Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

The Project Gutenberg EBook of N‰kym‰ttˆmi‰ teit‰, by Mathilda Roos This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: N‰kym‰ttˆmi‰ teit‰ Runoelma el‰m‰st‰ Author: Mathilda Roos Translator: Aune Krohn Release Date: September 7, 2011 [EBook #37334] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NƒKYMƒTT÷MIƒ TEITƒ *** Produced by Tapio Riikonen NƒKYMƒTT÷MIƒ TEITƒ Runoelma el‰m‰st‰ Kirj. MATHILDA ROOS Tekij‰n luvalla suomensi Aune Krohn WSOY, Porvoo, 1903. I. Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltap‰iv‰n‰ er‰‰ss‰ Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "CafÈ Riche'n" edustalla, nelj‰ nuorta herraa juttelemassa pˆyd‰n ‰‰ress‰. He kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heist‰ oli aivan nuoria upseereja hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin t‰llˆin yhtyi itsetyytyv‰isyytt‰, mik‰ helposti tarttuu ihmiseen, kun on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yht‰ suuressa m‰‰rin kuin molemmat luutnantit olivat vain j‰ljennˆksi‰ toinen toisestaan, yht‰ paljon erosivat toisistaan heid‰n siviilipukuiset yst‰v‰ns‰. Toinen heist‰, ≈ke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian lyhytkasvuinen. H‰nen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyv‰n joukon liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle keikarinpiirteelle ilmeni h‰nen kasvoillaan joskus syv‰‰ totisuutta, ja p‰hkin‰nruskeista silmist‰ loisti haaveksiva, alakuloinen katse. Mutta kulkisipa outo noiden nelj‰n juttelevan nuoren herran ohi, niin eip‰ h‰nen katseensa pys‰htyisi kumpaankaan upseereista iloisine naamoineen eik‰ liioin ≈ke Henningiin vaaleanharmaine p‰‰llystakkineen ja hienoine k‰velykeppineen, vaan pienen seuran nelj‰nteen j‰seneen: konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, ett‰ joll'ei h‰n ensimm‰iselt‰ vastaantulijalta saisi tiet‰‰, ken tuo etel‰maalaisen n‰kˆinen ja ylpe‰-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi mahdoton, sill‰ koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei h‰n p‰‰sisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi, varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva. Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi ‰kki‰ muutaman silm‰nr‰p‰yksen hiljaisuus. Synkk‰mielinen piirre, jonka pila ja nauru olivat karkottaneet, ilmestyi silloin ≈ken kasvoihin, k‰yden joka hetki selvemm‰ksi. Bengt istui taaksep‰in nojaten ja tuijotti ter‰vine, tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, h‰nelle tavallisen, hieman pilkallisen hymyn leikkiess‰ huulilla ylˆsp‰in kierrettyjen viiksien alla. "No, oletteko n‰hneet _h‰nt‰_?" huudahti ‰kki‰ toinen nuorista upseereista. ≈ke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa, ja alakuloinen piirre h‰nen kasvoillaan vaihtui k‰rsim‰ttˆm‰ksi, milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi. "H‰nt‰? Ket‰ _h‰nt‰_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan savukiehkuran, jota h‰n huvitettuna seurasi katseellaan. "_H‰nt‰_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen upseereista, nauraen h‰nkin. "Mit‰ divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt. "Tyhmyyksi‰!" lausui nyt ≈ke ja heitti molempiin luutnantteihin harmistuneen katseen. "Ei t‰‰ll‰ ole ket‰‰n divaa; on vain er‰s nuori opettajatar, joka muutti t‰nne joku aika sitten, ja h‰nelle he antavat tuon nimityksen. H‰n taitaa muuten olla kelpo nuori tyttˆ, ja tekisitte paremmin, jos lakkaisitte puhumasta h‰nest‰ tuohon tapaan." H‰n kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi ≈kea ter‰v‰sti. "Sin‰ n‰yt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", h‰n sanoi ivallisesti. "Oletteko tutut?" "Hiukan", vastasi ≈ke ja koetti olla lyhyt ja v‰li‰pit‰m‰tˆn, mutta se ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa h‰nen seurassaan. Ja en voi huomata olevan mit‰‰n syyt‰ puhua sopimattomasti nuoresta tytˆst‰, siksi, ett‰ h‰n onnettomuudekseen on sek‰ kaunis ett‰ kˆyh‰." "Siin‰ olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mik‰‰n p‰tev‰ syy. Mutta kuka h‰n siis on? Kuka on h‰net n‰hnyt? Min‰ en ole edes kuullut puhuttavan h‰nest‰. Muuten ei mielest‰ni rakkaassa kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta." "H‰n on tyttˆkoulun opettajatar ja saapui t‰nne pari viikkoa sitten, v‰h‰‰ ennen lukukauden alkua. Olen tavannut h‰net parina aamuna -- enk‰ ikin‰ el‰m‰ss‰ni ole n‰hnyt mit‰‰n niin kaunista." Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen, ihastuneeseen nauruun. "Liikutte kai sent‰‰n suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt vihaisesti hymyillen. H‰n oli matkustanut pian koko maailman ymp‰ri, n‰hnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja tunsi hyv‰ntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien arvostelun suhteen kysymyksess‰ olevassa asiassa. "Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa, ett‰ h‰n kest‰isi vertauksen kenen rinnalla tahansa..." "Vahinko, ett‰ h‰nen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku opettajatar -- ‰iti on muotiompelija ... siten on h‰n luop‰‰sem‰tˆn ... h‰nt‰ ei tapaa koskaan miss‰‰n..." "Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylev‰ kadotuksen kuiluun joutuakseen..." Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta ≈ke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pˆyd‰lle, niin ett‰ kilahti, ja huudahti: "Teid‰n pilanne on sek‰ tyhm‰‰ ett‰ kehnoa... Jos tuo nuori tyttˆ, josta puhutte, v‰ltt‰m‰tt‰ on verrattava henkiolentoon, niin on h‰n enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyv‰ sit‰ taivasta varten, jonka te tahdotte h‰nelle avata, niin, sit‰ paitsi liian hyv‰ meille kaikille. Hyv‰sti." H‰n tyˆnsi kiivaasti tuolin syrj‰‰n, kumarsi j‰yk‰sti p‰‰t‰‰n ja l‰ksi nopein askelin pois. T‰n‰ hetken‰ katosi kaikki keikarimaisuus, jota muulloin oli h‰nen esiintymisess‰‰n; h‰n tuntui kuin kasvavan pari tuumaa, ja h‰nen ep‰selv‰t piirteens‰ saivat ‰kki‰ lujuutta, jonka todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin. Kolme j‰lkeenj‰‰nytt‰ katsoivat tyrmistynein‰ toisiinsa. "Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehk‰ molempia?" kysyi Bengt. "Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, ett‰ h‰n eilenkin suuttui, kun joku puhui Ester Hermansonista." "Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo n‰ytt‰‰ sytytt‰neen kelpo kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyv‰t ja kertokaa jotain h‰nest‰ ... en ymm‰rr‰, kuinka en ole kuullut h‰nest‰ puhuttavan..." "Sin‰h‰n palasit kotiin toissap‰iv‰n‰, ja h‰n muutti t‰nne ‰itineen poissaollessasi. H‰n on, kuten sanottu, tyttˆkoulun opettajatar, menee aina aamuin ja puolip‰ivin tunnollisesti tyˆhˆns‰ Kaivokatua ja Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tiet‰, niin ett‰ siell‰ voit h‰net tavata, milloin haluat. H‰nen ‰itins‰ on pannut alulle muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienev‰t ottaneet suojiinsa. Siin‰ kaikki, mit‰ h‰nest‰ tied‰n. Ja itse voit pian tulla vakuutetuksi siit‰, ett'en ole liikoja sanonut h‰nen ulkon‰ˆst‰‰n. Mit‰ h‰nen sisimp‰‰ns‰ tulee, niin siit‰ en ole viel‰ ollut tilaisuudessa muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin ≈ke Henning n‰kyy tehneen." Bengt hymyili ja puhalteli yh‰ savukiehkuroitaan kirkkaaseen syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta kaunotarta kohtaan h‰n ei pannut suurta arvoa, mutta ett‰ ≈ke jo tuntui rakastuneen h‰neen, siit‰ oli h‰n paljon enemm‰n huvitettu. Luultavasti h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n itsetietoista aikomusta kilpailla ≈ken kanssa; mutta falkensternil‰inen tottumus aina olla ylimm‰inen, aina ensimm‰inen, se se hiipi h‰neen kuin vietti, jota h‰n sen enemp‰‰ ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin "maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei ≈ke Henning, vaan Bengt Falkenstern oli oleva h‰nen suosion voittanut ihailijansa!... Mieless‰‰n t‰m‰ aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan ainoastaan ilmeni miellytt‰v‰sti kiihottavana tunteena, h‰n huusi kyypp‰ri‰, nousi ja l‰ksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman k‰velytiet‰, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan hiljaisuudesta, t‰htien v‰lkkeest‰ ja kuutamon hohteesta lahdella, miss‰ kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehme‰piirteisin‰ tummat vuorenhuiput; etel‰ss‰, miss‰ lahti aukeni meren helmaan, loisti majakkatuli et‰iselt‰ saarelta, ja sen takaa n‰kyi kapea juova taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa. Herrain puhelu vaikeni v‰hitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he j‰ttiv‰t hyv‰sti toisilleen; molemmat upseerit l‰ksiv‰t kaupunginpuistoon, jossa kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt mieli seurata heit‰. Tapansa mukaan hieman ylpe‰sti ja samalla syd‰mellisesti p‰‰t‰‰n nyyk‰ytt‰en -- kaupungin naiset pitiv‰t sit‰ nyyk‰yst‰ "kuninkaallisena" -- h‰n sanoi hyv‰‰ yˆt‰ ja meni niin kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella. II. Viime vuosisadan alussa tuli n‰ille seuduille se mies, joka laski perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas, viel‰p‰ Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen syntyj‰‰n saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan aatelissuvun j‰lkel‰inen, ei h‰n suurta el‰m‰ntyˆt‰‰n alottaessaan kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkip‰‰llikkˆ, joka pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut p‰‰oman, ja sen h‰n tahtoi saada kantamaan hedelmi‰, se on: sen tuli tehd‰ h‰nest‰ rikas ja huomattu mies. Suuren VÂnga-joen suulle h‰n perusti rauta- ja sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli h‰n kohottanut liikkeens‰ huimaavan korkealle. Mutta ei h‰n tasaisia teit‰ noussut onnen kukkuloille; h‰nen matkansa vei mit‰ hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui h‰n t‰ydellisen h‰viˆn notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille. Vuosien vieriess‰ oli seudun v‰estˆ antanut h‰nelle tuon ep‰ilytt‰v‰lle soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sill‰ h‰n oli p‰‰tt‰nyt koettaa, mit‰ ei yksik‰‰n ennen h‰nt‰: uittaa tukkeja pitkin VÂngan kuohuvaa vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset meniv‰t aina vaan hukkaan; tukit ajautuivat s‰‰nnˆllisesti kauas merelle, ja rappio ja h‰viˆ hiipiv‰t v‰ijyvin‰ varjoina tyˆpajojen ymp‰rill‰, joissa sek‰ tyˆ- ett‰ p‰‰llysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja ep‰ilyst‰. Mutta n‰iden ulkonaisten vastoink‰ymisten takana oli jotain, jota kansa ei n‰hnyt eik‰ k‰sitt‰nyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa taottiin; tarmo, joka kuin ter‰svieteri ponnahti sit‰ korkeammalle, kuta alemmas se painettiin; ja tarkkan‰kˆisyys, joka tunkeutui tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja rohkealla, levollisella selvyydell‰ teki johtop‰‰tˆksi‰. Ja kun se hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja v‰yli‰‰n aaltojen kuohussa, ja liike v‰hitt‰in loistavasti elpyi, silloin sattui tuo tuttu seikka, ett‰ tuuli k‰‰ntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja ep‰ilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriess‰ muuttui taikauskoiseksi luuloksi, ett‰ kaiken, mit‰ patruuna Falkenstern otti tehd‰kseen, t‰ytyi onnistua ja ett‰ h‰n salaper‰isell‰ mahdilla vallitsi sek‰ ihmisi‰ ett‰ asioita. Tehtailija Henrik Falkensternill‰ oli vain yksi tyt‰r, naimisissa er‰‰n korkeasukuisen, kˆyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle h‰n kuollessaan j‰tti koko suuren tyˆns‰ rauta- ja sahalaitoksineen VÂngan suulla. Kurt oli perinyt is‰ns‰ tyˆteli‰isyyden, mutta ei h‰nen neroaan eik‰ tahdonvoimaansa. H‰nen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla jonkunlainen taantumus, joka luonnon v‰ltt‰m‰ttˆmyydell‰ seuraa siell‰, miss‰ ei ole edistyst‰ ja kehityst‰. Tyˆmiesten asunnot alkoivat rappeutua, osa koneista k‰vi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eiv‰t p‰‰sseet VÂngajoelle, ja luultavaa on, ett‰ jos Kurt olisi el‰nyt yht‰ vanhaksi kuin is‰ns‰, olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta h‰n kuoli liikkeen viel‰ kukostaissa ja j‰tti siis loistavan perinnˆn kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja nelj‰lle tytt‰relleen, jotka t‰ysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun k‰yty‰‰n heti toinen toisensa j‰lkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin p‰‰kaupungin enemm‰n tai v‰hemm‰n varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun perinnˆnjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa ryhty‰kseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri osastoja. Mutta ei kauvan kest‰nyt, ennenkuin tarina isois‰n voimasta ja tyˆkyvyst‰ virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen. Jo ensimm‰isen‰ vuonna, vastoin monia vastustavia, t‰ysivaltaisiakin tahtoja, sai h‰n, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, ett‰ tyˆmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta y.m. Mahdoton on sanoa, mik‰ oli sisin syy n‰ihin parannuksiin, jotka antoivat uutta hohdetta VÂngan tehtaan jo ennest‰‰n loistavalle maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina tahtoo kaikessa hohtaa ylinn‰. Varmaa on, ett‰ tyˆv‰ki piti Bengtist‰. Vaikka h‰n oli suora ja jyrkk‰ kuten iso-is‰ns‰, ylimys kiireest‰ kantap‰‰h‰n, taisi h‰n kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehi‰. H‰nen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun t‰m‰ kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypist‰m‰ll‰ ja tuimalla ulkon‰ˆll‰‰n koetti voittaa nuoruuden ep‰varmuutta, jota h‰ness‰ viel‰ oli, se se pystyi tyˆmiehiin; he tunsivat, ett‰ heid‰n edess‰‰n oli "mies", tosin ylpe‰ ja ankara, mutta sanassaan pysyv‰, ja olihan h‰n sit‰ paitsi pit‰nyt huolta v‰est‰‰n paremmin kuin yksik‰‰n edelt‰jist‰. Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren is‰nn‰n, h‰n tottui n‰kem‰‰n kaikkien taipuvan h‰nen tahtoonsa, ja v‰hitellen muuttui h‰nen itseluottamuksensa miehekk‰‰st‰ levollisuudesta halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin h‰n yh‰ omisti v‰estˆns‰ luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia Ester Hermansonista, en‰‰ ollut yht‰ ihailtu, kuin kaunis, voimakas kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut. Ja kaupungin sivistyneet h‰nt‰ oikeastaan enin pelk‰siv‰t; Falkensternin nimi oli vuosien vieriess‰ saanut sellaisen loiston, ett‰ oli vallan turhaa koettaa pysy‰ itsen‰isen‰ sen rinnalla ja p‰‰st‰ sen vaikutuksen alta. Sill‰ seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ett‰ sen, joka ei voinut kehua olevansa mink‰‰nlaisissa suhteissa konsuli Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pˆyd‰ll‰‰n h‰nen k‰yntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun varrella, tai joll'ei sit‰, niin ainakin oikeuden tervehti‰ h‰nt‰ kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivet‰ yhteiskunnan sivistyneitten piireihin johtavia portaita. Falkensternien ja Henningien v‰lill‰ oli aina ollut kilpailua; j‰lkim‰isetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta Falkensternit voittivat siin‰, ett‰ heid‰n menestyksens‰ oli ollut ehdoton. Heill‰ oli aina ollut sit‰, mit‰ ihmiset nimitt‰v‰t "hyv‰ksi onneksi", ja tuntui silt‰ kuin yksin se seikka, ett‰ Henningit olivat antautuneet heid‰n kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut j‰lkim‰isten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon onnen, jota heill‰ muuten ei olisi ollut. T‰m‰ ‰‰netˆn, mutta sitke‰ ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa yh‰ selvemmiss‰ muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna sellaisena, ja k‰rjistyi lopuksi Bengtiss‰ ja ≈kessa, muuttuen jonkunlaiseksi j‰rkkym‰ttˆm‰ksi sallimukseksi. Mit‰ auttoi, ett‰ ≈ke koetti kurottaa pient‰ hienotuoksuista, huolellista olentoaan, h‰n ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkap‰‰h‰n; mit‰ auttoi koettaa voittaa toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin j‰i. Ja t‰m‰ ep‰onnistuminen, el‰m‰n taistelussa tappiolle joutuminen, joka v‰hitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa Falkensternej‰ vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti ≈ken, nuoren, hennon ≈ken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine hymyineen, ik‰‰nkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset vastoink‰ymiset, vuoroin h‰nen oma sis‰inen ep‰ilyksens‰ yh‰ suurensivat. T‰ll‰ kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet liikkeeseen. Eih‰n kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista. Pormestarilla oli koko kuusi tyt‰rt‰, joista ainakin pari oli hyvin miellytt‰v‰‰, ja muisto Adele Falkensternist‰, kolmannesta sisaruksien joukossa, oli yh‰ valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen t‰ytyi myˆnt‰‰, ett‰ nuori opettajatar voitti sek‰ menneisyyden ett‰ nykyisyyden, vaikkapa se myˆnnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman tylylt‰. ≈ke Henning oli vain pari kertaa n‰hnyt tuon nuoren tytˆn, kun h‰nelle jo k‰vi selv‰ksi, ett‰ h‰n rakasti h‰nt‰ tavalla, jolla ei viel‰ ollut ket‰‰n naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet kuohahtivat syd‰men syvyydest‰, jonne h‰n luuli niiden ij‰ksi hautautuneen, ja kutoivat ˆin ja p‰ivin lumoavia, hohtavia unelmia h‰nen sieluunsa. H‰n tuskin ajatteli eroa tytˆn yhteiskunta-aseman ja omansa v‰lill‰. Mit‰ merkitsi se, ett‰ tyttˆ oli kˆyh‰ ja halpa? ≈ke tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja t‰m‰n sarkahameelle: peitt‰isi sen kullalla ja helmill‰, ja palkinnoksi loisi tytˆn ihmeellinen kauneus, h‰nen suloinen naisellisuutensa kuin auringonpaistetta yli koko h‰nen el‰m‰ns‰... Oikeastaan h‰n ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta ep‰illyt tyttˆ‰ voittavansa: h‰nen tiet‰m‰tt‰‰n luottivat h‰nen haaveksivat tulevaisuuden unelmansa siihen, ett‰ tuollainen kˆyh‰, v‰h‰n huomattu tyttˆ kuin Ester, olipa h‰n kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi vastaan tarjouksen tulla ≈ke Henningin puolisoksi. Yht‰ h‰n vain pelk‰si: ett‰ Bengt Falkenstern rupeaa h‰nen kilpailijakseen. H‰n oli kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja h‰nen k‰tens‰ puristui yh‰ viel‰kin nyrkkiin, kun h‰n ajatteli, miten Bengt muutamassa p‰iv‰ss‰ oli tyˆnt‰nyt h‰net syrj‰‰n. Mutta eih‰n Bengt ikin‰ ottaisi tyttˆ‰ vaimokseen -- Falkensternien ylpeys, joka ≈kelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa h‰n koetti ohjautua satamaan pois ep‰ilyksist‰ ja ep‰luuloista... Ei, ei ikin‰ vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eih‰n se est‰isi Bengti‰ rakastumasta, houkuttelemasta tyttˆ‰ puoleensa, tekem‰st‰ h‰nt‰ onnettomaksi, syˆksem‰st‰ h‰nt‰ ehk‰ ... ehk‰... ≈kesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylm‰ k‰‰rme kietoutunut h‰nen syd‰mens‰ ymp‰rille, ja h‰n tunsi, kuinka ep‰ilys ja ep‰luulo uudelleen vetiv‰t h‰nt‰ tummaan syvyyteens‰. N‰in heittelehti, h‰n vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun h‰nell‰ oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi h‰nt‰ eteenp‰in: saada kaikki selv‰ksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut; Ester v‰ltti h‰nt‰, ja niin‰ harvoina kertoina, jolloin h‰n tapasi h‰net, oli tyttˆ niin ujo, ett‰ kaikki l‰hestyminen oli mahdoton. ≈ke kirosi itse‰‰n ja kohtaloaan, mutta h‰nen rakkauttaan Esteriin ei mik‰‰n vastarinta v‰hent‰nyt, ei se, joka jo oli h‰nt‰ kohdannut, eik‰ se, jonka h‰n aavisti olevan tulossa. Ja sin‰ iltana, jolloin nuo nelj‰ nuorta herraa istuivat CafÈ Riche'n edustalla ja Bengt samalla sek‰ ivallisesti ett‰ uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin kauneudesta, sin‰ iltana tunsi h‰n, kuinka vanha peritty vihamielisyys Falkensternej‰ kohtaan kuohahti synk‰ksi vihaksi siihen mieheen, jossa h‰n mustasukkaisen vaistolla jo n‰ki onnellisen kilpailijansa. III. Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli tunnettua, ett‰ h‰n avioliittojen suhteen oli sit‰ mielt‰, ett‰ ne ovat parhaat, joista ei mit‰‰n tule. Yst‰v‰t ja tuttavat tiesiv‰t suunnilleen, miten h‰n siin‰ asiassa ajatteli: h‰n asetti niin suuret vaatimukset vaimoonsa n‰hden, ett‰ jos h‰n niiden t‰ytt‰mist‰ piti avioliittonsa ehtona, ei h‰nell‰ ollut muuta neuvoa kuin j‰‰d‰ vanhaksipojaksi. H‰n oli n‰hnyt niin monta onnetonta tai puolittain onnellista avioliittoa, ett‰ h‰n mieluummin valitsi oman hauskan seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema h‰nelle soi. Sit‰ paitsi kantoi h‰n syd‰mess‰‰n ihannekuvaa, josta h‰n ei voinut irtautua: ‰itivainajansa kuvaa. Vain h‰n, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen naisen kaltainen, voisi voittaa h‰nen syd‰mens‰, vain h‰n saisi kiert‰‰ kalliit perhekorut kaulaansa ja k‰sivarsiinsa. N‰it‰ ajatuksia ja tuumia oli h‰ness‰ liikkunut, ja niit‰ h‰n oli peittelem‰tt‰ ilmilausunut niist‰ ajoista asti, jolloin falkensternil‰inen itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisv‰rityksen Bengtin luonteen kylm‰st‰ ylimielisyydest‰ ja arasta, huolellisesti k‰tketyst‰ syv‰n ja voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vieriv‰t tuomatta mit‰‰n muutosta h‰nen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yh‰ enemm‰n ja enemm‰n h‰nen teoriiojaan. H‰n ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymist‰, kun h‰n tuona iltana CafÈ Riche'n edustalla juteltaessa p‰‰tti tutustua Esteriin ja itse tulla vakuutetuksi siit‰, oliko h‰n todella niin ihastuttava, kuin nuo nuoret herrat arvelivat. Mutta ei ollut menestyst‰ h‰nell‰k‰‰n koettaessaan tavata tyttˆ‰; pari kertaa kulki h‰n pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja n‰ki paljon opettajattaria ja koulutyttˆj‰, mutta ei yht‰k‰‰n sopinut nimitt‰‰ "kaunottareksi". Lopuksi h‰n suuttui, niinkuin aina, kun ei joku asia k‰ynyt mielt‰ myˆten; h‰nest‰ tuntui, kuin olisi Ester h‰nt‰ persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sill‰ tunnilla ja minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea h‰nt‰ vakoilemassa, ja h‰n p‰‰tti olla h‰nest‰ sen enemp‰‰ v‰litt‰m‰tt‰. Mutta p‰‰tˆksen toteuttaminen ei onnistunut: h‰n ei voinut olla Esteri‰ muistamatta. Ajatus saada n‰hd‰ erinomaista kaunotarta oli saanut h‰nen mielikuvituksensa liikkeeseen ja t‰ytt‰nyt sen kuvilla, jotka t‰ytyi voida karkottaa, tai sitten oli niille lˆydett‰v‰ vastine todellisuudesta. H‰n kulki siis yh‰ edelleen aina puolip‰ivin, otsa rypyss‰ ja tyytym‰ttˆm‰n n‰kˆisen‰, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo pitk‰n matkan p‰‰st‰, nen‰lasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia. Viimein h‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ n‰ki koulun luona nuoren tytˆn, jonka n‰kˆ sattui h‰neen kuin s‰hkˆisku, paljon ennen kuin h‰n oli enn‰tt‰nyt huomata muuta kuin h‰nen olentonsa rajapiirteet. "Se on h‰n", Bengt ajatteli, ja ‰kki‰ tuntui h‰nest‰ kuin olisi aurinko noussut, kuin jotain valoisaa ja s‰teilev‰‰ olisi tullut h‰nt‰ vastaan tuon nuoren tytˆn haahmossa. Silm‰nr‰p‰yksess‰ enn‰tti h‰n painaa mieleens‰ h‰nen ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. H‰n n‰ki, ett‰ tyttˆ oli hyvin pitk‰ ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehme‰t, notkeat liikkeet muistuttivat liljaa. P‰‰t‰ verhosi tavattoman runsas, kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempe‰loisteisille gasellinsilmille. Bengt enn‰tti myˆs huomata, ett‰ h‰n astui tavattoman kauniisti ja ett‰ ryhti oli samalla sek‰ ylpe‰ ett‰ naisellisen pehme‰. Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat h‰nen mielikuvituksensa eiv‰tk‰ koskaan en‰‰ unohtuneet... Kun he meniv‰t toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja nosti kohteliaasti hattua. Tyttˆ katsahti h‰mm‰styneen‰ ylˆs, heikko puna kohosi h‰nen poskilleen, h‰n hymyili, puoliksi h‰mill‰‰n, puoliksi veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman p‰‰t‰‰n. Bengtkin hymyili -- itselleen; h‰n tuskin tiesi tervehtineens‰, h‰n oli toiminut kuin hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen nojassa, vaan siksi, ett‰ h‰nen t‰ytyy... Niin tosiaankin, tyttˆ oli kauneinta, mit‰ h‰n konsanaan oli n‰hnyt; nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... H‰n oli ihastunut, hurmaantunut; koko kotimatkan h‰n ajatteli tuota nuorta tuntematonta tyttˆ‰. V‰list‰ tuntui, kuin olisi h‰n seisonut vastalˆydetyn, uuden madonnakuvan, ihmetelt‰v‰n taideteoksen edess‰; v‰list‰ tuli _nainen_ esiin, l‰mmin, el‰v‰ nuori nainen, v‰reillen ihanana kev‰t-unelmain ja kes‰isten satujen tunnelmana; v‰list‰ v‰istyiv‰t nuo ihanat n‰yt, ja ep‰m‰‰r‰isest‰, sumuisesta et‰isyydest‰ ilmestyi _ihminen_, Ester Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa: kuka h‰n on ... mink‰lainen h‰n on ... kuinka voisin h‰nt‰ tavata?... ƒkki‰ syntyi h‰ness‰ kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkk‰ tyytym‰ttˆmyys kuohahti esiin ja valoi kylm‰‰ vett‰ h‰nen l‰mpimille tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, ett‰ nainen siin‰ asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle, kreivitt‰relle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta kˆyh‰ opettajatar, muotiompelijan tyt‰r, mit‰ teki h‰n sellaisella kauneudella? Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, ett‰ h‰n sisimm‰ss‰‰n kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden h‰n arveli sopimattomalla tavalla j‰rjest‰v‰n el‰m‰n oloja. Ja kotiin tullessaan oli h‰n niin alakuloinen ja nyreiss‰‰n, ett'ei koko iltana puhunut kenellek‰‰n sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehti‰ ja kirjotti kirjeit‰ ja myˆhemmin illalla l‰ksi yksin k‰velem‰‰n maalle p‰in. Mutta koko ajan seurasi h‰nt‰ Esterin suloinen kuva, joka hymyili h‰nen synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringons‰de raju-ilman pilville. Seuraavana aamuna her‰tess‰‰n oli h‰n paremmalla tuulella. Ensiksikin oli h‰n nukkunut hyvin, johon h‰n pani paljon arvoa, ja toiseksi oli h‰nen onnistunut vakuuttaa itse‰‰n siit‰, ett'ei ollut mahdollista muuttaa luonnon erehdyst‰ kaunottaren suhteen ja ett‰ siksi oli paras ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimm‰ist‰ p‰‰tˆst‰‰n ja ruveta tytˆn ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin h‰n edellisen‰ p‰iv‰n‰ oli tavannut Esterin, l‰ksi h‰n siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin tyttˆ tuli n‰kyviin, meni h‰n suoraan h‰nt‰ vastaan, nosti hattuaan ja levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui: "Pyyd‰n anteeksi, neiti, ett‰ eilen tervehdin teit‰ ilman mink‰‰nlaista oikeutta siihen. Harmillinen lyhytn‰kˆisyys, joka usein tekee minulle pienet tepposet, selitt‰kˆˆn erehdykseni. Toivon, ett‰ suotte anteeksi?" Ester loi h‰neen aran, ihmettelev‰n katseen ja kumarsi hymyillen. H‰nen mielest‰‰n oli erehdys liian v‰h‰p‰tˆinen kaivatakseen noin pitk‰‰ puolustusta, ja jos h‰n miehen kohtelussa olisi huomannut v‰h‰‰k‰‰n tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi h‰n heti karkottanut h‰net luotaan. Mutta h‰nen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mit‰‰n sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja h‰nen katseensa levollinen ja kylm‰. Ester tiesi hyvin, kuka h‰n oli, ja h‰nest‰ oli imartelevaa, ett‰ konsuli Falkenstern n‰in huomasi h‰nt‰. "Sallikaa minun esitt‰‰ itseni", jatkoi t‰m‰ yll‰ samaan levolliseen, objektiiviseen tapaan, jonka h‰n arveli paraiten viev‰n perille, "olen konsuli Falkenstern." Ester h‰mm‰styi hieman. H‰nen silm‰ns‰ painuivat maahan miehen katseen edess‰. H‰n punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta pienint‰k‰‰n saamattomuutta: "Nimeni on Ester Hermanson." "Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran heid‰n kohtaamisensa ajalla h‰n antoi ihastuksen pilkist‰‰ esiin levollisuuden naamarin takaa, jonka h‰n oli vet‰nyt kasvoilleen. "Kuulin t‰ss‰ er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ jonkun ylist‰v‰n teit‰ ja silloin ajattelin: ehk‰ h‰n tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani; ehk‰ te voitte antaa hyvi‰ neuvoja. Sallitteko minun seurata teit‰ ja jatkaa keskustelua, joka ehk‰ voi huvittaa meit‰ molempia?" Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielell‰ni, jos konsulia haluttaa", h‰n seurasi h‰nt‰ kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista kysymyksist‰ aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan. V‰hitellen katosi Esterin ujous, h‰n kuunteli huvitettuna Bengtin kertomusta VÂngan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt j‰tti hyv‰sti ja kohteliaasti kiitti h‰nt‰ tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan oli saanut tehd‰, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa h‰nest‰. Bengt oli rakastettavin, miellytt‰vin nuori mies, mink‰ h‰n koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen -- ja h‰nen el‰m‰nkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, h‰n harrasti niin suuresti kansaa, juuri niit‰ kysymyksi‰, jotka olivat Esterinkin syd‰nt‰ l‰hinn‰. Nelj‰nnestunti sitten olivat ho aivan vieraat toisilleen, ja nyt tuntui Esterist‰, kuin olisi h‰n konsuli Falkensterniss‰ lˆyt‰nyt hyv‰n yst‰v‰n, jonka h‰n varmaan oli uudelleen tapaava, jonka kanssa h‰n saisi jutella monista hauskoista kysymyksist‰... Vasta kun h‰n iltap‰iv‰ll‰ oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen edess‰ j‰rjest‰en hiuksiaan, j‰‰htyi h‰nen innostuksensa hieman, ja h‰n ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa: "Tokkopa h‰n olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi toisenlainen ..." Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pel‰stytt‰isi tyttˆ‰, antoi h‰n muutaman p‰iv‰n vier‰ht‰‰ koettamatta lainkaan h‰nt‰ kohdata. Mutta er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ l‰ksi h‰n Kaivokadulle, asetti niin, ett‰ tuli Esteri‰ vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti, niinkuin edellisell‰kin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella yhteiskunnallisista kysymyksist‰. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, t‰ynn‰ valoisia, her‰‰vi‰ kev‰tunelmia. Ja jos miehen yh‰ enemm‰n valtasi ajatus, ett‰ tuo nainen oli kaunein, mink‰ h‰n koskaan oli n‰hnyt, niin alkoi tyttˆkin katsella miest‰ orastavan rakkauden kirkkaan hohteen l‰pi. H‰n unohti vallan pienet ep‰ilyksens‰ Bengtin kasvatusopillisen harrastuksen todellisuudesta, ja h‰nen syd‰mess‰‰n kaikui kuin lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyv‰ksi, jaloksi ... niin l‰mpim‰ksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan... L‰hinn‰ seuraavina aikoina he tapasivat toisensa t‰ten monasti, ja, kerta kerralta tuli heist‰ hartaammat yst‰v‰t. Bengt pyysi Esteri‰ k‰ym‰‰n VÂngan tehtaalla katsomassa sahoja, tyˆmiesten asuntoja y.m. Kun h‰n arveli, ett‰ heid‰n suhteensa oli kyllin pitk‰lle kehittynyt oikeuttaakseen syd‰mellisempiin ihailunosotuksiin, l‰hetti h‰n Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta kukat olivat mit‰ kalleimpia. Seuraavana p‰iv‰n‰ tavattaessa, jo ennenkuin Ester enn‰tti kiitt‰‰ tai lausua paheksumistaan kukista, pyysi Bengt saada k‰yd‰ tervehtim‰ss‰ h‰nen ‰iti‰‰n ja tulla t‰lle esitetyksi. T‰m‰ pyyntˆ nosti kiivaan punan nuoren tytˆn kasvoille, kauniin, vienon v‰rin, joka antoi h‰nen silmilleen kostean hohteen ja teki h‰net niin suloiseksi, ett‰ Bengt ei voinut hillit‰ itse‰‰n, vaan melkein tiet‰m‰tt‰, mit‰ teki, tarttui tytˆn k‰teen ja puristi sit‰ kovasti. Ester ei itsek‰‰n ollut selvill‰ tunteistaan t‰ll‰ hetkell‰; h‰mm‰stys, tyydytetty ylpeys ja puoliher‰nnyt rakkaus sekaantuivat toisiinsa h‰nen sielussaan, mutta tuon kaiken l‰pi tunsi h‰n kuin neulanpistona tuskallista ep‰luuloa. H‰n vastasi kuitenkin myˆnt‰v‰sti tulematta lainkaan h‰milleen ja ihmetteli vain, min‰h‰n p‰iv‰n‰ ja mihink‰h‰n aikaan Bengt tulisi. Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti siihen, ja he erkanivat ilman ett‰ oli m‰‰r‰tty p‰iv‰‰, jolloin h‰n k‰visi ‰iti‰ tervehtim‰ss‰. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut h‰nest‰ mit‰‰n... Sill‰ v‰lin k‰vi Bengt vaikeaa sis‰llist‰ taistelua. Jo silloin, kun h‰n kukat l‰hetetty‰‰n tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi saada tehd‰ k‰ynnin h‰nen ‰itins‰ luona, oli h‰n mennyt yli rajain; h‰nen s‰teilev‰n iloinen mielens‰ oli lannistunut, ja kotiin tullessa valtasi h‰nen syd‰mens‰ hurja vimma. H‰n tunsi, ett‰ oli antanut houkutella itsens‰ jonkun salaper‰isen Rubikon-joen poikki, ja tuo seikka, jota ei h‰n tosin tunnustanut, mutta joka h‰ness‰ kuitenkin oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut h‰ness‰ kaikki rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. T‰h‰n asti oli h‰n huolettomana keijunut v‰lkkyvill‰ aalloilla, joita h‰n ennenkin monta kertaa oli kulkenut; h‰n oli vain nauttinut, ja kun vastav‰itteet kohottivat p‰‰t‰‰n ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti h‰n ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka p‰iv‰! Varmaan h‰n on usein ollut t‰llaisen haaveilun esineen‰, johon min‰ nyt olen antautunut. Jos k‰y liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mit‰‰n sanonut ... en mit‰‰n sitovaa..." Mutta kun h‰n n‰ki tytˆn kasvojen ilmeen pyyt‰ess‰‰n saada k‰yd‰ t‰m‰n ‰idin luona, silloin ymm‰rsi h‰n menneens‰ liian pitk‰lle, ja h‰nen syd‰mest‰‰n nousi, kuin musta varjo kes‰n valoisuuteen, tuo ajatus: "ei suinkaan h‰n vaan luule, ett‰ min‰ ajattelen kosia h‰nt‰?..." Tuo ajatus, joka h‰nt‰ sitten seurasi koko p‰iv‰n, sai h‰net vallan pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eik‰ h‰n itse keksinyt sen. "Tyhmyyksi‰, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletˆnt‰! Min‰, joka en tosiaankaan ole n‰hnyt naista, jolle tahtoisin antaa nimeni, min‰kˆ naisin er‰‰n ... ha ... haha ... se on naurettavaa, totta tosiaan, seh‰n on vallan naurettavaa..." H‰n nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja m‰rehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat h‰nen omasta p‰‰st‰‰n l‰hteneet. Mutta kun h‰n n‰in kulki, kiihottaen itse‰‰n lapsimaiseen raivoon Esteri‰ vastaan, hiipi h‰neen vallan vastakkaisia tunteita. H‰n, jonka Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan h‰nen ajatuksensa tuoksuavaan ruusuverkkoon. H‰n pakotti Bengtin ajattelemaan h‰nt‰, ei oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla, tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt juuri niille urille, joita h‰nen ylpeytens‰ kielt‰ytyi seuraamasta. Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin vallan edest‰, milloin hymyilev‰n‰, milloin ilmeess‰‰n tuo huolestunut pikku totisuus, joka teki h‰nen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi hienon varjon h‰nen kauniille otsalleen; h‰nen ‰‰nens‰ kaikui hivelevin‰ sointuina Bengtin korvissa, h‰nen liikkeens‰ sousivat ilmassa kuin tasaiset, keinuvat s‰veleet, koko h‰nen olentonsa lainehti Bengtin ymp‰rill‰, h‰nen hiustensa kultahohde, h‰nen silm‰ins‰ loiste, huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa h‰nen katseittensa ja hymyilyjens‰ aurinkoiseen aaltoon... ÷isin h‰n ei saanut unta. Salaper‰iset syvyydet, jotka h‰n arkana k‰tki sielunsa sisimp‰‰n, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkk‰ vastakohta, olivat joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa tummissa syvyyksiss‰ melkein aina vallitsi syv‰ rauha, oli mullistus Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen h‰n nukahti, mutta her‰si melkein heti, ollen n‰kevin‰‰n Esterin seisovan keskell‰ huonetta. H‰n oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ymp‰rˆi kuin s‰dekeh‰ h‰nen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt tuijotti h‰neen, kunnes tyttˆ katseen selvetess‰ haihtui tyhjyyteen. Silloin valtasi Bengtin luulo, ett‰ Ester oli h‰net lumonnut ... niin, h‰n olikin kuin keijo ... h‰nen ihmeelliset kutrinsa olivat taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmiss‰ oli mets‰n salaper‰isyytt‰... "Se on siis totta", h‰n huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut esiin hengen, joka on kasvanut itse‰ni voimakkaammaksi. Min‰ kuvittelin mieless‰ni huoletonta lemmenleikki‰ ja minut on vallannut syv‰ intohimo, jota minun t‰ytyy tyydytt‰‰. En koskaan ole ket‰‰n rakastanut niinkuin h‰nt‰. Voi minua! Voi meit‰ molempia! Ilman h‰nt‰ en voi olla ja vaimokseni en h‰nt‰ _koskaan_ ota!" N‰in vieriv‰t viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen n‰htiin h‰net sahoilla, h‰neen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet ovat kovimmassa j‰nteess‰: nyt kun h‰n oli rakastunut, olivat h‰nen asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, ett‰ olisi vaipunut unelmiin, tarttui h‰n intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille h‰nen toimilleen innostuksen leiman. Heti joulun j‰lkeen kutsuttiin h‰net pormestarin luo illallisille. Koko kaupungin, s.o. hienoston oli m‰‰r‰ olla l‰sn‰, ja Bengt oli syrj‰teit‰ kuullut, ett‰ myˆskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli kutsuttu. Esterisi‰ oli n‰et v‰hitellen tullut kaupungin perheiden suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut h‰net turviinsa, h‰n nimitti h‰nt‰ "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa kyll‰stytt‰‰kseen nuoren tytˆn suuteloillaan ja syleilyill‰‰n ja puheillaan h‰nen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta kuin punastuen ja pakotetulla hymyll‰ vastata. Ja koska pormestarinna oli kaupungin tapojen m‰‰r‰‰j‰, seurasivat muut rouvat esimerkki‰, kaikki -- enemm‰n tai v‰hemm‰n itsetietoisesti -- siin‰ lujassa vakaumuksessa, ett‰ nuoret herrat, se on ne, joita pidet‰‰n edullisina aviomiehen alkuina, kyll‰ rakastuvat Esterin tapaisiin tyttˆihin, mutta hyvin harvoin heit‰ ottavat vaimokseen. Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, ett‰ ≈ke Henning juuri p‰iv‰‰ ennen oli kirjallisesti kosinut Esteri‰ ja saanut yst‰v‰llisen, joskin j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n kiellon. Siksi h‰n ei seurannut kutsua pormestarin kesteihin, sill‰ h‰n tiesi Esterin menev‰n sinne, eik‰ ≈ke olisi siet‰nyt n‰hd‰ h‰nt‰. Oli jo myˆh‰ist‰ ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen, kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymist‰ huomioon; olihan niin tavallista, ett‰ konsuli Falkenstern ik‰‰nkuin erottui muista tulemalla aina viimeisen‰ kaupungin pitoihin. Tervehditty‰‰n talon herraa ja rouvaa, asettui h‰n oven suuhun ja antoi katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. H‰n oli tuntenut heid‰t kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytˆt, kaksi vanhanpuoleista neiti‰, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli n‰hnyt; rehtori ja rehtorinrouva Grahnin ja heid‰n tytt‰rens‰, 25-vuotiaan vaaleaverisen Alman, joka oli is‰n ja ‰idin ep‰jumala ja muutoin hyviss‰ v‰leiss‰ koko kaupungin kanssa; talon kuusi tyt‰rt‰, kaikki toistensa n‰kˆisi‰ kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin, valtiop‰iv‰miehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja tytt‰rineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyvi‰ yst‰vi‰, ja, kuten h‰n, maunm‰‰r‰‰ji‰ kirjallisissa ja esteettisiss‰ kysymyksiss‰; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha patruuna", "nuori patruuna" ja t‰m‰n lapset; sek‰ muutkin. Kaikki heid‰t tunsi Bengt ihan ik‰vystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot, niin melkeinp‰ jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin h‰n tunsi kukkasarat VÂngan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja, toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ik‰v‰n kukkapenkin yli liiteli nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin. Bengt ei n‰hnyt h‰nt‰ heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan huomasi h‰n h‰nen istuvan viereisess‰ huoneessa, ymp‰rill‰‰n parvi nuoria tyttˆj‰, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio keskittyi Esteriin. Sill‰ Esterin k‰ytˆs ja ulkomuoto ei her‰tt‰nyt ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempe‰, samoin kuin pikkulapsetkin mielell‰‰n kiipesiv‰t h‰nen syliins‰, kuuntelivat h‰nen satujaan ja laulujaan, katselivat h‰nt‰ noihin silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetiv‰t h‰nt‰ h‰nen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. T‰n‰ iltana oli varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut h‰neen. Nojaten kyyn‰rp‰it‰‰n Esterin syliin, pikkuk‰tˆset painettuina lihaviin poskiin, h‰n seisoi katsellen Esteri‰, kasvoissaan matkimaton ilme veitikkamaista tyytyv‰isyytt‰, samalla kun h‰n lakkaamatta, antaen yht‰ suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten juoksi h‰n ‰‰neens‰ nauraen tiehens‰, palasi taas muutaman silm‰nr‰p‰yksen kuluttua ja uudisti ‰skeiset temppunsa entisell‰ tyytyv‰isyydell‰. Yksi talon tytt‰rist‰, hintel‰ nelj‰ntoistavuotias, riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin t‰llˆin varovasti suudella Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla h‰nen jalkainsa juuressa. Alma Grahn ja muuan Prytzin neideist‰ istuivat h‰nen molemmilla puolillaan, ja kaikki n‰yttiv‰t kilpailevan h‰nen palvelemisestaan ja ihailustaan. Bengt seisoi pitk‰n aikaa ja katseli h‰nt‰ l‰hestym‰tt‰. Tuossa miellytt‰v‰ss‰ ryhm‰ss‰ oli jotain, joka muistutti er‰st‰ taulua Gˆthen Lottesta sin‰ hetken‰, jolloin Werther h‰net ensi kerran n‰kee pienien siskojensa parissa. Esterill‰ oli sama suloinen, lapsellinen iloinen ilme silmiss‰‰n, kun h‰n vilkkaana loi katseensa milloin toiseen, milloin toiseen nuorista ymp‰rill‰‰n ja huvitettuna kuunteli heid‰n juttujaan. Bengtkin hymyili siin‰ seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttˆ‰ ja surkutteli itse‰‰n, ett'ei ollut v‰h‰‰k‰‰n Wertherin kaltainen. "Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon is‰nt‰ lyˆden Bengti‰ olalle. "En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille t‰n‰ iltana. Ole hyv‰ ja esit‰ minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen seurassamme." Molemmat herrat l‰htiv‰t Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin nimen, silmiss‰ veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin j‰yk‰n keskustelun peitt‰‰kseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan. Nuoret tytˆt, jotka olivat istuneet Esterin ymp‰rill‰, hajosivat Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika j‰i urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille j‰‰kylm‰n ep‰kohtelias, ei ollut kuulevinaan, mit‰ he sanoivat, ja k‰ytt‰ytyi, kuin olisivat he olleet pelkk‰‰ ilmaa, niin ett‰ lopullisesti he katosivat. Mutta heid‰n syd‰mens‰ tunteet Bengti‰ kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyv‰ntahtoiset; pieni haaveksiva nelj‰ntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi Bengtille nyrkki‰‰n ja mutisi: "Sin‰ vanha peikko, joka et voinut antaa meid‰n pit‰‰ ihastuttavaa pikku Esteri‰mme!" Ja neidit Prytz ja Grahn uskoivat toisilleen, ett‰ konsuli Falkensterniss‰, niin rikas ja ylh‰inen kuin h‰n olikin, oli sangen v‰h‰n hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta. Bengtin ylpe‰ k‰ytˆs nuoria tyttˆj‰ kohtaan ei j‰‰nyt Esterilt‰ huomaamatta, ja h‰n tunsi siksi milt'ei vastenmielisyytt‰ h‰nt‰ kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syv‰lle. "Se on minun t‰hteni, siksi, ett‰ h‰n rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita", kuiskasi h‰ness‰ puolustava ‰‰ni, ja tuo ‰‰ni alkoi nyt laulaa rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, ett‰ muut ‰‰net vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin l‰sn‰olosta, katosivat. Ester antoi h‰nelle anteeksi viime aikojen levottomuuden ja tuskan, h‰n unohti, ett‰ Bengt oli pett‰nyt lupauksensa k‰yd‰ ‰iti‰ katsomassa; puolustavalla ‰‰nell‰ oli tuhansia keinoja pest‰ pois Bengtin viat... Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; h‰net oli vallannut jonkunlainen v‰li‰pit‰m‰ttˆmyys, h‰n heitti pois kaiken varovaisuuden, sulki silm‰ns‰ menneisyydelt‰ ja tulevaisuudelta ja nautti t‰ysin siemauksin hetken hurmauksesta. Eik‰ Ester liioin voinut tunteitaan peitt‰‰; ihmeellinen onni, joka h‰ness‰ vallitsi, valoi lumoavaa hohdetta h‰nen kauniille kasvoilleen. Heid‰n v‰lill‰‰n tapahtui alituinen vuorovaikutus; kuta enemm‰n Bengt l‰mpeni, sit‰ kirkkaammin loistivat Esterin silm‰t, ja kuta enemm‰n tuo loiste lis‰si Esterin kauneutta, sit‰ innokkaammaksi k‰vi Bengtin ihailu. Ei kest‰nyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin yksinomaisesti k‰‰ntyi Esteriin ja Bengtiin, ett‰ kaikki muut puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heist‰ sohvissaan, herrat nauroivat heille punssipˆyt‰ns‰ ‰‰ress‰, ja naimattomain naisten, sek‰ vanhempain ett‰ nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, ett‰ he melkein tulivat sairaiksi siit‰. Mit‰ tarkotti konsuli Falkenstern, mit‰ h‰n ajatteli, kun h‰n niin sopimattomasti kohteli niin suloista nuorta tyttˆ‰ kuin Ester? Ja h‰n, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen onnelliselta h‰n n‰ytti h‰nen h‰vyttˆmi‰ imartelujaan kuunnellessaan! Voi, h‰n ei tiennyt, h‰n, kuinka monta samanlaista juttua tuolla miehell‰ oli takanaan!... Mit‰‰n ratkaisevaa mielipidett‰ ei kuitenkaan voitu t‰n‰ iltana muodostaa, sill‰ pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme kasvoissa eik‰ sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys: "hyv‰nen aika, miksi ei pormestarinna sano mit‰‰n?" vallitsi useampien ajatuksenjuoksua, eik‰ hyˆdytt‰nyt, ett‰ myˆhemmin illalla kukin perhe pohti kysymyst‰ kotonaan, ei asiaan siit‰ mit‰‰n valoa tullut. Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin aamup‰iv‰-kahvikekkerit saivat loiston, jota niill‰ ei ollut siit‰ ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning "nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, miss‰ rouvia ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa silt‰, kuin kaupungin katupoikiinkin, noihin iloisiin, r‰‰syisiin miehenalkuihin, jotka kuin pikku apinat h‰‰riv‰t pitkin toria ja l‰htevien ja palaavien hˆyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon p‰‰st‰ asettui levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteens‰: ett‰ konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he tulisivat varmasti onnettomiksi. Sill‰ pormestarinnalla oli ollut veli, joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja neuvoista oli nainut alhaiss‰‰tyisen naisen, siksi voi otaksua, ett‰ Bengtkin niin tekee -- ja syv‰sti onnettomiksi olivat veli ja k‰ly tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, ett‰ Bengtin ja Esterin k‰y samoin. Eris‰‰tyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi... Ja pormestarinna katsahti merkitsev‰sti silmi‰‰n vilkuttaen kaikkiin sivistyneisiin rouviin ymp‰rill‰ni ja kaikki n‰m‰ kallistivat p‰‰t‰‰n, yht‰ merkitsev‰sti silmi‰‰n vilkuttaen, ja jokainen oli syd‰mess‰‰n vakuutettu, ett‰ juuri h‰nen oma korkea sivistyskantansa, se se oli luonut kodin, miehen ja lasten, onnen. V‰‰rin olisi sanoa, ett‰ pormestarinnan synk‰t ennustukset tuottivat iloa tai tyydytyst‰ kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, kun kahvipˆyd‰n ‰‰ress‰ istuttaissa, lusikkain kalistessa ja kielien lˆrpˆtt‰ess‰ oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan nuoren parin tulevaisuudesta. IV. Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, ett‰ salissa oli joku h‰nt‰ odottamassa. Bengt rypisti n‰rk‰styneen‰ kulmakarvojaan. "Joku -- n‰in myˆh‰‰n -- kuka?" "Niin", kuiskasi palvelija ep‰rˆiden, "minun ei ollut lupa sanoa sit‰, mutta se on herra ≈ke Henning." Bengt s‰ps‰hti, h‰nen silm‰ns‰ v‰l‰htiv‰t ja h‰n heitti p‰‰t‰‰n taaksep‰in, niinkuin h‰nen tapansa oli, kun viha h‰ness‰ kiehui. Palvelija k‰ytti tilaisuutta hiipi‰kseen tiehens‰ niin pian kuin taisi; oli aina parasta joutua tielt‰ pois, kun konsulilla oli tuo ilme kasvoissaan. Mutta Bengtill‰ ei ollut kiirett‰ saliin. H‰n suki tarkoin ja kauan partaansa kuvastimen edess‰, tuijottaen kuvaansa miettivin, et‰isin, nyrpein katsein. H‰n tunsi kuin ilmasta, ett‰ jotain oli tulossa, jotain kovin vastenmielist‰ t‰m‰niltaisen nautinnon j‰lkeen. Viimein l‰ksi h‰n kuitenkin sis‰‰n hitain askelin ja j‰ykk‰ryhtisen‰, jollaisena h‰n aina esiintyi, kun ylpeys nosti h‰ness‰ myrkyllist‰ p‰‰t‰‰n. "Hauska tavata sinua", sanoi h‰n j‰isen kohteliaasti, kun ≈ke tuli h‰nt‰ vastaan huoneen per‰lt‰, "aika on vaan hiukan eriskummainen -- kello on kaksi yˆll‰. Tee sent‰‰n hyvin ja istu." H‰n osotti huolimattomasti nojatuolia ja heitt‰ysi itse er‰‰seen kulmasohvaan. "Kiitos", vastasi ≈ke ja istuutui, "en pid‰t‰ sinua monta minuuttia. -- Syy, miksi tulen luoksesi n‰in sopimattomaan aikaan, on se, ett‰ aamulla varhain matkustan pois. Aioin l‰hte‰ vasta torstaina, mutta asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo t‰n‰ aamuna. Ja sit‰ ennen t‰ytyy minun sanoa sinulle pari sanaa." "Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksep‰in, laski jalkansa ristiin ja tarkasti ≈kea puoliksi suljetuin silmin. "Sep‰ k‰vi nopeaan. No, toivotan onnea, ett‰ voit noin ilman muitta mutkitta p‰‰st‰ irti -- sit‰ hyv‰‰ ei ole kaikille suotu." ≈ke huomasi h‰nen sanojensa kaksoisk‰rjen, mutta ei v‰litt‰nyt siit‰ paljon. T‰ll‰ hetkell‰ sai h‰n kokea, ett‰ suuri k‰rsimys vapauttaa tuntemasta pieni‰ pistoksia. "Niin, olen onnellinen p‰‰stess‰ni pois t‰‰lt‰", vastasi h‰n lyhyesti, "sek‰ ruumiini ett‰ sieluni kaipaavat sit‰. Sit‰ ennen on kuitenkin v‰lill‰mme pieni selvitys suoritettava." "Vai niin? Mit‰ sitten? Min‰ en tied‰ meilt‰ j‰‰neen mit‰‰n selvitt‰m‰tt‰." "Et suinkaan, mutta min‰ sen sit‰ paremmin tied‰n!" huudahti ≈ke, ja h‰nen haaveksivat silm‰ns‰ loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehk‰ ei ole toisen ihmisen syy, ett‰ h‰n on toisen onnettomuus, ehk‰ piilee siin‰ luonnonlaki, jota ei voi j‰rk‰ytt‰‰ ... en tied‰... Mutta yhden asian tied‰n: ett‰ sin‰ kautta koko el‰m‰n olet ollut julma kohtaloni. Sin‰ tulit aina tielleni, -- mit‰ tahansa teink‰‰n, mihin ryhdyink‰‰n, heitit sin‰ aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en p‰‰ssyt erilleni. Sin‰ ryˆstit minulta tytˆn, joka oli ensi rakkauteni -- ei, ‰l‰ kiell‰, sin‰ tiesit, ett‰ min‰ h‰nt‰ rakastin; sin‰ olit voimakkaampi, houkuttelit h‰net minulta ja -- petit h‰net..." "Tiet‰‰kseni ei lˆydy lakipyk‰l‰‰, joka kielt‰isi kahta nuorta miest‰ kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti, "min‰ en h‰nt‰ ryˆst‰nyt enk‰ pett‰nyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset sanoa. H‰n valitsi minut, ja yht‰ paljon oli h‰nen syyt‰‰n kuin minun, ett‰ liittomme rikkoontui..." "Sin‰ ryˆstit h‰net ja sin‰ petit h‰net", toisti ≈ke synk‰sti, "sin‰ k‰ytˆksell‰si pakotit h‰net tekem‰‰n lopun siit‰, mik‰ sinulle oli ollut leikki‰ vain... Muutoin olet sin‰ ollut minulle samaa, kuin sukusi minun suvulleni, sen tied‰t. Polvi polvelta ovat Falkensternit syˆsseet meid‰t asemalta, joka meill‰ kerran oli t‰ss‰ kaupungissa -- onhan vain johdonmukaista, ett‰ sin‰ kohtelet minua samoin. Viekkaudella keinotteli iso-is‰si k‰siins‰ suuren Hemsjˆ-mets‰n, ja se se laski perustan h‰nen rikkaudelleen ja sai meid‰n asemamme horjumaan. H‰n teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun h‰n tiesi, ett‰ V‰rnˆn yhtiˆn oli vaikea hankkia rahoja. Sinun is‰si perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun is‰ni oli h‰nelle kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sin‰ ostit HÂlliden osakkeet veljelt‰ni, juuri kun olit saanut tiet‰‰, eit‰ niiden arvo kohta nousee..." "Jo riitt‰‰", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyˆden nyrkkins‰ pˆyt‰‰n, "‰l‰ istu siin‰ lˆrpˆttelem‰ss‰! N‰yt unohtaneen, ett‰ liikeasiat ovat liikeasioita eik‰ niiss‰ tule hempe‰mielinen uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet, eik‰ minulla ollut syyt‰ kielt‰‰ h‰nelt‰ palvelustani..." ≈ke naurahti halveksivasti. "Jos ei siin‰ olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi toinen niin sanottu 'yst‰v‰' tuntenut velvollisuudekseen sanoa toiselle, ei nyt, tied‰n, ett‰ niiden arvo nousee." Bengt kohautti olkap‰it‰‰n. "Puhut kuin vanha, typer‰ nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole t‰‰ll‰ muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda anteeksi, jos muistutan sinua myˆh‰isest‰ ajasta. Yleens‰ en suvaitse kenenk‰‰n solvaavan minua, kaikkein v‰hinten omassa kodissani." "En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi ≈ke levollisesti. "Totuutta! Sin‰ huomautit ‰sken varsin j‰rkev‰sti, ett'ei ole toisen ihmisen syy, ett‰ h‰n on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn min‰kin t‰ydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: ett‰ toinen on itse syyp‰‰, jos h‰n katsoo toisen menestyst‰ omaksi onnettomuudekseen. Miksi te Henningit hyˆkk‰sitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte ymm‰rt‰neet, niinkuin sin‰ nyt n‰yt k‰sitt‰v‰n, ett‰ on vaarallista kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille. Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynill‰ vesill‰, silloin olisi kaikki k‰ynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpe‰t, teid‰n piti hinnalla mill‰ hyv‰ns‰ meid‰n ulapallemme, ja siell‰ s‰rkyi hauras purtenne. Toinen ei voi aina, mit‰ toinen, vaikka h‰n kuinka halusta sit‰ tahtoisi. Eiv‰t kaikki kelpaa uittamaan tukkeja VÂngan pyˆrteiss‰!" "Sin‰ olet oikeassa", vastasi ≈ke, "kaikkialla kuuluu t‰m‰ viisaudens‰‰ntˆ selvemmin sanoen n‰in: vahvempi ja kylm‰verisempi musertaa el‰m‰n taistelussa heikomman ja herkemm‰n... Jos aina olisin ymm‰rt‰nyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyv‰; mutta ymm‰rsin sen oikein vasta sin‰ iltana, jolloin istuimme Riche'n edustalla ja min‰ tarkastelin katsettasi ja ilmett‰si Esteri‰ mainittaissa. Silloin k‰sitin, miten tulisi k‰ym‰‰n; mutta silloin oli jo liian myˆh‰ist‰." Bengt nojausi sohvan selk‰myst‰‰n ja vihelteli vallattomasti. "En tosiaankaan voi siihen mit‰‰n, ett‰ kaunis sukupuoli suosii minua enemm‰n kuin sinua", h‰n sanoi purevasti. ≈ke ei vastannut. Bengt sai ivata h‰nt‰ niin paljon kuin halusi, se ei h‰neen en‰‰ koskenut. "No niin, ‰lk‰‰mme en‰‰ tuumiko", jatkoi ≈ke muutaman sekunnin vaitiolon j‰lkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys v‰lill‰mme suoritettava; sitten eiv‰t tiemme en‰‰ koskaan satu yhteen. Bengt Falkenstern", jatkoi h‰n, muuttaen tuolinsa l‰hemm‰ksi Bengti‰, ja kiinnitti silm‰ns‰ kilpailijaansa, "mik‰ on tarkotuksesi Ester Hermansoniin n‰hden? Tied‰tkˆ, ett‰ ihmiset puhuvat sinusta ja h‰nest‰ tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt, Jumalan edess‰: aiotko ottaa h‰net puolisoksesi?" Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun. "Aiotko esiinty‰ siveyden saarnaajana? Mutta pyyd‰n ilmottaa sinulle, ett‰ siveellisyydest‰ni pid‰n itse huolta, ilman ett‰ sin‰ siihen sekaannut, ja v‰litt‰m‰tt‰ kaupunkilaisten puheista..." ≈ke istui j‰lleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi h‰n tahtonut kuunnella Bengtin sanojen kaikua oikein ymm‰rt‰‰kseen, mit‰ t‰m‰ tarkotti. Sitten katsahti h‰n ylˆs ja tarkasti Bengti‰ l‰pitunkevasti, kuten ‰sken. "Kuulehan", jatkoi h‰n, "joll'ei teid‰n kihlaustanne kohta julaista, saa h‰nen maineensa tahran, jota ei hevin pest‰ pois. Tied‰t, ettei maineesi ole paraimpia, ja teid‰t on n‰hty useasti yhdess‰." "Sinun intosi, rakas ≈ke, saada h‰net kihlatuksi toiselle, on todella liikuttava. Minun mielest‰ni olisit miehekk‰‰mpi, jos koettaisit tyˆnt‰‰ minut tielt‰si!" ≈ke k‰‰ntyi, liikahtaen k‰rsim‰ttˆm‰sti. Bengtin viime sanat sattuivat h‰neen tuskallisemmin kuin h‰nen muut puheensa. H‰n ei kuitenkaan vastannut mit‰‰n, vaan jatkoi: "Jos sin‰ teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sin‰ hylk‰‰t ja pet‰t h‰net, niin ved‰n min‰ sinut siit‰ kerran edesvastuuseen. Min‰ vaadin sinulta h‰nen el‰m‰nonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei siksi, ett‰ kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta kostaakseni h‰nen puolestaan. Sill‰, katsos, -- se riippuu kai myˆs siit‰, ett‰ minussa on liian v‰h‰n 'miest‰' -- min‰ voin antaa anteeksi, ett‰ kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikin‰ anteeksi, jos teet h‰net onnettomaksi." ≈ken hento vartalo n‰ytti kasvavan h‰nen puhuessaan, ja tunteen hehku loi h‰nen sanoihinsa ylevyytt‰, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain hetkiseksi: seuraavana hetken‰ oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella ‰‰nell‰‰n: "Minulle on vallan yhdentekev‰‰, annatko anteeksi vai et, ja mit‰ 'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua 'kostuttamaan'. Mit‰ sin‰ minulle voisit tehd‰?" "En aiokaan sinulle mit‰‰n 'tehd‰' -- enk‰ liioin ajattele 'kostoa'; kostaa olisin voinut siin‰ tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta vaadin, ett‰ teet onnelliseksi sen naisen, jonka tied‰n sinua rakastavan ja odottavan, ett‰ pyyd‰t h‰nt‰ omaksesi." "Sin‰ vaadit jotain minulta! Sin‰ kerrot, ett‰ aikoja sitten olisit voinut kostaa; mit‰ tarkotat? Sin‰ raukka --- koulupoikana oli tapani paiskata sinut maahan vasemmalla k‰dell‰ni ... nyt sit‰ syyhytt‰‰ saada tehd‰ samoin..." ≈ken kasvoille lensi tumma puna, ja h‰nen silm‰ns‰ saivat omituisen kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siit‰ mielipahasta ja nˆyryytyksest‰, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli h‰nelle tuottanut. "ƒl‰ ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi h‰n synk‰n levollisesti, "nyrkki‰ni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa, mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan. Minun k‰dess‰ni on el‰m‰si synkk‰ salaisuus, minusta on riippunut, ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... min‰ tied‰n..." H‰n pys‰htyi, katsoi vaistomaisen varovasti ymp‰ri huonetta, meni sitten Bengtin luo ja kuiskasi pid‰tetyll‰ kiihkolla muutamia sanoja h‰nen korvaansa. Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: h‰nen kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, silm‰t ensin laajenivat, kuin olisi h‰n n‰hnyt jotain kauheaa, sitten painuivat silm‰luomet kiinni, ja h‰n vaipui kokoon kuin ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti, kuohahtava viha; h‰n kohousi istumaan ja kiinnitti ƒkeen s‰ihkyv‰t silm‰ns‰. "Ja sit‰ tahdot minua uskomaan!" huudahti h‰n, nauraen kuivaa naurua, "sin‰ luulet, ett'en min‰ ymm‰rr‰, ett‰ jos niin olisi, jos sin‰ et todella olisi vain t‰ynn‰ romantisia houreita, niin sin‰ aikoja sitten olisit k‰ytt‰nyt valttejasi ja heitt‰nyt ne esiin. Sinulle ei voisi olla muuta kuin makea haju, kun n‰kisit minunlaiseni vihatun olennon paneteltuna ja mustattuna!" "Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut kahta estett‰. Ensiksikin ei kunnon mies kosta k‰rsim‰‰ns‰ v‰‰ryytt‰ levitt‰m‰ll‰ pahoja huhuja. Juuri siksi, ett‰ vihasin sinua, t‰ytyi minun vaieta; ja tied‰n, ett‰ jos olisin puhunut, olisi syd‰meeni hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itse‰ni. Oli toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut sisareltani Rakelilta; h‰n piti paljon tuosta tyttˆ-raukasta ja oli h‰nen luonaan p‰iv‰‰ ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se tapahtui... Ep‰toivoissaan kertoi tyttˆ silloin, mit‰ h‰n ei ollut viel‰ kenellek‰‰n sanonut; mutta Rakelilta otti h‰n lupauksen, ett‰ t‰m‰ s‰ilytt‰isi h‰nen salaisuutensa. Rakel kertoi siit‰ vain minulle -- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- T‰n‰‰n ensi kerran p‰‰si se huulteni yli, mutta vain n‰ytt‰‰kseni sinulle, kuinka sin‰ kaikki n‰m‰ vuodet olet ollut halveksitun ≈ke Henningin vallassa, kuinka olisin voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus vaatia Esterin onni palkinnoksi siit‰, mit‰ olen tehnyt." "Koska pid‰t minua konnana, niin tekisit mielest‰ni sek‰ viisaammin ett‰ oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit h‰net minusta, kuin ett‰ tulet t‰nne puhemiehen‰!" huudahti Bengt pid‰tetyll‰ raivolla. "Sen tekisinkin, joll'en tiet‰isi, miten h‰ik‰ilem‰tˆn olet ja ett‰ Ester sinua rakastaa. H‰n, tuo onneton, oli yht‰ hyv‰ ja puhdas kuin Ester, ja se ei sinua est‰nyt... En tahdo Esterille h‰nen kohtaloaan ... siksi vaadin, ett‰ kosit h‰nt‰, ennenkuin olet h‰nen maineensa tahrannut..." "Sin‰ vaadit, ... sin‰ uhkaat ... siis, joll'en tottele k‰skyj‰si, sin‰ rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka t‰h‰n asti jalomielisesti kyll‰ olet pit‰nyt itsell‰si. Se kai sopii kunnon mielelle!" "En sinua 'uhannut' enk‰ aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun ymm‰rt‰v‰n, ett‰ sill‰, joka minun laillani on k‰ytt‰ytynyt halveksittua vihollistaan kohtaan, sill‰ on myˆs oikeus asettaa vaatimuksia. Enk‰ usko, ett‰ on alentavaa kunnon miehelle vaatia, ett‰ sin‰ vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota min‰ rakastan..." Kun el‰m‰n ristiriidoissa ‰kki‰ saa tuntea toisen ihmisen jalomielisyytt‰, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme itsekin hyv‰n korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entist‰ syvemm‰lle, ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sis‰isen vastarintamme v‰lill‰ kovettaa meit‰ viel‰ enemm‰n. Bengtin k‰vi j‰lkim‰isell‰ lailla. "Mene tiehesi", h‰n lausui, ja jos h‰n katseellaan olisi voinut surmata ≈ken, olisi h‰n sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus, se se keksii nuo jutut, jotka sanon per‰ttˆmiksi ... levit‰ niit‰, jos uskallat... En tahdo kiitt‰‰ sinun jalomielisyytt‰si kauniista mainetodistuksesta ... kyll‰ min‰ jaksan kantaa sinun ja muutamain vanhain akkojen juorut!" ≈ke nousi ja ojensi varottaen k‰tens‰. "Varo itse‰si! Sin‰ tied‰t, yht‰ hyvin kuin min‰, ett‰ kaikki, mit‰ sanoin, on totta!" Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin j‰‰nnˆkset: viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synk‰t omantunnonvaivat iskiv‰t rautakyntens‰ h‰nen koko olentoonsa ja pudistelivat h‰nt‰, niinkuin myrsky pudistelee tammea. "Mene, mene...", huusi h‰n ja osotti vapisevin k‰sin ovea, "kuinka uskallat ... kuinka ... kuinka ... sin‰ kurja mato ... matelija... min‰ ... min‰ ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..." "Tee niin", vastasi ≈ke niin levollisesti, kuin ei viha ikin‰ ylt‰isi h‰neen, "minulla ei ole mit‰‰n menetett‰v‰n‰ ... ammu, jos tahdot, min‰h‰n siit‰ voitan... Ja nyt hyv‰sti, Bengt ... muista, mit‰ olen sanonut: tee h‰net niin onnelliseksi, kuin sin‰ voit tehd‰ naisen -- varo h‰nen kunniaansa ... ‰l‰ h‰p‰ise h‰nt‰ -- Jumala sinua rangaiskoon, jos h‰net pet‰t ... muista se! Hyv‰sti!" H‰n meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti h‰neen vallan ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. H‰nest‰ tuntui kuin tukehtuisi h‰n tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silm‰t pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeist‰ tunteistaan kiskoi h‰n kauluksensa auki ja lˆi kerta toisensa per‰st‰ nyrkki‰‰n sohvan selk‰myst‰‰n. Viimein lauhtui h‰nen mieletˆn vihansa; h‰n nousi, pyyhki nen‰liinalla otsaansa, kulki muutaman kerran ymp‰ri huonetta ja soitti sitten palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon l‰pi ja sammutti lamput. Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, k‰sitti h‰n, ett'eiv‰t ne tunnit, jotka yˆst‰ olivat j‰ljell‰, ainakaan toisi h‰nelle unta. Kuin kirkuvat myrskylinnut kiitiv‰t ajatukset edestakaisin ymp‰ri lainehtivia syvyyksi‰, ja noiden syvyyksien yll‰ h‰‰mˆitti -- ihmeellisen‰ kaunistuksena -- aukea, autio kentt‰, jolla ihmisolento taistelee eteenp‰in pime‰ss‰ ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- -- Kun ≈ke l‰hti Bengtin luota, vapisi h‰n viel‰ mielenliikutuksesta; mutta kun h‰n kulki katua ja yˆilma sai rauhottaa h‰nen kiihtyneit‰ hermojaan, levisi v‰hitellen h‰nen syd‰meens‰ levollisuus, joka seuraa sielun myrskyj‰, kun tunnemme, ett‰ olemme koonneet olentomme paraat voimat ik‰‰nkuin yhteen pisteeseen, m‰‰r‰tyksi sanaksi tai teoksi, ja ett‰ osuimme maaliin, johon t‰ht‰simme. H‰n oli sanonut, mit‰ oli halunnut sanoa; h‰nen kilpailijansa oli ollut h‰nen vallassaan, h‰n oli osannut pit‰‰ varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen vaatimusten v‰lill‰. Tosin h‰n ymm‰rsi, ett'ei Ester ikin‰ tulisi onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehk‰p‰ tulisi h‰n hyvin onnettomaksi, ja jos ≈ke olisi voinut, olisi h‰n hinnasta mist‰ hyv‰ns‰ temmannut h‰net pois Bengtilt‰. Mutta h‰n tiesi kokemuksesta voimattomuutensa t‰ss‰ suhteessa, h‰n tiesi, miten h‰ik‰ilem‰tˆn Bengt oli, mik‰ valta h‰nell‰ oli naisten yli, -- ja h‰n tiesi, ett‰ Ester, kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengti‰. H‰n ei voinut muuta kuin suojata Esterin kunniaa, ja sen h‰n luuli tehneens‰, kutsuessaan esiin menneisyydest‰ nuo kostavat varjot... H‰n tunsi tuskaisen onnen hivelev‰n verist‰v‰‰ syd‰nt‰‰n, ajatellessaan eroa oman uhrautuvan, syv‰n rakkautensa ja Bengtin itsekk‰‰n intohimon v‰lill‰. H‰nelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin syv‰sti ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsens‰ siihen m‰‰r‰‰n, ett‰ jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon h‰nen oma viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden h‰n jo niin kauan oli n‰hnyt leijaavan el‰m‰ns‰ yli. Ja kun h‰n siin‰ kulki pime‰ss‰ talviyˆss‰ t‰htien tuikkiessa avaruudessa ja ihmisten nukkuessa ‰‰nettˆmiss‰ taloissa, joissa ainoastaan k‰rsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy h‰nen kasvoilleen, |a h‰nest‰ tuntui, kuin olisi h‰n kuullut ihmeellist‰, i‰ist‰ s‰velhuminaa, s‰veleit‰, t‰ynn‰ el‰m‰n vihlovia ep‰sointuja ja suurten tuskien suloisuutta... V. Esterin oli tapana ajatella omasta itsest‰‰n, ett‰ h‰nell‰ oli kaksi syd‰nt‰: toinen iloinen, riemusta sykkiv‰ tytˆnsyd‰n, joka voitti h‰nelle kaikkien rakkauden ja jolla h‰n puolestaan rakasti kaikkia, ja toinen, jossa oli tyynt‰ ja yksin‰ist‰ kuin synk‰ll‰ mets‰polulla, syd‰n, jossa hiljaiset, uneksivat ‰‰net kuiskailivat ja johon ei kukaan muu kuin ‰iti ollut saanut pilkist‰‰, sill‰ ‰iti, h‰n oli Esterin "paras yst‰v‰", jonka kera h‰n oli jakanut el‰m‰n tuskat ja riemut; keskin‰inen rakkaus oli ollut heid‰n ilonsa ja voimansa, se oli heid‰t kantanut kˆyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita el‰m‰ss‰ niin monasti oli heid‰n eteens‰ auennut. "ƒiti kulta", sanoi Ester er‰‰n‰ iltana, istuessaan jakkaralla ‰idin jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos h‰n pett‰‰ minut, jos h‰n on vienyt syd‰meni vain leikki‰kseen minulla ja sitten heitt‰‰kseen minut pois, silloin en ikin‰ el‰iss‰ni en‰‰ voi olla iloinen." Rouva Hermanson antoi tyˆn, joka h‰nell‰ oli k‰sill‰, vaipua syliin ja silitti hyv‰illen Esterin tukkaa. "Tied‰n, ett‰ sinusta nyt tuntuu silt‰, Ester rakas; samoin tuntuu jokaisesta, joka ensi kerran pettyy." "Voiko petty‰ enemm‰n kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylˆs suurin, uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sill‰ n‰in suuresti voi rakastaa vain yhden kerran..." "Niin luulee aina silloin, kun haava isket‰‰n, ja se se on katkeraa. Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimm‰tkin, sen tied‰n min‰." "Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihke‰sti, "jos h‰n on petollinen, on el‰m‰ni mennytt‰, silloin tulee siit‰ vain pitk‰llinen kuolema ... min‰ tied‰n sen, ‰iti, tunnen sen 'oikeassa' syd‰mess‰ni, joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt h‰nt‰..." Raju itku s‰rki ‰kki‰ levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska s‰rkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet vieriv‰t h‰nen poskiaan ja suu v‰‰ntyi tuskasta. Mutta kun Ester n‰ki ‰idin kyyneleet, unohti h‰n vallan oman itsens‰. "ƒiti, rakas ‰iti!" huudahti h‰n ja kietoi k‰tens‰ ‰idin ymp‰rille, "‰l‰ itke, en voi n‰hd‰ sinua pahoilla mielin. Jos h‰n pett‰‰ ... mutta h‰n ei tee sit‰ ... mutta jos ... niin min‰ olen niin luja, niin luja ... min‰ teen tyˆt‰ ja el‰n vaan sinulle, sin‰ oma armas ‰iti..." Ja h‰n puristautui ‰iti‰‰n vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat ja hyv‰iliv‰t pois tuskan ja pelon, jotka synkin surus‰velin humisivat heid‰n ymp‰rill‰‰n... Mutta er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kes‰kuun alussa, kun koululupa juuri oli alkanut, sai Bengt, joka koko kev‰‰n on jatkanut entiseen tapaansa, milloin etsim‰ll‰ Esterin seuraa, milloin vet‰ytym‰ll‰ takaisin, palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin esitetyn h‰mm‰stytt‰v‰n uutisen, ett‰ neiti Hermanson oli l‰htenyt kaupungista ainiaaksi. H‰n aikoi hakea paikan jossain toisessa oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tiet‰‰ rehtori Grahnin "sis‰kˆlt‰". Bengt kalpeni vihasta huulia myˆten t‰m‰n kuultuaan. H‰nest‰ oli mit‰ hirvein loukkaus, ett‰ Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan j‰‰hyv‰isiksi. Kuinka h‰n uskalsi, kuinka h‰n taisi uhmata h‰nt‰? Bengtin ensimm‰inen ajatus oli repi‰ kappaleiksi valokuva, jonka h‰n oli kerj‰nnyt itselleen ja jota h‰n aina kantoi povessaan, ja polkea rakkautensa kuoliaaksi. Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itse‰‰n, se nousi suurena ja valtavana ja masensi h‰nen pikkumaisen vihansa. Pian oli h‰n enn‰tt‰nyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa l‰hte‰ kaupungista ja ajatella, ett‰ h‰n tietysti teki niin pelastuakseen taistelusta, jossa h‰n alkoi joutua tappiolle. Hetken p‰‰st‰ oli Bengt tehnyt p‰‰tˆksens‰: h‰n menee Esterin ‰idin luo ja saa h‰nelt‰ tiet‰‰, minne nuori tyttˆ on matkustanut. Esterin ja h‰nen ‰itins‰ asunto oli kaupungin vaatimattomimpia: kellert‰v‰ yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heill‰h‰n ei ollut paljon, mill‰ el‰‰; sek‰ Esterin palkka ett‰ ‰idin tyˆansiot olivat v‰h‰iset. Bengtin koko mieli oli ‰‰ri‰‰n myˆten t‰ynn‰ ajatuksia Esterist‰; se ei kuitenkaan est‰nyt, ett‰ h‰neen, matalan oven edess‰ seisoessaan, miss‰ h‰nen t‰ytyi kˆyrist‰‰ upeaa vartaloaan sis‰‰n tullakseen, ‰kki‰ tuli ep‰miellytt‰v‰ tunne ja ett‰ Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema enn‰tti h‰nt‰ kiusata ja kiihottaa. Mutta kun h‰n tuli rouva Hermansonin luo, oli h‰n kuitenkin kuin itse j‰ykk‰, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylm‰ hymy lep‰si h‰nen huulillaan ja h‰n kumarsi tuolle arasti tervehtiv‰lle vaimolle yht‰ syv‰‰n kuin jollekin ylh‰iselle sukulaiselleen. N‰ytti kuin olisi h‰nelle tuottanut jonkunlaista mielihyv‰‰ kohteliaisuudellaan masentaa v‰h‰p‰tˆinen muotiompelija-raukka. "Pyyd‰n tuhannesti anteeksi", sanoi h‰n teeskennellyn kohteliaasti, "ett‰ olen n‰in tunkeileva. Ainoastaan suunnaton h‰mm‰stykseni ja suruni siit‰, ett‰ Ester neiti on l‰htenyt kaupungista, voi selitt‰‰ t‰m‰n askeleen ja ehk‰ puolustaa sit‰." Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itse‰‰n; omituinen, hiljainen vastarinta kohtasi Bengti‰ tuossa mustiin puetussa, hieman kumarassa naisessa, jonka piirteiss‰ viel‰ voi huomata j‰lki‰ tytt‰relle perinnˆksi menneest‰ kauneudesta. "Niin, Ester matkusti", h‰n vastasi levollisesti, vaikka ‰‰ni vapisi, "mutta ehk‰ tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?" "Kyll‰", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta, "muuan v‰h‰p‰tˆisyys ... mutta olisin teille siit‰ kuitenkin hyvin kiitollinen: pyyt‰isin h‰nen osotteensa." Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme muistutti ‰rsytetty‰ el‰int‰. H‰net valtasi suuri ep‰varmuus, h‰n haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka sis‰lsi niin paljon. "En tied‰, haluaako tytt‰reni olla kirjevaihdossa herra konsulin kanssa", sanoi h‰n lopullisesti n‰enn‰isell‰ rauhallisuudella, jonka takana kiihtyneet tunteet v‰risiv‰t ja lepattivat, kuin tuuli vasten j‰nnitetty‰ purjetta, "h‰n j‰tti kaupungin saadakseen olla rauhassa, ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos viel‰ h‰nt‰ h‰iritsette?" "Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi h‰n vallan yksinkertaisesti l‰hett‰‰ takaisin kirjeeni -- eikˆ niin?" vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla ‰‰nell‰, mutta entinen j‰ykk‰ hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne, en luule, ett‰ edes tytt‰renne sit‰ hyv‰ksyisi, niin ankara ja j‰rk‰ht‰m‰tˆn kuin h‰n onkin..." H‰n naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi suljettujen silm‰luomien alla hehkui harmista ja k‰rsim‰ttˆmyydest‰. Rouva Hermanson seisoi hetkisen ep‰rˆiden; sitten huokasi h‰n syv‰‰n, meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, k‰dess‰ paperilappu, jonka h‰n ojensi Bengtille. "T‰m‰ on toistaiseksi h‰nen osotteensa. Mutta", -- h‰n loi Bengtiin katseen, joka samalla oli rukoileva ja k‰skev‰, -- "muistakaa, ett‰ h‰nen ‰itins‰ sen antoi." "Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin, "lupaan, ett'en k‰yt‰ v‰‰rin hyvyytt‰nne. Ja pyyd‰n, rouva Hermanson", lis‰si h‰n ja k‰vi ‰kki‰ todella totiseksi, "‰lk‰‰ uskoko pahaa minusta, min‰ vakuutan, ett‰ Ester on minulle kaikkein kallein ... henkeni on halpa h‰nen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..." Rouva Hermanson ei voinut vastata; h‰n tarttui ojennettuun k‰teen, ja kun Bengt l‰hti, vaipui h‰n mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja kyyneleet valuivat h‰nen poskiaan pitkin... Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui h‰n kirjottamaan Esterille. Ja sit‰ tehdess‰ kulkivat h‰nen ajatuksensa ja tunnelmansa yht‰mittaisena virtana lauseitten takana, joita h‰n muodosteli. "Kuinka olen oikeastaan voinut olla niin typer‰ ja leikki‰ piilosilla oman itseni kanssa?... Olisin voinut s‰‰st‰‰ sek‰ h‰nelt‰ ett‰ itselt‰ni t‰m‰n surun ja eron. Tiesinh‰n, ett‰ jos Falkenstern kerran saa jotain p‰‰h‰ns‰, t‰ytyy h‰nen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien uittamisesta VÂngaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos olisin voinut, olisin tarjonnut h‰nelle vain rakkauteni ja ollut h‰nelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta h‰n ei ole sellainen ... h‰nenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehin‰... Siksi otan h‰net vaimokseni ... niin, siksi, enk‰ tyydytt‰‰kseni sinua, sin‰ pikku matelija, joka uskalsit uhata minua ja viel‰ nytkin rohkenet tulla esiin ja katsoa minua ilkeine, l‰pitunkevine silminesi... Sinun uhkauksesi ei ole mit‰‰n vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata sek‰ h‰nen onnensa ett‰ omani... Mutta, kas, min‰ en tahdo ... min‰ tahdon omistaa h‰net, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin h‰n sen t‰ytt‰‰..." Kirje oli hell‰, kiihke‰, joka sana huokui l‰mmint‰ rakkautta ja kaipausta. H‰n sanoi rakastaneensa Esteri‰ ensi n‰kem‰st‰ asti, ja ett‰ nyt, kun h‰n oli kadonnut, Bengt oli ymm‰rt‰nyt, ett'ei voinut el‰‰ ilman h‰nt‰, -- tahtoiko h‰n siis ottaa vastaan h‰nen k‰tens‰ ja syd‰mens‰, Bengt tekisi h‰net niin onnelliseksi, kuin konsana rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi h‰n h‰nt‰ palaamaan kohta kotiin -- h‰n oli odottanut jo kyllin kauan. H‰n lopetti sanoilla: "tule, hell‰sti rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!" Ja Ester tuli, tuli heti t‰ynn‰ rakkautta, onnea ja riemua. Koko h‰nen ep‰ilyksens‰ ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet p‰iv‰n koittaissa, kun h‰n luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko el‰m‰ h‰nen edess‰‰n kuin auringonhohtoinen vedenpinta, jota h‰n ja Bengt paisuvin purjein kiit‰isiv‰t yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien. Kotiintulon j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ julaistiin kihlaus, joka antoi koko kaupungille, niin, koko seudulle h‰mm‰styksen ja miettimisen ja sukulaisille ja yst‰ville hyv‰ksymisen tai paheksumisen aihetta, ja samana p‰iv‰n‰ oli Ester ‰itineen p‰iv‰llisill‰ Bengtin kodissa. Ylt‰kyll‰inen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan vallan kauan pid‰tetyille tunteilleen, uhmaileva luop‰‰sem‰ttˆmyys, jolla h‰n alusta pit‰in asesti itsens‰ suvun tyytym‰ttˆmyytt‰ ja muistutuksia vastaan, ter‰stiv‰t h‰net t‰ksi kertaa alhaisten ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin h‰nt‰ vaivasivat. H‰n oli hyvin yst‰v‰llinen Esterin ‰idille, ummisti urhoollisesti silm‰ns‰ ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin t‰m‰n k‰ytˆksess‰, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana v‰vypoikana. H‰n iloitsi myˆs suuresti n‰hdess‰‰n, ett‰ tuosta saamattomuudesta ei ollut j‰lke‰k‰‰n Esteriss‰; Bengtin asunnon komeus ei n‰ytt‰nyt lainkaan h‰nt‰ h‰mm‰stytt‰v‰n, h‰n otti kaiken niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin olisi h‰n el‰m‰ns‰ ajan ollut tottunut siihen, ett‰ kaksi palvelijaa tarjoili h‰nelle hopeavadeilta. Ehk‰ olisi tuo joskus muulloin harmittanut Bengti‰; ehk‰ h‰nelle olisi ollut mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea t‰t‰ loistoa h‰mm‰styen, tunnustavan Bengtin etev‰mmyyden ja tuntevan olevansa kiitollisuudenvelassa sille, joka n‰in oli h‰net korottanut. Mutta nyt oli Bengt niin juhlamielell‰, ett‰ h‰n n‰ki kaikki vain rakkauden valoisin katsein. Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja h‰‰t toisiaan. Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat tˆllistelem‰ss‰ morsiusparia, eik‰ vain heit‰, vaan myˆs Bengtin ylh‰isi‰ sukulaisia, jotka olivat kaikki l‰sn‰, paitsi er‰s t‰ti, joka ei koskaan antanut Bengtille anteeksi h‰nen alhaista avioliittoaan. Kaikki olivat hyvin yst‰v‰llisi‰ Esterille, osaksi koska ei kukaan halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin suloinen olento voitti kaikkien syd‰met. Tosin ilmeni ep‰sointuakin; Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse h‰nen vaatimatonta asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut h‰nt‰ itse‰‰n koskettaa, sen sijaan kohdistui ‰itiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa. Mutta Bengtin rakkaus -- joka yh‰ piti t‰t‰ juhlamielell‰ -- se korvasi Esterille kaikki, h‰n tiesi, ett‰ Bengt oli aina osottava vain kunnioitusta ja arvonantoa ‰iti‰ kohtaan. Ja Bengt k‰vi h‰nelle viel‰ kalliimmaksi; h‰nen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat Esterist‰ suurenevan ylpeyden rinnalla, jota h‰n huomasi sukulaisissa. Heti vihkimisen j‰lkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pient‰ kellert‰v‰‰ taloa kohti, miss‰ ‰iti istui |a ajatteli h‰nt‰ itkien kaipauksesta ja onnesta. He olivat jo j‰tt‰neet toisilleen j‰‰hyv‰iset, ‰iti ja tyt‰r, sill‰ rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle n‰ytt‰m‰‰n liikutustaan kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja Bengtin ymp‰rill‰. Kyyneleet tekiv‰t nuoren morsiamen viel‰ suloisemmaksi, tummat silm‰t loistivat kaihoisina ja lempein‰ kuin kaksi t‰hte‰, ja pehme‰t, vapisevat huulet muistuttivat lapsen v‰risev‰‰ pikku suuta. Bengt kietoi k‰sivartensa h‰nen vyˆt‰isilleen ja puristi h‰nt‰ rintaansa vasten syd‰mellisyydell‰, joka sai Esterin koko olennon mieluisasti v‰r‰ht‰m‰‰n, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo valoisa, aurinkoinen hymy, kun l‰htˆmerkki viilsi ilmaa, kun nen‰liinat huiskuivat, j‰‰hyv‰is- ja el‰kˆˆnhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellist‰ satumaata kohden. VI. Ei liene kenk‰‰n valoisammin toivein l‰htenyt tuntematonta tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun h‰n Bengtin kera j‰tti Ruotsin rannat alottaakseen h‰‰matkansa mannermaan halki. Kaikki h‰nelle hymyili, kaikki, mit‰ h‰n n‰ki, huvitti h‰nt‰, ja ihmiset, joiden pariin h‰n tuli, olivat yst‰v‰llisi‰ ja hyv‰ntahtoisia. Ester ei ollut luonteeltaan sellainen, ett‰ rakkaudenonni olisi houkutellut h‰net haaveilujen h‰m‰r‰‰n; p‰invastoin se kuin avasi koko h‰nen olemuksensa vastaan ottamaan el‰m‰‰, ja sen valoisassa tunnelmassa kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena h‰nen ymp‰rill‰‰n. Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka ainakin t‰ll‰ er‰‰ oli h‰nelle vieras. Tapahtumat heid‰n ymp‰rill‰‰n eiv‰t h‰nt‰ juuri huvittaneet: Ester oli h‰nelle kaikki; h‰n olisi mieluinten maannut koko p‰iv‰n h‰nen jalkainsa juuressa, suudellut h‰nen k‰si‰‰n ja katsonut h‰nen ihmeellisiin silmiins‰. Mutta Esteri‰ h‰n ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisi‰, merta, ja h‰nen leikkiv‰ iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengti‰ kuin linnun viserrys. Kaikki oli siis pelkk‰‰ p‰iv‰npaistetta; mutta joskus sattui, ett‰ Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syyt‰ levisi synkk‰ ilme. Silloin h‰n tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester puhutteli h‰nt‰, vastasi h‰n hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan ep‰yst‰v‰llisesti. Ester n‰ki, ett‰ jokin h‰nt‰ painosti ja teki levottomaksi, ja h‰n mietti, mik‰ se mahtoi olla... Tunsiko h‰n salaista tuskaa, k‰rsimyst‰, jota ei hennonut Esterille n‰ytt‰‰...? Oi, olipa se mit‰ tahansa, Esterh‰n kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa tuon synk‰n rypyn h‰nen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi h‰n j‰nnitt‰vi‰ haaveita siit‰, mik‰ itse asiassa oli vain tyytym‰ttˆmyyden purkausta: Bengtin luonne nousi v‰kivaltaa vastaan, jota h‰n oli tehnyt ylpeydelleen. Tosin eli h‰n yh‰ onnen ja hurmauksen ilmakeh‰ss‰, mutta se ei est‰nyt sit‰, ett‰ h‰nen syd‰mens‰ syvyydess‰ jokin kalvoi, toisinaan kasvaen ja hiipiv‰n‰ aaveena kietoutuen h‰nen tunteittennsa ja ajatustensa ymp‰rille. Viel‰p‰ sattui joskus, ett‰ h‰nen ‰‰neens‰ ja katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelk‰‰m‰‰n, pelk‰‰m‰‰n kuten h‰m‰r‰ss‰, kun ‰kki‰ kuulee ‰‰nt‰ tai n‰kee valojuovan, ymm‰rt‰m‰tt‰, mist‰ ne johtuvat. Bengt alkoi heti tuhlata h‰nelle lahjoja, koristuksia, k‰sineit‰, hajuvesi‰, kaikkea, mit‰ kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan, kiusasivat Bengti‰; niiden n‰keminen nosti tuon synk‰n pilven h‰nen otsalleen. Esterill‰ oli pieni hattu, jonka ‰iti oli h‰nelle vaatettanut ja jonka h‰n aina erityisell‰ huolellisuudella asetti p‰‰h‰ns‰. ƒidin kuva astui silloin h‰nen eteens‰ selvemp‰n‰ kuin muulloin, ja h‰n hymyili hell‰sti seisoessaan kuvastimen edess‰ kiinnitt‰en hattuneulaa tuuheaan tukkaansa. Sill‰ hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengti‰ pahalle tuulelle; h‰nen mielest‰‰n sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei h‰nen vaimolleen. Viimein h‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ lausui pid‰tetyll‰ kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle toisen..." "Mit‰, eikˆ se sinun mielest‰si pue minua?" vastasi Ester nauraen. "Tietysti, tied‰th‰n, ett‰ kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt, nauraen h‰nkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..." "Hattu, jonka ‰iti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun p‰‰st‰‰n ja suudellen sit‰ pari kertaa, "min‰ pid‰n siit‰, min‰! Ensiksikin siksi, ett‰ _h‰n_ on sen ommellut, eih‰n h‰n voinut antaa minulle paljon, ja t‰m‰ kuuluu h‰nen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myˆs siksi, ett‰ se on hieno ja aistikas..." H‰nen lempe‰‰n ‰‰neens‰ tuli jotain sitke‰‰ ja taipumatonta, ja h‰n asetti suurella p‰‰tt‰v‰isyydell‰ hatun p‰‰h‰ns‰ ja j‰rjesti kauan ja huolellisesti tukkaansa kuvastimen edess‰. Bengt kohautti olkap‰it‰‰n ja k‰‰ntyi pois; h‰nt‰ kohtasi vastarinta, jota h‰n t‰ll‰ kertaa oi kyennyt murtamaan. Mutta h‰n ei p‰‰ssyt harmistaan hatun vuoksi, p‰invastoin se kasvoi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰, teki h‰net alakuloiseksi ja ‰rtyiseksi ja h‰iritsi h‰nen rakkaudenonneaan. Esterk‰‰n ei ollut tavallisella iloisella mielell‰‰n, h‰ness‰ ahersi levottomasti aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli h‰n, ett‰ heid‰n v‰lilleen nyt jo tuli ep‰sointua -- -- eih‰n merkinnyt mit‰‰n, ett'ei Bengt pit‰nyt hatusta, mutta olisihan h‰nen pit‰nyt k‰sitt‰‰ lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan ‰idin pikku lahjan niin korkealle!... Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ heid‰n viiv‰ht‰ess‰‰n M¸ncheniss‰ tuotiin hotelliin kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja kun h‰n avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. H‰n hymyili hieman pakotetusti ja katsoi kysyv‰sti Bengti‰, ottaessaan hatun hitaasti esiin. "Niin, minulta se on!" vastasi t‰m‰ nauraen, "nyt kun tulet aurinkoiseen Italiaan, t‰ytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana pime‰ss‰ Pohjolassamme!" Ester k‰‰nteli hattua ja katseli sit‰, mutta h‰nen kasvoihinsa tuli totinen, miettiv‰ ilme. Niin paljon k‰tkeysi t‰h‰n v‰h‰p‰tˆiseen ulkonaiseen tapahtumaan... H‰nen alakuloinen ‰‰nettˆmyytens‰ sai heti myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle. "Sinun t‰ytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", h‰n sanoi ja otti t‰t‰ leuasta, koettaen laskea leikki‰, vaikka silm‰t s‰ihkyiv‰t tummina pid‰tetyst‰ suuttumuksesta, "sinun t‰ytyy tyyty‰ pukeutumaan, niinkuin rouva Falkensternille sopii." "Mutta eiv‰th‰n vaatteet tee ihmist‰", v‰itti Ester matalalla ‰‰nell‰. "Ei, mutta ihminen m‰‰r‰‰ vaatetuksensa, h‰nen ulkomuotonsa ja el‰m‰nolonsa m‰‰r‰‰v‰t, kuinka h‰nen tulee pukeutua. Mik‰ sopi Ester Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun t‰ytyy oppia ymm‰rt‰m‰‰n." Ester ei vastannut. H‰n seisoi alaspainunein silmin, k‰‰nteli yh‰ hattua ja tarkasteli sit‰ innokkaasti peitt‰‰kseen esiinpuhkeavia kyyneli‰. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitk‰in, tummien ripsien alta. Kun Bengt n‰ki h‰nen itkev‰n, heitti h‰n kiivaasti hatun syrj‰‰n ja veti Esterin puoleensa. "Sin‰ lapsellinen, typer‰ pikku hupsu, miksi itket?" huudahti h‰n puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sit‰kˆ, ett‰ lahjotan sinulle kauniin hatun? Olen kyll‰ kuullut, ett‰ nuoret rouvat itkev‰t, kun heid‰n miehens‰ eiv‰t tahdo suoda heille uutta hattua tai leninki‰, mutta en p‰invastaista... Kas niin ... naurahan nyt..." Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihke‰sti h‰nen kosteita silm‰luomiaan ja v‰risevi‰ huuliaan, ja koko ep‰sointu katosi helliin hyv‰ilyihin. Mutta Esterin syd‰meen j‰i pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti pakotti. H‰n olisi suonut voivansa olla luja ja k‰ytt‰‰ vain ‰idin antamaa hattua, mutta h‰n ei tainnut sit‰. H‰n tiesi, ett‰ joka kerta, kun h‰n panee sen p‰‰h‰ns‰, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille, jota h‰n, vaikka olikin sen vain pari kertaa n‰hnyt, kuitenkin vaistomaisesti pelk‰si kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itse‰‰n sille alttiiksi ja turmelisi n‰iden ihanien kev‰tp‰iv‰in riemua, Ester mieluummin k‰ytti uutta hattua ja pani pois ‰idin laittaman. Bengt oli ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden viel‰ h‰ik‰isev‰mm‰ksi, ja kaikki olisi ollut pelkk‰‰ iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi ollut syd‰mess‰... Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai n‰hd‰ t‰m‰n ihmeellisen ihanan maan, silloin p‰‰si taas h‰nen luonteensa lapsenhuolettomuus oikeuksiinsa, h‰n unohti muistonkin pienist‰ ep‰soinnuista h‰nen ja Bengtin v‰lill‰ ja antautui kokonaan hetken onneen. Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli kuin olisi samassa hetkess‰, kuin heid‰n jalkansa kosketti Italian maata, onni puhjennut mit‰ ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi el‰m‰ t‰‰ll‰ orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille kauneimman kes‰tarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi Bengti‰, h‰n huolettomana unohti; neh‰n olivat niin kaukana, ja haihtuivat kaikki h‰nt‰ ymp‰rˆiv‰‰n kauneuteen ja h‰nen syd‰mens‰ rakkauteen. T‰‰ll‰ ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyper‰‰; t‰‰ll‰ ei Bengtin tarvinnut koskaan pel‰t‰ kuulevansa mink‰‰n ep‰soinnun s‰rkev‰n sit‰ t‰ydellist‰ ylh‰isyyden tunnelmaa, joka h‰nt‰ itse‰‰n ymp‰rˆi; t‰‰ll‰ oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edess‰ kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heid‰n ulkona k‰velless‰‰n ik‰‰nkuin kiersiv‰t h‰nen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista p‰‰t‰. H‰nen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimm‰inen esti h‰nt‰ tuntemasta v‰hint‰k‰‰n mustasukkaisuutta; tiesih‰n h‰n, ett‰ uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ymp‰rill‰, h‰n n‰ki ja tunsi vain sen, jonka Bengt oli sytytt‰nyt. Niin kuluivat p‰iv‰t h‰iritsem‰ttˆm‰ss‰ auvossa. Niinkuin auringonpaiste kev‰tkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin suljetussa luonteessa piilev‰n lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden. Bengtist‰ tuntui, ett'ei h‰n ollut koskaan kuullut sellaista naurua kuin Esterin; v‰hinkin seikka sen her‰tti, tarttuvan, sointuvan naurun, joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilem‰‰n. H‰n osasi myˆs harvinaisen hyvin matkia; v‰hill‰ keinoin: vet‰m‰ll‰ tukan otsalleen, tyˆnt‰m‰ll‰ ulos huulensa, pyˆritt‰m‰ll‰ silmi‰‰n taisi h‰n esitt‰‰ sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan oli h‰nen tapana huvittaa Bengti‰ kuvailemalla jotakuta heid‰n yhteisist‰ tuttavistaan. "Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pel‰styneen‰, "sin‰h‰n olet oikea n‰yttelij‰t‰r!" "Niin olenkin, olen varma, ett‰ minusta olisi tullut hyvin etev‰, jos olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heitt‰en n‰yttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeens‰. "Mutta minulta, n‰etkˆs, puuttui jotain, joka on v‰ltt‰m‰tˆnt‰ taiteilijalle: min‰ en ollut kunnianhimoinen. Olihan siit‰ pari kertaa puhetta, ett‰ antautuisin n‰ytt‰mˆtaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat tietysti, ett'en ollut hullumman n‰kˆinen. Mutta min‰ en tahtonut, tahdoin tulla opettajattareksi ja j‰‰d‰ ‰idin luo. Niin, min‰ olin tosin omituinen tyttˆ, kuljin vain omia teit‰ni", lis‰si h‰n, silmiss‰ uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta syd‰mest‰ni ja tehd‰ tuo joku onnelliseksi... Seh‰n on nuorten tyttˆjen tavallinen unelma, niin tavallinen, ett‰ sit‰ voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli siin‰ ehk‰ jotain erityist‰, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mit‰ toivoin, kaiken, kaiken, mist‰ uneksin..." "Ester ... Ester...!" Bengt vaipui polvilleen h‰nen eteens‰, kietoi k‰tens‰ h‰nen ymp‰rilleen ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva hymy huulillaan... Mutta kun he l‰ksiv‰t Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heid‰n suhteessaan omituinen muutos. Ester ei k‰sitt‰nyt, mit‰ se oli, mutta h‰ness‰ syntyi aina tunne, kuin silloin, kun taivas kauniina kes‰iltana menee pilveen ja lintujen laulu vaikenee. Mit‰ oli tapahtunut, mik‰ Bengtin oli? Ei h‰n ollut ep‰yst‰v‰llinen, h‰n oli suojelevan hell‰ kuin ennen, mutta jotakin puuttui, h‰neen oli tullut jotain hajamielist‰ ja j‰ykk‰‰, joka tuntui h‰nen hyv‰ilyiss‰‰nkin. H‰nest‰ oli ‰kki‰ tullut innokas sanomalehtien lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti h‰nt‰, huomasi, kuinka h‰n usein j‰ykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteens‰. Ja Ester painoi p‰‰ns‰ h‰nen rintaansa vasten, katseli h‰nt‰ suloisine, loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi, rakkahani?" "Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta yst‰v‰llisesti. "Mik‰ lapsellinen kysymys! Luuletko, ett‰ ihminen on 'pahoillaan', kun h‰nell‰ on k‰siss‰‰n sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia ajatuksia voi kai aina synty‰, kun t‰ytyy her‰t‰ aurinkoisesta unesta ja palata todellisuuteen ja sen arkip‰iv‰isyyteen..." "Mit‰ ajatuksia?" ihmetteli Ester. "Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt v‰ltellen ja alkoi puhua muista asioista. Mutta kun he er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ istuivat laivan kannella matkalla Stettinist‰ Malmˆhˆn, -- oli s‰teilev‰n kaunis kes‰p‰iv‰, taivas tummansininen ja aallot, joiden yll‰ merilinnut kirkuen kierteliv‰t, vaahtoiset ja vihert‰v‰t, -- tarttui Bengt Esterin k‰teen ja, vet‰en h‰net l‰hemm‰ksi itse‰‰n, lausui: "Eikˆ totta, armas, meid‰n v‰lill‰mme ei saa olla salaisuuksia, ei mit‰‰n ep‰selv‰‰, mit‰‰n, josta arastelisimme puhua toisillemme?" Ester loi h‰mm‰styneell‰ silm‰ns‰ ylˆs. "Mit‰ tarkotat, rakkahin?" "Sit‰ esimerkiksi, ett‰ sin‰ olet niin v‰h‰n puhunut entisyydest‰si, vanhemmistasi ja heid‰n oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemm‰n minun ‰idist‰ni ja is‰st‰ni ja minun lapsuudenkodistani..." Vieno puna lenn‰hti Esterin kasvoille ja h‰nen silm‰ns‰ kostuivat. "Siin‰ on eroa, Bengt", vastasi h‰n hiukan ep‰varmasti, "sinulla on ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestyst‰. Silloin puhuu kevein, iloisin mielin. Min‰ sit‰ vastoin ... voi, meid‰n el‰m‰mme oli niin toisenlainen! Olenhan sit‰ paitsi jo kertonut sinulle kotini ahtaista oloista, kuinka ‰iti-raukka teki tyˆt‰ ja raatoi saadakseen varat riitt‰m‰‰n ja kuinka sairas ja heikko is‰ oli viime vuosina. Mutta h‰n oli niin hyv‰, niin hyv‰, h‰n tunsi kaikki kˆyh‰t siin‰ talossa, jossa asuimme, ja h‰nen oli tapana k‰yd‰ heid‰n luonaan, lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..." Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, h‰n k‰‰nsi puolittain pois p‰‰ns‰ ja siveli partaansa, niinkuin h‰nen tapansa oli, kun h‰n jotain mietti. "Kuinka hyv‰ h‰n on", ajatteli Ester, ja pienet pilvenhattarat, jotka viime p‰ivin‰ olivat nousseet h‰nen rakkautensa taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "h‰n tahtoo poistaa erotuksen v‰lilt‰mme, h‰n tahtoo, ett‰ tuntisin, kuinka h‰n v‰litt‰‰ kˆyh‰st‰ suvustani..." "Ester", sanoi Bengt viimein ep‰varmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan silmiin, "tahtoisin v‰h‰n puhua kanssasi sinun ... tarkotan, ‰itisi olosuhteista ... t‰h‰n asti olemme me vain leikkineet, sin‰ ja min‰, mutta nyt t‰ytyy meid‰n tarttua todellisuuteen ja k‰yt‰nnˆllisiin asioihin..." Ester katsahti ylˆs ihmetellen. "Mit‰ tahtoisit sanoa, rakkaani?" "Niin", vastasi Bengt ja silitti yh‰ hiukan hermostuneesti partaansa, "sin‰ ymm‰rr‰t hyvin, ett'ei ‰itisi en‰‰ vasta sovi j‰‰d‰ nykyiseen asemaansa. Minun toivomukseni on yleens‰, ett'ei kenenk‰‰n rouva Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..." H‰n sanoi t‰m‰n tyyneesti, melkein v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰sti; mutta ylpeydenilme, joka tavallisesti lep‰si h‰nen kasvoillaan, kun ei mik‰‰n erikoinen tunne h‰nt‰ innostanut, k‰vi entist‰ jyrkemm‰ksi, kun h‰n lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta h‰nen rakastava katseensa n‰ki siin‰ vain heijastuksen miehekk‰‰st‰, itsetietoisesta voimasta. "Kiitos", kuiskasi h‰n liikutettuna ja puristi Bengtin k‰tt‰, "kiitos!" "Ajattelin siksi tehd‰ sinulle ehdotuksen. ƒitisi j‰‰ nyt luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa m‰‰rin aikaasi. Olen siksi ajatellut, ett‰ h‰n ja Martta t‰tisi, joka el‰‰ ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon er‰‰ss‰ Tukholmassa omistamassani talossa." Ester vallan h‰mm‰styi. Monenlaiset tunteet: ep‰luulo, ihailu, ihmetys, levottomuus, vaihtelivat h‰ness‰. H‰n ei tiennyt mit‰ vastata; viimein h‰n naurahti lyhyesti ja huudahti: "6,000 kruunua! Rakas Bengt, mit‰ tekev‰t kˆyh‰ ‰itini ja t‰tini niin paljolla rahalla?" Bengt rypisti otsaansa k‰rsim‰ttˆm‰sti. "Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla kˆyh‰", h‰n sanoi lyhyesti. "'Richesse obligÈ', rikkaus velvottaa, min‰ h‰peisin, jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin omaistesi kest‰‰ taloudellisia huolia." Ester j‰lleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja syd‰mettˆmyytt‰; oikein viel‰ k‰sitt‰m‰tt‰ Bengtin tarkotusta, h‰n tunsi, ett‰ niin oli, siit‰ syv‰st‰ tuskasta, joka kuin s‰rky levisi h‰nen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito h‰nen kˆyh‰st‰ suvustaan oli niin suurenmoinen ja avara, ett‰ se riisti Esterilt‰ aseet ja tylsytti Bengtin pistoksen k‰rjen. Viimein sanoi Ester hieman ep‰rˆiden: "Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko, ett‰ ‰iti j‰tt‰‰ meid‰t ja muuttaa Tukholmaan?" "Kyll‰, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten ‰sken sanoin, j‰‰ h‰n t‰‰ll‰ niin yksin, ja sit‰ paitsi on h‰n entinen tukholmalainen, ja min‰ ajattelin, ett‰ vanhuksilla voisi olla hauska yhdess‰. Kuvittelin mieless‰ni, ett‰ ‰idillesi olisi mieluista viimeinkin saada tuntea itsens‰ vapaaksi taloudellisista huolista." Ester istui taas ‰‰neti. Miksi ei Martta t‰ti voinut sen sijaan tulla sinne, niin ett'ei ‰idin ja tytt‰ren olisi tarvinnut erota? Tai jos Bengt todella niin suuresti huolehti h‰nen kˆyhist‰ sukulaisistaan, miks'ei h‰n voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta t‰dille vuotuista apua? Mutta h‰n ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja tunteitaan. "Et suinkaan arvele, ett‰ meid‰n pit‰‰ pyyt‰‰ Martta t‰ti sinne luoksemme?" sanoi Bengt ‰kki‰, ja Esteri‰ tarkastavaan katseeseen tuli kylm‰, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen n‰kˆiseksi. "Miksi ei?" kysyi Ester ep‰varmalla ‰‰nell‰. Mutta h‰n ei arastellut Bengtin katsetta, h‰n kohtasi sen rohkeasti; sen k‰tketty ivallisuus ei ollut j‰‰nyt h‰nelt‰ huomaamatta, ja siksi tuli h‰nen lempeisiin silmiins‰ lapsellisen uhkamielisyyden ilme. "Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synk‰ksi tyytym‰ttˆmyydeksi, "luulin, ett‰ p‰‰sisin sit‰ sanomasta, luulin, ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden t‰ytyy kuulua kovilta ja ep‰mieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin ymm‰rt‰v‰n, ett‰ sek‰ ‰idill‰si ett‰ t‰dill‰si olisi monenmoisia ik‰vyyksi‰, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sin‰, ja ett‰ min‰ hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehk‰ ei niink‰‰n moni v‰vy olisi tehnyt. El‰m‰ on nyt kerran semmoinen, ett‰ on eri yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet viev‰t yhteen kummankin laatuisia ihmisi‰, niin alemmat siin‰ menett‰v‰t eiv‰tk‰ ylemm‰t, sill‰ juuri alemmille se on tukalinta." Ester tunsi, kuinka mielenliikutus h‰mmensi h‰nen ajatuksensa. "Mutta min‰ en voi erota ‰idist‰", oli kaikki, mit‰ h‰n taisi sanoa lapsellisen valittavalla ‰‰nell‰. Ja kuitenkin tuntui h‰nest‰ kuin olisi h‰nen syd‰mens‰ ollut kapinallisista vastav‰itteist‰ halkeamaisillaan. "Joka tapauksessa sanoo raamattu, ett‰ vaimon pit‰‰ luopuman is‰st‰ ja ‰idist‰ ja mieheens‰ sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella tyyneydell‰, "sen lupauksen teit sin‰kin alttarin edess‰. Oletko sen jo unohtanut?" "Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat h‰nen silmiins‰, "kuinka sin‰ voit sanoa niin? Tied‰th‰n, ett‰ sin‰ olet minulle ensimm‰inen -- sinun t‰htesi j‰tin ‰idin, jonka ainoa maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, ett‰ olisin niin ... niin kelvoton tyt‰r, ett‰ syd‰mess‰ni h‰net hylk‰isin?" "Sit‰ en ole koskaan pyyt‰nyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sin‰ v‰‰nn‰t sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia ‰idillesi ja t‰dillesi huolettoman vanhuuden ja s‰‰st‰‰ sinua ik‰vyyksist‰ ja tuskasta. Muuta en ole sanonut enk‰ tehnyt, kaikkein v‰hinten pyyt‰nyt jotain niin typer‰‰, kuin ett‰ sin‰ syd‰mess‰si h‰net unohtaisit. Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sin‰ voit k‰yd‰ h‰nt‰ tervehtim‰ss‰. Min‰ teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan; silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te kadutte, jos hylk‰‰tte tarjoukseni." Bengt nousi kiivaasti ja alkoi k‰vell‰ edestakaisin Esterin edess‰, joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja itsepintaisesti k‰si‰ helmassaan. Bengtin kasvot olivat synk‰t ja pilviset; vastarintaa h‰n inhosi, jos mit‰‰n, eik‰ asiaa parantanut, ett‰ vastustaja oli h‰nen oma vaimonsa. Viimein h‰n l‰ksi laivan keulaan ja seurasi katseellaan vihre‰vaahtoisten aaltojen liikett‰ ja lokkien valkoisia siipi‰, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa. Ester istui hetken liikkumattomana penkill‰; pari kertaa katsahti h‰n Bengtiin p‰in, mutta kun t‰m‰ ei liikahtanut, h‰n nousi ja meni alas hyttiin. Tultuaan sis‰‰n, h‰n heitti hatun pˆyd‰lle, istui sohvalle, k‰tki kasvot k‰siins‰ ja koetti selvitell‰ ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta koko h‰nen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. ƒskeisen keskustelun kaiku kiiri h‰nen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja, ‰‰nensointuja, joskus lempeit‰ ja helli‰ kuin sulosoitto, joskus vihlovia ja j‰‰kylmi‰, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sek‰ hyv‰iliv‰t ett‰ haavottivat... Mit‰ t‰m‰ kaikki merkitsi? Oliko se vain mielikuvituksen houreita, oliko h‰nelt‰ haihtunut satumainen tunnelma, jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... ƒkki‰ h‰lveni h‰mment‰v‰ pimeys h‰nen ymp‰rilt‰‰n, ja yksi ainoa selv‰ ajatus tunki h‰nen syd‰mens‰ l‰pi: "h‰n tahtoo p‰‰st‰ ‰idist‰, h‰n h‰pee h‰nt‰, koko h‰nen kauniin huolenpitonsa, h‰nen suurenmoisen anteliaisuutensa takana piilee vain ylpeytt‰ ja itsekkyytt‰... Mutta onko se mahdollista, enkˆ ole kuullut ja n‰hnyt v‰‰rin, voiko kantaa sellaista ylevyyden ja jalouden kuvaa kuin h‰n -- ja samalla olla niin kurja ja halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!" Vaikeroiden k‰tki h‰n kasvonsa viel‰ syvemm‰lle k‰siins‰. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi h‰n pime‰ss‰, suljettujen silm‰luomiensa takaa, n‰hnyt ihmeellisen n‰yn: aurinko laski synk‰sti raskaisiin, tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui t‰ll‰ hetkell‰, jotain katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mik‰? -- el‰m‰niloko, vaiko usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli h‰nen rakkautensa elinehto?... Kuinka kauan h‰n n‰in istui, ei h‰n tiennyt; oli kuin olisi p‰ivi‰ vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui h‰nest‰ kaikki, niin kaukana olivat eiliset tapahtumat. H‰n nousi ja katseli itse‰‰n kuvastimessa. H‰n oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet n‰kyiv‰t selvin‰ ja silm‰t olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi surun h‰m‰ryys ne ‰kki‰ t‰ytt‰nyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin suuresti muuttaa", ajatteli h‰n v‰risten. H‰n paneutui sohvalle ja k‰‰riytyi saaliin, sill‰ h‰nt‰ paleli l‰mpimyydest‰ huolimatta, Sitten k‰‰ntyi h‰n sein‰‰n p‰in ja sulki silm‰ns‰, "ƒiti, rakas ‰iti!" toisteli h‰n lapsellisesti valittaen. Ja h‰nen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydell‰ kiert‰‰ ‰idin kuvan ymp‰rill‰. "Rakas ‰iti-raukkani, kuinka olet saanut k‰rsi‰ ... aina, aina ... ja nyt, kun luulin, ett‰ el‰m‰si tulee niin valoisaksi... Onko kˆyhyys h‰pe‰ ... onko h‰pe‰, ett‰ on kielt‰ytynyt, rakastanut ja raatanut, niinkuin sin‰?... Oi kuinka h‰n saattoi tahtoa erottaa meit‰ ... min‰, joka nyt juuri voisin tehd‰ sinut niin onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole mahdollista ... ehk‰..." Ja kun h‰n n‰in oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrell‰ yh‰ti saman asian ymp‰rill‰, k‰vi h‰nen niinkuin aina ennen lapsena, kun h‰n mielipahan vuoksi oli itkenyt itsens‰ v‰syksiin: h‰n nukahti. Ja nukkuissa katosivat h‰nen piirteist‰‰n el‰m‰n surujen j‰isten tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui puolihymyyn, h‰n nukkui kuin lapsi, syv‰n levon onni ilmeess‰‰n. Sill‰ v‰lin istui Bengt yh‰ kannella, tupakoi ja luki sanomalehti‰. Kiihke‰n tyytym‰ttˆmyyden, jota h‰n ensin oli tuntenut, kun h‰nt‰ Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui h‰n pian karkottamaan, varma kuin h‰n oli siit‰, ett‰ ennemmin tai myˆhemmin oli voittava. H‰n ei yleens‰ kauan s‰ilytt‰nyt ep‰mieluisia vaikutelmia ja tunnelmia; h‰nen tahtonsa oli siksi voimakas ja h‰n oli lapsuudesta saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mik‰ h‰nelle oli mieluista, ja syrj‰ytt‰m‰‰n kaiken, mik‰ vaikutti p‰invastoin, ett‰ h‰n myˆs tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan samoin. Muistot ja ajatukset, jotka h‰nt‰ vaivasivat, h‰n h‰ik‰ilem‰tt‰ karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle h‰n sill‰ hetkell‰ tahtoi antautua. Lopetettuaan lukemisensa kulki h‰n jonkun aikaa rupatellen kapteenin kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selv‰sti n‰kyviin; voi p‰‰tt‰‰, ett‰ puolentunnin per‰st‰ oltiin perill‰. Bengt arveli, ett‰ oli aika menn‰ Esterin luo ja kertoa, ett‰ pian oltiin Ruotsissa. Ester ei her‰nnyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, v‰symys, mielenliikutus, koneen nukuttava jymin‰ olivat tuudittaneet h‰net syv‰‰n uneen. Bengt seisoi hetken sohvan ‰‰ress‰ ja katseli vaimoaan. Esterin lempe‰ kauneus, jota uni viel‰ oli lis‰nnyt, oli h‰nest‰ kuin ihana n‰ky unelmain tai satujen maailmasta. "Olen h‰nen t‰htens‰ uhrannut niin paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni s‰ilytt‰‰", ajatteli h‰n ja h‰nen huulensa vavahtivat ja silm‰t kostuivat, "mutta vaikka uhri olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se viel‰ kerran tehd‰, niin tekisin sen h‰nen t‰htens‰!" H‰n kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon h‰nen huulilleen ja kuiskasi: "her‰‰, pikku unikeko, kohta olemme kotona!" Ester avasi nopeasti silm‰ns‰, niiss‰ oli sama helmihohde kuin her‰‰v‰n lapsen silmiss‰, ja h‰n vilkaisi ymp‰rilleen h‰mm‰stynein, puoli-unisin katsein. Kun h‰n n‰ki Bengtin, joka nauraen seisoi h‰nen edess‰‰n, hymyili h‰n h‰nelle, pudisti p‰‰t‰‰n, hieroi silmi‰‰n ja, lapsellisen unisesti ojentaen k‰tens‰, kietoi ne h‰nen kaulaansa. Mutta samassa muisti h‰n kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli lausuttu. Ja syv‰ tuska tunki h‰nen koko olentonsa l‰pi -- jotain oli turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eik‰ se koskaan en‰‰ ollut kukkiva niinkuin muinoin... Ja sill‰ v‰lin kuin Bengt sulki h‰net syliins‰, upotti h‰net hyv‰ilyihins‰ ja rajattomasti nautti, niinkuin ehj‰, voimakas luonne nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteri‰ tunne-ihmisen sielunel‰m‰n omituinen s‰rˆisyys. Ja syv‰lt‰, kiihtyneitten tunnelmainsa alta, h‰n kuuli kuin vangitun, suruisen lintusen valitusta: "koskaan en en‰‰ voi olla iloinen, kuten ennen -- kev‰‰n ja unelmain aika on ohitse!" N‰it‰ ajatellen astui h‰n j‰lleen Ruotsin maalle, jonka h‰n niin toivehikkaana oli j‰tt‰nyt. H‰n oli kokenut paljon el‰m‰n huolia, kˆyhyytt‰, sairautta, kiusauksia, mutta h‰n ei ollut koskaan ennen tuntenut niit‰ pistoksia, jotka saavat sisimp‰mme vuotamaan verta; ensi kerran n‰ki h‰n pisaran omaa syd‰nvertaan valuvan, ja h‰n vapisi t‰t‰ uutta tuskaa. Ehk‰ h‰n nyt vasta oli oppiva ymm‰rt‰m‰‰n, mit‰ on _el‰‰_ sen kautta, ett‰ h‰n nyt oppi _k‰rsim‰‰n_? VII. Esterin ‰iti oli valmistanut tyt‰rt‰‰n siihen, ett'ei h‰n aikonut olla asemalla vastassa; sinneh‰n tuli niin monta rikasta ja ylh‰ist‰, joiden joukkoon h‰n ei sopinut, ja h‰n nautti mieluummin tapaamisen ilosta pieness‰ asunnossaan Kaivokadun varrella, miss‰ eiv‰t ylpe‰t tai v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰t katseet heit‰ voineet h‰irit‰. Esterill‰ ei siis ollut syyt‰ tuntea pettymyst‰; mutta kun juna pys‰htyi asemasillan luo ja h‰n kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat h‰net ja Bengtin tervetulleeksi, ei n‰hnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli h‰n v‰h‰ll‰ purskahtaa itkuun. H‰net valtasi ‰kki‰ yksin‰isyyden tunne, joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun syd‰n tuntee olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. H‰nell‰ ei ollut ket‰‰n, ei niin ket‰‰n; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heid‰n ymp‰rill‰‰n, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka ker‰si heid‰n tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, v‰kijoukko, joka oli kokoontunut aseman edustalle ja tˆllisteli, kuin olisi kuningas ollut tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eik‰ h‰nen. Mutta eikˆ se, mik‰ oli Bengtin, myˆs ollut Esterin, vai oliko heid‰n v‰lilleen jo syntynyt juopa? H‰n muisti, kuinka luottavasti h‰n matkalle l‰htiess‰ oli puristautunut Bengti‰ vasten ja huolimatta surustaan, kun h‰nen oli luovuttava ‰idist‰, tuntenut, ett‰ Bengt oli h‰nelle kaikki kaikessa; h‰nt‰ v‰risytti, kun tuo ihmeellinen yksin‰isyydentunne, joka h‰net valtasi, paljasti h‰nelle erotuksen silloisen ja nykyisen v‰lill‰... Hajamielisen‰ ja vaivoin hilliten kyyneleit‰‰n astui h‰n uuden kotinsa kynnyksen yli, miss‰ liuta palvelijoita tervehti h‰nt‰ ja Bengti‰, miss‰ suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen hohtivat kauneuttaan kes‰p‰iv‰n lempe‰ss‰ loisteessa. Ester silm‰ili kaikkea tuota elottomin katsein; h‰nen mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet kasvot, tyˆss‰ kulunut k‰si, joka taisi hyv‰ill‰ ja lohduttaa, niinkuin vain ‰iti voi, ja h‰n ik‰vˆi sit‰ hillitsem‰ttˆm‰n kiivaasti kuin sairas lapsi. Bengt sit‰ vastoin oli loistavalla tuulella, niin ett‰ se riitti peitt‰m‰‰n Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli k‰ynyt h‰nen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia, hyvi‰ asiakirjeit‰ oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti, taloudenhoitajatar, j‰rjest‰nyt mit‰ huolellisimmin, ja hyv‰ksi lopuksi ei ollut mit‰‰n, joka muistuttamalla kˆyh‰st‰ kodista tuolla Kaivokadun varrella olisi h‰irinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei n‰ytt‰nyt lainkaan huomaavan, ett‰ Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta p‰iv‰llispˆyd‰ss‰ h‰n ‰kki‰ kylm‰ll‰, v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰ kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikˆ jokin sinua miellyt‰, n‰yt‰t niin kalpealta ja ep‰suosiolliselta?" "P‰‰t‰ni s‰rkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyill‰, "mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta rautatievaunuissa." "Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylm‰sti, "on parasta, ett‰ huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itse‰si. Rouvat, jotka joka asiasta saavat p‰‰ns‰rky‰, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti tulee ep‰illeeksi, ett‰ he k‰ytt‰v‰t sit‰ h‰t‰keinona, kun tahtovat jotain peitell‰ tai p‰‰st‰ jostain..." T‰ll‰ kertaa ei Ester punastunut, h‰n kalpeni ja vastasi totisesti: "Minun p‰‰t‰ni todellakin s‰rkee, Bengt." "Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enh‰n luullutkaan, ett‰ sinun tarvitsi turvautua h‰t‰valheeseen. Sanoin vain, ett‰ inhoan p‰‰ns‰rkyisi‰ rouvia ja ett‰ kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna l‰het‰mme noutamaan neiti Anderssonia; h‰n hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen nyrj‰ytt‰nyt, ja h‰n kyll‰ poistaa p‰‰ns‰rkysi." Ester ei vastannut; h‰n tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille, ett'ei h‰nell‰ melkein koskaan ollut p‰‰ns‰rky‰, mutta ett‰ kokonaisen yˆn unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet h‰net pahoinvointiseksi. Heti p‰iv‰llisen j‰lkeen, niin pian kuin Bengt oli pist‰ytynyt huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester ‰itins‰ luo. Matkalla p‰‰tti h‰n vaieta kaikesta ja n‰ytt‰‰ iloiselta ja tyytyv‰iselt‰ -- mutta kun h‰n lep‰si ‰idin syliss‰, kun h‰n tunsi ‰idin hellyyden virvottavana l‰mpˆn‰ k‰‰riytyv‰n syd‰mens‰ ymp‰rille, silloin ei h‰n voinut hillit‰ itse‰‰n, vaan kyyneleet alkoivat valua. Rouva Hermanson oli vaiti; h‰n antoi Esterin itke‰ loppuun ja silitti vain hyv‰illen h‰nen poskeaan ja tukkaansa. Kun Ester oli kuivannut kyyneleens‰, tunsi h‰n, ett‰ h‰nen t‰ytyi selitt‰‰ ‰idille syy itkuunsa. Mutta h‰n puhui niin varovasti kuin suinkin; h‰n ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan muuttamisesta, sill‰ h‰n ei tahtonut alentaa h‰nt‰ ‰idin silmiss‰ ja tarpeettomasti loukata t‰t‰. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa, sanoi h‰n kyyneltens‰ syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden olla h‰nen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella h‰nen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson puolustaa Bengti‰ ja sanoi, ett‰ Esterille, nuorelle ja kokemattomalle, tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyˆdyksi, jos h‰n vain osasi asettua oikeaan asemaan heid‰n suhteensa. Ja kun he n‰in olivat hieman n‰ytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin tyytyv‰iselt‰ ja onnelliselta Ester n‰ytti, kun h‰n istui ‰idin vieress‰ ja kertoi matkastaan, aina silloin t‰llˆin keskeytt‰en puheensa lapsellisen hell‰sti ‰iti‰ hyv‰ill‰kseen. Ester unohtui niin kauaksi aikaa ‰idin luo, ett‰ kun h‰n h‰t‰isen‰ ja levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyˆnyt yhdeks‰n. H‰n vallan pel‰styi huolimattomuuttaan ja p‰‰tti, ett'ei sellainen en‰‰ ollut toistuva. Mutta Bengti‰k‰‰n ei n‰kynyt, ehk‰p‰ oli h‰nkin ollut "huolimaton". Siin‰ toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili albumia ja tunsi itsens‰ sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia h‰n odotti Bengti‰; sitten soitti h‰n palvelijaa ja kysyi, tokko t‰m‰ tiesi, tulisiko konsuli kotiin illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ konsuli oli l‰htenyt ulos heti yhdeks‰n j‰ljest‰, mutta ei ollut sanonut mit‰‰n. Ester h‰pesi palvelijoita eik‰ tiennyt, pitikˆ h‰nen odottaa Bengti‰ vai eikˆ -- viimein rohkaisi h‰n mielens‰ ja pyysi itselleen teet‰. Niin nopeasti kuin suinkin joi h‰n pari kulausta ja sˆi voileiv‰n; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin h‰nt‰ vaivasi palvelija, joka vartioi h‰nen joka liikett‰‰n ja asetti h‰nen tuolinsa paikoilleen sek‰ h‰nen istuutuessaan ett‰ h‰nen noustuaan. Voi, tuo kauhea pakko, nuo siet‰m‰ttˆm‰t, naurettavat kahleet -- pitikˆ h‰nen t‰st‰ l‰hin aina niit‰ kantaa? Miksi h‰n ei ollut kaikkea t‰t‰ huomannut, kun h‰n pari kertaa lyhyell‰ kihlausajallaan oli ollut p‰iv‰llisill‰ Bengtin luona? Mutta sit‰ varten ei ole silm‰‰, kun el‰‰ toivojen ja rakkauden unelmamaassa... Sek‰ ruumiiltaan ett‰ sielultaan v‰syneen‰ meni h‰n makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen p‰‰sty‰‰n. H‰n her‰si vasta, kun aamuaurinko valahti sis‰‰n uutimen raosta; h‰n nousi kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli h‰mm‰styneen‰ ymp‰rilleen. H‰n silm‰si kelloa -- l‰hemm‰ yhdeks‰n, aamiaisaika! -- pel‰styneen‰ hyp‰hti h‰n s‰ngyst‰ ja pukeutui nopeasti, sill‰ h‰n ei mielell‰‰n olisi tahtonut uudistaa eilist‰. Kun h‰n kohtasi Bengtin aamiaispˆyd‰ss‰, sykki h‰nen syd‰mens‰ levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime p‰iv‰in kokemus jo tehnyt h‰nen mielens‰. Mutta pelko oli turha; Bengt ei n‰ytt‰nyt lainkaan tyytym‰ttˆm‰lt‰, h‰n tervehti hell‰sti ja ritarillisesti, suuteli h‰nen k‰tt‰‰n ja kysyi, oliko h‰n nukkunut hyvin. "Rakas pikku Ester", sanoi h‰n hetken per‰st‰ ja pudisti h‰nelle sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin h‰iritsi silm‰in synkk‰ ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota, kuten sin‰ eilen, sanomatta, minne menee..." Esterin poskille nousi kiivas puna. "Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain ‰idin luo..." Bengt keskeytti h‰net ylh‰isell‰ k‰denliikkeell‰. "Kyll‰ min‰ tied‰n vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene muualle, kuin minne h‰nell‰ on oikeus menn‰. Otinkin asian levollisesti ja menin tieheni, min‰kin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, ett‰ nuori, vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, ett‰ otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teid‰n pikku armonne!" H‰nen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi veitikkamaisella ‰‰nell‰, ei ollut vihaa eik‰ vastenmielisyytt‰, mutta Esterist‰ tuntui, kuin olisi rautak‰si puristunut h‰nen hennon, vapisevan ranteensa ymp‰rille. Mutta h‰n koetti ottaa kaikki leikillisesti ja nauraa, h‰nkin, k‰tke‰kseen, kuinka ep‰mieluiselta t‰m‰ keskustelu, n‰in palvelijan l‰sn‰ollessa, h‰nest‰ tuntui. Mutta n‰ytti silt‰, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain kourallinen ilmaa, sill‰ h‰n jutteli koko aamiaisajan kaupungin perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa varottaa h‰nt‰ yskim‰ll‰ ja vilkuttamalla silmi‰‰n, mutta turhaan. Viimein alkoi h‰n melkein uskoa, ett‰ palvelijat ovat erityinen rotu, joka ei kuule eik‰ n‰e, ja ett‰ parhaimman lajin heist‰ t‰ytyy antaa tehd‰ korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta h‰nt‰ typistet‰‰n... "Erikson mahtaa olla kuuro tai tyls‰mielinen", sanoi h‰n viimein, kun he hetkisen olivat yksin. "Miksi niin?" "Oh, sin‰h‰n juttelet h‰nen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua muuta kuin uskotuilleen..." "Ah, mit‰ turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on h‰n nyt muutellut lautasiani, kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta mit‰ h‰n kuulee, se menee korvasta sis‰‰n, toisesta ulos. H‰nen t‰htens‰ ei sinun tarvitse mill‰‰n tavoin sitoa itse‰si. Ole, niinkuin ei h‰nt‰ olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, ett‰ h‰n on huonekalu, automaatti..." Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui h‰neen kiusottavasti. H‰n muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa tyˆv‰est‰, sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja mink‰ haaveksivan innostuksen Bengt silloin her‰tti h‰ness‰ suurenmoisilla, vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui h‰nt‰ vastap‰‰t‰ ja ylenkatseellisesti vertasi l‰himm‰ist‰‰n huonekaluun, joka ei n‰e eik‰ kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyv‰ Bengt oli tyˆmiehilleen, h‰n tiesi, ett'ei heill‰ miss‰‰n ollut parempia oloja kuin VÂngan sahalla. Kuinka voi ihmisess‰ ilmet‰ sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskˆ, halu olla kaikessa ensimm‰inen, sekˆ h‰net sai pit‰m‰‰n huolta noista ihmisist‰, joita h‰n itse asiassa halveksi? Monta p‰iv‰‰ vieri kotiintulon j‰lkeen eik‰ Bengt lainkaan kosketellut ehdotustaan Esterin ‰idin ja t‰din tulevaisuudesta. Ester milt'ei toivoi, ett‰ Bengt pit‰isi asian ratkaistuna h‰nen vastarintansa vuoksi, sill‰ h‰n oli lujasti p‰‰tt‰nyt olla esitt‰m‰tt‰ ehdotusta ‰idille. H‰n tiesi, miten syv‰sti ‰iti loukkaantuisi, ja ero Esterist‰, joka oli ollut ja oli h‰nen el‰m‰ns‰ ainoa ilo, olisi h‰nen surmansa... Mutta er‰‰n‰ iltana, kun he illallisen j‰lkeen istuivat Bengtin huoneessa, t‰m‰ aivan ‰kki‰ ja niin v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti, kuin olisi ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka h‰n nyt vasta muisti, lausui: "No, mit‰ sanoi ‰itisi ehdotuksestani, ett‰ h‰n ja Martta t‰ti muuttaisivat yhteen asumaan?" Ester s‰ps‰hti, punastui ja kalpeni. H‰n mutisi jotain ja yritti ep‰toivoissaan olla muka niin huvitettu tyhj‰np‰iv‰isest‰ sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata. Mutta Bengt ei pit‰nyt odottamisesta, "No, mit‰ sanoi ‰itisi?" toisti h‰n, ottaen nen‰lasinsa ja armottomana katsellen Esteri‰. "Sill‰ tietysti lienet kertonut h‰nelle ehdotuksestani?" Ester nosti silm‰ns‰ sanomalehdest‰. H‰n katseli miest‰‰n suoraan silmiin pel‰stynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin hypnotiseerattu: "Tietysti..." "Ja mit‰ vastasi h‰n?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester loi silm‰ns‰ nopeasti maahan. "Emme me voi erota", ‰nkytti h‰n, "min‰ olen ‰idin ainoa ilo ... eth‰n hennone riist‰‰ sit‰ h‰nelt‰... Voit olla varma, ett'ei h‰n koskaan ole meille vaivoiksi..." Bengtin kasvot synkkeniv‰t kuin taivas ukkosilmalla. "Eih‰n t‰ss‰ ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo sanat ovat v‰hint‰‰nkin huonosti valitut; jos olisin helposti loukkaantuvainen, sanoisin, ett‰ ne olivat ilke‰mieliset. Tarjous, joka on hyv‰ntahtoisuudesta tehty, tulisi myˆs ottaa kauniisti vastaan. Mutta lupaan, ett'en puhu en‰‰ asiasta yht‰ v‰h‰n sinun kuin ‰itisi kanssa. Anna h‰nelle ja t‰dillesi, mit‰ he tarvitsevat el‰‰kseen huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin kaikki muu t‰ss‰ el‰m‰ss‰, joka meid‰n t‰ytyy k‰tke‰ maan poveen..." Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin oli h‰n valehdellut, sen lis‰ksi oli Bengt osannut ohjata heid‰n yhteentˆrm‰yksens‰ niin taitavasti, ett‰ h‰n oli tehnyt Esterist‰ milt'ei kiitt‰m‰ttˆmyyden ja ep‰hienouden hirviˆn sek‰ Bengtin ett‰ Esterin omissa silmiss‰. Ei h‰nelle viel‰ koskaan ollut sellaista sattunut, ei h‰n viel‰ koskaan ollut tuntenut t‰llaista h‰mment‰v‰‰ h‰pe‰‰ ja ep‰varmuutta, aivan kuin h‰n olisi kadottanut oman itsens‰. Mit‰ tuli h‰nen tehd‰, mit‰ sanoa! Varmaa vain oli, ett‰ h‰n oli n‰ytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut v‰‰nt‰‰ kaikki aseet h‰nen k‰dest‰‰n. H‰n istui kauvan liikkumattomana, kuin j‰hmettyneen‰. Bengt vajosi taas lukemiseensa ja v‰hitellen saivat h‰nen kasvonsa tavallisen tyynen, ylh‰isen ilmeens‰. Viimein, kun kello lˆi yhdeks‰n, her‰si Ester lamauksesta, joka h‰net oli vallannut, pyyhk‰isi pari kertaa k‰dell‰ otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella ‰‰nell‰: "Anteeksi, Bengt, jos k‰‰nsin pahaksi hyv‰n tarkotuksesi. Jumala tiet‰‰, ett'en sit‰ tahtonut..." Bengt katsahti ylˆs ja hymyili, hieman kylm‰sti, vaan ei silti ep‰yst‰v‰llisesti. "Meh‰n p‰‰timme olla en‰‰ puhumatta siit‰. Sin‰ ja ‰itisi saitte tahtonne t‰ytetyksi -- saatte myˆs kantaa seuraukset, ja min‰ pesen k‰teni. Sitenh‰n voivat kaikki olla tyytyv‰isi‰." "Etkˆ ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etk‰ pallollasi?" "'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat", vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemm‰ksi. Vaimoni tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei h‰nen ‰itins‰ toimiin. Jos h‰n mieluummin j‰‰ t‰nne, kuin muuttaa Tukholmaan ja nauttii apurahaa, jonka olen h‰nelle tarjonnut, niin enh‰n voi h‰nt‰ pakottaa. Ja nyt sanon viel‰ kerran, ett‰ t‰m‰n asian unhotamme emmek‰ puhu siit‰ en‰‰." Ester ei osannut mit‰‰n vastata; h‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n t‰ss‰ heid‰n ensimm‰isess‰ erimielisyydess‰‰n oli k‰rsinyt t‰ydellisen tappion. Bengtin oli onnistunut p‰‰st‰ taistelusta puhtain kilvin ja h‰ness‰ vallitsi ylev‰n anteeksiannon tunnelma; Ester sit‰ vastoin tunsi aivan kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmiss‰‰n kuin Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, ett‰ h‰n noin h‰ik‰ilem‰tt‰ oli valehdellut Bengtille? Niin, sit‰ h‰n ei itsek‰‰n tiennyt, h‰net oli yll‰tt‰nyt hurja pelkuruus, joka h‰ness‰ ‰kki‰ syntyi, ajatellessaan, ett‰ Bengt h‰net pakottaisi esitt‰m‰‰n ‰idille tuon loukkaavan ehdotuksen. H‰nen mieleens‰ muistui, ett‰ h‰n lapsena joskus saattoi valehdella, kun h‰n tahtoi p‰‰st‰ jostain ep‰mieluisesta, ja ‰idin oli ollut hyvin vaikea saada h‰nt‰ ymm‰rt‰m‰‰n, miten v‰‰rin sellainen oli. Mutta tultuaan t‰ysikasvuiseksi, ei h‰n tiet‰‰kseen koskaan ollut turvautunut edes h‰t‰valheeseen. P‰invastoin h‰n muisti, kuinka h‰n kerran, kun h‰n hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua, ep‰rˆim‰tt‰ oli luopunut siit‰ ja sanonut suoraan, mit‰ piti oikeana. Ja nyt oli h‰n melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt ajatella, antanut todellisen valheen p‰‰st‰ huuliltaan! Niinkˆ ehk‰ lienee, ett‰ suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkˆ n‰in turmiollisesti h‰neen vaikutti? Puhkeaisiko yhdysel‰m‰ss‰ Bengtin kanssa h‰nen olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka h‰n luuli kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa? Sin‰ hetken‰ h‰n tunsi, kuinka h‰nen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden muodon: kuinka siit‰ tuli salaper‰inen kauhu voimaa kohtaan, joka armottomana oli iskeytyv‰ h‰nen sielunel‰m‰‰ns‰ ja mullistava sen kokonaan... Ester alkoi pel‰t‰ Bengti‰, ei t‰m‰n itsevaltaisuutta, eik‰ siksi, ett‰ h‰n tiesi Bengtin aina p‰‰sev‰n voitolle heid‰n erimielisyyksiss‰‰n, vaan siksi, ett‰ Bengtin katse, Bengtin ‰‰ni oli saanut valheen luistamaan h‰nen huuliltaan niin keve‰sti ja liukkaasti, kuin k‰‰rme hiipii pensaikkoon... Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai h‰m‰r‰mmin p‰‰piirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen syvyydess‰ kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta: rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus raatelevat toisiaan usein n‰enn‰isesti levollisen pinnan alla. Bengtin ja Esterin v‰lill‰ muodostui t‰m‰ taistelu rikkirepiv‰n rajuksi. Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sit‰ vastoin, jonka sielu aina oli altis mietiskelyss‰ ja itsens‰tutkimisessa hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mit‰ ristiriitaisimpien mielentilojen v‰lill‰: velton alistuvaisuuden, kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin, viel‰p‰ her‰tti se h‰ness‰ milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ymp‰rille kutoutui synkk‰ ep‰toivo, tuskainen halu pid‰tt‰‰ rakkautta, joka oli h‰nelt‰ paeta... H‰n sai syvimm‰ll‰ tuskalla tuntea oman persoonallisuutensa s‰rkyv‰n toisen, voimakkaamman, mutta ei silti rikkaamman persoonallisuuden k‰siss‰, tuntea kadottavansa itsens‰, n‰hd‰ omien ominaisuuksiensa ik‰‰nkuin poistuvan koossapit‰v‰st‰ keskuksesta ja siirtyv‰n ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita piirteit‰, joita h‰n ei voinut pit‰‰ ominaan, vaan ainoastaan varjokuvina jonkun toisen piirteist‰. H‰n menetti Bengtin itsevaltiuden sortamana itsens‰ siihen m‰‰r‰‰n, ett‰ h‰nest‰ joskus oli, kuin ei h‰n olisi tuntenut omaa ‰‰nt‰‰n. V‰list‰ sattui, ett‰ h‰n istui kauan aikaa kysellen itselt‰‰n, tuliko h‰nen puhua vai olla ‰‰neti ja mit‰ sanoja h‰nen tuli k‰ytt‰‰, ja kun h‰n viimein avasi suunsa, tuntui h‰nest‰, kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin h‰nt‰ painosti, ett‰ h‰nest‰ oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin mietti Bengt, ett‰ Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja syvimm‰ss‰ syd‰mess‰‰n h‰n ajatteli, ett‰ kiitt‰m‰ttˆmin olento on se nainen, jolle on kaikki uhrannut. Harvoin heid‰n kesken oikeastaan sattui yhteentˆrm‰yksi‰; jos niit‰ olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehk‰ hiukan tyhjentynyt, ja velttous, joka nyt Esteriss‰ yh‰ vaan lis‰‰ntyi alituisista tappioista, ei olisi p‰‰ssyt niin suureksi. Ei, taistelu heid‰n luonteittensa v‰lill‰ tapahtui yht‰ hiljaa, kuin juuret maan k‰tkˆiss‰ levi‰v‰t ja tukahuttaen kiertyv‰t toisten ymp‰rille. Eik‰ Bengt rakkauden puutteesta tehnyt Esteri‰ niin onnettomaksi; h‰nen ajatuksensa risteiliv‰t t‰m‰n ymp‰rill‰ yht‰ hartaasti kuin kihlauksen ensi p‰ivin‰, h‰nen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja yll‰tyksi‰, sulkea h‰net hellyydenosotuksiinsa. H‰n ei voinut matkustaa pois kotoa, niin, tuskin menn‰ ulos tuomatta kotiintullessaan joitain lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta h‰nen rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilˆllisyyden ennemmin tai myˆhemmin h‰vi‰v‰ksi. Askel askelelta riisti h‰n Esterilt‰ kaiken erikoisleiman, viel‰p‰ senkin, mist‰ nainen viimeksi luopuu: oikeuden pukeutua ja j‰rjest‰‰ huoneensa oman persoonallisen aistinsa mukaan. Syvimm‰ss‰ syd‰mess‰‰n arveli Bengt, ett'ei Esterill‰ entisen halvan asemansa vuoksi saattanut olla sit‰ hienostunutta aistia, jota rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi h‰n -- mit‰‰n Esterille sanomatta, tekem‰tt‰ sit‰ edes selv‰ksi itselleen -- otti sen huolekseen, tilasi kankaita ja leninkej‰ Pariisista ja Tukholmasta ja h‰mm‰stytti Esteri‰ uusilla hatuilla, p‰‰llysvaatteilla, turkiksilla j.n.e. Ester k‰rsi t‰st‰ peitetyst‰, itsevaltaisesta sekaantumisesta persoonalliseen el‰m‰‰ns‰. H‰nen hieno vaistonsa sanoi, mik‰ oli siihen syyn‰, yht‰ selv‰sti, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut; ja siksi h‰n ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt h‰nelle tuhlasi, ja v‰list‰ h‰n suorastaan ik‰vˆi pumpulipuseroa tai huopahattua, aivan kuin lapsi ik‰vˆi p‰‰st‰ avojaloin juoksemaan metsi‰ ja maita. H‰nen luonteessaan oli jotain kesyttˆm‰st‰ linnusta, joka nyt v‰risten ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan... ƒidist‰ ja Esterin suhteesta h‰neen ei Bengt koskaan puhunut; h‰n oli mielest‰‰n tehnyt mit‰ jalomielisimm‰n ehdotuksen, ja kun se hyl‰ttiin, arveli h‰n, ett'ei asia en‰‰ h‰nt‰ liikuttanut. Ester sai antaa ‰idilleen mit‰ lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyv‰ns‰, h‰n sai myˆs mielens‰ mukaan k‰yd‰ t‰m‰n luona. Yksi asia h‰nen vain tuli muistaa: ett'ei h‰n koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytym‰ttˆmyytt‰, jossa tuntui olevan VÂngan rautaa ja ter‰st‰, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi Bengt ‰idin vain silloin, kun h‰n ja Ester olivat yksin; ja kun rouva Hermanson, tiet‰en, ett‰ Bengt mieluinten oli n‰kem‰tt‰ h‰nt‰ vieraanaan, v‰hitellen j‰i pois noista kutsuista, lakkasi Bengt pyyt‰m‰st‰ ja arveli t‰ydell‰ todella, ett‰ nyt oli taas h‰nen ylev‰ l‰hestymisyrityksens‰ hyl‰tty ja h‰n siis taisi pest‰ k‰tens‰ ja tuntea omantuntonsa puhtaaksi. Ei liioin koti voinut Esteri‰ el‰hytt‰‰; senkin hoitamisessa ep‰ili Bengt h‰nen kykyj‰‰n. H‰n oli antanut kaikkein vanhain palvelijain j‰‰d‰ paikoilleen; sek‰ h‰nen miespalvelijansa ett‰ taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja j‰lkim‰inen, Charlotte neiti, oli t‰ll‰ ajalla anastanut itselleen vallan, jota v‰hemm‰nkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin olisi ollut vaikea murtaa. Sill‰ Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mik‰ koskaan on hallinnut, olipa sitten vallan merkkin‰ kuningattaren valtikka tai vain soppakauha. H‰n ei antanut Esterin vilahdukseltakaan n‰hd‰ suunnatonta ylenkatsetta, jota h‰n tunsi t‰t‰ kohtaan; h‰n kohteli h‰nt‰ valtiattarenaan, niiasi syv‰sti ja kunnioittavasti, n‰ytti h‰nelle kaikki talon tavarat ja kysyi h‰nelt‰ aina: "Miten haluaa teid‰n armonne?" Mutta h‰n osasi asettaa kysymyksens‰ ‰‰rimm‰isen ilke‰sti, h‰n vallan n‰‰nnytti Esterin joka p‰iv‰ vetoamalla h‰neen, jolloin h‰n viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella paljastamaan tiet‰m‰ttˆmyytens‰ hienon talouden salaisuuksista. Ester oli tosin myˆs sangen sukkela ja h‰nt‰ olisi ehk‰ toisissa olosuhteissa huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei h‰ness‰ ollut el‰m‰nvoimaa eik‰ leikinteon halua, ja siksi tuli h‰n sanoneeksi tyhmyyksi‰, jotka her‰ttiv‰t vahingoniloa Charlotte neidiss‰, saapuivat parannettuina painoksina keittiˆˆn ja v‰hitellen riistiv‰t Esterilt‰ palvelijainkin silmiss‰ kaiken arvon. Kaupungilla alkoi kierrell‰ enemm‰n tai v‰hemm‰n todenper‰isi‰ huhuja Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterh‰n oli kuin pel‰stynyt lintunen, kun he yhdess‰ esiintyiv‰t, ja h‰nelle oli tullut tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi h‰n kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyv‰ksynyt, tai kuin olisi h‰n pel‰nnyt, ett‰ jotain oli tulossa. Eik‰ liioin Bengt n‰ytt‰nyt onnelliselta aviomiehelt‰; tosin h‰n aina kohteli Esteri‰ ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren l‰pi pujahti joskus silm‰ys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mit‰ h‰ness‰ liikkui. Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sit‰h‰n min‰ sanoin! Heid‰n t‰ytyi tulla onnettomiksi; eris‰‰tyisten ei pid‰ koskaan menn‰ kesken‰‰n naimisiin", niin kuului pysyv‰ kertos‰e kaupunkilaisten murhevirsiss‰ Bengtist‰ ja Esterist‰. Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heitt‰‰ p‰‰lt‰‰n luonnottoman pakkorˆijyn, jossa h‰n tuskaili, ja olla taas oma itsens‰ -- mutta h‰n sai melkein aina katua yrityksi‰‰n. Er‰iss‰ iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat k‰sitˆilleen salissa ja talon em‰nn‰n johdolla kiisteliv‰t p‰iv‰n kysymyksist‰ ja herrat pelasi whisti‰ viereisess‰ huoneessa, johtui puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksess‰. Pormestarinna luki ‰‰neen sit‰ koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteens‰, joka h‰nen piti saada ilmaista muille. Ester l‰mpeni sek‰ asian laadusta ett‰ muiden innosta, h‰n vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi ‰‰nens‰ sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi h‰n huomannut, ett'ei kell‰‰n ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteit‰ kuin Esterill‰, niinkuin h‰nell‰ yleens‰ oli useimmista asioista, vaikka ujous esti h‰nt‰ lausumasta ilmi, mit‰ h‰n ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti h‰n sek‰ ujoutensa ett‰ ep‰luulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta lapsellisen ylenm‰‰r‰isell‰ kiihkeydell‰ -- oman syv‰n, salaisen tuskansa pakosta -- eik‰ n‰hnyt, ett‰ Bengt joka oli liikaa herrain peliss‰ -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen h‰nt‰ nen‰lasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yh‰ ilke‰mpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester h‰net; h‰n s‰ps‰hti, h‰nen syd‰mess‰‰n tuntui kuin ter‰v‰ pistos, h‰nen silm‰ns‰ r‰v‰htiv‰t, h‰n pel‰styi, aivan kuin olisi n‰hnyt aaveen -- mit‰, mit‰ t‰st‰ oli seuraava? "Ja min‰", puuttui Bengt heti puheeseen, mit‰ ivallisimmin hymyillen, "ehdotan, ett‰ naiset, jotka _eiv‰t_ ole tuoneet mit‰‰n pes‰‰n, perustavat erityisen yhdistyksen ja k‰‰ntyv‰t kunink. Majesteetin puoleen pyynnˆll‰, ett‰ he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin ett'ei heid‰n tarvitsisi k‰rsi‰ inhottavain miesten sekaantumisista. Se olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava vaikutus!" Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat her‰ttiv‰t ep‰mieluisan tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, h‰mmentyiv‰t kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian. "Ja min‰ ehdotan", huudahti h‰n, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi huvitettuna ja tyytyv‰isen‰, "ett‰ kaikki herrat, jotka h‰vitt‰v‰t vaimonsa rahat peliss‰ ja juomisessa, muodostavat seuran ja k‰‰ntyv‰t myˆs H. Majesteettinsa puoleen pyynnˆll‰, ett‰ vaimot velvotettaisiin antamaan suurista tyˆpalkoistaan, kun on kysymyksess‰ niin jalo ja t‰rke‰ asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli miehist‰ johdonmukaisuutta, ja sit‰ kannattaa tosiaan ottaa huomioon!" "Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen. "Tai kun ritarilliset miehet sit‰ noudattavat", lausui pormestarinna ‰‰nell‰, johon tuli yh‰ enemm‰n vallatonta leikillisyytt‰ ja kiihtynytt‰ harmia. Bengt kumarsi j‰lleen. "Tied‰n naisten panevan suurta arvoa siihen, ett‰ saavat sanoa viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi Bengt hymyillen ja k‰‰nn‰hti koroillaan. "Ja min‰ -- min‰ teen niinkuin killepeliss‰, kun er‰s vissi kortti tuo ep‰mieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat k‰si‰‰n ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti p‰‰t‰‰n pudistaen, osotteeksi, ett‰ h‰n aikoi pit‰‰ ritarillisen p‰‰tˆksens‰. T‰m‰n pienen yhteentˆrm‰yksen j‰lkeen ei keskustelu en‰‰ sujunut. Vain ylpeys oli est‰nyt Esteri‰ purskahtamasta itkuun, ja h‰n istui hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat j‰‰kuorena h‰nen syd‰nt‰‰n. H‰n ei voinut j‰‰d‰ illalliselle, h‰n j‰tti talon rouvalle hyv‰sti ja meni pois, v‰litt‰m‰tt‰ Bengtist‰ ja ihmetyksest‰, jota h‰n her‰tti noin ‰kki‰ yksin‰‰n poistuessaan pidoista. "Ei, t‰t‰ ei saa jatkua", ajatteli h‰n, kun h‰n mielenliikutuksen ajamana kiivain askelin ja umpim‰hk‰‰n kuljeskeli katuja, "en voi el‰‰ t‰llaisen painon alla, en kest‰, ett‰ mies, jota kerran niin sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- min‰ tukehdun, menehdyn, sieluni n‰‰ntyy... H‰n ei ole se, miksi h‰nt‰ luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka h‰vitt‰‰ paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ el‰‰ h‰nen kanssaan ... en _voi!_ Oi, min‰ muistan tunteeni h‰nt‰ kohtaan, kun ensi kerran kohtasimme toisemme ihanana kev‰tp‰iv‰n‰ koulun edustalla ... ja h‰n tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, min‰ luulin silloin, ett‰ se hetki toteutti kaikki unelmani siit‰ miehest‰, jolle tahdoin lahjottaa rakkauteni... En ajatellut h‰nen rikkauttaan, en h‰nen asemaansa -- en edes antanut niille mit‰‰n arvoa. Min‰ en koskaan ajatellut kuin muut nuoret, ett‰ on muka onni tulla ylh‰iseksi ja rikkaaksi ... minun onneni oli vain h‰n, h‰n, h‰n! Eik‰ minusta tuntunut, ett‰ h‰n minun t‰hteni mit‰‰n uhrasi ... kaikki oli vain niin luonnollista, jos h‰n todella rakasti... Mutta rikkauden ep‰jumala, jota en kumartanut, kostaa ... h‰n vaatii oikeuttansa ... kun h‰n ei silloin meit‰ voinut erottaa, on h‰n nyt meid‰t erottanut... Oi Bengt, Bengt ... min‰ voisin itke‰ verta, kun ajattelen, miten kaikki muutamassa kuukaudessa on muuttunut...! "Mutta min‰kin kostan ... k‰yt‰n oman leivisk‰ni: kauneuteni, taiteilijalahjani ... min‰ voitan mainetta ja rikkautta, min‰kin ... niin ... sen teen ... min‰ karkaan h‰nen luotaan ... h‰n musersi rakkauteni ylpeydell‰‰n ja halveksimalla sit‰, mik‰ minulle oli kalleinta ja pyhint‰ ... min‰ muserran h‰net juuri sill‰, mihin h‰n pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain h‰nelle -- voi, niin syd‰mest‰ni, niin syd‰mest‰ni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi -- siten min‰ kostan ... tai sitten vaivun niin syv‰lle, etteiv‰t mitk‰‰n rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..." Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin h‰nen kiihtyneest‰, levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli h‰nt‰ kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli h‰n h‰ik‰isev‰, miesten suosion ymp‰rˆim‰ diva, milloin makasi h‰n junan alle musertuneena, milloin pakeni h‰n m‰‰r‰tˆnn‰ yˆss‰ ja pimeydess‰ -- mutta Bengtin ep‰toivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat h‰nen syd‰mens‰ v‰risem‰‰n tuskan- ja kostonriemusta... Mutta sin‰ yˆn‰ h‰n ei sent‰‰n toteuttanut ep‰toivoisia kostonajatuksiaan; ‰killinen v‰symys, niin suuri, ett‰ h‰n oli v‰h‰ll‰ pyˆrty‰, ajoi h‰net kotiin. Ihmeellist‰ kyll‰ ei h‰n pel‰nnyt kohdata Bengti‰; h‰nelle oli vallan yhdentekev‰‰, mit‰ Bengt sanoisi. "Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelkˆˆn minua sopimattomasta k‰ytˆksest‰ni, typeryydest‰ni, kˆyhyydest‰ni", ajatteli h‰n katkeralla pilkkahymyll‰, "tehkˆˆn mit‰ tahansa, kunhan h‰n vaan ei lyˆ minua, sill‰ silloin l‰hden _heti_!" H‰n soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti h‰mm‰styneen‰; h‰n oli juuri aikeissa l‰hte‰ herrasv‰ke‰‰n noutamaan. Ester sanoi tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui h‰n uneen, nuoruuden uneen, jonka syvyyteen peittyv‰t katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset... H‰nen suureksi h‰mm‰styksekseen ei Bengt seuraavana p‰iv‰n‰ lainkaan puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi h‰n edellist‰, p‰iv‰‰, kysyen ter‰v‰sti ja lyhyesti: "Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin ‰kki‰ poistuit?" "Niin", vastasi Ester yht‰ lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi." "Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyv‰ ja ilmota minulle, ett‰ tied‰n tulla mukaasi; n‰ytt‰‰ pahalta, ett‰ menet yksin", jatkoi Bengt ‰skeiseen ter‰v‰‰n tapaansa. "Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksin‰isyys on paras l‰‰ke." Bengt ei vastannut, eiv‰tk‰ he en‰‰ palanneet t‰h‰n aineeseen. Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa j‰lkeen suurenlaiset pidot. Tosin oli h‰nell‰ ja Esterill‰ tuttavuuksiensa t‰hden ollut useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut p‰‰st‰ pelosta, miten h‰nen vaimonsa kykenee esiintym‰‰n em‰nt‰n‰, mutta nyt oli kysymys suurista p‰iv‰llisist‰ muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa VÂngan tehdasta. T‰ll‰ kertaa ei Esteri‰ haluttanut antaa Charlotte neidin esiinty‰ talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut, siten paljastaen juovan, jonka h‰n enemm‰n tai v‰hemm‰n itsetietoisesti aina n‰ki Esterin ja sukunsa v‰lill‰, olivat saaneet Esterin ep‰toivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat j‰nteeseen ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niit‰ ensimm‰iseen mahdolliseen asiaan, mik‰ tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain t‰llaista sattui. Mieluinten olisi h‰n tahtonut k‰ytt‰‰ kiihtynytt‰ tarmoaan pako- tai itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja niin h‰n sitten vallan ep‰runollisesti k‰ytti sen p‰iv‰llisen aikaansaamiseksi. Mutta ei siin‰ ollut vain proosaa, sill‰ kaiken alla oli halu uhmata Bengti‰, n‰ytt‰‰, ett‰ jos h‰n, Ester, vain tahtoi, voi h‰n kilpailla Bengtin ylpe‰n suvun kanssa ja voittaa rˆyhke‰n palvelijalauman, jolla Bengt h‰nt‰ kiusasi. Nyt syntyi j‰nnitt‰v‰ ottelu Esterin ja Charlotte neidin v‰lill‰. Ester menetteli yht‰ viekkaasti, kuin h‰nen vihollisellaan oli tapana tehd‰. H‰n k‰ytti samoja keinoja, ei tehnyt mit‰‰n varomattomia hyˆkk‰yksi‰, houkutteli Charlotte neidin selitt‰m‰‰n suunnitelmansa erikoisseikkoja myˆten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nˆyr‰n‰ k‰ytˆkselt‰‰n, ett‰ asianomainen tuli mit‰ paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli koonnut kyllin aineksia, jotka h‰nen nopea k‰sityksens‰ ja hyv‰ muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietol‰hteiksi, otti h‰n valtioviisaasti koko johdon k‰siins‰ ja sovitti yhteen tietonsa vallan erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon s‰‰ntˆjen mukaisesti. Sanomattoman taitavasti sys‰si h‰n Charlotte neidin valta-istuimelta, jolla t‰m‰ niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui itse h‰nen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi h‰mm‰styksest‰: mit‰ t‰m‰ oli, mik‰ kissankynsi niin ‰kkiarvaamatta pistihe n‰kyviin? Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta rajattomaksi h‰mm‰styksekseen kohtasi h‰n Esteriss‰ ensi kerran _rouva Falkensternin_, johon eiv‰t h‰nen ter‰vimm‰t, paraimmatkaan aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti n‰kyv‰‰ tappiota k‰rsinyt, olivathan h‰nen tietonsa onnistuneitten p‰iv‰llisten pohjana; mutta h‰n oli k‰rsinyt sis‰isen tappion, siit‰ ei ep‰ilyst‰k‰‰n, ja ett‰ Ester t‰m‰n j‰lkeen kohosi arvossa h‰nen silmiss‰‰n, sen huomasi siit‰, ett‰ Charlotte neiti, joka t‰h‰n asti oli pit‰nyt Esteri‰ "kilttin‰ ja hyv‰n‰", t‰m‰n muistorikkaan yhteentˆrm‰yksen j‰lkeen aina hyv‰ntahtoisesti kuvaili h‰nt‰ sanoilla: "ilke‰, ahne ja riidanhaluinen". Mutta p‰iv‰lliset onnistuivat loistavasti; ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljens‰ kodissa eik‰ suinkaan v‰hinten h‰nen nuorta puolisoaan, jonka kauneus aiheutti heid‰n puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan s‰teili. Juuri tuollainen tuli h‰nen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja h‰nen k‰ytˆksess‰‰n miellytti h‰nt‰ juuri tuo hieman hillitty s‰vy, jota oli Esterin iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mit‰ v‰litti h‰n h‰nen kˆyhyydest‰‰n ja alhaisesta syntyper‰st‰‰n? Ne h‰n oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helin‰ss‰ ja katsellessaan tuota tenhoavaa nuorta naista edess‰‰n... Mutta Ester ei unohtanut; h‰n tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin hurmaantunut, ihastunut katse h‰nt‰ kohtasi... Illalla, vieraitten menty‰, veti Bengt Esterin kiihke‰sti syliins‰, suuteli h‰nt‰, huomaamatta, miten vastahakoiset h‰nen huulensa olivat, ja huudahti riemastuneena: "Sin‰ olet t‰n‰‰n n‰ytt‰nyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, ett‰ sinussa olisi niin paljon hienoa maailmannaista." "Oh, n‰yttelij‰t‰rh‰n minussa vain pilkisti esiin -- min‰ voin n‰ytell‰, mit‰ osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui h‰nen syleilyst‰‰n, kylm‰sti nauraen. Bengtin kasvot synkkeniv‰t. H‰nt‰ inhotti kuulla sanaa "n‰yttelij‰t‰r" Esterin nimen yhteydess‰; sen tiesi Ester, mutta nyt oli h‰n sill‰ mielell‰, ett‰ h‰nt‰ huvitti k‰ytt‰‰ sit‰. "Tarkotatko siis, ettet tuntenut yst‰v‰llisyytt‰, jota osotit vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sit‰?" "Kyll‰ min‰ sit‰ tunsin -- mutta n‰yttelij‰n tavalla. Luuletko sin‰, ett‰ taiteilija voi esitt‰‰ osaansa tuntematta johonkin m‰‰rin sit‰, mit‰ h‰n n‰yttelee?" vastasi Ester samalla kylm‰ll‰ naurulla. "No, siin‰ tapauksessa voin vain taputtaa k‰si‰ ja sanoa, ett‰ n‰yttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti, johon Ester vastasi samoin kumartaen. Mutta kev‰‰mp‰n‰ sattui jotain, joka muutti sek‰ Esterin ett‰ Bengtin el‰m‰n: Esterin piti tulla ‰idiksi. Samana hetken‰, kun se k‰vi Esterille selv‰ksi, oli kuin olisi kaikki katkeruus haihtunut h‰nen sielustaan, kuin ei h‰ness‰ olisi ollut sijaa muulle kuin ‰‰rettˆm‰lle, valtavalle onnellisuudelle. H‰n joutui taas keskelle kuohuvaa el‰m‰‰, jonka h‰n jo synk‰ss‰ ep‰toivossaan oli puoliksi hyl‰nnyt. Taas kulki h‰n ik‰‰nkuin ihmemaassa, taas oli h‰nen koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervist‰ satu-usvista kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski h‰nelle niin kauniita, ihmeellisi‰ tarinoita: pienist‰, puhtoisista lapsenjaloista, joihin h‰n sai painaa huulensa, kirkkaista silmist‰, joiden katse oli h‰nelle tuttu vanhastaan, sill‰ olihan siin‰ sielua h‰nen sielustaan, ajatuksia h‰nen ajatustensa merest‰; niin, pienest‰ prinssist‰ se kertoi, joka oli el‰v‰ kaukana el‰m‰n suruista, ylh‰isell‰ vuorenhuipulla, aurinkoisessa onnenlinnassa... Ei h‰n tuntenut en‰‰ omaa tuskaansa; se, mik‰ ennen oli h‰nt‰ vaivannut, ei en‰‰ h‰nt‰ voinut haavottaa, ja suuri, riemuava onni, joka t‰ytti h‰nen rintansa, veti h‰nt‰ j‰lleen Bengtin puoleen t‰ynn‰ rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan... Mutta h‰nen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja heitti h‰net tautivuoteelle. H‰n ontui aivan haudan partaalle, ja ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti h‰nen henkens‰. Kun h‰n monta kuukautta k‰rsitty‰‰n nousi tautivuoteelta, jonka h‰n luuli ja viel‰p‰ toivoikin olevan viimeisens‰, oli h‰nen ruumiinsa kuin varjo ja h‰nen sielunsa vaipunut synkk‰‰n mietiskelyyn. H‰nest‰ oli julmaa palata el‰m‰‰n, eik‰ vain siksi, ett‰ h‰nen ihana kev‰t-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, ett‰ h‰n aavisti t‰m‰n armottoman taudin ainiaaksi riist‰neen h‰nelt‰ toivon tulla ‰idiksi, vaikka h‰n ei uskaltanut kysy‰ sit‰ l‰‰k‰reilt‰. Ei h‰n juuri n‰ytt‰nyt tunteitaan, h‰n ei koskaan puhunut t‰st‰, mutta h‰nen syd‰mens‰ kuohui tuskaa ja katkeruutta. H‰n ei _voinut_ taipua; h‰n ei edes vilahdukseltakaan n‰hnyt Jumalan johtoa siin‰, mit‰ oli tapahtunut, h‰n n‰ki vain kovan, s‰‰lim‰ttˆm‰n kohtalon, jonka armottomat iskut kerta toisensa j‰lkeen sattuivat h‰neen. Ainoastaan joskus, kun h‰n istui ‰itins‰ luona ja itki h‰nen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus. Suru k‰vi suloiseksi ja aavistuksena hiipi h‰nen sieluunsa ajatus, ett‰ kaiketi t‰m‰n kauhean onnettomuuden takana _t‰ytyi_ lˆyty‰ jotain, lˆyty‰ tuota rakkautta, josta ‰iti niin usein puhui... Se, mit‰ oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin ja Esterin v‰lill‰; molemmat surivat ehk‰ yht‰ syv‰sti tuota pient‰ olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin el‰m‰ ehti virrata sen j‰seniss‰, mutta umpimielisi‰ ja suljettuja kuin he olivat, eiv‰t he koskaan puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja alakuloinen, mutta v‰hitellen tuli h‰n entiselleen, palasi vanhoihin tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitk‰n sairauden aikana oli h‰n hyvin hell‰ h‰nt‰ kohtaan; mutta h‰nen t‰ydellisen avuttomuutensa t‰hden, jonka suru ja el‰m‰‰nkyll‰‰ntymys synnyttiv‰t, sai Bengt viel‰ enemm‰n valtaa h‰nen ylitsens‰. H‰nell‰ ei ollut en‰‰ muuta omaa kuin surunsa; se oli h‰nen, sen k‰tki h‰n pelokkaana Bengtin katseilta, sen valtijaaksi ei t‰m‰ ikin‰ ollut p‰‰sev‰. Muutoin sai Bengt sanoa mit‰ tahtoi, muuttaa h‰net minne halusi ja j‰rjest‰‰ heid‰n el‰m‰ns‰ mielens‰ mukaan. Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsek‰s, jos h‰n kertaakaan olisi tullut ajatelleeksi, ett‰ Bengtkin ehk‰ k‰rsi, ja jos tuo ajatus olisi saanut h‰net avaamaan Bengtin syd‰men suljetun oven, olisi h‰n hyvin suuresti h‰mm‰stynyt n‰kemist‰‰n. Jos h‰n myˆh‰‰n illalla olisi voinut n‰kym‰ttˆm‰n‰ hiipi‰ Bengtin luo ja n‰hd‰ synk‰n ilmeen, joka levisi h‰nen kasvoilleen, kun h‰nen ei tarvinnut pel‰t‰ ihmisten katseita, ei Ester ikin‰ olisi sit‰ unohtanut. Sill‰ pitkin‰ ˆin‰, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli vaipunut taudistaan toipuvan syv‰‰n uneen, valvoi Bengt suru syd‰mess‰‰n. Kyll‰ Ester yksin‰isyydess‰ itki kuiviin el‰m‰nilonsa ja kostutti ajatuksissaan ep‰toivon kyynelin pient‰ ruumista, jonka katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin el‰m‰ sit‰ ehti muodostella, mutta eiv‰t Bengtink‰‰n yksin‰iset hetket olleet sit‰ iloisemmat. Unettomina ˆin‰ kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien keskest‰ n‰ky: j‰‰tynyt j‰rvi, sokaisevaa lunta sataa tihe‰‰n, nainen lapsi syliss‰ taistelee eteenp‰in myrskyss‰, kaatuu, nousee, vaipuu taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyˆrteeseen... Ja tuon n‰yn yl‰puolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ... pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua v‰risytti. Oliko h‰n viimeinkin kohdannut el‰m‰n rautaisen lain, jota ei kukaan voi taivuttaa, ei h‰nk‰‰n? Oliko mahdollista, ett‰ onni, joka oli h‰nt‰ kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla h‰net j‰tti juuri siin‰, mik‰ oli h‰nen syd‰nt‰‰n l‰hinn‰? Lˆytyikˆ siis todellakin jumalallinen, j‰rkkym‰tˆn oikeus, tuo lahjomaton: "sin‰ niit‰t, mit‰ olet kylv‰nyt", ja oliko h‰n nyt joutunut siihen pyˆrteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen? Ensi kerran el‰m‰ss‰‰n n‰ki Bengt vilahdukselta tuon salaper‰isen olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon h‰n myˆs oli uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei h‰n ollut koskaan h‰nen olemustaan miettinyt, ei koskaan h‰nt‰ pel‰nnyt tai kaivannut... Mutta t‰m‰ ensimm‰inen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, h‰m‰r‰ tunne ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtiss‰ pikemminkin taikauskoisen pelon luonteen. H‰nen mieless‰‰n se yhdistyi uhkauksiin, joita ≈ke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen tunne, joka h‰ness‰ siit‰ asti oli vallinnut, tunne, ett‰ ≈ke jollain salaper‰isell‰ tavalla oli saanut h‰net valtoihinsa, lis‰‰ntyi ja muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta h‰nen el‰m‰ss‰‰n, muutoksesta menestyksest‰ tappioon, onnesta onnettomuuteen, ja se, mit‰ nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen... Kun yˆ h‰lveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin palasi h‰neen entinen rohkeus, silloin hymyili h‰n pilkallisesti taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enk‰ voi hillit‰ itse‰ni", ajatteli h‰n, "jotain on minussa pois tolaltaan. T‰h‰n asti on el‰m‰ni ollut yht‰mittaista menestyst‰, olen saanut kaikki, mit‰ olen tahtonut -- minulle on uutta, ett‰ minun t‰ytyy luopua toiveestani, niin rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta, jonka vuoksi tein tyˆt‰, ja se se on jollain lailla vaikuttanut terveyteeni. Matkustan jonnekin v‰h‰ksi aikaa, ehk‰ se tekee minulle hyv‰‰." Ja h‰n matkusti -- h‰n matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne h‰n menik‰‰n, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, p‰iv‰n h‰lin‰ss‰ n‰kym‰ttˆmin‰ ja ‰‰nettˆmin‰, mutta yˆn hetkin‰ aavemaisina hiipien ja kuiskaillen h‰nen vuoteensa ymp‰rill‰. VIII. Esterin ankaran sairauden j‰lkeinen talvi muodostui h‰nelle syv‰n yksin‰isyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemm‰n puuhaa kuin milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syyn‰ asianhaarat tai Bengtin tottumus lakkaamattomalla tyˆll‰ vastustaa levottomia, synkki‰ ajatuksia. V‰list‰ viipyi t‰m‰ useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi ja saattoi illan toisensa per‰st‰ istua kirjotuspˆyt‰ns‰ ‰‰ress‰ puoleen yˆhˆn. Sill‰ v‰lin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli h‰nt‰ kohdannut ja jonka j‰ljet viel‰ tuntuivat, antoi j‰lleen kaupungin rouville, pormestarinnalle etunen‰ss‰, oikeuden "suojella" h‰nt‰, niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa h‰nelle hyvi‰ terveysopillisia neuvoja, -- joita h‰n ei milloinkaan seurannut, -- ja tulla aamup‰ivin h‰nen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyv‰‰. Mutta Ester itse ei koskaan l‰htenyt minnek‰‰n; h‰nt‰ seurael‰m‰ v‰sytti, ja viel‰ terveeksikin tultuaan h‰n tiet‰m‰tt‰‰n hieman n‰ytteli taudista toipuvan osaa, jotta h‰nell‰ olisi oikeus niin paljon kuin mahdollista vet‰yty‰ pois muiden parista. ƒiti oli nyt en‰‰ ainoa, josta h‰n el‰m‰ss‰ v‰litti. H‰nen tunteensa, joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihke‰ll‰ voimalla ‰itiin, joka oli ollut h‰nen syvimm‰n rakkautensa esine lapsuuden ja nuoruuden p‰ivin‰. Kun Bengt oli poissa, kuljetti h‰n ‰idin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti h‰n h‰ik‰ilem‰tt‰ suurimman osan aikaansa ‰idin luona. Rouva Hermanson yritti vastustella, koetti saada Esteri‰ k‰sitt‰m‰‰n velvollisuutensa, mutta turhaan. H‰nt‰ kohtasi jokin kova ja kylm‰, passiivinen itsepintaisuus, jota h‰n ei ennen ollut huomannut tytt‰ress‰. "ƒiti kulta", vastasi Ester ‰idin varotuksiin, "‰l‰ huoli puhua en‰‰ -- min‰ en kest‰ sit‰ ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa sinua minua ymm‰rt‰m‰‰n..." Ja h‰n istuutui ‰idin viereen, nojasi p‰‰t‰ns‰ h‰nen rintaansa vasten ja kuiskasi omituinen hillitty ter‰vyys ‰‰ness‰‰n: "Salli minun t‰m‰ ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa ole hituistakaan rakkautta ... sill‰, katso, min‰ tunnen ... ett‰ melkein vihaan h‰nt‰, niin, ‰iti, h‰n on minusta inhottava, v‰li‰pit‰m‰tˆn kuin h‰n on surusta, jonka pit‰isi olla meid‰n molempain... En tahdo h‰nelle mit‰‰n pahaa, mutta tahdon h‰net mielest‰ni karkottaa, unohtaa, ett‰ h‰nt‰ onkaan, ett‰ tiemme kerran sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sill‰ min‰ en voi toisin, minun t‰ytyy ihailla sit‰, jota rakastan... En koskaan rakasta _ihmist‰_, rakastan vain sit‰, mik‰ h‰ness‰ on hyv‰‰, jaloa. Ja kun sit‰ ei lˆydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennytt‰!" "Mutta oletko ajatellut, ett'et itsek‰‰n ole virheetˆn, Ester? Jos kaikki ajattelisivat niinkuin sin‰, ei kukaan myˆsk‰‰n sinua rakastaisi." Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteens‰. "En min‰ vaadi, ett‰ ihmiset ovat virheettˆmi‰, siin‰ erehdyit, ‰iti", sanoi h‰n viimein. "Mutta, n‰etkˆ, min‰ vaadin, ett‰ rakastettuni sielu sointuu samoin kuin omani, ett‰ _pohjas‰vel_ olentomme sisimm‰ss‰ on sama; -- pinnalla voi olla ep‰sointua, mutta se kyll‰ h‰vi‰‰, kunhan pohjas‰vel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy omaani, ja siksi, ett‰ tuon olen huomannut, en voi en‰‰ h‰nt‰ rakastaa." "Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siin‰ olet oikeassa. Muutoin sin‰ rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehess‰si esiin kaiken h‰ness‰ piilev‰n hyv‰n." Ester pudisti p‰‰t‰‰n. "Ensiksik‰‰n en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin miehiss‰ piilev‰‰ hyv‰‰, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene 'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielell‰‰n tekev‰t. Ja toiseksi", h‰n alensi ‰‰nt‰‰n ja k‰‰ntyi puolittain pois, "min‰ melkein uskon, ett'ei h‰ness‰ todellakaan ole mit‰‰n hyv‰‰..." "Ester, Ester, miten voit puhua noin, enh‰n en‰‰ tunne omaa lastani! Luuletko, ett‰ lˆytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyv‰‰? Ja miten k‰visi, jos kaikki olisivat yht‰ kovasyd‰miset kuin sin‰?" Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen. "Jumala h‰nelle antakoon anteeksi, mutta min‰ en viel‰ voi", kuiskasi h‰n, "h‰n on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- h‰n on soaissut muinaisen valoisan, vahvan uskoni el‰m‰‰n..." "Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi antavan mielen, rukoile sit‰, sill‰ kerran tarvitset itsekin anteeksiantamusta..." Ester ei vastannut, h‰n vain painoi p‰‰ns‰ ‰idin rintaa vasten ja itki hiljaa ja kauan... Er‰‰n‰ aamup‰iv‰n‰, kun h‰n tuli ‰idin luo, oli t‰m‰ viel‰ vuoteessa, ja kun Ester tarttui h‰nen k‰teens‰, tunsi h‰n, ett‰ se oli kuumeinen. "ƒiti", huudahti Ester, heitt‰ytyen polvilleen s‰ngyn viereen ja painaen otsaansa ‰idin k‰tt‰ vasten, "sin‰ et saa j‰tt‰‰ minua, min‰ en kest‰ sit‰ -- muista, ett‰ sin‰ olet ainoani -- en p‰‰st‰ sinua, taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..." "Vaiti, vaiti -- ‰l‰ puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson, "kuoleman edess‰ t‰ytyy meid‰n hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi rakkaus vaatia ja antaa, ei ij‰isen el‰m‰n lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei mik‰‰n voi pid‰tt‰‰ minua, et edes sin‰, Ester... Katsos, pikku Ester", jatkoi h‰n hetken vaitiolon per‰st‰, Esterin yh‰ k‰tkiess‰ kasvojaan ‰idin k‰teen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meid‰n t‰ytyy sit‰ seurata, ja ihmeellisint‰ on, ett‰ seuraamme mielell‰mme, olivatpa j‰lkeenj‰‰v‰t meille kuinka rakkaat tahansa..." "ƒiti, ‰l‰ j‰t‰ minua!" nyyhkytti Ester. "En ole huolissani sinun t‰htesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja silitti k‰dell‰‰n Esterin kosteaa poskea, "tied‰n, ett‰ sin‰ viel‰ joudut suuriin syvyyksiin, mutta tied‰n myˆs, ett‰ sin‰ nouset niist‰ ... uskon niin varmasti H‰nen apuunsa, joka on kantanut minua kuilujen yli ja kuulee rukoukset..." "Oi, armas ‰iti", huudahti Ester ja painoi ‰idin k‰tt‰ syd‰nt‰‰n vasten, "eth‰n tarkota, ett‰ l‰hdet pois luotani!... Min‰ en voi kest‰‰ sit‰... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeist‰ aarrettani ... ei, ei..." "Hiljaa, lapsi, hiljaa, ‰l‰ vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson levottomana, "viime hetken‰ni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee olla rauhaa, vain rauhaa", lis‰si h‰n ja katsoi eteens‰ uneksivin, kaukokatseisin silmin. Ester ei voinut vastata. ƒidin sanat valtasivat h‰net kuin juhlalliset urkus‰velet, ja sin‰ hetken‰ h‰n ymm‰rsi, ett'ei h‰n kohta en‰‰ saisi itke‰ sit‰ syd‰nt‰ vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut osaa h‰nen suruihinsa ja iloihinsa. H‰n tunsi, ett‰ ‰idiss‰ oli jotain uutta, ett‰ h‰nen sielunsa salaper‰isell‰ tavalla alkoi irtaantua kaikesta maallisesta, jo kuunnellen l‰henev‰in askelten ‰‰nt‰... Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki k‰vi nopeasti ja hiljaa, vastarinnatta ja tuskitta. El‰m‰n taisteluun v‰s‰ht‰nyt otti kuoleman vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis matkalle l‰htem‰‰n. Varhaisena aamuhetken‰, kun yˆn h‰m‰r‰ viel‰ peitti huoneen, astui kuolema sis‰‰n, ja kun se oli asiansa toimittanut, lep‰si vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan haudan tyyneys ja ij‰isen el‰m‰n riemu... P‰‰puolessa istui yksin‰inen, kumartunut olento, joka ei rohjennut h‰irit‰ kuoleman rauhaa hurjilla valituksilla, joita h‰nen syd‰mest‰‰n tahtoi kohota. ƒidin kuoleman j‰lkeinen aika tuntui Esterist‰ omituisen hiljaiselta ja kylm‰lt‰. Ei h‰n edes hautajaisissa osottanut mink‰‰nlaista mielenliikutusta; h‰nen suurissa silmiss‰‰n oli kuumeinen loiste, kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko h‰nen olentonsa kapinoi; siksi oli h‰n kyyneleetˆn, siksi oli h‰nen syd‰mess‰‰n vain uhkamielist‰ valitusta, joka h‰nen t‰ytyy vaientaa. ƒidin kuoleman j‰lkeen valtasi h‰net kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun h‰nen joka p‰iv‰ t‰ytyi olla ja el‰‰ ihmisen kanssa, joka tuli h‰nelle yh‰ ja yh‰ vieraammaksi. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi h‰n ollut yksin er‰maassa, tai kuin olisi h‰n ik‰‰nkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. ÷isin pelottivat h‰nt‰ unessa surun ja yksin‰isyyden kauhut: h‰n harhaili rauhattomana salaper‰isi‰, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia polkuja, joita h‰n kiiruhti eteenp‰in, etsien jotain, mit‰ h‰n ei koskaan lˆyt‰nyt. "El‰m‰ on armoton, s‰‰lim‰tˆn", kaikui alati synk‰sti h‰nen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievityst‰." Niin eli h‰n hiljaisena ja v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰n‰, ja Bengt k‰vi h‰nelle lopuksi niin vieraaksi, ett‰ h‰n melkein s‰ps‰hti, jos t‰m‰ ‰kkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja vet‰ytyi yh‰ kauvemmas h‰nest‰. Kun Esterin j‰ykk‰, kylm‰ k‰si lep‰si Bengtin k‰dess‰ ja h‰nen harhaileva katseensa arkana v‰ltti Bengtin katsetta, valtasi t‰m‰n inho Esteri‰ kohtaan, ja sen sijaan, ett‰ olisi sanonut myˆt‰tuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi h‰n synk‰n ‰‰nettˆmyyden nousta heid‰n v‰lilleen. Ja niin kulki Ester kantaen surua ‰idin kuolemasta saamatta koskaan Bengtilt‰ osaaottavaa sanaa. Sit‰ h‰n ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti h‰n sen muistiinsa; h‰n hautoi ˆin, p‰ivin ajatusta, kuinka kauheaa, syd‰nt‰s‰rkev‰‰ oli, ett‰ h‰n oli kadottanut ‰itins‰, mutta ei ollut puolisoltaan saanut edes sit‰ myˆt‰tuntoisuutta, jota tuntemattomatkin osottavat toisilleen. Mutta h‰n vallan unohti kylmyydell‰‰n ja arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan... Er‰‰n‰ iltana, pari viikkoa ‰idin kuoleman j‰lkeen, kun puolisot yhdess‰ istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan ‰‰nettˆmin‰, laski Bengt pois sanomalehden, jota h‰n par'aikaa luki, ja sanoi ‰kki‰: "Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niit‰?" "Mielell‰ni", vastasi Ester, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli v‰s‰ht‰nyt ja v‰li‰pit‰m‰tˆn, eik‰ h‰n edes kohottanut katsettaan tyˆst‰, jota ompeli. H‰n tiesi, ett‰ Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat valituiksi. H‰nen ‰‰nens‰ ja k‰ytˆksens‰ ‰rsytti Bengti‰ ja sai maljan, joka jo kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti, heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti: "Ei, t‰t‰ ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siit‰ asti kuin ... niin, pian koko avioliittomme ajan. En tahdo en‰‰ n‰hd‰ sit‰, kuuletko! Ja joll'et voi muuttua, niin ... paras lie ett‰ eroamme..." Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun h‰n noin ‰kki‰ n‰ki oman ajatuksensa esiintyv‰n edess‰‰n. Mutta kiukkuisella ja velton-alistuvaisella ‰‰nell‰, joka yh‰ enemm‰n kiihotti Bengti‰, h‰n vastasi: "Niinkuin tahdot." "Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuohui pid‰tetty viha, "eikˆ sinulla sitten ole mit‰‰n omaa tahtoa?" "Ei -- ei mit‰‰n -- nyt en‰‰", lis‰si Ester hiljaisesti. "Vai niin! Ei mit‰‰n! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa el‰m‰mme, tahtoa muuttua iloisesta, yst‰v‰llisest‰ nuoresta tytˆst‰ itkuiseksi, hempe‰mieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on sinulta tahtoa riitt‰nyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, j‰t‰ tuo hautajais-ilme!..." "Miten voit pyyt‰‰ minua n‰ytt‰m‰‰n iloiselta muutama viikko ‰idin kuoleman j‰lkeen!" huudahti Ester kiivaasti. "Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin ‰itisi kuoli. Sit‰ paitsi olen min‰kin surrut ‰idin kuolemaa, ja ymm‰rr‰n sen surun. Mutta se ei oikeuta kuitenkaan n‰ytt‰m‰‰n silt‰, kuin olisi koko el‰m‰nilo mennytt‰..." Ester ei vastannut, h‰n istui liikkumattomana, katseli maahan, ja kasvoilla kuvastui v‰synytt‰ v‰li‰pit‰m‰ttˆmyytt‰. Viimein kohotti h‰n arkana silm‰ns‰; kolkko hiljaisuus kauhisti h‰nt‰. Bengtin kasvot olivat synk‰t ja ankarat, h‰nen silmiss‰‰n s‰ihkyiv‰t rajuilman ensi salamat. "Varo itse‰si!" huudahti h‰n ja ojensi uhaten k‰tens‰ Esteri‰ kohden, "sin‰ et tied‰, mit‰ teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..." "Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se on minulle vain voitoksi..." Mutta Bengtin k‰si ei koskettanut h‰nt‰. H‰n k‰‰ntyi nopeasti, tarttui sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan. "Min‰ vaadin, ett‰ muutat k‰ytˆksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain valittamista -- tahdotko, ett‰ jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko sinulla valituksen syyt‰?..." "Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti. "Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole mit‰‰n valittamista, niin mik‰ sinun sitten on?" Ester tuijotti eteens‰ kauan, uneksivasti. "Ei koskaan valiteta, ett‰ kev‰t on niin lyhyt, ett‰ kukat kuihtuvat ja kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi h‰n, "surraan vaan ja kaivataan!" "Jos tuolla lorulla tarkotat, ett‰ olen muuttunut sinua kohtaan, niin olet itse syyp‰‰ siihen. Min‰ en ensimm‰isen‰ muuttunut. Ja muista, ett‰ ainoaan todelliseen suruusi -- joka myˆs on minun suruni -- lapsettomaan avioliittoomme, en min‰ ole syyp‰‰..." Ester vavahti ja kalpeni entist‰ enemm‰n. "Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa verist‰ haavaa?" "Anteeksi, en tiennyt, ett‰ se vuosi verta, et ole koskaan puhunut siit‰ -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut n‰ytt‰‰ v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰lt‰ ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lis‰si h‰n teeskennellyn huolettomasti, "eih‰n hyˆdyt‰ surra saavuttamattomia! Jos jotain haluat, niin tee siit‰ jyrkk‰ loppu ja hanki haluamasi ... joll'et voi sit‰ saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkk‰ loppu ja muserra toivosi. Niin min‰ olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos tahdot... Happamin naamoin ei verist‰vi‰ haavoja paranneta, se on varmaa..." Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui h‰n Bengtin edess‰ ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itse‰‰n, kuin piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi h‰n ja sanoi soinnuttomasti "hyv‰‰ yˆt‰" ja meni ovea kohti. "Hyv‰‰ yˆt‰", vastasi Bengt yht‰ kuivasti ja k‰‰ntyi pois. Mutta kun Ester jo oli avannut oven, huusi h‰n h‰nen j‰lkeens‰: "Muista, mit‰ sanoin -- muista, ett‰ minulla on oikeus vaatia sinulta ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!" Ester ei vastannut eik‰ k‰‰ntynyt, mutta makuusuojaan menness‰‰n h‰n ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, ett‰ toinen ihminen, ehk‰ tahtomattaan, tarkottamattaan, aina lˆysi sanat, jotka kaikkein enin haavottivat ja kiusasivat toisen syd‰nt‰... Sin‰ yˆn‰ ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin per‰st‰ vieri ja yh‰ istui h‰n kirjotuspˆyd‰n ‰‰ress‰, p‰‰t‰‰n k‰teen nojaten ja synk‰sti eteens‰ tuijottaen... Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yh‰ti karkotettuna aaveena on hiipinyt ymp‰rill‰mme, koettaen vallata meit‰, ‰kki‰ saa selv‰t piirteet ja pakottaa meid‰t katsomaan itse‰‰n suoraan silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen k‰rsimyksemme kamala selvyys; me ymm‰rr‰mme, mit‰ emme ennen ymm‰rt‰neet, me n‰emme takanamme koko el‰m‰mme luisuvan pinnan ja fatalistisella levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri t‰llaiseksi _t‰ytyi_ kohtaloni muodostua, t‰h‰n oli minun tultava." Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivint‰‰ ymp‰rill‰‰n, ett‰ kun se nyt yˆn hiljaisuudessa jyrk‰sti ja selv‰sti kuiskasi tuon kauhean sanan h‰nen korvaansa ja h‰n antautui kiusauksen valtaan, tuntui h‰nest‰ vain, kuin olisi suuri, ik‰vˆity rauha valunut h‰nen sieluunsa ja tuudittanut tuskat lepoon. H‰n istui ja istui, tunnin toisensa per‰st‰, ja kuunteli tuon kamalan ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti levosta ja hiljaisuudesta, syv‰st‰, katkeumattomasta rauhasta, jota ei mik‰‰n voi h‰irit‰... Se kertoi h‰nelle kuoleman suruisia satuja, se kuvasi ij‰ist‰ rauhaa, joka lep‰‰ nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin uneksivasti ja salaper‰isesti, ett‰ suloinen v‰ristys k‰vi Esterin l‰pi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevist‰ linnuista tuolla hautuumaalla, miss‰ kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta en‰‰ el‰m‰n tuskia ja pettymyksi‰... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee h‰n tukahutettuja nyyhkytyksi‰, musta varjo lankee kirkkomaan p‰iv‰npaisteiselle hietak‰yt‰v‰lle, ja silm‰t, jotka ennen olivat ankarat ja kylm‰t kuin ter‰s, loistavat lempein‰ kyynelist‰... Kuolema her‰tt‰‰ j‰lleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi -- onnellinen antaa mielell‰‰n anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa kaikki ep‰soinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema? Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mit‰ el‰m‰ oli riist‰nyt ... syv‰ suru oli pehment‰v‰ Bengtin syd‰men, ja murhe, kaipaus oli tuova h‰nen syd‰meens‰ taas rakkauden... Esterin tili el‰m‰lle ei ollut pitk‰. H‰n kirjotti j‰‰hyv‰iskirjeen parille lapsuudenyst‰v‰lleen sek‰ Bengtille, sitten k‰vi h‰n kˆyh‰in luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli h‰n mielest‰‰n valmis ottamaan tuon kauhean askelen. Siit‰ asti kuin itsemurhanajatus oli h‰net vallannut, ei h‰n tuntenut mit‰‰n ep‰rˆimist‰. H‰nen _t‰ytyi_ kuolla, koska h‰n ei _voinut_ el‰‰; se oli Esterin yksinkertainen johtop‰‰tˆs, jota h‰n seurasi. Pimeys h‰nen ymp‰rill‰‰n ja h‰nen sis‰ss‰‰n oli liian suuri, h‰nen t‰ytyi p‰‰st‰ pois siit‰, h‰nen t‰ytyi vapautua kauheasta syd‰menahdistuksesta, joka jok'ainoa p‰iv‰ uhkasi h‰net tukahuttaa. Pelkoa tai omantunnontuskaa h‰n ei tuntenut. "Miksi pit‰v‰t ihmiset itsemurhaa syntin‰?" ajatteli h‰n. "Kaikki, mik‰ muista on niin suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylh‰inen asema, kaikki tuo on omani, mutta sen heit‰n vapaaehtoisesti pois menn‰kseni kˆyh‰n ‰itini luo, saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi el‰‰. Miksi olisi se synti? Olen aivan varma, ett‰ Jumala tuomitsee toisin ... olen varma, ett‰ kuolemasta her‰tess‰ni H‰n ottaa minut rakastavana ja lohduttaen vastaan, ja sitten saan yhty‰ taas ‰idin kanssa, saan hiipi‰ h‰nen syliins‰, niinkuin muinoin, ja lev‰t‰ siin‰ ikuisesti, ja el‰m‰, julma, valheellinen el‰m‰ on unohdettu ja haihtunut..." Yˆll‰ sit‰ p‰iv‰‰ vasten, jonka h‰n oli m‰‰r‰nnyt kuolinp‰iv‰kseen, n‰ki h‰n ihmeellist‰ unta. H‰n on olevinaan suurissa pidoissa oudossa, eriskummaisessa talossa. H‰n n‰kee useitten tuttavainsa vilahtavan ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, j‰nnittynyt ilme, -- vierasten kesken vallitsee salaper‰inen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta kuulee h‰n uteliasta, innokasta kuiskailua: "tied‰ttekˆ, ett‰ rouva Hermanson, kˆyh‰ muotiompelija, on tullut taivaasta ja on t‰‰ll‰?" Esterist‰ tuntuu, kuin tiet‰isi h‰nkin, ett‰ ‰iti on l‰sn‰, ja h‰nen sielunsa t‰ytt‰‰ salaper‰inen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _n‰yt_ t‰ytt‰v‰t mielikuvituksen. ƒkki‰ n‰kee h‰n ‰idin yksin‰‰n istuvan sohvassa, aivan sellaisena, kuin h‰n el‰ess‰‰n oli, puettuna mustaan villaleninkiin, kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa h‰net, h‰n mielii heitt‰yty‰ ‰idin eteen ja syleill‰ h‰nen jalkojaan, mutta h‰n ei p‰‰se, sill‰ vieraat tunkeilevat sohvan ymp‰rill‰ ja tervehtiv‰t kunnioittaen vastatullutta. Viimein n‰kee h‰n Bengtinkin tulevan: t‰m‰ asettuu ‰idin eteen ja kumartaa, syvemp‰‰n viel‰ kuin toiset, k‰det ristiss‰ rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sin‰ nyt noin ‰iti‰ tervehdit", huudahtaa Ester, "‰iti‰, jota sin‰ ennen halveksit!" -- "Ah", vastaa Bengt ja katselee h‰nt‰ alakuloisesti hymyillen, "silloin ymm‰rsin niin v‰h‰n, en ymm‰rt‰nyt taivaallista ylevyytt‰..." Mielenliikutuksen vallassa heitt‰ytyy Ester ‰idin jalkain juureen ja k‰tkee kasvonsa h‰nen syliins‰. -- Silloin juuri h‰n her‰si, kyyneleet valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat h‰nen sielunsa syvimm‰t syvyydet j‰rkkyneet. Unen tuoma tunnelma s‰ilyi kauan her‰‰misen j‰lkeen ja karkotti kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyytt‰", soivat h‰nen mieless‰‰n, pyyt‰vin‰ kuin kirkonkellojen kaiku, ja h‰n mietti kauan, kuinka ihmeellist‰ oli, ett‰ juuri Bengt oli nuo sanat lausunut. Mutta p‰iv‰n mukana h‰visi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui h‰neen uudelleen ja veti ja houkutteli h‰nt‰ puoleensa kuin huimaiseva syvyys. Iltap‰iv‰ll‰ matkusti Bengt VÂngalle palatakseen vasta seuraavana p‰iv‰n‰, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan j‰rjestykseen ja tuli pime‰, j‰tti h‰n kodin, jonne h‰n oli tullut t‰ynn‰ kauniita unelmia el‰m‰nonnesta ja miss‰ nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja h‰vinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle hˆyrylaivalaiturille, miss‰ -- sen h‰n tiesi -- vesi oli syv‰‰, ja siell‰ ei kukaan ollut h‰nt‰ n‰kem‰ss‰. Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti v‰r‰hdellyt syksyn harventamissa puissa, mutta lahdella k‰vi viel‰ maininkeja myrskyn j‰ljilt‰, jotka saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkin‰ laineina ja houkuttelivat meren syvyydest‰ omituisia huokauksia. Illan hiljaisuudessa kuului hyˆkyaaltojen kohu ahdistetun rinnan lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla n‰kˆpiirin rajalla, miss‰ lahti yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja t‰htien valo oli ter‰v‰, niinkuin se vain kirkkaina syys-ˆin‰ saattaa olla. Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat huokailut, syv‰ yksin‰isyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka t‰ytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva h‰nen koko olemuksensa ylitse. H‰n katsahti ymp‰rilleen: ei ainoatakaan el‰v‰‰ olentoa. Kaukaa kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitk‰veteinen ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan hˆyrylaivan lyhdyst‰... H‰n k‰‰riytyi p‰‰llysvaatteeseensa, pani k‰tens‰ ristiin ja katsoi taivaaseen p‰in, huulten kuiskaillessa hiljaista rukousta. Aivan h‰nen silm‰ins‰ edess‰ loisti suuri t‰hti, joka oli kuin v‰risev‰ valopisara avaruudessa. Kauan silm‰ili h‰n sit‰; muuan virsi lapsuusajalta muistui h‰nen mieleens‰, ja h‰n toisti sen itsekseen puoli‰‰neen. Sitten antoi h‰n katseensa kiit‰‰ yli taivaankannen, miss‰ miljoonat kiinto- ja kiertot‰hdet ja t‰htisumut kutoivat h‰ik‰isev‰n ihania, valoisia kuviaan. H‰nen mieless‰‰n her‰si ij‰isyydentunne, tuon suuren, mahtavan, k‰sitt‰m‰ttˆm‰n ij‰isyyden, jonka huimaavassa syvyydess‰ heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti tuskan tuoman lamauksen, jossa h‰n niin kauan oli kitunut. H‰nen katseensa lenti t‰hdest‰ toiseen, h‰nen mielikuvituksensa laajeni, heikoista valousvista tuli et‰isi‰, salaper‰isi‰ maailmoja, aurinkokuntia, jotka ‰‰rettˆmyydess‰ kiersiv‰t toisiaan. Ij‰isyys ... h‰nen ajatuksensa sekaantui, h‰n pel‰styi, aivan kuin olisi h‰n ‰kki‰ tuntenut aavek‰den kosketuksen... Mit‰ h‰n aikoi? Menn‰ yksin tuota kauheaa ‰‰rettˆmyytt‰ kohti ... heitt‰yty‰, kadota kuin atoomi avaruuteen? Jumala -- H‰nt‰h‰n Ester ei tuntenut -- miss‰ oli H‰n, kuka H‰n oli, mik‰ noista myriaadeista maailmoista oli H‰nen asuntonsa? ƒiti -- tapaisiko h‰n h‰nt‰ en‰‰ -- ehk‰ oli h‰n jo menehtynyt, kadonnut, haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?... Kamala autiudentunne puristi kokoon h‰nen syd‰nt‰‰n, ja h‰n katseli tuskaisesti vett‰ jalkainsa juuressa, lˆyt‰‰kseen siit‰ kuolemanrauhaa, joka oli h‰nelt‰ paennut. Mutta tuon suuren t‰hden kuva v‰r‰hteli vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ij‰isyyden salaisuus siell‰kin kohdannut h‰nt‰. "Ij‰isyys ... mit‰ on ij‰isyys ... mit‰ el‰m‰? Minne kuljemme ... kusta tulemme ... miksi el‰mme t‰t‰ k‰rsimysten ja pettymysten el‰m‰‰?" Nuo ajatukset, jotka her‰siv‰t kuin pitk‰st‰ unesta, suhisivat puolitajuisina h‰nen aivoissaan, ja silloin oli h‰n ‰kki‰ kuulevinaan Bengtin ‰‰nen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo juhlalliset sanat: "me ymm‰rr‰mme niin v‰h‰n taivaallista ylevyytt‰..." Kuinka ihmeellist‰, ett‰ Bengt, uskonnosta v‰li‰pit‰m‰tˆn Bengt, jonka kanssa h‰n tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ij‰isyydest‰, oli vaikuttava h‰nen sielunel‰m‰‰ns‰ sanoilla, jotka todellisuudessa varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat! Ei, h‰n ei voinut nyt kuolla; h‰nest‰ tuntui kuin olisi h‰net her‰tt‰nyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti h‰net vastoin tahtoaan takaisin el‰m‰n taisteluihin. H‰nen sielussaan muodostui jotain uutta: himme‰, nyt viel‰ muodoton tunne siit‰, ett‰ h‰net oli luotu tuota ij‰isyytt‰ varten, jonka olemassaolo oli h‰nelle selvinnyt ja joka oli h‰nen sielunsa her‰tt‰nyt unesta -- _sill‰_ oli oikeus h‰neen, sille t‰ytyi h‰nen el‰‰... H‰n ei ollut viel‰ koskaan ajatellut olevansa ij‰isyysolento; mainen el‰m‰, tuo h‰nen olemisensa satunnainen muoto, oli h‰net raudanlujasti kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe h‰nen sieluunsa ensi kerran aavistus olemisen tarkotuksesta... H‰n l‰hti sillalta ja palasi kaupunkiin. Ep‰toivon nopein askelin oli h‰n ‰sken kiirehtinyt tuonne, varmana p‰‰m‰‰r‰st‰‰n; hitaasti ja ep‰rˆiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viem‰n‰, joka oli tuohon tahtoon tarttunut, palasi h‰n nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa, h‰n pys‰htyi, k‰‰ntyi ja heitti merelle pitk‰n, uneksivan katseen... Kotiin tultuaan h‰n ensi tyˆkseen repi palasiksi Bengtille ja nuoruudenyst‰villeen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti h‰n raamatun hyllylt‰, miss‰ se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni hartauskirja, ‰idin antama, oli ollut h‰nen ainoana hengellisen‰ lukemisenaan. Sit‰ k‰ytti h‰n iltaisin ollessaan tavallista surullisempi, mutta h‰nest‰ tuntui miltei aina, ett‰ mit‰ h‰n luki, oli tyhj‰‰ ja sis‰llyksetˆnt‰. H‰n istuutui kirjotuspˆyt‰ns‰ ‰‰reen, laski k‰tens‰ raamatun kannelle ja kuiskasi: "Jumala, jos sin‰ minua estit kuolemasta, niin t‰ytyy myˆs sinun opettaa minua el‰m‰‰n..." H‰n avasi raamatun umpim‰hk‰‰n. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta, joka sis‰lt‰‰ Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki: "Herra, sin‰ olet meid‰n turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret olivat syntyneet ja sin‰ loit maan ja maailman, olet sin‰ Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sin‰, joka annat ihmisten kuolla ja sanot: tulkaa j‰lleen, te ihmisten lapset! Sill‰ tuhat ajastaikaa on sinun edess‰si kuin eilinen p‰iv‰, joka meni ohitse, ja kuin vartia yˆll‰. Sin‰ kaadat heit‰ kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho, joka aamulla kukostaa... Opeta meit‰ ajattelemaan, ett‰ meid‰n kuoleman pit‰‰, ett‰ me ymm‰rt‰v‰isiksi tulisimme! K‰‰nn‰ siis itsesi, Herra; kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meit‰ niitten p‰ivien suhteen, joina meit‰ vaivannut olet, niitten vuosikautten, joina olemme onnettomuutta k‰rsineet!" Kun Ester lopetti lukemisensa, vieriv‰t kyyneleet h‰nen poskiaan pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien suhinaa ja alkuaikojen h‰m‰ryytt‰, suli valtavasti t‰htien ja yˆn ylh‰isyyteen, joka h‰nelle ‰sken oli kertonut ij‰isyyden tarinan. H‰nen olentonsa sisin oli v‰r‰ht‰nyt; h‰nest‰ tuntui, kuin olisi Jumala yksin‰isyydess‰ ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut h‰nen ohitseen ja h‰n tuntenut Jumalan hengen puhalluksen. H‰n vaipui polvilleen ja k‰tki kasvot k‰siins‰. Ajatukset, jotka h‰nen mieleens‰ nousivat, olivat himme‰t, ep‰selv‰t, h‰nen huuliltaan ei p‰‰ssyt kuuluvia sanoja, ei ‰‰nt‰, mutta jotain sanomatonta, k‰sitt‰m‰tˆnt‰ laskeusi t‰n‰ hetken‰ h‰nen sieluunsa, hiljaa ja suloisesti, kuin ‰idink‰den lohduttava hyv‰ily. IX. Yksin‰‰n, yksin‰isemp‰n‰ kuin kukaan, etsi Ester valoa. ƒiti, joka nyt enemm‰n kuin koskaan ennen olisi ollut h‰nen uskottunsa, oli poissa, miehelleen h‰n ei voinut puhua, eik‰ heid‰n seurapiiriss‰‰n ollut ket‰‰n, joka olisi h‰nt‰ ymm‰rt‰nyt. Monta kertaa tuumi h‰n menn‰ seurakunnan kirkkoherran luo ja pyyt‰‰ h‰nelt‰ apua; mutta kuten aina ennen, asettui ujous nytkin h‰nt‰ est‰m‰‰n avaamasta syd‰nt‰ns‰. H‰nen umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksin‰inen tunturij‰rvi, joka toisinaan vilahteli h‰nen iloisten lapsensilm‰ins‰ uneksivassa katseessa, -- se pakotti h‰net nyt omin neuvoin, muiden avutta, pyrkim‰‰n totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ‰‰ni syd‰mess‰‰n. H‰nell‰ oli paljon apua siit‰, ett‰ h‰n ennen oli niin v‰h‰n lukenut raamattua, niin ett‰ se nyt oli h‰nelle melkein kuin uutta. Sen kauneudet esiintyiv‰t h‰nelle heti el‰v‰sti ja selv‰sti; niit‰ eiv‰t h‰irinneet hengettˆm‰t muistolauseet, jotka niin usein lyijyn‰ painavat etsiv‰‰ ajatusta. ÷in, p‰ivin h‰n rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili, hankittuaan itselleen useampia raamattua selitt‰vi‰ teoksia. H‰n tahtoi saada selvyytt‰ ihmeelliseen muutokseen, joka oli h‰ness‰ tapahtunut sin‰ iltana, kun h‰n seisoi kuoleman portilla ja se paiskattiin kiinni h‰nen edess‰‰n ja el‰m‰ h‰neen j‰lleen tarttui. H‰ness‰ riehui myrsky, tapahtui mullistus, her‰si uusia voimia -- nyt tahtoi h‰n Jumalan sanasta saada selityksen t‰h‰n sieluntilaan. ƒiti oli usein puhunut "uudestisyntymisest‰"; olikohan t‰m‰ ehk‰ sit‰? Niin lˆysi h‰n sen kohdan, jossa henkiel‰m‰n salaisuudet ker‰‰ntyv‰t polttopisteeseens‰: Jeesuksen yˆllisen puheen Nikodemuksen kanssa. Silloin sai h‰nen sielunsa ik‰‰nkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden aalto valahti h‰nen ylitseen. Ja sin‰ hetken‰ syttyi h‰ness‰ syv‰ rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvitt‰nyt h‰nelle el‰m‰n arvotukset, n‰kym‰ttˆm‰n‰ seisonut h‰nen rinnallaan, kun h‰n oli syvyyteen syˆksym‰isill‰‰n, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin johtanut h‰net totuuteen. H‰nen omansa tahtoi h‰n olla l‰pi koko el‰m‰ns‰, h‰ness‰ oli h‰n lˆyt‰v‰ menetetyn itsens‰, pirstoutuneen olemuksensa, h‰nen kauttaan oli ij‰isyysolento h‰ness‰ kasvava, kehittyv‰, ja h‰n itse oli tuleva siksi, mit‰ Jumala h‰nest‰ oli aikonut... Kaikki k‰vi niin kumman kirkkaaksi, ett‰ h‰nt‰ miltei vapisutti. Eikˆ t‰m‰ ollut ylpeytt‰ -- kuinka oli mahdollista, ett‰ h‰n, halpa, taitamaton nainen, n‰ki el‰m‰n totuudet, joita ajattelijat ja oppineet olivat mietiskelleet v‰syksiin asti? Mutta sitten lˆysi h‰n Jeesuksen sanat: "Min‰ kiit‰n sinua, Is‰, ett‰ k‰tkit sen viisailta ja ilmotit sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikin‰ voi lˆyt‰‰ el‰m‰n syvimpi‰ totuuksia, joll'ei sill‰ ole uskon ja rakkauden taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin s‰velkohinassa erottamaan ep‰puhdasta ‰‰nt‰ eik‰ liioin el‰m‰n pauhussa tuntemaan ij‰isyytt‰ janoovan syd‰men syvint‰ syk‰hdyst‰... Ja niin voivat myˆs ainoastaan usko ja rakkaus _n‰hd‰_ sen maailman, jonka perustana ne itse ovat... "Uudestisyntyminen k‰sitt‰‰ siis sen", ajatteli h‰n, "ett‰ ihminen _n‰kee_ Jumalan valtakunnan, n‰kee H‰nen henkens‰ salaisen tyˆn, syntyy ij‰isyysel‰m‰‰n, huomaa ij‰isyysolennon itsess‰‰n ja muissa. Siksi kaikki, jotka eiv‰t Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sill‰ se, mik‰ on ij‰isesti pysyv‰‰, ei ole heiss‰ viel‰ syntynyt, he kuolevat tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mik‰ lihassa syntynyt on, on liha'... Ja min‰ olin niin l‰hell‰ kuolemaa, olin menn‰ tuon suuren pimeyden l‰pi silloin, kun ij‰isyysolento minussa viel‰ nukkui ... ihmekˆ siis, ett‰ kauhistuin ij‰isyytt‰, kun ensi kerran siihen katsahdin... Nyt tied‰n myˆs, miksi uudestisyntyminen on rakkauden syntyminen syd‰mess‰mme: kun tuntee ij‰isyysolennon omassa itsess‰‰n, alkaa rakastaa l‰himm‰ist‰‰n... Min‰ ... kuinka min‰ ... _vihasin_ Bengti‰, sill‰ min‰ ymm‰rsin vain sit‰, mik‰ on lihasta ... nyt tied‰n, ett‰ h‰nen henkens‰ on ij‰inen ... sit‰ rakastan, sen tahdon rakkaudella ja rukouksella saada h‰ness‰ esiin..." Ja oli kuin olisi h‰n lukiessaan, miettiess‰‰n ja tutkiessaan taas v‰hitellen tuntenut itsens‰ persoonallisuudeksi, tunne, joka viime vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta lˆysi h‰n oman itsens‰ ja liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. H‰ness‰ kehittyi uusia voimia; kaikki se, mik‰ kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden painosta oli huojunut ja sortunut, nousi j‰lleen ja muodostui selv‰piirteisen‰ m‰‰r‰tyn keskuksen, h‰nen syvemm‰ksi ja syd‰mellisemm‰ksi k‰yneen olentonsa ytimen, ymp‰rille. Ensi kerran el‰iss‰‰n kohtasi h‰n itsetietoisena oman itsens‰; h‰nen yksilˆllisyytens‰ erikoisuudet p‰‰siv‰t esiin ja h‰nen sielunsa himme‰t piirteet k‰viv‰t selviksi ja varmoiksi. Koska h‰n ilman ihmisapua, osaamatta m‰‰r‰ttyj‰ oppisanoja ja lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai h‰nen k‰‰ntymyksens‰ vallan itsen‰isen luonteen. Vieno, syv‰ haaveellisuus, joka oli h‰nen olentonsa peruss‰vel, tuli h‰nen uuden henkisen el‰m‰ns‰ kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun h‰n ensi kerran k‰‰ntymyksens‰ j‰lkeen astui kirkkoon, vaipui h‰n hurmaantuneena korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti h‰net suloisiin, ‰‰rettˆmiin unelmiin. H‰nest‰ tuntui kuin painaisi Jumalan majesteettisuus h‰net tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yl‰puolelle, urkujen s‰velet kuohahtivat esiin ij‰isyyden syvyyksist‰, joista kuului autuaitten kiitosvirsi‰, ‰idin kirkastuneet kasvot s‰teiliv‰t h‰nelle hymyten, ja h‰n v‰risi kaipauksesta ja onnesta... V‰hitellen, ilman ett‰ Bengt ja Ester sit‰ aluksi huomasivat, tapahtui heid‰n suhteessaan muutos. Ester ei en‰‰ koskaan vastustanut Bengti‰, ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin s‰hkˆkipin‰ Bengtin itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sit‰ vastoin ryhtyi Ester sellaiseen, mink‰ viime aikoina oli kokonaan laiminlyˆnyt: h‰n teki ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siin‰ tarmoa, joka her‰tti Bengtin ihmetyst‰ ja h‰mm‰styst‰. Niin, h‰n oli muuttunut, suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; miss‰ Bengt ennen kohtasi jotain mit‰tˆnt‰ tai hempe‰‰ ja kyynelist‰ tai ubkamielist‰ ja v‰risev‰‰, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei h‰n voinut sit‰ j‰rkytt‰‰. Mist‰ se johtui, mit‰ oli tapahtunut? Bengt ei ymm‰rt‰nyt sit‰, ja kuten tavallista, karkotti h‰n niin usein kuin mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eiv‰t olleet h‰nest‰ lainkaan mieluisia. Mutta siit‰ huolimatta her‰si h‰ness‰ joskus pist‰v‰‰ uteliaisuutta tullessaan l‰helle tuota salaper‰ist‰ voimaa, joka p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ n‰ytti valtaavan h‰nen kotinsa ja luovan h‰nen vaimonsa piirteet kuin uusiksi h‰nen silmiss‰‰n. Varsinkin er‰s erityinen tunne t‰ytti h‰net toisinaan synk‰ll‰ suuttumuksella, tunne, jota h‰n ei edes tahtonut itselleen myˆnt‰‰: h‰n n‰et joskus tunsi ik‰‰nkuin kutistuvansa Esterin edess‰; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin mahtipontisina ja t‰ytel‰isin‰, kun h‰n ne oli singahuttanut, kimmahtivat nyt takaiin, j‰tt‰en j‰lkeens‰ ilke‰sti surisevan kaiun... Ensi aikoina sen j‰lkeen, kun Ester oli Jumalan lˆyt‰nyt, eli h‰n kuin vaipuneena ihaniin unelmiin siit‰ rakkaudesta, joka oli palauttanut h‰net el‰m‰‰n, rakkaudesta, joka salaisena l‰hteen‰ pulppuaa el‰m‰n ilmiˆiden pinnan alla, ja h‰nen sielunsa auennut korva kuunteli alati sen suloista, salaper‰ist‰ lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin h‰n her‰si uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui h‰neen ja h‰n tunsi, ett‰ el‰m‰ asetti h‰nelle uusia vaatimuksia. T‰h‰n asti oli h‰n ollut kuin varjo omassa kodissaan; h‰n oli ollut kaunis lelu vierashuoneessa, hieno pˆyt‰koriste Bengtin p‰iv‰llisiss‰, ei muuta. Nyt nousi h‰nen ehj‰ksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan. Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin h‰n oli ajatellut. Oli paljo mahdollisuutta voittaa Bengt, ehk‰ enemm‰n kun Ester aavistikaan, mutta ei ollut mit‰‰n mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta. Charlotte neiti ei mielinyt hellitt‰‰ ohjaksista; kaikki Esterin sen suuntaiset yritykset h‰n torjui s‰‰litt‰vin‰ ja naurettavina, ja kun t‰m‰ tahtoi vaikuttaa h‰neen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy niin kylm‰, ett‰ se olisi j‰‰t‰nyt itse Bengtinkin, jos h‰n sen olisi sattunut n‰kem‰‰n. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa, jota Charlotte neiti k‰ytti suojanaan Esterin kaikkia hyˆkk‰yksi‰ vastaan, ei ollut pienint‰k‰‰n rakoa. Silloin teki Ester jyrk‰n p‰‰tˆksen: p‰‰tti erottaa Charlotte neidin palveluksestaan. Er‰‰n‰ aamup‰iv‰n‰ -- Esterin mielest‰ oli paras toimia sill‰ v‰lin, kuin Bengt oli poissa kotoa -- ker‰si h‰n kaiken rohkeutensa ja meni huoneeseen, miss‰ Charlotte neiti -- jolla oli keitt‰j‰ apulaisenaan, joten h‰n siis voi k‰ytt‰‰ useita tunteja p‰iv‰ss‰ lukemiseen ja ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sis‰‰n, k‰‰nsi h‰n hieman p‰‰t‰‰n ja heitti h‰neen silm‰yksen, joka sai Esterin koko ker‰tyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" hele‰ss‰ auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma ep‰toivoinen asemansa avuksi; h‰n oli mennyt niin pitk‰lle kuin saattaa, niin ettei h‰n en‰‰ voinut v‰isty‰, vaikka h‰n kyll‰ mielell‰‰n olisi juossut tiehens‰. "Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi h‰n levollisella, milt'ei jyr‰ll‰ ‰‰nell‰, "ett‰ minusta on meid‰n parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa pitk‰n, rasittavan palveluksen j‰lkeen, ja min‰ olen liian nuori em‰nn‰ksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme." N‰m‰ kamalat sanat synnyttiv‰t hiljaisuuden, niin syv‰n ja synk‰n, ett‰ Ester osottamastaan tyyneydest‰ huolimatta oli milt'ei tukehtua. Charlotte neidin sisimm‰t tunteet ja ajatukset j‰iv‰t Esterille ij‰ksi tuntemattomiksi, sill‰ t‰m‰ oli kuin egyptil‰inen sfinksi yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen. Viimein sanoi h‰n lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sill‰ ei kukaan jaksa palvella niin h‰ijy‰ ja riitaista ihmist‰ kuin teid‰n armonne." Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan. Vastustamattomasti vaikutti h‰nen luonteensa leikilliseen puoleen ajatus, ett‰ kookas, tuima, kyˆmynen‰inen Charlotte neiti ei muka tulisi toimeen hennon, lempe‰n em‰nt‰ns‰ kanssa; Esterille tuli siit‰ iso ilo ja h‰n purskahti nauramaan. Mutta se olisi h‰nen pit‰nyt j‰tt‰‰ tekem‰tt‰, sill‰ siten p‰‰siv‰t kaikki vihan henget neiti Charlottessa valloilleen, eik‰ niit‰ ollut v‰h‰n, eiv‰tk‰ ne liioin olleet mit‰ttˆmi‰, vaan mahtavia voimia, jotka silm‰nr‰p‰yksess‰ saivat kokonaisen raivonsanojen tulvan syˆksym‰‰n h‰nen huuliltaan. Ester ei koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti, vaiti, kaikin mokomin vaiti...", k‰‰nsi h‰n Charlotte neidille selk‰ns‰ ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti l‰hti keittiˆˆn, survaisi h‰mm‰stynytt‰ keitt‰j‰‰, niin ett‰ t‰m‰ lenn‰hti kauas uunin luota, heitti ilman v‰hint‰k‰‰n syyt‰ hellirenkaat sinne t‰nne ja huusi padoilleen ja pannuilleen -- sek‰ niille, joilla oli korvat, ett‰ niille, joilla niit‰ ei ollut -- syd‰mest‰‰n s‰‰liv‰ns‰ hyv‰‰, s‰vyis‰‰ is‰nt‰‰ns‰, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja lis‰si silloin t‰llˆin kamalan uhkaavasti: "Sit‰ saa h‰n koko loppuik‰ns‰ katua!" Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heitt‰yty‰ sohvaan ja itke‰ el‰m‰n pikku harmeja, mutta h‰n voitti itsens‰: h‰n oli niin varma siit‰, ett‰ oli t‰ytt‰nyt vaikeankin velvollisuutensa, ja tuo varmuus auttoi h‰nt‰ vapautumaan ep‰mieluisesta vaikutuksesta, jonka Charlotte neiti oli h‰neen tehnyt. Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman ep‰varmasti ja h‰t‰isesti virkkoi: "Bengt, minun t‰ytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mit‰ on tapahtunut..." "Oho! Mit‰h‰n sitten, koska n‰yt‰t niin kiihtyneelt‰ ja juhlalliselta..." "Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..." Bengt h‰mm‰styi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin, kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat h‰nen ajatuksensa sekaantuneet. "Se ei liene tarkotuksesi", sanoi h‰n lopuksi kylm‰sti. "Kyll‰, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen t‰ytyy tapahtua. Charlotte on saanut t‰‰ll‰ liian suuren vallan, h‰n hallitsi itsevaltijaana sek‰ meit‰ ett‰ palvelijoita, ja sin‰ luulit, ett‰ h‰n hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siit‰ -- h‰n oli suuri tuhlari. H‰n on kaikki m‰‰r‰nnyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mit‰‰n sanomista; jos halusin tehd‰ muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin velvollisuutenani erottaa h‰net..." "Mutta eikˆ sinusta olisi myˆs ollut velvollisuutesi ensin neuvotella minun kanssani?" vastasi Bengt j‰‰kylm‰n ivallinen ilme katseessaan. "Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyll‰ totta, ja pyyd‰n sinua suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen tahallani ... tarkotan, ett‰ tahallani en kysynyt sinulta, sill‰ olin lujasti p‰‰tt‰nyt, ett‰ Charlotten oli muutettava pois, ja pelk‰sin vastarintaasi... Sill‰ en tahdo en‰‰ olla kuin varjo omassa kodissani, en tahdo kohdata h‰ijyj‰, pilkallisia katseita, kun k‰sken, ett‰ ruokaa on viet‰v‰ kˆyh‰inhuoneelle tai ett‰ pari kˆyh‰‰ pienokaista saa syˆd‰ keittiˆss‰mme. Tahdon tuntea, ett‰ minulla Ester Falkensternin‰ on velvollisuuksia eik‰ ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli paikoillaan..." Bengt istui nojaten tuolin selk‰myst‰‰n ja tarkasteli Esteri‰ puoliksi suljetuin silmin. H‰nen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen uteliaisuus kalvoi h‰nen mielt‰‰n. "Ester", sanoi h‰n viimein, peitellen mielenliikutusta, joka h‰ness‰ kuitenkin vallitsi, "mit‰ on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole en‰‰ ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tiet‰‰, mit‰ se merkitsee ... mit‰ ... suoraan sanoen ... mit‰ on tapahtunut?" "Iloitsen, ett‰ kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellist‰ on tapahtunut. Olen lˆyt‰nyt pohjan el‰m‰lleni, min‰, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka en ymm‰rt‰nyt omaa itse‰ni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia vastaan, min‰ olen lˆyt‰nyt keskipisteen el‰m‰lle, ja siin‰ keskipisteess‰ lˆysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni... Ja se tapahtui siten, ett‰ vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut uskomaan Jumalaan ja sanomaan h‰nt‰ Is‰kseni..." "Sinusta on siis tullut her‰nn‰inen", sanoi Bengt, katsoen h‰neen syv‰sti halveksien, "mutta miten ihmeess‰ se on k‰ynyt p‰ins‰? En ole vilahdukseltakaan n‰hnyt tuota v‰ltt‰m‰tˆnt‰ v‰litt‰j‰‰: pappia ... saarnaajaa ... kolportˆˆri‰..." "Ei minulla ole ollut mit‰‰n v‰litt‰j‰‰, Jumala itse puhui minulle sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja h‰nen kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme. "No, olisihan minun pit‰nyt jotain sellaista aavistaa ... t‰m‰kˆ siis puuttui, ett‰ kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme t‰ydellinen! Ja niin sanotun uskosi ensimm‰inen hedelm‰ on, ett‰ ajat pois uskollisen palvelijan. Ehk‰ tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehk‰ haluat antaa minulle l‰htˆpassit ... sano vain suoraan, kyll‰ koetan t‰ytt‰‰ toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..." "Vaiti, vaiti, Bengt, ‰l‰ lausu niin kovia sanoja, sit‰ en ole ansainnut. Toivon p‰invastoin, ett‰ Jumalan avulla voin tehd‰ sinut onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille on jotain uutta kohoava, -- ehk‰ ei niin kauniina ja haaveellisena kuin kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyv‰‰..." "Raunioille!" keskeytti Bengt, ja h‰nen ‰‰nens‰ kylm‰ ylenkatse muuttui kiihke‰ksi vihaksi, "sin‰ siis olet ollut t‰h‰n asti ainoastaan onneton? Sin‰p‰ kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..." "Niin, Bengt, min‰ olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin suruinen ja v‰synyt, ett‰ vihasin el‰m‰‰ ... syd‰meni on vuotanut verta, kunnes veril‰hteet kuivuivat..." "Olet mieletˆn, Ester, mit‰ surtavaa sinulla on ollut?" Ester nojasi p‰‰t‰ k‰tt‰ vasten ja katseli eteens‰ alakuloisin, uneksivin katsein. "Muistatko, miten k‰ytt‰ydyit ‰iti‰ kohtaan?" sanoi h‰n viimein matalalla ‰‰nell‰. "ƒiti‰sikˆ kohtaan? Kyll‰, hyvin sen muistan. Muistan, ett‰ aina olin yst‰v‰llinen ja kohtelias h‰nelle, min‰ kutsuin h‰net kotiini ja ett‰ olisin pit‰nyt huolta h‰nen vanhuudestaan, joll'ei h‰n varsin rakastettavasti olisi kielt‰ytyen kiitt‰nyt tarjouksestani. Niin ett'eih‰n se voine antaa aihetta suruun?" Ester s‰ps‰hti. H‰n muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja h‰n tunsi, ett‰ h‰nen nyt oli kerrottava siit‰. "Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei ‰iti sinun tarjoustasi hyl‰nnyt. Min‰ en h‰nelle siit‰ koskaan puhunut..." "Sin‰ siis valehtelit sanoessasi, ett‰ olit muka puhunut?" "Niin. Ajatus, ett‰ sin‰ ehk‰ pakottaisit minut ottamaan esiin ehdotuksen, jonka tiesin ‰iti‰ loukkaavan, tai, mik‰ viel‰ pahempi, ett‰ itse sen esitt‰isit, se pelotti minua niin, ett‰ tuskin tiesin, mit‰ sanoin. Sin‰ sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti muulloinkin..." Bengt ei vastannut; h‰n heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti olkap‰it‰‰n ja k‰‰ntyi pois. "Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sin‰ tied‰t, yht‰ hyvin kuin min‰, ett‰ hartain halusi oli p‰‰st‰ ‰itiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mit‰ haluaa, voi k‰ytt‰‰ kokonaista liutaa kauniita korulauseita peitt‰m‰‰n totuutta, -- niinh‰n sinun tapasi yleens‰ on ollut -- mutta totta on, ett‰ h‰ik‰ilem‰tt‰ tahdoit l‰hett‰‰ ‰idin muuanne, koska h‰n oli liian v‰h‰p‰tˆinen..." "Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja lˆi k‰tens‰ pˆyt‰‰n, "se, mit‰ sin‰ nimit‰t h‰ik‰ilem‰ttˆmyydeksi, oli hienotunteisuutta; tiesin, kuinka paljon ik‰vyyksi‰ saisitte kokea erilaisen asemanne vuoksi, ja niist‰ tahdoin teit‰ s‰‰st‰‰, vaikka sin‰ et koskaan minua ymm‰rt‰nyt, vaan k‰‰nsit kaikki pahaksi. Ett‰ seikat sellaiset kuin syntyper‰, rikkaus ja sivistys eiv‰t ole minulle yhdentekevi‰, sen saat suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..." "Sin‰ tiesit, miten rajattomasti rakastin ‰iti‰ni", jatkoi Ester, kiinnitt‰m‰tt‰ huomiota h‰nen viime sanoihinsa, "ja sin‰ tiesit, ett‰ onnellisempaan asemaan p‰‰sty‰ni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa h‰nen el‰m‰‰ns‰. Sin‰ tiesit, ett‰ jos h‰net olisi l‰hetetty pois siksi, ett‰ h‰n oli meille vastukseksi, olisi h‰n kuollut -- ja niin min‰kin..." "Ei, suo anteeksi, sit‰ en tiennyt. Ett‰ rakastit ‰iti‰si, sen n‰in kyll‰, ja se oli minusta sek‰ luonnollista ett‰ kaunista, mutta sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi h‰nt‰ kohtaan k‰sitin vasta myˆhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi, joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyytt‰ ... tyhjyytt‰ ja puolihullun houreita..." "Bengt, teet minulle v‰‰ryytt‰! Rakastin sinua niin suuresti kuin nainen voi rakastaa -- sin‰ olit sankarini, ihanteeni -- jumalani, sill‰ muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sin‰ mursit syd‰meni kovuudellasi, etk‰ vain sit‰, vaan koko olemukseni, koko persoonallisuuteni. Sin‰ vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa mielipidett‰, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mit‰ sin‰ tahdoit, vaikka se olisi ollut minulle vastenmielist‰ ja loukkaavaa. Mutta sin‰ vaadit mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, ett‰ min‰ mit‰ttˆmyydess‰ni olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin kuitenkin mieluummin olla ehj‰sti oma itseni kuin osa toisesta. Mutta sit‰ et ikin‰ k‰sitt‰nyt. Sin‰ tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi, kˆyh‰n muotiompelijan tytt‰ren h‰vi‰v‰ksi, ja vain rouva Falkenstern oli j‰‰v‰ j‰ljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysy‰ juuri Ester Hermansonina, kˆyh‰n, halveksitun ‰itini tytt‰ren‰, vaikka olin rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siin‰ piili minun voimani, jota ei edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin v‰h‰ll‰ sortua taistelussa, olin syˆksy‰ kadotukseen, kunnes lˆysin Kristuksen ja h‰nen kauttaan oman itseni..." Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteri‰ pilkallisin katsein. "Mik‰ uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti huolehtimaan omasta 'itsest‰si' ja 'persoonallisuudestasi'?" kysyi h‰n, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _min‰_ pit‰‰ myˆs pienen esitelm‰n, nyt kiinnit‰mme huomiomme hetkeksi _minun_ persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielest‰ni kohdeltu sill‰ aikaa, kun sin‰ kuljit ja omissa silmiss‰si n‰yttelit marttyyrin osaa. Luulet ehk‰, ett‰ minun oli helppo p‰‰tt‰‰ tarjota sinulle k‰teni ja voittaa oma sis‰inen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mit‰ en olisi kertonut hyv‰lle, rakastavalle vaimolle: ett‰ tuo taistelu oli el‰m‰ni vaikein ja ett‰ ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sin‰ niin ylimielisen‰ olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni ja tarjota k‰teni muotiompelijattaren tytt‰relle. Olisin _voinut_ menetell‰ toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikki‰ sinulla, voittaa syd‰mesi ja sitten j‰tt‰‰ sinut... Mutta siit‰ sinut s‰‰stin, koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin ‰idillesi runsaan yll‰pidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, ett‰ tahdoin pit‰‰ huolta h‰nen sisarestaankin, vanhasta neidist‰, jota en koskaan ole n‰hnyt, jonka nime‰ en edes tied‰. Olin aina ajatellut, ett‰ vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin ‰itini -- mutta sinun t‰htesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen, jonka t‰hden kaiken tuon olen uhrannut, ei h‰pe‰ syytt‰‰ minua siit‰, ett‰ muka olen murtanut h‰nen syd‰mens‰ ja surmannut h‰nen 'persoonallisuutensa'..." Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan. "Totta on, ett‰ paljon olet tehnyt minun t‰hteni, Bengt", sanoi h‰n lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen el‰ vain leiv‰st‰..." "Sin‰ v‰‰nn‰t taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leip‰‰ -- olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta: rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sit‰ et ole ymm‰rt‰nyt, sin‰ olet syd‰mesi pohjasta ollut viel‰ ylpe‰mpi kuin min‰, sill‰ sin‰ et ole edes koskaan tahtonut myˆnt‰‰ minun mit‰‰n uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myˆsk‰‰n tuntenut mit‰‰n kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpe‰, sanoisin, ett‰ _sin‰_ olet kylmyydell‰si ja kiitt‰m‰ttˆmyydell‰si murtanut minun syd‰meni. Nyt sanon min‰ puolestani: sin‰ olet tehnyt el‰m‰ni kolkoksi..." Ester istui taas ‰‰neti ja taisteli itsens‰ kanssa. Ihmeellinen, suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli h‰nen ajatustaan ja tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden en‰‰ el‰‰, jumalallinen l‰mpˆ h‰nen sielussaan sulatti sen milt'ei heti. "Bengt", sanoi h‰n nousten ja ojentaen k‰tens‰ miehelleen, "jos rikoin, jos olin kiitt‰m‰tˆn ja vaativa, niin pyyd‰n syd‰mest‰ni anteeksi. Tahdon koettaa t‰st‰ l‰htein olla sinulle parempi vaimo." Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, h‰nen lempe‰ ‰‰nens‰ ja kyyneleiset silm‰ns‰ saivat h‰net niin h‰mm‰styksiins‰, ett‰ h‰nen ajatuksensa ik‰‰nkuin menettiv‰t tasapainonsa. H‰ness‰ v‰l‰hti himme‰ tunne siit‰, ett‰ h‰nenkin pit‰isi pyyt‰‰ jotain anteeksi. Mutta muut tunteet sen pian karkottivat. H‰nest‰ oli koko t‰m‰ kohtaus liiotellun tunteellinen, ja se kiusotti h‰nt‰. J‰yk‰sti, hieman alentuvasti hymyillen tarttui h‰n ojennettuun k‰teen ja vastasi lyhyesti: "Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se on minunkin hartain toivoni; t‰llaisista selvityksist‰ en pid‰. El‰m‰ kulkee sent‰‰n s‰‰lim‰tˆnt‰ kulkuaan, ja me saamme tyyty‰ siihen, ett‰ moni haave siin‰ pirstoutuu." Vastaukseksi puristi Ester hiljaa h‰nen k‰tt‰‰n, nyyk‰ytti p‰‰t‰‰n ja j‰tti huoneen hitain askelin. H‰n oli onnellinen, kun oli voinut voittaa itsens‰ ja tunnustaa rikoksen, jonka mielest‰‰n oli tehnyt Bengti‰ kohtaan. Mutta h‰nen sielunsa l‰pi k‰vi pettymyksen tunne, ja siit‰ h‰n ymm‰rsi toivoneensa, ett‰ h‰nen anteeksipyyt‰misens‰ saisi Bengtin tekem‰‰n samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli h‰n, ett'ei Bengt koskaan voinut kielt‰yty‰ mist‰‰n: nyt, niinkuin aina ennenkin, oli h‰n voittajana l‰htenyt taistelusta, nyt, niinkuin ennenkin, oli h‰n osannut j‰rjest‰‰ heid‰n keskin‰isen suhteensa niin, ett‰ oikeus j‰i h‰nen puolelleen, ja Ester, h‰n oli rikkonut ja sai pyyt‰‰ anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui. X. Oli kylm‰, harmaa marraskuunp‰iv‰ noin vuosi Esterin el‰m‰ss‰ tapahtuneen muutoksen j‰lkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei tosin viel‰ ollut j‰‰tynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi l‰heni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli h‰n parempi, mutta h‰nen t‰ytyi pysytell‰ sis‰ll‰; h‰n tunsi itsens‰ v‰syneeksi, k‰ytti vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, H‰n lueskeli paljon n‰ihin aikoihin, niinkuin h‰nen tapansa oli, kun h‰nell‰ vaan oli siihen tilaisuutta; mutta t‰n‰‰n putosi kirja usein h‰nen k‰dest‰‰n, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat ep‰selviksi tunnelmiksi, jotka yh‰ loittonivat h‰nest‰ ja haihtuivat jonkunlaiseen puoli-uinailuun. Kun h‰n siin‰ lep‰si, n‰ki h‰n unen tai n‰yn, jota kesti juuri niin kauan, kuin h‰n oli unessa. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi kokonainen aurinkoinen valahtanut huoneen h‰m‰ryyteen, kev‰tkukkain tuoksu leijaili h‰nen ymp‰rill‰‰n ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu, jonka hiljaiset, sointuvat s‰velet yhtyiv‰t puiden huminaan. Sanomaton riemun, voiman, el‰m‰nhalun tunne soljahti niin valtavana h‰nen l‰vitseen, ett‰ kun h‰n ‰kki‰ unestaan havahti, oli kuin olisi kev‰‰n kirkkautta ja kev‰t-‰‰ni‰ aaltoillut h‰nen ymp‰rill‰‰n hitaasti poisvyˆryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. H‰n sulki uudelleen silm‰ns‰, h‰n halusi takaisin unten maahan -- ja taas ilmestyi tuo outo n‰ky ja hyv‰ili h‰nen aistejaan. Kun h‰n her‰si, hymyiliv‰t h‰nen huulensa ja silmiss‰ oli lapsellisen suloinen loiste, niinkuin h‰nen rakkautensa ensimm‰isin‰ haaveilnp‰ivin‰. "Mit‰ t‰m‰ on?" h‰n kuiskasi, "on kuin l‰henisi jotain suurta, sanomatonta ... olen niin onnellinen ... kaikki, mik‰ jo kuoli, her‰‰ taasen eloon ... olen nuori j‰lleen ... ja t‰ynn‰ toivoa ja riemua..." H‰n nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteens‰ kauan ja uneksivin silmin... ƒkki‰ lenn‰hti tumma puna h‰nen kasvoilleen ja kohta sen j‰lkeen k‰vi h‰n aivan kalpeaksi, mutta ei pel‰styksest‰ eik‰ surusta, vaan v‰ri pakeni poskilta, niinkuin se pakenee el‰m‰n totisimpina, pyhimpin‰ hetkin‰. H‰n vaipui sohvaan, k‰tki kasvot k‰siins‰ ja istui kauvan liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi h‰n, "ei, ei ... ah, kyll‰ ... jo aikoja sitten olisi minun pit‰nyt se k‰sitt‰‰, joll'eiv‰t ajatukseni olisi olleet niin kaukana siit‰ ... joll'en jo kauan sitten olisi menett‰nyt kaikkea toivoani... Ja nyt el‰‰ minussa t‰m‰ ihmeellinen, armas kev‰t-unelma, joka on kertova minulle oman tarinansa, ett‰ oikein sen ymm‰rt‰isin..." Monta p‰iv‰‰ oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden yli v‰reili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristoj‰rvell‰. H‰nen katseessaan oli hajamielinen, sis‰‰np‰in k‰‰ntynyt ilme. Toisinaan oli h‰n niin ajatuksissaan, ett‰ Bengtin t‰ytyi pari kertaa uudistaa kysymyksens‰, jolloin Ester pel‰styneen‰ hyp‰hti istuimeltaan ja katsahti ymp‰rilleen kuin unesta her‰nnyt. V‰list‰ istui h‰n silm‰illen Bengti‰, huulilla salaper‰inen hymy, joka kuitenkin heti haihtui, niin pian kuin h‰n kohtasi Bengtin ihmettelev‰n katseen. "Mik‰ h‰nen on?" ajatteli Bengt, "mill‰h‰n uusilla keksinnˆill‰ h‰n nyt aikonee h‰mm‰stytt‰‰ minua?" Mutta myˆh‰‰n illalla, kun Bengt viel‰ istui huoneessaan ja kirjotti, tuli Ester, jonka h‰n luuli menneen levolle, hiipi sis‰‰n, pani pois h‰nen kyn‰ns‰, otti h‰nen k‰tens‰ omiensa v‰liin ja kuiskasi kumman liikutetulla ‰‰nell‰: "Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en ollut ajatellut puhua siit‰ t‰n‰ iltana, mutta minusta ei minulla ole oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi." Bengt katsoi h‰neen h‰mm‰styneen‰. H‰n ei pit‰nyt h‰iritsemisist‰ ja h‰nest‰ oli sopimatonta, ett‰ Ester, joka ‰skett‰in oli ollut sairas, keskell‰ yˆt‰ rupesi syd‰nt‰‰n purkamaan, sen sijaan, ett‰ olisi maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli h‰n nousten hitaasti, "heid‰n t‰ytyy kaikin mokomin tehd‰ asiat niin pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikˆ h‰n olisi voinut ‰sken puhua minulle, jos se muka on niin t‰rke‰‰?" Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi l‰helle h‰nt‰ ja syd‰men tykytt‰ess‰ niin rajusti, ett‰ h‰n luuli Bengtinkin sen lyˆnnin kuulevan, virkkoi: "Bengt ... er‰s asia ... niin ... Bengt ... etkˆ ole mit‰‰n aavistanut?" Bengt n‰ytti viel‰kin ‰llistyneemm‰lt‰. "En", sanoi h‰n, "ei minun ole tapana 'aavistaa'." Silloin kiersi Ester k‰tens‰ h‰nen kaulaansa, hiipi h‰nen syliins‰ ja kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin ‰‰nin. Bengt s‰ps‰hti, h‰n tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat h‰nen silmiins‰, ja puristaen Esteri‰ kiihke‰sti rintaansa vasten, h‰n vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mit‰ ihminen voi toiselle tuottaa, Ester..." "En min‰, Bengt, vaan Jumala..." "Juuri sin‰ ... sinun kauttasi..." H‰n suuteli Esterin k‰si‰ ja huudahti: "Milloin?" "Kun kev‰t saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan olemme odottaneet, ja h‰nen kerallaan p‰iv‰npaiste, valo ja onni kotiimme..." Mutta siit‰ asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa ‰idiksi, sai h‰n kokea uutta puolta h‰nen itsevaltaisuudestaan: hell‰‰, luopumatonta, k‰skev‰‰ rakkautta. Bengt piti h‰nest‰ huolta kuin hell‰ ‰iti lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. H‰nt‰ hoitamassa ja vartioimassa piti olla l‰‰k‰reit‰ ja sairaanhoitajattaria, h‰n ei koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi h‰nt‰ kuin varjo; eik‰ auttanut, ett‰ h‰n vakuutti voivansa paremmin kuin konsanaan ja ett‰ h‰nen ulkomuotonsa k‰vi yh‰ kukostavammaksi, Bengt sittenkin itsepintaisesti holhosi h‰nt‰. Jos h‰n joskus pujahti pois, kun Bengt ei ollut kotona, sill‰ Ester kulki mielell‰‰n yksin, uneksi ja ajatteli, sai h‰n aina tuntea h‰nen tyytym‰ttˆmyytens‰ nuijan-iskuja, eik‰ Bengt ymm‰rt‰nyt sen tuottavan h‰nelle enemm‰n vahinkoa kuin pisimm‰t k‰velymatkat. "Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siit‰, miten varomattoman k‰y", sanoi h‰n synk‰sti, "tahdotko meille uudestaan saman onnettomuuden?" "Mutta Bengt ... _min‰_ en voinut sille mit‰‰n..." "Sin‰ vilustuit ... niin, ‰lk‰‰mme en‰‰ puhelko siit‰, se on, Jumalan kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan j‰rkevi‰..." Ja Ester oli "j‰rkev‰", h‰n alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin, niin, viel‰p‰ h‰n viimeisin‰ viikkoina antoi h‰nen kantaa itse‰‰n portaita ylˆs. V‰list‰ h‰nt‰ v‰sytti koko t‰m‰ hoito, joka oli niin vastoin h‰nen tervett‰, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi h‰nelle tulla katkeria ajatuksia: "t‰m‰ ei tarkota _minua_, ennen olin mit‰tˆn, nyt on minusta ‰kki‰ tehty suuruus, siksi ett‰ saan kunnian tulla er‰‰n Falkensternin ‰idiksi..." Mutta nuo mietteet h‰n heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia eiv‰tk‰ sopineet h‰nen syd‰mens‰ hiljaisen pyh‰kˆn unelmien rinnalle. Pient‰ prinssi‰ tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja VÂngan tehdas j‰nnitettyn‰ odotti tulevaa perillist‰. Bengt oli pienokaisen syntym‰n vuoksi ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, l‰‰k‰rit ja hoitajattaret olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista. Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi. Er‰‰n‰ toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun vaahterien latvoista sateli kultapˆly‰, aurinko kimalsi meren aalloilla ja purret kiisiv‰t ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun kirkonkellot kutsuivat puolip‰iv‰n jumalanpalvelukseen ja v‰reilev‰ kev‰t-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan. Bengti‰, joka oli sahalla k‰ym‰ss‰, l‰hetettiin heti hakemaan, mutta h‰n enn‰tti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse. H‰n h‰mm‰styi niin suuresti, kun kaikki oli k‰ynyt niin vallan vastoin h‰nen laskujaan, ett‰ h‰nen ensin t‰ytyi masennetun tahtonsa hyvitt‰miseksi pit‰‰ vaimolleen pieni lempe‰ nuhdesaarna varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, ett‰ h‰nen todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni v‰ltt‰m‰tˆn ep‰sointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli pitk‰‰, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa gasellinsilm‰‰ sinert‰vien silm‰luomien alla... Mutta Ester vaipui syv‰‰n uneen, josta h‰n v‰list‰ her‰si katsellakseen ihmeellist‰ aarretta vierell‰ns‰. Kuinka suloinen se oli, tuo pieni olento, kuinka sen pienet varpaat k‰pristyiv‰t, kuinka nuo hennot, avuttomat j‰senet ojentuivat ja liikehtiv‰t ja pikku suu maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi, puoliher‰nneine katseinesi, mit‰ uneksit aamuhetken‰si, miten luonevat el‰m‰n voimat olentosi syvyydess‰ sinunkin el‰m‰si kankaan? Lemmittyni ... syd‰nk‰py ... unelmaini lapsi ... mink‰lainen lienee el‰m‰si ... mit‰ polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan kasvat hyv‰ksi ja jaloksi, varmaan on el‰m‰si oleva valoisa ja kaunis... Synnyith‰n sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa! T‰ytinh‰n sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mik‰ el‰m‰ss‰ on suurta ja ihanaa!... Sin‰ ij‰isyydenlapsi, joka et voi koskaan kuolla ... jota ei mik‰‰n voi riist‰‰ minulta, vaikkapa kuolema meid‰t erottaisi!..." Ja h‰n ik‰‰nkuin n‰kee edess‰‰n poikansa el‰m‰n: se on ij‰isyyden meress‰ aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyˆryy eteenp‰in kautta ajattomain avaruuksien ja j‰tt‰‰ j‰lkeens‰ ilon, onnen ja rakkauden kirkkaan valojuovan... XI. On ihmeellist‰, kuinka lapsen pieni olento voi t‰ytt‰‰ kodin, t‰ytt‰‰ sen niin, ett‰ surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet p‰iv‰n tielt‰, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta huoneeseen, niin ett‰ kaikkialla syntyy el‰m‰‰ ja iloa, aivan kuin oravain hypelless‰ mets‰ss‰, ja kuinka hele‰, lepertelev‰ lapsen‰‰ni hyv‰ilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin kaikki, mik‰ on unensuloista ja t‰ynn‰ sadun ja runouden tuoksua. Niin tuli pikku Sven autioon, tyhj‰‰n kotiin, joka niin kauan oli h‰nt‰ odottanut. Siit‰ tuli h‰nelle suuri lintuh‰kki, jossa yksi ainokainen pieni, tummasilm‰inen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket p‰iv‰t aamusta iltaan. Kuin syntyper‰inen hallitsija otti h‰n huostaansa toisen huoneen toisensa j‰lkeen. Ensin lastenkamarin, jossa h‰n aina tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian kuin tuli ilmett‰ h‰nen katseeseensa ja huulet osasivat hymyill‰, pyrki h‰n sinne -- sitten, kun h‰n rupesi k‰velem‰‰n, astua lyllersi h‰n saleihin ja Bengtin huoneeseen. H‰nell‰ oli silminn‰ht‰v‰ taipumus niin pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa. Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat ensimm‰isi‰ esineit‰, joiden l‰hemp‰‰n tuttavuuteen Sven joutui. Mutta h‰nen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat jyrk‰sti esiin; vanhoista univormu-herroista h‰n piti, niille h‰n suojelevasti nyyk‰ytti p‰‰t‰‰n ja Bengtin t‰ytyi nostaa h‰net ylˆs, ett‰ h‰n sai niit‰ taputtaa ja hyv‰ill‰. Mutta oli siell‰ myˆs kuva naisesta, jolla oli tummat, ter‰v‰t silm‰t ja ulospist‰v‰ alahuuli, ja h‰nt‰ ei pikku Sven huolinut yst‰v‰kseen. H‰n nimitti h‰nt‰ "mutti-rouvaksi" ja h‰risti h‰nelle sormeaan ja huusi: "Hyi, mutti-rouva, hyi, hyi!" "Mit‰ on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen. Mutta siit‰ ei Sven mit‰‰n tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain sanain joukkoon, joilla h‰n lapsena rikastutti ‰idinkielt‰‰n, ja vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka sai siit‰ pit‰in nimen: "mutti-rouva". Keittiˆ oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun h‰n kasvoi hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyv‰n ja pahan, k‰ytti h‰n aina tilaisuutta hiipi‰kseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar, ei pit‰nyt silmi‰‰n auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu pujahti h‰n sis‰‰n ja hieroi yst‰vyytt‰ Liinan ja ruokakaapin suurten hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti ihastuksesta ja lankesi niin syv‰lle myˆtenantavaisuuden-syntiin kuin langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mit‰‰n, joka ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pit‰‰kseen pikku esitelmi‰ kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan v‰litt‰nyt. Ja minne h‰n tulikaan, toi h‰n muassaan p‰iv‰npaisteisen luonteensa, ja kaikkien t‰ytyi nauraa h‰nelle, kuunnella h‰nen juttujaan ja t‰ytt‰‰ h‰nen toivomuksiaan, olipa heill‰ kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin kasvoille, joissa syv‰lle syˆpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen k‰tˆsens‰ h‰nen kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa". Yleens‰ oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mit‰ ajatella voi, jolla oikeastaan n‰ytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja huoleton tarvitsematta koskaan n‰hd‰ ket‰k‰‰n tyytym‰ttˆm‰n‰ tai suruisena. Ehk'ei h‰n aina liene ollut vallan tottelevainen; h‰n unohti niin helposti, mit‰ ‰iti oli sanonut, ja h‰nell‰ oli erinomainen taito luikertaa k‰sist‰, lempe‰sti, h‰mm‰styneesti sanoen: "Sit‰ ei Sven muistanut". Mutta Ester h‰net viimein noista luikertelemisista paransi. Salissa oli hylly ja hyllyll‰ hienosti veistettyj‰ norsunluisia nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta t‰t‰ kieltoa ei h‰n koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi h‰n sinne, istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyv‰isyydest‰ loistaen noita houkuttelevia kaluja; sitten siveli h‰n sormensa p‰‰ll‰ niit‰, yh‰ rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun k‰vi, otti h‰n ne hyllylt‰, toisen toisensa j‰lkeen. Ja kun Ester torui h‰nt‰ tottelemattomuudesta, vastasi h‰n mit‰ viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa, ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!" Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ sattui sitten, ett‰ Sven j‰i hetkeksi yksin saliin. Heti k‰‰ntyiv‰t h‰nen silm‰ns‰ pieniin kiusanhenkiin hyllyll‰; h‰n laski tavarat k‰dest‰‰n, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti silitt‰‰ sile‰‰, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitk‰‰ voitti kiusaus h‰net, silm‰t paloivat halusta, pienet lihavat k‰tˆset puristuivat ahnaasti nukkien ymp‰rille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot unohtaen antautui hetken nautintoon. Mutta v‰h‰n ajan per‰st‰ n‰ki Sven ‰idin seisovan kynnyksell‰ ja tarkastelevan h‰nt‰ hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut h‰irit‰ itse‰‰n; h‰nest‰ oli hyvin mieluista siirt‰‰ ik‰v‰t kohtaukset niin kauas kuin suinkin -- tapa, jonka h‰n s‰ilytti el‰m‰ns‰ loppuun asti -- ja koska ‰iti ei mit‰‰n virkkanut, voi h‰n mielest‰ns‰ jatkaa hupaista leikki‰‰n. Vasta kun h‰n kuuli Esterin totisen kysymyksen: "Sven, mit‰ sin‰ teet?" katsahti h‰n ylˆs kesken leikki‰‰n ja p‰‰sti irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti h‰n taitoaan selviyty‰ pulmallisista sattumista, sill‰ h‰n vastasi sanomattoman turvallisen ja tyytyv‰isen n‰kˆisen‰: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla". Ester k‰‰ntyi peitt‰‰kseen hymy‰‰n. H‰n muisti omaa lapsuuttaan ja pieni‰ viekkaita yrityksi‰‰n p‰‰st‰ ep‰mieluisesta asemasta. "Sit‰ sinun ei tarvitse tehd‰", vastasi h‰n ankarasti, "se on Marin teht‰v‰ eik‰ sinun. Sinua on p‰invastoin kielletty koskemasta pikku nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule ‰idin luo." Levollisesti ja t‰sm‰llisesti, aivan kuin ei olisi mit‰‰n tapahtunut, pani Sven nuket pois ja tuli sitten ‰idin luo vallan turvallisen n‰kˆisen‰ kuin viattomasti syytetty ainakin. "Tied‰th‰n, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?" "Mutta sit‰ ei Sven voi koskaan muistaa, ‰iti, ne ovat niin _kauniit_!" vastasi h‰n ja n‰ytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mit‰ painavimman todistuksen. "Mutta etkˆ ymm‰rr‰, Sven, ett‰ kun sin‰ unohdat, niin olet tottelematon ‰iti‰ kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan. "Ky-yll‰", vastasi Sven jo hiukan s‰ve‰mp‰n‰. "Ymm‰rr‰tkˆ, ett‰ olet ollut tottelematon?" "Ky-yll‰." T‰ll‰ kertaa oli ‰‰ni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja sumentuvat silm‰t kertoivat l‰hestyvist‰ kyyneleist‰. "Tied‰tkˆ, Sven, mit‰ ‰idin t‰ytyy tehd‰, kun olit noin tottelematon?" jatkoi Ester ja h‰nenkin huulensa vapisi. "Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani p‰‰ns‰ kallelleen ja katsoi ‰iti‰ niin suloisesti ja alistuvasti, ett‰ Ester luuli syd‰mens‰ halkeavan liikutuksesta. Jos h‰n olisi seurannut ‰idintunnettaan, olisi h‰n sulkenut pikku rikollisen syliins‰ ja peitt‰nyt h‰net suudelmilla, niin ihastuttava h‰n oli Esterin mielest‰, seisoessaan tuossa vapisevin huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettyn‰ ‰idin silmiin. Mutta h‰n karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi totisesti, kyyneleen toisensa per‰st‰ vieriess‰ h‰nen kuumottavia poskiaan pitkin: "Niin, katsos, pikku poju, ‰idin t‰ytyy sinua rangaista, kun olit tottelematon, niinkuin Jumalan t‰ytyy meit‰ isoja ihmisi‰ rangaista, kun emme ole seuranneet h‰nen k‰skyj‰‰n; mutta sin‰ n‰et kyll‰, ett‰ se on vaikeaa ‰idille, ‰idin t‰ytyy itke‰ monta, monta kyynelt‰ ja h‰nen syd‰meens‰ koskee, mutta h‰nen t‰ytyy rangaista sinun t‰htesi..." Sen enemp‰‰ sanomatta laski h‰n pikku Svenin polvilleen, avasi h‰nen housunsa ja lˆi pari kertaa h‰nen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai", sanoi Sven; ei h‰neen koskenut kovasti, mutta h‰nest‰ oli sopivaa ja edullista, ett‰ ‰iti niin luuli. Mutta kun h‰n p‰‰si taas jaloilleen, loistivat h‰nen kasvonsa pelkk‰‰ iloa ja tyytyv‰isyytt‰. "Nyt ei Sven _koskaan_ en‰‰ ole tottelematon", vakuutti h‰n vakavana. Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa merkityksess‰, Mutta hyllyn pieni‰ kiusankappaleita ei h‰n en‰‰ koskenut. V‰list‰ h‰n vilkuili sinnep‰in, niin, vaipuipa toisinaan niit‰ katselemaankin, mutta silloin h‰n samalla piti itselleen pieni‰ varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, ‰iti sanoi niin, Sven lupasi ‰idille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon". Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi h‰ness‰ myˆs rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka p‰iv‰ laahasi h‰n muassaan jotain kirjaa, huudellen: "ƒiti, n‰yt‰ Svenille t‰t‰!" Mutta melkein aina t‰ytyi heid‰n ensin katsoa er‰st‰ m‰‰r‰tty‰ kirjaa ja siit‰ kirjasta er‰st‰ kuvaa, ritaria t‰ysiss‰ aseissa, hevonen vierell‰‰n, eik‰ Sven milloinkaan v‰synyt sit‰ katselemasta ja siit‰ juttelemasta, "Onko h‰nell‰ miekka vyˆll‰, ‰iti?" "Tietysti, suuri miekka." "Lyˆkˆ h‰n sill‰?" "Tietysti; h‰n l‰htee taisteluun, hevonen on jo valmiina -- nyt heilahuttaa h‰n itsens‰ satulaan ja ratsastaa pois..." "Ket‰ vastaan h‰n taistelee?" "Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sit‰ vastaan, mit‰ Jumala ei rakasta..." "Voittaako h‰n, ‰iti?" "Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta h‰n voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa..." Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan h‰nen kyp‰ri‰‰n ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellist‰ ajatusta. H‰nen h‰m‰riss‰, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia taisteluista el‰m‰n tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja, jotka vaikuttivat syv‰sti h‰nen pieneen sieluunsa ja t‰yttiv‰t sen s‰velill‰, jotka eiv‰t koskaan en‰‰ lakanneet kaikumasta... "ƒiti", huudahti h‰n ja k‰‰ntyi ‰itiins‰ silm‰t loistaen, "kun Sven tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!" "Vanha ritariveri kiehuu h‰ness‰", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi heid‰n takanaan ja kuunteli Svenin puhetta. Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnytt‰v‰t h‰nen ajatuksensa, rukoukseni, ett‰ h‰nest‰ tulisi sankari, joka taistelee hyv‰n ja oikean puolesta, Jumalan valtakunnan l‰hestymiseksi..." Niin myˆs Esterin laulut, joita h‰nen oli tapana hyr‰ill‰, loivat ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli t‰ll‰ omat erikoiset mielilaulunsa, joita h‰n ei v‰synyt kuulemasta. Yksi niist‰ oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenill‰ omat kujeensa. V‰list‰ sattui -- pienten v‰liaikain takaa, sill‰ Sven rakasti myˆs vaihtelua esteettisiss‰ nautinnoissaan -- ett‰ Gucka puoli kahdeksan aikaan, jolloin Svenin oli m‰‰r‰ nousta, tuli Esterin luo, joka kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan h‰net hereille, huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tied‰, mik‰ Svenin on, mutta en saa h‰nt‰ valveille, h‰n vaan nukkuu ja nukkuu..." Ester hymyili, h‰n ymm‰rsi kyll‰ t‰m‰n tiedonannon tarkotuksen. "No, parasta lienee, ett‰ tulen sinne", sanoi h‰n, ojennellen j‰seni‰‰n. "Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeest‰, jonka Sven oli h‰nelle suurella tarkkuudella opettanut, "h‰n on niin itsepintanen, se poika!" Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin. Siin‰ Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta s‰teens‰ tuon pienen pyylev‰n pojan yli, joka nojasi punasta, l‰mmint‰ poskeaan tanakkaa k‰tt‰‰n vasten. H‰n n‰ytti olevan syv‰ss‰ unessa, mutta puristi omituisella tarmolla kiinni silmi‰‰n, ja huulet liikkuivat, niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei h‰n kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syv‰‰n ja huomattavasti, sill‰ v‰lin kuin Ester istuutui s‰ngyn laidalle ja hymyillen katseli h‰nt‰. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut suljettujen luomien takaa ja pid‰tetty hymy vavahdellut h‰nen huulillaan, kuin p‰iv‰ns‰de v‰reilev‰ll‰ vedenpinnalla. Sitten alkoi ‰iti laulaa: "P‰iv‰ kulkevi kattoja ja k‰ki lehdossa kukkuu, vaan ‰idin poju se pikkuinen, h‰n liian kauan jo nukkuu." Esterin laulaissa viimeisi‰ sanoja, avasi Sven nopeasti silm‰ns‰, kirkkaat ja tummat kuin kaksi pient‰ mets‰lampea, huusi ihastuksesta ja kiersi k‰det ‰idin kaulaan. Sitten hyp‰hti h‰n ‰‰neen nauraen vuoteeltaan ja ilmotti hele‰ll‰ ‰‰nell‰ ymp‰ristˆlleen: "Nyt on poju pikkunen hereill‰!" Toinen lempilaulu, pieni juttu nelj‰st‰ hiirest‰, jotka tanssivat niin, ett‰ "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin l‰pi n‰ki h‰n koko tuon eriskummallisen tapahtuman: nelj‰ hiirt‰, sadun nelj‰ verratonta hiirt‰, joita ei kukaan ollut ikin‰ viel‰ n‰hnyt, tanssii ja pyˆrii vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yh‰ suuremmiksi ja suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jysk‰‰ ja rysk‰‰, kun lopuksi kaikuu ‰idin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenist‰, kuin pyˆrisi kaikki ymp‰ri, maa ja taivas, h‰n itse ja ‰itikin. Ja ihastus saa h‰net vallan pyˆr‰lle p‰‰st‰‰n, h‰n hyppii ja potkii ja nauraa kihert‰‰, kuin olisivat kaikki el‰m‰nilon ja -riemun henget p‰‰sseet irti. Silloin otti Ester h‰net polvilleen, painoi h‰nt‰ rintaansa vasten ja kuiskasi, peitt‰en h‰net suudelmilla: "Sin‰ pikku p‰iv‰ns‰de, sin‰ pikku onnentuoja, sin‰ pieni armas Jumalan lahja!" "Mit‰ on Jumalan lahja, ‰iti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli h‰n kuullut ‰idin k‰ytt‰v‰n tuota lempinime‰, ja nyt oli h‰nen mielest‰‰n aika saada tiet‰‰ sen merkitys. Ester istui hetken k‰tkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli; sitten katsahti h‰n ylˆs, asetti Svenin mukavampaan asentoon syliss‰‰n ja sanoi: "Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin ‰iti oli hyvin murheissaan. Joku oli tuottanut minulle pahaa mielt‰ ja min‰ surin sit‰ ja ajattelin, ett'en en‰‰ koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kuulin syd‰mest‰ni viserryst‰, aivan niinkuin mets‰ss‰ ollessaan kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisen‰ marraskuunp‰iv‰n‰, keskell‰ lunta ja j‰‰t‰. Ja min‰ niin ilostuin ja h‰mm‰styin ja kuuntelin hartaasti... Ja yh‰ hele‰mmin soi viserrys p‰iv‰ p‰iv‰lt‰, ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa... Et usko, miten ihanasti se lauloi ... laulun toisensa j‰lkeen ... se lauloi auringosta ja kev‰‰st‰ ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mik‰ el‰m‰ss‰ on valoisaa, hyv‰‰ ja kaunista... Mutta enin se lauloi Jumalasta ja H‰nen is‰nrakkaudestaan..." Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui hiljaa, kuin olisi h‰n tiedottomasti seurannut mukana ‰idin kertoessa. Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena: "Min‰kˆ olin tuo pieni lintu, ‰iti?" "Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi tulin, kun kuulin linnun laulavan syd‰mess‰ni. Koko apea mieleni katosi, en voinut en‰‰ koskaan olla suruinen, voin vain kiitt‰‰ ja ylist‰‰ Jumalaa ... niin, min‰ aloin laulaa, min‰kin, ja niin me lauloimme yhdess‰, pikku lintuseni ja min‰... Mutta er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ se vallan vaikeni, mutta ei siksi, ett‰ se olisi ollut kuollut, ei, p‰invastoin, nyt oli se laulava ja visertelev‰ enemm‰n kuin koskaan ennen, vaan siksi, ett‰ se oli j‰tt‰v‰ syd‰meni ja p‰‰sev‰ ulos maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka poika, ja se poika olit _sin‰_! Ja siksi nimit‰n sinua Jumalan lahjaksi, sill‰ Jumala pani sinut syd‰meeni, kun olin suruinen, tehd‰kseen minut j‰lleen iloiseksi ja onnelliseksi!" Ester painoi h‰nt‰ rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytens‰ ylenpalttisuudessa k‰tens‰ ‰idin kaulaan. "Oi ‰iti, ‰iti, nyt tied‰n, miksi niin rakastan sinua ... min‰h‰n olen aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna syd‰mess‰si!..." "Niin juuri, kultani, sin‰ ja min‰ olemme yksi sielu. Kun toinen k‰rsii, k‰rsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin. Kun elit syd‰mess‰ni ja min‰ kuuntelin lauluasi, kuulit sin‰ myˆs kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin kutouduimme ikip‰iviksi toisiimme..." Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi. "Mutta, ‰iti", sanoi h‰n viimein hyvin totisena, "t‰m‰ on meid‰n salaisuutemme, emme puhu siit‰ yhdellek‰‰n ihmiselle, ei is‰lle eik‰ Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siit‰ hyvin, hyvin hiljaa", -- h‰n alensi ‰‰nt‰‰n ja katsoi varovasti ymp‰rilleen, "sill‰, katsos, p‰iv‰ns‰teet voivat kuulla, mit‰ sanomme, ja sitten ne voivat kertoa sen mets‰n puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki ihmiset tiet‰‰, ett‰ min‰ olin syd‰mess‰si pienen‰ laululintuna, joka viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pit‰‰ vain itse‰mme varten, ‰iti, aivan niinkuin sadun pyh‰st‰ Genovevasta tai sadun pikku merenneidosta!... Vai mit‰, ‰iti?" "Niin, kultunen, vain itse‰mme varten..." Ester silitti h‰nen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo molemmat sadut olivat "salaisuutena" heid‰n kesken, ei kukaan muu saanut niit‰ kuulla eik‰ tiet‰‰, ett‰ ne olivat olemassa. Nyt oli heill‰ kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli kev‰tvirsi‰‰n keskell‰ synkint‰, pimeint‰ talvea... Kun Sven oli viisivuotias, alkoi h‰n itse kyh‰ill‰ pieni‰ laulusia. Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan keskilattialla leve‰ss‰ auringon juovassa ja lauleli: "P‰iv‰n kaikki s‰teet tulee Svenin luokse, ja pikku Sven istuu suuressa auringossa." Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; h‰nest‰ oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, ett‰ h‰nen ensimm‰inen runonsa kertoi auringosta. Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, mets‰ss‰, silloin syntyiv‰t h‰nen kauneimmat laulunsa. Silloin oli h‰n tavallisesti aivan ‰‰neti ja ajatukset kiersiv‰t h‰nen aivoissaan ihmeellisin‰, valtavina tunnelmina, jotka eiv‰t koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne painuivat syv‰lle h‰nen sieluunsa ja j‰iv‰t sinne ainiaaksi soimaan ik‰‰nkuin kaikuina suloisesta, salaper‰isest‰ s‰velmaailmasta. Kun h‰n kasvoi niin suureksi, ett‰ p‰‰si ‰itins‰ kanssa k‰velem‰‰n, kulkivat h‰n ja Ester tavallisesti kauniina kev‰tp‰ivin‰ pitki‰ matkoja mets‰ss‰, joka oli kaupungin etel‰puolella. Se oli jylh‰ m‰ntymets‰, jossa puut kasvoivat niin tihe‰ss‰, ett‰ niiden vihre‰in oksain alla oli aivan h‰m‰r‰‰; maa oli ylt' yleens‰ sammalen ja vanamojen peitossa, ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylv‰‰t kohti mets‰n himme‰‰ holvia. Vain siell‰ t‰‰ll‰ tunkeusivat auringons‰teet esiin, muodostaen r‰ike‰nheleit‰ juovia ja valopilkkuja mets‰n tummaan vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui t‰h‰n mets‰‰n, oli h‰n vain nelj‰n vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen valtavasti. H‰n k‰vi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siin‰ ‰idin rinnalla. ƒkki‰ h‰n seisahtui, katsahti ymp‰rilleen suurin ihmettelevin silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski h‰n k‰tens‰ ristiin, katsoi ‰itiins‰, kuin olisi h‰n vedonnut h‰neen, ja sanoi: "T‰‰ll‰ asuu Jumala, ‰iti!" Pikku Sven ei pit‰nyt tappelemisesta eik‰ liioin poikain rajuista leikeist‰; h‰nen paraimmat yst‰v‰ns‰ olivat aina tytˆt, ja kun h‰n joskus p‰‰si ‰itins‰ mukana "t‰tien" luo, joilla ei ollut varalla pieni‰ naissuvun edustajia, kuiskasi h‰n tavallisesti ‰idilleen, kasvoissa erityinen ihmettelev‰ ja loukkaantunut ilme: "Eikˆ t‰‰ll‰ ole yht‰‰n pieni‰ tyttˆj‰, ‰iti?" H‰nen lapsuutensa paras yst‰v‰ oli Greta, pormestarin nuorin tyt‰r. H‰n oli kaksi vuotta Sveni‰ vanhempi, ja pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan suurta etev‰mmyytt‰, t‰m‰ kun jo oli niin vanha ja viisas. "N‰etkˆs", oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli k‰ym‰ss‰ h‰nen luonaan ja h‰n n‰ytteli t‰lle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi -- ja nuo ja nuo... Ja, katsos, t‰llaisilla luistimilla eiv‰t _pikku_ lapset voi luistella. Kun tulet suureksi, saat n‰ill‰ luistella, sill‰, katsos, niill‰ on vaarallista kulkea ... ja vain _suuret_ lapset saavat niit‰ k‰ytt‰‰..." Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisi‰ kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita t‰m‰ h‰nelle kuiskaavalla, salaper‰isell‰ ‰‰nell‰ syˆtti, ja sit‰ syvemmin tunsi h‰n oman mit‰ttˆmyytens‰, kuta enemm‰n h‰n ihaili Gretan monia urostˆit‰ urheilun, leikkien ja opintojen alalla. Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi h‰n kyll‰ tappionsa; silloin kuohahti h‰ness‰ miehen-ylpeys ja h‰n tunsi olevansa suunnattomasti ylemp‰n‰ Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin pikkutyttˆj‰, jotka oli h‰nt‰ monta vuotta nuoremmat eiv‰tk‰ viel‰ osanneet selv‰sti puhua tai juosta. "Katsos, ‰iti", huusi h‰n, kun h‰n hyˆri lastenkamarissa, luullen saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehens‰, "n‰in voi vain iso poika leikki‰, ‰iti! ƒiti, n‰in eiv‰t osaa Karin ja Gertrud tehd‰!" "Eiv‰t", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja viel‰ kanneksii..." Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia m‰‰r‰ttyj‰ ihmisi‰ ja asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului er‰s "set‰", joka joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen j‰lkeen tuli k‰ym‰‰n talossa, ja niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan n‰ki tuon sed‰n, luikahti h‰n pois, p‰‰st‰kseen h‰nt‰ tervehtim‰st‰. Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille nuhdesaarnoja. "Miksi et pid‰ set‰ Prytzist‰?" "Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti. "Senkˆ vuoksi, ett‰ h‰n nuuskaa?" Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mik‰ ulkonaisesti oli vastenmielist‰. Sven pudisti p‰‰t‰‰n, mutta ollakseen oikein vilpitˆn, lis‰si h‰n: "vain _v‰h‰n_ sen vuoksi". Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran torilla ollessaan n‰hnyt set‰ Prytzin h‰rist‰v‰n keppi‰‰n muutamille kˆyhille pienokaisille ja kuullut h‰nen toruvan heit‰, kun he olivat kaataneet hietaa penkille. Sit‰ ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli syˆpynyt h‰nen lapsenmielikuvitukseensa ja set‰ Prytz oli h‰nen mielest‰‰n synkk‰ kuva pahoista, ilkeist‰ ihmisist‰, joista saduissa kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei set‰ Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta h‰n tiesi vallan hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin k‰sityst‰ j‰rkkym‰‰n. "Pienet kˆyh‰t lapset itkiv‰t, ja set‰ teki n‰in!" kertasi h‰n vain, ja pikku kasvoille levisi mit‰ pontevin paheksumisen ilme. Mutta Ester sai h‰net kuitenkin lupaamaan, ett'ei h‰n en‰‰ ensi kerralla set‰ Prytzin tullessa luikahda tiehens‰, kuin pieni pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtim‰tt‰ set‰‰. "Mutta Sven ei voi pit‰‰ sed‰st‰", lis‰si Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla kiltti ja kohtelias poika!" Kun set‰ Prytz sitten er‰‰n‰ sunnuntaina tuli heille vieraaksi, asettui Sven kohta h‰nen viereens‰ ja tuijotti h‰neen niin hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, ett‰ Esterin oli vaikea pysy‰ totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui set‰ Prytz niin t‰st‰ yst‰v‰llisyydest‰, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki, osotti h‰nelle, ett‰ h‰n huolimatta Svenin sitke‰st‰, kaikenpuolisesta vastarinnasta nosti h‰net polvelleen, rupesi laskemaan leikki‰ h‰nen kanssaan ja nipisteli h‰nen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan muuttumattoman alistuvaisen n‰kˆinen ja otsa oli syviss‰ rypyiss‰, h‰n katseli set‰‰ rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai "ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta ‰kki‰ huomasi Ester, ett‰ poika kalpeni; h‰n juoksi paikalle, sanoi, ett‰ Sven voi pahoin, ja vei h‰net lastenkamariin. Mutta tuskin enn‰tti h‰n sinne, kun pikku poika parka alkoi kovasti oksentaa. Sen per‰st‰ ei Ester en‰‰ yritt‰nyt solmia yst‰vyytt‰ Svenin ja set‰ Prytzin v‰lill‰. Yleens‰ v‰ltti Ester t‰m‰n tapahtuman j‰lkeen mill‰‰n tavalla sekaantumasta Svenin hienoon tunne-el‰m‰‰n, milloin Sven itse sulkeutui itseens‰. Ester huomasi, ett‰ h‰n mieluinten vaikeni kaikesta, mit‰ h‰n paheksui tai piti rumana ja vastenmielisen‰. H‰n k‰‰ntyi siit‰ pois, ja kuin kukka ojentuu p‰iv‰‰n p‰in, ojentui h‰nkin kaikkea valoisaa, hyv‰‰ ja kaunista kohden. Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilˆ, joka sai armon Svenin silmiss‰: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmist‰ ei voi ajatella: h‰n oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun Sven ensi kerran h‰net n‰ki, k‰tki h‰n kasvonsa Esterin rintaa vasten ja kuiskasi pel‰styneen‰: "niin ruma". Mutta sitten tuli h‰nest‰ ja Guckasta parhaat yst‰v‰t, sill‰ Guckan mielikuvitus oli tyhjentym‰tˆn, h‰n kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta ahmimalla ahmi. H‰nen kˆmpelˆ ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eik‰ Sven n‰hnyt rumaa koteloa kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinist‰ taika-usvaansa ja lapsuuden runous kehr‰si hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ymp‰rille. Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun h‰n oli t‰ysikasvuinen ja vanha ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kˆmpelyytt‰. Kun lapsuuden ensimm‰iset vuodet olivat Svenin el‰m‰ss‰ ohi, alkoi h‰ness‰ tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli h‰n naisellisen pehme‰ ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitke‰n, j‰rkkym‰ttˆm‰n luja. T‰m‰ lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista, joka vaikutti hyvin ‰rsytt‰v‰sti vastustajaan. Svenin luonne oli niin ‰‰rettˆm‰n herkk‰tunteinen, niin altis vaikutuksille, ett‰ kaikki ik‰‰nkuin rynt‰si h‰nen p‰‰lleen, h‰n k‰sitti sen silm‰nr‰p‰yksess‰ ja muutti sen sis‰iseksi omaisuudekseen; siksi h‰n oli niin taipuvainen, niin nopea antamaan myˆten ja tunnustamaan olleensa v‰‰r‰ss‰. Mutta yht‰ nopeat ja voimakkaat olivat h‰nen tunteensa myˆs silloin, kun jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan h‰ness‰, jota ei koskaan voinut j‰rk‰hytt‰‰. H‰n ei milloinkaan ilmaissut syit‰‰n -- ei edes vanhempana -- h‰nest‰ tuntui, ett'ei h‰n kuitenkaan koskaan olisi oikein voinut sanoa, mit‰ se oli, joka h‰nen syvimm‰ss‰ syd‰mess‰‰n niin voimakkaasti saattoi nousta j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰‰n vastarintaan, -- ja siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja uppiniskaisena. Kun h‰n tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan el‰m‰n ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja koukkuilemisissa, joiden avulla h‰n piti puoliaan tarvitsematta paljastaa omaa sisint‰ itse‰‰n. Lapsena se vain ilmeni siin‰, ett‰ h‰nen kasvonsa k‰viv‰t ilmeettˆmiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin ei h‰nelt‰ saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai niin". Sit‰ mukaa kuin h‰n kasvoi ja is‰n vaikutusvalta tuli suuremmaksi, k‰viv‰t nuo h‰nen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yh‰ selvemmiksi. Niin pian kuin Bengt kiinnitti h‰neen tummat silm‰ns‰ ja torui h‰nt‰ jostain pienest‰ rikoksesta, tuli h‰nen kasvoihinsa heti v‰li‰pit‰m‰tˆn, sitke‰ ilme ja huulilta l‰ksi vain tuo lyhyt vastaus: "niin -- vai niin". Bengt oli mielest‰‰n oiva kasvattaja, kun n‰in pian sai pojan s‰ve‰ksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun is‰ h‰nt‰ nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mit‰ itsepintaisimpaan vastarintaan ja h‰nen koko pieni lapsensielunsa oli t‰ynn‰‰n ‰‰netˆnt‰ vastustusta ja kiihke‰‰ kaipausta niin pian kuin suinkin p‰‰st‰ pois synk‰n is‰n luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, miss‰ oli ‰iti valoisine, lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli h‰n yh‰ enemm‰n ja enemm‰n, sit‰ mukaa kuin h‰nen pieni persoonallisuutensa muodostui, ik‰‰nkuin kaksoisel‰m‰‰ kodissaan. ƒidin seurassa oli h‰n oma itsens‰: ihastuttavan lempe‰ ja hell‰ runollisine el‰m‰nkatsomuksineen, is‰n seurassa kehittyi h‰nest‰ pieni, itsep‰inen, umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui itsevaltaisen ylivoiman mukaan. Joskus, kun Ester n‰ki Bengtin ja Svenin yhdess‰, kun h‰n huomasi, miten pikku poika huolimatta kaikista ‰idin yrityksist‰ saada h‰nt‰ viihtym‰‰n is‰n luona, tavallisesti luikahti tiehens‰ niin nopeasti kuin taisi, osottamatta kuitenkaan v‰hint‰k‰‰n ep‰yst‰v‰llisyytt‰, tuli h‰nen mieleens‰ synkk‰ aavistus, ja h‰n ajatteli: "Kerran he tˆrm‰‰v‰t yhteen -- kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi paljastettua miekkaa, ja silloin -- silloin ne miekat menev‰t myˆs minun syd‰meni l‰pi". Mutta h‰n seurasi pienen poikansa esimerkki‰: h‰n k‰‰ntyi heti pois synk‰st‰ ajatuksesta ja her‰tti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen. "Ep‰luottamus ja levottomuus eiv‰t auta Sveni‰ maailman l‰pi", mietti h‰n, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, ett‰ h‰n on kasvava hyv‰ksi ja jaloksi ja ett‰ Jumala minua auttaa h‰nt‰ sellaiseksi ohjaamaan." XII. Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, miss‰ Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet vallasta, er‰s kˆyh‰ pesij‰t‰r, leski, jonka mies oli musertunut VÂngan sahassa. Useat kaupungin hienoista perheist‰ pitiv‰t h‰nest‰ huolta ja suojasivat h‰nt‰, ja paitsi sit‰ sai h‰n apurahaa sahan puolesta. H‰nell‰ oli kahdeksan lasta; kaksi pojista k‰vi jo tyˆss‰, vanhin tytˆist‰ oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua niille, jotka ‰idill‰ tyˆt‰ teettiv‰t. Tyttˆ oli tavattoman miellytt‰v‰, sinisilm‰inen ja kultakutrinen, ja eih‰n ollut h‰nen syyns‰, ett‰ h‰nen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silm‰ns‰ saattoivat h‰net seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta h‰nen muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa el‰m‰ss‰‰n. Kaikki, joille ‰iti teki tyˆt‰, pitiv‰t h‰nt‰ lemmikkin‰‰n; aina lapsesta asti oli h‰nest‰ huolta pidetty, h‰net haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin ja jouluisin sai h‰n koko joukon mit‰ erilaisimpia lahjoja, aina antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideilt‰, uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei arvelivat, ett‰ heill‰ kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta tytˆst‰ ja ett‰ h‰nen miellytt‰v‰ persoonallisuutensa oli tulos heid‰n hyv‰ntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he ‰idin kanssa h‰nen tulevaisuudestaan ja koettivat mit‰ parhaimmin sit‰ suunnitella. Siksi her‰ttikin syv‰‰ surua ja ihmetyst‰, ett‰ heti tytˆn ripille p‰‰sty‰ alkoi kaupungissa liikkua h‰nen mainettaan loukkaavia huhuja. Rouvat puhuivat sek‰ toistensa ett‰ tytˆn ja h‰nen ‰itins‰ kanssa, mutta menestyksett‰. Tuloksena oli vain v‰lttelevi‰ vastauksia, kyyneleit‰ ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttˆ oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut itsens‰ ja ‰itins‰ h‰pe‰‰n. H‰nen suojaajansa surivat ja itkiv‰t, hekin olivat entist‰‰n rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksiv‰t yh‰ uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syyp‰‰ lapsiraukan lankeemukseen, siit‰ ei kukaan saanut selkoa. Tyttˆ pysyi vaiti kuin hauta, h‰nen kasvojensa ilme k‰vi selvitt‰m‰ttˆm‰ksi kuin mik‰kin el‰m‰narvotus, niin pian kuin sit‰ seikkaa kosketeltiin. H‰neen oli sen sijaan tullut jotain uutta, umpimielist‰, salaper‰ist‰, joka olisi ollut omiaan pel‰stytt‰m‰‰n ihmissyd‰men monien piilolokeroiden tuntijaa, h‰nt‰, joka ymm‰rt‰‰, mihin itseens‰ sulkeutunut ep‰toivo voi johtaa. Ja niin sai er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ surullisen romantinen tapaus koko kaupungin h‰mm‰styksiins‰. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun, heitti maahan s‰hkˆpylv‰‰t ja kaatoi hongat mets‰ss‰; kaupunki peittyi lumipyˆrteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskelt‰ kuin pienet, uniset silm‰t, ja merelt‰ kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat s‰velet: milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jymin‰‰. Ainoastaan velvollisuus tai ep‰toivo voi moisena yˆn‰ houkutella ihmisen kodistansa. Ep‰toivo, j‰rjen ja tunteen sokaiseva ep‰toivo, pakotti tuona yˆn‰ Liina F‰ltin, kˆyh‰n pesij‰tt‰ren tytt‰ren, muiden nukkuessa hiipim‰‰n ulos, lapsi k‰sivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan est‰nyt h‰nt‰, myrskyyn ja pimeyteen h‰n l‰ksi umpim‰hk‰‰n, ainoana johtonaan tuskant‰ysi vaisto, joka vaati h‰nt‰ merelle p‰in... Tuiskun pieksem‰n‰, myrskytuulen sinne t‰nne heitelt‰v‰n‰, ponnisti h‰n eteenp‰in pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat h‰nen ylitseen, vaivuttivat h‰nen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja k‰tkiv‰t h‰net viimein lapsineen valkoiseen, kylm‰‰n hautaan. Muutamia p‰ivi‰ j‰lkeenp‰in, kun myrsky asettui ja merell‰ taas kuljettiin, lˆytyiv‰t ‰idin ja lapsen j‰hmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta... Mit‰‰n l‰hemp‰‰, esimerkiksi mit‰ varten tyttˆ kuolemaa etsim‰ll‰ pakeni h‰pe‰‰, joka kohtaa niin monia h‰nen vertaisistaan, ei koskaan saatu tiet‰‰. Salaper‰inen h‰m‰ryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ik‰‰nkuin puolilegendan, joka antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytˆn ‰idill‰kin oli hyvin v‰h‰n tietoa siit‰, mit‰ tytt‰ren syd‰mess‰ ennen itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli h‰n kuullut h‰nen kuiskaavan: "parasta lienee, ett‰ surmaan itseni ja lapsen". Ainoa, joka jotain tiesi, oli ≈ke Henningin sisar, h‰nelle oli tyttˆ uskoutunut, mutta h‰n vaikeni tiedoistaan. Ei kest‰nyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siit‰ pikkuseikasta, ett‰ Liina F‰lt joskus oli n‰hty er‰‰n nuoren alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti t‰t‰ tytˆn viettelij‰ksi. Kun h‰n heti Liinan kuoleman j‰lkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen selv‰ todistus, eik‰ kukaan en‰‰ ep‰illyt kauemmin, kuka oli nykyj‰‰n kaupungin suurin roisto. Suuttumus h‰nen teostaan oli ennen kuulumaton. H‰n oli vastanainut ja h‰nell‰ oli rakastettava nuori rouva, joka juuri ‰sken oli tullut ‰idiksi; koko kaupunki nousi siis yhten‰ miehen‰ ja k‰‰nsi h‰nelle halveksien selk‰ns‰. Ja huhun todenper‰isyys tuli vahvistetuksi, kun h‰n pian t‰m‰n j‰lkeen pyysi eroa ja matkusti ulkomaille -- murtuneen terveytens‰ t‰hden, sanottiin, mutta yksimielisesti tuumivat kaikki, ett‰ vaikutin oli syvemm‰ll‰, sit‰kin suuremmalla syyll‰, koska h‰n ei koskaan palannut, vaan haki paikan muualla. Viimein vaipui t‰m‰ surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta tytˆst‰, joka joulukuisena yˆn‰ katosi lumimyrskyyn, h‰lveni yh‰ suurenevaan et‰isyyteen. Mutta muisto viettelij‰st‰ painui ihmisten tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja viel‰ monta vuotta h‰nen poismuuttonsa j‰lkeen saattoi tapahtua, ett‰ kun ajatukset joskus sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myˆs Liina F‰ltin surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteiliv‰t uudelleen mieliss‰ ja p‰‰ttyiv‰t aina samaan lopputulokseen: "No niin, se nyt oli inhottavimpia juttuja, mit‰ meid‰n piiriss‰mme on tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin Liinan hauta kirkkomaalla, miss‰ ei edes m‰t‰s noussut, ja ‰idink‰sikin oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta. Mutta mik‰ on unohdettu, se ei ole kuollut; mik‰ vuosia uinuu, siin‰ on viel‰ el‰m‰‰, se voi her‰t‰ j‰lleen, her‰t‰ tuskanhuudoista, oikeutta ja sovintoa vaativista huudoista, jotka ‰‰nettˆmin‰ nousevat murrettujen syd‰nten syvyydest‰, yksin‰isist‰, hylj‰tyist‰ haudoista. * * * * * Er‰‰n‰ aamup‰iv‰n‰, kun Ester ja Bengt sˆiv‰t suurusta ja pikku Sven -- nyt "suuri" seitsenvuotias poika -- joka istui heid‰n v‰lill‰‰n, koululaiseksi kohonneen syv‰ll‰ totisuudella sek‰ selv‰sti ymm‰rt‰en ajan t‰rkeyden ahmi velli‰ns‰, virkkoi Bengt jyrk‰sti, niinkuin se, joka kauan on ajatellut sanottavaansa: "N‰in ilke‰‰ unta viime yˆn‰. Olin n‰kevin‰ni ≈ke Henningin tuijottavan minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli h‰n aina per‰ss‰ni ja tuijotti. Saatpa n‰hd‰, Ester, ett‰ h‰n on kuollut; kun viimeksi kuulin h‰nest‰, oli h‰n hyvin sairas..." "≈ke parka", vastasi Ester miettiv‰n‰. Sitten lis‰si h‰n: "Min‰kin n‰in niin kumman unen viime yˆn‰. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pime‰ ja sen ymp‰rill‰ risteili omituisia katuja. Ihmisi‰ juoksi edestakaisin lyhdyt k‰siss‰, aivan kuin jotain olisi tapahtunut... Silloin kuulin heid‰n toinen toisensa j‰lkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpe‰‰ purtta, nyt se on uponnut!'" "Niin, sep‰ oli todella ilke‰ uni", sanoi Bengt nyreiss‰‰n, "niin inhottava, ett‰ melkeinp‰ olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan." "Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja ihmeellinen ja siin‰ vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka viel‰kin seuraa minua..." Muutaman p‰iv‰n per‰st‰ tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti k‰dess‰. "Aavistukseni oli oikea sill‰ kertaa", sanoi h‰n, "katsos... ≈ke Henning on kuollut ... h‰n kuoli verensyˆksyyn Davos'issa." Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen h‰nen kuolemastaan. "≈ke raukka", sanoi h‰n ja kyyneleet kohosivat h‰nen silmiins‰. "Raukka'" kertasi Bengt, olkap‰it‰‰n kohauttaen, "niin, miksi et ottanut h‰nt‰, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten v‰lill‰? H‰n olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin min‰." "Niin, luultavasti. Mutta min‰ rakastin sinua, ja siksi en voinut 'ottaa' ket‰‰n muuta kuin sinut. Minun k‰y vain niin s‰‰li ≈kea. H‰n on niit‰ ihmisi‰, joilta el‰m‰ kielt‰‰ kaikki, -- emme k‰sit‰ miksi, -- jotka kuolevat surussa, ilman ett‰ koskaan ovat saaneet maistaa onnea... Mutta seh‰n on yhdentekev‰‰, ehk‰p‰ se nyt tulee h‰nen osakseen..." "Niin, h‰nell‰ oli huono onni, poika paralla. Lapsena h‰n oli heikko ja kivulloinen, ja muut pojat h‰nt‰ aina nˆyryyttiv‰t. Sitten h‰n alituiseen joutui oloihin, joita h‰n ei kest‰nyt, ja ihmisten pariin, jotka olivat h‰nt‰ voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi h‰net aina yritt‰m‰‰n sellaista, mihin h‰n ei pystynyt. Mutta nyt h‰n on vapaa -- tuo onnellinen!... Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja h‰n kertoi, ett‰ heille oli kirjotettu h‰nen viime hetkist‰‰n ja ett‰ h‰n oli l‰hett‰nyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana, kuin mit‰ h‰n el‰ess‰‰n oli ollut..." Siit‰ asti, kuin Bengt luki ≈ken kuolemanilmotuksen, j‰i h‰neen piintyneen‰ p‰‰h‰npistona luulo, ett‰ nyt, kun ≈ken henki oli j‰tt‰nyt ruumiin, kun h‰nt‰ eiv‰t en‰‰ maalliset lupaukset pid‰tt‰neet, h‰n oli kiiruhtava t‰ytt‰m‰‰n kostonaikeensa paljastamalla jollain yliluonnollisella tavalla kauan s‰ilytt‰m‰ns‰ salaisuuden, tehden siten Bengtist‰ aseettoman rikollisen h‰nen vaimonsa, poikansa ja koko yhteiskunnan silmiss‰ ja n‰in kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan, jota h‰n ei el‰m‰ss‰ voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletˆn, sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyˆrre ja her‰‰v‰t muistot olivat synnytt‰neet, mutta se ei hellitt‰nyt h‰nest‰, se istui aaveena h‰nen vierell‰‰n, se heitti salaper‰ist‰ varjoaan kaikkeen, mit‰ h‰n ajatteli ja sanoi. H‰nen mielens‰ oli kuin sen, joka kulkee onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee: mink‰laista lienee huomisiltana? H‰nest‰ tuntui, kuin olisi ≈ken kohtaloon erottamattomasti liittynyt h‰nen omansa, ja ett‰ niinkuin ≈ken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin t‰ytyi h‰nenkin tulla ratkaistuksi -- vaikka toisella tavalla. Siksi h‰n ei h‰mm‰stynyt, vaan h‰net ainoastaan t‰ytti tuska ja raivo, kun h‰n pari kuukautta ≈ken kuoleman j‰lkeen avasi h‰nelle l‰hetetyn sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja h‰n itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan l‰pin‰kyv‰n selv‰sti esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun h‰n luki tuota, ja h‰nen t‰ytyi siksi hillit‰ itse‰‰n. H‰n pani levollisesti sanomalehden kokoon, silm‰ili hieman er‰st‰ toista, nousi ja meni omaan kamariinsa osottamatta mink‰‰nlaista mielenliikutusta; h‰n oli ainoastaan hyvin kalpea. Tultuaan huoneeseensa, luki h‰n viel‰ kerran l‰pi koko kirjotuksen. S‰vy oli katkeran syytt‰v‰; Bengti‰ ei esitetty ainoastaan kurjana viettelij‰n‰, -- kuvaus tyttˆraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen liikuttavasti --- vaan myˆs raukkamaisena konnana, joka vuosia oli antanut toisen kantaa syyt‰ rikoksestaan ja itse, hyv‰n nimens‰ ja rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylv‰‰n‰. Kirjotuksen lopussa huomautettiin, ett‰ koko t‰m‰ inhottava juttu oli selv‰ todistus siit‰, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan pylv‰‰t" itse asiassa ovat. Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti h‰n kokoon lehden ja repi sen kappaleiksi, jotka h‰n sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin joutui h‰n vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan. "Min‰ haastan miehen oikeuteen, uhraan mit‰ tahansa saadakseni h‰net masennetuksi..." Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: h‰n vaipui velttoon, toivottomaan ep‰toivoon. "Mist‰ h‰net haastaisin oikeuteen, mist‰ h‰nt‰ syytt‰isin? Siit‰kˆ, ett‰ h‰n sanoi totuuden, jonka min‰ salasin?" Mutta kuinka oli tuo huhu p‰‰ssyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. ≈ken kuolema her‰tti tuon vanhan jutun taas eloon -- Rakel Henningin yst‰vyys nuorta tyttˆ‰ kohtaan oli n‰et saanut ihmiset siihen luuloon, ett‰ ≈kekin oli h‰nen ihailijansa -- sit‰ ruvettiin uudestaan k‰sittelem‰‰n ja sen romantinen aihe ja pˆyristytt‰v‰ tunnelma n‰yttiv‰t viel‰kin kykenev‰n kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan v‰h‰p‰tˆinen seikka, johtop‰‰tˆs er‰‰st‰ ennen tekem‰tt‰ j‰‰neest‰ yhteensovituksesta, antoi v‰hitellen aihetta uuteen otaksumaan: ett‰ lehtori Valkers ehk‰ olikin syytˆn, ettei Liina F‰ltin kuolema ehk‰ ollutkaan h‰nen omallatunnollaan. Nyt t‰ytyi k‰‰nt‰‰ katseensa toisaalle; muuan uusi huomio, v‰h‰p‰tˆinen seikka, m‰‰r‰si suunnan, yll‰mainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua, l‰hetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva F‰lti‰, Liinan ‰iti‰, sai katsella ja tutkia paria pient‰ muistoa, jotka tyttˆ oli saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateit‰, sotkuisia vyyhtej‰ selvitt‰m‰ll‰ ja ristiriitaisia huhuja yhdist‰m‰ll‰ saatiin siten kokoon ainekset juttuun, joka sitten er‰‰n‰ aamuna iski keskelle kaupunkia ja kiihotti kaikkein mielt‰. Mutta Bengt ei ikin‰ voinut uskoa, ett‰ se n‰in yksinkertaisesti oli tapahtunut. H‰nen pahasta omastatunnostaan kohosi alati h‰m‰r‰ tuskankuva: ≈ke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa h‰nen synti‰‰n koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli h‰n kuulevinaan ik‰‰nkuin kohinaa jostain viel‰ voimakkaammasta ja kauheammasta: Jumalan tuomio kohtasi h‰nt‰... H‰nen asemansa ei voinut h‰nt‰ pelastaa; ei kukaan sanonut mit‰‰n, ei kukaan rikkonut v‰li‰‰n h‰nen kanssaan, mutta h‰n tunsi kaikkien vihan tukehuttavana ilmana ymp‰rill‰‰n. H‰n tunsi, ett‰ joskin yh‰ kumarrettiin h‰nen nime‰‰n ja rikkauttaan, niin h‰nt‰ ihmisen‰ halveksittiin. H‰n tunsi sen, kun h‰n tuli VÂngan sahalle; tyˆmiehiss‰ oli jotain vierasta, niin, olipa h‰nest‰ pikku lastenkin silmiss‰ toinen ilme, kun he h‰neen katsahtivat. Yhteiskunta sulki h‰net n‰kym‰ttˆm‰n, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan rakentaa ihmisen ymp‰rille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan omassatunnossa, miss‰ oikeudentunnon puhtaat kielet v‰r‰j‰v‰t, ja yhteiskunta, jonka keskell‰ h‰n eli, k‰‰nsi h‰nelle halveksien selk‰ns‰... H‰n ei ollut tiet‰vin‰‰nk‰‰n; h‰n esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan ja seurapiiriss‰‰n, vaikka h‰n tiesi, ett‰ jok'ainoa katupoikakin oli lukenut kirjotuksen h‰nest‰. Eih‰n siit‰ liioin voinutkaan v‰litt‰‰, ei ollut mill‰ puolustautua; kaikki oli ‰‰netˆnt‰ ja salaper‰ist‰, mutta tyhjent‰v‰n voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla. H‰n ei voinut muuta kuin asettaa j‰isen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja kaikkia vastaan. V‰list‰ joutui h‰n kiusaukseen k‰‰nty‰ jonkun asianajajan puoleen, haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia tuhansia kruunuja ja tehd‰ koko asiasta pelkk‰ skandaalijuttu. Mutta sitten her‰si h‰ness‰ oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua, parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: j‰tt‰‰ kaikki, parempi se, kuin lis‰t‰ rikostaan uudella raukkamaisuudella, uudella valheella". Usein vilahti h‰ness‰ n‰ihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain tiet‰‰, eikˆ kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja yst‰v‰llinen nimettˆm‰sti l‰hett‰‰kseen h‰nelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa, jota h‰n pelk‰si; kenenk‰‰n toisen katsetta ei h‰n arastellut, tuntuipa se h‰nest‰ kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteri‰ h‰n ei en‰‰ koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, ett‰ Ester oli ehk‰ lukenut kirjotuksen, ett‰ t‰m‰ loka tuli l‰helle h‰nen sieluaan, jonka puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa, ja ett‰ h‰n, Bengt, oli Esterin silmiss‰ oleva ei ainoastaan rikollinen, vaan myˆs kurja raukka, se ajatus oli h‰nest‰ siet‰m‰tˆn. Ja kuitenkin tunsi h‰n j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n varmasti, ett‰ ennemmin tai myˆhemmin, tavalla tai toisella, t‰ytyi sen hetken tulla. Huomaamattaan, seuraten ep‰toivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsi‰ suojaista satamaa, l‰hestyi h‰n n‰ihin aikoihin yh‰ ja yh‰ enemm‰n Esteri‰. V‰list‰, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi tapahtua, ett‰ h‰n p‰‰sti k‰dest‰‰n kirjan tai sanomalehden, jota h‰n par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti silm‰ns‰. Ja vaikk'eiv‰t he mit‰‰n sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa kiintyneen‰, tahtoi h‰n kuitenkin pit‰‰ Esterin l‰heisyydess‰‰n; jos t‰m‰ viipyi, l‰hetti h‰n h‰nt‰ hakemaan, ja jos h‰n nousi l‰hte‰kseen, p‰‰si Bengtin huulilta puolittain nyre‰, puolittain alakuloinen: "Minne sin‰ nyt taas menet, etkˆ voi istua hetke‰k‰‰n rauhassa?" H‰nen muutoksensa ei j‰‰nyt Esterilt‰ huomaamatta, ja h‰n ymm‰rsi, ett‰ jokin syy siihen oli, ett‰ jotain oli tapahtunut joko Bengtin ulkonaisessa tai sis‰isess‰ el‰m‰ss‰, mutta mit‰, siit‰ ei h‰nell‰ ollut aavistustakaan; sill‰ huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eiv‰t olleet saapuneet h‰nen korviinsa. Er‰‰n‰ iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin huoneeseen, sanoi t‰m‰ aivan ‰kki‰: "Istuin t‰ss‰ ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sin‰ olet sent‰‰n pieni omituinen ihminen." Ester naurahti. "Miten niin?" "Katso, sin‰ n‰yt‰t niin lempe‰lt‰ suurine, uneksivine silminesi ja pienine pehme‰piirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista..." Ester hymyili ja katseli miettiv‰isen‰ eteens‰. "Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole v‰hint‰k‰‰n taipumusta itsevaltaisuuteen." "Sep‰ merkillinen selitys, yleens‰h‰n on kai helpompi taivuttaa sit‰, joka ei ole itsevaltainen..." "Ei, sin‰ erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi taivuttaa ket‰‰n muuta kuin sit‰, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan taivuttaisi muita. Min‰ ... min‰ olen p‰invastainen ... kaikessa hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta sek‰ itselleni ett‰ muille. _Min‰_ en ikin‰ voisi ket‰‰n taivuttaa valtani alle, en ikin‰ mill‰‰n tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenk‰‰n vuoksi voi luopua omasta yksilˆllisyydest‰ni. Min‰ voin musertua, sortua, kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova tahansa." "Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti, "kun kaikki ymp‰rins‰ k‰‰ntyy, lˆytyy ehk‰ suurin itsevaltias sinun omasta syd‰mest‰si, niin lempe‰lt‰ ja naiselliselta kuin n‰yt‰tkin." "Jos minussa sit‰ olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi t‰ss‰ sinun vaimonasi. Tai myˆskin, jos olisin ollut orjaluonne, sill‰ siksi voi nimitt‰‰ pieni‰ itsevaltiaita, olisit sin‰ tehnyt minut paljaaksi r‰syksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, ett‰ tahdoin ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikin‰ saanut mit‰‰n valtaa ylitseni..." "Sin‰ muistutat kesytˆnt‰ lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa, nuo loistavat silm‰t ja tuo kultatukka eiv‰t valehtele, keijo el‰‰ yh‰ sinussa..." Ester nauroi, mutta k‰vi ‰kki‰ hyvin totiseksi. "Sin‰ olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytˆnt‰, ik‰‰nkuin tumma metsikkˆ, miss‰ ajatukset kulkivat uhkamielisin‰ ja hillittˆmin‰... Ja kukapa tiet‰‰, mihin ne ajatukset olisivat minut johtaneet ... ne olivat kerran valloillaan ... ja lensiv‰t ... niin, seh‰n on sama... Jumala auttoi minua sill‰ hetkell‰... Jeesus kulki itse sieluni l‰pi ja silloin k‰vi siell‰ hiljaiseksi ja tyyneksi, ja H‰n opetti uhittelevalle mets‰linnulle rakkautensa ja vanhurskautensa salaisuuden..." Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitk‰ ja syv‰ hiljaisuus. Ester tarttui taas tyˆhˆns‰ ja Bengt alkoi j‰lleen lukea kirjaansa. Mutta kun Ester hetken per‰st‰ silm‰si ylˆs, n‰ki h‰n, ett‰ Bengt k‰ytti kirjaa vain kilpen‰, jonka takana h‰n istui synkin, suruisin katsein eteens‰ tuijottaen eik‰ n‰ytt‰nyt edes huomaavan vaimonsa katsetta. Esteri‰ h‰mm‰stytti, miten toisenlainen h‰nen ilmeens‰ oli verrattuna tuohon ylpe‰‰n, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka tavallisesti lep‰si h‰nen kasvoillaan -- nyt muistutti h‰n sit‰ nuorta miest‰, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin syd‰men, ero oli vain siin‰, ett‰ h‰n silloin oli niin iloinen ja s‰teilev‰ ja nyt niin syv‰sti surullinen. Esterin mieleen johtui myˆs, miten jalot olivat Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niiss‰ n‰in heijastui, ja h‰n ajatteli, ett‰ sellainen oli myˆs Bengtin sis‰inen olento, siin‰ _oli_ jaloja ja kauniita piirteit‰, niit‰ h‰n kerran oli rakastanut, ja kun kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli v‰‰rist‰nyt, oli katoava, silloin oli Bengtin sielu, h‰nen ij‰isyysolentonsa, oleva yht‰ puhdas ja ylev‰, kuin nyt h‰nen kasvonpiirteens‰... ƒkki‰ k‰‰ntyi Bengt Esteriin p‰in ja sanoi kiivaasti ja h‰t‰isesti, niinkuin se, joka kauan ep‰rˆity‰‰n hypp‰‰ alas syvyyteen: "Ester, oletko koskaan kuullut Liina F‰ltist‰ puhuttavan?" "Olen", vastasi Ester ep‰rˆiden. Sitten lis‰si h‰n ep‰varmasti hymyillen: "H‰nen tarinansahan on merkillisimpi‰ kaupungin aikakirjojen jutuista, senh‰n tuntee jokainen." "Oletko myˆs kuullut, kuka ... kuka h‰net syˆksi onnettomuuteen?" Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, h‰n olisi mielinyt keskeytt‰‰ h‰net sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siit‰", mutta samalla kertaa pakotti jokin h‰nt‰ jatkamaan ja h‰n vastasi: "Niin, se oli joku koulun opettajista, h‰nen nime‰‰n en muista, se oli vain hirve‰n surullista -- h‰n oli vastanainut, ja h‰nen ja h‰nen rouvansa t‰ytyi l‰hte‰ kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu h‰nen t‰htens‰..." Bengt painoi p‰‰ns‰ alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas kauan syv‰ hiljaisuus. Viimein nousi Ester, pani pois tyˆns‰ ja sanoi hieman ep‰rˆiden ja liikutettuna: "Emmekˆh‰n mene levolle, kello on jo yli kymmenen?" Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja h‰n istui nojaten otsaansa k‰tt‰ vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli h‰nt‰, mutta syd‰n sykki kiivaasti ja selitt‰m‰tˆn tuska kuristi kurkkua. "Ester!" Mik‰ kumma sointu oli h‰nen ‰‰ness‰‰n, joka sai Esterin vavahtamaan? Se oli kuin hukkuvan huuto; tuo selv‰sti ja kuitenkin vain kuiskaten lausuttu sana oli avunpyyntˆ... Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut, mit‰ sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiit‰nyt heid‰n ylitseen ja heitt‰nyt heid‰t toistensa syliin. Esterist‰ oli kuin olisi h‰net ‰kki‰ muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; t‰m‰ huone, jossa h‰n niin monta iltaa oli istunut j‰ykk‰n‰ ja kuin kahlehdittuna, k‰vi h‰nelle vieraaksi ja salaper‰iseksi, ja kuin tuskallisessa unessa kuuli h‰n ihmeellisen syv‰n hiljaisuuden l‰pi kellon tikutuksen ja tuon ylpe‰n syd‰men puolitukahtuneet, v‰risev‰t nyyhkytykset, tuon syd‰men, joka oli ik‰‰nkuin murtunut h‰nen edess‰‰n... H‰n oli sulkenut silm‰ns‰, h‰n tahtoi paeta tuota h‰pe‰n, synnin ja surun n‰ky‰, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se seurasi h‰nt‰ vain sit‰ selvemp‰n‰ ja r‰ike‰mp‰n‰ suljettujen silm‰luomien taa... Kun h‰n nosti silm‰ns‰, kohtasi h‰n Bengtin katseen, joka kerj‰‰v‰n‰ oli h‰neen kiinnitetty. "Ei, ei, yst‰v‰ parka", kuiskasi h‰n, niinkuin olisi h‰n kuullut kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "t‰ll‰ hetkell‰ en tunne muuta kuin samaa tuskaa, joka t‰ytt‰‰ sinun rintasi..." Bengt ei vastannut; h‰n puristi Esterin k‰tt‰ ja makasi viel‰ hetken liikkumattomana, k‰tkien kasvojaan h‰nen syliins‰; sitten nousi h‰n nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien nen‰liinalla kalpeita, kosteita kasvojaan. "Niin, tied‰n, ett‰ olen kelvoton", huudahti h‰n viimein ep‰toivon rajulla kiivaudella, "tied‰n, ett‰ oli raukkamaista ja kurjaa antaa Valkersin kantaa syyt‰ itse p‰‰st‰kseni vapaaksi. Mutta en _min‰_ h‰nt‰ syylliseksi sanonut enk‰ laskenut huhua liikkeelle -- en tosiaan tied‰, mist‰ se l‰hti... Ja mit‰ piti minun tehd‰? Voinko min‰ menn‰ kaduille ja toreille ja, huutaa: 'Min‰ olen syyllinen!'...?" "Et, sit‰ et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehk‰ kuitenkin olisi lˆytynyt toisiakin keinoja... Mutta Bengt ... tuo tyttˆ raukka ... kuinka sin‰ saatoit ... olitko luvannut naida h‰net?" "_H‰n_ sanoi niin, enk‰ luule h‰nen valehdelleen. En muista sit‰, en suinkaan ollut silloin selv‰. Joka tapauksessa takertui h‰n kuin takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eik‰ en‰‰ j‰tt‰nyt minua rauhaan..." "Mutta etkˆ sitten rakastanut h‰nt‰?" "Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin vastap‰‰t‰ Esteri‰, "en ole koskaan rakastanut ket‰‰n toista kuin sinua. Kaikki muu...", olkap‰itten kohautus ja v‰syneen inhon ilme t‰ydensi lauseen. "No niin, h‰n oli sivistym‰tˆn, tavattoman yksinkertainen tyttˆ, mutta s‰‰tyyns‰ soveltumaton kaunotar. Min‰ olin h‰neen kyll‰stynyt jo kauan ennen ... kuin onnettomuus tapahtui. Min‰ en _voinut_ pit‰‰ lupaustani, sanoin h‰nelle monta kertaa, ett‰ me vain tulisimme onnettomiksi yhdess‰, mutta h‰n vastasi itsepintaisesti, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰sti: 'Sin‰ olet luvannut'. H‰n oli hyvin omituinen tyttˆ, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton... Muutoin tein kaikki, mit‰ voin h‰nen hyv‰kseen, olin luvannut pit‰‰ huolta lapsesta ja antaa h‰nelle itselleen el‰kkeen ... mutta ... kaikki oli turhaa..." "Min‰ luulen, ett'et h‰nt‰ ymm‰rt‰nyt, Bengt", sanoi Ester yh‰ enemm‰n liikutettuna, "min‰ luulen, ett‰ h‰n oli jalo nainen, joka ei voinut el‰‰, kun h‰nen maineensa oli tahrattu; sellaista eiv‰t mitk‰‰n rahalupaukset voi pelastaa..." "Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja h‰nen synkkien, ep‰toivoisten kasvojensa yli lenn‰hti pilkallinen hymy kuin ter‰v‰ salama, "_h‰n_ oli syytˆn, niinkuin nainen aina; mies, h‰n se vain on konna. Mutta miksi kaiken hyveen ja puhtauden nimess‰ te naiset olette niin heikkoja juuri sellaisten 'konnien' suhteen kuin min‰, miksi ette pid‰ sellaisista nuorista miehist‰ kuin esimerkiksi ≈ke Henning, joka kulki pakollisen hyveen s‰dekeh‰ p‰‰ns‰ ymp‰rill‰?... Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi h‰n, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi, "minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan her‰tt‰m‰‰n minussa kunnioitusta heit‰ kohtaan. En mielell‰ni juttele menestyksest‰ni toisen sukupuolen piiriss‰ enk‰ ole koskaan puhunut siit‰ yhdellek‰‰n ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siit‰ puhua, ja hetken‰ sellaisena kuin t‰m‰, _teen_ sen! Kaikkien niitten naisten joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sin‰ ensimm‰inen, jota en olisi voinut vietell‰, vaikka olisin tahtonutkin." "Bengt!" "Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyv‰ kuulla se; min‰kin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle, ett‰ minuakin voi puolustaa... Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja ‰iti‰ni, pit‰isin itse‰ni kuitenkin liian hyv‰n‰ naisen edess‰ puolustautumaan... Te puhutte meid‰n heikkoudestamme naissuvun suhteen -- min‰p‰ sanon, ett‰ te olette yht‰ heikot meid‰n miesten suhteen. Mutta meid‰n osaksemme ei tule mit‰‰n armoa, vain syytˆksi‰ ja tuomiota, ja koko sit‰ hirve‰‰ kiusausta, joka piilee siin‰ tietoisuudessa, ett‰ tarvitsee vain l‰hesty‰ naista ja h‰n on vallassasi, sit‰ ette ota lukuun -- te houkuttelette meit‰, te murrutte kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meit‰ ja laulatte typeri‰ Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme perkeleit‰ ja te enkeleit‰, se on totuus, selviˆ, ja siin‰ piste." H‰n melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot v‰‰ntyiv‰t kiihke‰n mielenliikutuksen vallassa. "Rauhotu, Bengt, rauhotu, eih‰n kukaan t‰ss‰ syyt‰. Mutta en ymm‰rr‰ tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, ett‰ Liina F‰lt parka sinut syntiin vietteli?" "Miksi h‰n ei vastustanut minua, jos h‰n oli puhdas nainen, jos ei h‰n syvimm‰ss‰ syd‰mess‰‰n halunnut minua niinkuin min‰ h‰nt‰? Naisesta kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ket‰‰n naista voi vietell‰, joll'ei h‰n itse tahdo. Emme koskaan tee h‰pe‰llist‰ ehdotusta naiselle, jonka tunteen meit‰ kohtaan tied‰mme puhtaaksi. Miksi k‰ytt‰ydyin sinua kohtaan, niinkuin k‰ytt‰ydyin, eth‰n ollut yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina F‰lti‰, et ainakaan minun silmiss‰ni? Ei siihen ollut siveellisi‰ syit‰, en ollut lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina F‰ltin, ja, sanon sen sinulle suoraan, min‰ toivoin silloin voivani voittaa rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nime‰ni. Mutta min‰ tunsin, ett‰ sin‰ olit liian korkealla, niin, tunsin, ett‰ jos olisin l‰hestynyt sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sill‰ sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos lˆytyisi enemm‰n sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi v‰hemm‰n sellaisia miehi‰ kuin min‰!" H‰n vaikeni; h‰nen ‰‰nens‰ kiihtyneen, ter‰v‰n soinnun katkaisi ‰kki‰ ep‰toivoinen, nyyhkytt‰v‰ sorahdus. H‰n nousi kiivaasti ja kulki taas muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mit‰‰n vastata; tunteet aaltoilivat h‰ness‰ yhten‰ sekasortona, ja h‰n odotti, ett‰ t‰st‰ kaaoksesta nousisi varma, selv‰ ajatus. "Tied‰n, ett‰ nyt ihmisten silmiss‰ olen t‰ysverinen roisto ilman ainoatakaan hyv‰‰ ominaisuutta", jatkoi Bengt, j‰lleen istuutuen, "sellainen on yleens‰ ihmisten tuomio; he luulevat, ett‰ sen, joka tekee jonkun rikoksen, t‰ytyy olla l‰pitsens‰ konna, ett‰ mies viettelee naisen, on syyp‰‰ h‰nen kuolemaansa ja antaa toisen k‰rsi‰ muka yht‰ kylm‰verisen‰ ja tyytyv‰isen‰, kuin menn‰‰n ajattamaan partaansa tai tilaamaan takkia r‰‰t‰lilt‰. Min‰ toivon, ett‰ kaikki ne itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiitt‰v‰t Jumalaa, ett'eiv‰t ole yht‰ suuria syntisi‰ kuin min‰, saisivat niin sanotuista pikkusynneist‰‰n, joita heill‰ kyll‰ jokaisella on omallatunnollaan, k‰rsi‰ vaikkapa sadannesosankin siit‰, mit‰ min‰ olen k‰rsinyt -- vaikk'ei kukaan sit‰ ole n‰hnyt, eik‰ kukaan varmaankaan olisi uskonut, jos ulisin siit‰ kertonut... Pari vuotta tyttˆ raukan onnettomuuden j‰lkeen olin melkein kokonaan uneton -- matkustin ulkomaille, kysyin taitavimmilta l‰‰k‰reilt‰ -- ei mik‰‰n auttanut. Aavekuva oli poltettu aivoihini; jos nukuin hetkisen, her‰tti minut heti sama n‰ky: lumi, joka tupruaa lahdella, yksin‰inen nainen, joka siell‰ taistelee ... min‰ n‰en sen viel‰ nytkin ... olen sen aina n‰kev‰ ... el‰m‰n loppuun saakka ... ah Ester... Ester ... etkˆ _sin‰_ voi minua auttaa, sin‰, joka her‰tit minussa omantunnontuskan ... sin‰, jonka puhtaus sai minut n‰kem‰‰n, kuinka tahrattu olen..." "Bengt", kuiskasi Ester, hiipien l‰hemm‰ h‰nt‰ ja tarttuen h‰nen k‰teens‰, "sano minulle ... etkˆ koskaan koettanut rukoilla Jumalaa, kun olit niin onneton?" "Teinh‰n sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua ja ‰itini virsikirjaa, rukoilin 'Is‰meit‰‰' ja pieni‰ lapsenrukouksiani aamut, illat ja pitk‰t unettomat yˆt. Mutta mit‰ se auttoi -- voiko se saattaa tehty‰ tekem‰ttˆm‰ksi?" "Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sit‰ olisit pyyt‰nyt, olisi voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan..." "Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mit‰ sill‰ tarkotetaan? Se on kai oikeastaan vain tyhj‰ korulause, jolla on uskonnollinen kaiku..." "Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mit‰ ‰sken sanoit ihmisten tavasta tuomita syntist‰. "Anteeksiantamus on usko siihen, ett‰ syvimminkin langenneessa piilee mahdollisuus johonkin hyv‰‰n, joka h‰ness‰ voi uudelleen versoa; se on usko jumalankuvaan meiss‰, olimme sitten kuinka kurjia tahansa. Ihmisten tuomio _muistaa_ rikoksen ja lis‰‰ syntikuormaa, Jumala, H‰n _unohtaa_ ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta... Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen..." Bengt pudisti p‰‰t‰‰n. "Mutta eih‰n tuo kaikki poista rikostani. V‰‰ryys, jonka tein Liina F‰lti‰ kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat j‰ljell‰. Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eik‰ Jumalan vihan pelko. Heilt‰ minun oikeastaan tulisi pyyt‰‰ anteeksi. Mutta se on mahdotonta, toinen on kuollut ... ja toinen ... ei, kaikki on auttamattomasti mennytt‰..." "Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "h‰nen, jonka kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pit‰‰ sinun menn‰ tunnustamaan rikoksesi ja pyyt‰m‰‰n anteeksi. Ja rikoksesi h‰nt‰ kohtaan, joka on kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt, eikˆ juuri silloin, kun t‰m‰nkaltainen tapaus meit‰ kohtaa, kun ei ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun ep‰toivo v‰ltt‰m‰tt‰ on osamme, eikˆ silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selv‰lt‰ ja yksinkertaiselta?" "Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse en jaksa kantaa, heit‰n toisen niskoille..." "Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa n‰hd‰, ett‰ jos sin‰ sit‰ kuljet, huomaat sen sek‰ vaikeaksi ett‰ itsekielt‰ymyst‰ vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heitt‰misest‰ toisen niskoille, vaan kyll‰ saat myˆs ristin kannettavaksesi, saat kielt‰‰ itsesi ja, pienenty‰ omissa silmiss‰si, sin‰, joka olet pit‰nyt itse‰si niin suurena. Niin, Bengt, sinun ylpe‰lle luonteellesi on se tie usein oleva orjantappurainen, ole varma siit‰. Mutta se on samalla ilon ja rauhan polku!" Bengt ei vastannut; h‰n istui liikahtamatta ja katseli Esteri‰. Esterin silm‰t loistivat innostuksesta ja h‰nen hennossa, hienossa olennossaan ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken per‰st‰ sanoi Bengt miettiv‰isen‰: "En tunne paljon Vapahtajaa enk‰ h‰nen sovitustaan -- en nyt tarkota, ett‰ kiell‰n h‰net, sill‰ min‰ en usko, mutta en myˆsk‰‰n ole uskomatta, olen oikeastaan niin v‰h‰n ajatellut noita asioita, mutta kun kuulen sinua, kun n‰en sinut, Ester, silloin tuntuu, ett‰ Vapahtajaa kannattaa seurata..." H‰n veti Esterin puoleensa ja kuiskasi: "Voisitko luottaa minuun, Ester?" "Voisin", vastasi Ester voimakkaalla ‰‰nenpainolla. Bengt puristi h‰nen k‰tt‰‰n ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteens‰. "Ja etkˆ k‰sit‰, Bengt, ett‰ kun kerran _min‰_ voin luottaa sinuun, t‰ytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyet‰ siihen paljoa suuremmassa m‰‰r‰ss‰?" jatkoi Ester. Bengt hymyili alakuloisesti. "Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti, synti, jonka tein ... onnettomuus, joka siit‰ oli seurauksena ... se on j‰ljell‰, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi h‰n kiihottuen, "miksi h‰n teki sen?... Miksi en saanut sovittaa aikanaan? Ah, jospa h‰n olisi ollut j‰rkev‰ eik‰ tehnyt meit‰ molempia onnettomiksi!" "Mutta ehk‰p‰ t‰m‰ pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehk‰ tarvitsit juuri jotain t‰llaista her‰t‰ksesi itse‰si tuntemaan..." "Mit‰ typer‰‰, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt kiivaasti. "T‰ytyikˆ Liinan sortua, jotta min‰ pelastuisin?" "Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja h‰nest‰ tuntui, kuin olisivat nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka ‰sken sumensi h‰nen sieluaan, ja puhjenneet esiin ‰killisen innostuksen voimalla ja hehkulla, "p‰invastoin H‰n on viisas ja rakastava Jumala, joka rakkaudessaan ja viisaudessaan liitt‰‰ ihmiset toisiinsa ja antaa toisen kohtalon kehitty‰ toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi, ett‰ sin‰ pelastuisit, vaan siksi, ett‰ sin‰ h‰net onnettomuuteen syˆksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala h‰nen uhraamisensa tulla sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, ett‰ Jumala on k‰ytt‰nyt yht‰ lempe‰‰ keinoa pelastaakseen h‰net, vaikkemme sit‰ voi n‰hd‰. Siten on el‰m‰ syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ‰‰retˆn rakkaus ja viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle: 'tule luokseni!'" Syntyi hetken hiljaisuus, jonka l‰pi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen hyv‰ilev‰n‰ ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt viimein. "En tied‰, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat, ja Jeesuksen sovitusta en viel‰ lainkaan ymm‰rr‰, mutta yhden asian tied‰n: ett‰ siin‰ jo n‰en Jumalan rakkautta, ett‰ H‰n t‰n‰ el‰m‰ni pimeimp‰n‰ hetken‰ antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!..." XIII. Kun ihminen vuosikausia on k‰tkenyt omantunnontuskansa kaikkien silmilt‰, viel‰p‰ omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimp‰‰n ja kantanut niit‰ kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen tunnustaa, silloin ker‰‰ h‰n myˆs samalla h‰d‰n ja tuskan p‰‰omaa korkoineen tilinteon p‰iv‰ksi. Silloin oppii h‰n tuntemaan madon, joka ei kuole, tulen, joka ei sammu. Sellaisina her‰siv‰t Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syv‰lt‰ h‰nen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat h‰nt‰ joka puolelta ja lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka t‰h‰n asti oli ollut h‰nen suojansa. H‰n ei v‰litt‰nyt en‰‰ peitell‰ k‰rsimyst‰‰n, katse k‰vi j‰yk‰ksi ja tuijottavaksi, h‰n ik‰‰nkuin lyyhistyi kokoon ja niin syv‰n tuskallinen ilme, kuin ei h‰n en‰‰ koskaan jaksaisi hymyill‰, astui ylimielisen piirteen sijalle, joka h‰nell‰ ennen oli ollut suun ymp‰rill‰. Falkensternil‰isen luonteen kiihkeys, sen taipumus menn‰ ‰‰rimm‰isyyksiin sek‰ hyv‰ss‰ ett‰ pahassa, vaikutti, ett‰ myˆs h‰nen irtip‰‰sseet omantunnontuskansa olivat rajattomat. Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnytt‰‰ meniv‰t hukkaan; Bengt n‰ki vain syntins‰, h‰n tarkasti sit‰ kaikilta puolin, h‰n katsoi sen pohjattomaan syvyyteen ja h‰nen silm‰ns‰ kiintyiv‰t yhteen ainoaan pisteeseen menneisyydess‰. "Pikku Ester parka", sanoi h‰n usein n‰in‰ aikoina, "joll'ei mit‰‰n muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa anteeksi, ett‰ tuotan sinulle viel‰ enemm‰n surua ja h‰pe‰‰, sill‰ min‰ en voi, en tahdo el‰‰ t‰t‰ helvetintuskaa kantaen. Ulkoap‰in kaivelee minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin -- sis‰st‰ p‰in kalvaa omatunto ˆin, p‰ivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin, min‰ olen murhaaja, min‰ olen syyp‰‰ yhden ihmisen kuolemaan -- yhden, ei, kahden -- oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta huolta pit‰‰ ... vankilassa pit‰isi minun istua, yhteiskunnan hylkiˆitten joukossa, sovittamassa ja pesem‰ss‰ pois rikostani..." H‰nen silm‰ns‰ loistivat niin tummina ja synkkin‰ h‰nen kalpeista kasvoistaan, ett‰ Esteri‰ v‰risytti. "Voi, Bengt", kuiskasi h‰n ja silitti rauhottaen h‰nen k‰tt‰‰n, "et sin‰ voi sovittaa, et parantaa, et pest‰ pois, vaikkapa ij‰ti k‰rsisit ja surisit. Sin‰ voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen menneisyydest‰si ja uskoen ja toivoen k‰‰nty‰ tulevaisuutta kohden ja alottaa uutta el‰m‰‰!" "En voi", vastasi Bengt ja pudisti p‰‰t‰‰n, "minusta tuntuu, kuin k‰‰nt‰isi Vapahtajakin minulle halveksien selk‰ns‰ -- vain sin‰, Ester, armahdat..." "Mutta etkˆ k‰sit‰, Bengt, ett‰ minun armahtavaisuuteni on vain kipin‰inen H‰nen armahtavaisuudestaan?" "En k‰sit‰ mit‰‰n, en tied‰ mit‰‰n -- tunnen vain kaksi asiaa: sis‰isen ja ulkonaisen pimeyden ja sinun k‰tesi, joka kannattaa minua..." Mutta kun ep‰toivo kehittyi huippuunsa, kun h‰nen kiusaantuneet ajatuksensa lopuksi k‰rjistyiv‰t tuohon armottomaan valintaan: h‰n joko lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui, silloin oli h‰n myˆs p‰‰ssyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien tutkimusten eik‰ mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. T‰h‰n asti oli h‰n ollut v‰li‰pit‰m‰tˆn uskonnosta; h‰n ei tuntenut uskon iloa yht‰ v‰h‰n kuin ep‰ilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden ohella oli h‰n kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa asiat sellaisinaan. Niin pian kuin h‰n oli tyhjent‰nyt synnintuskan pikarin pohjaan saakka, heitti h‰n sen pois eik‰ en‰‰ katsonut sinne p‰in. Ja niinkuin h‰n kerran oli intohimoisesti heitt‰ytynyt syntiin ja nautintoihin, niin heitt‰ysi h‰n nyt kulkemaan sit‰ pelastuksen tiet‰, jolle Ester h‰nt‰ viittasi. Rohkeasti, pelotta ja ep‰rˆimisitt‰, sulkien silm‰ns‰, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi h‰n "viskautua H‰nen avoimeen helmaansa"... Matkansa m‰‰r‰‰ Esterille ilmottamatta, l‰ksi h‰n kaupungista pariksi p‰iv‰ksi. Kun h‰n tuli kotiin, oli h‰nen kasvoissaan toinen ilme; synk‰t varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti h‰nen piirteist‰‰n. "Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi h‰n taas tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, _h‰n_ ei ole k‰rsinyt tuosta pahasta huhusta, josta h‰n ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain omituisten sattumain kautta. H‰n l‰ksi kaupungista ainoastaan terveytens‰ takia, h‰n kun ei siet‰nyt t‰k‰l‰ist‰ kalseaa ilmanalaa. Rikokseni h‰nt‰ kohtaan on tietysti kuitenkin yht‰ suuri -- mutta h‰n antoi syd‰mest‰‰n anteeksi, ja nyt voin myˆs ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon." Seuraavana p‰iv‰n‰ sanoi h‰n Esterille: "T‰n‰‰n puolenp‰iv‰n aikaan matkustan VÂngaan ja j‰‰n sinne huomiseksi. Ja Ester", lis‰si h‰n ja lˆi k‰tens‰ pˆyt‰‰n, samalla kun h‰nen katseensa muuttui milt'ei k‰skev‰ksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala el‰‰, sieluni oleva pelastettu!" Ester katsoi h‰neen h‰mm‰styneen‰, mutta ei v‰itt‰nyt vastaan. "Jumala matkasi siunatkoon", vastasi h‰n vain hiljaa. Kun Bengt oli j‰tt‰nyt h‰net, istui h‰n hetken liikahtamatta, nojaten p‰‰t‰‰n k‰tt‰ vasten miettiv‰isen‰ ja hieman alakuloisena. H‰neen koski, ett‰ Bengt poistui h‰nen luotaan nyt juuri, kun h‰n uhkamielisen voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut h‰nen tukensa n‰in‰ aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja esirukouksethan olivat ensimm‰ist‰ voidetta valaneet Bengtin kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen t‰ytyy saada menn‰ omaa tiet‰‰n -- inspiratsioonin silm‰nr‰p‰yksess‰kin, Jakobintaistelun hetkell‰kin t‰ytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja mullistuksia. Esterin herkk‰, ujo luonto oli arastellut ihmisten sekaantumista, h‰n oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin uneksivana, astunut h‰nen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan p‰invastaisia olosuhteita. Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ h‰nen luonteensa itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengellisell‰kin alalla: fanatismin, joka suuremmassa tai v‰hemm‰ss‰ m‰‰r‰ss‰ oli v‰ritt‰v‰ h‰nen uskonel‰m‰ns‰. Ja niinkuin Esterin k‰‰ntymystarina oli ollut kuin vieno, t‰htiv‰lkkeess‰ s‰dehtiv‰ runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin rumpujen ja torvien s‰est‰m‰ pelastusarmeijan laulu... Kun Bengt tuli VÂngaan, l‰ksi h‰n kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden papin, jonka h‰n itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska t‰m‰ oli kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse seurakuntansa heikkouksia, eik‰ liioin omiansa; sill‰ vaistomaisesti piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut l‰hetettiin kohta h‰nt‰ hakemaan; Bengtin sieluntila ei siet‰nyt mit‰‰n viivytyst‰. Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita tunnustuksensa. H‰n kertoi kaikki, koko el‰m‰ns‰, myˆs kovuutensa Esteri‰ kohtaan, ja kun h‰n oli p‰‰ssyt loppuun, sanoi h‰n vain lyhyesti ja jyrk‰sti: "No, nyt tunnette koko syntisen el‰m‰ni, herra pastori. Onko minulle pelastusta tarjona?" Pastori nousi ja risti k‰tens‰. H‰n oli nuori mies, kasvot olivat kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa silmiss‰ samalla sek‰ polttava, ett‰ lempe‰n rakastavainen katse. "Kunnia olkoon Is‰n Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on oleva ijankaikkisesti _yksi_ Jumala ja _yksi_ vapahtaja!" huudahti h‰n kohotetuin katsein, "kunnia olkoon H‰nen, joka antaa palvelijalleen oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi annetut, mene ja ‰l‰ silleen synti‰ tee!' Ja nyt, kuule muutamia raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, min‰ pyyhin pois sinun syntisi enk‰ en‰‰ muista pahaa tekoasi... Min‰ heit‰n kaikki sinun syntisi selk‰ni taa'... ƒl‰ ajattele vanhaa ‰l‰k‰ huoli menneist‰. Katso, min‰ luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkˆ huomaa? Niin, etkˆ huomaa, ett‰ nyt juuri jotain tapahtuu, etkˆ tunne, kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkˆ n‰e, kuinka syntien anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy, Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole t‰‰ll‰ eik‰ tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyh‰ss‰ Hengess‰?" Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa el‰m‰ss‰‰n kuuntelee: silloin, kun uusi el‰m‰ h‰ness‰ her‰‰ ja silloin, kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. H‰nen katseeseensa syttyi syv‰, salaper‰inen hehku ja ylpe‰t huulet vapisivat. "Tohdinko uskoa, ett‰ rikokseni on sovitettu, ett‰ olen vapaa omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua ˆin, p‰ivin?" kuiskasi h‰n. "Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden muistoista, vapaa alkamaan uutta el‰m‰‰! Kas, jumalalliseen anteeksiantoon sis‰ltyy kaksi pyh‰‰ salaisuutta. Toinen koskee menneisyytt‰: kaikki pyyhit‰‰n pois, kaikki velkakirjat revit‰‰n rikki, Jumala ei muista en‰‰ mit‰‰n siit‰, mik‰ on ollut. Ettekˆ ole tuntenut, kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki unohtaneensa, mutta vihan hetken‰ tuodaan v‰list‰ unohdetut p‰iv‰nvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin j‰lkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto -- kun H‰n antaa anteeksi, ei menneisyytt‰ en‰‰ ole. Toinen salaisuus koskee tulevaisuutta. Jumala _luottaa_ meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkist‰‰ ep‰toivoista syntist‰, kun veli ojentaa k‰tens‰ ja sanoo: '_Min‰_ luotan sinuun, uskon, ett‰ sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mit‰ sitten, kun taivaan Herra Jumala ojentaa meille k‰tens‰ ja sanoo: '_Min‰_ -- min‰, joka olin, olen ja olen oleva, _min‰_ luotan sinuun!'" Bengt istui p‰‰ kumarassa, vaiti, kuin itseens‰ vaipuneena. Samaa oli Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta -- samat soinnut soivat sielujen avautuneista syvyyksist‰ -- vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. H‰n n‰ki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa valossa, ja kun h‰n loi ylˆs katseensa, oli kuin olisivat h‰nen koko kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. H‰n ja pastori polvistuivat nyt yhdess‰ ja Bengt voi ‰‰neen ja palavalla innostuksella kiitt‰‰ siit‰, ett‰ oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta vuotta oli painanut h‰nen sieluaan. Mutta Bengt ei tyytynyt vain t‰h‰n yksityiseen tunnustukseen; h‰nen sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja h‰nen t‰ytyi p‰‰st‰‰ tunteensa ilmoille viel‰ voimakkaammalla tavalla. H‰n antoi siksi kuuluuttaa kokouksen pidett‰v‰ksi kappelissa, ja siell‰ astui h‰n kokoontuneitten tyˆmiesten eteen, teki t‰ydellisen tunnustuksen, esitti jonkunlaisella itsens‰musertamishalun martyyrinautinnolla syntins‰ ja omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihke‰ll‰ innostuksella k‰‰ntymyksens‰ ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen aalto yli salin. Naiset itkiv‰t, miehet istuivat h‰mm‰stynein‰ ja liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus ilonhohteen, toiset n‰yttiv‰t synkilt‰ ja hieman pilkallisilta, mutta kaikkiin se teki syv‰n vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli lopettanut, meni h‰n seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista toisensa j‰lkeen, puristi heid‰n k‰tt‰‰n ja syleili n.s. "isi‰", sahan vanhoja kokeneita uskovaisia. H‰nen kasvonsa loistivat lapsellisesta ilosta, ja ukot seisoivat siin‰ kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen Herralle, joka oli tehnyt heid‰t niin suuren ihmeen todistajiksi. "Herra, nyt sin‰ lasket palvelijasi rauhaan menem‰‰n!" kuiskasi muuan vanha sepp‰, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja n‰hnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pit‰isi armollisen rouva-vainajan olla mukana", sanoi Leena muori, Bengtin ‰idin entinen kamarineitsyt, -- "kuinka iloinen h‰n olisi! Mutta h‰n n‰kee t‰nne -- siit‰ olen varma, -- h‰n n‰kee, ett‰ h‰nen syd‰nk‰pyns‰ on pelastettu!" Viel‰ samana iltana l‰ksi Bengt kaupunkiin, h‰n kaipasi Esteri‰, h‰n ei voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa h‰nelle onnensa. Kun h‰n tuli kotiin, oli asunto pime‰ ja Ester oli jo kauan ollut unen helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja her‰tti h‰net suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silm‰ns‰ ja katseli h‰mmentyneen‰ ymp‰rilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymm‰rsi h‰n, mit‰ oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan s‰ngyn vieress‰ ja h‰nen kasvonsa loistivat, niinkuin vain h‰nen syv‰t, tummat silm‰ns‰ taisivat loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet h‰ness‰ her‰siv‰t ja karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku toinen, se oli Esterin Bengt, h‰nen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka h‰n kohtasi el‰m‰n kev‰tp‰ivin‰, h‰n se oli, h‰n oli noussut j‰lleen kuluneitten vuosien synnist‰ ja surusta ja ahdistuksesta! "Ester", kuiskasi Bengt, "min‰ olen saanut rauhan Jumalan ja itseni suhteen, t‰ydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt pois kauhean velkani, tyttˆraukan sielun olen j‰tt‰nyt H‰nen armahtavan rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimess‰ alan uutta el‰m‰‰! Ja nyt, Ester, tahdotko _sin‰kin_ antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, ett‰ niin itsekk‰‰n‰ ja h‰ik‰ilem‰ttˆm‰n‰ liitin puhtaan el‰m‰si omaani, rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni, kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?" Ester kietoi k‰tens‰ h‰nen kaulaansa, kallisti p‰‰ns‰ h‰nen rintaansa vasten ja kuiskasi: "Tahdon ... syd‰mest‰ni ... _kaikki_ on unohdettu..." Siin‰ viipyiv‰t he kauan vaiti, syd‰n sykki syd‰nt‰ vasten ja sielu vaipui sieluun... XIV. Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, ett‰ h‰n niin pian kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka h‰ness‰ oli tapahtunut. Yht‰ uhkamielisesti ja ylpe‰sti kuin h‰n ennen sulki syd‰mens‰ heilt‰, yht‰ h‰ik‰ilem‰tt‰ h‰n nyt sen paljasti kaikkien n‰ht‰v‰ksi. Ensimm‰inen, jonka h‰n tapasi ulkona, kun h‰n VÂngassa pidetyn kokouksen j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn. H‰n pys‰htyi ja tervehti, rehtori tervehti myˆs ja, sanoakseen jotain teki tuon tavallisen huomautuksen, ett‰ syys-ilma oli tavattoman kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhes‰ikeeseen, h‰n seisoi vaiti ja katseli pikku rehtorin yst‰v‰llist‰ naamaa niin omituisen n‰kˆisen‰, ett‰ tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetell‰, mit‰ kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui. "Mik‰ nyt, rakas veli, mit‰ on tapahtunut?" sanoi h‰n viimein ep‰rˆiden. "Jos olisit kˆyh‰ mies, niin luulisinp‰ totta tosiaan, ett‰ olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnˆst‰, niin tyytyv‰iselt‰ n‰yt‰t." "Olenkin todella saanut suuren perinnˆn", vastasi Bengt vakavasti, mutta yh‰ s‰teilevin katsein. "Hm ... vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, ett‰ sin‰ miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten tapausten sattuessa. Mutta -- kultaisen vasikan mahti on rajaton." "Perintˆ, jonka olen saanut, ei ole kultaa eik‰ hopeaa", vastasi Bengt ‰skeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintˆ, perintˆ, johon ei ajan katoavaisuus ulotu." Rehtori Grahn tuli niin h‰milleen, ett'ei voinut mit‰‰n vastata. H‰n vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen n‰kˆisen‰, kuin olisi h‰n pel‰nnyt t‰m‰n ihmeellisen alun j‰lkeen joutuvansa todellisen mielenh‰iriˆn puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui h‰n pelostaan ja alkoi sen sijaan h‰mill‰‰n katsella maata ja keng‰nk‰rki‰‰n ja sitten ylˆs pitkin talojen seini‰, toivoen edes jostain lˆyt‰v‰ns‰ sopivan vastauksen. Viimein sai h‰n suustaan hyv‰ntahtoisen, kˆmpelˆn: "Niin, rakas veli, toivotan sent‰‰n onnea, p‰‰asiahan on, ett‰ kukin on tyytyv‰inen siihen, mit‰ on saanut". "Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin k‰tt‰, "kiitos! Mutta mit‰ perintˆˆn tulee, niin ihmeellisint‰ on, ett‰ sen voivat kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille kuin miljoonain omistajalle. Sill‰ se perintˆ on lapsenosa is‰n Jumalan luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta el‰m‰‰. Rakas veli, _sinun_ ei tarvitse muuta kuin avata syd‰mesi Jeesukselle ja sen perinnˆn ihanuus valahtaa ylitsesi." Nyt tuli Grahn parka viel‰ enemm‰n h‰milleen eik‰ h‰n keng‰nk‰rjist‰ eik‰ katukivilt‰ voinut lˆyt‰‰ v‰hint‰k‰‰n vastauksen aihetta. Mutta h‰n ei lainkaan loukkaantunut t‰st‰ v‰kivaltaisesta tunkeumisesta syd‰menasioihinsa. Bengt n‰ytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin ett‰ t‰m‰n hyv‰ntahtonen syd‰n vallan l‰mpeni, kun niin suuresti h‰nen sielustaan huolehdittiin. "Kiitos", sanoi h‰n viimein, "niin, kyll‰ se olisi hyvin hauskaa ... tai ehk‰ pikemmin tyydytyst‰ tuottavaa ... min‰ tarkotan..." "Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori Grahnia viel‰ kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa, kuin ett‰ h‰n saisi kokea samaa armoa kuin min‰. Ja muista, rakas veli, ett‰ _kaikki_ se, mihin me maallisen el‰m‰mme aikana kuitenkin panemme enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo aarteet on itse asiassa koottu ymp‰rillemme, meid‰n on vain ojennettava k‰temme ja tartuttava niihin. -- Hyv‰sti, rakas veli -- ja Jumala sinua siunatkoon!" Molemmat herrat hyv‰steliv‰t; Bengt meni pankkiin, jossa h‰n joutui milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori l‰ksi kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tytt‰relleen merkillisest‰ kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen p‰iv‰n loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyv‰n matkaa sen ulkopuolellakin, ett‰ Bengt Falkensternist‰, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena ja h‰nen rikkautensa ohella, joka erotti h‰net kaupungin kˆyh‰listˆst‰, hankkinut h‰nelle erikoisaseman viel‰p‰ koko maailman valtijaankin suhteen, h‰nest‰ oli nyt tullut v‰h‰p‰tˆinen, nˆyr‰ Jeesuksen palvelija, aivan niinkuin halvin h‰nen tyˆmiehist‰‰n VÂngassa. Muutamat arvelivat, ett‰ se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset sanoivat: "H‰nen kiihke‰ luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun". Ensi aikoina Bengtin k‰‰ntymyksen j‰lkeen oli kuin olisi h‰nen koko sielunel‰m‰ns‰ sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi siit‰, miten sulkea koko maailma syliins‰ ja antaa tuon maailman l‰pi virrata samaa onnea, joka h‰net itsens‰ t‰ytti. H‰nen luonteensa kaikki s‰rm‰isyydet ja omituisuudet, h‰nen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja kiihkeys ik‰‰nkuin haihtuivat t‰h‰n uskonel‰m‰n kev‰triemuun, aivan niinkuin kev‰‰ll‰ lehtiumpujen vaaleanvihert‰v‰ hohde ja ilman sini k‰‰rii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi. Mutta sit‰ mukaa kuin aika vieri ja kev‰thohde sammui ja saapuivat helle ja myrsky ja synk‰t p‰iv‰t, sit‰ mukaa ilmeniv‰t uudestaan h‰nen persoonallisuutensa erikoisuudet ja h‰nen sis‰inen olemuksensa tuli esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimm‰ss‰kin nuoruudessaan oli h‰n ollut velvollisuuden ja j‰rjestyksen ihminen; h‰n ei ollut milloinkaan laiminlyˆnyt ainoatakaan tilintekop‰iv‰‰ tai tyˆtuntia VÂngassa. Nytkin asettuivat n‰m‰ h‰nen luonteensa kaksi kulmakive‰ perustaksi h‰nen uuden el‰m‰ns‰ muodostumiselle. Tyˆ VÂngassa, huolenpito tyˆmiesten ruumiillisesta ja henkisest‰ el‰m‰st‰, se h‰nt‰ innosti. H‰n ja pastori Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet l‰mpim‰n yst‰vyysliiton; yksiss‰ neuvoin he j‰rjestiv‰t kokouksia ja raamatunlukuhetki‰, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He tekiv‰t suunnitelman pit‰j‰n vanhuskodiksi, ja vuoden p‰‰st‰ seisoi valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltymp‰ri ja ihmetteliv‰t, olivatko valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin hyv‰ntekev‰isyydelle ja auttavaisuudelle: kenenk‰‰n ei maksanut vaivaa menn‰ ehdotuksia tekem‰‰n, h‰nen t‰ytyi itse saada antaa alkuajatus. Samalla k‰vi liikekoneisto t‰ydell‰ hˆyryll‰; ei ollut vienti VÂngasta viel‰ koskaan ollut niin virke‰ eiv‰tk‰ Bengtin tulot koskaan suuremmat kuin nyt. Kaikelle muulle k‰‰nsi h‰n selk‰ns‰: sukulaisille, yst‰ville, seuroille ja huveille. H‰n ei lukenut muita lehti‰ kuin niit‰, joita liikemiehen tulee pit‰‰ silm‰ll‰, h‰n ei seurustellut kenenk‰‰n muun kanssa kuin niiden, joita h‰n kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi kadulla. H‰n jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin v‰lill‰. Mutta kesken t‰t‰ ankaraa velvollisuusel‰m‰‰ tuli h‰nen vanha vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateit‰ hiipien ja tunkihe h‰nen sieluunsa, ilman ett‰ h‰n sit‰ lainkaan tunsi, puettu kuin se oli pyh‰n, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja t‰m‰n vihollisen kantap‰iss‰ seurasi, viel‰ varovaisempana ja hiipiv‰mp‰n‰, vanha itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja t‰ynn‰ intoa, ett‰ kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin k‰‰nnytt‰v‰. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta turmiosta, jos h‰nen oman sielunsa t‰ytti sama palava halu, niin eikˆ h‰nen pit‰nyt toimia, niin kauvan kuin p‰iv‰ oli, saarnata sanaa sek‰ hyv‰ll‰ ett‰ pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja _pakottaa_ ymm‰rt‰m‰ttˆm‰t syntiset k‰‰ntym‰‰n? Vastarinta, joka h‰nt‰ kohtasi, varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli h‰nest‰ kauhistava, eik‰ h‰n v‰synyt ajamasta heit‰ takaa, milloin syd‰mellisine ja lempeine, milloin synkkine ja uhkaavine k‰‰nnytyspuheineen. Ei kulunut montakaan iltaa ilman ett‰ Erikson, h‰nen vanha palvelijansa, joka oli ollut talossa toistakymment‰ vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen her‰tyssaarnan osakseen. "Oletteko, Erikson, ajatellut, miten k‰y, jos teid‰t ensi yˆn‰ temmataan pois?" Erikson ei vastannut eik‰ Bengtin kysymys saanut h‰nen totisissa, synkiss‰ kasvoissaan mit‰‰n muutosta aikaan. "Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja ‰‰nen sointu oli samalla sek‰ hell‰ ett‰ mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silm‰nr‰p‰ys muuttaa kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin ett‰ laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran Jeesuksen -- muistakaa, ett‰ hyv‰n Paimenen syli on aina avoin vastaanottamaan kadonnutta lammasta..." Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrk‰sti: "No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, ett‰ jos minun autuuteni riippuu siit‰, ett‰ polvistun teid‰n rinnallanne ja sanon pari jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen." "Niin ette sano, kun kerran her‰‰tte helvetiss‰ ja kauhulla n‰ette, kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja nyrpe‰n‰, "k‰‰ntyk‰‰, kun viel‰ on aika; tulee hetki, jolloin tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myˆh‰‰n!' Voi niit‰, jotka sen ‰‰nen kuulevat! Niin", jatkoi h‰n lempe‰mmin ja taputti Eriksonia olalle, "tarkotan teid‰n hyv‰‰nne, Erikson. Jumala tiet‰‰, ett‰ min‰ vain harrastan teid‰n sielunne pelastusta! Jumala teit‰ siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa syd‰menne Jeesukselle, niin voitte kuolla rauhassa t‰n‰ yˆn‰, jos Herra kutsuu." Erikson kohautti hieman olkap‰it‰‰n; h‰nest‰ ei ollut hauskaa v‰hint‰in joka toinen ilta kuulla saavansa yˆll‰ halvauksen. H‰n ei kuitenkaan vastannut mit‰‰n, kumarsi vain tavalliseen syv‰‰n tapaansa ja poistui, ajatellen itsekseen: "Niin, kyll‰h‰n konsuli hyv‰‰ tarkottaa, mutta surkeaa sent‰‰n on, ett‰ niin reima mies on jo tullut uudestaan lapseksi -- eih‰n h‰n ole viel‰ viitt‰kymment‰k‰‰n". Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin k‰‰ntymyksen j‰lkeen, saivat Bengtin ja Esterin tuttavat er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ vastaanottaa kutsun Falkensternien talossa pidett‰v‰‰n kokoukseen ja raamatunkeskusteluun. Ei kell‰‰n kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin olleensa siell‰ vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli tapahtunut, oli ensin pakottanut h‰net sulkemaan syd‰mens‰ ja ovensa ihmisilt‰; mutta nyt, kun h‰n oli saanut selvyytt‰ ja rauhaa, tunsi h‰n p‰invastaista tarvetta avata molemmat selki sel‰lleen. Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli j‰rjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyr‰n muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi. Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa, pelko loukata h‰nt‰, tottumus taipua falkensternil‰isten tahtoon j.n.e. Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein. Kun kaikki olivat is‰nt‰v‰ke‰ tervehtineet ja asettuneet paikoilleen salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes Esterin kirkas hymy ja yst‰v‰llinen "tervetuloa" voineet karkottaa, jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta innostuksella, hehkulla, joka oli h‰nelle ominainen ja heti vaikutti kiihottavasti j‰ykk‰‰n kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin j‰seniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. H‰n ei ollut puhunut monta kertaa julkisesti -- ainoastaan VÂngassa ja parissa kokouksessa pastori Regnerin luona -- mutta h‰ness‰ ei voinut huomata v‰hint‰k‰‰n ep‰rˆimist‰ tai ep‰varmuutta. H‰n oli syntynyt t‰ysveriseksi puhujaksi; rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, t‰ht‰si h‰n kuulijain syd‰meen ter‰vine kuvineen, h‰ik‰ilem‰ttˆmine johtop‰‰tˆksineen ja selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. H‰n oli valinnut useampia tekstej‰, jotka k‰sitteliv‰t pelastusta: miten se juuri nyt oli v‰ltt‰m‰tˆn, miten ei saanut j‰tt‰‰ k‰ytt‰m‰tt‰ silm‰nr‰p‰yst‰, jolloin sielu kuulee Jumalan kehottavan ‰‰nen. Ukkosen ja salamoiden jylh‰n s‰dehtiv‰ tunnelma ik‰‰nkuin ymp‰rˆi Bengtin sanoja ja h‰nen syd‰mens‰ aivan kuin hekkumoi n‰iss‰ kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin j‰rk‰ht‰m‰ttˆmyydest‰, kun armonaika on loppuun vier‰ht‰nyt. Sitten seurasi muita kuvauksia, kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten, loistavain silm‰in tummuus muodosti kuin taustan, josta n‰m‰ rakkaudenajatukset hivelev‰n suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui h‰n taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimm‰isiin puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin h‰n olisi pel‰nnyt osottaneensa ylen suurta lev‰per‰isyytt‰, ja h‰n lopetti pitk‰n esityksens‰, niinkuin h‰n sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan pelastettaviksi, nyt juuri, t‰n‰ iltana, t‰n‰ hetken‰, ennenkuin oli liian myˆh‰ist‰... J‰ykkin‰ ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksik‰‰n katsettaan Bengtin kasvoista, istuivat kuulijat h‰nen edess‰‰n erilaisten tunteitten vallassa; mik‰ tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synk‰n itsevaltiuden painon alla, mik‰ h‰mm‰styst‰, ett‰ t‰m‰ mies oli Bengt Falkenstern, ett‰ t‰m‰ tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen hieno, ylpe‰ maailmanmies -- mik‰ taas uskonnollista liikutusta, puoliher‰nnytt‰ kaipausta ... pelkoa tuntematonta kohtaan ... ja tuskaa ja unelmia ja ajatuksia nime‰, muotoa vailla... Muutamain, varsinkin herrain, kasvojen ilme muuttui yh‰ hylk‰‰v‰mm‰ksi; oli kuin olisivat Bengtin sanat j‰hmettyneet heid‰n sieluissaan, joiden j‰‰mieli nyt heijastui kylmiss‰, v‰li‰pit‰m‰ttˆmiss‰ piirteiss‰. Pormestarinna oli kuin olennoitu vastarinta; silm‰in katse, v‰risev‰t sieramet, lujasti yhteenpuristetut huulet, kaikki h‰ness‰ n‰ytti kuin ampuvan vastustuksen ter‰vi‰ nuolia Bengtin mielipiteit‰ vastaan. Rehtori Grahn silitteli yh‰ huolestuneemman n‰kˆisen‰ pitk‰‰ harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia t‰pli‰ ja katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heid‰n ainoa tytt‰rens‰, itki niin, ett‰ kyynel toisensa j‰lkeen, pyˆre‰n‰ ja suurena, vieri pitkin h‰nen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mieless‰‰n h‰n syv‰sti kaipasi jotain, joka oli t‰t‰ el‰m‰‰ parempaa, ajan yl‰puolella. H‰n oli usein puhunut Esterille siit‰, ja t‰m‰ oli silloin aina vastannut, ett‰ pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse asiassa se ei sis‰lt‰nyt muuta kuin _uskon_ siihen, mik‰ jo oli h‰nen syd‰mess‰‰n, uskon rakkauteen Jumalaa ja h‰nen Poikaansa kohtaan. "Mutta min‰ en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana v‰itt‰‰, johon Ester vastasi, ett'ei h‰n koko raamatusta ollut lˆyt‰nyt mit‰‰n todistusta siit‰, ett‰ mik‰‰n voisi est‰‰ sit‰, joka tunsi itsens‰ suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin p‰invastoin... Mutta Alma ei voinut uskoa, ett‰ se h‰nelle oli mahdollista, ehk‰ kaikille muille, mutta ei h‰nelle, h‰nh‰n oli paljon suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten h‰n itki ja huokasi ja tuli taas jonkun ajan p‰‰st‰ Esterin luo ja puhui syd‰mens‰ huolista, mutta sen enemp‰‰ ei siit‰ tullut. Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teet‰, mutta sekin juotiin saman painostavan h‰mill‰-olon vallassa. Vieraat eiv‰t juuri yleens‰ tulleet puhuneeksi toistensa kanssa siit‰, mit‰ olivat kuulleet ja mik‰ heid‰n syd‰mess‰‰n liikkui; ainoastaan silt‰ puolelta huonetta, miss‰ Bengt tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa. Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan v‰lill‰. Viimeksi mainittu oli heti puheen p‰‰tytty‰ mennyt Bengtin luo, pyyt‰en saada yksityisesti puhua h‰nen kanssaan, ja kasvot tyytyv‰isyydest‰ loistaen t‰ytti Bengt kohta h‰nen toivonsa. "Minusta n‰ytt‰‰", sanoi h‰n seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan, miss‰ he voivat olla rauhassa, "ett‰ Herran sana on jo saanut vaikuttaa kaksiter‰isen‰ miekkana. Ehk‰ on teiss‰ jo kaikki vastarinta murrettu -- ehk‰ ei ole en‰‰ muuta tarvis kuin polvistua ja j‰tt‰‰ syd‰n Jeesukselle..." "Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna tˆyke‰sti, "viel‰p‰ kaksi kertaa: ensi kerran pyh‰ss‰ kasteessa ja toisen kerran konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni teid‰n ep‰johdonmukaisia ja ep‰tieteellisi‰ lausuntojanne vastaan sek‰ mik‰li ne koskivat uudestisyntymist‰ ett‰ ikuisia rangaistuksia. Luonnossa ei tapahdu hypp‰yksi‰, ei ‰killisi‰, yliluonnollisia muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on el‰m‰n laki, ja uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimitt‰in se aste, jolloin olemme itsetietoiset siit‰, ett‰ olemme kasvaneet ymm‰rt‰m‰‰n Jumalan tarkotusta meihin n‰hden. Ja mit‰ tulee ikuiseen rangaistukseen ja siihen, ett‰ Jumala meid‰t ainiaaksi heitt‰‰ pois silmist‰ns‰, jos me t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ vastustamme h‰nen kutsuvaa armoaan, niin pyyd‰n saada johdonmukaisuuden nimess‰ huomauttaa teille, herra konsuli, ett‰ yht‰ v‰h‰n kuin auringon l‰mpˆ koskaan voi olla her‰tt‰m‰tt‰ ruohoja ja kukkia maasta, yht‰ v‰h‰n voi Jumalan rakkaus ij‰isyyksien ij‰isyydess‰k‰‰n lakata synnytt‰m‰st‰ rakkautta luoduissa..." Nojaten leukaansa k‰tt‰ vasten ja katse lattiaan kiinnitettyn‰ oli Bengt k‰rsiv‰llisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan sanoja. Kun t‰m‰ lopetti, katsahti h‰n ylˆs, kiinnitti l‰pitunkevat silm‰ns‰ puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin ja sanoi levollisesti, kuin olisi h‰n puhunut ilmasta: "Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen l‰hemp‰n‰ pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekij‰." "Mik‰ tai kuka oikeuttaa teid‰t lausumaan noin kovan ja syd‰mettˆm‰n tuomion?" kysyi pormestarinna v‰risevin huulin. "En min‰ tuomitsekaan", vastasi Bengt yh‰ levollisesti, "vaan Jumalan oma sana. Siin‰ on kirjotettu: 'Jolla on Poika, h‰nell‰ on el‰m‰; mutta jolla ei ole Poikaa, h‰n on jo tuomittu'"... "Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: _min‰_, min‰ H‰net omistan, _minun_ syd‰mess‰ni asuu h‰nen pyh‰ olentonsa, min‰, min‰ olen heijastus siit‰ puhtaudesta, joka h‰ness‰ oli? Ei kukaan muu kuin ylpe‰ hullu! Viisas ja nˆyr‰ tiet‰‰, ett‰ jos h‰nen tositeossa olisi tullut osottaa uskoansa Mestariin, ei h‰ness‰ ehk‰ olisi ollut edes Nikodemusta, joka toki yˆll‰ uskalsi tulla Jeesuksen luo... Ja viel‰ v‰hemm‰n tulee meid‰n tehd‰ p‰‰tˆksi‰ muiden ihmisten suhteen... Kuinka voitte te katsoa minun syd‰meeni ja tiet‰‰, mit‰ siell‰ liikkuu? Ettekˆ usko, ett‰ siell‰ voi lˆyty‰ rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehk‰p‰ todellisempaa kuin niiss‰, jotka alituisesti siit‰ lˆrpˆtt‰v‰t ja joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?" Bengt teki hieman ylh‰isen k‰denliikkeen ja luopumatta levollisesta s‰vyst‰, joka ‰rsytti h‰nen kiihtynytt‰ vastustajaansa, h‰n vastasi: "Kaksi merkki‰ on, joiden mukaan meill‰ on oikeus p‰‰tt‰‰, mit‰ liikkuu ihmisten syd‰mess‰, nimitt‰in huulten tunnustus ja ulkonainen el‰m‰. Sitten lˆytyy viel‰ kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en ole koskaan kuullut kenenk‰‰n puhuvan, ett‰ teiss‰ olisi noita merkkej‰, jotka todistavat sielun uudestisyntymist‰ enk‰ liioin ole itse niit‰ teiss‰ huomannut, yht‰ v‰h‰n kuin niit‰ oli minussa tai jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai n‰ytt‰‰ meille turmeluksemme ja vapahtaa meid‰t synnin kahleista..." "Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, ep‰psykoloogisesti, herra konsuli", huudahti pormestarinna yh‰ kiivaampana ja kiivaampana, "luuletteko te, ett‰ Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla? Ettekˆ usko, ett‰ keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen mukaan? Ettekˆ usko, ett‰ toisin on sen, joka ... joka esimerkiksi on tehnyt tˆrke‰n synnin ja jota katumus ja ep‰toivo raastaa ... ja toisin esimerkiksi sen, joka kautta koko el‰m‰ns‰ on pyrkinyt el‰m‰‰n vankurskaasti ja menettelem‰‰n omantuntonsa mukaan? Ettekˆ ymm‰rr‰, ett‰ ensinmainittua kohtaa ik‰‰nkuin raju survaus, muutos, joka mullistaa koko h‰nen el‰m‰ns‰ ... kun sit‰ vastoin se, joka aina on Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut h‰nen omansa, hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkk‰‰ seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa varten?" Synkk‰ varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja h‰n heitti pormestarinnaan l‰pitunkevan, halveksivan silm‰yksens‰, jota ei t‰m‰nk‰‰n ter‰v‰ katse aina kest‰nyt. Mutta Bengt n‰ytti heti hillitsev‰n itsens‰; h‰n pyyhk‰isi pari kertaa otsaansa ik‰‰nkuin karkottaakseen ajatuksia, jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun h‰n uudelleen puuttui puheeseen, oli h‰nen ‰‰nens‰ levollinen, milt'ei lempe‰n surullinen. "Ei, ei ole mit‰‰n eroa; H‰nen edess‰‰n, joka n‰kee syvyyksiin ja tuomitsee syd‰menlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieni‰ syntej‰. Tomuun t‰ytyy meid‰n kaikkein painua H‰nen edess‰‰n, ja sille, joka nojaa omaan vanhurskauteensa ... niin, sille on se seitsem‰n kertaa suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntins‰. Ei mik‰‰n niin syntist‰ erota Jumalasta kuin syd‰men mielettˆm‰t kuvittelut jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mit‰ ‰sken sanoin, ett‰ kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teid‰n, rouva pormestarinna..." "Ja min‰", sanoi pormestarinna vihasta v‰risten, "min‰ toistan myˆs ‰skeiset sanani: te langetatte v‰‰r‰n ja itsevanhurskaan tuomion. Ja tahdonpa lis‰t‰ v‰h‰n muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yht‰k‰‰n sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja', kuten sanotte, ja tahdotte tyˆskennell‰ niiden pelastukseksi. Te karkotatte heid‰t Jumalan luota ja her‰t‰tte katkeria ajatuksia er‰st‰ vissi‰ henkilˆ‰ kohtaan, joka kiitti Jumalaa siit‰, ett‰ h‰n oli parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!" "Avatkoon sitten Jumala itse silm‰nne!" vastasi Bengt, rypist‰en kulmakarvojaan, ja ‰‰neen tuli nyre‰, k‰rsim‰tˆn sointu, "min‰ n‰en, etten nyt voi muuta tehd‰ kuin rukoilla puolestanne." "Kiitos", vastasi pormestarinna j‰‰kylm‰sti, "samoin aion min‰ tehd‰ teid‰n puolestanne, rukoilla, ett‰ Jumala tekisi mielenne nˆyremm‰ksi ja lempe‰mm‰ksi, rukoilla, ett‰ oppisitte ymm‰rt‰m‰‰n Vapahtajan sanat: 'ƒlk‰‰ tuomitko, ett'ei teit‰ tuomittaisi!'" Bengt kohautti olkap‰it‰‰n ja hymyili pilkallisesti ja s‰‰liv‰isesti. Mutta h‰n ei vastannut, h‰n p‰‰tti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa pormestarinnan sielusta p‰ivitt‰isiin esirukouksiin ja meni sen sijaan pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin ja puristeli hermostuneesti kosteaa nen‰liinaa k‰siss‰ns‰. "T‰n‰‰n on autuuden p‰iv‰", sanoi h‰n ja laski k‰tens‰ nuoren tytˆn olkap‰‰lle, "t‰n‰‰n, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva ‰‰ni." "Mutta mit‰ pit‰‰ minun tehd‰?" huudahti nuori tyttˆ, avuttomin, itkuisin katsein. "Ei mit‰‰n, seh‰n juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teid‰n tarvitse mit‰‰n tehd‰", vastasi Bengt voitonriemuisella ‰‰nell‰, "kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita vesi‰, antakaa vain syd‰menne aueta ja sallikaa n‰iden el‰v‰in virtojen kuohahtaa sinne, ettek‰ te en‰‰ ikin‰ ole janoava. Ei teid‰n tarvitse muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, ‰lk‰‰ ep‰rˆikˆ ... astukaa askelenne ... min‰ tunnen, kuinka Jumalan henki nyt t‰n‰ hetken‰ etsii teit‰ voimakkaammin kuin koskaan ennen, min‰ tunnen sen ymp‰rill‰nne humisevan, niinkuin se humisi minun ymp‰rill‰ni, kun synninh‰d‰ss‰ni huusin H‰nt‰..." Nuori tyttˆ katsahti pel‰styneen‰ Bengtiin. Kyll‰ h‰n tunsi itsens‰ syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun h‰n ajatteli, ett‰ h‰n polvistuisi Bengtin rinnalla, ett‰ kaikkien katseet kiinnittyisiv‰t h‰neen ja h‰n ‰‰neen tunnustaisi, miten suuri syntinen h‰n oli, oli h‰n milt'ei pyˆrty‰ kauhusta ... ei, ei, ei viel‰, h‰n ei ollut valmis... "Ajatelkaa, mit‰ viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren tytˆn silmiin katseensa, joka oli samalla sek‰ uhkaava ett‰ rukoileva. "Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa toiseen: 'Vuoden p‰‰st‰, p‰iv‰n p‰‰st‰, hetken kuluttua!' Kumpaa ‰‰nt‰ tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yˆn‰, mihin joudutte? Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lievent‰m‰ttˆm‰‰n tuskaan siit‰, ett‰ laiminlˆitte t‰rke‰n hetken, t‰m‰n armon ihmeellisen etsinn‰n, n‰m‰ hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehk‰ en‰‰ koskaan..." Tyttˆ raukka n‰ytti viel‰ pel‰styneemm‰lt‰ ja oli ymm‰ll‰‰n; niin, kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ij‰ti katua, mutta kuitenkin ... h‰n ei voinut polvistua ja tunnustaa syntej‰‰n, h‰n ei voinut muuta kuin yh‰ itke‰ ja viel‰ kiihke‰mmin puristaa yh‰ m‰remm‰ksi k‰yv‰‰ nen‰liinaa sormiensa v‰liss‰. "No, rakas veli", jatkoi Bengt, k‰‰ntyen rehtoriin, "sin‰ n‰et, miten tytt‰resi ep‰rˆi ja antaa syd‰mess‰‰n sijaa viivytyksen-perkeleelle. Mit‰ sanot sin‰, k‰ytkˆ samoja j‰lki‰, etkˆ tunne hengen kutsuntaa?" "Kyll‰, kyll‰", vastasi rehtori ja silitti miettiv‰isen‰ partaansa, "se on, min‰ tarkotan, ett‰ Jumalan rakkaudenkutsun syntisille syd‰mille tajuamme aina. H‰n vet‰‰ meit‰ aina puoleensa, aina, ij‰isesti ... niinkuin auringons‰teet eiv‰t koskaan lakkaa l‰mmitt‰m‰st‰, niin ei myˆsk‰‰n Jumalan rakkaus herke‰ vet‰m‰st‰ meit‰ puoleensa..." "Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylm‰sti, "l‰htenyt perkeleest‰, joka niin mielell‰‰n huutaa: 'Siirr‰ eteenp‰in, siirr‰, siirr‰, sinulla on hyv‰‰ aikaa, kokonainen ij‰isyys, jos niiksi tulee!' Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, ett‰ te autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myˆs, ett‰ pelastus kuuluu aikaan eik‰ ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra t‰m‰n t‰rke‰n asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi h‰n lempe‰mmin ja kumartui pikku rouvan yli, jonka suuret, tummat silm‰t liikuttavan nˆyr‰ll‰ ihmettelyll‰ olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mik‰ on teid‰n suhteenne Herraan?" Punaiset t‰pl‰t rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja alahuuli vapisi. "Olen koko el‰m‰ni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut h‰nt‰ -- ja..." "No niin, tunnustakaa se sitten ... tunnustakaa se ja sytytt‰k‰‰ jalo rovio, joka tarvitsee vain kipin‰n leimahtaakseen ilmiliekkiin", huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "‰lk‰‰ ep‰rˆikˆ ... ‰lk‰‰ antako sijaa sovittelemisperkeleelle -- rohkaiskaa mielenne, p‰‰st‰k‰‰ armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!" Pikku rouva risti k‰tens‰ ja sanoi aivan kuin ‰skenkin: "Min‰ olen koko el‰m‰ni ajan rakastanut Herraa ... koko el‰m‰ni..." "Ja teill‰ on kai varmaan ollut koko el‰m‰nne ajan rauhaa ja iloa ja varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Is‰n kodissa, rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti. Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alasp‰in ja huojutti p‰‰t‰‰n, silmiss‰ uneksiva katse, rehtori siveli yh‰ hartaammin ja tuumivaisempana partaansa ja ‰killisesti syntyneess‰ hiljaisuudessa kuuluivat pikku Alman huokaukset syvilt‰, v‰r‰j‰vilt‰ s‰velilt‰, syd‰men kaipuuta kertovilta. "Niin, Jumala teit‰ kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka nyt tunsi, ett'ei h‰nell‰ en‰‰ ollut mit‰‰n sanottavaa, "kalliin Mestarini nimess‰ uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsik‰‰, anokaa vain yh‰ hartaasti..." Henkilˆ, jonka Bengt nyt valitsi k‰‰nnytysyritystens‰ esineeksi, oli tehtailija Henning, ≈ken is‰. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko, jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin ≈kenkin, ja jonka hymyss‰ pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyiv‰t, oli koko illan istunut ‰‰neti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, ett‰ vanhus, jos ken, seurasi h‰nt‰ arvostelijan katsein. "Mit‰ teille, set‰, kuuluu t‰n‰ iltana?" kysyi Bengt, astuen tehtailijan luo ja istuutuen h‰nen viereens‰, "te olette v‰syneen n‰kˆinen?" "Oh, minun ij‰ll‰ni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylm‰sti, "en voi muuta kuin kiitt‰‰ Jumalaa hyv‰st‰ terveydest‰..." "Niin, siin‰ on todella kiitoksen syyt‰, -- kun ajattelee, miten lyhyt aika on ja kuinka kallis jokainen armonp‰iv‰... Mutta Jumalan armo on suuri ja h‰nen rakkautensa rajaton... Kun n‰en vanhuksia, ajattelen ilolla Jeesuksen vertausta tyˆmiehist‰, jotka tulivat yhdennell‰toista hetkell‰ ja kuitenkin saivat _t‰yden_ palkan. Muistatteko ehk‰ sen paikan, set‰?" "Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "min‰ luin sen ja mietiskelin sit‰ jo kauan ennenkuin sin‰ n‰it p‰iv‰nvalon... Mutta muistan myˆs muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta sit‰ kuvaavampia: 'Quand le diable devient ‚gÈ, il se fait moine' ['Kun paholainen vanhenee, rupeaa h‰n munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole kaunis lause, mutta sis‰lt‰‰ paljon -- tuollaiset muutokset eiv‰t miellyt‰, niiden takana vainuaa jotain..." "Kai teeskentely‰?" lausui Bengt, ‰‰ness‰‰n onnettomuutta ennustava, hillitty s‰vy. "Min‰ tarkotan", vastasi tehtailija jyrk‰sti ja ‰rtyis‰sti, "ett‰ on paras vaeltaa rehellisesti koko el‰m‰ns‰ ajan ja s‰ilytt‰‰ hyv‰ omatunto Jumalansa edess‰, niin pelastuu tuollaisista ‰kkin‰isist‰ muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekev‰t sek‰ naurettavan ett‰ kiihottuneen vaikutuksen..." Bengtin silm‰t v‰l‰htiv‰t ja h‰n nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ ja kuuli ja n‰ki myrskyn l‰hestymisen, kiiruhti esiin, tarttui Bengtin k‰teen ja kuiskasi omituisen l‰pitunkevalla ‰‰nell‰: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule t‰t‰ sanaa: 'voita sielusi k‰rsiv‰llisyydell‰'". Bengt ei vastannut; h‰n seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta ja h‰nen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta s‰dehtiviin silmiin; niiden syvyydest‰ nousi jotain, leijaillen h‰nen ymp‰rill‰‰n ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, h‰nen kasvojensa kovuus lauhtui ja h‰nen katseeseensa syttyi ik‰‰nkuin heijastus Esterin silmien lempe‰st‰ loisteesta. "Kiitos", kuiskasi h‰n ja puristi Esterin k‰tt‰ ja loi h‰neen katseen, jota Ester ei ikin‰ unohtanut. Sitten k‰‰ntyi h‰n tehtailijan puoleen ja sanoi levollisesti: "Sanoihinne, set‰, en _min‰_ kykene mit‰‰n vastaamaan. Mutta vastaan er‰‰n sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin min‰. H‰n lausui: 'taivaassa pit‰‰ oleman suurempi ilo yhdest‰ syntisest‰, joka parannuksen tekee, kuin yhdeks‰st‰kymmenest‰yhdeks‰st‰ vanhurskaasta'." Esterin ja Bengtin ymp‰rille syntyi ik‰‰nkuin ihmettelev‰n, sanattoman hiljaisuuden aaltorengas, joka yh‰ laajeni ja eteni huoneen toiseen p‰‰h‰n. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja k‰‰ntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrme‰, puoliksi tuskainen ilme, ja Bengt j‰tti h‰net ollakseen parin minuutin p‰‰st‰ samanlaisissa puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti n‰it‰ keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin enemm‰n tui v‰hemm‰n syv‰mieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin p‰‰ttyiv‰t kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat mietiskelyn ja ep‰ilyksen kysymysten k‰rjen niin suipoksi, ett‰ se taittui omaa ter‰vyytt‰‰n, milloin tapasivat haudatun, masennetun kaipuun ja auttoivat sen synkist‰ syvyyksist‰ edes vilaukselta n‰kem‰‰n valoa ja totuutta. Niist‰, jotka puoliyˆn aikaan sanoivat hyv‰sti Falkensternin perheelle ja enemm‰n tai v‰hemm‰n vilpittˆm‰sti kiittiv‰t kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksiss‰‰n, monet katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenk‰‰n ei l‰htenyt kylm‰n‰ tai v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰n‰. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut, joka oli hehkunut kaikista puheista. Kun Bengt ja Ester olivat j‰‰neet yksin, kietoi Ester k‰tens‰ Bengtin kaulaan, niinkuin h‰nen oli tapana tehd‰ heid‰n rakkautensa ensimm‰isin‰ onnellisina aikoina, katsoi h‰nt‰ silmiin ja sanoi hymyillen s‰teilev‰‰ hymy‰‰n: "Kiitos t‰m‰niltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita annoit Jumalan voimasta ihmissyd‰nten yli, kiitos! Mutta, rakkahin, miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin paljon, miksi et sen sijaan pyyd‰ ihmisten sieluja Jumalan ‰‰rettˆm‰ll‰, runsaalla rakkaudella?" Bengt irrotti hiljaa h‰nen k‰tens‰ kaulastaan ja vanha tuttu ryppy ilmestyi h‰nen otsalleen. "Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat her‰tett‰v‰t jumalattomasta varmuudestaan, jossa he el‰v‰t, eik‰ se tapahdu, jos hemmottelemme ihmisi‰ ja lˆrpˆttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan luo: _ensin_ synninh‰t‰ ja tuska, _sitte_ armo ja rakkaus..." "Niin, meid‰n puoleltamme, mutta ei Jumalan; H‰nen luonaan on aina rakkautta, houkuttelevaa, pyyt‰v‰‰, lohduttavaa, siell‰ on rakkaus ensimm‰inen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta, kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, milt‰ kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennytt‰ ja pimeys ja ep‰toivo peitt‰‰ kaiken'. Luuletko, ett‰ monikaan siit‰ saisi k‰sityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sin‰ Jumalaa, sin‰ puhut mieluinten h‰nen kauheasta tuomiostaan, h‰nen vihastaan syntist‰ kohtaan ja siit‰, miten katumus on liian myˆh‰inen, joll'emme nyt, juuri nyt k‰‰nny..." "Mutta enkˆ sitten ole oikeassa, lˆytyykˆ muuta pelastusta kuin se, joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden p‰iv‰'. Voiko sit‰ koskaan kyllin voimakkaasti terottaa onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?" "Mutta sin‰ itse olet saanut laupeutta osaksesi, siit‰ pit‰isi sinun puhua voimakkaammin ihmisille..." "Tuomitsen itse‰ni yht‰ ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti, "pid‰n itse‰ni suurimpana syntisist‰, kurjimpana langenneista. Miss‰ olisin ilman Jumalan ‰‰retˆnt‰ rakkautta, joka jo ‰idin kohdussa valitsi minut autuuteen -- miss‰ olisin, jos vuosi sitten olisin kuollut? Helvetiss‰, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetiss‰; kamalassa piinapaikassa, miss‰ mato ei kuole eik‰ tuli sammu, olisin saanut v‰‰nnell‰ ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, ett‰ kukaan veljist‰ni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sill‰ Jumala ei ole ainoastaan rakkauden, H‰n on myˆs pyh‰n vanhurskauden ja jumalallisen koston Jumala. Enkˆ ole oikeassa?" Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteens‰ uneksivin katsein. "Vastaan sinulle pienell‰ laululla, kauneimmalla, mink‰ tunnen", sanoi h‰n viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ‰‰reen. Sitten lauloi h‰n suloisella, hivelev‰ll‰ ‰‰nell‰‰n: "Lempi! Luojan on k‰sky verraton, siihen katson ainoaan! Rakkaudessaan pysyn, rauhan saan; Luoja itse rakkautt' on vaan!" Kun h‰n oli lopettanut ja k‰‰ntyi Bengtiin p‰in, olivat t‰m‰n kasvot kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silm‰t loistivat s‰teilevin‰ ja kosteina. "Niin, rakkahani", sanoi h‰n, puristaen Esterin k‰tt‰, "varmasti on Jumalan rakkaus ensimm‰inen, suurin -- se on 'ainoa' ... kukapa sen niin syv‰sti tuntisi kuin min‰, kurjin syntisist‰, joka olen kuin kek‰le temmattu tulesta! Koko el‰m‰ni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen tahdon kiitt‰‰ ja ylist‰‰ Jumalan rakkauden ihmett‰! Mutta", ja synkk‰ piirre levisi taas h‰nen kasvoilleen, kuin ‰killinen varjo aurinkoisen vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiit‰mme ja ylist‰mme H‰nt‰ H‰nen rakkaudestaan, t‰ytyy meid‰n vavista H‰nen vanhurskauttaan. Emme saa unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi -- sill‰ molemmat kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!" Ester k‰‰ntyi nopeasti poisp‰in peitt‰‰kseen hymy‰. V‰h‰n helvetti‰ ja ukkosta ja vihaa _t‰ytyi_ Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan Jumalan rakkaudesta! "Minusta sin‰ et ole oikein selvill‰ n‰ist‰ kysymyksist‰", jatkoi Bengt k‰rsim‰ttˆm‰n‰, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kielt‰v‰t ikuisen rangaistuksen ja vakuuttavat, ett‰ Jumala on niin hyv‰, ett‰ H‰n kyll‰ lopuksi antaa kaikille anteeksi, ja muuta, lorua." Ester pudisti p‰‰t‰‰n. "Ei, selit‰n sinulle, mit‰ tarkotan. Min‰ uskon, ett‰ koska Jeesus on sanonut: 'Menk‰‰ pois minun tykˆ‰ni, te kirotut', koska H‰n on sanonut, ett‰ on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin t‰ytyy seurausten ajassa tehdyist‰ synneist‰ olla kankeita ijankaikkisuudessa. Jeesus on myˆs sanonut Juudaksesta, ett‰ h‰nen olisi ollut parempi syntym‰tt‰. Syntisen palkkana t‰ytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta -- min‰ uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meid‰n syd‰memme siihen yhtyy, ett‰ Jumala on rakkaus, h‰nell‰ ei vain ole, h‰n ei vain tunne rakkautta, vaan h‰n _on_ itse rakkaus, niin t‰ytyy n‰iden synnin seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heit‰. Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus, k‰yt‰ sit‰ piinapaikkaa, johon synti heitti meid‰t pois Jumalan kasvojen edest‰ ja miss‰ omantunnontuska kalvaa meit‰ kuin mato ja polttaa kuin tuli, ett'ei H‰n k‰yt‰ sit‰ kostoksi ja rangaistukseksi, vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen her‰‰m‰‰n ja n‰kem‰‰n ja ymm‰rt‰m‰‰n h‰nen rakkauttaan, jotta h‰n viimein, kerran, aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien el‰m‰nehtojen vallitessa polvistuisi Luojansa edess‰, H‰nen edess‰‰n, joka on tuleva kaikeksi kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!" "Mutta, Ester, johan sin‰ olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt kiihtyneen‰, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja j‰rkeisuskoa! Tarkotatko, mit‰ sanot ... etkˆ k‰sit‰, ett‰ kallistut tuohon kauheaan ja veltostuttavaan oppiin, ett‰ kaikki muka palaa entiselleen, se on, ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sill‰ kaikki k‰‰ntyy kuitenkin lopullisesti hyv‰ksi?" "Niin, sep‰ olisi todella kauheaa, jos kaikki k‰‰ntyisi lopuksi hyv‰ksi", sanoi Ester lempe‰n ivallisesti. "Mutta kuulehan, mit‰ tarkotan. Tarkotan sit‰, mist‰ Jumalan sana puhuu, nimitt‰in, ett‰ _Jumala tahtoo_, ett‰ _kaikki_ ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on h‰nen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta, ijankaikkisuudessa niinkuin t‰‰ll‰ ajassakin. Mutta jos lˆytyy joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat t‰t‰ tahtoa ja yh‰ enemm‰n ja enemm‰n paatuvat, niin t‰ytyy heid‰n ijankaikkisesti j‰‰d‰ onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sill‰ Jumala ei pakota ket‰‰n, ei h‰nell‰ ole mit‰‰n sielujen pelastuslaitosta, vapauden lakia seuraa h‰nen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!" Bengt pudisti arvelevana p‰‰t‰‰n, mutta h‰n n‰ytti kuitenkin hiukan rauhottuneen. Esterin t‰ytyi taas hymyill‰ kesken syv‰‰ totisuuttaan; h‰n n‰ki, ett‰ Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myˆnsi, ett‰ ainakin jotkut sielut _voivat_ joutua ikuiseen kadotukseen. "Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi olla, jos mielin el‰‰ onnellisena. Ja jos se on v‰‰r‰, niin en voi muuta kuin rukoilla Jumalaa, ett‰ H‰n valaisee ymm‰rrykseni." Kaksi p‰iv‰‰ kokouksen j‰lkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon eteisen kelloa, j‰i ujona ja ep‰rˆiden oven ulkopuolelle, kun Erikson sen aukaisi, ja kysytty‰‰n, oliko konsuli kotona, sek‰, saatuaan myˆnt‰v‰n vastauksen, h‰n ‰nkytt‰en sai esiin pyynnˆn saada tavata h‰nt‰. H‰nt‰ v‰risytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymm‰rsi Erikson, miksi h‰n tuli, tietysti h‰n nyt nauroi h‰nelle, tietysti nauraisi h‰nelle hetken p‰‰st‰ kaikki talon v‰ki ja tietysti oli Bengt oleva suutuksissaan, kun h‰n n‰in uskalsi tulla h‰nt‰ h‰iritsem‰‰n. Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yht‰ v‰h‰n kuin totiselle, juhlalliselle Eriksonille olisi pist‰nyt p‰‰h‰n edes vet‰‰ suutaan hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytˆn otaksuma kyll‰ ollut oikea, h‰nen yrityksens‰ tavata Bengti‰ n‰in iltap‰iv‰ll‰ olisi varmasti saanut osakseen l‰pin‰kyv‰n ep‰kohteliaan anteeksipyynnˆn, ett'ei h‰nell‰, Bengtill‰, nyt ollut aikaa ottaa h‰nt‰ vastaan; nyt tuli h‰n hetkisen p‰‰st‰ itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi, kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei h‰net omaan huoneeseensa, jossa h‰n tarjosi h‰nelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen vastap‰‰t‰. "Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, is‰llisesti taputtaen h‰nen ristiin pantuja k‰si‰‰n, jotka avuttoman liikkumattomina lep‰siv‰t syliss‰, "mit‰ teill‰ nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysy‰ ... min‰ n‰en jo... Jumalan hengen tyˆ on alkanut..." Alma katseli maahan, painoi tummat silm‰ripsens‰ niin kiinte‰sti kuin suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltens‰ olla keskustelun johdantona. Bengt yh‰ taputti ja rohkaisi h‰nt‰, ja kun Alma viimein katsahti ylˆs ja kohtasi h‰nen rakastavaisena s‰teilev‰n katseensa, oli kuin olisi ‰kki‰ koko ujous kadonnut, h‰n pyyhki kyyneleens‰ ja alkoi mit‰ avomielisimmin purkaa syd‰nt‰‰n Bengtille. H‰n kertoi kaikista huolistaan, sek‰ menneist‰ ett‰ nykyisist‰ ja niist‰kin, joiden h‰n pelk‰si viel‰ olevan tulossa, h‰n kuvasi sieluntaisteluitaan, suuria syntej‰‰n, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan ja Jeesuksen ja h‰nen rakkautensa ik‰vˆimist‰... Ja Bengt kuunteli nuorta tyttˆ‰ sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma Grahnin ‰nkytt‰v‰, kyyneleinen syd‰menpurkaus ollut keskuksena tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmist‰ ongelmista. Ei kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelem‰‰n, miten kummallista oikeastaan oli, ett‰ h‰n, v‰h‰p‰tˆinen nuori tyttˆ, jonka omituiset tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja jota h‰n ylpe‰ss‰ syd‰mess‰‰n oli halveksinut, niinkuin h‰n oli halveksinut kaikkea, mik‰ ei ollut rikasta, kaunista ja ylh‰ist‰, nyt t‰ydell‰ luottamuksella ik‰‰nkuin heitt‰ysi Bengtin syliin, varmana siit‰, ett'ei t‰n‰ h‰nen el‰m‰ns‰ murroshetken‰ ollut ket‰‰n toista, joka niin olisi h‰nt‰ ymm‰rt‰nyt ja niin mielell‰‰n halunnut auttaa h‰nt‰, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, ett‰ Bengtin hehkuva voima kykeni tukemaan, vet‰m‰‰n puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota juuri h‰n tarvitsi ja jota ei kukaan t‰h‰n asti ollut voinut h‰nelle antaa... Kun h‰n ja Bengt hetken per‰st‰ tulivat Esterin luo, joka istui salissa lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja. "Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, l‰hestyen ristiss‰ k‰sin Esteri‰, "ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa sanomatonta armoa kuin min‰, h‰n on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden salaisuuteen, kuullut h‰nen rakastavan is‰n‰‰nens‰, joka vaatii kaikki kiljuvat, perkeleelliset ‰‰net vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja kolkutti, on lˆyt‰nyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sis‰‰n! Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!" Ester sulki nuoren tytˆn syliins‰, suuteli h‰nt‰ syd‰mellisesti ja kuiskasi: "Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin suloista, kun lˆyt‰‰ pohjan el‰m‰lleen!" Samalla h‰n ajatteli, miten ihmeellist‰ t‰m‰ kaikki oli. Jeesuksen sanat: "Ell'ette k‰‰nny ja tule lapsiksi, ette voi n‰hd‰ Jumalan valtakuntaa", johtuivat h‰nen mieleens‰, kun h‰n n‰ki Bengtin. Niin, h‰nest‰ oli todella tullut lapsi, lapsi kiihke‰ss‰ vaatimuksessaan, ett‰ ihmiset heti k‰‰ntyisiv‰t, koska _h‰n_ niin oli tehnyt, lapsi yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun oli saavuttanut sen, mit‰ h‰n nykyj‰‰n hartaimmin halusi: johtanut jonkun sille tielle, jota h‰n itse kulki... Mutta VÂngassa kehitti h‰n suurinta toimeliaisuutta ja siell‰ paraimman ilonsa lˆysi. Siell‰ ei h‰nt‰ kohdannut sama vastarinta kuin kaupunkilaisen seurapiirins‰ puolelta: nekin, joita ei h‰nen tulinen uskonsa her‰tt‰nyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakeh‰‰n, joka ymp‰rˆi h‰nen voimakasta persoonallisuuttaan. T‰‰ll‰ h‰n olikin paljon lempe‰mpi, h‰nen puheessaan oli enemm‰n l‰mpˆ‰ ja syd‰nt‰ kuin tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyv‰ntahtoisuus, jota h‰n aina oli tuntenut tyˆv‰ke‰‰n kohtaan, nyt olisi h‰nen sis‰isen rakkaudenel‰m‰ns‰ puhdistamana ja lis‰‰m‰n‰ murtautunut esiin el‰v‰n‰ voimana; h‰nen pelastamisintonsa, h‰nen kˆyhimm‰n vaivaistalolaisenkin sieluun ulottuva harrastuksensa k‰sitettiin mit‰ suurimmaksi alentuvaisuudeksi, joka yh‰ enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi syd‰mellinen vuorovaikutus, joka on tulos myˆt‰tuntoisista virtauksista ihmissielujen v‰lill‰. Sen lis‰ksi oli h‰nell‰ suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan sen omista riveist‰ l‰htenyt puhuja lˆyt‰nyt paremmin sanoja, jotka olisivat menneet suoraan kuulijain syd‰meen, kuin t‰m‰ hienostunut ylimys. H‰nen h‰ik‰ilem‰tˆn, avomielinen tunnustuksensa synneist‰ns‰, h‰nen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka h‰n oli kest‰nyt, ja ilosta Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi h‰nen maistaa, kiinnitti heit‰ niin, ett‰ he istuivat tuijottaen ja henke‰ pid‰tt‰in, kuin olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein h‰n puheensa alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdell‰ iskulla antoi h‰nen k‰teens‰ kaikki kuulijain syd‰meen johtavat langat. "Jumala, hyv‰t yst‰v‰t, ei koskaan v‰lit‰ est‰‰ synti‰ yht‰ v‰h‰n yksityisess‰ kuin kansoissa", alotti h‰n kerrankin. "Te olette ehk‰ kuvitelleet mieless‰nne, ett‰ Jumala koettaa auttaa ihmist‰, joka syˆksyy luisuvaa rinnett‰ alas, tai ett‰ h‰n s‰rkee syntien verkon, joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymm‰rt‰‰ liian hyvin asiansa; ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja annamme niiden ajettua sis‰lt‰p‰in. Ei, Jumala menettelee toisin! Olette kaikki n‰hneet kulovalkean ja tied‰tte, miten silloin menetell‰‰n. Tied‰tte, ett‰ kun ryske ja r‰yske on pahimmillaan ja koko mets‰ leimuaa tulimeren‰, silloin ei kukaan j‰rkev‰ ihminen en‰‰ huoli koettaa sammuttaa, vaan j‰tt‰‰ kaikki sikseen ja l‰htee muualle sytytt‰m‰‰n _vastatulen_. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyv‰t rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja mets‰ pelastuu, vaikkapa suuret alat j‰‰v‰tkin autioiksi ja poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen -- Jumala antaa vanhan syntipalon raivota ja sytytt‰‰ vastatulen, uusia syntej‰, uusia haluja syd‰men joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut -- tuskan, synninh‰d‰n hetki -- jolloin tulet r‰tisten yhtyv‰t ja sammuttavat toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen mustassa, palaneessa mullassa it‰v‰t jo uuden el‰m‰n siemenet." Suuria her‰tyksi‰ tapahtui VÂngassa ja sen l‰hiseuduillakin. Saarnaajia kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan t‰h‰n hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, ett‰ kymmen- ja kaksitoistavuotiaat meniv‰t puhujan luo, polvistuivat h‰nen kanssaan ja ‰‰neen tunnustivat syntins‰ tai ett‰ tuonik‰iset lapset pitiv‰t kumppaneilleen her‰tyssaarnoja. Bengt oli pannut VÂngassa toimeen sunnuntaikoulun, jota h‰n itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa, puhui h‰n kullekin lapselle erikseen, ker‰si ymp‰rilleen ne, joissa h‰n oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heit‰ tunnustamaan syntins‰ ja antamaan syd‰mens‰ Jumalalle. Tosin eiv‰t lapset ymm‰rt‰neet paljoakaan siit‰, mit‰ Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari marjaa -- ja heid‰n mielest‰‰n oli hyvinkin erinomaista polvistua suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla h‰nen rukoilevan heid‰n puolestaan, sit‰kin enemm‰n, kun he kyll‰ huomasivat, ett‰ h‰n oli tyytyv‰inen, jos he tekiv‰t, niinkuin h‰n oli sanonut. He olivat myˆs kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteist‰ Falkensternien talossa, ja heid‰n mielikuvituksensa teki rohkeita retki‰ tuohon satulinnaan, sill‰ v‰lin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja vakavasti p‰‰tt‰‰ mieless‰‰n ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa syd‰mens‰ Jeesukselle. VÂngan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi viritt‰‰ sen korkeimpaan ‰‰nilajiin. Uusi rakkaudenel‰m‰ oli laassut kaiken turhamaisuuden ja sukuylpeyden h‰nen sielustaan ja vienyt h‰net h‰ik‰ilem‰ttˆm‰‰n tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista s‰‰tyl‰isist‰ s.o. lehtorit, insinˆˆrit, is‰nnˆitsij‰t y.m., k‰‰ntyiv‰t, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin silmin uuden veljen syliins‰. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui keve‰sti ja vaatimattomasti h‰nen huuliltaan, aivan kuin h‰n ei ikin‰ olisi ollut tottunut seurustelemaan ylh‰isten piiriss‰. Ja kun ihmiset istuivat kokouksissa, niin heid‰n kasvonsa vallan j‰ykistyiv‰t h‰mm‰styksest‰, niinkuin he olisivat n‰hneet luonnonilmiˆn, kun he kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pˆlkyn-asettajan, jonka muinoinen tyˆ oli painanut kulumattoman j‰ljen h‰nen tapoihinsa ja liikkeisiins‰, naama tyytyv‰isyydest‰ loistaen, -- se ei lie ollut niin aivan puhtaasti hengellist‰ laatua, -- lausuvan: "Niin, rakas veljemme Falkenstern antoi meille ‰sken kalliin todistuksiin" j.n.e. Ester ei voinut olla hymyilem‰tt‰ istuessaan salissa ja kuunnellessaan eri puhujia. Se oli h‰nest‰ samalla sek‰ ylev‰‰ ett‰ liikuttavan hullunkurista. Tuoko oli todella h‰nen miehens‰, Bengt Falkenstern, h‰n, jonka syd‰metˆn ylpeys kerran musersi h‰nen sisimp‰ns‰, h‰nkˆ kulki tuossa yst‰v‰llisen‰ ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki syliins‰ vanhoja, nokisia seppi‰ ja kˆyryselk‰isi‰ pˆlkyn-asettajia ja kˆyhi‰ vaimoja, kun h‰n vain sai tiet‰‰, ett‰ he olivat h‰nen sisariaan ja velji‰‰n Kristuksessa? Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei h‰n voinut olla sanomatta: "Bengt, etkˆ luule, ett‰ menet hiukan liian pitk‰lle veljellisess‰ rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, ett‰ esimerkiksi pehtori Larssonille, joka ei juuri ole eritt‰in nˆyryyteen harjaantunut, on oikein hyv‰ p‰‰st‰ sinuksi kanssasi?" "Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sit‰ veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyˆdyksi tai vahingoksi h‰nen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Min‰ tunnustan en‰‰ vain kahdenlaisia ihmisi‰: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset ovat _kaikki_ velji‰ni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekev‰‰, ovatko he kreivej‰ ja kreivitt‰ri‰ vai lauttaajia ja tyˆmiehen vaimoja; j‰lkim‰isten kanssa en tahdo olla miss‰‰n tekemisiss‰ muuten kuin taivuttaakseni heid‰t Jumalan puoleen!" No niin, niin selvi‰ todisteluita vastaan ei voinut mit‰‰n v‰itt‰‰. Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selv‰t, johon ei koskaan langennut tunnelmain, ep‰ilysten tai ep‰rˆimisten puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki _omaa_ p‰‰m‰‰r‰‰ns‰ kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden p‰‰m‰‰ri‰, sit‰ ei maksanut vaivaa koettaa est‰‰. T‰ss‰ sielunel‰m‰n yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkk‰‰ ja samalla suurta ja valtavaa. Ester tunsi t‰ll‰ hetkell‰ itsens‰ pieneksi miehens‰ rinnalla, h‰n ymm‰rsi, ett‰ juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa vuoksi -- tai antaneet muiden palaa. H‰n ymm‰rsi, ett‰ kun Jumalan henki kerran oli saanut koko Bengtin sis‰isen olemuksen valtaansa, kun se oli saanut levitt‰‰ rauhansa h‰nen rajujen, omavaltaisten hyˆkk‰ystens‰ yli, joilla h‰n koetti vallottaa sieluja, kun h‰nen uskonel‰m‰ns‰ voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden notkeaksi aseeksi, silloin oli p‰‰sev‰ esiin h‰nen ij‰isyysolentonsa kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. H‰nen mieless‰‰n soivat runoilijan sanat: "H‰n vaipuu kyynelten virtoihin ja tuomion iskuista uusitaan _ja hyˆdyksi saa_." "Ehk‰", ajatteli h‰n nˆyr‰sti, "on minun el‰m‰nteht‰v‰ni oleva auttaa Jumalan henke‰ t‰ss‰ tyˆss‰." XV. Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven juuri t‰ytt‰nyt seitsem‰n vuotta. Ensi aikoina ei h‰n sanottavasti tuntenut tuota muutosta eik‰ liioin sit‰ k‰sitt‰nyt; tosin sattui joskus, ett‰ koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun is‰st‰si on tullut her‰nn‰inen ja h‰n kulkee k‰‰nt‰m‰ss‰ kaikkia ihmisi‰"; mutta h‰n ei ymm‰rt‰nyt, mit‰ he tarkottivat, ja kun se ei h‰nen korvissaan "hauskalta" soinut, ei h‰n v‰litt‰nyt sen enemp‰‰ kysell‰k‰‰n. Mutta ei kest‰nyt kauan, ennenkuin h‰nkin sai tuntea is‰n itsevaltaista luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, ett‰ pojan tuli olla mukana sek‰ aamu- ja iltarukouksessa ett‰ kokouksissakin ja raamatunselityksiss‰. Ester ajatteli toisin; h‰n tiesi omasta kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen el‰m‰n her‰tess‰ syd‰mess‰mme l‰hesty‰ Jumalan sanaa kuin puhdasta pyh‰kkˆ‰, jonka hiljaisuutta ei hengettˆm‰n raamatunlukemisen kaiku ole h‰iritsem‰ss‰, ja h‰n puolusti innokkaasti sit‰, ett‰ Sven olisi mukana vain aamurukouksessa ja, jos h‰n itse niin halusi, seuraisi heit‰ kirkkoon. Mutta Bengt ei taipunut. T‰st‰ kehittyi heid‰n v‰lilleen ensimm‰inen suuri ristiriita sitte Bengtin k‰‰ntymyksen, niin, oikeastaan ensimm‰inen heid‰n avioliittonsa ajalla, sill‰ vasta nyt he ensi kerran seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat virkein‰ ja j‰nteess‰. "Sin‰ unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihink‰‰n tulokseen p‰‰sem‰tt‰ olivat pohtineet asiaa, "unohdat, ett‰ minulla on lopullinen m‰‰r‰‰misvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen miehelle, jonka Herra on h‰nelle antanut, kun mies on Herran hengen johtama." "Mutta sin‰ unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eik‰ vaimo'. Minulla on oikeus m‰‰r‰t‰ lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin sin‰ enk‰ tahdo, ett‰ se vahingoittuu." "Ei h‰n vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typer‰‰ ja pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰sti, "p‰invastoin on h‰n oppiva rakastamaan sanaa, kun h‰n jo lapsuudesta tottuu sit‰ lukemaan ja kuulemaan..." Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa, mutta kun h‰n n‰ki, ett'ei se k‰ynyt p‰ins‰ tuottamatta riitoja, antoi h‰n lopuksi myˆten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eiv‰t ne voineet h‰nt‰ vahingoittaa, joll'eiv‰t juuri h‰nen sieluaan hyˆdytt‰neetk‰‰n, sill‰ h‰n ei ymm‰rt‰nyt puheista niin mit‰‰n eik‰ liioin n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰nk‰‰n ymm‰rt‰‰. Ester huomasi, ett‰ Sven koko ajan leikki sepitt‰m‰ll‰ satuja huoneen esineist‰. H‰n n‰ki, miten h‰nen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun h‰n kertoili "sis‰isesti"; tai sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo set‰ sanoi alkaessaan "hm ... hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa v‰liss‰ j.n.e., sill‰ v‰lin kuin puhuvien ‰‰net kaikuivat h‰nen korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta. Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sill‰ silloin oli h‰n heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lys‰hti kokoon, k‰det vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, p‰‰ nuokkui ja nyˆkkyi sinne t‰nne; viel‰ h‰n sent‰‰n osasi olla huolettoman n‰kˆinen, kun h‰n havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta kauhistavan nopeasti siirtyi h‰n unelmien maailmaan, suuret unipilvet k‰‰riv‰t h‰net vaippaansa ja silm‰luomet painuivat kiinni; sitten aukasi h‰n ne nopeasti ja teki viel‰ viimeisen ponnistuksen saadakseen velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten painuivat silm‰luomet uudelleen kiinni, pari kertaa v‰l‰hti viel‰ valkuainen esiin, kun h‰n turhaan yritti katsella, mutta viimein j‰iv‰t tummat ripset suloisessa rauhassa lep‰‰m‰‰n punaisille poskille ja p‰‰ heilahti avuttomana kallelleen. Silloin Ester nousi, her‰tti pienokaisen ja vei h‰net nopeasti huoneesta. H‰n tunsi, ett‰ Bengtin katse seurasi heit‰ nyre‰n‰ tai alakuloisena, ja seuraavana p‰iv‰n‰ sai Sven tavallisesti kuulla hell‰n nuhdesaarnan, joka p‰‰ttyi sanoihin: "Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet Jumalan sanaa?" "Tahdon", vastasi Sven selvitt‰m‰tt‰ itselleen juuri niin eritt‰in tarkoin, mit‰ lupasi; sill‰ tarkkaavainen h‰n _tahtoi_ mielell‰‰n olla ja koulussa ei h‰n viel‰ ollut saanut yht‰‰n muistutusta tarkkaamattomuudesta... Mutta kun Sven oli kahdenkesken ‰itins‰ kanssa, silloin opetti Ester h‰nelle pieni‰ rukouksia ja puhui h‰nelle Jumalasta, ja silloin tuli h‰nen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sill‰ _‰iti_ ymm‰rsi, mitk‰ tiet johtivat h‰nen syd‰meens‰. H‰n kertoi h‰nelle Jeesuksesta, kuinka H‰n vaelsi maan p‰‰ll‰, teki hyv‰‰ ja auttoi kaikkia ja kuinka H‰n kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heit‰ ja sanoi opetuslapsilleen: "ƒlk‰‰ kielt‰kˆ heit‰, sill‰ heid‰n on Jumalan valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silm‰t, silloin ilmestyiv‰t h‰nen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempe‰t kasvot, ja koko h‰nen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla rakkaudella. "Oi ‰iti, min‰ niin paljon pid‰n Jeesuksesta! H‰n oli niin kiltti, kun otti lapset syliins‰ ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'ƒlk‰‰ kielt‰kˆ heit‰'. Noin sin‰kin tekisit, sin‰kin sanoisit niille, jotka eiv‰t ole hyvi‰ pikku lapsille: 'ƒlk‰‰ kielt‰kˆ heit‰'." H‰n ei koskaan kyll‰stynyt Esterin tarinoihin, ‰iti sai kertoa Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylˆsnousemuksesta, ja aina osasi h‰n valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja mielikuvitus pystyi heitt‰m‰‰n hohdettaan. Pikku Sven k‰vi myˆs halusta ‰itins‰ kanssa kirkossa. Siell‰ oli niin paljon, joka miellytti h‰nt‰, niin paljon "kaunista" n‰ht‰v‰‰ ja kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa -- varsinkin jos laulettiin muutamia erityisi‰ lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka olivat h‰nen mielivirsi‰‰n, -- silloin istui h‰n hiljaa ja totisena ja hartaus loisti kasvoista. Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin h‰n kuuli is‰n ja "muiden pappien" -- Sven korotti kaikki hengelliset puhujat pappiss‰‰tyyn -- selitt‰v‰n raamattua ja puhuvan k‰sitt‰m‰ttˆmi‰ sanoja her‰tyksest‰ ja armosta ja uudestisyntymisest‰, silloin sammui tuo loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme. "Ne ovat niin ik‰vi‰, nuo papit, ‰iti", sanoi h‰n ja pudisti p‰‰t‰‰n miettiv‰isen, milt'ei surullisen n‰kˆisen‰, "en ymm‰rr‰ lainkaan, mit‰ he sanovat. Ja sitten eiv‰t he laula kauniisti, he eiv‰t laula Jumalan lauluja, niinkuin kirkossa." "No, ymm‰rr‰tkˆ sitten, mit‰ kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester. "En", vastasi Sven vilpittˆm‰sti, "joskus hyvin, hyvin v‰h‰n ... mutta minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!" Myˆs lukujen suhteen olivat is‰n vaatimukset pikku poikaansa n‰hden ankarat ja j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰t. Bengt otti tarkan selon h‰nen l‰ksyist‰‰n, luki itse h‰nen kanssaan vaikeimmat eik‰ koskaan hellitt‰nyt, ennenkuin Sven osasi. Se oli kovaa tyˆt‰, joka joskus toi kyyneleit‰ silmiin, sill‰ samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla innolla oppi muutamia aineita, oli h‰n lev‰per‰inen ja v‰li‰pit‰m‰tˆn toisten suhteen, jotka eiv‰t h‰nt‰ huvittaneet. Mutta h‰n menestyi koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin -- onneksi kyll‰, sill‰ jos h‰n joskus tarttui kiinni, ei ollut hyv‰ tulla kotiin is‰n eteen. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ nousi suuri h‰lin‰ Falkensternin talossa: Sven oli ensimm‰isen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. H‰n n‰ytti kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli alistuvaisen n‰kˆisen‰ Esterin lempeit‰, surullisia nuhteita, antoi h‰nen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen ‰iti‰ vasten ja hyv‰ilev‰isesti laskien p‰‰ns‰ h‰nen rinnalleen: "Anna anteeksi, ‰iti, min‰ tahdon koettaa, ett'ei minulle en‰‰ tapahdu sellaista!" Pahempi oli is‰n kuulustelu. Bengt otti asian synk‰sti ja totisesti, vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselyns‰ ‰‰nell‰, jonka h‰n koetti tehd‰ niin lempe‰ksi kuin suinkin, jottei poikaa pel‰stytt‰isi, yritys, jonka kuitenkin h‰nen ankara ilmeens‰ teki aivan turhaksi. "Mist‰ olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt. "Siit‰, ett‰ olin tottelematon, siin‰h‰n on _kirjotettu_, ett‰ olin tottelematon." "Mill‰ tavalla olit tottelematon?" "J‰in pihalle, kun jo oli soitettu." "Miksi?" Ei vastausta. "Etkˆ kuule? Miksi et mennyt sis‰‰n, kun oli soitettu?" "En tied‰." "Etkˆ tied‰, miksi j‰it pihalle?" "E-en..." "Siksikˆ, ett‰ sinusta oli hauska leikki‰?" Ei vastausta. "Etkˆ kuullut kellon soimista?" "Ky-yll‰..." "Uhallasiko sin‰ siis j‰it?" Ei vastausta. "Vastaa, Sven, kun is‰ kysyy! J‰itkˆ pihalle uhallasi, koska et v‰litt‰nyt soitosta?" Mutta Sven ei vastannut; h‰n puristi huulensa yhteen, kuin olisi p‰‰tt‰nyt ne sinetill‰ lukita. Ester, joka oli l‰sn‰ ja ‰‰netˆnn‰ kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. H‰n ei tuntenut en‰‰ Sveni‰; t‰m‰n kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa ilmett‰, joka h‰nell‰ tavallisesti oli, kun is‰n itsevaltias tahto painoi h‰nt‰. H‰nen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain j‰rkkym‰tˆnt‰, p‰‰tt‰v‰ist‰, h‰n oli kalpea ja katsoi suoraan is‰‰ns‰, silmiss‰‰n samalla sek‰ rohkea ett‰ pel‰stynyt katse. "Anna h‰nen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "t‰ss‰ piilee varmaan jotain takana, josta meid‰n on ensin otettava selko; ei nyt maksa vaivaa kiusata h‰nt‰..." "Kyll‰ kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin h‰n on t‰ynn‰ uhkaa, sen kai n‰et h‰nen ilmeest‰‰n. Sellaista ei meid‰n pid‰ edist‰‰, meid‰n on ajoissa juuritettava pois falkensternil‰inen itsep‰isyys. Jos et heti suoraan vastaa kysymyksiin, hyv‰ herra", jatkoi Bengt k‰‰ntyen Sveniin ja nipist‰en h‰nt‰ korvasta, "niin saat, niin pitk‰s‰‰rinen kuin olet, maistaa keppi‰; haluatko?" "Bengt, Bengt!" huusi Ester. "Vaiti, Ester, synti‰ ei saa hemmotella -- kuinka kohteli Herra Jeesus vaihettajia templiss‰?... Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppi‰?" Mutta Sven ei vastannut; h‰n katsoi vain is‰‰ns‰, silmiss‰ sama rohkea ja pel‰stynyt katse. Bengt nousi ja meni hakemaan keppi‰. Mutta kun Ester n‰ki Bengtin keppi k‰dess‰ ja kuvaili mieless‰‰n, ett‰ se oli sattuva h‰nen lemmikkins‰ pehme‰‰n, hienoon ihoon, tuli h‰n pois suunniltaan. "Ei, sin‰ et saa!" huusi h‰n ja tarttui Bengtin k‰sivarteen, "sin‰ et saa!" "Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin v‰risev‰n k‰den k‰sivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi turmella h‰nen sielunsa?" "Sin‰ et saa!" huusi Ester v‰litt‰m‰tt‰, "lyˆ ensin minua!..." Bengt heitti h‰neen leimuavan katseen, mutta h‰n pani kepin pois, astui Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme, ja sanoi: "Sin‰ p‰‰set vapaaksi, et siksi, ett‰ sen olisit ansainnut, vaan koska ‰itisi heikot hermot eiv‰t kest‰ ankaraa rangaistusta, h‰nen t‰htens‰ p‰‰set siit‰, mutta sen sijaan saat menn‰ tuonne vaates‰iliˆˆn ja hiljaisuudessa ja yksin‰isyydess‰ mietti‰ tekoasi. Rukoile Jumalaa, ett‰ H‰n pehmitt‰‰ pienen paatuneen syd‰mesi. Ja kohta kun sanot tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois." Sven heitti ‰itiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen, ik‰‰nkuin h‰n olisi ihmetellyt, ett‰ _h‰nkin_ taisi pett‰‰ h‰net. Tuo katse sai Esterin syd‰men s‰r‰ht‰m‰‰n; mutta h‰n ei voinut voittaa Bengtin tahtoa, h‰n oli mielest‰‰n ‰sken tyhjent‰nyt viimeisetkin voimansa sit‰ vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis vaates‰iliˆˆn, jonka oven Bengt sulki h‰nen j‰lkeens‰. "Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkytt‰en. "Lyˆd‰ kahdeksanvuotista poikaa -- olisithan voinut turmella h‰net ikip‰iviksi!" "No, no, ole nyt vaiti, ‰lk‰‰mme en‰‰ puhuko siit‰!" vastasi Bengt ja ‰‰ni oli niin j‰‰kylm‰, kuin se joskus saattoi olla, kun h‰n ei jotain hyv‰ksynyt, "sin‰h‰n sait tahtosi, otamme asian sopivammassa tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, ett‰ rangaistus parantaa ja nˆyryytt‰‰ pojan." Ester ei vastannut; h‰n meni s‰iliˆn suljetun oven taa kuuntelemaan. H‰n kuuli, kuinka pieni rikollinen siell‰ itki hiljaa ja liikuttavasti, niinkuin h‰nen tapansa oli. Sitten k‰vi ‰kki‰ kaikki hiljaiseksi ja Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kˆmpi ja k‰‰nteli, mutta sitten ei kuulunut en‰‰ hiiskahdustakaan. Silloin ymm‰rsi Ester, ett‰ poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle ja nukahtanut ja ett‰ h‰n koko ajan oli nukkuva, sill‰ v‰lin kuin Bengt istui tuolla kirjotuspˆyt‰ns‰ ‰‰ress‰ ja synk‰n n‰kˆisen‰ odotti, ett‰ yksin‰isyys ja pimeys pehment‰v‰t Svenin paatuneen syd‰men. Esterin oli mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla hymyilem‰tt‰ t‰lle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun h‰n kiiruhti huoneesta, puki p‰‰lleen niin pian kuin taisi ja juoksi rehtori Grahnin luo. Sill‰ h‰n oli varma siit‰, ett‰ jotain oli t‰ss‰ takana, h‰nen ‰idin vaistonsa sanoi h‰nelle, ett‰ Sven salasi jotain, joka olisi voinut selitt‰‰ h‰nen omituisen itsepintaisen k‰ytˆksens‰. Rehtorin portaissa tuli t‰m‰ itse vastaan. "Ah, rouva Falkenstern, te enn‰titte ennen minua!" huudahti rehtori. "Olin juuri tulossa teid‰n luoksenne selvitt‰m‰‰n sit‰, mik‰ t‰n‰‰n tapahtui..." "Niin, teill‰ on ollut ik‰vyyksi‰ pikku Svenin t‰hden", vastasi Ester ep‰varmasti. "Niin, onhan se v‰h‰n ik‰v‰lt‰ n‰ytt‰nyt", vastasi yst‰v‰llinen rehtori Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu kerrottavana teille, rouva." Esterin syd‰n alkoi sykki‰ kiivaasti. H‰nen aavistuksensa oli siis ollut oikea -- ‰idinvaisto ei voi johtaa harhaan!... "Ehk‰ tahdotte tulla sis‰‰n, rouva Falkenstern, niin kerron koko muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edelt‰ ja avaten oven Esterille. "Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun h‰n oli osottanut Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastap‰‰t‰, "ett‰ koulussa on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on heikko ja tietysti rajup‰itten pilan esineen‰. Varsinkin saa h‰n kest‰‰ ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka h‰nen t‰ytyy pit‰‰ jalassa ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, t‰n‰‰n oli pist‰nyt parin junkkarin mieleen k‰tke‰ kalossit, niin ett‰ Vilhelm sai koko aamup‰iv‰n loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niit‰. V‰litunnin lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunr‰m‰kk‰ poika raukan ymp‰rill‰, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin eik‰ nyrkein." Silloin rynt‰si Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain poikain kimppuun, jotka olivat h‰nt‰ monta vuotta vanhemmat; se oli merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meid‰n t‰ytyi antaa muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveni‰ ja olisimme mieluinten palkinneet h‰nt‰." "Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin k‰tt‰ ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt t‰ytyy minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pient‰ vankiparkaani, joka istuu pime‰ss‰ putkassa rangaistukseksi siit‰, ett'ei tahtonut kertoa syyt‰ muistutukseensa." Rehtori puristi vuorostaan Esterin k‰tt‰, ja sitten kiiruhti Ester kotiin, puolilent‰en katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai suuri suru siivitt‰‰. Esterin syd‰n riemuitsi onnesta; h‰n oli v‰list‰ pel‰nnyt, ett‰ Svenin hempeys ja hienotunteisuus tekisi h‰net miehuuttomaksi, mutta nyt h‰n ymm‰rsi, ett‰ oikealla miehuudella -- sill‰, joka ei ole juomisen- ja tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa, sill‰ on aina pohjansa syv‰ss‰ tunne-el‰m‰ss‰... Ja kuinka h‰nt‰ liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pient‰ juttua vanhemmilleen!... H‰n ei viel‰ varmaan tiennyt, miksi Sven oli vaiennut; mutta niinkuin tuoksunt‰ysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen l‰heisyydest‰, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylev‰n l‰heisyytt‰ siin‰ suloisessa tunnelmassa, joka humisi h‰nen sielussaan... L‰‰h‰tt‰en, posket hehkuen ja silm‰t loistaen kahtena suurena t‰hten‰, juoksi h‰n Bengtin luo ja kertoi h‰nelle niin nopeasti kuin mielenliikutukseltaan ja heng‰stykselt‰‰n taisi, mit‰ oli tapahtunut. Bengt tuli yht‰ liikutetuksi kuin h‰n; pienen hennon pojan rohkeus ihastutti h‰nt‰, niin ett‰ h‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyiv‰t ja p‰‰ kohosi itsetiedottomasta ylpeydest‰. "Jumalan kiitos", h‰n kuiskasi ja pani k‰tens‰ ristiin, "min‰ tuomitsin poikaani v‰‰rin." Ester kiiruhti s‰iliˆn ovea aukasemaan. Kun valo sattui pime‰‰n komeroon, tuli pikku Sven n‰kyviin: h‰n makasi lattialla poski k‰tt‰ vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan. Ester nosti h‰net lattialta, sulki h‰net kiihke‰sti syliins‰ ja her‰tti h‰net suuteloillaan. "Sano, Sven", kuiskasi h‰n, "miksi et ‰sken vastannut is‰lle?" "Sanoinhan, ett‰ olin ollut tottelematon", vastasi poika h‰mm‰styneen‰ ja hieroi silmi‰‰n. "Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon uhkamielisyydest‰, vaan siksi, ett‰ puolustit pient‰ sairasta poikaa suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet h‰nen kalossinsa?" Svenin silm‰t laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme. "Mist‰ sin‰ sen tied‰t, ‰iti?" "Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetell‰ oikein sinua kohtaan, kuu emme tiet‰neet, miksi olit niin tehnyt. Sin‰ et saa tekeyty‰ is‰n ja ‰idin silmiss‰ huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina sanoa totuus, koskekoon se hyv‰‰ tai pahaa. Sano nyt, miksi et kertonut?" "Siksi, ett‰ minusta isot pojat tekiv‰t niin _rumasti_", vastasi Sven, ja h‰nen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun h‰n mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta. Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eiv‰t sanoneet mit‰‰n. He k‰viv‰t ‰‰nettˆmiksi ja totisiksi, niinkuin me k‰ymme, kun kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain t‰ysin kauniista, hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mik‰ on parhainta el‰m‰ss‰. Viimein sanoi Ester: "Sin‰ olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siit‰ on paras olla puhumatta. Mutta _meille_ voit kertoa kaikesta -- meid‰n v‰lill‰mme ei saa olla salaisuuksia, ymm‰rr‰tkˆ? "Ky-yll‰..." Bengt oli koko ajan seisonut ‰‰nettˆm‰n‰ ja kalpeana. Pikku pojassa oli jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti h‰nt‰. H‰n muisti omaa lapsuuttaan hurjine, syd‰mettˆmine kepposineen, h‰n muisti, kuinka h‰n pilkkasi, kuinka h‰ijy h‰n oli kivulloista ≈ke Henning raukkaa kohtaan... H‰n sulki Svenin syliins‰, suuteli h‰nt‰ hell‰sti ja sanoi nˆyr‰ll‰ ‰‰nell‰: "Minua pahottaa, ett‰ olin ‰sken niin ankara sinulle, poikani; en olisi niin menetellyt, jos olisin tiennyt, ett‰ tottelemattomuutesi johtui halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua k‰rsiv‰in ja heikkojen puolelle, niin tulee sinun menetell‰ kautta koko el‰m‰si. Tahdotko suoda is‰lle anteeksi?" Sven n‰ytti hyvin h‰mm‰styneelt‰. K‰site "suoda is‰lle anteeksi" oli n‰ht‰v‰sti niin outo, ett'ei h‰n heti voinut sit‰ ymm‰rt‰‰. Sit‰ paitsi is‰ ja ‰iti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi. Mutta h‰n p‰‰tti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen ‰‰nekk‰‰n: "tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi Esterillekin, ett'ei h‰nkin vain rupeaisi tekem‰‰n kummallisia anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehens‰ onnellisena p‰‰stess‰‰n irti ja takaisin l‰ksyjens‰ ja kertomuskirjainsa ‰‰reen. "Mit‰h‰n tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein, kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut. "H‰nest‰ tulee Jumalan soturi, jalo taistelija h‰nen valtakuntansa palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun h‰nen sielunsa kerran tulee pelastetuksi, on h‰n oleva ihana todistus Jumalan rakkauden voimasta. Niin, Ester, tehk‰‰mme pelolla ja vavistuksella tyˆt‰ h‰nen sielunsa pelastumiseksi, sill‰ kun Jumala on antanut sellaisen taimen hoitoomme, vaatii H‰n meilt‰ paljon. Valitettavasti tulee kai h‰nelle h‰nen syntyper‰inen ylev‰mielisyytens‰ olemaan loukkauskivi ja vaikeata tulee olemaan saada h‰nt‰ tuntemaan itsens‰ todella syntiseksi..." "Mutta, Bengt", huomautti Ester ja h‰nen kasvonsa v‰r‰htiv‰t k‰rsim‰ttˆm‰sti, "eth‰n voine vaatia, ett‰ Sven tuntee syntins‰ samalla tavalla kuin sin‰, joka olet niin paljon kokenut." "Syntins‰ voi tuntea vain yhdell‰ tavalla", vastasi Bengt kylm‰n p‰‰tt‰v‰ll‰ ‰‰nell‰, "ja _sill‰_ tavalla t‰ytyy meid‰n kaikkien, sek‰ niin sanottujen pienten ett‰ suurten syntisten, sit‰ tuntea. Ja onnellinen h‰n, jolle Jumalan henki sen saa hyv‰ll‰ opetetuksi, jota H‰nen ei tarvitse neuvoa synnist‰ synnin, kautta ja jonka ei tarvitse vaipua niin syv‰lle rikollisuuden kuiluun kuin minun." "Mutta, Bengt", intti Ester, "min‰ uskon sent‰‰n, ett'eiv‰t kaikki voi tuntea synninh‰t‰‰ samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, ett‰ Svenin sielu on niin puhdas, uskon, ett‰ jumalankuva h‰ness‰ on niin selv‰n‰, niin tahrattomana s‰ilynyt, ett'ei h‰n koskaan voi joutua sielunsa t‰hden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sin‰... Min‰ uskon lujasti ja varmasti, ett‰ kun Sven kerran kokonaan avaa syd‰mens‰ Jumalalle, niin tekee h‰n sen rakkaudella ja ilolla eik‰ synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sin‰ tulit myrskyist‰ ja pimeydest‰, h‰n on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa is‰nsyliin..." "Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyre‰n‰, "luuletko todella, ett‰ hengen korkeista laeista on poikkeuksia? Luuletko, ett'ei Jumala n‰e vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko, ihaileva ‰iti niit‰ n‰e?" "En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen p‰invastoin ankara niit‰ kohtaan, joita rakastan. Mutta min‰ _tied‰n_, ett‰ Sven on aivan erikoinen..." "Niin sanovat kaikki ‰idit lapsistaan..." "Niin, ehk‰ sanovat, mutta eiv‰t kaikki ole oikeassa. Mutta min‰ _tied‰n_ olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven k‰sitt‰isi pahaa, kuin olisi kaikki muu h‰nelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun h‰n kohtaa jotain alhaista tai v‰‰r‰‰, sanoo h‰n sit‰ aina 'rumaksi' ja k‰‰nt‰‰ niin pian kuin suinkin pois katseensa siit‰, aivan niinkuin ‰skenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydest‰. En koskaan ole huomannut h‰ness‰ kipenett‰k‰‰n pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyytt‰, ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pist‰v‰t lapsissa esiin. H‰nen sielunsa on l‰pitsens‰ kirkas ja tahraton kuin puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. H‰n oli usein pyyt‰nyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli tarpeetonta, h‰nell‰h‰n on niin paljon leluja ennest‰‰n, ja viimein kehotin h‰nt‰ lakkaamaan pyyt‰m‰st‰, h‰n ehk‰ saisi pelin jouluksi, mutta ei ennen. No, h‰n ei en‰‰ hiiskunut sanaakaan siit‰, mutta er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ tulee h‰n koulusta, kasvot niin s‰teilevin‰, ett'en ole viel‰ moista n‰hnyt, ja kertoo, ett‰ h‰nen koulutoverinsa John Prytz on saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, ‰iti, kun min‰ menen h‰nen luokseen, niin saan leikki‰ sill‰, eikˆ olekin hauskaa?' Ei nyre‰‰ sanaakaan, ei pienint‰k‰‰n viittausta, ett‰ kun John oli saanut sellaisen pelin, voisi h‰nkin saada; vain iloa toverin onnesta ja nˆyr‰‰ tyytyv‰isyytt‰ siit‰, ett‰ h‰nenkin osalleen oli joku murunen tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on h‰n aina, voisin kertoa sinulle sadottain tuollaisia pieni‰ juttuja h‰nest‰..." "Niin", sanoi Bengt, ja h‰nen tiet‰m‰tt‰‰n loistivat h‰nen kasvonsa is‰llisest‰ ylpeydest‰ ja onnesta, "min‰kin uskon, ett‰ h‰n on tavattoman jalosyd‰minen poika, ymm‰rr‰n sen kyll‰ hyvin, kun muistelen, miten toisenlainen itse olin siin‰ ij‰ss‰. Mutta sit‰ suurempi ja hirve‰mpi on edesvastuumme. Ole varma siit‰, ett‰ ennemmin tai myˆhemmin musertaa Jumalan henki h‰nen sielunsa puhtaan kristallin, josta puhut, aukaisee peitettyj‰ syvyyksi‰ ja tuo esiin sen, mit‰ meid‰n himme‰ silm‰mme ei voinut n‰hd‰. Ja ‰lk‰‰mme viivytt‰kˆ sen hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mieless‰mme puhtautta, jota ei lˆydy maan p‰‰ll‰. Rukoilkaamme Jumalaa, ett‰ H‰n n‰ytt‰‰ sek‰ meille ett‰ h‰nelle itselleen, mit‰ h‰n todellisuudessa on. Sill‰ jokainen hetki el‰m‰st‰, joka vier‰ht‰‰ ilman Jumalaa, on tappio jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille." "Niin kyll‰, Bengt, tied‰th‰n, ett‰ min‰kin niin ajattelen. Tietysti en mit‰‰n hartaammin halaja, en mit‰‰n innokkaammin rukoile, kuin ett‰ pikku poikani pian antaisi koko syd‰mens‰ Jumalalle. Mutta pyyd‰n vaan, ett'et pakota h‰nt‰, ett'et puhu h‰nelle niin paljon 'synnist‰' ja 'synninh‰d‰st‰', sill‰ vakuutan sinulle, ett'ei h‰n sit‰ viel‰ lainkaan ymm‰rr‰. Anna Jumalan hengen itse toimia!" "Tietysti; en aio sekaantua hengen tyˆhˆn", vastasi Bengt ivallisesti, "siksi paljon k‰sit‰n Jumalan salaisuuksia, ett‰ tied‰n, ettei se maksa vaivaa. Mutta meid‰n on valmistettava ja helpotettava hengen tyˆt‰, ja siihen aion ryhty‰ Sveniin n‰hden. Aion kylv‰‰, istuttaa ja kastella -- sitten saa Jumala kasvun antaa." "Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehd‰. Mutta kun istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon kasvamaan eik‰ antaa niin paljon vett‰ kasville, ett‰ se kuolee liiasta kosteudesta..." "Jumalan avulla ei niin ole k‰yv‰, Ester", vastasi Bengt kuivasti, "sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin erehdyksiin." Ester ei vastannut. H‰n huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehk‰ pikemmin ei voinut h‰nt‰ ymm‰rt‰‰. Siit‰ p‰iv‰st‰ oli Bengt kuitenkin huomattavasti v‰hemm‰n ankara ja vaativa Sveni‰ kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta lukuunottamatta, olla l‰sn‰ rukous- ja raamatunlukuhetkiss‰, ja Bengtin yksityiset keskustelut h‰nen kanssaan saivat rakastavaisemman ja lempe‰mm‰n luonteen. Mutta ei Bengt silti hellitt‰nyt p‰‰m‰‰r‰st‰‰n, joka tarkotti avata pikku pojan silm‰t n‰kem‰‰n synnin salaisuutta ja pelastuksen tarvetta. H‰n valitsi mielell‰‰n puhelunaineikseen raamatun kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ij‰ti v‰sym‰ttˆm‰st‰ anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen alalla, onnistuikin h‰nen her‰tt‰‰ Svenin mielenkiintoa; vasta kun ryhdyttiin sovittamaan sit‰ el‰m‰‰n, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas ilme katosi Svenin kasvoista. Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa valmistaneensa, koetti h‰n l‰hesty‰ p‰‰m‰‰r‰‰, johon oli t‰hd‰nnyt. "Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnist‰ ja kuulleet David kuninkaasta ja h‰nen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta, joka oli niin masentunut ja raukkamainen, ett‰ h‰n toivotti itselleen kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka H‰net kielsi, niin ymm‰rr‰tkˆ, ett‰ synti‰ ja vajavuutta ei ole ainoastaan muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen t‰hden koko ihmissuvussa. Ymm‰rr‰tkˆ siis, ett‰ sin‰ olet samanlainen, koska olet ihminen?" Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteens‰. "Etkˆ k‰sit‰, ett‰ sin‰kin olet t‰ynn‰ synti‰ ja heikkoutta, niinkuin nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt k‰rsim‰ttˆm‰sti. "Ky-yll‰, ymm‰rr‰n min‰ pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven ep‰rˆiden. "Tunnetko siis, ett‰ sinunkin syd‰mesi on syntinen?" toisti Bengt innokkaana. "Tunnen", vastasi Sven, t‰ll‰ kertaa varmemmasti, sill‰ halu p‰‰st‰ koko keskustelusta, jota h‰n ei lainkaan ymm‰rt‰nyt ja joka ei h‰nt‰ miellytt‰nyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli h‰net lankeemaan helmasyntiins‰: tinkim‰‰n totuudesta pulasta p‰‰st‰kseen. "Ja tahdotko siis myˆs ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?" jatkoi Bengt kasvavalla innolla. Tuo mahtui viel‰ v‰hemmin Svenin p‰‰h‰n, mutta sana "pelastus" miellytti h‰nt‰; h‰nest‰ tuntui, ett‰ siin‰ piili h‰m‰r‰ toivo pian p‰‰st‰ t‰st‰ kuulustelusta. "Tahdon!" vastasi h‰n vilkkaammin. "Polvistukaamme sitte yhdess‰, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena, "rukoilkaamme Jumalan hengelt‰, ett‰ syd‰mesi saisi aueta Jeesukselle, ett‰ H‰n saisi siin‰ sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnist‰ ja k‰tkisi sinut ijankaikkiseen el‰m‰‰n!" H‰n polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti, syd‰mellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siit‰ paljon kuullut; h‰n oli niin pel‰stynyt ja h‰mill‰‰n ja koko ajan h‰n enimm‰kseen vilkuili is‰‰ns‰ ja katseli, milloin t‰m‰ risti k‰tens‰, milloin h‰n katsahti ylˆs ja milloin alas ja milloin h‰n ojentui, niin ett‰ Svenkin olisi voinut tehd‰ samoin. Sill‰ h‰n tajusi h‰m‰r‰sti, ett‰ noilla tempuilla oli jonkunlainen salaper‰inen voima ja ett'ei is‰ olisi hyvill‰‰n, jos h‰n ei niit‰ noudattaisi ja silloin h‰n saisi kai alkaa koko jutun taas alusta. Ja se h‰nt‰ _kovin_ pelotti. "Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi esimerkki‰, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi. Ymm‰rr‰tkˆ oikein, mit‰ se merkitsee?" "Ymm‰rr‰n, is‰!" vastasi Sven ja ensi kerran v‰l‰hti h‰nen katseessaan tuttu, avomielinen, s‰teilev‰ ilme. Sill‰ ett‰ h‰n oli Jumalan lapsi, sen h‰n ymm‰rsi, niinh‰n h‰n aina oli ollut, Jumalahan h‰net oli luonut, Jumala oli h‰nen Is‰ns‰, ja se oli niin kaunista ja suloista... "Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt voinut sanoa, kun h‰n pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa vasten. H‰mm‰styen ja pel‰styen huomasi Sven, ett‰ is‰n silmiin kohosi kyyneleit‰. Ne olivat h‰nelle viel‰ k‰sitt‰m‰ttˆm‰mm‰t kuin kaikki muu, sill‰ h‰n oli mielest‰‰n ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein j‰tti h‰net rauhaan, p‰‰si Svenilt‰ huokaus, niin syv‰ kuin h‰nelt‰ vain silloin p‰‰si, kun h‰n vapautui painosta, jonka alla is‰ h‰nt‰ piti. "Nyt on hengen tyˆ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myˆhemmin Esterille. "Pojassa huomasin t‰n‰‰n ensi kerran synnintunnon merkkej‰ ja pelastuksen tarvetta." "Iloitsen siit‰", vastasi Ester, joka ei en‰‰ tahtonut joutua kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyv‰‰!" "Siit‰ voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua tyˆt‰ tyhj‰ksi", lis‰si h‰n, heitt‰en Esteriin ter‰v‰n katseen. Ester ei vastannut, mutta h‰n ajatteli: "Oi sin‰ sortovaltias, luuletko voivasi pakottaa Jumalankin pyh‰n hengen mukautumaan sinun tahtoosi? Miten on Jumala menettelev‰, mit‰ keinoja t‰ytyy H‰nen k‰ytt‰‰ saadakseen sinut n‰kem‰‰n itsesi, n‰kem‰‰n, ett‰ entinen min‰si valepuvussa yh‰ on olemassa ja vaatii ja pakottaa eik‰ tahdo suoda sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle..." H‰n katkaisi ‰killisesti ajatusjuoksunsa; h‰nen l‰vitseen suhahti omituinen, tuskia ja k‰rsimyst‰ aavistava tunne. H‰n karkotti sen heti, mutta se oli itsepintainen; monta kertaa p‰iv‰n kuluessa lˆysi h‰n sen sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yˆll‰ ilmestyi se taas tuskallisena unena, josta h‰n her‰si kasvot kosteina kyynelist‰... Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa vaativan ja huomattavan sijan h‰nen el‰m‰ss‰‰n, joka t‰h‰n asti oli kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa ‰idin ja Guckan luona, tunkihe is‰n tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan kaikkea seurustelua, joka vain huvin nime‰ ansaitsi. Bengt kielsi vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niiss‰ tanssittiin. Esterin pyynnˆt olivat turhat. "Pojan pit‰‰ ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyytt‰", vastasi h‰n vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta loistavasta kurjuudesta; poikani on siit‰ s‰‰styv‰!" "Mutta, Bengt, h‰nen tunteensa sanoo toisin, h‰nelle se ei ole tyhjyytt‰ ja kurjuutta, sill‰ h‰nen syd‰mens‰ on puhdas eik‰ k‰sit‰ lainkaan synti‰, joka voi piill‰ huvissa, niin, sit‰ paitsi kaikessa. Odota, kyll‰ h‰nen aikansa viel‰ tulee, jolloin h‰n her‰‰ el‰m‰n totisuutta k‰sitt‰m‰‰n -- viel‰ on h‰n vain lapsi, pieni laululintunen, joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee m‰ill‰ ... anna h‰nen olla vapaudessaan ... ei voi olla synti, ett‰ pienet pojat ja tytˆt hieman pyˆr‰htelev‰t toistensa kanssa..." "Ei liioin ole synti juoda lasillista viini‰, mutta se johtaa syntiin. Ensimm‰inen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt lyhyesti ja jyrk‰sti. Ester ei en‰‰ virkkanut mit‰‰n ja Bengtin tahto j‰i m‰‰r‰‰v‰ksi. Mutta sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi p‰iv‰npaisteluonteellaan poistaa varjoja, jotka uhkasivat piment‰‰ h‰nen poikansa lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki h‰n h‰nen kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja h‰nen suuremmaksi tultuaan, kutsui h‰n Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla miss‰‰n ollut niin "liffattua" kuin Svenin ‰idin luona. H‰nen onnistui valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, ett‰ kun Sven vanhempana sit‰ muisteli, kajasti se h‰nelle yht‰mittaisena, hymyilev‰n‰ kev‰t-unelmana... Mutta h‰nen rakkautensa kiintyi yh‰ enemm‰n Esteriin; Bengt alkoi v‰hitellen edustaa h‰nen silmiss‰‰n alituista, ankaraa vaativaisuutta, joka h‰iritsi ja vaivasi h‰nen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan. "ƒiti", sanoi h‰n kerran ollessaan noin kymmenvuotias -- "tied‰tkˆ, ett‰ minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen is‰n puhuvan... Sin‰ sanot, ett‰ h‰n rakastaa Jumalaa ja Jeesusta -- mutta ei h‰n ole niinkuin sin‰ ... h‰ness‰ ei ole _ollenkaan_ rakkautta ... h‰n on vain ankara ja jyrkk‰ ja sanoo alinomaa n‰in: ajattele, miten sinun k‰y, jollet tule pelastetuksi -- ajattele, ett‰ joudut kauas Jumalasta -- ja muista, ett‰ Jumala on 'kuluttava tuli' ... niin h‰n eilen sanoi, ‰iti, h‰n sanoi, ett‰ Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin kamalalta, sill‰ sin‰ olet sanonut, ett‰ Jumala on rakkaus ... ja niin min‰kin uskon..." "Niin uskoo is‰kin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "h‰n vain tarkottaa, ett‰ jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu h‰n 'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, h‰nen mielipahansa polttaa meit‰ kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut tottelematon minua kohtaan ja min‰ olisin tullut pahoille mielin..." "No, mutta onko is‰ sitte tottelematon Jumalalle, koska h‰n aina puhuu Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti. "Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei h‰n sen vuoksi puhu Jumalan mielipahasta, vaan siksi, ett‰ ihmiset todella ovat niin kiitt‰m‰ttˆmi‰ Jumalaa kohtaan. Is‰ itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti, sen voin vakuuttaa, eik‰ koskaan tahdo tuottaa h‰nelle murhetta." Sven pudisti p‰‰t‰‰n. "En voi uskoa, ett‰ is‰ rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, h‰n on iloisen n‰kˆinen, niinkuin sin‰ ja min‰. Is‰ n‰ytt‰‰ niin kauhean ankaralta..." "Mutta, rakas pikku poikani, min‰ voin sinulle vakuuttaa, ett‰ is‰ koko sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, h‰n antaisi vaikka henkens‰ uskonsa t‰hden, h‰nen syd‰mens‰ on paljon, paljon l‰mpim‰mpi kuin minun. Mutta katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisiss‰." "Onko sitte muuta kuin _yksi_ usko?" ihmetteli Sven, ‰‰ness‰ ep‰ilev‰ sointu. "Onko muuta kuin _yksi_ aurinko?" kysyi Ester hymyillen. "Ee--i..." "Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se n‰ytt‰‰ kuvastuessaan pieneen mets‰lampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten moniv‰rinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot... Ja hiljaisesti ja yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen mets‰n k‰tkˆss‰ ... ymm‰rr‰tkˆ minua?" "Oi kyll‰?" vastasi Sven, tyytyv‰isen‰ nyyk‰ytt‰en p‰‰t‰‰n, "jatkahan!" "Tuo pieni mets‰lampi, jossa auringons‰teet leikkiv‰t lempein‰ ja vaatimattomina, olen min‰ -- se on kuin minun sieluni, joka vain hiljaisuudessa ja k‰tkˆss‰ voi heijastaa Jumalan rakkautta... Mutta suuri, voimakas kuohuva meri on is‰, siell‰ k‰yv‰t aallot korkeina ja kimmelt‰v‰t veripunaisina -- siell‰ hehkuvat pilvet tulta... Se kertoo valtavaa voimaa ja kauneutta -- vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat meren yli ja k‰‰riv‰t sen pimeyteen..." "Mutta min‰ istun mieluummin pienen, herttaisen mets‰lammen rannalla", v‰itti Sven ja painautui hyv‰ilev‰sti ‰iti‰ vasten, "sill‰ siell‰ laulavat linnut ja pieni‰ armaita kukkia kasvaa m‰tt‰iss‰ ja siell‰ on niin _suloista_..." "Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri lep‰‰ tyynen‰ majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen taa ja suuri t‰hti syttyy tuonne 'p‰iv‰nlaskun maille', silloin, lapseni, silloin puhuu kaikki siell‰ kielt‰, jota sinun syd‰mesi ymm‰rt‰‰, kaikki kertoo Jumalan rakkautta -- ja silloinhan mielell‰si tahdot istua meren rannalla, eikˆ niin?" Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena ‰itins‰ "satusilmiin", joksi h‰n nimitti Esterin silmi‰, kun t‰m‰ h‰nelle jotain kertoi. Sitte vaipui h‰nen katseensa kuin et‰ist‰ unikuvaa t‰hyst‰m‰‰n, ja h‰n kuiskasi juhlallisena: "Sin‰ olet oikeassa, ‰iti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan, aavaan mereen!" XVI. Kun Sven oli j‰tt‰nyt taakseen ensimm‰iset ik‰vuotensa, hylk‰si h‰n rakkautensa pikkutyttˆihin; h‰n alkoi heit‰ ujostella, entiset iloiset leikit pienten tyttˆtoverien keralla kadottivat vieh‰tyksens‰, ja jos onneton sattuma h‰net joskus j‰tti yksin heid‰n seuraansa, punastui h‰n eik‰ tiennyt mit‰ heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin ja lastenkutsuihin n‰hden otti h‰n siksi ylip‰‰ns‰ hyvin levollisesti. Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen ankarasti, ja yh‰ enemm‰n kehittyi h‰n siihen suuntaan, kuta vanhemmaksi h‰n tuli. H‰n viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka olivat h‰nelle mieluiset, muiden seurasta h‰n ei huolinut; niit‰, jotka olivat h‰nelle yhdentekev‰t, h‰n kernaimmin karttoi. H‰n ja muutamat h‰nen yst‰v‰ns‰ toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen, jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja soittotaiteilija. Siell‰ sitte harrastettiin kirjallisia yrityksi‰, siell‰ v‰iteltiin yhteiskunnallisista kysymyksist‰, siell‰ soitettiin, ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehte‰kin, jonka toimittajana oli Sven ja jonka tilaajam‰‰r‰ supistui yhdistyksen j‰seniin ja n‰iden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitiv‰t he koululla suuremman juhlan; siihen p‰‰siv‰t jotkut koulutovereista omaisineen vapaaehtoisesta p‰‰symaksusta, joka aina k‰ytettiin hyv‰ntekev‰isyystarkotuksiin. Siell‰ luki Sven ‰‰neen esikoisteelmi‰‰n, siell‰ h‰n soitti ja johti pient‰ orkesteria, johon kuului piaano, huilu ja kaksi viulua... Yhdistyksen yksityisiss‰ kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti puheenaiheen ja alotti keskustelun: H‰n valitsi mielell‰‰n hyvin syv‰mielisi‰ aineita: tyˆv‰enkysymyksen, valtiollisen ‰‰nioikeuden j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja h‰nen el‰m‰nolonsa, olisi kyll‰ kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen syd‰men syvyydest‰, josta h‰n aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteens‰ ammentanut ja joka yh‰ viel‰kin ‰idin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti h‰nen ajatuksiaan ja tunteitaan. Niin jakaantui Svenin aika kehitysij‰ll‰ lukujen ja toveriel‰m‰n v‰lill‰, mutta ensimm‰inen ja viimeinen oli aina ‰iti, h‰nen rakkain ja parhain yst‰v‰ns‰. Nyt oli h‰nest‰ tullut pitk‰, hintel‰ kuudesluokkalainen. Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyˆreine poskineen ja vaaleine kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata, loistavaa gasellinsilm‰‰ tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat k‰yneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; h‰n oli ujon saamaton ja ryhti‰ puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja silm‰in katse joskus niin syv‰ ja uneksiva, ett‰ n‰ytti silt‰, kuin olisi h‰nen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan yl‰puolella. H‰nen luonteessaan oli kuitenkin s‰ilynyt entinen iloisuus, samaa p‰iv‰npaistetta s‰dehti h‰n ymp‰ristˆˆns‰, vanha tuttu hohde kimmelsi h‰nen silmiss‰‰n, kun unelmain harso kohousi... Suhteessa is‰‰n ei ollut tapahtunut mit‰‰n muutosta. Bengt, joka vaati Svenilt‰ milt'ei t‰ydellisyytt‰, sai toiveensa yleens‰ t‰ytetyiksi, sill‰ koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta t‰m‰n k‰ytˆst‰ yht‰ v‰h‰n kuin h‰nen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin vaatimukset t‰ytettiin, sit‰ suuremmaksi ne jonkun salaper‰isen luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihke‰sti kasvavan. Svenin pienimpiinkin virheisiin, v‰h‰p‰tˆisimp‰‰n laiminlyˆntiin tartuttiin raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut p‰‰tt‰‰, mit‰ tunteita Bengtin syd‰mess‰ liikkui poikaansa kohtaan, mutta v‰list‰ n‰ytti silt‰, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla ‰rsytt‰nyt Bengti‰ ja her‰tt‰nyt h‰ness‰ ep‰ilyst‰ siit‰, ett‰ tuollainen puhtaus oli todellista. V‰list‰ taas oli kuin olisi h‰nt‰ melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin h‰nen omansa; oli kuin olisi h‰nen sisint‰‰n saastuttanut kateuden ja ylenkatseen sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan her‰tt‰‰ synkiss‰, intohimoisissa luonteissa ja joka _voi_ kehitty‰ Juudaan-vihaksi, ja tuntui, kuin olisi h‰n tiet‰m‰tt‰‰n purkanut tuota tunnetta kurittamalla Sveni‰ sek‰ sopivalla ett‰ sopimattomalla ajalla. Itse tunsi h‰n itsens‰ hyvin onnettomaksi tuollaisina ep‰soinnun aikoina; h‰n ei pystynyt selvitt‰m‰‰n sisint‰ itse‰‰n, siihen puuttui h‰nelt‰ v‰ltt‰m‰tˆn itsearvosteluntaito, h‰n k‰sitti vain yhden asian: ett'ei rakkauden henki t‰ytt‰nyt h‰nt‰, niinkuin h‰n olisi suonut, ja h‰n taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten vallasta, entisen aaltotyrskyn synkist‰ mainingeista, ja tunteakseen j‰lleen lapsenrauhan syd‰mess‰‰n... Sven ei oikeastaan nyt en‰‰ tahallaan j‰‰nyt pois kodin hartaushetkist‰. Tosin h‰n yh‰ edelleen toisinaan arveli, ett‰ "nuo papit ovat niin ik‰vi‰", mutta niin pian kuin aika myˆnsi, tuli h‰n mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan avaamatta suutaan tehd‰kseen kysymyksi‰ tai huomautuksia. Mutta Ester oli n‰kevin‰‰n, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syv‰n miettimisen varjot kulkivat h‰nen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy ja suurten silm‰in syv‰ katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan. Jo Svenin ollessa aivan pieni poika k‰ytti Bengt h‰nt‰ muassaan VÂngassa, k‰vi h‰nen kanssaan tyˆhuoneustoissa ja lautatarhoilla, kuvasi h‰nelle tehtaan suurenmoista vienti‰, antoi h‰nen katsella lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m., ajoissa tutustaakseen h‰net h‰nen tulevaan el‰m‰nteht‰v‰‰ns‰ ja valmistaakseen h‰nt‰ siihen. Sill‰ Bengtin mieleen ei hetkeksik‰‰n johtunut, ett'ei Sven kulkisi is‰ns‰, iso-is‰ns‰ ja iso-is‰ns‰ is‰n j‰lki‰; h‰n oli syntynyt hoitamaan VÂngan liikett‰, niinkuin kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan. Sven oli hyvinkin huvitettu n‰ist‰ VÂngan matkoista, mutta omalla tavallaan. H‰nen kasvonsa olivat huolestuttavan v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰t, kun is‰ kuvasi h‰nelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli h‰n kuullut niiden nimet, kun h‰n ne jo unohti. Selv‰‰ oli, ett'ei h‰ness‰ ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiest‰. Mutta h‰nest‰ oli hyvin hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksin‰‰n kuljeskella lautatarhoilla ja tyˆhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella tyˆt‰ heid‰n n‰kˆkannaltaan ja tutustua heid‰n oloihinsa. H‰n piti aina muassaan pient‰ kirjaa, johon h‰n pani muistiin erityisi‰ seikkoja tai tyˆmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat h‰nest‰ kuvaavilta; sitte yˆll‰, lukunsa lopetettuaan, laati h‰n esityksen, joka kosketellen joko kansantaloutta tai tyˆv‰enkysymyst‰ l‰himm‰ss‰ "Auroran" kokouksessa tuli n‰it‰ asioita k‰sittelev‰n keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat sielun herkimm‰t kielet v‰r‰ht‰neet, silloin syntyi runo, jonka h‰n ensin luki ‰idilleen ja sitte, jos ‰iti sen hyv‰ksyi, tovereille. Mutta Bengtin ei onnistunut lˆyt‰‰ VÂngasta mit‰‰n, jolla h‰n olisi voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki k‰vi Svenille ik‰v‰ksi is‰n silm‰lasien l‰pi katsottuna ja niiden, joskaan ei t‰ysin k‰sitettyjen, niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita is‰ asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen n‰hden. "Tied‰tkˆ, Ester", sanoi Bengt er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ huolestuneen n‰kˆisen‰, "pelk‰‰n meid‰n erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, ett‰ kun ne el‰m‰ss‰ kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, ett‰ ne ovat jotenkin keskinkertaiset." Esterin poskille kohosi kiivas puna. Syd‰mens‰ syvyydess‰ tuuditti h‰n mielt‰ hivelev‰‰ luuloa, ett‰ Svenill‰ oli loistavat lahjat, jotka kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin arvostelu niin kylm‰n‰ ja kovana h‰nen ‰idinsyd‰meens‰. "Min‰ luulen aivan p‰invastoin", sanoi h‰n p‰‰tt‰v‰sti, "min‰ uskon, ett‰ h‰n on _tavattoman_ lahjakas." Bengt pudisti p‰‰t‰‰n. "H‰nen ik‰isen‰‰n osasin min‰ jo hoitaa sek‰ masuunia ett‰ sahaa, ja Sven on kuin tyhmin oppipoika!" "Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin lahjakkaisuuden tunnusmerkkej‰ kuin kyky ymm‰rt‰‰ lautatarhan asioita." Bengtin kasvot synkistyiv‰t. "Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkej‰ kuin se, ett‰ ihminen ymm‰rt‰‰ sit‰, mit‰ n‰kee ja kuulee ymp‰rill‰‰n, mutta Sven on kuin ei koko asia h‰nt‰ liikuttaisi, kun puhun VÂngasta ja sen oloista..." "Ehk'eiv‰t liikeasiat h‰nt‰ huvita?" uskalsi Ester huomauttaa. "Silloin s‰‰lin h‰nt‰", vastasi Bengt kylm‰sti. "Suurimpia onnettomuuksia maailmassa -- l‰hinn‰ sit‰, ett'ei tunne Jumalaa -- on se, ettei ihminen harrasta sit‰ tyˆt‰, joka _on_ tuleva, jonka _t‰ytyy_ tulla h‰nen el‰m‰nteht‰v‰kseen. Toivotaan, ett‰ arvostelet v‰‰rin poikaamme, Ester!" Ester ei vastannut; mutta kauan sen j‰lkeen, kuin Bengt oli mennyt, istui h‰n liikahtamatta ja tuijotti eteens‰ uneksivin silmin. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi h‰n jostain p‰in kuullut ik‰‰nkuin toisiaan vastaan p‰rskyvien, et‰isten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa. Merelt‰ ei se tullut -- se lep‰si kirkkaana ja kiilt‰v‰n‰ kes‰illan tyyness‰ -- mutta mist‰ se sitte johtui?... Er‰‰n‰ sunnuntai-iltap‰iv‰n‰, kun Sven ja Ester istuivat j‰lkim‰isen huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa ja Sven istuen taaksep‰in nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin harvoja kodistaan tuomia esineit‰ ja siksi pojan lempipaikka, sanoi Sven ‰kki‰: "ƒiti, tied‰tkˆ, minulle sattui jotain merkillist‰ eilen." "Vai niin. Mit‰ sitten?" kysyi Ester, ihmettelev‰sti hymyillen. "Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksin‰ni k‰velyretken mets‰n kautta, niinkuin v‰list‰ tapani on -- _oman_ mets‰ni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista siell‰ oli ... siell‰ vallitsi lumottu, salaper‰inen tunnelma, aivan kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka sanassa n‰hd‰ pitk‰n sarjan ihmeellisi‰ tunnev‰reit‰. Ja siell‰ oli niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei en‰‰ olekaan ‰‰netˆnt‰, koska itse ‰‰nettˆmyys puhuu... Aurinko laski, ja kun sen kellert‰v‰ valo lankesi runkojen lomitse viheri‰lle sammalelle, silloin tuntui kaikki kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; min‰ juoksin polkua pitkin ja minusta oli kuin olisi mets‰n syvyys minua vet‰nyt ja houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa -- oi ‰iti, kuinka kauniisti se lauloi! -- min‰ pys‰hdyin ja seisoin liikahtamatta ja kuuntelin vain ... tahdoin tiet‰‰, mit‰ se lauloi, mit‰ piili noissa valittavissa, riemukkaissa s‰veliss‰... Ja sitten oli minusta, kuin olisi se laulanut juuri siit‰, mit‰ min‰ etsin, siit‰, mink‰ mets‰ k‰tkee helmassaan, tuolla syv‰ll‰, jonne emme koskaan lˆyd‰ ja jonne aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, ett‰ saisin tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siit‰, jota ei kenk‰‰n voi ikin‰ n‰hd‰, mutta joka kuitenkin el‰‰ jokaisen syd‰mess‰... Ja t‰n‰‰n kirjotin siit‰ v‰h‰isen, tahdotko kuulla?" "Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin. Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin ‰‰nin ja ujoudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvin poskin: "Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen, mi ymp‰rill‰ni v‰r‰j‰‰, mun kautta hiljaisen miettimisen kuin sointu et‰inen hel‰ht‰‰! Kuin sointu ilmoista sinert‰vist‰, kuin kuiske mailta aatteiden, kuin enkel'laulu Eedenist‰, kuin kelloin kaiku ylh‰inen! Sun ‰‰nesi, Herra, armahasti suo tuossa soinnussa tuntea! Soi, s‰vel pyh‰, soi suloisasti kuin kutsu paimenen illalla!" Kun Sven oli lopettanut, juoksi h‰n Esterin luo, heitt‰ysi h‰nen syliins‰ ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyv‰illen Svenin otsaa, heid‰n kyyneleens‰ yhtyiv‰t ja sielu suli sieluun ihmeellisess‰ onnessa, kaihossa ja riemussa. "Ja nyt, ‰iti", huudahti Sven nousten ja heilahutti p‰‰t‰‰n, "nyt tied‰n, mik‰ minusta tulee, nyt on tie selv‰n‰ edess‰ni, vaikkapa sin‰ oletkin _ainoa_, jolle voin sen kuiskata... Ja kaikesta, mit‰ eilen tunsin mets‰ss‰ni -- ihmeellisess‰ satumets‰ss‰ni, miss‰ pikkupoikana kohtasin Jumalan ja miss‰ nyt sain tiet‰‰, mit‰ H‰n minulta odottaa ... kaikesta, suuresta, kauniista ja ylev‰st‰, joka piilee el‰m‰n pohjalla ja jota kokemaan kaikkien syd‰nten t‰ytyy pyrki‰, siit‰ tahdon puhua ja kirjottaa ihmisille... Tahdotko antaa minulle siunauksesi, ‰iti?" Ester puristi h‰nt‰ syd‰nt‰‰n vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja ajatuksia, jotka el‰v‰t sinun j‰lkeesikin eiv‰tk‰ katoa ajassa!" Hetken vaitiolon j‰lkeen jatkoi Ester: "Sven, etkˆh‰n puhu is‰n kanssa... Ei ... ei", keskeytti h‰n oman ajatuksensa n‰hdess‰‰n Svenin pel‰styneen ilmeen, "en tarkottanut, ett‰ kertoisit siit‰, mist‰ me _nyt_ puhuimme, sit‰ ei is‰ ymm‰rt‰isi; mutta etkˆ voisi valmistaa h‰nt‰ siihen, ett'et sovellu uralle, jonka h‰n tahtoo sinua valitsemaan?... Ymm‰rt‰net kai, poikani, ett‰ se on is‰lle kova isku, h‰nen on vaikea edes kuvitella mieless‰‰n, ett'ei muka joku Falkensterneist‰ kulkisi is‰ns‰ ja iso-is‰ns‰ teit‰?" Sven pudisti p‰‰t‰‰n. "En voi, ‰iti. Kun minun on puhuttava vaikkapa v‰h‰p‰tˆisimmist‰kin asioista is‰lle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin tukki ja kivi syd‰mell‰ni. Voitko vaatia, ett‰ niin ollen en halua avata syd‰nt‰‰n?" "En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sit‰ en tosin voi vaatia. Mutta etkˆ luule, rakkaani, ett‰ ottamalla hyv‰n tahdon avuksesi voisit voittaa nuo luonnonesteet ... tukkeja ja kivi‰ ei ole niink‰‰n mahdoton j‰rkytt‰‰ sijoiltaan..." "Mutta monet kivet t‰ytyy silloin _r‰j‰hytt‰‰_ rikki", vastasi Sven ja h‰nen ‰‰neens‰ tuli outo, synkk‰ sointu. Ester huokasi syv‰‰n. H‰neen koski tuskallisesti t‰ll‰ hetkell‰ Bengtin vuoksi, niin ett‰ h‰nest‰ milt'ei tuntui, ett‰ Sven oli kova is‰‰ns‰ kohtaan. "Rakas poikani", sanoi h‰n hell‰n nuhtelevalla ‰‰nell‰, "rukoile sitte Jumalaa, ett‰ H‰n 'r‰j‰hytt‰‰' ne rikki, sill‰ H‰n siihen kykenee, sen tied‰n omasta kokemuksestani. Ja tied‰n myˆs, miten sanomattomasti is‰ sinua rakastaa ja ett‰ h‰nen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta ja hyvyytt‰. Hae se esiin, Sven, muista, mist‰ ‰sken pyysit saada runoilla ihmisille! Alota nyt!" "Niin, ‰iti, min‰ tahdon, min‰ tahdon!" huudahti Sven, nostaen ‰idin k‰den huulilleen, "Is‰ parka -- tahdon n‰hd‰ sen, mik‰ h‰ness‰ on parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikˆ kuulune 'kellojen kaikua' h‰nenkin kovan pintansa takaa!" Mutta hyvist‰ p‰‰tˆksist‰‰n huolimatta ei Sven voinut voittaa vastenmielisyytt‰‰n puhua is‰lle tulevaisuudenaikeistaan. H‰n tiesi, ett'ei h‰n tapaisi ymm‰rt‰mist‰, ja h‰nen hienotunteinen, vapautta rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, ep‰miellytt‰vi‰ sanoja, joita oli tuleva h‰nen osakseen. Ja kuta pitemm‰lle aika kului, sit‰ selvemmin h‰n tunsi, ett'ei h‰n voisi sanoa mit‰‰n, ennenkuin tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat h‰nen huulilleen. Ester koetti monasti tutustuttaa Bengti‰ Svenin el‰m‰‰n, niin, kerran h‰n suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenill‰ ollut halua ja ett'ei h‰n liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut keskustelua, h‰n joko heti j‰tti sen sikseen tai vastasi vain kylm‰sti ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin s‰‰li‰ h‰nt‰, sitte k‰y h‰nen el‰m‰ns‰ vaikeaksi ja raskaaksi; sill‰ teht‰v‰st‰, johon Jumala h‰net on valinnut, _t‰ytyy_ h‰nen pit‰‰ vaaria." "Mutta oletko varma, ett‰ Jumala on s‰‰t‰nyt lain, jonka mukaan kaikkien Falkenstern nimisten t‰ytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi Ester huomauttaa. "En, siit‰ en ole varma, sill‰ en ole typer‰", vastasi Bengt kuivasti. "Mutta siit‰ olen sit‰ vastoin varma, ett‰ Jumala on s‰‰t‰nyt tunnollisuuden ja itsekielt‰ymisen lain, ja kun Jumala on antanut siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin H‰n sen on antanut meille, silloin on h‰nen tarkotuksensa, ett‰ me kiitollisina ja ahkeruudella hoidamme hyvin sit‰, mink‰ H‰n meille on uskonut..." "Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos h‰nell‰ on selv‰ taipumus opintojen harjottamiseen..." "Sellaisia taipumuksia ei ole viel‰ kell‰‰n Falkensterneist‰ ollut", katkaisi Bengt lyhyesti, "se on h‰ness‰ vain mielikuvitusta, ei muuta. Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua sotilasuralle; mutta siihen tarttui is‰ni k‰siksi ja tukahutti sen jo kapaloihinsa, aivan niinkuin min‰kin aion tehd‰ Svenin lukukiihkolle. Ja koko el‰m‰ni ij‰n olen ollut is‰lle kiitollinen h‰nen teostaan, ja niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meill‰ Falkensterneill‰ on jo vuosisatoja olleet k‰yt‰nnˆlliset taipumukset, olemme olleet kunnon sotilaita ja maanviljelijˆit‰, ja nyt on Jumala meit‰ siunannut ja kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin min‰ omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena k‰yv‰ tiet‰, jonka Jumala niin selv‰sti on h‰nelle viitonnut." Ester ei vastannut; h‰n tunsi edess‰ns‰ rautamuurin, johon h‰n oli vain murskaava p‰‰ns‰, jos jatkoi vastav‰itteit‰‰n. Niin kului aika. Lukukausi toisensa j‰lkeen vier‰hti; Sven kohosi j‰rjest‰‰n luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon, saaden hyv‰t arvolauseet. Ne olivat pelk‰n ilon ja onnen p‰ivi‰, koko el‰m‰ n‰ytti hymyilev‰n Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ymp‰rˆi h‰nt‰, kaikilla oli poikkeuksetta vain hyvi‰ muistoja h‰nen kouluajastaan ja vanhempain s‰teilev‰t kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin l‰mmint‰ auringonpaistetta h‰nen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin syd‰mess‰ oli pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, ett‰ ennemmin tai myˆhemmin Sven ja Bengt olivat tˆrm‰‰v‰t yhteen. Pari p‰iv‰‰ ylioppilastutkinnon j‰lkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti ymm‰rsi, mik‰ oli tulossa. "Rukoile nyt puolestani, ‰iti", sanoi h‰n Esterille, kun h‰n astui is‰n luo kalpeana ja silm‰t omituisen tummina ja syvin‰, niinkuin ne tavallisesti olivat h‰nen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen el‰m‰ni ensimm‰isen suuren taistelun..." Ester puristi h‰nt‰ rintaansa, vasten ja kuiskasi: "Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani..." Kun Sven tuli is‰n luo, istui t‰m‰ lukemassa tavallisessa lepotuolissaan. H‰n pani kuitenkin heti sanomalehden syrj‰‰n ja, osottaen istuinta vastap‰‰t‰ omaa tuoliaan, virkkoi: "Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meid‰n on t‰rkeit‰ asioita punnittava, sinun ja minun." Sven ei voinut olla myh‰ht‰m‰tt‰; is‰n tavassa oli jotain melkein kuninkaallisen alentuvaista, kun h‰n matkimattomalla k‰denliikkeell‰ viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui -- kaikkea muuta kuin kuninkaallisesti -- tuolin syrj‰lle ja toivoi, ett‰ olisi voinut hiipi‰ johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin... "Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sin‰ olet suorittanut hyv‰n tutkinnon ja p‰‰tt‰nyt onnellisesti vier‰ht‰neen opintoajan. Olet tuottanut kunniaa ja iloa vanhemmillesi -- Herra on toteuttava sinun el‰m‰ss‰si nelj‰nnen k‰skyn lupauksen. Kulje vain yh‰ edelleen oikeaa tiet‰ ja, ennen kaikkea, saakoon Herra yh‰ ja yh‰ enemm‰n syd‰mesi omakseen! Emme ole t‰h‰n asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi -- kummallakin lienee ollut oma syyns‰ vaikenemiseen. Min‰ puolestani tuumin, ett‰ niin kauan kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyv‰ tulos, jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut v‰‰r‰. Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyper‰inen asemasi asettaa sinulle suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, ett‰ matkustat vuodeksi ulkomaille ja opit kieli‰, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja myˆten ottamaan selkoa liikkeest‰, jonka johtajana toivon kuollessani sinut n‰kev‰ni..." Sven oli is‰n pitk‰n, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, k‰det hillityn hermostuneessa liikkeess‰. H‰nen hempe‰, huoleton luonteensa ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua is‰n tahtoon vaikuttivat lamauttavasti h‰nen koko olemukseensa t‰ss‰ h‰nen ensi taistelussaan oikeutensa puolesta. H‰n oli aivan kalpea ja tunsi, kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. H‰n toivoi, ett‰ olisi voinut juosta tiehens‰, ett‰ olisi tapahtunut jotain, joka vaikkapa hetkeksikin olisi siirt‰nyt v‰ltt‰m‰ttˆm‰n yhteentˆrm‰yksen hetken; mutta mit‰‰n ei sattunut, kaikki h‰nen ymp‰rill‰‰n oli niin virheetˆnt‰ ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰sti. Nyt vaikeni is‰, nyt t‰ytyi h‰nen itsens‰ puhua!... "Is‰", sanoi h‰n ja h‰nen v‰risev‰ ‰‰nens‰ kuului paksulta ja kovalta, kun h‰n sit‰ yritti hallita, "minun t‰ytyy sanoa suoraan, ett‰ ... ett‰ ... min‰ tarkotan, ett'en voi t‰ytt‰‰ toiveita, joita minuun kiinnit‰t, is‰ ... minulta puuttuu sek‰ halua ett‰ kyky‰ antautua liikealalle..." Bengt teki v‰h‰isen, torjuvan k‰denliikkeen. "Tuota vastav‰itett‰ odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen v‰‰r‰ksi. Sek‰ ≈ke Henning ett‰ min‰ toimme nuoruudessamme esiin samanlaisia vastav‰itteit‰ omain is‰imme toivomuksia vastaan, se kuuluu nuoruuteen. Min‰ uneksin sapelia, ja epoletteja, ≈kella lienee ollut valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi j‰tettiin ne omaan arvoonsa. Toivon, ett‰ sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sin‰ on saanut hyv‰t arvosanat niiss‰kin aineissa, joihin h‰nell‰ ei ole taipumusta, on sill‰ osottanut, ett‰ h‰nell‰ ei ole ainoastaan p‰‰t‰, vaan myˆs luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sit‰ paitsi siihen, ett‰ sin‰ olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt pet‰t toiveet, kun ensimm‰isen kerran sinulta enemm‰n vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn, vaan hyv‰n tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan k‰sky‰ kohtaan..." "Ei, is‰, sin‰ ymm‰rr‰t minua v‰‰rin!" huudahti Sven, joka j‰‰n murruttua oli k‰ynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyv‰st‰ tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, ett‰ minulla on yht‰ v‰h‰n taipumusta liikealalle, ymm‰rr‰n siit‰ yht‰ v‰h‰n kuin ep‰soitannollinen ihminen s‰velist‰. Siis ei se myˆsk‰‰n voi huvittaa minua tai her‰tt‰‰ harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka kehnosti t‰ytt‰isi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, is‰, mutta en voi ymm‰rt‰‰ olevan mit‰‰n syyt‰, miksi puskisin p‰‰ni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin tahtoani ja tekisin v‰kivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista ehk‰ voi toisaalla olla hiukan hyˆty‰." "Et voi ymm‰rt‰‰ olevan mit‰‰n syyt‰?" toisti Bengt ivallisesti. "Min‰ sit‰ vastoin kuvittelen mieless‰ni, ett‰ jokaisella ihmisell‰ on syyt‰ 'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa vaatimuksia. 'Noblesse obligÈ', aateluus velvottaa, sanoo er‰s maallinen sananparsi; k‰‰nnettyn‰ raamatun pyh‰lle kielelle se kuuluu: 'Jolle paljon on annettu, silt‰ paljon vaaditaan'. Mik‰ on ollut ihmiskunnan voima, mik‰ -- 'min‰ puhun ihmisten tavalla' -- mik‰ on sit‰ vienyt eteenp‰in kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan se, ett‰ jokainen sen j‰sen on tahtonut kehitt‰‰ yksityisi‰ pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan _juuri_ se, ett‰ ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta yksilˆn etua korkeammaksi ja k‰ytt‰m‰‰n, ehk‰p‰ uhraamalla yksityiset toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen hyv‰ksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen kaikkia olleet _velvollisuuden_ miehi‰ -- toivon, ett‰ sin‰kin olet sukuusi!" "Tuo maistuu kovasti feodaalij‰rjestelm‰lt‰ ja kastilaitokselta ja -- mehil‰iskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta min‰ en ole mehil‰inen enk‰ hindulainen, is‰; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena t‰ytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittyn‰ tied‰t kyll‰, is‰, ett‰ siin‰ juuri on kristinuskon suuruus, ett‰ se on antanut yksilˆlle olemassaolon oikeuden. Teid‰n teoriianne maistuvat pakanuudelta ja tekev‰t kansojen piirteet ik‰viksi ja yksitoikkoisiksi, kun sit‰ vastoin persoonallisuuden voimat esille p‰‰stess‰‰n antavat niille kauneutta ja vaihtelevaisuutta..." "Jo riitt‰‰", keskeytti Bengt k‰skev‰sti, "en tunne eritt‰in kostuvani kukonpoikasen esitelmist‰ yhteiskuntaopista. Kristittyn‰ tied‰n, ett‰ velvollisuus vaatii jokaista ihmist‰ nˆyrtym‰‰n eik‰ suinkaan itse‰‰n korottamaan ja ett‰ omasta itsest‰‰n eli, kuten sin‰ niin suurellisesti suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta _luopuminen_ on sen sijaan voitto. ƒl‰ syˆt‰ minulle sellaisia tyhmyyksi‰, kuin ett‰ muka yksilˆllisyydess‰, opeista vaarallisimmassa ja itsekk‰imm‰ss‰, olisi jotain kristinuskon hengest‰; sek‰ se ett‰ sen puolustajat ovat perkeleest‰, ja he ovat sit‰kin pahemmat, koska he ovat lainanneet kristinuskon vaipan verhokseen... 'Kansojen piirteitten kauneus ja vaihtelevaisuus', k‰ytt‰‰kseni runollista kuvakielt‰si, samoin kuin sukujen ja heimojenkin, johtuu p‰invastoin siit‰, ett‰ yksilˆ osaa antaa el‰m‰ns‰ saadakseen sen takaisin yleisen hyv‰n muodossa. Ja etkˆ ymm‰rr‰, ett‰ sellainen asema, kuin meid‰n, maksaa s‰ilytt‰misen vaivaa, ett‰ VÂngan kaltainen tehdasliike on _suurenmoinen_ laitos, jota holhoamaan Jumala syntym‰st‰ saakka on sinut valinnut? Etkˆ k‰sit‰, ett‰ olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen j‰ttil‰isliike, kuin meid‰n, sortuisi, myyt‰isiin ja joutuisi vieraisiin k‰siin? Tyˆmiehemme ovat malliv‰ke‰, ylimysjoukko, ylpe‰ ja itsetietoinen arvostaan, jokainen el‰‰ hyv‰ss‰, onnellisessa asemassa, olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heill‰ on lukusaleja ja kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti... Herra on kaikilla aloilla siunannut tyˆt‰ni ... ja sin‰, ainoa poikani, jonka syntym‰ oli el‰m‰ni onnellisin hetki, sin‰ kielt‰ydyt vastaanottamasta perintˆ‰, jonka tahdon sinulle antaa..." H‰n vaikeni; h‰n oli niin liikutettu, ett‰ huulet vapisivat ja silm‰t olivat kosteat kyynelist‰. Samoin oli Svenkin; j‰yk‰n, ylpe‰n is‰n mielenliikutus vaikutti h‰neen syv‰sti. "Minuun koskee", mutisi h‰n, "ett‰ huomaan pahottaneeni sinua, is‰, mutta en voi siihen mit‰‰n. En kelpaa liikett‰ hoitamaan; koko olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa velvollisuudentuntoa, ett‰ tied‰n oikeammaksi kielt‰yty‰ teht‰v‰st‰ kuin hoitaa sit‰ huonosti..." Bengt ei vastannut; h‰n nousi kiivaasti ja alkoi k‰vell‰ edestakaisin lattialla. Hetken p‰‰st‰ h‰n seisahtui Svenin eteen, joka myˆs oli j‰tt‰nyt paikkansa, ja sanoi ivallinen v‰re ‰‰ness‰‰n: "No, mihin aiot k‰ytt‰‰ lahjojasi, koska is‰si ja iso-is‰si ammatti on sinulle liian halpa?" Sven k‰‰ntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pˆyd‰nreunaa. Is‰n kysymys tuskastutti h‰nt‰ aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse tai loukkaava sana. "Sit‰ en voi sanoa, is‰", vastasi h‰n ep‰varmasti, "olen niin nuori viel‰. Minulle on kyllin tiet‰‰, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en mit‰‰n niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea maisteriksi..." Bengt asetti lasit nen‰lleen ja kiinnitti tummat, l‰pitunkevat silm‰ns‰ Sveniin. "Sit‰ et 'voi sanoa'", matki h‰n, "mutta min‰ voin. Sanonko sinulle, mit‰ sin‰ kuljet ja uneksit?" "Ei, ei, is‰, ‰l‰ sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti. Bengt hillitsi itsens‰; h‰n h‰mm‰styi pojan omituista ilmett‰, mutta ei lainkaan sit‰ k‰sitt‰nyt. Parin sekunnin kuluttua h‰n jatkoi hieman lempe‰mmin: "No, poikani, sin‰ kuljet ja kuvittelet mieless‰si, ett‰ kerran olet lis‰‰v‰ runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo liiankin suuri..." "Is‰, ‰l‰ sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa. "Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin syd‰mellesi, kyll‰ he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enk‰ min‰ peruuta sit‰, mit‰ sanoin, ett‰ on jo liian paljon sit‰ v‰ke‰. Mit‰ hyˆty‰ on heist‰ ihmiskunnalle t‰llaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa ja mammonan suosiota etsivin‰? K‰ytt‰‰kˆ yksik‰‰n heist‰ kyn‰‰ns‰ taivaan valtakunnan l‰hestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen meit‰ tuntemaan Jumalaa ja h‰nen poikaansa, tuota 'yht‰ tarpeellista', jota me kaipaamme voidaksemme el‰‰?..." "Ihmiskunnan kehityksess‰ on muitakin myˆt‰vaikuttajia kuin her‰tyssaarnaajain ja kolportˆˆrien olettamat!" huudahti Sven t‰ynn‰ uhkamielisyytt‰, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen pakon alta, jonka kahleissa is‰n tahto h‰nt‰ oli pit‰nyt. Bengt tuli aivan kalpeaksi; h‰n nosti p‰‰ns‰ pystyyn, silm‰ter‰n alla valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveni‰ v‰risytti. H‰n ymm‰rsi taas nostaneensa is‰n mieless‰ yhden niit‰ raju-ilmoja, jotka h‰nenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu. "Kyll‰ min‰ sinut, hyv‰ herra, opetan puhumaan kunnioituksella is‰si kanssa", sanoi Bengt hillityll‰ ‰‰nell‰ ja nipisti Sveni‰ niin kovasti korvasta, ett‰ Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle myˆs, ett‰ siin‰ kehityksess‰, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o. Jumalan valtakunnan l‰hestymiseen, _ei_ ole muita myˆt‰vaikuttajia kuin ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnist‰ ja k‰rsimyksist‰, noista ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin, olkootpa ne maailman silmiss‰ kuinka loistavat ja oivalliset tahansa... Pane t‰m‰ opetus mieleesi, hyv‰ herra, siit‰ on sinulla tulevaisuudessa paljon enemm‰n hyˆty‰ kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka kerran haihtuvat ja j‰tt‰v‰t j‰lkeens‰ vain tyhjyytt‰ ja itsens‰ soimaamista..." Sven ei vastannut; h‰n seisoi aivan liikahtamatta is‰n puhuessa ja katsoi h‰nt‰ herke‰m‰tt‰ silmiin niinkuin h‰nen lapsena oli tapana tehd‰. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki h‰iritsiv‰t, oli vier‰ht‰nyt, sanoi Sven matalalla ‰‰nell‰: "Ei maksa vaivaa puhua, is‰, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta kannalta. Minulle on kaikki, mik‰ on suurta ja hyv‰‰, niin, kaikki kaunis el‰m‰ss‰, heijastusta juuri siit‰ rakkaudesta, joka halajaa meit‰ pelastaa, ja jokainen sellainen myˆt‰vaikutin vie kohti samaa p‰‰m‰‰r‰‰. Mutta meill‰ on aivan erilaiset n‰kˆkohdat emmek‰ me voi toisiamme ymm‰rt‰‰..." Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi h‰neen kauan. Suuttunut ilme oli kadonnut h‰nen kasvoiltaan ja antanut sijaa syv‰n tuskan piirteelle. "Ilon, jota n‰in‰ p‰ivin‰ annoit is‰nsyd‰melleni, otit nyt j‰lleen", sanoi h‰n surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enemp‰‰ sanottavana sinulle..." H‰n k‰‰ntyi selin Sveniin ja viittasi k‰dell‰‰n osotteeksi, ett'ei h‰n en‰‰ tahtonut mit‰‰n kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja katseli is‰‰; sitten kiiruhti h‰n huoneesta. Mutta kun Sven vapautui myrskypyˆrteest‰, joka tuolla sis‰ll‰ oli h‰nen ymp‰rill‰‰n riehunut ja ik‰‰nkuin pakottanut h‰net miehuulliseen taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas h‰nen lapsenmielens‰ ep‰toivoisella voimalla esiin. H‰n syˆksyi ‰idin huoneeseen, ja kun h‰n ei heti h‰nt‰ lˆyt‰nyt, huusi h‰n valittaen: "Miss‰ on ‰iti, miss‰ on ‰iti?" Kun h‰n viimein h‰net tapasi, heitt‰ysi h‰n h‰nen syliins‰ ja purskahti itkuun; sill‰ h‰nen syd‰mens‰ oli niin rikkirevitty. Mutta seh‰n on hienotunteisten luonteiden osa yhteentˆrm‰yksiss‰, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi j‰‰neen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat j‰nnitt‰v‰t mielen ‰‰rimmilleen. "ƒiti", nyyhkytti h‰n, "min‰ tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ... se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Is‰ ei minua lainkaan ymm‰rt‰nyt ... h‰nen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin kovat, tylyt k‰det... H‰n nostaa ilmoille kaiken, mik‰ syd‰mess‰ on kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun l‰heisyydess‰si tulee hyv‰ksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja ep‰luuloiseksi is‰n seurassa... En ymm‰rr‰ senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista rakkautta ... ei, h‰ness‰ _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei h‰n liioin voi osottaa..." "Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit sanoa, ett'ei is‰ss‰ ole rakkautta?... Katso h‰nen el‰m‰‰ns‰ ... katso, miten h‰n kohtelee tyˆv‰ke‰‰n..." "Niin kyll‰, kunhan he vaan tottelevat h‰nen k‰skyj‰‰n ja suinp‰in 'k‰‰ntyv‰t'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa tuota sielujenpakkoa! Ei, is‰ ymm‰rt‰‰ vain omaa itse‰‰n, h‰n on perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla toinen el‰m‰nkatsomus kuin h‰nell‰, niin heti olet 'perkeleen lapsi'! Mit‰ rakkautta se on, joka ei ymm‰rr‰ muuta kuin omaa min‰‰ns‰? Eikˆ juuri ymm‰rt‰minen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin sin‰..." "Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempe‰sti nuhdellen, "_sin‰_ et ymm‰rr‰ nyt is‰‰, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..." H‰n istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereens‰. Poika istui hetken aikaa vaiti, p‰‰ puolittain pois k‰‰nnettyn‰, mutta ‰idin uudistettua kehotuksensa teki h‰n niin tarkkaan kuin taisi selkoa yhteentˆrm‰yksest‰‰n is‰n kanssa. "Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on heti ment‰v‰ is‰n luo ja pyydett‰v‰ anteeksi kunnioitusta puuttuvat, kovat sanat, jotka h‰nelle lausuit..." Sven ei vastannut, mutta h‰nen lempeille kasvoilleen levisi sitke‰ umpimielisyyden ilme. "Etkˆ tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti. "ƒiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... is‰n henki, ei omani, houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymm‰rt‰mist‰ ... mutta rautanuijan iskujen k‰siss‰ menett‰‰ j‰rkens‰ ja ymm‰rryksens‰..." Ester katseli Sveni‰ pel‰styneen h‰mm‰styneen‰. H‰n oli sanomaisillaan: "Is‰nkˆ henki myˆs moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta h‰n lausui sen sijaan: "Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, ett‰ sanat, jotka lausuit is‰llesi, olivat rumia ja l‰hteneet juuri tuollaisesta ymm‰rt‰mist‰, s.o. rakkautta puuttuvasta syd‰mest‰? Jos sinussa olisi ollut rakkaudenhenke‰, olisit sin‰ voittanut is‰n, sen sijaan ett‰ nyt raukkamaisesti syyt‰t toista siit‰, mist‰ jokainen itse on yksinomaisesti vastuunalainen." Sven k‰tki kasvot k‰siins‰ ja istui pitk‰n aikaa vaiti. ƒidin suuri vaikutus h‰nen sieluunsa ei nytk‰‰n ollut j‰lki‰ j‰tt‰m‰tt‰; verukkeiden paulat hˆltyiv‰t, hell‰ nuhde sulatti katkeruuden, ja kun h‰n katsahti ylˆs, lep‰si h‰nen kasvoillaan j‰lleen tuttu, puhdas, lempe‰ ilme. "Niin, sin‰ olet oikeassa, sin‰ rakas, viisas pikku ‰iti, sin‰ olet oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti h‰n ja suuteli ‰idin k‰si‰. "Sanani olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri is‰n arimpaan kohtaan ... menettelin aivan samoin kuin is‰ ‰sken, ja minun k‰ytˆkseni oli viel‰ paljon kehnompi, koska siin‰ piili kostonhalua. Ja viel‰ kurjempaa oli, ett'en tahtonut myˆnt‰‰ rikkoneeni, vaan syytin is‰‰ ... se oli rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyyt‰m‰‰n is‰lt‰ anteeksi!" Kun Sven tuli is‰ns‰ luo, kulki t‰m‰ yh‰ edestakaisin lattiaa pitkin, niinkuin h‰nen tapansa oli, kun h‰n oli kiihottunut. Svenin anteeksipyyntˆˆn ei h‰n ensin vastannut mit‰‰n, vaan k‰‰ntyi jyrk‰sti poisp‰in, ik‰‰nkuin jotain peitt‰‰kseen. Sitten astui h‰n nopeasti Svenin luo, sulki h‰net kiihke‰sti syliins‰ ja sanoi ‰‰nell‰, jossa Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten v‰rin‰‰: "Rakas poikani, syd‰mest‰ni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sin‰ puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut anteeksi -- annatko sin‰kin?" "Kyll‰, is‰", vastasi Sven h‰mill‰‰n, "teit sit‰ paitsi aivan oikein, is‰, antaessasi minulle niin ankaran l‰ksytyksen, minultahan puuttui sek‰ hienotuntoisuutta ett‰ pojan kunnioitusta." "Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos, kaikki on hyvin v‰lill‰mme, en kuitenkaan saa mielest‰ni lausumaisi sanojen sis‰ltˆ‰, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut kallistuvasi j‰rkeisuskoon ja kielt‰miseen. Mit‰ oikeastaan tarkotat? Sin‰h‰n olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen el‰m‰n virtauksia ymp‰rill‰si, monta kertaa olemme polvistuneet yhdess‰, sin‰ olet vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi h‰nen lapseksensa. Miten on minun ymm‰rrett‰v‰ ‰skeiset sanasi?" Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikˆ h‰n siis saanut pit‰‰ itsell‰‰n pyh‰kkˆ‰, jonne vain se, jolle h‰n itse luvan antoi, sai astua, eikˆ h‰nen sielunsa saanut olla vapaa?... "Is‰ rakas", sanoi h‰n ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei huolita puhua t‰st‰; en tunne mit‰‰n tarvetta avata syd‰nt‰ni mit‰ n‰ihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan t‰ytyy sent‰‰n menn‰ _omaa_ tiet‰‰n, h‰nen _oman_ hetkens‰ t‰ytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja lupaan sinulle, is‰, ett‰ kun minun hetkeni tulee, kun tunnen tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin k‰‰nnyn sinun puoleesi, is‰..." "No hyv‰ tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myˆs ponnisti pysy‰kseen tyynen‰, "en tahdo en‰‰ pakottaa sinua. Saan j‰tt‰‰ sielusi Jumalan huomaan, H‰n sinua auttakoon..." T‰t‰ yhteentˆrm‰yst‰ seurasi aika, jolloin sek‰ is‰ ett‰ poika huolellisesti v‰lttiv‰t kysymyst‰ Svenin tulevasta el‰m‰nkutsumuksesta. Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja j‰ykk‰, molemmille oli tuo ratkaisematta j‰‰nyt kysymys arka kohta, joka p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ k‰vi aremmaksi ja vaikeammaksi l‰hesty‰. Ja kuta pitemm‰lle aika vieri, sit‰ enemm‰n vajosi Bengtin mieli synkkyyteens‰. H‰n taisteli ankaraa sis‰llist‰ taistelua, h‰n rukoili viisautta ja nˆyryytt‰; mutta muuhun vakaumukseen ei h‰n voinut p‰‰st‰, kuin ett‰ h‰nen velvollisuutensa Svenin itsens‰ t‰hden oli saada h‰net vakuutetuksi siit‰, ett‰ h‰n, Sven, oli v‰‰r‰ss‰ ja ett‰ h‰nen oli katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyytt‰‰n liikeasioita kohtaan nuoruudenoikuiksi, jotka h‰n hyv‰ll‰ tahdolla voisi voittaa. Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentˆrm‰ys siit‰ taas tuli. Niin lempe‰ ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla, kohtasi Bengt t‰ss‰ kysymyksess‰ rautasuonen h‰nen luonteessaan. "Vaikka kuinka pyyt‰isit, is‰, en sittenk‰‰n voisi", sanoi Sven ylen kiihtyneen kohtauksen per‰st‰, "tahdon harjottaa opintoja, siin‰ kaikki, ainoastaan se minua vieh‰tt‰‰ -- ja jos sin‰ kiell‰t, is‰, niin..." "No -- mit‰ silloin?" kysyi Bengt ivallisesti. "Silloin t‰ytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehk‰ sorrun, sill‰ eih‰n minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja k‰yt‰nnˆllisyytt‰ ei minussa ole v‰h‰‰k‰‰n; mutta yhden voiman olen saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua, is‰, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi, minun t‰ytyy olla oma itseni, sellainen, mink‰laiseksi Jumala on minut ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on k‰ytett‰v‰ksi antanut..." Ei vastausta. Seurasi pitk‰, syv‰ hiljaisuus, jonka kest‰ess‰ Bengt istui liikahtamatta, toinen k‰si silmill‰. Pojan sanoissa oli jotain, joka vaikutti h‰neen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin vaikuttaa, kun ne, leikaten ter‰vin‰ kuin veitsi, kiskaltavat pois kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme n‰hneet totuutta, vaikka se kirkkaana ja vastustamattomana oli silm‰imme edess‰. H‰nelle olivat Svenin sanat, kuin kaiku siit‰ syd‰mest‰, joka kerran kaikessa taipuvaisuudessaan oli h‰net voittanut, ja, samassa silm‰nr‰p‰yksess‰, kun h‰n tuon kaiun kuuli, ymm‰rsi h‰n toisen kerran el‰m‰ss‰‰n tulleensa voitetuksi. H‰net valtasi niin omituinen v‰symyksentunne; oli kuin olisi jokin h‰ness‰ sellaisella voimalla murtunut, ett‰ h‰n sen suorastaan ruumiillisesti tunsi... "Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi h‰n ja ojensi Svenille k‰tens‰, hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymm‰rr‰n, ett'en en‰‰ voi taistella sinua vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimess‰ m‰‰r‰‰ns‰ kohden!" H‰n painoi alas p‰‰ns‰, tyˆnsi Svenin luotaan ja k‰‰ntyi pois, kasvoissaan ilme, joka sanoi h‰nen tahtovan olla yksin... Svenin menty‰ h‰n istui ja mietti, hetken toisensa j‰lkeen, liikahtamatta, yh‰ samassa asennossa. Kaksi kertaa h‰nen el‰m‰ns‰ varrella oli n‰kym‰tˆn, voimakas k‰si h‰net pakottanut luopumaan siit‰, mik‰ h‰ness‰ oli voimakkainta: h‰nen isilt‰ perityst‰ ylpeydest‰‰n ja k‰skev‰st‰, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun h‰n kohotti muotiompelijan tytt‰ren puolisokseen ja h‰nt‰ t‰ss‰ lempe‰ss‰, taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki h‰nen yrityksens‰ muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt toisen kerran, kun h‰nen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija, kielt‰ytyi kulkemasta uraa, jonka is‰ h‰nelle oli tasaiseksi ja helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada k‰yd‰ omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellist‰, ett‰ h‰nen, voimakkaan ja ylpe‰n miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein t‰ytyi siit‰ luopua n‰iden kahden pehme‰n, heikon luonteen vuoksi. Niin, mik‰ on voimakasta, mik‰ heikkoa?... Ei mik‰‰n ole voimakasta, kun Jumalan k‰si tahtoo sen murskata ... ja heikoissa on Herran voima v‰kev‰... Ja kun h‰n siin‰ istui, ja h‰nen katseensa, t‰ynn‰ raskasta, h‰nen piirteiss‰‰n niin vierasta surumielisyytt‰, ensi kerran vaipui h‰neen itseens‰ ja n‰ki h‰nen omaan el‰m‰‰ns‰, kun h‰n siin‰ ik‰‰nkuin lyyhistyi kokoon murtuneen syd‰men tunnossa, valui h‰nen ylitseen v‰hitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan l‰sn‰olosta, Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenk‰dest‰, valtavampana kuin koskaan ennen. H‰nen hengellisen el‰m‰ns‰ oli t‰h‰n asti muodostanut suurimmaksi osaksi ilo, ilo siit‰, ett‰ h‰n tunsi sielunsa vapautetuksi synnist‰, tiesi itsens‰ Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja sai Jumalan soturina julistaa H‰nen sanaansa ja k‰skev‰ll‰ mahdilla vet‰‰ sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetken‰, jolloin h‰n kadotti oman itsens‰, kohousi h‰n korkeuksiin, joita ei ennen ollut n‰hnyt. H‰nen sielunsa l‰vitse suhahti, salaper‰isen‰ kuin muuttolintujen kaihoisa lento halki valoisten kev‰t-ˆitten, Jumalan-kaipuu, el‰v‰n Jumalan, Jumalan kasvojen n‰kemisen ik‰vˆiminen. Petolliset maalliset unelmat, jotka niin kauan ja kiihkein‰ olivat pit‰neet h‰nen sieluaan vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhj‰lle sijalle virtasi ij‰isyyskaipuu ihmeellisess‰, tyyness‰ majesteettisuudessaan... H‰n polvistui ja makasi kauan syv‰‰n, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena. XVII. Svenin ensimm‰iset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksi‰, kaikki k‰vi helposti ja h‰iritsem‰ttˆm‰sti, aivan kuin kauniina kes‰p‰iv‰n‰ vaunujen kulku maantiell‰, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka jouluksi, p‰‰si‰iseksi ja kev‰‰ksi tuli h‰n kotiin, aina t‰ynn‰ nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista h‰n ‰idilleen kertoi monia tunteja kest‰viss‰, avomielisiss‰ keskusteluissaan t‰m‰n kanssa. Sill‰ Bengtin seurassa h‰n yh‰ oli arka ja suljettu; is‰ ja poika eiv‰t olleet p‰‰sseet toisiaan l‰hemm‰ksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt ensin oli tuntenut, kun Sven teki h‰nen suunnitelmansa tyhjiksi, oli tosin nyt tullut tuska, josta h‰n puhui vain Jumalalleen; mutta h‰nen tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua, joka Sveni‰ painosti ik‰‰nkuin paheksumisena, ep‰luulona. T‰m‰n ajan vieritty‰ tapahtui kuitenkin Sveniss‰ jokin muutoksentapainen; mit‰ se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsens‰. Ensi kerran n‰ki ‰iti tumman juovan heitt‰v‰n varjoaan h‰nen olentonsa valoisanv‰riseen kankaaseen, ensi kerran kohtasi h‰nen tunteensa herkk‰‰ taikasauvaa jokin "falkensternil‰isyys" Svenin luonteessa. H‰n mietti sit‰ paljon, mutta h‰n ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset, ulkonaiset olot olivat Sveniin liitt‰neet ja joka siksi ehk‰ oli taas katoava, vai oliko h‰ness‰ jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut luonnollinen kehitys? ƒiti ei tahtonut ahdistaa h‰nt‰ n‰ill‰ kysymyksill‰, h‰n odotti pojan uskoutuvan h‰nelle, mutta turhaan. Sven oli yht‰ rakastavainen kuin ennenkin h‰nt‰ kohtaan, mutta salaper‰isyyden l‰pi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei h‰n voinut tunkea. Ehk‰p‰ oli vain el‰m‰, suuri, kuohuva el‰m‰, joka nyt oli h‰neen tarttunut ja koskettanut h‰nen lapsensieluaan, piirt‰nyt h‰neen v‰ltt‰m‰ttˆm‰t j‰lkens‰... Sitten tapahtui er‰‰n‰ p‰iv‰n‰, ett‰ Bengt sai nimettˆm‰n kirjeen, jossa Sveni‰ syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sek‰ myˆs liittymisest‰ er‰‰seen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu huikentelevaisesta el‰m‰st‰‰n. Bengt ei kertonut Esterille kirjeest‰; h‰n punnitsi kauan ja tarkoin sen sis‰llyst‰, ja kuta enemm‰n h‰n luki, sit‰ vakuutetummaksi h‰n tuli siit‰, ett‰ suurin osa oli panettelua. H‰n tiesi monista vihollisistaan ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siit‰, ett‰ kyn‰, joka n‰m‰ alhaiset syytˆkset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti voinut olla kaikkea per‰‰ vailla; h‰n p‰‰tti siksi itse matkustaa yliopistokaupunkiin, ilmesty‰ odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa asioista. Mutta h‰n tapasi Svenin tyytyv‰isen‰ ja iloisena, ja h‰nen k‰ytˆksens‰ is‰‰ kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. H‰n oli saanut olentoonsa jotain miehek‰st‰, itsetietoisen ryhdin, jota h‰nell‰ ei ennen ollut. H‰n oli ruvennut kantamaan p‰‰t‰‰n hieman falkensternil‰iseen tapaan, ja vaikk'ei Bengt tahtonut sit‰ itselleen myˆnt‰‰, oli h‰n hyvin mieliss‰‰n tuon sukupiirteen huomatessaan. Muutoin ei Sveniss‰ mik‰‰n ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta enemm‰n Bengt h‰nen kanssaan puhui ja katsoi h‰nen avomielisiin, kauniskatseisiin silmiins‰, sit‰ varmemmaksi k‰vi h‰n, ett‰ nimetˆn kirje oli p‰‰asiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siin‰ se, ett‰ Sven oli huonosti pit‰nyt huolta opinnoistaan ja ett‰ h‰n oli joutunut joukkokuntaan, jonka j‰senten ei tosin arveltu viett‰v‰n huonoa el‰m‰‰, mutta jotka sit‰ vastoin kyll‰ olivat tunnetut vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiˆp‰iksi. H‰n, ylimysmielisen miljon‰‰rin ja ankaran her‰nn‰isen poika, luettiin valistuneimpiin ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven kuunteli kunnioittavan v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰n‰, ja kun Bengt matkusti pois, tunsi h‰n, ett‰ valta, jonka, h‰n luuli itsell‰‰n olleen tuon hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa. Kotiin tullessaan sanoi h‰n Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei puhunut kirjeest‰ eik‰ Svenin muistakaan oloista; h‰n tahtoi s‰‰st‰‰ Esterilt‰ levottomuuden, joka h‰nt‰ itse‰‰n vaivasi, ja jonkunlaisella katkeruudella h‰n ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen kaipaa apua, niin h‰n joka tapauksessa k‰‰ntyy Esterin puoleen eik‰ minun..." Ja ett‰ se hetki kerran oli tuleva, sen h‰n tunsi omituisella tuskallisella varmuudella. Minne tahansa h‰n k‰‰ntyikin, oli h‰n kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; h‰nen ylitseen oli tullut k‰rsimysten aavistus kuin salaisena, sis‰isen‰ Jumalan l‰hett‰m‰n‰ ilmotuksena ja se verhosi h‰nen sielunsa ik‰‰nkuin alakuloiseen h‰m‰r‰‰n. Muuan runo, jonka h‰n ‰skett‰in oli lukenut jostain vanhasta kirjasta ja joka oli j‰‰nyt h‰nen muistiinsa omituisen rytmins‰ vuoksi sek‰ koska se niin hyvin soveltui h‰nen omaan sielunel‰m‰‰ns‰, johtui usein h‰nen mieleens‰: "Sulattava, taottav' on rauta, maakin kynnett‰v‰, muu ei auta, sielu palamahan, s‰rkym‰‰n on suotu, kaikki _muodostuva_ k‰rsim‰h‰n luotu!" Ja aukaisipa h‰n raamatun mist‰ paikasta tahansa, aina kohtasi h‰nt‰ k‰rsimyksist‰ puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin t‰ynn‰ suloista lohdutusta. H‰nen rukouksensa muuttuivat yh‰ enemm‰n ja enemm‰n kuin laupeutta pyyt‰viksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan kuormaa, huusivat s‰‰li‰ ja armoa. "ƒl‰ muista nuoruuteni syntej‰ ‰l‰k‰ ylitsek‰ymist‰ni!" Ja h‰nen huomaamattaan eiv‰t n‰m‰ huudot en‰‰ etsineet laupeutta h‰nelle itselleen, vaan kaikille h‰nen taisteleville veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka h‰nen sieluaan painoi, kohosi hehkuvasti tuntevan myˆt‰mielen, kohousi rakkauden palava rukous koko onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta... Parin kuukauden levottomuuden j‰lkeen tuli viimein odotettu isku eik‰ t‰ll‰ kertaa nimettˆm‰n kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli er‰‰n yliopiston professorin allekirjottama. Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispˆyd‰ss‰, mutta h‰n n‰ki heti, mist‰ kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa lukeakseen sen myˆhemmin. H‰n koetti peitt‰‰ Esterilt‰ mielenliikutustaan ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun h‰n oli p‰‰ssyt omaan huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen k‰det niin, ett‰ h‰n tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki. Kun h‰n oli lopettanut lukemisensa, vaipui h‰n tuolille ja istui hetken liikahtamatta j‰ykin, tuijottavin katsein. H‰n ei voinut ajatella, tuskin edes tuntea mit‰‰n, h‰n oli niin omituisesti herpoutunut, niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli ajatus takaisin, herpoutuminen v‰istyi ja h‰n oikaisihe palautuneen voiman tunteella ja luki viel‰ kerran kirjeen l‰vitse. Est‰‰kseen sit‰ joutumasta Esterin n‰kyviin, heitti h‰n sen uuniin ja sytytti tuleen. Sitten silm‰si h‰n sanomalehti‰, leikkasi kappaleen irti siit‰, jota Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas sanomalehtienlukija eik‰ varmaankaan ollut sit‰ huomaava ja meni vaimonsa luo. "Ester", sanoi h‰n levollisella ‰‰nell‰, laskien karsimansa lehden Esterin luo pˆyd‰lle, "minulla on jotain kerrottavaa, Er‰s yliopiston professoreista on valittanut minulle Svenist‰..." Esterin valtasi ankara liikutus; h‰nt‰ puistatti sis‰inen v‰ristys, jota h‰n tuskin voi hillit‰, eik‰ h‰n tahtonut saada sanaa suustaan. "Saitko kirjeen?" kysyi h‰n viimein. "Sain." "Saanko n‰hd‰ sen?" "Mahdotonta, sill‰ olen sen jo polttanut." "Miksi?" kysyi Ester, heitt‰en h‰neen ep‰ilev‰n, tutkivan katseen. "Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden n‰kev‰n ... yleens‰ kaikki ep‰mieluisat kirjeet. Mutta sen sis‰llˆn muistan liiankin hyvin. Siit‰ k‰vi selville, ett‰ Sven on joutunut siihen, mit‰ jokap‰iv‰isess‰ kieless‰ sanotaan 'sotkeutumiseksi', ett‰ h‰n on laiminlyˆnyt lukunsa ja antanut houkutella itsens‰ v‰hemm‰n tunnettuihin piireihin..." Ester nousi kiivaasti ja h‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyiv‰t. "Se ei ole totta!" huudahti h‰n. "Ett‰ h‰n ei lue ahkerasti, ett‰ h‰n ehk‰ myˆs on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se saattaa olla mahdollista, mutta ett‰ h‰n muka viett‰isi huonoa el‰m‰‰, sit‰ en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sit‰ huutaisi!" "No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta el‰m‰st‰', sanoin, ett‰ h‰n oli hiukan 'sotkeutunut'." "En ymm‰rr‰ eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, ett‰ se on 'sotkeutunut', joka m‰ss‰‰, juo ja tekee muuta pahaa, ja tied‰n, ett'ei Sven sellaisiin ole ryhtynyt..." Bengt ei vastannut; h‰nen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista, niin ett‰ Esterkin, niin kiihke‰n ep‰toivoinen kuin olikin, huomasi sen. "Bengt", sanoi h‰n hieman tyyneemmin, "uskotko ett‰ ylev‰- ja puhdasmielinen poikamme olisi niin syv‰sti langennut?" "En usko, ett‰ h‰n on 'niin syv‰sti langennut' siksi, ett‰ on joutunut nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, ett‰ h‰n on nouseva ja kaikki on tuleva hyv‰ksi j‰lleen." H‰n olisi mielinyt lis‰t‰: "_Min‰_ en sit‰ paitsi tunne niin suurta pettymyst‰ kuin sin‰, sill‰ en ole koskaan uskonut kenenk‰‰n ihmisen t‰ydellist‰ puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut h‰nest‰ sopiva. Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymy‰ -- pitikˆ sitten kaikkien menn‰ samaa lankeemuksen ja alennuksen tiet‰, pitikˆ kaikkien ihanteiden s‰rky‰, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta h‰ness‰ oli ‰‰ni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, h‰n ei voinut ep‰ill‰ Sveni‰ -- h‰n oli n‰kevin‰‰n h‰nen puhtaan, lempe‰n, viattoman katseensa nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko _sin‰_ ep‰ill‰ minua, ‰iti?" -- Ei, h‰n ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma olisi tuominnut, ei ennenkuin h‰n kuulisi Svenin omain huulten lausuvan tuomionsa. Illalla kirjotti h‰n pitk‰n kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan, hyv‰ilev‰n kirjeen, niinkuin vain ‰idit osaavat kirjottaa, ja kun vastaus heti saapui, oli siin‰ sama luottavainen s‰vy kuin ennen: Sven tunnusti olleensa "laiska" ja menneens‰ takaukseen useamman toverin puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta h‰n toivoi kaiken selviytyv‰n, niin ett‰ vanhemmat h‰nelle kyll‰ antaisivat anteeksi. Kun h‰n jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi h‰nell‰ tilaisuutta l‰hemmin selitt‰‰ kaikki. Ester n‰ytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun t‰m‰ oli sen lukenut, kysyi h‰n kuumeentapaisella kiihkeydell‰, uskoiko Bengt, ett‰ se, joka oli unohtanut velvollisuutensa ja viett‰nyt huonoa el‰m‰‰, voisi kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti. Mutta Bengt ei vastannut juuri mit‰‰n, h‰n arveli, ett‰ kirje oli "kiltisti" kirjotettu sek‰ yhtyi muutoin Svenin toivoon, ett‰ "kaikki oli selviytyv‰". Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvitt‰m‰‰n asioita. Ne p‰iv‰t olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksin‰isyyden p‰ivi‰, jolloin h‰n sulkeutui huoneeseensa, pel‰ten tavata ihmisi‰, palvelijoitansakin. H‰n oli varma siit‰, ett‰ huhu Svenist‰ oli levinnyt kaupunkiin, ja h‰nt‰ kauhistivat uteliaat ja viel‰ enemm‰n ne s‰‰liv‰t katseet, jotka h‰neen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni ulkonaisesta osanotostaan huolimatta syd‰mess‰‰n iloitsi siit‰, ett‰ ylpe‰, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas her‰nn‰inen, oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehk‰p‰ eiv‰t muut kuin heid‰n yst‰v‰ns‰, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heid‰n suruunsa! Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, t‰ytyi h‰nen Esterin innokasten kysymysten t‰hden tehd‰ tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. H‰n selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja kuitenkin tuntee, ett‰ totuutta t‰ytyy kiert‰‰. Peittelem‰tt‰ h‰n kuitenkin kertoi, ett‰ Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin suuret", lis‰si h‰n alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt takaussitoumusten vuoksi, h‰n on niit‰ kirjottanut oikealle ja vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin." "Mutta seh‰n on aivan toista, kuin jos h‰n olisi tehnyt velkaa omasta puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se muuttaa koko asian, vai mit‰?" "Niin, likipit‰in. H‰n oli muuten reippaalla mielell‰, Sven poika, arveli hyvin toimineensa mit‰ takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa taas tehd‰ samoin..." Ester nauroi. "H‰n arveli..." "Niin, h‰n arveli, ett‰ rikkaan pojan velvollisuus on auttaa kˆyhi‰ tovereitaan..." "Mutta siin‰h‰n h‰n oli oikeassa..." "Kyll‰, tietysti, mutta pienill‰ rajotuksilla. Ehk‰ ei olisi sent‰‰n hullumpaa, jos h‰n joskus ajattelisi sit‰, ett‰ niin kauan kuin rahat eiv‰t viel‰ ole h‰nen... Mutta, tottapahan siit‰ hyv‰ tulee, toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu h‰pe‰‰n..." "Eik‰ liion minun luottamukseni h‰neen!" huudahti Ester s‰teilevin katsein. Bengt ei vastannut, H‰n tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti: "Muutaman p‰iv‰n p‰‰st‰ l‰hden taas sinne, kaikki ei ole viel‰ selvill‰, mutta silloin toivon sen selv‰ksi tulevan". Ester oli n‰in‰ p‰ivin‰ omituisen tasainen, milt'ei iloinen mielelt‰‰n. Bengt ei h‰nt‰ k‰sitt‰nyt; h‰n ihmetteli, olisikohan Ester saanut itsens‰ jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko h‰nen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, ett‰ se vapautti kaikesta levottomuudestakin? H‰n antoi h‰nen kuitenkin olla omillaan; yksin kantoi Bengt koko sen taakan, mink‰ totuus, josta h‰n ei hennonut Esterille kertoa, laski h‰nen hartioilleen, h‰n taisteli Jumalan kanssa, rukoillen, ett‰ H‰n torjuisi uhkaavan onnettomuuden eik‰ pakottaisi h‰nt‰ antamaan Esterin ‰idinsyd‰melle iskua, joka sen ehk‰ musertaisi... He eiv‰t k‰yneet miss‰‰n koko t‰ll‰ ajalla; ilta illan per‰st‰ he istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki ‰‰neen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksist‰ tai Svenist‰ tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydess‰. Er‰‰n‰ iltana, kun Bengt -- tapansa mukaan -- kulki edestakaisin Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi katseellaan h‰nen olentoaan ja liikkeit‰‰n, h‰mm‰styi h‰n ‰kki‰, kuinka muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. H‰nen kaunis, "kuninkaallinen" ryhtins‰ oli kuin luhistunut kokoon, tukka harmaantunut, ja likin‰kˆisyys, jota ei ennen silm‰n ter‰v‰lt‰ loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta. Kuinka oli mahdollista, ett'ei h‰n ennemmin ollut sit‰ huomannut -- kuinka oli mahdollista, ett‰ viimeinenkin t‰hde Bengtin nuoruudesta -- unelma, joka viel‰ oli tallella suloisista kev‰tp‰ivist‰, jolloin Ester h‰ness‰ oli n‰hnyt maallisen ihanteensa -- kuinka se noin oli ik‰‰nkuin hiipinyt pois, h‰nen n‰kem‰tt‰‰n ja ilman ett‰ h‰n oli saanut sanoa sille j‰‰hyv‰iset? Olikohan h‰nkin tullut vanhaksi?... Omituinen pist‰v‰ tuskantunne soljahti h‰nen l‰vitseen... "Bengt", sanoi h‰n nousten, kietoen k‰tens‰ Bengtin kaulaan ja painautui h‰nt‰ vasten pehme‰ll‰, hell‰ll‰ tavallaan, "sin‰ k‰tket jotain minulta -- n‰yt‰t silt‰, kuin et olisi terve?" Bengt s‰ps‰hti ja purasi kovasti huultaan. "Oho! Enkˆ muka ole kaunis?" ... kysyi h‰n, koettaen laskea leikki‰. "Kyll‰, kaunishan sin‰ aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, -- "mutta olet k‰ynyt vanhaksi, yst‰v‰ parka." Bengt yritti hymyill‰, mutta se ei onnistunut; huulet v‰‰ntyiv‰t ja kauan pid‰tetty tuska ilmeni h‰nen kasvoillaan kouristuksentapaisena vavahteluna. "Ennemmin tai myˆhemmin t‰ytyy meid‰n muuttua vanhoiksi", sanoi h‰n viimein ja irrotti Esterin k‰det kaulastaan, "kaikki eiv‰t voi s‰ily‰ noin nuorekkaan kauniina kuin sin‰..." Ester seisoi hetken vaiti ja katseli h‰nt‰ tutkivin katsein. ƒkki‰ vihlasi h‰nen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa tuntui h‰nest‰, ett‰ huone pimeni ja tuonne nurkkiin ker‰ytyi mustia varjoja, jotka hitaasti l‰heniv‰t haudatakseen h‰net alleen... Oliko h‰n ollut sokea, oliko h‰nen j‰rkens‰ ollut pimitetty?... "Bengt", sanoi h‰n puolitukahtuneella ‰‰nell‰, "sin‰ salaat jotain. Sano, mit‰ se on..." "Mit‰ tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton ep‰toivo ilmeess‰‰n. "Mit‰ on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka n‰en edess‰ni ... kuuletko..." "Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai ehk‰ pikemmin..." "Mit‰ -- sano suoraan ... joll'et heti puhu, niin...", kuiskasi Ester milt'ei uhkaavasti. "No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja h‰nen ‰‰neens‰ tuli v‰linpit‰m‰ttˆm‰n v‰symyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti -- joll'ei Jumala onnettomuutta est‰ -- erotettavaksi yliopistosta siksi ett‰..." H‰n keskeytti itsens‰ pel‰styneen‰ ja kietoi k‰tens‰ Esterin ymp‰rille est‰‰kseen h‰nt‰ kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin kuin isku; h‰n horjahti, suuret silm‰t laajenivat ja katse sammui. H‰nest‰ tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyˆryneet h‰nt‰ kohden, viel‰ enn‰tti h‰n kuulla ik‰‰nkuin pihisev‰n, korahtelevan ‰‰nen: "nyt k‰y miekka sielusi l‰vitse", sitten oli kaikki pime‰t‰ ja tyynt‰ ja ‰‰netˆnt‰ niin hyvin h‰nen sis‰ss‰‰n kuin ulkopuolellaan. -- -- -- Se, mik‰ Esterin her‰tti h‰nen syv‰st‰ tainnostilastaan, ei ollut tuskaa eik‰ ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehke‰ tunnelma, joka humisi h‰nen ymp‰rill‰‰n, kun h‰nen tajuntansa ponnisteli palatakseen. H‰n oli tuntevinaan jotain l‰mmint‰ ja hyv‰ilev‰‰, joka hiveli h‰nen otsaansa, ja oli kuin olisi h‰n voimattomana ja sairaana ja vaivojen ahdistamana lev‰nnyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun h‰n viimein kykeni aukaisemaan silm‰ns‰ ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka k‰y tajunnan palaamisen edell‰, kohtasi h‰n Bengtin katseen, joka t‰ynn‰ kyyneleit‰ ja tuskansekaista hellyytt‰ s‰dehtien oli h‰neen kiinnitetty. Silloin h‰n ymm‰rsi, ett‰ Bengtin silm‰st‰ vier‰ht‰nyt kyynel oli h‰net j‰lleen eloon her‰tt‰nyt. H‰n kietoi k‰tens‰ Bengtin kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyv‰ilev‰t sanat humisivat h‰nen korvissaan suloisina, rauhottavina s‰velin‰. "Rakastettu vaimoni -- tahdoin s‰‰st‰‰ sinulta t‰m‰n ... tahdoin varjella sinua -- Jumala voi viel‰ kaiken muuttaa hyv‰ksi ... ‰l‰ sure, -- ‰l‰ itke noin -- asia ei ole viel‰ p‰‰tetty -- Jumala voi kaikki muuttaa -- ja min‰ uskon, ett‰ H‰n on kuuleva rukoukseni..." Ester lep‰si yh‰ liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla. Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi h‰neen, tunsi h‰n itsens‰ omituisen onnelliseksi. H‰nest‰ tuntui, kuin olisi viimeinkin h‰nen unelmainsa Bengt, h‰nen nuoruutensa rakastettu, kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt k‰rsimysten syvyydess‰ j‰lleen lˆyt‰neet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja itsekk‰isyyden, arkuuden ja v‰‰rinymm‰rrysten raja-aidat ainaiseksi sortuneet ja heid‰n sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn. "ƒl‰ mene luotani, Bengt", kuiskasi h‰n vaikeroiden, "‰l‰ salli kenenk‰‰n, kenenk‰‰n tulla t‰nne, en tahdo n‰hd‰ muita kuin sinua niin ... sano nyt kaikki -- kerro, miten rakkahimpamme on raukka rikkonut!" H‰n nyyhkytti ja vet‰ytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi. Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edess‰ mit‰ ep‰mukavimmassa, v‰sytt‰vimm‰ss‰ asennossa, toisella k‰dell‰‰n tukien Esteri‰, toisella hiljaa ja hell‰sti h‰nt‰ hyv‰illen. H‰n tunsi, ett‰ h‰n t‰n‰ hetken‰ oli heist‰ molemmista vahvempi, ja koetti kaikella rakkauden hienotunteisuudella pit‰‰ yll‰ Esterin mielt‰ ja vuodattaa h‰nen verist‰v‰‰n ‰idinsyd‰meens‰ samaa lohtua ja voimaa, jota h‰n itse oli saanut Jumalalta. Niin hell‰varoin kuin suinkin kertoi h‰n nyt Svenin hairahduksesta, kuinka h‰n sek‰ er‰s h‰nen yst‰vist‰‰n olivat kev‰tjuhlassa pit‰neet h‰ik‰ilem‰ttˆm‰n vallankumouksellisia puheita ja, mik‰ pahinta kaikesta, yliopiston rehtorin eteen k‰skettyin‰ uhkamielisesti vastanneet h‰nen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin. Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yh‰ nojaten p‰‰t‰‰n Bengtin rintaa vasten. Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi h‰n silm‰ns‰ ja katsahti ylˆs. "Jumala, min‰ kiit‰n sinua!" huudahti h‰n, innon loiste kasvoissaan, "_t‰t‰_ en pel‰nnyt, t‰m‰ ei ollut n‰kem‰ni hirmukuva! Poikani sielu saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka h‰n on tehnyt rikoksen, jota ihmisten t‰ytyy ankarasti tuomita!" Bengt ei vastannut; h‰n n‰ki, ett‰ Ester oli ylen uupunut ja kiihottunut. Varovasti ja lempe‰sti nosti h‰n h‰net sohvalta, kietoi k‰sivartensa h‰nen ymp‰rilleen, kantoi h‰net makuusuojaan ja auttoi h‰net vuoteeseen. Aina ennen oli Bengti‰ harmittanut, ett‰ Ester niin vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itse‰‰n, nyt h‰n ymm‰rsi h‰net eik‰ p‰‰st‰nyt ket‰‰n sis‰‰n, h‰n vei h‰nelle itse teen ja hoiti ja holhosi h‰nt‰ huolellisesti kuin ‰iti. Esterin k‰si omassaan istui h‰n h‰nen vuoteensa ‰‰rell‰ viel‰ pitk‰n aikaa sen j‰lkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro ihmetell‰, kuinka muuttunut _Ester_ oli parissa tunnissa. Oli kuin olisi hallayˆ hiipinyt h‰nen kauneutensa kukkien yli, kasvot n‰yttiv‰t pienemmilt‰ ja kapeammilta ja silm‰t olivat ik‰‰nkuin vaipuneet kahteen syv‰‰n, tummaan kuoppaan, jotka sinert‰v‰nvalkeitten varjojen reunustamina n‰yttiv‰t viel‰kin suuremmilta. Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla verell‰‰n... Niin sellainen on el‰m‰n laki -- nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain syd‰nverest‰; myrskyn‰ eteenp‰in kiit‰ess‰‰n tallaa se edelt‰j‰ns‰ jalkoihinsa, imee heid‰n voimansa ja el‰m‰ns‰. H‰nen oma nuoruutensa sukelsi esiin h‰nen eteens‰, h‰n muisti ‰itins‰ surun pojan hairahdusten t‰hden, h‰n muisti h‰nen kyyneleens‰, h‰n tunsi niiden nyt tulena polttavan syd‰nt‰‰n. Julma kiertokulku -- salaper‰inen kostonlaki -- sato kehnosta kylvˆst‰, jonka vain Jumalan silm‰ tuntee!... Ja hiljaisena, yksin‰isen‰ yˆnhetken‰, kun h‰n istui vaimonsa kuumeinen k‰si omassaan ja korvissaan h‰nen v‰r‰htelev‰t, tuskaiset huokauksensa, oli h‰n kuulevinaan nuo pyh‰t, totiset sanat: "Min‰ olen kiivas Jumala..." Mutta kuin vastaukseksi kaikui h‰nen kiusaantuneessa sielussaan suloisesti, lohduttavasti: "Min‰ teen laupeuden monelle tuhannelle..." XVIII. Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut p‰iv‰n kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdiss‰ julkaistiin lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytˆksi‰ ja arkailevia varotuksia, jotka sitten pyˆriv‰t kaikkien mieless‰. Kului kuitenkin hyv‰n aikaa, ennenkuin p‰‰tˆs annettiin. Juttu oli kutoutunut niin monista salaper‰isist‰, hienoista langoista, jotka t‰ytyi selvitt‰‰ katkaisematta niit‰. Er‰‰ll‰ taholla odotettiin, ett‰ konsuli Falkenstern k‰ytt‰‰ vaikutusvaltaansa, eiv‰tk‰ Sven Falkensternin ylh‰iset ja rikkaat tuttavuudet juuri eritt‰in lis‰nneet halua sulkea h‰nt‰ yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveni‰. Siit‰ asti kuin h‰n k‰vi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei h‰n ollut kenenk‰‰n kanssa puhunut pel‰tyst‰ erottamisesta. H‰n vastasi saamiinsa kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset, kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset, joita h‰n her‰nn‰isen‰ ja miljon‰‰rin‰ runsaissa m‰‰rin sai osakseen, -- mutta h‰n pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sill‰ lauseella h‰n tuki voimiaan, jotka joskus yrittiv‰t pett‰‰; "jos se on oikein, jos on siunaukseksi meille kaikille, ett‰ Sven joutuu t‰h‰n nˆyryytyksen sulatusahjoon, niin antaa H‰n sen tapahtua. Ja jos h‰n _voi_ s‰‰st‰‰ -- niin s‰‰st‰‰ H‰n myˆs." Mutta noiden ajatusten j‰ljess‰ hiipi ik‰‰nkuin varjo, jossa Bengtin katse ei viipynyt, hiipi kiihke‰ huuto: "Mutta, Herra, s‰‰st‰, jos voit!" Mit‰ Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut h‰nelle samaa merkityst‰ kuin Bengtille. Kun h‰n oli p‰‰ssyt t‰ysin vapaaksi hirmukuvasta, joka kerran oli h‰net vallan tainnottomaksi j‰‰t‰nyt, tuli h‰nen sieluunsa omituinen rauha. H‰n kirjotti Svenille joka p‰iv‰; et‰‰ll‰ olevanakin oli h‰n kuitenkin h‰nt‰ l‰hell‰ ja ik‰‰nkuin sulki h‰net palavaan, rukoilevaan ‰idinhellyyteens‰. Ja h‰nen uskonsa poikansa puhtauteen, h‰nen viattomuuteensa oli j‰rkkym‰tˆn, siit‰ h‰n eli, se kantoi h‰net kuin korkea, voimakas ilma yli p‰iv‰in levottomuuden siihen hetkeen, jolloin h‰n j‰lleen oli tapaava lemmikkins‰ ja h‰nen silmist‰‰n lukeva, ett'ei h‰nen uskonsa ollut joutunut h‰pe‰‰n. Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja h‰n tovereineen erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon. Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden el‰nyt kuin oman itsens‰ yli kohonneena; ensi aikoina piti h‰nt‰ yll‰ tietoisuus siit‰, ett‰ h‰n toista s‰‰st‰‰kseen yksin Jumalansa kanssa k‰rsi kautta unettomain ˆiden ja synkk‰in p‰iv‰in, ja se t‰ytti h‰net hivelev‰ll‰ martyyrintunteella, joka muuttaa ‰‰nettˆm‰n alistumisenkin nautinnoksi, -- ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla h‰n kuumeisella innolla pakotti sieluaan tyyntym‰‰n. Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen j‰nnitys laukesi ja j‰rk‰ht‰m‰tˆn todellisuus tarttui h‰neen, silloin lys‰hti h‰n kokoon kuin reivattu purje. H‰n luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja olevansa valmis kaikkeen, mit‰ sitten tulisikin; mutta tuska, jota h‰n tunsi, kapina h‰nen syd‰mess‰‰n, kun Svenin erottaminen yliopistosta oli p‰‰tetty, n‰ytti h‰nelle, ett'ei h‰n itse asiassa ollut el‰nytk‰‰n uskostaan, vaan er‰‰st‰ petollisesta ajatuksesta, joka oli v‰ijynyt jossain k‰tkˆss‰ sielun pohjalla: "Koska olen kaikki j‰tt‰nyt Jumalan k‰siin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi s‰‰st‰v‰ minua siit‰, josta H‰n rakkaudessaan kyll‰ tiet‰‰, ett'en jaksa sit‰ kantaa". H‰ness‰ alkoi nyt julma taistelu. H‰nen olemuksensa jakaantui ik‰‰nkuin kahtia, h‰nen sielunsa t‰ytti kaksi ‰‰nt‰. Toinen kuiskasi valittaen, nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi, tulin pilkatuksi 'her‰nn‰iseksi' t‰htesi, kiivailin enemm‰n sinun kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: n‰hd‰ poikani jatkavan el‰m‰nteht‰v‰‰ni, ja siksi vain, ett‰ sin‰ niin vaadit; etkˆ olisi voinut siis s‰‰st‰‰ minua, pitikˆ minua kohdata t‰m‰ viimeinen kauhea isku, ett‰ _minun_ poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin ylpe‰, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen yltiˆp‰‰?" Mutta silloin vastasi toinen ‰‰ni: "Seh‰n juuri onkin viimeinen, mist‰ sinun on luovuttava. Kaikki, mit‰ annoit, ei ole mit‰‰n, jos vain pienimm‰nk‰‰n kipenen omaa itse‰si k‰tket Jumalalta." Taas puhui ensimm‰inen ‰‰ni, ja nyt oli se ep‰toivoisen vihlova: "Olen tehnyt, mit‰ ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin voinut puuttua asiaan, olisi lˆytynyt keino pelastaa Sven t‰st‰ h‰pe‰st‰; mutta en tehnyt mit‰‰n, vaan j‰tin kaiken sinulle -- siksikˆ isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, ett‰ Jumala, ryhtyisi moisiin pikkuseikkoihin, ja niit‰nkˆ nyt katkeran palkan mielettˆmyydest‰ni?" Mutta sielunsa syvyydest‰ kuuli h‰n Jumalan ‰‰nen puhuvan: "Juuri siksi, ett‰ j‰tit kaiken Jumalalle, on H‰n antava arvan langeta sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, ett‰ kaikesta mielettˆmyydest‰, kaikista erehdyksist‰ huolimatta olet vakaasyd‰minen, vakaa halussasi vaeltaa Herran kasvojen edess‰, on H‰n sallinut t‰m‰n viimeisen iskun sinua kohdata; sill‰ sin‰ olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pist‰‰, anna haavan kirvell‰ ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mik‰ _on_ poistettava..." Sven oli kirjeell‰ ilmottanut vanhemmilleen, ett‰ h‰n ja toverinsa olivat erotetut. H‰nen kirjottamakseen oli kirje s‰vylt‰‰n alakuloinen, voi huomata h‰nen viime hetkeen asti luulleen p‰‰sev‰ns‰ rangaistuksesta. Tekip‰ h‰n kirjeen lopulla, pieni‰ synkki‰ viittauksia siihen suuntaan, ett'ei h‰n ehk‰ en‰‰ saisikaan palata kotiin, kun h‰n n‰in oli tehnyt tyhj‰ksi vanhempien toiveet j.n.e. Ester s‰hkˆtti heid‰n molempain puolesta vastaukseksi: "Mit‰ tahansa tunnetkin, kuinka syv‰ lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo, jotka ymm‰rt‰v‰t sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa on sinun odotettava kaksi tuntia, siell‰ kohtaat minut, ‰itisi. Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!" Sill‰ Ester tunsi, ett‰ h‰nen t‰ytyi n‰hd‰ Sveni‰ ja puhutella h‰nt‰, ennenkuin t‰m‰ kohtasi is‰ns‰. Masentunut ja sis‰isen taistelun raatama kuin Bengt oli, ei h‰nen sopinut ensimm‰isi‰ sanoja lausua kotiin palaavalle. Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mit‰‰n tuosta kohtaamisesta, vaan kertoi h‰nelle ainoastaan Svenin s‰hkˆsanomasta, jonka t‰m‰ oli osottanut ‰idilleen ja jossa h‰n ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana p‰iv‰n‰. Heti p‰iv‰llisen j‰lkeen matkusti h‰n Sveni‰ vastaan. Bengt oli l‰htenyt VÂngaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia sanomaan konsulille, kun t‰m‰ tuli kotiin, ett‰ h‰nen oli t‰ytynyt menn‰, mutta ett‰ h‰n kyll‰ oli palaava siksi, kuin Sven tuli. Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma n‰in‰ odotuksen hetkin‰. Ester oli itse kutsunut sis‰‰n vanhat palvelijat -- Bengt ei tahtonut puhua kenenk‰‰n kanssa -- ja kertonut heille, mit‰ oli tapahtunut; h‰n tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveni‰, ja h‰n arveli, ett‰ heid‰n rakkautensa ja kiintymyksens‰ oikeutti heid‰t saamaan tiet‰‰ totuuden itse is‰nt‰v‰elt‰ eik‰ vain juorupuheista ja salateit‰. Heill‰ oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet siit‰ lehdist‰, osaksi kaupungilla kuulleet siit‰ puhuttavan, mutta ei yksik‰‰n ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin ett‰ konsulin poika erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat vakuutetuiksi siit‰, ett‰ todella niin oli tapahtunut, her‰tti tuo tieto mit‰ syvint‰ suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta p‰iv‰‰ pysyv‰‰ aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn. Eriksonin kasvot k‰viv‰t entist‰kin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja, jos suinkin mahdollista, palveli h‰n v‰‰ryytt‰ k‰rsinytt‰ herrasv‰ke‰‰n viel‰ hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka siin‰ mielipiteess‰‰n, ett‰ koko yliopisto professoreineen ja tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiop‰iv‰n‰ oli joutuva ankaraan edesvastuusen siit‰, mit‰ he olivat rikkoneet Svenin kaltaista Jumalan enkeli‰ vastaan... Iltap‰iv‰ oli kirkas ja lempe‰; pitk‰llinen sade oli lakannut, pilvet olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkiv‰t s‰teet heittiv‰t kimmelt‰v‰‰ hohdetta kosteille puille ja pensaille. M‰et olivat t‰ynn‰‰n kev‰tkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen, heijastuen punaiselle ja ruskealle sinist‰ taivasta vasten, kev‰‰n sulotuoksu leijaili kautta viile‰n, kostean ilman ja mets‰in helmasta kuului lintujen lakkaamatonta, livertelev‰‰, houkuttelevaa laulua. Esterin sielun kaikki kielet olivat j‰nnittyneet riemun, surumielisyyden ja kaihontunteen s‰veliksi, jotka soivat omituisessa sopusoinnussa ymp‰rˆiv‰n luonnon kanssa. H‰nen mieless‰‰n oli tuskin sijaa ep‰ilykselle tai tuskailemiselle, h‰n luotti t‰ysin Sveniin, ja alakuloisuus, jota h‰n tunsi, muistutti vain niit‰ pieni‰ levottomuuden pirskeit‰, jotka luovat varjoaan kev‰ttunnelman kirkkauteen... Esterin juna saapui myˆhemmin kuin etel‰st‰ tuleva; jos siis kaikki k‰vi laskujen mukaan, oli Sven h‰nen tullessaan oleva asemalla h‰nt‰ vastassa. J‰lleenn‰kemisen hetki v‰ikkyi lakkaamatta h‰nen edess‰‰n; taiotun itsepintaisena loi h‰nen mielikuvituksensa yh‰ uudelleen ja uudelleen kuvan siit‰, kuinka h‰n sulkee syliins‰ kaivatun pojan ja katsoo h‰nen kauniisiin, syviin silmiins‰. Juna kiisi pikajunan nopeudella ja h‰nell‰ oli vain tunnin matka, mutta h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰nen edess‰‰n oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli j‰ljell‰ vain puolituntia ... nyt nelj‰nnes ... nyt kohahti juna l‰hinn‰ viimeisen aseman ohi ... nyt oli en‰‰ kymmenen minuuttia ... nyt vain viisi ... mutta kuinka nuo minuutin matelivat ... kuinka sekunnit kasvoivat raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat h‰nen kaipauksesta v‰risev‰lle mielikuvitukselleen!... Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle ja vauhti hiljeni ... syd‰n sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet kohosivat silmiin... H‰n kiiruhti vaunusillalle ja t‰hysti asemaa kohti ... tuolla, tuolla h‰n seisoi aivan entisens‰ kaltaisena ... vaaleassa kes‰puvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa p‰‰ss‰‰n oli h‰n kuin kuva s‰teilev‰n kauniista nuoruudesta. Ester n‰ki, miten h‰n rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin k‰rsim‰ttˆmin katsein tarkasteli vaununikkunoita... Nyt huomaa h‰n Esterin, joka seisoo nen‰liinaa heiluttaen, h‰nen koko kasvonsa kirkastuvat kuin auringonpaisteesta, h‰n vastaa lakillaan ‰idin tervehdykseen, juoksee esiin, ja kun juna pys‰htyy, nostaa h‰n h‰net alas ja sulkee h‰net lapsellisia riemuhuutoja p‰‰st‰en syliins‰. "ƒiti, rakas pikku ‰iti, miten hyv‰ olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi vastaan!" Ester ei voinut mit‰‰n sanoa; h‰n hymyili kyynelten lomasta ja vastasi puolestaan Svenin hell‰‰n tervehdykseen. "Tule nyt, ‰iti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti k‰sivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siell‰ voimme istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ik‰vˆinnyt t‰t‰ hetke‰, ‰iti!" Sven puristi h‰nen k‰tt‰‰n, joka lep‰si h‰nen k‰sivarrellaan, katseli h‰nt‰ silmiin s‰teilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen avomieliseen, luontevaan tapaansa. "Kuinka is‰ voi -- mit‰ sanoo is‰!" "Voi, poikani, menettelysi on sattunut is‰‰si kovasti -- is‰ on niin muuttunut, niin vanhennut, Sven, ... se tulee surettamaan sinua..." Sven huokasi. "Tied‰n sen ... se onkin tuottanut minulle eninten huolta ... is‰ on sit‰paitsi ollut niin hell‰ minua kohtaan n‰in‰ aikoina. Onnettomuustoverini, Max Strˆmer, ei saanut ollenkaan samaa yst‰v‰llisyytt‰ ja ymm‰rt‰mist‰ osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin min‰ ankaralta, ylpe‰lt‰ is‰lt‰ni, ja sin‰ ymm‰rr‰t, ett‰ siksi on minuun viel‰ enemm‰n koskenut, ett‰ olen sellaista surua h‰nelle tuottanut... Nyt, ‰iti", jatkoi h‰n, kun he olivat tulleet huoneeseen ja h‰n oli ottanut Esterilt‰ p‰‰llysvaatteet ja p‰iv‰varjon, "nyt pit‰‰ sinun istua tuolle tuolille ja min‰ laskeun, kuin muinoin pienen‰ ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mit‰ sinulla on minulle sanottavaa..." H‰n siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle h‰nen jalkainsa juureen miellytt‰v‰n vallattomaan asentoon. "Kas niin, pikku ‰iti", sanoi h‰n, nojaten k‰sivarttaan Esterin syliin ja p‰‰ k‰den varassa katsoen ylˆs h‰neen, "alotahan nyt kuulustelusi ja -- rangaistuksesi..." "Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin..." Ester sulki h‰nen p‰‰ns‰ molempiin k‰siins‰, taivutti sit‰ hiukan taaksep‰in ja katsoi h‰nt‰ kauan ja tutkivasti silmiin. "ƒiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen katseen yli, joka ‰iti‰ kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin pieni poika, kerroit minulle, ett‰ olin asunut syd‰mess‰si pienen‰ laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksill‰ni?... Lasten tunteet ovat hyvin ihmeellisi‰, yht‰ eriskummallisia, yht‰ kaukana todellisuudesta kuin heid‰n k‰sityksens‰ ulkonaisista esineist‰. En voisi ikin‰ sanoin selitt‰‰, mit‰ tunsin, kun kerroit minulle tuon pienen sadun laululinnusta... Monta kertaa olen koettanut kirjottaa siit‰ runon, mutta en ole osannut ... kaikki oli niin tyhj‰‰, kylm‰‰, v‰ritˆnt‰ lapsuudenmuistojeni salaper‰isten tunnelmain rinnalla... Mutta katso, ‰iti, mit‰ silloin tunsin, se kahlehti minut koko el‰m‰kseni ... luuletko, ett‰ se, joka on ollut laululintunen sinun syd‰mess‰si ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne aamu-unelmiinsa -- luuletko ett‰ h‰n voisi tehd‰ jotain alhaista, jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syv‰lle ja kuinka kauan tahdot, sielussani ei ole mit‰‰n, jota minun tarvitsisi peitt‰‰ sinulta, eik‰ liioin mit‰‰n, jota tahtoisin peitt‰‰." "Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin p‰‰n rintaansa vasten ja suudellen h‰nen silmi‰‰n, niinkuin h‰nen oli ollut tapana, kun Sven oli pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan sinua koskaan ep‰illyt ... muista, Sven, ett‰ olen luottanut sinuun, niinkuin vain ‰iti voi luottaa lapseensa ... tunsin itsess‰ni miltei riemuitsevaa varmuutta, ett‰ sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt itsesi hairahdukseen syyp‰‰ksi... Ja nyt, poikani, kerrot minulle kaikki ... nyt annat minun n‰hd‰ 'sadun syd‰men', niinkuin meid‰n oli tapana sanoa..." Sven pyyhk‰isi k‰dell‰‰n paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteens‰ tuumivan n‰kˆisen‰. "Niin, mit‰ tahdot minua sanomaan", virkkoi h‰n viimein hitaasti ja uneksivaisesti. "Katsos, ‰iti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa omasta itsest‰‰n... Kun jouduin ulos el‰m‰‰n, olin haaveilija, ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen lienenkin sisimm‰lt‰ olemukseltani. Mutta olin myˆs uhkamielinen mets‰lintu, joka ik‰vˆi saadakseen levitt‰‰ siipens‰, joita is‰ niin kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. El‰m‰ni kodissa lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin p‰iv‰npaisteista unta sinun luonasi ja ukkosilmoja is‰n luona. Mutta todellisuus on v‰h‰n muutakin, se on voimakas kev‰t-ilma ja l‰mmin kes‰henk‰ys, ja se, joka ei ole siihen tottunut, helposti siit‰ huumautuu. Niin k‰vi minun, huumaus valtasi minut ja min‰ lensin yli suurten syvyyksien... Nyt kerron sinulle kaikki... Tosiaankin her‰tti suurta ihmetyst‰ ja paheksumista, ett‰ min‰ kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrk‰sti kallistuin 'vasemmalle' -- minulle ilmestyi panettelunhaluisia vihamiehi‰ ... ihmiset n‰kev‰t niin mielell‰‰n muissa kehnoja vaikuttimia, maineen etsint‰‰ ja muuta sellaista... Tahdon nyt myˆs tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon lukenut, mutta siihen ei ollut syyn‰ vain laiskuus, viel‰ v‰hemm‰n huvittelu... Olen alkanut kirjottaa, ‰iti, suurta teosta kansantaloudesta, sit‰ tutkin ja laiminlˆin kaiken muun." "Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siit‰?" kysyi Ester hieman nuhtelevaisesti. "Koska en _voinut_ puhua siit‰, ‰iti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi kertoa, sit‰ ei voi kahlehtia ajatuksin eik‰ sanoin. Minusta tuntui, kuin olisi se, mik‰ minussa liikkui, lent‰nyt matkoihinsa, jos olisin siit‰ puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsest‰ni jotain, joka juuri oli muodostumassa -- nyt vasta, kun olen hiukan selvill‰ itsest‰ni, voin puhua. -- Ja sitte, ‰iti, olen kokenut jotain ... niin, minulle on jotain tapahtunut..." Sven keskeytti itsens‰ ja katsoi maahan. H‰nen kasvoilleen oli ‰kki‰ levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut n‰hnyt. H‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka h‰n kerran n‰ki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille h‰n ei ollut voinut tunkea. "Mit‰ sinulle tapahtui, poikani?" sanoi h‰n matalalla ‰‰nell‰ ja silitti hyv‰ilev‰isesti k‰dell‰‰n Svenin otsaa. "Niin, ‰iti", vastasi Sven ja katsahti j‰lleen ylˆs, "se on niin muodotonta, niin himme‰‰ kuin utuinen pastellikuva -- ja kuitenkin on siin‰ niin paljon todellisuutta... Katsos, _er‰s_ oli saanut omituisen vallan ylitseni -- vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo er‰s -- tai selv‰sti sanoen -- nainen oli lˆyt‰nyt suorimman tien sisimp‰‰ni, miss‰ suurin vaarani minua v‰ijyykin... H‰n oli tavattoman kaunis, paitsi sinua en ole n‰hnyt toista niin kaunista naista... Tuskin tied‰n, rakastinko h‰nt‰ koskaan, mutta h‰n hallitsi minua jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kev‰t-unelmat ja kes‰tunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina ik‰‰nkuin etsin jotain, vaikk'en lˆyt‰nyt; kun olin h‰nen seurassaan, vangitsi h‰n minut kokonaan, t‰ytti minut ik‰‰nkuin omalla itsell‰‰n; mutta, kun tulin pois h‰nen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu, mutta _h‰nt‰_ en kaivannut, vaan jotain muuta... Sitte, niin, sitte tuli aika ... omituinen kiusauksen aika, ... mutta sitte vapauduin vain parin sanan kautta ... min‰ ymm‰rsin ‰kki‰, mit‰ ik‰vˆin, mit‰ kaipasin h‰ness‰ ... kaipasin _sinua_ ... ymm‰rsin, ett‰ minun t‰ytyy lˆyt‰‰ sinut siin‰ naisessa, jota olen rakastava ... ja joll'en tapaa sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riist‰ydyin irti ... tied‰n, ett‰ tuotin tuskaa, ett‰ minua sanottiin julmaksi ja syd‰mettˆm‰ksi, mutta en voinut toisin ... me kaksi, me olimme oikeastaan vieraat toisillemme emmek‰ olisi voineet koskaan muuksi muuttua ... h‰nell‰ oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja se, mit‰ h‰n sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin h‰nest‰..." "Etkˆ tahdo sanoa h‰nen nime‰‰n?" kysyi Ester ep‰rˆiden. "En, ‰iti, h‰n ei ollut sellainen, ett‰ tahtoisin sinun saavan selkoa h‰nest‰. Sen vain voin sanoa sinulle, ett‰ h‰n oli korkeasukuinen, hienostuneen itsek‰s nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen minut, kuten h‰nen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina me vain kiistelimme; mutta ymm‰rr‰t kyll‰, ett'eiv‰t kiistamme olleet tyhj‰‰ jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihke‰ otuksenajo ihanana kev‰taamuna raisun ratsun varassa..." "Mist‰ johtuu, ett'et t‰st‰k‰‰n ole minulle kertonut, Sven?" "Siit‰, sanon sen viel‰ kerran, etten _voinut_; se oli niin muodotonta, ep‰m‰‰r‰ist‰, en itsek‰‰n tiennyt, mit‰ tunsin; vasta nyt, per‰st‰ p‰in, ymm‰rr‰n kaikki. Ja sitte tunsin, ett‰ minulla oli voimaa yksin kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enk‰ tehd‰ levottomaksi. Kun se hetki tulee, ett‰ tielleni sattuu jotain, josta en voi suoriutua, -- silloin k‰‰nnyn kyll‰ sinun puoleesi." "Mit‰ nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennest‰‰n, vaikka min‰ viel‰ v‰hemm‰n kuin sin‰ voin antaa sille muotoa ja nime‰", sanoi Ester hieman hymyillen. Sven pudisti p‰‰t‰‰n. "Ei, ‰iti, eih‰n se ole mahdollista..." "Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella ... syksyll‰ ... noin marraskuussa ... silloin kohtasitte toisenne..." Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pel‰styneen‰. "Mutta, ‰iti, oletko kaukon‰kij‰?" "ƒidit ovat aina kaukon‰kijˆit‰", vastasi Ester hymyillen, "voisin sanoa sinulle, miss‰ kirjeess‰ ensi kerran ik‰‰nkuin kuulin vieraitten s‰velten huminaa. Tunsin sen sit‰ paitsi omituisena takaa-ajavana ep‰soinnun tunteena... Muista, rakas poikani, ett‰ niin luja on side v‰lill‰mme, ett‰ vaikka menisit maailman ‰‰riin, ei aika eik‰ paikka voisi est‰‰ minua aina syd‰mess‰ni tuntemasta, mitk‰ ilot ja surut sinun syd‰nt‰si kohtaavat..." Sven ei vastannut; h‰nen katseessaan v‰l‰hti kostea kiilto, h‰n nosti ‰idin k‰den huulilleen ja istui hetken nojaten p‰‰t‰‰n h‰nen syliins‰... Sitten nousi h‰n nopeasti, suuteli ‰iti‰ viel‰ kerran, otti tuolin ja istuutui h‰nen viereens‰, k‰si ‰idin tuolin selk‰nojalla. "Nyt, ‰iti, saat kuulla 'sadun syd‰men'; n‰m‰ olivat vain johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun p‰‰sin irti _h‰nest‰_, tapahtui minussa raju mullistus. En tied‰, ymm‰rr‰tkˆ minua oikein -- mutta totta kai, sill‰ sin‰h‰n ymm‰rr‰t kaikki -- niin, ymm‰rr‰tkˆ minua, kun sanon, ett‰ h‰nen persoonallisuutensa, huolimatta vastarinnastani h‰nen koko el‰m‰nkatsomuksensa suhteen, kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimitt‰‰ falkensternil‰isiksi vesoiksi ... ymm‰rr‰tkˆ minua? "T‰ydelleen", vastasi Ester ja hymyili. "No niin, kun p‰‰sin vapaaksi, silloin heitt‰ysin olentoni koko voimalla sen kimppuun, mit‰ h‰n oli minussa nostanut ilmoille ja revin sen kappaleiksi kuin ‰rsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan -- joskus illasta aamuun, -- laiminlˆin muut opinnot, k‰vin tyˆv‰enkokouksissa ja jouduin yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan, halveksivasti lausuen: 'yltiˆp‰‰t!' Tuolla mielell‰ ollessani sattui minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko el‰m‰‰ni. Kerron sen. Oli muuan p‰iv‰ kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua' kev‰tjuhlaa. Olin l‰htenyt k‰velylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierell‰ olisi ollut lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta p‰‰st‰ eteenp‰in liejussa. Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyl‰inen tyˆmies, joka myˆs k‰veli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa n‰in, kuka oli tulossa, tunsin h‰net ylioppilasten ja tyˆmiesten yhteisist‰ kokouksista; h‰n on keski-ik‰inen, harmaahiuksinen mies, useamman kunnon pojan is‰ -- heid‰tkin tunnen -- eritt‰in kunnioitettava ja kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet menn‰ sill‰ toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni h‰nen menn‰ sivuitseni; mutta en enn‰tt‰nyt, h‰nen vaistonsa antaa tiet‰ ja alentua oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyv‰n matkan p‰‰ss‰ astui h‰n alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehd‰ mit‰‰n est‰‰kseni h‰nt‰, mutta kun kohtasimme, pys‰hdyin ja nostin h‰nelle lakkiani. H‰n tunsi minut, tervehti hymyll‰, joka minusta tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenp‰in loassa, kunnes h‰n j‰lleen voi p‰‰st‰ kuivalle olematta minun tiell‰ni. Mutta kun olimme j‰tt‰neet toisemme sel‰n taa ja min‰ ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mik‰ sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, ‰iti, itkin ajatellessani el‰m‰n kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka keng‰nrihmoja en ole kelvollinen aukaisemaan, on t‰ytymys astua alas lokaan kaksikymmenvuotiaan poikanulikan t‰hden, siksi ett‰ -- niin, miksi? Siksi, ett‰ h‰n on 'ainoastaan' kelpo tyˆmies, joka on kasvattanut kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyˆdyksi, ja min‰ -- min‰ olen sallinut antaa itselleni el‰m‰n ja sitte kulkeutunut sen l‰pi ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli h‰nen kumarruttava edess‰ni ja v‰istytt‰v‰... Sin‰ hetken‰, ‰iti, n‰in koko t‰m‰n el‰m‰n v‰‰ryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sin‰ hetken‰ opin tuntemaan itseni ja mit‰ Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten viel‰ virratessa, omistavani el‰m‰ni tyˆmiesten asialle ja sille pyrinnˆlle, joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta _tyˆmiehin‰_ ja opettaa ihmisi‰ ymm‰rt‰m‰‰n, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mit‰‰n merkityst‰, vaan ett‰ kaikki riippuu siit‰, _miten_ me teht‰v‰mme suoritamme, ja ett'ei maan p‰‰ll‰ ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisi‰ toistemme suhteen, ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siit‰, istunko kuninkaan neuvospˆyd‰n ‰‰ress‰ vaiko muuraan taloa... Katsos, ‰iti, sin‰ hetken‰ sattui meid‰n suvussamme jotain merkillist‰ -- se t‰ytettiin, mik‰ oli t‰ytetyksi tuleva, falkensternil‰inen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi aines, joka t‰st‰ l‰htein on oleva sukumme voima, n‰ki p‰iv‰nvalon... Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni rynt‰siv‰t, olleet murskata minut... Niin, olihan se v‰h‰n omituinen juttu ... ehk‰ on niit‰, joiden silmiss‰ n‰ytt‰‰ ainoastaan naurettavalta, ett‰ nuori ylioppilas itkee siksi, ett‰ tyˆmies on v‰istynyt h‰nen tielt‰‰n, mutta h‰nest‰ sanon samaa kuin Andersen sadussaan: 'h‰n menkˆˆn ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!' Tied‰n kaikessa tapauksessa, ett‰ _sin‰_ minua ymm‰rr‰t -- sin‰ ymm‰rr‰t, ett‰ se hetki oli minulle teht‰v‰‰ni pyhittymisen hetki!" "Niin, rakkahani, ymm‰rr‰n sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester hell‰sti, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon pyhittymiseen." "Kiitos!" Sven suuteli h‰nen k‰tt‰‰n ja jatkoi: "Nyt tied‰t, mill‰ mielell‰ olin kev‰tjuhlan l‰hetess‰. Sieluni kaikki kielet olivat niin kire‰ss‰ j‰nteess‰, ett'ei ollut vaikea saada niit‰ soimaan 'sturm und drang' s‰veli‰... Ihana ilma, paisuvat ummut ja tanssivat kev‰tpurot tekiv‰t myˆs voitavansa huumatakseen mieleni... Kev‰‰n ja nuoruuden hurma virtasi tulena veress‰ni, tunsin itsess‰ni rynnist‰v‰‰ voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja alhaisuuden lohik‰‰rmeit‰... Muistatko Bjˆrnsonin ihanaa runoa: "Into nuor', into nuor' on kuin kotka ilmojen, taiston-, saaliinhimoinen, kukkuloille halu sen! Veri nuor', veri nuor' meret halkoo hˆyryn‰, virrat, j‰‰tkin tiell‰ns‰ murskaa, mieli hymyss‰!" "Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina p‰ivin‰... Ja sitte, ‰iti, olet antanut minulle vaarallisen perinnˆn, sen lahjan, ett‰ kaikki syd‰met heti aukenevat minulle selki sel‰lleen, ett‰ myˆt‰tnntoisuus ja rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. El‰m‰ huumaa, tuntuu kuin olisi sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa h‰ik‰ilem‰tt‰ ilmi kaiken, mit‰ se ajattelee ja tuntee, varmana siit‰, ett‰ ihmiset antavat sille anteeksi sen, mit‰ eiv‰t anna anteeksi el‰m‰n lapsipuolille... Siin‰ piilee vaara..." "Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, ett‰ voit vaaran v‰ltt‰‰; se pieni seikka, ett‰ silm‰si on keksinyt tuon hemmotellun lapsen, auttaa sinua sit‰ kurittamaan..." "Olet oikeassa, ‰iti; kyll‰ minua on pienet rautasuitsetkin pitelem‰ss‰, ja ne ovat myˆs sinun perintˆ‰si. Villej‰ varsojani vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja h‰n kai on est‰v‰ niit‰ karkaamasta liian huimasti eteenp‰in... No ... sitte l‰hestyi tuo onneton p‰iv‰ -- oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se viel‰ huumaustamme lis‰si. Lˆysin yst‰vi‰ kaikkialla, ajatusten ja mielipiteitten vaihto oli vilkas ... seurustelin aamusta iltaan, pohdin kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko el‰m‰ ollut kuin yksi ainoa ihana, aurinkoinen p‰iv‰. Sitte -- niin, ‰iti, tahdon tehd‰ rehellisen tunnustuksen, min‰ olin liiaksi lasia kilistellyt silloin, kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mit‰ sanoin enk‰ liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sill‰ ... niin, k‰ytt‰‰kseni liev‰‰ lausetapaa ... kyll‰ ne eiv‰t juuri olleet lojaalisia. Joissakin sanomalehdiss‰ sanottiin, ett‰ puheeni oli verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, ett‰ minun yliopistosta erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin, tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken voitavani sovittaakseni vikani --- olen kiert‰nyt kaikkien asianomaisten luona ja nˆyr‰sti pyyt‰nyt anteeksi -- tuomioni julistamisen _j‰lkeen_ -- ennen sit‰ en voinut enk‰ liioin tahtonut..." Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre oli Svenille omainen!... "Ja mit‰ sanoivat 'asianomaiset'?" "Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat syd‰mest‰‰n anteeksi, sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silm‰lasejaan ja piteli sangen pahoin nen‰‰ns‰ koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen kertaan, miksi en ollut pyyt‰nyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen... Min‰ vastasin, ett'en ollut _tahtonut_ pyyt‰‰ anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu. H‰n katsoi minuun hieman kummastuneena, h‰n ei oikein n‰ytt‰nyt ymm‰rt‰v‰n minua, tuo kunnon ukko... Mutta katsos, ‰iti, pyysin anteeksi, koska olen mielest‰ni osottanut sopimatonta k‰ytˆst‰ ja puuttuvaa el‰m‰nymm‰rryst‰, mutta -- min‰ en kadu. Sit‰ _kannattaa_ muistella, ett‰ kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydess‰‰n, muuta tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta, pysyv‰t el‰m‰n syvimpin‰ totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys, vapaus... Tied‰n rikkoneeni, mutta mieluummin sit‰ rikostani muistan kuin monia niin sanottuja ansioita... Ymm‰rr‰tkˆ?" H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰‰n tukkaansa ja silmiss‰ kimmelsi haaveellinen loiste. "Niin, poikani, ymm‰rr‰n sinut -- ehk‰p‰ liiankin hyvin. N‰etkˆs, Sven, minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syyp‰‰ hairahdukseesi; minun mets‰linnunluontoni kai sinussa tulee esiin. Min‰h‰n olen aina niin v‰h‰n v‰litt‰nyt ulkonaisista eduista, joihin muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti asettunut kaikellaista sellaista vastaan, mink‰ 'yleinen mielipide' joko hyv‰ksyi tai hylk‰si. Siin‰h‰n juuri oli is‰n kova koettelemus, ett'en piitannut h‰nen nimest‰‰n enk‰ rahoistaan; h‰nest‰ olin kiitt‰m‰tˆn, kun en ymm‰rt‰nyt, mit‰ uhrauksia h‰n oli tehnyt t‰hteni ... mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde kaikki kaikessa... Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niink‰‰n paljon rikkonut minua vastaan, minun pit‰isi ehk‰ suorastaan olla enemm‰n pahoillani kuin olen... Mutta is‰n on niin toista -- h‰nest‰ on h‰nen nimens‰ saanut tahran ... is‰ rukka..." "Niin, min‰ tied‰n, min‰ tied‰n", keskeytti Sven hiukan hajamielisen‰, "tied‰n tuottaneeni is‰lle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sit‰ niin hyvin kuin voin. Ja nyt, ‰iti", jatkoi h‰n vilkkaammin, "olen kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen onnistunut siit‰ pid‰tt‰m‰‰n itselleni. Sill‰ oikeastaanhan tied‰n niin v‰h‰n omasta itsest‰ni -- ja viel‰ v‰hemm‰n el‰m‰st‰. Minusta tuntuu vain silt‰, ett‰ se on edess‰ni niin suurena, niin ihmeellisen‰, niin ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon. Muistatko, ett‰ pienen‰ minulla oli tapana sanoa, ett‰ Guckalla oli saturasia, jonka h‰n joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt el‰m‰ -- se on suuri saturasia, ja sen vieress‰ istuu salaper‰inen kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisist‰ asioista... Niin, ‰iti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas el‰m‰ on edess‰ -- kaikkine _taisteluineen_..." Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat h‰nen silmiins‰; tuo vahva usko el‰m‰‰n, nuo hohtavat kev‰tunelmat t‰yttiv‰t h‰net hartaudentunteella, joka meid‰t valtaa n‰hdess‰mme nuorison totisuus otsallaan, uhma huulillaan ja etsiv‰, kaukon‰kˆinen, kaihoisa katse silm‰ss‰‰n... Hetken hiljaisuuden j‰lkeen h‰n virkkoi, hyv‰ilev‰isesti silitt‰ess‰‰n k‰dell‰‰n Svenin p‰‰t‰: "Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko viel‰ osannet lausua pienen runosi mets‰st‰ samoin hurskain tuntein kuin ennen?" Svenin ilme muuttui ja silm‰in v‰liin muodostui pieni ryppy, joka sai h‰net muistuttamaan is‰‰ns‰. "Ymm‰rr‰n, mit‰ tarkotat, ‰iti, ja sanon vilpittˆm‰sti, ett‰ hiukan eroa on ehk‰ olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu meihin ja heitt‰‰ ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme... Mutta yhden asian voin sanoa, ‰iti, nimitt‰in, ett‰ tunnen, ett‰ noista suurista kysymyksist‰: 'mist‰ ja mihin?' 'kuka on H‰n? mit‰ H‰n tahtoo!' niist‰ emme p‰‰se erilleen. Kuinka niit‰ koetammekin kiert‰‰, jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen t‰ytyy ennemmin tai myˆhemmin tarttua niihin k‰siksi. Ja tahdon sanoa sinulle myˆs, ett'en maailmanhistoriassa tied‰ mit‰‰n niin ihanaa kuin Kristus... Usein mietiskelless‰ni -- ja min‰ mietiskelen paljon, paljon -- kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylh‰isess‰, yksinkertaisessa majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'... Ja ‰iti, olen pit‰nyt sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten rukoilen usein, usein: 'ƒl‰ hylk‰‰ minua, Jumala, vaan salli minun palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'" "Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin syd‰melleen, "se rukous _on_ jo kuultu. ƒl‰ v‰sy rukoilemasta, niin kerran kaikki el‰m‰n arvotukset sinulle selvi‰v‰t!" -- -- -- Kahdessa tunnissa ei enn‰tet‰ paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne ovat vier‰ht‰neet, j‰tt‰v‰t ne j‰lkeens‰ ajattomuudentunteen, ij‰isyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lent‰neet niiden mielest‰, jotka pitk‰n eron tai surullisten el‰m‰ntapahtumain j‰lkeen taas ovat lˆyt‰neet toisensa. Ester ja Sven s‰ps‰htiv‰t molemmat l‰htˆkellon hel‰hdyst‰, kuin olisivat unesta her‰nneet. "Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan t‰h‰n istuimme!" "Kyll‰, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myˆs varmaa", vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myˆh‰sty." Sven auttoi Esterin ylle, ker‰si matkakapineensa ja maksoi velkansa, jonka j‰lkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyviss‰ ajoin enn‰tt‰‰kseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heid‰t kotikaupunkiin. Asemalla olivat vaunut ajajoineen sek‰ yksi palvelijoista vastassa. Bengt oli siis ymm‰rt‰nyt Esterin l‰hteneen Sveni‰ kohtaamaan, sill‰ Svenin vuoksi h‰n ei olisi antanut valjastaa hevosia. Kun he tulivat kotiin, n‰ytti melkein silt‰, kuin olisi asunto ollut autio; Bengti‰ ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat vastassa ja tervehtiv‰t pel‰styksensekaisella kunnioituksella, niinkuin Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen tapaan l‰hesty‰. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; h‰n tervehti iloisesti ja yst‰v‰llisesti ja pyˆr‰hytti Guckaa ymp‰ri, niinkuin ennenkin. Pel‰stynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi sijaa s‰teilev‰n tyytyv‰iselle hymylle. Jumalan kiitos, he eiv‰t olleet sent‰‰n kyenneet poikaa kovin pahasti pitelem‰‰n, nuo oppineet peikot, reipas ja iloinen ja kaunis h‰n yh‰ oli, heid‰n uhallaankin! Sven meni heti is‰ns‰ luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja kuunteli, mutta ei erottanut ‰‰nt‰k‰‰n, ei liikett‰k‰‰n huoneesta; kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siell‰ olisi ollut ainoatakaan ihmist‰. Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui h‰nen syd‰melleen ja h‰n kiiruhti pois omaan huoneeseensa, t‰n‰ odotuksen hetken‰ ajatuksineen, rukouksineen ymp‰rˆid‰kseen niit‰ kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa. XIX. Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui t‰m‰ lepotuolissaan asennossa, joka ilmaisi sek‰ sielun ett‰ ruumiin v‰symyst‰. H‰n ei noussut pojan astuissa sis‰‰n, kohotti vain p‰‰t‰‰n ja loi Sveniin hetkiseksi katseen, joka vihlaisi t‰m‰n syd‰nt‰. Niin, h‰n oli muuttunut n‰in‰ viikkoina, h‰n oli vanhennut ja kuin rappeutunut... Ja siihen oli h‰nen oma poikansa syyp‰‰... Svenin sielussa syntyi ik‰‰nkuin katumuksen ja itsesyytˆsten aallokko, nyyhkytys v‰‰nsi h‰nen kasvonsa, h‰n syˆksyi is‰ns‰ luo, tarttui h‰nen k‰teens‰ ja huudahti: "Anna anteeksi, rakas is‰! Voitko antaa anteeksi minulle?" Bengt tyˆnsi Svenin luotaan, tosin ei ep‰yst‰v‰llisesti, mutta sama v‰synyt ilme kasvoissaan. "Sin‰ olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi h‰n viimein. "Niin, is‰, tied‰n rikkoneeni", vastasi Sven nˆyr‰sti, "tied‰n tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmiss‰. Mutta Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan el‰‰, toivon kerran tuottavani kunniaa sinulle, is‰..." "Min‰ _toivoin_ sit‰", vastasi Bengt, lyhyesti. "Et saa sanoa niin, is‰", huudahti Sven, "et saa ep‰ill‰ minua! Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden..." "Osota ensin, ett‰ sinussa, on hyv‰‰ tahtoa, niin tahdon luottaa sinuun..." "Se ei ole luottamusta, se, is‰! Luottamuksensa tulee aina ensin antaa." "En voi viel‰ luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itsell‰ni olleen niin paljon voimaa kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, ett‰ olin leikkinyt piilosta oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sit‰ mahdottomuutta, ett‰ _minun_ poikani erotettaisiin yliopistosta. Tied‰n, ett‰ kaikessa, mit‰ tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja ett‰ H‰n viimein on johtava kaikki hyv‰‰n loppuun; mutta, poikani, min‰ en voi viel‰ sit‰ tuntea. Sin‰ olet lyˆnyt minut rammaksi, Sven, myˆs uskoni Jumalaan; kun sen j‰lleen lˆyd‰n, kun taas tunnen itseni H‰nen tottelevaiseksi, nˆyr‰ksi lapsekseen, ja siihen _olen_ kerran p‰‰sev‰ -- silloin tulee kyll‰ myˆs meid‰nkin v‰limme hyv‰ksi..." "Etkˆ tahdo siis antaa anteeksi, is‰?" huudahti Sven kiihke‰n liikutuksen vallassa. Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeell‰. Taas s‰r‰hti Svenin syd‰mess‰, kun h‰n n‰ki is‰n v‰syneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja notkea se oli vain pari kuukautta sitten. "Kyll‰, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille k‰tens‰, "syd‰mest‰ni annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi minulle, suurimmalle syntisist‰. Mutta siit‰ kaikesta, mik‰ ilon ja uskon ja toivon nime‰ kantaa, siit‰ en ole viel‰ saanut kiinni... Mutta tottahan selvinnee ... ‰lk‰‰mme en‰‰ puhuko t‰st‰... J‰‰t kai nyt kotiin joksikin aikaa, niin ett‰ saamme sitten suunnitella l‰himm‰n tulevaisuutesi..." H‰n nyyk‰ytti pariin kertaan p‰‰t‰‰n, yst‰v‰llisesti, mutta samalla surumielisesti ja v‰syneesti hymyten. Sitte meni h‰n kirjotuspˆyt‰ns‰ ‰‰reen eik‰ n‰ytt‰nyt en‰‰ panevan huomiota Sveniin. Kun Sven tuli Esterin luo, oli h‰n aivan ep‰toivoisen n‰kˆinen. "Niin, ‰iti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti h‰n, "is‰ otti asian, kuin olisi se ollut murhen‰ytelm‰, oikea perheonnettomuus, h‰n kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, ett‰ olin lyˆnyt h‰net rammaksi, ett‰ h‰n on murtunut mies, enk‰ tied‰, mit‰ kaikkea kauheaa." "Niin, is‰ _voi_ kiihty‰, kun h‰n on traagillisella tuulellaan", vastasi Ester puoliksi hymyillen. "Niin voikin, totta tosiaan. Enh‰n min‰ Herran nimess‰ liene tehnyt mit‰‰n huonoa tekoa enk‰ liene h‰v‰issyt nime‰mme, siksi, ett'en ole niin aivan asioissa pysynyt!..." "Et, poikani, huonoon tekoon et ole syyp‰‰, tied‰t, ett'ei kukaan niin arvele, kaikkein v‰hinten is‰. Mutta sin‰ tied‰t kyll‰ myˆskin, ett'ei ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja ett‰ monen silmiss‰ on t‰m‰ tapahtuma meille h‰pe‰ksi. Eiv‰t kaikki ole niin v‰li‰pit‰m‰ttˆmi‰ maailman tuomiosta, kuin sin‰ ja min‰. Mit‰ luulet koko suvun, mit‰ luulet ylh‰isten, ylpeitten t‰tien sanovan?" "No, sen nyt aivan selv‰sti n‰en edess‰ni", sanoi Sven nauraen, "varsinkin voin kuvailla mieless‰ni, milt‰ he n‰ytt‰v‰t, kun min‰, kelvoton kappale, kerran astun heid‰n eteens‰, jos he edes koskaan tahtonevat minua en‰‰ n‰hd‰..." "Niin, is‰ sai eilen kirjeen Helena t‰dilt‰, ja voin sinulle vakuuttaa, ett‰ h‰nen silmiss‰‰n oli juttu perhen‰ytelm‰ synkint‰ lajia... No niin, eth‰n silloin voine vaatia, ett'ei se is‰st‰ tunnu vaikealta. Olet koskettanut is‰n arimpaan kohtaan: h‰nen isilt‰ perittyyn sukuylpeyteens‰. Is‰ rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua, sattunut..." Sven kohautti olkap‰it‰‰n. "Miss‰ sitten on kristillinen nˆyryys?" kysyi h‰n ivallisesti. "Miss‰kˆ se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, miss‰ sit‰ _ei_ ole: meiss‰ itsess‰mme; sit‰ ei ole keness‰k‰‰n meist‰. Ole varma siit‰, ett‰ ylpeytt‰ voi piill‰ sinunkin korskassa v‰linpit‰m‰ttˆmyydess‰si ihmisten arvosteluista. Nˆyryytt‰, todellista nˆyryytt‰ on vain _yhdess‰_, H‰ness‰, joka taisi antaa itsest‰ns‰ tuon ihmeellisen todistuksen: 'min‰ olen sive‰ ja nˆyr‰ syd‰mest‰'. Ainoastaan h‰nelt‰ voi kova, kapinallinen syd‰memme oppia nˆyryytt‰. Ja voit olla varma, ett‰ is‰ sit‰ H‰nen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon taistelua, paljon syd‰men seurustelua nˆyryyden Herran kanssa vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua H‰nelle. Ja meid‰n, joilla ei ehk‰ ole niin kovaa taistelua kestett‰v‰n‰ intohimojamme vastaan, meid‰n ei pid‰ tuomita ankarasti sit‰, jonka voitto kerran on oleva myˆs ihanampi kuin muiden, niinkuin h‰nen taistelunsakin oli vaikeampi..." "Niin, olet oikeassa, rakas ‰iti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo tuomita is‰‰, Jumala minulle anteeksi antakoon, enh‰n ole tuottanut is‰lle muuta kuin huolta eik‰ h‰n ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa sanaa..." Nyt seurasi p‰ivi‰, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia. Bengt ei ollut ep‰yst‰v‰llinen Svenille, pikemmin p‰invastoin, mutta h‰n oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun h‰n k‰vi kovaa sieluntaistelua, heitt‰ysi h‰n tyˆhˆn ja etsi yksin‰isyytt‰. Usein matkusti h‰n varhain aamup‰iv‰ll‰ VÂngaan, jossa viipyi koko p‰iv‰n, ja iltaisin l‰ksi h‰n joskus pitkille k‰velyretkille, omat ajatuksensa ainoana seuranaan. Mit‰ Sveniin tulee, oli h‰net vallannut runokuume ja h‰n istui milt'ei kaiket p‰iv‰t kirjotuspˆyt‰ns‰ ‰‰ress‰. H‰nell‰ oli muutamia huoneita kolmannessa kerrassa, minne Ester oli j‰rjest‰nyt h‰nelle pienen asunnon, josta oli kaunis n‰kˆala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta sisustusta valitessaan oli h‰n etsinyt juuri niit‰ muotoja ja v‰rej‰, jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan ymp‰rill‰‰n hivelev‰‰ hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden j‰lkeen, h‰n nautti p‰iv‰npaisteisesta, kimmelt‰v‰st‰ merenlahdesta, joka levisi h‰nen ikkunansa edess‰; mutta enin h‰n nautti, kun h‰n kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilev‰t kasvot kurkistivat h‰nen olkansa takaa ja hell‰t, ‰idink‰det lempe‰ll‰ v‰kivallalla riistiv‰t h‰net kirjotuspˆyd‰n ‰‰rest‰ saadakseen h‰net aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lep‰‰m‰‰n. Ajatukset nousivat h‰nen sielustaan niin selvin‰ ja el‰vin‰, h‰nest‰ tuntui, ettei kirjottaminen koskaan ollut k‰ynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto is‰n ja h‰nen v‰lisest‰‰n ep‰soinuusta oli vain kuin ‰kki‰ kohoovan ja yht‰ ‰kki‰ haihtuvan pilvenhattaran varjo. V‰list‰ laski h‰n kyn‰n syrj‰‰n, nojasi p‰‰t‰ k‰teens‰ ja katseli uneksien meren yli. "Minun pit‰isi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli h‰n; "sit‰, mit‰ on tapahtunut, pit‰‰ moni, viel‰p‰ oma is‰nikin, h‰pe‰n‰!... Ja silloin istun min‰ t‰ss‰ ja tunnen itseni vain onnelliseksi... Mutta en tosiaankaan voi sit‰ auttaa ... min‰ olen kai jollain lailla vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen... Kuinkahan oppisin edes olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsens‰ kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eiv‰t v‰lit‰ v‰h‰‰k‰‰n?" H‰n pudisti p‰‰t‰‰n ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka kuitenkin katosi yht‰ nopeasti kuin hattarain varjot h‰nen ajatuksistaan. V‰list‰, kun Ester tuli h‰nen luokseen, luki h‰n ‰‰neen, mit‰ oli kirjottanut; ei h‰n kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta, v‰list‰ t‰ytyi h‰nen kuulla ankaria arvosteluja, jotka h‰n kuitenkin aina otti lapsellisella hyv‰ns‰vyisyydell‰ vastaan. "No, aiotko julaista t‰m‰n?" kysyi Ester kerran pitemm‰lt‰ kuultuaan. Sven katseli miettien eteens‰. "En tied‰", sanoi h‰n viimein, "se on kyll‰ hyvin ep‰kyps‰‰, vaikka _min‰_ tietysti olen siihen ihastunut. Sit‰ paitsi, ‰iti, minulta puuttuu vallan er‰s kiihotin, joka on kirjailijalle v‰ltt‰m‰tˆn -- minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yht‰ yhdentekev‰ kuin heid‰n moitteensa..." "Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydelt‰, Sven; jos olisit v‰hemm‰n varma vallotuskyvyst‰si, et olisi myˆsk‰‰n niin suurisanainen..." "Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyv‰ntahtoista ja samalla hieman uhkamielist‰ hymy‰, "mutta t‰llaisenani ei minussa tosiaankaan ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon puhua heille, eritt‰inkin muutamille m‰‰r‰tyille, tahdon sanoillani her‰tt‰‰ v‰ittely‰ ja h‰iriˆt‰. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja sitte l‰hett‰‰ sen juuri sinne, miss‰ haluan sen nostavan vanhaa pˆly‰ ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain iloakin pit‰nee olla falkensternil‰isist‰ miljoonista..." "Sin‰p‰ olet soma, Sven; k‰sittelet is‰n rahoja, kuin olisivat ne omiasi..." Sven nousi. "Niin, tied‰tkˆ, ‰iti, teen mielest‰ni is‰lle todellisen palveluksen, kun autan h‰nt‰ hiukan iskem‰‰n rahakirstujensa suonta..." "Sit‰ ei sinun tarvitse tehd‰, sen palveluksen tekev‰t h‰nelle jo tarpeeksi monet. Eik‰ sinun liioin tarvitse pel‰t‰, ett‰ is‰ kitsastelee. Tied‰n kertoa sinulle, ett‰ h‰n panee menem‰‰n kaikki vuotuiset tulonsa ja viel‰ enemm‰nkin..." Sven nyyk‰ytti hyv‰ksyv‰sti p‰‰t‰‰n. "Se on ilahuttavaa kuulla, ‰iti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen t‰ytyy ulos maailmaan ... ulos ... ulos ... silloin niist‰ tulee raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden el‰m‰‰n; muutoin tulee niist‰ m‰t‰paiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkytt‰v‰t kokonaisia perheit‰. Tied‰tkˆ, mit‰ aion tehd‰, kun saan perintˆni -- joll'ei is‰ tee minua perinnˆttˆm‰ksi, johon h‰nell‰ kyll‰ on paljon syyt‰...?" "En, mutta luulenpa, ett'et anna sen j‰‰d‰ kassakaappeihin..." "Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan -- sirottaa sen el‰m‰‰synnytt‰viksi siemeniksi... Lapsilleni -- jos nain ja saan lapsia, ei pid‰ j‰‰d‰ muuta perintˆ‰ kuin hyv‰ kasvatus ja niin paljon rahaa, ett‰ voivat alkaa jotakin ammattia." "Oh, Sven, _niinkˆ_ pitk‰lle aiot menn‰..." "Niin, juuri niin pitk‰lle, ‰iti!... Luuletko sin‰, ett‰ ihmiset tekev‰t mink‰‰n palveluksen lapsilleen antamalla heid‰n peri‰ rahoja? Ei, heid‰n pit‰‰ peri‰ tyˆkyky‰ ja el‰m‰nhalua ja rohkeutta murtaa tiens‰, ja rahat vain ovat esteen‰ ja s‰rkev‰t tuon kaiken. Terveess‰ kˆyhyydess‰ piilee el‰m‰nkyky‰ -- tied‰tkˆ, miksi olen sellainen kuin olen? Siksi, ett‰ olen sinun poikasi, siksi, ett‰ olen sinulta perinyt kˆyhyyden el‰m‰nvoimaa... Kerron sinulle jotain, ‰iti, mutta sinun t‰ytyy luvata, ett‰ se j‰‰ meid‰n salaisuudeksemme, niinkuin sadut pyh‰st‰ Genovevasta ja pikku laululintusesta... Minusta tulee kerran Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!..." H‰n nousi ja silm‰t loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina. Esterist‰ tuntui, kuin olisi h‰n tuota katsetta verhoavan hohteen l‰pi n‰hnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mit‰ h‰n n‰ki, oli puhdasta kuin kirkkain kristalli... "Sin‰ et tied‰, kuka on Crossley, ‰iti", jatkoi Sven innokkaana, "h‰n oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston kˆyh‰listˆlle. Niin aion min‰kin tehd‰; Krokenin varsilla Hemsjˆss‰, miss‰ vallitsee niin suuri kˆyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne laitatan puiston ja siell‰ saa kansa virkist‰‰ mielt‰‰n soitolla ja leikeill‰. Sitte rakennutan uudelleen tyˆv‰en asunnot, nuo rumat hˆkkelit, ja niiden sijaan laitatan _kodit_ tyˆmiehilleni, oman tuvan puutarhoineen jokaiselle. Min‰ poistan rumuuden heid‰n el‰m‰st‰‰n, opetan heit‰ rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heid‰n arkiel‰m‰‰ns‰. Uskon, ett‰ sellaisissa oloissa voi kehitty‰ paremmaksi ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ymp‰rˆim‰, niinkuin nyt tyˆmiehet..." "Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyv‰lt‰", sanoi Ester hymyillen, "toivon, ett‰ saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta siihen tarvitaan kyll‰ rahaa ... parasta lie, ett‰ is‰ alkaa s‰‰st‰‰ sinua varten..." H‰n nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi h‰neen. "Voi, sit‰ ei ole tarvis, ‰iti -- jos is‰ tahtoo ryhty‰ n‰yttelem‰‰n aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sit‰ mieluisempi minulle! Kuta ennemmin, sit‰ parempi!..." Mutta, p‰iv‰t vieriv‰t ilman ett‰ Bengt ja Sven olivat joutuneet l‰hempiin puheisiin. Sven istui yh‰ huoneessaan ja kirjotteli, k‰veli Esterin kanssa, k‰vi tapaamassa vanhoja yst‰vi‰ ja n‰ytti viihtyv‰n eritt‰in hyvin; mutta Bengtin otsalla lep‰si yh‰ pilvi, joka osotti, ett'ei h‰n viel‰ ollut p‰‰ssyt sopusointuun oman itsens‰ kanssa. "Bengt", virkkoi Ester er‰‰n‰ iltana, kun he sanoivat toisilleen hyv‰‰ yˆt‰, "sin‰ et saa tuolla tavoin surra sit‰, mik‰ on tapahtunut; en usko, ett‰ se on oikein, luulen, ett‰ se on kiitt‰m‰tˆnt‰ Jumalaa kohtaan. Ajattele, mik‰ sanomaton onni on, ett‰ saimme poikamme takaisin yht‰ puhtaana ja jalona kuin h‰net j‰timme! Olihan tuo juttu ik‰v‰, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siin‰ enin k‰rsinyt!..." "Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen n‰kˆisen‰, "sin‰ olet oikeassa, enk‰ min‰ sit‰ surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja kasvanut umpeen!..." Ester loi h‰neen kysyv‰n katseen. "Suren itse‰ni, Ester", vastasi h‰n ja h‰nen katseensa synkistyi, "suren kurjaa, syntist‰ syd‰nt‰ni. Voi, ihminen ei tunne itse‰‰n, ennenkuin h‰n on tullut el‰m‰n taistelussa koetelluksi; silloin vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme n‰hd‰, mit‰ ne k‰tkev‰t helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen h‰m‰h‰kinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen t‰ytyy s‰rky‰. Olin silmiss‰ni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt mit‰‰n pelastaakseni Sveni‰ ja meit‰ kaikkia erottamisen h‰pe‰st‰, vaan ett‰ tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun H‰n teki sen, mutta oman tahtonsa mukaan eik‰ minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut alleen kuin vaivaisen k‰‰piˆn, silloin huomasin, ett‰ vapauden sijasta olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sin‰ mahtava, ihmeellinen N‰kym‰tˆn!" lis‰si h‰n, pannen k‰tens‰ ristiin kiihke‰n liikutuksen vallassa, "kuinka sin‰ aina lopuksi masennat meid‰t sinun kanssasi riidelless‰mme, kuinka ymm‰rr‰t osua juuri kupeittemme arimpaan kohtaan ja teet meid‰t koko el‰m‰ksemme ontuviksi, sinun k‰tesi j‰lke‰ kantaviksi!..." Mutta er‰‰n‰ iltap‰iv‰n‰, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi Bengt ‰kki‰ hetkisen vaitiolon j‰lkeen: "Niin, ehk‰ nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven. Oikeastaan ei kai en‰‰ k‰yne juuri p‰ins‰, ett‰ kuljeksit t‰‰ll‰ mit‰‰n tekem‰tt‰. Mihin olet itse ajatellut ryhty‰ ensi tilassa?..." Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli is‰n luo. "Olen ajatellut", alkoi h‰n ep‰rˆiden, "jos sinulla, is‰, ei ole mit‰‰n sit‰ vastaan ... min‰ ja onnettomuustoverini, Max Strˆmer, olemme sopineet ulkomaanmatkasta ... se on, h‰nh‰n on kˆyh‰ poika, mutta ajattelin ... se on, toivon, ett‰ olisit niin hyv‰, is‰, ja maksaisit h‰nen matkansa ... aiomme asettua Oxfordiin t‰ksi vuodeksi, kunnes rangaistusaikamme on lopussa..." Bengt ei heti vastannut; h‰n kohautti vain olkap‰it‰‰n ja siveli pari kertaa k‰dell‰‰n partaansa. "En juuri tied‰, lieneekˆ oikein viisasta p‰‰st‰‰ kaksi tuollaista, rajup‰‰t‰ yhdess‰ ulos maailmaan... Silloin varmaan syntyy taas uusia, juttuja Oxfordissa..." "Etkˆ siis tahdo uskoa minuun, is‰?" huudahti Sven kiivaasti. "En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrk‰n kiihke‰ll‰ ‰‰nell‰. "Mutta olethan antanut minulle anteeksi?" "Olen, poikani, olen antanut anteeksi syd‰mest‰ni, t‰ydelleen. ƒlk‰‰mme en‰‰ puhuko siit‰, mennyt on unohdettu -- nyt on meid‰n ajateltava tulevaisuutta..." "Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien k‰tens‰ h‰nen olalleen, "sin‰ _et_ ole antanut anteeksi, sill‰ anteeksianto ei ole vain unohdusta, se on myˆs luottamusta ja halua luottamuksensa kautta nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, ett‰ kerran ennen olen sinulle n‰m‰ samat sanat lausunut?" Bengt nousi kiivaasti. "Muistatko sit‰ hetke‰, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi h‰nt‰ silmiin; "silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi el‰‰, ja min‰ luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna nyt, mit‰ silloin sait!" Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin v‰risev‰ valonv‰lk‰hdys. H‰n laski k‰tens‰ Esterin vyˆt‰isille ja painoi h‰net itse‰‰n vasten, mutta ei kiihke‰sti ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn, vaan sanomattomalla, l‰mpim‰ll‰ hellyydell‰, niinkuin silloin syleill‰‰n, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi, erottamattomiksi. "L‰hde, rakas poikani", sanoi h‰n vapisevin ‰‰nin, "l‰hde, minne tahdot ja haluat. Luotan sinuun, tied‰n, ett'et t‰st‰ l‰htein koskaan tuota minulle muuta kuin vain iloa ... siksi..." -- h‰n kumartui Esterin yli ja lis‰si katseella, johon k‰tkeysi kokonaisen el‰m‰n kiitos ja tunnustus: "siksi, ett‰ olet _h‰nen_ poikansa!" Sven seisoi jonkun matkan p‰‰ss‰ ja katseli vanhempiaan. H‰nest‰ tuntui, ett'ei h‰n koskaan ollut n‰hnyt mit‰‰n niin kaunista kuin is‰n kasvot, joissa silm‰t kosteina kimalsivat ja joihin syv‰t tunteet, kirkastunutta hohdetta h‰nen piirteittens‰ yli levitt‰en, painoivat milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeens‰. H‰n muisti, mit‰ ‰iti kerran h‰nen pienen‰ ollessaan oli h‰nelle kertonut aavan meren kauneudesta, kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan ihanuutta ... t‰n‰ hetken‰, niin h‰nest‰ tuntui, n‰ki h‰n tuon n‰yn. H‰n tunsi itsens‰ niin lapsellisesti yli ‰yr‰ittens‰ onnelliseksi. H‰nen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja riemun aallossa; h‰nen mielens‰ oli kuin ennen lapsena, kun h‰n istui kamarinsa lattialla ja viserteli pieni‰ laulujaan "suuresta auringosta". Sill‰ nyt valoi "suuri aurinko" s‰teit‰‰n yli h‰nen nuoruutensa, ja se suuri aurinko oli is‰n ja ‰idin syd‰mest‰ s‰teilev‰ rakkaus, heid‰n, jotka sielujen n‰kym‰ttˆmi‰ teit‰ olivat lˆyt‰neet toisensa ja lˆyt‰neet Jumalansa t‰ss‰ el‰m‰ss‰ ja ij‰isiksi ajoiksi. End of the Project Gutenberg EBook of N‰kym‰ttˆmi‰ teit‰, by Mathilda Roos *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NƒKYMƒTT÷MIƒ TEITƒ *** ***** This file should be named 37334-8.txt or 37334-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/7/3/3/37334/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.