Heräävä heimo

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75090 *** language: Finnish HERÄÄVÄ HEIMO Kirj. Vilho Helanen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926. HENKILÖT: JAAN JÄRV, virolainen lääkäri. LINDA, hänen vaimonsa. KAAREL, | heidän lapsiaan. SALME, | JAAK SILLAOTS, virolainen talonpoika. PENTTI KAIRA, ylioppilas, suomalainen kersantti. VASILIJ ALEKSANDROVITŠ, venäläinen luutnantti. Viisi bolševikisotilasta. Tapahtumapaikka: Kylä Pohjois-Virossa, Rakveren tienoilla, tammikuun alussa 1919. Tohtori Järvin arkihuone. Taustalla kaksi ikkunaa. Ulkona kuutamo, luminen lakeus. Ovi eteiseen oikealla. Vasemmalla toinen ovi. Vasemmassa nurkassa leposohva, oikeassa piano. Nojatuoleja. Öljylamppu palaa pöydällä. Ikkunalla punakukkainen syklami. Seinillä Fählmannin, Kreutzwaldin, Jannsenin ja Lydia Koidulan kuvat. JAAN JÄRV, harmaapäinen, hienopiirteinen mies, seisoo selin huoneeseen ikkunan ääressä. LINDA, 40-vuotias nainen istuu nojatuolissa, sylissä käsityö, katsoen eteensä. KAAREL, 20-vuotias nuorukainen, oikea käsi siteessä, makaa leposohvalla kasvot seinään päin. Hiljaisuus. KAAREL (kääntyy hiljaa valittaen selälleen) LINDA (nousee ylös ja astuu Kaarelin luo) Rakas poika-parkani. . . KAAREL Voi äiti! Mitä minä tästä tuskasta! Mutta minä en saa sitä muististani. Pataljoonamme peräytyi, taistelutta. Ajattele, emme kyenneet edes yrittämään vastarintaa. LINDA (sivelee hiljaa Kaarelin hiuksia) KAAREL Ja huomata sitten olevansa saarroksissa! Meitä oli kolme. Ensimmäisenä kaaduin minä. Toiset sortuivat päälleni. Kun toivuin, oli yö. Kasvonikin olivat veren peitossa. Se oli toverieni verta. Toinen heistä makasi sydän läpiammuttuna. Toinen aivot hangella. Oi äiti, se näky ei lähde mielestäni! LINDA Rakas Kaarel, älä ajattele enää sitä. Minua värisyttää, kun sinä vain puhutkin siitä. JAAN (käännähtää huoneeseen) Värisyttää? Ilman uhrejako sinä luulet sotaa käytävän? KAAREL (nousee istumaan, katkerasti) Mutta, isä, mitä hyödyttävät nuo uhrit? Samana yönä hajosi meidän pataljoonamme. Joka kylä on täynnä aseensa heittäneitä upseereja ja sotilaita. Kokoonkyhätty Viron armeija on hajoamaisillaan. Viikon perästä liehunevat venäläisten liput taas kaikissa kaupungeissamme. JAAN (kulkee edestakaisin huoneessa, pysähtyy Kaarelin eteen, painokkaasti) Niin, teidän pataljoonanne hajosi, koska teillä ei ollut uskoa voittoon. Meidän nuori vapautemme tuhoutuu, koska kansallamme ei ole uskoa tulevaisuuteen. KAAREL Onko sitä sitten sinulla, isä? JAAN En tiedä. (Vetäytyy jälleen katsomaan ulos ikkunasta.) Sen vain tiedän, että isäni oli orja, moisionomistajan orja. En tahtoisi, että pojastanikin tulee orja, moskovalaisen orja. LINDA Sinä liioittelet, Jaan. Mitä puhut sinä orjuudesta? Venäläiset eivät ole milloinkaan tehneet pahaa meille, vaikka tilaisuutta siihen olisi heillä kyllä ollut. Nuori vapautemme, sanot sinä. Vapaita emme ole ikinä olleet. Miten saattaisimmekaan olla, pieni Viron kansa, mahtavan Venäjän liepeillä? JAAN (synkästi, kääntymättä) Luojan avulla voisimme ainakin koettaa. Minusta on kuolemakin parempi kuin orjuus. LINDA Sinä tarkoitat, että Kaarelin olisi pitänyt... Jaan, sinä et tiedä, mitä puhut! Sinä käytät vain tapasi mukaan suuria, tyhjiä sanoja. JAAN (kuin edellä) Tyhjiä sanoja? Ehkä, ehkei. Voi olla niinkin, että ne käyvät tekojen edellä. KAAREL Isä, mitä auttaisi, vaikkapa sinä ja minä uhraisimmekin henkemme? Silloinkuin rykmentit hajoavat ja koko kansa vetäytyy syrjään. JAAN (kohauttaa olkapäitään vastaamatta) Hiljaisuus. SALME (18-vuotias sorja tyttö, rientää sisään, syleilee isäänsä pyörähdyttäen hänet huoneeseen päin) Isä, minulla on suuri uutinen! JAAN (sydämellisesti hymyillen) Tuo on niin sinun tapaistasi, Salme. Suuri uutinen? Tällaisena aikana? SALME Isä, äiti! Suomalaiset ovat tulleet! JAAN Mitä sinä puhut, lapsi? Suomalaiset? KAAREL (nousee ylös) SALME Niin, isä. Suomesta on tullut kokonainen pataljoona auttamaan meitä. Vapaaehtoisia. Eilen olivat he ensi kertaa taistelussa. Venäläiset peräytyvät! Isä, voitto on meidän! JAAN (päätään pudistaen) Miten helposti sinä uskotkaan sen käyvän, Salme. »Kokonainen pataljoona.» Mitä se merkitsee Venäjän armeijoita vastaan? Mitä merkitsee yksi vähäinen voitto? Huomenna pyyhkäisevät vihollisen rykmentit tuon sinun pataljoonasi maan päältä. KAAREL Äsken sinä puhuit toisin, isä. Parempi kuolemakin, sanoit sinä. JAAN Niin, mutta silloin puhuinkin meistä itsestämme. Sääli mies-parkoja, jotka ovat jättäneet kaukaiset kotinsa ja uhraavat henkensä asian puolesta, johon emme itsekään jaksa uskoa. SALME Enää ei ole syytä toivottomuuteen. Nyt, kun suomalaiset ovat tulleet. Te ette usko, kun ette ole nähneet ainoatakaan heistä. LINDA Oletko sinä sitten? SALME Olen, äiti. Tuolla metsänlaidassa tapasin erään heistä. Hän oli tiedusteluretkellä. Millainen rohkeus loistikaan hänen silmistään! Kerroin hänelle, että kylässä on vihollisia ja että kaikki lähitienoot vallan vilisevät heitä, ja pyysin häntä pelastamaan henkensä piiloutumalla metsälatoon, tiedättehän. Arvatkaapa, mitä hän vastasi! JAAN, LINDA ja KAAREL No? SALME Hän nauroi. Niin todellakin, hän nauroi minulle vasten kasvoja. »Piiloutua?» nauroi hän. »Me suomalaiset emme ole tulleet tänne piiloittelemaan, vaan tappelemaan. Ja me tappelemme, kunnes jokainen Iivana on teidän rajojenne takana!» Minä pudistin päätäni, niinkuin te nyt. Mutta hän sanoi: »Olkaa huoletta, neiti. Huomenna ei näissä kylissä ole ainoatakaan ryssää. Olette kai kuullut: 'Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies — seis, voitto pois!» Ja hänen olemuksessaan oli sellainen varmuus ja hän oli niin nuori ja voimakas, että minä uskoin häntä. JAAN (itsekseen) Luoja, luoja, voisiko se olla mahdollista? Pelastus? Voitto? LINDA Entä sitten? SALME Sitten hän läksi. Hän sanoi hyvästellessään: »Me tapaamme vielä, neiti!» Ja samassa hän oli jo poissa. KAAREL (käännähtäen poispäin) Ja sinä heräsit. Kaikki oli ollutkin vain unta. SALME Älä lörpöttele! En minä uneksi keskellä päivää, silmät selkosen seläll... (Ovelle koputetaan kiivaasti. Kaikki säpsähtävät.) JAAK SILLAOTS (keski-ikäinen talonpoika, talvipukimissa, astuu hengästyneenä sisään, ottaa lakin päästään) Hyvää iltaa! JAAN (katellen) Iltaa! Mikä on saanut kelpo ystävämme näin iltamyöhällä liikkeelle? JAAK Vanha kiitollisuus. Enpä unohda ikinä, miten pelastitte poikani elämän, silloin kerran, muistattehan, tohtori. LINDA Te näytätte kiihtyneeltä, Jaak. Onko jotakin tapahtunut? JAAK On, rouva. Venäläiset joukot, nähkääs, ovat jättäneet kylämme. JAAN, LINDA, KAAREL ja SALME Jättäneet kylän! SALME (toipuen ensiksi hämmästyksestään) Isä, äiti, joko nyt uskotte? Suomalaiset pelottavat heidät pakosalle! JAAK Vai niin, Salme-neiti. Te tiedätte siis jo suomalaisten tulosta. Hm, niin... ehkä olette tavannutkin sen hurjapään... JAAN Hurjapään? JAAK Niin, nuoren suomalaisen — kersantti sanoo olevansa ja ylioppilas, mene tiedä joka ympärillä kuhisevista venäläisistä huolimatta on tämän päivää pujahdellut täällä tuvasta tupaan. Hurja on luonto sillä pojalla, ihan tosissaan hän yllytti meitä katkaisemaan peräytyviltä ryssäläispiruilta — niin, rouva, ne ovat hänen omia sanojaan, en voi sille mitään — paluutien. SALME Ja te? Mitä vastasitte? JAAK Me sanoimme: »Ei ole aseita.» SALME (huokaa) JAAK Niin, Salme-neiti, minkäpäs sille? Kun ei kerran ole aseita, niin milläs tappelet? Mutta ymmärsikös tuo hurjapää sitä? Johan nyt. Huutaa vain: »Onhan teillä viikatteet ja tahkot! Lyökää heidät maahan.» Hullu hän on, pähkähullu... Mutta mitäs minä jaarittelen? Joka hetki on kallis. Vasilij Aleksandrovitš, luutnantti, tiedättehän, täkäläisen komppanian päällikkö, on pian täällä. JAAN, LINDA, KAAREL ja SALME (kauhistuneina) Täällä? JAAK Niin. Muut lähtivät jo äsken. Narvan tietä lähtivät. Mutta hän jäi viiden miehen kanssa. Kuulin hänen sanovan: »Minä tulen perässä. Käynpähän ensin toimittamassa muutaman pikku asian tohtorin talossa.» LINDA (kauhuissaan) Hän tietää kaiken! Hän aikoo surmata Kaarelin! SALME Ja isän! Hän vihaa isää! LINDA Nopeasti, paetkaa! Ei, ei sentään, voitte joutua peräytyvien käsiin. — — — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä pitää meidän tehdä? — — — Piiloutukaa kellariin! Pian, pian, meillä ei ole aikaa aprikoimiseen! JAAN ja KAAREL (Syleilevät Lindaa ja Salmea, poistuvat oikealle) Hiljaisuus. JAAK (miettivästi) Saattoi olla hyvä, että he lähtivät. Saattoipa olla... Mutta toisaalle Vasilij Aleksandrovitš pääasiassa taitaa tällä kertaa tähdätä. LINDA (käännähtää säpsähtäen Jaakiin) Oletteko te vielä täällä? Mitä tarkoitatte sanoillanne? JAAK Kuulin luutnantin sanovan vielä: »Siellä on jalokivi, jota olen kaikilta suojellut kuin saituri ikään. Mutta nyt hän on minun. Tulkoon sitten huomenna vaikka maailmanloppu.» Arvelin, nyt tuo mies puhuu Salme-neidistä. Silloinkos sain jalat alleni, juoksin sen kuin vanhat koivet kestivät. LINDA (heittäytyy Salmen kaulaan, valittaen) Lapsi-raukkani, oma rakas lapsi-raukkani... Pakene, Salme! SALME (tuijottaen eteensä jäykästi) Sinähän sanoit äsken itse, ettei voi paeta joutumatta peräytyvien käsiin. Minne minä voisin paeta? (Kaukaa kuuluu kiväärinpauketta) SALME Kuule! Minne voisi yksinäinen tyttö paeta tällaisena yönä? JAAK Ne ovat venäläisiä, nuo. Kulkevat talosta taloon. Kaiken vievät, millä jotakin arvoa on. Ja jos vastarintaa yrität, kuula kalloosi. Sellaista se on elämä nyt. LINDA Lapsi, piiloudu Kaarelin ja isän luo. SALME (on saanut takaisin rauhallisuutensa) Ei, äiti. Noille miehille voi vielä uskotella, että isä ja Kaarel ovat matkoilla. Mutta jos minäkin olen poissa, ymmärtää lapsikin, että me vain piileksimme täällä jossakin. Ei, minä jään tänne. (Jaakille) Lähtekää te, Jaak. Viholliset eivät saa tavata teitä täällä. Kiitos teille kaikesta. JAAK (puristaa liikutettuna Salmen kättä) Hyvästi, Salme-neiti. Kaikki hyvät henget varjelkoot teitä. (Poistuu.) Hiljaisuus. SALME Älä katso minuun noin, äiti. LINDA Etkö sinä ymmärrä, lapsi? SALME (lujasti) Ymmärrän. Mutta mitä voisin muutakaan? Voin vain paikalleni kaatuen koettaa pelastaa isänmaalle kaksi vahvaa käsivarsiparia, isän ja Kaarelin. Äiti, vasta nyt alkaa tosi taistelu, jossa isänmaa tarvitsee jokaisen poikansa! LINDA (syleilee itkien häntä) SALME Älä itke, äiti. Minä olen aivan rauhallinen. Tiedän, että uhrini on uhri isänmaan pyhälle alttarille. Kas tässä, äiti, minun vastaukseni tuon miehen uhkauksiin. (Vetää browningin esille.) LINDA (peräytyen askeleen) Lapsi, voisitko sinä tappaa? SALME Kuulithan sen: heitä on kuusi miestä. Mitä auttaisi yhden surmaaminen, vaikkapa saisinkin itseni pakotetuksi ampumaan? (Merkitsevästi) Minä en tarvitse muuta kuin yhden näistä kuulista. — Äiti, venäläisen käsi ei saa kajota vapaan Viron tyttäreen! LINDA (syleilee Salmea) Sinä olet isäsi tytär, Salme. Teissä on molemmissa sisäistä voimaa, jonka edessä minä tunnen itseni niin heikoksi, heikoksi. (Käännähtäen oveen) Kuule he tulevat. Kiiruhda ylös huoneeseesi. Minä teen täällä alhaalla mitä voin. SALME (poistuu vasemmalle) (Oikealle ovelle koputetaan kovasti. Huoneeseen tunkeutuu jo samassa VASILIJ ALEKSANDROVITŠ, rentuksi luhistunut luutnantti ja viisi sekalaispukuista bolševikisotilasta.) VASILIJ (puolihumalaisen teennäisellä kohteliaisuudella) Hyvää iltaa, armollinen rouva! LINDA (kylmän arvokkaasti) Iltaa. VASILIJ Onko tohtori Ivan Petrovitš kotona? LINDA Tarkoitatteko miestäni Jaan Järvia? VASILIJ Piru vieköön teidät Jaaneinenne!... Mutta olkoon, tahdon pysyä tyynenä. Haluan tavata miestänne. LINDA Hän ei ole kotona. VASILIJ Vai ei! Kuulkaas, toverit, isäntämme »ei ole kotona». (Purskahtavat ivanauruun.) Ymmärtäkää minut oikein, rouva: minun täytyy saada tavata miestänne. Aion, nähkääs, mitä kohteliaimmin pyytää häneltä tytärtään... He, he, kuulitteko, toverit? Minä, Vasilij Aleksandrovitš, toveri, entinen Preobrašenskin kaartin luutnantti, tulen lääkäri Ivan Petrovitšin luo kunnioittaakseni häntä pyytämällä itselleni hänen tytärtään, mutta hän — piru vieköön — ei suvaitse olla kotona! (Sotilaat nauravat.) Ei, se ei vetele! Kaksi teistä hakekoon hänet puheilleni. Hän ei voi olla kaukana. Jossakin näissä nurkissa hän tietysti piileksii poikansa, sen kapinoitsijalurjuksen kanssa. Odottakaahan. (Tarkastaa Lindaa.) Aitassa... tai... puutarhassa... tai... kellarissa... LINDA (hätkähtää) VASILIJ Ahaa, siis kellarissa! Kiitos, rouva. Te säästitte meiltä paljon turhaa vaivaa. Menkää suoraan kellariin, toverit, ja tuokaa heidät heti tänne. KAKSI SOTILASTA (poistuu oikealle) VASILIJ Ja nyt, hyvä rouva, tyttärenne on kai tuolla ylhäällä? LINDA (vetäytyy kauhuissaan vasemmalla olevan oven eteen) Lastani, tytärtäni te ette saa!... Armahtakaa! VASILIJ (katkerasti) Tieltä nainen! Tiedätkös, kun meidän komppaniamme oli ensimmäistä kertaa täällä teidän kyläpahasessanne, jo silloin minä olin kuin hullu rakkaudesta sinun tyttäreesi. Siitä on nyt kaksi vuotta. Kaikki oli silloin toisin kuin nyt. Joukkomme olivat mainiot... minä itse, no niin, mitäs siitä puhuu? Sinun tyttäresi oli silloin kuusitoistavuotias. Mutta — piru vieköön — korvalle hän sivalsi minua, kun uskalsin puhua hänelle rakkaudestani. Silloin minä vannoin, että tulee vielä päivä tai paremminkin yö — he, he! — jolloin hän on minun. Nyt minä olen tällainen, mutta piru vieköön, minä olen vielä Vasilij Aleksandrovitš, ja nyt hän, tyttäresi, on minun! LINDA (vaikeroiden) Armahtakaa! Säästäkää toki lapseni henki!... Hän surmaa itsensä, jos yritättekään lähestyä häntä! Minä tiedän sen. VASILIJ (nauraen) Kuulitteko, toverit sotamiehet? Kas, kas, sitä pikku lintua. Ja surmaa muka itsensä, jos lähestyn häntä! Hoh-hoh, siinä suhteessa voitte olla rauhassa, rouva. Minä olen tavannut monenmonta, joka on samaa uhannut. Eikä ainoakaan vielä ole loppujen lopuksi taittanut edes hiussuortuvaa päästään. Muuta kuin muistoksi... Kyllä minä naiset tunnen. (Työntää syrjään Lindan, joka hoippuu nojatuoliin ja lysähtää siihen itkien istumaan.) Toverit, te jäätte tänne siksi aikaa kuin minä käyn kesyttämässä tuon pikku linnun. Kuulukoon ylhäältä mitä tahansa, te odotatte minua täällä. Ymmärrättekö? (Kääntyessään menemään) Tahdonpa näyttää, että Vasilij Aleksandrovitš on tottunut käsittelemään naisia. (Poistuu vasemmalle.) LINDA (vääntelee käsiään ääneen itkien.) SOTILAAT (seisovat paikoillaan naureskellen.) 1:NEN SOTILAS (istuutuu pianon ääreen ja alkaa virnistellen soittaa paukuttaa hurjaa säveltä) (Hetken kuluttua ylhäältä kuuluu SALMEN parahdus. Juoksua. Huonekaluja kaatuu kumoon. Sitten terävänä laukaus.) 1:NEN SOTILAS (lopettaa yhtäkkiä soiton) LINDA (parahtaen) Herra Jumala! (Painaa pään käsiinsä. Istuu huojutellen itkun vavisuttamaa ruumistaan.) SOTILAAT (ovat käyneet synkännäköisiksi, vilkuilevat syrjäsilmin osaaottavasti Lindaan) (Hiljaisuus) KAKSI SOTILASTA (muassaan JAAN ja KAAREL sidottuina, tulevat oikealta. Jaanilla verta hiustenrajassa.) 2:NEN SOTILAS. Tässä nämä piileksijät nyt ovat. 3:S SOTILAS. Vanha mies rimpuili kuin paholainen. Piti sitä kolhaista, ennenkuin asettui. KAAREL (tuijottaen vaikeroivaan äitiinsä) Mitä on tapahtunut, äiti? Missä on Salme? 2:NEN SOTILAS Kitas kiinni, kapinoitsija! Sinä olet tässä elämässä jo kysyttäväsi kysynyt! LINDA (nostaa päänsä, kuin unessa) Jaan, meillä ei ole enää tytärtä... 2:NEN SOTILAS Missä on toveri Vasilij Aleksandrovitš? 1:NEN SOTILAS Hän tulee kohta. Meni tuonne ylös tytön luo. Mutta tyttö vietävä, ehätti edelle, ampui itsensä. JAAN ja KAAREL (painuvat mykkinä istumaan.) Hiljaisuus. (Vasemmalta alkaa kuulua portaita laskeutuvan raskaita askeleita.) PENTTI KAIRA (1:sen Suomalaisen Vapaajoukon nuori kersantti, pukeutuneena Vasilij Aleksandrovitšin sinelliin ja syvään otsalle painettuun lakkiin, tulee hitain askelin ja pää painuksissa sisään. Sotamiesten väistyessä kammoten syrjemmälle astuu hän oikeanpuoleisen ikkunan ääreen selin katsomoon.) Hiljaisuus. 4:S SOTILAS Toveri Vasilij Aleksandrovitš, ilta on myöhäksi kulunut. Lähtekäämme. Suomalaiskoirat saattavat kohta olla täällä. PENTTI (kääntymättä, kumeasti) Niin, kohta. 2:NEN SOTILAS Mutta ensin selvä näistä kahdesta siasta! SOTILAAT (vetävät tikarinsa esille ja lähestyvät hitaasti, murhanhimoisina Jaania ja Kaarelia.) LINDA (nousee horjuen) Armahtakaa! Venäläiset! Olkaa ihmisiä! Onhan teilläkin vaimo ja sisaria. Säälikää naisparan tuskaa! Älkää menkö enää kauemmas! SOTILAAT (työntävät hänet raa'asti takaisin.) LINDA (etualalla seisten, kädet ristissä rinnalla, soinnuttomasti:) Jumala, Jumala! Armahda meitä! Anna ihmeen tapahtua! Isä meidän, joka olet taivaassa... SOTILAAT (ovat keräytyneet Jaanin ja Kaarelin luo, aseet koholla.) PENTTI (on heittänyt lakin päästään ja siepannut browningin kumpaankin käteensä.) Seis, roistot! Kädet ylös! SOTILAAT (käännähtävät Penttiin päin ällistyneinä) PENTTI Kädet ylös! Heti! Tai... Kas noin. Älkääkä töllistelkö siinä noin älyttöminä! Te puhuitte äsken suomalaiskoirista. Kas, tässä näette nyt omin silmin yhden heistä. (Lindalle, joka tuijottaa häneen kuin ilmestykseen) Leikatkaa poikki miehenne ja poikanne siteet, rouva. LINDA (päästää Jaanin ja Kaarelin vapaiksi) PENTTI Ja nyt köysiin nuo roistot! JAAN ja KAAREL (sitovat venäläiset.) PENTTI (laskien aseensa) Kas niin. Nyt joutaa tämä saastainen vaate päältäni. (Kiskoo sinellin yltään ja viskaa sen nurkkaan. Alla vapaajoukon puku.) No, nythän sitä taas tuntee olevansa ihminen. (Astuu vasemmalle ovelle, huutaa ovesta) Salme-neiti, nyt voitte te tulla! LINDA, JAAN ja KAAREL (yhteen ääneen) Salme?! SALME (tulee vasemmalta, heittäytyy ensin itkevän Lindan, sitten Jaanin ja lopuksi Kaarelin syliin.) JAAN Miten tämä on mahdollista, lapsi? Minä olin ymmärtävinäni... Luulin... SALME Isä, äiti! Ihmeellisestä pelastumisestani saamme kiittää suomalaista ystäväämme! LINDA (tuskin vielä uskoen silmiään) Minä en ymmärrä... SALME Kerron teille kaiken. Minä en kuullut Vasilij Aleksandrovitšin tuloa. Hän hiipi hiljaa kuin kissa ylös portaita. Ja yhtäkkiä hän syöksyi sisään. Minulta pääsi parahdus. En ehtinyt edes siepata pöydältä browninkia. Alkoi toivoton juoksu. Minä edellä, hän perässä. Ymmärsin, että se oli turhaa, mutta juoksin silti. Ja sitten — yhtäkkiä leimahti huoneessa. Laukaus. Vasilij Aleksandrovitš lyhistyi lattialle. LINDA Ah, Jumala on hyvä, Jumala on hyvä! SALME Olin mieletön kauhusta. En ymmärtänyt mitään. Kunnes satuin vilkaisemaan ikkunaan. Olin juuri äsken katsellut siitä ulos, ja se oli jäänyt auki. Nyt paistoi siitä minua vastaan pari rohkeita, hymyileviä silmiä. Ja seuraavassa hetkessä seisoi suomalainen ystäväni edessäni kädessään vielä savuava browninki. LINDA (astuu Pentin luo kädet ojalla, sydämellisesti) Te tulitte Jumalan lähettämänä, sankari-nuorukainen. Te olette pelastanut meidät kaikki. Olkaa sydämellisesti tervetullut kotiimme! PENTTI Kiitos, rouva. Olette aivan liian ystävällinen. Tein vain sen, minkä jokainen meistä olisi tehnyt. Velvollisuuteni. Olen pahoillani, etten ehtinyt tulla tänne aikaisemmin. Pelkään noiden roistojen säikyttäneen pahasti teitä. Mutta minä en voinut tulla ennemmin. Täytyi hieman selvitellä välejä muutamien ryssien kanssa, jotka yrittivät ryöstää rauhallisilta ihmisiltä. Tyyntykää, hyvä rouva, nythän on kaikki taas hyvin, eikös olekin? JAAN (puristaen Pentin kättä) Sallikaa vanhan miehen kiittää teitä. Omasta puolestamme, meidän, joille olette pelastanut kaiken. Ja kaikkien muiden puolesta, joille olette tehnyt hyvää. — — — Kertokaa nyt meille. PENTTI (hymyillen valoisasti) Oh, siinä on niin vähän kertomista. Kaikki oli varsin yksinkertaista. LINDA Yksinkertaista? Tätä te sanotte yksinkertaiseksi. Minä ainakaan en jaksa vieläkään ymmärtää. PENTTI No niin. Olin matkalla tänne. Halusin vielä kerran tavata suloista tytärtänne. Puutarhassa yhytin piileksimässä erään tutun talonpojan, Jaak on hänen nimensä, ellen väärin muista. Hän sanoi ryssiä saapuneen taloon. Minullekos kiire. Näin toisessa kerroksessa ikkunan olevan auki. Köynnöksiä pitkin oli helppo kiivetä. Ja lopun tiedätte jo. JAAN Mutta Vasilij Aleksandrovitšin vaatteet? PENTTI (nauraen) Oh, tahdoin hieman leikkiä ryssien kanssa. Se onnistui paremmin kuin olin osannut aavistaakaan. Olin valmistanut kaunopuheisen kertomuksen tyttöhupakosta, joka ei ymmärtänyt, mitä on Vasilij Aleksandrovitš. Mutta kukaan ei vaivautunut kysymään. Meillä suomalaisilla näyttää olevan myötä melkein peloittava onni. KAAREL (innostuneesti) Äiti, isä! Huomisaamuna liityn ensimmäiseen joukko-osastoomme, jonka tapaan. Käteni on jo aivan terve. Ja nyt minä osaankin tapella! PENTTI Juuri niin, veli. Täynnä voiton uskoa Viron ja Suomen nuorisot käden käänteessä vapauttavat tämän maan. JAAN Te olette ihmeellisiä, te suomalaiset. Täällä me istumme kodeissamme epätoivoisina ja vavisten. Odottaen vain surmaniskua. Silloin ilmestytte te kuin taivaasta ja puhallatte meihin uuden hengen ja uuden uskon. — — Kaarel, poikani, minä tulen kanssasi! Vanhakin jousi kelpaa ampumaan hajalle sumua ja pimeyttä. LINDA (puristaen yhtaikaa kummankin kättä) Niin, Kaarel. Niin, Jaan. Menkää, ja olkoon Jumala teidän kanssanne! (Kaukaa kuuluu hurrausta.) SALME Kuulkaa! Meidän joukkomme ovat saapuneet kylään. Kansa tervehtii pelastajia. PENTTI Tohtori, viekää te yhdessä poikanne kanssa vankimme kylään. Ottakaa heidän aseensa mukaan. Siellä tarvitaan kiväärejä. JAAN Tule, Kaarel. Näkemiin, nuori ystävämme. Me tapaamme vielä. (Lähtee Kaarelin kanssa viemään sidottuja venäläisiä.) Hiljaisuus. LINDA Sallikaa minun vielä kerran puristaa kättänne, suomalainen ystävämme. Tämä ilta on avannut silmäni. Viimeksi tänään minä sanoin, ettei meillä ole mitään pelättävää venäläisten taholta. Nyt tiedän, mitä he ovat. Petoja he ovat. Meidän kansamme ja kaikkien meidän verivihollisia. Nyt ja aina. PENTTI Niin, rouva: nyt ja aina. LINDA Mutta tässä minä seison vain jaarittelemassa ajattelematta, että meillä on talossa rakas vieras. Saamme kai pitää teidät jonkun aikaa luonamme? PENTTI Valitan, mutta minun täytyy aivan kohta lähteä. Velvollisuus kutsuu, komppaniaani, eteenpäin. LINDA Mutta kupin teetä juotte kai kanssamme? Siitä ette saa kieltäytyä. Mieheni olisi kovin pahoillaan. PENTTI (kumartaa.) LINDA (poistuu oikealle) Hiljaisuus. SALME (on vetäytynyt ikkunan luo, taittaa syklamin kukan.) En tiedä, miten kiittäisin teitä. En löydä sanoja. PENTTI (sydämellisesti) Älkää kiittäkö minua, Salme-neiti. Minun mielestäni ei meidän välillämme tarvita tyhjiä sanoja. Ainakin toivon sitä. SALME (katsoen Penttiin loistavin silmin) Niin... Mutta ottakaa kuitenkin tämä kukka muistoksi. Muistoksi virolaiselta tytöltä, joka ei ikinä unohda tätä päivää. PENTTI (ottaa vastaan kukan, suutelee sitä, panee sen muistikirjansa väliin ja pistää poveensa.) Minä talletan sitä sydämelläni, Salme-neiti. Aina. Samoinkuin muistoa sen kauniista antajasta. SALME (hieman tukahtuneesti) Te lähdette jälleen. Te katoatte meidän elämästämme... minun elämästäni... yhtä äkisti kuin ilmestyittekin. — — — Luvatkaa minulle jotakin. Lupaattehan? PENTTI Olen valmis lupaamaan teille kaiken, mitä vain voin täyttää. SALME Luvatkaa minulle — tulla kerran takaisin. Tänne... PENTTI Takaisin...? Tulla takaisin tänne, se on ylin toiveeni. Mutta tulenko, onko minusta tulijaksi — sitä en tiedä. (Työntää auki ikkunan. Tuulenhenki puhaltaa lampun sammuksiin. Huoneeseen tulvahtaa kuunvalo. Pentti osoittaa suoraan ulos. Juhlallisesti) Tuolla on itä, Salme-neiti. Siellä odottaa taistelu ja vaanii kuolema. Me käymme sinne heräävän suomalaisen heimon iskujoukkoina ilman pelkoa ja vavistusta, sydämessä päätös voittaa. Mutta kuka meistä palaa tai palaako kukaan, sitä emme tiedä. SALME Rakas ystävä, älkää sanoko niin. PENTTI Salme-neiti, se on se tie, jolle elämä kutsuu meitä, Viron ja Suomen nuoria. Koko heimomme elämä. Me käymme horjumatta tietämme, tietoisina siitä, että meidän jälkiämme astuvat uudet taajat rivit, veljemme ja toverimme. Astuvat uudet nuorisopolvet, jotka alkavat siitä, mihin me uuvumme, kunnes heimomme on herätetty, nostettu, yhteen viety. VÄLIVERHO. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75090 ***