Svante Horn ja Lindbom

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74017 *** SVANTE HORN JA LINDBOM Kirj. C. Georg Starbäck Jyväskylässä, Jyväskylän Kirjapaino, 1892. SISÄLLYS: 1. Juonittelua. 2. Vihollinen tulee! 3. Sormuksen voima. 4. Åsenhögaan. 5. Sormuksen omistaja. 5. 1. Juonittelua. Näsin kappalaistilalla Källerydin pitäjäässä seisoi eräänä pyhäiltana Kesäkuun alkupuolella nuori tyttö ja odotti tuvan oven edustalla. Sisältä kuului keskustelua, johon otti osaa kaksi korkeaa ja käskevää ääntä, jollaikaa tuvan vasemmalla puolella olevasta kamarista, jonka ovi oli raollaan, miehuullinen ääni hyräili virttä. Siinä oli kaksi vastakohtaa, jonka ilmaukset nyt ikäänkuin kohtasivat toisensa juuri sillä paikalla, missä nuori tyttö seisoi. Tuvassa istui kappalaisen puoliso, rouva Sidonia, ja keskusteli edellisenä päivänä Jönköpingistä tulleen ystävänsä Elisabet Corelian kanssa. Ihan maallisista asioista he puhuivat, ja niin korkealla äänellä, että jokainoa sana kuului etehiseen. Tuvasta vasempaan olevassa kamarissa istui vanha, hurskas kappalainen, Gabriel Hagelman. Oven takana seisova tyttö oli kaunis, mutta hänen suuret silmänsä ja hienot kasvonsa olivat ikäänkuin verhotut surumielisyyden ja pelon hunnulla, ja vähä väliä tunkeusi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän kohotti kätensä avatakseen oven, mutta antoi sen laskeutua alas. Hän kulki pari askelta ovelle päin, joka vei ulos etehisestä, ikäänkuin olisi aikonut luopua koko aikeestaan, mutta sitten kääntyi hän uudelleen ja kohotti kätensä, vaikka vain antaakseen sen jälleen vaipua alas. Sillä välin taukosi virren veisuu, mutta tyttö ei sitä huomannut, ei myöskään että erinomaisen jalonnäköisen ukko-vanhuksen ihmeen ystävälliset silmät häntä taukoamatta katselivat, seuraten jokainoaa hänen pienintäkin liikettään. Vihdoin avautui tuvan ovi ja samassa katosi ukkovanhuksen pää näkyvistä. Tuvan kynnykselle ilmausi rouva Sidonia. Tämä oli kookas, tuikeamuotoinen nainen. Hänen silmänsä olivat tuiman ankarat, hänen poskipäänsä luisevat, ja myssyn alta pistivät esiin hänen sysimustat hivuksensa, joiden mustuutta yksi ja toinen harmaa hapsi vain ikäänkuin oli lisäämässä. Hän muistutti enemmän ulkomaalaista kuin pohjanmaan naista. Hän olikin puolalaista kotoperää, erään vangiksi joutuneen puolalaisen tytär. Miten hän oli tullut naimisiin hurskaan papin kanssa, ei kukaan käsittänyt. Mutta naituna hän oli hänelle, ja siivo Gabriel sen kyllä tiesi. Kun rouva näki pelkäävän tytön, joka kalpeni ruskeiden silmien tulen edessä, tarttui hän kiinni hänen käsivarteensa ja huudahti: "Sinä kuultelet, sinä ilkeä... melkeinpä arvasin että sekin avu oli sinun omiasi!" "En, äiti", huudahti tyttö, "en kuullellut; minä vain en tiennyt, uskaltaisinko keskeyttää teidän keskusteluanne." "Vai niin! Vai valetta vielä lisäksi... Jumala tiesi, mitä sinusta tulee! Mutta kyllä minä lopulta sinusta paholaisen ajan!" Ja hän työnsi hänet ulos ovesta niin rajusti ja sydämettömästi kuin olisi tyttö tehnyt jonkun rikoksen. Mutta samalla huomasi hän että pastorin kamariin vievä ovi oli ra'ollansa, ja ajatuksen nopeudella ryntäsi hän sen luo ja paiskasi sen kiinni semmoisella kiivaudella, että koko huone tärisi. "Gabriel raukka", sanoi hän sitten ja hänen huulensa vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta, "Gabriel raukka! "Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta; hänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää. No, sisar Elisabeth, jatkakaamme!" Näin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka siellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä päätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka ei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän sen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar Elisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan. Sisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen nainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut "jalosukuinen neiti." Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä — olihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen heimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut mahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan ja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen itsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän tullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan keinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut ikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää ajattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen oli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun yhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa. Mutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa ja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät jo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa. Maunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet ja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa Södermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli — häpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän erääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa asianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän miehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä juttu pääsisi leviämään. Monta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta ja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran ryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut Källerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha kaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli Elisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen tahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään älyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se onnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon. Tästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa aina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin ja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat ympäri ja katselivat "sisar Sidonian pientä pesää", joka kävi vielä pienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus kangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva Sidonia sisar Elisabetin korvaan: "Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!" "Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun herttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?" Jumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian ruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi Jönköpingistä. Mutta äiti vastasi: "Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi Emerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää." "Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee." "Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet? Suloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut että koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva suvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon..." Emerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan taakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen viittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen, kierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut vallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että hän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia sulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla painaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili rouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen kyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta juostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi. "Anna Emerentialle Källeryd", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet kiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi keskeytettyä keskustelua. Elisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä odottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän älysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi voittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä vastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän: "Källeryd... sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon Emerentialle?" Rouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin oli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka vei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana kappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin kirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta nojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään. "Ole huoleti, tyttö", kuiskasi nuorukainen; "sinä tosin olet samassa tilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että äitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli ja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon kumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!... "Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. He seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen, jolla koetti herättää uskallusta ja toivoa. "Entäs sormus, Märtta!" sanoi hän äkkiä; "vanha rautasormus; sinähän kokonaan olet sen unhottanut." "En, sitä en ole unhottanut", vastasi Märtta; "mutta, onni, jonka se on antava, tulee myöhään." "Mutta tulee kumminkin", lohdutti Sven. "Kärsivällisyyttä vaan, impeni, se tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden kuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen nuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa; mutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa kotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä tarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen. Sano, Märtta..." Tyttö punastui ja loi silmänsä maahan. "Mutta", jatkoi Sven, "voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon sormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle onnea." "Onnea?... Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että aina tallennan sormuksen luonani." Sven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti tahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan pienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty. Se eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy yhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän jotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja ulkoa. "Märtta!" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; "siinä seisoo Svante Hornin nimi sormuksessa!" "Svante Hornin... No niin, mitäpä siitä?" "Hän on tekevä sinut onnelliseksi!" "Hänkö?" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. "Eikö mitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?" "Mutta mene hänen luokseen!" "Hänen luokseen!... Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen... Ei, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse voi olla muitakin Svante Horn nimisiä." Sven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei saanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin kun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn kärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla. Mutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota. Silloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha kappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa liehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle, missä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille. Kun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi sylinsä ja sulki heidät molemmat siihen. "Älä itke, lapsi", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat märät kyynelistä; "minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä tuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen kodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan sinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!" Ja hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi hymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka loisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen huulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa edellisestä avioliitosta. "Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani", sanoi hän; "mutta jos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme toisemme kerran tuolla ylhäällä... Hyvästi, poikani, Jumala olkoon kanssasi!" Ja hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois eronhetken vaikeudesta. Silmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta kukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka mustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan. Ne olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia. 2. Vihollinen tulee! Källerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta mitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli tuleva. Hän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään. Tavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa vielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen retkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan kuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta päätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja huutanut: "huomio!" Hän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin rykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä. Vuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut mukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat, ettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa. Frauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi, että siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani kumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Miekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä pahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa. Siinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja. Kaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta kertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden piiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante Hornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen palveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein, mutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa oli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli saanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi. Mutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa tappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta saanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän ruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin. Eikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun paikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni vähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän vuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen suunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän viiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi. Sellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin hänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä ilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja sanoa: "kiitos." Pultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana Solikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan kuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja herraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen kutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut elää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi ystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun. Tämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom. Hän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista vuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta poissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v. 1722. Parooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen, vaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei hänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla. Kun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana Lindbomin luokseen ja sanoi: "Nyt olemme kotona!" "Niin olemme!" vastasi Lindbom. "Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'" lisäsi parooni. Lindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta. Mutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi: "En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani." "Armollinen herra!" änkytti Lindbom. "Tule tänne likemmäksi, Lindbom!" Lindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. "Tällainen on välimme oleva, Lindbom", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima soturi, oli vähällä purskahtaa itkuun. "Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa... Enkö ole rehellinen mies?... Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut eheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt minua... Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä oleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä elää." Tätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta hän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän ajatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin liikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi. Kun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja sanoi: "Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut onnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni..." "Parooni!" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle; "sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!" "No niin, sinä sitten", mutisi Lindbom; "näin meidän Herramme edessä se käynee päinsä, mutta..." "Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn... ja minä tahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!" "Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat...?" "Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat tehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom, jos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös ihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin herra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä hyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa." Lindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli hän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla ystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään, mutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi siinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä liikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen sankarille. "Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä", sanoi hän ja taputti ystävän olkapäätä. Hyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi käsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin, ja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku mukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei hän nyt enää ollut palvelia. Mutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat entisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka olivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä niitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti Svante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän oli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka Lindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta nimitystä kuin "armollinen herra" tahi "herra parooni." Parooni ei kumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään. He asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi kävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin istua Svante Hornin vieressä. Niin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina jälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin kappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä ajoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja siitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle kuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin. "Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla", sanoi parooni ja hymyili; "suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä pistäytyä tänne Källerydiin." Samassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui sisään. "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", sanoi hän: "muuan, joka näyttää ulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne." "Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?" "Elisabet Corelia", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti. "E—Elisab... Mitä sanot, mies... Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin nimi?" "Neiti Elisabet Corelia!" Parooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut olla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja pyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein käsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita neidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein katkaisi kysymyksellä: "Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?" Lindbom pudisti päätään. "Sano, Sköld, olenko loukannut pienintäkään toukkaa?" "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", oli Sköldin kuiva vastaus. "No siinä tapauksessa lienee piru itse lähettänyt hänet tänne... Mikä olikaan ihmisen nimi?... Yhdentekevä se! Valjasta vaunut, Sköld, ja aja hänet hiiteen, Sköld, mutta älä tärvää hevosia." "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia, mutta nainen on kuolemaisillaan." Svante mietti vähän aikaa, sitten sanoi hän kiireisesti: "Siinä tapauksessa ei sinun tarvitse sääliä hevosia. Aja hänet mihin tahansa, kuin vain matka käy pois Källerydistä." "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia... Vaim'eläin on heikko astia, voisi mennä kappaleiksi ... Eikä hän liene mikään kalmukkikaan, vaikka kulkeekin ratsurin saappaissa ja nutussa." "Ratsurin saappaissa... onko ihminen viisas? Ratsurin saappaissa ja..." "Jalka on poikki", lisäsi Sköld. "Ratsurin saappaat ja jalat poikki! Tästä syntyy kaunis juttu... Lindbom, mitä teemme? Mitä olisi kuningas-vainaja tällaisessa tapauksessa tehnyt?" Lindbom ei tiennyt mitään neuvoa, "koska ihminen oli siinä tilassa, ettei sitä voitu kuljettaa pois." Mutta kun hän naisiin nähden ei ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin parooni Svante, niin tuli hän ajatelleeksi että onneton neitiparka oli Jumalan luoma ja ihminen, ja sentähden sanoi hän: "Me olemme kumminkin kaikki yhdenarvoisia Herramme edessä." Parooni Svante otti askeleen takaperin, mutta Lindbom jatkoi puhettaan ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tässä oli kysymys velvollisuudesta eikä vanhoista ennakkoluuloista. Ja niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka hän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi siksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet erääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin. Mutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä unta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli kuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa Lindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan. "Ihminen tuumaa kuolla", sanoi parooni, "ja tahtoo puhutella minua... Siitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on minulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona; ja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta." Sillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt, niin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää henkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka seisoi häntä katsellen, sanoi hän: "En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä ajaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?" Ja Svante löi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä askelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti: "Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa niin vaarallinen kuin hän itse luulee." Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa, ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin. "No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?" Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia. "Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?" "Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys." "Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille." Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä kirjaimilla." Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli neiti Elisabet Corelian hoteessa. "Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, — "ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan." Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus, jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut vastenmielisyys naisia kohtaan. Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi: "Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo." 3. Sormuksen voima. Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen, itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian, käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli Oxenstjernan ajoilta saakka. Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma. Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut. Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä, tarttui avaimeen ja astui huoneeseen. Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat. "Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn. Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen. "Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn. Samallainen vastaus. "Tahdotte puhutella minua?" "Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!" Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan. "Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet; "minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en onnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa..." Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin, että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden, niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut. "Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet, "ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin..." "Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään. "Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä äänellä. "Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä; no, vähän nopeammin, jos saan pyytää." Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut sotilaan toimia. "Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä lennätän kuulan siihen." Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula putosi litistyneenä lattialle. Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne, parooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani paremmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan." Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi: "Sormus?" "Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen... pahapa vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä sitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä tahdotte?" "Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta. Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus riippui, ja oijensi sen paroonille. Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä täynnä kirkkaita kyyneleitä. "Mistä olette saaneet tämän sormuksen?" "Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen sanansa oli: _Svante Horn_." "Mikä oli veljenne nimi?" "Erkki!" "Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen? "Sanoi!" "Missä?" "Klissowin tappelussa!" "Eikö hän sanonut muuta?" "Ei!" "Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?" "Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni." Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden, ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle kangastanut. Sitten kääntyi hän ja sanoi: "Tähän sormukseen liittyy lupaus." "Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti. Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän vaikutuksen parooni Horniin. "Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti Elisabetille. "Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti. "Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla äänellä. "Minun kauttani?" "Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?" "Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?" "Tekisin!" "Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa koko Källerydin." Hän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut osottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä parooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että parooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli lauseelleen antanut. "Källerydin?" kertasi parooni pitkänveteisesti. "Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna takaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan toki älytä että..." "Lupaus on pyhä", keskeytti häntä parooni. "Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen", sanoi neiti Elisabet jyrkästi, "ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä siinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan äitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä testamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä täyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua." Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta ajattelemista. Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven ja meni ulos sanaa sanomatta. Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt — juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta ei virkannut niin ainoatakaan sanaa. Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut. Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa, tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa. "Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?" Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään. "Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?" "Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai kuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?" "Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli raudasta, hän." "Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet että olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka tuskaa tuntee?" "Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan nimittää", lausui Sköld. "Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa, ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin." "Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla hevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan luutnantti-pöydässä Källerydissä." Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä. 4. Åsenhögaan. Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä. Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa, mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta, joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta. Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni "suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään. Hän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta keittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua kuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat hänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut uskoakaan. "Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi", ärjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys. Surumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut vanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen voinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: "Tässä näet, rakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee kaikki hyvin?" "Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin lempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin lukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin hallitsia." Samassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia ylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja saappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka näytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot, suupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin. Kappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella autuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia. Vienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne jälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana. "Gabriel, älä vielä lähde", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä; "odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala ylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas tyttäremme... "Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän maailman huolia", sanoi kappalainen lempeällä äänellä. "Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes..." Hän katkaisi puheensa ja jatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: "Ystäväni, neiti Elisabet Corelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä, kun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi kiittää Jumalaa." "Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen." "Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole... niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin raivoon." Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka — ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, — tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa. "Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie, ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme kentiesi toisemme..." "Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä..." "Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan." Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä. Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt. Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan." Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois. Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet herätti. "Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun luoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule, Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua sinulle." Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon valuessa alas sen rintaa. "Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä, "nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut tuulesta temmattu." "Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä hengen hätää ole." Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä hypähti. "Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia? Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä tiedätkään. Minun ei tarvitse..." "No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin, tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty." Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva Sidoniaa. "Tulevana pyhänä siis!" Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä. Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon. Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman sanoman. Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa. 5. Sormuksen omistaja. Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa. Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa, sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu Märtalta. Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman jälkeen. Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin, vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä. Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika — Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos. Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle, jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä. Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään tahtoon. Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa. "Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?" "Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa." "Näytä se minulle." Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille. "Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä." Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa. Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä. Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea, näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki, ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin. Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja rientämään takan luo takaisin. Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä. Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa" takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa. Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin, korpraalin, ja kysyi: "Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?" Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin. "Mistä on kysymys?" "Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!" Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi: "Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?" Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi. "Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella kenenkään häiritsemättä. "Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni sinua jollakin auttaa?" "En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille tarjota apua." "Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?" "Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni paraikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon että raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta." "Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?" "Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti valehtelee, ei hänen pidä selkeemän." "Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?" Sven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli aavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin Sananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut isänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen vieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt: "Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala armahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen." Lindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt. "Sentähden olen minä täällä", jatkoi Sven. "En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun huostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea omistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni Åsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä, jotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan." Lindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän: "Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?" "Petoksella", vastasi Sven varmasti. "Kuinka sitä voi toteen näyttää?" Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin varma asiasta. Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja sanoi: "Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä — minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen kohta luonasi." Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen. "Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom ja osotti sormellaan suurta raamattua. Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom hiljaan matkaansa. Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt, eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra auttaisi heitä. Märtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat pihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö; mutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski viittauksella hänet luokseen. "Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi", sanoi hän, ja lisäsi, kun näki Märtan hämmästyksen: "ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun hyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa pyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat." Sen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan suurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt tapahtuisi? Mutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus astui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen kätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi ensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet puuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan. "Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?" "Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne", alkoi Lindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen. "Sormus?" Neiti Elisabet säpsähti. "Mitä te siitä tahdotte? Minä saan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse näsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan Källerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja toisessa, muistakaa se." Ja neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka päännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä harmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä. Mutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään. Hän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti Elisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin jotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää — surua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä. "Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä paroni Svante Hornin nimessä ja oikeudella." Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne — oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään. Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen. "Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein naamansakin näyttää." "Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti, vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään. Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen. "Oletteko ihan mieletön, Lindbom..." huudahti hän, mutta pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että hän kyllä tiesi, mitä puhui. Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi: "Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa itsenne on... suora ja rehellinen tunnustus." "Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?" "Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti. Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan. "Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua ensimäisestä hämmästyksestään. "Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen: "Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset taskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?" "Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan, joka koetti eellettää häntä. Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin oli tapana. "Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän sormuksen?" Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen." "Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti Elisabetiin. Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään. Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon. Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta. "Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?" Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo, taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi: "Sovinto, sovinto, vanha poika... sehän on päivän selvä asia! Meistä kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa siitä varma." "Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom. Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi Lindbom: "Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että... että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa, kuin naisten vihaaja... Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa..." "Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia." Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui kirjoittamaan. "Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?" Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan... Olin ajatellut asiaa aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin minä." Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella. Toiset seurasivat häntä. Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan, milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana. Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi: "Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme... mutta minä lainaan hevosenne ensimäiseen kestikievariin!" Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän yli ja katosi kohta näkyvistä. Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi: "Ei, ei!... neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän, joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen. Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen oikea omistaja. "Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä." Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni: "Sinä tahdot siis Källerydin?" "En", vastasi Märtta. Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. "Etkö huoli Källerydistä, tyttö?" Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa. "Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni. "Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon..." "Minkä?" "Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin palkita." Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut, sanoi hän: "Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante Horn konsanaan unohda... Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka kerran oli minulle kallis... Jos hän olisi elänyt, niin... mutta hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" — kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni Lindbomin... Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi..." Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. — Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman, jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74017 ***