðmðstð ei tunnu hyvðltð asua kuoleman vieruskumppanina. Minð en tuota tiedð, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, ettð arvoisat esi-isðt pððsivðt ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidðt hððdettiin kellomðelle tapulin luo, sieltð passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjððn ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan pððssð kaupungista oleva vanha pelto. Kellomðki oli sitten nurmikkona, mistð suntio niitti heinðð ja missð toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtððn hautakiveð eikð edes lahoa ristiðkððn ollut enðð herðttðmðssð uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeðn nurmikon alle. Koska rappeutunut koulutalo oli lðhellð kirkkoa, niin koulupojat pitivðt mukavimpana kðyttðð kellomðkeð temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lðmm—stð. Milloin pallo lensi iloisesti pilvið kohti, milloin kiekko py—ri, milloin metel—ivð poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivðt pitðneet vðhððkððn lukua hautojen y—rauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhðllð maalla. Vanha suntio Vik ei pitðnyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinð vielð oli samannðk—istð kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmðiset haituvat eikð hðnen tulevalle heinðsadolleen ollut siitð mitððn vahinkoa, salli hðn paljonkin tapahtua, mikð hðnen mielestððn oli vastoin jðrjestystð ja hyvðð tapaa, sillð ehdolla kuitenkin, ettð valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lðhemmð juhannusta. Tðmð kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostovðkelðinen, ja vaikka hðnen sotaretkiððn ei ole muistiin piirrettyinð missððn aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jðljellð sotamiehestð, sillð kaikesta virkainnostaan huolimatta hðn ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdð jokin merkillinen uroty— ryntððmðllð leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta: -- Katsokaas hðntð, pojat! _Hðn on aika mies, hðn nousee aina ylimmðiseksi niinkuin vanha pienkeittðjð_. Poikien mieleen on, ettð heidðn sankaritekojaan ylistellððn, mutta he eivðt vielð olleet koskaan ennen kuulleet, ettð juuri pienkeittðjðt olisivat varsin suuria urot—itð toimitelleet. Heistð oli perin kummallista, ettð moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nðhneet tervaisena ja nokisena hðmmentðvðn pitkðllð kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, ettð juuri hðnet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitð se merkitsi, mutta saivat aina ðreðn vastauksen, ettei se koske heitð, heidðn pitðð vain huolehtia siitð, ettð osaavat katkismuslðksynsð ensi kesðlukusilla, muuta ei heidðn tarvitse tietðð tðssð maailmassa. Suntiolla oli kuitenkin erðs suosikki, Kalle Videstrand -- jos rohkenen mainita oman nimeni; neljðntoista vanha minð olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistðmððn jalkakampia; senpðtðhden minð tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpðnð ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua pððtððn pitemmðt. Koska olin k—yhð poika, olin kesðiseen aikaan Vikin soutumiehenð hðnen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellð airojani niin hyvin, ettð harvoin hauki saattoi vastustaa hðnen kiiltðvðð koukkuaan. Pððhðni pðlkðhti ottaa viimeinkin selko, mitenkð tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti erððnð iltana, kun Vik istui veneensð perðssð siimoineen ja minð sousin juuri pikitehtaan kohdalla: -- Tuolla kai hðn asui mðen pððllð? -- Niin, siellð hðn asui, vastasi suntio hajamielisesti. -- Ja tuliko hðnestð ylipððllikk—? -- Mitð? Vik veti siimaansa, sillð hðn oli ollut tuntevinaan kalan nykðyksen, mutta koukku olikin vain koskenut jðrviruohoon. -- Niin, siitð, joka aina nousi ylimmðiseksi, jatkoin minð viattomasti. -- Ei hðn ollut mikððn sotilas, kuului ðreð vastaus. -- Mutta oliko hðn sitten niin hirveðn voimakas? -- Ei voimakaskaan, mikðli minð tiedðn. -- Anderssonin muorilta minð siitð kuulin, vakuutin minð. Hðnhðn on yksinððn laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietðvð valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hðn hinasi yksinððn sen takaisin yl—s tornin parruun saakka. -- H—lynp—lyð, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittðjð oli pieni mies. Minð olen nðhnyt hðnet, minð, vaikka hðn on maannut haudassa toista sataa vuotta. Minulta jði suu tukkoon, mutta lujasti pððtin pitðð kiinni tarinan langasta yhtð itsepðisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykðys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan p—lkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minð hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, ettð leiviskðn painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrst—llððn, onnellinen kalastaja heittðytyi sen pððlle ja sai ankaran taistelun jðlkeen voiton. -- Kas, nyt, vaari, pððsitte ylimmðksi niinkuin vanha pienkeittðjð! huudahdin minð nykðisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykðisi siimaa. -- Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvðstð saaliista. -- Mitðpðs pahaa siinð on, ettð on muita vðkevðmpi? kysyin minð. -- Kuulehan nyt, Kalle -- jatkoi suntio melkoista lempeðmpðnð odottamattomasta onnestaan -- tuo lause: nousee ylimmðiseksi kuin vanha pienkeittðjð, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyvðpð on, ettð se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidð toivottaa kristitylle lðhimmðiselle mitððn, mitð ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minð pikeðn siimani, se alkaa jo olla kulunut. Me menimme maihin ja astuimme rinnettð yl—s ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin —ljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittðmð, joka askelella jði maahan jalansija; siellð tððllð nðkyi piessð villat—yht—jð, merkkejð jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli pðivðnpaisteessa laskeutunut lepððmððn tuolle kavalalle vuoteelle eikð ollut pððssyt siitð enðð eroon jðttðmðttð osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vðhðn vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkð savupiippukin siinð oli, mutta ei yhtððn ikkunaa; sen sijaan oli joka seinðssð leveð ovi, joten saattoi milloin hyvðnsð tuulen suunnan mukaan pððstðð savun ulos tyynen puolelta. Sisðllð ei ollut mitððn muuta nðhtðvðnð kuin paljaat, mustanruskeat seinðt ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentð tynnyrið tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan kðynnissð ja oli jo kestðnyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta y—t pðivðt sitð vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympðri ja hðmmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikð kiehua enempðð tai vðhempðð, kuin ettð se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan pððllð, mutta minð olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta kðsittðð, miten ihmisolento saattoi elðð tuossa ilmassa, joka kirveli silmið. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittðmððn, niin tðytyi tðmðnkin hy—dyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vðhðn vðlið hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa tðyteen raitista ilmaa. -- No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittðjðksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elðttðð kyllð tekijðnsð. -- En, kiitoksia, vaari, vastasin minð. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmðiseksi. Mitð rahoilla tekee, jollei ole silmið eikð keuhkoja? -- Mutta katsohan tuota miestð, hðn keittðð nyt jo viidettðtoista kesðð. Onhan hðnen joka aamu tðnne tullessaan oltava valmis nðkemððn, miten lautamaja hðnen ympðrillððn leimahtaa liekkeihin, ja jos hðn itse joutuu lðhelle tulta, niin hðn syttyy kuin tappura; silmðnrðpðyksessð kaikki kðy. Vai luuletko, jos hðn sattuisi nukahtamaan valvoessaan tððllð yksin —isin, niinkuin hðn usein tekee, ettei hðntð aamulla saatettaisi vetðð ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepð ei huoleta hðntð vðhððkððn. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hðn ajattele henkeððn eikð ruumistaan. -- Mutta jos hðn sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minð kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta. -- Jopa luulen meidðn vaivaisten saaneen tðstð kylliksemme, vastasi Vik vetðen minut mukanaan ulkoilmaan. -- Suutari saisi meistð kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittðjðstð, sillð aikaa kun pikeðn siimaani. Minusta tuntui kuin hylkeestð, kun se kevððllð kiipeðð jððlohkareelle, ja minð heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan pððstð huilun ððnen. Me kðvimme istumaan kivelle, niin ettð tuuli vei savun syrjððn, ja minð sain kuulla, miten tðssð maailmassa ylimmðiseksi pððstððn. -- Ei maksa vaivaa, Kalle -- neuvoi ukko -- kuunnella tyhmðin ihmisten puheita entisistð ajoista. Anna Anderssonin muorille kðrpðsenjalka, kyllð siitð hðnen kðsissððn hðrkð sukeutuu. Mutta mikð on pikeð, se pikenð pysyk——n, ja mikð on kielonkukka, se kielonkukkana pysyk——n. Minð kuulin tarinan isoisðltðni, joka oli yhdeksðnkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hðn oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltð, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmðiseen pikitehtaaseen. Niinpð juttu on yhtð hyvð kuin pankkoseteli toisessa kðdessð. Pienkeittðjð oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hðn oli nimeltððn, ja Hannu-mestariksi sanoivat hðntð kaikki, jotka tahtoivat pððstð hðnen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vðhðtpð sillð vðlið, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pððsee rauhaan taivaan valtakuntaan. Tðmð samainen Hannu -- mikð hðnen liikanimensð sitten lieneekin ollut -- oli k—yhð poika, pienikasvuinen, mutta terðvðpðinen niinkuin sinðkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvð pðð ei ole hðpeðksi kellekððn, mutta sitð pitðð kðyttðð jðrkevðsti eikð pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin k—yhð; sepð se luullakseni tulikin hðnen turmiokseen, koska hðn luuli syntyneensð pððsemððn ylhðiseksi tðssð maailmassa. Aina hðn tahtoi eteenpðin, eikð minulla ole siihen asiaan mitððn sanomista, pitððhðn miehen eteenpðin pyrkiðkin, mutta Hannu pyrki samalla yl—spðin. Aina hðnellð oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlðvissð, ja p—yhkeillen hðn piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllð huomasivat, mihin pðin hðnen mielensð kallistui, ja sanoivat: kyllð Hannu menestyy maailmassa, kyllð hðn nousee ylimmðksi. Hannu olisi mitð mieluimmin palvellut sotamiehenð kuninkaan vðessð, sehðn oli suorin eteenpðinpððsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hðn oli liian pieni. Sen sijaan hðn pððsi hienon kðyt—ksensð tðhden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinð missð nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enðð ole muuta jðljellð kuin vðhðn tiilensoraa siellð tððllð hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin k—yhðð kansaa kuin pihtipieli kynnystð, mutta Hannu tahtoi pððstð ylemmð, ja ylemmð hðn pððsi. Passaripojasta hðn kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllððn herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta kðsivarrellaan ylhðisten penkin ððressð alttarin edessð. Sitten hðn pððsi hovimestariksi, ja hðntð nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jðlkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isðntðnsð puolesta, ja hðntð pidettiin niin suurena miehenð, ettei kukaan uskaltanut tulla millekððn asialle linnaan tekemðttð ensin mahtavaa Hannu mestaria ystðvðkseen. Jo nðytti silloin olevan vðhðllð toteutua ihmisten puhe, ettð Hannu nousee ylimmðiseksi. Mutta aina siitð puuttui tuuman verta, sillð vaikka Hannu oli ylhðinen herra, niin oli maaherra vielð ylhðisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhðisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hðnen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielð maaherrana tai kuninkaana; kyllð hðn ylimmðksi nousee. Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikð kuninkaana, vaan k—yhðnð isðnnðtt—mðnð miehenð, laihana ja silmðnalukset sinisinð, mutta yhtð suurisuisena ja yl—spðin pyrkivðnð kuin ennenkin. Ei kukaan tiedð, missð hðn oli kierrellyt ympðri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen py—rððn. álð koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kðrrynpy—rð: jos kisko kestðð, niin puola ravistuu, ja jos puola kestðð, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hðvittðneen omaisuutensa korttipelissð; toiset pitivðt luultavampana, ettð hðn oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitð tiennyt mitððn, ne olivat vain arveluja eikð muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivðt Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hðn oli hieno herra hðnkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vðhðn kierosilmð, niin ettei hðn koskaan katsonut ihmisið silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystðvð. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi hðntð sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessð kullaksi, ja mitðpð muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pððsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia. Nðmð kaksi viisasta miestð, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivðt yhdessð tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vðhðn edistynyt, ettð sen porvarit kyllð osasivat polttaa tervaa, mutta eivðt keittðð pikeð, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkð kaupunki ja he itse voivat ðkkið vaurastua, jos ryhdytððn keittðmððn pikeð. Kapteeni Svartin hðn sanoi olevan erittðin taitavan sillð alalla ja rupeavan ty—njohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hðn itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltð; tehtaanisðntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielð enemmðn, oli kaikki loppu jððvð Hannulle. Mitðpð se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta? Olisivathan porvarit kyllð saattaneet kysyð, minkðtðhden kapteeni Svart ei vðhemmðllð vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitð ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hy—dylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitðð varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissð. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missð se nytkin on, ja tupa metsðt—yrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hðnestð tuli ensimmðinen pienkeittðjð. Kyllð arvannet, ettð ihmiset ihmettelivðt, mitenkð niin hienot herrat ryhtyivðt niin vaivalloiseen ammattiin, missð hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitðð nðyttðð kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hðnen kapteeninsa tiesivðt kyllð, minkðtðhden he vðhðksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllð ajan tullen pesevðt itsensð puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensð toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenððn kuiskailla: hðn saa taalarin tynnyriltð, kyllð hðn vielð pððsee ylimmðksi. Niin, missðpð ei raha ole ylimmðisenð? Hannu keitti pikeð monta sataa, monta tuhatta tynnyrið. Katkera savu leijui y—t pðivðt kuin pilvi joen ylðpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistð, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltð, saipa useampiakin; hðn oli sen edeltðpðin laskenut, sillð hðn tiesi hinnat. Ei hðn turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hðnestð tuli rikas, hðn muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitð hopeanelikoita varten, mitkð hðnelle vðhitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkððn kultaa, niin osasi hðn ly—dð hopearahaa. Mutta hðn ei ollut omaa voittoa pyytðvð eikð ottanut mitððn itselleen, kartuttihan vain pienkeittðjðn aarteita, katseli yhð kieroon ja nauroi kummallista ilkeðð irvistystððn, mikð aina vðikkyi hðnen suupielissððn. Petteri Smeds palveli tðhðn aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja hðnen huolenaan oli uunin lðmmitys. Kolme heitð vain asui tuvassa: Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsðssð asui noita Martikai, joka tuli joka pðivð siistimððn huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin polttelivat roviolla, mutta hðn ei vielð ollut oikein tðydellinen, hðnen tarvitsi kðydð kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivðt lakkaamatta, niin ettð tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule! Petteri kuuli enemmðn kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minð tðtð kestð, minð juoksen tieheni. Niin ajatellen hðn makasi erððnð y—nð saamatta unta silmiinsð ullakolla, missð hðnen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta. Petteri oli utelias niinkuin sinðkin, Kalle, ja oli huomannut, ettð vðlikatossa, jolla hðn makasi, oli irtonainen lauta. Hðn kohotti hiljaa lautaa ja saattoi siten kuulla, mitð he keskenððn puhelivat y—n pimeydessð. Kapteeni sanoi: -- Huomenna on kolmastoista nelikko tðysi. -- Hyvð on, sanoi Hannu. Niinpð minð poltan pikitehtaan, muutan Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin. -- Jos minð tahdon, sanoi kapteeni. -- Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Vðlikirjassa on: _kolmetoista kolmentoista jðlkeen_. Kapteeni sanoi: -- Niin siinð on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittðjðnð, ja kolmentoista vuoden jðlkeen on kolmastoista nelikko tðysi. -- Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, ettð kolmannentoista nelikon jðlkeen on vielð kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme pððttyy. Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hðn ei nðhnyt mitððn. Hðn tuumaili, mitðhðn ihmettð he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jðlkeen, mutta juuri ihmetellessððn hðn kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta _jðlkeenpðin_, jota vastoin kapteeni vðitti: kolmetoista vuotta _ennen_. Sen johdosta he alkoivat riidellð niin, ettð Petteristð alkoi tuntua liian kamalalta yksinððnolo pimeðllð ullakolla. Hðn hiipi paljain jaloin tikapuita my—ten alas ja aikoi tðyttð totta p—tkið tiehensð. Mutta hðn oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hðn ei uskaltanut palata eikð hðn my—skððn tahtonut jðttðð hyvið saappaitaan. Hðn hiipi halkokatoksen alle odottamaan pðivðn koittoa. Hetkisen kuluttua pðivðn valkenemisesta hðn nðki Hannun ja kapteenin menevðn tuvasta pikikeittðm——n. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut hðntð koskaan ennen nðhnyt moisena; hðn astui edeltð ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hðnelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisððn, ajatteli Petteri, ottaisikohan hðn saappaansa ja juoksisi tiehensð; mutta saattoihan sen tehdð my—hemminkin, hðn oli utelias nðkemððn, mitenkð Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ððressð. Menenpðhðn kysymððn, pitððk— minun panna lisðð puita uuniin, ajatteli hðn itsekseen. Petteri avasi varovasti oven ja nðki suuren kattilan kiehuvan reunojaan my—ten. Kapteeni seisoi vieressð yksin ja hðmmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hðn liikutti kankeaan, nðytti piki purskuvan sitð my—ten yl—s; se sðhisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin sðynðsparvet karkeloidessaan joensuussa; nðytti siltð kuin olisi jokin suuri elðin uinut kattilassa ja pyrkinyt yl—s. Petteri ei ollut koskaan nðhnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei nðyttðnyt huolivan siitð, hðn vain yhð hðmmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeðmmin kuin koskaan ennen. Missð oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. -- Hðn on minun vallassani, sanoi kapteeni ja l—i kangella kattilaan, niin ettð musta, kiehuva piki roiskahti yl—s kattoon asti. Petterið ei haluttanut kysyð toista kertaa, hðn juoksi tupaan ja tapasi Martikain. -- Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentðð? kysyi hðn. Mitð oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, sy—ksyi yl—s tikapuita my—ten, l—ysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hðn ei vielð koskaan ollut tuntenut niin kylmið vðreitð selðssððn. Pian tuli ilmi, mitð oli tapahtunut. Seuraavana pðivðnð tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missð oli pienkeittðjð, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyrið ja joka tynnyriltð ansaitsemassa py—reðð taalariaan? Hðntð ei nðkynyt eikð kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkðssð kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentðð. Mutta eihðn tarvitse uskoa kaikkea, mitð tyhmðt ihmiset loruavat vanhoista akoista. Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jðhmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta m—hkðle, ja se oli pienkeittðjð. Eivðt ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hðn oli pannut ylleen lðhtiessððn polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikð kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, kððnsivðt tupakkamðllið suussaan ja hðmmentelivðt edelleen kangella; voisihan sieltð l—ytyð kapteenikin. Ei, kyllð voit uskoa, Kalle, ettei hðntð ollut siellð, ja helpostipa tuon arvasikin, missð _hðn_ oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitð luulet _heidðn_ l—ytðneen kellarista? Lastuja he l—ysivðt, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitð ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielð muka olisi pitðnyt jðttðð jðlkeensð muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen. Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitðpð siinð selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivðtkð venemiehet tienneet muuta, kuin ettð pienkeittðjð nousi kattilassa ylimmðksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hðn ei ollut rippikoulua kðynyt, niin ettei hðntð voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hðn kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hðn koskaan uskaltanut ilmaista kellekððn paitsi isoisðlleni, mitð hðn oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jði hðneen, hðn pelkðsi pimeðssð Svartia, niin ettð oikein hðvetti. No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perðstð pðin. Kaikki tiesivðt pienkeittðjðn tahtoneen pððstð ylimmðksi tððllð maailmassa; miksikð hðn ei olisi noussut ylimmðksi kattilassakin? Hðnet piti haudattaman, tietysti, mutta siitð oltiin eri mieltð, pitik— hðnen muiden kristittyjen ihmisten tavoin pððstð kirkon alle. Papit kielsivðt sen jyrkðsti, eikð siitð kenenkððn sopinekaan moittia heitð; eivðt liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielð vðhemmðn mustan miehen, jonka seurassa hðn oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomðellð. Miten sitten lienee asiaa kððnnelty ja vððnnelty, niin papit antoivat my—ten niin paljon, ettð pienkeittðjðlle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellð hðn makasi neljð- tai viisikymmentð vuotta, en tiedð sitð niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin lðjððn luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittðjðkin. Ihmiset olisivat kai hðnet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei hðntð olisi l—ydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hðnet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut sðiekððn muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin ettð hðnet nyt helpommin tunnettiin. Kului jonkin aikaa, ihmisið yhð kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jðlkeen tðyteen vanhoja vainajia, joiden tðytyi jðttðð paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittðjð aina ylimmðisenð. Mitððn kummittelemista se ei ollut, vaikka siltð nðytti; minun luullakseni se tapahtui sillð tavoin, ettð kaikki, mitð oli hðnen pððllððn, mðtðni ja muuttui tomuksi, mutta hðn pysyi muuttumattomana. Niin vierivðt ajat, ja miespolvi hðvisi toisensa jðlkeen, nimet unohtuivat, esi-isðt unohtuivat, hyvðt ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittðjð ylimpðnð. Minð olen nðhnyt hðnet monta kertaa, vaikka hðn olisi voinut olla isoisðni isoisðnisð. Kun olin poikanulikka niinkuin sinð nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinðn raoista, ja milloin pðivð paistoi vastakkaiseen harvaan seinððn, nðimme hðnet yhtð selvðsti, kuin minð nyt nðen sinut. Kyllð meillð oli rohkeutta selvðllð pðivðllð, mutta ei viidestðtoista hopeanelikostakaan kukaan meistð olisi tahtonut seisoa siinð tirkistelemðssð pimeðnð syysiltana. Tulipa sitten tðnne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, ettð pienkeittðjð vielð kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hðn haudatti hðnet johonkin kellomðen kulmaan. Luuletko hðnen pysyneen siellðkððn? Mitðpð vielð. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hðn oli taas maan pinnassa, sillð routa kohotti hðnet yl—s kuin kiven. Taaskin kaivettiin hðnet maahan, ja hðn nousi jðlleen nðkyviin. Silloin kaivatti tðmðn edellinen rovasti hðnelle seitsemðn kyynðrðn syvyisen haudan. Siellð hðn pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyyk— hðn tuomiopðivððn asti. Ylimmðksi hðn tahtoi ja ylimmðksi hðn pððsi. Niin on ihmisten laita, ettð missð hðnen tavaransa on, siellð on hðnen sydðmensðkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllð ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitð, mikð tððllð maan pððllð nðyttðð olevan ylintð, vetðð se ruumiinkin mukanaan. Eipð pienkeittðjð uskonut sillð tavoin tulevansa alinomaa pððsemððn ylimmðksi. Jumala varjelkoon syntistð ihmistð niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, elðkððmme me aikamme tyytyen vðhðiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitðð tðssð siirtymðajassa. Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkð tðhden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhððllð taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa pðivðty—ssððn palvelemassa herraansa, mutta syntyessððn aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. álð isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittðjðð. Miksikð pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta? VIIDES KERTOMUS. Toholampi. (Kansantarinan mukaan.) Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, ettð hðnen kertomuksensa oli liian lyhyt. -- Ei -- vastusti rouva R—nnevall -- se oli liiankin pitkð heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh ... tuokaa kuppi vðkevðð teetð! Pidettðk——n kansantarinat arvossaan, mutta aina niistð hajahtaa tervan katku. Hyvð kapteeni, minkð tðhden ette ennemmin ota keveðmpðð lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme. -- Vaikka sinð saisitkin syytð lðhteð etsimððn saaliasi, hymyili konsuli. -- Jos minulla olisi tohtori Raben hyvðt puolustusvarustukset -- vastasi kapteeni Videstrand -- niin torjuisin ensin arvostelut my—nnytyksellð ja sitten tekisin ne hy—kkðyksellð aseettomiksi. Minð my—ntðisin, ettð kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisðisin, ettð siinð karkeudessa on hyvð ydin. Sanokaa sitð tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvð, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistð yhdestðkððn l—ytðneet musertavampaa maallisen ylhðisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestðvðtkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minð purjehdin oudoilla vesillð heikkojen hermojen keskellð; toiste minð asetunkin ankkuriin. -- Ei, ei suinkaan, hyvð kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minð lasken my—tðiseen. Te jððtte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan? Huomattiin, ettð vastaaja oli dosentti Sumu. -- No, te ajanmukainen nuori ystðvðni -- sanoi tohtori Rabe -- mitð on teillð kerrottavaa? -- Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva R—nnevalliin, joka hyvðntahtoisesti hymyillen selitti, ettð kun hðn kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hðn kyllð on karaistunut kestðmððn mitð kidutuksia hyvðnsð. -- Ei, olkaa huoletta, minð panen kðsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, ettð saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissð, puuttui puheeseen Josefina Hemming. -- Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli R—nnevall naapurilleen tohtorille. -- Luullakseni -- alkoi nuori dosentti -- useimmat teistð ovat tutustuneet Pohjois-Hðmeeseen, ja minð olen vain pahoillani siitð, ettð lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikð siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiðni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkðlle syrjððn valtamaantiestð, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivðt suuret mðet liiaksi haittaa, niin huomaa, ettð vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan. Jos matkustaa pohjoiseen pðin ja voi Huutijðrven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kððntymðttð viehðttðvðlle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lðhtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllð on kaunis, mutta on useinkin nðyttðnyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympðrist—stð; sanotaan kenties, ettð vihreðt mðet, sinertðvðt jðrvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syyt—stð vastaan. Mahdollisesti olen huonosti kðsittðnyt luonnontunnelman; mutta se, ettð luonto nðyttðð siellð sovittaneen liian paljon hiilivðrið maalauksiinsa, on seurauksena tiheistð, suurista havumetsistð, joiden tummuus on hyvin lðhellð mustaa ja levittðð raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle jðrvenpinnalle, jotka vain ikðv—ivðt pðivðnpaistetta, nðyttððkseen meille kaikki taivaan vðrivðlkkeet. Sen seudun ihmisissðkin on jotakin synkkðð ja surumielistð niinkuin koko luonnossa. Sieltð saa kauan etsið nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjð otsassa. Eikð se kuitenkaan ole k—yhðð seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kððseissð, messinkivðlkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttðret rðikeðnvðrisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekð luonnossa ettð kansanluonteessa. Pohjoishðmðlðinen on kuunnellut hiljaisia jðrviððn ja suuria metsiððn niin kauan, ettð vuosisadat ovat hðnen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hðn on ainoastaan sattunut sieppaamaan pienið pyrst—h—yhenið ajan lentðvðstð kotkasta. Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen pðin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missð kasvaa harvakseltaan mitð kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelðstð pohjoiseen pðin on tuo mahtava erðmaa, Hðmeenkangas, tuskin missððn neljðttð penikulmaa leveð, mutta idðstð lðnteen se on kaksitoista, jopa neljðtoistakin penikulmaa pitkð. Nðsijðrven aallot ovat uurtaneet syvið vakoja tðhðn valtavaan hiekkalðjððn, mutta jðrven lðnsipuolella se leviðð taaskin Hðmeenkyr—n ja Ikaalisten pitðjissð laajoiksi saloiksi, jotka jððvðt mieleen syvðn hiekan, tasaisten vuorten, salaperðisten lðhteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona. Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistð saavutaan tðhðn yksinðiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmðrretððn kyllð, miksi sen vaikutus on enemmðn synkkð kuin iloinen. Kangas on levittðnyt jylhðn varjonsa laajalti yltympðri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelððn pðin, ikððnkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillð kankaan pohjoispuolella, Ruovedellð, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempðð, nuorekkaampaa. Keskellð saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erðmaan, jonka esteistð sððdyt eivðt rautatien suuntaa pððttðessððn nðytð onneksi tienneen mitððn], jonka nimi on tðydellisessð sopusoinnussa suurenmoisen jylhðn ympðrist—n kanssa. Jaksaakseen siellð pitðð yllð majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekð sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lðhes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mðkið. Lðhimpðnð pohjoispuolella on _Paha virsta_, joka on saanut nimensð siitð, ettð kolmen venðjðnvirstan matkalla on neljðkymmentð ylðmðkeð ja yhtð monta alamðkeð, joista kaksi niin jyrkkðð S:n muotoista, ettð luonto olisi tuskin voinut keksið houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tðmðn Pahan virstan pohjoispððssð on luonnon asettamana merkkinð noin torpanm—kin suuruinen vy—rykivim—hkðle. Muinaisajan valtavien jððvirtojen melkein py—reðksi tahkomana se on tielle pðin viettðvðn vuoren keskirinteessð ja nðennðisesti niin irrallaan, ettð matkustaja mielellððn rientðð ohi pelðten rattaittensa jyrinðn ehkð saattavan hðnen turmiokseen kiven vierðhtðmððn pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jðttilðisten leikkikerðn sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet hðiritð sen lepoa, heidðn kankensa ovat voimattomina hirvi—n vieressð. Kivim—hkðleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran -- suokoon Jumala sen pðivðn viipyvðn tuhansia vuosia -- on maansakavaltaja matkustava ylpeðsti siitð ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivim—hkðle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto sy—ksyvð musertamaan kavaltajan. Mutta palaan jo kankaalle. Olen matkustanut sitð lokakuun ihan hðmðrðssð, jolloin luonto nðyttðð hylðnneen itsensð, ikððnkuin mennðkseen iðistð kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettðvðt jonkin kiharan, ne taistelevat henkensð puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jðlleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten nðkymðtt—miin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lðhestyvðð y—n pimeyttð vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja hðikðilemðttð, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jðttilðisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista. Minð olen nðhnyt kankaan my—skin paukkuvana tammikuun pakkasy—nð, jolloin lðmp—mittari osoitti kahdeksanneljðttð astetta jððtymðkohdasta alaspðin. Ei pienintðkððn tuulenhenkðystð kðy honkien jðykistyneissð havuissa; tðhdet tuikkivat kirkkaina, revontulet rðiskyvðt liehuen vihreðnkeltaisina liekkeinð keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitð varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistð miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso tðynnð vðlkkyvið tðhtið. Pelkkðð pakkasta, horrosta, hiljaisuutta -- silloin kuuluu ðkkið lðpitunkeva ððni. Erðmaan harhaileva susi ulvoo; kenenkðhðn se on repivð? Toisen kerran taas matkustin tuota tietð toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herðnnyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkðnð ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtððn peltoa, ei yhtððn aitaa, ei yhtððn laitumella kðyvðð lehmðð; harvassa jokin vihreð mðtðs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistð taivasta vasten. Yksin laululinnutkin nðyttðvðt jðttðvðn sellaisen erðmaan kotkalle ja huuhkajalle, palokðrjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsðvel, niin saattaa silloin my—skin varmasti nðhdð kaukaa honkien vðlitse jðrven vðlkkyvðn. Olenpa heinðkuun helteisenð pðivðnðkin nðhnyt tðmðn kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiðiset kieriskelevðt kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, p—lyinen ja puoleksi palanut, nðyttðð rukoilevan vettð. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terðvð kuin neula, on iskenyt etðiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erðmaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen ... liekit kiemurtelevat kielekkeinð ja terðvinð kðrkinð. Kohta on tðtð tietð mahdoton kulkea. Minð joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, rðiskyvð ððni kasvaa jðljessðni, minð katsahdan sinne pðin ja nðen koko seudun olevan liekeissð... Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, pðinvastoin se on sen vðlttðmðtt—mðnð kehyksenð. Eihðn saata kðsittðð erðmaan draamaa tuntematta itse erðmaata. Melkein keskellð kangasta, missð jo kauan sitten kaikki ihmiselðmðn jðljet ovat kadonneet nðkyvistð, nðkyy tien vieressð pienoinen paljas paikka, mistð metsðð on raivattu ja vastahakoinen kanervikko ty—nnetty syrjððn kituvan, heinðnkasvun tieltð. Ei missððn muualla tuommoinen mitðt—n salonsisðinen tilkku herðttðisi vðhððkððn huomiota. Mutta tðmð kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskðden alaiseksi alistumaan, ettð pieninkin viljelyksen jðlki kiinnittðð ihmettelevðn katseen puoleensa. Siinð huomaa selvið autioituneen uudistalon jððnn—ksið: umpeen kasvaneita ojia, aidan jðtteitð ja tiilensoraa. Niin, olipa siellð vielð muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jðtetty tupakin. Sekin on jo nykyjððn kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkððn iloita ihmisasunnon nðkemisestð, hengittðð helpommin pððstyððn tuon paikan ohitse, missð erðmaan kesyttðmisyritys on tyhjiin rauennut. Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse erððnð syyskuun pðivðnð, oli siellð vielð muutamia jððnn—ksið entisestð uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitð ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tðnne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipð siinð paljon ollut nðkemistð: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinðt, kaatunut takka, kehyksett—mðt ja lasittomat ikkunareiðt ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisðllð oli likaisen ja hðvitetyn nðk—istð. Matkamiehet olivat siellð elðm—ineet mielin mððrin; ehkðpð olivat rosvot ja karkulaisetkin siellð viettðneet —itððn tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon lðpi. Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittðnyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinðstð tuvan toisen ikkunan vierestð huomannut kauniisti leikattua nimeð. Nimi oli _Ulrika_. Eihðn mikððn ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme nðkee sellaisia kymmenittðin, piirrettyjð tai maalilla t—herrettyjð joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttðmið jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinðlle kaihonsa ððnett—mðn salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke. Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpð tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kðdellð leikattu seinððn! Muutamissa kynðnpiirroissa on usein kokonainen elðmðkerta. Ei, nuo kirjaimet eivðt olleet syntyneet siihen pelkðstð oikusta, niitð ei ollut piirtðnyt mikððn elðmðnhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkðtunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erðmaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen. Kyytimieheni oli seitsemðnkymmenen vuoden ikðinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissððn siitð harvinaisesta ilosta, ettð sai tðyttðð lyhyen savinysðnsð minun tupakkakukkarostani. Minð kysyin hðneltð, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut. Hðn ei sitð tiennyt. Hðn tiesi vain, ettð se oli jo kauan ollut autiona, mutta hðnen lapsuudessaan oli siinð asunut k—yhðnk—yhðð vðkeð. Mitðpð moiset metsðlðiset muuta saattoivat ollakaan kuin k—yhið? Kangas ei kasvanut mitððn, karhu kaatoi heidðn lehmðnsð, sudet ottivat heidðn vuohensa aivan tuvan oven edestð. Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivðt uudistalossa. -- Eik— siellð koskaan ole asunut herrasmiestð? kysyin minð. -- Kuuluuhan siellð joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani. -- Mikð herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitððn hðnestð? -- Onhan sitð kuultu. Hðn oli sotaupseeri. Hðntð sanottiin _Luutnantiksi_. -- No, miksi hðn asui siellð niin kaukana ihmisistð? Oliko hðn metsðstðjð? -- En tiedð. Toholammin tðhden sanotaan hðnen siellð asuneen. -- Mikð on Toholampi? -- Kohtahan tðstð sinne tullaan. Muutamien minuuttien kuluttua nðkyi vasemmalla puolen tietð sellainen kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikð pehmeðrantainen, jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen ollut paljon laajempi, mutta vðhitellen kuivunut, niin ettð ainoastaan laakson syvin kohta enðð oli veden vallassa, eikð sen ala ollut suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat paljaat; lðhelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan ylðpuolella. Muuten ei nðkynyt mitððn muita ihmisten jðttðmið jðlkið kuin joitakin seipðitð, joita kaukana asuvat emðnnðt olivat ly—neet rantaan liuottaakseen hamppuja, heillð kun ei ollut vettð lðhempðnð. Vaikutelma oli niin yksinðinen, ettei luullut henkðyksenkððn koskaan eksyneen ympðr—ivðltð kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle. -- Onko se syvð? kysyin minð osoittaen lampea. -- Mikð sen tietðð. Kysykðð ahvenilta! Sanotaanhan sitð kyllin syvðksi hautaamaan ihmisið vaunuineen. Minð kðskin kyytimiehen pysðhtyð, laskeuduin kðrryistð ja menin rantaan. Pitkð, solakka koivuriuku oli rannassa. Minð kiipesin niin pitkðlle, kuin pððsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttð. Salko ei tavannut pohjaa. Siitð liikkeestð, minkð siten sain aikaan vedessð, nðytti pinta siellð tððllð vðrehtivðn pakenevista kaloista. Luultavasti niitð olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten saaliinhimolta, joten vain joku silloin tðll—in joutui harhailevan vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vðhðiset kareet vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa. Syyskuun pðivð lðheni loppuaan; minð kðvin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta evðsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hðn ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hðnen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vðhitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi erððstð syvðlle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja nðytti hankkineen muuten mitðtt—mðlle Toholammelle oman merkillisyyden. Kauan sitten -- "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa -- no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeðnð syysiltana, ettð kerjðlðisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitð oli isð, ðiti, lapsia ja sokea isoðiti. Kaiken, mitð heillð oli, he kuljettivat mukanaan kðrryillð; vihollinen oli ry—stðnyt heitð, vouti ottanut takavarikkoon, mitð vihollinen oli jðttðnyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle. Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi hðntð "kenraaliksi", mutta luultavammin hðn lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemðn vuotta. Luullakseni hðn oli ollut jonkinlainen komissaari. Hðn kiskoi k—yhðltð kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistð jði hðnen omaan taskuunsa, niin ettð hðn saattoi, kun sai hyvðt lahjat, antaa monelle kuitin siitð, mitð tðmð todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltð sitð vastoin, jotka eivðt tahtoneet tai eivðt jaksaneet lahjoa hðnen ahneuttaan, hðn ry—sti viime rovonkin ja nðytti iloitsevan, ettð tie hðnen tðhtensð oli tðp— tðynnð kerjðlðisið. Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hðnestð rikas ja varakas, minkð tðhden moni ylisteli hðntð toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan hðntð vihasivat pahemmin kuin syntið. Ja kun hðn vielð viidenkymmenen ikðisenð oli poikamies, niin monikin ðiti silloisen hðdðn aikana tavoitti hðntð vðvyksi hðnen rikkautensa tðhden. Hðn olisi voinut saada maamme ylhðisimpiðkin, mutta hðntð miellyttivðt kauniit naiset, ja hðn valitsi kauneimman. Olipa silloin Hðmeessð k—yhð neito, sorein, minkð nðhdð saattaa; hðnellð oli kuningattaren nimi, ja hðntð komissaari kosi. Tyt—n mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekð lupauksia ettð sormuksia, niin ettei heidðn liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotavðen mukana, mikð ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkðsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tyt—n, jolla oli kuningattaren nimi, tðytyi murhemielin ruveta hðnen vaimokseen. Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, ettð rauha oli tehty, vihollinen lðhti pois, maan omaa vðkeð odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tðstð sanomasta suurestikaan ilostunut. Hðn ei uskaltanut jððdð maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hðnen petoksensa, kansa repivð hðnet palasiksi ja Luutnantti vaativa hðneltð takaisin morsiantaan. Niinpð tuli hðnelle kiire sulloutua vaimoineen ja ry—stettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljð hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivðt tiet epðvarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljð rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jðljessð sapelit kðdessð ja viritetyin pistoolein. Hðn tuli pohjoisesta pðin ja matkusti suurella kiireellð suorinta tietð Venðjðlle. Hðnen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllðtti hðnet pilkkopimeð ilta, niin ettð metsðisillð paikoilla ei nðhnyt kðttððn silmien edessð. Komissaarilla ei ollut aikaa eikð halua jððdð mihinkððn y—ksi, hðn sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lðhti kankaalle. Tien vieressð majailevat kerjðlðiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isð sanoi: -- Jos nyt komissaari olisi kðsissðni, paistaisin minð hðnet kuin nauriin hiljaisella tulella. áiti sanoi: -- Jos komissaari olisi tðssð, nðyttðisin minð hðnelle lapsiamme, joilla on nðlkð ja vilu. Minð pukisin heidðn ylleen hðnen turkkinsa ja antaisin heille hðnen sydðmensð sy—tðvðksi. Isoðiti sanoi: -- Jos komissaari tulisi viluisena ja nðlkðisenð luoksemme, niin lðmmittðisimme hðntð tulen ððressð ja antaisimme hðnelle osan viimeisestð nauriistamme. Hetkisen kuluttua vanhus sanoi; -- Viekðð minut maantielle, tðssð tulen luona on liian kuuma. Hðnet vietiin sinne, ja hðn kðvi istumaan keskelle tietð selin pohjoiseen, koska tuuli kylmðsti. Hðnen vieressððn hiekassa leikki kolmivuotias poika pienillð kivillð. Kankaalla palava tuli valaisi maantietð ja kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympðri oli kukassa. Heidðn siinð istuessaan lðhestyivðt maantietð my—ten tðyttð vauhtia suuret vaunut neljðn nelistðvðn hevosen vetðminð, neljð rakuunaa ratsastaen jðljessð. Ajaja nðki jotakin liikkuvan tulen valossa vaunujen edessð ja huusi kovasti: -- Pois tieltð! Mutta sokea kahdeksankymmenen ikðinen vaimovanhus, joka oli vðhðkuuloinen ja istui selin vaunuihin pðin, ei kuullut huutoa. Poikanen sen kyllð kuuli, mutta ei ymmðrtðnyt sitð. Hðn oli tehnyt keskelle tietð kivistð tallin. Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pððn ja vanhuksen valkohapsien ylðpuolelta, mutta elðimet eivðt rohjenneet tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikðkausia. Silloin komissaari kðrsimðtt—mðnð kumartui eteenpðin pehmoisten vaununpatjojen vðlistð. -- Mikð nyt on? kysyi hðn. -- Ihmisið tiellð! vastasi ajaja. -- Aja roskan yli! Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjðlðisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelðstyivðt tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, perðytyivðt, ensin tien reunaan, sitten jyrkðnteelle ja siitð lampeen... Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivðt takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen. -- Kaikkiko? -- Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vððryydellð hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ry—stettyine aarteineen ja hðnen nuori vaimonsa ry—stettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet nðkivðt vaunujen hðviðvðn pimeððn, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat tðyttð laukkaa ohi. Kerjðlðiset ihmettelivðt, mitð huutoa maantieltð kuului, ja menivðt katsomaan, mutta l—ysivðt vain rinnettð alas johtavat py—rðnuurrot ja hevosten kavioiden jðljet. Maantiellð istuva vaimovanhus ei nðhnyt mitððn eikð my—skððn ymmðrtðnyt rytinðð, joka hðnen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitð enðð nðhnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista. -- Mitð se oli? kysyi kerjðlðisisð. -- Ajattaro tuli metsðstð ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias. Kerjðlðiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin ettð komissaari oli paennut Venðjðlle ja hðnen neljð rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jðlkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hðnen ensi kysymyksensð koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hðnen sanottiin lðhteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lðhti etsimððn kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa hðntð l—ytðmðttð hðn palasi erððnð aamuna tðlle kankaalle. Kerjðlðisisð oli tehnyt uudisasunnon tðhðn lðhelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinð hevostaan, ryhtyi puheisiin isðnnðn kanssa ja kertoi etsivðnsð komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidðn kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jðlkeen he lðhtivðt oitis molemmat Toholammen rantaan etsimððn. Siellð oli vielð syvðt py—rðnjðljet, hevosenkenkð oli jððnyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivðt etsimistððn lammesta, mutta siinð ei ollut pohjaa; sitðk—s siinð olisi? Siitð pðivin ei Luutnantti enðð ollut etisessð jðrjessððn. Hðn oli etsinyt kauan ja etsi etsimistððn. Ensimmðltð hðn kðvi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hðn asettui asumaan sinne. Joka aamu hðn meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, ettð sinð pðivðnð hðn l—ytðð kihlattunsa. Joka ilta hðn palasi surumielisenð takaisin eikð ollut mitððn l—ytðnyt. Talvella hðn hakkasi jððhðn avannon, kesðllð hðn istui lammella veneessððn. Enimmðkseen hðn onki, mutta ei niinkuin muut; hðnellð ei ollut sy—ttið koukussa eikð hðn koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt hðntð maltittomaksi eikð kyllðstyttðnyt hðntð, hðn ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hðn onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lðhtiessððn hðn kuuluu sanoneen: -- Tðnððn minð saan hðnet, nyt hðn ei enðð voi vastustaa minua. Kerran m—kkilðiset nðkivðt hðnen vetðvðn ongellaan jotakin raskasta. Hðnen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hðn veti, tuli raskas puu jðljestð. Silloin hðn huusi m—kkilðisille: nyt minð saan hðnet! -- ja veti vetðmistððn, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui my—s Luutnantin sydðn. Illalla tavattiin hðnet kuolleena veneestð. Siihen loppui Toholammen tarina. Siinð ei ollut mainittu ainoatakaan nimeð, mutta minð olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistð l—ytðmðlleni Ulrika-nimelle. Kansantarina vðlittðð vðhðt nimistð; se sðilyttðð muistissa henkil—n tai tapauksen, pitðð kiinni sen ominaisista piirteistð ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vðhðpðt—isemmðt seikat. Arvattavasti on tðmðn tarinan historiallisena ytimenð kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun hðntð ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hðnen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hðnen rangaistuksensa ja kaikki, mitð siihen liittyy, on ehkð jððnyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vielðpð ankara arvostelu saattaisi olettaa, ettð kansan usko on juuri paikan yksinðisyyden ja maantiestð alkavan jyrkðn rinteen tðhden valinnut vðlttðmðtt—mðn rangaistuksen nðyttðm—ksi Toholammen. Enpð tiedð; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman jðrven, joita Pohjois-Hðmeessð ja koko maassamme on yltð kyllin. Miksipð olisi tarina ilman todellista syytð valinnut niin mitðtt—mðn vesitilkan? Hevosen verkkaisesti sy—dessð niukkaa heinðð tien varrelta oli ilta pimennyt ja tðysikuu noussut honkien lomitse. Puolihðmy ja kuun vðlke yhtyneinð levittivðt lumoavan valaistuksen yksinðiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tðhdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympðrillð kuin tumma, helmillð kirjailtu matto. Taivas kaareutui ððrett—mðn korkeana tuon suruisen, ððnett—mðn, yksinðisen kankaan ylðpuolella, joka odotti y—tð ja syksyð. Mutta alhaalla syvyydessð, Toholammen tyynessð kuvastimessa vðlkkyi jotakin ... se oli morsianta etsivð iltatðhti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi... KUUDES KERTOMUS. Vedenkorkeusmerkki. Neiti Hemming oli ly—nyt kðsilaukustaan vetoa, ettð ðsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat vðittivðt itsepintaisesti, ettð kðsilaukku on mennyttð, mutta naisista sitð vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmi—. Tohtori Rabe ehdotti, ettð riidanalainen laukku uhrattaisiin Itðmerelle, ja jos dosentti Sumu hyvðntahtoisesti suostuisi uimaan sen perðssð Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epðilevðnsð, etteivðt uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hðn oli saanut seitsemðnnen arvan, tahtoi hðn sððstðð todistuksensa, kunnes hðnen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellð on kuudes numero: sen oli saanut rouva R—nnevall. -- Minðk—! huudahti tuo pieni viehðttðvð rouva oivasti teeskennellen hðmmðstystð. -- Ja mitð minð osaisin kertoa tðlle rakastettavalle seuralle niin syvðoppisten ja hirmuisten juttujen jðlkeen, joita tðssð olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla? Pitððk— minun ehkð kertoa, millainen oli ensimmðinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni y—nutun puoli kyynðrðð liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustytt— pisti sokerileipurin jððtel—vuoren leivinuuniin, jottei se jððhtyisi ensimmðisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikð on paras Euroopan neljðstðviidettð lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvðt herrat, selittðð meille, mikð on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minð tarjoan, mitð talossa on, enkð tahdo, niinkuin ystðvðmme neiti Drifva, edes nðyttðð lastenkamariakaan. Olkaa hyvð, valitkaa! Mutta ollakseni vilpit—n turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, ettð saamme olla vaiti, milloin ehkð virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvð, suorittakaa minun tehtðvðni, vaikka meitð uhkaisi viisikin nidosta latinaa! -- Rouva R—nnevall -- vastasi tohtori -- te menettelette niin vððrin itseðnne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellð, joka tietðð, ettð hðntð joka taholta vastustetaan. Minð olen varma, ettð Euroopan neljðstðviidettð lohenvalmistustavasta ei yksikððn ole niin mielenkiintoinen, kuin meistð olisi vðhðinen kuvaus teidðn omasta elðmðstðnne. Sallikaa meidðn toivoa, ettei ole kyseessð muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minð saatan sillð vðlin tðyttðð tyhjðn numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vðhðpðt—inen tapaus, joka ei ole syvðoppinen eikð hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin kðsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta ... mutta melkoisen kaukaa. Minun pitðisi ennemmin nimittðð sitð "Ylpeitð lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko tððllð ketððn, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitð? Ei ollut ketððn. Rouva R—nnevall ilmoitti n—yrðn kiitollisuutensa. -- Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lðmmin vðre ððnessð. -- Ah, mitð karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia pððt—ksið, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessð nuoressa pððssð! Niin ylpeinð, jyrkkinð ja suurellisina ne esiintyvðt suuttumuksen hetkinð tai tunteiden kuohuessa, ettð niitð saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tðhdet, ellei hyvin tietðisi, mitð arvoa niillð on, kun se on saanut puhumisvallan, mikð ðsken vielð oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettðneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan pðivðn ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettðmðtt—mððn totuuteen, kuin vasta silloin olisi tðysi tosi edessð. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elðmðn virran johdattamista edeltð pðin viitattua uraa my—ten, eikð ole mitððn muuta jðljellð kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi pðivð ajatuksineen, uusi y— unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan pððt—ksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, ettð uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elðmðn virrassa; jos tartut niihin, sðrkyvðt ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhð uusia. Ken kiinnittðð veneensð vaahtoon, hðn joutuu kosken py—rteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrð k—ytesi niihin ðlðkð sitten pelkðð vaikka veneesi virran py—rteessð huojuukin! Kun asumme tðllaisella py—rivðllð pallolla, missð kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitð sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enðð tðnððn ole, mitð se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikð tðnððn on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyvðisið tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotðhtien kaltaisia; lapsi ja vanhus nðkevðt ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nðhden liian pienið. Kahdenkymmenen ikðisenð en ajatellut nðin enempðð kuin muutkaan. Minð olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni jðrkðhtðmðtt—myydestð, minð tunsin lujien pððt—steni alla vankan kalliopohjan. Minð en anna minkððn ilkeðn siteen tai hempeiden intohimojen itseðni vangita, ajattelin; minð uhmailen kaikkia esteitð, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidðn hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iðisesti nuoren Rooman ja iðisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. álkðð kysyk—, mitð minð toivoin saavani aikaan: kysykðð ennemmin, mitð minð _en_ ollut saava aikaan. Pððt—kseni oli tehty, minð tahdoin uudestaan jðrjestðð aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen. Jonkin aikaa sen jðlkeen, kun olin pððssyt iðisen ylioppilaan Peregrinus M■llerin tuttavuuteen, tein likeisen ystðvyydenliiton ikðiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa ... ehkð tunnettekin hðnet? Hðn ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidðn opintomme kðvivðt niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hðn oli luonnontutkija, minð kielentutkija, hðn realisti ja empiirikko, minð humanisti ja idealisti. Mutta meissð kummassakin oli jotakin yhteistð, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset ... tietysti my—skin samat lujat pððt—kset tulevan suurty—n suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavy—, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillð. Siihen aikaan, kun hðn tutki kemiaa, hðn oli pððttðnyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilðtðk—t aluminiumiksi, tehdð vedestð polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hðn pððtti muuttaa valoa ja sðhk—ð kiinteððn muotoon; kasvi- ja elðintieteen alalla hðn tahtoi osoittaa olevan itseperðistð synnytystð, toisin sanoen, syntymistð siemenettð ja vanhemmitta. Hðn meni, kuten nðette, pitemmðlle kuin minð, hðn kaivautui yht'aikaa ððrett—mðn pieneen ja ððrett—mðn suureen; l—ydettyððn mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elðmðn pienimmðt embryot kehittyvðt, hðn tahtoi Newtonin ja Kepplerin _mÕcanique cÕleste'in_ mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimist—n verenkiertoon. (Siinð rouva R—nnevall nousi, niiasi syvððn ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.) -- Kyllð ymmðrrðn, virkkoi tohtori pððtððn ny—kðyttðen, naisten mielestð minð liihoittelen pilvissð, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan pððlle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystðvðni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hðn ammatiltaan todella olikin, niin oli hðnessð kuitenkin hieman haaveksijaa: kðytðnn—llisesti puhuen terveen arkiymmðrryksen mukaan se merkitsi, ettð jos minð olin puolihullu suurine pððt—ksineni, niin hðn oli melkein tðysihullu. Se ei kuitenkaan meitð estðnyt tekemðstð pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikð my—skððn tuntemasta sisðistð my—tðtuntoa niitð kohtaan. Oli hetkið, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, ettð kummallekin jði valta rynnðtð valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla. Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissð perheessð, mikð oli vielð suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitð syystð, ettð toverielðmð oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytðrtð, Maria ja Sofia, edistivðt kasvatustamme siten, ettð sððlimðttð repivðt meiltð nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vðhðssð mððrin vapaat ikðnsð haaveksivista unelmista, ettð olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikð heistð nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schillerið, Chateaubriandia ja Washington Irvingið, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristð ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikð kehenkððn muuhunkaan heidðn tuttavistaan; meitð kohdeltiin mitð viehðttðvimmðllð tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minð huomaan, ettei mikððn saattanut olla hy—dyllisempðð kahdelle maailmanvalloittajalle -- meille, jotka ehkð olisimme voittaneet yliopistollisissa vðittðjðisissð, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessð. Ehkð olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidðt nopeammin kuin elðmð sitten on parantanut, elleivðt Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttðneet tuttavuutta. Matkat ja opinnot estivðt meitð kymmeneen vuoteen nðkemðstð Maria ja Sofia X:ðð tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tðssð proosallisessa maailmassa. Ystðvðni Envaldsson ja minð tapasimme toisemme pitkðn eron jðlkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissð ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. _Vielð_ ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, ettð se tehtðvð onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidðn ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana pððt—ksenðmme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minð yhð harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin TegnÕr sattuvasti on lausunut. Tðhðn aikaan oli kuuluisan professorimme af Hðllstr—min onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielð uransa alussa, rakenteli nerokkaita sðhk—- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meillðkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedð voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jðlleen kiinnittðð huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittðmiin teorioihin pohjolan _veden vðhenemisestð_. Eihðn tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon? Neiti Hemming pyysi selitystð. Itse ilmi—, huomautti hðn, ei ollut tuntematon, mutta sen syistð olivat useimmat tietðmðtt—mið, mikð ei kai ollut anteeksiantamatonta. -- Minð koetan puhua niin lyhyesti ja selvðsti kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, ettð Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itðmeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetðytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missð ennen oli merta, ja heinðmies niittðð siinð, missð kalastaja vielð viisikymmentð tai sata vuotta takaperin souteli veneellððn. Kenties olisi tðmð luonnonilmi—, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jððnyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistð", joille hylkeet kevðisin nousevat pðivðnpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tðhden hyvin ahkerasti kðvivðt hylkeenammunnassa. Pitðjðt ja kylðt olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessð, etteivðt hylkeet enðð voineet pððstð niille merestð. Celsius johtui ajattelemaan, ettð meri laskeutuu sððnn—llisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pððsevðnsð siihen tulokseen, ettð merenpinnan korkeus alenee neljð jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, ettð Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, ettð tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin tðytyi mððrðttyjen alojen Skandinavian nientð olla veden alla. Sittemmin toiset vðittivðt Celsiuksen mittauksia vððriksi ja korjailivat niitð tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmðt. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljð tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin etelðisillð rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmi— hðviðð Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vielðkððn ole saatu varmasti mððrðtyksi, nouseeko meri Etelð-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, ettð se laskeutuisi siellðkin. Lopuksi tulee minun lisðtð, ettð mitð ensin pidettiin _veden vðhenemisenð_, se todellisesti onkin _maan kohoamista_, koska maansisðiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidðn maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystð hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme nðkisi meren samassa mððrin vaipuvan syvemmðlle. On selvðð, ettð nðmð mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistð, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnð muut saattoivat ainoastaan likipitðen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellð vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyvið merkkejð, joista nðkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimððrin oli mððrðttynð aikana. Noita merkkejð pidetððn syystð kyllð parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisðksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvðrd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tðrkeitð ne ovat tðmðn kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perðstð. Envaldsson, professori Hðllstr—min parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tðtð asiaa, pððsemðttð kuitenkaan mihinkððn ratkaisevaan tulokseen. Hðn kertoi minulle huolensa, mutta mitðpð minð olisin hðnelle vastannut? Muuten niin terðvðpðinen Cicero ei osannut mitððn neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, ettð Itðmerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vðhintðkððn aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hðn olisi hyvin mielellððn tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljð jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kðvi hðnelle liian raskaaksi. Muutamana kesðkuun aamuna pððtimme haihduttaa opinhuoliamme tekemðllð pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja evðskorin leipðð, juustoa ja pullon viinið, ja sitten nostimme purjeet. Matka kðvi Turholman ja Stansvikin ohi Estnðsin salmen lðpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitð hauskasti eteenpðin pitkin keinuvia selkið. Vuoriset niemekkeet nðyttivðt tulevan meitð vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lðhettivðt meille miellyttðvðð pihkanhajua, huvilat heittelivðt houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitð kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsðstystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hðmðrððn, Envaldsson ei enðð muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitð sitð ahkerammin. Mitð parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman pððhðn kaakkoon pðin Helsingistð, ja ryhdyimme siellð koettamaan kalaonneamme. Se nðytti vðlttðvðsti vastaavan sitð taitavuutta, mikð meillð oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljð pyristelevðð ahvenpahaista, ja kolmen neljðn viattoman sðrjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lðhdimme maihin valmistuttaaksemme pðivðllisaterian lðheisessð kalastajantorpassa. -- Rabe -- sanoi ystðvðni minulle, kun h—ystimme paistettuja sðrkiðmme muutamilla kokonaisina keitetyillð munilla, viilikehlolla ja viinillð -- minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa. -- Annas kuulua! vastasin minð tyynenð kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejð liiveistðni. -- Tunnethan Ehrensvðrdin vedenkorkeusmerkit? -- Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi. -- Celsius esitti vedenvðhenemisteoriansa 1743. Se herðtti, niinkuin muistat, mitð vilkkainta mielenkiintoa, ja kesðllð 1747 Ehrensvðrd oleskeli tððllð saaristossa suunnittelemassa jðttilðisty—tððn, Viaporia. Mikðpð olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, ettð hðn juuri tðnne johonkin, nðihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistððn? Eikð kuitenkaan ole kenenkððn onnistunut l—ytðð piirtoakaan niistð. Pitðisipð tarkoin tutkia Villingen seudut. -- Niin, miksikð ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapðivð on kðytettðvðnðsi. Pðivð on pitkð, y— valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minð toivotan sinulle onnea. -- Etk— sinð lðhde mukaan? -- En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus evðskorissa, ja hyvðn pðivðllisen jðlkeen miellyttðð minua enemmðn mietiskely. Envaldsson lðhti tutkimusmatkalleen, minð heittðydyin pitkðkseni mukavaan asentoon pehmeðlle nurmikolle. Seutu oli miellyttðvin, mitð nðhdð saattaa: vuoria, niemið, viehðttðvið lahtia ja solakoita sinisalmia metsðisten rantojen vðlissð. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentð astetta lðmmintð varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivðt, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikivið vasten. Minð nautin tðysin siemauksin yhdeksðnnestðtoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hðmðrðn muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kðdestðni; minun on tunnustettava, ettð nukahdin kuin hyvð lapsi Villingen rannalle. Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun ðkkið herðsin Envaldssonin metsðstystorven ððneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hðn seisoi ulkonevalla kallionkðrjellð viiden- tai kuudensadan askelen pððssð lepopaikastani, huiskuttaen nenðliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitð hðn tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnðk—n merkki! Minð lðhdin rauhallisesti astelemaan sinne pðin, itsekseni suuresti epðillen, maksoikohan se vaivaa. Kun pððsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hðn vastaani, otti minua merkitsevðsti kiinni kðdestð ja talutti minut punertavan, jyrkðn kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinð melkoisen syvðð. -- Nðetk— mitððn? huudahti hðn osoittaen joitakin kallion kyljessð olevia piirtoja. En voinut kieltðð, etteivðt naarmut olleet vðhðn kirjainten nðk—isið, elleivðt ne olleet vain luonnon leikkið, kuten monesti sattuu. Ne nðyttivðt vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvðð tahtoa ja mielikuvitusta kðyttðen saattoi ne vielð varsin selvðsti lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystðvðni avulla saada selville seuraava salaperðinen kalliokirjoitus pisteineen: M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9. Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvð. -- No? sanoi Envaldsson. -- No? sanoin minðkin. -- Selitð kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit. -- Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi. -- Mutta jos se olisikin latinaa. -- Latinaako? toistin minð ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minð aloin tavata. M.O.S... _mos, tapa_. Minkð opettavaisen mietelmðn tðmð kallio sanookaan meille? Minð tavasin edelleen ja sain sanan _mossa_. -- Ei, ei ollut siinð enðð latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa. -- Olettakaamme -- sanoin minð -- ettð vene on joskus saapunut tðmðn kallion luo ja sen kunnianhimoinen vðki on tahtonut tehdð nimensð kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tðmð: _Matti Olsson, Sakari Stenstr—m, Aksel Aspegren, Gustaf S—derlund_. Jos mielesi tekee kertoa tðmð tieteellinen havainto professori Hðllstr—mille, _Á la bonne heure_, koeta vain! Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hðnen mielikuvituksensa oli niin monesti pettðnyt hðnet, ettei hðn -- luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitððn, mitð ei kðy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen -- ettei hðn varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vðhðn tuumittuaan hðn sanoi: -- Mahdollisesti olet oikeassa. Minð ajattelin Ehrensvðrdið, mutta noiden noiduttujen variksenjðlkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivðt ne ole hðnen tekemiððn. Hðn otti tuumamittansa, joka oli hðnen yhtð eroamaton kumppaninsa kuin metsðstystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etðisyyden. Sitð vðlið oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa. -- Et voi kuitenkaan kieltðð -- huudahti ystðvðni hðmmðstyneenð -- ettð jos erðs Matti Olsson ja hðnen kumppaninsa ovat hakanneet nðmð merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita my—skin ennustajia! Mikðli tðhðn asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelðrannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessð vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentð linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikð on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipð voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minð palaan ensi ajatukseeni, ettð tðmð Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli mððrðttynð hetkenð. Jos se kerran on saatu selville -- ja tuskinpa sitð enðð voi epðillðkððn -- niin on enðð jðljellð kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielð oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenð. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitððn jðrjellistð ajatusta, jos ne luetaan perðkkðin. Mutta sinð esitit jo otaksuman, ettð ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, ettð oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitð vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja tðydellisesti, tai hðn hakkasi merkin vain sitð varten, ettð hðn itse saisi siitð selvðn kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitð alkukirjainten salaisuus, niin minð vihdoinkin my—nnðn, ettð roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hy—tyð meidðn aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle! M.O.S.S.A.A.G.S... Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliðisyytemme liikkeelle ja pððsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystðvðni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat: _MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA. SUECANUS_. Suomeksi: meren tyynenð ollessa on ruotsalainen maanmittari tarkkaan merkinnyt veden korkeuden. Ei mikððn voinut ystðvðni mielestð olla varmempaa. Envaldsson kopioi kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla sen esityksen pððkohdat, jonka hðn aikoi jðttðð Suomen Tiedeseuralle tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja tarkan mittauksensa tðhden oli pidettðvð arvaamattoman kallisarvoisena lisðnð Etelð-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen ratkaisemiseen. Hðnen sitð mietiskellessððn ja minun pitkðnðni kalliolla Tibulluksineni nauttiessani kesðillan ihanuutta lðhestyi Villingen takalistolta suurenlainen purjevene, tðynnð kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessð, parin nuoren herran oli tðytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin kaleeriorjat. Purren kulku kðvi aivan niememme nenitse. -- Tðssð se paikka oli -- kuului naisen ððni iloisesta seurasta. -- Eipð -- puuttui puheeseen toinen -- vasta seuraavassa niemessð, lðhteen luona, missð oli niin mainiota vettð. -- Aivan varmaan se oli tðssð, toisti ensimmðinen ððni. Nouskaamme maalle vielð kerran saamaan virkistystð kastalilaislðhteestð! Hðmmðstykseksemme vene laski rantaan, eikð kahdella paitahihaisella luonnontutkijalla ollut mitððn pakotietð. Me jðrjestimme vaillinaisen pukumme ja olimme kohta keskellð huviretkeilijoitð, jotka koettelivat tasapainotaitoaan hyppimðllð kiveltð kivelle. -- Tðssðhðn me s—imme pðivðllistð, sanoi joku. -- Tðssð juotiin kahvia, huomautti toinen. -- Tðssð ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken. -- Tðssð heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jðivðt puihin. -- Ja tðssð oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka pððttyi pyhððn lupaukseen, ettð oli halveksittava kaikkia miehið. -- Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana pðivð. -- Ja kymmenen vuotta on jðljett—miin hðvinnyt. -- Jðljett—miink—? Olenpa nðkevinðni muutamien jðlkien hyppelevðn harakkaa rannan hiekalla. -- Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nðhdð, ettð ne vierðhtðvðt kalliolta veteen! Huolestunut ðiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityller—nsð veteen kierimðstð, kun hðn huomasi meidðt. -- Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hðn. Edessðmme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hðnen sisarensa Maria, rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen pððssð. Tapaaminen oli sydðmellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein vðittelyillððn kumonneet kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet kumoon vðitellyiksi elðmðn taistelussa ja olivat edessðmme paljon taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymðtt—myyden vaatimukset olivat saaneet raueta. Meidðt esitettiin muulle seuralle, joka palasi Villingeen tehdyltð huvimatkalta ja hauskuudekseen kðvi katsomassa aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa. -- Ja yhð vielð on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivððn tapaansa. -- Kyllð ymmðrrðn: painetit teroitetut, asehuone tðp— tðysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksint—jð, jotka muuttavat koko aikakauden? -- Kaikki etevðt sotapððllik—t alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minð. Envaldsson ryntðsi juuri tðnððn yhteen luonnon etuvarustukseen. -- Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymðk—? Saako nðhdð tuota harvinaista l—yt—ð? -- Se ei millððn tavoin voi kiinnittðð mieltðnne, hyvðt naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hðmilleen. Sen hðmilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta. -- Ei mitððn muuta -- laskin minð leikkið -- kuin ettð kivet puhuvat. -- Todellako? Ja moisen l—yd—n tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitðð salassa maailmalta! Hyvð tohtori, pitðkðð minua Eurooppana, ja minð en suinkaan ole sððstðvð kaunopuheisuuttani levittðessðni teidðn mainettanne muihin maanosiin. Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin tðytyi nðyttðð hðnelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltðvðn kðrsivðllisesti hðn selitti my—skin sen tieteellisen merkityksen. -- Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat! Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki nðytti aivan syntymðtt—mðltð hymyltð. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympðrille ja nðyttivðt hðmmðstyneinð katselevan mielenkiintoista l—yt—ð. -- Mitðhðn se tarkoittaa? kysyi tirkistelevð kaartinvðnrikki. Rouva D. kðytti hyvðkseen tilaisuutta komeillakseen ðsken saamallaan opilla. Hðn kuvaili, minkðlainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen merkityksestð, eikð unohtanut lisðtð, ettð se on vanhin, mikð meidðn maastamme on l—ydetty, neljðtoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksint—. -- Siispð -- puuttui puheeseen kaljupðinen protokollasihteeri -- me nousemme tððllð Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehðn on vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljð tai viisi jalkaa. Te teette meistð kððpi—itð, tohtori. Mutta kðrsivðllisyyttð vain, kun kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun asti. Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan, kððntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jððhyvðiset. Odottamatta hðn kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n. -- Te, protokollasihteeri -- sanoi hðn -- olette onnellinen, kun teidðn ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitðpð jos te sattumalta l—ytðisitte vanhan p—ytðkirjan, josta nðkyisi, ettð teidðn isoisðnne isð on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten on vððryydellð viety hðnen perillisiltððn? -- Minð perisin oikeuden kautta, mitð minulle kuuluu, jos se voisi tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies. -- Tietysti. Olkaa sitten hyvð ja ottakaa hattu pððstðnne tðmðn vedenkorkeusmerkin edessð, sillð ilman sitð ette voi tulla toimeen. Se selvittðð paremmin kuin teidðn p—ytðkirjanne, missð tððllð sata vuotta takaperin oli kalavettð, missð ei. Te my—nnðtte ehkð, ettð luonnontieteistð toisinaan on vðhðn kðytðnn—llistðkin hy—tyð? Eihðn sovi pyytððkððn, ettð te tunnustaisitte niillð olevan suurempaa arvoa. Ja kuitenkin te itse olette tietðmðttðnne luonnontutkija. -- Olen ððrett—mðn kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan aavistanutkaan itsessðni tuollaisia ansioita. -- Kyllð te olette luonnontutkija, sitð ette voi kieltðð. Te tutkitte joka pðivð tðhtitieteellistð konetta, joka ilmoittaa auringon jokapðivðisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte liian my—hððn tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette palkkaneljðnneksenne tðhtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun moititte pðivðlliskeittoa, ja kasvitieteilijð joka kerta, kun valitsette sikaarejanne. Te tutkitte elðintiedettð hevosta hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa kultarahoja kðsitellessðnne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte kuitenkin joka syntymðpðivðstðnne uutta aihetta tutkia elimist—jen kehittymistð siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet. Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitð sanoin, niin samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitðisi kiittðð tohtori Envaldssonia siitð, ettð hðn on tðssð nðyttðnyt meille meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitð huvittaa, silloin olette itseðnnekin etevðmpi; mutta sallikaa meidðn muiden kysyð neuvoa auringolta. Se kehoittaa meitð muistamaan paluumatkaa. Kðsivartenne, suvaitsetteko? Seura lðhti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltð ystðvðllisen kutsun saapua huomenna pðivðlliselle hðnen perheensð seuraan ðsken rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan. -- Hðn on kuitenkin professorin tytðr, sanoi Envaldsson minulle meidðn lðhtiessðmme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessð. Minð vastasin, ettð molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia. Molemmat olivat kekseliðitð ja sukkelia, molemmilla oli paljon kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidðt vðittelytaidossa, mutta sen sijaan, ettð Sofia oli pelkkðð jðrkeð, oli Maria sen lisðksi ikððnkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen sydðmen. -- Vahinko, ettð hðn on naimisissa, lisðsin minð. Hðn olisi ymmðrtðnyt sinun mielet—ntð luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettð sen itsensð tðhden, tðytyy nðyttðð protokollasihteerin silmissð h—pel—ltð, niin tarvitaanhan sydðntð hðnen mielett—myytensð ymmðrtðmiseen. -- Maria R. kðsitti kalliokirjoituksen tðrkeyden. Sisar kðytti sitð kerskuakseen Celsiuksellaan. -- Minð epðilen jotakin, jatkoin minð oltuani hetkisen vaiti. -- Mitð sinð epðilet? -- Minð tarkastelin heidðn kasvojensa ilmettð, kun he kohtasivat toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhðn heiltð huomenna, miksi he katsahtivat toisiinsa viekkaasti. -- Kuvittelua! -- Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystðsi! Seuraavana pðivðnð tapasimme molemmat sisarukset ja heidðn perheensð mððrðtyllð kohtaamispaikalla. Meidðt esitettiin heidðn miehilleen, herroille D:lle ja R:lle, jotka eivðt virkatoimiltaan olleet voineet ottaa osaa edellisen pðivðn huvimatkaan. Pðivðllinen oli hupainen ja sen jðlkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle. -- Ystðvðni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle. -- Hðn vðittðð teidðn vain minua kohtaan tuntemastanne sððlistð puolustaneen luonnontutkimusta. -- Kyllðpðs siinð on epðilijð! Ja te, tohtori Rabe, tiedðtte kuitenkin, ettð sisareni ja minð olemme kasvaneet aivan tieteen ty—pajassa. Mitð aiotte, tohtori, tehdð uudella keksinn—llðnne? -- Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttðvðt minua, lðhettðð siitð kertomus tiedeseuralle. Professori Hðllstr—m ottaa mitð suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista maan kohoamista koskevat lisðt. Rouva R. puri nenðliinansa kulmaa ja ehdotti, ettð lðhtisimme kðvelemððn puistoon. Me jðtimme herrat D:n ja R:n lik——rilasiensa ððreen ja saavuimme kunnasten ympðri kierrettyðmme penkille lðhelle kasvitieteellistð puutarhaa. Entinen tuttu neljðkk— meitð oli: molemmat sisarukset, Envaldsson ja minð. -- Luuletteko te, tohtori Rabe, ettð sisareni ja minð vihaamme luonnontieteitð? kysyi rouva R. Minð vakuutin, ettei sellainen epðluulo koskaan ollut johtunut mieleeni. -- Ja pidðttek— te, tohtori Envaldsson, meitð ystðvinð vai vihollisina? Envaldsson vastasi, ettei hðn ollut unohtanut eilistð liittolaistaan. -- No hyvð -- jatkoi rouva R. -- sittenpð ette voi kðsittðð minua vððrin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyð aivan tietðmðtt—mðnð Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistð. Ahaa! ajattelin minð. -- Selittðkðð tarkemmin! vastasi Envaldsson. -- Antakaa minun pððstð lðhemmistð selityksistð! -- Mutta, hyvð rouva R., kuinka minun on selitettðvð ennuslause, jota en ymmðrrð? -- álkðð pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta! -- Hullutustako? Te pyydðtte liian paljon. Pitððk— minun tehdð hullutuksia sen tðhden, ettð te sanotte joskus ennen tehneenne semmoisen. -- No hyvð, jos asiasta ei pððstð vðhemmðllð, niin tietðkðð sitten, ettð sisareni ja minð varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin, joka muuten ei ollenkaan ole mikððn vedenkorkeusmerkki. Kun eilen olimme uskovinamme sitð sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin lðsnðollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttðrið emmekð voi jðttðð tiedettð alttiiksi hðvðistykselle. Teidðn vedenkorkeusmerkkinne on ... kuinka sanotaankaan? ... _lusus_ ... -- _Lusus naturae_. -- Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskðden. Tahdotteko kuulla jutun? -- Se tuottaa minulle suurta iloa. -- Jðttðkððmme ilo sikseen. Kuulittehan ehkð eilen puhuttavan Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystð huvimatkasta? -- Kuulinhan siitð jotakin. -- Huomatkaa, ettð silloin olimme kymmentð vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinðkuun pðivð, pðivð sellainen, jolloin kaikki, missð on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapðivðllð oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja sðestðjinð miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkið ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se kðy? Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, ettð hðn aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta. -- No, sittenpð muistatte my—skin, ettð meillð oli vðhðn vððrðuskoisia mielipiteitð, joita en nyt enðð ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidðn ja muutamien ylioppilasten vðlillð; jos me olimme vððrðuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minð vakuutan, jos meille siitð on minkððnlaista puolustusta, ettð he kaikin tavoin koettivat ðrsyttðð ja n—yryyttðð meitð. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistð oli kohtuutonta, ettð meiltð kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, ettð meitð kohdeltiin kuin nukkia, ja hðvyt—ntð, ettð uskottiin vihkiðisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielð olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseðmme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivðt meiltð, joko meillð on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vðhðn pelkððmme rajaa, niin vastasimme, ettð semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me sðilytðmme vapautemme, lyhyesti sanoen ... me pððtimme _olla koskaan naimisiin menemðttð!_ Luultavasti en minð kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympðr—imðð rouvaa, voinut pidðttðð huuliani vetðytymðstð petolliseen hymynvðreseen, sillð rouva D. kððntyi nyt minun puoleeni, otti minua kðdestð ja sanoi: -- Hyvð herra tohtori, ðlkðð ollenkaan koettakokaan salata hymyðnne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elðmðnkððnnettð iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minð vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitð pððt—stðmme, ettð pysymme aina vapaina. Eik— niin, Maria? Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikððn saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty pððt—s. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elðmðnsð sen mukaan. He olivat pððttðneet vanhempainsa kodista lðhdettyððn perustaa tytt—kasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elðmðstð omalla tavallaan -- oman makunsa mukaisesta itsenðisestð, onnellisesta elðmðstð -- ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elðmðnsð hirmuvaltaiseen mieheen. -- No, sehðn oli tilin tekemistð isðnnðttð, huomautin minð. Talonisðntð -- tai ehkðpð ennemmin emðntð -- on sittenkin lopultakin sydðn. Minua vain kummastuttaa, ettð tuo emðntð saattoi olla niin mykkð kahdenkymmenen iðssð. -- Ette siinð olekaan aivan vððrðssð -- jatkoi rouva D. -- enkð minð vðitðkððn, ettð meidðn emðntðmme pysyi kerrassaan mykkðnð. Totta puhuen hðn pðinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hðn oli ylpeð emðntð, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitð paitsi ðrsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin hðikðilemðt—n kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltð hirveðt vððryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nðhneet kaksi hyvin onnetonta aivan lðhimpien ystðviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitð kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitð kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidðn tðytyi selittðð naidun naisen orjuus vððryydeksi, ja me _vannoimme_ pysyvðmme aina naimattomina. -- Toivoakseni -- sanoin minð -- ei protokollasihteeri tiedð mitððn niin kauheasta vððrðstð valasta. Hðn muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettð todistajiksi teitð vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emðntð kuitenkin viimein pððssyt voitolle. Niin sanotaan kðyvðn monenkin emðnnðn, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitððn niin itsepðistð hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydðn. -- Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestð kauan. Kyllð senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minð -- jatkaakseni teidðn vertaustanne -- nimitðn talon isðnnðksi. Sanokaa sitð jðrjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minð sanoisin sitð ennemmin _velvollisuudeksi_. Jollei aina olekaan onni siinð, ettð tottelee sitð, niin se on ainakin aina oikein. -- Suokaa anteeksi -- puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti ððnet—nnð kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja -- minð muistelen, ettð kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessð Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa. -- Oikein muistattekin, hyvð tohtori. Minð olen nyt jðttðnyt _meidðn_ harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee _teidðn_ harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellð oleva huvimatkue kuunteli meidðn ylpeðð lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkð aika kulunut siitð, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitð kohtaan. En tiedð, mikð siihen oli syynð, mutta pelkððnpð, ettð hðnestð Marian lupaus teki tyhjðksi joitakin hðnen omia rakkaita toiveitaan. -- Ei se siinð tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar. -- álkðð uskoko hðntð, hyvðt herrat, hðn luikertelee kðsistð. Koko maailma tiesi, ettð Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ðð sisareni silmistð. Hðn vietti sen kesðn Villingessð, ja hðnellð oli siis hyvðsti aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hðn oli meitð rangaistakseen hankkinut terðvðn kivihakun, sillð minusta nðyttivðt kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta. -- Mitð tðmð tietðð? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden kðsissððn pienen pieniksi palasiksi. -- Sitð vain -- jatkoi rouva D. hyvin tyynesti -- ettð Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille vððrðn valan tekij—ille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hðn ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lðht—ðnsð, missð hðn vielð nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitð nðhneet ennenkuin eilen. Juuri siitð syystð sisareni ja minð tahdoimme kðydð niemellð. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. nðytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikð oli jalomielinen teko hðnen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleis—n joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jððvðt nimemme ikuisen ivan esineinð jðlkimaailman pilkattaviksi. Nðette nyt, miten paljon minð pakosta uskon teidðn vaitiolonne varaan, hyvðt herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, ettð lausutte meille edes vilpitt—mðn kiitollisuutenne. Ilman tðtð luottamusta, joka tekee meidðt aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettð, ettð se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kððntynyt teitð itseðnne vastaan ja -- antakaa anteeksi! -- niellyt teidðt. -- Hyvð rouva -- sanoi Envaldsson koettaen hymyillð -- minulla ei ole vðhððkððn syytð epðillð teidðn hyvðð tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielð todista, ettð tuo kalliokirjoitus on juuri tðmð, jonka sanotte eilen nðhneenne ensi kerran. Minun tðytyy epðillð sitð sitð enemmðn, koska en minð eikð kukaan muukaan rohjenne sanoa teillð olevan ikðð vðhintððn sata kymmenen vuotta. Nðittehðn itse selvðsti kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729. -- Arvoitus olisi kyllð vaikea ratkaista -- vastasi rouva D. -- ellei Anton W. olisi sattumalta sitð selittðnyt minulle. Hakkaaminen oli vðsyttðvðð ty—tð lðmpimðnð suvipðivðnð, ja kun kostonhenkemme pððsi loppuun, huomasi hðn mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemik—n kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmðn vaivaa. Tuo pððhðnpisto huvitti hðntð; mitðpð merkitsi vuosisata enemmðn tai vðhemmðn moiseen iankaikkisuuslupaukseen nðhden kuin _ei koskaan_? Envaldsson ei vielð ollut lðheskððn vakuutettu. -- Jos oletammekin -- sanoi hðn -- ettð teidðn kostonhenkenne, kuten hðntð nimitðtte, todellakin on hakannut _oman_ kirjoituksensa alle seitsemik—n, niin ettehðn toki tahtone sanoa, ettð hðn huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta? -- Ei, en sitð vðitðkððn. Se oli sattuma. -- Meillð ei ole oikeutta tunnustaa mitððn sattumaa luonnontutkimuksessa. Samasta syystð voisitte sanoa kirjaimia ja niiden jðrjestystð sattumaksi. -- Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvðt herrat? -- En tahdo sanoa, ettð olemme keksineet selityksen, mutta olemme keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu tutkii niitð ja vertaa siihen, mikð ennestððn on tuttua. Jos ne ovat vððrið, hylðtððn ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on todennðk—isyydestð pððsty totuuteen. -- Ja mikð on sitten se hypoteesi, jota tðssð pidetððn todennðk—isenð? -- Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka mððrððminen saattoivat meidðt arvelemaan, ettð joku mittauksiin harjaantunut henkil— on hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen latinalaisen lauseen, joka sisðltðð ajatuksen, ettð ruotsalainen maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: _Mari otioso sedulo signavit altitudinem aquae geometra suecanus_. Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka kerran ennen oli herðttðnyt minussa epðluuloja. Nðhtðvðsti sankarillisesti itseððn hilliten rouva D. piirusti pðivðnvarjonsa varrella hiekkakðytðvððn kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hðn nðytti tavaavan niitð niinkuin lapsi tavaa ensimmðistð aapistaan. -- Mutta sehðn on todellakin nerokasta -- huudahti hðn lopetettuaan tavaamisen. -- Eipð Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi menestyksellisemmin voinut selittðð jostakin ikivanhasta Minervan temppelistð tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on eittðmðtt—mðsti vedenkorkeusmerkki. Jðð hyvðsti, latinani! Tehkððmme rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte sððstðð l—yt—nne tulevaan vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja minð lupaan sððstðð teidðn korvianne kuulemasta minun yksinkertaista selitystðni. Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729. -- No, kas niin, ðlkðð nyt siitð suuttuko! Miksipð pitðð tieteen yksin edistyð hypoteesien avulla? Miksei elðmð edistyisi samoin? Minð olen kertonut teille _meidðn_ hypoteesistamme, jonka me laadimme kahdenkymmenen vuoden ikðisinð; se on nðytetty vððrðksi todistukseksi; minkð tðhden juuri _teidðn_ hypoteesinne olisi erehtymðt—n; te vetoatte arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitð. Onko se mielestðnne tieteellistð? -- Olkaa hyvð! Kyllð minð kuuntelen kðrsivðllisesti. -- Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minð pyydð kðrsivðllisyyttð, vaan silmið ja korvia. Olkaa hyvð ja katsokaa, kun pðivðnvarjoni kðrjellð osoitan kirjaimia!... _MARIA OCH SOFIA_... Seuraatteko tarkkaavaisesti? -- Totta kai. Jatkakaa! -- _MARIA OCH SOFIA SVáRA ATT ALDRIG GIFTA SIG_, Maria ja Sofia vannovat, etteivðt koskaan mene naimisiin. Onko se selvðð? -- On, aivan selvðð. -- Vielðk— tahdotte lðhettðð keksint—nne Suomen tiedeseuralle? -- Luultavasti. -- Mitð? Oletteko niin julma, ettð tahdotte tðmm—isenkin tunnustuksen jðlkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jðlkimaailman pilkattavaksi? -- Hyvð rouva -- sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen -- minð olen teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyvðntahtoisesti olette minulle osoittanut. Mitð vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni sallitte minun sitð tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti ansaitsee. Jos nðmð kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minð ehdottomasti hyvðksyisin teidðn selityksenne. Geologit kuitenkin sanovat niillð olevan ikðð monta sataa tuhatta vuotta, ja my—ntðnettehðn mahdolliseksi, ettð ne niin pitkðn ajanjakson varrelta saattavat sðilyttðð muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan joutohetkien leikin. Minð kiitðn hupaisesta pðivðllisestð ja toivotan teille, hyvðt rouvat, mitð iloisinta uutta huviretkeð. Ja hðn lðhti todellakin, luonnontuntija ystðvðni. Hðn lðhti ylpeðn levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispðivðn pilaa. Me emme koettaneetkaan pidðttðð hðntð, vaan lðhdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin. Minð en enðð ollenkaan epðillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystðvðni Envaldsson sitð vastoin oli kuin sitkeð suomalainen koivuvitsa, joka ei vðhðllð petð. Miksipð hðn olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmðisen puheliaan kielen tðhden, joka tahtoi muuttaa hðnen harvinaisen l—yt—nsð paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei vðisty moisten syiden tieltð. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentð vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, ettð siinð tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja jðrjellisið tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmðrtððkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo nðennðisesti oikea mittaus oli tðllð kertaa ihan satunnainen, mutta siitð hðn piti kiinni. Suurimman osan kesðð hðn oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hðnen vedenkorkeusmerkkiððn. Kun syksyllð tapasimme toisemme, kysyin hðneltð, joko hðn oli jðttðnyt professori Hðllstr—mille tutkimustensa tulokset. -- En, sanoi hðn. -- L—ysitk— siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistð? -- Siihen saatan ainoastaan vastata, ettð hypoteesi on vielð ratkaisematta. Ja ratkaisematta se jðikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitð koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllðstyttyððn vedenlaskeutumiseen hðn antautui geologiksi. Sillð alalla hðn vielð nytkin on tðydessð toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta kðsin. SEITSEMáS KERTOMUS. Nuorallatanssija. Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemðnnen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin perðkannella. -- Luulen -- sanoi hðn -- ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsðstysjutuista tai sotaelðmðn kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on tðysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, ettð ehkð voin pelastaa sisareni kðsilaukun, jonka kohtalo vielð on ratkaisematta, pyydðn suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittðmiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minð tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidðn aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessð, niin toivon sen tðssð kertomuksessa esiintyvðn vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmðksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko vððrin, herra tohtori? -- Kyllð tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe. -- Minð palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydðn aluksi saada esittðð ensimmðisen ykk—sen. Hðn oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidðn kansanvaltaisessa maassamme enðð saakaan puhua esi-isistð; minð sanon hðntð lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hðnen ðitiððn vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hðnellð oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jðlkelðinen ja josta ðiti juuri sen tðhden mitð runsaimmin hellyyttððn tuhlaten huolehti. Sotilaaksi mððrðtty kun oli niinkuin kaikki hðnen esi-isðnsðkin, oli Stanislaus aikaisin lðhetetty Suomen kadettikouluun, missð hðn oli ollut yhtð huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevðn luonteensa tðhden. Hðn ei pienimmðssðkððn mððrðssð ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hðn otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittðin kaino seurassa, eikð lukuunottamatta kirjoja nðyttðnyt muusta l—ytðvðn huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne hðntð huvittivat, ja niihin hðnen harvat joutohetkensð kuluivat. Hðntð viehðtti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hðn ratkaista koneopillista tehtðvðð eikð arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hðn olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon pðivðnpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkððt urheilut. Pitkð, kaunis ja soreavartinen hðn oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissð astumaan; hðneltð ei puuttunut luontaista miellyttðvyyttð eikð ennen kaikkea rohkeutta, mutta hðnen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epðilen hðnen jo pienestð pitðen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikðisið kumppaneja, ilman leikkejð kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hðnen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevð, itsekððn tuskin koskaan nukilla leikkinyt ðitinsð. Kun Stanislaus pððsi erikoisluokille, oli hðn kaikkia kumppaneitaan etevðmpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hðn itse, hðnen ðitinsð, ja hðnen esimiehensð olivat yksimielisið siitð, ettð hðnen piti opintonsa pððtettyð mennð esikuntaan; mutta erðs onneton tapaus sulki hðneltð sen uran, missð hðnellð luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin j—r—jukkana, joka ei ollut ystðvyyssitein liittynyt kehenkððn, oli kuitenkin erðs, johon hðn tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tðhden, joita niin usein on hðnen tapaisissaan haavemielisissð nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapðð oli nimittðin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvðnsð ja, my—nnðn kyllð, melkein samassa mððrin kaikkeen viisaaseen, mitð kadettien nðk—piirissð on. Tðmð nuori herra tavattiin erððnð maanantaiaamuna kello neljðn aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ððressð, ja sitð tehtðvððnsð hðn hoiti niin menestyksellisesti, ettð hðnet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljðð samassa kuuluisassa tilaisuudessa lðsnðollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla kðyt—skuulilla; niistð yksi oli -- kukapa sitð olisi uskonut? -- nuori paroni Stanislaus. Kun siis tuleva vðnrikki pððstettiin kadettikoulusta, oli hðnellð kyllð mitð parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessð, mutta ei yhtð hyvðð kðyt—ksessð, ja niinpð oli esikunta- ja insin——rikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venðjðn sisðosiin. Hðn kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, pððtti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijðksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttð. Sattumalta minð palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia pððstð Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hðn tietysti uskoi vðnrikkinsð minun suojelukseeni. -- Hyvð kapteeni -- hðn sanoi minulle -- minð luotan teidðn kokemukseenne ja ystðvyyteenne, niitð molempia kyllð tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikðinen; te tiedðtte, minkðlainen tuo ikð on; mutta te ette tiedð, ettð hðn kaikessa paitsi tiedoissaan on tðydellinen lapsi. álkðð erehtyk— hðnen luonteestaan, hðn ei itsekððn tunne itseððn; ei kukaan muu tunne hðntð kuin minð. Tuossa suvannossa kðy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hðn tarvitsee paljon hyvyyttð ja ehkð vielð enemmðn ankaruutta. Hðn joutuu vaaroihin, enkð minð voi olla hðnen rinnallaan. Hðn rakastuu kerran -- kukapa nuorukainen ei rakastu? -- ja ellei hðn silloin valitse arvokasta, niin hðn on hukassa. Minð kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytð. Hðn kertoi Stanislauksen sedðn ampuneen itsensð onnettoman rakkauden epðtoivosta ja Stanislauksen isðn, oman miehensð, koko ikðnsð katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyð liittoa. -- Siitð asti -- jatkoi hðn -- mieheni pelkðsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hðnen pelkonsa on mennyt perint—nð pojalle. Turhaan minð olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikð vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hðn pakenee aina, ja se on syynð minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hðn pelkðð hyvið. Luvatkaa suojella hðntð noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini. Tuota ðidin tarkkaa katsetta minð olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minð yhdessð erððssð venðlðisessð kuvernementin pððkaupungissa. Minð huomasin hðnen suuresti eroavan muista ylhðissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elðmðð kevyeltð puolelta ja pitivðt kunnianaan elðð kymmenessð vuodessa kaksikymmentð. Hðn oli arka ja ujo, uuttera ja itsepðinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta tðsmðllisesti. Vðhitellen minun onnistui pððstð hðnen ystðvðkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hðnessð miellyttðvið ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistð, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hðnellð oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hðnen ðitinsð aivan liikoja pelkððmððn. Hðnen toivonsa mukaan minð vein puoli vðkisin nuoren naistenvihaajan pððllikk—mme perheeseen, missð nuoret naiset ottivat hðnet vastaan kaikkea muuta kuin kylmðkiskoisesti. Hðn oli kaunis, ylhðissukuinen ja varakas; missðpð hðn ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttðrið epðvarmoin my—tðjðisin? Kaikki raukesi hðnen talttumattoman kainoutensa tðhden. Yritettyððn muutamia kertoja esiintyð seuramiehenð Stanislaus parka pakeni, eikð koskaan enðð lðhtenyt pataljoonan pððllik—n kotiin. Minð en uskaltanut ryhtyð useampiin yrityksiin. Kun nuori ystðvðni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidðn pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidðn turhaan odottaessamme vihollisen hy—kkðystð. Jotakinhan meidðn piti keksið huvitukseksemme niinð hetkinð, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, ettð ehkðpð lðheisistð metsistð saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jðniksen. Kelpo seurasi meitð ... pelkððn, ettð te, hyvðt kuulijani, ette tunne tðtð metsðmiehen ylpeyden jaloa kohdetta... -- Varsin hyvin, kyllð me sen tunnemme; jðttðkðð Kelpo omaan arvoonsa! kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen. -- No niin, minð siis vain lisððn, ettð Kelpo oli sukkelin lintukoira, mikð koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Erððnð pilvisenð iltapðivðnð syyskuussa Stanislaus ja minð ratsastimme kapeaa polkua pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vðhðn matkan pððssð nðkyi korkea silta, mistð maantie meni kosken poikki. Kaksi poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti he pyydystelivðt nahkiaisia, jotka tðhðn vuoden aikaan pyrkivðt yl—s koskista. Meidðn katsellessamme heitð kuului jyrinðð, kahdet raskaat vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat yl—s. Samassa nðkyi punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta, putoavan koskeen ja katoavan. -- Mikð se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa. -- Matka oli niin pitkð, ettemme voineet erottaa esinettð, mutta luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista. Me emme olisi sen enempðð huolehtineet tuosta vðhðpðt—isestð tapauksesta, jollemme olisi nðhneet molempien poikien hyvin kiireesti kiipeðvðn kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missð mekin olimme. Me ratsastimme lðhemmðksi ja kysyimme, mihinkð heillð oli niin kiire. -- Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen. Joki juoksi meihin pðin. Me olimme nðkevinðmme jotain punaista, mikð kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jðlleen peittyi py—rteisiin. -- Kelpo! huusin minð. Tuo! Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltð kivelle ja sy—ksðhti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan. Me hyppðsimme maahan, jðtimme hevoset poikien huostaan ja riensimme mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa vðkevðn vuolaassa joessa. Milloin py—rteet tempasivat sen mukaansa, milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestð ja pysðhtyi viimein toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vðhðn ulommaksi jokeen; siinð se koetti pitðð kiinni jotakin uivaa esinettð. Esine nðytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lðhemmð ja nðimme sen hampaissa punaisen vaatteen. Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitððn venettð ei nðkynyt. Yhtðkkið nðin Stanislauksen heittðvðn yltððn univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmðnrðpðyksenð hðn jo oli virrassa. Oli hðnessð rohkeutta, tuossa mietiskelijðssð; voimakas hðn my—s oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllð saattoi uskaltautua kokeeseen, sillð se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkð hðn pððsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreðn sammalen peittðmien kivien vðlitse, on minulle kðsittðmðt—ntð, mutta yli hðn pððsi. Minð nðin hðnen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi kðsi ja kðttð ihmisolento... Minð juoksin pitkin rantaa ja l—ysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen. Pððstyðni toiselle rannalle nðin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitðvðn sylissððn nuorta tytt—ð, joka oli kððritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hðnen pððssððn olevasta haavasta vuosi verta eikð hðnessð ollut elon merkkiðkððn; sinivalkeat kasvot nðyttivðt punaisen vaatteen rinnalla vielð valkoisemmilta. Poika parka, hðn katseli tytt—ð niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan kðsittðnyt, mitenkð sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan pððllð. Sellaista ajatusta, ettð tytt— oli hukkunut, ettð hukkuneen ehkð voi saada jðlleen henkiin ja ettð semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hðnen mieleensð. Minð tuskin olin ehtinyt ryhtyð ensimmðisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidðn luoksemme, riennettyððn peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkð, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen nðk—inen, jolla oli yhð nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Hðntð seurasi muodoton, irvistelevð kððpi—, kierosuinen silmðnvilkuttaja, jonka yllð oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestð ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kðdestð kymmenen tai yhdentoista vuoden ikðistð tytt—ð, joka my—skin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Nðihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielð muutamia muita uteliaita, muiden muassa erðs kaupungin ruotsalainen kirjanpitðjðkin, joka oli lðhtenyt kðvelylle siinð asioitsemistarkoituksessa, ettð tapaisi ja isðnnðllensð valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietð my—ten. Pitkð, mustapintainen mies heittðytyi hukkuneen pððlle ja ðnkytti epðtoivon ja raivon ððnellð: -- Ein Arzt! Ein Arzt! -- Mitð hðn sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenð tullen lðheisestð riihestð. Kirjanpitðjð, joka ymmðrsi saksaa, koska oli kerran kðynyt kesðllð Lyypekissð, tulkitsi, ettð olisi hyvð hieroa tytt—ð hartsilla. -- Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, ty—nsi syrjððn tyt—n ympðrillð seisovat, nosti hðnet kðsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkð mies yritti epðtietoisena pidðttðð hðntð. -- Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitðjð, kooten koko saksantaitonsa. -- Das Penttula Lisu versteht sich auf das. -- Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen. -- Han hÍller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eik— moinen ollut sulaa jðrjett—myyttð. -- Han pÍstÍr, att doktorn skall dðnga henne ur vaken. Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekð ihmisten ettð elukkain ihmeellisestð parantamistaidostaan, ettð hðnen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vðhðn vastahakoisesti muukalainen jðtti meidðn kehoituksestamme tyt—n vaimon ymmðrtðvðiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillð hetken kuluttua hðn toi tyt—n elðvðnð odottelevan isðn luo. -- Mite maksa? kysyi mies, ðreðnð vetðen likaisen nahkakukkaronsa nahkavy—nsð alta. Penttulan Liisu pani kðmmenensð vastakkain, puhalsi kðsiinsð ja pyyhðlsi kerran. -- Olkaa ly—mðttð lasta! sanoi hðn. -- Onko hðn ly—nyt tytt—ð? kysyin minð. -- Ellei se ole rðntðttynð tytt— paran hartioihin, niin tottapa minð en osaa kirjaakaan enðð lukea, sanoi Penttulan Liisu. Minð katselin tytt—ð. Hðn nðytti tuskin viittðtoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmð, mustahiuksinen, mutta hyvin pelðstyneen ja kðrsivðn nðk—inen hðn oli. Pððssð oleva haava vuoti vielð liinasiteen lðpi; varsin vðhðn hðntð nðytti ilahduttavan, ettð hðnet oli herðtetty takaisin eloon, ja niin heikko hðn oli, ettð hðnet tðytyi kantamalla viedð vaunuihin. -- Kuinka saattoi tyttðrenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minð saksaksi muukalaiselta. Hðn antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venðjðksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmðinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian nðyttðð ennen vielð nðkemðtt—mið aivan verrattomia taidetemppujaan heidðn majesteeteilleen -- pitkð majesteetillinen rivi, missð oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin -- viipyy tððllð ainoastaan vðhðn aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e.... Minð tuon kaiken tunsin ja muistelin nðhneeni jossakin Venðjðllð saman miehen sy—vðn hehkuvaa rautaa. -- Hyppðsik— tyttðrenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun hðn ei vastannut ensimmðiseen kysymykseeni. -- Hyppðsik—? toisti Herkules suuttuneen nðk—isenð. -- Keneksi te minua luulette? Pashaalusta, tyttðreni tanssii nuoralla. Verraton, teidðn armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta ihmetellð hðnen kykyððn. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidðn ylhðisyytenne, ettette ole koskaan nðhnyt sen vertaista! Kun tulimme sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvð tilaisuus jo ennen perille tuloamme herðttðð yleistð ihmettelyð! Meidðn asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herðttðminen. Tuossa nðet kaidepuut, sanoin minð; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitð my—ten ihmeteltðvðllð suloudella, joka on sinussa synnynnðistð! Ja kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? -- Tiedðthðn, isð, sanoi hðn, ettð minð aina tottelen mielellðni sinun kðskyjðsi. Sinðhðn olet aina niin hyvð minulle, sanoi hðn... -- Teidðn hyvyytennek— se my—skin on takonut merkit lapsi raukan hartioihin? kysyin minð. -- Hðn totteli kehoitustani -- jatkoi mies niinkuin ei olisi kuullutkaan my—hempðð muistutustani -- ja sitten hðn, ymmðrrðttehðn, herra paroni ... aurinko, tuuli, virta ... suurinkin taiteilija voi astua harhaan. Liisi lipesi... Minð kððnnyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelðmðssð ja matkoillani olin joutunut nðkemððn kaikenlaisia tempuntekij—itð. Minð olen tuntenut sellaisia, jotka ovat olleet mitð rehellisimpið ja kunnioitettavimpia ihmisið, lukuun ottamatta sitð veijausta, joka johtuu ammatista. Harvoin olen tavannut rehellisempðð ja hyvðntahtoisempaa miestð, kuin oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien viskeleminen kuin ne olisivat olleet h—yhenpalloja. Ystðvyydellð muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijðð, Madrasin hindulaista, joka tðytti salin kultapallosateella -- hðn oli mitð hurskain, miellyttðvin ukko, joka vielð osasi itkeð kuin lapsi kertoessaan isðnmaastaan, jonne hðn ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen my—skin tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinð, rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin ansaittua kunnioitusta. Ei sen tðhden voi mieleeni mitenkððn juolahtaa, ettð esittðisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hðn oli liian paljon alempana noita kunnon miehið. Mutta hðn nðytti olevan ihan mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydðmisistð ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana, joita sitten on opetettu ruoskalla ja nðlðllð ja jotka viimein ovat oman voiton tðhden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan. Surullista, mutta opettavaista on tutkia nðitð hukkaan joutuneita, villiytyneitð olentoja, joilla ei ole kotia eikð isðnmaata, tutkia heidðn voimakkaita intohimojaan, juuretonta, sððnn—t—ntð, liitoksistaan irtipððssyttð elðmððnsð, heidðn usein epðtoivoista leipðtaisteluaan ja heidðn yhtð usein mððrðt—ntð himoaan saada nauttia lyhyestð onnesta, milloin se heille hymyilee. Heidðn ruumiinsa on pitkðllisestð harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta metsðn villeillð on enemmðn tietoa kuin heillð oikeasta ja vððrðstð, hyveestð ja itsensðkieltðmisestð, kunniasta ja omastatunnosta. Heissð on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: ððrimmðisyyteen menevðð rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja taitamattomuutta, hehkuvaa yhtððlle suuntautuvaa kunnianhimoa ja toisaalla tðydellistð vðlinpitðmðtt—myyttð. Heidðn kokemuksensa on yhtð laaja ja heidðn ðlynsð yhtð tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsð kaikessa, mikð on ulkopuolella tuota heidðn pyrint—jensð ainaista pððmððrðð. Ollen usein ennen aikaansa sortuneita he nðyttðvðt kadottaneen vielðpð tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltð on kadonnut levon ja perheonnen tunne. Heidðn kohtalonsa on nðyttelijðn kohtalon nurja puoli, tekisipð mieleni sanoa, minkð taiteilijan hyvðnsð: sama hetken vaikutelmien elðmð, sama riippuvaisuus milloin herkkðuskoisesta, milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleis—stð, jota he koettavat viehðttðð ja pettðð, mutta he eivðt taiteilijan tavoin taistele ihanteen puolesta, heillð ei ole hðnen innostustaan eikð hðnen siveellistð pyrkimystððn: jalon sisðllyksen toteuttamista kauniissa muodossa. Nðitð miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla. Hðn oli tðnð iltana harvasanaisempi ja ððnett—mðmpi kuin tavallisesti; hðn oli enemmðn kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen pelastamista, ja kun minð leikillisesti huomautin hðnen ensi kerran pitðneen nuorta naista sylissððn, vastasi hðn hajamielisesti, ettð hðnestð olisi ollut aivan samantekevðð, jos olisi tyt—n sijasta vetðnyt virrasta kuljeksivan kerjðlðisen. Euroopan Herkules sai kunnian esiintyð kaupungin raastuvassa. Seuraavana pðivðnð kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton narrinkaapuun puettu kððpi—, suuria ilmoituksia, joiden t—hryiset puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden lðpi hyppivið ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhðisille aatelisille ja korkeasti kunnioitetulle yleis—lle nðhtðvðksi ennen vielð nðkemðtt—mið herkuleenomaisia voimannðytteitð; toinen egyptilðisið ja intialaisia ihmeitð, "taikaperhosen eli lentðvið kuulia" y.m. sekð viimein jotakin ððrimmðisen ihmeellistð, elðvðn persialaisen pyramidin, jonka huipulta neiti Gouvernina Barthold oli heittðvð sormisuukkosia yleis—lle. Kolmas osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa pðivðn merkillisyydet. Herra Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista hakkauttamaan pððnsð poikki, minkð jðlkeen tðtð pððtð luvattiin nðytellð vadissa, mutta sitten se vanhain egyptilðisten maagillisella lððkkeellð uudelleen vahingoittumattomana liitettðisiin omaan ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketððn tðhðn mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellð kerrotulla tavalla jðlleen saada hðnet tðyskelpoiseen kuntoon. Pððsymaksu sen ja sen verran hengeltð. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan. Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, ettð se ilmeisin ihmettelyn tuntein, jopa hðmmðstyneenðkin katsella t—llisteli tuota hðvyt—ntð ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden merkitystð. Epðilij—itð ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttðð uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla tðysi huone. Ylhðisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat parempien huvitusten puutteessa my—skin paikkakunnalle majoitetut upseerit. Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettðvðn kðrsivðllisesti. Ensimmðinen ja toinen osasto nðyteltiin kaikkien mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pðð alaspðin, suunnattomia painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hðnen veljensð Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijð hosui kaikkien huviksi korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikð kukaan huomannut niitð hienoja iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa lðjðytti Gouverninan paljaille hartioille, kun hðn silmðnrðpðyksen ajan vapisi kiivetessððn persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievð pikku lapsi, hðn kerrassaan ihastutti yleis—n. Herra Bartholdin kaltaiset eivðt koskaan jðtð kðyttðmðttð kauniita pikku lapsia yleis—n onkimiseen. Sellaisiin koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievðn ja viattoman olennon hymyð? Ah, moni ei tiedð, ettð nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydðmin. Hðn sen tietðð, Hðn, joka on niin uhaten varoittanut niitð, "jotka pahentavat yhden nðistð pienimmistð -- heille olisi parempi, ettð myllynkivi ripustettaisiin heidðn kaulaansa ja heidðt upotettaisiin meren syvyyteen". Kaikki kðvi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristð kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman nðk—isenð, hihat yl—s kððrittyinð ja valtaisen suuri py—velinkirves oikeassa kðdessð, kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti pððnsð tuon jotenkin epðvarman toivon rohkaisemana, ettð sen sitten saisi paikoilleen jðlleen. Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei nðyttðnyt kenenkððn tekevðn mieli antautua kokeiltavaksi, mihin ehkð oli syynð pelko, ettð parannettaessa kasvot joutuisivat kiireessð taapðin. Jo oli herra Barthold syystð kummastellen tuollaista arkamaisuutta kððntynyt poikansa Aleksanderin puoleen teloittaakseen hðnet, kun erðs katsoja todella astui esiin ja tarjoutui uhriksi. Tðllð kertaa minð kummastuin melkein yhtð paljon kuin herra Barthold itsekin, sillð tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan muu kuin ystðvðni Stanislaus. Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillð. -- Ajatelkaa toki! kuiskasi hðn. -- Voihan sattua, ettð se ei onnistukaan! -- Kyllð minð olen ajatellut, kuului vastaus. -- Mutta leikkaus on tuskallinen... -- Ei ole vðlið. Koettakaa! Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hðn pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missð teloitus oli tapahtuva. Syvð hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset alkoivat voida pahoin. Nðyttðm— pysyi tyhjðnð kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus, silmðnkððntðjð mukanaan, tuli esiin ilmi elðvðnð ja pðð laillisella paikallaan. Minð kuulin sittemmin, ettð herra Barthold turhaan koetettuaan sðikðyttðð itsepðistð uhriaan viimein oli sitonut lujasti hðnen kðtensð lihaan painuvalla ohuella k—ydellð kiristððkseen muka kiinni valtimot. Siihen hðvytt—myyteen oli Stanislaus, saatuaan irti kðtensð, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta tuosta vastalauseesta silmðnkððntðjð oli pðinvastoin alkanut rukoilla ja pyytðð, ettei hðnen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli suostunut sillð nimenomaisella ehdolla, ettð koko temppu oli yleis—lle selitettðvð pelkðksi silmðnkððntðmiskujeeksi. -- Hyvðt herrat ja naiset -- selitti herra Barthold saksan- ja venðjðnsekaisella mongerruksella -- kun korkeasti kunnioitettu kapteeni ei ole tahtonut alistua... Stanislaus katsoi tuimasti hðneen. -- Kun hðn -- jatkoi hðdðssð oleva py—veli -- ei ole tahtonut alistua leikkaukseen, mikð on vain viatonta leikkið... Uusi uhkaava katse. -- Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanðky... -- Sanokaa: raaka ja tyhmð harhanðky! saneli luutnantti. -- Olkoon niin, raaka ja tyhmð harhanðky, kuten korkeasti kunnioitettu kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydðn minð saada hðnen sijastaan teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi nðihin erinomaisiin taidonnðytteihin. -- Sanokaa: tottuneempi niin hðvytt—mððn petokseen! kðski vielð kerran taipumaton luutnantti. -- Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten raivoaan. -- Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hðvytt—mððn petokseen... Yleis— purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa Aleksanderia tukasta ja veti hðnet esiripun taa. Kuului kirveen raskas isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ððni ... verinen py—veli juoksi hurjasti riemuiten nðyttðm—n yli, kantaen kðdessððn pððtð -- joka oli vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten vedettiin esirippu yl—s, nðyttðm—llð oli vaatteella katettu p—ytð, p—ydðllð suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pðð tuijottavin silmin, joita hðn kuitenkin pahaksi onneksi sattui rðpðyttðmððn. Nðky oli niin hirveð, kuin saattoi vaatia, mutta paha kyllð olivat katsojat edeltðpðin valmistautuneet sen varalle, ja kun Aleksander kohta sen jðlkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pðð oikealla paikallaan, otettiin hðnet vastaan t—mistðen ja hyssytyksin, mikð olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleis—lle kuin pikkukaupunkilaisille. Herra Bartholdin alussa varsin hyvðllð kannalla olleet asiat huononivat melkoisesti tðstð epðonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin hðn ei kuitenkaan sðikðhtynyt ensi vastoinkðymisestð, vaan ponnisti kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleis—ð toisella uskomattomalla ihmeellð toisensa jðlkeen. Hðn ja hðnen seurueensa tyhjensivðt koko suuren temppuvarastonsa, nðyttivðt puujaloilla astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskðn painot ja perhoset, hðn itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjðstð hatusta, l—ysi kultakaloja ja elðvið kyyhkysið saalista, jota ðsken juuri oli tallannut jaloillaan -- kaikki turhaan. Veltostuneempi yleis— olisi ehkð huomannut hðnet taitavaksi -- sillð taitava hðn todella olikin korkeammassa silmðnkððnt—taidossa -- ja osoittanut hðnelle ihmettelyððn seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nðmð teeskentelemðtt—mðt pikkukaupunkilaiset eivðt ymmðrtðneet tuota hienoutta. He olivat syystð kyllð inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat yhð vðhemmðn kðydð raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut enðð viehðtysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielð oli jðljellð, ei voitu kðyttðð. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleis—n hurmaaja, oli vielð sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan eikð sen tðhden voinut esiintyð. Minð tarkastelin tðhðn aikaan nuorta ystðvððni Stanislausta, mutta en hðirinnyt hðntð kysymyksillð, joihin hðn ei nðyttðnyt varsin halukkaalta vastaamaan. Hðnessð tapahtui jotakin, jota minð en ymmðrtðnyt. Minð huomasin hðnen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan kirjoihinsa, mutta kððntðmðttð lehteð tai ensinkððn tarkkaamatta niitð mekaanisia tehtðvið, jotka hðnen mieltððn ennen olivat suuresti kiinnittðneet. Siinð, ettð hðn karttoi seuroja, ei ollut mitððn kummallista; minua kummastutti enemmðn, ettð hðn, joka tðhðn asti oli ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa poissa aseharjoitustunniltaan. Sitðvastoin hðn kðvi sððnn—llisesti herra Bartholdin esityksið katsomassa, hðn, joka aivan ðsken oli paljastanut karkean petoksen, hðn, joka Pietarissa ja muualla oli nðhnyt mitð etevimpið tðmðntapaisia taiteilijoita. Lðhin ajatukseni olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllð nðytti voivan saattaa nuoren miehen pððn py—rðlle sitð poikki hakkaamattakin, mutta tðmð pikku noita, jos hðn nimittðin oli isðnsð kuvauksen mukainen, oli ollut aivan nðkymðtt—missð; Stanislaus ei ollut nðhnyt hðntð koskella sattuneen tapauksen jðlkeen. Mikð poikaa vaivasi? Erððnð aamuna aikaisin minun juodessani teetð palvelija ilmoitti herra Bartholdin tahtovan tavata minua. Minð olin muka niitð "ylhðisið aatelisia", joiden suosiossa hðn erikoisesti tahtoi pysyð. Hðn oli muutamia kertoja yrittðnyt uudistaa ensimmðistð tutustumistamme, mutta hðnen oli kðsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut yritysten jatkamiseen. Hðnen astuttuaan sisððn minð annoin hðnen seisoa oven suussa ja kysyin, mitð hðn tahtoo. -- Herra paroni -- sanoi hðn -- te olette ollut niin armollinen, ettð olette kunnioittanut minun nðytðnt—jðni korkealla lðsnðolollanne. -- Olen, minð nðin teidðt teurastajana enkð enðð halua nðhdð mitððn niin inhoittavaa. Muuten minð en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi! -- Niinkuin kðskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella on onni olla teidðn suojeluksessanne. -- Hðn palvelee minun komppaniassani. -- Eikð hðn luultavasti ole kotona? -- Hðn lðhti ratsastamaan. Mitð asiaa teillð on? -- Teidðn ylhðisyytenne ... pyydðn anteeksi, herra kapteeni ... te olette siinð onnellisessa iðssð, jolloin mies vielð on nuori, mutta on jo jðttðnyt jðlkeensð nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole niin onnellinen; hðn on kuin tulen hehku. -- Mitð paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitð teillð on sanomista hðnelle? -- Hðnellek—? Ei mitððn. Eihðn ruutihuoneelle voi puhua jðrkevðsti. Mutta hðnen ylhðinen suojelijansa ymmðrtðð paremmin isðð, joka tahtoo kaikin tavoin pelastaa lapsensa. -- Puhukaa selvemmin! jatkoin minð, ðkkið pelðten l—ytðvðni arvoituksen selityksen. Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikððnkuin tutkiakseen, miten pitkðlle hðn ehkð saattoi mennð, otti pyytðmðttð tuolin, kðvi istumaan, kohautti olkapðitððn ja vastasi kuiskaten: -- Hðn on hullaantunut Liisiin! Minð vastasin: -- Kaikkea vielð! Mutta hðn lienee keksinyt, ettð uutinen tehosi, sillð hðn veti tuolinsa lðhemmðksi ja jatkoi: -- Kukapa on koskaan nðhnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tyt—n hengen rakastumatta heti paikalla hðneen? Minð olisin suonut, ettð huomautus ei olisi ollut niin suuressa mððrin oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmðsti, ettð hðn tðllð kertaa oli iskenyt kiveen silmðinkððntðmisessððn. Stanislaus ei ollut nðhnyt tytt—ð siitð asti, kun tytt— hyppðsi koskeen. -- Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkð Pervoini, pikku klownini, ilvehtijðpoikani. Muistattehan my—skin, ettð paroni Stanislaus oli esiripun takana sinð iltana, jolloin hðn ei antanut itseððn teloittaa. Herra kapteeni, jos minð olisin ollut kahtakymmentð vuotta nuorempi, niin minð olisin neuvonut hðntð olemaan vahingoittamatta minun mainettani, niinkuin hðn sinð iltana vahingoitti. Mutta minð olen oppinut sietðmððn paljon ylhðisten aatelisten taholta; minð olen oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti sanoen: Liisi oli sinð iltana lðsnð esiripun takana; minð pakotin hðnet tulemaan sinne, kun luulin, ettð hðn vain oli olevinaan sairas. Se rakas lapsi on nainen, hðnkin, herra kapteeni, eikð saa uskoa kaikkia py—rtymisið. Hðn oli siis siellð, mutta ei voinut esiintyð. Pervoi nðki hðnen suutelevan teidðn ystðvðnne kðttð minun selkðni takana. -- Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidðtte jonakin muuna? Barthold kohautti olkapðitððn. -- Kðden suuteleminen voi toisinaan merkitð enemmðn kuin kymmenen huulten suutelemista. -- Joutavia! Tuo ei ole mitððn todistelua, vaan joko luulottelua tai keinottelua. -- No, mitð siitð sanotte, ettð he ovat kahdesti tavanneet toisensa meidðn asuntomme puutarhassa sillð aikaa, kun me muut olimme kello kymmenen aikaan aamupðivðllð harjoittelemassa raastuvassa? Mieleeni muistui, ettð Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa aseharjoituksista siihen aikaan pðivðstð. Tðmð naistenvihaajan edistys tuntui minusta melkein uskomattomalta. -- Ja mitð tarkoitatte sillð, ettð uskotte minulle nðmð asiat? kysyin minð lyhyesti. Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista hienotunteisuutta. Hðn ty—nsi tuolinsa vielð lðhemmðksi, koetti vielð kerran tutkia, kuinka paljon minð ehkð siedðn, ja vastasi matalalla ððnellð: -- Hðn saakoon tyt—n! -- Mitð tðmð tietðð, hyvð herra? -- Minð sanon, ettð minð annan anteeksi paronille vahingon, jonka hðn on tehnyt minulle, enkð minð laske liikoja, kun arvostelen sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmðrtðkðð minua oikein, minð olen kðytðnn—llinen mies. Minð tuumin itsekseni: parempi on, ettð minð teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin ettð teen itseni, isð raukan, onnettomaksi. Tiedðttehðn, miten tuommoiset asiat pððttyvðt. Jonakin aamuna minð huomaan lintuni lentðneen pois hðkistððn, ja mistð te, herra kapteeni, silloin l—ydðtte luutnanttinne, siitð voitte armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minð en kððnny nuoren miehen puoleen, joka ei huoli mistððn kðytðnn—llisistð syistð; minð kððnnyn teidðn, hðnen ystðvðnsð ja suojelijansa puoleen, joka voitte pððttðð asian tyynesti ja jðrjestðð kaikki parhain pðin. Ajatelkaa: joko _paroni_ karkaa vieden tyttðreni mukanaan taikka _minð_ lðhden ja vien tyttðreni pois, niin paroni epðilemðttð tekee jonkin tyhmyyden, joka keskeyttðð hðnen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten kerran ylenevð kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut sanottavan, ettð hðn on melkoisen omaisuuden ainoa perijð... -- Kyllð ymmðrrðn. Kaupantekoako siis? -- Nimittðkðð sitð, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan kummallisimmistakin kaupoista kuin tðmð. Saksalainen teatterinjohtaja S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestð tuhannesta ruplasta. Ruotsalainen nðyttelijð P. oli kyllin vaatimaton ja myi vaimonsa puolta pienemmðstð summasta erððlle ensi luokan kauppiaalle, ja todennðk—isesti herrat S. ja P. tekivðt mitð parhaimmat kaupat. Ei, olkaa niin armollinen ðlkððkð keskeyttðk—! Keneksi te minua luulette? Uskotteko, ettð minð mistððn hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minð olen puoliso ja isð ja pidðn ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja jos minð nyt nuoren ystðvðmme onnen tðhden pyydðn kohtuullista vahingonkorvausta, niin mitð pahaa siinð on? Liisi ei ole ainoastaan minun lapseni, vaan hðn on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki ja koko Euroopan suosikki, missð hyvðnsð hðn esiintyykin. Ah, herra kapteeni, te ette ole nðhnyt hðntð, mutta saatte nðhdð hðnet; hðn esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllð kðsitðtte, ettð kun pyydðn kolmekymmentð tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinð ole enempðð kuin mitð hðn tuottaa minulle kðteistð yhdessð tai kahdessa vuodessa. Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennðttðð miestð ulos ovesta, vaikka hðn olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen ðidille antamani lupaus, ðidille, joka oli tarkalla katseellaan aavistanut juuri niin kðyvðn kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus hillitsi kðteni. Minð pððtin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin. -- Siis -- vastasin minð -- te vaaditte kolmekymmentð tuhatta ruplaa suostuaksenne siihen, ettð tyttðrenne pððsee loistaviin naimisiin, paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedðttek—, hyvð herra, ettð moista sanotaan hðvytt—myydeksi? Herra Bartholdin kasvot vððntyivðt irvistykseen, kun hðn huomasi yksinkertaisuuteni. -- Voihan tehdð sopimuksen monella tavoin, selitti hðn. Minð voin antaa tyttðreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi ... kahdeksi vuodeksi ... yhdeksi vuodeksi. My—ntðkðð, ettð jos minð annan hðnet kahdestakymmenestð tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestðtoista yhdeksi vuodeksi, niin juuri minð siinð joudun tappiolle. Voinko minð tehdð muuta? Hðn karkaa minulta. Kðsivarsieni lihasten tempoilu kðvi melkein vastustamattomaksi, mutta minð huomautin ylenkatseellisesti: -- Antakaa hðnen karata! Katala mies ei joutunut hðmilleen. -- Hyvð, sanoi hðn. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tytt— karkaa paronin luo, ja silloin minð vaadin hðnet takaisin, eivðtkð teidðn lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttð! -- On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tyt—stð. Hðn on liian kallis. -- Sopiihan koettaa; minð epðilen, kðyk— se. Mutta paronin tðhden ... minð en tahdo, ettð hðn tulee onnettomaksi ... kaksitoista tuhatta... -- Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias? -- No, kymmenen tuhatta ... se on viimeinen sanani. Minð tartuin miestð hartioihin ja ty—nsin hðnet ulos ovesta. Kðyttðmðttð jðttilðisvoimaansa vastustukseen hðn antoi itseððn kohdella kuin viekasta liikemiestð. Vielð ovessa minð kuulin hðnen mutisevan jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hðn olisi helpottanut vielð siitðkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa Venðjðllð. Joka maassa on jotakin mðdðnnyttð. Missðpð ei myydð kunniaa? Missð ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidðn maassamme, missð vielð ollaan niin yksinkertaisia, ettð uskotaan miehen kunniaan ja naisen hyveeseen, ei ole pððsty niin pitkðlle, ettð tehtðisiin sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmið. Minð en ollut niin vanha, ettð olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisið, ja toivon Jumalan avulla pððsevðni joutumasta siihen tilaan; mutta tðmð viheliðisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut hðpeðmððn. Minð heittðydyin sohvalleni ja mietin, mitð minun oli tehtðvð, jotta tðyttðisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen. Ensiksi minð ajattelin silmðnkððntðjðn ahneuden l—ytðneen saaliin ja hðnen liioittelevan vaaraa. Mutta minun tðytyi tunnustaa, ettð hðnellð oli haukansilmð. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hðnen ðitinsð oikeassa, silloin poika kykeni tekemððn minkð mielett—myyden hyvðnsð. Mitenkð saatettaisiin pððstð varmuuteen tuosta mahdollisuudesta? Hðneltð kysyminen olisi ollut samaa kuin mðnnyltð kysyminen, rakastaako se pajupensasta. Minð otin itselleni hðnen ðitinsð oikeudet ja menin hðnen huoneeseensa hðnen poissaollessaan. Hðn oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan jðrjestykseen. Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla mððrðtyllð paikallaan eikð missððn muualla. Nyt huomasin huonekalujen olevan epðjðrjestyksessð, kirjojen ja papereitten minkð missðkin, metsðstyslaukku oli heitetty sðnkyyn ja hiusharja kirjoitusp—ydðlle. Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynðllð kirjoitettu sanat _Zehn Uhr_ oli erððn kirjan lehtien vðlissð. Paperiarkki, jonka hðn itse oli piirustellut tðyteen mittausopillisia kuvioita ja algebrallisia laskuja, oli ylimpðnð samanlaisia muistiinpanoja sisðltðvðssð pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli tðynnð sellaisia kirjoitusharjoituksia, joita kðsi tiedottomasti piirustelee paperille, kun ajatukset harhailevat muualla. Minð en enðð saattanut epðillð: kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana: Felicia ... Felicia ... Felicia. Se oli kyllin selvðð. Minun piti nyt tutustua tðmðn onnettoman romaanin toiseen henkil——n. Mitðpð olikaan syytð odottaa moisen isðn tyttðreltð! Ehkðpð _hðnet_ voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan? Sattumalta oli parhaillaan erðs monista venðlðisten juhlapðivistð; minð saatoin mielin mððrin kðyttðð aikaani, olin utelias nðkemððn velhon, joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lðhdin silmðnkððntðjðn asuntoon. Tytt— ei ollut kotona; hðnen petomainen isðnsð oli pakottanut hðnet, vaikka hðn vielð oli sairas ja heikko, olemaan lðsnð harjoituksissa, otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estðmiseksi. Minð lðhdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa erððstð katsojille aiotusta, piilossa olevasta sopukasta nðkymðtt—mðnð katsella pðivðn harjoitusta. Sen illan nðytðnn—n valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold Pervoineen ja ratsaspalvelija jðrjestivðt telineitð, Aleksander pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitð vihellellen ja sysi tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen vanteeseen. Ikkunan hðmðrð valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa, joka istui pðð kððreessð nurkassa reunustamassa vaalennutta, kullannðk—isillð nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia; minð tunsin tyt—n viime tapaamasta. Minð katselin hðntð tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitððn, mikð olisi ilmaissut hðnen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi myydð tai ostaa. Pikemmin niissð oli syvðð surumielisyyttð ja vðsymystð, jota hðn joka kerta koetti salata, kun hðnen pelðstynyt katseensa nðki hirmuvaltiaan lðhestyvðn. -- _Allons!_ kuului kðsky. Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka pðivð tðytyi uudestaan tehdð, jottei notkeus olisi kadonnut jðsenistð. Napoleonissa nðkyi isðnsð seuraajan oivia taipumuksia. Joka tilaisuudessa hðn ðrsytti ja kiusasi sisariaan. Kun tðtð oli kestðnyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minð nðin hðnen vapisevan ja olevan py—rtymðisillððn, mutta hðn ei uskaltanut vastustella. Tuskin hðn pððsi yl—s pingoitetulle k—ydelle, kun hðntð alkoi py—rryttðð ja hðn hyppðsi alas. Ratsuraipan sivallus saattoi hðnet jðlleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hðn nousi uudelleen nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppðsi taas alas. Kolmannen kerran uudistui sama nðky. Hðnen piti mistð hinnasta hyvðnsð hankkia Bartholdille takaisin laimentuneen yleis—n suosio. Mutta tðllð kolmannella kerralla hðn olisi _pudonnut_, ellei odottamaton pelastaja olisi ilmestynyt hðnen rinnalleen. Stanislaus seisoi hðnen vieressððn, ojensi hðnelle kðtensð ja nosti hðnet alas. MoliÒre on Harpagonissa soitellut ihmissydðmen kielið. Minð tunsin samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmðnrðpðyksenð. Jos hðn olisi totellut luonnonviettiððn, hðn olisi repinyt palasiksi tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hðnen raivoaan. Mutta hðn oli liikemies, hðn ymmðrsi, ettð hðn voi kenties voittaa jotakin, ja hðn malttoi mielensð. Vielðpð hðn kumartaen pyysi anteeksi kðyt—stððn. Hðn oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta nðkikin hðnen vielð olevan heikon ja lupasi olla hðntð enðð hðiritsemðttð. Stanislaus kohteli hðntð kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli ylenkatseen luonnollista tunnetta eikð aavistanut, ettð tuosta miehestð, joka tieten tahtoen antoi n—yryyttðð itseððn, saattoi tulla vaarallinen vihollinen, jos hðn pettyi laskelmissaan. Minð pððtin puhua asiasta. Samana pðivðnð juodessamme illalla teetð minð sanoin Stanislaukselle: -- Mitð ajattelet herra Bartholdista? -- Hðn on koira, vastasi hðn. -- Hðnellð on hampaat. Varo itseðsi! -- Silloin hðn saa maistaa ruoskaa. -- Se kyllð saattaa kðydð pðinsð, niin kauan kuin hðn vainuaa lihapalaa. Mutta kerran hðn vaatii sen saaliikseen. -- Silloin hðnet ajetaan pois. -- Se ei ole niinkððn helppoa. Vielð kerran sanon: varo itseðsi! Nðlkðiset pedot purevat. Stanislaus oli vaiti. -- No, mitð pidðt hðnen Liisistððn? Kaunis tytt—, eik— niin? -- Sairas. -- Etk— pelkðð hðnen voivan kðydð sinulle vaaralliseksi, jos hðn paranee? -- Hðn on onneton. -- Ja tahdotko sinð vielð kerran pelastaa hðnet? -- Jos vain voin. -- Stanislaus, sanoin minð, pidðtk— minua vilpitt—mðnð ystðvðnðsi? Hðn ny—kðytti ððneti pððtððn. -- Jos pidðt minua vilpitt—mðnð ystðvðnðsi, jatkoin minð, niin usko miestð, joka on nðhnyt enemmðn elðmðð kuin sinð. Tuollainen tuttavuus on ollut isðsi ja setðsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on vaarallinen niiden suhteitten tðhden, joihin mies kietoutuu, ja vielð vaarallisempi liiton tðhden, joka tehdððn kummankaan toistaan tuntematta. Minð en puhu sinun sotilasurastasi; tiedðthðn, ettei pidetð tarkkaa lukua ohimenevistð tuttavuuksista, mutta ettð ollaan sitð arempia muitten suhteen. Minð varoitan sinua tyt—stð, joka on kasvanut mitð kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitððn kokemusta siitð, mikð tekee perhe-elðmðn onnelliseksi. Sinð tunnet isðn: mitð luulet sellaisen isðn tyttðrestð? Heleð puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hðn vastasi: -- Ei hðn ole hðnen tyttðrensð! -- Mitð? Oletko varma siitð? -- Hðn on syntynyt Milanossa. Isð, upseeri, kaatui taistelussa, ðiti kuoli k—yhyydessð, lapset jðivðt turvattomiksi, sukulaisten taakaksi. Felicia myytiin kuuden vuoden ikðisenð, hðnet opetettiin tanssimaan nuoralla. Nðlkðð ja pimeð huone palkaksi, milloin ei onnistunut, konvehteja, milloin onnistui... Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja edistystð ratsuraipalla... Kaksitoistavuotiaana hðn nðki jðlleen kotikaupunkinsa. Hðn kðveli silloin k—ydellð, joka oli pingoitettu kadun yli kahden viisikerroksisen talon vðlille... Kuuli kirkon uruista kajahtavan _De profundis_ virren ... sielumessun. Hðn toivoi olevansa vainajan sijassa. Hyppðsi alas nuoralta, sillð hðn ei tahtonut pudota pððlaelleen... Nðki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka otti hðnet vastaan hðnen pudotessaan... Suistui olkikuormaan eikð vahingoittunut... Sai sitten kolme pðivðð nðhdð nðlkðð, niin ettð oli kuolla. Ei koskaan ystðvðni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa kenellekððn kuulijalle, ellei ehkð mekaanista tehtðvðð selittðessððn. Hðn puhui kiivaasti, pysðhdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan muistelee, mitð on kuullut toisen kertovan ja mikð on tehnyt syvðn vaikutuksen hðnen mieleensð. Minð lausuin arvelun, ettð sillalta hyppððminen oli tapahtunut samasta syystð kuin aikaisemmin nuoralta sy—ksyminen. Hðn my—nsi sen, mutta huomautti, ettð Felicia oli tðllð kertaa loukannut pððnsð. Hðn uskoi tðll—in saavansa kuolla ja tunsi sentðhden itsensð onnelliseksi. -- Ja mitð sinð aiot tehdð? kysyin minð kaiken tuon onnettomuuden liikuttamana. -- Nðhdð hðnen kuolevan, jos hðn kuolee. Muussa tapauksessa pelastan hðnet. -- Eik— sopisi lðhettðð Penttulan Liisu hðntð hoitamaan? Stanislaus mietti muutaman silmðnrðpðyksen ja kðski sitten satuloida ratsunsa. -- Lðhdetk— Penttulaan? -- Lðhden. -- Mitðhðn herra Barthold siitð sanoo? -- Hðn on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittðytyi samassa satulaan. Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tytt—ð, ja hoitaminen onnistuikin niin hyvin, ettð haavoittunut pðð nopeasti parani ja voimat palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jðlkeen, johon minð hðnet pakotin, kðynyt jðlleen yhtð umpimielisen ððnett—mðksi kuin ennen, mutta minð tiesin hðnen joka pðivð kðyvðn sairaan luona kenenkððn sitð estðmðttð. Herra Barthold nðytti todellakin olevan hðnen tottelevainen koiransa. Minð ymmðrsin nyt paremmin silmðnkððntðjðn tuumat. Miksi hðnellð oli niin kiire myydð kultalintunsa, joka tuotti hðnelle enemmðn, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hðnestð maksava? Siihen ei ollut syynð pelko, josta hðn puhui, nimittðin ettð tytt— hðneltð karkaisi, sillð siksi hyvin vartioitiin hðntð, vaan pelko, ettð tytt— karkaisi elðmðstð. Hðnen epðtoivoisen uhrinsa _toinen_ yritys vapautua orjan elðmðstð oli opettanut hðnet pelkððmððn tuota lasta, jota hðn oli julmasti rððkðnnyt -- pelkððmððn hðnen pððt—stððn, ettð kuolema on parempi kuin niin onnettoman elðmðn kðrsiminen. Hðn oli tyt—ssð menettðvð suuren pððoman, mutta hðn tahtoi kuitenkin saada siitð hyvðstð jotakin voittoa. Ja nyt muuttui ðkkið hirmuvaltiaan kðyt—s uhriinsa nðhden. Hðn alkoi kohdella hyvin, liiankin mielistelevðsti onnetonta Liisið, hðn koetti edeltðpðin tðyttðð kaikki hðnen toiveensa ja nðytti antavan hðnelle ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kðvi talossa milloin tahtoi, eikð kukaan nðyttðnyt siitð vðlittðvðn. Rouva Barthold, kasvatusðiti, miehensð kðtyri, nðytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi, kuka luutnantin lemmikki oli. Minð kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat. Teidðn poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa synnynnðistð jalomielisyyttððn. Hðn tahtoo pelastaa onnettoman, mutta on itse vaarassa, ja minð olen turhaan varoittanut hðntð. Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, ettð hðn saattoi esiintyð. Hðn teki sen niin erinomaisesti, ettð hðn ihastutti kaikki katsojat. Vaikkapa hðn ei, niinkuin hðnen isðntðnsð, orjakauppias, sanoi, olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli hðn kieltðmðttð parhaita. Minð olin nðhnyt hðnen ammattiinsa kuuluvia maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan nuorallatanssijan tekevðn niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan suloisesti vaikeimpiakin liikkeitð notkuvalla polullaan. Hðn tanssi niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili taaskin Euroopan Herkuleelle, yleis—ð tulvi kaupungista ja maalta katselemaan tðtð uutta ihmettð; tapeltiin pððsylipuista, joka ilta oli huone ððriððn my—ten tðynnð katsojia. Mutta kun nðin tuon ðsken kuolonkalpean, nyt hymyilevðn ja kukoistavan lumoojattaren mielistelevðn yleis—ð vaaralliselta nuoraltaan, tuli mieleeni hirveð epðluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta, joka myrkyttðð niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minð itsekseni, kuinka tuo tytt—, joka tuskin vielð on muuta kuin lapsi, on harjaantunut myymððn suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan kðsien taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin miten tyhjð, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa, ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystð kodista, vuosikautisista kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestð ollut keksitty yhdessð herra Bartholdin kanssa saaliin pyytðmistð varten? Minun tðytyi saada kðsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hðn on kietonut pauloihinsa. Hðn oli hyvin vartioitu; minð tiesin, ettð seinillð oli korvat jokaisen vieraan kðydessð hðntð tapaamassa, ja kuitenkin oli minun pððstðvð puhuttelemaan hðntð kenenkððn kuulematta. Lðhes viikkokausi kului, Stanislaus tuli pðivð pðivðltð ððnett—mðmmðksi, umpimielisemmðksi; jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata. Sattumalta kuulin Felician joka aamu hðmðrissð ratsastavan Penttulaan Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitð oikkuja, joihin hirmuvaltias nyt niin mielellððn suostui, ja jonka selityksenð oli se luonnollinen kiintymys, mitð pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan. Erððnð syysaamuna kello seitsemðn ajoissa minð tulin Penttulaan, sidoin hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonvðki oli perunanotossa, kuusivuotias tytt— tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi nukkui kuorsaten penkillð. áðnið kuului perðkamarista, minð avasin hiljaa oven ja nðin Liisun ja Felician p—ydðn ððressð, kaksi kirjaa avoinna edessð. Lukemiseensa kiintyneinð he eivðt havainneet oven aukeamista. Minð pysðhdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin Liisun selittðvðn Lutherin pienen katkismuksen toista pððkappaletta, ja tuon tuostakin hðn etsi siihen liittyvðt paikat suuresta Raamatusta. He nðyttivðt sangen hyvin ymmðrtðvðn toinen toistaan, sillð oppilaan kiihkeð tiedonhalu korvasi hðnen kielentaitamattomuutensa. -- Uskotko nyt -- sanoi opettaja hellðsti kuin ðiti -- ettð Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista synneistð, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikð hopealla, vaan pyhðllð ja kalliilla verellðnsð ja viattomalla kðrsimisellðnsð ja kuolemallansa, ettð sinð hðnen omansa olisit, hðnen valtakunnassansa hðnen alamaisenansa elðisit ja hðntð iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hðn on kuolleista noussut ja elðð ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa niinkuin tðssð on! Felicia vastasi: -- Tðmð on totinen tosi. Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hðnen silmissððn, alkoivat samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minð ymmðrsin, _miksi_ tytt—, vaikka oli illoin vðsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa. -- Lapsi, jos sen uskot -- jatkoi Liisu hellðsti katsahtaen hðneen -- niin on sinun my—skin elettðvð sen mukaan. Sinun pitðð niin pian kuin mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elðt, ja palvella Herraa Jumalaasi siinð, mihin hðn sinut asettaa. Mutta jos hðn tahtoo vielð jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla kiusauksilla, niin rukoile palavin sydðmin isð meidðn rukouksen kuudetta ja seitsemðttð rukousta. Se vahvistaa sinua, niin ettð henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvðt puhtaina synnin saastutuksesta. -- Mutta minð en voi! sanoi Felicia itkien. -- Mikset voi? Olethan sanonut minulle, ettð vihaat synninpalvelustasi. -- Mutta minð rakastan erðstð, tiedðthðn... -- Etk— ole lukenut, ettð sinun pitðð rakastaman Herraa Jumalaasi _kaikesta_ mielestðsi ja _kaikesta_ sielustasi? Jos saat sen, jota rakastat, niin kiitð Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et hðntð saa, niin kiitð Jumalaa ja kðrsi! -- Anna minun kuolla! -- Mitð hullutuksia? torui Liisu kðsittðen asian yksinkertaisen talonpoikaisvaimon kðytðnn—lliseen tapaan. -- Ikððnkuin kuolema olisi kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kðvisi, kuin taitamattomuudessamme ikðv—imme, niin silloinhan sielu saisi kyllðnsð menestyksestð. Mutta elðmðn leipð tulee isoaville ja janoaville eikð kyllðisille. Muistan minðkin erððn, jota kaikesta sydðmestðni rakastin silloin, kun olin nuori ja ymmðrtðmðt—n niinkuin sinð. Meri vei hðnet, poika paran. Kun sen kuulin, olin juuri leipið paistamassa, ja kaikki leivðt paloivat. Mutta kas, elððhðn minun kuitenkin tðytyi, ja hyvð on nyt niinkuin on. Ja hyvðksi oli minulle, ettei kaikki kðynyt niinkuin minð olisin tahtonut. Tietysti sinun pitðð elðð. -- Anna minun elðð sinun luonasi, Liisu! Minð olen sellainen kummallinen ihminen, ettð minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun luonasi, n—yrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi, tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipð aikaakaan, niin se yht'ðkkið hyppðð pimeððn hautaan. Juuri silloin Pervoi herðsi, ojenteli jðseniððn, haukotteli ja katsoi kelloaan. Minð vetðydyin ovelta, kðvin istumaan penkille ja kuulin ilvehtijðn huutavan: Lðhdetððn! -- Hðn oli nðhtðvðsti se _toinen_ sielu, joka oli maata jyristðnyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka oli kerran hyppððvð maan pingoitetulta k—ydeltð pðistikkaa pimeððn iankaikkisuuteen. Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jððhyvðiset ja meni ohitseni vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi hðntð katsoen minuun syrjðsilmðllð ja irvistðen. Minð unohdin asiani, jonka tðhden olin tullut. Minunhan piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta. Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka pðivð kðvi paljon hðnen luonaan. -- Mitð te olette vailla? kysyi hðn. Minð vastasin, etten minð ollut mitððn "vailla", mutta ettð erðs nuori ystðvðni sairastaa rakkaudenhoureita. -- Menkðð Lappilan muorin luo, hðn parantaa rakkautta, sanoi Liisu halveksivasti. Minð en keitð mitððn taikajuomia. -- Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minð. -- Herra niitð parantaa. Minð olen vain pesuriepu. Minð kerroin hðnelle, mitð katsoin tarpeelliseksi. Hðnen viisaat, levolliset silmðnsð nðyttivðt katsovan lðvitseni. Arvattavasti hðn tuli vakuutetuksi, ettð tarkoitukseni olivat rehelliset, sillð hðn pyysi minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hðn panisi perunapadan tulelle. Vðkeð odotettiin kotiin murkinalle. -- Kuinka monta lasta teillð on? kysyin minð. -- Yksitoista, vastasi hðn. -- Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielð hoitaa paljon sairaita. -- Vanhimmat tyt—t auttavat ðitiððn. Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitð minð ajattelen ilvehtijðneidistð. Minð vastasin epðilleeni hðntð eilen, mutta uskovani nyt, ettð hðnessð oli jotakin hyvððkin. -- Kuulitteko, mitð hðn puhui kahdesta sielustaan? -- Kyllð minð kuulin. -- Sellainen on meidðn laitamme. Eik— Paavali sano, ettð henki taistelee lihaa vastaan ja liha henkeð vastaan? Jumala armahtakoon, kaikissa ihmisissð on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita. -- Hðn, joka sanoo itseððn tyt—n isðksi, on kyllðkin tarpeeksi musta, huomautin minð. -- Eipð tiedð. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielð saattaa vapahtaa. Hðnen tytt— pahansa on kirjava. Minkð muunlainen hðn olisikaan, kun hðn lukee isðmeitðnsð latinaksi? Sairaana ollessaan hðn rukoili neitsyt Mariaa avukseen. -- Hðn on katolilainen. -- En tiedð, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikð Vapahtajaa, vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minð sitð sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hðn tahtoo, niin my—skin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitð kuin hðn. -- Onko hðn kertonut teille elðmðnsð vaiheista? -- Jonkin verran. Hðnellð on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hðnen isðnsð oli sotilas, tuo luoti vei hðneltð hengen. -- Luuletteko siis, ettð hðn on totuudenmukainen ja rehellinen? -- Kyllð hðn on. Tietysti milloin hðn ei vain tanssi nuoralla. Silloin hðn itse sanoo toisen sielun pððsevðn hðnessð valtaan, ja Jumala varjelkoon ihmisparkaa siitð sielusta, se on syntið ja himoa. Ettek— te, herra, voi ostaa hðntð vapaaksi orjuudesta? -- Olen sitð ajatellut. Mutta mitð hðnellð sitten tehdððn? Eihðn hðn voi mennð naimisiin sen ylhðisen herran kanssa, joka hðnet tahtoo. -- Miksei? -- Sentðhden, ettð tyt—llð on kaksi sielua. Hðn on kunniallinen mies, mutta kuka takaa, ettei hðnellðkin ole kaksi sielua? Liisu mietti, mðtti perunoita padasta vatiin, toi p—ytððn voita, leipðð, silakoita ja piimðð, katsoi sitten minua terðvðsti silmiin ja sanoi: -- Pyydðttek— te hðntð omaa itseðnne varten? -- En, sanoin minð levollisesti. -- Niinpð tehkðð sitten armeliaisuudenty—. Ottakaa hðnet omalletunnollenne, ostakaa hðnet vapaaksi. Lðhettðkðð tuo nuori herra kauas pois ja vaatikaa hðneltð varma lupaus, ettei hðn palaa ennenkuin kahden vuoden perðstð. Jðttðkðð lapsi minun haltuuni. Minð vien hðnet kunnon pappilaan muutamien penikulmien pððhðn tððltð, jossa hðnet kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidðtte huolta hðnen elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nðhdð hðnet, ja molemmat pððttðk——t sitten, tahtovatko he toisensa. Jos heistð tulee aviopari, niin hyvð on. Jollei, niin tytt— on ainakin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllð Jumala sitten keinon keksii. Neuvo oli hyvð, ja vaikka epðilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minð kiitin viisasta vaimoa ja tahdoin pistðð hðnelle kultarahan kðteen. -- Mitð sillð tarkoitatte? kysyi hðn. -- Minð olen pyytðnyt lððkitystð kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa vastaan ystðvðn lahja. -- Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hðn nauraen, taikka taittakaa jalkanne, jos se paremmin miellyttðð; minð en silloin kieltðydy. Mutta minð en ota maksua sielunlððkityksestð. Palkitkaa Jumalaa; hðnen asiansa se on. Mies tuli tðll—in tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksðn kappaletta, jotka iðltððn olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden vðlillð. Kaikki, paitsi kðtkyttð kiikutteleva tytt—, olivat olleet mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki nðyttivðt sen nðk—isiltð, kuin eivðt olisi aikoneet jðttðð muruakaan jðljelle murkinaruoasta. Kuuluisa lððkðrivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut talonemðnnðn tehtðvistð, mutta nyt hðn saikin tarpeekseen lððkðrinharjoitusta yhdentoista nðlkðisen vatsan ruokkimisesta. Minð lðhdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein saa huolehtia sekð ruumiin tarpeista ettð sielun ravinnosta. Ensi huolenani oli Stanislauksen poislðhettðminen. Se ei ollut helppoa, mutta sotilaskuri on jðrkðhtðmðt—n. Komppanialle oli tullut vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hðn lðhti synkkðnð, mutta lðhti kuitenkin. Hðnellð ei ollut aikaa edes ilmoittaa lðhd—stððn lemmitylleen. Hðn luuli ehtivðnsð takaisin kolmen pðivðn kuluttua, mutta minð tiesin, ettð ty— vie ainakin kahdeksan pðivðð. Hðnen lðhdettyððn minð kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut my—skin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin. Hðn tuli kuin tulikin, aivan kuin ei hðntð olisi koskaan ollut ajettu ulos ovesta, ja huomasi hevosen perðti ala-arvoiseksi. Minð annoin hðnen p—yhkeillð tyhmyyteni kustannuksella, ja me pððsimme sitten vðhitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hðnet ymmðrtðmððn, ettð olin ajatellut asiaa ja ettð olin ehkð halukas ostamaan tyt—n Stanislaukselle, jos Barthold nðkisi hyvðksi olla kohtuullinen vaatimuksissaan. Hðn vastasi, ettei hðn enðð myy tytt—ð mistððn hinnasta. Nðhtðvðsti hðnen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta. Mutta minð tunsin, mikð hðn oli miehiððn, ja aloin hieroa kauppaa kuin kauppapuodissa. Neljð tuhatta ruplaako? Hðn nauroi. Kuusi tuhatta?... Kahdeksan tuhatta?... Hðn tuskin viitsi vastata. Kymmenen tuhatta?... Tðll—in hðn selitti irvistðen, ettð jos minð tahdon lukea hðnelle kðteen viisikymmentð tuhatta ruplaa, niin hðn ehkð saattaa ruveta ajattelemaan asiaa. Mitð minun oli tehtðvð moiselle petolinnulle? Hðn nðki edessððn halukkaan ostajan, jonka hðn tahtoi kynið aivan paljaaksi. Eikð ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hðn olisi keksinyt kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun pððt—kseksi tuli kuten edellisellðkin kerralla, ettð Herkuleen luultu saalis ajoi hðnet ulos ovesta. Muutamia pðivið kului, ja sillð aikaa kðvi ilokseni Penttulan Liisu luonani. Hðn ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin vapauttaan, mutta samalla olevan epðtoivoisena ritarinsa poissaolosta, mitð hðn piti rakkauden kylmenemisenð. Ja tuon epðtoivon vallitessa "toinen sielu" taas pððsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa. Minð tunnustin, ettð minun kekseliðisyyteni oli lopussa. Eihðn sitð noin vain saata heittðð viittðkymmentð tuhatta ruplaa ahneen verenimijðn kitaan. Mitð oli tehtðvð? -- Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta. -- Mutta muutaman pðivðn kuluttua on liian my—hðistð! -- Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan, vastasi viisas vaimo halveksivasti. -- Oletteko nðhnyt kenenkððn, joka rukoilee palavin sydðmin, joutuvan hðvi——n? Luuletteko Jumalan antavan lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lðhettðmðttð mitððn sitð estðmððn? Herra voi kesyttðð jalopeurat ja tiikerit; jos hðn on mððrðnnyt teidðt aseekseen, niin ryhtykðð asiaan silloin, kun hðn sððtðð, ja tytt— on vapaa! Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen kannattajaksi, mutta minð pððtin odottaa. Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hðn lðhetti minulle valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hðnen asiamiehenððn, sekð kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minð katson sen tarpeelliseksi. Sillð vðlin herra Bartholdin nðytðnt—kausi lðhestyi loppuaan; suosiollisinkin yleis— saattoi viimein kyllðstyð. Herra Barthold huomasi sen ja pððtti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan tulolðhteen tulvilleen. Ihmeellinen nðky hðmmðstytti erððnð aamuna kaupunkilaisia. Kauniit naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, herðsivðt siihen, ettð kðsittðmðtt—mðllð tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja nðkivðt kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisððn ikkunoista, joita he olivat oppineet pitðmððn kaikilta uteliailta silmiltð turvattuina. Pelðstyneet ðidit riensivðt aamupukimissaan ottamaan selkoa tuosta ilmi—stð ja nðkivðt kolmen hirveðn pitkðsððrisen miehen sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla pððt kattojen tasalla. Herra Barthold nðet poikineen kðveli puujaloilla jakamassa sen illan nðytðnn—n ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys" uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitð ilmahyppyjð. Herra Barthold lupasi sy—dð mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina hyppðð ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee nuoralla tanssiessaan terðvið veitsið, ja nuoret herrat lupasivat esittðð "ilmassa lentðvðð intiaania" bengaalitulien valossa. Herra Bartholdin onnistui vielð kerran saada huone katsojia neljðttðosaa vaille. Minð tarkastelin Feliciaa saadakseni selville, minkð sielun vallassa hðn oli. Nyt hðnellð ei ollut aikaa huolehtia ensimmðisestð sielusta; hðnen tðytyi omistautua kokonaan toiselle sielulle, sillð elðmð oli kyseessð. Kun hðn nuoralla seisoessaan heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, terðvðkðrkistð ja kirkkaaksi hiottua veistð, siepaten niitð vuorotellen kiinni varresta, ymmðrsin minð, ettð vðhinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitð julmaa elðmðllð leikkimistð! Kukapa takasi, ettei epðtoivoinen tytt— tahallaan kumartuisi taapðin ja antaisi julman aseen lðvistðð sydðmensð? Minð olin valmis nðkemððn mitð tahansa. Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hðn hypðhti alas, otettiin hðnet vastaan myrskyisin kðttentaputuksin, ja hðn kiitti yleis—ð tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hðnet oli opetettu tekemððn. Hðn oli taas nuorallatanssija -- ei jðlkeðkððn ollut nðhtðvissð itkevðstð parannuksentekijðstð, joka tunnusti Lutherin katkismusta. Kaikki tuossa tyt—ssð oli taaskin suloa, hymyð, bajadeerin keimailua ja valhekullan helyð. Mitð minun oli ajateltava hðnestð? Entiset epðilykseni palasivat. Minð luulin nðkevðni herra Bartholdin kasvojenilmeestð, ettð hðnen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja pððtin katkeroituneena pððstðð hðnet menemððn pettynein toivein. Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan pðivðn kuin sunnuntain kulua nylkemðttð yleis—ð "monen pyynn—stð kaikkein viimeisen kerran". Pyhðpðivð, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on mððrðnnyt lepopðivðksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai turmeltuneitten olentojen ankarin ty—pðivð, olentojen, jotka tekevðt huvin elinkeinokseen. Niinpð ilmoitettiin jo lauantaina, ettð neiti Felicia Barthold oli sunnuntaina kello neljð iltapðivðllð ottava ylhðisiltð aatelisilta ja korkeasti kunnioitettavalta yleis—ltð jððhyvðiset kðvelemðllð pitkin korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun kiinnitettyð k—yttð. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hðnen hyvðkseen --- kaikki tietðvðt, miten moisten lahjanðytðnt—jen laita on -- ja sen kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jðsenet Perun intiaanien pukuihin puettuina. Sunnuntai-aamuna l—ysin sattumalta Stanislauksen kirjoitusp—ydðltð huonolla kðsialalla kirjoitetun ja vielð huonommin kokoon kyhðtyn kirjelipun, missð kieli oli merkillistð saksan, italian ja venðjðn sekoitusta. Sen melkein selvittðmðt—n sisðllys kuuluu suomennettuna nðin: "Ensi sunnuntaina tðytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna minulle silloin merkki, ettð minua rakastat. Kohota punainen nenðliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta minua, valitsen kuoleman." Ei mitððn nimeð. Minð ymmðrsin tuon toisen sielun taholta tulevan hðtðparkaisun. Minusta nðytti, ettð tðten olin saanut merkin toimia, niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut. Edellisenð pðivðnð oli erðs ystðvðni, notarius Ahlefelt, saapunut kaupunkiin. Minð menin tðmðn kokeneen ja taitavan lakimiehen luo, ilmaisin hðnelle aikeeni, ja hðn suostui olemaan avullisena sen toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta vðlikirjaa, jossa herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten hðntð nimitettiin Felicia Bartholdiin ynnð siihen yksityisomaisuuteen nðhden, joka tðllð ehkð oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkil—n syntyperðstð ja aikaisemmista elðmðnvaiheista. -- Kaikkia varokeinoja noudatettiin, jotta vðlikirjasta tulisi tðysin pðtevð, eikð se ollut muuta kuin Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla. Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli vðki paraikaa kirkosta. Erðs vaimo lðhestyi minua ja kuiskasi korvaani: -- Hðn oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt on aika! Minð tunsin hðnet Penttulan Liisuksi. Iltapðivðllð kello neljðn aikaan minð otin kanssani erððn upseereistani toiseksi todistajaksi enkð suinkaan unohtanut vðlikirjaa, valtakirjaa, punaista nenðliinaa, kirjoitusneuvoja enkð Felician viimeistð kirjelippua. Mutta siitð minð ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin selityksen, jota onneton tytt— odotti rakastettunsa uskollisuudesta todistukseksi. Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lðhelle sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttðnyt torille ja jossa hðn intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta. Tðllð kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki lðheisyydessð olevat puut olivat tðp— tðynnð katsojia; kaikki tirkistelivðt tornien vðlille pingoitettua nuoraa. Se nðytti hðmðhðkin verkon seitiltð korkealla sinisessð ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa my—ten oli ihmisolennon astuttava. Hengenvaaralliset uhkayritykset viehðttðvðt aina. Rohkeus uhmailee niitð, kevytmielisyys ihailee niitð, vðlinpitðmðtt—myys herðð horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekðs tunto tylsyttðð muitten perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkið. Nuorallaan kulkeva Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran py—rteisiin putoamisen. Ei kukaan ole pððssyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestð, joka houkuttelee ihmistð nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat ððnet toistavat samoja sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppðð tðstð alas! Katso, sanovat ne, sinð olet suuri, sinulla on valta tuhota itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala pitkðmielisyydessððn on rankaisematta antanut itseððn kiusata, silloin ððnet taaskin kuiskaavat: sinð olet kaksinverroin suuri, sinulla on rohkeutta kuolla ja voimaa elðð! Me kuulimme muutamia ððnið ympðrillð olevasta ihmisjoukosta. -- Lðhteek— ihminen astumaan tuota langansðiettð my—ten? kysyi joku. -- Oh -- sanoi toinen -- sellaiset ihmiset eivðt ole raskaita, ne sy—vðt kerran viikossa. -- Sen tyt—n saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas. Me olemme nðhneet hðnen kelluvan veden pinnalla kuin h—yhen. -- Ruoskittu hðnet on tuonne nousemaan -- kuului neljðs ððni sanovan -- ja jos hðn hengissð pððsee alas, niin hðntð ruoskitaan uudestaan. Se on heidðn luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidðn tðytyy saada selkððnsð, jotteivðt kynnet tulisi nðkyviin. Muutamat paheksuivat, ettð pormestari ja viskaali olivat sallineet tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttðvðn; mutta heidðn vastalauseensa hðipyivðt kuulumattomiin hðlinðssð: tuossa hðn tulee! Nðyttðytyjð ei ollut tytt—, vaan joku poika viikari, joka oli miehekkððn hurjapðisenð ennen hðntð kiivennyt tornin huippuun, sieltð ylhððltð katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista. -- Mikð se tuo valkoinen on, joka nousee yl—spðin pitkin tornin itðsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua. Kaikki katsahtivat sinne pðin. Nðkyi tyt—n hahmo, lyhyt, hðikðisevðn valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu, heleðnpunainen liivi. Tornin ylimmðssð osassa ei ollut sisðpuolella kulkevia portaita. Pððstðkseen huippuun tðytyi kavuta ulos torninluukusta ja sitten kiivetð yl—s tornin seinððn ly—tyjð, katsojille nðkymðtt—mið rautakoukkuja my—ten. Askel askelelta tuhannet silmðt seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento nðytti kuin kðrpðnen nopeasti ja varmasti kiipeðvðn sileðtð seinðð my—ten siihen paikkaan, missð k—ysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hðn istuutui muutamiksi silmðnrðpðyksiksi lepððmððn. Hðnen kiinnekohtaansa ei nðkynyt, joten olisi luullut hðnen istuvan ilta-auringon sðteellð, joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestð. Herra Barthold nousi lðhellð olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon lyhyen pysðhdyksen aikana jððhyvðisnðytðnt——n sopivan puheen. -- Korkeasti kunnioitettu herrasvðki -- julisti hðn sekasotkullaan -- tðssð nðette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan uskaltavan henkensð teidðn arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvðt, huomatkaa, ettð nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta ja ettð se keskikohdalta on notkollaan. Neiti Felicia Barthold astuu tðtð nuoraa my—ten lðntisestð torninhuipusta itðiseen, kiinnittðð punaisen lipun itðisen tornin rautaviiriin ja palatessaan samaa tietð tervehtii teitð keskellð nuoraa. Hyvðt naiset ja herrat, tðmð on neiti Felician jððhyvðisnðytðnt—; minð suljen hðnet teidðn suosiolliseen huomioonne. Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon hðlistessð, kun tytt— tornin huipusta varovaisesti astui k—ydelle. Tðll—in nðkyi, ettð hðnellð oli vasemmassa kðdessððn punaisilla nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli pistetty vy—tðisillð olevaan kultanauhaan. Hðn nðytti niin pieneltð kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne, jotka katsoivat hðntð kiikarilla, luulivat huomaavansa, ettð hðn oli hyvin kalpea. Kuitenkin hðnen ryhtinsð oli vakava ja varma. Hðn tervehti katsojia sormisuukkosin ja lðhti astumaan pitkin nuoraa. Silloin minð kððnnyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hðn saavansa tyt—n takaisin elðvðnð. Hðn vastasi olevansa ihan varma hðnen taidostaan. -- Entð jos hðn heittðytyy alas? huomautin minð. Hðn rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epðr—iden, ettð tytt— kyllð varoo sellaista tekemðstð, koska hðn oli vannonut neitsyt Marian ja pyhimysten nimeen tottelevansa hðntð. -- Se vala ei hðnestð nyt enðð ole minkððn arvoinen, vastasin minð. Hðn on nyt protestantti. Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minð annoin hðnelle Felician kirjelipun. Miehen tummanharmaat, vaanivat silmðt nðyttivðt yhtaikaa katsovan kolmelle taholle. Hðn tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla seurasi tyt—n jokaista liikettð. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle, kun hðn teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitð tuo tarkoitti ja tiedðnk— minð merkin. -- Se tarkoittaa -- vastasin minð tuimasti -- ettð minð yksin tiedðn merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elðvðnð alas nuoralta. -- Verfluchte Dummheiten! ðrðhti Herkules koettaen ivahymyllð peittðð raivoaan, ja kððntyi minuun selin. Minð tunnustan, ettð sydðmeni sykki yhtð kiivaasti kuin hðnenkin. Mitð minun oli tehtðvð, ellei hðn suostu? Laskeutuva aurinko leimahti lðntisten pilvien takaa ja valaisi nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hðnen askel askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkððnsð eteenpðin hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta. Felicialla oli nyt tanko oikeassa kðdessððn, ja hðn teki sillð mitð miellyttðvimpið, aaltomaisia liikkeitð. Jos ei tuntenut hðntð, luuli hðnellð, lapsi paralla, vielð olevan rohkeutta leikkið tuossa huimaavassa korkeudessa. Pððstyððn keskelle nuoraa, missð sen notko oli alimmillaan, hðn pysðhtyi. Hðnen allaan kuulunut hðlinð vaikeni yhtðkkið ihmisten hðmmðstyneinð katsoessa yl—spðin. Herra Barthold joutui ymmðlle, kððntyi aivan hðmmentyneenð minun puoleeni ja kysyi: -- Kuinka paljon? -- Kymmenen tuhatta, vastasin minð. Mies oli vaiti. Luultavasti hðnen oli mahdotonta saada kokoon yhtððn selvðð ajatusta; niin kiintynyt hðn oli nuoraan ja tytt——n. -- Tuuli vie hðnet, kuului huutoja katsojain joukosta. Mutta vaikka oli syytð pelðtð tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan tapahtunut. Felicia oli vain pitkððn tðhystellyt allaan olevaa ihmisten vilisevðð joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpðin. Loppupuolen matkaa hðn kulki yhtð onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nðhtiin tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen tuuliviirin yllð. Katsojat kajahuttivat ððnekkðitð elðk——nhuutoja: herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lðhettðð perulaisensa ensimmðiselle ry—st—retkelle. Sillð aikaa kun Felicia levðhti kootakseen voimia paluumatkaa varten, tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hðn sai lukea valmiin vðlikirjan ja selitti "minun tðhteni" tyytyvðnsð kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minð pysyin tarjouksessani ja kysyin kylmðsti, vaikka sydðmessðni kuohui, mitð hðn luulee minun tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tyt—stð. Hðn vastasi uhkamielisesti: -- Kuolkoon! Siinðpð se pulma olikin. Hðn tunsi minut, mutta minð tunsin my—skin hðnet. Me erosimme vielð kerran asiasta sopimatta. Felicia lðhti paluumatkalle, jota vaikeutti yhð kiihtyvð tuuli ja vielð enemmðn se, ettð hðnen nyt tðytyi astua lðnttð ja aurinkoa kohti, joka paistoi suoraan hðnen kasvoihinsa, vaikka oli nðhtðvðsti odotettu sen pysyvðn piilossa. Minð olin liian kiihtynyt voidakseni silloin kðsittðð hðnen uhkayrityksensð suuruutta, mutta kun vuosia my—hemmin olen sitð ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmðrrð, mitenkð onnellinen loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta. Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmðisestð menestyksestð, ja nenðkkððt poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle, huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppðð alas. Felicia oli taas pððssyt keskelle nuoraa ja pysðhtyi yhtð ðkkið kuin edellisellð kerralla. Kiikareilla nðki hðnen kauniin, tummakutrisen pððnsð hitaasti kððntyvðn ikððnkuin tarkasti silmðilemððn alla olevia vðkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin kðheðn ððnen kuiskaavan: -- Kaksikymmentð tuhatta! Nuorallatanssija seisoi muutamia silmðnrðpðyksið suorana ja liikahtamatta. -- Hðn on vðsyksissð! Hðn levðhtðð! hðlisi ihmisjoukko. -- Aurinko hðikðisee hðntð! mumisivat toiset. Samassa silmðnrðpðyksessð nðhtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan esineen putoavan ylhððltð tuulen kannattamana kaaressa maahan. Vðkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten kivikkoon. Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui kðsivarteeni. Minð tunsin hðnen kðtensð vapisevan, kun hðn kuiskasi: -- Vðlikirja! Minð kirjoitan! Me olimme valmiina. Ei koskaan ole vðlikirjan alle nopeammin kirjoitettu. Ystðvðni pitðessð huolta nimistð minð nousin kaivon kannelle antaakseni sovitun merkin. Tytt— ei nuoraltaan voinut tuntea kasvojani, mutta sen sijaan hðn erotti univormuni. Mutta punaista nenðliinaa ei ollut missððn. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitððn tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidðn tunkeutuessamme vðkijoukon lðpi. Ja tuollaisesta mitðtt—myydestð riippui ihmishenki! Siinð seisoin voimattomana, epðtoivoisena, joka hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittðvðn siipensð lentoon -- tuohon kolmanteen hyppðykseen, joka oli oleva viimeinen. Herra Bartholdin aavistus nðytti levinneen koko yleis——n. Kauhu kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivðt pois pððstðkseen nðkemðstð putoamista; toisia vietiin pois py—rtyneinð; moni sadatteli jumalatonta uhkayritystð. Katsojat nðyttivðt olevan varmoja siitð, ettð tytt— oli vðsynyt ja ettð hðn on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hðnen alleen. Hento, valkoinen olento, jonka ððripiirteet nðkyivðt kiitðvðð pilveð vasten, seisoi pitkðn hetken suorana; sitten _hðn kðvi nuoralle istumaan_. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja taitoa tuo temppu kysyy. Pitðessððn milloin toisella, milloin molemmilla kðsillððn kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hðn nðytti ainoastaan lepððvðn. Jotkut kðsittivðt sen keimailuksi; kuului joitakuita elðk——nhuutoja. Minð ymmðrsin, ettð onneton tytt— vielð mahdollisimman kauan odotti merkkið. Silloin nðkyi tornin kulmasta punainen nenðliina kohoavan ilmaan... ensimmðisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllð nðkynyt valkeita nenðliinoja liehumassa; mikð onnellinen sattuma oli niistð yhden vðrjðnnyt punaiseksi? Seuraukset nðkyivðt heti. Felicia Barthold oli pððttðnyt elðð. Erittðin varovasti hðn nousi seisomaan, tervehti yleis—ð ja lðhti viimeiselle, kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti lðntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kðdellððn tasapainoa sðilytellen hðn suojeli toisella kðdellððn silmiððn auringolta. Hðnen ruumiinsa joka nivel nðytti olevan joustin, joka liike painolakien tðysin matemaattisen laskelman tulos. Minð olin nðhnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitððn tðmðn kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtðvð. Ja mitð olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen suorittamiseen. Felicia pððsi lðntiseen torninhuippuun, lepðsi siellð vðhðn kauemmin kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa. Hðn oli nyt meidðn omamme. Minð tahdoin ensimmðisenð ilmoittaa hðnelle hðnen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen ennen. Stanislaus oli palannut y—tð pðivðð ratsastaen ja saapunut nðyttðm—lle juuri parhaiksi ehtiðkseen vielð huiskauttaa nenðliinansa ilmaan. Minð kuulin sittemmin, ettð tuo punainen liina oli ollut tuntomerkkinð Felician esiintyessð Bartholdin nðytðnn—issð. Stanislaus piti py—rtynyttð tytt—ð sylissððn. Liiallinen ponnistus ja hermojen jðnnitys, joka yksin oli pysyttðnyt hðnet nuoralla vaarallisen matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttðneet hðnet, kun hðn pððsi maahan. Minð ilmoitin muutamin sanoin ystðvðlleni, ettð Felicia on vapaa, ja valmistauduin viemððn hðnet Penttulaan. Silloin herra Barthold ilmestyi vielð kerran anastamaan saalistaan. Minð huomautin, ettð hðn unohti kauppakirjan. -- En minð sitð ole unohtanut, vastasi hðn, mutta minð en vielð ole kuitannut korvaussummaa. -- Tðssð on vekseli koko summasta! Hðn tarkasti paperia ja vastasi: -- Mahdollisesti vekseli on hyvð, mutta minulle kelpaa vain kðteinen raha. Mitð oli tehtðvð? Vekselið ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun tðytyi toistaiseksi jðttðð voimaton tytt— hirmuhaltijansa huostaan, mutta pððtin seuraavana aamuna vaatia hðnet vapaaherratar Elisabetille. Maanantaiaamuna onnistui minun erððltð kauppiaalta saada vekselin summa suurimmaksi osaksi Venðjðn kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minð saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan vapaaksi orjuudesta. -- Hðn on teidðn vallassanne, sanoi herra Barthold kylmðsti. -- Etsikðð hðntð, mistð mielenne tekee. Minun luonani hðn ei ole. Hðn lðhti pois viime y—nð, enkð minð tiedð minne. Jo ennestððn kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista niin, etten koskaan olisi odottanut tuon ððnett—mðn mietiskelijðn voivan niin kiihtyð. Yhtðkkið hðn tempasi miekkansa ja sy—ksyi Bartholdia kohden huudahtaen: -- Koira, sinð olet tappanut hðnet! Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hðn tðhðn asti oli ruoskinut. Ennenkuin minð ehdin estðð, tarttui Barthold hðneen kiinni herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus kaatui maahan, vasemmassa kyljessð syvð verta vuotava haava. -- Jos minð olen sinun koirasi, niin minð olen kauan vainunnut askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jðljet! riemuitsi Herkules sðken—ivin silmin. -- Herra kapteeni, te voitte todistaa, ettð tuo poika ahdisti minua terðaseella ja haavoitti itseððn omalla miekallaan! Hðnen viime sanojaan minð en uskonut, vaan epðilin heti, ettð taitava silmðnkððntðjð oli kðtkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitððn ei voitu todistaa. Bartholdin rengit sy—ksyivðt sisððn, aseina rautakanget, ja minð olin onnellinen, kun sain ystðvðni pelastetuksi hengissð. Hðn oli hy—kðnnyt; asiasta ei ollut hyvð nostaa melua. Stanislaus vietiin asuntoomme: lððkðri sanoi vasemman keuhkon olevan lðvistetyn. Minð kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hðn saapui kymmentð pðivðð my—hemmin -- sillð kirjeet kulkivat ja matkat sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa -- oli Stanislaus melkein kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta, uhkasi lopettaa hðnen pðivðnsð. Lððkðri ei sanonut enðð olevan mitððn toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun. Minð en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia "viisaita akkoja", sillð lððkðri tekee epðilemðttð oikein pitðessððn silmðllð ilkivaltaa, jota monin paikoin heidðn parannusmenettelyissððn harjoitetaan. Mutta yhtð vððrin on minusta, jos lððkðri teorioidensa nðk—kannalta hylkðð kaiken, mitð hðn ei ensin ole tarkoin tutkinut. Puolet hðnen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia naisia ja oppimattomia miehið, joille luonto on suonut tarkan silmðn huomaamaan ihmiselimist—n hðiri—itð ja jotka pitkðllisen harjoituksen avulla, ehkðpð monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet tietðmððn paljon, mitð lððkðri ei koskaan l—ydð kirjoistaan. Penttulan Liisu oli tðllainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlððkðri, mutta taudinmððrittelyssð tarkkasilmðinen ja nopea kðsittðmððn parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lððkðrien teoriat hðpeððn ja vastoin heidðn ennustuksiaan muuttaneet varman kuoleman kukoistavaksi elðmðksi. Hðn tiesi ruumiin lððkkeitð, mutta samalla my—skin sielun lððkkeitð, joita lððkðri ei tunne, ja hðn oli niitð, jotka mieluimmin lððkitsevðt molempia yhtaikaa, koska nuo ihmisen molemmat puolet ovat hðnen mielestððn niin likeisesti yhteydessð keskenððn, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen parantamista. Juuri tðmð puute, mitð anatomiasalin alustaviin opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lððkðrit ja fysiologit sittemmin voivat ainoastaan osaksi korvata pitkðaikaisella kokemuksella. Onnettomat ne potilaat, joiden lððkðri on tutkinut ihmistð ainoastaan haaskana! Penttulan Liisu kðytti aluksi vesikððreitð poistaakseen tulehduksen, ja kun se onnistui, seurasi jðrjestyksessð sielun lððkitys. Minð en ryhdy kuvailemaan hðnen parannustapaansa; ensiksi oli saatava mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikð saattoi hðiritð tai kiihoittaa. áiti istui sairaan vuoteen ððressð ja kohteli hðntð kuin pientð lasta, lauloi hðnen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita muistoja. Ja kun hðnen pikku poikansa nðin aivan vðhitellen taas kasvoi nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lðmmittðvðt ja tuhoisat liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisððn. Feliciaa ei saatu haihtumaan hðnen mielestððn, hðnet oli vain asetettava kauas toivon etualalle. Hðntð tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa parantua ja rohkeutta elðð; hðn oli sentðhden kerran tuleva takaisin, mutta ei vielð. Minð en aikonut antaa tyt—n kadota teille tietðmðtt—mille. Heti kun olin huolehtinut ystðvðni ensi hoidosta, lðhdin herra Bartholdin luo mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet vðlikirjan alle. Me yllðtimme Herkuleen hðnen juuri ollessaan nousemassa matkavaunuihinsa. Hðnelle ilmoitettiin, ettð hevoset voitiin pððstðð valjaista; hðnen ei sallittu lðhteð kaupungista, ennenkuin hðn oli luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hðnen haltuunsa. Tuon uhkauksen hðn otti vastaan ensin uhmaillen, sitten rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen poliisivoima, kaksi portille asetettua miestð, niin mies tuli vakuutetuksi, ettð hðnen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensð olivat aivan turhia. Hðn tunnusti vðlikirjanteon jðlkeisenð y—nð lðhettðneensð Felician vaimonsa vartioimana lðhimpððn kaupunkiin, jotta he sieltð tilaisuuden tullessa pyrkisivðt Ruotsin puolelle. Bartholdin tðytyi heti lðhettðð Pervoi noutamaan tytt—ð ja jððdð itse vartioituna panttivangiksi. Kuuden pðivðn kuluttua tytt— l—ytyi, korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen, mitð ei kuitenkaan enðð kðynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat saattoivat hðnet lempeðmmðlle mielelle, yhdentekevðð: hðn ilmoitti kuin ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperðn ja aikaisemmat vaiheet. Hðnen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensð Conti, ja hðn oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isð, Itðvallan palveluksessa ollut upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hðn kaatui sodassa, turmeltui hðnen vaimonsa, Felician ðiti, yhð enemmðn. áidin kuoltua kurjuudessa hðnen yhtð rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat Felician haltuunsa ja viimein myivðt hðnet kuuden vuoden ikðisenð Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittðminen kasvatusisððnsð ja yhtð varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin huonot kaupat. Nðiden selitysten jðlkeen herra Barthold pððstettiin matkustamaan kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tðstð Euroopan Herkuleesta kuullut muuta kuin ettð hðnet parin vuoden kuluttua ry—sti ja murhasi Venðjðllð hðnen oma uskollinen Pervoinsa. Hðnen nuorempi uhrinsa, Gouvernina parka, jota minð en voinut pelastaa, jatkoi vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissð niiden pistimien lðvistðmðnð, joiden yli hðn monen monta kertaa ennen oli vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjððn. Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hðn ei voinut kðsittðð outoa vapauttaan; hðnen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua keskenððn. Mitððn muuta hðn ei halunnut kuin nðhdð Stanislausta, ja hðn saikin nðhdð sairaan nukkuvana minun lðsnðollessani. Felician hellyys oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minð kerroin siitð hðnelle. Ah, tuolla uudella ystðvðllð ja suojelijalla oli itsellððn kova taistelu kestettðvðnð. Hðn oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia Maleschalchin nimen; siihen oli syytðkin, sillð sama nainen oli kerran tuottanut hðnen miehelleen niin katkeria kðrsimyksið, tehnyt hðnet naistenvihaajaksi ja nyt tyttðrensð vðlityksellð vielð kuoltuaankin hðiritsi perheen rauhaa. Lðhes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana, kieltðytyen tapaamasta tuota kasvatustytðrtððn, joka oli ehkð liittyvð hðneen vielð lðhemmin. -- Lðhettðkðð pois hðnet, minð kyllð pidðn huolta hðnestð! Mutta sitðpð ei Felicia tarvinnut. Hðn tarvitsi ðitið, jota hðnellð ei ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hðn ei ollut koskaan kokenut, ennenkuin hðnen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken rannalla. Hðn tunsi itsensð hyljðtymmðksi kuin koskaan ennen; minkð arvoinen on vapaus siitð, joka tuntee olevansa yksin maailmassa? Olipa hðnellð kuitenkin erðs, joka ryhtyi hðnen asiaansa ajamaan. -- álð itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhðisillð rouvilla on omat pððhðnpistonsa, mutta minð sanon heille: ei riitð, ettð vetðð lapsen jðrvestð, sitð on my—skin lðmmitettðvð sylissð. Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat erððnð y—nð valvoivat sairashuoneen viereisessð kamarissa oven ollessa raollaan: -- Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nðhdð kasvatustytðrtðnne? -- Koska hðnen nðkemiseensð liittyy tuskallisia muistoja, vastasi vapaaherratar Elisabet kartellen. -- Sitðpð juuri ajattelinkin, sanoi tyt—n suojelijatar. Mutta kun Jumala lðhettðð meille laupeudenty—n suoritettavaksi, niin hðn ei tahdo, ettð se jðtetððn keskenerðiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar, kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jðtðtte hðnet palkatun hoitajan varaan, niin hðn kuolee. Jos jðtðtte puolikuolleen lapsen maailman huostaan, palkattuihin kðsiin, niin se kuolee henkisesti ja on vielð kerran hyppððvð koskeen. Ilvehtijðstð voi jotakin tehdð, nðettek—s. Mutta hðnellð on sielu, jonka Jumala antoi hðnelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani hðneen hðnen k—ydellð tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se toinen sielu pððsee hðnessð valtaan? Seuraavana pðivðnð Felicia pððsi ylhðisen rouvan puheille. Hðn heittðytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hðnen kðttððn ja pyysi hðneltð anteeksi, ettð oli tuottanut hðnelle surua. Lapsi raukka, hðn ei tiennyt, miten paljon hðnen suojelijallaan oli hðnelle anteeksiannettavaa. Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hðn nosti tyt—n yl—s ja sulki hðnet syliinsð. Siitð hetkestð asti Felicia ikððnkuin kasvoi kiinni hðnen sydðmeensð. Tytt— lðhetettiin vanhan palvelijan suojissa Viipurin lððnissð olevalle maatilalle, ja poikansa parannuttua vapaaherratar nouti hðnet luokseen ja rupesi itse hðntð kasvattamaan. Minun tulee lisðtð, ettei se suinkaan ollut mikððn helppo tehtðvð. Felicia oli hyvðlahjainen, mutta my—skin sangen villiytynyt. Sitð elðmðð, jota hðn oli viettðnyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden ikððn, ehkðpð aikaisemminkin, ei saatu yhtðkkið muutetuksi, niin ettei siitð olisi jððnyt huomattavia jðlkið. Hðnen tðytyi aloittaa aivan alusta, ei ainoastaan mitð tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin oikeuskðsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kðrsinyt niin paljon toisen naisen erehdysten tðhden, ei osannut kesyttðð tuota maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hðn vaati liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssððnt—ihin, missð hðn tekikin oikein, mutta sitð paitsi my—skin seuratapojen ahtaaseen kureliiviin, mikð oli vððrin. Siitð seurasi sama kapina, joka nðhtiin Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat hðntð melkein yhtð paljon kuin entisetkin; hðn tuotti kasvatusðidilleen paljon huolta. Yksinpð hðnen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan entisen orjan viekkautta. Kasvatusðiti ei uskaltanut koskaan jðttðð hðntð vartioimatta pelosta, ettð hðn tyhjentðisi juveelilippaan, ratsastaisi jonakin pimeðnð syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut pudottanut. Vielð vðhemmin uskallettiin hðntð pððstðð katsomaan kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hðnet tavattu palvelijain riemuksi kðvelemðssð vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu puistoon: Mutta monien tðllaisten oikullisten entisiin elðmðntapoihin eksymisten jðlkeen Felicia oli taas niin vilpitt—mðn katuvainen, niin hellð ja niin huomaavainen kasvatusðitinsð pienimpiðkin toivomuksia kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhð uudelleen hðnelle anteeksi antamatta ja hðntð rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti. Viidentoista ikðisenð hðn oli tuntenut tðysikasvuisen naisen sydðmen sykkivðn; seitsemðntoista ikðisenð saattoi hðntð pitðð oikullisena lapsena. Hðn oli vilkas, ajattelematon, herkkð kaikkia vaikutuksia vastaanottamaan, viehkeð huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja pðivðnpaiste vaihtelevat. Kasvatusðiti, jota hðn rakasti melkein yhtð paljon kuin pelkðsikin, ei ollut vðlinpitðmðt—n Felicia Contin aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitð herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynð siihen huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistð haihduttaa nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin suosiollisesti ajattelemaan lðhempððkin sukulaisuusliittoa. Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jðlleen palvelukseen. Kðsittðmðt—n ja kummallinen hðn oli aina ollut, eikð pitkðaikainen sairaanaolo ollut hðntð tehnyt vðhððkððn avomielisemmðksi. Minua ihmetytti, miten helposti hðn sitoutui olemaan kolme vuotta nðkemðttð Feliciaa. Hehku nðytti palaneen loppuun, tuhka vain oli jðljellð. Hðnen lupauksensa tðyttðmistð helpotti rauhanteko, joka aiheutti meidðn pataljoonamme siirtðmisen Etelð-Venðjðlle puolentoistasadan penikulman pððhðn vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta kðyttivðt tuota onnea odottamattoman vðhðn. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhð enemmðn isðnsð kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja, joka ei vðlittðnyt vðhððkððn kestððn kaunottaresta, ei edes ennen ihailemastaan, ja jossa nðytti olevan jðljellð ainoastaan rahtunen hellyyttð ðitiððn kohtaan. Kun eron kolmas vuosi lðhestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus erððnð pðivðnð hðmmðstyksekseni, ettð hðn oli pyytðnyt eroa virastaan. Minð toivotin hðnelle onnea sen johdosta, ettð hðn nyt saattoi alikapteenina palata isðnmaahansa ja ruveta maanviljelijðksi -- se toivo kajasti nðet jokaisen Venðjðn palveluksessa olevan suomalaisen upseerin mielessð. -- Niin, vastasi hðn, minð lðhden kotiin mennðkseni naimisiin. -- Felicia Continko kanssa? Hðn ny—kðytti pððtððn ajatuksiinsa vaipuneena. -- Mutta oletko ajatellut tðtð askelta? Etk— pelkðð, ettð teidðn tunteenne ehkð ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan hðntð ja pððtð vasta sitten? -- Mitðpð se hy—dyttðisi? Eihðn kukaan kohtaloaan kierrð. Hðn lðhti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin, vaan sen vðlinpitðmðtt—mðnð orjana, jota hðn nyt piti kohtalonaan. Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensð sulkeutunut elðmð, jolloin ei mikððn ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran olivat saaneet tuon hiiltyneen sydðmen hehkumaan, olivat tehneet miestiskelijðstð salliman uskojan. Hðn ei enðð rakastanut sitð viehðttðvðð impeð, joka lempi hðntð etelðmaisen hellðsti ja pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hðnet omakseen kuin hðn olisi ollut vðlttðmðt—n paha, tuon "kohtalon" suoma lahja, jota hðn ei voinut kiertðð ja joka kerran oli heittðnyt tyt—n hðnen syliinsð kosken rannalla! Minð pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla lðsnð hðissð, jotka vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin maatilalla lðhellð Viipuria. Harvoin olen ollut hðissð, jotka olisivat luvanneet niin vðhðn kotoista onnea. Morsian oli sðteilevðn kaunis, mutta kyynelsilmðinen ja alakuloinen, sulhanen synkkð ja raskasmielisen nðk—inen; emðntð koetti turhaan salata tyytymðtt—myyttððn ja toiveittensa pettymistð; vieraat katselivat salaa toinen toistaan ikððnkuin sanoen: mitðhðn tðstð tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan arvoista niin pienin toivein liittðð ylhðiseen perheeseen nuorallatanssija? Mutta niinkuin olen nðhnyt muutamien avioliittojen alkavan mitð riemullisimmasti ja pððttyvðn onnettomasti, niin minð nðin nyt pðinvastaista. Sen mitð nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta my—hemmin vapaaherratar Elisabet. Kun yksinkertainen, kðytðnn—llinen ymmðrrys -- miksikð en sanoisi talonpoikaisymmðrrys -- sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin, monimutkaisiin, vððristyneihin oloihin, kun se niissð saa vaikuttaa ja toimia selvðnðk—isin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin sattuu toisinaan tuo ymmðrrys saamaan selvðksi sotkuisen vyyhden. Penttulan Liisu, jota sekð morsiamen ettð sulhasen oli kiittðminen hengestððn, kutsuttiin hðihin ja hðnet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hðn istui ððneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hðnen viisaat harmaat silmðnsð oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitðnyt olla. Kuuluisan naislððkðrin maine oli jo ennen hðntð ehtinyt Viipurin seuduille, ja kun siellð ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista raihnaista, jotka tahtoivat kðyttðð hyvðkseen tilaisuutta pððstðkseen jðlleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitð tekevðlle muorille vastoin hðnen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistð. Kuudeksi pitkðksi kuukaudeksi hðnen tðytyi mielipahakseen jðttðð miehensð ja lapsensa tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisið terveiksi, ja hðn asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin luona. Hðnen vaikutuksensa tuli siellð sitð suuremmaksi, kun hðn ei nðyttðnyt vðhimmðssðkððn mððrðssð mitððn vaikutusvaltaa vaativan. Kaikki kysyivðt hðneltð neuvoa: hðnen piti sanoa ajatuksensa karjasta, kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja kðsit—istð; hðnen piti ennen kylðnlukuja luettaa laiskoilla katkismusta; hðnen piti sunnuntai-iltoina selittðð saarnaa palvelusvðelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein uteliaisuudesta lðsnð nðissð selitystilaisuuksissa ja mieltyivðt niihin. Selitysten jðlkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta. Niinkuin moni muu nuori mies ei hðnkððn uskonut muuta kuin mittausopin selvi—itð. Hðn ei salannut epðilyksiððn, mutta hðn oli tavannut vðkevðmpðnsð; hðn kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hðnet aseettomaksi, hðn ryhtyi epððmððn, mutta hðnet voitettiin. Se ðrsytti hðntð; hðn kðvi vilkkaaksi ja puheliaaksi, kðytti kaiken oppinsa, mutta joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lððkitsijð oli paitsi Raamattua tutkinut my—skin ihmissydðntð. Hðnen kokemuksensa oli hyvin rikas, hðnen yksinkertainen, levollinen ja selvð todistelunsa niin sitova, ettð uhmailevan epðilijðn tðytyi tunnustaa olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistð uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi itsensð uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, ettð piti sillð alalla uskonsa omana tietonaan. Hðnen todistelunsa koski aina kristillisyyden sovittamista elðmððn, ja siinð hðn oli vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hðnen tðytyi uskoa kðskysanat. Kun kerran keskusteltiin elðmðnuskosta, ei siitð enðð ollut pitkðlti yksityisiin sydðmen huoliin. Vðhitellen tðmðn pienen perhenðytelmðn kolme pððhenkil—ð olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydðmensð pimeðn sopen. Hðn sanoi vapaaherratar Elisabetille: -- Jumala tarvitsi kuusi pðivðð maailman luomiseen, ja hðn luo yhð vielð. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi pðivðnð? Stanislaukselle, joka ei salannut elðmðnkyllðstymistððn, hðn sanoi: -- Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut pððhðnsð, ettð maailma on hðviðvð seuraavana mikonpðivðnð. Matti istui ja itki, jðtti peltonsa hoitamatta eikð vðlittðnyt vaimostaan eikð lapsistaan. Vaimo kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpðivð tuli ja maailma oli entisellððn, joutui Matti hðtððn, kun ei muka leipðð ollut, mutta vaimo leipoi leipðð uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, ettð hðnellð oli vaimo. Mitð Stanislaus tuumi moisesta ripityksestð, en tiedð, mutta ei Feliciakaan jððnyt osattomaksi. -- En koskaan -- sanoi Liisu -- ole nðhnyt vallattomampaa varsaa kuin isðni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikð koko kylðssð ollut miestð, joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. -- Mitð pitðð minun tehdð? sanoi isð; pitððk— minun nuijia se? -- álðhðn toki, annapas minð koetan! sanoi ðiti. Ja ðiti alkoi juottaa ja sy—ttðð ruunaa, puhui sille ystðvðllisesti, antoi sille leipðð ja sai sen pysymððn hiljaa valjaissa. Joka kerta kun ðiti tuli verðjðlle, tuli hevonen hðntð vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin haasta, eikð isðllð ole koskaan ollut niin hyvðð hevosta. Sillð katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitðð kðyttðð sðvyisyyttð ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvðllð, eikð rakkaus jðð hedelmðð vaille. Moni hyvð sana haihtuu tuuleen, mutta nðissð sanoissa oli jotakin, joka niitð idðtti. áiti tuli hellemmðksi, poika avomielisemmðksi; nuoressa vaimossa lapsi alkoi kehittyð naiseksi. Felician _ensimmðinen_ sielu pððsi valtaan; _toinen_ vðistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan -- ahdettuna, kuten hðn itse sanoi, kuin heinðhðkki tðyteen nuoren karjan rehua -- olivat pilvet jo melkoisesti hðlvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua pikku tytt— tuli kietomaan kðsivartensa noiden kolmen ympðri, oli Jumala jo luonut hyvðn osan paratiisia. Matti Penttula kðsitti, ettð hðnellð oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan aisoihin. Minð tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua erððnð iltana joulunpyhinð tulin heitð tervehtimððn. áiti ja poika istuivat ty—huoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtðvðð, jollaiset aina olivat hðntð huvittaneet. Kolme sievðð pikku tytt—ð kiipeili uteliaina entisen naistenvihaajan olkapðillð. Lapset olivat paitsi muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa oli puusðrmi—itð ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden vðliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke tasapainotankoineen asetettava niin, ettð se pysyi tasapainossa. Tuo ei ollut mikððn helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten siinð puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisððn taluttaen kðdestð kaksivuotiasta poikaa. -- Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tyt—t ðidilleen. -- Niin, sanoi isð hymyillen, pyytðkðð ðitið koettamaan; hðn osaa paremmin saada sen pysymððn! Felicia punastui tuosta vieraan lðsnðollessa hðnen entiseen elðmððnsð tehdystð viittauksesta. Mutta hðn malttoi mielensð ja vastasi: -- Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla seistessð pitðð olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa! -- Mitð vielð, kyllð se pysyy langalla, kun vain l—ytðð oikean painopisteen, sanoi mekaanikko. -- Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet. Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja sanoi: -- Emmek— olekin sokeita? Aina naiset l—ytðvðt tuommoisen hienon ompelulangan, emmekð me muut huomaa sitð edes kiikarillakaan! -- Oletko viimeinkin alkanut ymmðrtðð asian paremmin? ilvehdin minð. -- Olen, sanoi hðn, kuka voi kestðð kokonaisen pataljoonan hy—kkðystð? Ensin sain erððn, joka kantoi minua kðsivarsillaan. Sitten putosi kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin satoi pððlleni kolme pientð parkujaa. Onni, ettð minulla on poika, muuten olisin hukassa. Minð ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko hðnet kokonaan unohdettu tuossa ylhðisessð kodissa. Ikððnkuin nuori vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hðn neljð lastaan ja sanoi nimet: _Liisu_, Felicia, Olga, Stanislaus. -- Isoðiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti isð. -- Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristið lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden lapsesta erððn kelpo vaimon kaiman, joka oli tyt—n kummina. -- Hðn oli _minun lankani_, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti hymyillen. -- Ja my—skin minun ja minun poikani, lisðsi vapaaherratar Elisabet. Minð ajattelin kaikkia nðkymðtt—mið lankoja, joilla maailman pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen; hauraita, nðkymðtt—mið, usein poikki menevið lankoja ne ovat, ja moni ne katkoo kuin rasittavan kahleen -- hienompia kuin hienoin hðmðhðkin verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten tarttuessa nðihin korkeuden sðikeihin. Felicia Conti oli l—ytðnyt sellaisen langan, ja _sentðhden_ hðn ei ollut pudonnut. KAHDEKSAS KERTOMUS. Briitta Skrifvars. Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntðnyt Itðmerta, kun vanha vihollinen sumu taaskin pysðytti matkan Gotlannin kohdalla. Perðkannen matkustajat kiistelivðt, kuka oli saanut kahdeksannen arvan ja kuulivat iloiten, ettð rouva R—nnevall suostui tðllð kertaa uhrautumaan. Hðn oli syynð kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen hðmminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, ettð tunsi tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymððn taisteluun kahdeksantena vuorossa. -- Eversti Hemming -- sanoi hðn -- on esittðnyt meille "kansannaisen", lððkitsijðvaimon, jolla nðytti olevan kaitselmuksen osa hðnen vaikuttavassa kertomuksessaan. Minð olen ððrett—mðn kiitollinen, ettð eversti hyvðntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni henkil—lle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientð lisðystð. Oman pienen kokemukseni mukaan tahtoisin esitellð lððkitsijðvaimon jonkinlaiseksi naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jðnterðt, karkeat, kovat kðdet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epðilyttðvð esiliina, tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, ettð osaa olla kieltðytymðttð, milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyð tai totilasia. Enk— ole oikeassa herra eversti? Eik— se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen? -- Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lððkitsemistð harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan kuin teidðn esittðmðnne, tapahtui se sen tðhden, ettð minð olen nðhnyt hðnet omin silmin ja ettð minua enemmðn miellytti tðmð luonnonparannus, joka yhdistðð pððn ja sydðmen, kuin tuo hevoslððkinnðn ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun ammattikumppaneille. Jos minð olisin lððkðri, lðhettðisin puolet noista ihmeentekij—istð hornaan, johon he oikeutta my—ten kuuluvat, mutta toisesta puolesta minð ehkð valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun arvoista, ja muiden luo lðhettðisin kolmannen osan sairaistani. Kun Herramme hyvyydessððn asettaa terðvðn ymmðrryksen, tarkan silmðn ja hienotunteisen sydðmen lapsen kehtoon, luuletteko hðnen aina valitsevan pitseillð koristettuja kapaloita tai kirjailtuja pððnalusia? Eik—hðn hðn yhtð usein voi valita vðlikappaleitaan kurjien riepujen keskeltð ja karkeatekoisista kehdoista? -- Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. -- Olenko minð kieltðnyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvð herra, minulla oli imettðjð, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hðn ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minð sanon, ettð nuo kansan lððkitsijðmiehet ja -naiset ovat semmoisia, miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympðrist—ssððn, siis ehkð rehellisið ja hyvðsydðmisið ihmisið, mutta ulkomuodoltaan karkeita, eivðtkð juuri herkkið kðsittðmððn tunteita. Jos on olemassa jokin poikkeus, niin vðitðn, ettð siinð on my—skin huomattavissa merkkejð sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja vððristellð, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta, esimerkiksi kiitollisuutta. Ettek— luule kiitollisuutta tarvitsevan kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta ðlð koskaan hyvðð!" sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllð siinð on jotakin perðð. -- Ja tuollaisen inhoittavan sððnn—n te etsitte lastenhuoneajoiltanne, jolloin herra istui p—yhkeðn kopeana pulpetin ððressð ja talonpoika sai n—yrðsti odottaa eteisessð! Antakaa talonpojan olla hyvðksymðttð kiitollisuutta, joka vaatii hðneltð matelevaista alamaisuutta. Valitkaa toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vðhemmðn voimakas tai vðhemmðn arka torpassa kuin salongissa? -- Kiitðn n—yrimmðsti, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun ajatukseni oli, ettð kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpð rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtð voimakkaana -- niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten juuri -- niin ei se kaikkialla esiinny yhtð hienona. Torpan rakkaus eroaa salonkirakkaudesta siinð, ettð siitð puuttuu koristelu. Minð tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkð sen tðhden luonnollisemman, ettð hðn on kaikkien tunteiden yhteisellð perustalla. Saanko esittðð pðivðpalkkalaisen tyttðren, joka rakastaa kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen naisen hienoutta ja jaloutta? -- Mikð olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliðs korostus viimeisessð sanassa. -- Entð minun kðsilaukkuni? ... huokasi neiti Hemming. Kaikki pitivðt sitð Itðmeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu, mutta uskollista luutnanttia ei vielð ollut tavattu. -- Mitð? vastasi eversti. Mikð sitten ystðvðni Stanislaus oli? Voiko vaatia enempðð kuin ettð luutnantti nai ensimmðisen lemmittynsð? -- Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva R—nnevall. -- Voi todellakin vaatia enemmðn kuin ettð itsekðs pakosta menee naimisiin siinð uskossa, ettei hðn voi karttaa onnetonta kohtaloaan. Voi vaatia, ettð naistenvihaaja viimein huomaa meidðn halveksitussa sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin ettð me osaamme pujottaa langan neulansilmððn. Mutta koska eversti nðyttðð luulevan, ettð minð tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jðtðn ððrett—mðn mielellðni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti Hemmingin kðsilaukun. Ja sievð rouva kððrðisi saalinsa ympðrilleen suojaksi sumulta, nðhtðvðsti aikoen pysyð ððnett—mðnð kuulijana. -- Jos niin on -- huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen onnettomaan kðsilaukkuun -- ehdotan minð, ettð uhri heti heitetððn jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi. -- Minð yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming. -- Ja minð, sanoi kapteeni Videstrand. -- Minð my—s, ððnesti dosentti Sumu. -- Niin minðkin, lisðsi konsuli R—nnevall. -- Mutta sehðn on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming naurettavan epðtoivoisena. -- Voitteko te, rouva R—nnevall, ottaa omalletunnollenne, ettð minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua seurannut lðpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva rakkauden uhriksi? -- No hyvð -- vastasi pikku rouva nðhtðvðsti liikutettuna niin kipeðsti koskevasta vahingosta -- tahdotteko te, eversti Hemming, edeltð kðsin julistaa minut koko tðssð arvoisassa seurassa vðhimmin opettavaiseksi? -- Varsin mielellðni, vastasi eversti. Minð julistan tðten juhlallisesti rouva R—nnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia rakastettavia ominaisuuksia, ettð hðn aivan kaipauksetta voi olla vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova my—nnytys, mutta mitðpð ei tee haaksirikkoista pelastaakseen? -- Voi, minkðlaisia koukutteluja! Jos vielð lausutte toisen samanlaisen, niin pysðhdyn keskelle kertomusta. -- Varohan toki! Muuten minð jatkan! nauroi konsuli. -- Nðettehðn nyt, hyvð herrasvðki, miten minua kohdellaan! Mitðpð minulla muuta neuvoa on kuin totella: Noin penikulman pððssð kotikaupungistani asui kruununvouti asessori Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvððn aikaan, jolloin Ruotsin raha vielð oli yleiseen liikkeessð, mutta kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hðnen imettyððn itsensð kyllðiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine vekseleineen eikð antanut vðhððkððn lykkðystð. Asessorin tðytyi jðttðð kauniit setelitukkunsa perinn—ksi pojalleen ja kahdelle tyttðrelleen. Tyttðret menivðt naimisiin ja saivat maalain mukaan neljðnneksen kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hðn oli hieno herrasmies, jonka luultiin terðvðpðisenð pððsevðn pitkðlle, kerran ehkð hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hðn kuitenkin otti eron, lðhti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missð hðn tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hðnen elðneen muutamia vuosia Etelð-Afrikassa hollantilaisten buurien keskuudessa. Se vain on varmaa, ettð hðn palatessaan everstin arvoisena sotilaana enemmðn nðytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyvið paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minð nðin hðnet kerran; hðn olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hðn olisi ollut puoleksi villi. Hðnen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan ja myrkytetyn nuolen hðntð haavoittaneen. Hðn asettui asumaan perimðlleen maatilalle, joka oli lðhellð meidðn kaupunkiamme, rupesi maanviljelijðksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin, eli naimattomana, ei seurustellut kenenkððn kanssa, puhui vðhðn, luki paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon hyvðð. Siihen aikaan, aina kymmenenneltð vuodeltani alkaen, kðvi meillð silloin tðll—in merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa palttinaa ja mattoja. Minð kuulin ðitini kiittðvðn hðnen kankaitaan, varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitð saattoi saada, niin pehmeiksi, hienoiksi ja tasaisiksi, ettð niitð pidettiin kotiteollisuuden mestariteoksina. Joka langan oli k—yhð vaimo itse kehrðnnyt ja kutonut, hðnen ty—nsð oli haluttua, mutta ðitini sai enimmðn osan; kaikki minun liinavaatemy—tðjðiseni ovat Briitan kangaspuista. Minð en silloin ymmðrtðnyt katsella liinavaatekaappiamme yhtð hiljaista ihailua tuntien kuin ðitini sitð katseli, mutta minð ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En koskaan ollut nðhnyt hðnen kaltaistaan k—yhðð vaimoa. Hðn oli yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hðn oli sievðn nðk—inen, eikð hðntð olisi luullut vielð kolmenkymmenen ikðiseksi, vaikka hðn luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein kiintyvðt vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lðmpimiin, miettivðisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tðhden, ettð ne nðyttivðt katsovan lðvitseni, ja osanottoa sen tðhden, ettð nuo silmðt enimmðkseen olivat niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin tutuksi, vaikka hðn niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa, melkeinpð kovaa hðnen huultensa ympðrillð, mikð nðytti sanovan: ðlð tule liian lðhelle! Ja lujempi hðn olikin kuin ðitini olisi toivonut, sillð kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja ðitini tarjosi pyydetyn hinnan lisðksi riksið, niin Briitta ei ottanut. Ty—palkkansa hðnen piti saada, siitð oli turhaa tinkið, mutta yhtð turhaa oli koettaa tyrkyttðð mitððn sen lisðksi. Jos hðnelle tarjottiin huivia tai sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijðisiksi puodissa, oli hðn yhtð luja; ainoa, mitð hðnet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu rinkilðnippu. Vanha Leena, meidðn emðnn—itsijðmme, oli harmissaan Briitan ylpeydestð, joksi hðn sitð sanoi; Moisen k—yhðn raukan, arveli Leena, pitðisi kiittðð Jumalaa jokaisesta leipðpalasta; kyllð hðn jo oli aikoinaan saanut nðhdð nðlkðð lapsineen. Lðhes kymmenen vuotta nðimme Briitta Skrifvarsin tðllð tavoin myyvðn lauantai-iltoina, mitð oli viikolla kutonut, aina yhtð kohteliaana, yhtð lujana ja tuskin yhtððn tutumpana talossa kuin ensi kerran kðydessððn. áitini oli ainoa, jolle hðn toisinaan saattoi avata sydðmensð. Vaikka hðn olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin naapureilta kuulla jotakin hðnen entisestð elðmðstððn. Hðn oli vanhan asessori Richardssonin ty—ssð olleen pðivðlðisen tytðr, ja kaunis ja viisas lapsi kun oli ollut, oli hðn pððssyt asessorin suosioon, joten hðnet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon tyttðrien kanssa. Nuo hyvðt pðivðt loppuivat, kun Briitta seitsentoistavuotiaana sai pððhðnsð vastoin asessorin tahtoa mennð naimisiin erððn merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveð sydðn ja kaksi tyhjðð tervaista kðttð. Asessori julmistui, hylkðsi kiittðmðtt—mðn tyt—n ja jðtti hðnet kokemaan onnen vaihteluja. Niitð kyllð tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui Liverpoolin sataman edustalla, leski k—yhtyi ja tuli kivulloiseksi, lapset leivðtt—miksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti, sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeð anomaan mistððn apua, mutta vihdoin _tarjottiin_ hðnelle paikkakunnan papin vðlityksellð lainaksi kolmesataa riksið, ei tiedetty mistð. Hðn otti tarjouksen vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti kaikki. Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyvðntahtoinen, pieni, valpas mies, yhtð uuras toimessaan kuin kykenemðt—n kðsittðmððn lðhimmðistensð tunteita. Tðmð puhelias, uuttera, leikkisð mies, jolla oli hyvð sydðn ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli jonkinlaiseksi meidðn talomme liiketuttavaksi, koska hðnen apuaan meillð usein tarvittiin, kun oli perittðvð ennakkomaksuja huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi hðneltð, osaksi naapureilta kuulin seuraavan tapauksen. Erððnð kevðtaamuna kesðkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat ajokðrrynsð, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta, tarkasti sivuitse mennessððn kestikievarin ja poikkesi sitten kylðtielle merenrantaan pðin. Rðmisten ajaessaan kuoppien, kivien ja kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan: _Black_: Meillð on tðnððn toimitus. Meidðn on kðytðvð suorittamassa ry—st— Briitta Skrifvarsin luona erððn saamisen johdosta. _Aaron_: Vai niin. Minð en tiennyt Briitan nyt enðð olevan velkaa kenellekððn. _Black_: Hðn on kolmesataa riksið velkaa eversti Richardssonille. Niitð eversti nyt velkoo. _Aaron_: Se ei ole mahdollista. _Black_: Onpahan vain, olihan asia esillð kðrðjillð sinð pðivðnð, jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi, joten se on selvð asia. _Aaron_: Mutta eipð se sittenkððn ole mahdollista. Ennen Richardsson manuuttaisi isðnsð, ðitinsð ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin. _Black_: Miksikð hðn ei velkoisi laillista saatavaansa? _Aaron_: Kas, siinð on muuan mutka. Sen tðhden, ettð hðn on rakastanut Briittaa aina siitð asti, kun hðn kðvi koulua. Sen tðhden, ettð hðn vielð tðnð pðivðnðkin rakastaa hðntð yhtð hullusti. Sen tðhden, ettð hðn karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja ettð Briitta voi tulla hðnen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hðn vastaa my—ntðvðsti, on se yhtð hyvð kuin aamen kirkossa. -- Mutta eik— Briitta ole tavallinen m—kkilðisvaimo ja Richardsson eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja lðjðytti hevosta niin oivasti, ettð silanappula putosi ensi kuopan nytkðhdyksestð. Lautamiehellð ei ollut aikaa vastata, sillð kohta olivat korkean kruunun viranomaiset matkansa perillð. He tulivat pienen, hyvin tehdyn, punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympðrillð oli muutamia koivuja, ja edessð aukeni nðk—ala sadan askelen pððssð olevalle aavalle merelle. Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa, missð siellð tððllð nðkyi kalastajain tupia. Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat pienið portaita my—ten ðsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ððressð istui nainen, jota he etsivðt. Hðn ei nðyttðnyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan tervehti, pyytðen viittaamalla heitð istumaan penkille, ja odotti ððneti, mitð heillð oli asiaa. Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tðllð kertaa hðnellð oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmðllð hðn vilkaisi irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen tien p—lyt. Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa, sillð vielð kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo Briitta Skrifvars. Vaimo ny—kðytti pððtððn ja kehrðsi kehrððmistððn. -- Koska niin on -- sanoi nimismies mieltððn rohkaisten -- ja koska te kðrðjillð tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minð olen nyt tððllð panemassa irtaimistoanne ry—st——n. Jos se ei riitð, niin menee tupanne pakkohuutokaupalla. Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella korostuksella. Niinpð se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen kannan. -- Enk— minð saa muutamia viikkoja lykkðystð? kysyi hðn. Poikaani odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitð sððstin velan maksuksi, meni hðnen varustamiseensa hðnen lðhtiessððn ensimmðiselle matkalleen. -- Mieltðni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja asetukset eivðt tiedð mitððn lykkðyksestð. Huutokauppa kuulutetaan pidettðvðksi tððllð maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitð ennen tyydytð velkojaansa. Mutta ðlkðð siitð tuskastuko, Skrifvars, kyllð Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmðð haassa. Ne kyllð kevððllð ovat hyvðssð hinnassa. Onhan teillð kelpo seinðkello, nðen mð, hyvð rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita lankavyyhtið. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellð kelvollisia makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eik— tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllð minð koroitan hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientð korutavaraa, kuten merimiehillð on tapana; ehkðpð silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitð kaikesta kertyy rahaa, nðettek—s, Skrifvars. Jos siihen panen lisðksi sðngyn ja p—ydðn ja tuolit, liedellð olevan padan ja hyllyllð olevan kahvipannun, niin voisinpa melkein ly—dð vetoa, ettð saatte pitðð tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin ðlkðð pelðtk—; onhan se melkein uusi, kyllð kalastajaukot siitð riitelevðt, se vie heiltð monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jðð taivasalle, Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestð meidðn pyykkiðmme. Kuulkaas, voisitteko ehkð tarjota meille vðhðn ruokaa nðin aamutuimaan. Kenties on teillð tuoretta reikðleipðð, vðhðn ðsken kirnuttua voita ja kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillð olisi hyvið perunoita, ðsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi kahvia, niin en minð teitð pahoittaisi niitð hyljeksimðllð. Meri-ilma hiukaisee. En minð niin tarkkaa lukua pidð virkatoimistani, minð merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte p—ydðn... Mitð teillð on tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi ... oikeaa englantilaista tekoa! Siitð vasta saa kelpo hinnan! -- Kompassia ei myydð -- sanoi Briitta suurten tummain silmðinsð katseella lðvistðen kruunun uutteran virkamiehen. -- álkððhðn nyt, mitð te teette kompassilla? Mikð harvinaisuus se sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan... "_Muuttumaton_." Mitð se merkitsee? -- Se merkitsee, ettð kun meidðt ensi kerta kuulutettiin kirkossa, sanoi Eerik minulle: Minð matkustan usein pois luotasi, ehkðpð vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin sen neula osoittaa etelðð, en minð sinua petð. -- Ja sitð te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti salaten irvistystððn. -- Minð olen kuullut sanottavan, ettð kompassi vðlistð nðyttðð kelvottoman vððrin. Ei maksa vaivaa siihen luottaa; kyllð teidðn miehenne on aimo lailla peijannut teitð ulkomaanmatkoillaan. Briitta Skrifvarsin kasvot sðvðhtivðt tulipunaisiksi. -- Te valehtelette! tiuskaisi hðn kiivaasti. Sen tðhden, ettð minð olen k—yhð leski, uskallatte te hðvðistð rehellistð miestð. Viisitoista vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hðn vielð elðisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tðssð. -- Olen minð kuullut kerrottavan -- mumisi Aaron -- merimiesten hukkuvan milloin missðkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jðlleen henkiin. Briitta vastasi vain halveksivasti silmðten hðneen. P—ydðn hðn kattoi ððneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset s—ivðt. -- Mitð te noin ilkeitð puhutte, lautamies? sanoi Black kðydessððn kðsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella maaherrankin ruokahalua. -- Eik— Eerik Skrifvars ollut rehellinen merimies? -- No -- sanoi Aaron tehtyððn melkoisen kuopan voipyttyyn -- rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmðkseen. Vðhðn kevytmielisesti hðn kðsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hðn siitð sakkoa saanut. Erððnð y—nð hðn hðvisi Liverpoolissa, ja kun hattu l—ydettiin seuraavana pðivðnð merestð, sanottiin hðnen hukkuneen. Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta kylðlðisillð on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitð Briitalle! Totta taivahinen, hðn piti miestððn pyhimyksenð! -- Vai niin, hðn ei siis sitð usko. Ottakaa viilið, Aaron! -- Mitðpð _hðn_ uskoisi! Semmoinen hðn on aina ollut, k—yhð kuin uuninhuisku ja jðykkð kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin, nimismies, miten hðn osaa pieksðð suutaan korkeaa kruunua vastaan. Olisipa hauska nðhdð, kantaako hðn pððtððn yhtð pystyssð huutokaupan jðlkeen... Kiitoksia tarjoamastanne, kyllð minð yletðn lampaanlapaan... Nimismies Black my—nsi, ettð kun naiset kerran saavat jotakin pððhðnsð, niin harvoin on enðð apua jðrkevðstð puheesta. Mutta miksikðhðn Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hðnellð kuitenkin on omaisuudessa tðysi arvo... -- Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hðnelle julkeasti suutaan, arveli lautamies. Runsaan aterian pððtyttyð nimismies Black odotteli muutamia minuutteja turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielð kerran tekemððnsð irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan p—ydðlle ja lðhti paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana. Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias tyttðrensð, joka oli kðynyt kaupungissa. -- No, kysyi hðn, mitð sanoi lððkðri silmistðsi? Tytt— oli vaiti. -- Tahdon tietðð, mitð hðn neuvoi, toisti ðiti. -- Hðn kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tytt—. Minð kerroin hðnelle, miten syksyllð nukuin suolla lehmðð etsiessðmme, ja sitten tulivat silmðt kipeiksi. Hðn sanoi, ettð minun pitðð lðhteð Helsinkiin niin pian kuin mahdollista. -- Muuten? -- Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa. -- Mitð ihmeen tyhmyyksið! virkkoi ðiti kalveten. Sinðk— tulisit sokeaksi, Anna Maria, sinð, joka osaat niin hyvin lukea! -- En minð enðð osaa lukea, huokasi tytt—. -- Oh, kyllð ne paranevat, lapsi, kyllð ne paranevat itsestððn, lððkðrit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta, saamme kyllð rahaa. Elleivðt silmðsi silloin ole terveet, niin lðhdemme Helsinkiin. Kuulitko mitððn Argo laivasta? -- Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tytt— vitkastellen. -- Argonko? -- Niin, Argon. áiti istuutui portaille. Tðmð viimeinen isku koski kipeðmmin kuin mikððn edellinen, mutta ei vielð kyllin kipeðsti musertaakseen edes ðidinsydðntðkððn. -- Se on joutavaa puhetta, sanoi hðn taistellen sisðistð vavistusta vastaan. -- Mene kylððn kysymððn Lahden Joonakselta. Hðn on tðnððn kðynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa. Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennðtti pienelle pihamaalle ja satulasta hyppðsi alas eversti Richardsson, kðsittðmðt—n, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa, olisi hðn pannut oven salpaan. Nyt hðn ei voinut olla ottamatta tulijaa vastaan. Hðn pyyhkðisi kðdellððn kyynelett—mið silmiððn, malttoi mielensð, lðhetti tyt—n asialle kylððn ja pyysi vastenmielistð vierasta astumaan sisððn. Eversti Richardsson ei nðyttðnyt sydðmett—mðltð koronkiskurilta. Hðn oli pitkð, mustapartainen, kalpea mies; hðnellð oli pitkðvartiset kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kðdessð, pehmeðlierinen hattu pððssð, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vy—ssð. Hðnen piirteensð olivat enemmðn surulliset kuin ankarat, silmissð paloi sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissð jotakin jaloa ja puoleensa vetðvðð. Hðn heittðytyi huolettomasti penkille istumaan niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa. -- Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta. -- Miten on tyt—n silmien laita? -- Huonosti. Lððkðri tahtoo, ettð hðnen pitðisi lðhteð Helsinkiin. -- Se maksaa rahaa. -- Hðtðtilassa voimme astua jalan. -- Ja odotatko sinð Mattia kotiin? -- En tiedð. Sanotaan Argon hukkuneen. -- Miksi annoit ainoan poikasi lðhteð merille, missð hðnen isðnsð hukkui? -- Onko minulla varaa tehdð toisin? -- Sinulla _voisi_ olla varaa mihin hyvðnsð. -- Mutta minð _en tahdo_. Senhðn te tiedðtte ennestððn. -- Vaimo parka! Minun tulee sinua sððli. -- Ja kuitenkin lðhetðtte tðnne kðtyrinne ry—stðmððn aluksen pððni alta, kðsieni ty—n, tyttðreni silmðt ja poikani hengen! -- Vai niin, he ovat kðyneet tððllð. Itsehðn sinð olet toivonut kaiken kðyvðn niin. Sinð et huoli _minun_ omaisuudestani, niinpð minð otan _sinun_ omaisuutesi. -- Ottakaa! Ottakaa, mitð voitte; minulla on kuitenkin vielð vðhðn jðljellð, mitð ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni. -- Oletko siitð niin tuiki varma? Hðn lausui nuo sanat sellaisella painolla, ettð saattoi aavistaa niissð piilevðn jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hðnen kðteensð tahtoen sitð suudella, mutta vaimo vetðisi pois kðtensð. -- Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin taaksepðin muistan, olet sinð ollut minun morsiameni, ja minð olen sanonut sinulle, ettð sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivðt sinuun koske, lasten menestys ja oma hyvinvointisi eivðt sinua liikuta. Olenhan niinð ollut hyvð sinua kohtaan, olenhan minð tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinð olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun tðytyy temmata sinut juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikð pakotat minua ajamaan sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minð tahtoisin itse kulkea mierolaisena kuin nðhdð sinun olevan puutteessa, mutta mitð minun on tehtðvð? _Tðytyyhðn_ minun saada sinut, vaikka minun pitðisi repið sinut tuhansiksi kappaleiksi. -- Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitð te vðlitðtte minun onnestani, kun vain pððsette mielett—mðn pyrint—nne perille? Voiko onnea milloinkaan saavuttaa sydðmensð uskon hylkððmðllð? -- Kuulehan tuota itsepðistð, sokaistua naista! Hðn luulee todellakin, etten minð ole koskaan tarkoittanut hðnen onneaan. No, niin ... _sinun_ onneasi tarkoitan minð juuri tðnðkin hetkenð, ja sen tðhden minð nyt sanon sinulle, Briitta, ettð tðnððn olen viimeisen kerran tullut luoksesi pyytðmððn sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidðt kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun tðytyy olla minun vihitty vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun omaisuuttasi. Minð en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on jo liian my—hðistð. -- Liian my—hðistð on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta. Miksen minð ottanut teitð kukoistavan nuoruutemme pðivinð? En tiedð. Ehkð sentðhden, ettð te olitte kuin veljeni ja minð teitð rakastin kuin veljeð. Miksi minð annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkðpð sen tðhden, ettð _hðn_ ei ollut veljeni, ettei sisaren sydðntð ollut hðnen ja minun vðlillðni. Mikð on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla tuulen ajeltava akana. Sydðmeni uskollisuutta minð en voi antaa useammasti kuin yhden kerran. Mitð kerran vannoin, se koskee koko elðmðð; sitð ei voi rikkoa aika, ei puute eikð kuolema. -- Millainen nainen! Katsokaahan hðntð, hyvð Jumala; eik— hðn ansaitse parempaa kohtaloa? Mutta sinð, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi. -- Ja mihinkð ihmisen pitðisi luottaa, ellei omiin voimiinsa? -- On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidðn tahtomme. -- Niin sanotaan. Minð en tiedð muuta kuin ettð minun on tehtðvð oikein ja oltava siinð, missð olen. Ly—kðð minua, koettakaa! -- Enhðn minð tahdokaan ly—dð sinua. Miksikð pakotat minut julmemmaksi lain ry—vðrið, joka kiskoo pieluksen pððsi alta? Tule vaimokseni -- ei minun, vaan itsesi tðhden! -- Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson! Ei, ei edes sekððn onnistu. Lapseni piirtðvðt siihen: Briitta Skrifvars. -- Siis: ei aika, ei puute eikð kuolema kukista sinun uskollisuuttasi. Pyyhi pois kuolema, Briitta! -- Minð en ymmðrrð, mitð tarkoitatte. -- _Miehesi elðð!_ Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epðilyn silmðys ilmaisi, miltð nuo hirmuiset sanat kajahtivat mitð uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen sydðmessð. Hðn vastasi melkein kylmðsti: -- Siinðk— kaikki, mitð tahdoitte sanoa minulle? -- Niin, siinð kaikki. Ja siinð minusta nðyttðð olevankin kylliksi. -- Teille ehkð, mutta ei minulle. Minð uskon teistð parempaa kuin te minusta. Minð en katso teidðn voivan tahtoa valheella minua pettðð. Teidðt itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmð laivurinjuttu. Sellaista uskotaan mielellððn, mitð tahdotaan uskoa. -- Pitððk— minun sitten pala palalta repið sydðn rinnastasi? Merimies Granfors on minun tuttuni, ja hðn on luotettava mies. Hðn lastasi muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistðytyi siellð erððssð amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkið huokeasta. Silloin tulee pitkðpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin kielellð, onko hðn ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa olevansa suomalainen ja tunnustelee nðhneensð miehen jossakin ennen. Mies kyselee yhtð ja toista Suomesta, meidðn kaupungistamme ja vielðk— erðs Briitta Skrifvars elðð. Silloin yhtðkkið Granforsin mieleen juolahtaa, ettð mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen viisitoista vuotta takaperin... Kun he siinð kotvasen puhelivat, sanoi Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etk—hðn sinð olekin Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellð, ettð hðn varmaankin erehtyi, ja kððntyi toiseen selin. Huomaa nyt, ettð mies ymmðrsi ruotsalaisen kysymyksen ja ettð amerikkalainen laiva seuraavana pðivðnð lðhti _Kronstadtiin_. -- Siinðk— kaikki, mitð tiedðtte? -- Ei vielð. Kyllð tiedðn muutakin. -- Minð en tahdo kuulla enempðð. Ettek— sitten kðsitð, ettð on satoja yhdennðk—isið merimiehið? Se johtuu ammatista ja merellðolosta. Ja tuollaisesta vðhðisestð yhdennðk—isyydestð miehen kanssa, jota Granfors ei ole nðhnyt viiteentoista vuoteen, siitð te pððtðtte, ettð minun kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettðnyt kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, ettð hðn, joka olisi antanut henkensð minun takiani, olisi niin moneksi vuodeksi jðttðnyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkð tðhden! Hðvetkðð, Richardsson! Lapsikin teille nauraisi. -- Sitðpð epðilen. Nyt tiedðt, miksi minð vielð kerran tulin _sinun tðhtesi_ ja miksi minð en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tðnne monen pðivðn matka. On kuitenkin vielð erðs asia, joka tðyttðð mitan kukkuroilleen ja mikð sinun vielð on kuultava. Kun mies hðvisi Granforsin nðkyvistð, kysyi tðmð amerikkalaisilta, tuntevatko he parrakasta miestð. Kyllð, olihan hðn heidðn laivakumppaneitaan, kyllð he tunsivat Scriversin ... ja tuo Scrivers oli _nainut_ New-Yorkissa... Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani py—rðn huimasti py—rimððn. -- álð, Briitta, ðlð koetakaan kehrðtð, lankasi katkeaa kuitenkin! jatkoi jðrkðhtðmðt—n rakastaja. -- Scrivers oli ollut naimisissa ja oli ehkð vielðkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten ruokalaa. Kyllð me tunsimme pitkðn Pollyn, sanoivat amerikkalaiset. -- Valhetta! Valhetta! Kððrmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka metsðnriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi. Hetkisen kuluttua hðn hypðhti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja riensi ulos, mutta eteisessð tuli toimitusvouti Black hðntð vastaan. -- Hyvið uutisia! Hyvið uutisia, Skrifvars! huusi hðn vastaan jo portailta. -- Mihinkð niin kiire? Kððntykððhðn takaisin, niin minð kerron hauskan jutun! Briitta katsoi hðntð hðmmentyneenð; maailma musteni hðnen silmissððn. -- Ei, eukko, ei, ei sitð niin vain juosta onnea pakoon! nauroi nimismies ja sulki ruumiillaan oven. -- Eik— nðytðkin tuo eukko siltð, kuin aikoisi hypðtð suoraa pððtð kaivoon. Syleilkðð minua ennemmin, Skrifvars, sen minð olen rehellisesti ansainnut siitð hyvðstð, mitð nyt kerron. Ja niin sanoen hðn veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo istuutui uunin luo ja tempasi kðteensð kartat, tietðmðttð, mitð oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hðn nðytti kðdellððn pyyhkðisevðn silmiððn ikððnkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hðn taas hillitsi mielensð entiseen tapaansa. -- Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitð iloisimmalla pððllð. -- Velkoja ja velallinen, no, tðssðpð on totisesti tðysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset tðytettðk——n, mutta kukapa sille mitððn voi, ettð kultaa sataa maantielle. Te olette onnen kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, ettð minulla olisi yhtð rakkaita ja sukkelia ystðvið kuin teillð. Mistð lemmosta te olette niitð saanut? Se taito pitðð teidðn opettaa minulle. Neljðtoista vuotta minð olen ry—stellyt irtainta ja kiinteðtð, ruununrðstejð ja viinasakkoja, mutta tðllaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh, raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen py—rðn ajoin rikki teidðn kelvottomalla karjatiellðnne! -- Mitð te, nimismies, siinð loruatte? kysyi Richardsson ðreðsti. -- Suokaa anteeksi, en minð ollenkaan lorua, minð vain toimitan virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena. Ja koska asia koskee molempia lðsnðolijoita, toinen kun on saamamies ja toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minð olen saanut tðyden maksun sen korvaukseksi, minkð vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijðlle Richardssonille -- pððoman, korot, ry—st—kulungit, kyytirahat ja pðivðrahat, lukuun ottamatta sitð eri maksua, mikð tulee vaivasta, ettð ajan tðnne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan peruuttamisesta. Everstin suusta pððsi arvelu, ettð nimismies oli ottanut ylimððrðisen aamunaukun kestikievarissa. -- Kuka? Minðk—? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin pahastuneena. -- Minðk— olisin ottanut ylimððrðisen aamuryypyn, minðk—, joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentð henkeð ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran juopottelemisesta! Joka voi syyttðð minua, ettð olen virkatoimissani ryypðnnyt tai ryyppððn tai milloinkaan aion ryypðtð, sitð minð ryypytðn lailla ja asetuksilla. Minðk— ryyppðisin ... hyh! Te itse ryyppððtte, eversti! Tuopas tðnne tuoppi kaljaa, Skrifvars. -- Olkaa hyvð, puhukaa ymmðrrettðvðsti! virkkoi eversti, kun Briitta ei liikahtanut pyydettyð virvoketta tuomaan. -- Ymmðrrettðvðstik—? toisti lain solvaistu edustaja. -- Mitð teistð on rahaksi ly—ty kulta? Onko tðmð ymmðrrettðvðð, hðh? Onko tðmð ryyppððmistð, hðh, tðmð tðmm—inen? Ja niin sanoen hðn veti taskustaan nahkakukkaron ja laski siitð kultakolikon toisensa jðlkeen pudota helðhtðmððn tuvan yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle p—ydðlle. Tuon oudon helinðn kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti pððtððn. Richardsson punnitsi kðdessððn kultarahoja saadakseen selville, eivðtk— ne ehkð olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta. -- Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. -- Enkð tiedð tðssð olevan muuta tehtðvðð kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan kuittaaminen. -- Tuo ei ole minun rahaani, minð en ota sitð vastaan, puuttui nyt puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkðsti. Nimismies nauroi. -- Haistelkaa niitð! Ehkð ne haisevat tulikiveltð. Oli liikkeellð paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi, eikð Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta. -- Minð en ota sitð vastaan, toisti hðn yhtð jyrkðsti. -- Minulla ei ole mitððn tukea eikð turvaa, ei ketððn ystðvðð eikð tuttua, joka maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen silmðinpetosta, niin se on varastettua tai ry—vðttyð tavaraa. -- Minð olen samaa mieltð, virkkoi Richardsson kylmðsti. Kuka konna tai maantierosvo on teidðt lðhettðnyt tðnne asioilleen, varastettuja kultiaan tuomaan? -- Mitðpð rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies viattomasti. -- Ja minkðtðhden kunniallinen mies sitten tekisi nðin, ðrðhti Richardsson. Minkð nðk—inen hðn oli? Missð te tapasitte hðnet? -- Lehmilahden mðessð, parin virstan pððssð tððltð. Minkðk— nðk—inen? Kaksi kðttð, kaksi jalkaa, yksi pðð, yksi ruumis, keltaiset nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltðvð hattu, puoleksi herra, puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hðn pyysi minua pysðhtymððn ja kysyi, olenko minð sillð ja sillð asialla, ja siihen minð vastasin my—ntðvðsti. -- Olkaa sitten niin hyvð ja kððntykðð takaisin, sanoi hðn, siitð huutokaupasta ei tule mitððn. Minð maksan velan ja kaikki, mitð siihen kuuluu, sanoi hðn. Nðyttðkððs minulle paperit! -- Siitð ei puhettakaan, sanoin minð ja tunnustelin, oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lðhti pois Lohikylðn tienhaarassa. -- Samantekevðð, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja antakaa vðliaikainen kuitti, niin minð maksan kaikki heti paikalla. Se minusta nðytti kðyvðn lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja asetukset eivðt kiellð ketððn maksamasta toisen velkoja maantiellð, oli minulla kohta summa paperille merkittynð, ja mies maksoi. Mutta minun vielð kertaalleen lukiessani rahoja oli mies ðkkið mennyt menojaan. -- Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan eteiseen. -- Puhuiko mies englanninvoittoisesti? -- Oppineet sen selvittðk——t, oliko se latinan- vai venðjðnvoittoista. Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hðn. -- Ja kuuluisan vððrentðjðn te, nimismies, silloin pððstitte kðsistðnne! Ettek— tiedð, ettð Englannissa on luvattu kelpo palkkio hðnen vangitsemisestaan? Ottakaa hðnet heti kiinni, minð neuvon, ja viekðð hðnet suorinta tietð lððninvankilaan! Se kyllð maksaa vaivan. -- Mitð te sanottekaan, eversti? Vððrðnrahantekijðnk—? Katsos lurjusta! Johan minð arvelinkin: messinkið ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minð heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin! Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen, mistð heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestð avukseen. Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa kðteen ja sanoi: -- Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hðn on uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi Amerikan kullalla. -- Minð en tunne ketððn elðvðð Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo. -- Hðn se kuitenkin on. Semmoisen miehen tðhden sinð olet uhrannut elðmðsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmðrrðtk— nyt, minkð tðhden minð tahdon jouduttaa vihattavan ja hðpeðllisen liiton purkamista? Ymmðrrðtk— nyt, ettð minð katson paljon enemmðn sinun onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielð muuttuva hyvðksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hðnen on lðhdettðvð maasta. Hðn on karkuri, ja minð lðhetin Blackin ottamaan hðnet kiinni. Hðnet viedððn lððninvankilaan, ja siellð minð kðyn hðnen puheillaan. Ei ole vaikeata pððstðð hðntð pakenemaan Amerikkaan sillð jyrkðllð ehdolla, ettei hðn saa koskaan enðð palata tðnne, ei koskaan enðð tuottaa hðpeðð vaimolleen eikð lapsilleen. -- álkðð sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo sðihkyvin silmin. -- Menkðð tiehenne, taikka tðssð tapahtuu onnettomuus, minð en enðð tiedð, mitð teen! Tuo kðy jo henkeen kðsiksi, tuo toisen miehen kunnian riistðminen. Voitteko herðttðð kuolleita eloon? -- En, mutta minð voin loitsia esiin elðvið, vastasi Richardsson osoittaen ulos ikkunasta. Briitta Skrifvars katsahti pihaverðjðlle pðin. Hðn ei py—rtynyt, ei parahtanut sðikðhdyksestð tai epðtoivosta. Vaikka hðn rohkeasti kielsikin asian, oli hðn kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon ennakolta. Hðn kððntyi pois pðin, viittasi Richardssonia jðttðmððn hðnet yksin ja kiiruhti everstin mentyð panemaan oven sisðpuolelta hakaan. Hðmmentyneenð ja kiireissððn hðn ei huomannut, ettð haan toinen sinkilð oli poikki ja siis oli antava my—ten, jos ulkoa pðin jonkin verran ovea painettiin. Richardsson tapasi pihalla kaksi miestð, jotka juuri olivat tulleet verðjðstð. Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa kylðtietð, kun hðn jo nðki edessððn etsittðvðnsð rahanvððrentðjðn, jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tðhden tuli joutua oikeuden kðsiin. Mies seisoi hiljaa metsðmðellð ja katseli kummallisesti pikku tupaa, verðjðð, aitaa, perunamaata, karjahakaa... Hðn ei huomannut nimismiestð, ennenkuin tðmð jo oli maassa ja tarttui hðnen kaulukseensa. Hðn ei vastannut sanaakaan niihin sangen vðhðn imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa oikeutettu hðnelle latelemaan. Vastustelematta hðn antoi viedð itsensð tupaan pðin, johon Black, koska hðnen oli yksin niin vaarallisesta pahantekijðstð suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hðnet toistaiseksi teljetð. -- Tðssð hðn on! huusi pikku toimitusvouti jo verðjðltð. -- Skrifvarsin pitðð luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eik— tððllð ole ketððn, joka juoksisi hakemaan rðttðrið? Minð neuvon sinua, roisto, olemaan hangoittelematta vastaan; etk— nðe, ettð tuo herra on eversti! Jo olet hukassa, veijari, saatat pitðð itseðsi puoleksi hirtettynð. Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hðn on. -- Hðn ei tahdo sitð ilmoittaa, vastasi nimismies. Hðn on oikeaa lajia, hðn. Odotas, konna, kyllð me sinusta totuuden puserramme esiin! -- Ehkðpð minð l—ydðn kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan, sinð mies, partasankari! Mitð sinulla on tððllð tekemistð, _Eerik Skrifvars_? Etk— tiedð, ettð sinð kuolit viisitoista vuotta takaperin? Olet unohtanut, ettð hukuit Liverpoolin sataman edustalla? Vanki nðytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitððn hðn pyysi saada tietðð, kuka asuu tðssð punaisessa tuvassa. -- Tðssð asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee nyt elðvðnsð, vastasi Richardsson. Muukalainen siveli kðdellððn tuuheaa partaansa ja kysyi hðmillððn, mitð hðnestð tahdottiin. -- Mitðk— tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se esiin, piintynyt konna, niin nðemme, mihin vððrðt kultakolikkosi kelpaavat! Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hðnelle paperin. Nimismies Black kððnteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmðlasejaan, kððnteli uudestaan paperia, mutta ei voinut kðsittðð sen sisðllystð ja antoi sen epðilevðn nðk—isenð liittolaiselleen everstille. Richardsson luki ensimmðiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat _United States of America_ ja selitti synkðn nðk—isenð, ettð se oli Yhdysvaltain alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hðnen esteett—mðsti kðydð yksityisillð asioillaan Venðjðllð ja Suomessa. -- Vððrð! sanoi nimismies. -- Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti Venðjðn New Yorkissa olevan pððkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin kuvern——rin tarkastama. -- Viipurin kuvern——rink—? Mutta mitð me sitten teemme sille konnalle? kysyi pikku nimismies hyvin hðmillððn. -- Tehkðð, mitð mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea hðneen. Tðmð paperi on semmoinen seteli, mikð kðy tðydestð koko maailmassa. Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hðnellð tðssð anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea. -- Mutta tehðn, eversti, sanoitte... -- Minð sanoin hðntð vððrentðjðksi, ja hðn onkin vððrentðnyt valoja. Mutta passi on oikea. -- No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine ððntðmyksineen. -- Onko _all right_? Nyt minð mennð minun vaimon mistress Scriversin luo. Mikððn muu ei ollut hðntð estðmðssð kuin ovenhaka, mutta se petollinen haka petti. Molemmat herrat seurasivat hðntð tupaan. Toinen heistð ei ymmðrtðnyt, ettð vieraan lðsnðolo vain lisðð moisen kohtauksen kidutusta; toinen ymmðrsi sitð paremmin, mikð merkitys tuolla kohtauksella oli kolmelle henkil—lle, hðnelle itselleen kolmantena. Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ððreen selin oveen pðin, niin ettei hðn nðhnyt tulijoita. Ei pieninkððn liikahdus ilmaissut hðnen sydðmensð kiihkeðð tykintðð. Aurinko paistoi kirkkaasti hðnen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tðll—in saattoi nðhdð, mitð ei muuten helposti huomannut, ettð hiukset olivat alkaneet harmaantua. Oli pitkð ððnet—n hetki. Saattoi kuulla kðrpðsten surinan ja harakan naurun koivusta pihan aidan luota. Muukalainen katseli tupaa, katseli pois pðin kððntynyttð naista, hypisteli hattuaan ja nðytti levottomana haeskelevan sanoja. Neljðn tuvassa olevan henkil—n joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti nimismies Black. Hðn oli ehtinyt selvitellð, mitð hðnen piti ajatella luullusta rahanvððrentðjðstð, ja pððssyt siihen kðytðnn—lliseen johtopððt—kseen, ettei Viipurin kuvern——ri voi koskaan erehtyð. Kultakolikkojen tðytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat oikeita, niin oli niiden isðntðkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla oli vððrentðmðt—n kuvern——rinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan pitðisi rikkaan miehen olla tervetullut k—yhðn vaimon luo saapuessaan. Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat ðsken olleet hðnen virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen ryhtymððn vðlittðmððn rauhaa erimielisten puolisoiden vðlillð, ja sen tðhden hðn otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi rauhanhieromisensa. -- Mitð nyt, Briitta, sanoi hðn, ettek— nðe, ettð tððllð on vieraita tuvassa? Minun mielestðni saattaisitte kððntyð ja sanoa hyvðð pðivðð. Ei mitððn vastausta. Richardsson pysyi ððnet—nnð kðsivarret ristissð rinnan yllð. Muukalainen -- Eerik Skrifvars, joksi meidðn on nyt hðntð sanominen -- nðytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta silittelemistð. -- Vai niin -- jatkoi hyvðð tarkoittava rauhanvðlittðjð -- te ette huoli kuulla sillð korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tðtð miestð, katsahtakaa edes vðhðisen hðneen, ehkð olette nðhnyt miehen ennen. Ei hðn siltð nðytð, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta, onhan se teidðn miehenne ilmi elðvðnð! Ja te, herra ... herra ... antakaa anteeksi, minð en tiedð arvonimeð ... herra Skreier tai Skrifvars, mikð teidðn nimenne lieneekððn ... seisotteko siinð kuin puup—lkky, ettekð sano sanaakaan vaimollenne? Eihðn kannata riidellð menneen talven lumesta? Perðsin lujalle, lðhemmð tuulta, sanoo merimies. Pussatkaa toisianne, hyvðt ihmiset, ja sopikaa pois kaikki!... Oletteko te mies, mitð, Skreier? Ettek— seiso siinð aivan kuin minð olisin lððninviskaali ja teillð olisi sadan kannun viinapannu uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, kððrikðð siihen vðhðn koruja, kyllð hðn tulee jðrkiinsð. -- Pitðkðð suunne kiinni! kuiskasi Richardsson. -- Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. -- Miksi minun pitðisi pitðð suuni kiinni? Minð en ole iskenyt silmiðni hðneen, minð, niinkuin muuan muu. Muutaman muun pitðisi ymmðrtðð kymmenes kðsky: ðlð himoitse lðhimmðisesi emðntðð. ásken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja, jotka pian lðmpiðvðt ja pian jððhtyvðt. Hðnen rohkeutensa alkoi palata, kun jðð kerran oli murrettu. Hðn astui askelen eteenpðin ja sanoi lepytellen: -- Hyvð pðivð, Briitta, mitð kuulu?... _Pleasing to see you_ (ððnett—myys). Ei ole suuttu nyt enð, Briitta! Minð ole tyhmð. Minð ole roisto. _It is gone_, ei enð teke niin. Ei sinu nyt enð hðtð tahto tulla (ððnett—myys). Minð sano tosi. Olla suuttu kapteeni H—gfelt, Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta kuu. Runnarit paapuriss', minð ole vahti ... hyppð jollyyn, _run away_. Ensi minð otta pesti engelsmanilt'. Sitten minð otta pesti yankeelt'. _All the world round_... Kðydð Boston, kðydð San Fransisko, paitoja. _The whole ship_ paitoja, _shirts_, Briitta, ha ha ha! _All right_. San Fransisko koko joukko karata _to the mines_, kaivoksiin. Kapteeni yksin paita kanss', _very good pleasure_. Me kaiva, teke ty—, _I and_ Mattson Ruununkylðst'. Ne varasta meilt' kaikki, _goddam!_ Me mene kaupunki, h—ylð _cradles and coffins_, kehto, ruumisarkku. Me h—ylð dollari, Briitta. Purjehti _with_ Mattson _to_ Sidney, h—ylð dollari, _evermore!_ Lasta _schooner to New York_, purjehti dollari. Minð osta farmi, tule ikðvð, ajattele sinu, Briitta ... purjehti Kronstadt, matkusta tðnne, vie sinu _to America_... Tðmðn neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin keskeyttðmðn puhetulvan aikana oli Briitta, yhð pois pðin kððntyneenð, noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hðn sanoi hiljaisella ððnellð: -- _Mihin panitte toisen vaimonne_? Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi. -- Sinð nðke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen _acres_, kolmekymmen _yards from the railway_, rautatie. Maissi, _wheat_, vehnð. Kanat, kalkkunat, nðin suuri (tekee kðsin kuvaavan liikkeen)... Lehmð, hðrkð, nðin lihavat (kðtten liike). Se kaikki sinð hoita, Briitta. Sinð lðhettð _every morning_ sata kannu maito kaupunki. Sinð teke _cheeses_, juo viini... -- _Mihin panitte toisen vaimonne_? -- Sinð asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. -- Sinð maka silkki, sy— _grapes and ananas_, pela klaveri, mene _dansing clubs_, oh, paljo hauska, paljo _diversions!_ Ei, ei _dansing clubs_, Briitta, _you will go to the Almacks, with the ladies_, sinð ole _a lady, much honorable_, paljo rikas, palje ylhðinen, paljo piiat, paljo _boys and niggers!_ Oh, sinð ei koska usko, kuin sinð saa kaikki hyvð, Briitta! Sinð kiittð minu, sinð kiertð kðsi minu kaula, sinð sano: hyvð Eerik! -- _Mihin panitte toisen vaimonne?_ kysyi hylðtty puoliso kolmannen kerran. Mies haparoi hðmillððn partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi: -- Ei nyt olla suuttu enð, minu eukko! Sinð luule, minð seiso ja valehtele. Sinð luule, minð ole _poor fellow_, raukka, koira. _No_, Briitta, minð ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, _dam!_ Minð nðytð sinu, minð ole _a gentleman_ ja sinð _a lady_. No, Briitta, mitð sinð nyt sano? Nyt sinð pussa minu. Nyt sinð taputta. Nyt sinð sano: hyvð Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik! Niin sanoessaan hðn irroitti vy—nsð, helisteli sitð ja pudotti kultakolikolta p—ydðlle. Muutamia rahoja vierðhti lattiallekin. -- Kerðtkðð pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille. -- Mitð, mitð te sanoittekaan? kysyi rauhanvðlittðjð syystð kummastuneena. -- Ovathan herran rahat teidðn rahojanne. Tððllð te elðtte ruti k—yhðnð kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerðtkðð pois herran rahat! Briitta ... kuvern——ri on kirjoittanut hðnen passiinsa! -- Minð en tunne tuota herraa. Minð en ole koskaan nðhnyt hðntð. Mitð hðnen rahansa minua koskevat. -- Kas, kuulkaahan!... Skrifvars ... herra Skrifvars, sanokaa toki, ettð te olette Skrifvars! Tuo pitkð parta ja teidðn kirottu sekamelskanne tekevðt, ettð vaimonne ei teitð enðð tunne. -- Mut se ei ole mahdollinen, sinð ei tunte minu, puhkesi merimies jðlleen puhumaan, hðmillððn vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. -- Minð ole sinu _husband_, sinu _boy_, sinu _old little Erik_. Ja sinð ole minu vaimo, _my prðty wife_. Briitta kððntyi. -- Jos hðn on minun mieheni, tuo -- sanoi hðn nimismiehelle, ja hðnen kasvojenilmeensð koveni kovenemistaan -- jos hðn on minun mieheni, niin hðnen pitðð tietðð, mitð tuohon kompassiin on kirjoitettu. -- Siinð on _Muuttumaton_, sanoi Eerik hiljaa. -- Ahaa! nauroi Black, nyt hðn sai teidðt kiinni. -- Jos hðn on minun mieheni, niin pitðð hðnen tietðð, mitð hðn sanoi minulle antaessaan kompassin. -- Minð sano sinu: ennenku se nðyttð etelð, minð ei koska pettð sinu. -- Se kðy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Tðydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies. Naisen sydðn pððsi valtaan. Kylmð ylenkatse alkoi vðistyð kuohuvan suuttumuksen tieltð. Hðn jatkoi: -- Ja jos hðn onkin sanonut sen, tuo heitti—, joka nimittðð itseððn minun miehekseni, mitð hðn on sillð todistanut? Onko neula kððntynyt etelððn, vai mistð johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hðvetkðð, nimismies! Tiedðttek—, mitð merkitsee, kun kaksi ihmistð lupaa pysyð uskollisina toinen toisilleen my—tð- ja vastoinkðymisessð? Tiedðttek—, mitð merkitsee surullisena ja hyljðttynð, k—yhðnð ja sairaana oleminen, kun nðkee lapsensa kðrsivðn nðlkðð ja vilua, on ilman kattoa pððnsð pððllð, ilman leipðð, ilman ystðvðð, Jumalan tuomio ylðpuolella, ihmisten kovuus ympðrillð ja hauta jalkainsa edessð? Sitð te ette kðsitð, sydðmet—n mies! Jos te sen kðsittðisitte, niin ymmðrtðisitte my—skin, mitð merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hðn olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain -- niin minð ajattelin. Mutta silloin minð sanoin itsekseni: mitð sinð itket? Kuolleet lepððvðt, elðvien tðytyy tehdð ty—tð. Sinð olet rehellisen miehen leski, sinð voit k—yhðnðkin jðttðð perinn—n lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitð sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikð sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jðlkelðiset! Heidðn nimessððn ei ole mitððn tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidðn my—skin on rehellisesti se pidettðvð. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikð heillð ollut mitððn hðpeðmistð. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistð ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydðn! Minð en aio myydð itseðni. Minð olen nuhteettoman miehen leski enkð minð ketððn muuta tunne. Menkðð tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttðð minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettðnyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan. Hðn istuutui jðlleen ja peitti kasvonsa kðsillððn. Richardsson katseli hðntð ððneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lðhin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jðlleen herðnnyt eloon, tunsi siinð mððrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hðnen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hðn oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, ettð kullalla on voimaa palkita vððryydet, ja huomasi pettyneensð siinð. Tðmðn maailman epðjumala oli, eikð suinkaan ensimmðistð eikð viimeistð kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydðmen pilkattavaksi ja se oli sen sysðnnyt valtaistuimelta. Kyynelið alkoi vierið kurjan miehen silmistð. Hðn koetti heikosti puolustella itseððn. -- Sinð halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hðn. _All right_. Minð ei ansaita parempi. Mutta _the other wife_, toinen... Polly on kuollut. Hðn anta minu ruoka, anta groggi ... hðn narra minu, Briitta ... hðn minu petti neljð vuosi ... joi ... meni _Hudson river_ ... kallistu veneest', puto mere, painu... Minð ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, _no other woman, never_. Minð hðpe tulla sinu luo k—yhð. Minð ajattele: minð tule rikas, Briitta my—s tule rikas, minð osta sinu takaisi... Nyt sinð sitð ei tahto. Minð mene yksin Amerika. Nyt minð ole taas k—yhð, _poor saylor boy_... Sinð ei minu anta anteeksi... -- Siinðhðn kuulette, ettð hðn pyytðð anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. -- Mitð nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllð! Eerik jatkoi: -- Sinð ei koska unohda, sinð ole rakasta minu. Sinð muista, anta minu se _little boy_, se Matti ... sinð sano: hðn on sinu nðk—, Eerik!... Briitta oli vaiti. -- Ja minð purjehti pois, ja sinð sano: nyt Jumala minu anta _a little girl_, pikku tytt—, sinð sano. Minð ei ole sen tðhden yksin. Nyt sinð sai pikku tytt—. Nyt sinu on Matti. Sinð ei saatta lapset minu halveksima... Briitta nousi taas seisomaan. Hðn vapisi, pyyhkðisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestð kuvaamattomin katsein ja sanoi: -- Menettek— te vai tðytyyk— minun lðhteð? Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestð seisoi neuvottomana naisen edessð. Richardsson, joka tðhðn asti oli ollut ððneti, alkoi ensiksi puhua: -- Eerik Skrifvars, te olette menettðnyt oikeutenne tðhðn vaimoon. Minð neuvon teitð olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkðð takaisin Amerikkaan; tðssð maassa te olette kuollut ja haudattu. -- Ei, kuulkaas nyt, herra eversti -- puuttui puheeseen nimismies suuttuneena -- tðssð asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielð sanankin, kerron minð herra Skrifvarsille, minkð tðhden te tahdotte toimittaa hðnet pois Suomesta. Minkð tðhden hðnen pitðð lðhteð, jos rohkenen kysyð? Eik— kuvern——ri ole kirjoittanut hðnen passiinsa? Eik— hðn tuo rahaa maahan? Eik— tðmð mainittu naishenkil— ole hðnen laillinen vaimonsa? Jos tðstð tulee kðrðjðasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minð ensi kerralla tule ry—stðmððn teitð itseðnne! Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut -- kierossa asemassa olevien kðyttðmð hyvin tunnettu keino. -- Minð nðke, sinð l—ytð lohduttaja, Briitta, mutisi hðn katsoen karsaasti everstiin. -- Ei minð estð, minð lðhte Amerikka. Briitta nðytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hðnen kalpeille kasvoilleen. Hðn seisoi ylpeðnð ja suorana keskellð lattiaa lðvistðen pikku nimismiehen tummilla silmillððn. -- Sanokaa kaikki, mitð teillð on sanomista tuolle herralle! Minulla ei ole mitððn salattavaa. Sanokaa, ettð eversti on jo kuusi vuotta pyytðnyt leskeð vaimokseen, mutta ettð leski ei huoli hðnestð. Sanokaa, ettð leski ennemmin kiertðð mieroa lapsineen, kuin rikkoo uskollisuuden, jonka vannoi koko elðmðn iðksi. Sanokaa tuolle herralle, ettð hðn voi mennð, mihin hðnen mielensð tekee. Se ei koske minua eikð eversti Richardssonia. Meidðn vðlimme ei millððn tavoin muutu. -- No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hðmðrðsti aavistaen, millainen nainen hðnen edessððn on. Richardsson kohautti olkapðitððn, otti hattunsa ja lðhti jððhyvðisið sanomatta. Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun. -- áiti! huudahti hðn, mutta hillitsi ilonsa, kun nðki kolme herraa. -- Mikð on? kysyi ðiti tuntien itsensð turvallisemmaksi tyt—n lðsnðollessa. -- Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellð patruunan. Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje Helsing—ristð, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittðð, voi Matti tulla kotiin tðnððn tai huomenna. Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hðnen kyynellðhteensð herðhtivðt juoksemaan ensi kerran tðnð surujen pðivðnð, ja pisara toisensa jðlkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hðnen edessððn p—ydðllð. Onneton, kovia kokenut vaimo itki -- ensin kiihkeðsti kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhð hiljaisemmin, yhð hartaammin, eikð kukaan lðsnðolijoista, ei edes nimismieskððn hennonut sanoa hðnelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikððn suru, ei mikððn hðvðistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon sðde sulattanut kuin vahan. Mitðpð se oli muuta kuin vanha tarina myrskystð ja pðivðnpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, pðivðnpaiste voitti yhdellð ainoalla sððlin ja armon katseella. Briitta kuivasi silmðnsð hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kððntyi tyttðrensð puoleen ja sanoi: -- Anna Maria, tuossa on isðsi! Mene, syleile hðntð, lapsi! Hðn matkustaa kauas pois, Jumala tietðð, nðemmek— enðð milloinkaan toisiamme. Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestð, ja hðn oli kahden vaiheilla. Hðn totteli sentððn. Pelðten ja hðmillððn hðn lðhestyi tuntematonta isðð, joka syleili hðntð ja suuteli. Hðn oli kuitenkin isð, eikð hðn ollut koskaan nðhnyt tðtð lasta, joka oli syntynyt hðnen lðht—nsð jðlkeen. -- Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensð tðysivaltaiseksi rauhanvðlittðjðksi. -- Suutele sinð isððsi, Anna Maria! Ei hðn lðhde pois. Nyt hðn jðð teidðn luoksenne, taikka sitten te lðhdette hðnen mukaansa! Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hðn alkoi luottaa rauhanvðlittðjðn sanoihin, mutta he molemmat pettyivðt. Briitta loi suuret, ruskeat, vielð kyynelistð kosteat silmðnsð ennen rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidðn nuoruutensa ja onnensa pðivinðkððn hðn ollut silmðillyt tðtð niin sðteilevin katsein. Mutta niissð oli surumielisyyttð, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja Briitta sanoi hðnelle: -- Eerik, sinð tiedðt, ettð minð rakastin sinua suuresti, vielð enemmðn kuin itseðni ja koko maallista onneani. Jos Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elðð yhdessð onnellisina, mutta katsos, Eerik, sitð me emme ansainneet. Sinð olit tehty liian keveistð aineksista ja minð liian kovista. Jumala kyllð tietðð, miksi hðn meitð koetteli. Jos hðn olisi antanut meidðn hukkua pahuudessamme, niin hðn ei olisi meitð koskaan erottanut taikka hðn ei olisi johtanut sinua takaisin, ja minun hðn olisi antanut menehtyð surun katkeruuteen. Mutta katsos, nyt hðn on n—yryyttðnyt meitð; tomuun me olemme kukistetut. Sinð tiedðt nyt, mitð onnen tavoitteleminen on; minð tiedðn nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntið, pimeyttð ja voimattomuutta! -- Kyllð kaikki tahto hyvð tulla taas, Briitta! -- Uskotko? Niin, kyllð minðkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki tulla. álkððmme enðð puhuko siitð, mikð on ollutta ja mennyttð. Meidðn vðlillðmme on pimeð y—, meri ja kuolema. Meidðn suhteemme on lopussa. Ei kukaan voi enðð antaa meille takaisin nuoruutemme pðivið, jolloin meistð tuli mies ja vaimo, eikð samaa mielenlaatua, joka meillð silloin oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin, ja jos meistð nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidðn vaikeampi unohtaa sitð, minkð pitðð olla ainiaaksi unohdettuna meidðn vðlillðmme. Sen tðhden on parempi meidðn kummankin erota... -- Oh, Briitta, sitð ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen innokas rauhanvðlittðjð. -- Se on meidðn asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta erotkaamme ystðvinð. Lðhde Amerikkaan, minð jððn tðnne. Ja jotta sinð voisit lðhteð keveðmmðllð mielellð, minð annan sinun maksaa velkani sekð jðttðð tyttðrellemme my—tðjðiset. Sinð saat viedð hðnet Helsinkiin ja lððkityttðð hðnen kipeðt silmðnsð. Siinð on kylliksi, Eerik. Poikamme kyllð tulee omin neuvoin toimeen. álð tarjoa minulle kultaasi; se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kðttð ... kas niin, nyt olemme ystðvið. Nyt voimme sanoa toisillemme jððhyvðiset. -- Ja minð lðhte yksin ... minð ei saa pitð minu _girl_ ... ei saa nðke minu _boy_? Kuka varte minð teke ty—, Briitta? Kuka varte minð elð? Sinð pois ... lapset pois ... kaikki pois! Briitta oli hetkisen vaiti, hðn taisteli itsekseen kovan taistelun. Sitten hðn sanoi: -- Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, ettð jaamme parhaan, mitð Jumala on meille antanut, lapset. Minð pidðn tyttðremme, ota sinð poikamme! Minð luulin menettðneeni hðnet, minð sain hðnet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hðn on taas lðhtevð luotani. Anna minun pitðð hðnet kotona kaksi pðivðð ja sitten ... ota hðnet kanssasi! Mutta muista, ettð viet hðnen mukanaan puolet sydðmestðni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa -- ja Jumala suokoon meidðn tavata toisemme siellð! -- niin on sinun vastattava hðnestð. Tee hðnestð rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen ... kuuletko, ennen kaikkea _uskollinen!_ Jumala olkoon kanssasi. Jðð hyvðsti! * * * * * Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isðlleni saman pðivðn iltana, eikð hðn suinkaan jðttðnyt purkamatta sydðntððn. Hðn kuvaili oman kðsityksensð mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vðhðllð, itsekkðitten etujensa tðhden, kuten hðn uskoi, viekoitella hðnet kðymððn kðsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvern——rin omakðtinen kirjoitus. Mutta vielð katkeroituneempi hðn oli Briitta Skrifvarsia kohtaan. Millð tavoin tðmð oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla oli vy— tðynnð kultakolikolta! Siitð, ettð mies oli karannut laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitðð kiinni, jos vaadittiin. Vðhðtpð tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle! Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikð Black huolinut moisten pikkuasiain tðhden saada aikaan maailmansotaa. Hðnestð nðytti rauhan solmiminen kaikille parhaalta. No hyvð, jollei ylpeð vaimo ota tullakseen jðrkiinsð, oli Skrifvars kðrðj—imðllð hankkiva hðnet itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkððn menisi myttyyn. Eikð suinkaan lisðtulojen tðhden, kyllð varoja muka oli kðrðjðasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tðhden. Black oli aina oikeuden puolella; hðn kyllð kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut everstit ja jðykkðniskaiset naiset, puhumattakaan minun isðni niskoittelevista velkamiehistð, joita sen illan kðynti oikeastaan tarkoitti... Eloon herðnneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin nimismiehenkin mielestð olisi jðrjett—mðn vaimon pitðnyt ottaa avosylin vastaan rikas miehensð, ja he arvelivat hðnen kyllð vielð katuvan ylpeyttððn, ennenkuin mies ehtii lðhteð. Niin ei Briitta kuitenkaan tehnyt. Mies asui muutamia pðivið naapuritalossa eikð enðð pððssyt vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillð ðitiððn ja oppia tuntemaan isðnsð. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestð kohtauksesta Skrifvars lðhti molempine lapsineen Helsinkiin, mistð hðn ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jðlkeen en ole hðnestð mitððn kuullut. Hðn oli lðhtenyt niin nolona kuin onnenonkija konsanaan, mutta mahdollisesti kyllð hðnen kevyt luonteensa pððsi jðlleen valtaan, kun hðn taas nðki meren. Kaikissa merimiehissð on jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tðmðnpðivðinen ankkuri ei enðð huomenna kestðkððn sataman edustalla. Maalta merimies ikðv—i merelle ja mereltð maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkð tyrskyt! Kesemmðllð Briitta Skrifvarsin tytðr palasi tervein silmin. Se oli pðivðnpilkahdus! áiti kutoi kutomistaan ja kðvi meillð aivan niinkuin ennenkin. Umpimielinen hðn oli aina ollut; vielð vðhemmin hðn puhui uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hðn vastasi: -- Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on uskollinen. Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielð kokeva erððn uuden vaiheen hiljaisessa, uutterassa elðmðssððn. Eversti Richardsson oli nðhnyt hðnen ja hðnen miehensð kohtauksen. Siitð pðivin hðn ei enðð sitonut hevostaan Briitan aitaan. Hðn ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan. Hðn kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltððn lððkðriltð, tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut tuon kohtauksen jðlkeen, kutsui hðn luokseen Briitan. Hðn oli kuolemaisillaan. Rakas kðsi, jota hðn oli niin kauan turhaan pyydellyt, sai nyt hoidella hðntð hðnen viimeisinð hetkinððn. Hðnen kuoltuaan tavattiin hðnen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu kirje. Se oli hðnen tapaansa lyhyesti kirjoitettu: "Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hðnet petti, miten uskollinen hðn olisikaan sitð kohtaan, joka ei koskaan koko elðmðnsð aikana lakannut hðntð rakastamasta! Minð olen ainoa, joka olen sinua ymmðrtðnyt. Jos olen etsinyt _omaa_ onneani, niin muista, ettð enemmðn kuin omaani, tahdoin _sinun_ onneasi. Sinð et voinut ottaa vastaan almua. Niin kauan kuin minð olin elossa, oli sinun mahdollista pelastua ja pððstð vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni hðpeðmðttð ja ilman vððryyttð. Tðytð tðmð minun viimeinen pyynt—ni! Ole vapaa, elð onnellisena!" Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tðmðn kirjeen kðtkeneen hðpeðstð kasvonsa kðsiinsð. Hðn oli luottanut hyvððn ymmðrrykseensð ja ymmðrsi olleensa sokea. Liian my—hððn hðn oppi tuntemaan miehen, jonka hyvðksi hðn oli uhrannut kaiken, ja liian my—hððn sen miehen, joka olisi tahtonut hðnen tðhtensð uhrata kaiken. Briitta otti vastaan perinn—n, joka oli laillisesti hðnelle mððrðtty Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat jakoa. Briitta ei suostunut. Vððrin kðsitetyn ystðvðn viimeinen tahto oli hðnestð pyhð. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet hðntð kopeaksi, kun hðn halveksi kultaa, sanoivat nyt hðntð ahneeksi, kun hðn ei luopunut siitð. Kuitenkin hðn oli lahjoittanut suuren summan merimieshuoneelle hðtðavuksi k—yhille leskille. Jonkin aikaa hðn vielð kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi hðnen mieltððn. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytðr joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana kevððnð Briitta lðhti Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihðn hðn muka, ettð Briitta oli katuva ja lðhtevð miehensð luo. Mutta lðhtik— Briitta todellakin sen tðhden? Minð en sitð usko. Hðnen sydðmensð oli kiintynyt poikaan, ja jos hðn mitððn katui, niin hðn katui sitð, ettð oli lðhettðnyt lapsensa maailmaan moisen isðn johdolla. En tiedð, onko hðn l—ytðnyt pojan ja saanut hðnet pelastetuksi isðn seikkailijaelðmðn vaaroista, mutta minð odotan Briitan palaavan joskus takaisin pððttðmððn paljon kokeneen elðmðnsð isðnmaassaan. Hðn oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka liian kovarakenteinen, kuten hðn itse sanoi. Hðnessð oli miehen raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydðmen parhaimmat ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltðytyvð kðrsivðllisyys ja kaikissa vaiheissa pettðmðt—n uskollisuus. Elðmðssð tehty erehdys ja liian suuri luottamus omaan voimaan, -- samaa on sattunut monellekin, joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan hðn haavoittuikin, ja syvðlle n—yrtyneenð ylpeð, siihen asti itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessð, joka johtaa ihmissydðmet kuin vesipurot. YHDEKSáS KERTOMUS. Tyhjðt sydðmet. Rouva R—nnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen ððnett—myys. Kuulijat katsoivat kummastuneina hðnen hehkuvia kasvojaan ja hðnen loistavia silmiððn. Ymmðrrettiin, ettð hðn oli taistellut sukupuolensa oikeuksien puolesta ja samalla kðsittðnyt sen velvollisuudet. Hðnellð, tuolla viehðttðvðllð pikku rouvalla oli herkkð sydðn, joka ei tyytynyt pelkðstððn keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten itsekkyyttð vastaan kðytðviin pieniin kahakkoihin. -- Sellainen hðn on, kuiskasi hðnen miehensð konsuli naapurilleen kapteeni Videstrandille. Ei edes everstikððn enðð uskaltanut sanoa hðntð opettavaiseksi, ja nekin, jolla ehkð olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai hðnen afrikkalaisvilliððn, huomasivat parhaaksi olla vaiti. áðnet—n matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli vðhitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin paikaltaan, puristi kertojan kðttð ja sanoi: -- Se tuli tðydestð sydðmestð, rouva R—nnevall! -- Jonkin kerranhan tðytyy lðhteen tulvia, virkkoi pikku rouva ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillð vanha viluinen herra suvaitsi vasta ensi kerran kunnioittaa perðkannen keskustelua aktiivisella osanotolla. -- On kuivuneita lðhteitð, jos likaveden tðyttðmiðkin, huomautti Biisami. On tyhjiðkin sydðmið, rouva R—nnevall! -- On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimðstð. -- Jo paljon aikaisemmin. On sydðmið, jotka ovat niin tðynnð omaa itseððn, ettei niissð ole tilaa millekððn muulle. Mutta tuo _itse_ on sisðllykset—n, se py—rii lakkaamatta oman keskipisteensð ympðri. Ja on toisia, jotka ovat tðynnð lakkaamatta sðrkyvið ja kuolettavaksi tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut kiinteð ydin, mutta jotka ovat sen menettðneet. Paljon muutakin kuin kasteen kuivattaa sydðnpðivðn aurinko. -- Minð en tuota ymmðrrð; olkaa hyvð, selittðkðð tarkoituksenne! Mikðli minð tiedðn, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkðð, rakastaa tai inhoaa, niin kauan kuin elðð. Ainoastaan kuollut on kaikesta vðlinpitðmðt—n. -- _Jos_ on. Mitð me siitð tiedðmme? Mutta te olette oikeassa. _Niin_ tyhjð ei ole mikððn sydðn, ettei se _jotakin_ etsisi. Minð sanon niitð tyhjiksi, jotka etsivðt turhaan. -- Suokaa anteeksi! puuttui siinð puheeseen tohtori Rabe. -- Minðkin kuulunen tyhjðin joukkoon, sillð minðkin etsin jotakin turhaan. Minð etsin sitð onnetonta, jonka arpa on mððrðnnyt rouva R—nnevallin jðlkeen kertomaan. -- Minð se olen, sanoi Biisami. -- Kiitos siitð, te pelastatte minut, minð saatan nyt toivoa pððsevðni unohduksiin, sanoi edellinen kertoja pððtððn ny—kðyttðen, voimatta vielðkððn saada mielestððn opettavaisuuttaan. Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hðn tðhðn asti oli uskollisesti pitðnyt kðdessððn, ja piirusti ajatuksiinsa vaipuneena muutamia nðkymðtt—mið piirtoja sateenvarjollaan perðkanteen. -- En tiedð -- sanoi hðn -- suvaitseeko tðmð arvoisa seura ollenkaan tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikðnsð tutkinut sointuoppia ja siitð saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epðsointujakin. Kun kuulin rouva R—nnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenðisyyden elðmðð, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elðmð on, joka kuluu tðydellisessð sopusoinnussa itsensð kanssa ja jota siitð syystð saattaa sanoa todella ehjðksi. Kielisoittimen ððnen puhtaus riippuu siitð, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidðn pðivinðmme enemmðn kuin ennen, pðivðn kysymykset pirstovat meitð, mukavuus veltostuttaa meitð, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina korvissamme tekee meidðt lopulta vðlinpitðmðtt—miksi. Ja kuitenkin tunnemme sydðmessðmme aina tukevan maaperðn tarvetta, kiinnekohdan tarvetta, joka ei petð meitð tððllð meidðn asuessamme py—rivðllð pallolla vaihtelujen maailmassa. Minð sanon tyhjiksi niitð sydðmið, jotka eivðt ole l—ytðneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkððn niitð olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista kðsitystðni parilla esimerkillð? Ei kellððn ollut mitððn vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa vaiko mollissa. -- Silloin minð pyydðn teitð, arvoisat naiset ja herrat -- jatkoi Biisami -- ajatuksissanne siirtymððn kevððstð ja Itðmereltð marraskuun iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, ettð tðmð laivankansi on hieno, hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljð kynttilðð kruunussa, nðkyy jono kauniita huoneita, rðiskyvð tuli palaa takassa, heijastuen pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrðssð vðhðn matkan pððssð takkatulesta. Seitsemðn, kahdeksan henkil—ð, melkein niinkuin nyt tðssð. Tuossa istuu isðntð, paroni H., ylhðinen virkamies, jonka lðhimpððn seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi, koska minð opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkð te, herra eversti, tahdotte olla hðnenð. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hðn. Hðnen vieressððn istuu sukkela rouva N. ... olkaa niin hyvð, rouva R—nnevall! Tðssð on talon lððkðri, tohtori C. ... ehkð te, tohtori Rabe? Tðssð erðs nuori neitonen, neiti F. -- aivan kuin tðmð nuori neiti. Tðssð asessori B. ... kapteeni Videstrand. Tðssð vielð erðs apukamreeri, dosentti Sumu, ja viimein minun mitðt—n henkil—ni. Unohtakaamme edelleen tðmð sumuinen meri ja ajatelkaamme, ettð valoisan salin ulkopuolella on pilkkopimeðð, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksðvð rankkasade. Ettek— kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten? Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole valoa ja lðmmintð ympðrillððn, valoa ja lðmmintð sisðllððn, kattoa pððnsð pððllð ja lujaa pohjaa jalkainsa alla! Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmðksi toisiaan; kaikki ovat tuttavallisempia ja avomielisempið; on sisðinen tarve, joka saattaa toisen lðhestymððn toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri, musta pimeyden kehys enentðð pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus pððsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hðmðrið tulevaisuuden aavistuksia. Me olimme juuri nousseet teep—ydðstð ja istuutuneet puoliympyrððn suuren englantilaismallisen takan eteen. ásken uudelleen sytytetyn tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu muuttui vðhitellen toisen luontoiseksi. Nðlðnhðdðstð, Garibaldista, sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista puhe kððntyi aivan itsestððn, en tiedð miten, kuuluisaan spiritistiin Homeen ja hðnen ihmeisiinsð, joista silloin kaikki puhuivat. Meidðn isðntðmme paroni H. oli spiritisti; hðn oli likeisessð yhteydessð Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa sððnn—llisesti postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris", "Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillð juuri pimeyden apostolithan ne innokkaimmin nimittivðt itseððn valon sankareiksi. Vielðpð enemmðnkin: isðntðmme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikð "emanulektori" se lienee ollut tuo berlinilðisen Hornungin tunnettu keksint—, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman vðlittðjðksi kuin hankalat koputusp—ydðt. Psykografin jðlkeen keksittiin vielð yksinkertaisempi lyijykynð, ja lopulta huomattiin yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensð nðyttðytyð. Me tiesimme paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitðneen niistð tarkkaa luetteloa. Niinpð ei ketððn kummastuttanutkaan, ettð isðntðmme, pelkððmðttð puolta kymmentð ilkeðð hymyð, ryhtyi tapansa mukaan rakastettavan suorasti puolustamaan Homea. -- Onko tosiaankin totta -- sanoi pisteliðs rouva N. -- ettð erðs keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmðn kðden koskettavan kðttððn ja vievðn sen vielð kylmemmille huulille? -- Totta se on -- sanoi paroni H. levollisesti -- mutta tuo kðsi oli hðnen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa kðsi, ja kun Homelta pyydettiin todistuksia siitð, tuli marmorin valkoinen kðsi taaskin nðkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois juuri sen sormuksen, jonka hðn oli saanut muistiksi kaivatulta sisarvainajaltaan. -- Onko totta -- kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyððn -- ettð Tuileriain linnassa henkil—t kððntyivðt tuoleillaan ympðri, ettð keisarilta ja monelta muulta hðvisi taskukellot ja ettð naisten puvut joutuivat arveluttavaan epðjðrjestykseen? -- Totta on sekin, mutta siinð oli vain osa Homen lðsnðollessa tapahtuneista ilmi—istð. Kðsið tuntui liikkuvan p—ytðliinojen alla, nðkymðt—n kðsi nosteli p—ytið, tuntemattomat olennot poljeksivat varpaille, seinðkellot pysðhtyivðt, kellot soivat ja nidos Voltairen teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi hðnen syliinsð. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja sulkeutuivat, kynttilðt sammuivat ja syttyivðt itsestððn, mutta yhtðkkið Home hðvisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti olla. Minun tulee lisðtð, ettð kuuluisa silmðnkððntðjð Moreau-Cirti, joka silloin my—skin oli lðsnð, sanoi kaiken sen menevðn yli hðnen ymmðrryksensð ja vðitti, ettei sillð ollut mitððn yhteyttð luonnollisen magian kanssa. -- Oikeinko totta, ettð hðn katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C. -- Minð olen kuitenkin kuullut kerrottavan hðnen toisella kertaa osoittaneen vielð erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa seurapiirissð, johon paitsi hðntð ja keisarinnaa kuului ainoastaan herttua Montebello, nðyttðytyi kerran Homen lðsnðollessa hengen kðsi, joka tarttui kynððn, kastoi sen sððnn—lliseen tapaan musteeseen ja kirjoitti paperille Napoleon I:n omakðtisen nimikirjoituksen. Keisari pyysi silloin saada suudella kummituskðttð. Heti se siirtyi hðnen ja sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkðisi kiireimmiten brysselinpitsisellð nenðliinallaan pois suutelon huudahtaen: "_Mais c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari_!" Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttðmðn yleisen naurun asettumista ja virkkoi sitten sðvyisðsti: -- Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epðilen, oliko keisarinna Eugenie siinð tilaisuudessa sellaisella mielellð, ettð hðn olisi voinut tuntea miehensð viikset. Marraskuussa 1858 minð olin Pietarissa. Home oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja kaikkialla hððrðilevðn Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli pððssyt ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hðmminkiin; neljððn viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen joukossa oli my—skin erðs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja joka muistuttaa Tuileriain linnan kðttð. Home kutsuttiin armossa pienehk——n iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hðn huvitti ensin seuraa lennðttðmðllð pientð kilisevðð soittokelloa toiselta toiselle. Hðneltð kysyttiin sitten, eivðtk— henget voisi nðyttðytyð, ja hðn vastasi kðden silloin tðll—in tulevan nðkyviin, mutta seura tðllð kertaa oli muka liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin aakkoset, erðs ylhðinen henkil— piti mððrðttyjð kirjaimia perðttðin osoittavaa kynðð, ja siten huomattiin, ettð kreivi Adlerbergin ja ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidðn mentyððn kaikki lðsnðolijat nðkivðt sinertðvðn kðden kurottuvan kohti... Mutta ehkðpð tiedðttekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei kellððn koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan ettð jokainen, joka oli koskenut tuohon jððkylmððn, kosteaan kðteen, oli ollut vakuutettu, ettei se ollut kenenkððn elðvðn ihmisen kðsi. -- Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellð samaan aikaan kuuluisan amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevðt erinomaisesti sopineet yhteen, missð suhteessa on kunnioitettava noita kahta suurta miestð; onhan muuten _jalousie de metier_ niin tavallista tðssð maailmassa. Home ja Squire nðet osoittivat mahtuvansa molemmat saman katon alle. Erððnð iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla tðysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinð tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metrið korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, ettð ehti kirjoittaa nimensð kattoon. Minð en itse ollut lðsnð, mutta kuulin luotettavilta henkil—iltð, ettð hðn tuossa korkeassa asemassaan ei muistanut ottaa lukuun erðstð pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa seuraa. Huomattiin nðet, ettð sillð arvon miehellð oli puolianturat saappaissa... -- Mutta, hyvð tohtori, virkkoi isðntð, tahdotteko kokonaan peloittaa minut kertomasta pientð tapausta, jonka itse nðin ja jota siis en parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkðn mielikuvituksen tuotteeksi? -- En suinkaan, minð olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistðnyt meiltð mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa meidðt kaikki vakuutetuiksi. Siis teillð, herra paroni, on itsellðnne ollut tilaisuus tutustua... -- Herra Homeen, niin on. Ja minð vakuutan, hyvð herrasvðki, olleeni ennen tuota tapausta yhtð jyrkkð epðilijð kuin kuka hyvðnsð teistð. Muuten minð en silloin ollut yksin; vaimoni oli my—skin lðsnð tilaisuudessa. -- Mutta, hyvð ystðvð -- sanoi vapaaherratar hieman hðmillððn -- lupasithan itse... -- Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidðn sukupuolennehan, armollinen ystðvðni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien sðilyttðmisen taidon. Minð siis tunnustan -- senkin uhalla, ettð joudun teidðn pistosanojenne koko tykist—lle alttiiksi, hyvð herrasvðki -- ettð kððnnyin jotenkin itsepintaisena ystðvðni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytðen hðntð toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, ettð kutsui minut ja vaimoni luokseen erððnð iltana, jolloin hðn varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen pðivðn; pðivð oli marraskuun 4:s 1858; sohvap—ydðn ympðrillð istui meitð kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkil—ð, kun rouva P. ðkkið tunsi kðdessððn kylmðn kðden. Samassa hðnen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja p—ytð tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri p—ytðlamppu ei liikahtanut paikaltaan vðhððkððn. -- Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinð ei ole mitððn merkillistð, jos on totta, ettð Home Firenzessð huvikseen asetteli munia seinðlle. Munat eivðt vierðhtðneet alas, lamppu ei kaatunut; sellaisia ovat herra Homen luonnonlait. -- Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen tohtori. Mutta olkaa hyvð, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu tulevan hyvin romanttinen. -- Se ei ole pitkð, jatkoi paroni H. hyvðntahtoisesti. Vaimoni voi todistaa... -- Minð en todista mitððn! huudahti vapaaherratar. -- Kyllð todistat, siitð olen varma, sillð kun me kummastellen katselimme p—ydðn liikkeitð, huomasimme kaikki p—ytinemme ja tuoleinemme siirtyneemme huoneen pðinvastaiseen nurkkaan kenenkððn kðsittðmðttð, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme -- aivan niinkuin te, hyvðt naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme vakuuttaa toinen toisillemme, ettð olimme vaihtaneet paikkoja, sillð huone nðytti siltð kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinð rautatietð sohvilla. -- Home istui p—ydðn alla; siinð koko salaisuus! nauroi vapaaherratar. -- Varmasti, virkahti rouva N. -- Suokaa anteeksi -- jatkoi isðntðmme. -- Home ei ensinkððn ollut p—ydðn alla. Minðkin olin niin lapsellinen, ettð uskoin jotakin sen tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkð asia oikeastaan oli. Mitð huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pðhkinðpuusta, en muista, kummastako, tehdyn p—ydðn, joka sitð paitsi oli melkoisen suuri ja hyvin raskas. Minð en olisi jaksanut sitð liikuttaa paikaltaan. Sangen kummastuneena katsoin silloin ympðrilleni ja nðin Homen hyvin vðlinpitðmðtt—mðn nðk—isenð istuvan ikkunan ððressð puhelemassa erððn naisen kanssa, niinkuin ei mitððn olisi tapahtunut. -- Minkð nðk—inen hðn on? kysyi apukamreeri salatakseen liian hillit—ntð naurunhaluaan. -- Aivan musta, sarvet pððssð ja jalassa kaviot, ellei hðn ennemmin ole kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N. Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena. -- Home on nuori mies; hðn on syntynyt Edinburgissa 1835; hðn on keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan nðk—inen, yksinkertainen ja teeskentelemðt—n koko olemukseltaan. On tunnettu asia, ettei hðn koskaan nðytð salaperðistð taitoaan julkisesti eikð mielellððn suurissa seuroissakaan. Hðn my—ntðð itse, ettei hðn milloin hyvðnsð voi kutsua esiin henkið; se riippuu enemmðn heidðn kuin hðnen tahdostaan, ja kun hðn Roomassa kððntyi katoliseen uskoon 1856, ilmoittivat henget hðnelle kohta sen jðlkeen Napolissa pysyvðnsð poissa koko vuoden, mikð todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai kieltðytymisensð he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee my—ntymystð, yksi kieltoa. Minð vakuutan, hyvð herrasvðki, ettð kaikki, jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistð ne ovat perðisin. Niillð on hyvin omituinen ððni, minð en voi verrata niitð muuhun kuin siihen ððneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sðhk—ttðjð lðhettðð sðhk—sanomaa. -- Sallitteko, herra paroni, minun kysyð yhtð asiaa? virkkoi tohtori. -- Sangen mielellðni, hyvð herra tohtori. Huomaatte, ettð minð olen valmis puolustautumaan. Teidðn miekkailupistojenne varalle on minulla rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole l—ytðvð yhtððn rakoa. -- Minð muistelen, ettð te, herra paroni, olitte jonkin verran vapaa-ajattelija. -- Oikein! Ja luenpa ansiokseni, ettð olen vielð tðnð pðivðnðkin. -- Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet... -- Ovat olleet hyvið aikanaan; mutta ehkð pððstðtte minut lausumasta ajatustani siitð, mikð merkitys niillð on yhdeksðnnellðtoista vuosisadalla. -- Siis korkein olento, kuoleman jðlkeinen elðmð, arveletteko, ettð...? -- Johan te kðytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan salapaula. Mutta koska tahdotte, no -- miksikð en uskoisi yleistð jðrkeð, maailmanainetta ja kuoleman jðlkeistð olemassaoloa tuossa aineessa, jossa persoonallisuus hðviðð, sen jðlkeen kun -- mitenkð sanoisinkaan? -- Sen jðlkeen kun se on lyhyemmðn tai pitemmðn aikaa pyristellyt jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikð ei kuitenkaan ole muuta kuin aineellisen elðmðn jatkoa hermoaineen avulla, joka elðmðn aikana muodostaa sielumme, mutta kuoleman jðlkeen vðhitellen haihtuu ja hajoaa yleiseen maailmanaineeseen. -- Hieman sinne pðin, mutta ei aivan niin, hyvð tohtori. Minð olen todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillð minð uskon, ettð meidðn kiertotðhteðmme ympðr—i sille ominainen kolmas aine, ikððnkuin nðkymðt—n ilmakehð, joka on kuolemankin jðlkeen ravintona hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elðð, niin kauan kuin maapallommekin elðð; ei kauempaa, sen my—nnðn. Mutta muutenhan ei voitaisi selittðð ammoisina aikoina elðneitten henkien olemassaoloa ja tervehdyskðyntejð. -- Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minð tunsin erððn neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llð. Hðntð huvitti suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hðnen onnistui viimein saada ompelup—ytðnsð nakuttamaan. Kerran hðn kððntyi Sokrateen puoleen, pyytðen hðntð olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hðnen suureksi ilokseen viisas mies kohteliaasti suostuikin pyynt——n, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkil—n kanssa. Vastaus oli: _Vous õtes une folle_, te olette hupsu! Minð olen itse nðhnyt kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, ettð siinð oli nuo sanat. Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitð. -- Ja kummastuttaako se teitð, hyvð herrasvðki? huomautti tohtori hymyillen. Minð tunnustan, ettð siitð pitðen, kun minð pari vuotta takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Z■richissð, ei minua ollenkaan kummastuta, ettð Sokrates puhui ranskaa Helsingissð! -- Niin, sanoi paroni, mitð minun pitðisi sitten vastata tðhðn? Minð nðen, ettð tðssð on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkið, toinen ei usko mitððn. Ja koska minð olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin. -- Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielð kolmaskin puolue, virkkoi silloin lempeð ððni, joka ei siihen asti vielð ollut sekaantunut vilkkaaseen keskusteluun. Meitð oli ollut kolme ððnet—ntð kuulijaa: minð ja nuori tytt—, joka oli edellisenð kevððnð pððssyt ripille ja jonka lðsnðolon kaikki nðyttivðt unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti ty—nsð ððressð, neuvottomana ja hðmmðstyksissððn kaikesta, mitð oli saanut kuulla, ja oikein tietðmðttð, mitð oli ajateltava siitð. Kolmas ððnet—n kuulija oli asessori B. Hðn se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita vastaan. Asessori oli mitðtt—mðn nðk—inen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hðn oli jokseenkin tavallisen nðk—inen, mutta hðnen harmaat silmðnsð olivat eloisat ja viisaat; muuten hðn oli hyvin sððdyllinen ja kðyt—ksessððn melkoisen siro; hðnellð oli aina hðnnystakki ja kaulassa valkoinen liina. Hðn veti niin vðhðn huomiota puoleensa, ettð hðnen lðsnðoloaan tuskin huomattiin, semminkin koska hðn harvoin puhui muusta kuin virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, ettð hðn luopui noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hðn tunsi lðheiseksi, ja silloin hðn saattoi olla puhelias, jopa kaunopuheinenkin; hðnen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpð kauniiksi, hðnen harmaat silmðnsð loistivat lðmp—ð, ja koko hðnen vartalonsa nðytti kasvavan. Hðntð pidettiin hieman omituisena ja kummallisena vanhuksena, mutta koska hðntð yleensð kunnioitettiin hðnen rehellisyytensð ja oikeudentuntonsa tðhden, niin oltiin kernaasti huomaamatta hðnen omituisuuksiaan ja suvaittiin hðntð niissð harvoissa seurustelupiireissð, joissa hðn toisinaan vietti iltansa enemmðn tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hðn aina hattuunsa tarttuen lðhti tðsmðlleen kello kymmeneltð. Kaikki kððntyivðt heti pieneen mieheen pðin, joka jatkoi minuun ja nuoreen tytt——n katsahtaen: -- Tððllð on muutamia, jotka eivðt usko herra Homeen, vaan pitðvðt hðnen henkiððn pilana. -- Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua. -- Mutta -- jatkoi asessori -- kun emme usko herra Homeen, niin olemme uskomatta siitð syystð, ettð vielð vðhemmðn olemme samaa mieltð niiden kanssa, jotka eivðt sano uskovansa mitððn, mikð on mahdotonta. Paroni H. ny—kðytti ystðvðllisesti pððtððn. -- Jatkakaa vain, sanoi hðn. Saammepahan nðhdð, ettð viimein kuitenkin olemme yksimielisið pððasiasta. -- Sallikaa minun kysyð erðstð asiaa. Jos oikein ymmðrsin, olitte te, herra paroni, vapaa-ajattelija ja epðilitte kaikkea, kunnes herra Home sai teidðt vakuutetuksi henkien olemassaolosta. -- En tahdo sitð kieltðð. Mitð omin silmin nðkee, sitð ei kðy tinkiminen olemattomaksi. Tðytyy vain koettaa keksið sille jðrjellinen selitys. -- Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllð ymmðrrðn. Mutta sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eik— niin? -- Hyvð asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitð syystð minð en huoli tehdð pitempðð tunnustusta. -- Ellen pelkðisi vðsyttðvðni, saattaisin kertoa tapauksen omasta elðmðstðni. -- Ilahduttaisitte sillð suuresti mieltðni. On harvinaista kuulla teidðn puhuvan muusta kuin oikeusasioista... Lundqvist, tuo lisðð puita ja pane takkaan! -- Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. -- álkðð sððstðk— ollenkaan hermojamme, me kyllð olemme valmiit kestðmððn. -- Sitðkin suuremmalla syyllð, kun nyt juuri elðmme mitð hirvittðvimmðssð kummitusajassa, virkahti tohtori C. -- No niin -- jatkoi asessori kððntyen isðntðmme puoleen -- minulla oli nuorena kunnia olla teidðn setð vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hðn asui tðssð talossa, jonka hðn oli rakennuttanut, ja koska hðn minulle osoitti niin suurta luottamusta, ettð kðytti minua oikeudenkðyntiapulaisenaan, kðvin minð usein hðnen luonaan tðssð huoneessa, joka silloin oli hðnen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkð muista hðntð? Hðn kuoli jo 1826. -- Minð olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikðinen, mutta muistan hðnet kuitenkin vallan hyvin ... reipas ukko ikðisekseen, Kustaan aikalainen ... ylevð ryhti hðnellð oli, ja kuten kerrotaan, omisti hðn sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidðn saleistamme. Meidðn lasten tuli sððnn—llisesti kðydð hðntð tervehtimðssð joka sunnuntaiaamupðivð ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikðnsð ja arvonsa mukaan suudella hðnen kðttððn. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta... -- Se keskeytyi aikaisin, mutta siitð jði mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hðn edusti kaikessa aikaansa niin tðydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jðlkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisðtð, ettð hðnellð oli samanlaiset mielipiteet kuin teillð, herra paroni. -- Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni. -- Ei, pðinvastoin... Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitð enemmðn Cagliostroon ja Bj—rnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemðttð kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydðmen laita on sama kuin luonnonkin: _abhorret a vacuo_. Tyhjðð paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma sy—ksðhtðð laukauksen jðlkeen tyhjððn pyssynpiippuun, yhtð varmasti kummitukset ja jðrjett—myys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jðttðnyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minð aioin vain sanoa, ettð teidðn setðnne niiden mitðtt—mðin palvelusten tðhden, joita minulla oli onni tehdð hðnelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivðt koskeneet oikeudenkðyntiasioita. Erððnð sunnuntaina, kun minð lðhdin kirkosta yht'aikaa hðnen kanssaan, pyysi hðn minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui pðivðlliselle luokseen. Matkalla hðn sanoi: Te olette ymmðrtðvðinen nuorukainen, te kðytte kirkossa ja teette siinð oikein. Tðytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitð menestyksellð vastustaa. Meidðn ajattelevien tðytyy uhrata itsemme, mutta me pidðmme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivðt taivasta ja helvettið muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvð B., etsikððmme Jumalaamme omasta jðrjestðmme, niin on meillð ainoa johtotðhti, joka ei petð! -- Ennenkuin minð, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillð -- tðmðn talon edessð -- ja vanha vapaaherra nousi yl—s portaita. Mutta eteisen ovelle hðn pysðhtyi ja huusi palvelijaansa. -- Katsos tuota, kuhnus, torui hðn; mitenkð olet lakaissut tðnððn? -- Silloin huomasin oven edessð kaksi oljenkortta ristissð, ja hðn, jonka korkeimpana johtotðhtenð oli ihmisjðrki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hðn pelkðsi siitð aiheutuvan jonkin ðkillisen onnettomuuden. -- Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessð! huudahti nuorempi vapaaherra H. -- Mahdollista kyllð. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytðr... -- Matilda serkkuni! -- Hðn oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen kasvatuksen. Hðnen isðnsð kðytti melkein kaikki joutohetkensð tðmðn rakkaan lapsen hyvðksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen hðntð noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hðn oli valinnut hðnelle kotiopettajattaren oman mielensð mukaan; hðn oli mitð huolellisimmin valvonut, mitð kirjoja tytt— luki; ja jo aikaisin hðn teroitti hðnen mieleensð tuota maailmanfilosofiaa, jota hðn piti kaikkien tietojen helmenð. Ja Matilda neidillð oli erinomaisen hyvð pðð, hðn kðsitti kaikki hyvin helposti; jos hðn olisi ollut Ruotsin valtaistuimella, olisi hðnestð tullut toinen Kristiina. Sitð paitsi hðn oli nuori, kaunis, rikas, ja hðnellð oli loistava yhteiskunnallinen asema; siksipð hðnellð olikin niin paljon ihailijoita, ja hðnen isðnsð koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitð Suomessa siihen aikaan oli sukkelaa ja sivistynyttð siinð mielessð kuin salaneuvos H. ja monet muut tahtoivat. -- Niin, olen kuullut setðni vierassalin olleen suosituimman koko maassa. -- Matilda neiti oli kahdeksantoista ikðinen, kun minun apuani tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minð nðin hðnet joka pðivð: hðn oli viehðttðvð... -- Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentð vuotta nuorempi. Kyllð ymmðrrðn: eihðn kukaan ole kivestð. -- Hðn oli viehðttðvð, milloin tahtoi olla, mutta my—skin ððrett—mðn oikullinen ja epðvakainen. Monia ihailijoitaan hðn kohteli niin vðlinpitðmðtt—mðsti kuin ainoastaan hðn rohkeni kohdella. Huomattuaan jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hðn heti hðnet jollakin purevan ivallisella pððhðnpistolla. Isð kuitenkin tahtoi hðntð valitsemaan ja nðytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista kreivi R:ðð, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli hðntð niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikð pahemmin, ja kun oli kerran totuttu hðnen oikkuihinsa, ei niitð otettu huomioon, vaan toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan hellittðmðtt—myydestð. -- Kertokaa edelleen. Minð tiedðn jonkin verran serkkuni vaiheista. -- Mutta minð en tahdo millððn tavalla menetellð epðhienosti. Jos se vaivaa teitð, herra paroni... -- Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikð totuus teidðn kertomananne voi kuulua lðheskððn niin sððlimðtt—mðltð kuin muitten kulkupuheet. -- Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin ty—h—n. Kaksi viikkoa hðn maalasi intohimoisesti, hylkðsi sitten siveltimen ja ryhtyi tutkimaan kasvitiedettð. Tuskin hðn oli ennðttðnyt penkoa ties kuinka monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllðstyttyððn hðn ryhtyi kððntðmððn Frithiofin satua englannin kielelle. Tðllð vðlin hðn mieltyi Byronin kirjoituksiin ja alkoi kððntðð niitð ranskaksi. Ennenkuin mikððn noista t—istð valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti kamariurut, ja hðnen pððhðnsð pðlkðhti ruveta transponoimaan Mozartin Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hðn ehti valmistaa ensimmðisen nðyt—ksen, kun hðn erððnð pðivðnð nðki hydro-oxygeni-mikroskoopin ja ðkkið tunsi vastustamatonta halua mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tðmð kiihko johti hðnet anatomiaan. Hðn leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hðnen hðkissððn, ja vðitti l—ytðneensð elðinsielun hermoista. Siitðhðn oli vain askel fysiologiaan. Hðn tutki kaikkea, mitð sillð alalla kohtasi; hðn sanoi tahtovansa tietðð, mikð on sielun kokoomus, sillð materiaa sen tðytyi vðlttðmðtt—mðsti olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin erimielisið hðn sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi tutkia kemiaa. Hðn tahtoi keksið maailmanaineen. -- Hyvð Jumala, mitð kaikkia hullutuksia! -- Sanokaa ennemmin: mitkð runsaat, ihanat lahjat siinð tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei l—ytðnyt pððmððrðð? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmðrryksen piti hioa kðrkeððn tyhjðð pimeðð lðvistððkseen? Nðettek— tuota kipinðð, joka lentðð y—n myrskyssð tietð ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinð on Matilda H:n sielu. -- Olkaa hyvð, jatkakaa! -- Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hðnellð oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hðn oli luovuttanut sen jollekulle ylemmðlle virkamiehelle, joka vðhðn aikaa takaperin oli kuollut ja jðttðnyt jðlkeensð suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hðnen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekð hðnen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikð oli vielð pahempi. Kaikki riippui siitð, voitiinko nðyttðð kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin l—ytymðtt—miin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin yl—salaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitð kiusallisimmassa asemassa. Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hðnestð tuli yhtð lempeð ja n—yrð kuin hðn ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hðn hylkðsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitð hðn toimitti, mutta usein nðhtiin hðnet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun hðntð puhuteltiin, ei hðn kuullut, taikka hðn sðpsðhti niinkuin hðnet olisi tavattu jostakin, mitð hðn tahtoi salata kaikilta. Hðn kðvi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmðkseen vðlinpitðmðt—n ja vðsynyt, niinkuin nuoruus olisi hðneen nðhden kadottanut ruusunsa ja ilo viehðtysvoimansa. Kuitenkin hðn saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikð kukaan tietðnyt, mistð se johtui; jos viereisestð huoneesta kuului kuiskaus, voi se vðrisyttðð koko hðnen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hðnen ruumiinsa vapisemaan. Tuo muutos ei jððnyt isðltð huomaamatta, ja se lisðsi suuresti hðnen muita huoliaan. Hðn tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyð tyttðrensð ajatuksissaanolon syystð, ja hðn pððsikin siitð viimein selville. Hðn, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestð, joka oli aiottu hðnelle puolisoksi, eikð edes ketððn muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hðnen isðnsð kodissa, vaan nuorta lððkðrið, jolta oli kysytty neuvoa hðnen fysiologisissa opinnoissaan -- miestð, jolla ei ollut loistavaa nimeð eikð rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevð ja ðlykðs ja olemukseltaan ylpeð ja itseensð sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei nðyttðnyt sitð pyytðvðn, joka ei ollut koskaan sanonut hðnelle kohteliasta sanaa eikð kertaakaan taipunut hðnen oikkuihinsa. Ja hðnen valintansa oli arvokas: tuosta miehestð tuli sittemmin maamme etevimpið lððkðreitð, hðn hankki itselleen nimen, joka saattoi vetðð vertoja mille sukuperðn mainehikkuudelle tahansa. Teidðn sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hðvetð hðntð. -- Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikð onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hðnen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan hðntð hðnen loistavalla tieteellisellð urallaan; he olisivat yhdessð tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi! -- Luuletteko? Kenties; minð en tiedð. Onpa kuitenkin vanha sððnt—, joka ei yksinomaan koske sðhk—oppia, ettð vastakohdat pyrkivðt yhteen, yhdenkaltaiset hylkivðt toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, ettð oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikð niin tapahtunut tðssðkððn. Minð tahdon kohdella setððnne oikeudenmukaisesti ja kertoa, ettð hðn, vaikka hðnen tyttðrensð rakkaus olikin aivan vastoin hðnen aikeitaan, kuitenkin tðssð tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, ettð oli valmis uhraamaan kaikki tyttðrensð onneksi. Hðn kutsui nuoren lððkðrin luokseen, mieltyi hðneen, otti asian ylhðisen luontevasti ja puhui melkein nðin: Hyvð herra, te olette nuori, hyvðpðinen ja lujaluonteinen mies, k—yhð tosin, mutta mitðpð siitð, teillð on loistava tulevaisuus edessðnne, minun tyttðreni rakastaa teitð, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut hðneen niinkuin kaikki muutkin. Minð puolestani en ole mikððn Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestðni pitðð pðinvastoin kaikkien komediain pððttyð avioliittoon; siis, ottakaa hðnet, herra, koska kerran niin tðytyy kðydð, ja luvatkaa vain tehdð hðnet onnelliseksi! -- Nuori lððkðri nðytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. -- No, piru viek——n, sanoi salaneuvos H., joka kyllð osasi, milloin tahtoi, puhua yhtð suoraan kuin vanha husaari: en minð pyydð kiitoksia edeltðpðin, se on vððrðð rahaa, herra; ottakaa tytt— ja kiittðkðð vasta sitten, kun nðette, mihin hðn kelpaa! -- Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi -- toisen kanssa; minð olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta. Paroni H. kohautti olkapðitððn. Asessori jatkoi: -- On psykologisia ilmi—itð, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltðpðin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkððmisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isð oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitð tyttðrelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hðnelle vastauskin. Hðnen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpð halveksivasti; mutta muutaman pðivðn kuluttua hðn oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa. Tðhðn aikaan synkistyi yhð enemmðn se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minð olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkðystð yhð uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lðhestymistððn lðhestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millððn tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhð synkemmðn nðk—iseksi; hðntð ei enðð nðhty missððn seuroissa, hðn sulkeutui ty—huoneeseensa, valvoi my—hðiseen y—h—n asti eikð ottanut vastaan ketððn vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennð hðnen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvðnsð neuvottelemaan yhteisestð asiastamme, joka uhkasi kððntyð aivan epðtoivoiseksi. Erððnð iltana minð tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ððressð. -- Nðettek—s, sanoi hðn minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemðn kertaa yhdeksðstð. Minð povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmðrrðttehðn; meidðn pitðð l—ytðð se! -- Mutta sen tðytyy l—ytyð ennen ensi maanantaita, huomautin minð; se on viimeinen mððrðpðivð, ja sen jðlkeen oikeus julistaa pððt—ksensð. -- Mitð! huudahti hðn. Joko maanantaina? No niin, nðettehðn, ettð minð olen levollinen. Jokin ððni sanoo sydðmessðni, ettð me l—ydðmme kuitin. Tuo jokin ððni oli, ettð pasianssi oli onnistunut seitsemðn kertaa yhdeksðstð. Hðn ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minð olin kðynyt hðnen luonaan. Torstaina hðn kutsutti erððn pohjalaisen, joka osasi kðyttðð velhovapaa ja jonka luultiin voivan l—ytðð salattuja esineitð. Perjantaina hðnen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hðn muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijðksi. Ei kenenkððn noista kolmesta kuitenkaan onnistunut l—ytðð tðrkeðtð paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, ettð vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvðsti, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkð siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia. Sunnuntai saapui. Minð tulin aamupðivðllð salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hðnet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eik— niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isðnsð luona. Hðn oli vðlinpitðmðt—n ja umpimielinen, niinkuin hðn oli ollut aina siitð asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikððn saanut enðð hymyð hðnen huulilleen eikð kyyneltð hðnen silmððnsð. Hðn istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hðnen isðnsð istui kirjoitusp—ytðnsð ððressð, joka oli keskellð lattiaa tuon py—reðn p—ydðn paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinðllð. -- Minun isoisðni ja isoðitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H. -- Ainoastaan seinðpaperit ovat uudet. Minð olen vielð aivan nðkevinðni heidðt: diplomaattivanhuksen tuossa hengett—mine postilloineen, josta hðnen vðsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja n—yrtymystð -- tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tyt—n, jonka sydðn oli tyhjð, valekuollut, joten se tuskin enðð nðytti sykkivðnkððn, se kun ei l—ytðnyt mitððn vastakaikua taivaasta eikð maan pððltð. Ah, olisinpa antanut mitð hyvðnsð, jos olisin tuona hetkenð voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elðmðn sanaa, sitð ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee tðyttðmððn epðtoivoisen ihmissydðmen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitð riittðvðsti muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitð tarjota. Minð epðr—in ... oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset sy—ksyivðt tyhjððn avaruuteen. Salaneuvos nousi, tarttui kðteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti: -- Ei ole enðð mitððn toivoa! Mitð minun olisi pitðnyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen suuntaan, ettð Jumala ei salli niin ilmeisen vððryyden tapahtua. Hðn virkkoi jðlleen: -- Hyvð ystðvð, te olette oikeassa: on olemassa sallimus! Matilda neiti kohotti silloin kylmðn, loistottoman katseensa ja lausui melkein halveksivasti: -- Se on kohtalon tahto! Hðn oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta: Jumalasta sallimukseen ja siitð kohtaloon, mutta hðn ei pysðhtynyt siihen. Nainen menee aina pitkðlle sydðmen asioissa, ja usko on sydðmen asia. Hðn istui vielð ja nojasi kðttððn tummia, tuuheita hiuksiaan ja ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'ðkkið hðnen ruskeat silmðnsð saivat osan entistð loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi vðikkyð hðnen kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hðnen mielikuvitukseensa ja antoi hðnen sielulleen takaisin sen synnynnðisen joustavuuden. -- Isð, huudahti hðn, kutsukaamme tðnne R—dler! Kuka oli R—dler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkið. Hðn ei ollut tavallinen henkil—, tuo mies, ja hðn oli luultavasti kokenut hyvinkin kirjavia vaiheita, vaikka niistð ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hðnen olevan ylhðinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin riveissð, mutta jonka oli tðytynyt kaksintaistelun tðhden tai ehkð muista vielð arveluttavammista syistð lðhteð maanpakoon ja sitten harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hðn oli kauan oleskellut itðmailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elðvðð kieltð. Muuten hðn oli noin neljðnkymmenen ikðinen mies, hðnen silmðinsð alustat olivat mustat, vartalonsa komea, ja hðnen kasvoissaan oli vielð vðhin villiintynyttð miehekðstð kauneutta ja ryhdissððn hienoutta. Vaikka hðn ei enðð ollutkaan nuori ja vaikka hðnen maineensa oli sangen epðilyttðvð, oli hðnessð silti kuitenkin paljon, mikð viehðtti naisia, ja sitð vaikutusta lisðsi melkoisessa mððrin se, ettð hðnen luultiin voivan manata esiin henkið. R—dleristð kerrottiin melkein yhtð kummallisia asioita kuin nykyjððn Homesta. Hðn juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tðhden hðn ehkð olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hðnen hðvi—nsð syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hðn oli juonut paljon, muisti hðn aina vetðð pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hðnen entisen rikkautensa jððnn—s. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sðvelen, ja soiton aikana R—dler joutui pariksi minuutiksi synkðn alakuloisuuden valtaan, ja sen jðlkeen hðn oli taas yhtð selvðpðinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitððn maistamatta. Vielð kummempaa kerrottiin hðnen soitostaan. Hðn oli mestari soittamaan selloa, mutta vielð taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestð soittimesta hðn osasi loihtia mitð ihmeellisimpið sðvelið, ja niiden sðestyksellð hðn lauloi hurjaa, kummallista sðveltð vieraalla kielellð. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperðistð kaikua; seinðt nðyttivðt herððvðn eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivðt kuin sðrkymðisillððn; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestððn; ruumiittomia varjoja hðilyi seinðpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Nðitð ja muita ilmi—itð kerrottiin usein nðhdyn R—dlerin y—llisissð juomingeissa, jotka tavallisesti pððttyivðt niin, ettð juomaveikot ðkkið selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhð hornamaista naurua. Siitð huolimatta he saivat seuraavana pðivðnð maksaa juomalaskun. Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitð vastaan, mitð hðn nimitti kohtalon tahdoksi. Minð en moittinut hðnen isððnsð siitð, ettð hðn hyvðksyi ehdotuksen. Juureton levð ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes l—ytðð hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtð avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui R—dleriin kuin viime keinoon; hðnen tyttðrensð sen sijaan valitsi hðnet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hðnen sydðmensð kevððstð; hðn tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tðhden hðn kutsui aaveet avukseen. Minð lðhdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia pððttynyt. Mutta saman pðivðn iltana sain Hðmeenlinnasta kirjeessð odottamattoman ilmoituksen, ettð sikðlðisestð lððninkansliasta oli l—ytynyt vanha kantokirja, johon edellðmainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venðjðn hopearahana vastaan ottamansa rahaerðn, noin puolet siitð summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemððn riensin heti salaneuvoksen luo. Kello kðvi jo yhtðtoista illalla. Minut pððstettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisðpuolelta lukittu, ja minun tðytyi odottaa. Minð kuulin ððnið ja arvasin R—dlerin olevan sisðllð. Hetkisen kuluttua hðn alkoi soittaa. Minð olin kuullut hðnen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hðnen sitraansa. Tuon soittimen sðvelet eivðt alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja pððtin kðrsivðllisesti odottaa, mitð oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeðsti Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinðllð. Vastoin tahtoani tðytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmðstð huoneesta tulevaa ððntð. Sitran sointu vahvistui vðhitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minð en kðsittðnyt. Sðvel oli kummallisen hurja, enkð ole koskaan aikaisemmin enkð my—hemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeð ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venðlðinen sotamies ilmaisee sielunsa epðmððrðiset huokaukset ja kaipuun. Y—, hiljaisuus, yksinðisyys, himmeð lampunvalo ja se salaperðinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessð huoneessa, kaikki tuo yhdessð enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdð ilkeitð kepposiaan. Minusta tuntui, kuin olisi sisðltð kuulunut noita selittðmðtt—mið huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvðn R—dlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hðnen juomaveikkojaan. Minð muistelin kaikkia noita mystillisið kertomuksia, ja mieleni virisi jðnnitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevðn. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, nðin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetðytyvðn hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elðvðsti, tuttavallisesti, melkeinpð veitikkamaisesti. Nðk—hðiri— tuli niin suureksi, ettð silmiðni huikaisi; kaikki seinðt ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, kðsið kurottautui tarttumaan minun kðteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmðyksin. Minð hypðhdin seisomaan, tuskin enðð tiesin, mitð tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minð aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pððsemðttð paikaltani liikahtamaan; jððkylmðt vðristykset karmivat koko ruumistani. Samassa aukaistiin sisemmðn huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana. -- Vettð! huudahti hðn; isðni voi pahoin. Minð toinnuin heti kokonaan ja riensin sisððn. Vanhus oli py—rtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevðð heikkoutta, josta hðn pian virkosi. Hðnen vieressððn, aivan tðssð, missð minð nyt istun, istui R—dler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea kðsi kuin turtuneena sitran kielille. Hðnen kellonsa soitti vielð; sðvelmðnkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kðtk—ssð olevasta soittorasiasta, saman sðvelmðn, jonka hðn oli soittanut sitralla. Minð katselin huonetta: p—ydðllð oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellððn. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissððn, ei mitððn epðilyttðvðð nðkynyt ikkunaverhojen takana. Hetkisen kuluttua R—dler herðsi kuin unesta, siveli kðdellððn otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestðnyttð hajamielisyyttððn, joksi hðn sitð nimitti. Salaneuvos nðytti olevan hðmillððn, Matilda neiti kiihdyksissð; lðsnðoloni tuntui vaivaavan heitð. Ei puhuttu sanaakaan R—dlerin my—hðisen vierailun syistð, ja pitkð tumma muukalainen poistui kohta sen jðlkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltððn tðydellisenð seuramiehenð, ettð minð itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tðrisyttðvðn kohtauksen jðlkeen kuin ðskettðin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut. Minð kerroin heti Hðmeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi. -- Hyvð ystðvð -- sanoi hðn puristaen kðttðni -- te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. álkðð kysyk—, mitð tððllð on tapahtunut; riittðk——n teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitð, ettei kuittia voi l—ytyð. Vielðpð lisðksi tiedðn, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venðjðn hopeaa ei ole voitu jðttðð merkitsemðttð kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jði nðkymðtt—miin. Kunniani tðmð todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minð maksan vajauksen. Minð toivoin voivani jðttðð tyttðrelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitð nyt jðð jðljelle, riittðð vielð hankkimaan hðnelle riippumattoman aseman, ja hðn on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla. Nðissð sanoissa oli hellyyttð, arvokkuutta, joka olisi kyllð ansainnut paremmankin kohtalon. Matilda neiti ei ollut tunnoton eikð kiittðmðt—n tytðr, mutta hðn tarvitsi jotakin sydðmensð tyhjyyden tðytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hðnen isðnsð eikð kreivi R:kððn kyennyt tðyttðmððn tuon syvðn, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydðmen autiutta. Hðn vastasi hajamielisenð: -- Niin, niin, isð hyvð! Ja minð lðhdin pois, miettien itsekseni, missð hðnen ajatuksensa tuona hetkenð lienevðt olleet. Seuraavana pðivðnð lykðttiin riita-asia vielð kerran tuon kantokirjan tðhden, ja juttu pððttyi jonkin ajan kuluttua niin, ettð salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelðtty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidðn puolellamme, koskapa kaikki nðytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitð itse kuittiin tulee, en pitkððn aikaan saanut tietðð, mitkð todistukset tuona merkillisenð sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikð ei minusta nðyttðnyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin R—dlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hðnen kielensð kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltðnyt kuitin olemassaolon. R—dlerin kutsuminen, kummitusilmi—t ja vanhuksen py—rtyminen olivat siten vðlitt—mðsti olleet yhteydessð tuon tunnustuksen kanssa. Paljon enemmðn kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltðni toinen tapaus, joka lðheisesti liittyi nðihin tapahtumiin. Minð nðin enðð vain harvoin Matilda neitið, mutta tiesin hðnen suostuttaneen isðnsð siirtðmððn tuonnemmaksi hððt, joiden pðivðkin oli jo ollut mððrðtty. Luonto nðytti tuossa tavattomassa tyt—ssð yhdistðneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtð uupumattoman levottomaan, hylðttyyn sydðmeen. Hðn syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perððn ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. R—dler oli hðnen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikð heikolla isðllð, joka ei voinut olla huomaamatta siitð koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikð voimaa sitð vastustaa. Matildan hyvð maine alkoi kðrsið R—dlerin tapaisen ja sððtyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, ettð mystillisið opintoja harjoitettiin —iseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielð tðmðn lisðksi R—dler oopperan lðhdettyð kaupungista yhð jði kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isð pððtti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja mððrðsi peruuttamattomasti hððt 15. pðivðksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillð asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. pðivðnð neiti Matilda H. katosi eikð hðntð tavattu enðð mistððn, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, ettð hðn oli yhdessð R—dlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessð Tallinnaan ja sieltð englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isðlleen hðn jðtti lðhtiessððn lyhytsisðlt—isen kirjelipun, jossa hðn pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hðn kirjoitti tietðvðnsð, ettei isð olisi koskaan sallinut hðnen liittyð siihen ainoaan mieheen, joka hðntð ymmðrsi ja joka saattoi tehdð hðnet onnelliseksi; nyt hðnellð muka oli vallassaan voima, joka koroitti hðnet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stð hðn ei maininnut sanaakaan. Salaneuvos H. ei kestðnyt tuota perhesurua. Hðn kuoli horjumatta uskoen jðrjen johtotðhteen, vðhðð ennen kðskettyððn kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilðstð pois h—ylðnlastun tapaisen muodostuksen, sillð se muka merkitsi, ettð joku kuolee. Hðnen tyttðrensð kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hðnen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hðnen miehensð hylkðsi hðnet, ja sen jðlkeen hðn elðtti itseððn muutaman ajan toimittamalla sanomalehteð New Orleansissa ja hukkui viimein h—yrylaivaonnettomuudessa Mississippillð. R—dleristð tiedetððn vain sen verran, ettð hðn oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hðn on luultavasti ollut Homen edellðkðvijð, mikð ei kuitenkaan estðnyt hðntð kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hðnestð jði omituinen muisto. Tððllð soitettiin harvoin sitraa, mutta sitð useammin kitaraa, ja vielð kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jðlkeen, kun R—dlerin sitra herðtti niin suurta huomiota, olivat tððllð kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitð kitaransoiton harrastajia. * * * * * Tðhðn asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enðð saattoi tuntea hðntð entiseksi kuivaksi, kankean ja siron nðk—iseksi pikku ukoksi, joka aina oli ððnet—n, jðykkð ja syrjððn vetðytynyt. Hðntð nðhtðvðsti elðhdytti jokin suuri aate, joka piili hðnen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hðnen elðmðnsð periaatteena. Hðnen sanoihinsa tuli toisinaan terðvyyttð, mitð hðnen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivðt olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttð, joka liikutti hðntð itseððn kyyneliin. Nðkyi selvðsti, ettð hðnen sisimpðnsð ympðrille pitkðn ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hðnet ulommaksi hðnen tavallista puheenaihettaan, oli herðnnyt ja tempasi hðnet mukaansa. Hðn ei ollut lausunut sanaakaan _omista_ tunteistaan, ja kuitenkin ymmðrsivðt kaikki hðnen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tytt—ð, jota toinen vaikutin, hðnen horjumaton periaatteensa, pakotti hðnet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epðedulliselta puolelta. Hðn oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hðnen elðmðnsð ainoa rakkaus, ja kuitenkin hðn itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitð, mitð hðn piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydðn oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjð ja autio, sen jðlkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein l—ytðnyt pððmððrðn ja sisðllyksen, se tðyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lðmpimðsti vielð sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut. Isðntðmme paroni H. oli hðmillððn ja liikutettu. Hðn ehkð katui sitð, ettð oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin lðheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hðnen sukunsa historiaa. Lisðksi oli kertomuksessa vielð paljon, mikð kðvi hðnen omien mielipiteittensð kimppuun. Hðn virkkoi sentðhden hieman nðrkðstyneenð: -- Hyvð asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitðð paikkansa, sitð en tahdo kieltðð, vaikka te siinð kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, ettð teen muutamia huomautuksia? -- Mielellðni, herra paroni. Olen niistð kiitollinen. -- Mitð ensiksikin tulee setððni, nðytte panevan erityistð huomiota hðnen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, ettð hðn muuten oli koko ikðnsð ajatteleva mies, joka todella piti jðrkeð parhaana johtotðhtenððn eikð tuota lausetta kðyttðnyt ainoastaan puheenpartena. -- Se on aivan totta, niin hðn teki, ja minð sain monesti kunnioittaa hðnen terðvðð ymmðrrystððn ja hðnen jðrjestelmðllistð, hy—dyllistð toimintaansa. Mutta minð juuri ðsken rohkenin huomauttaa, ettð usko on sydðmen asia, ja siinð kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessð tyhjyyttð eli siis heikkous, josta minð en oikeastaan syytð hðntð, koska se kuului hðnen aikakauteensa. -- Meille on kerrottu vðrikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressððn istuvalle tohtori C:lle. -- Saadaanpas nðhdð, ettð nyt tulee opetus lopuksi. -- No hyvð, jatkoi paroni H.; olettakaamme, ettð te olette omalta kannaltanne arvostellut setððni oikein: luuletteko, hyvð asessori, ettð mikððn tytt—, vaikkapa hðnet olisi kasvatettu minkðlaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydðmen erheistð? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman ylti—pðisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynð. Mikð teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitð? Eivðtk— tuhannet nuoret tyt—t, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistð? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te nðytte toivovan, eik— hðnestð silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikð sittenkððn mitððn pyhimystð? Eik— hðnen muihin tyhmyyksiinsð lisðksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistð? -- Herra paroni -- sanoi asessori vanhus ja punastui, niin ettð hðneen tuli miltei nuorukaisen lðmp—ð -- minð en tahdo kellekððn tyrkyttðð vakaumustani. Minð tarkoitan, ettð jos ymmðrrys mððrðð toimintamme, niin sydðn mððrðð koko elðmðmme. Sydðn on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikððn maallinen tunne voi tðyttðð ððriððn my—ten. Heittðkðð siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jðttðmðttð pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistð kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden pððmððrð on tðssð elðmðssð, sy—ksyð siihen ja koettakaa, voitteko niillð tðyttðð sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien nðiden ððrellisten pððmððrien takana, jotka teistð nðyttðvðt kðsittðvðn kaikki, olette vielð huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kðtk—ssð olevia syvyyksið, joissa liikkuu jotakin, mitð ette ymmðrrð. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elðmðn vaikutelmista, sillð sydðn on kimmoisempi kuin kulta tai h—yry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kðtkeytyð niin syvðlle, ettette aavista sitð olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei hðiritse teitð, ellei ehkð hðmðrðnð unena; kun herððtte, l—ydðtte sen jðlleen sydðmenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellð saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitð terðvimpið jðrkisyitð sitð vastustaaksenne, niin sitð ette vðltð, sitð ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidðn olemuksenne pohjana. Pitððk— minun sanoa teille, mikð tuo tuntematon on? Se on iðinen elðmð, jota ette saa hðvitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinð jostakin korkeammasta, joka on teissð synnynnðistð ja jota ette voi sammuttaa, koska se nðkymðtt—mðnð yhdistðð teidðn olemuksenne siihen alkuperððn, mistð olette lðht—isin, ja siihen tðydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten y—puolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elðmðn voimista, jotka uinuvat nykyisen elðmðn kðtk—ssð? -- En muista lukeneeni. -- Pyydðn teitð lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hðn sanoo teille selvðsti sen, mitð minð saatan vain hðmðrðsti sanoa. Hðn sanoo, mitenkð se laki, joka yhdistðð koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, tðydellisemmðn renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, elðinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkð olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elðmðð kukan surumielisessð tuoksussa; jaloimpien elðinsukujen katseessa on jotain inhimillistð, ja ihmisessð itsessððn on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmðrrettyjð heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nðhnyt, mitenkð tylsðmielisen ihmisen elðimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvðt kuolinhetkellð? Oletteko koskaan nðhnyt kuolevan lapsen silmissð yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvðð, ettð tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenð, jopa vaikuttaa hðvittðvðstikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elðmðssð, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hðmðrissð aavistuksissa -- ainoastaan siten, ettð se, mikð on tulevassa elðmðssð ilmenevð tðysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy tððllð kðsittðmðtt—mðnð, alati tyydyttðmðtt—mðnð kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevððntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydðntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydðmemme tyhjð kohta, ja koska se tðhyilee lakkaamatta pois pðin, eivðt sitð koskaan voi ajalliset pððmððrðt tðyttðð. Mutta alati, alati se vain etsii tðyttymystð ja tyydytystð. On ainoastaan yksi, mikð sen voi kokonaan tðyttðð, ja se on sen oma alkulðhde, iankaikkinen elðmð Jumalassa. Missð sitð ei ole, siinð kaipuumme hapuilee pimeðssð, ja pimeðssð kohtaa sitð toinen maailma, aavenðkyjen maailma, jotka ovat siinð uskonnon kaltaisia, ettð ne nðyttðvðt toisten piirien olennoilta, tðmðn elðmðn jðlkeisen elðmðn varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistð l—ytðneensð ikuisen pððmððrðnsð. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta perðisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentðhden voimattomia, epðitsenðisið olioita niinkuin mekin, kykenemðtt—mið ratkaisemaan meidðn olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ððret—ntð janoa, -- Ja nyt, herra paroni -- jatkoi asessori lujasti ja vakavasti -- olen vastannut teidðn kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, ettð kaikki tyhjyys pyrkii tðyttymððn. Tðydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hðnen _tðytyy_ uskoa aaveisiin. -- Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kððntðð keskustelun vðhemmðn vakavaksi. -- Suokaa anteeksi, herra tohtori, -- vastasi vanhus -- te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minð uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopððt—s sielun kuolemattomuudesta. Siitð, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitððn mielipidettð. Minð en ole koskaan nðhnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan nðekððn. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielð vðhemmin uskon sokeaan kohtaloon -- siis en kolmentoista hengen p—ydðssð istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystð tai vastoinkðymistð tuottaviin pðiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessð eikð jumalallisessa mielessð voi olla mitððn jðrjellistð merkitystð. -- Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistð jo itseðnne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. -- Mitð tðmð on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nðhdð, ettð te, kunnon asessori, viimein rohkenette epðillð itse Homeakin! -- Ja pyhðð psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isðntððmme. -- Niin, kautta kunniani -- virkahti paroni H. -- asessori on vaadittava edesvastuuseen vððrðuskoisuudesta. Enk— jo sanonut, ettð niinð lopultakin olen oikeauskoisin koko tðssð arvoisassa seurassa? -- Koputushenget ovat ilvettð ja Home ilvehtijð, vastasi asessori kuivasti. -- Oh, asessori -- nauroi rouva N. -- ðlkðð luulkokaan pððsevðnne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijð? Mutta tuohan on valtiopetos! -- Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. vðliin. Kun muistamme, mitð tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa... -- Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H. Asessori hymyili. -- Pitððk— minun sitten uudestaan toistaa, ettð hengen samoin kuin luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hðn. Onko mahdottomampaa mielett—myyttð kuin se, ettð uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja parhaimpienkin maan pððllð elðneitten -- yksinpð herramme ja vapahtajammekin, jota my—skin on puhuteltu koputusp—ydðn avulla -- olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmið oikkuja ja vastaamaan kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessððn iljettðville ihmisille, joiden pððhðn pðlkðhtðð huvitella jonakin iltana, milloin ei ole parempaa tekemistð? Onko milloinkaan ollut kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissð mitððn todellista hyvðð tai nerokasta, mitððn todella uutta, mitð ei ennen ole kuultu? Jokaisella jðrkevðllð teollahan pitðð olla jðrkevð tarkoitus: sanokaapa nyt, minkð jðrjellisen tarkoituksen saattaa l—ytðð kaikesta tuosta mielett—mðstð ilveestð, mitð nuo luulotellut henget tekevðt kuulijoilleen. Minð luin ðskettðin Hornungin teoksen "Kuolematon Heine", joka nðkyy saaneen sen kunnian, ettð se on kððnnetty meidðnkin kielehemme. Heine kertoo siinð henkimaailmasta mitð jokapðivðisimpið juttuja, joita kuka hyvðnsð hiukankaan kekseliðs koulupoika osaisi omin pðin lasketella. Se on surkeinta ilvettð, mitð milloinkaan olen lukenut, ja minð olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan kðyvðð. -- Te siis pidðtte Hornungia niinkuin Homeakin petturina? -- Ilvehtijðnð, en petturina, sillð luultavasti he itse uskovat ilmi—iden totuuteen. Home on epðilemðttð harvinainen ihminen. Hðnessð on paljon sitð magneettista voimaa, joka mððrðtyissð olosuhteissa, milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tðllð magneettisella tai, jos tahdotaan sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hðn kykenee muissa saamaan aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hðnessð itsessððn --- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin voimakkaan kiihkeðsti, ettð kuvat siirtyvðt nðk—-, kuulo- ja tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkil—ihin aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja nðkevðt kðsið ilmassa, he kuulevat sðvellyksið rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka soitettavan lukitulla pianolla, he nðkevðt huonekaluja ja ihmisið nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen jðrjestykseen, he tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin seitsemðn tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tðssð kaikessa on vain sen verran puoskaroimista, ettð Home valitsee herkkðhermoisia henkil—itð ja hylkðð vahvemmat, mððrðten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki ilmi—t ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyð ja yhtð vðhðn todellisia henkið kuin unemme. -- Te luulette siis, ettð R—dlerkin... -- R—dler oli vain Homen edeltðjð, ei sen enempðð. R—dlerkin tarvitsi pimeyttð ja puoliy—tð mielikuvituksen kiihdyttðmiseksi. Hornungin Heine nðyttðytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikð sietðnyt edes tðhtienkððn valoa. -- Hyvð asessori -- puhkesi paroni H. hieman tyytymðtt—mðnð puhumaan -- kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivðt todistuksia. Minð tunnen Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte selkoa psykografista, niin te, joka tðssð olette olevinanne epðilevð, muuttaisitte mieltðnne. -- Olkaa hyvð ja sanokaa, mitð ajattelette psykografista, pyysi tohtori C. silmðð iskien. -- Minð olen sitð mieltð, ettð koputushenget ovat yhtð vðhðn henkið kuin Homen kðdetkððn, ja ettð niiden jðlkelðinen psykografi yhtð vðhðn kuin minun unenikaan vðlittðð yhteyttð henkimaailman kanssa. Siinðkin on jo paljon, ettð tðmð ilmi— kaikissa tapauksissa jossakin mððrin on todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama hermovoima, joka liikuttelee p—ytið ja hattuja, mutta psykografissa on se etu, ettei sitð ole niin tuiki helppoa tehdð naurunalaiseksi kuin p—ydðn tanssimista. Tðmð hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on luonnonilmi—, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vielðpð mððrðtyissð tapauksissa meidðn hðmðrien, vain puoleksi tietoisten mielikuviemme vaikutelmia ja siirtðð ne viisariin, joka osoittaa kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset voivat magneettisen yhteyden vðlityksellð heijastaa paitsi itse psykografoivan, my—skin muiden lðsnðolijain ajatuksia ja vaikutelmia. Mutta sen enempðð ne eivðt heijasta, eivðtkð siis mitððn muita henkiolentoja kuin niitð, joilla on sijansa meidðn omassa mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin, Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen ynnð monen muun vastaukset ovat jonkun lðsnðolijan mielikuvituksen luomia ja aivan kykenemðtt—mið sanomaan muuta kuin meidðn omia ajatuksiamme. Siitð se on kotoisin kaikki tuo tyhmð, henget—n, usein valheellinen ja vðlistð t—rkeðkin, mitð nuo luulotellut henget meille kertovat psykografin avulla ja mistð on lukemattomia esimerkkejð, joita spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitð, vaikka terhakasti hylkððvðt kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivðt kykene kðsittðmððn. Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytð tuohon pelkkððn ihmeelliseen luonnonilmi——n, mikð psykografi kieltðmðttð on? Eik— ole kyllðkin ihmeellistð, ettð tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se tehdððn mielett—myydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia arvoituksia? -- Mutta kaikessa tuossa ei ole vielð todistuksen hðivettðkððn. -- Vielð kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen kerran uskotte tðydellð todella, ettð Sokrateen henki antaa jokaisen narrin komentaa itseððn kuin nuorilla hypitettðvðð tanssinukkea. Mutta kenties minð voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin hyvð, ettð tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkð salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut? -- Tehkðð meille se huvi! pyysivðt kaikki muutkin. Vðhðn vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa henkil—ð, taipui isðntðmme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, ððnet—n ompelup—ydðn ððressð istunut tytt— pani pyynn—stð kðtensð viisarille, ja muutamista kokeista huomattiin hðnet sellaiseksi, jota spiritistien taidekielellð sanotaan varsin hyvðksi mediumiksi. Hðnen silmðnsð sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hðn julkisesti tunnusti, psykografin liikkeissð kuvastuisi hðnen ajatuksensa, vaan muiden lðsnðolijain ajatukset. Seurassa olevat tarkastelivat pientð puupalaa, toiset ihmetellen, toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin tðrkeðnð ja katsoi sangen tarkasti, ettð kaikki oli niinkuin olla piti. Alussa viisari liikkui hitaasti ja epðvarmasti, aikomatta oikein pysðhtyð minkððn mððrðtyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen olevan syynð sen, ettei kysymyksið oltu tehty oikeassa jðrjestyksessð, ja hðn lausui siis ððnekkððsti: -- Tahdotko vastata meille? Viisari pysðhtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu my—ntðvð vastaus. -- Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti. Viisari alkoi silloin vðhitellen liikkua yhð nopeammin, joten tohtori C:llð, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli viimein tðysi ty— seurata ja pitðð silmðllð sen py—rðhdyksið. Kaikki muut tarkistivat p—ytðkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi, saatiin niistð monen kummastukseksi ja hðmmðstykseksi vastaus: _Minð, Kaarle Fredrik H:n henki_ (nimi kokonaan kirjoitettuna). -- Mutta tðmðhðn on silmðnkððnt—temppuja! huudahti tohtori. Te nðette kirjaimet, neiti! -- Minð en nðe mitððn, vakuutti nuori tytt— viattomasti. -- Meidðn tðytyy uudistaa koe. -- Tehkððmme niin, vastasi paroni H. Huivi sidottiin vielð tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hðn mitenkððn voinut nðhdð kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain kirjaimelta sama vastaus. Seurassa olevat epðilijðt tulivat hðmilleen. Rouva N. kalpeni. Apukamreeri alkoi voida pahoin. -- Jos olet setðni henki -- jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja liikutettuna -- niin sano meille, mitenkð on tuon kuitin laita, joka oli sinulle elðissðsi niin tðrkeð? Kaikki odottivat mitð suurimman jðnnityksen valtaamina vastausta, jota ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epðilevðsti muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat _Kuittia ej_. -- Mitðs tðmð tietðð? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla tapana kirjoittaa ei j:llð? -- Eik— sitð kirjoiteta j:llð? kysyi mediumi teeskentelemðtt—mðsti. -- Ahaa, te nðette, neiti, huomaahan sen selvðsti! huudahti epðilijð. -- En kuolemakseni, minð en nðe lainkaan mitððn, vakuutti mediumi. Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitð, ettð se oli aivan mahdotonta. Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llð kirjoitettuna. Vastaus kuului: _Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut petettiin_. Lðsnðolijat katsoivat toisiinsa. Tðtð todistusta vastaan ei ollut mitððn sanomista. Epðilys mykistyi. Tohtori C:n tðytyi turvautua syyttðmððn seurassaolijoita salajuonista. Hðnen oli kuitenkin vaikeata pysyð syyt—ksessððn, sillð naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki lðsnðolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin. Asessori kutsuttiin sisððn, ja hðn kysyi levollisesti, mikð vastaus oli saatu. -- On saatu sellainen vastaus -- sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana -- ettð te, hyvð asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tðssð se on! Setðni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa. -- Mutta silloinhan setðnne henki olisi valehtelija, sanoi asessori. -- Mitð? Valehtelijako? Mitð sillð tarkoitatte? -- Minð tarkoitan, ettð se kuitti on ollut ja on vielðkin olemassa. Kðvi nðet niin, ettð kun minð toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa my—skin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinðltð tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen vðlissð muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tðhden, ettð kehys oli siltð kohtaa hiukan liian vðljð, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minð tarkastelin paperit ja l—ysin kuin l—ysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitð silloin enðð ollut mitððn hy—tyð, panin minð sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkððn mieleen. Luullakseni se on siellð vielð nytkin; olisiko joku hyvð ja katsoisi? Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, ettð levitti ensin nenðliinansa pððllisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitð papereja oli todellakin kehyksen ja lasin vðlissð. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin: "Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hðmeenlððnin verorðstit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venðjðn hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksið 12 killinkið 8 ðyrið (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikð kuitataan. Hðmeenlinnassa, 8 p:nð marraskuuta 1810. Josef P., lððnin rahastonhoitaja." -- Mitð sanotte tðstð, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setðnne henki vastannut psykografin vðlityksellð, ja silloin hðn on valehdellut, koska hðnen nyt pitðisi tietðð asia, mutta sehðn ei suinkaan sovellu hðnen luonteeseensa eikð hðnen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tðmð luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidðn lðsnðolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtð vððrðn vastauksen synnyttðmð, jonka R—dlerin luulottelema henki kerran saneli sedðllenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Tðten minð siis olen tðyttðnyt pyynt—nne ja antanut todistuksen, jota pyysitte. -- Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H. -- Varokaa itseðnne, herra asessori -- nauroi tohtori -- olkaa kivittðmðttð henkið. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, ettð vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin! Vanhus hymyili. -- Niin, sanoi hðn, kukapa meistð on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minð, minð kaikista vðhimmin! Mutta etsikððmme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta! -- Mitð? lisðsi hðn kelloonsa katsahtaen. -- Jo puoli yksitoista! Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentð my—hempððn. KYMMENES KERTOMUS. Vuodenajat. Rouva R—nnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hðnelle kðtensð toistaen hðnen omat sanansa: -- Kiitoksia paljon, se tuli tðydestð sydðmestð. -- Minð olen puhunut tyhjistð sydðmistð, vastasi Biisami. -- álkðð kieltðk—, teidðn sydðmenne oli tðp— tðysi! Tepð ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetðytyð verhon taa? Meidðn aikanamme tarvitaan yhtð paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltðmiseen. Tiedðttek—hðn, ettð me naiset eniten kunnioitamme juuri teidðn miesten rohkeutta? -- Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllð. -- Sekð nuorten ettð vanhojen. Tunnustakaa suoraan, ettð te puolustitte uskoanne. -- En, hyvð rouva. Minð olin k—yhð soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minð olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman pðivðn kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hðn varsin helposti sitð unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hðn vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hðn minulle sikarin. -- Mitð te soitatitte tyttðrellðni? kysyi hðn. -- Moschelesia, sanoin minð. -- Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa R—dlerið. My—ntðkðð, ettð asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hðn kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hðn uskoo yhtð vðhðn kuin minðkððn Lutherin kolmeen pððkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eik— niin? -- Minð vastasin, ettð asessori B. kyllð lienee tarkoittanut, mitð sanoi. -- Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hðnellð on tietoja, siis hðnen tðytyy uskoa jðrkeen. Mitð mieltð te olette? -- Minð uskon Jumalaan, herra paroni. -- No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitð muihin asioihin tulee, ymmðrrðttehðn? -- Minð vastasin, etten minð mistððn hinnasta aio luopua Kristuksesta enkð sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestð konsertista. Seuraavana pðivðnð hðn lðhetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan. -- Tunsitteko Homen? kysyi rouva R—nnevall hetkisen vaitiolon jðlkeen. -- En. Mutta minð olen sattumalta lukenut vðhðn spiritististð kirjallisuutta. Minð tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekð hurskasta Justinus Kerneriðkin. Minusta on koetettu tehdð proselyyttið ja siten saada uskomaan kuoleman jðlkeiseen olemassaoloon. -- Ja mitð olette vastannut? -- Olen vastannut, etten tarvitse sitð todistusta, koska minulla oli parempia. -- Pidðttek— siis spiritismið hullutuksena? -- Kyllð, hyvð rouva; samassa merkityksessð kuin asessori B. Minusta spiritismi on vallatonta ilvehtimistð salaperðisillð luonnonvoimilla. Useimmiten herkkðuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden julkean rohkeaa leikkið: Der Mensch versuche die G—tter nicht und begehre nimmer und nimmer zu schauen was sie gnðdig bedecken mit Nacht und Grauen. -- Mutta olettakaamme, ettð muutamia spiritistejð todellakin ohjaa totuuden kaipaus. -- Mahdollisesti kyllð. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun. "Elleivðt he usko Moosesta ja profeettoja, eivðt he my—skððn usko, vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan." -- Te esititte yhden todistuksen, ettð nuo luulotellut henget valehtelivat. Tiedðttek— useampia samanlaisia? -- Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, ettð nuo valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella". Ne saattavat olla poikamaisia, sððdytt—mið, pilkallisia, jopa aivan halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, ettð ne ottavat itselleen kuuluisia historiallisia nimið. Yhtð tavallisesti ne antautuvat vahvistamaan kysyjðin tyhjið kuvitteluja, enkð minð siitð niitð moiti, sillð nehðn suorastaan lienevðtkin vain kysyjðin omia hourekuvia. Muistan erððn merkillisen todistuksen, joka on Z■richissð 1861 painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen Erscheinungen des menschlichen Lebens". -- Jonkun tiedemiehenk—? Olkaa hyvð, kertokaa! -- Niin, Perty on luonnontutkija, eikð siis tunnusta mitððn muuta mystiikkaa kuin sen, mikð on ihmisen hermoissa. My—nnðn kyllð, ettð hðn olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka kðsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyð kðyttðen koota tositapahtumia, sillð siinð on my—skin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, ettð siinð koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielð hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan. Perty kertoo nðin: Vanha herttuallinen T■bingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhðisið Berlinin spiritistejð otti silloin kysyðkseen hengiltðnsð -- varsinkin Heineltð, joka oli heidðn paras tietðjðnsð -- kummittelun syytð. Henget vastasivat, ettð sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymððn, ja hðn tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hðn oli elðessððn ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellð oli munkki rakastunut hðnen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjððn Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkðsi hðnen epðpyhðn rakkautensa, oli munkki surmannut hðnet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tðmðn rikoksensa tðhden hðn ei saanut rauhaa kuolemansa jðlkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epðiltiin, sillð olisihan historian pitðnyt tietðð niin ylhðisen henkil—n murhasta, mutta se kertoi vain hðnen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepðisesti selityksessððn ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan mððrðtyssð paikassa linnan entisessð hautakappelissa, jota tðll—in kðytettiin viinikellarina. Berlinistð lðhetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hðn ei l—ytðnyt mitððn. -- Etsikðð tarkemmin, sanoi henki; siellð on sen ja sen nðk—inen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynðllð, ja kiveen on hakattu, ettð herttuatar murhattiin. Berlinilðiset lðhettivðt toisen salalðhetin, hðn kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja l—ysi -- saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitð pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidðn kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi l—yd—ksi. Silloin juolahti erððn lðsnðolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, ettð hðn oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romulðjð tðmðn vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, erððstð todellakin l—ytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvðsti kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta perðisin. Mutta merkillistð oli, ettð "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistð psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minð puolestani en katso siinð olevan mitððn ihmeellistð. Onhan psykografilla kutsuttu esiin _Tartuffenkin_ henki, ja kun hðneltð kysyttiin, mitenkð hðnen ystðvðnsð Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, ettð vointi ei ollut niin hyvð, kuin olisi ollut syytð toivoa. Konsuli R—nnevall oli tðmðn keskustelun aikana tðhystellyt merelle pðin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itðmeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat nðkivðt Hengistin esteettð tðysin h—yryin kiiruhtavan pððmððrððnsð kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielð olevan jðljellð yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtðvðnð oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipðivðiseen elðmððn. -- Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu. -- Minð pidðtin itselleni oikeuden kðyttðð sijaista, vðitti nuori tytt— vastaan. -- Aloitahan vain! sanoi rouva R—nnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllð minð kuiskaan. -- Mutta minð en osaa muuta kuin lastensatuja. -- Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe. -- Minð kerron niin huonosti. -- Se on totta, puuttui puheeseen rouva R—nnevall hyvðntahtoisesti hymyillen. -- Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sðvelin. Laula meille jokin laulu! -- Tahdotteko, tðti, sðestðð R—dlerin sitralla? -- Hyi, manaatko pahoja henkið esiin nðin kauniina kevðtiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet sðveltðnyt. -- Ja olenko silloin tðyttðnyt kymmenennestð arvasta johtuvan velvollisuuden? Seura oli niin kohtelias, ettð my—ntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etððmmðlle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti vðrehtivðlle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella ððnellð laulettuna helðhti hðnen huuliltaan: Kehtolaulu merelle. Meri ylvðs, kaikkein tie, orja yhdenkððn et lie, ððret—nnð tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nðhnyt, kuinka laivat Turman vaahtopðissðs' saivat, kuullut, kuinka syksy-y—t ukkospauhuin rantaan ly—t. Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kðtket kuohus' syvyyksiin, kimmeltðvðn kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidðt maihin outoihin! Konsa herððt kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydðmeni maahankin! Riemut laula, surut liennð, kummuille ja laaksoon riennð, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien! Kaino laulaja oli uskonut sðvelensð merelle, mutta ne herðttivðt vastakaikua. -- Mitð te puhutte tyhjistð sydðmistð? sanoi tohtori Rabe Biisamille. -- Ellei tuo pulpahtanut kuin lðhteensuoni metsðnrinteestð, niin sanonpa olevani tuiki tyhjð musiikista. -- Kyllð ððnestð hyvð tulee, vastasi Biisami lðmpimðsti, taputtaen kainoa tytt—ð olkapððlle. -- áðniaines on erinomainen, sisðllð on hyvð kajahtelu, ja mitð vielð koulutuksesta puuttuu, sen tðydentðvðt uutteruus ja hyvðt opettajat. Minulla on muutamia ystðvið Parisissa; jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmðisten tulikokeiden lðpi. Voi, neiti Hedmansson, miksi en minð ole saanut opettaa teille ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan kðttentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tytt— on ollut minun oppilaani! Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikð vastannut mitððn. Hðn oli salon asukas, lapsi parka, hðnen laulunsa oli todellakin kuin jylhðstð vuoresta kumpuava lðhteensuoni, ja konserttisalin ajatus peloitti hðntð. -- Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti Hemming. Eik— tððllð ole ketððn muuta, joka kastaisi siveltimensð mereen? Eversti Hemming nauroi: -- Kasta sinð kðsilaukkusi! -- Se on mennyttð! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei l—ydy pelastavaa luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen Hðmeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan? -- Kapteeni Videstrand on meistð eniten painiskellut luonnonvoimien kanssa, vastasi dosentti. Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, ettð tohtori Rabella oli jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin vedenkorkeusmerkki. Rabe pyyhkðisi kðdellððn otsaansa ja sanoi nðhneensð viime y—nð unta. Hðn oli ollut alkuajan maailmassa ja nðhnyt titaanien heittðvðn palloa meidðn aurinkokuntamme kiertotðhdillð. Se oli tapahtunut niin varomattomasti, ettð useimmat pallot olivat jððneet aurinkoon nðhden viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eik— maapallo saata pððstð vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hðnelle oli vastattu maan saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivðt sopivan keskusteluaineen. -- Almanakka on ennðttðnyt meitð ennen, huokasi neiti Hemming. -- Jðttðkððmme almanakka omaan arvoonsa -- jatkoi tohtori -- ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ððripiirteitð pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitð, mistð luontokin alkaa, kevððstð. áðnestðkððmme! Ehdotus hyvðksyttiin. Vðhðn kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan. A. Kevðt. _Eversti Hemming_. Minulla on yllðni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, sðntillisen, tðsmðllisen, hyvin harjoitetun, sisðltð ja ulkoa sððnt—perðisen tðydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyð naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten sððnn—llisen litteðpðinen! Miten veljiensð, toisten naulojen kaltainen! Tðytyy ihailla tuota ylevðð naulan luonnetta. Jos minð saisin mððrðtð, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lðnnen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitð tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa. Mutta mitð nðhdððn? Epðsððnn—llisyyttð lakkaamatta. Ei mitððn siloitellun kunnioitusta, ei vðhðistðkððn tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitðð oman pððnsð ja kaakotuksensa. Mikð vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tðssð on luonto meillð verrattomana huolimattomuuden esimerkkinð. Siltð me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja pðivðnpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitðisi sattua mððrðttyinð pðivinð, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevðt on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielð mitð, ei maksa vaivaa. Entð mitð on sanottava huhtikuusta? Vielð vðhemmin. Tai toukokuusta? Jððtð paikoittain, lumirðntðð, maa keltaisena, metsðt paljaina, paleltuneita sinivuokkoja... Onko mitððn uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevðt, jolle runoilijat ovat tyhjððn tuhlanneet kokonaisia mustejðrvið? Ja lumen sulaminen, jððnlðht—, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jðniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minð kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinð pðivðnð tai siinð paikassa, missð niiden ohjesððnt—jen mukaisesti _pitðisi_ tapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidðn olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minð olen purjehtinut avomerellð tammikuussa, mutta olen my—skin ajanut Nðsijðrven jððtð kesðkuun keskipaikkeilla 1867. My—ntðkððmme, ettð juhannuksen jðlkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin pððllik—n mieliksi. Se ei ollenkaan estð, ettð kevðt olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettðvð sotaoikeuteen. álð koukkuile, ole niin hyvð! Takki pois tai tottele rumpua! _Neiti Hemming_. Kevðt on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietðvðksi. Ei mikððn maailmanvalloittaja ole rynnðnnyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikððn sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista ... (rouva R—nnevall sivalsi kertojaa keveðsti pðivðnvarjollaan) ... tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselðmðssð katsella kevððn heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltð se nðyttðð alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikð halua uneksia? Sydðn tðynnð satakielið ja ruusuja lðhdin erððnð toukokuun aamuna katselemaan, miltð kevðt nðyttðð. Kevyt sumu hðlveni jðrven ylðpuolelta jðttðen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileðtð. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtððn perhosta, ei ainoatakaan vihreðð kortta nðkynyt, mutta kyyhkysið, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellð oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjið, tinkij—itð, varsinkin naistinkij—itð. Erðs rouva, jolla oli yllð musta silkkiviitta ja pððssð punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenðliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmðn ja tarttui omin kðsin saaliiseensa. Erðs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi hðrskiintyneen voin kauppaa. Kielevð matami riiteli vielð kielevðmmðn juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskðstð. Alakuloinen hðmðlðinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkð ruskea tukka ja yllð pitkð ruskea nuttu, laahasi suolasðkkið kauppapuodista. Erðs uusmaalainen oli latonut parikymmentð halkoa heinðkuormalleen, pyysi niistð puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitð saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venðlðinen puutarharenki myyskenteli vðhittðin kaalinpðitð ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista ty—t—ntð ty—miestð seisoi hajasððrin, lyhyet mekot yllððn, katselemassa maailman menoa, kðdet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tytt— oli saanut kiinni nðpistelevðn poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinð tunkeiltiin ja sysittiin toisia; nðin kaatuneita munakoreja, silakkain jðtteitð, maahan viskattuja sipuleja ja lðikkyneitð maitopulloja, mutta kevðttð vain minð en nðhnyt. Sattumalta kðvi tieni sairashuoneen ohitse. Pitik— minun katsella asuntoa, missð kevðt _vðhimmin_ saattaa ottaa valtoihinsa sykkivðn sydðmen? Rohkeutta vain! Minð astuin sisððn. Niin, siellð oli syksy, siellð hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja pðivistð. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sðngyissð, ja heidðn tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui pððnalusen ylðpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientð, lððkðrit seisoivat salaperðisen nðk—isinð peitossa olevan vuoteen ympðrillð, missð yhdeksðntoistavuotias tytt— juuri oli pððssyt kaikista sydðmen huolista, joihin tðmð maailma ei tiedð mitððn lððkettð. Ei, tðnne ei kevðt voinut asettua. Ja _kuitenkin_ minð tapasin sen sieltð: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missð laihat toipuvat sairaat, vðljðt sarkanutut yllððn hengittivðt toivon ilmaa... Etsisink— kevðttð virastosta? Miksikð en? Korkeista saleista l—ysin raukean mðtðkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisðtuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; p—ytðkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epðselvðð kuiskailua. Pððllikk— ilmestyi sisemmðn huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella ... virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestð. Missð oli kevðt? Ehkðpð sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkðlti kulunut; hðn oli vielð unessa. Hðn oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilðt olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, y—p—ydðllð oli erðs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmðinen vastasyntynyt kðrpðnen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihðmðrððn ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisðð valoa! Missð on kevðt, ellei siellð, missð nuoria on? Minð kiiruhdin etsimððn sitð ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain nðytti varoittavan: pois kaikki hðiritsevð! Huone oli viisi askelta pitkð ja kaksi askelta leveð. Sisðikkunat olivat vielð paikoillaan talven jðljeltð, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma -- ummehtunut ja kalsea, tðynnð kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellð maalaamattomalla puuhyllyllð olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivð, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmðt olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kðdessð kovalla tuolilla kuluneen p—ydðn ððressð. áiti, missð olet? Lðhetð poikasi vuorille, havumetsiin, jðrville! Isð, etk— tiedð, ettð voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!... Voi, he eivðt kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitðen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hðn on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hðn tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa ty—tð, hðnestð on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmðnkin ... oppinut mies, suuri mies ... eikð hðn elð viidenkolmattakaan ikðiseksi! Mistð minun oli etsittðvð kevðttð? Minð menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestð oli koottu pelloilta ja metsistð ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllð pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia sðrkevð melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missð kolmekymmentð soittajaa yht'aikaa kiusasi epðsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissð, ikðvissð saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisið sotamiehið, kivððrejððn puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista ... noista nðkymðtt—mistð madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllð tiedðn, ettð torvien epðsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja ettð nðmð muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Tððllð ei ole kevðttð, eikð ilman kevðttð ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttð, ei voimaa ... ulos, miehet! Mihinkð minun on mentðvð kevðttð etsimððn? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venðjðnlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missð pðivðt pððstððn valehdellaan ja imarrellaan puotip—ydðn takana. Menisink—hðn ðsken maalattuun h—yryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpð ei tunne sen meritautisia hyttejð ja keitti—stð tulevaa uudelleen lðmmitetyn vasikanpaistin kðryð? Vai lðhdenk— ðsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltðhðn ainakin tapaa kevððn!... Ah, eipð sitð ollut siellðkððn, vaikka se viserteli joka puun lehdett—miltð oksilta. Se taisteli henkensð puolesta nuhaa ja yskðð, kalosseja ja nahkaturkkeja, —istð valvontaa ja elðmððnkyllðstymistð vastaan; se tirkisti sisððn ravintolan portista, missð vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kðdessð. Kevðttð oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengðhdyksissð, mutta sitð ei ollut ihmisten sydðmissð ... sitð maanpakolaista! Missð se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyð syrjðiseen metsððn, vuoren pðivðnpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielð ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minð sen l—ytðisin. Mutta en pððse sinne, minð olen kytketty kaupunkiin. Enk— sitten mistððn l—ydð kevðttð? Noin suuri ihmisvirta ja niin vðhðinen, ehtynyt puronen luontoa! Itseeni ja maailmaan tyytymðtt—mðnð palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljðnneltð puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistðð sisððn. Niukatpa siinð nðhtðvyydet olivat: pienoinen ruohokenttð, kaksi lehmusta, hiekkalðjð ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientð tytt—ð leikki hiekkalðjðssð, neljð poikaa oli pallonly—nnissð ruohokentðllð. Huoneiden varjo oli kðytðnn—llisen hy—dyllinen: varjossa pallon lento nðkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehðttðvðksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys nðytti vain odottaneen tuota merkkið ja alkoi samassa ððnekkððnð soida lehmuksista; tytt—set panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivðt ryntðilemððn siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitð. Mitð urotekoja! Mikð suuri riemu! Viimeinkin l—ysin kevððn, vielðpð juuri sieltð, mistð en suinkaan uskonut sitð l—ytðvðni. Semmoinen se veitikka on: sitð ei nðy, ellei sitð ole katsojan omassa silmðssð. Mutta jos sitð on siinð, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheri—ivðltð haudalta. Se on kaikkialla, missð se vain tapaa elðmðð, ja kaikkihan tahtoo elðð! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te nðitte kevðttð meressð; olen varma, ettð te olette nðhnyt sen my—skin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tðhdessð, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa. _Anna Hedmansson_. Minð muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmððmme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, nðemme valon. Mutta mitð merkitsee tuo "_sisðinen_ valkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidðn sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmðt? Kaiketi niin lienee, koska vðlistð sisimmðssðmme nðyttðð pilkkopimeðltð, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydðmessðmme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkð pimeys. Muistanpa erððn hyvin surullisen kotiseutuni kevððn. Valoa oli yltð kyllin ympðrillðmme, mutta ei sisimmðssðmme. Se oli kylmðð valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtððn perhosta. Lehdett—mðt puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydðmet; jðrvi oli jððkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki. Ah, miten me ikðv—imme! Paistoipa pðivð ja sðteilipð y— kuinka tahansa, sisimmðssðmme oli kuitenkin pimeðtð. Me ajattelimme: tðnð vuonna ei tule kevðttð ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tðtini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevðttð ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka pðivð kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyvið ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystðvð, joka tðnððn vielð hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkð me olisimme voineet kðrsivðllisinð odottaa? Sitð ei tullut ... ei tullut kevðttð, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitð ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristð ja verhosivat maan. Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Erððnð aamuna, kun vedimme syrjððn kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettðnyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevðt oli kylvðnyt kyynelið ja tahtoi nyt niittðð iloa. Oli suloista hengittðð uutta ilmaa, nðhdð puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentðn vihertyvðn, mutta vielð paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hðlvenivðt sisðistð silmððmme peittðmðstð. Ympðrillðmme oleva elðmð herðsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmðssðmme oleva elðmð herðsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystð. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydðmiin. Kevðt, kevðt! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettðð tuska okansa ja suru kððrinliinansa. Ehkðpð ne eivðt katoa jðttðmðttð huomattavia jðlkið. En tiedð; sanotaan, ettð ihmisen kauan elettyð on sielu kuin arpia tðynnð. Mutta eivðthðn hyvðt surut ole vihollisia, ne palaavat vððrin ymmðrrettyjen ystðvien tavoin, ja keskellð elðmðn onnea sattuu toisinaan, ettð me kutsumme ne esiin menneisyydestð, heittðydymme niiden rinnoille ja itkemme sydðmemme lievikkeeksi niiden sylissð... _Dosentti Sumu_. Minð olen lukenut monta kevððn ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistð heijastuu ihmissydðn. Mutta sisðisen silmðmme kevððn syvyyttð olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevðt ja suru rinnan, siinð on jotakin niin valtavaa, ettð sitð voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna FranzÕnin "Kevððn kaipuussa": Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' kðy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mð yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'. Mikð vahinko, ettð niin kauniit sðkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenð Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttð, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eik— ole kummallista, ettð juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisðinen valkeus kuin kestððn muusta, esittðð toivotonta pimeyttð ja y—tð, minkð aamu ei koskaan koita? Ehkð ymmðrrðmme tuon selvittðmðtt—mðn kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitð sen valkeuden laadusta, joka tðyttðð FranzÕnin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapððllð on vielð rohkeutta laulaa: Saavu, talvi! Toivon sentððn kevðttð. On kummallista, ettð FranzÕnin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpð valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hðnen viheriðssð myrttiseppeleessððn on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hðnen kaltaisensa suomalainen sydðn saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elðmðn syvyydestð. Vielðpð hðnen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo: Vankina nuorten toivehen kuuman, ððrestð viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee. Se on suomalaista tuo, en voi sitð muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessðmme aina siivet valmiiksi levitettyinð lentðmððn "kotiinsa pilvien taa". My—nnðn kyllð, ettð se olisi raskasmielistð, ellei se olisi inhimillistð. Me rakastamme kyllð iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellðmme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elðð ajattelemattomain lasten tavoin sðrkyvien kuplien hetkellisessð maailmassa. Mutta sitðpð me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistððn lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillð muilla, kun ehdimme neljðnnen- tai kuudennentoista ikðvuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessðmme. Se on perinn—llistð, se kummittelee yhð uudestaan. Olkaa hyvð, ðlkðð pitðk— meitð liian mietiskelevinð tai liian sðvyisinð! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkið, hullutella, olla hurjia ja mielett—mið ja varsinkin osaamme olla pisteliðitð lðhimmðistðmme kohtaan, milloin se pððhðmme pðlkðhtðð. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemðssð, aina katselemme pois pðin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilvið kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomielið Lemminkðisið, joka ei unohda hðihinkððn lðhtiessððn hioa miekkaansa eikð jðttðð verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi. Onneksi ei meillð yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapððtð, ettemme voi kiintyð haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenð. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneet _oman_ osansa salaperðisestð kaipuusta, joka vetðð mieltðmme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erððn vallattomimman runonsa "neljðn laudan" ajatuksella, mikð ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinð, ettð kun meidðn skandinaavisilla veljillðmme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissð on mystiikkaa, mystiikka on heidðn syntymðmerkkinsð. Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettð, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa sylið, jotakin, jota etsitððn ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinð hetkenð, jolloin hðn antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hðn on ry—minyt ulos omasta itsestððn. Mistð sitten on perðisin tuo alinomainen epðilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitð seuraa jðljestð tai piilee sen takana? Minð vastaan Saarnaajan sanoilla, ettð ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikðli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikðli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitð on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitð viehðttðð, tuo kevðt, joka ihastuttaa silmððmme ja elvyttðð sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva pðivð, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevðttð syksy. Katso ruohoa, joka "tðnððn kasvaa ja huomenna heitetððn pðtsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa elðen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tðssð on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevðtaamuna jollakin niemellð tai vuorella nðhdð koko elðmðnsð kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitððn muuta ajattelematta ja tuntematta -- noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan vðrisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttð? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa lðpi koko olemuksemme, me voimme syleillð toinen toistamme sydðmemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikð on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentðð ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittðð varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lðhestyvð syksy se siroittelee keltaisia lehtiððn aina kevððn riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllðttðisivðt meidðt, painostaisivat ne meitð vðhemmðn, sillð me tuntisimme vanhat tuttumme y—n ja kuoleman, ja meidðn olisi helpompi ne kestðð. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidðn onnellista iloamme, ne nðyttðvðt peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltð "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tðhðn vielð lisððt erðmaitten yksinðisyyden Suomeen nðhden, talviy—t, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisðjðrvien yksitoikkoisen kohinan sekð lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmðrrðmme, miksi emme koskaan voi tðydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitð l—ytðð suurinta iloamme. Niin on laitamme, vaikka sitð koettaisimme kuinka itsepðisesti tahansa kieltðð. Luonto on vðrittðnyt meidðt sellaisiksi. Mutta jos tðmð luonto onkin pannut kaipuun pysyvðiseksi meidðn sydðmiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itðð surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmðt vaikutelmat. Kaikki ihmiskðsitys tarvitsee rajansa. Meidðn maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi kðsittðð, emme pidðttðð niitð. Kauneus ei meistð enðð olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitð kyllðstyttðisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tðhden piilee kaunein ja iloisin juuri siinð, ettð kaikki on niin silmðnrðpðyksen lyhyttð. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtð rakkaasti, yhtð kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelðmaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympðr—imðnð, luuletteko hðnellð olevan mitððn kðsitystð siitð, mitð me sanomme kevððksi? Mitð pimeðmpi y—, sitð kauniimpi aamu. Mitð vaarallisempi taistelu, sitð loistavampi voitto. Mitð autiompaan yksinðisyyteen, mitð edemmðksi pohjolaan kohtalo on meidðt saattanut, sitð ihanammalta nðyttðð meistð, kun elðmð virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevðt kokookaan elðmðn, valon ja kauneuden tðydellisyyden muutamien viikkojen, pðivien, tuntien kehykseen! Me tiedðmme sen olevan olemassa vielð tðnððn, mutta ei huomenna enðð. Meidðn tðytyy korjata kaikki silmðnrðpðyksessð, ja kun sylimme vielð on avoinna, vaipuu aurinko, vðrit himmenevðt, kaste laskeutuu, pðivðn valjetessa ehkð muuttuakseen hðrmðksi. álð ihmettelekððn, ettð tuossa silmðnrðpðyksessð on yhtaikaa surumielisyyden sðvyð ja mitð voimakkainta loistoa. Mitð Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, ettð se on tuskansekaista riemua -- se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitð ihmissydðmessð voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessððn kyynelten lðpi" Hektorin jðttðessð jððhyvðisið, ja Raamattukin aina yhdistðð ilon niittðmisen kyynelten kylv——n. No niin, vertauskuvallisuuttahan siinð on, sen olemme sen seitsemðstikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistð on, ettð joka kerta, kun kevðt tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikð kulu koskaan. Jos elðmme kahdeksankymmenen ikððn, niin katselemme kevðttð aina samalla lailla lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistð, miten pðivðt ovat pitkið! Nðin vehreð ei tðmð nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenð aurinko laskee! Ympðrillðmme herðnnyt elðmðpð se samaan aikaan herðð meissð itsessðmme ja vastustaa kuolemaa. Mikð sokeus, ettð kiellðmme kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmðimme edessð on tuo iðti uudistuva vastalause! B. Kesð. _Tohtori Rabe_. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytð herroja Seiffeð ja Dattelbaumia. Mikð meistð pohjoismaalaisista on varsin tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minð ilmoittaisin heille, ettð he erehtyvðt luullessaan meillð olevan "yhdeksðn kuukautta talvea ja kolme kuukautta olematonta kesðð". Minð olen viettðnyt neljð kesðð Saksassa ja voin todistaa, ettð se vuodenaika tosin meillð on kuukautta lyhempi, mutta yhtð lðmmin kuin heillð ja valoisien —ittensð tðhden paljon kauniimpi. Ellei meidðn vihannuutemme olekaan aivan yhtð mehevð eikð kasvikuntamme yhtð monilajinen, niin on koko meidðn luontomme sitð vastoin lujempi luonteeltaan. Minð hðpeisin, jos minun pitðisi niinkuin ystðvðimme saksalaisten olla noin etelðn ja pohjoisen keskivðlillð. Sanokaa, jos mielenne tekee, W■rtembergið etelðksi ja Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillð viinik—ynn—s menestyy W■rtembergissð, jota vastoin Pommeriin tuodaan vðkijuomat Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelð-Suomen luonnon vðlillð. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessð, milloin maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedðn, missð olen. Meidðn kesðmme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi kasvikuntamme, missð koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinð, mutta paljon enemmðn vielð vuodenaikojen jyrkkð ero. Jotakin suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi eivðt tððllð sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmðn ja lðmm—n, pimeyden ja valon, kuoleman ja elðmðn huipuiksi. Ne eivðt ole pehmeitð etanoita, jotka matelevat toinen toisensa pððllð, vaan vahvakðsivartisia, taistelukuntoisia jðttilðisið, jotka painiskelevat jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa itsevaltiaasti valtakuntaansa. Jos jompikumpi nðistð kuningastovereista pððsisi yksin ainiaaksi vallitsemaan, niin heidðn vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko nukkuisi kesðn kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitð puristetaan lujasti kilpien vðliin, mutta on meillð kuitenkin ilmaa parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittððksemme, me kasvamme kahden jðttilðisen taistelua kðydessð ja vartumme vahvoiksi. Edellinen puhuja sanoi kevððn vertauskuvallisesti merkitsevðn kuolemattomuutta; minð lisððn, ettð kevðt on my—skin vapauden viirinkantaja. Syyttðkðð historiaa, jos tahdotte, siitð, ettð pohjolassa on kansoja, jotka ovat nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa loukkaamattomana aikojen halki. Minð sanon, ettð pohjolan kevðt, joka katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttðð elðmðn lipun mitð voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikððn muu kehoittaa taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitð jðttilðismðisimmðssð taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys vapauttavat kansoja. Sitð minð sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja jos vapaus tððllð voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevðt vain, ettð aikakausi kuolee ja jðttðð taistelunsa ja voittonsa perinn—ksi tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin, kahleeton vapaus. Kylmðnarat herrat luonnonkeinottelijat -- kunnia oikeille luonnontutkijoille! -- koettakoot vain todistaa meille omine tðmðnpðivðisine viisauksineen, mikð on huomenna hulluus, ettð maa muka on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi -- nuo herrat ovat aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minð yhdyn ennemmin vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, ettð maa on kerran rðjðhtðvð liekkeihin -- ainoa arvokas loppu, mikð vastaa sen lðmminsydðmistð alkua. Mitð on vielð herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta pohjoisesta suvestamme? Eik— joku naisista olisi hyvð ja huomauttaisi heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitð, ettei kevððnkuvauksessa mainittu mðmmið eikð mahlaa? _Rouva R—nnevall_. Minð otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne lðhteð ulommaksi keitti—-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta tuntuu olevan meidðn luonnollinen rajamme. Minun mielestðni tohtori Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen selvðpiirteisimmðksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti mainita, missð nðmð vastakohdat kðrjistyvðt huippuunsa. Ei riitð valosta ja pimeydestð puhuminen; luulenpa koko maailman tietðvðn kokemuksesta, mitð on y— ja pðivð. Jos taas tarkkaamme lðmpimðn ja kylmðn vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lðhempðnð toisiaan kuumien maiden vuoristoissa kuin meillð missððn. Niinkððn pitkðlle etenemðttð oletan jonkun meistð nousseen Alpeille. Siellðkin ilmenevðt molemmat vastakohdat: kylmð ja lðmmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme, hyvð tohtori, siitð puuttuu vielð jotakin: siinð on vaihtelua, ajattelen lðhinnð valoa. Mitð puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta, kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, pðivðksi muuttunut y—. álkðð kauhistuko, hyvð herrasvðki, minð en aio puhua Aavasaksasta. Minð olen syntynyt seudussa, missð kolme kuukautta vuodessa nðkee esteett—mðsti lukea hienointakin _nonparellia_ keskellð y—tð pðivðnvalossa, mutta minð en uskalla edes yrittððkððn kuvailla niin yleisesti tunnettua kuin kesðkuun pðivðnð kello kymmenen aikaan illalla tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen jotakin, mikð meiltð monelta jðð huomaamatta noina valoisina kesð—inð, kun joko ikkunasta taikka kðvelyllð, veneretkellð tai muulla matkalla katselemme pohjolan maisemaa. Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen salaperðiseksi tunnelmaltaan, mitð emme koetakaan selittðð, koska se on meille kaikille niin tuttu. Hðikðisevð valonlðhde, mistð olemme saaneet valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki ty—t pysðhtyvðt, lapsen silmðð raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua, vðsynyt ty—mies kaipaa lepoa eikð kuitenkaan lepðð; me tiedðmme, miten talven unikeot silloin osaavat valvoa! Y—hðn on tulossa eikð kuitenkaan tule. Sen sijaan leviðð omituinen ihmeellinen kirkkaus jðrville, rannoille, yli metsðin ja vuorten -- se ei ole auringon, ei kuun eikð tðhtien valoa eikð hðmðrððkððn -- ajattelen tðll—in Pohjois-Suomea, sillð etelðrannikolla jo vðhðinenkin pilvi luo y—n harsomaisen haamun. Tunnustakaamme, ettð tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidðn aistillisten ilmi—iden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen kaltaista en tiedð muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin autioksi jððneen talon ikkunoista, missð ennen on asunut rakkaitamme, taikka kyynelkiillon silmðssð, joka kuvaamattoman rakkaasti meitð katselee. Semmoinen y—n hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain aavistuksessamme: sellaiseksi lienevðt kreikkalaiset kuvitelleet Elysionin kenttið. Erððnð tuollaisena y—nð olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiy—, taivas pilvet—n, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelðn puolella heikompi. Siitð syystð oli harjun etelðpuoli synkðssð varjossa kuusien ja koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten selkien. Puruveden ulapoilla vðlkkyi hohtavia juomuja tummempien vðlillð, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sðdehtivðt; yksin honkain latvatkin nðyttivðt kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin ettð ne nðyttivðt lðpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmðð ei hðikðissyt, sydðn ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli koko tuon vaihtelevan vðriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellð ei ollut elðvðn olennon jðlkeðkððn; kaikki oli yksinðistð, ððnet—ntð ja hiljaa miettivðistð; kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ððni, joka oli kirkas kuin y—, jolle se lauloi. Toisena samanlaisena y—nð lipui veneemme erðstð Pohjois-Suomen jokea pitkin. Korkeat, lehvðin seppel—imðt rannat olivat alhaalta varjossa, ylempðð valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessð. Siinð oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymðtt—mðn lðhteensð luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvðt, kaikki varjo- ja valokohdat nðyttivðt hienommilta, pehmeðmmiltð ja miellyttðvðmmiltð vedessð kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla ikððnkuin kððntyi syvemmðlle, kauemmaksi meistð, nðytti vanha, harmaa lato ðsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestð vðlkkyvðltð. Me liu'uimme virran vieminð merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja uusia vðrien vaihteluja. Y—n taivas kaartui loistavana allamme niinkuin se kupuili pððllðmmekin. Puruveden nðyt uudistuivat, mutta toisissa kehyksissð. Airoista valui hopeaa; pienet vesihy—nteiset juoksentelivat nuolennopeina tyyntð lahden pintaa milloin minkinlaisissa vðlkkyvissð kaarissa; uiva sorsaparvi jðtti jðlkeensð kultajuovia, ja kaukana salmen suussa vierivðt mainingin leveðt, kirkkaat harjat kuin sulat lasivuoret mereltð pðin. Nðin siinð tapauksessa, ettð y—taivas on kirkas. Mutta minð olen nðhnyt y—n kirkkauden my—skin paljon salaperðisempðnð. Pitkððn aikaan en ymmðrtðnyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan nðytti niin tuntemattomalta kuin en olisi sitð koskaan nðhnyt y—n valossa. Joka esine -- aita, puu, riihi, laitumella kðyskentelevð hevonen nðytti minusta kuin sðteilevðn omaa valoa, olevan yksinððn eikð tarvitsevan mitððn taustaa. Minð luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia maalaustaiteen sððnt—jð tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, ððrett—mðn pehmeð ja tðynnð suloutta. Mikð oli syynð siihen? Mikð haltijatar oli taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen muodot itsenðisiksi? Syy oli vain se, ettð pohjoinen taivas oli pilvessð, etelðinen vienommin valaistu. Ilmakehð levitti heijastuksineen kaikkialle tasaista valoaan, ja sen tðhden maisemassa ei ollut mitððn varjoja eikð valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet nðkemððn valon tulevan jostakin mððrðtystð kohdasta tai mððrðtyltð alalta, toisten vastakkaisten, kðtk—ssð olevain puolten esineistð ollessa varjossa, ettð meidðn on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellð lailla valaistuksi. Mutta juuri siitð syystð, ettð kaikki esineet ovat samalla tavoin valaistut, nðyttðvðt ne itse loistavan. En tiedð, onko optikko tai maalari olettanut mitððn tuollaista, mitð niin harvoin sattuu jokapðivðisessð kokemuspiirissðmme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu maisema nðyttðisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta ja oppimattomalta eri yritykseltð. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen, mikð hulluus! Mutta tðll—ink— arvostelijat ensi kerran pilkaten nauraisivat taiteen tekniikalle? Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestðni pohjolan kesðn ominaisimpana piirteenð ovat juuri sen y—t. Kaiken muun -- sððsket, muuraimet ja mesimarjatkin -- voimme sivuuttaa vain taulun sisðkuvina. Etelðssð mitataan valoa vuorokausittain, meillð vuodenajoittain. Etelð elðð vain pðivðkseen; meillð on pitkðt muistot ja pitkð toivo. Koko elðmðmme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen vðlillð, mitð kerran on tuleva. Johan on huomautettu, ettð meissð itsessðmme oikeastaan kaikki kðy _poispðin_. Emme koskaan voi olla oikein itseemme tyytyvðisið, emmekð oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu sisimmðssðmme salainen ððni: tule, tule pois! Sanokaa sitð surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten omituista ja aavistuksellista onkaan, ettð luontomme suurin kauneus on valoisa y—! C. Syksy. _Neiti Hemming_. Minð en voi ihailla valoa sen tðhden, ettð se kuukausia on kuolematon ja sitten hðviðð. Minun tunteeni ei suostu siihen, minð olen pimeðnarka, en viihdy synkðssð y—ssð. Rakastammehan juuri siitð syystð tðhtið ja valkoista lunta, ettð ne vastustavat syysy—tð. Oh, noita tðhdett—mið, lumettomia lokakuun —itð! _Silloinhan_ me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekð kuitenkaan ole niin ððrellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi kðsiðmme iankaikkisuutta kohti, emmekð my—skððn ole niin ikuisia, ettemme vðrj—ttðisi ajassa! Minð en voi antaa anteeksi runoilijoille, ettð he ovat tehneet kuun naurunalaiseksi. Katselkaa sitð kauniina elokuun iltana! Pimeð tulee niin lempeðsti, ei synkkðnð eikð hirvittðvðnð kuin etelðssð, missð leppymðt—n y— yht'ðkkið yllðttðð. Meillð viivðhtðð pðivðn katse vielð kauan sen jðlkeen, kun sen sðteilevð silmð on vaipunut nðk—piirin taa, ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun ensimmðinen tðhti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsðn reunaan vðlkkyen lehvien vðlitse ja katselee meitð kuin rakas silmð y—n hiljaisuudessa. álð sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltðvðn taitavasti asettanut enentðmððn sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitððn ruikutusta tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesðn valo sulkee silmðn ja syksy levittðð y—ksi loistavan tðhtihuntunsa. Siinð on raikkautta ja suoruutta, mutta my—skin ihmeteltðvðð hellyyttð, joten tuntuu, kuin katsoisi matkalle lðhtevðn ðidin silmððn hðnen sanoessaan jððhyvðisið lapsilleen. Nyt minð lðhden, sanoo suvi; mutta se ei lðhdekððn, vaan palaa yhð uudelleen seuraavan pðivðn tullen vielð kerran sanomaan jððhyvðisið, entistððn rakkaampana sen tðhden, ettð se oli piillyt pimeðssð ja ilmestyy jðlleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevðtti yllððn, niin aavistaa jo kuitenkin, ettei sen aika enðð ole pitkð. Elokuun illan salaisuus on, ettð luonnon suloisuus on jðljellð vielð syksyn kynnyksellð. Mitð se on muuta kuin kuolemalle hymyilevð elðmð? Yhð uudestaan suvi sanoo meille: nyt minð lðhden. Mitð vielð, vastaamme me, kyllð sinð vielð palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet iltatuulessa, ja me ymmðrrðmme, ettð ne levittðytyvðt lentoon. Ei, minð en voi rakastaa pimeyttð. Juuri sen tðhden, ettð se ei ole mitððn, hðvittðð se kaiken elðmðn. Mikð minð olen pimeðssð? Ruumiiton henki. Mihin minð menen? En tiedð. Mihin kosken? En tiedð. Jotakin varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystðvð? Vaiko vihollinen? Ei kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa my—skin olla verenhimoinen susi. Minð voin astua kohti seinðð, vaikka luulen kulkevani sileðllð kadulla. Edessðni oleva tuntematon saattaa olla viaton ruohokenttð, mutta my—skin py—rryttðvð kuilu. My—ntðkðð, ettð syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitð katsomme pðivðnvalossa, on hetkið, jolloin annamme sille anteeksi kaikki, mitð se meiltð riistðð. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat viehðttðvið, milloin sattuvat sille pððlle. Ilma on lauha, puhdas ja virkistðvð: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin vanhuksen lðheisyydessð. Semmoiset pðivðt ovat luonnon kultahðitð. Kukapa ei tuntisi lehtimetsiðmme syysauringon komeudessa? Punaisen, keltaisen ja viheriðn vivahdukset ovat niin moninaisia, niin vaihtelevia, ettei minkððn maalarin sivellin uskalla ryhtyð niitð kuvaamaan. Sanottaisiin hðntð epðtodeksi ja hðnen vðrejðnsð rðikeiksi, vaikka hðn olisi mitð uskollisimmin kopioinut lehtimetsðn peruskuvan. Miksi? Senk— tðhden, etteivðt vðrit ole sopusoinnussa keskenððn? Pðinvastoin. Mitkððn vðrit eivðt niin luontevasti sula toisiinsa kuin keltainen ja vihreð; punainen taas on vihreðn tðytevðri. Enpð ole vielð kuullut kenenkððn arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee vasta silloin epðtodeksi, kun yksityiskohdat nielevðt sen, kun se nðyttðð meille puita, vaan ei metsðð. Siihen tarvitaan taustaksi taivas ja pilvið, tummanvihreðtð havumetsðð ja -- mitð vain aavistuksen tavoin saattaa esittðð -- kuolevan maailman syysilmaa. Kaikki lukuunottaen pidðn parempana Keski-Euroopan syksyð, joka huokuu lðmp—isempðð ilmaa, on vehreydeltððn runsaampi ja tuntee vðhemmðn syksyistð kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellð kðydð niin rakkaaksi, ettð sen hðviðminen virittðisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee sððlivðisemmin eikð riistð kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmðnkorjuu on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia; ei ole edessð hirvittðvðn pitkð talvi. Me tððllð pohjolassa olemme kðrsivðllisið siitð syystð, ettemme ole koskaan nðhneet parempaa, mutta ne meistð, jotka ovat viettðneet syksyn tai talven etelðisemmðssð ilmanalassa, eivðt katso muuttolintuja epðisðnmaallisiksi luopioiksi. Antakaa minun vapaasti valita, niin minð teen niiden tavoin. _Eversti Hemming_. On anteeksiannettavaa, ettð naiset eivðt suosi syksyð. Jos he viihtyisivðt metsðstyssaappaissa, ottaisivat hyvðn pyssyn olalleen ja pðivðn koittaessa lokakuussa pððstðisivðt irti koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen kðsityksen tðstð vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidðn pðivðnvarjonsa tarpeettomiksi ja turmelee heidðn hameenhelmansa. Miksikð etsisimme reipasta rohkeutta ja raitista mieltð muualta, kun l—ydðmme sitð muutaman askelen pððstð omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna, jolloin on valkoista hðrmðð ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa vðijymðpaikassa, mistð voi olettaa jðniksen kulkevan kierrosmatkallaan koirien sitð ajaessa -- kun kuulee irti pððstetyn koiraparin lðhestyvðn ja selvðsti erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee jðlkið, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista -- kun hiiskahtamatta jðnnittyneenð odottaa saalistaan -- kun yht'ðkkið saa nostaa pyssyn olkapððtð vasten, laukaista, nðhdð keveðn savun haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jðnis tekee kuperkeikan metsðnreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen jðlkeen viettðð iloiset peijaiset -- hyvðt naiset, minð surkuttelen, ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellð; siitð saisitte paremman kðsityksen syksystð. Jos voisin edellyttðð metsðstðjðn onnellisen metsðelðmðn mieltðnne edes aivan vðhðssð mððrin kiinnittðvðn, kertoisin erððn metsðstysretken Tammisaaren saaristosta, missð yhtenð aamupðivðnð ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta jðnistð, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa teerið, pyitð, sorsia ja telkkið... Vai niin, arvoisa sisareni osoittaa, ettð naiset pyytðvðt pððstð... No hyvð. En huoli sitten vaivata my—skððn syysmuistelmilla, jotka koskevat siian ja nahkiaisten pyyntið Kokemðenjoesta; enkð huoli edes kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja tðyttðmððn niitð jonakin syyspðivðnð herkkusienillð, karvikkailla, keltasienillð ja lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsðt tðhðn vuodenaikaan ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja persikkain poimimisen sðvyisðn huvin. Minð vain panen vastalauseeni kaikkia epðoikeutettuja syksyn hðvitystð koskevia valituksia vastaan. Olkaa hyvð ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistðmme ole sen saaliinhimon saavutettavissa, ettð sen tðytyy jðttðð koskematta, paitsi havupuut, my—skin ilma, itse maisema, tðysinðiset ladot, metsðin ja maitten vapaa elðmð... _Neiti Hemming_. Pimeys sy— ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin tyhjentyvðt ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle... _Eversti Hemming_. Mikð syyt—skirja! My—ntðkðð kuitenkin, ettð syksy jðttðð jðlkeensð oivallisen makkarainsy—ntihalun! Mutta se saa aikaan enemmðnkin, panee seuraelðmðn liikekannalle. Se vetðð sulkujanan kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympðrille, kirjoittaa ihmismaailman sotavðkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen salongeissa ja johtaa ne tuleen... _Neiti Hemming_. Missð korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja "kunniasta"! _Eversti Hemming_. Ehkðpð ei ole pelkkð sattuma, ettð samalla kun pelip—ydðt tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vðhemmðn tuloja korttileimoista, maalarit myyvðt useampia tauluja, kuvanveistðjðt useampia valaistuja kipsipðitð ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita. Pedagogit sanovat syksyð ðlykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut, kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidðn olevan oikeassa; metsðstðjðnð minulla on omat ajatukseni. Ehkðpð voidaan syksyð my—skin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien, kumitehtaiden, kaasuyhti—iden, sðhk—n, petrolin ja varkaiden vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista... Kapteeni Videstrandilla on puheenvuoro. _Kapteeni Videstrand_. Kun en ota lukuun maata, joka on kevððn ja suven, luulen minð niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden vallitsevan syksyð. Takkaan sytytetððn tuli, riihet lðmpiðvðt, pajan kipinðt tuikahtelevat y—n pimeydessð. Kuka ei ole matkustanut syysiltana pimeðtð metsðtietð? Aukealla paikalla saattoi vielð erottaa tien, sillat, aidat, puut, jðrven vðlkkymisen ja tuulimyllyn humisevat siivet. Synkðssð metsðn varjossa ei nðy enðð mitððn. Ohjakset juoksevat kðsistð kalpeina juovina y—n pimeyteen. Nðkymðtt—mðt hevoset vetðvðt yhtð nðkymðtt—mið vaunuja. Nopeammasta liikkeestð arvataan mentðvðn alamðkeen: onko edessð vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava mðki? Siitð ei ole tietoa. Ollaan elðinten vaiston varassa, ja se hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties ðkkijyrkðssð tienkððnteessð tai liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja ajaa edelleen; mutta kun jðlleen pððstððn aukealle, ovat raskaat sadepilvet riistðneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin nðkyy kaukaa hðikðisevð valo, joka liikkuu hitaasti. Tietðmðttððn matkustaja ajaa suuren jðrven rannalla olevaa harjua, ja tuo yksinðinen, harhaileva loiste on jðrveltð nðkyvð tuulastuli. Se elðhdyttðð sokeata y—tð, antaa tyhjðlle pimeydelle sisðllystð, ilahduttaa silmðð ja virkistðð mieltð. Hðn, tuo tuntematon jðrvellð oleva kalastaja, ei tiedð olevansa eksyneelle matkustajalle lohduttavana ystðvðnð. Taaskin nðkyy kirkas tuli ja paljon lðhempðð. Tien varrella on yksinðinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviðð loimuavan takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse: takkatulen valossa hðn voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa illallista, pðreitð kiskovan miehen ja kaksi leikkivðð lasta, jotka ovat tehneet lastuista kaulavy—n koiralle. Pðivðn valossa hðn ei olisi huomannut niin jokapðivðisið asioita. Mutta pimeys, yksinðisyys ja ylt'ympðrillð oleva erðmaa tekevðt k—yhðn torpan viehðttðvðn miellyttðvðksi. Onhan siinð kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen perhekunta, rakastavia sydðmið ja hiljaista tyytyvðisyyttð. Ei mikððn rikkauden ylellisyys eikð mikððn loistava koruasumus ole koskaan voinut herðttðð mielessð niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetðvðð inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka kðy niin nopeasti sen ohitse? Miksi hðn ei voi viivðhtðð tuon ystðvðllisen valon ððressð? Miksi hðnen on jðlleen painuttava autioon korpeen? Merimies seisoo pimeðnð syysy—nð perðsimessð. Olettakaamme hðnen lðhestyvðn meidðn maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisðrkkien ja New Foundlannin riuttojen jðlkeen ei ole monta niin vaarallista vðylðð kuin Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkðrkineen ja Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrðt pitðvðt myrskyð meren pelðttðvimpðnð ja pahimpana vihollisena, mutta mitð on avoimen meren myrsky nðiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas muuttuvat ja tekevðt merikartat epðluotettaviksi! Merimies katsoo silmiððn siirtðmðttð valoisaan kompassiin. Hðn on lokannut vauhdin nopeuden ja laskenut, missð hðn on, mutta hðn ei saata yhtð tarkkaan laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtðð pois oikeasta suunnasta. Ei mikððn merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missð purjehtija milloinkin on aaltoilevalla merellð, mutta ei mitððn miehuutonta pelkoa nðy hðnen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hðn jðykkðnð seisoo rankkasateessa, joka huuhtelee hðnen kulunutta —ljylakkiaan ja melkeinpð on sokaista hðnen silmðnsð. Silloin kaukaa taivaanrannan takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu majakka nðkyvissð! Liian harvoin kohtaa hðntð tuo toivottu opas Suomen syksynpimeillð rannikoilla. Nyt se nðkyy, nyt hðn tietðð tðsmðlleen, missð on, nyt hðn vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hðn kiittðð Jumalaa ja on pelastettu. Niin lðmmittðð, lohduttaa ja opastaa meitð tuli pohjolan syksyisenð aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtð hyvðð arvolausetta. Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman nðytteen siitð, mitð sumu merkitsee. Se voi virtavedessð tehdð meille paljon pahemmat kolttoset kuin nyt. Ja ehkðpð joku teistð, arvoisat lðsnðolijat, on koettanut viatonta veneellð sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, ettð on oleva hyvinkin mieluinen hðmmðstys, kun puolen pðivðn aikaan ahkerasti soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla lðhti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa keskellð aukeata selkðð. Edessð nðkyy tuiki tuntematon ranta jðttilðisesineineen, jotka lðhemmin tarkastaessa huomaa lepðnpahasiksi, ja suunnattomilta nðyttðvðt vuoret paljastuvat tavallisiksi rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen, tuntemattomaan seutuun, nðkee tornimaisen palatsin, menee lðhemmðksi, tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton pððssð omasta kesðasunnostaan. Entð myrsky? Entð aallot? álkðð pyytðk— merimiestð moittimaan vanhoja uskottujaan. Minð tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkððn tekemisiin kuuman vy—hykkeen tyfoonien kanssa. Mitð merkitsevðt mastot ja purjeet jðttilðisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa pyyhkðisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystð jðtðn my—skin lukuunottamatta maanjðristyksen aikaansaamat aallot. Minð nðin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta maalle ja heittelevðn puhki laivoja kuin pðhkinðnkuoria lðhimpðin vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellððn valtameren laineita. My—nnðn kyllð, ettei Great Easterninkððn matkustajain onnistunut tuon kuuluisan jðttilðisen ensi matkalla Atlantin yli heittðð keilaa laivan kannella ja ettð toisella matkalla sonnit suistuivat kannelta tallistaan suin pðin etusalonkiin. Mutta Atlantin laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itðmeren aallot voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpð tavallisella sylimitalla. Vðhimmin huvittavia ovat rantakuohut tððllð ja jððvuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllð kaikkeen. Pahempi on Itðmeren aalto, kun se marras-, joulu- ja tammikuussa jððdyttðð laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella; kajuutan portaat ovat kuin kelkkamðki, miesten nutut kuin jððtynyt pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhð syvempððn alinomaa kasvavat jððkimpaleet; jokaisesta hy—kyaallosta jðð uutta taakkaa, jota turhaan koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillð. Laiva kulkee yhð raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee oikea puoli yhð arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, kðy sillð puolen samoin. Minð vakuutan, hyvð herrasvðki, ettð semmoisen purjehduksen jðlkeen mielellððn laskee satamaan. Mutta se, mikð tððllð Itðmerellð tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeð Mustalla merellð. Kylminð talvina laivat sattuvat siellð joskus jððtymððn, kunnes niitð on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtð varmasti kuin jos niissð olisi kaksinverroin liian suuri kuorma rautatiekiskoja. Meren syksy ei tiedð kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistð; sillð ei ole mitððn surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vðhðn tummempana, vðhðn kylmempðnð, mutta uskollisena kuolemaan, se on jððtymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Mðrssymies tervehtii vanhaa harmaata kariaan; siitð voi tulla hðnen hautansa, mutta se on kodin ja ystðvien portinpieli, niiden luo hðn pyrkii talvilepoon, unohtamaan seuraavaan kevððseen asti, ettð hðnen elðmðnsð on keinuva aalto. D. Talvi. _Konsuli R—nnevall_. Sallikaa liikemiehen lausua arkipðivðinen ajatuksensa siitð vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidðn olemassaolostamme tððllð pohjolassa. Niinkuin sadeaika pððttyy kuumassa vy—hykkeessð kesðn kuumuuteen, niin meidðn lyhyt suvemme pððttyy vaiheaikoineen talveen. Minð saattaisin kauppiaana sanoa sitð viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttðð kauppaolojen suuret jðrjestelijðt, viennin ja tuonnin. Mutta minð olen tottunut elðmððn tosioloissa ja kðytðnn—n miehenð kðyttðmððn niitð hyvðkseni. Minð siis mieluummin sanon talvea ystðvðksi, vielðpð liike- ja kauppatuttavaksi. Mitð meistð tulisi, ellei _se_ rakentelisi siltojaan jðrvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitð tiett—mille nevoille ja tðyttðisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston tarpeiksi. Olematta meille mitenkððn tuhoisa se on pikemmin toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet meidðt ikuisen lumen rajalle. Meidðn maamme tuottaa kesðllð, mutta kokoaa, jðrjestðð ja panee kirjaan talvella. Puolet tðtð maata on kesðllð erðmaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua. Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen kðsitys on etelðmaalaisilla, vielðpð monella viluisella pikku mamsellilla ja turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidðn talvestamme. Heidðn mielestððn ei tuona vuodenaikana voi tehdð sen parempaa kuin vðrj—tellð takan edessð, juoruilla h—yryðvðn kahvipannun vieressð taikka politikoida totilasin ððressð. Minð tahtoisin noille naisille ja herroille mððrðtð saman pðivðkðskyn, jonka neiti Hemming huusi kasarmiin: ulos, hyvð herrasvðki! Nopea hevonen, kilisevðt kulkuset, kirkas jðð tai liukas, sileðluminen maantie! Mitð silloin nðemme? Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat tðynnð elðmðð, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat kalkkuvat. Entð nukkuminen? Niin, kyllð me nukummekin perinpohjin; laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa hðikðisevððn lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitðisi kuudessa tunnissa ehtið, mitð muuten ei ehditð kahdessatoista. Oletteko nðhneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat punaisina, kaikki silmðt sirkeinð. Huurretta riippuu miesten parroista, naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistð, tervatynnyreistð, pellavatukuista ja heinðkuormista. Ilma on tðynnð hienoja, vðlkkyvið jððneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla paljain kðsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat koputtavat jalkojaan ja huitovat kðsiððn. Luulisi nðkevðnsð raivoavan vðkijoukon valmiina hy—kkððmððn bastiljiin taikka kiihtyneen teatteriyleis—n valmiina viheltðmððn nðytelmðntekijðlle tai ajamaan poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi pðivðn rauhallisiin askareihin. Ostetaan ja myydððn, puhellaan ja nauretaan, kðydððn asioilla konttoreissa, niin ettð saappaista jðð mðrkið merkkejð mattoihin, hiivitððn ehkð hetkiseksi jonkin houkuttelevan lðmp—lðhteen turviin, palataan taas kðrsivðllisen hevosen luo, joka riputtelee puolet heinistððn lumelle, ja ollaan yhtð levollisia vielð auringon laskiessakin. Sitten tulee pitkð, kylmð y—, joka tyhjentðð torin ja tðyttðð tuvat. álkðð luulkokaan, ettð kaikki pimeys on y—tð! Aikaisin aamun tðhtien himmeðssð valossa ja my—hððn iltaisin revontulien loisteessa astelee kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee kaatuvaa kuormaansa, pitðð vastaan alamðessð, auttaa ylðmðessð, taivaltaen vitkaan jððt ja oikotiet, kunnes viimein pððtyy yksinðiseen taloon, missð hðn ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei hðntð vðhððkððn peloita, hðn pðinvastoin paljon iloisempana tervehtii sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa nðkee suosiltansa pettðvðn ja kauniin jððtikk—tiensð muuttuvan pehmeðksi sohjoksi. Aavikkojen karavaani ei astu niin turvallisena pððmððrððnsð kohti poluttomassa hiekassa kuin tðmð pohjoismaalainen askel askelelta sitkeðnð kaalaa monet penikulmat talven lumessa. Aavikoilla on hietamyrskyt, merellð lounaistuulet, pohjolassa lumimyrskyt. Mitð lumituisku on muuta kuin jððtynyt merenlaine? Miehen ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsð kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi kaupungiksi, missð on viheriðreunaisia valkoisia torneja, meri aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missð hieno harso lentðð pitkin laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden karavaani raivaa pelottomana tietð miehenkorkuisten kinosten halki. Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jðljestð. Monesti on nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias poikanen tarttuu topakkana ja miehekkððnð riippuviin ohjaksiin. Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, nðkisimme useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman heijastusten mukaan milloin sinertðvðn, milloin punertavan valkoinen, milloin sinipunervalta tai viheriðltð vivahtava ja nðyttðð maalattuna helposti piimðltð. Lumen vðrivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja hienoja, ettð tottunut silmð voi niistð lukea pakkasasteet katsomatta lðmp—mittariin. Tiedetððn sen narisevan jalkain alla kahdentoista asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevðn metallin lailla. Mutta yrittðkððhðn, hyvð herra maalari, niin l—ydðtte varmasti mitð kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamðki; maalatkaa hiihtðjð sutta ajamassa; kirkas sininen jðð notkeitten luistelijain jðttðmið kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan tðyttð ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu valkoinen kenttð satamain jððlle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus, miehet ty—ntðmððn venettððn jððtð my—ten ja pysðhtymððn sulan railon reunalle. Maalatkaa h—yryðvð meri, kun se jðhmettyy jððksi, taikka kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivðt lumisten rantojensa vðlitse. Maalatkaa talvipukuinen metsð ja Ilmarisen kuu riippumaan kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreðt hulmuavat sðteet kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatðhti vðlkkymððn hongan latvan ylðpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin syksyisestð kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitð varsin harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikð kuitenkin on aito kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettðvien talikynttil—iden keskelle, uteliaat, ihmettelevðt lapset, pappi alttarille, suntio haaveineen, jððtyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta ruumiillistuneen hengen tavoin, silmðlle nðkyvðisenð siunatun aamuhetken kiitosuhrina! Menkðð mðnnikk——n, viluinen herrasvðki, surumielisine talvihuokauksinenne! Missð on reipasta rohkeutta, missð raitista iloa, missð avointa, vapaata mieltð elðmðn taistelussa, ellei talven elðmðssð? Ja tðmð luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidðn voimanne kehto ja teidðn ujostelemattoman ilonne tyhjentymðt—n lðhde. Me elðmme kuin valaskala, meidðn tarvitsee silloin tðll—in sukeltaa suven lðmpimððn, vehreyteen ja pðivðnvaloon tðyttðmððn keuhkojamme ilmalla, mutta talvi on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missð me liikumme kuin kala vedessð. Jos meiltð riistettðisiin talvi, niin me emme enðð tuntisi omaa itseðmme, meistð tulisi juurettomia vðliolentoja, etelðn kansaa, jolla ei ole etelðð, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettðk——n meidðt Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa tðytyy, ettð me, paahdettuamme itseðmme kylliksi pðivðnpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi ja saatuamme kyllðmme kookospðhkin—istð ja taateleista, kuumeista ja skorppiooneista, mielellðmme antaisimme kaikki etelðn herkut kourallisesta lunta? Miksikð etsisimme jðrjellisyyttð muualta kuin todellisuudesta? Metsðn elðimillð on turkkinsa kylmðð vastaan, pohjolan kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija, on meillð sen sijaan rautaiset pððkallot. Niin on oleva. Kova kovaa vastaan ja pðivðnpaistetta lumelle! _Biisami_. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta suostumusta konsuli R—nnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkðpð sen vain voi katsoa aiheutuvan siitð, ettð he pelkððvðt joutuvansa viluisten mamsellien lukuun. Minun puolestani tðytyy panna vastalause, vaikkapa siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minð en aina ole istunut lðmmin y—nuttu yllð hyvðn takkavalkean ððressð tukevasta pðivðllisestð hyvillðni ja h—yryðvð teekuppi edessð turvana odotettavissa olevaa iltakylmðð vastaan. Luulenpa, ettð vðhemmin onnellisissa olosuhteissa voidaan kðrsið vilua varsin perusteellisesti tððllð pohjolassakin ja ettð mielellððn otettaisiin vastaan jokin eksynyt tuulahdus kuuman vy—hykkeen lðmmintð. Luulenpa, ettei maanviljelijðmme aivan huolettomana katsele lðhestyvðn talven enteitten ilmenemistð jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas kðy kalpeanviheriðksi, joka vðlistð vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hðn yhtð hyvðllð mielellð nðe kuuran hopeoivan puolikypsið rukiintðhkið, kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdet—ntð koivikkoa. Vaikka olenkin varsin kokematon ja epðkðytðnn—llinen liikeasioissa, uskallan kuitenkin epðillð, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sðhk—sanomaa, ettð laiva, jonka piti tuoda hðnen odoteltu lastinsa, on jððtynyt kiinni rannoillemme, tai ettð h—yrylaiva peruuttaa sððnn—lliset kulkuvuoronsa tavallisella selityksellððn: "luonnonesteiden tðhden". Ja muistaakseni my—skin ihmistunteiden heijastuksia, luulen k—yhðn, surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat taakkaa? Miksi riistðt lðmm—n vuoteestani, rohkeuden sydðmestðni ja lohduttavan kukan rakkaalta haudalta? Nðillð edellytyksillð tunnustan talven auringossa olevan jotakin virkistðvðn iloista. Mutta minusta sen syy on aivan pðinvastainen kuin se luulo, ettð talvi on muka meidðn pohjoisen olemassaolomme sððnn—llinen ja mððrððvð puoli. Talvi on yhtð vðhðn kuin pimeys, kuolema tai hðvitys mitððn itsessððn itsenðistð, jota voisi ajatella muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitððn muuta kuin kesðlle tunnusomaisten perusmuotojen, nimittðin valon, lðmm—n ja elimellisen elðmðn epuu, siis sellaista, mitð ei voida ymmðrtðð ja mitð ei ole olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla iloinen, toimelias ja elðhdyttðvð, niin on laita niin juuri niissð muodoissa ja vaikutelmissa, missð se kieltðð itsensð, toisin sanoen: tavalla tai toisella muuttuu oman itsensð vastakohdaksi. Miksi sen pðivðnpaiste on niin iloinen? Sen tðhden, ettð se on niin synkðn pimeydenkehyksen ympðr—imð ja muistuttaa kesðn valoa. Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tðhden, ettð sen liekit leimuvat kylmðssð ilmassa, pimeðssð varjossa ja muistuttavat suven lðmp—ð. Miksi siloinen jððtie on niin mieluinen? Siitð syystð, ettð se sallii meidðn vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympðrillðmme on voittamattomia vastuksia. Miksi sen lakastumaton havumetsð on niin viehðttðvðn vihreð? Sen tðhden, ettð se muistuttaa kesðn vihreyttð silloinkin, kun kaikki muu ympðrillðmme on lakastunutta ja kuollutta. Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tðhden, ettð elðmð tarvitsee toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinð kuukausina, jotka luonto on mððrðnnyt unta ja horroksissaoloa varten? Ja lopuksi, minkð tðhden ihmiset lðhestyvðt lðhemmðksi toisiaan, miksi seuraelðmð joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistð suurempaa mielihyvðð tuttavallisesta yhdessðolosta? Yksinkertaisesti juuri sen tðhden, ettð kaikki ympðrillðmme on yksinðisyyttð, ððnett—myyttð, liikkumattomuutta, erðmaata ja ettð me tarvitsemme tuota vastalausetta talven kolkkoutta vastaan. Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttðvið vaikutelmia, niin huomaatte niiden kaikkien olevan vastalauseita sitð itseððn vastaan. Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tðhtikirkas taivas ja loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea vastustaa pakkasta, havumetsð kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja juoksija liikkumattomuutta, seuraelðmð yksinðisyyttð. Voiko mikððn luonnonesine tai -muoto tðydellisemmin kieltðð itsensð? Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperðistð, ei tosin itsessððn, vaan heijastuessaan ihmisestð. Juuri tekemðllð ulkomaailman autioksi se avaa meissð toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitð viihdyttðð ja ikððnkuin nielee meidðt, on tuo sisðinen, korkeampi maailmamme verhon kðtk—ssð. Vasta sitten, kun pðivðn aurinko laskeutuu ja maa peittyy pimeððn, vðistyy silmiemme edestð taivaan verho ja me havaitsemme siihen asti nðkymðtt—mið vðlkkyvien tðhtien maailmoita. Se on enemmðn kuin symboliikkaa, enemmðn kuin luonnonlaki, se on korkeampi maailmanjðrjestys. Kukaan ei enðð epðile, ettð ððrett—mðssð luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitððn ððrett—myyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, ettð niillð ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta. Pohjolan talvi on vain siinð normaali, ettð se avaa eteemme korkeamman olemassaolon. Kesðn y—tt—mðnð pðivðnð me elðmme vain maata varten; se kahlitsee meidðt itseensð, me unohdamme kiinnikkeemme olevan ððrett—myyden ketjussa. Talvi ty—ntðð meidðt takaisin omaan itseemme, nðyttðð, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidðt etsimððn vapautusta itsestðmme, ylðpuoleltamme. Tðtð pidðn talven arvokkaimpana puolena. Mutta minð annan sille anteeksi ja rakastan sitð my—skin sen tðhden, ettð se alinomaa osoittaa kevðttð. Se kulkee sitð kohti yhtð varmasti kuin jððtynyt lðhdekin kaipaa saada rientðð rinnettð my—ten mereen. Niin liittyvðt kaikki vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen, lakkaamatonta muuttelua, nðennðisesti ilman muuta tarkoitusta kuin juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ððret—ntð valtamerta kohti, mihin tieto hukkuu ja mistð ainoastaan usko l—ytðð iankaikkisen kiinnekohdan. Menkðð kevððllð lehdittyvððn metsððn ja uskokaa yl—snousemiseen! Menkðð suven vehreyteen ja uskokaa elðmððn! Menkðð syksyn luontoon ðlkððkð etsik— kuolemaa sen putoilevista lehdistð, sillð sitð ei ole siellð, se on vain jyvð, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielð korkeampaan tðydellisyyteen. Ja sinð, joka vielð epðilet, mene ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta jðttilðislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minð elðn; ja sinð olet elðvð kauemmin kuin minð!_ * * * * * Kun Hengist kauniina kevðtpðivðnð liehuvin lipuin laski Travem■nden vðylðlle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nðhtiin tuulen mukana pienen kððr—mðisen esineen lentðvðn laivan perðkannelta ja uiskentelevan my—tðvirtaan Itðmerta kohti. -- Mikð se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltð, hyvðt naiset, jokin harso tai silkkihuivi? -- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se oli vain minun kðsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkð taru, hðntð ei ole koskaan ollut olemassa! End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 5, by Zacharias Topelius *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVI-ILTAIN TARINOITA 5 *** ***** This file should be named 38651-8.txt or 38651-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/8/6/5/38651/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.