Kun naiset miehistyvät

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74402 *** KUN NAISET MIEHISTYVÄT Kirj. VÄINÖ JÄÄSKELÄINEN »Seuranäytelmiä» 195. Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1916. HENKILÖT: _Sylvester Pekkalainen_, talonpoika. _Liisa_, hänen vainionsa. _Antti_, heidän poikansa. _Kaapro Mattilainen_, talonpoika. _Kaisa_, hänen vaimonsa. _Amalia_, heidän tyttärensä. _Annastiina_. _Katriina_. _Kalle_. Näyttämö: Metsämaisema. Taustalla lehtoa. Takana järvi. _Katriina_ (nuorehko neitonen, tulee oikealta. Katselee järvelle päin, mistä kuuluu airojen loisketta ja kolinaa.) Hyvää iltaa, Antti! Alahan joutua! Minulla on kiire käväistä hiukan kotona. _Antti_ (näyttämön takaa järveltä). Iltaa, iltaa! Kyllä tulen heti. Kelaan vain uistimeni. _Katriina_. Onko sinulla mitä? _Antti_. Odotahan, kohta näet! (Tulee vasemmalta takaa, toisessa kädessä uistin ja onkivapa, toisessa pari haukea ja ahventa.) _Katriina_. Vähänpä sait. Vaikka onpa tuo iso hauki, tuo toinen. Mutta panehan nuo vehkeesi vähän syrjään, että voisimme hiukan... _Antti_ (laskien kantamukset maahan, nauraen). ... halata. Vai kuinka? _Katriina_. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut. Mutta että voisimme edes vähäsen... _Antti_ (jatkaa). ... likistellä! (Vetää Katriinan syliinsä.) _Katriina_. Hyi, kun sinä olet paha! _Antti_. Voi, kun sinä olet hyvä! _Katriina_. Jos kuka näkee. _Antti_. Ketäpä täällä olisi. _Katriina_. Kohta tänne ainakin tulee. Niin, tiedätkö. Antti, että me neitoset olemme perustaneet voimisteluseuran. Mäkelän opettajatar-neiti sitä johtaa. Ja sitten meillä on vielä joka keskiviikkoilta sellainen iltaseura, jossa me keskustelemme naisasiasta, itsekasvatuksesta ja lastenkasvatuksesta ja... _Antti_ (keskeyttäen). Lastenkasvatuksesta! Aiotteko te vasiten ryhtyä... _Katriina_. Pidä suus kiinni! Emmehän me sitävarten keskustele, vaan meidän naisten täytyy jo ruveta miehistymään, koska meille kerran on annettu äänioikeus. _Antti_. Vai miehistymään! (Nauraa.) _Katriina_. Niin, niin, miehistymään ja... _Antti_. ... ruveta pian kävelemään housuissa! Hahahaa! _Katriina_. Naura vain, mutta niin se sittenkin on. _Antti_. Ettäkö housuissa rupeatte kävelemään! Annahan minun sitten vielä kerran halata sinua hameissa ollessasi, sillä sitten en enää syleile sinua kertaakaan, jos housut vedät jalkaasi. _Katriina_ (työntää Antin luotaan). Enpäs anna! Kuulehan nyt, kun selitän sinulle, äläkä naljaile. _Antti_. Kyllä minä tällaisia asioita kuuntelen mielelläni. _Katriina_. Koska meillä kerran on voimisteluseura, niin tietysti meillä täytyy olla voimistelupukukin. _Antti_. Aivan oikein. _Katriina_. Ja olethan sinä kai kuullut, että naiset käyttävät voimistelupukunaan housuja. _Antti_. Olen kyllä. _Katriina_. No mitä kummaa siinä sitten on, jos me rupeammekin toisinaan käyttämään housuja. _Antti_. Aivan joka päiväkö? _Katriina_. Ei nyt joka päivä. Vain niinä iltoina, kun koululla pidetään voimisteluharjoituksia. Tulen juuri sieltä. _Antti_. Mutta missä sinun housusi ovat? _Katriina_. Ne ovat vielä tekeillä. Eivät ehtineet täksi illaksi. Mutta ehkä ne jo ensi keskiviikoksi valmistuvat. Toisilla tytöillä jo on housut. He jäivät vielä koululle neuvottelemaan, minkälaisen hatun he itselleen tekisivät. _Antti_. Vai niin. Kyllä sinä kuitenkin olet hameissa paljon kauniimpi kuin housuissa. (Syleilevät.) _Sylvester_. (tulee oikealta). Hyvä kalansaalispa pojalla taitaa ollakin! (Antti ja Katriina irtautuvat hämmästyneinä.) _Antti_. Mikäs teidät tänne toi? _Sylvester_. Lähdenpähän tuonne Matilaiselle sopimaan huomenaamuisesta nuottaretkestä. _Katriina_ (Antille). Lähdenkö pois? _Antti_. Mikäpä kiire sinulla on. _Sylvester_. Mitäs vehkeitä te täällä pidätte? _Antti_. Koska tämä nyt sattui näin tulemaan ilmi, niin sanonpa suoraan asiat. Katriina on morsiameni. Minä aion mennä hänen kanssaan naimisiin. _Sylvester_. So, so, poika! Annahan isäsikin sitä vähän tuumia. Vai naimisiin! Kuulehan, minulla olisi hiukan sinulle kahdenkeskistä asiaa. _Katriina_. Hyvästi sitten! Minulla onkin jo kiire kotiin. _Antti_. Hyvästi, hyvästi! Kyllä tapaamme. _Katriina_ (poistuu oikealle). _Antti_. Mitä teillä onkaan sanottavaa minulle, isä? _Sylvester_. Puhutaan nyt sitten niistä sinun naimapuuhistasi, kun ne kerran näin kohdalle sattuivat. — Kuulehan, minä olen aikonut sitä asiaa hiukan toisin: sinun pitää naida Mattilaisen Amalia! _Antti_. Ei, siitä ei tule mitään, siitä naimiskaupasta. _Sylvester_. Miks’ei? _Antti_. Minä en rakasta häntä. _Sylvester_ (nauraa). Hahahaa! Kylläpä sinä vielä olet lapsellinen. Hänhän saa suuret myötäjäiset. _Antti_. Mitä minä sillä rahalla teen. Onhan meillä itsellä vankka talo, joka kyllä elättää. _Sylvester_. Ja päälle päätteeksi hän on hyvin järkevä tyttö. _Antti_. Paljon järkevämpänä minä Katriinaa pidän. _Sylvester_. En minä tässä jouda sinun kanssasi kiistelemään. Kyllä tuonnempana nähdään, kumpi on järkevämpi. Mutta tee nyt sillaikaa sen verran isällesi mieliksi, ettet niin sen Katriinan perässä juokse, vaan alat vakavasti ajatella Amaliaa. (Poistuu vasemmalle.)? _Antti_. Vai sitä se isä hautoo! — Ja Amaliako järkevämpi! Kaikkea sitä kuuleekin! Vaikka yhtä tyhmiä ne taitavat olla kaikki naiset. (Ottaa kantamuksensa ja aikoo poistua vasemmalle.) _Liisa_. (tulee vastaan vasemmalta). Missä sinä näin kauvan olet viipynyt, Antti? _Antti_. Ongella olin. Mutta minne te olette menossa, äiti? Vastahan tästä isä meni. _Liisa_. Läksinpähän vain katsomaan kalaonneasi ja ajattelin samalla tiellä käväistä vilkaisemassa niitä Amalian hommia. Ne kun kuuluvat kyläntytöt puuhaavan siinä voimisteluseurassaan. _Antti_. Mitäs te nuorten touhuista. Eikä Amalia muuten ole vielä tullut, mutta kyllä kai hän kohta tulee. _Liisa_. Vai ei ole tullut... vai olet sinäkin jo odottanut. Jätäpä minulle ne kalat, niin perkaan ne tässä järven rannalla. _Antti_. Siinä ovat. Minä lähden syömään. (Poistuu oikealle taakse.) _Liisa_. Jospa niistä sittenkin tulee pari tuosta Amaliasta ja Antista. Taitaa olla turhaa puhetta vain, että Antti Katriinaa riiailisi. (Ottaa Antin jättämät kalat ja aikoo lähteä vasemmalle taakse. Pysähtyy, sillä oikealta kuuluu puhetta.) _Annastiina_. Kyllä minä vaan huivia kannatan. Taitavat panna nauruksi koko meidän intoilemisemme. _Amalia_ (ja Annastiina tulevat oikealta, kummallakin leveät urheiluhousut jalassa). Intoilemisenko? intoilemista tämä on! Naisasian ajamista tämä vain on, eikä mitään muuta. _Liisa_ (joka ensi hämmästyksessään ei kyennyt tekemään mitään, pudottaa nyt kalat maahan ja lyö käsiään yhteen huudahtaen). Herjesta varjele! _Amalia ja Annastiina_ (pysähtyvät, katsahtavat housuihinsa ja hieman häpeävät). Hyvää iltaa! _Liisa_ (ei kykene juuri vastaamaan). _Amalia_. Näitä meidän housujako se Liisa säikähti? _Liisa_. Jopa te nyt rupesitte kummittelemaan! Housut jalassa ihan selvällä kesäpäivällä! Ja vielä tuollaiset housut! Ihan kuin turkkilaisella! _Amalia_. Me kun olemme voimisteluseurassa... _Annastiina_. Nämä ovat näes sellaiset voimisteluhousut. _Amalia_. Ja me kun olemme innostuneet siihen naisasiaan ja... _Annastiina_. ... ja meidän täytyy viimeinkin jo miehistyä, meidän naisten, ja ruveta kannattamaan ja ajamaan omaa naisasiaamme... _Liisa_. ... housujen kanssa! Hahahaa! En ole ennen moista kuullut! Jos minä selitän milloin rakkaalle ukolleni naisasiaa, niin minä selitän sitä näillä kämmenilläni tai _hänen_ housuillaan! _Amalia_. Emäntä nyt ei meitä ensinkään ymmärrä. Emmehän me nyt housuillamme tahdo naisasiaa ajaa, taikka oikeastaan... _Annastiina_ (hämillään). Ymmärtäähän Liisa... (jatkaa)... kyllähän me näilläkin vähän. Nämä nyt ovat vain sellaiset voimisteluhousut. _Amalia_. Eikä näitä jokapäivä pidetä. _Liisa_. Pyhäpäivinä ja juhlapäivinä ja... _Annastiina_. Ei näitä pyhäisin pidetä. _Liisa_. En minä vain antaisi tyttärieni tuolla kummitella. _Amalia_. Ettehän te vanhat ymmärrä meidän nuorten aatteita ja mielipiteitä. _Annastiina_. Niin, ensi kertaa nämä nyt ovat päällämme, mutta eivät ne ainakaan minulla ole viimeistä kertaa. _Amalia_. Voihan näillä näin metsässä kävellä ja uimassa käydä. Vai mitä te arvelette, emäntä? _Liisa_. Kyllä sinä, Amalia, saisit ne heittää kokonaan pois. Antaisit vaikka mustalaisille. _Amalia_. Miksi Liisa-emäntä niin sanoo, että juuri minun pitäisi heittää? _Liisa_. Sanonpahan vain. (Jättäen kalat rannalle poistuu vasemmalle.) _Annastiina_. Kyllä nyt kumu kylässä nousee näistä meidän housuistamme. _Amalia_. Taidan minä vain nämä nurkkaan heittää. _Annastiina_. Vai jo säikähdit. _Amalia_. En minä nyt juuri sentähden. _Annastiina_. Vai pelkäätkö, ettet tämän tähden pääsisi miniäksi Liisa-emännälle? _Amalia_. En ole vielä pyrkinytkään. _Annastiina_. Kyllä ne kuuluu asiat olevan sinnepäin menossa ainakin teidän vanhempienne kesken. _Amalia_. Olkoot vaan. _Annastiina_. Vaikka kuuluu se Antti riiailevan Katriinaa. _Amalia_. Jätetään jo tuollaiset jutut. Meidänhän piti mennä uimaan. _Annastiina_. Lähdetään sitten. (Menevät vasemmalle taakse.) _Kalle_ (tulee valokuvauskoneen kanssa oikealta). Nyt minä saan vasta repäiseviä kuvia! Ensin housukuvia! (Asettaa koneensa pystyyn.) Kas noin! (Napsauttaa kuvan.) Mutta vielä minä otan toisen. Lähetän sitten »Helsingin Kaikuun» tai »Kyläkirjaston Kuvalehteen». Siitä tuleekin erinomainen kuva: »Vanhalan kylän vanhojenpiikojen housumuoti.» Hahahaa. Kaikkea sitä maailmassa näkee ennenkuin kuolee. (Napsauttaa kuvan.) _Antti_ (tulee oikealta). Mitä se Kalle täällä yksikseen nauraa? _Kalle_. Nauranpahan noille meidän kylän vanhoillepiioille. Katsohan nyt itsekin! (Vie Antin katsomaan vasemmalle.) _Antti_ (purskahtaa nauruun). Onko tuo Amalia tuo toinen? _Kalle_. On, ja toinen on Annastiina. _Antti_. Niillä on housut jalassa. _Kalle_. Niin on. _Antti_. Siinä se nyt on se Amalian järkevyys! _Kalle_. Ja Annastiinan! Minun tekisi niin mieleni nolata tuo Annastiina. _Antti_. Miksi niin? _Kalle_. Ajatteles, että minä kerran olin niin tyhmistynyt, että aioin kosia Annastiinaa. _Antti_. Ja sitten? _Kalle_. Kun hän huomasi tuumani, niin sanoi koppavasti, että minun pitäisi tulla vähän sivistyneemmäksi, »hienommaksi» muka, ja vasta sitten tulla häntä sellaisista asioista puhuttamaan. _Antti_. Ja minun tekisi niin mieleni nolata tuo Amalia. _Kalle_. Miksi niin? _Antti_. Ajatteles, että isä kosi minua Amalian puoIesta. Hän sanoi näet, että minun pitäisi naida Amalia. _Kalle_. Ja sitä sinä et luvannut tehdä? _Antti_. En. Sehän minua tässä naurattaa, sanoi Amalian olevan perin järkevän. _Kalle_. Tämäpä hauskaa. Nyt me nolaamme heidät molemmat — sinä päästäksesi eroon Amaliasta ja minä saadakseni oikein vierasmiesten kuullen kosia Annastiinaa. _Antti_. Mutta miten menettelisimme? _Kalle_. Odotahan! (Miettii.) Nyt tiedän! Me vaihdamme... _Antti_ (ilostuen). ... housut! _Kalle_. Niin juuri. Ehdimme parahiksi; he juuri menivät veteen. (Menevät hiljaa hälisten oikealle taakse.) _Antti_ (takaa). Kyllä he luultavasti tuntevat housumme, mutta viis siitä. _Kalle_. Tuntekoot vaan! _Antti_. Olisipa isäukko sitten näkemässä Amaliaa minun housuissani! _Kalle_. p Mutta jos he eivät panekaan meidän housujamme päälleen? _Antti_. Mikäs siinä muu auttaa. Eiväthän he paitasillaan lähde metsiin juoksentelemaan. (Antti ja Kalle tulevat äskeisissä naisten housuissa ja heidän huivinsa päässään. Omat housut ovat kainalossa.) _Kalle_. Ja nyt saavat neitoset katsoa, miten meidän housumme sopivat heidän jalkaansa. _Antti_. Sopivathan ne, jos eivät vain lahkeet ole liian pitkät. _Kalle_. Heillä onkin näin leveät, niin että yhteenhän se lyö. (Menevät vasemmalle taakse, jonne jättävät omat housunsa ja tulevat takaisin.) _Antti_. Miten me nyt teemme? _Kalle_. Jäämme odottamaan tähän lehdon suojaan vähäksi aikaa. _Antti_. Nyt he jo nousevat vedestä. (Kuuluu polsketta.) _Kalle_. Jos näppäisi taas yhden kuvan! _Antti_. Älä viitsi! Kuunnellaan. _Amalia_ (huutaa takana). Etkö sinä tule jo pois, Annastiina? _Annastiina_. Tulen aivan heti. _Amalia_. Mutta hyväinen aika, nämähän eivät olekaan meidän housumme! _Annastiina_. Älä höpise. Kenen ne sitten olisivat? _Amalia_. Eivät nämä ainakaan meidän ole. Nämä ovat tavalliset miesten housut. _Annastiina_. Mitä! Miesten housut! _Amalia_. Niin. _Annastiina_. No kumma! Mutta sehän on sitten hävytöntä. _Amalia_. Ne ovat vaihdetut! _Annastiina_. Niin, nämä ovat Kallen housut. _Amalia_. Ja nämä Antin! _Antti_. Nyt kai meidän täytynee poistua. _Kalle_. Ei vielä. Odotetaan hiukan, mitä tästä lopuksi tulee. _Annastiina_ (takana). Tämä on kaikki sinun syytäsi! _Amalia_. Minun syytäni?! Minäkö olen housut vaihtanut, häh. _Annastiina_. Mutta sinä kuitenkin ehdotit, että lähtisimme uimaan housusilla. _Amalia_. Enhän minä kuitenkaan sinua mihinkään pakottanut. Olethan sinä yhtä vanha kuin minäkin ja vielä — vanhempikin. _Antti_. Nyt ne kohta rupeavat tukkanuottasille. _Kalle_. Kunhan eivät vain repisi meidän housujamme. _Antti_. Mutta nyt meidän täytyy livistää! _Kalle_. Mennään vähän syrjemmälle aluksi. (Poistuvat oikealle.) _Annastiina_ (ja _Amalia_ riitelevät kovaäänisesti). Vai vanhempi! Mutta vanhapiika olet itsekin! Älä luulekaan pääseväsi Pekkalaisen Antin morsiameksi, vaikka elätkin siinä toivossa. _Amalia_. Eipä ole sinulla toiveita senkään vertaa. Mutta ei tässä nyt riita auta. Jos en Anttia saakaan, niin nämä Antin housut vedän kuitenkin jalkaani. _Annastiina_. Ja minä Kallen housut! Minkä tässä mahtaa! Voi niitä kelvottomia! _Amalia_. Kyllä meidän täytyy ne hunsvotit etsiä, jotta saamme omat housumme. _Annastiina_. Täällähän ne luultavasti ovat lähellä metsässä. (Lopettavat keskustelun. Sylvester, Liisa, Kaapro ja Kaisa tulevat vasemmalta.) _Kaisa_. Jos vaan meidän Amaliamme on housut päällensä pukenut, niin vielä minä sen vanhoilla päivillänikin kuritan. _Liisa_. Totta minä puhuin. Ja vielä sellaiset leveät turkkilaisen housut! Noin vaan lepattivat lahkeet! (Näyttää hameitaan levittelemällä.) _Kaapro_. No en olisi uskonut noin suuren tytön enää rupeavan tuollaiseen hupsutukseen. _Sylvester_. Se nykyaika se villitsee. _Kaapro_. Sehän tietenkin. _Kaisa_. Vai sellainen se onkin se Mäkelän opettajatar, josta Amalia yhtenään puhui. _Liisa_. Tanssimaan, kuulemma, opetetaan ja housuissa kävelemään. _Sylvester_. Mutta tuossahan se on Antti taas! (Amalia ja Annastiina tulevat Antin ja Kallen vaatteissa vasemmalta, hatut hiukan silmillä. Huomattuaan tilanteen peräytyvät hyvin hämmästyneinä takaisin.) _Sylvester_. No, ka perhana! Et uskalla enää näkyviin tulla! (Kiukustuneena.) Mitä sinä, Antti, kujeilet! Kuule, tuleppa takaisin heti! Minulla on sinulle asiaa. Etkö tottele ihmisten nähden! Kyllä minä sinut opetan! _Liisa_. Ja nyt on tuo Antti villiytynyt. _Kaisa_. Ei näy olevan miehilläkään sen enempää järkeä päässä kuin noilla tytön hupakoilla. _Kaapro_. Mutta eipä sitä meidän tyttöä näy täällä. Taitaa vain ollakin vain akkain panettelua. _Liisa_ (suuttuneena). Akkain panettelua! Jos minä tässä toden sanon, niin tietäkää, etten tässä ole tahtonut Amaliaa panetella, vaan miniäksi on häntä meille toivottu! Siinä sen nyt kuulitte!! Vai eikö olisi meidän Antti kelvannut? Häh! Eikö olisi kelvannut! _Kaisa_ (Kaaprolle). Nämä ovat olleet meidän tuumia, minun ja Liisan, ja etkä taitaisi sinäkään vastaan olla? _Kaapro_. Ka, mitäpä minä. Enpä Anttia moiti. _Kaisa_. Vaan toistapa kuuluu Antti riiailevan. _Liisa_. No, ei sekään peli vielä niin vahvasti soi, ettei se rikki menisi. _Kaapro_. Nuorten asiahan se on, naiminen. Mitäpä me vanhukset siitä päättelemme. _Liisa_. On siinä osa meilläkin. _Kaisa_. Niin on, niin on. _Kaapro_ (joka kävellessä on huomannut kalat takana rannalla). Tuossapa on vielä Antin tämäniltainen saalis. Eipä ole paljoa. _Liisa_. Siellä taitaa olla vielä yksi hauki perkaamatta. (Menee vasemmalle rantaan.) _Kaisa_. Tulenpa vaikka minäkin mukaasi. (Poistuu Liisan jälkeen.) _Kaapro_. Mutta minne helkkariin se Sylvester hävisi! (Menee vasemmalle. Antti ja Kalle tulevat oikealta.) _Antti_. Olehan hiljaa! Akat taitavat olla tuolla rannalla. _Kalle_ (käy vasemmalta katsomassa). Siellä ne ovat. _Antti_. Nyt kun saisimme vain ukotkin yhteen iloon. _Kalle_. Mutta Amalian ja Annastiinan pitäisi välttämättä olla mukana. _Antti_. He kyllä tulevat, älä hätäile! Eihän Amalia muualta kotiinsa mene kuin tämän kautta. _Kalle_. Ja Annastiinan täytyy taas tulla Amalian mukana ja lainata tältä hame ja muut naisen vehkeet, jotta pääsisi kylän läpi kotiinsa. (Oikealta kuuluu Sylvesterin huutoja.) _Antti_. Kuulehan, mitä mökinää tuo on? _Kalle_. Se on isäsi. Ja sieltähän juoksevat Amalia ja Annastiina. _Antti_ (nauraa). Hyvinhän se näkyy juoksu käyvänkin! _Kalle_. No ei ole helmat tiellä. _Antti_. Nyt otamme heidät oikein avosylin vastaan. _Kalle_. Niin teemmekin. _Antti_. Ja sitten huudamme niin että akat rannalla kuulevat. (Antti ja Kalle levittävät sylinsä, ja samassa oikealta Amalia ja Annastiina syöksyvät heidän eteensä,) _Antti_ (huutaa ). Tervetuloa, Amalia! _Kalle_ (samoin). Hyvää iltaa, Annastiina! _Amalia_ ja _Annastiina_ (ovat hyvin hengästyneitä eivätkä kykene virkkamaan mitään. Aivan heti tulevat Liisa ja Kaisa takaa vasemmalta, Sylvester oikealta ja Kaapro vasemmalta. Liisa ja Sylvester tarttuvat kiinni Antiksi luulemaansa Amaliaan ja Kaisa ja Kaapro Amaliaksi luulemaansa Anttiin. Annastiina ja Kalle haukkuvat toisiaan. Puhevuorot melkein yht'aikaisia.) _Liisa_. Oletpa sinä nyt juoksupäällä, Antti! Ettet isääsikään tottele! Häpeäisit siinä! _Sylvester_. Vielä siinä toljot, senkin punttipää! _Liisa_. Ei sinusta taida vielä naimisiin ollakaan, kun noin vanhempiasi vastaan olet. _Kaisa_. Jo sinä nyt, Amalia, olet kummittelemaan ruvennut! Tuollaiset housut jalkaasi vetänyt. Aivan kuin turkkilaisella! Kyllä minä vielä sinulle näytän! _Kaapro_. Joko minun pitää vielä sinulle koivurieskat katkoa! (Liisa ja Sylvester huomaavat nyt erehdyksensä ja tuntevat Amalian. Samoin käy Kaisalle ja Kaaprolle. Hämmästys on ylen suuri, Kaaprolta ja Sylvesteriltä jää suu vähäksi aikaa selko selälleen, Liisa ja Kaisa ovat levittäneet kätensä ja lyövät ne läjähtäen yhteen.) _Liisa_. Jo nyt on maailman lopun ajat käsissä! Kun ovat vielä vaihtaneetkin housujaan! _Kaisa_. Amalia! Sinähän olet aivan oikeissa housuissa! Mitä hullutusta tämä on! _Sylvester_. Leikiksikö tämä pitäisi ottaa vai todeksi? _Kaapro_. Kyllä sinun selkäsi pehmitän; niin tyttö kuin oletkin! _Antti_. Nuo tytöthän ne vaihtoivat meidän housumme. _Kalle_. Me kun olimme uimassa niin sillä aikaa kävivät salaa vaihtamassa. _Amalia_. Ei se ole totta! _Annastiina_. He valehtelevat. _Kaisa_ (Amalialle). Vai vielä siinä puolustelet! _Kaapro_. Häpeäisit siinä, etkä enää virkkaisi halaistua sanaakaan! _Kalle_ (Annastiinalle). En olisi uskonut sinua, Annastiina, noin kevytmieliseksi. Säädyllisyyttä sinun pitäisi oppia. _Katriina_ (tulee oikealta). Mitäs teatteria tämä on! _Antti_. Niinkuin näkyy! _Katriina_ (hämmästyy, kun huomaa koko tilanteen). Sinäkö se olet, Antti?! Ja oletko sinä Amalia! (Katsoo hiukan pilkallisesti Amaliaan.) Mistä sinä olet Antin housut saanut? _Kalle_. Tämä on nyt sellaista housunäyttelyä ja naisasianajoa! _Kaapro_. Nauraa mun täytyy tälle kometialle! _Sylvester_. Eihän tässä muu auta. (Nauravat.) _Antti_. Emmekö me, Kalle, esitä nyt asiaamme? _Kalle_. Tehdään niin. Aloita sinä! _Antti_ (ottaa Katriinaa kädestä). Me olemme aikoneet lyödä, minä ja Katriina, tavarat tasan, housut, hameet ja muut mööpelit. Mitäs te siihen sanotte, vanhempi väki? _Sylvester_. Eikö tuo olisi ollut parempi Amalian kanssa, kun jo housujannekin vaihdoitte. _Liisa_. Niin minäkin ajattelen. _Amalia_. Mutta minä en ajattele sillä tavalla. Pitäköön vaan Katriinan, ei minulla ole tarvis! _Antti_. Se on sitten päätetty asia? _Liisa_ ja _Sylvester_. No, olkoon vaan! _Sylvester_. Kovinpa tuo näkyy olevan huikentelevainen, tuo Amalia, niin että ota sitten Katriinasi! _Kalle_. Minä aioin kosia sinua, Annastiina, mutta — olkoon kosimatta. En minä tällaisia housuja tarvitse. Vaihdetaan takaisin ja ollaan omillamme! _Antti_. Ja pukekaa jälleen itsenne hameisiin, niin voi vielä joku niihin ihastua ja kosia teitäkin!... _Väliverho_. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74402 ***