Raittius-runoja

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74543 *** RAITTIUS-RUNOJA Valikoima raittiusasiaa käsitteleviä runoelmia Tehnyt G. J. Ramstedt Helsingissä, Raittiuden Ystävät, 1894. SISÄLLYS: Tunnethan juopumuksen. Wiinan juonti. Kylvönaika. Jos joku kilvoittelee... (2 Tim. 2:5). Ihminen yksin. Sun lempesi Suomi! Raittiutta yli maamme. Rauhaa rakastamme. Oi nuorukainen. Alkohoolikuningas ja Onni. Juopumuksen kuolonlaakso. Hänen isänsä. Tuhlaaja poika. Tunnethan juopumuksen. Tunnethan varmaan, veli, juopumuksen, — niin, kenellenpä outoa se lie, — mi tuhannet vei teille kadotuksen ja uudet tuhannet vain vielä vie, lapsuuden uskosta mi vieroitellen sydäntä himoilla vaan paadutellen hirmuiseen ikikurjuuteen on tie. Tunnethan varmaan, veli, juomareita, — ei paikkaa liene, jossa niit' ei ois, — tunnethan juomahinoon langenneita, joidenka onni paennut on pois, joidenka elämä on kirousta, rukous — törkeätä sadatusta, min' raaempaa et missään kuulla vois. Tulithan joskus elossas semmoisen himoinsa vangitseman raukan luo, näit vaimoraukkansakin kivulloisen, vain tuskaa kertoi kasvonpiirteet nuo; poskiltaan vaikka kauniinmoiset ennen, näit kauneen, ilon huolten tieltä menneen, murheita näytti otsan synkkä vuo. Wähänhän kuitenkin sä siellä, veli, korsussa ympärilles silmäs loit, ja köyhyys, puute vastaas irvisteli, elämää onnetonta nähdä voit, ja huonekalut kertoi tappeloista, — vinhasti tuuli vinkui ikkunoista, sä synkän, kolkon muiston sieltä toit. Warmaankin näit sä, veli, lapsijoukon nälkäänsä valitellen itkevän, näit heidän pimeässä jonkun loukon peitteenään ryysyjä vaan käyttävän, ja pelosta näit heidän säikähtyvän, kun kuulivat isänsä lähestyvän, tietenkin taas nyt aivan päissähän. Kapakan ohi olet käynyt varmaan yön pimeässä tahi päivällä, näit siellä juopuneena monen harmaan ja monen nuoren lasin ääressä. Kimakkaa melua sä sieltä kuulit, petojen ehkä räyhinäksi luulit, mut juomar' elämää vain kuulit sä. Isoissa ravintoloissa sa varmaan näit herrain rahojansa tuhlaavan, ja kuulit, kuinka luona lasin armaan he toivat ilmi lankeemustahan, mut perheitänsä, kuten henki häijy, jo perikato ankarana väijyy, on synkkää katon alla valoisan. — — — Mut synkkiin koppiloihin vankiloiden tuo juomahalu uhrit kokoaa, niin päissään murhaajat ja hekin, joiden kirottu, himo varkaaks' pakoittaa, kuin ylhäisetkin, jotka tavaransa biljaardiin, väkijuomiin pantuansa, suurista petoksistaan maksun saa. Sanoppas, veli, minkä vaikutuksen nuo näöt omat tehneet sinussa, nuo näöt siveellisen turmeluksen, jok' uhkaa uhkaamistaan Suomea! Ja vastaa! Hyvään työhön voimas suotko vai ylpeästi silmäs poispäin luotko sanoen: "tuo ei koske minua"? Kirjoita ohjelmaasi raittiutta, totuutta, siveyttä ainiaan! Tosinhan viel' ois juomareita, mutta et sinä ketään saattais siksi vaan. Jos niin sä teet sen hyvän minkä voit sä, jos leiviskäsi mukaan ahkeroit sä, Jumala auttaa sua armossaan. Wiinan juonti. Sä tunnet juomaa kauheaa, mi tuhannet saa hautaan ja tuhannet mi hulluiks saa tai vankiloiden rautaan, vaan jota kansat hurmaantuin kuitenkin jumaloivat ja jota kiittäin hymysuin vain juovat minkä voivat Kun heikko juo, hän voimaa saa, niin että kukin huomaa, ja terve on, ken sairastaa, jos vaan saa tätä juomaa; ken suruun sortuu, suruissaan hän tätä juomaa juopi: se kaikki murheet tenhollaan luotansa aina luopi. Oi katkerata valhetta, jot' uskoo kansa vielä! Näin ihastuen hautaansa se syöksyy ilomiellä, näin syntyy sille murheyöt, näin onneaan käy vasten. Mut isäin isäin pahat työt lankeevat päälle lasten. Waan mitäs siitä! Waleita on maassa ylinmäärin ja yhtä vain noin moittia on puolueist', on väärin. Ei maa se muuksi muutukkaan, jos viinat haihtuvatki, jos kaikki kansat kerrassaan jo niistä lakkaa ratki. Ei totta muuksi muutukkaan, puutteita mailmaan jääpi; — vaan juoppoushan tuhoillaan nyt kaikki täydentääpi. — Oi juomatapa onneton, monelle turmeluksen se surkeimman tuonut on, tuo paula kadotuksen! Ei ruumista ja kunniaa se sorra ainoastaan. vaan ikuisenkin sielun saa sotahan Luojaa vastaan. Ei miestä sorra yksin vain', vaan myöskin naista, lasta. Oi paheen paula tehokkain, jo taukoo murhaamasta! Se kurjuutehen hirveimpään voi onnen, rauhan viedä. Suomessa ei lie yksikään, joka ei siitä tiedä. Mut viinatta kun olla voi, niin poistetaan se sitten, mi yksin kadotuksen loi miljoonain ihmisitten! Niin että tehdä pitääkin, en taas mä väittää huoli; itsekkyys vielä löytyykin, jos säälin tuntees kuoli. Kas järkesihän kehoittaa olemaan juomattasi: viinoista ruumis vaivat saa ja tahraat kunniasi. Jos viinain et oo orja vaan, et niitä kaipaa myöskään. Siis ole ilman kokonaan: ei kärsi mainees, työskään, sen sijaan mieles kohoaa ja rahas säästyy silloin! Jos luja päätös vallan saa, et sitä kadu milloin. Kylvönaika. Nyt on juuri, kylvönaika, aika sinun kylvääkses hyveen siemeniä rintaan langenneiden veljies. Wiel on armas päivä, joka tilaisuutta sulle suo. Kylvä! Siemenesi itää, vaikkei aina näykkään tuo. Katso! Maamies, hänpä kylvää luottavana siemenen. Syksy tulee: myrskysateet kyllä tahtoo viedä sen, mutta se vaan niistä juuri pääseekin nyt itämään, kasvamaankin, kunnes kantaa täyteläisen tähkäpään. Talvi seuraa: pakkanenkin koettaa sitä ahdistaa, tahtoo kuolemahan peittää, ikuiseksi kuolettaa, se vaan kasvaa huomaamatta kylmän peitteen allakin. Wihdoin lumen sulattua oras nousee esihin. Sitte armaan kevään varttuu oras pieni, virkeä, kukoistaa — ja viimein nähdään tähkä kaunis, sirkeä. Siunattu on kylvömiehen pieni vaiva kylvössä. Luoja kun sen antaa kasvaa, kukoistaa ja kypsyä. Nyt on sulla kylvönaika. Kylvä siemen hyvehen jonkun langennehen veljen toivottomaan povehen! Auta häntä, tue häntä, neuvo hyveen tielle taas! Kylvä! Luoja kyllä siunaa sunkin kylvötoimintaas! Kylvä, jospa epäiletkin siemenesi itävän, syksyn myrskyin raivotessa elävänä pysyvän! Pelkäät talven kuolettavan kaiken kylvös turhaksi: kylvä! Kylvön Luoja siunaa pienimmänkin kylvösi! Kun näet kurjan, eksynehen, puhu kanssaan, lohduta! Näytä viinain kirousta ja sen tuomaa kurjuutta! Puhu kanssaan Jumalasta, neuvo Wapahtajan luo, joka yhä loppumatta hänellenkin armon suo! Kylvä kylvöajan ollen! Kylvä Luojaan luottaen! Waikk'et kasvavan sen huomaa. Luoja kyllä huomaa sen. Pelto on niin suuren suuri, päivää myöskin vielä on; jos siis kylvät. Luoja siunaa siemenesi elohon. Jos joku kilvoittelee, ei häntä kruunata jollei hän toimellisesti kilvoittele. (2 Tim. 2:5). Jos nyt joku kilvoittelee, kilvoitelkoon toimissaan! Sanoilla jos kerskaelee, siit' ei hyvää ollenkaan. Töistään miestä mainitaan, vaan ei suurista sanoistaan. Jos sä hyvää tekemässä kilvoitella tahtonet, kyllä löytyy elämässä, joita auttaa kykenet. Katso ympärilles vaan! — Työhön sinua vaaditaan. Juomaria onnetonta, vaimoaan ja lapsiaan, niitä näet sa monen monta kaikkialla, ainiaan. Auta, jos sa tahdot sen, jos sa oot tosi-ihminen! Teoillasi voit sa täyttää mitä sydämmessäs on, toimillas sen taidat näyttää, vaikka oisit sanaton. Työtä, tointa vaaditaan, eivät riitä näe sanat vaan. Puhut usein jalon lailla, olet jalo sanoissas, jaloutta sentään vailla onkin koko toimintas. Ei; kas tositoimintaa, — siitä kunnian kruunun saa. Sanot hyvää, oikeutta aina harrastelevas, — tuopa oisi hyvä, mutta näkeekö sen toimistas? Edistätkö todella hyvää, totta ja jaloa? Jos siis joku kilvoittelee, kilvoitelkoon toimissaan! Sanoissaan jos kerskaelee, siit' ei hyvää ollenkaan. Töistään miestä mainitaan, vaan ei suurista sanoistaan. Siveäin ja raittihitten kanssa yhdy toimimaan! Toimistasi, näet sä, sitten sua kyllä mainitaan. Muuten et voi näyttää, et, että totta sa puhelet. Ihminen yksin. Kas kuinka luonto riemuitsee! Sen rinta riemuin raikuilee säveltään sulokasta! Kaikk' ihastuksen ilossaan Luojaansa kiittää onnestaan, maan, taivaan valtiasta. Kun päivä piillen pilviin käy ja muuta ei kuin uhkaa näy, rauhaisna luonto vuottaa. Se tietää: ken nuo pilvet toi; ne jälleen myöskin poistaa voi, iloja kyllin tuottaa. Maan ihmisen jos pahoin käy, jos niin ei onnistuvan näy, kuin ihmisraukka soisi, niin synkkään epätoivohon hän valmis vaipumahan on, kuin kaikki loppu oisi. Ilostuakseen moni juo, vaan iloa ei viina suo — päinvastoin katkeruutta. Se vasta surun lähde on, se vieden teille turmion tuo tuskaa aina uutta. Ei huolet viinaan haihdukkaan, vaan lisättyinä uudestaan yltyvät ylimmilleen. Ken turvaa julmaan juomahan, hän turmion luo varmimman itselleen, omaisilleen. Kirous, kurjuus, kärsimys ja rietas raakuus, ilkeys seuraavat ylinmäärin. Oi, Luojan lahjat viinalla ikuiseen aikaan turmella on kauheaa, on väärin! Ja nähkää! Niin ei luonto tee, sen rinta riemuin raikuilee säveltään sulokasta. Kaikk' ihastuksen ilossaan Luojaansa kiittää onnestaan, maan, taivaan valtiasta. Sun lempesi Suomi! Suloinen Suomi, armas synnyinmaamme! Sun lempes meitä työhön pakoittaa, se intoa luo kaikkeen toimintaamme ja työssä mielemme se nostattaa. Sun lempes liekki meitä sodassamme valaisee tielle varmaan voittohon Se puolustaapi sinilippuamme tuo uudet joukot vimmaan taistelon. On onnestasi vakaumus meillä: vain raittiina sa voit sen saavuttaa, — vaan kansa, joka kulkee viinan teillä, käy onnetonna kohti kuolemaa. Me parhaaksesi taistelemme, maamme ja huolettomain rauhan hylkäämme, me rauhan vasta voiton jälkeen saamme, sen rauhan, jot' ei viina häiritse. Wai voisimmeko huolimattomina katsella kansalaisten lankeevan ja pahantekijöinä, murhaajina noin viinan hirmuvirtaan joutuvan? Saloille Suomen siksi huuto lentää: Jokainen viinaa vastaan nouskohon! Sotamme ehkä kestää, mutta sentää jo ihan varma meillä voitto on. Urhoina uljahasti sotikaamme, niin viina viimein väistyy unholaan ja sinä nouset, sulo Suomenmaamme, raittiina, kuntoisana kunniaan! Raittiutta yli maamme. Räyhäämistä kapakoista, juomareiden kodeista, vankiloiden koppiloista huuto kuuluu surkea. Se se huuto kautta maamme, kautta kalliin isänmaan käskee' pyhää toimintaamme uutterasti jatkaa vaan. Sillä yhä maata ryöstää, juomatapa julmana, turmioon ja tuskaan syöstää ylhäistä kuin alhaista. Maalle vaara hän on suuri, uhkaamassa jokaista — onnemme, elomme juuri sille ompi saaliina. Pois siis epäilys ja pelko! Meitä saada seisomaan kukaan älköön koetelko! Kohti tarkoitusta vaan, joka koiton lailla loistaa uutta päivää luvaten, synkän hirmuyön mi poistaa julmain väkijuomien! Nyt kun maa näin sulokasna edessämme leviää, sen kun lempi voimakasna tunteitamme lämmittää, ken ei päättäis pelkäämättä pyhää sotaa taistella vaivojansa säästämättä armaan maamme puolesta? Kaikki siksi vannokaamme tälle maalle, että me, jatkain suurta toimintaamme, parhaat voimat uhraamme, että konsaan emme maista myrkyttäjää riemujen, väkijuomaa minkäänlaista, tykkänään ne hyljäten! Kaikki lujan lupauksen teemme yhdess' uudestaan. Tuli aina innostuksen rinnoissamme leimutkaan! Wakaa miehuus vaarat torjuu, kestävyys vie voittohon, — vihamiehen malta horjuu, jos main päätös luja on. Raittiutta yli maamme, siveyttä eloisaa, — tätä suurta ohjelmaamme meidän tulee noudattaa. Taisteloista taisteloihin vaikka vielä käykin tie, loistavimpiin voitteloihin kumminkin se vihdoin vie. Rauhaa rakastamme. Ilta nyt on ylen ihanainen, perillensä päivä paistavainen nyt on juuri pääsemäisillään. Rauhan valtaan vaipuu luomakunta, nautiskellen viattoman unta pieni lintu lepää pesässään. Ilta vaipuneena taivahalta vaippans alle liittää loittoisalta maat ja vedet rauhan vallaksi; rauhan enkeli on kuningasna. Luonto totteleepi halukasna, rauhan helmaan vaipuu kernaasti. Tällainen, oi, jospa rauha oisi ihmisrinnoissakin, jospa voisi ihmiset näin rauhaan vaipua! Maailmassa yhä paheet pauhaa, synti häiritsee taivaista rauhaa, jota sydän tahtoo nauttia. Juopumuskin, — sydämmet se saastaa. Luojan suomaa tavaraamme raastaa, puutteita ja suruja vain suo, pyhää tallaa, ryöstää tunnon rauhaa, petoa se pahempana pauhaa, onnen sijaan helvetin se luo. Rauhaa rakastamme ja sentähden rauhansortajaa noin julmaa nähden yhdistymme häntä vastahan. Tosi rauha meille sitte koittaa, jolloin ei voi enää vahingoittaa aseet vihamiehen kavalan. Siihen asti taistelomme riehuu, siksi raittiuden lippu liehuu. Rauha sitte valtaa armaan maan. Mutta meille jollei koitto loista, jollei vielä työmme viinaa poista, siitä emme huole paljonkaan. Sillä kun me teemme minkä voimme, parastamme kun me ahkeroimme, omantunnon rauha palkitsee; silloin aina meill' on tyyni rinta, tyynempi, kuin veden kirkas pinta, joka tuossa hellään välkkyilee... Oi nuorukainen. Oi nuorukainen, rintasi jos hyvää totta sykkii, jos voimaa, uskallustaki sun suonissasi tykkii, vääryyttä astu vastahan, käy pyhään, jaloon sotahan! Surusta silmä moniaan lempeän äidin vettyi, poikansa mieltyi kapakkaan, — ainoa toivo pettyi; äitinsä hellän pyynnöistä ei laisinkaan hän välitä. Ei! — Kasva sinä tueksi, jot' äitis toivoi sulta! Kun kapakkaan sun kutsuvi pettävä "velikulta", niin muista, kuinka usean on lasi vienyt hautahan! Monikin nuori puoliso, joll' äsken toivo loisti, päivänsä surren viettää jo; juopumus riemun poisti. Mies elää poissa päivin öin, kotoaan muistaa tuskin töin. Wain pilkkaajien seurassa hän kapakassa viihtyy, kauhea juomahalunsa hillittömäksi kiihtyy; se onnettoman sokaisee ja hirmutöihin rohkaisee. Oi nuorukainen, etköpä sinäkin meitä auta voittamaan pahaa hirveistä, mi tuhanten on hauta? Eiköhän syty rintaasi nyt halu rientää avuksi? Jaloa, hyvää puoltamaan jo nuoruudessas ryhdy! Kurjuutta, hätää poistamaan sa innokkaasti yhdy! Wääryyttä astu vastahan, käy pyhään, jaloon sotahan! Alkohoolikuningas ja Onni. Alkohoolikuningas kun kävi ihmisien luoksi, näki, kuinka hurmevirta hänen tähtensä vain juoksi, näki, kuinka juomingeissa väkijuomat saaliit kaataa, kuinka vaimon leskeksi ja lapset orvoiksi se saattaa. Ja hän nauroi hyvinmielin. Ylhäisimpäin luoksi astui. Siellä näki, kuinka rouvan silmä kyynelistä kastui, kuinka miehet liköörien, sampanian luona aina hävittävät rahojansa arkkipäivin', sunnuntaina. Kaikki niin siis, kuin hän tahtoi. Silloin tuli Onni vastaan, vaan ei valkohunnun alta riemu loista katsannastaan, surun synkkä leima oli piirtehissä nähtävänä. Onni seisahtui ja lausui — ääni värähtelevänä: "Oi sua, kova Tuonen henki! Miksi minun ulos syöstät? Miksi ilon, ihmisyyden ihmisrinnoista sä ryöstät? Waikka vihaat Luojan kuvaa, taukoo murharetkestäsi! Kerran sinut varmaan murtaa joku voimakkaampi käsi!" Waan hän nauroi hyvinmielin käsiänsä taputellen, Alkohoolikuningas, ja astui pois vain ilkkuellen. Mutta Onnen sulo enkel kohos toivoon, taattolaansa, kertoakseen retkestänsä, ihmismaassa matkaamaansa. Raittiuden enkeli nyt lähti maahan Onnen mukaan. Ja — kas kummaa — Onnen valta kodeissa ei kukistukaan. Kunnes Raittius vain pääsi, sinne tuli Onni kanssa; näin he toivat rauhaa maahan, auttain aina toisiansa. Alkohoolikuningas kun kautta mailman taaskin kulki. Raittius ja Onni silloin, kodin oven sille sulki. Köyhän, rikkaan kodissa he levittävät suojelustaan; ei hän siksi päässyt sisään tuomaan julmaa kiroustaan. Edemmäksi kävi vielä, — sama oli laita siellä. Purren hampaitaan hän huutaa yli mailman hirmumiellä: "Elämpähän sentään vielä! Raittiutta tahdon estää. Kyllä siten Onnen pääsö joka kotiin kauan kestää". Juopumuksen kuolonlaakso. Täydellisin öinen synkkyys vallitsee ylt'ympärillä. Huu! Mi saapuu hirmuääni öisen myrskyn lentimillä? Hirveältä kuuluu melske, itkuhuudot, kosken pauhu. Rintaa täyttää sitä kuullen vavistuttavainen kauhu. Käykäämme nyt katsomahan, minne melske meitä johtaa! Syvä, kauhistuttavainen vuorilaakso meitä kohtaa. Älkäämme vaan mokominkaan laakson reunaan astuelko! Kuinka kauas käydä kestää, siit' ei ole yössä selko. Waan jo — katsos — valo heikko syttyväinen välkkyy tuolla, kuten armas aamukoitto, mustain vuorten tuolla puolla. Jo se sieltä suloisasti yhä kirkkahammin loistaa, vuorirotkon valaiseepi, öisen kauhuleiman poistaa. Jyrkät vuoret rajoittavat laakson kahdenpuolen siellä, kolmannella kuohuu virta, joka kaikki tahtoo niellä. Siinä sekä rannalla on juomarjoukko suuren suuri; sitä sieltä pääsemästä estää krouvein luja muuri. Yhä kuuluu miesten huudot, vaimoraukkain valitukset, pienokaisten kovat itkut, harmaapäitten huokaukset. Kosken pauhun kera kaikki yhtyy soittoon hirmuisimpaan. Mutta — katso — valo välkkyy kirkkahampaan, raittihimpaan! Pelastamaan saapuu joukko, rotkon reunall' on se tuolla. Juopumuksen kovain uhrein ei oo tarvis virtaan kuolla. Toivon enkeli on tuossa, viittaa Wapahtajan luoksi, jonka kallis veri kerran kaikkein pelastukseks juoksi. Pelastuksen saapuessa riemuhuuto loitos lentää, monet sieltä pyrkimähän, useatkin ylös entää. Suuri joukko kiivetessään putoaapi alas taasen, putoo tuohon Tuonen virtaan, mustaan, vinhaan, voimakkaasen. Wirtaan hukkuvien huudot valkenevan ilman täyttää; langenneille urhojoukko tien jo pelastukseen näyttää. Mutta suoraan pääsemästä estää estämistään juuri kapakoiden, ravintolain vankka kiusauksen muuri. Yhä juopumuksen uhrein huuto laakson luota kestää, kun vaan kapakoiden joukko heidät pelastuksest' estää. Pois siis viinat käytännöstä! Kapakat me poistakaamme! Siten vain tuon hirmuhuudon vaikenevan kuulla saamme. Hänen isänsä. "Ah, aina kun viinaa tarjotaan, mun muistuu isäni kohta, sen paljas näkeminenkin vaan mun synkkiin aatoksiin johtaa. Kummastun, miks sitä nautitaan, kun turmioksi se ain' on vaan. Niin selvään kuin jos ois edessäin mä muistan kuin tuli taatto ryysyissään kotihin juovuspäin. — Oli rauhaisa jouluaatto. Kiroili, löi, oli hurjinnaan; näin viinapullon mä taskussaan. Waan voi sitä joulua hirveää, mi odotti kaikkia meitä! — Wuos vuoden jälkehen vierähtää, tää muisto ei vain mua heitä, se mieleen tunkeuu vieläin ain, mua viinaa juomasta varoittain. Uneton mulle on jouluyö, niin hirveä on isän pauhu. Wiel' hetki... loppu on viinan työ: käy suustaan sininen sauhu — Ja äitikös itki nyt päivin öin, — leipäämme työllään sai tuskin töin. Jo pienestä hänen kuoltuaan mä tulin vierasten hoitoon. Oon noussut arvoisaan asemaan ja saanut puutteista voiton. En kaipaa kultaa, en aarteita: voi raitis leipäänsä ansaita. Mut aina kun joku maistaaksein nyt väkijuomia tarjoo, niin on kuin nousisi etehein mun hellän äitini varjo, se kieltää, hellästi varoittaa, mua isäraukkaani muistuttaa. Hän, hänkin ollut on kunnonmies, työntekijäks mitä parhain, mut hänet vieteltiin, kukaties hän viinaan mieltyi jo varhain; vaan sillä saattoi hän turmion itsensä yli ja puolison. Nyt ymmärrättekin, miksi en voi ketään hyväksi luulla, mi tarjoo lasia toisillen kehoittain ystävän suulla, ja miks' en maljoja lainkaan juo, — vaikk' ehkä teistä on arkaa tuo. Mä viinaa inhoan syämmestäin ja pelkään kuin jalopeuraa. Mä tiedän — senhän isästä näin — sen nauttijaa tuho seuraa. Mä päätin, että mä milloinkaan en suostu isäni murhaajaan." Tuhlaaja poika. Kovin pakkanen paukkuvi nurkissa nyt, mitä kylmin joutunee yö. Rikas herra on lepohon heittäynyt, kun mielehen ei ole työ. Tuoss' sohvallansa hän oikoelee. Mitä synkkänä miettinee? Sitä onneako, joka vaivannut on, jalon vaimon mi hautahan vei? Ah, kyllästynyt oli puolisohon! Ei häntä hän siis sure, ei. Hän muistavi ainutta poikaansa, joka eksyvi mailmassa. Tämä poika ol' ennen toivehensa, koki häntä hän kasvattaa; tuo, kelvoton, uskalsi hurjana isän tahtoa vastustaa, ja hän tahtoi noudattaa halujaan, isän nähden tuhmia vaan. Wiha keskellään nyt on auttamaton; isä poikaa ei tuekaan. Ja jo poika se rentuks muuttunut on, on kääntynyt juopumaan. — Niin, nytkin on missä? Mut olkohon vaan! Joko oppivi tottelemaan! Tätä herra nyt miettivi lapsestaan, — savu piipusta tupruelee, — kun kerjurin tuloa ilmoittamaan tuli piikansa huoneeseen: "tosin vaivaisten talo ei ole tää, vaan eikö sais lämmittää". Rikas herra hän suuttuvi, ärjähtää, levon rauha kun häirittiin: "Mitä, outoko yöksi nyt talohan jää? Miten tohdit sä, lurjus, niin? Yönvarkaita en minä auttanekaan. Hän pois heti menköhön vaan!" Sula pelkoko sai hänet suutuksiin? Weri nousevi poskilleen, vaan vaipuvi jälleen muistelmiin alas sievälle sohvalleen. — Raju Pohjonen soi, kuni suuttunut ois! Nyt yöhön käy kerjuri pois... Ulos kun ajoi herra nyt reessään taas somass' suopeliturkissaan, makas kuollut mies hänen tiellään maass' ja jo käytihin katselemaan. Mitä, tunsiko nyt isä poikansa, kun on poski niin kalpeana? *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74543 ***