Lauluja

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA *** LAULUJA Kirj. Antti Rytkönen Helsingissä, Jakaa Vihtori Alava, 1900. SISÄLLYS: Syvänteet. Kuohuissa. Meri ja taivas. Takatalvessa. Kesää odottaissa. Hän.. Sinä ja minä. Lehdossa. Sorsa se Saimaan aalloissa sousi. Valkojoutseneni. Valkamani. Lauluni. Se lempi. Eloni. Levoton. Kevättuulessa. Kaipuuni. Kuusen alla. Talvilehto. Valtameri. Laulu talvelle. Oli metsä vihreä. Merelle lähtijä. Luojalle. Rauhassa. Rannan kuusi. Myrsky-yönä. Merenneitojen laulu. Meriltä palatessa. Kevät-iltana. Tähtöselleni. Samponi. Syystunnelma. Keväinen koski. Muistojen mailta. Tyhjä sija. Sairas soittaja. Niin syvästi särki se äidin mieltä. Turhaan. Manan morsian. Mari pikkunen piika. Paimeritytön kevätlaulu. Tuliluulialei. Ikävissä. Paimenpoika ja paimentyttö. Paimenpojan laulu. Koti lahteen soutaessa. Mistä kyynel. Leppäkerttu ja tuomenterttu. Musta lintu, merikotka.. Järven jäällä. Köyhän koti. Heilini. Kevätkylmissä. Jäiden lähtö. Kalevaisten karkelo. Kevätmietteissä. Ainon kaiho. Kerran lemmin. 12-13.IV.1597. Korven keskellä. Kylänkarkelo. Tarina Pekasta ja vallesmannista. Pimeän pesä. Voiton saatte. Maamiehen kevätlaulu. Tahdon ikitulta. Syvänteet. Syvänteihin katseleisin, mi lie siellä elo kumma? Salaisuudetpa ne syvät kätkee multa meri tumma. Syvänteistä myrskyt nostaa heleöitä helmilöitä. Selittäkää helmet mulle rahtu syvänteiden öitä! Sen vain kertoo helmet somat: syvänteet on pohjattomat. Kuohuissa. Raivoisana kuohuu meri, tumma on sen pinta. Kuohuu mullai sydänveri, aaltoileepi rinta. Lyöpi aalto louhikkohon, kivirantaan aivan — Sydän, kivihinkö kuohut? — Tuoko maksaa vaivan? Meri ja taivas. Sua lemmin niinkuin voipi vaan meri kuohuva lempiä taivastaan. Sä oot niin korkeella, kaukana multa kuin on meren kuohuista taivahan kulta. Ja niin syvällä sentään rinnassain kuin meren pohjassa taivas vain. Takatalvessa. Tuo katse armas ja kaunoinen mun mieleni vallan hurmas, vaan kevätkylmät ja kolkot säät pian toivoni kukkaset surmas. Vaan sydämmessäkin vaihtuva lie kevään sekä talven valta. Siks toivon, että nousta vois kevät taas takatalven alta. Kesää odottaissa. Kyllä se kuluu talvikin ja kyllä se joutuu kesä, tulevana kesänä tällä pojalla on jo oma pesä. Talvella hakkaan honkia ja hirsipuita kannan, tulevana kesänä mökkini nousee luona lammin rannan. Toisella puolen lampi päilyy ja toisella vihanta vuori, ja mökissä on herttaisen kaunis kukka, ja se on oma kultani nuori. Hän. Hän on niin puhdas, kaunoinen kuin koitto aamuruskon, tuo onnen, rauhan sydämmeen, tuo toivon, uuden uskon. Myös on hän tulta, hehkua kuin tähti öisen taivaan, tuo surun, tuskan sydämmeen, tuo epätoivon aivan. Sinä ja minä. Sä ruusu olet armahin, päivä olet kirkkahin, tähti olet loistavin. Mä lapsi olen kylmän jään, mä laine olen tuulispään, mä lintu olen myrskysään. Lehdossa. Lehdossa tässä kerran mä istuin immen kanssa, hän silloin mulle kertoi hartaimmat unelmansa. Lehdossa tässä nytkin mä istun yksin vallan. Vaan unelmat ja toiveet — ne saaliita on hallan. Sorsa se Saimaan aalloissa sousi. Sorsa se Saimaan aalloissa sousi kaipasi, kaipasi kullaistaan. Mihin lie joutunut, kuka sen ties, joko lie ampunut metsämies? Sorsa se Saimaan aalloissa sousi, kanteli kaihoa sydämmessään, syys oli synkkä ja kulta ei tullut, vilu oli uida joukossa jään. Sorsa se Saimaan aalloissa sousi, kuikutti kurja yksinään. Valkojoutseneni. Pois lensi valkojoutsen, lens ulapalle päin. Miks veit sä valkojoutsen myös levon syömmestäin? Mun valkojoutseneni, sä miksi lensit pois? Jos löytäisin sun kerran, oi, silloin riemu ois! Valkamani. Kun meri ärjyy, aaltoo ja tummana vaahtoaa, kun pilvinen on taivas ja rinta ei rauhaa saa, niin satamata tyyntä mä etsin harhaillen, ja luoksesi kun pääsen, niin siellä löydän sen. Kun nojaan rintahasi, meri kuohuva tyyntyy tää ja katsehes päivän kirkas maan ääriä lämmittää. Lauluni. On lauluni kuin kukka tuo, ja lämmöstä se voimaa juo. Vaan koleaks kun käypi sää, suruisna kukan painuu pää. Se lempi. Se lempi oli polttava kuin hehkuvainen tuli, ja kyllä kylmät, kyllä jäät sen eessä kaikki suli. Se lempi oli kuohuva kuin virta vaahtopäinen. Se lempi oli unelma, unelma kevähäinen. Eloni. Haaksi aaltojen ajama, vene vetten vierittämä on mun vaivaisen vaellus. Niinkuin lastu lainehilla, vastavirrassa venonen on koko eloni juoksu. Kumpi ennen kääntynevi: vene virran viertehessä vai virta venon mukana? Levoton. Miksi lie mun mieleni niinkuin meren laine? Rauhatonna, levoton na kulkee oikeaan ja harhaan, onnen tahtoisi se parhaan. Väliin sinne, väliin tänne häilyy, horjuu, kiertää, kaartaa, väliin hetken levon löytää, jälleen järkkyy, väliin kallioihin töytää — pirstoiks särkyy... Kevättuulessa. Jo kevättuuli hengittää, vaan syys on syömmessän. Se iäks liekö riutunut vai heränneeköhän? Jos eloni ei elpyne, niin iäks riutukoon! Jos vielä herää, herätköön se kevään taisteloon! Kaipuuni. Valoa, päivän paistetta mun mieleni kalpaa aina, jos kirkasta en näe taivasta, niin talvi mun mieltäni painaa. Valo ja päivän lämpö ne ovat henkeni elinehto, vaan nää jos puuttuu, kuihdun pois kuin hallan koskema lehto. Kuusen alla. Alla kuusen useasti istuin iltamyöhään asti, kuusi kuiski kumeasti: "Lapsi, lähdet maailmaan, outohon ja avaraan, tiesi ulapoille saavat, ulapat on aavat, aavat, siellä laineet lakkapäiset iskee purteen monet haavat Ulapoilla usva on, usva katoamaton; armas päiv' ei usviin koita, helposti ei valo voita." Kuusen kuiskiessa nuokkui rannan kukat rauhaisasti, kuusen kuiskiessa huokui meren aallot raskahasti. Talvilehto. Tuo lehto, jossa me leikittiin, nyt tuiman on talven vanki, ja lehdon nuortean kukkaset jää kattaa ja harmaja hanki. Vaan vielä se kerran sulaa jää ja nuortuu lehdot ja vuoret, ja vielä ne kerran heräjää ne kevään kukkaset nuoret Ja vielä me kerran lehdossa taas leikimme, impeni, illoin, ja vielä me nautimme lemmestä kevätaika on armas silloin. Valtameri. Katso, katso valtamerta! Milloin siell' on tyyntä, rauhaa? Eikö siellä ainiansa aallot paasihin vain pauhaa. Rintani on valtameri, miksi rauhaa etsit sieltä, miksi tyyntä, sointuisuutta ulapan ja aallon tieltä? Laulu talvelle. Talvi, lunta valkeinta, valkeinta, puhtoisinta sada immen poskuelle, hipiälle hienoiselle. Talven, taruin valtakunta laula, laula immelleni, kerro kaunokutrilleni utuisinta lemmen unta. Kerro kuinka alta hallan, alta kylmän jäiden vallan nousee toivon kukkasia, utuisia, armahia... Näytä unia kesästä, kerro omasta pesästä pienoisesta, sievoisesta, armaasta, ani hyvästä. Oli metsä vihreä... Oli metsä vihreä, tuomessa kukka, sitä ihaillen katselit impi rukka. Sä ihailit kaunista kevätsäätä, et muistanut kylmää, et muistanut jäätä. Sä ihailit suuria Luojan töitä, et muistanut harmaita hallaöitä. Ja kuitenkin, ja kuitenkin ne tuli ne keväiset kylmätkin. Merelle lähtijä. Läksi laiva uurtamaan meren tummaa pintaa, täytti kaiho, kaipaus monta, monta rintaa — Eessä merta, merta vaan, eessä pilvet harmaat, kotiranta kauvas jäi, sinne jäivät armaat. Jäivät tuomet tuoksumaan, jäivät kuuset kukkimaan, impi rantaan itkemään. Kotiranta kauvas jäi, sinne jäivät armaat... Luojalle. Luoja, noita silmiä kyynelistä säästä, Luoja, tuohon rintahan murheit' elä päästä. Luoja, anna hänelle päivät paistehikkaat! Luoja, anna hänelle elon riemut rikkaat! Rauhassa. Kun melske, myrsky raukenee, kaikk' uinuu rauhan unta, niin silloin mulle aukenee viel' uusi valtakunta. Nään silloin sinut luonani, nään silmäs ani armaat, ja on kuin siirtäneet ne ois väliltä vuoret harmaat Rannan kuusi. Tääll' yksin seisot sorjana sä vihreä rannan kuusi; veden alla toinen on maailma ja taivas siellä on uusi, sen kauneuttako katsot sie, mihin miettehes silloin vie? Kun laskeissaan kesäaurinko taas taivahan rantoja kultaa, niin tunnetko silloin, tunnetko sä lämpöä, lemmentulta? Näät kaikkialla sä rauhan maat, sopusointua, rauhaa kaiketi saat? Vai tunnetko kaihon tuskaisan ja muistatko myrskytuulet? Kun aalto se löi raju rantahan, sen kuohuja vieläkö kuulet? Sun toivehes, aattehes myrskykö kaas, nyt kaihoin niitäkö muistat taas? Sä lienetkin mun kaltaisen, sä vihreä rannan kuusi; kun katson pohjihin syvyyden, ja kun taivas siellä on uusi, niin oloni munkin oudoks saa ja kaiho mieleni valloittaa. Ja muistuu mieleeni myrskysää ja kohina tuiman tuulen ja murhe mieleni yllättää ja ma kuohuja kaukaa kuulen. Ne rintaani kaikuja kummia saa, meri helmahan yön kun uinahtaa. Myrsky-yönä. käy ulkona tuuli tuima, yö on niin myrskyinen, ja hurjana aalto huima vain kuohuvi rannallen. Ja haaksi aaltoja halkoo, ja kohti kuohuja käy, ja se keinuvi niinkuin palko, ei muuta kuin vaahtoa näy. Vaan haahdessa suojassa yksin minä kanssasi olla saan, me istumme vieretyksin, mut tuuli se ulvoo vaan. Te käykää te vihurit tuulen, nyt teitä mä pelkäjä en! Vain rintasi lyönnit ma kuulen, ja sa painut mun rinnallen. Mua katsehes kaunis huumaa sysimusta kuin syksyn yö, ja mun rintani tulta on kuumaa ja se rintaasi vasten lyö. Ja tuuli tuima se soittaa kuin mahtavat myrskyt on poviss' suurien valtamerten ja povessa inehmon. * * * Oi myrskyjä meren pinnan, oi valkovaahtoja sen! Oi kuohuja ihmisrinnan, sen kaihojen, poltteiden! Merenneitojen laulu. Tääll' on riemut, rikkaudet, riistat, riittävät tavarat, tääll' on Ahdin kultalinna, täällä aartehet avarat Täällä lientyy maiset huolet, täällä suistuu surman nuolet, täällä elo ihanaa. Täällä tyyntyy tuskat, vaivat, alla aallon uudet taivaat täällä sulle aukeaa. Täällä merten aaltoloissa, Ahdin kultakartanoissa rintaraukka rauhan saa. Tänne riennä inehmo, tääll' on sija sulle jo! Meriltä palatessa. Saapuu laiva mereltä kohti kotirantaa; tuhat tulta merelle sieltä valon kantaa; tuhat tulta tuikahtaa sieltä mua vastaan, yhtä tulta kaipajan, yhtä ainoastaan: immen ikkunasta vaan tuloset ei tuikakkaan. Kevät-iltana. On kevät-ilta ja kuuhut niin kummasti kumottaa, ja kaiho outo ja kumma mun mieleni valtoaa. Kevät-iltana kuljin ennen kanss' armahan ystäväin ja unia ihanoita minä kultani kanssa näin. Ja mieleni oli niin raitis kuin rannan aaltonen, kun kullat kuuhuen taivaan utukalvossa uiskeli sen. Kuin ilmojen utuiset pilvet myös ulapan pohjilla ui, niin sielusi hellä ja herkkä mun sieluuni kuvastui. Ja tuota kun muistan, silloin mun mieleni summeutuu, ja mun rintani kaihon tuntee kevät-ilta ja illan kuu. Tähtöselleni. Edessäni kaikkialla näen usvamerta vaan, valonsädettä ei sinne tuika ainoatakaan. Tähtöseni arinahani, toiveheni päivin, öin, tuika halki pilven tumman, valoasi ikävöin! Tähtöseni armahani, miks et, miks et mulle loista? Pimeätä merta kuljen, tähteä ei siellä toista. Samponi. Minä ulapan aaltoja sousin, oli venhossa unteni Sampo, sen kanssa kuohujen halki minä pyrjin toivoni rantaan. Vaan myrskypilvet ne nousi ja salamat sinkosi yllä ja aallot ne kuohui alla ja keskellä keinui haaksi ja salama Sampohon iski. Ja särkyi se unteni Sampo ja hukkui aaltojen alle ja rikkui myrskyssä pursi ja peittyi toivojen ranta. Syystunnelma. Ma vuoren harjalle nousen, kas, merellä myrskyää, ja aalto rantahan roiskuu ja tuima on tuulispää! Ja ma katson, ja taivas on musta ja ulappa on kuin yö, ja päällä kumean kuohun yön salamat leikkiä lyö. Ja ma katson, ja horjuu honka, on kelmeä koivupuu, ja myrskyssä lehdet lentää ja kukkaset kellastuu. Ja ma katson, ja kaikkialla rajumyrsky se raivoten soi, — ja mun rintani etsii rauhaa, vaan ei sitä löytää voi. Se rinta on myös repaleissa kuin taivahan pilvet nää, ja se kuohuin nousee ja laskee ja sielläkin myrskyää. Ja sielläkin kuohut käyvät ja ne louhirantoja lyö, ja sielläkin salamat sinkoo ja ne polttaa ja palaa ja syö. Ja sielläkin aallot ärjyy ja leikkivät leikkiään, ja kukkaset kylmässä värjyy ja itkevät kevättään. Keväinen koski. Kas, tyrskien hyrskien rientelevät nuo varsat valkoharjat, ja innoissansa, riemuiten käy eespäin Vellamon karjat. Kas, korskuva ratsu jo kiiruhtaa ja vaahto rantoja kastaa, ja syvänteissä nyt kumajaa ja kaikuen kalliot vastaa. Ja voimaa äänet ne uhkuaa ja kuohut ne raivoten ryntää, ne vasten paasia pauhoaa ja kallion kylkeä kyntää. Ja ne laulaa: into ja pelvottuus se teitämme aina ohjaa. Ken meitä sortaa uskaltaa? — Viemme sortajat pyörtehen pohjaan. On meissä voimaa ja tarmoa! Pois, pois sotiratsumme tieltä! Ei sortaja täällä saa armoa, ei kärsitä orjan mieltä! Muistojen mailta. 1. Maan povesta pulpahti puronen. Maan povesta pulpahti puronen hän kirkasna katseli taivaallen: "Ah kuinka on kaunis elon tie! Mut matkani minne, minne se vie?" Oli koivuja purosen partahalla ja kukkarantoja kaikkialla, ja välin nuokkui nuorta viljaa, ja puro se riensi niin riemuin hiljaa. Ja välin rannalla kasvoi kuusi ja välin hongat ne huminoivat, ja eessä siinti jo seutu uusi ja kaukaa vuoret varjoja loivat Ja vuoristoissa ja laaksoloissa niin sadoin kielin ne laulut soivat. Kun päivä paisteli lämpimästi ja kevät kukkia herätti, niin laulut helkkyvät heleästi ne elon onnea ylisti. Kun päivä piilihe varjoon vuoren ja kuuset kattoivat puron nuoren, hän kuuli kuusien kuiskivan suuruutta taivahan Jumalan. Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä ja syksyn synkässä tähtivyössä ja kumotellessa illan kuun ja huminoidessa honkapuun hän kuuli kuin koko taivas, maa ylisti rakkauden Jumalaa. Ja puro pulpahti riemuiten: "Sä luoja olethan kaikkien." Ja ilon tyynen hän rintaan sai: "Sä munkin kulkuni ohjaat kai." Vaan joutui jo kuivaa kangasta ja tietä niin valotonta, ja hän kuivui kesken matkaansa — näin vierryt on virtaa monta. — Ja keskellä kevättoiveitaan hän jälleen painui povehen maan. Ja kaiho katkera kaikki voitti, niin raskahasti se tuuli henki, ja murhelauluja linnut soitti ja kyynel kostutti kukkasenki, ja itkivät rannan koivut nuoret ja surren nuokkui kukkakuusi, ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret ja surren aukeni aamu uusi. 2. Nuku, nuku nurmen alla. Nuku, nuku nurmen alla, alla kukkakunnahan, helppo siell' on lapsen maata, helppo rinnan puhtahan. Päivin siintää taivon kalvo, kukat maasta kasvattaa, öisin ylläs tähdet valvoo, tuttavasti tuikuttaa. Nuku, nuku nurmen alla, alla kukkakunnahan, nuku alla nuoren kuusen, alla koivun vihannan. Nuku syksyn synkän öistä, nuku mailman myrskylöistä, nuku, nuku rauhaisaan. Nuku murehitten teistä, nuku elon kyyneleistä makeasti alla maan. Nuku, nuku nuori toivo, toivo kaunis kansas, maas, nuku niinkuin kevätkukka, jonka kylmä halla kaas. Nuku tuoksuun kukkien, nuku lauluun lintujen, nuku nuoruusunelmiin, nuku kevättoiveisiin! Tyhjä sija. Näin tuossa ennen tuskaa, ja kärsimystä näin, näin huolta, ponnistusta omaisten, ystäväin. Nyt aikaa siit' on mennyt, on mennyt rauhattuus, ja kaihon katkeruutta lievittää päivä uus. Ja jälellä nyt siinä on tyhjä sija vaan ja kaikki siinä jälleen on nyt jo ennallaan. Pöydällä vain on kehys niin tutuin piirtehin ja rukoileva Kristus ja oksa laakerin. Sairas soittaja. Niin vienosti kantele kaikuu syysillan hämärään, ja kummasti, kaihoisasti sen väräjääpi ään'. Niin vienosti kantele kaikuu, sitä soittavi sairas mies, ja liedessä hiilos hehkuu ja rinnassa toivon lies. Niin suruisasti kannel kaikuu ja sammuu ahjon lies, pään painaa vuoteelle hiljaa ja nukahtaa sairas mies. Niin syvästi särki se äidin mieltä. Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun lapsonen taisteli tuskissaan, kun usko murtui ja toivo sammui ja kun ei apua kuulunutkaan. Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun kelmeni lapsonen kärsinyt, kun silmät sammui, ja kuolon suuruus ja kuolon rauha niiss' oli nyt. Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun kellot soivat niin kumeaan, kun lähtövirttä jo veisattihin ja lapsonen vietiin povehen maan. Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun lapsonen maahan laskettiin, kun kodin kaunistus, kansan toivo maan mustahan povehen mullattiin. Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun koti oli kolkko ja autio, kun äidin ylpeys, ilo, turva maan mustassa mullassa makasi jo. Turhaan. Nyt turhaan kaivaten rinta huokaa ja turha valitus vaikea ois, ja turhaan sa Manalle huudat: tuokaa mun ystäväin kallis jälleen pois! Ei Manan henget takaisin anna, mit' ovat elolta riistäneet, ei palaja luota Tuonen rannan, ken saavutti Manan virran veet. Ja turhaan rintasi raskas huokaa ja turhaan vuotavat kyyneleet. Manan morsian. Kuule laulut kummat soivat, tuolla Manan virran nään, Tuonelass' on tuvat oivat, siellä häitä vietetään! Manan virran viertehellä, siellä lieto lapsen on, siellä rauha, hoiva hellä, siellä elo huoleton. Kuule Tuonen virret soi, joudu joudu lapsi oi! Mana maillensa jo kantaa neittä nuorta, morsianta. Manan mailla rauha on, rauha siell' on rajaton, lieto siell' on lapsen olla, lieto Manan morsion. Mari pikkunen piika. I. Mari pikkunen piika se toimissaan niin nopsana pyöri ja uutterasti, toist' ollut ei hänen vertaistaan, vaikka menty ois pitäjän perille asti. Muut piiat ne katseli kummissaan, miten Mari se toimissa totisena hyöri. Ja pojat hän kiehtoi katseillaan, monen mielessä miettehet kummat pyöri. Muut piiat ne keskenään kuiskivat: "Marin kohta koppovi kosijat, ei tiedä vaikkapa rikaskin, jolla silkit ois suuret mukanaan, veis kirjakorjin ja kulkusin hänet kihlareessänsä pappilaan, ja tään kylän poika jokainen reen sijalla seisois katsellen." Mut Mari se toimissa hyöri vaan, ei juttuja turhia kuullutkaan. Ja saapui sulhasia talohon. — Moni piioista toisista naitu jo on, Mari pikkunen piika hän huolinut ei, vaan rukkaset kaikki ne sai, helei! Tuli toisesta pitäjästä Tupsun Tuomas, tuli leveässä lammasturkissaan; muut piiat sulhasen suuren huomas ja nousivat nopsina vuoteiltaan, mut Mari se nukkui päivän työstä, uni lapsen se oli niin viaton, vaan Liisu se häntä retuutti vyöstä: "Jo sulhanen suuri tullut on. Ei näin, kun olin lapsena, olis maaten saatu sulhasta." Tuli Liisu vinniltä tupahan ja Marin hän retuutti mukahan. Ja piiat muut oli punasissa ja silkkihuivissa, sametissa. Ne oli niin nättinä, makeoina, ja kasvot, unesta äsken pestyt, ne aivan kiilsivät kesävoina, ja kirkkokengät ne jaloissa kiilsi ja sydänalassa kummasti viilsi. Mut Mari oli murrillansa ja tukka oli turrillansa. Vaan sulhanen katsoo Maria, sen tummaa silmäparia ja valkoista avojalkaa. Ja puhemies se kihloja näyttää ja taitonsa kaikki parhaat käyttää ja virkansa tärkeän alkaa: "On kymmenen lehmää talossa ja vankka on kivestä navetta, on sikaa viisi ja lammasta kuusi ja talo on muutoin aivan uusi." Mut Mari katsoo sulhasta, sen vanhettuneita kasvoja ja lausuu: "enkä huoli!" Ja tumma tukka se heilahtaa ja valkojalka se vauhdin saa, ja nopsana, niinkuin nuoli, taas vuoteellensa hän kiiruhtaa. Ja hän nukkui rauhassa makeasti ja nukkui aamun koittoon asti, ei tyytynyt sulhoon moiseen. Vaan sulhanen riensi taloon toiseen ja kenties kolmanteenkin asti. Ja saapui sulhasia yhtenään, vaan niist' ei huolinut yhtäkään Mari pieni, mustahapsi. Ne oli niin ryppynaamoja, ne oli niin rumia, vanhoja, ja Mari oli vielä lapsi. Oli liian nuori hän vanhoillen nyt, kun nuorillekaan ei vielä mennyt, ei kiirettä vielä ollut, ei! Hän talvella tarkkana askaret toimi ja kesällä niittyjen kukkaset poimi ja paimensi karjoja, söi mesimarjoja, ja itse hän marjana makeimpana hohti, ja metsätietä karjansa kotihin johti. Ja vyötäisillä välkkyi vaskisolki ja valkojalka se rinnettä polki. Ja ahon hän rinteellä kevyenä keinui ja tumma tukka se tuulessa heilui. II. Hän lauleli kotihin kulkeissaan, ja lehmät kuuli sen laulun vaan. Ja hän lauloi näin: Elän yksinäin, elän vapahana alla taivaan. Täällä linnut laulaa ja soitot soi ja Tapiolan tyttäret karkeloi ja elämä on armasta aivan. Kun päivä on kuuma ja helteinen, kera Ahtolan nuorien neitosten minä lammin laineissa leikin. Ja kun toiselle rannalle katselen, näen mökin siellä mä pienoisen, se mökki se on jörön Heikin. Vähät siitä, Heikki on jörö ja vakaa, ei koskaan hän katsele lahden takaa miten Vellamon laineissa leikin. Mut jospa se tulla kapsahtais, kun uin, tähän metsän lahteen, niin silloin, silloinpa suututtais, hän ei näkis mua päivään kahteen. Mut huoleti, Heikki ei tohtinekkaan toki nousta ruuheensa vuotavaan, et luottane huonoon hahteen, ja minä niin rauhassa olla saan kuin metsässä mansikka varressaan alla sinelle siintävän taivaan. Mut maltappa, kaarnasta koverran laivan, sen illan tuulessa purjeineen mökin rantaan lähetän yli veen; ja jos Heikki tulla tohtii vain yli selkien sinisten laivallain, heti omakseen mun hän saa ja mä emännäks lähden lammin taa, mut muutoin syksyhyn vuottakoon ja itse lehmänsä juottakoon. Tätä tyttöä helposti kahlita ei, näin vapahana hauska on olla, hei! Paimentytön kevätlaulu. Simasalon sisältä soitot jo soivat, vuoret vihreät vihannoivat, kevät, kevät kaunis jo tullut on! Lintujen liverrys kuuluu puista, nyt en talvea enää muista, mieleni kevättä ja kukkia on. Niityltä henkii tuores tuokse, koivusta makeat mahlat jo juoksee, simasalon sisälle mun mieleni on. Polkua vanhaa, metsään käykää Ensikki, Mansikki, Mustikki, hei! Pitkä oli talvi ja lyhyt on kevät, karjani riemuiten hyppelevät, hypelkää, hypelkää, hei, helei! Sinisalot soivat, sinisalot soivat, metsänneitoset karkeloivat, kevätpuro pulppuaa riemuissaan. Minäkö hiljaa kulkisin vaan? Risut ne jalkapohjia pistää, tottapa tottuu, kun huoli ei mistään! Hipsis ja hopsis ja hei yli aitain, yli pajupehkojen, risujen ja raitain! Hei sinisalohon, karjani, hei! Hypelkää siivolla, hei, helei! Heluna, jollet metsään kulje, kotihin kytkyyseen sinut vien, pajunvitsaako, Papuri, tahdot, hypitkö vielä vierellä tien? Hipsis ja hopsis ja metsään vaan, hipsis ja hopsis ja joutuisaan! Metsän suojassa hauska on olla, metsässä huoleti karkeloin. Eipäs näy sitä naapurin Pekkaa — toki tuota ilmankin olla voin! Entäs jos karhu kaapata vois? Entä jos Pekka se karhu ois? Entä jos metsähän pakenen kuin haukan edellä kyyhkynen, en sitä hevillä antaudu en! Kylläpä karata tämä tyttö taitaa, hipsis ja hopsis ja hei yli aitain, yli pajupehkojen, risujen ja raitain, läpi vesakoiden, salojen ja soiden, hipsis ja hopsis ja metsään vaan, hipsis ja hopsis ja joutuisaan! Tuliluulialei. Tuliluulialei, tuliluulialei! ja torvi se soi: tuliluulialei! — Saako paimenpoikanen vierahaks tulla? Sano, tyttönen, kohta! — Ei, ei, ei! Omat karjas on paimennettavat sulla, raja-aita on tuossa, tuulialei! Tuliluulialei, tuliluulialei! — Vai ei, vai ei! Mitäs siitä, on tyttöjä vaikka viis, no, paimentyttönen, hyvästi siis! Tuliluulialei, ei murhetta, ei! Pajupillini soi, elä vaikeroi, koko metsä neitoja karkeloi! No vuotappa, vuotappa, piiloon juoksen, menen metsänneitojen nuorien luokse, kyllä kohta takaisin huutanet — vai et, vai et — No koitetaan! — No koitetaan vaan! Tuliluulialei, ei huolia ei! Pajupillini soi, elä vaikeroi, koko metsä neitoja karkeloi! Ikävissä. Tule sinä, tule sinä naapurin Pekka, ikävä on yksin mulla! Metsässä alkaa jo hämärtää, ja ikävä lie myös sulla. Tule sinä, tule sinä, naapurin Pekka! Joko sinä minuun suutuit? Leikillähän sua kielsin vaan, ja kohta niin kylmäksi muutuit. Elä sinä, elä sinä, paimen Pekka, mielisty metsänneitosiin, taruihin hämäriin, pettäviin! Metsänneidot on unia vaan, niitä et saavuta konsanaan. Jokohan sen, jokohan sen paimen Pekan metsänneidot ne harhaan vie, eikä takaisin löydy tie? Ilta jo joutuu ja päivä jo laskee, pimeään peittyvät metsät ja maat. Tule sinä, tule sinä paimen Pekka, heti minut ihan ikiomaksesi saat! Paimenpoika ja paimentyttö. Tulitpas, tulitpas, tiesinhän sen, olithan sinä niin hyvä. — Ne metsänneidot oli valheita vaan, mut sinä olit kultajyvä. — No istu sitten ja elä mene taas! Niin hyvä on olla mulla. — No tahdotkos nyt jo, paimentyttö, tämän pojan kullaksi tulla? — Osasitpas laittaa, poika sä viekas, paimentytölle ansan. No, ota minut sitten, kun mielesi tekee, ja ota minut kokonansa! Paimenpojan laulu. Koivu se kasvaa kunnaalla ja latvassa kukkuu käki, ja koivun juurella tämä poika se kultansa ensin näki. Ja koivu se kasvaa kunnaalla ja kaikki linnut ne laulaa, ja koivun juurella tämä poika se heiliä hellästi kaulaa. Ja koivu se kasvaa kunnaalla ja rannalla sorsat soutaa, ja koivun juurelta tämä poika se kultansa kotihin noutaa. Kotilahteen suotaessa. Soreasti soreasti soutelemme minä ja kultani kahden, kohtapa, kohtapa saavutaan jo luokse kotilahden. Kotilahden mökistä jo nousee sininen savu ja kotilahden rannalta jo tuoksuu tuores havu. Ja kotilahteen lirisee ne pienet purot ja ojat, ja kotimökissä eletään kuin pesässä rastaan pojat Mistä kyynel! Viestin se pieni kirje toi, viestin, impeni, sulta, mistähän vain lie kostunut se pienoinen kirje kulta? Lieköhän kirje kostunut impeni kyynelistä? Mistä on kyynel silmässään, oi taivas, mistä, mistä? Leppäkerttu ja tuomenterttu. Ja tuoresna tuoksui se tuomenterttu ja leikkivä oli se leppäkerttu. Ja lausui leppäkertulle se tuoksuva tuomenterttu: "elä sinä lennä lehdilleni, nuorena notkun yksikseni, armas on olla yksin!" Vaan lausui tuomentertulle se leikkivä leppäkerttu: "elä sinä tuoksu yksin, kaksin on elää kaunista ja viehkeä vieretyksin!" Ja lensi tuomentertulle se leikkivä leppäkerttu. Ja leikki se leppäkerttunen ja tuoksui se tuomenterttunen ja tuoksui ja — kuivui vallan, — tuli kevät-yönä halla. Ja jätti tuomenterttusen se leikkivä leppäkerttu. Musta lintu, merikotka. Kansani tapaan. Musta lintu, merikotka se ylähällä lentää, toisia kultani rakastaa, vaan rakastan sitä sentään. Musta lintu, merikotka se suuria suruja kantaa, toisille kultani kuikuttaa ja toisille suuta antaa. Katselen mustalle merelle, mut ei ole purtta mulla, jolla mä kotiin kuljettaisin sen hulivili-kullan. Musta lintu, merikotka se lensi meriä pitkin, minä raukka rantakivellä katkerasti itkin. Järven jäällä. Sileällä sileällä järven jäällä se viima niin vinhasti puistaa, sileällä sileällä järven jäällä se poika surunsa suistaa. Sileällä sileällä järven jäällä ne aisakellot kilkkaa, sileältä sileältä järven jäältä se kullan mökki jo vilkkaa. Sileällä sileällä järven jäällä nyt poika varsalla ajaa, sileältä sileältä järven jäältä käy poika kultansa majaan. Sileällä sileällä järven jäällä ne maaliman murheet hukkuu, ja oman kultansa polvella tämä poika jo kohta nukkuu. Köyhän koti. Käki se kukkuu kuusikossa ja mieli on surevainen, heilini maailman kulkija on ja itse olen samallainen. Mut tule sinä tyttönen kuitenkin; jos liityttäisin yhteen, niin ehkäpä syksyllä korjaisimme me pellosta pienen lyhteen. Karu on korpi ja kuiva on kangas, mut minkäpäs sille taitaa, parempi on koti köyhäkin kuin maailmanrannan laita. Ja koti se koti on köyhänkin, jos vaikka petäjää purtais, ja vaikkapa joskus hallakin se mieheltä mielen murtais. Mut mitä niistä huolista huomisista, ei ne nyt mieltä paina, muu jos loppuu, niin rakkautta riittää ja sitä sitä riittää aina. Heilini. Heilini on niin herttaisen kaunis, kun ei vaan veis halla, veihän se ruusun kukkasenkin mäen kukkulalla. Hento on ruusu ja kylmä on halla, ei sitä kukkanen kestä, anna siis, taivas, lämpöäsi ja halla harmaja estä. Hento on ruusu ja kylmä on halla, elä sen anna tulla, onhan päivän paistetta ja onhan lämpöä sulka. Suojele, taivas, heilini hento, nuori kuin nurmen nukka, kaunis sun maahan on katsella, kun kasvaa se ruusun kukka. Suojele, taivas, heilini hento, anna päivää ja vettä, anna poskehen purppuraa ja anna huulihin mettä. Kevätkylmissä. Niin kylmä on kevähän tuuli, syyn kyllä mä tiedän sen: ei impeni viehkeähuuli nyt riennä mun rinnallen. Niin oudot on linnun laulut, syyn kyllä mä tiedän sen: ne kelle lauluja laulais, kun kuihtui se kukkanen. Sen siskoset surren nuokkuu, syyn kyllä mä tiedän sen: ne muistavat kukkien kukkaa ja lapsosta keväimen. Jäiden lähtö. Kevätjäiden lähtöä katsomaan minä riensin immen kanssa, vaan virran jäät oli paikoillaan ja lainehet kahleissansa. Ei sulanut vielä virran jäät, vaan jäät ne sydänten suli, ei kuohunut laineet lakkapäät, vaan kuohui rinnassa tuli. Ja ma povelle painoin immen pään ja suutelin kertaa sata, — en tiennyt, ett¹ oli lähtö jään niin suurta ja valtavata. Kalevaisten karkelo. Soikaa, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa, nyt se soiton aika on! Hiuksista neion nuoren kavon kullan kutriloista soiton kielet tehty on. Siksi kavon kaihomieltä kertoo ääni kantelon. Mure sille soinnut antoi, suru säveleitä kantoi, siksi harvoin riemunkieltä kertoo ääni kantelon. Soi nyt soitto kuitenkin, soi nyt riemusävelin! Rannan raidat notkuu, nuokkuu, hiljaa illanhenki huokuu, nuoku joukko nuorison kaikuessa kantelon! Kuule, kaikuu vaskivaara, helkkyvi hopeakorpi, käki iltavirret kukkuu, kohta neiot nuoret nukkuu. Nyt siis, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa! Soikaa, soiton kielet, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon! Lähtee karhu piilostaan soiton ääntä kuulemaan, tulee peura poikineen, soutaa sotkat yli veen, uivat hau'it hangotellen, ve'en koirat vengotellen, tulee tarha Tapion, tulee väki Vellamon. Laskee päivä radaltaan soiton kieltä kuulemaan, kultaa maat ja mantereet, kalevaisten tantereet. Kuulee taivahalla kuu, katsoo tuores tuomipuu kuinka nuoret karkeloi, kalevaisten soitto soi. Soikaa siis, te soitot, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon! Kevätmietteissä. Päivä jo laskee rannan taa tähtiä taivaalle kohoaa, valkohohdossa kuuhut valvoo, kirkasna välkkyy virran kalvo, välkkyy hopeahohdossaan, välkkyy keskellä usviaan. Utuharsossa unten maan merenneitoset keinuu vaan, keinuu unina aallon pinnan, aavistuksina ihmisrinnan, keskeltä usvia harmaita herättää toivoja armaita. Öinen kulkija katselen leikkiä Vellamon neitosten, keskellä usvia kuljen yksin, kevättoivoin ja epäilyksin; keväthenkeä huokuu maa, kevättoivoja kasvattaa. Rinta kulkijan rauhaton unten lehtoon uupunut on, tähdet tuikkivat lemmen tulta, kevättoivoja kuuhut kultaa, lehdossa utuisten unten maan kulkija rauhaton rauhan saan. Kultia kuuhuen katselen, totta vai valhetta — tiedä en. Kultia katselen taivahalla, kultia katselen aallon alla, kultia katselen virran suun, lahjoja kummia öisen kuun. Kuuhuelta mä kyselen: "Ken saa kultasi, lausu ken! Kelle annat aartehes, kelle, yön ja usvanko lapsoselle?" Kuu ei vastaa, ja usvissaan neidot Vellamon leikkii vaan. Ainon kaiho. Sopusointu rinnastani minne, minne haihtuikaan? Kaiho kumma poveani aina, aina polttaa vaan. Häntä rakastaako voisin, sekö äidin tahto on, mainettako unelmoisin, ennen hoikka huoleton? Rakastan ma vettä, mettä, kultakummun kukkia, kielon kastekyynelettä, kotilahden lauluja. Niiltä etsin lohdutusta, nyt en niiltä löydäkkään, mieleni on murheen musta, nytkö lohduttomaks jään? Kentät karkelen ja soitan, tuskat kummat tunnen vaan; riemuella tyttö koitan, eipä riemu kuulukkaan. Kerran lemmin... Kerran lemmin koito lapsi, kerran raukka ma rakastin. Pois on lenti lemmittyni, suistui armas surman suuhun; mieli mustaksi mureni, synkkeni sydänalani. Siks on kulkuni katala, polku päivän paistamaton, edessä on korpi kolkko, taivas tähdetön takana. 12-13.IV.1597. En tahtonut kansalle tuskia, en tahtonut vääryyttä, sortoa, en tahtonut kansaani kostaa. Minä tahdoin yöstä ja hallasta, minä tahdoin vieraasta vallasta tämän kansan jaloille nostaa. Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai kodit liekkinä leimuamaan, sai soimahan sotatorven. Sain taistella kansaani vastahan, mut herättää tahdoin unestaan ylös kontion Suomen korven. Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai veljet veljiä surmamaan, sai vuotamaan kansani verta, minä tahdoin sorrosta, vainosta ja taistojen taakasta, painosta ylös nostaa kansani kerta. Mun käteni kansalle Suomenmaan ei antaa saattanut apuaan, se armoton oli kuin rauta. Mut armoa aika ei sallinut se, ja armotonna myös minulle nyt aukenee äkkiä hauta. Nään sinne uskoni sortuvan ja toivoni Suomen kansahan, sen vapauteen, vastaisuuteen, en nousevan rautaista kouraa nää, joka kansani voisi jännittää ja herättää elohon uuteen. Valo vaipuu eloni auringon, pian yöhön pimeään peittynyt on sen sammuva iltarusko. Kun kalman vuoteelle painan pään, minä pirstoina toivoni suuren nään, nään sammuvan eloni uskon. Jo Manan neitoset maatavat, jo kalman tyttäret kaatavat tään kontion Suomen korven... Mut kuulkaa ratsujen jyminää, oi, kuulkaa! Mistä on melske tää ja toitotus sotatorven? Minä kuulen tanteren töminää, maan perustuksetko järkähtää, minä kuulen kalsketta kalpain! Minä kuulen myrskyjen mylvintää, minä kuulen kuin raivoopi rajusää, minä kuulen sortuvan salpain! Minä kuulen sulavan Suomen jään, minä kuulen: nuijilla isketään, jo korven kontiot herää! Läpi vuosisatojen harsojen, sen kärsimyksien, tuskien näen: paistaa jo päivänterä. Minä näänkö vain haaveuniain, minä vuoteellaniko houraan vain? En, en, se uni se on totta — Mut katso, katso, ken se on, ken? Se käsi on kalman, tunnen sen! — Nyt saat minut luoksesi ottaa! Korven keskellä. Karun korven keskellä Pohjassa eli katajainen kansa, ja se korvet raatoi ja perkasi ja muokkasi aurallansa. Ja keskellä korpea kolkkoa se taisteli, taisteli, kesti, ja hallan ja nälkäkuoleman sen kuokka ja kirves esti. Vaan milloinkaan se ei sortunut, ei konsa sen pettänyt tarmo, sen oma kuntonsa kohotti, ei antimet eikä armo. Ja keskellä korpea kolkkoa se kannelta helkytteli, ja metsän pimeässä pirtissä sen laulujen henki eli. Ja se peistä ja nuijaa heilutti kun uhkasi sorto, väärä, ja se tunsi sen: valohon, vapauteen oli sillä matkansa määrä. Ja siksi se valon ja vapauden sydänverellä omakseen osti, ja siksi se valon temppelin joka korven laitahan nosti. Mut pimeät vallat ne pelkäsivät valonvirtaa voimakasta, ja pimeät vallat ne tahtoivat valon estää virtaamasta. Ja pimeät vallat ne nousivat, ukonpilvinä valon ne peitti, ja keskelle kolkkoa korpea ne kansan pimeään heitti. Mut valonvirta on voimakas, ken vois sen kulkua estää, se ikuisuudesta syntynyt on ja ikuisuutehen kestää. Ukonpilvet ne valon jos peittääkin, uhka haihtuva on se vain hetken; sen jälkeen kahta näät kauniimman valon valtavan voittoretken. Sen jälkeen entistä uljaammin taas nousee jumalan tammi, sen jälkeen entistä armaampi on loiskina metsälammin. Sen jälkeen kahta kauniimmin taas sinelle siintää salo, sen jälkeen kahta kirkkaammin joka majahan välkkyy valo. Kylänkarkelo. käy karkelohon kylän kasvava kansa, pelimanni jo soittaa parhaillansa, ja kuluvi kesäinen ilta! Pian lampi tyyni on lailla peilin, kera karkele, poikanen, nyt oman heilin, jotta notkuvi sininen silta! Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu ja aaltoaa vihannat viljat. Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset, ylös neitoset nuoret, pellavapäiset, te tään kylän lempeät liljat! Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu, ja illan tuuli niin hiljaa huokuu ja sävelet soivat, soivat Kas, tuoresna tuoksuu kuunahan kukka ja nuori on neitonen pellavatukka ja vainiot vihannoivat Oi, soios soitto ja vinkuos viulu, pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu, tää ilta se ilta on ilon! Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä ja karkele huoleti päivän työstä nyt päällä sen sillan silon! Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa ja poika se neitoa norjaa kaulaa ja laskevi kesäinen ilta. Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu ja notkuvi sininen silta. Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot ja nuoruus surmahan suistaa kaihot ja haihtuu elämän arki. Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni, povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni ja rinta ei huolia harki. Ja soios soitto ja vinkuos viulu, pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu, tää ilta se ilta on ilon! Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä ja karkele huoleti päivän työstä nyt päällä sen sillan silon! Tarina Pekasta ja vallesmannista. Hän korven kolkasta tullut on nyt tietojen, taitojen maille. Hän kuokan jätti ja lapion, oli oppia jäänyt vaille, mut vanhanakin hän tahtoi koittaa ja vanhanakin hän tahtoi voittaa viel' oksan tiedon ja taidon puusta. Vaan kotikylässä elämä nousi, ja sana kulki nyt suuhun suusta, ja kaikki virttä yhtä soittaa: jo herraksi Pekka tahtoo koittaa! Ja vallesmannikin ihmeissänsä nyt yhtehen hykersi käsiänsä: "Mikä mieheltä mielen vienyt on, hän mennyt on kansanopistohon! Voi ihmettä kummaa! Voi herranen aika! On miehelle varmaan tehty jo taika. En ymmärrä mikä päähän pisti, hän kohta on täysi sosialisti. Hän lehtiä lukee ja lausehet pukee kuin oppia paljonki saanut ois. Hänen kerran kummia kertovan kuulin ja päästä jo pyörälle tulleen luulin. Hän lausui: 'laps mökin pienenkin on oikeutettu oppihin.' Ja yhtä hyvin kuin viljan hinnat tuns' Juhani Ahot ja Päivärinnat, ja draamat Shakespearen tunsi hän — ties mitä ne kaikki lienevätkään, ei mulle hyötyä moisesta työstä, mä ilman niitäkin osaan ryöstää. Mä nauroin hälle, vaan vakavana näin virkkoi mulle tuo vanha aasi: 'Sua, herra, työhön käskee maasi." Mä lausuin hälle: "mä työtä teen, mä rästit kannan ja ryöstöt annan?' Hän huokasi silloin syvähän, ei mitään virkkanut enemmän. Kai huomasi, turha on vastaan koittaa, kai näki: tyhmän ja pöllöpään mies sivistynyt aina voittaa." — Ja tyytyväisenä, mielissänsä hän yhteen hykersi käsiänsä. Ja Perälän pitäjän vallasväki se eessään viisahan herran näki, ja koko kylä se kertoa ties: "Niin viisas on meillä nimismies, on sivistynyt ja vakainenki, ei häntä villitse ajan henki. Ah, tällaisia jos kaikki ois, niin sovussa kansa elää vois, ja Suomen kansa ja Suomen maa niin rauhassa saisi kukoistaa!" Pimeän pesä. (Vuorilegenda.) Ne tuikki ne tuhannet kynttilät ja valot kirkkahat välkkyivät, oli valon juhla jalo. Ja vaikka joutui ilta ja yö ja vaikk' oli päättynyt päivän työ, valoin välkkyi joka talo. Ja vaikka talvi kattoi maan ja vaikka vihurit vinkui vaan, niin oli rinnoissa kesä. Mut yks oli maja valoton, se pimeyden hengen asunto on, se oli peikon pesä. Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan ja peikko katseli kauhuissaan, hän silmiä siristeli ja vavistuksessa eli ja huokasi: "ollappa oikea yö, niin silloin mullekin alkais työ, minä valkeutta pelkään ja pelkään omaa selkään. Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja, oi yötä jos ijäti antais Luoja! Oi yöni, oi yöni, mun peikon työni sä ijäti kätkisit maailmalta ja ijäti kestäis peikkojen valta." Ja peikko se tuimasti tirkisteli ja peikonsilmiään sirkisteli, mut valoja syttyi ja syttyi vaan, ja peikko se potki kauhuissaan ja pelosta pysähtyi veri. — "Mi joukko kumma kujalla käy, ei muita kuin valon soihtuja näy, siell' aaltoaa tulimeri." Ja peikko pakenee joukkoa ja etsii pimeintä loukkoa. "Oi, kohta nyt hukka jo perii!" Ja valot valtavat virtaili, mut yks oli pimeän pesä. Ja kansa valosta riemuitsi ja rintahan koitti kesä. Mutta peikko se pelkäsi valoja ja pelkäsi toisia taloja; ne kaikki valoa virtaili — Mut yks oli pimeän pesä. Voiton saatte! Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Pilvet raskaat, taivas tumma pimeyttä uhkajaa, vaarassa on isänmaa, kaikin voimin lietsokaa! Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Lietsokaatte, voiton saatte! Valaiskaatte, valaiskaatte maata valon airuet! Valaiskaatte rikkaan majat sekä salon sydämmet, valaiskaatte köyhän tie, joka metsäpirttiin vie! Valaiskaatte, valaiskaatte maata valon airuet! Valaiskaatte, voiton saatte! Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden! Taistelkaatte vastaan yötä, vastaan valtaa vääryyden, taistelkaatte eestä lain, eestä oikeuden vain! Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden! Taistelkaatte, voiton saatte! Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies, että rauhass' aina palaa saisi pyhä kotilies! Vapautta puoltakaa! Teitä siunaa kansa, maa. Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies! Seisokaatte, voiton saatte! Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Pilvet raskaat, pilvet tummat vielä kerran halkeaa. Suomen, valon morsion päivä silloin kirkas on. Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Lietsokaatte, voiton saatte! Maamiehen kevätlaulu. Oi kevään kauniin antaja, oi taivahainen Luoja! nyt viljaa nuorta, nousevaa sä varjele ja suojaa. Sä hoivaa hennot tähkäpäät niit' ettei veisi halla, niin paljon nuorta toivoa nyt uhkuu kaikkialla. Ja kevään hengen valaista suo pimeätä Pohjaa, ja poveen salon synkänkin sä onni, rauha ohjaa. Tahdon ikitulta. Taivas! elä mulle anna kiiltokultaa; paljon, paljon enempi tahdon, taivas, sulta. Tahdon, taivas, sulta vaadin valkeoita, innon ikitulta, tulta, salamoita. Niillä isken yöhön, niinkuin isket itse, salamoita singotan maitse, manteritse. Niillä isken yöhön, ohi tähtisarjain, kautta avaruuden, halki vuorten harjain. Niillä isken yöhön, mik' ei kestä, särjen, vasten valtaa väärää käännän nuoles kärjen. Niillä isken yöhön, kaadan konnat, peikot, nostan valoon, valtaan sorretut ja heikot. Halpa lahjas oisi kunnia ja kulta — Tahdon, taivas, sulta tahdon ikitulta! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA ***