Kevätkukka: Perhetarina

The Project Gutenberg EBook of Kevðtkukka, by Mathilda Roos This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Kevðtkukka Perhetarina Author: Mathilda Roos Release Date: November 27, 2011 [EBook #38151] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVáTKUKKA *** Produced by Tapio Riikonen KEVáTKUKKA Perhetarina Kirj. MATHILDA ROOS Helsingissð 1911, Yrj— Weilin & kumpp. Osakeyhti—. Helsingissð 1911, Osakeyhti— Kirjapaino Aktiebolag. I. Kauppaneuvos Blumin luona oli erððnð iltana joulunpyhien aikaan vieraita. Isðntð itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen vieraansa kanssa. Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset yleensð, erityisen mielellððn sitð, mitð huonoimmin osasi. Hðn luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan -- luulo, jonka pelitoverit sallivat hðnen pitðð kunnioituksesta hðnen ikððnsð ja muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hðnen molemmat poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin haukotuksensa ja levittivðt kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenlðntð mies, jolla oli terðksenharmaa, paikkapaikoin viheriððn vivahtava peruukki ja lyhyeksi leikatut viikset, ei sððstðnyt ivallisia huomautuksiaan, kun kauppaneuvos liian kauan ja syvðmielisesti tarkasteli korttejaan, ennenkuin veti ne esiin. "No, veli hyvð, mitð sieltð nyt tulee?" sanoi hðn, iskien silmðð vastapelaajille -- "jokin neronleimaus? Vðhintðin suuri slammi? álð vaan unohda, ettð kuningas on Henrikillð ja rouva Antonilla --" j.n.e. Viereisessð huoneessa istuivat talon vðvyt, hovioikeuden-neuvos Bergenstierna ja tuomari T—rne, syventyneinð juriidisiin ja poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensð eri mieltð, sillð he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistð ei koskaan kiivastunut -- Blumin talossa harvoin kiivastuttiin -- he puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-ððnellð ja antoivat aina kulua pari sekuntia lauseitten vðlillð, ikððnkuin he olisivat esittðneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvosp—ydðn ððressð. Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren vðen puhetta ja naurua, mutta se oli harvoin ððnekðstð; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyð. Vierashuoneessa, missð naiset istuivat kðsit—ineen, vallitsi unelias hiljaisuus. Ilma siellð oli kuin rauhalla kyllðstettyð. Ainoastaan kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli olisi puhaltanut huoneen lðpi, mutta kun se vaimeni, oli siellð taas yhtð hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar, joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hðn selaili lehtið, otti selvðð sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa nimið ja syntymðvuosia. Tuontuostakin hðn katsahti yl—s ja kysyi jotain vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti neuloen kallisarvoista koruompelua; ja nðihin kysymyksiin Regina neiti vastasi kuivasti ja virheett—mðsti, kuin olisi hðn lukenut kirjasta. Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina tðti ja pieni, hienohipiðinen Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat kerðsivðt muistiinsa tosiasioita, eivðt ymmðrtðneet tunteita eivðtkð tunnelmia, osasivat ulkoa sekð aatelis- ettð valtiokalenterin ja pitivðt enemmðn mies- kuin naisseurasta. Tuolilla neiti Regina Blumin vieressð istui hðnen seuranaisensa Constance Pilo kutoen harmaata villasukkaa, jonka rinnalla Reginan komea koruompelu esiintyi sopivalla tavalla edukseen. Neiti Pilo oli enimmðkseen ððneti, mutta heti kun Regina sanoi jotain, katsoi hðn nopeasti hðneen ja sanoi ilmeett—mðsti hymyillen: "Aivan niin -- aivan oikein -- hyvin hauskaa, Regina!" Rouva Blum, kauppaneuvoksen vaimo, oli pieni, hintelð nainen, jolla oli sileðksi kammattu harmaa tukka ja pððssð hieno pitsimyssy, sððnn—lliset piirteet, suuret, lempeðt silmðt ja peloittavaa tarmoa ilmaiseva piirre hienon suun ympðrillð. Tðssð pienessð kivuloisessa naisessa yhtyivðt kaikki Blumin talon koneistoa ohjaavat langat; hðn nðki kaikki ja johti kaikkea, vielð ei ollut yksikððn tahra p—ytðliinalla jððnyt hðneltð huomaamatta, vielð ei ollut kertaakaan hðnen miehensð tai lastensa pððhðn pistðnyt epðillð, ettð se mitð hðn sanoi tai teki, ei olisi ollut oikein. Mutta kun hðn itse oli sen mielipiteen lðpitunkema, ettð miehen tulee olla vaimon pðð, oli hðn saanut koko ympðrist—nsðkin luulemaan, ettð Blumin talossa oli perheenisðn tahto laki. Vðhitellen alkoi uneliaisuus naisten kesken tulla liian huomattavaksi; saksien ja sukkapuikkojen rapina kuului huolestuttavan selvðsti kesken hiljaisuuden. Regina neiti haukotteli monta kertaa ompeluksensa takana, ja neiti Pilo hðnen vieressððn teki varovasti samoin. ákkið kðvi humahdus lðpi naisten rivin; he vilkastuivat ja suoristivat selkðnsð, melkein niinkuin uneliaat linnut, kun ne herððvðt ja alkavat nokkia ja p—rhistellð itseððn. Kaikki naiset "vanhasta" rouva Blumista Pilo neitiin asti, katselivat tyytyvðisesti hymyillen ovea kohti, josta erðs herra astui sisððn. Se oli asessori Eugen Blum, perheen nuorin poika ja talon ainoa nuorimies. Hðn oli ollut pðivðlliskutsuissa ja tuli nyt parahiksi pelastamaan seuraa ikðvystymisen kahleista. Hðn oli vielð nuori mies; hðnellð oli hienot, erittðin kauniit kasvot ja lyhyt, solakka vartalo. Hðnessð oli jotain flegmaattista ja samalla kertaa vilkasta; hðnen ylhðisen hitaat liikkeensð ja puheensa olivat omituisena vastakohtana hðnen tummien silmiensð vilkkaalle ilmeelle. Hðn nðytti mieheltð, jolla on voimakkaat intohimot ja suuri itsensðhillitsemistaito. Hðn tervehti ystðvðllisesti kaikkia naisia, suuteli ðitinsð ja Regina neidin kðttð ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan. "Sepð hauskaa, ettð tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva, paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikððnkuin tahtoen sillð sanoa: "Nyt sitð ei enðð tarvita -- tððllð me rouva parat istumme nðivettymðssð, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja pelihimojensa valtaan!" Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiððn ja istuutui tuolille viimeisen puhujan viereen. "No, mitð uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta vastausta kysymykseensð lisðsi hðn nopeasti: "Hyvð ystðvð, olenhan aivan unohtanut kiittðð sinua teatteripileteistð -- kiitos vaivoistasi!" "Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen. "Kyllð kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejð, ja minð tahdoin vðlttðmðttð saada ne." "No niin", toisti hðn kysymyksensð, "mitð uutta kaupungilta?" "Ei mitððn, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, ettð poliisi olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Jðrjestystð ei hðirinnyt muu, kuin ettð kuningas ajoi oopperaan." "Entðs pðivðllinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka vðlttðmðttð tahtoi kuulla uutisia. "Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytðr, joka oli aivan kauniin veljensð nðk—inen ja luonteeltaan ja tavoiltaan suuresti muistutti ðitiððn -- "tunnetko erððn Hjort nimisen perheen -- notario tai kamreeri tai jotain sinnepðin?" "Tunnen hiukan", vastasi Eugen vðlinpitðmðtt—mðllð ððnellð. Mutta jos joku lðsnðolijoista olisi ollut tarkka huomioiden tekijð, olisi hðn huomannut, miten vðlinpitðmðtt—myys tukahdutti mielenliikutuksen, joka pyrki nðkyviin nuoren miehen kasvoilla. "Miksi sitð kysyt?" "Siksi ettð Fanny on luistinradalla tutustunut tytt——n, jonka nimi on Lisbet Hjort, ja joka sanoi tuntevansa sinut. Fanny ja hðn ovat tytt—mðisesti ihastuneet toisiinsa, hðn on kutsunut Fannyn luokseen ja hakee hðntð kðvelemððn kanssaan. Siksi halusin tietðð, tunnetko sinð todellakin heidðt ja mitð vðkeð he ovat." Eugen kohautti olkapðitððn. "Senverran kuin nyt tuntee ihmisið, joita pari kertaa on nðhnyt." "Mutta minð tunnen heidðt", puuttui puheeseen Regina tðti, kohottaen pððtððn ompeluksesta ja katsoen terðvðsti vuoroon Eugeniin ja vuoroin rouva Bergenstiernaan. "álð anna Fannyn seurustella heidðn kanssaan, sitð perhettð ei pidetð erityisesti arvossa..." Kaikki istuivat hetkisen ððnett—minð, ilman ettð kukaan oikeastaan saattoi ymmðrtðð, miksi Regina tðdin sanat saivat heidðt ikððnkuin hðmilleen. Vihdoin sanoi Eugen, kððntyen Regina neidin puoleen, yhtð vðlinpitðmðtt—mðllð ððnellð kuin ðskenkin: "Mistð tðti heidðt niin hyvin tuntee?" "He asuivat vuoden samassa talossa kuin minðkin, ja sillð ajalla ehdin kokea, ettð he ovat erittðin hutiloivia ja meluisia ihmisið. Siellð oli my—tððnsð vieraissakðyntejð, vieraita ja kerjðlðisið. My—hððn y—llð he tulivat kotiin ja melusivat portaissa, joita he sitðpaitsi eivðt milloinkaan pitðneet puhtaina. Heidðn kotinsa oli tðydellinen ravintola, johon 'Juokseva hirvi' olisi erittðin hyvin sopinut nimikilveksi." Neiti Pilo loi puhujaan suuret, ilmeett—mðt silmðnsð. "Hyvin hauskaa, Regina, hyvin hauskaa." Samassa juoksi sisððn kahdeksanvuotias G—sta Bergenstierna ja huudahti: "Rakas, hyvð isoðiti, saammeko hiukan lainata shakkipelið, meidðn tekee sitð niin hirveðsti mieli!" "Hiljaa, G—sta!" sanoi rouva Bergenstierna ja kohotti varoittaen kðttððn, "sinðhðn huudat niin ettð isoðiti voi tulla kuuroksi..." "Hyvð, rakas isoðiti-kulta, saammeko me..." jatkoi G—sta, alentaen ððnensð pelkðksi kðheðksi kuiskaukseksi. Isoðiti ojensi kðtensð, veti lemmikkinsð luokseen, ja sanoi pahaa-ennustavasti hymyillen ja pððtððn pudistaen: "Enpð oikein usko, sillð nappulat ovat niin heikot ja isoisð varoo niitð niin kovin. Ajattelehan, jos joku niistð menisi rikki!" "Niin kyllð, mutta --" "Mene kysymððn isoisðltð." G—sta kiiti pois kuin nuoli ja palasi parin sekunnin kuluttua takaisin, "Isoisð sanoo, ettð hðn tietysti varoo niitð, mutta ettð me saamme, jos isoðiti sallii", sanoi hðn lððhðttðen. "Ei, poikaseni, ette te saa, koska ei isoisð pidð siitð", sanoi rouva Blum, katsoen hðneen vakavasti. "Niin, mutta isoisð sanoi ... hyvð, rakas, kuuliainen isoðiti..." "Ei, poikaseni, ette te saa, koska kerran isoisð kielsi, sen sinð hyvin tiedðt. Saatte sensijaan pelata pingpongia -- sehðn on yhtð hauskaa!" Isoðiti hymyili ja ny—kðytti lempeðsti pððtððn, ja G—sta tiesi, ettð nyt ei vastaansanominen enðð auttanut. Laahustavin askelin ja nyrpeðn nðk—isenð lðhti hðn takaisin ruokasaliin. "Vanha, tuhma isoðiti", ajatteli hðn mennessððn, "pingpong, joka on niin ikðvð peli..." "Mikð Eugenin on", ajatteli Henriette, kun Eugen ei enðð virkkanut sanaakaan, vaan otti sakset p—ydðltð ja alkoi tarkoin tutkia niiden rakennetta, "hðnhðn on tavallisesti niin hauska ja iloinen. -- Mitð sanot tðstð?" jatkoi hðn, ottaen kirjan p—ydðltð ja ojentaen sen Eugenille. Eugen oli lukenut paljon sekð vanhaa ettð uutta kirjallisuutta, ja perheen jðsenet pitivðt suuressa arvossa hðnen lausuntojaan. "Minð en sano mitððn", vastasi Eugen lyhyesti. "Mutta, hyvð ystðvð, etk— sitten pidð siitð?" "Sitð en ole sanonut..." "Ei, mutta mitð ihmettð -- miksi et?" "Siksi, ettð en ole lukenut sitð", vastasi Eugen hymyillen. Henriette nauroi. "Ja minð kun luulin, ettð sinð luet kaikki uudet kirjat." "Ei toki, niin arvostelukyvytt—mðksi en kuitenkaan vielð ole tullut." Nyt kuului liikettð etuhuoneesta, nuorten oli aika lðhteð kotiin, ja he tulivat sisððn, toinen toisensa perðstð, kokonainen pieni komppania eri-ikðisið lapsia, ja niijasivat ja kumarsivat tðdeille ja isoðidille. He saivat suuteloja ja hyvðilyjð kaikilta, sitten he hyvðssð jðrjestyksessð marssivat isoisðn ja setien luo, missð suoritettiin suunnilleen samat temput. Sitten kuului hyvðn aikaa puhetta ja naurua etehisestð, kunnes vihdoin tðydellinen hiljaisuus ðkkið ilmoitti, ettð pieni iloinen seura oli poistunut. Ainoastaan vanhimmat lapset jðivðt, ja he tulivat nyt tðysi-ikðisten luo vierashuoneeseen, saadakseen kuulla mitð siellð puhuttiin ja nauraakseen Eugen sedðlle, joka aina laski leikkið heidðn kanssaan. Mutta hðn oli tðnð iltana harvinaisen hiljainen ja ikðvð. Vihdoin tuli palvelija ja ilmoitti kumartaen ja matalalla, selvðllð ððnellð ettð tee oli valmis. Rouva Blum pani heti kðsity—nsð syrjððn ja nousi, muut naiset seurasivat hðnen esimerkkiððn, ja sitten astuttiin hitain askelin ruokasaliin, missð teep—ytð katettuna odotti. Ei mikððn voinut olla tðydellisempðð kuin Blumien pðivðllis- ja teep—ydðt. Ei koskaan ollut pienintðkððn tahraa p—ytðliinalla eikð ryppyð lautasliinassa, ja Blumien suuri teekeitti—, joka oli oikeata hopeaa ja perðisin vanhan kauppaneuvoksen ajoilta, loisti aina vasta kiilloitettuna. Rouva Blumin liinavaatekaappi oli my—skin kuuluisa koko suvussa; se oli tðp—isen tðynnð kallisarvoisia liinavaatteita, ja nuoret kokemattomat rouvat vapisivat kunnioituksesta, kun rouva Blum avasi sen raskaat tammiset ovet ja nðkyviin tulivat korkeat lakana- ja pyyheliinakasat riveissð, jotka olivat kuin viivoittimella tasatut. Rouva Blum ei suvainnut koneella pððrmðttyjð p—ytðliinoja, ja lakanat, joissa oli pððrme keskellð, olivat hðnelle kauhistus; sellaista ei saanut olla hðnen liinavaatekaapissaan. Henrietta sanoi hðntð leikillð "rouva Tðydelliseksi" ja olisi ollut aivan onneton, jos anoppi olisi pantu tarkastamaan hðnen kurjaa liinavaatekaappiaan, missð vaatekasat olivat kaikkea muuta kuin viivoittimella jðrjestetyt. Hitaasti ja yhðti keskenððn puhellen tulivat herrat huoneista, missð olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti luuvaloa, mutta kun hðn ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiððn, kðveli hðn aina hitaasti, peittððkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti sitðvastoin riensi nopeasti edeltðpðin saliin varmoin, n—p—ttðvin askelin, jotka olivat yhtð lyhyet kuin hðnen viiksensð. Hðn ikðv—i teekuppiansa, sillð kukaan ei osannut laittaa sellaista teetð kuin rouva Blum; hðnen teensð oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua, ja hðn tiesi tarkalleen miten paljon ja miten vðkevðð eversti tahtoi. Tunnustaa tðytyy, ettð rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan ukko Dufvan mieleistð teetð, sillð ukko Dufva ja hðnen nuorempi veljensð olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitð ajasta asti, kun herra ja rouva Blum menivðt naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinð luulossa, ettð "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi nðitð herroja sanottiin, olivat vðlttðmðtt—mið vieraita kaikissa kesteissð, melkeinpð kuin pari onnea tuottavaa amulettia; siinð luulossa oli jotain salaperðistð, selittðmðt—ntð. Seikka, josta Blumit lapsena eivðt my—skððn koskaan pððsseet selville, oli se, miksi Dufvan setið sanottiin toista "vanhaksi", toista "nuoreksi", sillð olivathan he yhtð vanhan nðk—isið kumpikin. Samoin siitð, miksi vanha Dufva aina rðpytti vasenta silmððnsð. Kerran erðitten joulupðivðllisten jðlkeen kun tunnelma oli kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hðn meni vanhan Dufvan luo ja kysyð tokaisi rohkeasti: "Minkðtðhden setð aina noin rðpyttðð silmððnsð?" -- "Pððstðkseni nðkemðstð sinua", vastasi Dufva setð lyhyesti, ja sen jðlkeen ei kukaan lapsista enðð uskaltanut tehdð sitð kysymystð. Nyt oli nuori Dufva poissa, hðn oli kuollut pari vuotta sitten, mutta vanha Dufva sðilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa huolta siitð, ettei yksiðkððn kutsuja, suuria tahi pienið, saatu pitðð ilman hðntð. Juuri kun perhe istuutui p—ytððn, avautui erððn, salin vieressð olevan, huoneen ovi ja siitð astui sisððn vanha, yksinkertaisesti puettu nainen. Hðn tuli p—ydðn luo ja niijasi n—yrðsti, ja hðnen tervehdykseensð vastasivat kaikki ystðvðllisesti, mutta huolimattomasti ny—kðyttðen pððtððn. Se oli yksi Blumin suvun monista elðteistð, vanha mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeð, joka oli kerran nðhnyt parempiakin pðivið, mutta nyt vietti aikansa parsimalla ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hðn oli harvinaisen ruma, hðnen silmðnsð olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina liikkeessð. "Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvðð pðivðð, mamsseli. Toivon ettð mamsseli voi kaikin puolin hyvin?" "Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen tyytyvðisenð, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin ettð voin hyvin." "No, sepð on hyvð..." "Minulla on sinulle terveisið Klas Henrikiltð", kuului nyt Regina tðti sanovan. Hðnen ððnensð oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi varsinkin silloin, kun hðn oli tyytymðt—n johonkin. Nyt hðn paheksui suuresti sitð, ettð ukko Dufva laski leikkið vanhan Bendelinin kanssa; hðnen mielestððn Blumit muutenkin antoivat Dufvan kðyttðytyð liian vapaasti. "Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut hðneltð kirjeen?" "Olen. Hðn tulee tðnne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopðivien ajan, kuten ennenkin." "Vai niin, serkku. Onnittelen", sanoi kauppaneuvos leikillisesti, "nythðn sinun salongissasi siis tullaan yhð edelleenkin pitðmððn poliittisia keskusteluja." Regina kohautti olkapðitððn. "Tuskinpa. On parempi, ettð Klas Henrik ja minð emme kajoo valtiopðivðkysymyksiin, sillð meillð on eri mielipiteet melkein joka asiassa." "Niinpð niin, ja naiset ovat liian lujaluonteisia, muuttaakseen mielipidettð." Regina tðdin kasvot synkistyivðt ja hðnen ihraleukansa vavahti peloittavasti. "Sellaisessa luonteenlujuudessa annan mielellðni etusijan miehille", vastasi Regina tðti, ja hðnen ððnensð jyrðhteli yhð uhkaavampana; "sanasi eivðt minusta ole paikallaan siinðkððn suhteessa, ettð nyt oli puhe valtiopðivðkysymyksistð! Kun ajattelee, miten hðikðilemðtt—mðn itsepðisesti..." "álð, hyvð Regina!" huudahti kauppaneuvos, nostaen yl—s kðtensð, "rukoilen sinua, sððstð meitð! Olemmehan sopineet, ettð emme koskettele nðitð asioita." "Niin, rakas tðti, ja me pyydðmme n—yrðsti samaa!" kuului joka taholta. Regina neiti katseli ympðrilleen onnettomuutta ennustavin katsein. "Te ette tahdo kuulla puhuttavan siitð, tiedðn sen", jatkoi hðn, "sillð kukaan teistð ei ole siinð asiassa tehnyt, mitð olisi pitðnyt. Ja mitð siihen tulee, ettð asia pantaisiin syrjððn, niin sitð en tule koskaan tekemððn, ja toivonpa, ettð sitð ei tee yksikððn kunnon tukholmalainen. Noiden pettureiden, jotka sanomattomassa tuhmuudessaan ja itsepðisyydessððn tahtovat muuttaa paikan, joka on Europan kauneimpia, k—mpel—ksi rakennusryhmðksi, ei voi kyllin usein sanoa ansainneen hðpeðpaalun ja mestauslavan!" Hðnen ððnensð jyrðhteli yhð ankarammin, ihraleuka tðrisi yhð enemmðn, ja kahveli, joka hðnellð oli kðdessððn, lensi yl—s ja alas tasaisessa tahdissa kuin kellon heiluri. Eversti Dufva nauroi -- hðn ei tiennyt mitððn hullunkurisempaa, kuin Regina neidin purkaukset -- mutta hiljaa ja varovasti, sillð hðn tunsi, samoin kuin kaikki muutkin, suurta kunnioitusta vanhan neidin rikkautta ja kiivasta luonnetta kohtaan. Kauppaneuvoksetar oli tyytymðtt—mðn ja vaivaantuneen nðk—inen. Ettð Regina, joka oli sivistynyt ihminen ja kaikkea muuta kuin nuori, saattoikin kðyttðytyð noin sopimattomasti, ja vielð herra ja rouva Blumin teep—ydðssð! "Hyvð, rakas Regina!" sanoi neiti Pilo, ja huolimatta siitð, ettð hðn 20 vuotta oli ollut Regina neidin ukkosenjohdattimena, saivat hðnen ilmeett—mðt silmðnsð surkean hðtððntyneen ilmeen, "Regina voi olla aivan varma siitð, ettð he ennemmin tai my—hemmin saavat rangaistuksensa." "Olet oikeassa Constance!" -- aina kun Regina neiti oli erittðin suopea seuranaistaan kohtaan, sanoi hðn tðtð Constanceksi, muuten "Piloksi" -- "olet oikeassa. Ei kukaan, joka on tehnyt tuhman tahi vððrðn teon, pððse rangaistuksetta." Ja hðn loi ympðrilleen silmðyksen, jonka kaikki ymmðrsivðt: siinð oli toivoa, ettð virta ennemmin tai my—hemmin hðvittðisi paalutuksen tulevien suurten rakennusten, valtiopðivðtalon ja valtiopankin alta. "Hyvð", sanoi kauppaneuvos hieroen kðsiððn, "nyt voimme ainakin jðttðð tðmðn asian toistaiseksi ja jððdð odottamaan koston hetkeð." Regina neiti ei vastannut, vaan laati itselleen voileivðn, yhðti yhtð tyytymðtt—mðn ja juhlallisen nðk—isenð. Pilo raiska huokasi syvððn, mikð saattoi ilmaista joukon erilaisia tunteita. Vðhitellen mieliala keveni ja puhelu alkoi jðlleen luistaa, huolimatta Reginan loukatuista isðnmaallisista tunteista. Ukko Dufva istui iloisena ja tyytyvðisenð emðnnðn vieressð ja joi pohjaan kaksi tðp—isen tðyttð kuppia vðkevðð teetð, jotka emðntð itse valmisti hðnelle. "Armollinen rouva", sanoi hðn lðhtiessððn suudellen rouva Blumin kðttð, "koko Tukholmassa ei ole toista taloa, jossa saa niin hyvðð teetð kuin tððllð!" Rouva Blum hymyili hajamielisesti ja vðlinpitðmðtt—mðnð. Hðnen mielestððn oli eversti aivan oikeassa. Tðsmðlleen kello kymmenen lðhtivðt vieraat pois, sillð kauppaneuvoksen oli tapana mennð aikaisin nukkumaan. Hðn luuli, ettð hðnen ruumiinsa tarvitsi lepoa kahdeksan tai yhdeksðn tuntia y—ssð, jotta hðn olisi tðysin voimissaan, ja lapset ja lapsenlapset olivat kasvatetut siinð uskossa, ettð isðn tðytyi nukkua enemmðn kuin muiden ihmisten. Viimeisenð lðhti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan aikaan keskustelua hðnen kanssaan, hðn oli teep—ydðssð istunut koko ajan ððnett—mðnð, eikð edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hðn muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkið, olleet voineet saattaa hðntð iloisemmalle tuulelle. "Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi hðnelle hyvðð y—tð, "sinð et nðytð iloiselta; oletko pahoillasi jostain?" "En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli ðitiððn, "olen pikemmin huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitð puhun kanssasi toisen kerran -- nyt on liian my—hð. Hyvðð y—tð, ðiti kulta!" Hðn kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitð hðn hiipi varovasti portaita alas, pelðten tapaavansa jonkun, jonka kanssa hðnen tðytyisi ryhtyð puheisiin. Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin liikkumattomana katsellen hðnen jðlkeensð. Sitten hðn huoaten pudisti pððtððn. áidin ja naisen nopealla vaistolla hðn tajusi, mistð oli kysymys. II. Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hðn nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista talvi-ilmasta, tðhdistð, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeðssð talvi-y—ssð. Nyt ei hðn huomannut mitððn ympðrillððn; hðn poikesi autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pðð alas painuneena, syviin ajatuksiin vaipuneena. "Tarvitseeko minun vðlittðð Regina tðdin puheista?" ajatteli hðn. "Tarvitseeko kiinnittðð huomiota siihen, mitð vanha, kðrtyinen, hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, ettð kaikki hðntð pokkuroivat, puhuu -- ettð hðn napisee sitð, ettð ihmiset eivðt tule kotiin juuri sinð hetkenð, jolloin hðnen mielestððn hðnen portaissaan on oleva hiljaista? Mitðs siitð? He ovat nuoria ja iloisia ja kðyvðt tietysti mielellððn huvittelemassa. Ja ettð siellð aina on vieraita? Johtuu tietysti siitð, ettð he ovat hyvið ja vieraanvaraisia ihmisið. Voiko ajatella mitððn tyhmempðð, kuin ettð aina on valmis ottamaan vastaan vaikutteita, kuten minð? Se on minun onnettomuuteni, se turmelee minun luonteeni ... minð voin tuntea itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi ... ja sitten kuulen jotain, kuten tðnððn ... ja sitten ... sitten on kaikki pilalla... Tyhmyyttð ... heikkoutta... Joko on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei, huolimatta Regina tðdin hyvðksymisestð, ja siitð asiasta otan kyllð itse selvðn... Sitðpaitsi ... enhðn nai koko perhettð ... ja hðn..." Ja hðn vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat kaikki ikðvðt ajatukset, niin ettð hðntð ympðr—ivðt vain riemun, surumielisyyden ja kaihon kevðttuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu, vielðpð aika ja paikkakin, niin ettð hðn kulki pitkðn matkan porttinsa ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena rakkaushurmiossaan, etsið taloa, missð hðn asui. Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota, ruvetakseen, kuten hðn sanoi, elðmððn nuorena miehenð, otti hðn kotoa mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset sanoivat hðntð. "Visalla" oli nykyððn vain yksi harrastus: hoitaa asessorin taloutta ja pitðð huolta hðnestð ja hemmoitella hðntð ja pitðð valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen palvelija voi tehdð. Blumin perheen tapoihin kuului, ettð sen miespuoliset jðsenet menivðt nuorina naimisiin. Sððnn—nmukaisuudella, joka melkein oli tullut laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikðisinð, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidðn siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat jðrjestivðt asian, lupasivat mððrðtyn, suuremman tai pienemmðn apurahan, ja hððt pidettiin. Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nðmð vanhat tavat. Hðn oli jo tðyttðnyt 33 vuotta, oli kaunis, hðnellð oli hyvðt tulot -- mistð siis johtui, ettð hðn yhð vielð eleli naimattomana? Ja paitsi sitð, ettð olisi ollut edullista pððstð hðnen kanssaan naimisiin, oli hðn, huolimatta ylhðisenylpeðstð kðyt—stavastaan, naisten suuressa suosiossa. Asia oli epðilemðttð hyvin merkillinen. Hieman jðykkð ja ylpeð oli kuitenkin Eugen Blum, siitð olivat kaikki yhtð mieltð. Koko hðnen olemuksensa oli tðsmðllisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa, ettð hðn virassaan tai esiintymisessððn ihmisten kesken olisi tehnyt itsensð syypððksi virheeseen tahi laiminly—ntiin. Blumien oivallisuus oli hðnessð saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystðvðt nauroivat usein hðnen tðsmðllisyyttððn kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta, toistettiin aina, mitð erðs hðnen nuoruudentovereistaan oli piloillaan lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen paikan." Eugen hymyili ja antoi heidðn luulla mitð luulivat. Hðn iloitsi siitð ettð kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elðmð piili tuon jðykðn kuoren alla, jossa pðinvastoin olisi luullut ajatusten ja tunteitten olevan yhtð hyvðssð jðrjestyksessð kuin kirjojen ja paperien hðnen laatikoissaan. Hðnen sydðmessððn oli pieni, salainen, hðmðrð kolkka, jossa versoivat hðnen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja jonne hðnen oli tapana hiipið kuten rakkauskohtaukseen yksinðisenð iltahetkenð; siellð hðn hellðsti hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun ei ollut yhtðkððn ihmistð, joka olisi aavistanut, ettð tðsmðllisellð, ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus. Mutta nyt oli hðn tavannut erððn, joka oli avannut ovet tðhðn pyhitettyyn paikkaan selko selðlleen ja astunut sinne haltijattarena. Ja lintuset alkoivat siellð laulaa riemuiten ja ððnekkððsti, ja kukat levittivðt tuoksuaan ja kevðttuulet humisivat ilmassa ja tðyttivðt hðnet huumauksella ja elðmðnilolla, jota hðn ei ennen ollut aavistanutkaan... Mikð oli hðnet niin hurmannut? "Hðn" ei ollut kaunis, hðnen kasvonpiirteensð eivðt olleet sððnn—lliset, vartalo oli melkein liian tðytelðinen, hðn ei ollut erittðin lahjakas, ja -- sitð hðn ajatteli hieman pelokkaana -- hðnen sivistyksensð ei ollut kovinkaan suuri. Ja kuitenkin -- miten olikaan hðn rakastunut... Hðn loihti esiin hðnen kuvansa sellaisena, kuin hðn oli laulaessaan. Niin, laulu -- juuri hðnen laulunsa oli hðnet lumonnut. Hðn ei ollut koskaan kuullut tai nðhnyt mitððn, joka veti vertoja hðnelle, kun hðn istui nðpðytellen kitaraa ja pðð taivutettuna taaksepðin lauloi laulujaan, lauloi niin ettð kevððn koko tenho, luonnon koko unielðmð nðytti tulvivan huoneeseen... Juuri se oli hðnet niin vallannut -- se vastustamaton vðlitt—myys, joka virtasi hðnen sðvelistððn -- hðnen hymyilynsð, joka oli valoisa kuin auringonnousu tuntureilla, hðnen olemuksensa runollisuus, raikas, iloinen, tenhoisa kuin paimensðvelmð. Se seikka oli murtautunut hðnen elðhtðneen, vðlinpitðmðtt—mðn ylhðisen olemuksensa lðpi, tunkeutunut salattuun unelmien maailmaan ja herðttðnyt kaiken sen, mikð siellð piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elðmððn. Mutta hðnen vaimonaan?... Mitenkð tðmð pieni mustalaistytt—, jossa oli metsien ja korpien tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missð kaikki, jopa tunteet ja ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea tarjoiluhuoneessa ja kupari keitti—ssð? Hðn huokasi syvððn, mutta samalla levisi hðnen kasvoilleen sðteilevð hymyily -- ja hðn vaipui jðlleen suloisiin unelmiin. Mutta ky—kkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hðn vðrisi kauhusta ja ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hðn unohtanut joka kerta lehteð kððntðessððn katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapððtð hðnen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillð Lovisan periaatteisiin kuului, ettð hðn ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, ettð hðn oli paneutunut levolle ja nukkunut. Sitð tapaa oli "Visa" noudattanut siitð asti, kun hðn oli hoitanut Eugenia ja istunut hðnen pienen korivaununsa ððressð lastenkamarissa. III. Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa Sturekadun varrella, samassa, missð neiti Regina Blum, joka olisi tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi". Reviisorilla oli siihen aikaan hyvðt tulot; pankkivirkansa ohella hðn vðlitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat onnistuneet hyvin, kiiruhti hðn perheineen mitð pikemmin tekemððn lopun ansiosta, "nuollakseen nðppiððn" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli tapana sanoa. Tuollainen kieltðytymysten aika oli nyt tullut: heidðn oli tðytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella, jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren huoneuston, kuin hðn tarvitsi lukuisata perhettðnsð varten. Huolimatta porvarillisesta nimestððn olivat Hjortit taiteilijasukua. áiti oli nuorena ollut nðyttelijðtðr, isð oli taitava huiluniekka, ja taiteilijan kevyt pðivðnperhosluonne oli heillð kaikilla veressð. Heidðn kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmðt ja pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut ja syntymðpðivðnvietot olivat tunnusmerkillisið herrasvðki Hjortin kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvðð kaikesta mitð siellð oli, l—ysi my—skin p—lyisið ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita y.m.s. Kaikki perheen jðsenet olivat yhtð huolimattomia, mutta kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia jðrjestyksen puuskia, toisilla lievempið, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot, liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekð ðiti ettð tyttðret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin puhdas ja siisti, ettð se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille. Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, ettð he olivat erinomaisen siistið, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi siirtðð lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun itsetyytyvðisyys kasvoi erittðin suureksi, pitðð puheita toisten ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun he, tðysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivðt veitikkamaisesti silmðð toisilleen ja jððtyððn yksin purskahtivat nauramaan omille puheilleen. "Se on meidðn onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen, tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, ettð emme voi olla kokonaan huolimattomia, vaan ettð meissð asuu salainen, hivuttava jðrjestyksen halu. Pikku isð kulta, sen jðrjestyksen kipinðn olemme perineet sinulta. Ja -- se pieni kipinð on meidðn rikkautemme -- se on meidðn elðmðmme onnettomuus..." Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkðymisistð, aina hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllðtykset, valepukuihin pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin mielellððn anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen, ettð hðn kerran lðhetti sisðk—n, joka oli hyvin lyhytkasvuinen, apteekkiin hakemaan "pygme—ljyð" ja sitten antoi hðnen vieraitten kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitð apteekissa vastattiin; ja sen, ettð hðn kerran lðhetti erððn toisen samaan paikkaan pyytðmððn 25 pennillð "informaattoria", ja neuvoi hðnen kieltðvðn vastauksen saatuaan kysymððn "eivðtk— herrat osanneet latinaa" y.m. samantapaista. Sillð sattuipa vðlistð niinkin, ettð Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa k—yhðn, viluisen eukon, jonka hðn pani omaan sðnkyynsð nukkumaan, istua roikutellen itse koko y—n tuolilla. Tahi niin, ettð hðn kyyneleet silmissð antoi viimeisen markkansa pienelle pojalle, joka kerjðsi kadunkulmassa. Sillð Hjortin perheellð oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet hyvðntekevðisyydestð. Heidðn mielestððn oli koko Yhdistys Hyvðntekevðisyyden Jðrjestðmistð Varten suuri "armottomuuslaitos", jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisið tutki k—yhið ja vaati, ettð heidðn tuli olla siveellisesti tðydellisið, ennenkuin antoi heille apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen vðhðisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikð hðnelle oli annettu, todistaa talonsa naisille, ettð he olivat vððrðssð, mutta turhaan. Asia oli heidðn mielestððn kerta kaikkiaan niin, eikð sitð voinut auttaa. He olivat niin tðynnðnsð romantiikkaa, tunne-elðmðð ja sydðmen hyvyyttð, ettð heihin ei missððn suhteessa voineet vaikuttaa Hyvðntekevðisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella, ettð ei itse saisi auttaa k—yhið, jotka kerjðsivðt ovella, pyytðð heitð sisððn, lðmmittðð heitð; antaa heille sitð, mitð ruokasðili—ssð sattui olemaan, ja nðhdð, miten he lðmpenivðt, tulivat kyllðisiksi ja tyytyvðisiksi, kuulla heidðn kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken ahmimisen! Ettð ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi vðristen kuulla hirveitð kuvauksia inhimillisestð kurjuudesta ja sitten kaikin voimin koettaa auttaa sitð! Ettð ei saisi antaa almuja pienille k—yhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nðhdð miten heidðn kasvonsa kirkastuivat -- ei, siitð ilosta ei mikððn maailmassa saanut heitð luopumaan! Tosin heitð toisinaan petettiin, mutta heillð oli ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikðvðt seikat ja seuraavana pðivðnð uskoa k—yhistððn taas yhtð hyvðð kuin ennenkin. Perheen moniin omituisuuksiin kuului my—skin oma, erikoinen kieli; he kðyttivðt hyvðilynimið, vððnnettyjð sanoja, joita ei ymmðrtðnyt kukaan muu kuin he itse, niin ettð vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan niitð, ihmettelivðt, oliko heillð jðrki tallella. Niinpð sattui kerran Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, ettð hðn vanhan tavan mukaan sanoi erððlle vanhalle, ylhðiselle herralle: "Niks, porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenððn erittðin mielellððn kðyttivðt. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi pystyyn hðmmðstyksestð ja Lisbetin musta tukka kauhusta. Kaiken jðlkeen mitð nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, ettð kun perheen erððnð tammikuun pðivðnð piti lðhteð tanssiaisiin, vallitsi koko huoneustossa ja erittðinkin tytt—jen huoneessa tðydellinen sekasorto. Kukin oli kiintyneenð omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikð kukaan joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita, kuin ettð vierashuonetta koristivat tanssiaispuvut ja -kengðt ja ettð nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellððn kokonaan niihin tehtðviin, mitkð kulloinkin sen mieltð kiinnittivðt, ja antoi muun maailman hoitaa itseððn; siksi olivat nyt kaikki poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa. Nuorin tyt—istð, Viva, pitkð, kahdeksantoistavuotias tytt—, joka vielð kðvi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kðdet, istui salissa lukien lðksyjððn ja pitðen sormia korvissaan, jotteivðt tytt—jen huoneesta kuuluvat houkuttelevat ððnet hðiritsisi hðntð. Kaksi poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, my—skin syventyneinð opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien sanomalehtið, varmana siitð ettð vaikka hðn miten kauan lukisi, saisi hðn kuitenkin odottaa seuralaisiaan. "Ei, mutta Tulla, mitð sinð ajattelet!" huudahti Lisbet ðkkið, pysðhtyen kesken ty—nsð -- hðn oli juuri asettamassa vastahakoista tukkaansa syker—lle -- "etk— aio pukeutua? Kellohan on ... hirveðtð, miten nopeasti aika kuluu... No, etk— jo kiiruhda?" Tulla oli vanhin Hjortin tyt—istð, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen. Hðn oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hðn kðytti aina nenðlaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti rikkinðisessð, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti huomion puoleensa pitkð nenð, niin pitkð, ettð se muistutti jðttilðissuurta pisaraa; sepð se pilasikin hðnen kasvonsa, joita kaunistivat hyvðt, ystðvðlliset silmðt ja suloinen hymyily. "Perhenenð" -- "ukko Pennin" perint—ð -- oli hðnen, samoin kuin toistenkin sisarusten, suurin suru. Siitð ei ollut pððssyt vapaaksi kuin Dora; hðn oli perinyt ðitinsð kauniin, suoran nenðn, joka oli toisten kateuden, tahi pikemminkin ihailun, esineenð. Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen. "En", vastasi hðn kainosti ja loi alas silmðnsð, "minð en lðhdekððn tanssiaisiin." "Ei, mutta mitð sinð puhut -- etk— tule tanssiaisiin -- niin hienoihin tanssiaisiin!" Lisbet laski hðmmðstyksissððn pitkðn palmikkonsa kðdestððn ja kððntyi Tullaan pðin, nðhdðkseen, puhuiko tðmð totta. "En tule, sillð minð olen l—ytðnyt parempaa", vastasi Tulla samoin kuin ðsken. Sekð Doran ettð Lisbetin pukeutuminen jði kesken, he tulivat Tullan luo ja koettivat "syventyð" hðnen vastaukseensa. "Mitð tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla hieman pelokkaasti. "Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan kðteen ja painaen sen rintaansa vasten. Mutta Tulla ei voinut vastata. Hðn katsoi avuttomana sisariinsa, ja suuret kyyneleet alkoivat vierið pitkin hðnen poskiaan. "Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltðsi, emme me ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei...!" huudahti Lisbet, ja molemmat sisaret hyvðilivðt Tullaa ja puhuivat hðnelle lempeitð sanoja, aivan kuin hðn olisi ollut pieni lapsi, jota tðytyi lohduttaa. Sitten he uudelleen ryhtyivðt pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitð ennen ðidin luo, kiersi kðtensð hðnen kaulaansa ja kuiskasi: "áiti, tiedðtk—, ettð Tulla ei tule tanssiaisiin, hðn on l—ytðnyt 'parempaa'." Rouva Hjort hðmmðstyi kovin, mutta ei kysynyt mitððn. "Vai niin ... jahka ... rakas, pikku Tulla..." Muuta ei hðn sanonut, mutta hðnen kasvonsa tulivat miettivðn nðk—isiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle mitððn, mutta hðnen ilmoituksensa herðtti kaikissa kunnioittavaa ihmettelyð; heidðn ihailunsa kaikkea salaperðistð ja ihmeellistð kohtaan oli saanut virikettð, he puhuivat kuiskaten keskenððn siitð, mitð Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitð merkitsi se, ettð "hðn oli l—ytðnyt parempaa eikð lðhtenyt tanssiaisiin." Hjortin perheen elðmðntapoihin kuului, ettð aina kun heidðn piti lðhteð jonnekin, rouva ja neidit sððnn—llisesti tulivat viime hetkessð tahi liian my—hððn. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielð istui peilin edessð, laitellen vastahakoista tukkaansa. "Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hðn, kððntðen punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen, ettð ... sy—n vaikka rusinoita! Ja nenðni sitten! Oi, miten suuri se on tðnððn, tyt—t sanokaa, eik— se olekin tðnððn suurempi kuin tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenð!" "Ei suinkaan, eihðn toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on pðinvastoin oikein pieni tðnððn!" "Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi Lisbet. "Mun nenðni on suunnaton", lausui hðn, "sen vertaa ei ole koko Tukholmassa..." Samassa astui sisððn rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissð ja koristuksissa, t—yht— hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epðilyttðvðn hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lðhd—ssð jonnekin, syventyi hðn niin omaan pukeutumiseensa, ettð hðn kokonaan unohti tyt—t; he saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistð ostettuine pukuineen, eikð kukaan heistð tullut ajatelleeksikaan, ettð ðiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitðessððn ennen kaikkea huolta omasta komeasta ulkonð—stððn. "Mutta, ðiti, kyllðpð olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen yl—s tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!" "Niin olet, ðiti, ðiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ððneen, ympðr—iden ðidin, joka hymyili ja kððnteli itseððn lapsellisen tyytyvðisenð, jotta tyttðret saisivat hðntð ihailla. Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hðn ja Tulla olivat toistensa nðk—iset kuin kaksi marjaa, sillð eroituksella vain, ettð hðnen nenðnsð oli vielðkin pitempi ja punaisempi, hðnen silmðnsð vielðkin lempeðmmðt ja hymyilynsð vielðkin liikuttavamman lapsellinen ja iloinen kuin Tullan. "Tytt— kullat", alkoi hðn, mutta Lisbet ei antanut hðnen jatkaa. "Oi, isð, etk— nðe, miten ðiti on kaunis!" huudahti hðn, ly—den kðtensð yhteen ja ojentaen ne isðð kohti. "Nðen kyllð, sen olen nðhnyt jo kaksikymmentðviisi vuotta -- tarkoitan, ettð hðn on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat odottaneet jo neljðnnestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan." "álð pelkðð, isðukko, minð kyllð joudun ajoissa. Kas niin ... viidessð minuutissa ... varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!" Hðn sy—ksyi peilin luo, jðrjesteli vielð viimeisen kerran tukkaansa, irvisti kuvalleen peilissð ja veti ylleen leningin, sillðvðlin kun Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja nenðliinoja, tahi polvillaan kiinnitti yl—s Doran tai Lisbetin hametta. "Emme saa antaa isðn odottaa!" taisteli Tulla yhtðmittaa, joka kerran yhð innokkaammin. "Isð", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jðlkeen valmiiksi pukeutuneina tulivat saliin, "Tulla ei lðhde tanssiaisiin, hðn on l—ytðnyt 'parempaa!'" Reviisori ei tiennyt mitð vastata. Hðn ei enempðð kuin toisetkaan ymmðrtðnyt, mitð Tullan sanat merkitsivðt; mutta niiden salaperðisyys vaikutti hðneen, ja hðmillððn ja liikutettuna hðn pari kertaa ystðvðllisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia. "Mutta, tytt—seni, etk— luule ettð tulet katumaan...?" sanoi hðn epðr—iden. "Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan pððllysvaatteita sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveðsti peloissani, kun piti lðhteð tanssiaisiin; pelkðsin, ettð minua ei pyydettðisi tanssiin, ja yhtð paljon pelkðsin, ettð joku tekisi sen ... sillð en koskaan uskonut, ettð joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pððsen ajattelemasta kaikkea sitð ja minulla on niin hauska kotona." Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustyt—n kanssa pari kertaa juossut ylhððllð hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemðstð tanssisaliin hameet yl—s kiinnitettyinð tai pððllyskengðt jalassa ja pyytðnyt isðð tuomaan kotiin vðhðn makeisia lapsille, huokasi hðn helpoituksesta ja kiiruhti ðidin ja sisarien huoneeseen panemaan jðrjestykseen hajalleen heitettyjð vaatteita ja muita esineitð. Sitten hðn meni omaan huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin yhden piirongin laatikoista. Siinð oli joukko valmiiksi ommeltuja lastenvaatteita; hðn katseli niitð kauan ja silitti niitð hyvðillen kðdellððn. Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelðmðð. Hðn rakasti intohimoisesti pienið lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, ettð hðn kerran itse pððsisi ðidiksi, oli vðhitellen kehittynyt unelma, ettð hðn saisi jðrjestðð kodin pienille k—yhille lapsille. Siinð hðn osottaisi heille kaikkea sitð hellyyttð, jota hðn tunsi omaavansa, mutta jota hðn ei saanut kðyttðð. Tðtð tulevaa kotia varten hðn valmisti ne vaatteet, joita hðn joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena ja hartaana, niinkuin pyhðkk——n. Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, ettð hðn kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystð rakkaudenkaipuulleen, ja tie tðmðn unelman toteutumiseen kulki haaveellisen uskonelðmðn kautta. Kukaan ei ollut tðtð ennen saanut katsoa sinne -- yksin oli hðn kulkenut ja haaveksinut nðillð hiljaisilla, pyhillð teillð -- nyt vasta oli hðn arasti paljastanut salaisuutensa vakuuttaessaan, ettð hðn oli "l—ytðnyt jotakin parempaa." Tunnin toisensa perðstð hðn istui ommellen pienið vaatteita, loihtien esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jðlkeen tilkuista, jotka oli saanut erððltð rikkaalta ystðvðttðreltð. Illallista hðn ei sy—nyt; hðn laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nðmð olivat paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hðn lasillisen vettð ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nðlkððnsð. Sitten hðn meni sðnkykamariin, avasi ðitinsð kirjoitusp—ydðn laatikon ja otti talouskassasta 25 pennið, sillð niin paljon hðn arveli illallisensa maksavan ja pani rahat sððst—laatikkoon tulevaa lastenkotia varten. Sitten hðn jðlleen istuutui ompelemaan, ja kun hðn noin yhden aikaan pani maata, rukoili hðn ensin palavasti Jumalaa, ettð hðn pian pððsisi jðrjestðmððn lastenkotiaan. Ja sanomaton onnen tunne valtasi hðnet; hðnestð tuntui kuin olisi valoisa pilvi ympðr—inyt hðnet, ja kuin olisi ððni pilvestð puhunut: "Mitð ikinð pyydðt, mitð ikinð sydðmesi haluaa, sen saat -- sillð minð rakastan uhreja ja rakkautta!" IV. Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ððneti. Rouva Hjortissa olivat nðyttelijðttðren vaistot herðnneet -- se tapahtui aina juhlallisissa tilaisuuksissa -- ja hðn ajatteli, miten hðn astuisi sisððn ja miten liikkuisi ja minkð ilmeen ottaisi. Doran mielessð vðikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivðt asiasta toiseen: "Saa nðhdð, pyydetððnk— minua tanssiin ... mitðhðn, jos joku rakastuisi minuun ... lienenk—hðn kiinnittðnyt hameeni kunnollisesti ... kunpa ei nenðni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko Penn" oli hiljainen kuten aina. Hðn nautti siitð, ettð sai istua hiljaa nurkassaan, eikð ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia. Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan esiintymistððn tðnð iltana. Hðmðrðt muistot niiltð ajoilta, jolloin hðn esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hðnen mieleensð ja panneet hðnen pððnsð py—rðlle, sillð hðn astui saliin kuin kuninkaallinen henkil— ikððn, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman ettð kukaan vastasi hðnen tervehdyksiinsð. Vihdoin hðn kumarsi yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan -- ja samalla levisi hðnen kasvoillensa ðkkið liikuttavan lapsellinen ja sðikðhtðnyt ilme, joka teki tyhjðksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tytt—jð hieman vaivasi tðmð juhlallinen, epðonnistunut alkutoimitus; he nykivðt ðitið hameesta saadakseen hðntð lopettamaan tervehtimisensð, mutta kun se ei onnistunut, alkoi heistð tuntua ettð ihmiset olivat hirveðn tuhmia ja epðystðvðllisið, kun eivðt vastanneet hðnen tervehdyksiinsð. Mutta harmit haihtuivat pian, sillð Doran ympðr—i kohta joukko kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivðt nimensð hðnen tanssilistaansa. Hðn ei ollut mikððn kaunotar, tuo pikku Dora Hjort, mutta hðnellð oli hðikðisevðn kaunis hipið ja sðteilevðn kirkkaat siniset silmðt, ja hðnen hymyilynsð oli vastustamaton. Hðn oli yksi niitð onnellisia, joihin viehðttyy ja ihastuu, tietðmðttð itsekððn miksi. Lisbetillð taas oli muita syitð, jotka estivðt hðntð ajattelemasta ketððn muuta kuin itseððn. Uteliaana tirkisteli hðn ympðrilleen, hintelð vartalo eteenpðin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin monta herraa oli Doran ympðrillð -- eik— kukaan tulisi pyytðmððn tanssiin hðntð, eik— kukaan rakastuisi hðneen? Ja hðnen poskiansa ja nenððnsð alkoi polttaa ja pistellð, ja suuret mustat silmðt -- hðnen ainoa ylpeytensð -- saivat yhð levottomamman ja onnettomamman ilmeen. "Voiko olla mahdollista, ettð kukaan ei aio pyytðð minua, vaan ainoastaan Doraa -- eivðtk— he sitten tiedð, ettð minð tanssin paljon paremmin... Dora tanssii k—mpel—sti ... oi, jospa he vaan koettaisivat, jospa he tietðisivðt, miten hyvðsti minð tanssin" -- ja hðn hypðhti tahtomattaan pari kertaa paikallaan -- "oi, taivas, saanko nyt istua koko illan, vain sentðhden ettð nenðni on niin pitkð -- miksi on Jumala luonut isðlle niin pitkðn nenðn, ettð siitð on tullut kaikkien hðnen lastensa onnettomuus ... paitsi Doran ja... Oi, miten vððrin ... miten vððrin se on!" Tðhðn loppuivat kuitenkin hðnen synkðt mietteensð, sillð erðs tuttu herra ilmestyi ðkkið hðnen eteensð ja pyysi hðntð tanssiin. Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; sðteilevin silmin merkitsi hðn ensimðisen valssin ja alkoi hyppið ja hyrðillð ihastuksesta. Nyt ei enðð ollut hðtðð, nyt tulisi kyllð pian koko tanssiohjelma tðyteen, ja sitten -- sitten joku rakastuisi hðneen... "Kunhan vaan saavat nðhdð, miten hyvðsti minð tanssin, niin kyllð sitten..." ajatteli hðn. Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hðn viipyð niin kauan, jos hðn todella rakasti hðntð? Miten kiihkeðn kðrsimðt—n olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hðnen mielestððn tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa, ettð olisi voinut saada tanssin hðneltð! Kohta oli koko hðnen tanssiohjelmansa tðysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun olla rauhassa -- kas niin, nyt en enðð nðytðkððn heille ohjelmaani!" Ja hðn pisti ohjelman vy—h—nsð ja vastasi haikailematta, ettð hðnet oli jo pyydetty kotiljonkiin, jonka hðn pððtti sððstðð Eugenille. Vihdoin nðki hðn Eugenin suuren tanssisalin toisessa pððssð. Hðnen silmðnsð alkoivat sðdehtið, niin ettð hðnen vieressððn olevan herran tðytyi kððntyð katsomaan, mikð hðnet teki niin kauniiksi. Silloin hðn punastui yhð enemmðn, aina hienoa, valkoista kaulaa my—ten, ja hðnen silmðnsð tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta. Mutta kun Eugen tuli lðhemmðksi, vavahti hðnen sydðmensð kauhistuksesta. Hðn nðytti niin juhlallisen jðykðltð siinð hitaasti ja suorana kðvellessððn, ettð Doran koko rohkeus katosi. "Onko hðn todellakin tuon nðk—inen", ajatteli hðn, "en tunne hðntð -- pelkððn ... mitð hðn sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hðn tietysti arvaa, ettð olen sððstðnyt sen hðntð varten ja petkuttanut toisia herroja..." Vasta kun Eugen tuli lðhemmðksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hðnen kasvoillaan; hðnen silmissððn vðlðhti salama, ja vðlinpitðmðtt—myys katosi ja jðtti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka teki hðnen jðykðt, sððnn—lliset kasvonsa miellyttðvðn nðk—isiksi. Hðn tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hðnen kðttððn, ja katsoi hðneen ikððnkuin sanoakseen: "Ymmðrrðttehðn, ettð olen tullut tðnne yksinomaan teidðn tðhtenne, teitð nðhdðkseni, ja ettð muuten minusta tanssiaiset ovat sanomattoman ikðvðt?" "Tulen my—hððn", sanoi hðn, "eikð teillð tietystikððn ole yhtððn tanssia jðlellð?" Ja hðn ojensi kðtensð saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili veitikkamaisesti, ikððnkuin olisi hðn tahtonut sanoa: "Teillð on tietystikin tanssi jðlellð minua varten?" Dora ei vastannut, hðn ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen kirjoitti nimensð kotiljonkia varten. Sitten hðn jði Doran viereen seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hðnen viuhkallaan, puheli ja laski leikkið matalalla, kuiskaavalla ððnellð, joka antoi jokapðivðisimmillekin sanoille salaperðisen merkityksen. Vihdoin soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan hðntð ensi valssiin; silloin tuli Eugen synkðn ja tyytymðtt—mðn nðk—iseksi, ja kun Dora laski py—reðn, pehmeðn kðtensð tanssittajansa kðsivarrelle, katseli hðn heitð molempia tavalla, josta olisi voinut pððttðð hðnen kðrsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun hðn oli astunut pari askelta, kððnsi hðn pððtððn ja katsahti Eugeniin sðteilevin silmin, ikððnkuin sanoakseen: "álð ole niin tyytymðtt—mðn nðk—inen -- tiedðthðn, ettð minð kaikkein mieluummin olisin sinun luonasi!" Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin kanssa. Silloin hðnen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo nuori tytt— tanssi erittðin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun hðnen tanssiohjelmansa oli melkein tðysi, ettð hðnen lapsellinen ilonsa tarttui Eugeniinkin. Mutta senjðlkeen hðn seisoskeli koko illan ovien pielissð ja seurasi katseellaan Doraa. Vihdoin oli illallinen sy—ty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman nðk—isenð omistusoikeudestaan, ettð kukaan muu ei uskaltanut lðhestyðkððn, tarjosi nyt kðsivartensa Doralle ja vei hðnet saliin. Hðn oli valinnut syrjðisen nurkan, toivossa ettð saisi istua siellð rauhassa Doran kanssa, mutta siinð hðn erehtyi, sillð Doran luo tuli puhuttelijoita joka vuorolla ja lopuksi hðn sai lukemattoman joukon kukkavihkoja. Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymðt—n ilme -- mitð oli kaikilla luutnanttinulikoilla tððllð tekemistð, eivðtk— he ymmðrtðneet, ettð tðmðn ruusun oli hðn poimiva, ettð heidðn oli turha ojennella kðsiððn sitð ottamaan? Dora nðytti sitðvastoin yhð iloisemmalta ja onnellisemmalta. Hðnestð oli niin sanomattoman hauskaa nðyttðð Eugenille, miten hðntð, Doraa, kaikki ihailivat, ja nðhdð tuo synkkð, mustasukkainen ilme hðnen silmissððn. Hðnen teki mieli nauraa ððneen onnesta ja ihastuksesta. Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejð herroille, ei Eugen saanut muilta kuin Doralta. Nuoret tyt—t olivat viisaampia ja selvðnðk—isempið kuin herrat; he ymmðrsivðt, ettð Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana ei enðð ajatellut heitð, senvuoksi eivðt hekððn enðð vðlittðneet hðnestð. "Nðettek— eron teidðn ja minun vðlillð", sanoi Eugen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidðn tienne on valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitðvastoin... Luuletteko, ettð ne ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivðt voi kohdata toisiaan?" Dora oli hðmillððn, katsoi ensin alas ja sitten yl—s avuttoman nðk—isenð, ikððnkuin ei olisi tietðnyt, mitð sanoa. Hðn ei ymmðrtðnyt, mitð "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hðnet levottomaksi, niin ettð hðn ei osannut sanoa mitððn. Eugen ymmðrsi vððrin hðnen vaitiolonsa, ja hðnen silmðnsð saivat ðkkið syvðsti surullisen ilmeen. "Jos ... jos minð antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora nopeasti ja liikutettuna hðnen surullisesta katseestaan, "niin ottaisitteko sen ... tarkoitan, ettð tahtoisitteko kukkasen ... minulta?" "Tarkoitatteko ... ettð antaisimme viivoille uuden suunnan", kuiskasi Eugen, kumartuen hðnen ylitsensð, "voisivatko 18-vuotiaan ja 35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyð?" lisðsi hðn vielð matalammalla ððnellð. Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen kukkavihkoistaan ja ojensi sen hðnelle, onnellisena ja voitokkaasti hymyillen. Hðn tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikððnkuin suudellakseen sitð, ja kðtki sen sitten povelleen. Sitten hðn tarttui Doraa vy—tðisiin, tanssitti hðntð kierroksen ja vei hðnet senjðlkeen ulos salista, pieneen tyhjððn huoneeseen salin vieressð. Siellð murtautuivat esille kaikki hðnen tunteensa; hðn sanoi Doralle, ei enðð peitetyin sanoin ja hðmðrinð viittauksina, vaan suoraan ja selvðsti, ettð hðn rakasti hðntð, ettð hðn oli hðnen hyvð enkelinsð, hðnen ilonsa, hðnen elðmðnsð aurinko, hðnen kaikkensa. Hðn ei ollut koskaan rakastanut ketððn niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut tulla hðnen vaimokseen, ei hðn tulisi koskaan maistamaan rakkauden onnea. Dora kuunteli silmðt alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiðlle. "Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen kiihkoisasti. "Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora vðrisevðllð ððnellð. "Sinð siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kðttð, jota hðn piteli omassaan, "minua ... minua itseðni ... ei asessori Blumia, ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epðilijðð..." "Minð rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka hðnet valtasi, kun hðnen piti sanoa "sinð", sai hðnet puhumaan niin juhlallisesti, kuin olisi hðn seisonut alttarin tahi tuomioistuimen edessð. "Onko se totta?" lisðsi hðn, ja kainous ja hðmmennys muuttui riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... ettð me ... olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minðk— ... minðhðn olen vasta 18 vuotta ... niink— aikaisin ... saanko kertoa sen ... julkaisemmeko..." Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli siinð jotain, joka tuntui hðnestð vastenmieliseltð. "Toistaiseksi pidðmme sen omana salaisuutenamme, eik— niin?" sanoi hðn, ja hðnen ððnessððn oli moittiva sðvy, joka sðikðhdytti Doraa, "ainakin muutaman pðivðn pidðmme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta." "Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitð..." "Vaikeata?" Hðn katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan. "Niin, isðlle ja ðidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystðvðni ja tietðð kaikki salaisuuteni..." Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hðnen kasvoilleen, ja pettymyksen tunne tuli ðskeisen palavan innostuksen sijaan. "Minð toivon, ettð et kerro kihlauksestamme vielð kenellekððn -- etk— tahdo tðyttðð sitð toivomusta?" sanoi hðn matalalla ððnellð. "Kyllð -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen hðn ajatteli: "Paitsi Annalle, sillð me olemme luvanneet kertoa toisillemme kaikki salaisuutemme." Eugen tarttui hðnen molempiin kðsiinsð, veti hðnet luokseen ja katsoi kauan ja tutkivasti hðnen silmiinsð; nðytti siltð, kuin olisi hðn tahtonut tuon nuoren, kehittymðtt—mðn olennon silmistð lukea, mitð hðnen sielussaan liikkui. Epðselvðsti kuin unessa oli hðn siellð huomaavinaan jotain, joka ei miellyttðnyt hðntð; hðn huokasi ja laski irti hðnen molemmat kðtensð. "Onko hðn vilpit—n?" ajatteli Eugen. "Vai valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmðt?" Mutta Dora hiipi hðnen luokseen ja katsoi hðnen silmiinsð pelokkaasti ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hðvisivðt kaikki ajatukset sen hurmaavan onnentunteen tieltð, jonka tuon nuoren tyt—n elðmðð uhkuva olemus herðtti hðnessð. "Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hðn kiihkeðsti ja veti hðnet jðlleen luokseen, "sen tðyden, ehdottoman luottamuksen avulla, joka on rakkauden perustus. Eik— niin, armaani?" "Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeðsti ja hyvðillen hðnen rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitð hðn siitð vðlitti? Hðn aikoi rakastaa, eikð mitððn muuta. "Pane mieleesi, armas Dorani, ettð kun vaan on keskinðistð luottamusta, vilpitt—myyttð, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme, virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan... Ymmðrrðthðn, mitð tarkoitan?" "Ymmðrrðn ... armaani..." Ja sanomaton onnen tunne tðytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin kauniit mustat silmðt noin katsoivat hðneen. Tietysti heillð olisi "luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin kukaan ennen heitð! Kun kotiljonki oli pððttynyt, sanoi Eugen hyvðsti Doralle ja lðhti pois. Hðn ei tahtonut enðð tavata ihmisið, hðn tahtoi olla yksin tunteineen. Hðn olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen hiipið jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan hiljaisuudessa, niin syvð ja vakava asia oli hðnestð se liitto, jonka hðn ðsken juuri oli solminnut. Kunpa hðn tulisi onnelliseksi, tuo kokematon, lapsellinen, lðmminsydðminen nuori tytt—, ja kunpa hðn ymmðrtðisi, miten korkealle hðn, Eugen, tahtoi asettaa hðnet, miten paljon hðn vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hðn my—skin oli valmis antamaan. Nyt, kun tanssimusiikin sðveleet ja Doran lðheisyys eivðt enðð lumonneet hðntð, hðvisi osa siitð hurmauksesta, jota hðn ðsken oli tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata hðntð; ne tulivat hðnen mieleensð toinen toisensa jðlkeen, hðnen siinð kulkiessaan pitkin katua, turkinkaulus ylhððllð ja lakki niin alhaalla otsassa kuin mahdollista. "Onni!" ajatteli hðn, "eik— meitð pikemminkin odota levottomuus, taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseðni kohtaan, eik— minun tðydy tunnustaa, ettð sitð juuri pelkððnkin? Kaksi niin vastakkaista luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistð ... eik— tunnu siltð, kuin aivan pakosta tekisi sitð, minkð uskoo koituvan itselleen onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut -- ja kuitenkaan en voi toisin tehdð. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistð olla enemmðn erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia. Sepð juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, ettð he eivðt ole yksinomaan sitð, mitð ovat, vaan ettð heissð on niin monta perusominaisuutta. Miksi en minð ole joka suhteessa pedantti? Miksi on minussa, joka olen perheeni kaikkien jðykkien, tðsmðllisten tapojen orja, samalla kertaa nðin paljon romantiikkaa? Sillð romantillista on naida kahdeksantoista-vuotias tytt—, entisen nðyttelijðttðren tytðr, huonosti kasvatettu, kokematon, ymmðrtðmðt—n olento... se on haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai! Taas olen epðilijð, joka mietiskelen, epðilen, revin rikki kaikki. Tyhmyyttð ... tyhmyyttð ... kenessðpð ihmisessð ei ole ristiriitaisuutta? Elðmðn koulu juuri saattaa inhimillisen epðjohdonmukaisuuden sððnn—nmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum, itsekkððt mietiskelysi, sillð ollaksesi rehellinen tðytyy sinun tunnustaa, ettð mietiskelysi johtuu siitð, ettð pelkððt, ettet tule onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitð, ettð sinun ennen kaikkea tulee tehdð hðnet onnelliseksi, ja saatpa nðhdð, ettð koko elðmðnkatsomuksesi muuttuu." Ja ðkkið hðnestð tuntui, ettð kaikki hðnen ympðrillððn ja hðnen sisðssððn valkeni. Lumi narisi hauskasti hðnen jalkainsa alla, talvi-ilma ei enðð ollut purevan kylmð, vaan raitis ja eloisa kuin Doran nauru, ja tðhdet taivaalla vðlkkyivðt niin majesteetillisen kirkkaina ja tyyninð, ettð kaikki pieni ja hðiritsevð haihtui pois ja sijalle tuli suuri, melkein pyhð rauha. Ja hðnen sydðmensð syvimmðssð, salaisessa sopukassa, jota hðn niin mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet ajattelematon nuori tytt— oli avannut selkosen selðlleen, siellð alkoi soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset lapsen-ððnet kevððllð riemuinneet: "Sinð tulet onnelliseksi -- tulet onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillð olet l—ytðnyt elðmðn ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!" V. Kaikilla Blumin perheen jðsenillð oli jollain huomattavalla paikalla huoneustossaan —ljyvðreillð maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan nðk—istð miestð, hðnnystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillð koristettua. Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisð, aikoinaan yksi pððkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin perheessð eli yhð vielð muistotietoina kertomuksia tðmðn suurmiehen ajoilta, kertomuksia hðnen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen tanssiaisista, jonne ylhðinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi, erððstð kutsusta Karl Johanin luo, missð kauppaneuvokselle tarjottiin rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset hyljðttiin. Hyljðtty aatelis-arvo varsinkin oli tðrkeð kohta noiden unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vielðkin komeissa nimikirjaimissa ja sineteissð, joissa oli vaakunaa muistuttavia merkkejð, tyyliteltyjð lehtið ja kukkia. Tðtð vanhaa arvokasta esi-isðð ympðr—i kunnioituksen sðdekehð, joka loi varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jðseniin saakka. Hðneltð oli perint—nð kulkenut my—skin Blumin perheen yhteinen ulkonðk—, niin ettð voitiin puhua "Blumien nenðstð", "blumilaisista kðsistð" j.n.e. Ja hðn se oli my—skin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella kirkkomaalla, jossa lepðsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki perheen jðsenet pitivðt ainoana paikkana, missð joku Blumin nimeð kantava saattoi nukkua kuoleman unta. Tðmðn etevðn miehen muotokuvan alla istuivat erððnð iltana kauppaneuvos Blum nuor. ja hðnen rouvansa, syntyisin Blum, miehensð serkku, molemmat sen kunnianarvoisuuden ympðr—iminð, jota muotokuva sðteili. Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemðttð kertaa kðrsivðllisyyttððn samassa pasianssissa; hðnen mielikuvituksessaan kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvð y—-uni jollakin tavoin yhteen, ja senvuoksi hðn joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistð, kunnes voittoja oli enemmðn kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista; paitsi sitð ettð aviopuolisot silloin tðll—in vaihtoivat pari sanaa, ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja kellojen ððni, kun ne l—ivðt joka huoneessa, ensin vierashuoneessa, sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin sekunnin, korkeintaan yhden minuutin vðliajoilla. Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jðlkeen astui Eugen sisððn. Hðn tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin sydðmellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isðn ja ðidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan laita. Sitten kun nðmð alkupuheet, jotka olivat vðlttðmðtt—mðt Blumin perheen jðsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ððneti; herra ja rouva Blum odottivat, mitð Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen odotti sitð rohkeuden mððrðð, mitð hðn tðllð hetkellð tarvitsi. Rouva tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hðnen rinnastaan, ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja pððsteli tuontuostakin omituisia ððnið, joiden Eugen tiesi merkitsevðn sisðllistð levottomuutta. Eugen oli hyvin kalpea; hðnen mielensð oli kovasti kiihdyksissð. Hðn ei yleensð pitðnyt siitð, ettð ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hðnen asioihinsa. Hðn ei mielellððn puhunut itsestððn ja tunteistaan, mutta tðllð hetkellð tunsi hðn, ettð hðnen velvollisuutensa oli puhua vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytðð heidðn my—ntymystððn avioliittoon. Tieto siitð, ettð tðtð my—ntymystð ei annettaisi ilolla, ei luonnollisestikaan parantanut hðnen mielialaansa. My—skin se hðntð vaivasi, ettð tytt—, jonka hðn aikoi esittðð talon tulevana tyttðrenð, ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missð ei nðkynyt hðnen kasvojensa kaunis hipið ja silmiensð sielukas ilme. Blumin perhe vieroksui yleensð rumia ihmisið; rouva, koska itse oli ollut kaunotar, herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystð ettð heidðt oli kasvatettu ulkonð—n mukaan arvostelemaan ihmisið. Eugen tunsi senvuoksi arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitð arvostelua, minkð alaiseksi Dora oli joutuva. "Olen tullut tðnne kertoakseni, ettð se, mitð isð ja ðiti niin monta kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hðn vihdoin nieleksien hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystð erððseen nuoreen tytt——n, mutta kun en ole tiennyt, onko hðn vðlittðnyt minusta, en ole kertonut asiasta. Nyt tiedðn, ettð olen saavuttanut hðnen vastarakkautensa; pyydðn sentðhden siunaustanne avioliittooni Dora Hjortin, nuoren, suloisen tyt—n kanssa, josta varmaan on tuleva teille hyvð tytðr." Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella ððnellð, ei oikeastaan ollut yllðtys; sekð herra ettð rouva Blum olivat toisten lastensa kautta kuulleet, ettð huhut viime aikoma olivat asettaneet Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kiertelevið vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan hðmmðstyneitð. "Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jðykðsti, "tietysti onnittelemme sinua sydðmestðmme. Mutta ... mikðli olen kuullut, on sinun ... on se nuori tytt—, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi." "Niin kyllð, hðn on vasta 18-vuotias..." Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain pððtððn osaa-ottavasti hymyillen. "Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystðvðllisemmin kuin rouva, "isðllisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla vapaus mððrðtð oman elðmðsi, ja ethðn ole tðhðn saakka tehnyt mitððn, mikð ei olisi ollut hyvðð ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee kuitenkin tarpeen... Sinð olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin... kuin se tytt—, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai hankkinut tietoja..." Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jðykðn ja ylhðisen torjuvan ilmeen, ettð hðn herðtti enemmðn kunnioitusta kuin itse isoisð seinðllð. "Perhe on kunniallinen ja hyvð", sanoi hðn lyhyesti, "vaikkakaan ei varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, ettð voin itse elðttðð vaimoni, ilman kenenkððn apua..." "No, no", sanoi kauppaneuvos, ððnessð hieman moittiva sðvy. Hðn oli auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivðt naimisiin, ja oli nyt Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isðn hyvðntahtoista sekaantumista vastaan hðnen asioihinsa. Rouva Blum huokasi ja pudisti taas pððtððn surumielisesti hymyillen. Eugenin puheesta ja sydðntððn kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin toista kuin mitð hðn toisten lastensa kihloihin mennessð oli tuntenut, hðn ymmðrsi, ettð tðssð oli monien ikðvyyksien ja selkkausten alku. Ja miksi tðmðn piti tapahtua Eugenille -- hienolle, jðrkevðlle Eugenille -- sitð hðn ei voinut ymmðrtðð! Mutta tietysti oli hðnen; eteensð osunut joku oikein ... hðn ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka hðnen mielessððn liikkui. "Eik— sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi hðn vihdoin koettaen tekeytyð ystðvðlliseksi. Mutta hymyily, jolla hðn koetti peittðð jðykkyyttððn, ei ollut ystðvðllinen, vaan naurettavan armollinen. Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen ðidilleen. Rouva Blum katsoi sitð hetkisen, ilman ettð ilme hðnen kasvoissaan muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen. "Mikð pieni ruma otus", ajatteli hðn, "sekin todistus siitð, ettð hðn tietysti on..." ja taaskaan ei hðn mielessððn lausunut tuota vastenmielistð sanaa. Kauppaneuvos tuli ystðvðllisemmðn nðk—iseksi nðhdessððn Doran kuvan. Se viehðtysvoima, mikð Doralla oli miehiin nðhden, vaikutti nytkin. "Hyvðn ja suloisen nðk—inen", sanoi hðn antaen kuvan takaisin Eugenille, joka katsoi siihen hellðsti ja pisti sen lompakkoonsa. "Niin, minusta nðyttðð, ettð hðn on sellainen, josta herrat pitðvðt", sanoi rouva Blum; hymy, jonka hðn koetti tehdð veitikkamaiseksi, oli melkein ilkeð. "Toivon, ðiti kulta, ettð kun opit tuntemaan Doran, saat nðhdð, ettð hðnestð my—skin naiset pitðvðt", sanoi Eugen sðvyisðsti. Samassa soi ovikello. "Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hðnen soittonsa... Mutta en ymmðrrð ... eihðn nyt ole hðnen pðivðnsð... Hðnpð tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan." Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisððn, pðð pystyssð ja polvet kankeina kuten tavallisesti. Hðn ei ensinkððn huomannut, ettð vastaanotto ei ollut erityisen sydðmellinen, hðn tervehti iloisesti kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkð l—ysi. Hðn oli pððttðnyt tðnð iltana juoda teetð rouva Blumin luona, eikð ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei. "Paha ilma tðnððn", sanoi eversti, hieroen tyytyvðisenð kðsiððn. Tuuli ja lumirðntð ulkona teki huoneen lðmm—n vielðkin hauskemmaksi ja miellyttðvðmmðksi. Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti pððtððn, tunnustaen sillð everstin huomiot oikeiksi. Eversti jatkoi sillð vðlin puheluaan, vaikeni silloin tðll—in hetkiseksi, katsellen ympðrilleen ja odottaen, ettð joku vastaisi hðnelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hðn rauhassa mietelmiððn. Lopuksi hðn ðkkið kððntyi Eugenin puoleen ja huudahti: "Tiedðtk—, ystðvðiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian laita ... onko kaikki pelkkðð puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko minulla kunnia, olin vðhðllð sanoa ... onnitella sinua?" Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epðilemðttð vastannut kierrellen, mutta nyt hðn kaipasi osanottoa ja ystðvðllisyyttð; sitðpaitsi hðn hðmðrðsti toivoi, ettð saisi everstistð liittolaisen vanhempiensa ylpeyttð vastaan. "Kyllð", vastasi hðn senvuoksi melkeinpð ystðvðllisesti, "asia on todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani." Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut toinen, sillð hðnen mielestððn oli avioliitto omiaan tekemððn miehen onnettomaksi; mutta nyt hðnestð, samoin kuin Eugenistakin, tuntui hyvðltð saada liittoutua Blumin herrasvðen pahaa tuulta vastaan. "Siinð tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen sinua sydðmestðni!" huudahti hðn ja syleili Eugenia. "Minð jo tiedðnkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia palvelijoitaan tðllð nimellð, hðnellð ne vaihtuivat usein, niin ettð hðnellð nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tðmðn ainoan kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eik— niin?" "Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, ettð kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitðð salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien piikojen hampaissa." "Filippa on tðllð kertaa saanut tietonsa varmoista lðhteistð", nauroi eversti, "hðn on kuullut uutisen erððltð toveriltaan, joka palvelee Ekbergillð, jossa sinun valittusi on kuin tytðr talossa. Filippa juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hðn alkoi puhua sinusta, kuuntelin hðnen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, ettð sinun valittusi on niin korviaan my—ten rakastunut, ettei voi puhuakaan muusta kuin sinusta..." Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmðð. Eugen ei vastannut; hðn oli hyvin kalpea, ja saattoi t—intuskin sðilyttðð mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, ettð Dora oli rikkonut heidðn sopimuksensa -- ettð hðn oli puhunut heidðn kihlauksestaan palvelijattarienkin kuullen? Hðn, Eugen, oli pitðnyt rakkautensa niin pyhðnð, ettð oli tuskin voinut puhua siitð vanhemmilleen... Ei tullut mitððn Eugenin ja everstin toivosta, ettð voisivat yhdessð sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivðt vaan solmun vielðkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enðð mitððn; hðnen ajatuksensa py—rivðt vain yhdessð asiassa: oliko Dora nyt jo pettðnyt hðnet? Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin ilmoittamaan, ettð teep—ytð oli katettu. Mutta kun istuttiin teep—ydðn ððreen ja rouva Blum hajamielisenð ojensi everstille kupin teetð, joka oli liian laimeaa, ja jonka hðn sitðpaitsi oli kaatanut lðmmittðmðtt—mððn kuppiin, silloin ymmðrsi eversti, ettð nyt eivðt asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isðnsð kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa hðnen kðdestððn. Silloin oli tee ollut yhtð vðkevðð ja hyvðð kuin ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppðsi ja veti suunsa irviin, mutta ei uskaltanut sanoa mitððn. Hðn tunsi vain epðmððrðistð mielihyvðð ajatellessaan, ettð talossa ei ollut enðð useampia naimattomia lapsia, jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikðvið, jðrkyttðvið uutisia... Eversti oli niin hienotunteinen, ettð Eugen jði hetkiseksi yksin vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli kohdellut Eugenia niin kylmðsti, ja koetti sentðhden nyt osoittaa hðnelle osanottoa, jota hðn ei kuitenkaan sydðmessððn tuntenut. "Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hðn matalalla, lempeðllð ððnellð, pðð hieman kallellaan. "Sunnuntaina." "Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isðllinen velvollisuuteni on..." "Ei, isð, ðlð puhu mitððn enðð", sanoi Eugen keskeyttðen hðnet, "olen sen peruuttamattomasti pððttðnyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitð ettð me molemmat tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..." Hðn puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan kertaan. Sillðvðlin hðn ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, ettð he ovat oikeassa ... eik— hðn ole sellainen, jollaiseksi hðntð luulen ... eik— hðn ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain hðntð viehðttðð..." Kun hðn hetkistð my—hemmin lðhti pois vanhempiensa luota, raatelivat hðntð jðlleen epðilykset, jotka niin helposti saivat hðnessð vallan. Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hðnelle oven ja nðki miten alakuloisen nðk—inen hðnen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan iloiseksi. Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkððn ollut asessori Blumin arvon mukainen, mennyt myttyyn! VI. Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin. Hðn oli monta kertaa vðhðllð ruveta ððneen laulamaan, sitten hðn hillitsi mielensð, katsoi ympðrilleen nðhdðkseen, oliko kukaan huomannut hðnen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman nðk—isenð; hetkisen perðstð hðn taas alkoi hyrðillð ja hillitsi itsensð samoin kuin ðskenkin. Hðn oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hðn oli tutustunut viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka... Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin ettð molemmat olivat rakastuneet hðneen... Sitð silmðystð, jonka he olivat luoneet hðneen ... juuri siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hðn samalla kertaa sekð kunnioittaa ettð rakastaa... Kotia tullessaan hðn oli mitð parhaimmalla tuulella. Hðnessð oli jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hðn tunsi vastustamatonta halua jollakin tavoin purkaa elðmðniloisia tunteitaan. Hðn l—ysi perheen nuorimmat jðsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri lopettaneet sy—ntinsð, Tulla ja Viva istuivat ty—tt—minð puhellen keskenððn. Ainoastaan Doraa ei nðkynyt. "Nyt pidetððn hauskaa", ajatteli hðn, heitti pððllysvaatteensa etehiseen ja tuli sisarien luo. "Hyvðð pðivðð, lapsikullat", sanoi hðn totisen nðk—isenð, "voitteko arvata, mitð minulle kaupungilla tapahtui?" "Ei, mitð sitten?" kysyivðt kaikki ihmetellen. "No, kun minð istuin raitiovaunussa, istui vieressðni kaksi rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tðllaiselta: ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, ettð minun oli vaikea pysyð totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan kokonaan, missð olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella, ettð sensijaan ettð olisin tervehtinyt hðntð, aloin kaakottaa hðnelle vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi nðytti hyvin hðmmðstyneeltð, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli erðs poliisikonstaapeli ja pani kðtensð olkapðilleni, aivan niinkuin romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hðnen majesteettiaan kruununprinssið vastaan, mars vankilaan!'" "Ei, mutta kuulehan, Lisbet..." "Nii-in, juuri niin hðn sanoi. 'Ei', sanoin minð, 'olen vain puhunut ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No, eihðn siinð mikððn auttanut, minun tðytyi mennð. Minut vietiin poliisikamariin ja oltiin juuri viemðssð tuomioistuimen eteen. Silloin tuli vastaani erðs ... erðs -- amiraali..." "Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissððn. "Nii-in, ja voitte uskoa, ettð hðn oli hieno t—yht—ineen ja kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hðn alkoi sitten kuulustella minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssið vastaan.' 'Ei, teidðn ylhðisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tðmð nuori nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hðn on sivistynein nuori nainen, jonka olen tavannut, hðn puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hðn oli niin liikutettu, ettð kyyneleet tippuivat hðnen silmistððn kaikille hðnen koristuksilleen. No, ja minð lðhdin matkaani varsin ylpeðnð, ja poliisit seisoivat rivissð molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivðt pððlleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!" Nyt oli Lisbet pððssyt oikein vauhtiin, hðn huitoi kðsiððn ja vilkutti silmiððn kertoessaan, ja lopetettuaan hðn otti taskustaan pari appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitð ilmasta. "Nepð olivat kilttejð poliiseja", sanoi Viva; hðn oli onnistunut saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellð sitð ilmaan, "saatte nðhdð, ettð minðkin kohta rupean puhumaan vaarallisia sanoja!" "Missð on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin. Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa. "Hðn istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperðisen nðk—isenð. "Istuu huoneessaan? Onko hðn tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkð hðnetkin viedð 'amiraalin' eteen?" "Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan, asessori Blum on ollut tððllð ja juhlallisesti pyytðnyt Doraa vaimokseen." "Auttakaa, hyvðt ystðvðt, minð py—rryn!" huudahti Lisbet, painaen kðden sydðmelleen ja perðytyen silmðt ummessa pari askelta taaksepðin. "Hermostuneelle nais-ihmiselle tðytyy varovasti ilmoittaa sellaiset kauheat asiat. Oih, se oli hirveðtð..." "Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyvðisenð, "'lankoni Blum', se on hienoa." "Vielð mitð", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..." "Niin, mutta hðnhðn oli kiltti ja antoi sinun mennð!" "Niin kyllð, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minð olen! Ensin hðn ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeð otus ... ai ... ai!" Ja Lisbet huusi surkeasti, sillð Dora, joka samassa tuli sisððn, veti hðntð tukasta niin ettð hðn oli vðhðllð mennð selðlleen. "Ai -- jai -- jai -- teidðn armonne ... teidðn ylhðisyytenne, teidðn kuninkaallinen korkeutenne, pððstðkðð, pððstðkðð!" huusi Lisbet nauraen ja vaikeroiden. Dora kiskasi hðntð varmuuden vuoksi vielð kerran tukasta. "Jos sinð sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllð minð..." uhkasi hðn nauraen. "Oi -- voi -- voi, onhan sama mitð haukkumasanaa hðnestð kðytðn, sanonpa hðntð asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen itsensð Doran otteesta. Kaikki sisaret ympðr—ivðt nyt Doran. "Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jðtðt kohta meidðt ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta. Dora punastui ja itki ja nauroi ja kððnteli itseððn joka puolelle, antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseððn. Mutta Lisbet heittðytyi hðnen kaulaansa ja huudahti: "Onko se totta -- oikein totta, ettð sinð olet kihloissa? ettð menet naimisiin ja pois meiltð ja saat lapsia ja -- se on niin hirveðn ikðvðð ja niin hirveðn hauskaa -- ettð en tiedð itkeðk— vaiko nauraa!" Ja varmuuden vuoksi hðn teki kumpaakin yhtðaikaa kilpaa Doran kanssa. Tðmð pðivð oli juhlapðivð Hjortin perheessð; puuhaa ja touhua oli koko talossa, yksinpð keitti—ssðkin, missð keittðjðtðr ja sisðkk— innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka sððnn—llisesti kðvi jokaisessa vðhðnkin huomattavassa loppuun-myynnissð, oli eilen huokealla hinnalla ostanut palasen uudinkangasta, jolla hðn ja Tulla nyt taiteellisesti verhosivat erððn oviaukon. Ja Lisbet kðvi ostamassa kukkia kaikkiin maljakkoihin, niin ettð kun Eugen tuossa neljðn aikaan saapui, oli kaikki niin siistin ja miellyttðvðn nðk—istð, ettð hðn, paitsi sitð onnea, mikð hðnet valtasi Doran ilosta sðteilevðnð juostessa hðntð vastaan, tunsi my—skin huojennusta ja mielihyvðð, jonka syistð hðn ei vðlittðnyt ottaa selvðð. Pðivðllistð sy—tðessð vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort oli naurettavan ystðvðllinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi vðvypojakseen", Eugen oli kylmðn kohtelias, ukko Penn hajamielinen kuten aina, ja muita perheenjðsenið vaivasi jðykkyys, johon tðmð uusi tulokas oli syynð. "Minð kuolen ... minð tukehdun tðhðn juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epðtoivoissaan, "minð teen jonkin tyhmyyden, heitðn lasillisen vettð 'amiraalin' pððlle ... minð sanon jotain mielet—ntð, kunhan tðmð piina vain loppuisi..." "Isð, kuulehan", sanoi hðn ððneen, "paljonko tðmð p—ytð maksaisi, jos se olisi poltetuista manteleista?" "Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti, tyhmyri!" "Entðs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos silloin..." ákkið alkoi Viva nauraa hohottaa. "Mitð nyt? Mitð naurat?" kysyi Lisbet, hðmillððn ja samalla iloissaan siitð, ettð juhlallinen tunnelma tuli hðirityksi. "Ettek— ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa kohti kurkkua nauramaan. "Mitð nyt? Mitð?" "Ettek— ole huomanneet, ettð ... ettð ... herra Eugenin ja Doran nenðt ovat samanlaiset, paitsi ettð herra ... herra Eugenin on hieman pitempi..." Nyt tðytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinð pienenð ja pelokkaana kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hðnen, milloin Doran nenðð. "Et sinð saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hðn ystðvðllisesti, ny—kðhyttðen pððtððn Vivalle, "sinðhðn olet minun pikku kðlyni ja minð olen sinun lankosi." Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan kumarrus, samalla yhðti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistð yhtðlðisyyttð. "Se todistaa vain, ettð he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillð nðetk—s, Viva, se on aina nenð, joka ratkaisee ihmisen kohtalon..." Hðn huokasi syvððn ja ny—kðytti pððtððn Tullalle, joka nauraen vastasi hðnelle. Pðivðllisen jðlkeen siirryttiin saliin, jota Tulla kðytti makuuhuoneena talvella, silloin kun hðnen pieni pohjoiseen pðin oleva huoneensa oli liian kylmð. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missððn nðkynyt sanomalehtið ja aikakauskirjoja, jotka hðnen vanhempiensa kodissa tavallisesti olivat huolellisesti jðrjestettyinð erityisellð p—ydðllð; ainoastaan yksi rypistynyt numero "Pðivðn Uutisia" nðkyi erððssð nurkassa. Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillð perheen tapoihin kuului, ettð vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ððressð. Lisbet veti tyynyn uunin ððreen, heittðytyi sille ja huudahti: "Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillðvðlin kun punaiset varjot tanssivat huoneessa!" Eugen, joka istui uunin toisella puolella, kðsi kiedottuna morsiamensa vy—tðisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin. "Kuka on Truda Vide?" kysyi hðn. "Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten pððnsð kðteensð, "Eugen" -- hðn lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedðkððn, ettð kaikilla meillð tððllð on useampia nimið?" "En, sitð en tiedð", my—nsi Eugen. "No niin, ensin on meillð ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta, tuollaiset tyhmðt nimet, jotka eivðt ilmaise mitððn... Sitten on meillð omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin, ilmaisevat, minkð nðk—iset ja minkðlaiset me olemme." "Sepð on ihmeellistð. No, mikð on Doran nimi?" "Dora on juuri Truda Vide. Minð olen Flora Hopper ja Tulla on Nora Nubb." "Hyvin omituisia nimið", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmðrrð, mikð niistð on samanlaista kuin te itsekin." "On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreð, jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssð ja r:ssð. Vide on pehmeðtð ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperðistð ja tenhoavaa ... se on kansanlaulu, johon sisðltyvðt kaikki metsien ja vuorten ja jðrvien ajatukset ... se on auringon vðlkettð kuusimetsðssð ja kevðttuulen suhinaa puissa..." Lisbet katseli nyt tuleen, hðnen ððnensð aleni melkein kuiskaukseksi, ja tummat silmðt saivat salaperðisen haaveksivan ilmeen. Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyvðillen hðntð. Oli kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut hðneenkin, hðnestð tuntui ðkkið Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja nuorelta ja kevðisen tenhoavalta, ettð kyyneleet olivat vðhðllð nousta hðnen silmiinsð. "Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitð itse, vaan Dora on antanut sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minð tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttðvð ja tyylikðs. Flora Hopper on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii sekð iloisena ettð suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikððn olla enemmðn Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttið ja vaaleanviolettia ja auttavaista ja kðytðnn—llistð, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa ja niin herttaista ja lempeðtð kuin ððneen lukeminen sairashuoneessa. Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinð jotain lystikðstð", jatkoi hðn nauraen. Tulla nauroi my—skin, mutta hieman surumielisesti. Hðn tunsi hyvin eroituksen sisariensa ja itsensð vðlillð, laulun ja tanssin ja kaiken siinð piilevðn runollisuuden, ja hyvyyden ja hy—dyllisyyden ja -- lystikkðisyyden vðlillð. "Entðs minð -- mikðs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota Lisbetin puhe huvitti. Lisbet kððntyi ðkkið ja katseli tutkivasti Eugenia. "Tage Klok", sanoi hðn sitten pððttðvðsti. "Tage on vaaleansinistð ja vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveðn vaativaista ja ankaraa." "Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla hðn tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta. Tekik— hðn todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tytt—ihin? Sitð hðn ei olisi uskonut... "Ei, mutta nyt pitðð Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!" huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!" Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikððnkuin kysyðkseen, tahtoiko hðnkin, ettð hðn laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hðnen kðttððn ja loi hðneen hellðn silmðyksen. Eik— hðn sitten tiennyt, ettð hðn, Eugen, ei rakastanut mitððn maailmassa niin kuin hðnen lauluaan -- eik— hðn tiennyt, ettð sillð juuri hðn oli valloittanut hðnen sydðmensð? Dora otti kitaran seinðltð, istuutui p—ydðlle, kuten hðnen oli tapana tehdð laulaessaan, viritti kitaransa, nðpðhytteli sitð hieman ja alkoi laulaa. Hðnen pððnsð oli taaksepðin taivutettuna ja hðnen kirkkaat silmðnsð nðyttivðt katsovan kauas etðisyyteen. Hðn lauloi heleðllð, vðrisevðllð ððnellð, ja hðnen laulunsa oli kuin kirkkaitten, lðpinðkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli kansanlaulu... Oli kuin hðn olisi laulanut oman sydðmensð laulua ... tahi luonnon laulua ... kevððn kaihoa ja surumielisyyttð ... metsien ja niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitððn, joka olisi tenhonnut hðntð niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina kuin kuun sðteet tunkeusivat nðmð sðveleet hðnen sydðmeensð ... kyyneleet nousivat hðnen silmiinsð, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne tðytti hðnen sydðmensð. Kaikki tuntui hðnestð samalla kertaa niin suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hðnen rakkautensa, hðnen onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hðnen rinnassaan ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet tukahduttaa hðnet, litistðð hðnet kokoon... "Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vðhðksi aikaa vaikeni. Dora nðpðhytteli kitaran kielið ja alkoi laulaa, ja hðnen ððnessððn oli entistððn vielðkin sydðmellisempi kaiku: "Tu me demandes, Marie, Si l'amour est trompeur, Si plus d'un fois dans la vie On peut donner son coeur? Non, non, mon ange, Jamais l'amour ne change -- L'amour d'un jour Ce n'est pas de l'amour!" Hðn ððnsi ranskaa huonosti ja vððrðllð ððnenpainolla. Se olisi muussa tapauksessa hðirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hðn sitð huomannutkaan, niin ihmeellisen liikuttava oli hðnestð tuo vieno, kainon sydðmellinen laulu. Laulaessaan viimeistð sðettð: jamais l'amour ne change, katsoi Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tðmð ei voinut koskaan unohtaa. Hðn ei enðð epðillyt Doran rakkautta, hðn tunsi taas riemuitsevan ððnen sisðssððn kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillð sinð rakastat ja olet rakastettu!" Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hðn alkoi hapuillen soitella vienoja sðvelið, siirtyi vðhitellen pois haaveksivan hðmðrðstð tunnelmasta, jonka oli ðsken loihtinut esiin, helðhytti muutamia iloisia, reippaita sointuja ja rupesi ðkkið soittamaan iloista tanssisðveltð. Sanomattomaksi hðmmðstyksekseen nðki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan yl—s lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava kajastus, ja sen valossa nðytti tuon nuoren tyt—n tanssi omituisen hurjalta. Lisbetin liikkeissð ei ollut suloa, mutta niissð oli intohimoa ja notkeutta. "Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillð tulee tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hðn, ja pysðhtyi Eugenin eteen, molemmat kðdet koholla ja silmðt kummasti loistaen pimeðssð. "Onko hðn keimaileva vai onko hðn vasta lapsi?" ajatteli Eugen ihmetellen. Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hðnet samalla tavoin kuin Doran laulu. Koko perheessð oli jotain, joka liikutti hðntð, jotain hellðð, alkuperðistð, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle. Miten ystðvðllisið he olivatkaan toisilleen, miten hyvðilevið, miten kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hðnen perheensð, jossa kaikki olivat jðykkið, vaativaisia, valmiita arvostelemaan kaikkea, mikð ei ollut heikðlðistð. Hðn ei muistanut, ettð hðn koskaan olisi hyvðillyt sisariaan, tuskin ðitiðnsðkððn, jota hðn kuitenkin suuresti kunnioitti. Hðn ei ollut selvillð omista tunteistaan, kun hðn paria tuntia my—hemmin sanoi hyvðsti morsiamelleen ja lðhti kotiin. Hðn tiesi vain, ettð hðn oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki mahdottomaksi hðnen tavallisen tuskallisen oman sydðmensð ja salaisten vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hðn voinut pððstð tðysin vapaaksi tuosta arvostelun hengestð; hðn toivoi, ettð yksi ainoa vðlit—n lapsellinen tunne olisi voinut vallata hðnet, kuten -- hðn ymmðrsi sen -- se voi vallata hðnen uudet sukulaisensa, niin ettð he saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni hðntð aina, ja aina oli hðnen tunteissaan jotain kaihomielistð, kaikua tuskallisista kysymyksistð: "Minkðlainen hðn on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa vaiko rajatonta onnea?..." VII. Parin pðivðn perðstð oli kihlajaispðivðlliset Eugenin vanhempien luona. Lapset ja vðvyt, serkut ja tðdit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu tekemððn Doran tuttavuutta. Paitsi sitð oli kesteistð annettu tieto eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana kaikissa kihlajaisissa, hðissð ja ristiðisissð Blumin perheessð, oli pyydetty avuksi. Erityistð ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillð mamsseli Gistren, talon vanha keittðjðtðr, oli ainoa, joka voi tyydyttðð Blumin perheen vaatimukset siinð suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestð heidðn vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtð erinomaiset kuin heidðn jðrjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivðt sððlivðisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitð ruuanlaitosta ja tarjoilusta. Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltð herra ja rouva Blum nðyttivðt, kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa, istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tðll—in luoden silmðyksen katettuun p—ytððn, joka notkui hopean ja kalliiden p—ytðliinojen painon alla, olisi hðn sanonut: "Nyt he aikovat 'arkebuseerata' meidðt kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellððn kðyttivðt, ja joka kðsittðmðtt—mistð syistð oli heidðn perhekielessððn pantu merkitsemððn suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat kyllð joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidðn mielestððn oli sopivaa, ettð Eugenin morsian heti alun pitðen oppi ymmðrtðmððn eroituksen hðnen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman vðlillð. Hjortin herrasvðki ei, ihme kyllð, my—hðstynyt minuuttiakaan. Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettð kohtaan, vaikutti heininkin jo kaukaa ja sai heidðt laittautumaan valmiiksi ajoissa. Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hðnen tervehdykseensð samalla tavalla, taivuttaen hðnkin pððtððn yhtð sievðsti ja lausuen hðnkin yhtð jðykðsti ja vðkinðisesti toivomuksen, ettð molemmat nuoret tulisivat onnellisiksi ja ettð perheiden vðlille syntyisi hyvð ystðvyys. Rouva Hjort matki aivan tietðmðttððn rouva Blumin ylhðistð kðyt—stapaa, niin ettð tyt—t, jotka seisoivat hðnen takanaan, olivat vðhðllð purskahtaa hyvin sopimattomaan nauruun. Eugen oli tullut vðhðð ennen kuin hðnen morsiamensa. Doran mielestð oli hðnen tervehdyksessððn, kun hðn kohteliaasti kumartaen puristi hðnen kðttððn, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hðn oli vðhðllð purskahtaa itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hðn jðlleen yhtð hellð ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tðnððn erittðin suloinen; hðnellð oli puku, joka sopi hðnelle erittðin hyvin, ja sekin lisðsi osaltaan Eugenin mieltymystð hðneen. Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hðn istui siinð suorana ja kauniina kuin mikðkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli joku rouvista puhelemaan hðnen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen nðk—isið, kuin olisivat he tðyttðneet raskasta velvollisuutta. Tulla oli pelokkaana vetðytynyt piiloon erððseen ikkunakomeroon, ja Lisbet tuli kohta hðnen perðssððn sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan heidðn kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hðn piti lystið seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan Tullalle. "Mutta eivðtk— nðmð Blumit konsanaan lopu ... oi voi, tuolla tulee taas kokonainen perhe! En tiedð, mitð tðmð loppumaton jono muistuttaa ... mutta jotain hirveðtð se on ... ihan peloittaa... Ja miten lihavia he ovat ... jokaisella herralla yhtð suuri vatsa ... kyllð he mahtavat herkutella!... Tuossa taas kokonainen lauma, isð, ðiti, lapset ... he tulevat sisððn ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos minun pitðisi olla tððllð, muuttuisin suolapatsaaksi ... nyt jo alkavat sormenpððni jððtyð..." "Ole toki hiljaa... Lisbet ... ðlð naura ... he katsovat meitð ... ole hiljaa, Doran tðhden." Ja Tulla katseli pelokkaana ympðrilleen; hðnestð tuntui, kuin monet kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet hðneen ja Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketððn, joka olisi edes katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen tytt—jen puoleen. Vihdoin nðki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren tyt—n, jonka hðn oli tavannut jððllð, ja hðn tuli heti paljon paremmalle tuulelle. Fanny esitti hðnet ja Tullan toisille nuorille, ja pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti. Pðivðlliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikðvðt. Tavallinen mððrð maljoja tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapðivðisyyttð ylemmðksi ei tunnelma hetkeksikððn kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se oli heidðn kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota h—ystivðt helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta. Hjortit, jotka olivat tottuneet sydðmelliseen seurusteluun ja hilpeððn puheluun, olivat aina mykkið tðssð seurassa. Tulla ei avannut suutaan muuta kuin sy—dðkseen, mutta sitð hðn teki perusteellisesti, toivoen seuraavana pðivðnð voivansa sððstðð sekð aamiaisen ettð illallisen, ja Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkð, jðykkð nuorukainen -- "kauppaneuvos" neljðnnessð polvessa -- ei my—skððn virkkanut mitððn. "Oi, jospa kunnolla pððsisin tððltð", ajatteli hðn, "kunpa en vain nukkuisi tðhðn tai kuolisi, ennenkuin nousemme p—ydðstð ... kurkussani tuntuu niin kummalliselta ... on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin nðihin Blumeihin." -- Rouva Hjort koetti yhð edelleenkin kðyttðytyð yhtð arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epðonnistuneita kohteliaisuuksia, jotka herðttivðt naurua hðnen selkðnsð takana. Mutta "ukko Penn" oli ylðpuolella kaikkien tunnelmien; hðn s—i, hajamielisesti hymyillen, yhtð paljon kuin Tullakin, ja otti niin runsaat annokset ettð rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko kaikilla Hjorteilla yhtð hyvð ruokahalu. Hðn puheli vapaasti naapuriensa kanssa, ja hðnestð tuntui, ettð seura, johon hðn oli joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttðvð. Kun pðivðllinen oli sy—ty, vetðytyivðt Eugen ja Dora erððseen sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapðivðn, ilman ettð kukaan hðiritsi heitð. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmðn ystðvðllisesti, ettð nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, ettð muutkin saivat nauttia hðnen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, ettð Dora lauloi niin kauniisti, eik— hðn tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hðn suuteli ohimennen nuorta tytt—ð poskelle ja lausui toivovansa, ettð Dora tekisi uusille sukulaisilleen sen ilon. "Mielellðni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkððn vain, ettð tðti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin." Ja hðn loi sulhaseensa onnea sðteilevðn katseen, joka nðytti sanovan: "Mutta on hauska ettð liioittelet!" Eugen puristi hðnen kðttððn ja pudisti hymyillen pððtððn. Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missð piano oli avattu, kynttilðt sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkððn halukas laulamaan; hðn tunsi, ettð kuuntelijain puolelta hðn ei saanut osakseen vðhintðkððn my—tðtuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja arvostelua, ja hðnestð tuntui, ettð kaikki sðvelet hðnen rinnassaan kuolivat. Hðn sammutti kynttilðt -- omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin hieman rypistðmððn otsaansa -- ja istui hetken aikaa soitellen, pððstðkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinð hðn onnistuikin; sðvelet, jotka hðn loihti esiin, veivðt hðnet toiseen maailmaan, ja hðn unohti ihmiset ympðrillððn, paitsi yhtð, jonka kuva vðikkyi hðnen sielunsa silmien edessð. Hðn alkoi laulaa erðstð Eugenin lempilaulua, ja hðnestð tuntui kuin olisi hðn istunut siinð aivan yksinððn ja lemmitylleen laulanut heidðn nuoren onnensa laulua. Hðn istui kuten hðnen tapansa oli, pðð taivutettuna taaksepðin ja katse, joka oli samalla kertaa kauas tðhtððvð ja sisððnpðin kððntynyt, suunnattuna yl—spðin, yli kuuntelijain pðitten. Ja niin suuri oli hðnen laulunsa tenho, ettð sitð ei voinut vastustaa edes jðykkð, epðsoitannollinen Blumin perhe. Itse Regina neitikin, jolla ei ollut vðhintðkððn musikaalista aistia, nðytti liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hðn parisen kertaa, ny—kðhyttðen hyvðksyen pððtððn. Ja Pilo neiti salli silmiensð kyyneltyð, ja hðn toisteli -- tðllð kertaa sydðmestððn ja vakaumuksella: "Aivan niin, Regina, aivan niin!" Kun Dora lopetti, kuului salissa hyvðksyvð sorina, ja kiitoksia ja kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny Lindistð, jota Dora, iloissaan ja hðmmðstyksissððn kun oli, ei ensinkððn ymmðrtðnyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimðisen kerran ðidillisen hellðsti. Eugen, joka seisoi Doran vieressð, kietoi kðtensð hðnen vy—tðisilleen. Hðnen kosteat silmðnsð ja haaveksiva katseensa nðyttivðt sanovan: "Katsokaa nyt -- enk— ollut oikeassa; ei ole sitð ihmistð, jota hðnen sðvelensð eivðt tenhoaisi." Hjortin perheelle tðmð oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran sðvelet tðyttivðt salin, vðrisivðt he ihastuksesta. He katselivat ympðrilleen sðteilevin silmin, ikððnkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se on meidðn sisaremme ... meidðn rakas Truda Videmme ... meidðn prinsessamme ... meidðn, meidðn lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti, miten hðn hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietðð, ettð Dora oli perinyt kykynsð hðneltð. Doran laulu oli murtanut jðykkyyden muurin, yhdessð-olo loppui aivan toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien laulajattarien laulavan, jutteli ystðvðllisesti ja alentuvasti Doran kanssa, ja rouvat olivat heti selvillð siitð, miten hauskana ajanvietteenð Doran laulu tulisi olemaan heidðn ikðvissð pðivðllis- ja illalliskutsuissaan. Kaikki olivat siis mitð parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa 10:nen tienoissa sanoivat hyvðstit ja lðhtivðt. Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitð portille asti, oli lðhtenyt, silloin purkausi Lisbetin tðhðn asti pidðtetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, ettð ukko Penn varoittaen huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita yl—s kulkiessaan ja vielð etehiseen ja saliin tullessaankin hðn nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen ilmaa keuhkoihinsa. "Mitð kummaa tðmð muistuttaa?" huudahteli hðn kerran toisensa perðstð, "tðmð muistuttaa jotakin. Mutta mitð ... en voi mennð levolle, ennenkuin olen pððssyt selville siitð. Nyt ... nyt sen tiedðn! Se on Fr—dingin 'suvunlaulu'. Ettek— kuulleet, miten siellð soi joka nurkassa: 'me ... me ... me ... kaikki sukulaiset ... koossa pysymme'. Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me ... me ... me.' Ja ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu perinn—stð, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistð... Silloin siellð kðy kiukkuinen surina!" Ja Lisbet vððnteli itseððn ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut nauroivat mukana. Mutta ðkkið tuli Dora juhlallisen nðk—iseksi. "Minð loukkaannun", sanoi hðn lapsellisen pahastuneella ððnellð, "sinð unohdat..." "Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja sy—ksðhti syleilemððn Doraa, "olen kokonaan unohtanut, ettð sinð olet jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minð en tosiaankaan uskaltaisi olla sitð edes neljðnneksi osaksikaan. En koskaan uskaltaisi mennð naimisiin kenenkððn Blumin kanssa. Me, me, me ... rakkaat ystðvðiset, koossa pysymme!" Tuo lause huvitti Lisbetið niin, ettð hðn sitten monta pðivðð surisi Doran korvaan: "me-me-me ... me-me-me..." VIII. Kevðtpuolella alkoivat Dora ja Eugen jðrjestðð tulevaa kotiaan. He kðvivðt katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tyt—t neuloivat minkð ennðttivðt Doran my—tðjðisið, ja rouva Hjort kulki loppuunmyynneissð ja osti huokealla hinnalla ylijððneitð kangaspalasia. Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittðnyt, hðn kðvi kaikki kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin ettð ukko Pennin nenð tuli vielð pitemmðksi kuin ennen; itse hðn istui ompelukoneen ððressð my—hððn y—h—n. Hððt oli mððrðtty pidettðvðksi syksyllð. Tosin varoittivat sekð kauppaneuvos ettð rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistð vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta -- hðn oli vastikððn tðyttðnyt 19 vuotta -- mutta Eugen oli taipumaton. Hðnestð oli juuri Doran nuoruus takeena siitð, ettð he tulisivat onnellisiksi. Hjortin perheessð oli paljon sellaista, josta hðn ei pitðnyt, ja hðn toivoi, ettð niinkauan kun Dora vielð oli nðin kehittymðt—n ja lapsellinen, hðn helposti saisi hðnet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi. Pesðn rakentaminen aiheutti usein pienið erimielisyyksið kihlattujen kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan ðidiltððn, ja kun rouva Hjort tahtoi olla mukana, syrjðytti hðn hðnet kohteliaasti, mutta kylmðsti. Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmð hðntð kohtaan, ja se sai taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hðn ei peljðnnyt tuoda ilmoille; ja hðnellð nðytti my—skin olevan taito sitkeðsti ja itsepðisesti, vaikkakin melutta, viedð perille toivomuksensa. Toisinaan tuli Eugenin mieleen ajatus, ettð nðmð erimielisyydet ehkð olivat alkua vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epðilys, rakastiko Dora todellakin hðntð, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu pððstð nuorena naimisiin, saanut hðnet vastaamaan my—ntðvðsti hðnen kosintaansa; ja hðnen kðyt—kseensð tuli silloin jotakin katkeraa ja ylpeðtð, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo pitðmððn Doraa marttyyrina. Vielð toinenkin epðilys vaivasi hðntð: oliko Dora vilpit—n ... oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin Dora itse, vai oliko hðnessð kðtkettynð jotain, joka jonakin toisena kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, ettð hðn olikin aivan toinen, kuin miksi Eugen oli hðntð luullut. Eik— hðn oikeastaan ollutkin vasta luonnos, ja oliko hðn ymmðrtðnyt oikein edes tuon luonnoksen ððriviivat? Hðn olisi tahtonut kysyð Doralta -- avomielisesti puhua hðnen kanssaan asioita, jotka tekivðt hðnet rauhattomaksi, mutta hðn ei voinut. Hðn ei voinut ilmaista ajatuksia, jotka hðntð vaivasivat, hðn ei aina ollut itsekððn selvillð niistð; ne jðivðt usein pelkiksi surumielisiksi tunnelmiksi, jotka hðn sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran lðsnðolo hðnestð herðtti. Blumit muuttivat aikaisin kesðhuvilaansa Saltsj—ssð, Hjortin perhe sitðvastoin asui koko alkukesðn kaupungissa, missð rouva ja tyt—t hððrðsivðt helteessð Doran my—tðjðisten kanssa. Vasta heinðkuussa, kun vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesðasunnon saaristossa. Se oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellð oli aina hauskaa ja sieltð kuului puhetta ja naurua, olipa pðivð pilvinen tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli pðivettyneenð ja nenð punaisena kallioilla ja kðvi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa vaatteissa, mutta tðynnð elðmðniloa ja vallattomuutta. Dora oli kesðllð pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa my—tðjðisiððn ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hðn miten olisi koettanut viihtyð hienossa huvilassa, missð komeat ruusut kukoistivat ja missð katetulta verannalta oli laaja nðk—ala yli koko laivareitin, ei hðn voinut. Aamupðivðt, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat hðnestð sietðmðtt—mðn ikðvðt; rouva Blum istui tunnin toisensa perðstð verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, ettð ilma hðnen ympðrillððn ei suinkaan ollut tðynnð iloisia kesðtunnelmia, kuten pienessð saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, ettð hðn pitðisi seuraa anopilleen ja yhtð innokkaasti kuin hðnkin pððrmðisi servettejð ja lautas-liinoja. Hðnestð tuntui, kuin olisivat hðnen jðsenensð jðykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hðn olisi tahtonut hypðhtðð yl—s, ojennella itseððn, laulaa heleimmðllð ððnellððn, juosta puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hðn uskalsi tuskin kohottautua tuoliltaan; jos hðn liikahti vðhððkððn, oli hðn heti nðkevinððn anoppinsa silmðt suunnattuina itseensð ja kuulevinaan hðnen matalalla, kohteliaan-ystðvðllisellð ððnellð kysyvðn: "Mitð nyt, Dora -- voitko pahoin ... soitamme Bergstr—mille?" Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillð silloin rouva Blum luopui omistusoikeudestaan hðneen ja jðtti hðnet pojalleen. Eugen ja Dora tekivðt aina pðivðllisen jðlkeen pitkið kðvelyretkið, jolloin Dora unohti koko ikðvðn aamupðivðn, ja valoisina kevðtiltoina hðn nautti tðysin siemauksin nuoresta onnestaan. Erððnð pðivðnð olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tðdin luo Ekholmin kartanoon. Se oli Regina tðdin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettðð muutamia pðivið kesð- ja joululuvastaan. Ne pðivðt, jotka he viettivðt tðssð kartanossa, sy—den marjoja puutarhasta tai pureskellen pðhkin—itð uunin ððressð, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystð katsoessaan Regina tðdin lumivalkeata tukkaa ja lðpitunkevia silmið, vðikkyivðt sittemmin aina heidðn mielessððn kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden ajoilta, melkein yhtð juhlallinen kuin kðynti joulukirkossa. Oli sðteilevðn kaunis pðivð, kun Eugen, Dora ja Lisbet -- Regina tðdin suopeus oli tðllð kertaa ulottunut hðneenkin -- lðhtivðt Ekholmin kartanoon. Mutta kuitenkin se nðytti tuovan muassaan pelkkið vastoinkðymisið ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora niin my—hððn laivalle, missð Eugen odotti heitð, ettð porraslautaa juuri oltiin vetðmðssð sisððn; sitten repðisi Lisbet reiðn uuteen hameeseensa, ja pððsti kauhuissaan sellaisen hðtðhuudon, ettð kaikki matkustajat kððntyivðt katsomaan hðntð. Eugen tuli kaikesta tðstð heti synkðlle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivðt kyllð kaiken voitavansa lepyttððkseen hðntð, mutta mikððn ei auttanut. Eugen vastaili hðnelle lyhyesti -- hðn istui ja ajatteli, ettð vastaisuudessa hðn kyllð opettaisi vaimonsa pitðmððn vaaria ajasta -- ja vasta perille tullessa hðnen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan molempien sisarusten mieli. Siinð oli heidðn edessððn Regina tðdin mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten pensasaitojen ja sððnn—llisten kukkalavojen ympðr—imðnð. Kaikki oli siinð omiaan herðttðmððn juhlallista kunnioitusta. Eikð heidðn mielensð keventynyt, kun he noustuaan yl—s kiviportaita saapuivat ovelle, jonka palvelija, suora ja jðykkð kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka sisðpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidðn pððllysvaatteensa ja pðivðnvarjonsa. Lisbet paralle kðvi heti sisððn tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hðn kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen tullessaan hðn oli niin hðmillððn, ettð tuskin tiesi mitð teki. Perðstðpðin hðn muisti ainoastaan, ettð oli ollut vajoamaisillaan lattian alle, oli nðhnyt ympðrillððn pilkallisia naamoja ja kuullut Regina tðdin murahtelevan jotain, jonka hðn tietysti saattoi otaksua olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hðnen mielestððn oli kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hðn muisti vain suuren p—ydðn tðynnð herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia mansikoita, muisti vielð, ettð kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan nuorisosta. Sitten seurasi hauska kohta hðnen muisteloissaan; surumielinen neiti Pilo opasti hðnet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua pðivðllistð varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hðnen kielensð siteet aukenivat, ja iloissaan, ettð sai hetkisen olla vapaudessa, hðn py—ritteli Doraa ja alkoi l—rp—tellð kuten tavallisesti. "Minð en ole luotu elðmððn suuressa maailmassa", tuumiskeli hðn, "en varmaankaan tule suorittamaan elðmðntehtðvððni siellð." "Sen minðkin uskon", vastasi Dora. "Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan puutarhaan, "nðetk—, minkðlaisia ruusuja tuolla on! Meidðn tðytyy kummankin 'nykðistð' itsellemme yksi niistð!" Hðn juoksi ulos ja palasi hetkisen perðstð, kðdessð kaksi suurta, puoleksi auennutta ruusunnuppua. "Oi, miten ihania!" Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistð kauniimman. Iloisina ja tyytyvðisinð he vðhðn ajan perðstð tulivat saliin, missð muut pðivðlliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari perhettð naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensð, saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hðn pððtti nyt kðyttðytyð hienommin kuin aamulla, ei enðð kumartaa niin k—mpel—sti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin ettð Regina tðtikin mieltyisi hðneen. "Miten suloinen nuori tytt—", ajattelisi Regina tðti, Lisbetin niijatessa hðnelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin hðnen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina tðti... Mutta mitð nyt? Mitð oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti hðntð ja Doraa? Miksi tuli Regina tðti niin ankaran nðk—iseksi nðhdessððn hðnet ja Doran? Ja vanha Pilo -- Lisbet ei ollut koskaan kenenkððn silmissð nðhnyt niin hðtððntynyttð ilmettð kuin tðllð hetkellð neiti Pilon... "Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien samalla hðnen selkðnsð taakse, "mitð tðmð tietðð? Regina tðti on niin vihaisen nðk—inen, ja Eugen -- olemmeko tehneet jotain pahaa?" "Lapsikullat", vastasi neiti Pilo my—skin kuiskaten, "tehðn olette ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta..." "Regina neidin pensaasta? Mutta eivðtk— kaikki pensaat ole hðnen?" "Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hðmmðstyen suuresti sellaisista loppupððtelmistð. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellð ovat perðisin everstin ajoilta, eikð niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..." "Voi, sehðn on hirveðtð ... mitð me nyt teemme? Ly—k— hðn meidðt kuoliaaksi?..." "Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitð ... vaan..." "Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi -- sanokaa, mitð meidðn pitðð tehdð ... sanokaa..." Samassa l—i Regina neiti kðtensð yhteen, puhelu taukosi heti, ja perðkanaa lðhdettiin kulkemaan ruokasaliin, missð Regina neiti ystðvðllisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa p—ydðssð. Lisbet parka oli hyvin onnellinen, kun hðn vihdoin pððsi istumaan tuolille, joka oli mahdollisimman kaukana terðvðkatseisesta Regina-neidistð. Pðivðllisen aikana ei Lisbetille sattunut mitððn ikðvyyksið. Hðn s—i niin paljon kuin suinkin saattoi sy—dð herðttðmðttð huomiota, mutta otti ruokaa niin vðlinpitðmðtt—mðn nðk—isenð, ettð oli varma siitð, ettð palvelija piti hðntð harvinaisen sivistyneenð nuorena naisena, tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitðpaitsi oli hðnestð erityisen hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten rauhallisena ja tðytelðisenð se riippui, kun ei mikððn hðirinnyt sen omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet ei ollut koskaan nðhnyt sellaista leukaa -- saisikohan hðnkin vuosien kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille neideille? Regina tðdin pðivðllisillð oli muuten aina jonkinlainen parlamentaarisuuden leima; hðn ei suvainnut yksityistð ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistð p—ytðpuhelua, jota hðn johti kuin tottunut puheenjohtaja ikððn, esittðen jonkun sopivan aiheen ja pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jðlkeen lausumaan ajatuksensa siitð. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa nðitð parlamentaarisia sððnt—jð vastaan ja kuiskata jotain p—ytðtoverilleen, sai olla varma siitð, ettð Regina tðdin terðvð katse vðlðhti lasien takaa ja eroitti nuo varomattomat. Pðivðllisen jðlestð pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi puutarhan lðpi puistoon. Kun hðn oli varma ettð kukaan ei enðð voinut nðhdð hðntð, kohotti hðn kðsivarsiaan, ojenteli itseððn, hengitti syvððn ja alkoi nauraa ja laulaa. Hðn ei, jumalankiitos, ollut vielð kadottanut ððntððn ja liikuntokykyððn. Oi, miten ihanata olikaan tððllð ulkona luonnon helmassa, tðllaisena hurmaavana kesðiltana ... millaisia suuria, tuuheita puita ... miten kauniina hehkuivatkaan petðjien rungot laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta... Hðn katseli ympðrilleen loistavin silmin, ja elðmðnhalun ja ilon vðristys kulki lðpi hðnen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja kaunis... Sillð hðn oli varmasti hyvin kaunis tðllð hetkellð, hðn tiesi sen... Vaalea leninki sopi hðnelle erinomaisen hyvin ... hðnen nenðnsð oli hieno, karakteristinen ... hðnen ryhtinsð ruhtinaallinen... Ja hðn kulki nopein askelin, iskien kengðnkorot kovasti maahan ja nauttien nuorekkaasta, notkeasta kðynnistððn, ja ny—kðhyttðen tuontuostakin hymyillen pððtððn omille iloisille ajatuksilleen. Sitten hðn alkoi laulaa omalla laatimallaan sðveleellð: Truda Vide, Flora Hopper ja Nora Nubb, ja Nora Nubb. Aivan varmaan hðnelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hðn tunsi sen... Kenties oli kotona jo kirje odottamassa... Ja romantilliset, epðmððrðiset haaveet tðyttivðt hðnen mielensð -- niitð liiteli ilmassa kuin kultasiipisið sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllð... Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu -- se hðnen tðytyi ottaa ja lðhteð soutelemaan! Ja hðn kuvitteli jo mielessððn miten sievðltð hðn nðyttðisi siinð istuessaan vaaleassa leningissððn, tummat silmðt sðihkyen, ja ympðrillððn ilta-auringon kultainen punerrus. Hðn sai etsið kauan veneen avainta, mutta l—ysi sen vihdoin pienestð huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyvðisenð hðn avasi veneen lukon, pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos jðrvelle. Soutaessaan hðn yhðti itsekseen lauleskeli: Truda Vide, Truda Vide j.n.e. Hðn lauloi niin ettð sorsaparvi kaislikossa herðsi ja pyrðhti lentoon. Silloin hðn vasta oikein riemastui, paneutui pitkðlleen veneeseen, ojensi kðtensð ja lauloi vielð heleðmmin: Lennð, lintuparvi, lennð kauas pois! Satumaille kaukaisille ehdin kerran minðkin... Ja hðn souti laulaen eteenpðin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti kuin olisi hðn tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa kultakimalteiset pilvet kaukana lðnnen taivaalla... Sillðvðlin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia lik——rin kanssa terrassilla, kutsunut vieraansa kðvelylle puutarhaan ja puistoon. Edellð kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jðlestð tulivat muut vieraat parittain; sillð yhtð tðrkeðtð kuin parlamentaarinen jðrjestys p—ydðssð oli Regina neidistð kðveleminen sððnn—llisessð jðrjestyksessð. Ihmiset eivðt koskaan saaneet kulkea laumottain; se hðiritsi hðnen jðrjestyksen-aistiaan. Mutta ðkkið pysðhtyi Regina neiti, ja neiti Pilo, joka kulki hðnen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitð tðmð merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hðnen erityisellð luvallaan, oli poissa! Regina neiti kððntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti: "Mitð olen sanonut avaimesta, Pilo?" "Kaksi vuotta sitten Regina mððrðsi, ettð sen tulee riippua huvimajassa; sen jðlkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitð", kuiskasi neiti Pilo. "Niin, ja minusta on aina ollut paha, ettð se on riippunut siellð", jatkoi Regina neiti, "ja nyt nðet, miten on kðynyt..." Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessððn, ettð vaikka Regina tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hðn, Pilo parka, panisi vastaan. "Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti ympðrilleen hakien pahantekijðð. Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen nðk—isið ja pitivðt tapausta ennenkuulumattomana. Regina neiti ei virkkanut enðð mitððn; hðn oli pahalla tuulella, ja vieraitten kokeet saattaa hðntð pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla hyvðlle pððlle olivat tuloksettomia. Hðn ymmðrsi, kuka oli vienyt veneen, ja hðn ajatteli mielessððn, ettð jos Eugen olisi totellut hðnen varoituksiaan ja vðlttðnyt "juoksevaa hirveð", olisi sekð hðn ettð hðnen sukunsa sððstynyt monesta harmista. Vasta lðht—hetkellð Regina neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois "perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvðssð turvansa etehisen naulassa. Kotimatka ei my—skððn ollut hauska; laiva oli tðp—sen tðynnð ihmisið, niin ettð Eugenin oli vaikea l—ytðð istumapaikkaa seuralaisilleen, ja itse hðn oli koko ajan alakuloinen ja ððnet—n. Lisbet ei rohjennut virkkaa sanaakaan, hðn oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja Doran kokeet saada keskustelua kðymððn eivðt onnistuneet. "Oi, voi", ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennð naimisiin Blumin perheen kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme..." "Rakas Eugen, ðlð ole enðð vihainen meille", pyysi Dora, kun he erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihðn se ollut niin vaarallista..." "Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapðitððn, "mutta se oli sivistymðt—ntð. Ei juuri kðyttðydytð sillð tavoin, kun ollaan ensi kertaa vieraissa..." Lisbet alkoi nyyhkyttðð, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmð, ankara ððni, ja pahat ajatukset herðsivðt hðnessð. "Sinð liehakoit Regina tðtið vain sentðhden, ettð hðn on rikas!" sanoi hðn yhtð terðvðsti kuin Eugenkin. "Jos hðn olisi k—yhð, ei kukaan pitðisi minððn majesteettirikoksena ottaa pientð kukkaa hðnen penkistððn." Eugen ei vastannut, hðn vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen rauhallisella katseella, joka silloin, kun hðn oli kiihdyksissð, oli niin piinallisen syvð ja lðpitunkeva. "Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en tarkoittanut pahaa ... sitð, mitð sinð ajattelet ... oletko vihainen minulle?" "En -- en ole ... hyvðð y—tð!..." Hðn ojensi Doralle kðtensð ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut ojennettuun kðteen, vaan astui askeleen taaksepðin ja kyyneleet kohosivat hðnen silmiinsð. "En tahdo erota sinusta tðllð tavoin..." "Puhumme siitð toisen kerran -- hyvðð y—tð nyt. Hyvðð y—tð, Lisbet." Hðn oli niin ankaran ja totisen nðk—inen, ettð kumpikaan tyt—istð ei enðð uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hðnelle hyvðsti ja menivðt sisððn, Lisbet yhðti nyyhkyttðen, ja Eugen kiiruhti omalle taholleen. Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kðvi lðpi pðivðn kaikki tapahtumat, tunsi hðn itsensð alakuloisemmaksi ja epðtoivoisemmaksi kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen kanssa huonosti kasvatetusta perheestð", ajatteli hðn, "ja nyt ei auta muu kuin varustautua kðrsivðllisyydellð..." Ja hðn huokasi syvððn ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei hðn tahtonut tehtyð tekemðtt—mðksi, sillð niin paljon rakasti hðn Doraa -- mutta hðn toivoi, ettei olisi koskaan nðhnyt hðntð... Juuri kun hðn ajatteli nðitð katkeria ajatuksia, kuuli hðn ovikellon hiljaa soivan. Hðn herðsi mietteistððn, ponnahti yl—s ja kiiruhti ulos etehiseen. Hðn aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtið ennen Lovisaa. Kun hðn avasi oven, seisoi Dora hðnen edessððn. Kesðillan vaaleassa hðmyssð voi nðhdð, miten hðnen poskensa hehkuivat ja silmðnsð loistivat kuten kuumeisella. "Dora, oletko hullu?" kuiskasi hðn kiihoittuneena, "tahdotko pilata maineesi, tahdotko tehdð itsesi mahdottomaksi tulemaan minun vaimokseni?" "Siitð en vðlitð", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittðð minut ulos, jos tahdot ... mutta minð en voi nukkua ... minð en voi... elðð ... muistaessani epðystðvðllistð eroamme... Ajattelehan, jos jompikumpi meistð kuolisi ... ja viimeinen sana vðlillðmme olisi ollut katkera... Minð en kestð tðtð ... meidðn vðlimme tðytyy jðlleen tulla hyvðksi..." Ja hðn tuli etehiseen ja heittðytyi nyyhkyttðen Eugenin kaulaan. Hðnen sydðmellinen hellyytensð huumasi Eugenin; hðn painoi hðnet intohimoisesti rintaansa vasten, mutta pððsti hðnet heti jðlleen, sðikðhtðen omaa kiihkoaan. "Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, ettð et enðð -- ettð et enðð ole vihainen minulle..." "En ... en ... en ... mutta nyt sinun tðytyy mennð..." "Etk— ole pahoillasi?..." Hðn hymyili surumielisesti. "En tiedð ymmðrrðtk— oikein mitð tarkoitan, kun sanon, ettð tunnen mitð silloin tðytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa tahtoisi jakaa kaikki..." "Anna anteeksi ... anna anteeksi, enhðn tarkoittanut mitð sanoin; kun kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitð ei tarkoita..." "Nðetk—s, sitð en minð oikein usko. Uskon pðinvastoin, ettð juuri tuollaisten ðkillisten mielenpurkausten hetkinð paljastamme sisimmðt ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme -- kohteliaisuudesta, sððlistð tai viisaudesta. Tiedðn, ettð sinð sisimmðssðsi pidðt minua ylpeðnð, ylðluokan ihmisenð, joka kumartelen rikkautta ja halveksin k—yhið, ja sen kðsityksen minusta sinð suutuspðissðsi ilmaisit..." "Nyt sinð paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko, ettð voi ajatella niin halpamaisesti siitð, jota rakastaa, niinkuin minð rakastan sinua. Jos niin on, niin tðytyy sinunkin ajatella paljon pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sððlivðisyydestð..." "Nyt erehdyt. Minð en 'paljasta' mitððn, minð vain lausun mielipiteen, jonka tyynenð ja vakuutuksella voin toistaa..." "Eik— sitten koskaan voi sattua, ettð sinð kiivastuneena sanot jotain, jota et tarkoita?" "Ei. Voin tosin, paha kyllð, kiivastua, mutta silloin juuri minð sanon mitð ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelðmðmme varalle, ettð jos minð joskus -- josta Jumala varjelkoon -- sanon pahoja sanoja sinulle, niin minð -- tarkoitan ne my—skin..." Dora ei vastannut. Hðnestð tuntui tðllð hetkellð Eugenin rakkaus niin suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, ettð hðn ei voinut sanoa mitððn. Ja samalla hðnet tðytti sanomattoman suuri onnen ja rikkauden tunne -- usko tðmðn rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hðn painoi pððnsð Eugenin olkapððtð vasten ja kuiskasi: "Muistan kaikki -- teen kaikki, mitð tahdot, jos nyt vain unohdat tðmðn ikðvðn pðivðn ja olet iloinen ja hyvð pikku Dorallesi taas..." Hðn katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hðnelle takaisin. "Mutta nyt sinun tðytyy mennð", sanoi hðn levottomana, "minð saatan sinua. Kiitos ettð tulit", lisðsi hðn vielð nopeasti, puristaen hðnen kðttððn. Mennessððn he eivðt puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut Dorasta, oli hðn unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hðn ei ollut koskaan uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tðllð hetkellð... Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hððpðivð mððrðttiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jðlkeen antoivat herra ja rouva Blum pðivðlliset sekð Eugenin ettð Doran suvulle. Hððpðivðn edellisenð iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi hððvalmistuksissa ja kaikki talossa oli yl—salaisin, soi ovikello, ja rouva Blum lðhetti palvelijansa kysymððn, otettiinko hðnet vastaan. Hjortin rouva ja tyt—t katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun. Tietysti ... otettiinhan hðnet vastaan, vaikka hðn olikin ikðvð ja tuli sopimattomaan aikaan. Lðhimmðltð sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, ettð hðn oli hyvin tervetullut. Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystðvðllisempi, hðn tervehti sydðmellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla ððnellð ja liikutettuna huomisesta merkkipðivðstð. Rouva Hjortin mielestð oli paikallaan, ettð hðnkin oli liikutettu, ja hðn puhui vielð matalammalla ððnellð samasta asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa kðsipuoleen ja kysyi, eik— Dora tahtoisi viedð hðntð omaan huoneeseensa, sillð hðn halusi tðnð iltana, kun Dora oli viimeistð pðivðð vanhassa kodissaan, olla vðhðn aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniðnsð kanssa. Dora oli hyvin ihmeissððn ja hieman peloissaankin, mutta noudatti tietysti heti hðnen pyynt—ððn. "Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhð vielð erittðin ystðvðllisesti, ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tðmðn pienen muiston, ja toivon, ettð pitðisit sitð huomenna, hððpðivðnðsi. Olen antanut samanlaisen lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tðssð tðrkeðssð tienristeyksessð. Se on merkki siitð uudesta liitosta, joka nyt solmitaan sinun ja minun vðlillemme, siitð siteestð, joka tðstðlðhin ainaiseksi liittðð sinut rakkaana tyttðrenð meidðn perheeseemme." Hðnen ððnensð oli yhð vielð matala ja alentuvainen, mutta se vapisi hieman, ja kun hðn kiinnitti Doran kðsivarteen kallisarvoisen koristeen ja syleili tulevaa miniððnsð, tulivat kyyneleet hðnen silmiinsð. Dora oli hyvin liikutettu ja hyvin hðmillððn, mutta vielð enemmðn iloissaan sðihkyvðstð rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hðnen valkealle kðsivarrelleen. Hðn kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitð, mutta ei sitten tiennyt enðð mitð sanoa. "Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja vetðen Doran viereensð, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta miehestðsi. Tiedðthðn, ettð kaikilla miehillð on omituisuutensa, ja ettð vaimon velvollisuus on, mikðli mahdollista, mukaantua niiden mukaan, jotta elðmð kodissa olisi hauskaa sekð hðnelle itselleen ettð hðnen miehelleen ja lapsille. Eik— niin?" "Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkððn ymmðrtðnyt, miksi juuri miehellð piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen noudattamaan. "Kuten tiedðt, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten kanssa, ððnioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin 'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, ettð hoidamme omaa pientð valtakuntaamme -- kotiamme -- niin, ettð hðn palkaksi siitð eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka hðntð kohtaa julkisessa elðmðssð, l—ytðð sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, ettð rakastava vaimo, joka on onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan 'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse hoitamaan rahojani, jotka toin pesððn, olisin ensimðiseksi ty—kseni valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etk— ymmðrrðkin minua, tytt—seni?" "Kyl-lð", vastasi Dora, mutta mielessððn hðn ajatteli: "Se oli tyhmðsti puhuttu, hyvin tyhmðsti, sillð se ei auta mitððn. Mutta kyllð sen kuulee, ettð anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseððn ja tyttðriððn..." Rouva Blum jatkoi yhtð juhlallisella ja liikutetulla ððnellð: "Tahdon senvuoksi tðnððn, tðnð vakavana hetkenð, jolloin seisot uuden elðmðn kynnyksellð, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja uusia tehtðvið, kertoa sinulle vðhðn tulevan miehesi luonteesta, johon onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua. Eugenilla on, kuten kaikilla miehillð, omat omituisuutensa. Hðnen ððrimmilleen kehittynyt jðrjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, ettð tulevalle onnellenne on erittðin tðrkeðtð, ettð alusta alkaen noudatat kaikkia hðnen toivomuksiaan siinð suhteessa. álð anna hðnen koskaan odottaa mitððn -- laita aina pðivðllinen valmiiksi ajoissa -- jos teet sen alusta alkaen, tulee se tavaksi itsellesikin, saat nðhdð, miten paljon se edistðð kotoista onneanne. Minð en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa pðivðllistð, ja minð uskallan sanoa, ettð me olemme olleet erittðin onnellisia." Rouva Blum tuli vielð enemmðn liikutetuksi, hðn puristi yhteen hienot, ohuet huulensa, ja hðnen silmðnsð kyyneltyivðt. Dora katseli hðntð ja ajatteli, ettð jos voisi laskea rypyt hðnen silmðkulmissaan, saisi varmaankin kaksikymmentð, niin pienet ja hienot ne olivat. Rouva Blum tarttui Doran kðteen, puristi sitð ja jatkoi: "Tahdon vielð huomauttaa erððstð toisesta Eugenin ominaisuudesta. Hðnellð on taipuisa ja hellð luonne -- hðn oli lapsena kiltein sisaruksistaan -- mutta on muutamia asioita, jotka voivat herðttðð hðnessð ehkð vðhðn ikðvðð ðrtyisyyttð... Sen hðn on perinyt isðltððn, sillð hðnkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensð suunniltaan. Minð en tavallisesti ollut sitð huomaavinani, ajattelin, ettð se menee pian ohi. Tee sinðkin, Doraseni, samoin, ðlð vastusta hðntð, ðlð ole itsepðinen, ole my—ntyvðinen, ja saat nðhdð, ettð hyvð tuuli tulee pian takaisin ja te olette vðlttðneet yhden noita onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hðvittðvðt kotoisen onnen. On pðivið, jolloin vaimon tulee olla erikoisen hienotunteinen miestðnsð kohtaan; ne ovat ne pðivðt, jolloin miehen ty— on tavallista rasittavampi. Minun miehellðni oli keskiviikko pahin pðivð, silloin hðn oli ðrtyisð ja hermostunut -- liiallisesta rasituksesta, toisinaan my—skin ikðvyyksistð ja vastoinkðymisistð -- mutta minð ymmðrsin aina viisaalla tavalla vðlttðð pahan tuulen purkaukset, ilman ettð hðn edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait ovat Eugenin vaikeimmat pðivðt, silloin hðn helposti kiukustuu, ja niinð pðivinð tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitðð huolta siitð, ettð kaikki on jðrjestyksessð, tasoittaa kaikki vaikeudet ja olla hðntð kohtaan iloinen ja ystðvðllinen. Oletko nyt ymmðrtðnyt minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?" "Olen", vastasi Dora. Hðn katseli salavihkaa sðihkyvið jalokivið rannerenkaassaan ja ajatteli, ettð avio-onni olisi varmasti vielðkin tðydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja olisi iloinen ja ystðvðllinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja ikðvyydet. Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi hðntð rakkaaksi tyttðrekseen ja toivoi, ettð hðn tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hðn itse tulisivat onnellisiksi. Dora vastasi vðlinpitðmðtt—mðsti rouva Blumin hyvðilyihin, mutta yhtyi kohteliaasti hðnen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli, ettð sekð hðn ettð Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi, sen hðn voi varmasti vakuuttaa anopilleen. Rouva Blum suuteli vielð kerran, ikððnkuin vakuudeksi, Doraa poskelle ja meni sitten toiseen huoneeseen, missð muut perheenjðsenet olivat koolla; siellð hðn puhui muutamia sanoja ystðvðllisellð, harmittavan alentuvalla ððnellð ja lðhti pois, muistuttaen vielð mennessððn huomispðivðn tðrkeydestð ja merkillisyydestð. Kun rouva Blum oli poistunut, heittðytyi Dora sohvalle ja purskahti nauruun. "Ette voi uskoa miten hullunkurinen hðn oli! Hðn antoi minulle kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea varten. Perjantaina tulee hðntð kohdella erityisen hellðvaroen, sillð silloin hðnellð on jotain, en enðð muista mitð..." Ja hðn alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hðnen mððrðyksensð: maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillð silloin hðn oli raukea sunnuntain jðlkeen, tiistaina piti hðnelle "sy—ttðð rusinoita", sillð silloin hðn oli kiukkuinen j.n.e. Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hðnen lapselliset kasvonsa olivat huolestuneen nðk—iset, ja kirkkaissa silmissð kuvastui itsepðinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu antamaan sellaisia ohjeita? Eik— Doran ðidin my—skin pitðnyt pitðð huolta siitð, ettð hðnen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin huomioon? Rouva Hjort alkoi ðkkið tuntea ahdistavaa levottomuutta; koska hðn oli Doran ðiti, olihan hðnen velvollisuutensa valvoa Doran oikeuksia. Hðn tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen jðlkeen tuli tervehtimððn Doraa. Kauan ei hðn sallinutkaan molempien rakastavaisten istua sohvannurkassa; hðn oli jo tðysin selvillð siitð, mitð hðn puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti pyytðmððn hðntð seuraamaan itseððn muutamaksi hetkeksi toiseen huoneeseen. "Varsin mielellðni", vastasi Eugen hðmmðstyneenð, nousi yl—s ja seurasi anoppiaan sðnkykamariin. "Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittðen kðtensð syleillðkseen Eugenia, "Dora on nyt viimeistð iltaa vanhassa kodissaan ... huomenna te teette ikuisen liiton keskenðnne... Tahdon senvuoksi antaa sinulle siunaukseni ... ja ... antaa sinun oikein tuntea, ettð nyt ... ettð tðstðlðhin pidðn sinua omana poikanani." Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili hðntð; mutta hðn vastasi kylmðn kohteliaasti, ettð hðn kyllð kihlauksestaan asti oli pitðnyt itseððn appivanhempiensa poikana. "Istu", sanoi rouva Hjort, siirtðen syrjððn muutamia vaatekappaleita sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani." Eugenia puistatti, kun hðn nðki sohvalla viruneet vaatteet, ja hðn istuutui yhtð vastahakoisesti kuin ðsken oli antanut syleillð itseððn. "Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vðhðn hðmillððn, "tiedðn kyllð, ettð hartain halusi on tehdð Dorani onnelliseksi... Mutta ehkð sinun tarvitsee vðhðn lðhemmin oppia tuntemaan ... hðnen luonnettaan ja ominaisuuksiaan ... hðnellð on, kuten meillð kaikilla ... muutamia ominaisuuksia... Hðnen herkkðtuntoisuutensa, nðetk—s ... tarvitsee niin vðhðn ... jalo hevonen tuntee heti kannukset..." Eugen vei kðden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiððn, salatakseen hymynsð. "Voin vakuuttaa, ettð en ole koskaan aikonut kðyttðð Doraa ratsuhevosena", sanoi hðn. "Ja jos jatkamme tuota kummallista vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa hðntð." "Niin kyllð -- tietysti, tietysti ... mutta ... ðidin tunteet ... ymmðrrðt tietysti hðntð, kun itsekin olet niin hyvð poika." Eugenin mielestð oli loppulause sekava, mutta hðn kumarsi kuitenkin my—ntymyksen merkiksi. "Ymmðrrðthðn ... hðn on niin nuori ... tuskin yhdeksððtoista tðyttðnyt ... suojele hðntð ... varjele ... hðn on niin kehittymðt—n ... hðn on viaton kuin vastasyntynyt lapsi... Jos hðn ei ole tðydellinen ... jos sattuu jotain huolimattomuutta ... niin ðlð ole ankara... Olemme antaneet hðnelle parhaimman kasvatuksen ... mutta, kuten sanottu, hðn on niin nuori..." "Lupaan tehdð kaiken minkð voin, saattaakseni Doran onnelliseksi", sanoi Eugen vakavasti. "Minð uskon sen, uskon sen -- kiitos, rakas Eugen. Uskallan my—skin sanoa, ettð nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan..." "Kyllð, rakas anoppi", keskeytti Eugen kðrsimðtt—mðnð, nousten sohvalta, "lupaan pitðð hyvðð huolta Dorasta, olipa hðn sitten lilja tai ratsuhevonen. Vilpit—n toivoni ja hartain haluni todella on, ettð voisin tehdð vaimoni onnelliseksi." Nðmð Eugenin vakavat sanat tekivðt niin syvðn vaikutuksen rouva Hjortiin, ettð hðn puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi uudestaan syleillð hðntð. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi rauhoittaneensa rouva Hjortin ðidillistð levottomuutta, hðn vetðytyi varovasti pois ja meni morsiamensa luo... Seuraava pðivð -- Eugenin ja Doran hððpðivð -- alkoi onnellisin entein. Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste. Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui mððrðtyllð kellonly—nnillð -- Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin nðhden sitð voi pitðð harvinaisen hyvðnð enteenð. Dora oli hyvin sievð hððpuvussaan; ei mikððn mielenliikutus rumentanut hðnen hienoa hipiððnsð, ja hðnen siniset silmðnsð loistivat kuin lapsen, joka on saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hðn oli vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenð ainoana kevðtriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan pððt—kseen: koettaa suojella ja tehdð onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento, joka tðllð hetkellð uskottiin hðnen huomaansa. IX. Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missð asessori Blum oli sy—nyt aamiaista, ennenkuin hðn, lausuttuaan pitkðt ja hellðt hyvðstit nuorelle vaimolleen, lðhti virastoonsa. Aamiaisp—ydðltð, jolla hieno p—ytðkalusto komeili, ei ruokia vielð oltu korjattu pois; rouva oli juuri asettamassa leipðkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hðn teki sen hitain, arvokkain liikkein, ikððnkuin nauttien siitð, ettð sai pidellð kðsissððn niin kauniita esineitð. Tðytettyððn nðmð emðnnðn velvollisuudet hðn alkoi lauleskellen kulkea ympðri huoneissaan, nosti yl—s ikkunaverhoa, joka riippui liian alhaalla, siirteli kirjoja sohvap—ydðllð, ja katseli hyvðillen kallisarvoisia taide-esineitð, jotka koristivat salia. Sillðvðlin hðnen kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtð valoisa kuin auringon sðteet, jotka lankesivat ikkunan edessð oleville kasveille. ákkið hðn nðki oman kuvansa peilissð sohvan ylðpuolella. Hðn oli puettu vaaleansiniseen, pitseillð koristettuun aamupukuun, ja kun hðnen omat, kiharan tukan ympðr—imðt kasvonsa ja sðteilevðt silmðnsð hymyilivðt hðnelle peilistð, nauroi hðn ihastuksesta ja py—rðhteli parisen kertaa ympðri, tarkastellen miellyttðvðð kuvaansa joka puolelta. "Miten on mahdollista", ajatteli hðn, "ettð ihminen voi olla niin onnellinen kuin minð olen?... Onko elðmðssð todellakin suruja ... olen unohtanut sen --- kaikki on minusta pelkkðð onnea ja rakkautta..." Hðn pani kðtensð ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmðt puoleksi ummessa. Huulilla vðreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hðn. Sitten hðn naurahti jðlleen ja katseli ympðrilleen huoneessa, jonka Eugen oli jðrjestðnyt hienolla taiteellisella aistilla, niin ettð vðrit ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvðn ilon ja rauhan tunteen. "Kaikki tðmð on minun!" huudahti hðn lapsellisesti ja ojensi kðtensð, ikððnkuin syleillðksensð koko huonetta. "Ja tððllð saan elðð jok'ainoan hetken yhdessð rakkaan Eugenini kanssa ... tððllð minð odotan hðntð kotiin ty—stð ... juoksen hðntð vastaan ja suljen hðnet syliini... Hðn on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minð jðrjestðn kodin hðnelle ... minð..." Ja hðn vajosi sohvalle, nojasi pððnsð kðteensð ja vaipui suloisiin unelmiin. -- Hðn herðsi hðtkðhtðen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli saanut eron ja elðkkeen -- tuli sisððn ja ðrsyttðvðn ivallisella ððnellð kysyi, mitð rouva aikoi mððrðtð pðivðlliseksi. Dora ja Eugen olivat ensimðistð pðivðð hðitten jðlkeen kahden kotona; tðtð ennen he olivat sy—neet pðivðllistð kaikkien sukulaisten luona. Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hðn oli tðnð hetkenð kokonaan unohtanut. Ensimðinen pðivðllinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa hienointa ja parasta mitð hðn tiesi. Hðn purskahti ðkkið niin iloiseen nauruun, ettð Sofia neitsyt ihmetellen katsoi hðntð; hðnen mieleensð johtuivat hðnen lapsuutensa lempiruuat, jotka hðn kerran juhlahetkenð, ukko Pennin ollessa hyvissð varoissa, oli saanut mððrðtð: "maksakakkua, mustikkasoppaa ja jððtel—ð." Sitð ruokalistaa ei Eugen varmaankaan hyvðksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa. "Ehkð laitamme chateaubriandia?" ehdotti hðn. Se oli parasta, mitð hðn tðllð hetkellð tiesi. Sofia nðytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehðn on aamiaisruokaa", vastasi hðn. "Sitð meillð oli usein sunnuntaina pðivðlliseksi", sanoi Dora lapsellisesti, "se on niin hyvðð!" "No, siinð tapauksessa kai soitamme teurastajalle, ettð hðn lðhettðð meille palasen 'selkðlihaa'", sanoi Sofia. "Selkðlihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitð se merkitsi, mutta arveli, ettð pieni vastavðite ehkð kohottaisi hðnen arvoaan. "Miksi niin?" sanoi hðn. "Miksi juuri 'selkðlihaa'?" "No, sitten kai otamme palasen 'sisðreittð'?" Dora ymmðrsi yhtð vðhðn. "Miksi juuri 'sisðreittð'?" sanoi hðn arvostelevasti. Sofia neitsyt purskahti nauramaan. "Ei kai rouva tahdo, ettð otamme 'ydinluuta'?" Nyt ymmðrsi Dora, ettð hðnen arvonsa perheenemðntðnð oli vaarassa. Sehðn oli jo suorastaan pilaa, eihðn 'ydinluista' voinut laittaa ruokaa! Hðn pððtti pelastautua rohkealla tempulla. "Otetaan palanen 'ulkoreittð'", sanoi hðn lyhyesti, "olkaa hyvð ja soittakaa teurastajalle." "Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitðs laitetaan toiseksi ruuaksi?" Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erððn lempiruokansa; hðn vastasi arvokkaasti: "Laitetaan 'k—yhið ritareita'." "Mutta sehðn on my—skin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi epðillð, oliko hðnen nuorella emðnnðllððn jðrki tallella. "Niin kyllð, mutta se on niin hyvðð", sanoi Dora lapsellisen itsepðisesti. "Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen ky—kkiin ja ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nðhdð, mitð asessori sanoo..." Aamupðivð tuntui Dorasta jokseenkin pitkðltð; hðnen ei tehnyt mieli mennð ulos, hðn ei malttanut lukea, ja, ihme kyllð, kukaan ei tullut hðntð tervehtimððn. Hðn kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa, soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissð ja ihailemalla kauniita kapineitaan. Kun hðn pðivðllisen aikaan kuuli Eugenin tulevan, sy—ksðhti hðn yl—s pianon ððrestð ja ryntðsi etehiseen, ja tuskin ehti Eugen panna kepin pois kðdestððn ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora jo heitti kðtensð hðnen kaulaansa ja huudahti: "Rakkaani, miten olenkaan ikðv—inyt sinua! Miten jaksan elðð kaikki aamupðivðt ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!" Eugen hymyili, veti hðnet luokseen ja vastasi kiihkeðsti hðnen hyvðilyihinsð. "Miten voivatkaan kaksi ihmistð olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hðnet suuteloihin. "Se on ihmeellistð", vastasi Eugen my—skin kuiskaten, "se on kuin unta ... minð, joka en koskaan uskonut onneen", lisðsi hðn vielð matalammalla ððnellð. "Sinð!" Dora katsoi hðneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkðisi hiukset kasvoiltaan. "Miksi et sinð uskonut onneen, sinð, jolla on kaikki, mitð ihminen voi toivoa?" jatkoi hðn epðillen. "Siksi ettð minun elðmðni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen. "Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora. Hðnen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen, joka odottaa saavansa kuulla satua. "Ei nyt -- eikð nðin etehisessð, varsinkin kun on nðlissððn ja tuntee ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa ympðrist—ssð..." He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen kðsi kðdessð katsoen toisiaan silmiin, heittivðt sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellð toistensa kðdet ja lðhtivðt, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora ruokasaliin. Iloisina ja hilpeinð he sitten istuutuivat pðivðllisp—ytððn. Onnellista tunnelmaa ei hðirinnyt sekððn, ettð pihvit olivat hyvin sitkeitð. Eugen oli vðhðn ihmeissððn pðivðllisestð, hðn kun oli tottunut hienoon ruokaan, mutta ei virkkanut mitððn, s—i hyvðllð ruokahalulla ja nðytti hetken hurmiossa olevan ylðpuolella kaiken maallisen. "Olitko tyytyvðinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat p—ydðstð. "Se ei ehkð ollut aivan sellaista, jollaiseen minð olen tottunut", vastasi Eugen ystðvðllisesti ja vðltellen, "mutta makuhan on niin erilainen. Ja minð olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni. Olisit kiltti, jos kyselisit ðidiltð vðhðn neuvoja, hðn tietðð tarkalleen, mistð minð pidðn." "Kyllð ... kyllð... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettðð ihanan hetken ... ajattelehan, hðmyhetki omassa kodissa oman rakkaan miehensð kanssa!" Hðn hypðhteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi hðntð hymyillen ja ihastuneena. "Nyt, armaani", sanoi Dora, vetðen Eugenin viereensð pienelle sohvalle ja nojautuen hðneen, "nyt meillð on sopiva 'ympðrist—' jutuille ja kertomuksille... Minkðtðhden luulit, ettð et koskaan tulisi onnelliseksi?" "Ah -- sitðk— ... en ymmðrtðnyt, mitð tarkoitit, olin unohtanut sen", vastasi Eugen hymyillen, "enkð tiedð, uskallanko puhuakaan siitð." Doran kasvot synkistyivðt. Hðn kohotti nopeasti pððtððn ja katsoi tutkien mieheensð. "Nyt sinun tðytyy kertoa siitð ... muuten en saa koskaan rauhaa..." "Pitððk— tyydyttðð hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen veitikkamaisesti. "Minð en ole hemmoteltu enkð lapsi enkð uteliaskaan", vastasi Dora. "Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekð nykyisyydessð ettð tulevaisuudessa ettð menneisyydessð!" Ja hðn kietoi kðtensð Eugenin kaulaan ja syleili hðntð kiihkeðsti. "Armaani!" "Sano minulle, mitð se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa. "Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jði jðlelle ainoastahan surumielinen muisto." Dora huudahti hðmmðstyksestð. "Rakastitko hðntð enemmðn kuin minua? Kuka hðn oli?" kysyi Dora kiihkeðsti. "Kumpaan kysymykseen minun ensin pitðð vastata?" "Tietysti ensimðiseen," "Sillð tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketððn muuta", sanoi hðn hellðsti ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole my—skððn rakastanut ketððn siten ... sillð lailla ... kuin rakastin hðntð ... joka verhosi suruun koko nuoruuteni." "Eugen, minð tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillððn jalkaansa. Mutta hðn nðytti kiihoittuneelta, hðnen poskensa hehkuivat ja silmiin nousivat kyyneleet. "Sitð sinun ei pidð olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla mustasukkainen taivaan enkelille. Hðn kuoli, ennenkuin oli tðyttðnyt kahdeksaatoista vuotta... Mutta minð surin hðntð -- niin, oikeastaan surin hðntð siihen asti, kunnes sain nðhdð sinut. Silloin haihtui viimeinen surun varjo, ja siinð sydðmeni sopukassa, missð sðilytðn hðnen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hðn elðð muistossani vain lapsuuteni leikkisiskona..." Dora ei vastannut; hðn oli painanut pððnsð Eugenin rintaa vasten ja itki hiljaa. Eugen silitti hellðsti hðnen kiharaa tukkaansa ja katseli hðneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivðt hðnet niin onnelliseksi; ne selittivðt paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmðrtðnyt tuon lyhyen sadun. "Kuka hðn oli?" kuiskasi Dora arasti. Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitð kysymystð, mutta hðn vastasi kuitenkin heti: "Se oli Maikki tðdin tytðr." Dora lakkasi itkemðstð. Samana hetkenð, jolloin salaperðisyys Eugenin ensimðisestð rakkaudesta hðvisi, hðvisi hðnen kasvoiltaan syvð ja sydðmellinen ilme. "Vai niin -- oliko se hðn?" huudahti hðn jokapðivðisellð ððnellð, joka loukkasi Eugenia. "Eik— sinusta nðytð siltð, kuin hðn olisi voinut herðttðð syvðð rakkautta?" kysyi Eugen. He kððntyivðt molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin p—ydðllð. Se esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tytt—ð, jotka olivat hyvin toistensa nðk—isið, molemmilla sama lempeð ilme silmissð. "Kyl--lð ... ajattelin vain jotain ihmeellistð ... en tiedð mitð ... kun sanoit, ettð hðn oli enkeli." "Hðn _oli_ enkeli jo tððllð maan pððllð ollessaan; nyt hðn on ylhððllð Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti. He istuivat hetkisen ððneti; kummallakaan ei ollut enðð mitððn sanottavaa. Hellð, sydðmellinen tunne, joka ðsken oli yhdistðnyt heidðn sydðmensð, oli ðkkið haihtunut. Dora koetti kysellð jotain, mutta Eugen vastasi vðltellen; hðn ei nðhtðvðsti tahtonut enðð puhella asiasta. "Hðn loukkaantuu vðhðstð", ajatteli Dora, "enhðn ole sanonut yhtððn epðystðvðllistð sanaa." Mutta sydðmessððn hðn tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen tuntee, kun huomaa epðhienoilla sanoilla loukanneensa toista. Kahvi tuotiin nyt sisððn, ja mieliala tuli vðhitellen taas iloiseksi. Eugen kertoi pðivðn tapahtumia, sanoi terveisið Lisbetiltð, jonka oli tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta. Vðhitellen vaikeni nauru, ððnet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta kuin viimeisten puitten rðtinðð uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita keskeyttivðt hellðt, kiihkeðt hyvðilyt. Mutta sinð iltana oli Doran vaikea nukkua. Hðn oli jo kauan kuullut Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhð vielð valveilla, ajatellen miestððn. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpð uskonnolliselta kannalta hðn otti kaikki! Kaikki oli hðnelle velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhið. Hðn oli kerran nðyttðnyt Doralle vanhaa piipunpesðð, joka oli ollut tuon ihmeellisen isoisðn-isðn oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, ettð hðn ei ensinkððn pitðnyt siitð, ettð Dora ei ollut juhlallisen nðk—inen katsellessaan sitð. Dora oli vðhðllð nauraa hðnelle siinð maatessaan ja mietiskellessððn, mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyð, joka esti hðntð siitð. Eugen oli niin hyvð, niin hellð, niin silmitt—mðsti rakastunut hðneen, mutta kuitenkin... Y—n hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat kuumiksi, tunsi hðn ðkkið, kuin aavistuksena, kuin varoittavana enteenð, -- jonka hðn kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissð niin hienon ja sielukkaan henkil—n kanssa kuin Eugen oli. X. Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhð oli onnen ja rakkauden hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitð moitteita, kun pðivðlliset herkullisuuteen nðhden pysyivðt yhtð yksinkertaisina kuin ennenkin, ja tarjoamisaikaan nðhden tulivat yhð my—hðisemmiksi. "Miten on, oletko puhunut ðidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hðn erððnð pðivðnð puoleksi leikillð, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut pðivðlliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa. "En, rakas, en ole ... arvelin, ettð oli hyvð nðinkin, ja ... sitðpaitsi olen unohtanut..." "Etk— tahdo koettaa muistaa, kun tiedðt, ettð minð sitð toivon?" jatkoi Eugen moittivasti. "Kyllð ... kyllð koetan..." Mutta Dora ei kysynyt. Hðn jðtti sen tekemðttð kerran toisensa perðstð, vaistomaisesti koettaen lykðtð sen siksi, kunnes jðlleen olisi unohtanut koko asian. Sillð hðn ei tahtonut kysyð neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystð. Toinen syy oli se, ettð hðntð harmitti, ettð Eugen alati vetosi vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellð vallitseviin tapoihin, ikððnkuin mikððn muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidðn, Eugenin ja Doran, elðð toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hðn saisi laittaa samanlaista ruokaa kuin hðnen ðitinsð laittoi, hðnen ðitinsð, joka oli niin viisas ja kðytðnn—llinen ihminen?... Toinen syy oli se, ettð Dora oli huomannut, ettð jos hðn hoitaisi taloutta yhtð yksinkertaisesti kuin tðhðnkin asti, jðisi hðnelle niistð rahoista, jotka Eugen antoi hðnelle, osa k—yhið ja Tullan lastenkotia varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hðn, enemmðn kuin koskaan ennen, tarvetta tehdð muita onnellisiksi, levittðð ympðrilleen iloa ja onnea. Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyvðntekevðisyyden Jðrjestðmistð Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, ettð Dora ei koskaan antaisi kerjðlðisille mitððn kotonaan, ja oli antanut hðnelle "vihreðn kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen jðtettðviksi Yhdistykselle Hyvðntekevðisyyden Jðrjestðmistð Varten. Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja mððrðyksið ja pani sitten kirjan kirjoitusp—ytðnsð laatikkoon, josta sitð ei milloinkaan otettu esille. Kerjðlðisið otti Dora vastaan keitti—ssð, missð hðn istui puhellen heidðn kanssaan, sy—ttðen heitð ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja mitð onnellisemmaksi hðn tunsi itsensð, sitð enemmðn hðn antoi. Ja tuontuostakin toi hðn Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hðn oli sððstðnyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kðtki sððst—laatikkoonsa. Aikaan nðhden oli Doran vielð vaikeampi kðsittðð Eugenin jðrjestyksen tarvetta. Hðnestð, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan samantekevðð, sy—tiink— mððrðtyllð ajalla vai eik—. Mitð se teki, jos s—i pihvinsð kymmentð minuuttia aikaisemmin tai my—hemmin, mitð sillð oli tekemistð onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikðvðð, ja sitð tuli hðnen ja hðnen rakkaan Eugeninsa vðlttðð. Dora ei sitðpaitsi vðlittðnyt paljon ruuasta; hðn piti enemmðn makeisista, joita hðn s—i pitkin pðivðð, mieluimmin vuoteessa. Erððnð pðivðnð, kun Eugen tyytymðtt—mðnð ja moittien uudestaan kysyi, oliko Dora neuvotellut hðnen ðitinsð kanssa talouden hoidosta, nipisti Dora hðntð leikillððn korvasta ja sanoi: "Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, ettð sinð olet oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, vðlitðt aivan liian paljon ruuasta!" "Sitð en luule", vastasi Eugen, vetðytyen syrjððn ja hymyillen happamasti, "mutta minð olen tottunut jðrjestykseen kaikessa." "Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin jðrjestys?" kysyi Dora hieman ðrsyttðvðsti. "Liioittelet. Mielestðni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentðhden, ettð tahtoisin vðhðn toisenlaista ruokaa kuin meillð on..." Dora tuli ðkkið vakavaksi. "On niin paljon k—yhið, joilla ei ole edes leipðð ravinnokseen", sanoi hðn, ja hðnen silmðnsð saivat sen syvðn ja lðmpimðn ilmeen, joka niillð oli hðnen laulaessaan, "ja jos elðð yksinkertaisesti, voi auttaa paljon useampia." "Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa huoneessa, my—kððmme huonekalumme, sy—kððmme sillið ja perunoita. Silloin voimme auttaa vielð useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia kysymyksið, joita sinð et ymmðrrð, ja joista ei kannata puhua. Minð annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen jðrjestetyksi mieleni mukaan. Pyydðn senvuoksi vielð kerran, ettð kysyisit neuvoa ðidiltðni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon ettð ymmðrrðt, ettð hienotunteisuudesta tahtoisin, ettð _sinð_ sen tekisit!" Dora ei vastannut, ja Eugen lðhti pois; ensimðisen kerran naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman ettð olivat antaneet suutelojen ja hyvðilyjen haihduttaa pahan tuulensa. Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensð. Sitten hðn ðkkið purskahti nauruun. Miten tyhmð Eugen oli, kun luuli, ettð hðn ei ymmðrtðnyt kansantaloutta! Oi, jos hðnellð vain olisi ollut valta kðsissððn, olisi hðn kyllð tiennyt, miten jðrjestðð asiat. Hðn olisi kðskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan k—yhille, rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikð siis my—skððn k—yhið. Oi, miten hðnen olisi tehnyt mieli mennð varastamaan kaikkien vanhojen, ahnaitten ukonrðhjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen k—yhille, hyville ihmisille, joiden tðytyi kerjðtð. Jospa hðnellð olisi ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillð ahnas hðn oli, sen nðki hðnen kynsistððn -- olisi hðn heti rakentanut kodin Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja rakkautta, vain sentðhden, ettð puuttui vðhðn rahaa. Ja hðnk— ei ymmðrtðisi kansantaloutta!... Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vðhðn muutoksia asessori Blumin kodissa; Dora ajoi lðpi oman ohjelmansa viekkaudella ja sitkeydellð, jonka edessð Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hðn ihmetteli kuin luonnonilmi—tð. Oliko hðn aivan erehtynyt Doran suhteen? Oliko pelkkðð tyhmðð haaveilua hðnen luulonsa, ettð hðn voisi muodostaa kehittymðtt—mðn kahdeksantoistavuotiaan tyt—n omien mielipiteittensð mukaiseksi? Ei kestðnyt kauvan, ennenkuin Eugenin jðrjestyksen-rakkaus ja Doran huolimattomuus toisillakin aloilla iskivðt yhteen. Eugen oli perinyt kotoaan paljon tapoja, jotka hðn innokkaasti tahtoi, ettð Dorakin olisi omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja naurettavilta. Miten sietðmðt—ntð oli esim. kulkea ja vetðð alas kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsðde pilkisti huoneeseen! Voiko ajatella jotain niin hullunkurista, kuin ettð lokakuun aurinko voisi polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos aurinkoa. Erððnð sunnuntaina aamupðivðllð, kun salin huonekalujen pððllyksið ei vielð oltu pantu paikoilleen ensimðisten kutsujen jðlkeen, tuli Eugen huoneestaan keskipðivðn hetkenð, ja nðki, miten aurinko paistoi suoraan heidðn neljðnnessð kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hðn veti ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tðmð seisoi peilin edessð pukeutumassa, lðhteðkseen kðvelylle Eugenin kanssa. "Dora, tiedðttek—, ettð salin huonekalujen pððllykset eivðt vielð ole paikoillaan, ja ettð aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi hðn terðvðsti. Dora kððntyi hðneen pðin ja nauroi. "Hyvðnen aika, Eugen! Sinðhðn puhut sellaisella ððnellð, ettð voisi luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit minulle alttarin ððressð?'" Eugenin silmissð vðlðhti kuin salama. Dora sðikðhtyi, sellaista ilmettð ei hðn ollut koskaan nðhnyt Eugenin kasvoilla. "Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hðn n—yrðsti ja tarttui Eugenin kðteen. "álð ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ... katso minuun ystðvðllisesti ... nythðn on niin kaunis ilma ... me menemme ulos, ja meillð on niin hauskaa." Ja hðn pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta hðviðmððn tuon vihastuneen ilmeen. Mutta tðmð sunnuntai nðytti tuovan mukanaan pelkkið ikðvyyksið. Dora ja Eugen viipyivðt kauan kðvelyllððn, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora vðsyksissð ja tahtoi mennð hetkiseksi lepððmððn; mutta Eugen pyysi innokkaasti, ettð hðn heti lðhtisi pukeutumaan, sillð muuten he tulisivat liian my—hððn pðivðllisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla liian my—hððn sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon harmia. Dora haukotteli, mutta meni sðnkykamariin ja otti esiin pukunsa. Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi vðlttðmðttð puhua Doran kanssa hyvin tðrkeðstð asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja uteliaana. "Hyvðð pðivðð, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinð mielestðsi enemmðn paha kuin hyvð?" "Mitð? mitð sinð puhut?" "Oletko sinð mielestðsi enemmðn paha kuin hyvð? Tulla ja minð olemme vðitelleet siitð asiasta ... hðn vðittðð, ettð kaikki ihmiset -- ja hðn itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hðn puhuu tietysti raamatun mukaan; minð taas sanon, ettð ihmiset ovat enemmðn hyvið kuin pahoja. Mutta eihðn auta puhua selvðsti, vakuuttavasti ja jðrkevðsti sellaisten tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- tðytyy olla esimerkkejð elðmðstð; senvuoksi aion kysyð kaikilta mitð he arvelevat ... isðltð ... ðidiltð ... kutsuin juuri sisððn vanhan Kaisan ja kysyin hðneltð, pitððk— hðn itseððn enemmðn pahana kuin hyvðnð. Ensin hðn tosiaankin nðytti enemmðn pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hðn sai kuulla, miten syvðsti langenneena Tulla itseððn piti, rauhoittui hðn ja luuli kyllð olevansa samanlainen!" Ja Lisbet nauroi niin ettð telefooni kaikui. "No, mitð sinð arvelet itsestðsi?" "Luuletteko te kaikki olevanne enemmðn hyvið kuin pahoja?" ihmetteli Dora. "Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, enemmðn hyvð kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..." "Silloin minð yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillð sððlin hðntð, jonka tðytyy olla yksin teitð kaikkia vastaan." "ásh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entðs mitð sanot Eugenista?..." "Niin -- se on vðhðn vaikeata sanoa -- voinko minð nðhdð hðnen sydðmeensð..." Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen vðlillð. "Dora, mitð sinð ajattelet?" sanoi hðn ankarimmalla ððnellððn, rypistðen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enðð kuin kaksikymmentð minuuttia pukeutumiseesi..." "Enemmðn paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti paha ... nyt minulla ei ole enðð aikaa, hyvðsti nyt ... ei, ei -- minulla ei ole aikaa ... hyvðsti ... sano terveisið vanhoille ja nuorille!..." Hðn sy—ksyi sðnkykamariin, varmasti pððttðen tulla valmiiksi ajoissa. Mutta kun Lisbetin virkistðvð puhelu oli lakannut, tunsi hðn itsensð taas niin uniseksi ja vðsyneeksi, ettð ei voinut muuta kuin haukotella kerran toisensa perðstð. "Lepððn viisi minuuttia", ajatteli hðn, heittðytyi sohvalle kello kðdessð ja nukkui heti. Ja huolimatta siitð erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestð, ettð hðn nukkui kello kðdessð, nukkui hðn sikeðsti vielð silloinkin, kun Eugen hetkisen perðstð valmiiksi puettuna tuli hðntð noutamaan. Dora oli vðhðllð py—rtyð sðikðhdyksestð, kun hðn avatessaan silmðnsð nðki Eugenin seisovan sohvan ððressð ja katselevan hðntð. Hðnestð tuntui, ettð Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hðnen napitettu pitkðtakkinsa, hyvin hoidetut kðtensð, hienot viiksensð olivat tðynnð moitetta hðnen p—rr—istð tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan. "Oo, miten hirveðtð ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin uninen ... nukuin..." "Siltð nðyttðð", vastasi Eugen kylmðn tyynesti, "valitsit hiukan sopimattoman hetken, mutta sitð ei voi enðð auttaa. Soitan nyt, ettð sinð et voi tulla, ja menen yksin." "Ei, hyvð, rakas Eugen -- ðlð ole vihainen minulle ... olen heti valmis..." Ja hðn haki hðtðisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan muuta kuin entistð suuremman sekasorron. "Et ehdi enðð", sanoi Eugen samalla kylmðllð ððnensðvyllð kuin ðsken, "meidðn perheessðmme ei ole tapana tulla liian my—hððn pðivðllisille. Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidðn tapojamme..." Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hðnen silmiinsð, ja huulet alkoivat vapista. "Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hðn. "Kas niin -- Dora, ðlð ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeðmmin ja silitti hðnen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitð, ettð tðllaista ei toista kertaa tapahdu. Sinð tiedðt, miten pikkumaisen tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole rohkeutta tulla liian my—hððn sunnuntaipðivðllisille... Hyvðsti nyt -- tulen kotia iltapðivðllð." Hðn suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta. Mutta hðn ei sanonut Doralle oikeata syytð, miksi hðn pakoitti hðnet jððmððn kotiin. Hðn ei sanonut, ettð hðn ei voinut sietðð noita enemmðn tai vðhemmðn pistðvið huomautuksia, noita sanattomia: "emmek— aavistaneet sitð", joita hðn aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora oli vðhimmðllðkððn tavalla ollut huolimaton, ja jotka hðnen herkkðtuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan. Eugen oli koko pðivðllisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti huokauksen joka kerran, kun katseli hðnen kalpeita kasvojaan, joilla oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin tai my—hemmin, tðytyi tulla? -- Eugen huomasi ðitinsð katseen ja se kiusasi hðntð niin, ettð hðn tuskin saattoi hillitð itseððn. Rouva Blum oli nimittðin viime aikoina ottanut tavakseen katsella hðntð osaaottavasti, jo kohdatessaan hðnet kysyð: "Miten nyt voit, rakas poikani?" -- ððnenpainolla, joka suuresti hermostutti Eugenia. Siitð tavasta tðytyi hðnet totuttaa pois. Kuuden aikaan, kun muut herrat lðhtivðt klubiin, lðhti Eugen kotia. Sðnkykamarissa tapasi hðn Doran joka istui ja luki, silmðt itkusta punaisina. Hðn oli niin suloisen ja avuttoman nðk—inen, kun hðn sðikðhtyneenð katsahti mieheensð, ettð Eugenin koko suuttumus hðvisi. "Rakas, pikku kultaseni", sanoi hðn hellðsti, syleillen hðntð, "anna anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedðthðn..." "Kyllð", vastasi Dora, iloissaan kun nðki Eugenin lauhtuneen, "annan anteeksi sinulle. Jos vain sinðkin annat anteeksi minulle ... ettð minð olen niin huono ihminen, huolimaton, epðluotettava ... ja vaikka minkðlainen." "Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitð en ole koskaan sanonut." "Et, mutta sinð olet ajatellut sitð -- tðnððn olet koko pðivðllisen ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia tulevaisuuden suhteen. Etk— olekin?" Eugen ei vastannut, hðn veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hðnen kysymyksensð suuteloihin. "Tiedðn, armas Dorani, ettð tahdot koettaa tulla sðntillisemmðksi minun tðhteni", kuiskasi hðn hellðsti. He puhelivat ja kuiskuttelivat vielð vðhðn aikaa keskenððn, sitten sanoi Dora ðkkið, ja veitikkamaisuus loisti jðlleen hðnen silmissððn: "Eugen kulta, minua niin vðsyttðð -- rupeaa vðsyttðmððn, kun istuu yksinððn kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvð ja soittaa Lisbetille, ettð minð olen 'enemmðn paha'?" Eugen katseli hðntð ihmetellen ja epðluuloisena. "Mitð tarkoitat?"... "Juuri sitð mitð sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on mielestððn enemmðn paha!'" Eugenia ei tðllð hetkellð juuri miellyttðnyt pilanteko. Hðn nðytti loukkaantuneelta, kohautti olkapðitððn ja sanoi lyhyesti, mennessððn huoneeseensa: "Sen saat sanoa itse, sitten kun vðsymyksesi on mennyt ohi." Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hðn oli jðlleen hyvðllð tuulella, ja hðntð harmitti, ettð Eugen ei ottanut osaa hðnen pilantekoonsa. Mitðhðn Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin juhlallisella ððnellð vakuuttavan, ettð hðn, Dora, oli enemmðn paha kuin hyvð! Mutta siitð pðivðstð alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hðn ei enðð puhellut ja nauranut kuten ennen, hðn oli hajamielinen ja uneksiva; ja kun hðn iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, ettð niin ei hðn ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna kuunteli hðn, miten kiihkeitð, palavia sðvelið hðnen pieni lapsellinen vaimonsa loihti esiin. Erððnð pðivðnð pðivðllisen jðlkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin, kiersi Dora ðkkið kðtensð Eugenin kaulaan ja kuiskasi: "Jos olet oikein, oikein hyvð, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!" "Vai niin! No mitð sitten?" kysyi Eugen hymyillen. "Mutta silloin sinun pitðð olla oikein hyvð", jatkoi Dora salaperðisesti, "sinun pitðð olla oikein hyvð ... et saa milloinkaan suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia, epðystðvðllisið sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvð ja kiltti isð!..." Hðn kohotti pððtððn, kietoi kðsivartensa vielð lujemmin Eugenin ympðrille ja katsoi hðneen riemuitsevasti hymyillen. Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hðn otti asian niin syvðsti, niin juhlallisesti, ettð hðn tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hðn vain painoi Doran kerran toisensa perðstð rintaansa vasten. "Onko se mahdollista?" kuiskasi hðn vihdoin vapisevalla ððnellð. "Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hðnen ððnensð kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin syvðn vakavan ððnen rinnalla, "luulitko sinð ettð me kaksi, jotka olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitð." Ja hðn nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensð haaveksivan, hymyilevðn onnellisin katsein. "Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!" Hðn sulki silmðnsð ja antoi pððnsð painua Eugenin olkapððtð vasten, ikððnkuin suloinen raukeus olisi hðnet vallannut. "Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian suuri onni!" Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hðnelle hellið, sydðmellisið sanoja, parhaita, mitð hðnen rakkautensa saattoi keksið. My—hemmin illalla kysðisi Dora ðkkið: "Minkð nimen annamme pikku tyt—llemme?" "Tyt—llemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, ettð se on tytt—?" "Siksi ettð luulen, ettð sinð mieluummin tahdot tyt—n, ja tiedðn, ettð jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen. Sentðhden minð saan pienen tyt—n, ja olen jo ostanut lankaakin kutoakseni sille pienen peitteen." "Armas, armas Dorani! Minð olen yhtð onnellinen, olipa se tytt— tai poika." "Sano nyt, minkð nimen annamme hðnelle -- sillð sinð saat mððrðtð nimen, olipa se nyt kumpi hyvðnsð..." "Jos se on poika, saat sinð mððrðtð", sanoi Eugen leikillððn... "Ei", vastasi Dora, joka oli aivan tðynnð jalomielisið ja epðitsekkðitð ajatuksia, "sinun pitðð mððrðtð; minð vain ehdotan. Annammeko mielestðsi hðnelle nimeksi Mðrta?" "Enpð ole juuri ajatellut sitð ... mutta se on hyvin kaunis nimi..." "Niin kyllð ... arvasin, ettð pitðisit siitð... Siispð sanomme hðntð Mðrtaksi. On niin hauskaa saada puhella hðnestð ikððnkuin hðn jo olisi olemassa..." Ja siihen se jði. Pieni olento, joka vielð uinaili kðsittðmðtt—missð kðtk—issð, oli jo nimeltððn Mðrta. Hðn oli melkein aina lðsnð vanhempiensa aterioidessa, hðn leijaili nðkymðtt—mðnð heidðn ympðrillððn, kun he viettivðt hðmðrðð hetkeð, hðn makasi myhðillen pienessð korivaunussaan heleðn peitteen alla, lðmpimðnð ja punaposkisena, hðn juoksenteli ympðri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen ðitinsð mielikuvituksessa. XI. Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hðn sðteilevðn iloisella mielellð, jota ei mikððn voinut jðrkyttðð. Ikðvyydet ja harmit haihtuivat kuin aamuiset usvattaret, ja hðnen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina ja heleinð, kuin kastehelmet, jotka hyppelevðt poimulehden lehdillð. "Mistð tulevat sðveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin istui tuntikaudet pianon ððressð tai nðpðytellen kitaraansa. "Mistðk— ne tulevat?" vastasi hðn ihmetellen, silmðt suurina, "sydðmeni syvimmðstð ... siitð, joka on oikein _omaa itseðni_... Oikeastaan en olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani." Hðnen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hðn jði uneksien katsomaan eteensð. "Mitð nðkee hðn silloin, kun hðnen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?" ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi ðkkið hðnen sydðntððn, karkoittaen sieltð onnen tunteen. Dora oli enimmðkseen terve, mutta hðntð vaivasi usein vðsymys, jota vastaan hðn ei yrittðnytkððn taistella. Hðnestð oli hauskinta maata sohvallaan, ja kun hðnen piti lðhteð ulos, ajoi hðn mieluimmin mukavissa vaunuissa tai kðveli hitaasti, nojaten Eugenin kðsivarteen. Se oli hðnestð intresanttia ja hauskaa; muuten oli hðnestð kaikki tðhðn aikaan hauskaa, yksinpð pahoinvointikin. Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri ollenkaan. Hðn koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella hðntð ulos, hðn neuvotteli lððkðrin ja ðitinsð kanssa, mutta turhaan. Rouva Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisið esitelmið Doralle, varoitti hðntð, puhui ilman ja liikunnon vaikutuksesta j.n.e. "Mutta kun minua niin vðsyttðð", sanoi Dora valittaen. Rouva Blum hymyili happamasti. Hðn ei pitðnyt siitð, ettð ihmiset valittavat vðsymystð tai sairautta; hðn vaati muilta samanlaista stoalaisuutta kðrsimyksissð kuin itseltððnkin. Ja hðn kertoi, miten sairas hðn raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hðn kuitenkin oli pysynyt pystyssð, eikð ollut koskaan laiminly—nyt pienintðkððn pikkuseikkaa taloudestaan; hðn puhui paiseista rinnassa, veritulpista j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja ðnkytti: "áiti kulta, ðlð puhu enðð..." "Siinð sen nðet", vastasi rouva Blum etevðmmðn sððlillð, "sinð et voi kuulla puhuttavan siitð, mitð minun suurten taloushuolieni ohella tðytyi kðrsið, valittamatta, voimatta puhua siitð kenellekððn. Mutta minð kestin sen ... sen voi aina kestðð ... meidðn naisten tðytyy oppia kðrsimððn, voittamaan itsemme... Ja mitð enemmðn jaksamme kðrsið, sitð lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa vðsymykseni ... ðlð vðlitð siitð, hoida kotiasi kuten tavallisesti ... kðy kðvelemðssð ... ole niin kuin olisit terve." "Tahdon koettaa..." vastasi Dora. Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hðnen luokseen, kertoi hðn valittaen kaikista mððrðyksistð, joita anoppi oli antanut hðnelle. "Ajattelehan, ðiti, hðn puhui minulle paiseista rinnassa ja kaikenlaisista hirmuista ... hðn tahtoo, ettð kðvelisin tuntikausia ... minð, jota muutenkin niin vðsyttðð..." Rouva Hjort l—i kðtensð yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen pðin. "Lepðð sinð, rakas lapseni, lepðð! álð vðlitð siitð, mitð Sofi sanoo ... minulla on ollut seitsemðn lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla on tosin ollut yhtð monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiðkððn keskoisia..." Ja rouva Hjort kohotti pððtððn etevðmmyytensð tunnossa. "Luota minun kokemuksiini ... lepðð, lapsi parkani ... siihen on Eugenilla varaa ... mistð aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri liiallisesta rasituksesta... Mutta sitð ei Sofi ymmðrrð ... hðn, joka koko elðmðnsð on elðnyt ty—tt—myydessð ja ylellisyydessð..." Doran mielestð se oli viisaasti ja hyvðllð tarkoituksella puhuttu, ja hðn seurasi niin paljon kuin voi ðitinsð neuvoja. Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun Doran synnyttðmisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta raukesi siis itsestððn; rouva Hjort paralla ei ollut enðð mitððn sanottavaa, hðn ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia pienið yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja nyt hðn makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitðvastoin, joka oli antanut tðydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin r—ijyihin ja kapaloihin saakka, mððrðsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lððkðrin avustamana. "Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pððsevðt voitolle." Erððnð aamupðivðnð -- Dora oli y—llð voinut pahoin ja rouvaa, jonka piti auttaa synnytyksessð, oli lðhetetty hakemaan -- sai Eugen telefoonitse sanan, ettð hðnen piti kiireimmðn kautta tulla kotia; synnytysty— oli jo alkanut. Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessð hðn kohtasi rouva Blumin, joka hyvin innoissaan ja tðrkeðnð vakuutti hðnelle, ettð kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitð parhaimmassa jðrjestyksessð, rouva ja hoitajatar saapuneet j.n.e. ja ettð Eugen saattoi olla aivan levollinen. "Mutta entðs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla ððnellð. "Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti, niinkuin ei mikððn muu olisi voinut tulla kysymykseenkððn. Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidðtti hðntð. "Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, ettð hðn ei tahdo, ettð sinð olet sisðllð. Hðn kðski minun sanoa, ettð hðn ei pelkðð, ettð hðn ei tahdo, ettð sinð olet lðsnð nðkemðssð hðnen tuskiaan ja kaikkea muuta epðmiellyttðvðð, mitð sellaisessa tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi -- kun kaikki on kaunista, kuten hðn sanoi, saat sinð tulla sisðlle!" "Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna. "Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitðð heitð kðdestð tuskien aikana; luja ja hienotunteinen nainen ymmðrtðð, ettð hðnen pðinvastoin tulee sððlið miestððn. Minð tahdoin aina, ettð mieheni olisi niin kaukana kuin mahdollista, ja olen iloinen, ettð Dora ymmðrtðð tehdð samoin." Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto. Eugen tuli kalmankalpeaksi. "Mitð ... mitð se oli?" ðnkytti hðn. "Ei mitððn -- ei mitððn", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt huoneeseesi ja odota siellð. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen ilmoittamaan sinulle. álð huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun pienen valitushuudon, niin muista, ettð se ei merkitse mitððn, se on vain niinkuin olla pitðð." Hðn lykkðsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hðnen jðlkeensð ja meni Doran luo. Eugen koetti todella seurata ðitinsð mððrðyksið; hðn otti kirjan ja koetti lukea, hðn istuutui kirjoitusp—ytðnsð ððreen kirjoittamaan, mutta ei voinut tehdð kumpaakaan. Koko hðnen huomionsa oli keskittynyt vðhðisempiinkin ððniin, jotka tulivat ulkoapðin. Hðn nousi ja kðveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hðn huudon, yhtð usein kuvitteli hðn kuulevansa, ja joka kerran hðn pysðhtyi kalpeana ja levottomana. "Menenk— sisððn?" ajatteli hðn. "Lieneek— se vaarallista? Miksi ei kukaan tule minun luokseni?" Ja siinð kðvellessððn ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistð tuli hðn ensi kerran ajatelleeksi, ettð niin tðytyi kaikkien naisten kðrsið, eikð ainoastaan kerran, vaan useasti -- hðnen ðitinsð, hðnen sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa ðitiyden onnea. Nuo heikot, hennot olennot saivat kðrsið -- heidðn tðytyi kðrsið tuskia, jotka pusersivat heidðn rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hðn tunsi tðllð hetkellð melkeinpð hðpeðð omasta hyvinvoinnistaan. Hðn koetti ajatella toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kðrsið ... siinð mies pððsti vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto mððrðnnyt" ajatteli hðn, "mies kðrsii ulkona elðmðn riehuvassa taistelussa, nainen kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista." Mutta omituista oli, ettð noilla vaikeroivilla sotilailla, joita ajattelemalla hðn koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, sðteilevðt silmðt ja punaiset, puoliavoimet, tðytelðiset huulet... ákkið kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hðn vavahti, hðn oli vðhðllð py—rtyð, ja vapisevin kðsin kaatoi hðn itselleen lasillisen vettð ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hðn, "kðrsivðllisyyttð vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestðvð kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea tðllaista..." Ja hðnen siinð istuessaan ja odottaessaan syntyi hðnen sydðmessððn ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hðn ikððnkuin hyvðillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin hyvð, kyllin hellð hðntð kohtaan?" ajatteli hðn, "tahdon kantaa hðntð kðsillðni ... koskaan en sano hðnelle kovia, ankaria sanoja... Pikku Dora parkani ... nyt vasta ymmðrrðn, miten paljon kunnioitusta me miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja ðideillemme..." Ajatellessaan nðitð ajatuksia ja tehdessððn nðitð hyvið pððt—ksið pyyhki hðn lakkaamatta hikeð otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti tukahduttaakseen pahoinvointiaan. Vihdoin ei hðn enðð kestðnyt kauempaa; hðn nousi kiireesti ja pððtti mennð katsomaan, miten Doran laita oli. Mutta kun hðn tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hðn huudon, niin vihlovan ja sydðntðsðrkevðn, ettei hðn koskaan ollut kuullut mitððn senkaltaista. Nyt ymmðrsi Eugen, ettð kaikki oli mennyttð -- niin huutaa ihminen ainoastaan silloin, kun kuolon kðsi tarttuu hðnen nuoreen, voimakkaaseen elðmððnsð. Kalmankalpeana hoiperteli hðn takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti kasvonsa kðsiinsð. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo loppunut ... eik— hðn koskaan enðð saisi nðhdð noita iloisia, ystðvðllisið kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut hðnet niinkuin kevðt ja elðmð ihmisen tenhoavat ... jðisik— koti nyt tyhjðksi ... pimeðksi ... ððnett—mðksi... Ja hðnestð tuntui, ettð jokainen ankara sana, jonka hðn oli lausunut, oli tulikirjaimilla painettuna hðnen silmiensð edessð... Hetkisen perðstð kuuli hðn askelia salista ... rouva Blum tuli ilmoittamaan... "Minun tðytyy rohkaista itseni", ajatteli hðn ja nousi seisomaan. Askeleet lðhenivðt nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellð seisoi rouva Blum, ilosta sðteilevin kasvoin. "Tule -- tule!" huusi hðn, ojentaen kðtensð poikaansa kohti. "Dora ... Dora ... eik— hðn ole ... kuollut", ðnkytti Eugen kuin unissaan. "Dorako kuollut? Hðn ei ole koskaan elðnyt rikkaampaa elðmðð kuin nyt..." "Mutta ðskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkðisi otsaansa. Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti. "Niin huutaa jokainen nainen sinð hetkenð kun lapsi syntyy. Se on aivan luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin kðrsivðllinen ja jðrkevð ... oikein kðrsivðllinen ja jðrkevð." Ja hðn painosti erityisesti viimeisið sanoja, aivan kuin olisi tahtonut koroittaa arvolauseita todistuksessa. Eugen ei voinut vastata. Hðn katseli arasti ðitiððn ja seurasi hðntð sitten, yhð vielð kuin unessa, mutta tðllð kertaa ihmeellisessð ja suloisessa. Kun ovi avautui ja hðn astui sðnkykamariin, tuntui hðnestð kuin olisi hðn tullut pyhðkk——n. Uusi elðmð oli alkanut -- ja tðmð hento elðmð uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hðnestð, se oli jatko heidðn ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidðn sisðllinen rikkautensa oli synnyttðnyt... Rakkauden ja elðmðn ja ikuisuuden mysteeriot ympðr—ivðt hðnet tðllð hetkellð. Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot sðteillen onnesta lepðsi Dora vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli herkeðmðttð ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hðnen ja Eugenin katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ððreen ja suuteli Doran ojennettua kðttð. "Nðetk—s!" sanoi Dora kyyneleet silmissð, hymyillen veitikkamaisesti; "tulihan tytt—, niinkuin minð tahdoin." "Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat jðlleen mennð pois." Eugen totteli heti, nousi yl—s ja katseli vastasyntynyttð. "Sepð on tanakka tytt—", sanoi hðn ja hyvðili varovasti pientð punanahkaista olentoa, joka liikutteli jðseniððn kuin sammakonpoikanen. Hðn oli hðmillððn ja tunsi olevansa tarpeeton; hðn oli hðmðrðsti tuntevinaan, ettð rouva Blum ja Dora vaativat, ettð hðn olisi ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hðn ei enðð tiennyt mitð sanoa, lapsi tuntui hðnestð melkein vieraalta. Ja jðlleen syntyi hðnessð uusi ajatus: ettð sinð juhlallisena hetkenð, jolloin uusi elðmð syttyy, jolloin pieni matkamies, yksinððn ja avuttomana, tulee vieraaseen maailmaan, ottavat naiset hðnet vastaan, muodostavat naiset suojelusvahdin hðnen ympðrilleen -- kun taas mies seisoo siinð arkana ja hðmillððn, mietiskellen elðmðn suurta arvoitusta... "Nyt saat mennð", sanoi rouva Blum, "Doran pitðð saada hoitoa ja levðtð; tahdoin vain, ettð kðvisit tervehtimðssð esikoistasi ja nðkemðssð nuorta vaimoasi." Eugen suuteli vielð kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja onnellisena, tðynnðnsð juhlallisia tunteita... Dora voimistui hyvin pian, kun mitððn sairauksia ei sattunut; hðn imetti itse lastaan ja nðytti silloin, pidellessððn pienokaistaan paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tyt—n punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin my—nsi nyt, mitð hðn ensin ei voinut, ettð se oli hyvin suloinen pieni lapsi. "Hðn on sinun nðk—isesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hðnellð on sinun siniset silmðsi." "Eipðs", vastasi Dora innoissaan, "sinun nðk—isesi hðn on ... katso nyt ... sinun kaunis nenðsi." Eugen nauroi ja suuteli heitð molempia. Hðnen mielestððn he yhdessð olivat kuin kaunis kevðinen kuva... "Muistatko, Dora, ettð lupasit, ettð jos lapsemme olisi tytt—, saisin minð antaa hðnelle nimen?" "Muistan kyllð, ja sen sinð saatkin!" huudahti Dora, joka yhð vielð oli tðynnð jalomielisið, epðitsekkðitð ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi tehdð! Etk— enðð pidð Mðrtasta? Silloin otamme toisen nimen." Ja hðn hiipi hðnen luokseen ja katseli hðneen hellðsti, valmiina luopumaan kaikista omista toivomuksistaan. "Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, ettð antaisimme hðnelle nimeksi Maria, eikð Mðrta..." Dora nðytti hiukan pettyneeltð. "Hyvð Eugen, tokko sitð nimeð! Eihðn hðn ... tarkoitan, ettð ... eik— _hðn_ ollut nimeltððn Maria..." Sen hðn sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vðhintðkððn mustasukkaisuutta, ettð Eugenin tðytyi hymyillð. "En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeð _hðnen_ mukaansa, vaan kaikista ensimðisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki tðdin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittðð itseðni, tahdon sen tehdð loppuun asti. Nðetk—s Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja ihailen ðitiðni, en ole kuitenkaan koskaan ollut hðneen niin sydðmestðni kiintynyt kuin Maikki tðtiin..." "Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla ððnellð, "ðidillð on toki aina oleva ensimðinen sija." "Sydðmellð on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee, eikð noudata meidðn mððrðyksiðmme. Minulla oli perheessðmme aina jonkunverran syrjðytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja mielikuvitelmia, joita eivðt muut ymmðrtðneet, ja minua pidettiin senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tðdissð oli juuri sitð, mitð minð kaipasin, ja mitð kotona en l—ytðnyt; hðnessð oli runollisuutta, hðn tajusi sadun ihmeitð, hðnessð oli uskonnon antamaa suloista sydðmellisyyttð... Se hituinen uskonnollisuutta, mitð minussa on, on Maikki tðdiltð saatua..." "Minkðlainen hðn sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen. Eugen katseli uneksien eteensð. "Hðnessð oli jotain enkelimðistð ja jotain tonttumaista ... eli pikemminkin, hðn oli kuin hyvð haltija. Hðnellð oli tapana tulla meille kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessð, mutta lopuksi tulimme aina Maikki tðdin luo ja pyysimme hðnen kertomaan satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hðn istui siinð sukkaneule kðdessð ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hðn aivan kuin pieni hyvð haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hðn kertoi Vapahtajan elðmðstð, loistivat hðnen kasvonsa, ja minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tðtð kaikkea en silloin vielð ymmðrtðnyt; vasta nyt perðstðpðin on Maikki tðdin kuva ja nuo hiljaiset lauantai-illat, jolloin hðn tuli meille, muodostunut minulle saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttilðin loistoon ja jouluy—n rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperðiseen, jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, ettð olisi onneksi pikku tyt—llemme, jos antaisimme hðnelle nimen Maikki tðdin mukaan..." Dora oli yhð vielð alla pðin. "Mutta etk— luule ettð ðitisi pahastuu, jos nimitðmme tyt—n Maikki tðdin, emmekð hðnen mukaansa?" "Sofi" oli rumin nimi minkð Dora tiesi, mutta hðdissððn esitti hðn mitð hyvðnsð, pððstðkseen "Marista". "En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpð muistin jotain, jonka olin vðhðllð unohtaa. Tietysti meidðn tðytyy antaa tyt—llemme nimi sekð minun ðitini ettð sinun ðitisi mukaan, sehðn on samalla sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan hðntð sanoa Mariaksi." Dora huokasi -- siinð nyt oltiin! Mikð kauhea valikoima nimið: Maria Sofia Dorotea. Hðn istui hetken aikaa miettien, miten pððsisi tðstð pulasta. Hðn tahtoi niin mielellððn tehdð Eugenille mieliksi, hðnestð oli Eugenin ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hðn tahtoi my—skin mielellððn vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestð. ákkið hðnen kasvonsa kirkastuivat ja hðn l—i iloissaan kðtensð yhteen. "Sovitelkaamme, Eugen! Hðn saakoon nimensð Maikki tðdin mukaan, jos vaan sallit, ettð annamme hðnelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehðn on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmðn 'Maikkia'." "Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyvðisenð, "sehðn on ihan kuin Maikki. Hyvin hyvð, kultaseni -- sehðn on oikein runollinen nimi -- pikku Mai!" "Ristimmek— hðnet siksi?" "Ristimme! Et olisi voinut keksið kauniimpaa ja miellyttðvðmpðð nimeð." Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta. Pikku tyt—n nimeksi tuli siis "Mai", eikð Mðrta. Dora sanoi, ettð hðn oli pieni "kevðtkukka", joka oli puhjennut vasta kesðkuussa. XII. Huolimatta Eugenin hartaalla mielellð lausumasta toivomuksesta, ettð kestðisi kauan ennenkuin lapsensynnyttðjðn valitushuudot jðlleen kaikuisivat hðnen huoneissaan, tapahtui hðnen ja Doran avioliiton alkuaikoina ettð perhe melkein joka vuosi lisððntyi, kunnes suuressa, ilmavassa lastenkamarissa -- uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat Main syntymisen jðlkeen -- neljðn pienen tyt—n sðngyt seisoivat rinnakkain. "Nðetk—, me saamme pelkkið tytt—jð", sanoi Dora leikillððn. "Enk— olekin hyvð ja kuuliainen vaimo?" "En tiedð milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttð omaa sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen my—skin leikillððn. "Se on sinun harhaluulojasi. Mutta oli miten oli -- olen hyvin tyytyvðinen tytt—ihini, enkð antaisi pois yhtðkððn pienistð prinsessoistamme." Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja sððnn—llisesti, mutta hðntð vaivasi yhðti vðsymys; se oli luonnollinen seuraus niistð hengen ja ruumiin rasituksista, joita hðnen niin nuorella ijðllð tðytyi kðrsið. Hðnen kuohuva elðmðnilonsa oli ikððnkuin laimentunut, hðnen katseessaan oli jotain kaukonðk—istð, josta saattoi aavistaa, ettð uusia ajatuksia ja tunteita oli hðnessð herðnnyt. My—skin Eugenin ulkonðk— oli vðhitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka hðnen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet, oli poissa, hðnen silmiensð vðliin oli ilmestynyt uusia ryppyjð, ja yhð useammin alkoi hðnen ððnessððn olla ðrtyisð kaiku. Hðnen kauniista pððt—ksestððn olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja epðystðvðllisið sanoja ei pian ollut paljoakaan jðlellð. Kun hðn nðki kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisððntyi sitð mukaa kuin perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hðnen tavastaan antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hðn kyllð hillitð kðrsimðtt—myyttððn, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vielðpð velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusvðelle. Hðnelle tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdð joka pðivð muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hðn tutkivasti, otsa rypyssð ympðrilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi palvelustyt—n kimppuun. Ja Doralle tuli yhtð piintyneeksi tavaksi tehdð pientð petosta, kierrellð ja valehdella, jotta vðlttðisi Eugenin nuhteet. Vðhitellen ja huomaamatta tuli hðnelle tavaksi toimia liitossa palvelijattarien kanssa; hðn vilkuili heihin Eugenin selðn takaa eikð halveksinut heidðn apuaan, kun tuli pelastautua pulasta. Niin liukuivat he vðhitellen ja huomaamattaan harmaaseen jokapðivðisyyteen, joka oli tðynnð toraa ja tyytymðtt—myyttð ja luottamuksen puutetta; siitð he herðsivðt ainoastaan silloin, kun tunteet ajoivat heidðt intohimoisiin syleilyihin ja hyvðilyihin. "Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa vðsymystðsi", oli Eugenin tapana sanoa, kun Dora aamupðivin usein makasi kahteentoista asti, ja hðnen ððnessððn, jonka hðn koetti tehdð ystðvðlliseksi ja huolehtivaksi, vðreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistð, ettð joka aamu makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikð mene koskaan ulos. Kun minð ajattelen ðitiðni..." "Kyllð ... kyllð..." keskeytti Dora, pelðten ettð Eugenkin alkaisi puhua hðnelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllð minð koetan." Ja erððnð aamuna hðmmðstytti hðn miestððn tulemalla mððrðajalla aamiaisp—ytððn. Aamupðivðllð hðn pukeutui kðvelypukuun, suuteli pikku tytt—jððn, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivðt ja visertelivðt hðnen ympðrillððn, kehoitti heitð olemaan kilttið sillð aikaa, kun ðiti oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan Mðrtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja lðhti sitten ulos. Pðivð oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistðvðltð; Dora oli todellakin kiitollinen Eugenille siitð, ettð hðn oli pakoittanut hðnet lðhtemððn ulos. Ja vðsymys hðvisi, ihme kyllð, hðnen kðvellessððn; hðn alkoi lopulla tuntea itsensð oikein virkeðksi, ja tuli vihdoin ajatelleeksi, ettð hðnen pitðisi mennð vanhaan kotiinsa tervehtimððn omaisiaan. Hðn ei ollut kðynyt siellð pitkððn aikaan -- he tiesivðt kyllð, miten heikko hðn oli ollut -- ja oli sentðhden hauska ajatella, miten iloiseksi he tulisivat nðhdessððn hðnet. He tulivat todellakin iloisiksi, ja hðntð kohtasivat joka puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!" "Sydðnkðpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja hðh sai kððntyð puolelta toiselle, ehtiðkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja rakkaudenosoituksiin. Kaikki hððrivðt hðnen ympðrillððn; rouva Hjort asetti hðnet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjð hðnen selkðnsð taakse, ja Lisbet levitti peitteen hðnen jaloilleen. "Lepðð sinð vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen nðk—isenð, "lepðð, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset rasittavat kðvelyretket ne juuri tekivðt, ettð minð sain keskeiset." Dora nauroi. Joka kerran kun hðn oli ðitinsð luona sai hðn kuulla "keskeisistð", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja "veritulpista". Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin lðsnðollessa, tapana painostaa sanaa _parkani_ tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka harmitti Eugenia yhtð paljon kuin hðnen oman ðitinsð selittðmðtt—mðllð ððnenpainolla tekemð kysymys: "Mitð sinulle kuuluu, poika parkani?" "Kiitos, hyvðð, erittðin hyvðð", vastasi hðn silloin aina niin jðykðsti ja lyhyesti, kuin olisi hðn sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin mahdollista." Pðin vastoin kuin Dora ei hðn ollut vielð kertaakaan omaisilleen maininnut epðkohdista kotonaan... Vaikka hðn hyvin mielellððn olisi puhunut jonkun viisaan ja hellðsydðmisen naisen kanssa monista seikoista, joita hðn ei itse arvellut ymmðrtðvðnsð, sulkeutui hðn nyt, kuten aina ennenkin, ylpeðsti ja itsepðisesti omaan itseensð. Sillð hðn tiesi, ettð jos hðn vðhimmðssðkððn my—ntðisi oikeiksi ne juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittðmððn, saisi tuo lausumatta jððnyt: "emmek— sanoneet sitð?" uutta vauhtia ja leviðisi kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hðnen ja Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja sisaret ja langot ja sisarenlapset -- kaikki tahtoisivat esittðð mielipiteensð ... ja se ajatus oli hðnestð sietðmðt—n. Dora sensijaan kuvaili hðikðilemðttð omaisilleen avioelðmðnsð kaikkia yksityiskohtiaan my—ten, ja aikaansai siten -- riippuen siitð, millð mielellð hðn kulloinkin oli -- traagillisia tai koomillisia kohtauksia, tavallisesti jðlkimðisenlaatuisia. Nauraen kertoi hðn kuulijakunnalleen Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisðksi dramaattista vauhtia. "Auttakaa, auttakaa!" huudahti hðn, hoiperrellen taaksepðin, kðsi sydðmellð, "asessori Blumin aviollinen onni on sðrkymðisillððn -- ei, anteeksi, tarkoitin toimituspððllikk— Blumia! Auttakaa!" "Mitð nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensð takaa. "Oi, se on hirveðtð ... ðlð sðikðhdð, ukkoseni, mutta se on todellakin hirveðn surullista -- eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra toimituspððllikk— suvaitsi tahtoa siroitella sitð letuilleen! Auttakaa! Minð menehdyn mielenliikutuksesta...!" Ja hðn nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki itkivðt ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissð kertoi, miten kova ja vaativa Eugen oli hðntð kohtaan. Tðllð kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin aikaa siirretyt syrjððn, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vðhðn aikaa sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikð, kuten tavallisesti, toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden toivossa. Nðistð toiveista piisasi nyt perheellð puhetta; ja innostusta yllðpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillððn. Nyt oli hðn iskenyt Doraan, ja esitti hðnelle kaikki epðilykset ja kaikki mahdollisuudet. "Luuletko todellakin, ettð hðn voi rakastaa minua? Hðn sanoi erððnð pðivðnð, ettð hðn ei vðlitð naisen ulkonð—stð, vaan ettð liikkeet -- koko olemus ... sillð hðn tietysti tarkoitti minua." "Tietysti hðn rakastaa sinua -- rakastaa ððrett—mðsti -- senhðn kuulee kaikesta." "Mutta nenðni, minun nenðni! Oi, ettð Darwinin on pitðnyt keksið tuo perinn—llisyyden laki..." "álð ole tyhmð, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka, joka kðvi seminaarissa, kðytti nenðlaseja ja oli yhtð viisas kuin kaikki perheen muut jðsenet yhteensð, "Darwin ei ole 'keksinyt' perinn—llisyyden lakia, yhtð vðhðn kuin Newton on keksinyt painolain ... eikð se sitðpaitsi olekaan Darwin..." "Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedð Darwinia ... ajatelkaahan, jos minð nyt ... jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi parkani saavat samanlaisen nenðn kuin minðkin -- saavat kðrsið yhtð paljon kuin minðkin..." "Mutta eihðn ole sanottu, ettð kðy niin", lohdutti Dora, "eik—s hðnellð ole kaunis nenð?" "On kyllð erinomainen! Yhtð erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan. "Mutta mitð hy—dyttðð hðnen kaunis nenðnsð, jos hðn ei rakastakaan minua? Mitð luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, ettð hðn rakastaa minua?" Ja hðn hy—kkðsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin avainta. "Tietysti hðn rakastaa ... mitðpð muuta nuoret miehet tekisivðt", vastasi Kaisa lyhyesti ja pððttðvðsti. "Tietysti, Lisbet -- tietysti hðn rakastaa sinua -- sinð tulet niin onnelliseksi -- niin onnelliseksi!" kuului hyvðillen ja lohduttaen joka taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perðstð jðlleen moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinn—llisyyden lakia. -- My—skin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, mððrðajalla aamiaisp—ytððn. "Ajattelehan, Eugen", sanoi hðn, kun he olivat istuneet hetken aikaa ððnett—minð, "Lisbet on nyt tðydellð todella rakastunut." "Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin ... enpð juuri ihmettele sitð." "Jollet vðlitð siitð sen enempðð, niin en kerrokaan..." vastasi Dora loukkaantuneena. "Tietysti minð 'vðlitðn' siitð, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen, "sanoin vain, etten ihmetellyt sitð. Mitðpð muuta nuoret tyt—t tekisivðt?" Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa nðyttivðt tulleen samoihin johtopððt—ksiin ihmissydðmen suhteen. "Mitð sinð naurat?" "Oh, en mitððn ... kaikkea ... kaikki on niin samankaltaista... Mutta jos todellakin vðlitðt pikku sisarestasi, niin kerron sinulle..." Ja hðn kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hðn noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsðssð nuoren opettajan -- se oli niin runollista -- Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseððn hiukan, opettaja oli auttanut hðntð, he joutuivat puheisiin ja ... ei kestðnyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitð he olivat toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenð, kun nðkivðt toisensa. Hðn ei tosin vielð ollut kosinut, mutta eipð paljoakaan puuttunut... "Onhan se hyvin runollista", my—nsi Eugen, "mutta eivðthðn he voisi mennð naimisiin, vaikka hðn kosisikin -- millð he elðisivðt?" "Oh, siitð kyllð suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan..." "Nyt sinð puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemðntð ja neljðn lapsen ðiti! Mitð luulet meidðn taloutemme maksavan?" "Mutta eihðn voi verratakaan -- sinð, jolla on niin suuret vaatimukset, ja k—yhð opettaja..." "Niin kyllð, mutta 'k—yhð opettaja' ei my—skððn tahdo nðhdð nðlkðð..." Dora vaipui ajatuksiin; hðn ei juuri ollut ajatellut asian rahallista puolta. Mutta pitik— nyt Lisbetin onnen raueta mitðtt—mien raha-asioiden vuoksi? Jotain tðytyi tehdð -- hðnen tðytyi jollakin tavoin koettaa auttaa Lisbetið ... miksi piti hðnen ja Eugenin elðð ylellisyydessð, kun Lisbet parka ei edes voinut mennð naimisiin? Hðn herðsi mietteistððn kun Eugen kysyi, joko hðn oli sy—nyt, jonka jðlkeen he nousivat p—ydðstð ja suutelivat toisiaan. Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvðsti pikku tyt—illeen. He olivat jo sy—neet aamiaista ja leikkivðt parhaillaan suuressa, ilmavassa lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi sðteitððn. Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hðn oli saanut tahran esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissð, joka hieroi tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen kerran. Tðll—in tuli neiti, ainakin pikku Main mielestð, olleeksi liian innokas liikkeissððn, sillð pikku tytt— katsoi hðneen lapsellisen arvokkaan nðk—isenð ja sanoi: "Et saa ravistella isðn pikku Maita, kuuletko!" Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hðnen, samoinkuin muiden, lemmikki, eikð hðn suinkaan tahtonut "ravistella" hðntð muuta kuin ihastuksesta! Eugen, joka seisoi Main vieressð silitellen hðnen tukkaansa, kumartui hymyillen alas ja suuteli hðntð. Pikku tyt—n kasvoilla oli niin rauhallisen vakava ilme; hðn oli niin selvillð etuoikeutetusta asemastaan, tietðessððn olevansa "isðn pikku Mai." Sillð pikku Mailla oli etuoikeutettu asema kotonaan; hðn oli jo ðidin kohdussa maatessaan se, joka oli mððrðtty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hðn oli se, jossa yhtyivðt isðn ja ðidin parhaimmat, hienoimmat ominaisuudet. Hðnellð oli Eugenin kauniit, sððnn—lliset piirteet ja Doran hieno hipið, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi my—skin hðnen luonteessaan. Hðn oli sekð isðn ettð ðidin lemmikki -- hðn oli tuo ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla... Toisten pienten tytt—jen ei koskaan juolahtanut mieleenkððn tuntea kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidðn mielestððn oli Main etuoikeutettu asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtð luonnollista kuin ettð Mai oli pitkð ja hoikka, Sonja ja Gertrud py—reitð ja pehmeitð kuin lankakerðt, ja pikku Mðrta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat kaikki isðn pikku tytt—jð, jotka pitivðt hðnestð niin hirveðsti, ja jotka saivat kaikki mitð he tahtoivat, paitsi silloin kun isðllð oli tuo paha ryppy otsassa, sillð silloin ei saanut mitððn; mutta "isðn pikku Mai" oli isðn oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main erityiseen, salaperðiseen yhteyteen isðn kanssa? Iloisina hyppivðt ja visertelivðt pikku tyt—t Eugenin ympðrillð; Mðrta ojenteli kirkuen kðsiððn, ja Mai vððntðytyi irti Julia neidistð, pððstðkseen rutistamaan ja syleilemððn isðð. Eugen katseli heitð loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hðnen vakavat, ankarat kasvonsa olivat miltei lapsellisen lempeðt, kun hðn puheli pikku tytt—jensð kanssa. "Isð, leiki vðhðn kanssamme!" pyysivðt he ja vetivðt hðntð takista ja kðsistð, "makaa lattialla, ettð saamme kðvellð pððllðsi!" "Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyvðili heitð, toista toisensa jðlkeen, "isðn pitðð nyt mennð ty—h—n..." "Mutta iltapðivðllð -- lupaatko, isð, ettð sitten makaat lattialla ja olet olevinasi saari, ettð me saamme kiivetð pððllesi?" Eugen my—ntyi auliisti tuohon kummalliseen pyynt——n, ja pikku tyt—t hyppivðt hðnen ympðrillððn ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!" "Hyvðsti, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitð kutakin ja kiiruhti nopein askelin pois. Kun hðn tuli ulos lastenkamarista, saivat hðnen kasvonsa jðlleen vakavan ilmeen -- tðnððn oli hðn melkeinpð ankaran nðk—inen. Hðnessð oli herðnnyt ajatus -- pieni, mitðt—n ajatus, joka vaivasi ja ahdisti hðntð kuin tikku silmðssð. Hðnen kðrsivðllisyytensð oli viime aikoina usein joutunut kovalle koetukselle kotona vallitsevan epðjðrjestyksen, ruoka-aikojen sððnn—tt—myyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitððn loistavia koetuksia ei hðn tosin ollut kestðnyt, hðn oli ollut ðrtyisð ja kiukkuinen, mutta Dora ei my—skððn ollut parantanut itseðnsð; hðn oli toisinaan n—yrðsti pyytðnyt anteeksi ja luvannut parantaa itseððn, toisinaan oli hðn kohdellut hðntð synkeðllð vaitiololla, joka hðnen selkðnsð takana puhkesi poikamaiseen nauruun. Tðnððn oli hðnessð herðnnyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti hðntð, jolleivðt hðnen tunteensa olleet pelkkðð haaveilua, eik— hðnen silloin pitðisi edes koettaa noudattaa hðnen toivomuksiaan? Oliko rakkaus vain laulamista ja l—pertelemistð -- eik— se milloinkaan pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan kðsitystððn elðmðstð? Hðnen piti tðnððn heti pðivðllisen jðlkeen lðhteð kokoukseen, ja hðn olisi senvuoksi mielellððn tahtonut sy—dð ajoissa. Pyysik— hðn liikoja, kun halusi sitð? Eik— vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi itsestððn pitðnyt pakoittaa hðntð tðllaisessa tapauksessa noudattamaan miehensð toivomusta? Hðn joutui mitð traagillisimpaan mielentilaan siinð seistessððn ja jðrjestðessððn papereita salkkuunsa. Hðnestð tuntui tðllð hetkellð, ettð kaikki oli auttamattomasti hukassa -- oliko Dora edes kertaakaan noudattanut hðnen toivomuksiaan -- eik— kotona kaikki ollut epðjðrjestystð, huolimattomuutta, pahaa siivoa... Hðn ei l—ytðnyt sanoja, millð jatkaa salaisia syyt—ksiððn. "Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hðn, karkoittaen synkðt mietteensð, "onhan se niin vðhðpðt—inen asia ... koko elðmð on pelkkðð kehnoutta ja pikkumaisuutta -- mutta rakkaus, huomaavaisuus, eik— se kuitenkin ole jotain, ilmenipð se miten mitðtt—mðssð muodossa tahansa? Rakastaako hðn todellakin -- kykeneek— hðn tuntemaan mitððn voimakkaita tunteita?..." Nðin ajatellen tuli hðn Doran luo, joka istui salissa lukien aamulehteð. "Dora", sanoi hðn, koettaen puhua tyynesti ja lempeðsti, "minun pitðð tðnð iltana mennð kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa pðivðllisen tðsmðlleen klo 5:ksi?" "Kyllð!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestð. "Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hðnen ððnessððn oli jo terðvð sointu, "ei kymmentð minuuttia tahi neljðnnestuntia liian my—hððn..." "Mutta, rakas Eugen -- akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti, "pitððk— minun olla tðsmðllisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei, ei, ðlð suutu, sehðn on vain leikkið -- minusta on hauskaa olla iloinen toisinaan ... minð lupaan laittaa pðivðllisen valmiiksi ajoissa." Hðnen kasvonsa saivat ðkkið hellðn ja sydðmellisen ilmeen ja hðn ojensi Eugenille kðtensð. Eugen istuutui hðnen viereensð. "Nðetk—s, Dora", sanoi hðn, ja hðnen ððnessððn oli jðlleen entinen lempeð kaiku, "olen ehkð liiankin usein puhunut tðstð asiasta, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmðrtðð, miten suuren arvon minð annan sððnn—llisyydelle ja jðrjestykselle kodissamme..." "Kyllð ... kyllð ... Tietysti minð ymmðrrðn, miten suuren painon sinð panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmð..." nauroi Dora. "Ei, sitð sinð et ymmðrrð! Jos ymmðrtðisit, niin sinð, jos hiukankaan rakastat minua, koettaisit jðrjestðð asiat toisin. Minð en ole kova ja tyrannimainen, niinkuin sinð ja koko sinun sukusi arvelette ... minð olen lapsuudesta asti tottunut jðrjestykseen ... jðrjestyksen aisti on minussa synnynnðistð ... ja minð kðrsin ... kðrsin kuin vðkivallanteosta ... epðjðrjestyksestð kodissamme... Dora, etk— tahdo koettaa ... ei siksi, ettð se sinusta on tarpeellista tai vðlttðmðt—ntð, vaan siksi, ettð tiedðt, miten hartaasti minð haluan sitð ... etk— tahdo koettaa pitðð kotiamme vðhðn paremmassa jðrjestyksessð, minun tðhteni?..." Hðn oli puhuessaan vetðnyt Doran luokseen, ja Dora kðtki kasvonsa hðnen rintaansa vasten. Hðnen huulensa vavahtelivat ja silmðt kostuivat pidðtetystð naurusta. Eugen oli kaksi kertaa kðyttðnyt sanaa "kðrsin", ja millð ponnella! Vaikka hðn olisi menettðnyt kaksi lastaan, ei hðn olisi voinut puhua juhlallisemmin... Dora katsahti yl—s kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut tðllð kertaa ensinkððn osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hðn puhui niin mitðtt—mistð asioista kuin ettð pðivðllinen toisinaan my—hðstyi tai ettð joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestð naurettava. Eikð se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli my—skin tyrannimaista, ettð hðn aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten vðsynyt ja heikko hðn oli. Helppo on miehen pitðð parannussaarnoja -- saisipa hðn itse koettaa, minkðlaista taloudenhoito on... "Kyllð minð koetan", sanoi hðn ja naurahti. Eugen katsoi hðneen epðillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein ennenkin, ei hðn oikein tiennyt, mitð Dora tarkoitti. Sanomatta enðð sanaakaan nousi hðn yl—s, ny—kðytti pððtððn Doralle ja lðhti pois. "Hðn on koomillinen", ajatteli Dora, jððtyððn yksin, "hðnen olisi tosiaankin pitðnyt ruveta nðyttelijðksi, suuremmoisten osien esittðjðksi ... 'kðrsin' -- 'kðrsin'." ákkið tunsi hðn pistoksen omassatunnossaan. "Koetan joka tapauksessa parantaa itseðni -- koetan olla vðlittðmðttð Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta ... hðnelle on jðrjestys elðmðn kysymys, se on tðrkeðmpi kuin vaimo ja lapset... Siis pitðð pðivðllisen tðnððn olla valmiina tðsmðlleen kello 5 -- tðsmðlleen ... tðsmðlleen." Ja hðn toisteli sitð moneen kertaan, mennessððn keitti——n antamaan mððrðyksiððn. Sitten hðn meni pikku tytt—jensð luo, jotka ottivat hðnet vastaan huutaen ilosta, ja riippuivat hðnen hameessaan ja kðsivarressaan. Hðn tanssi ja leikki ja lauloi heidðn kanssaan -- lauloi heidðt pois todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille, keskelle kevðttð ja pðivðnpaistetta, lauloi heidðt "kesðtuulten saarelle" ja halki ilmojen, missð tðhdet kðyvðt laitumella kuin pienet lampaat ja kuu kaitsee heitð kuin paimen. "Laula vielð -- laula vielð -- ðiti!" huusivat lapset ja pitelivðt kiinni hðnestð, kun hðn tahtoi mennð. Ja hðn jði, ja neljðnnestunti toisensa jðlkeen kului huomaamatta, ja hðn oli saman satutunnelman vallassa kuin lapsetkin.. Vihdoin hðnet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi -- ei, _kðski_ hðnen tulemaan kotiin ... _se_ oli tapahtunut ... muuta ei Lisbetin tarvinnut sanoa... Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, ettð ðidillð oli hyvin tðrkeitð asioita toimitettavana, mððrðsi, miten lapset olivat puettavat kðvelyð varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin kutsua. Hðn tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hðnen silmðnsð sðihkyivðt kuin mustat jalokivet, ja puna hðnen poskillaan tuli ja meni kuin pilvet tuulien ajamina. Hðn ei voinut seista eikð istua yhdessð kohdin, hðn juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti kðsiððn kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet, kun hðn kosi, mitð hðn oli sanonut, miten hðn oli tarttunut hðnen kðteensð, miten hðn oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin. "Ajattele, Truda Vide", sanoi hðn ja ravisteli ja nipisteli Doraa, huolimatta tðmðn hðtðhuudoista, "ajattele, ettð minð tytt— parka tulen niin onnelliseksi! Minð, joka luulin, ettð pitkðn nenðni takia saisin koko elðmðni ijðn istua jossain pimeðssð nurkassa ja nakerrella mustaa leivðnkannikkaa, minð saankin istua kunniapaikalla ja sy—dð mitð ihanimpia ruokia. Sððli, sððli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivðt saa sitð! Minð saan rakastaa ... rakastaa ... saan pienen kodin hoitaakseni ... voi, miten siistinð minð tulen pitðmððn sen ... jok'ikisen sopen puhdistan ... palvelijaa emme ota ... minð laitan itse ruuan ja siivoan ... hðnelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan rakastaa ... rakastaa. Luuletko, ettð on toista niin onnellista ihmistð kuin minð?" Ei, sitð ei Dora luullut. Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erðstð kummallista soolotanssiaan. Hðn liiteli ympðri huonetta vilkkain elein, kuin olisi hðn tanssinut satua elðmðn kevðtriemuista -- sitten tulivat liikkeet ðkkið pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikððnkuin hðn niitten avulla olisi tahtonut tulkita sydðmensð syvimpið tunteita. Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki -- Lisbetissð oli jotain samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hðn tanssi pitkine nenineen ja suurine, mustine, sðihkyvine silmineen. "No, Flora Hopper, milloin aiotte mennð naimisiin?" kysyi Dora, kun Lisbet lopetti tanssinsa. "Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian kuin saamme hyysðtyksi pari pientð huonetta ja saamme kokoon vðhðn talouskapineita." Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvððn ja merkitsevðsti. Hðn oli, huolimatta siitð, ettð ennen oli ollut taiteilija, perheenjðsenistð ainoa, joka jonkun verran ymmðrsi taloudellisia asioita. "En ymmðrrð miten saamme kokoon my—tðjðiset Lisbetille", sanoi hðn valittaen, "isðllð on ollut niin paljon menoja." "Kas niin, ðiti kulta, ðlð nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon ainakin niin paljon, kuin p—ytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata ... _amorteerata_." Hðn katseli ympðrilleen ylpeðsti hymyillen ja painosti erityisesti viimeistð sanaa, jota hðn nðhtðvðsti erityisellð mielihyvðllð kðytti. "2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtð merkitsevðsti kuin ðskenkin. "No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus! Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinð on!" "Ihan kuin isðnsð!" sanoi rouva Hjort. "Hðnkin uskoo aina, ettð kaikki riittðð ja ettð kaikki menee hyvin ja ettð kaikki ihmiset ovat kilttið ja hyvðntahtoisia. Mutta hðnellð jos kellððn on ollut huolia ja hðntð jos ketððn ovat ihmiset pettðneet!" Tyt—t nauroivat. Heillð oli kaikilla isðnsð huoleton, hyvðntahtoinen luonne, ja ankarat varoitukset ja ikðvðt kokemukset eivðt voineet estðð heitð yhð edelleenkin nðkemðstð elðmðð ruusunpunaisessa valossa. Lisbetin naimisiinmeno k—yhðn opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000 kruunua vuodessa, oli heistð kaunis idylli, jota eivðt mistððn hinnasta saaneet hðiritð viisastelevat, epðilevðt laskelmat. Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja neuvotellessa. ákkið Dora huudahti ja ponnahti yl—s. Salin vanha seinðkello l—i viisi ly—ntið -- hðnhðn oli kokonaan unohtanut lupauksensa Eugenille! "Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello kðy neljðnnestunnin edellð." "Eipðs", vðitti Tulla, "se kðy neljðnnestunnin jðlessð." "Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hðtðisesti, "siitðhðn riippuu kaikki." "álð vðlitð siitð, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle hansikkaat ja lykðten hðnet ulos ovesta, "usko sinð vaan, ettð se kðy neljðnnestunnin edellð, siitð on sinulla suurin hy—ty. Tððllð talossa ei kuitenkaan kukaan tiedð, miten paljon kello on." Ja Dora parka sy—ksyi suin pðin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa kotiansa... Kellon ly—dessð puoli 5 oli Eugen lðhtenyt virastostaan, toivossa ettð Dora pitðisi lupauksensa ja laittaisi pðivðllisen valmiiksi ajoissa. Hðnen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitð lðhemmðksi hðn tuli kotiaan, sitð heikommaksi se tuli. Sensijaan hðn alkoi tuntea melkein traagillista elðmððn kyllðstymistð, ja se tunne lisððntyi, mitð enemmðn hðn ajatteli ristiriitaa, mikð oli mitðtt—mðn asian ja sen intohimon vðlillð, jolla hðn sitð ajoi. Tosiasia oli -- hðn ymmðrsi selvðsti -- ettð tðllð hetkellð hðnen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hðn oli pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut noudattanut hðnen toivomustaan, lanka katkeaisi -- mutta tieto siitð teki hðnet vielð onnettomammaksi. Hðn oli tehnyt pienen, vðhðpðt—isen asian elðmðnkysymykseksi; tðllð hetkellð hðnestð oli samantekevð, saiko hðn pðivðllistð vai eik— -- hðn ei halunnut muuta, kuin todistusta Doran rakkaudesta... Portin edustalla hðn kohtasi erððn vanhan ystðvðn. "Sinðpð olet synkðn ja miettivðisen nðk—inen", sanoi ystðvð puoleksi huolestuneella, puoleksi leikillisellð ððnellð, jolla Eugenin ystðvðt tavallisesti puhuttelivat hðntð, kun hðnellð oli tuo ilme kasvoillaan. "Onko mitððn ikðvðð tapahtunut?" "Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut huono..." Ja lausuttuaan vielð muutamia vðlinpitðmðtt—mið ja valheellisia sanoja kulki hðn edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientð ja kurjaa elðmð sentððn oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmðt ja jaloimmat tunteet! Mitðhðn olisi ystðvð sanonut, jos Eugen olisi kertonut hðnelle kaikki ajatuksensa, jos hðn olisi sanonut, ettð jollei pðivðllinen tðnððn ollut valmiina kello 5, saisi hðnen rakkautensa kuoliniskun? Hermostuneena ja kiihdyksissð juoksi hðn rappuja yl—s. Siellð tuli hðntð vastaan erðs nainen, joka hitaasti kulki hðnen ohitsensa, ja hðn, joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella vaivalla hillityksi itseððn sen verran, ettð noudatti tavallisia kohteliaisuuden sððnt—jð kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hðn tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hðnen mieleensð, tuntui hðnestð, ettð kaikki valkeni. "Miten paha ja epðluuloinen minð sentððn olen", ajatteli hðn, "miten synkðltð kannalta otan kaikki asiat! Miten voin luulla, ettð vaimoni ei tekisi, mitð niin hartaasti olen pyytðnyt, tðytyyhðn hðnen ymmðrtðð, miten suuren merkityksen olen pannut tuohon nð—ltððn niin vðhðpðt—iseen asiaan. Oi niin, varmasti olen tehnyt paljon vððryyttð Doraani kohtaan." Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisðllisten yksinpuhelujensa avulla, avasi hðn melkoista keventyneemmðllð mielellð oven ja astui sisððn. Hðn oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hðn ikðv—i kiihkeðsti, innokkaasti, niinkuin lapsi ikðv—i joululahjoja, ettð pðivðllisp—ytð olisi katettu ja Dora tulisi hðntð vastaan iloisena ja ystðvðllisenð. Hðn halusi niin mielellððn tðllð hetkellð tuntea ainoastaan rakkautta vaimoaan kohtaan. Hðn otti hitaasti pððllysvaatteet pððltððn, hitaasti meni hðn omaan huoneeseensa -- tietðmðttððn tahtoi hðn antaa Doralle aikaa tulla valmiiksi. Viittð minuuttia yli viiden tahtoi hðn astua saliin -- ei ennemmin -- hðn ei tahtonut pyytðð liikoja. Nyt hðn katsoi kelloa kymmenennen kerran -- kolme ... neljð minuuttia yli -- nyt oli aika tullut. Hðn meni salin lðpi ruokasaliin ja pysðhtyi kynnykselle, otsa rypyssð. P—ytð ei ollut edes katettu. Hðnen kasvonsa jðykistyivðt. Kaikki synkðt, katkerat ajatukset herðsivðt jðlleen hðnessð. Dora oli parantumaton ... vailla lujuutta ... ja sellainen oli hðnen rakkautensakin; se oli pelkkðð leikkið, l—pertelyð, eikð mitððn muuta. Hðnestð tuntui, ettð hðnen avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hðnen vain tuli koettaa pitðð ohjakset tiukalla. Hðn meni keitti——n ja kysyi tuimasti, miksi ei p—ytð ollut katettu. "Herra varjelkoon!" huudahti palvelustytt— sðikðhtyneenð, "onko kello jo niin paljon?..." Ja hðn sy—ksyi sisððn ja alkoi kiireimmðn kautta kattaa p—ytðð. Hðn oli puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun. Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen. "Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hðn itku kurkussa, kiskoessaan vaatteita pððltððn, "olen juossut lðkðhtyðkseni ... kellot kotona kðvivðt vððrin..." "Sen kyllð uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enðð tarvitse kiirehtið, minð menen ulos sy—mððn, kuten nðet." "Oi, Eugen, ðlð ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet tulvahtivat hðnen silmistððn, "nðethðn, ettð kaikki on jo valmista... Rakas, Eugen ... rukoilen sinua, ðlð rankaise minua niin kovasti..." Ja hðn ojensi rukoillen hðntð kohti kðtensð. "Minulla ei ole halua sy—dð kotona", sanoi Eugen vðsyneesti, "sitðpaitsi voitan aikaa tðllð tavoin. Hyvðsti." Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettð hðviðmððn hðnen kasvoiltaan. Hðn otti sanaa sanomatta hattunsa, ny—kðhytti kylmðsti pððtððn Doralle ja lðhti pois. "Oi, ettð voit lðhteð luotani noin ... ettð voit saattaa minulle sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille. Sinð iltana sai hðn yksinððn itkeð monta katkeraa kyyneltð, sillð ensimðisen kerran heidðn avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia ennenkuin my—hððn y—llð. XIII. Nðytti siltð, kuin tuona onnettomana pðivðllishetkenð paras ja hienoin Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijðksi hðvinnyt. Dora ei enðð saanut samaa valtaa hðnen ylitsensð kuin ennen, hðn ei enðð nauranut hðnen lapsellisille kujeilleen, hðn ei enðð pyytðnyt hðntð laulamaan, ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja sðntilliseksi, Eugen ainoastaan epðilevðsti hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hðn, "tðnððn hðnen pistðð pððhðnsð olla ahkera perheenemðntð, huomenna hðn on jotain muuta." Hðn oli taistellut viimeiseen asti luontaista synkkðmielisyyttððn vastaan, hðnen rakkautensa oli pakoittanut hðntð luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hðn heitti kaiken taistelun ja antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivðt hðnelle selvinð, jopa suurennettuina, ja hðn ajatteli toivottomana tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hðn itse kivuloinen ja ennen aikojaan vanhentunut, ja kaiken tðmðn keskellð Doran huoleton, ðrsyttðvð iloisuus -- sellaista tulevaisuutta hðn alati kuvitteli mielessððn... Eugenia kohtasi tðnð syksynð toinenkin suuri suru: hðn menetti isðnsð. Kauppaneuvos oli tosin lðhes 80 vuoden ikðinen ja oli viime aikoina ollut hyvin raihnainen, mutta siitð huolimatta saattoi hðnen kuolemansa koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinð mððrin oltiin kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikððnkuin kietouduttu vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu jðrkytetty: sunnuntaipðivðllisiin isoisðn ja isoðidin luona, visseihin tiettyihin joulu- ja syntymðpðivðlahjoihin, kesðoleskeluihin Blombackassa, uudenvuodenkðynteihin mððrðtyllð kell—nly—nnillð j.n.e. ettð kaikki, vielðpð lapsetkin, ihmettelivðt, miten muutos ollenkaan saattoi olla mahdollinen. Ja kun suvun jðsenet isoisðn kuoleman jðlkeen kokoontuivat rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei edes ukko Dufva uskaltanut hðiritð sitð juoruillaan ja puheillaan ruuan hyvyydestð ja teen oivallisuudesta. Eugeniin nðytti isðn kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hðn todellakin vainajaa, jota hðn oli vilpitt—mðsti rakastanut, toiseksi oli hðn siksi velvollisuudentuntoinen, ettð hðn surunauha hatussa ja takinhihassa olisi ollut surullisen nðk—inen tunteistaankin huolimatta, ja kolmanneksi oli hðnestð tðhðn aikaan mieluista saada ulkonainenkin pðtevð syy synkkðmielisyyteensð. Dora koetti hellðsti lohduttaa hðntð eikð voinut ymmðrtðð, miksi hðn niin vðlinpitðmðtt—mðnð otti vastaan hðnen hyvðilynsð. Noina surun hetkinð, kun hðn nðki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissð seisovan isðnsð ruumisarkun ja avatun haudan ððressð, unohti hðn kokonaan heidðn vðlillððn vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden my—tðtuntoa. "álð sure niin, armaani, ðlð sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole", kuiskasi hðn lapselliset kainosti, hyvðillen Eugenin kðttð. Mutta Eugen ei tarttunut hðnen kðteensð, ja katse, jonka hðn loi hðneen, oli vðlinpitðmðt—n, melkeinpð kylmð. "Kun rakastettu ja kunnioitettu isð kuolee, on luonnollisin tunne syvð ja pysyvð suru", vastasi hðn juhlallisesti. -- Ja Dora vetðytyi loukkaantuneena hðnestð, ihmetellen, miksi Eugen oli niin suuresti muuttunut -- Perheen jðsenten kesken pohdittiin kauan kysymystð, missð ja miten joulua tðnð vuonna oli vietettðvð. Isoðiti sanoi tosin joka kerran, kun oli kysymys siitð, ettð hðn ei ensinkððn tahtonut viettðð sitð -- nuoren vðen suureksi sðikðhdykseksi, joka luuli sen merkitsevðn kieltðytymistð joululahjojen antamisesta -- mutta lopuksi pððtettiin, ettð isoðiti viettðisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa heille, ja huolimatta siitð, ettð Eugen ei olisi tahtonut niin paljon vðkeð jouluillaksi, sai hðn tahtonsa ajetuksi lðpi. Sekð Eugenilla ettð Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta sensijaan ettð Dora vielð viime hetkenð riensi paikasta toiseen saadakseen kokoon mitð tarvitsi ja valvoi —itð saadakseen ty—nsð valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne vðrsyillð, jotka hðn oli sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltð takaisin. Ei puuttunut enðð kuin muutamia lahjoja lapsille. Isðn ja ðidin oli tapana jouluaaton edellisenð pðivðnð mennð ostoksille yhdessð, ja silloin saivat pienokaiset ilmaista, mitð he kaikkein hartaimmin halusivat. Huutaen ja nauraen hyppelivðt he isðn ympðrillð, kiipesivðt hðnen syliinsð ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hðnen korvaansa. "Pikkuinen", joka ei ollenkaan vðlittðnyt vuoroista eikð arvoasteista, huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan, pikkuinen tahtoo pienen porsaan!" "Sen sinð saat", vastasi Eugen ja suuteli hðntð nauraen. Nyt oli synkkð ilme hðnen kasvoiltaan hðvinnyt, hðn oli melkein yhtð onnellisen nðk—inen kuin kirkuvat pienokaiset hðnen ympðrillððn. "Entðs pikku Mai, mitð sinð tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois "pikkuisen" ja ottaen Main syliinsð. Mai tuli hyvin vakavan nðk—iseksi. Hðn rypisti otsaansa ja katsoi miettien eteensð, sitten hðn kietoi kðtensð Eugenin kaulaan ja sanoi hitaasti ja selvðsti: "Isðn pikku Mai tahtoo pienen oravan." "Minkðlaisen?" kysyi Eugen yhtð vakavalla ja toimessaan kuin pikku tytt—kin. "Sellaisen kuin Karinin ... sen pitðð istua oksalla ja sillð pitðð olla hyvin suuri hðntð, joka on pystyssð nðin..." Ja Mai kohotti pienið kðsivarsiaan nðyttððkseen, miten suuren oravan hðnnðn piti olla. Eugen hyvðili tytt—stð ja katseli vðhðn aikaa vaijeten hðnen hienoja piirteitððn. "Sinð pikkuinen", ajatteli hðn, ja hðnen omat kasvonsa saivat niin lempeðn ja lðmpimðn ilmeen, "sinð opetat vielð kerran isððsikin tulemaan paremmaksi ... sinð sulatat kaiken kovan ja katkeran minussa..." Ja hðn suuteli vielð kerran lasta, ennenkuin tðmð lapsellisen innokkaasti vððntðytyi irti hðnen sylistððn ja juoksi sisariensa luo, jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kððr—ð, jota Dora, yhtð vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa. Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille kauniin oravan, jolla oli suuri hðntð. Ensin hðn meni Bergenstiernan luo, saadakseen tietðð, mistð Karinin orava oli ostettu, sitten hðn meni heidðn mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltð olivat loppuunmyydyt, lðhti hðn kulkemaan puodista puotiin, katua yl—s, toista alas, hankkiakseen yllðmainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillð ei ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittðnyt, erosi hðn hðnestð ja antoi hðnen yksinððn hakea vaikeasti l—ydettðvðð otusta. Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, my—hððn iltaan saakka. Hðnen tðytyi melkein nauraa itselleen -- mutta kun hðn ajatteli tuota suloista, sðteilevðð lapsen hymyð, ei mikððn ty— tuntunut hðnestð liian suurelta. Vihdoin nðki hðn erððssð ikkunassa juuri sellaisen oravan, josta Mai oli puhunut, oikean pienen tðytetyn elukan, pitkðhðntðisen, joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hðn sisððn, osti leikkikalun ja lðhti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hðn tulisikaan, pikku Mai -- miten kiihkeðsti hðnen pienet kðt—sensð tarttuisivatkaan oravaan ja miten hðnen silmðnsð loistaisivat ... hðn nðki kaiken sen elðvðsti silmðinsð edessð. Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hðn oli kutsunut luokseen suuren joukon k—yhið, joille hðn jakeli lahjoja ja rahaa. Koko aamupðivðn oli keitti— tðynnð vðkeð, ihmisið tuli ja meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kðvivðt ky—kin ovelta tirkistelemðssð. Ja kattilat kiehua porisivat liedellð ja ilma oli niin tðynnð iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua ja huudahduksia, kuin kaunis kesðpðivð on tðynnð kukkien tuoksua ja hy—nteisten surinaa. Mutta seuraus tðstð kaikesta oli, ettð kun Eugen pðivðllisen aikaan tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa valmistamatta, ja pðivðllinen oli tavallista enemmðn my—hðstynyt. "Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden." "Saamme kyllð, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti. Eugen ei enðð virkkanut mitððn, vaan lðhti omaan huoneeseensa laittamaan kððr——n viimeisið lahjojaan. Hðnen oli mahdoton voittaa vastenmielisyyden tunnetta, joka hðnet valtasi, kun hðn nðki kodissaan vallitsevan epðjðrjestyksen. Hðn muisti erinomaisen jðrjestyksen lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo pðivðð ennen koristivat lapset ja palvelijat, ylhðisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo tuntui vielðkin suuremmalta, ja sððnn—lliset, horjumattomat tavat, joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivðt vaivanneet ketððn. Ja tððllð, hðnen kodissaan, mikð huolimattomuus, mikð epðjðrjestys kaikkialla! Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikððn ollut valmista, kun Hjortin joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli mððrðajan. He tulivat, mukanaan monta koria tðynnð joululahjoja. Eugen oli ihmeissððn, kun nðki toisen korin toisensa jðlkeen kannettavan sisððn, ja uskalsi vihdoin epðillen kysyð, eik— tðssð ollut jokin erehdys. Ei toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasvðen -- kolme koria tðynnð joululahjoja, jotka olivat kððrityt sanomalehtipaperiin ja varustetut mikð pitemmðllð, mikð lyhemmðllð vðrssyllð. Joulu teki kaikki Hjortin perheen jðsenet jðlleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitððn, niitð piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla varustetut vðrssyillð. Kaikki olivat sðteilevðn iloisella tuulella; ukko Penn "kehrðsi" tyytyvðisyydestð, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan hellðmielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tðdit leikkivðt ja riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko talossa. Nyt oli joulukuusi valmis ... nyt piti Doran soittaa ... ja nyt tanssimaan ... hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen verran ettð saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret tulivat sisððn ja ottivat osaa lauluun. Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivðt vain alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja saattoivat tuskin hengittðð ihastuksesta, isð istui mukavaan tuoliin, korit lahjoineen tuotiin hðnen viereensð ja nyt ... nyt avattiin ensimðinen kððr—! Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia karttui lattialle yhð enemmðn; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton kððr——n-pano; hðnestð oli vastenmielistð tarttua tahraiseen paperiin, eikð hðn voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille, jotka seurasivat lahjoja; mutta hðn alistui kohtaloonsa ja kðyttðytyi koko ajan moitteettoman kohteliaasti. Varsinkin Lisbetillð oli erinomainen taito keksið joululahjavðrssyjð ja ostaa huokeita joululahjoja. Hðn oli huutokaupasta ostanut muutamia vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hðn nyt lahjoitti Doralle, kaikki varustettuina kurjilla vðrssyillð, esimerkiksi: "Kun panet tðhðn purkkiin neilikkaa, Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!" Lisbetin vðrssyt herðttivðt ilmeisen typeryytensð takia kuulijoissa naurua ja vilkasta kðttentaputusta, jotka niiden tekijð otti vastaan kainosti ja tyytyvðisenð hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen Eugeniin, joka jðykkðnð ja juhlallisella ððnellð luki ne. Nðiden yksinkertaisten lahjojen jðlkeen tulivat Eugenin melkein peloittavan kallisarvoiset lahjat, kððrittyinð hienoon paperiin, jolle Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina suurella punaisella sinetillð ja pitkillð kaunissointuisilla sðkeillð, jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tðmð tðydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hðn ihmetteli vain, mitð sitten tehtðisiin, kun Eugen oli lukenut vðrssynsð, hðn katseli pelokkaasti ympðrilleen ja pani kðtensð ristiin, kuin olisi hðn ollut kirkossa. Samalla hðn varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa kððrepaperia, ja otti sen yl—s ja pisti taskuunsa. ákkið kuului kaikuva riemuhuuto: "Oravani, oi, oravani!" Ja Mai tarttui molemmin kðsin kauniiseen oravaan, jota Eugen leikillisen hitaasti veti esiin kððrepapereista. Sitten hðn painoi sen rintaansa vasten ja suuteli sitð, ja sitten hðn suuteli isððnsð. "Kiitos, kiitos, rakas isð kulta!" Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hðnen jðykðt kasvonsa olivat ikððnkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmðt olivat kyynelistð kosteat. "Mitð ihmettð", ajatteli hðn itsekseen, "amiraali itkee!" "Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin vastaan yhtð suurella riemulla; sitten rupesi "pienið" lapsia nukuttamaan ja heidðn piti mennð maata, mutta Mai, joka oli jo suuri tytt—, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhððllð illalliseen asti. Sitten piti hðnenkin mennð nukkumaan, mutta sitð ennen hðn vielð kerran rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isð kulta, oravasta!" Mennessððn lastenkamariin hðn yhðti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja kun Julia neiti riisui hðnet, oli orava tuolilla hðnen vieressððn. Sðnkyyn pððstyððn hðn tahtoi oravan viereensð, ja siinð se sitten nukkui koko y—n hðnen rinnallaan. Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjðt ja illallinen lipeðkaloineen ja puuroineen ja manteleineen puurossa oli sy—ty ja Hjortin hilpeðn perheen lðhdettyð viimeisten askelien kaiku portaista oli hðvinnyt, huokasi Eugen ja ojenteli itseððn. "Mitð nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystðvðllisesti. "Meillðhðn on ollut niin hauskaa, niin hauskaa." Ja hðnen kasvonsa sðteilivðt lapsellista iloa. "Olen vðhðn vðsynyt", sanoi Eugen kylmðsti hymyillen, "olen avannut vðhintðin pari sataa kððr—ð ja lukenut yhtð monta nerokasta runonpðtkðð. Se kysyy jo voimia." Kun hðn tuli omaan huoneeseensa, pysðhtyi hðn ikkunan ððreen, siirsi syrjððn ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen, tðhtikirkkaaseen talviy—h—n. Niin kyllð, heillð oli ollut "hauskaa", kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut satuloistetta heidðn jouluaattonsa ympðrille, mutta -- miten tyhjðltð hðnestð tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeð kohta tuolla sydðmen syvimmðssð... Hðn alkoi pelðtð itseððn; hðn huomasi, ettð surumielisyys, joka hðnessð oli ollut, aina ensimðisestð katkerasta nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut, alkoi jðlleen kohottaa pððtððn, hðn tunsi niin hyvin kaikki vanhat oireet... Vastapððtð olevan talon ylðpuolella loisti suuri, kirkas tðhti. Hðn seisoi katsellen tðhteð -- hðnestð oli tuossa lempeðssð, sðteilevðssð valossa jotain tuttua ... jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden kyyneleet hðnen silmiinsð... Niin, se muistutti pikku Main silmið, hðnen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiððn. Ja hðnet valtasi ðkkið kummallinen tuskan ja yksinðisyyden tunne, kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tðhden luo, joka loisti kaukana ikuisissa korkeuksissa, jonne hðnen ajatuksensa ei l—ytðnyt tietð... Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisðllð tyynenð ja rauhallisena, nðhden kauniita jouluy—n unia. XIV. Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hðn vðhitellen jðlleen entiselleen, hðnen vðsymyksensð hðvisi, hðnen laulunsa sai entisen raikkautensa, hðnen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tðmðn jðlleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hðn ikððnkuin uutta elðmðnhalua. Hðnen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas ty— oli laimentanut, herðsivðt jðlleen kaksin verroin voimakkaampina. Hðn tahtoi huvitella, hðn tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa ajatuksia, "elðð elðmðð", kuten hðnen sðteilevð, innostunut lapsenkatseensa nðytti sanovan. Tðmð muutos ei herðttðnyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hðn nðki Doran kuumeisen levottomuuden, ikðv—i hðn melkein sitð aikaa, jolloin hðn mieluimmin lepðili puolinukuksissa sohvalla. Mitkð ððrimmðisyydet koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta ... malttia ... sitð ei ole, heidðn tðytyy joko nukkua tai tanssia, itkeð tai nauraa -- tasainen tyyni ty—teliðisyys, sððnn—llinen arkituuli on heille mahdotonta. Hðn koetti, niin paljon kuin voi, hillitð Doran vilkkautta, mutta hðn ymmðrsi hyvin, ettð hðn siten vain jðnnitti jousta kireðmmðlle. Doran koko olemus, hðnen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa, hðnen hðikðisevð hipiðnsð ja sðteilevðt silmðnsð, se oli kuin kevðtpuro, jonka tðytyy pððstð eteenpðin, kuohua yli kivien, tunkeutua maahan -- jos sitð yhdellð taholla kohtaa este, hakee se tietð toisaalla. "Rakas, hyvð Eugen", sanoi hðn erððnð pðivðnð, kietoen kðtensð Eugenin kaulaan ja katsellen hðntð lumoavasti hymyillen, "saammeko pitðð tanssiaiset? Tðytyyhðn meidðn kuitenkin pitðð kutsut seurapiirillemme, ja tanssiminen on niin hauskaa!" "Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran kðsivarret kaulastaan, "minkðtðhden me pitðisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on neljð lasta kasvatettavana?" "Olenko minð todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hðnen eteensð, kðdet levðllð ja pðð hiukan keikailevasti taivutettuna taaksepðin. "Et", vastasi Eugen, vðlittðmðttð vðhððkððn hðnen kiemailustaan, "mutta olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja toistaiseksi mððrðð vielð mies, mitð hðnen perheessððn tapahtuu. áitini ei ollut vanhempi kuin sinðkððn, kun hðn joutui naimisiin, ja hðn..." "Tiedðn, tiedðn", keskeytti Dora nauraen ja kðrsimðtt—mðnð, "mutta hðn onkin tðydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia samaa..." "En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lðhimainkaan. Mutta sinð et kuitenkaan ole enðð aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes jossain mððrin ymmðrtðð elðmðð. Naiset, jotka, kuten sinð, varhain saavat tuntea ðidin onnea -- jota toiset naiset usein koko elðmðnsð ajan ikðv—ivðt -- saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain muuta. My—nnðn kyllð, ettð uhri tðssð tapauksessa on suunnaton, mutta sitð ei voi auttaa. Sen, jolla on neljð lasta ja suuri talous hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitðmistð." Hðn puhui leikillisellð ððnellð ja nipisti Doraa piloillaan poskesta, mutta kaiken tðmðn alta kuuli Dora selvðsti hðnen sanoissaan piilevðn harmin. Hðn ei vastannut mitððn; hðn vetðytyi syrjððn ja ajatteli, ettð Eugen oli itsekðs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeð kantoivat. Sentðhden ettð hðn oli vanha ja elðmððn kyllðstynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko nuoruutensa ajan, pitðisi hðnenkin, Doran, nyt olla vanha ja elðmððn kyllðstynyt. Eugenin olisi pitðnyt saada kokea, hðnenkin, miltð tuntui kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynð lapsiin, synnyttðð lapsia ja imettðð heitð! Ehkðpð hðnkin silloin hiukan vðhemmðn mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista, "elðmðn vakavuudesta" ja "ðidinonnesta". Eugen ei nðyttðnyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hðn ei tosin suostunut tanssiaisten pitðmiseen, sillð hðn inhosi sellaisia huvituksia, mutta asiata enemmðn pohtiessaan hðn tuli siihen johtopððt—kseen, ettð juuri siksi, ettð Dora "onnettomuudekseen" oli joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, hðntð ei tullut pakoittaa kaikessa hyvðksymððn miehensð epðilemðttð jossain mððrin synkkðð elðmðnkatsomusta. Hðn ei siis estðnyt Doraa, hðn salli hðnen huvitella, kðydð teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vielðpð salli hðnen toisinaan "elðhyttðð" heidðn illalliskutsujaan muutamilla satunnaisilla tansseilla. Mutta nðmð uhraukset, jotka perustuivat viisauteen eivðtkð rakkauteen, eivðt tuottaneet hðnelle iloa; hðnen mielensð oli raskas ja hðnen esiintymistapansa kylmð ja jðykkð; ainoastaan silloin, kun hðn oli yhdessð pikku tytt—jensð kanssa, tuli nðkyviin se, mikð hðnessð oli hellðð ja lempeðð. Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hðnen vilkasta mieltððn kiinnittivðt useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmðt, kaikenlaiset yleiset, vielðpð valtiollisetkin kysymykset. Hðnestð oli hauskaa keskustella, esittðð itsenðisið, mielikuvitusrikkaita mielipiteitððn ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka huvittivat hðntð, kun hðn oli hyvðllð tuulella -- hðn sanoi Doran mielijohtumia naisellisen terðvðjðrkisyyden neronleimauksiksi -- mutta jotka hðn lopetti lyhyeen terðvillð vastauksillaan, ollessaan kðrsimðt—n ja ðrtyisð. Uudenvuoden jðlestð hðmmðstytti Dora kerran Eugenia kertomalla, ettð Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja ettð hðn ja hðnen kihlattunsa menisivðt naimisiin jo seuraavana syksynð. "Mutta sehðn on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten he voivat tulla toimeen hðnen palkallaan?" "Kyllð he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta vastauksesta, "ei kaikkien mielestð elðmðn onni riipu siitð, ovatko sokeri- ja suola-astiat aina tðynnð..." Hðn olisi tahtonut purra poikki kielensð, kun nðki, minkð vaikutuksen nðmð sanat tekivðt Eugeniin. "Jos sinð tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin ilmoittaa, ettð oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle", vastasi hðn jððkylmðsti. Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi -- miksi piti hðnen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikð paha voima pakoitti hðnen sanomaan niitð -- ja mistð tuli se paha voima, Eugenistako vaiko hðnestð itsestððn? "Eugen, anna anteeksi!" pyysi hðn hetkistð my—hemmin, kun he nousivat p—ydðstð, "anna anteeksi nuo epðystðvðlliset sanat, jotka ðsken sanoin ... tiedðtkin, ettð kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei ensinkððn tarkoita..." "Pðinvastoin", vastasi Eugen, ja hðnen kasvoillaan oli sama kylmð, halveksiva ilme kuin ðskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo suoraan, mitð ajattelee." "Et siis tahdo antaa anteeksi?" "Rakas Dora, minulla ei ole mitððn anteeksi annettavaa. Minkð sille voi, ettð sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikðvð, enempðð kuin sillekððn, ettð minusta sinun maailmankatsomuksesi on pintapuolinen ja itsekðs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivðt sovi yhteen." Hðn naurahti kylmðsti, silitti ohimennen hðnen poskeaan ja meni omaan huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti kðden poskelleen; hðnestð tuntui, kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyvðily, vaan epðystðvðllinen, kylmð henkðisy, jonka hðn tahtoi pyyhkið pois. Suuret kyyneleet tippuivat hðnen silmistððn -- miksi oli Eugen niin muuttunut ... oliko hðn, Dora, todellakin ansainnut sen? Tðydelliseksi, kuten Eugenin ðiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen oli hðn alunpitðen sanonut. Mutta koettihan hðn kuitenkin tulla paremmaksi, mikðli voi. Eugen sanoi, ettð pðivðllinen ei koskaan ollut valmiina ajoissa; se ei ollut totta ... usein, ainakin jokseenkin usein se oli valmiina. Eikð se ollut totta, ettð hðn muka oli pintapuolinen ja itsekðs. Ehkðpð hðn otti elðmðn syvemmin ja vakavamminkin kuin Eugen ... hðn ei vaan ollut neljðnkymmenen vuotias, eikð elðmððn kyllðstynyt ... eikð... Hðn nyyhkytti, kuin olisi sydðn ollut pakahtumaisillaan, ja piti itseððn tðllð hetkellð marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta vðhðn ajan perðstð hðn jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtð iloisena kuin ennenkin. Ja parin pðivðn perðstð oli hðnen elðmðnhalunsa ja rohkeutensa kohonnut siinð mððrin, ettð hðn uskalsi kysyð Eugenilta, eik— tðmð tahtoisi antaa Lisbetille vðhðn apua my—tðjðisten hankkimiseksi. "Sinðhðn olet ðskettðin perinyt niin paljon", sanoi hðn luontevasti. "Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa tðyttðisin mielellðni toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tðllð kannalla ollessa on Lisbetin naimisiinmeno mielestðni hulluutta..." "Hulluutta? Miten niin? "Tiedðt sen sanomattakin. Onhan selvðð, ettð kun Lisbet, joka on niin huolimaton ja epðkðytðnn—llinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitð pelkkðð kurjuutta. "Sinð et tunne Lisbetið ... et tiedð, mitð hðn saa aikaan, kun hðn rakastaa..." Eugen nauroi. "Kyllð minð tunnen hðnet -- tiedðn, minkðlainen hðn on -- minkðlaisia te kaikki olette... Voihan hðn odottaa -- onhan muitakin, jotka ovat saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hðnen 'Ernstillðnsð' on vðhintðin 3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua my—tðjðisavuksi; sitð ennen en anna mitððn, sillð se sotisi periaatteitani vastaan." "Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun periaatteisiisi kuuluu, ettð pitðð meluta ja juonitella tyhjðstð, mutta silloin kun on kysymyksessð kahden ihmisen onni..." Jðlleen olisi hðn tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen, joka ei pysynyt aisoissa. Minkðtðhden hðn aina kiivastui niin kovin? Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hðn, mutta hðn pysyi tyynenð, jððtðvðn kylmðnð ja tyynenð, ja senvuoksi hðn oli aina voiton puolella. Niin hðn oli nytkin. Hðn ei sanonut mitððn, loi ainoastaan halveksivan katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lðhti pois. Mutta sisðssððn hðn hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit taas purkautuivat ulos pieninð, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten hðn oli taas yhtð iloinen kuin ennenkin. Hðn ei ymmðrtðnyt, mitð pitkðvihaisuus olikaan; hðn uskoi, ettð kun hðn oli itkenyt ja sanonut: "anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmðn tai vðhemmðn ystðvðllisesti "kyllð", -- kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli taas ennallaan. Eugenin sukulaisilta eivðt hðnen perheessððn vallitsevat erimielisyydet kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinð oli Eugen puhunut niistð ðidilleen, ja vaikka tðmð oli luvannut olla puhumatta niistð muille, ei hðn ollut voinut pitðð tðtð lupausta muuta kuin nðennðisesti; kun tuli puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hðn surullisen nðk—inen ja vastaili vðltellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat liikkeellð. Doran yhðti lisððntyvð huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva Blumia. Hðn varoitti miniðtðnsð, kertoi, mitð pahaa johtuu siitð, ettð vaimot laiminly—vðt kotinsa, esitti itsensð esimerkiksi j.n.e. "Mutta minð en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi ihmetellen siniset silmðnsð, "voin vakuuttaa, ettð se on erehdys -- minusta ei mikððn ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona." Rouva Blum huokasi. "Entðs minkðlainen on Julia neiti, tuo nuori tytt—, jonka huostaan uskot lapsesi?" "Oi, hðn on aivan erinomainen." Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli; hðn oli ollut heillð jo kolme vuotta, hðn rakasti lapsia kuin omiaan -- Dora ei tiennyt luotettavampaa henkil—ð, jonka huostaan olisi uskonut lapset, kun hðnen joskus tðytyi jðttðð heidðt. Rouva Blum huokasi jðlleen, mutta ei virkkanut enðð mitððn. "En ymmðrrð, mistð ðitisi on saanut pððhðnsð ettð minð en hoida lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hðn piti eilen minulle oikein parannussaarnan sen johdosta. Minð, joka olen niin rakastunut pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo..." Eugen kohautti olkapðitððn ja hymyili vðkinðisesti. "Ehkð", vastasi hðn lyhyesti, eikð enðð puuttunut asiaan. Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tyt—illeen; hðnen suurin ilonsa oli leikkið heidðn kanssaan, tutkia heidðn luonteitaan ja seurata heidðn kehitystððn. Pðivðllisen jðlkeen, jota lapset, "pikkuista" lukuunottamatta, nykyððn s—ivðt yhdessð vanhempiensa kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut paljon ty—tð tai jollei hðn ollut kovin vðsynyt, leikki hðn hetkisen heidðn kanssaan. Lapset tiesivðt, ettð he silloin saivat tehdð isðlle mitð tahtoivat; he vetivðt hðnet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja panivat hðnet esittðmððn saarta, jonka pððlle he kiipeilivðt; joka heistð silloin vierðhti alas matolle, se putosi mereen, ja hðnet piti hðtðhuutojen kaikuessa vetðð yl—s saarelle. Ja Eugenilla oli yhtð hauskaa kuin lapsillakin, hðn oli sekð saari ettð pelastaja ettð kuvitusmestari yhtaikaa. "Rasitat itseðsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hðn huohottaen koetti pysyð tasapainossa, jotteivðt huutavat ja nauravat lapset putoaisi mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa..." "Ei -- ei, anna heidðn olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidðn ilonsa on kuitenkin ainoata, mikð on todellista elðmðssð..." Mutta kun leikki oli loppunut, piti isðn saada palkkansa; silloin piti pikku Main istua isðn sylissð ja laulaa. Mai oli perinyt ðitinsð kauniin ððnen ja mieltymyksen lauluun. Eugen sanoi, ettð hðn ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hðnen ensimðinen ððnnðhdyksensð oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja ennenkuin hðn oppi puhumaan selvðsti, hðn jo seisoi pianon ððressð, paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitð sðvelið. Nyt hðn osasi jo melkein kaikki laulut, joita ðiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja lauloi mukana. Siinð hðn nyt istui isðn sylissð ja lauloi, katsoen isðð silmiin, otsa hieman rypyssð ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen ilme, toisen laulun toisensa perðstð, kunnes vihdoin arveli isðn saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enðð tðllð kertaa, isð kulta", sanoi hðn silloin viisastelevasti, py—rðhti pois Eugenin sylistð, suuteli hðntð ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkið. Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikððnkuin heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistð, joihin hðn niin kauan oli katsellut. "Mitð tullee tuosta pikku tyt—stð?" ajatteli hðn, "saammekohan pitðð hðnet, vai ... vai..." Hðn ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki herððmððn hðnessð, hðn sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa kaikkea niin synkðsti -- miksi uskoa, ettð kaikki, mikð on hyvðð ja kaunista, otetaan meiltð pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitð pðinvastoin liiankin hyvin..." Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tytt—set olivat hðnen luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, ettð hðn joutui puheisiin lastensa hoitajattaren kanssa. Vðhitellen, huomaamattaan tuli hðnelle tavaksi puhella ja laskea leikkið Julia neidin kanssa. Tuo nuori tytt— oli hyvin puhelias, hðnellð oli nopea kðsityskyky, ja samoin kuin Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkið mielipiteitð. Hðn ei ollut kaunis, hðnen kasvojensa vðri oli kalpea, melkein harmaa, tukka oli vaalean ruskea ja silmðt tavallisesti puoliummessa -- tðmð viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillð kun hðn avasi silmðnsð selkosen selðlleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen mukaan, tekivðt ne suuremmoisen vaikutuksen. Hðnen matalassa, sointuvassa ððnessððn oli my—skin jotain lumoavaa, samoinkuin hðnen liikkeissððn ja liukuvassa kðynnissððn. Kun hðn puki lasten pððlle, kun hðn siivosi huonetta tai ompeli, nðytti siltð kuin olisi hðn hyvðillyt liikkeillððn kaikkia esineitð, niin miellyttðvið ne olivat. Eugen ihmetteli usein, minkðlainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia hðn hoiti hellðsti ja huolellisesti, sen hðn tiesi, mutta jotain salaperðistð oli hðnessð, josta Eugen ei pitðnyt, mutta joka kuitenkin kiinnitti hðnen mieltððn. Ja niin tuli hðnelle tavaksi, vastoin hðnen luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitð elðmðn kysymyksistð. Julia neidin oli tapana sanoa, ettð hðn rakasti lapsia, ja sitð sanoessaan hðn aina puristi jotain pikku tyt—istð rintaansa vasten; hðn ei voinut ymmðrtðð ðitejð, jotka saattoivat hetkiseksikððn erota pienokaisistaan -- ja sanaa "hetkeksikððn" hðn painosti aivan samalla intohimoisen hyvðilevðllð tavalla, kuin hðn puristi pikku tytt—jð rintaansa vasten. Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitððn. Kun Julia neiti oli useamman kerran lausunut nðitð mietelmið ðidinonnesta, vastasi hðn vakavasti, ettð hðn piti itseððn onnellisena, kun oli saanut niin hellðn hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi ðkkið katseensa alas; kun hðn jðlleen kohotti silmðnsð, oli ilme niissð arka ja pyytðvð, kuin olisi hðn rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enðð mitððn. Hðn leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi yl—s, mennðkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, ettð Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin pehmeitð, sulavia liikkeitð. Kun Julia neiti my—hemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hðn itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hðn kauan valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hðn rakasti todellakin noita pikku tytt—jð, rakasti sanomattomasti heitð kaikkia -- mutta enin kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kðdet ja kauniit kasvot, joita hðn ei vðsynyt suutelemasta -- hðn ei voinut ajatella suurempaa onnea, kuin olla heidðn ðitinsð. Silla jos hðn olisi sitð -- jos he sanoisivat hðntð "ðidiksi" ... niin silloin, silloin... Tuskallinen kaiho vðrðhytteli nuoren tyt—n hentoa vartaloa. Hðn ojensi yl—s kðsivartensa ja pani kðtensð ristiin, ja suuret kyyneleet vierivðt pitkin hðnen poskiaan... Erððnð pðivðnð pðivðllisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin ty—stð, sai hðn telefoonitse sanan, ettð Doran isð oli ðkkið sairastunut; vielð mainittiin, ettð Dora ei tahtonut jðttðð hðntð, ennenkuin oli saanut kuulla, mitð lððkðri, jota oli lðhetetty hakemaan, sanoisi. Eugenin tðytyi siis sy—dð pðivðllistð yksin Julia neidin ja lasten kanssa. Hðn oli tðnððn synkimmðllð tuulellaan, mutta lasten naurun ja Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hðn vðhitellen. Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hðn kuunteli -- jota hðn ei juuri usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta nuoren tyt—n matalassa ððnessð ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain suorastaan hypnotisoivaa. Hðn kðytti puheessaan huvittavia kððnteitð ja vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillð, ilmehikkðillð liikkeillððn. Hðn kertoi pienið tapahtumia kodista -- lapsista ja heidðn luonteistaan ja tavoistaan -- ja ikððnkuin sattumalta mainitsi hðn silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vðhðn tðmð ymmðrsi lasten sielunelðmðð. Heti sen jðlkeen alkoi hðn pðivitellð, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia -- oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta! -- se oli toista kuin hðn, tytt— parka, joka ei osannut muuta kuin rakastaa ja hoitaa pienið lapsia! Ja hðn katseli veitikkamaisesti ympðrilleen suurin viattomin lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua. Sitten hðn jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikððnkuin huomaamattaan, ettð naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin Doralla, tietysti tðytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten vakavammalla ððnellð, ikððnkuin hðn nyt vasta olisi tullut pððasiaan: "Miten erilainen ihmisten kohtalo sentððn on! Miten paljon olenkaan surrut sitð, ettð minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa lukuni ... luulin, ettð kaikki kðvisi toisin ... olihan isðllðni sellainen asema, ettð minðkin saatoin uneksia voivani antautua omille harrastuksilleni ... ja sitten minun tðytyikin lðhteð itse ansaitsemaan leipððni..." "Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen. "On kyllðkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillð se tyydyttðð minua, ja sehðn on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta ðsken puhuin, on toista. Luuleeko toimituspððllikk—, ettð nainen voi olla todellinen ðiti, olematta ensin eheð persoonallisuus?" Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisi hðn, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikðnsð pitðnyt kasvatusopillisia esitelmið. "'Eheðksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla kahvikekkereissð ja yhdistyksissð", sanoi hðn. "Sitð en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan puhunut kahvikekkereistð ja yhdistyksistð, joita inhoan. Tarkoitin, ettð naisella tðytyy olla paljon elðmðnymmðrrystð ja paljon harrastuksia, s.o. paljon sivistystð, jotta hðn voisi olla hyvð ðiti, joka osaa oikein ohjata lapsiaan." Eugen ei vastannut, hðn istui ððnett—mðnð, katsellen nuorta tytt—ð, ja ajatteli: "Kenen vasikalla hðn nyt kyntðð? Lienevðtk— ne Doran lausumia mielipiteitð? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hðn muillekin, ettð hðn nyt sivistðð itseððn lastensa tðhden? Vai ovatko ne hðnen omia ajatuksiaan?" "Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveðmmin, "en nyt puhu itsestðni ... lapsenhoitajalta ei vaadita yhtð suurta sivistystð kuin ðidiltð. Ja minð tulen aina hoitamaan lapsia ... toisten lapsia ... elðmððn toisille..." "Mistð sen tiedðtte?" "Tiedðn sen ... sillð en tule koskaan menemððn naimisiin." "Ihanko todella? Mutta eihðn se asia vielð ole pððtetty -- neitihðn on vasta niin nuori -- 24 vuotta, eik— niin?" "Ei toki, olen jo kohta 30 ikðinen. Mutta ei se ole siksi", ja hðnen kasvonsa saivat mietiskelevðn ilmeen, "se johtuu muista syistð... Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minð olen yksi niistð." Hðn karkoitti synkðn ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikððnkuin olisi sanonut jotain hyvin hauskaa. "Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, ettð Jumala on meidðn isðmme ja me olemme hðnen lapsiaan, niin tðytyy teidðn my—skin uskoa, ettð hðn rakastaa meitð kaikkia yhtð paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja." "Ei kyllðkððn ... se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan, ettð Jumala mððrðð muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedð, miksi hðn niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvðt mððrðttyjen merkkien alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja vastoinkðymisten, eikð kukaan pððse vapaaksi merkistððn. Mutta kaikki eivðt nðe sitð -- jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka ovat syntyneet onnettomuuden merkeissð. Mutta minð olen nðhnyt sen ... minð nðin sen jo lapsena." "Mutta, neiti, mistð saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen, jota nuoren tyt—n puhe samalla sekð viehðtti ettð oudoksutti. "Oh, minulla on ollut aikaa miettið... Kaiken tarmoni, jonka olisin kðyttðnyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt kðyttðnyt omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviðð minulle paljon -- silloin nðen niin paljon..." "Nðettek— nðkyjð?" "Kyllð, tavallaan ... sisðllisið nðkyjð... Minð nðen, ettð kaikki on edeltðpðin mððrðttyð, jðrjestettyð tavalla, jota ei voi muuttaa... Olen esim. nðhnyt" -- ja hðn alensi ððnensð ja antoi silmðluomiensa verhota katseensa -- "ettð kaikkialla elðmðssð vallitsee kolmiluku ... ettð mitððn ei tapahdu yksinððn ... vaan ettð kaikki -- suru, ilo, ystðvðt, rakkaus -- tulee luoksemme kolmiluvun merkeissð... Kolme kertaa kohtaa meitð se, mikð on -- tahi olisi voinut olla -- elðmðmme onni ... kolme kertaa tavoitamme sitð, mikð kaksi kertaa on paennut meitð... Kolme kertaa kohtaa suru ... ja kolme kertaa pettðð elðmð ... aina kolme kertaa... Uskon sen johtuvan siitð, ettð kolmiluku on pyhð -- isð, poika, pyhð henki -- sieltð on perðisin se voima, joka kohtaloita ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen." "Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan liian paljon yksinðnne kotona. Ei ole terveellistð teidðn ikðisellenne nuorelle tyt—lle, enempðð kuin muillekaan, aina istua kotona ja mietiskellð. Eik— teillð ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani teatteriin?" "Ei, kiitos, minð olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia lyhyesti. "Mutta eik— teillð ole ystðvið, joiden luona kðvisitte? Nuorilla tyt—illð on tavallisesti paljon 'parhaita ystðvið'." Julia pudisti pððtððn. "Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle tunteitani." "Sanoitte ðsken, ettð kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillð on siis kolme ystðvðð?" "Minulla on _ollut_ kolme ystðvðð, mutta se aika on jo ohi; he pettivðt minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivðt olleet sitð, mitð luulin heidðn olevan. Nyt tulee elðmðssðni jotain uutta ... en tiedð, mitð..." Hðn katsahti ðkkið yl—s, niinkuin hðnen oli tapana tehdð, ja kiinnitti hetkiseksi katseensa Eugeniin -- vðrisevðn, odottavan katseen. Sitten hðn jðlleen loi silmðnsð alas, kðtkien ajatuksensa raskaitten silmðluomiensa taakse. Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jðlkeen hðn vielð kerran toisti, ettð Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti ainoastaan vðkinðisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi keskustelu, ja Eugen nousi p—ydðstð ja meni omaan huoneeseensa. Mutta siellð hðn yhð vielð ajatteli Juliaa. Miten omituinen tytt— hðn sentððn oli, sekð miellyttðvð ettð epðmiellyttðvð! Hðn ei voinut ajatella lapsenhoitajaa, joka olisi tðydellisemmin antautunut tehtðvððnsð -- mutta oliko hðn kuitenkaan sopiva seuralainen hðnen pikku tyt—illeen? Hðn tunsi vastenmielisyyttð ajatellessaan hðnen kummallisia mielipiteitððn ja hðnen merkillisið silmiððn. Hðnessð oli jotain, joka ei ollut luonnollista, ei ollut totta -- tuntui, kuin olisi hðn ollut aivan toinen kuin miltð hðn nðytti. Mutta minkðlainen hðn oli? Erððnð iltapðivðnð, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hðn ovelleen heikosti koputettavan. Hðn huusi jokseenkin tylysti: "sisððn", ja kun ovi avautui, nðkyi kynnyksellð Julia neiti kalpein kasvoin ja silmðt, kuten tavallisesti, puoliummessa. "Anteeksi", sanoi hðn n—yrðsti ja pelokkaasti, "anteeksi, ettð hðiritsen toimituspððllikk—ð. Mutta tðnð aamuna sain kirjeen ðidiltðni -- hðn on sairas ja tarvitsee apua ... aioin lðhettðð hðnelle vðhðn rahaa, mutta unohdin pyytðð rouva Blumilta, ennenkuin hðn lðhti ulos ... ehkð herra toimituspððllikk— tahtoisi antaa minulle?" "Tietysti, hyvin mielellðni", vastasi Eugen. "On ikðvðð, ettð neidin ðiti on sairas; toivottavasti hðn pian paranee. Miten paljon tahdotte?" Ja hðn avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti nðytti hðmmðstyneeltð, ikððnkuin ei olisi tiennyt, mitð vastata. "Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hðn, huulilla omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, ettð en tullut pyytðneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hðn lðhti ulos ... mutta hðn tulee aina perjantaisin niin my—hððn kotiin, ja minð tahtoisin lðhettðð kirjeen niin pian kuin mahdollista... Norrlannin posti lðhtee jo aikaisin aamulla." Hðn puhui hajamielisesti ja nðytti, kuin olisi hðn puhuessaankin vain miettinyt, miten paljon hðnellð oli jðlellð palkastaan. Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hðn oli juuri aikeissa kysyð jotain, mutta vaikeni, rypistðen otsaansa. "Miten paljon tahdotte?" sanoi hðn lyhyesti, toistaen ðskeisen kysymyksensð. "Voinko saada 50 kruunua?" Eugen antoi hðnelle 50 kruunun setelin, ny—kðhytti hiukan pððtððn ja katsoi ðkkið toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla, lempeðllð ððnellððn ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle. Mutta juuri kun hðn tarttui ovenripaan, kððntyi Eugen ðkkið hðneen pðin. "Kuulkaahan, neiti", sanoi hðn tuimasti, "mitð oikeastaan tarkoititte kun sanoitte ettð vaimoni tulee my—hððn kotia perjantai-iltaisin?" Hðn oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemðttð tðtð kysymystð, ettð olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten otsaansa. Mutta hðnen suuttumuksensa ei auttanut enðð mitððn, kysymys oli tehty. Julia neiti tuijotti hðneen ihmetellen. Hðnen silmðnsð olivat suuret ja viattomat kuin ðskenherðnneen lapsen. "Mitð?" kysyi hðn, tirkistellen ihmeissððn, "sanoinko, ettð rouva Blum ... kenties ... en todellakaan muista enðð ... ajattelin niin yksinomaan sairasta ðitiparkaani." Ja hðn huokasi ja katsoi uneksien eteensð. "Ehkð, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtð t—ykeðsti kuin ðskenkin, tuntien samalla, ettð se, mitð hðn puhui, oli alentavaa hðnelle itselleen. "Siinð tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, ettð herrasvðki oli sopinut keskenððn, ettð kun toimituspððllikk— oli poissa, oli my—skin rouva Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en vðlitð pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa ðitiparalleni." Hðn taivutti pððtððn ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hðn siten tahtonut sanoa, ettð ne olivat kysymyksið, joihin hðn halusi pððstð vastaamasta. Eugen istui vielð kauan kirjoitusp—ytðnsð ððressð ajatellen ja mietiskellen. Synkðt, epðluuloiset ajatukset olivat herðnneet hðnessð. Hðn ajatteli Doraa; hðn muisti hðnen lumoavan hymynsð, kukoistavat kasvonsa ja tðytelðisen vartalonsa. Hðn vertasi hðntð tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka ðsken oli poistunut hðnen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta -- hðn tunsi kaameaa, jðytðvðð, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hðn turhaan taisteli. Sinð iltana ei Julia neiti itkenyt itseðnsð nukuksiin, niinkuin tavallisesti, vaan valvoi puoleen y—h—n, ajatteli, ja nðki pimeðssð kummia nðkyjð. Kuka tiesi, mitð vielð saattoi tapahtua? Elðmð oli niin ihmeellistð. Hðn uskoi todella, ettð Eugen ja Dora eivðt enðð rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hðn... Ja kun rakkaus kerran on sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet ... silloin ei ole enðð solmuja aukaistavana ... silloin kaikki raukeaa itsestððn... Ja hðn nðkee kokonaisen sarjan nðkyjð ... tapahtumat liittyvðt toisiinsa ... toiminta jðnnittyy ... draama kasvaa ... kehittyy ... siihen silmðnrðpðykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu -- ja hðnen hetkensð on tullut... Ja hðn vðrisee onnesta ja rakkaudesta ja kðtkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillððn hðiritsisi hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tytt—jen tasainen, tyyni hengitys. -- Kun Julia neiti seuraavana pðivðnð napitti Doran pukua, sanoi hðn ðkkið hilpeðsti ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa: "Voitteko ajatella, rouva Blum, ettð kun eilen illalla tulin kotiin Hjortin herrasvðen luota, tapasin erððn naisen herran seurassa, joka oli aivan kuin toimituspððllikk—. Tietysti se ei ollut hðn... Ensiksikin oli hðn siiloin kotona..." "Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, ettð sanoi jotain hyvin tyhmðð ja lapsellista. Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmðnsð. "Vai niin ... jaha ... hðnhðn on tavallisesti aina kotona ... ainakin oli hðn kotona, kun minð lðhdin... No niin, sehðn on samantekevð, se ei tietysti ollutkaan hðn ... mutta on ihmeellistð, miten yhdennðk—isið ihmiset saattavat olla." Hðn naurahti ja nðytti hyvin kummastuneelta -- oli kuin olisi hðn miettinyt luomisen ihmeitð. Mutta Dora tunsi itsensð hiukan levottomaksi; hðntð eivðt tuollaiset "ihmeet" ensinkððn huvittaneet. Hðn muisti, ettð Eugenilla oli tuona iltapðivðnð ollut hyvin kiire lðhteð ulos... Ei, mutta tðmðhðn oli lapsellista... Eugen, joka oli itse tðydellisyys ... miten saattoi tuntea epðilyksen hiventðkððn hðntð kohtaan, joka niin tarkasti tðytti velvollisuutensa?... Mutta hðnen sydðmeensð jði jotain pistðvðð. Tuontuostakin tuli hðnen mieleensð ajatus: "voiko se olla mahdollista?" -- jonka hðn taas ty—nsi luotaan: "miten voin olla niin tyhmð, niin lapsellinen... Eugen -- tuo erinomainen, tðydellinen Eugen..." Muutaman pðivðn perðstð oli Doran syntymðpðivð. Aikaisin aamulla, kun Dora vielð nukkui, hiipi Eugen hiljaa hðnen huoneeseensa ja pani kimpun ruusuja hðnen p—ydðlleen -- tapa, jota hðn oli noudattanut siitð asti, kun Dora ja hðn menivðt naimisiin. Sitten hðn hiipi pois yhtð hiljaa kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyvðisesti. Samassa silmðnrðpðyksessð avautui toisen, vastapððtð olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi nopeasti ja ððnett—mðsti p—ydðn luo, otti ruusut ja kiiruhti pois, sulkien oven jðlessððn. Kun Dora hetkisen perðstð tuli p—ydðn luo, kaipasi hðn heti kukkia, jotka hðn aina oli saanut syntymðpðivðnððn, ja katkerat kyyneleet kohosivat hðnen silmiinsð. Oliko se mahdollista -- oi, oliko se mahdollista?... Eik— hðn rakastanut hðntð enðð ... oliko kaikki loppunut, hukassa?... Oliko runollisuus heidðn rakkaudestaan hðvinnyt -- sitðk— Eugen tahtoi sanoa hðnelle tðllð julmalla tavalla?... Aamiaista sy—dessð hðn oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli hðntð ja odotti, ettð hðn kiittðisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora ei virkkanut mitððn loukkaantui hðn ja vetðytyi kylmðsti kuoreensa. Niin pitkðlle oli siis tultu, Dora ei vðlittðnyt edes kiittðð hðnen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hðnen vðlinpitðmðtt—myytensð, hðnen epðkohteliaisuutensa, ettð hðn ei viitsinyt edes puhua siitð. "Hðn on mahdoton -- parantumaton", ajatteli hðn, ja siihen se jði. My—hemmin aamupðivðllð tuli enemmðn kukkia, ja kun Dora pðivðllisen aikaan tuli kotiin, oli koko salin p—ytð tðynnð kukkavihkoja, niiden joukossa my—skin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenð ja vðlinpitðmðtt—mðnð niitð seuranneet kortit; hðn ei voinut tuntea enðð mitððn iloa, hðn ajatteli vain Eugenin vðlinpitðmðtt—myyttð. Kuitenkaan ei hðn voinut puhua hðnelle siitð; hðn saattoi ilveillð hðnen kanssaan, vastata nenðkkððsti ja uhittelevasti, mutta tunkea hðnen jðykkyytensð ja kylmyytensð lðpi, tyynesti moittien kysyð, mitð tðmð merkitsi -- sitð hðn ei voinut. Hðn ei ymmðrtðnyt Eugenia... Eugen oli niin omituinen ... ehkðpð hðn vaati, ettð hðn, Dora, pitðisi tðtð loukkausta oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kðrsisi sen, ottaen sen opikseen. Mutta Julia neidin y—lliset unet ja nðyt tulevat yhð rohkeammiksi ja ihanammiksi. Toisinaan hðn uneksii, ettð kaikki lapset seisovat hðnen ympðrillððn ja sanovat hðntð ðidiksi. Hðn vetðð heidðt luokseen, hyvðilee heitð, ja suutelee heitð itkien, intohimoisesti. Selvemmin hðn nðkee Main kasvot; hðn on unessa vielð enemmðn isðnsð nðk—inen kuin todellisuudessa, ja pieni kðsi, joka lepðð hðnen kðdessððn ja jota hðn lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin... Ja kun Julia neiti herðð, vðrisee koko hðnen ruumiinsa selittðmðtt—mðn tunteen vallassa -- tunteen, joka on niin hirvittðvð, niin kiihkeðn ikðv—ivð, ettð hðn itkien rukoilee -- ei elðmðð eikð rakkautta, vaan kuolemaa... Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hðn epðilemðttð tuntenut sitð Julia neitið kohtaan -- ei Eugenin, vaan lasten tðhden. Sillð Julia neiti oli vðhitellen voittanut kokonaan heidðn sydðmensð kertomalla heille viehðttðvið satuja, olemalla aina heidðn kðytettðvinððn, omistamalla heille kaiken aikansa. Hðn ei tosin osannut laulaa niinkuin ðiti, mutta hðn kertoi satuja paremmin kuin kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittðvið satuja, jotka lumosivat pienokaiset. Julia neiti oli onnellinen, hðn iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta voitosta. Ainoa, mikð hðiritsi hðnen iloansa, oli, ettð Mai -- juuri Mai, jonka hðn ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen -- ei koskaan oikein suostunut hðneen. Mai kuunteli hðnen satujaan silmðt suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hðn oli aina iloinen ja ystðvðllinen Julia neitið kohtaan, mutta hðn oli isðnsð kaltainen siinðkin, ettð hðn oli itseensð sulkeutunut, huolimatta lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi hðnen kðyt—ksessððn Julia neitið kohtaan. Julia neiti, joka kaikkialla nðki ihmeitð ja salaperðisið merkkejð, ihmetteli usein, mistð johtui tuo luoksepððsemðtt—myys Main luonteessa. Oliko hðnellð kyky, joka muutamilla ihmisillð on syntymðstððn, "nðhdð" ja ymmðrtðð ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin lapsista, mutta pelkðsi hðntð samalla -- hðn pelkðsi omia ajatuksiaan, kun pikku tyt—n suuret, kirkkaat silmðt tutkien katsoivat hðneen. Erððnð pðivðnð huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hðnet ennustajanaisen tavoin nðkemððn hðmðrið tulevaisuudenkuvia. Hðn huomasi, ettð Main nimessð oli kolme kirjainta, ettð hðn oli syntynyt kesðkuun kolmantena pðivðnð, ja ettð hðn oli kuuden, siis kaksi kertaa kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hðnen kohtalonsa. Siksi tunsi Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, ettð Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin, johon hðn oli vetðnyt muut lapset... Mai oli tðnð talvena alkanut kðydð koulua, ei vielð "oikeata" koulua, vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hðn ensi kerran lðhti sinne ðidin itsensð saattamana. Hðn oli saanut lahjaksi lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hðn oli hyvin arvokkaan ja vakavan nðk—inen, kun hðn laukku kainalossa sanoi hyvðsti "pikkusiskoille" ja ðidin kanssa lðhti kouluun. Hðn oli hyvin onnellinen ja ylpeð, kun ðiti itse saattoi hðntð, eikð Julia neiti. Oli ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isð lðhti; isð oli ottanut Main syliinsð ja suudellut hðntð vielð sydðmellisemmin kuin tavallisesti ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientð yritystðsi, lapseni." Ja Maita olivat nðmð sanat suuresti liikuttaneet; hðn ymmðrsi, ettð koulunkðynnin alottaminen oli hyvin tðrkeð ja vakava asia, ja ettð hðn tðnððn oli paljon merkillisempi henkil— kuin eilen. Muuten oli kaikessa, mitð isð sanoi, jotain erikoista -- se erosi kaikesta, mitð muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipðivistð. Kun Mai my—hemmin pðivðllð palasi koulusta, oli hðn niin innostunut ja iloinen ja tðynnð uutisia, kuin pieni tytt— konsanaan voi olla, oltuaan ensi kertaa poissa kotoaan. Hðnen poskensa hehkuivat ja silmðt paloivat halusta saada kertoa ðidille kaikki kokemuksensa. "áiti, ðiti!" huusi hðn ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen kðsiinsð Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hðn oli aina aamupðivisin joko kylðssð, k—yhien luona tahi ostoksilla, ja vaikka hðn tðnððn oli pððttðnyt joko itse hakea Main koulusta tai ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hðn ollut voinut pitðð pððt—stððn. Pettymyksen tunne kouristi pikku tyt—n sydðntð ja hðnen kasvoilleen tuli jðykkð, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hðnen luokseen, ja syleili hðntð ja iloisesti ja ystðvðllisesti kyseli hðneltð, minkðlaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hðnen kysymyksiinsð niin lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epðkohtelias -- aivan kuin isðnsð. Julia neitið vðrisytti; pikku tyt—stð huokui hðntð vastaan jððtðvð kylmyys. Samassa hðn tuli ajatelleeksi, ettð tðnððn oli yhdeksðs pðivð -- siis kolme kertaa kolmiluku -- ja ðkkið hðnestð alkoi tuntua, ettð tuo hento tytt—nen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli itse kohtalo, jota ei kukaan voinut vðlttðð. XV. Sen illan jðlkeen, jolloin Julia neiti kðvi pyytðmðssð Eugenilta rahaa, oli Eugen kauan mitð raskaimmalla ja synkeimmðllð mielellð. Hðn koetti karkoittaa pois epðilyksið, jotka sinð hetkenð herðsivðt, mutta turhaan. Ne kasvoivat pðinvastoin yhð; ja epðystðvðllisyys, jota Dora nimipðivðnððn osoitti hðnelle, lisðsi niitð siihen mððrððn, ettð ne muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat hðntð. Hðn urkki, hðn vertaili, hðn palautti mieleensð tapahtumia, joita ei ennen ollut ajatellutkaan -- ja lopulta hðnestð alkoi tuntua, ettð mikð hyvðnsð, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin kurjat epðilykset, joita hðn hautoi pðivin ja —in ja jotka halvensivat hðntð hðnen omissa silmissððn.. "Minð tahdon selvðn siitð", sanoi hðn raa'asti ja hðikðilemðttð, "kysyð hðneltð ei kannata, sillð olipa puhe mistð hyvðnsð, osaa hðn aina luikerrella pois; hðn latelee noita puolinaisia valheita, joita puhumaan naiset, ja varsinkin hðn, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttð tahdon, ja osaan sen my—s hankkia." Ja hðnestð tuntui ettð se, mitð hðn nyt aikoi tehdð, oli alhaista, halpamaista ja kurjaa -- se ei ollut sen ritarillisuuden ja oivallisuuden mukaista, jonka hðn oli kuvitellut omistavansa -- mutta hðn teki sen kuitenkin. Perjantaina iltapðivðllð, heti kun hðn ja Dora olivat juoneet kahvia, hðn nousi ja sanoi lyhyesti hyvðsti. Dora kysyi, aikoiko hðn viipyð kauan poissa; hðn kohautti olkapððtððn ja vastasi, ettð hðn tuli aina perjantai-iltana my—hððn kotiin. Hðn lðhti, mutta ei mennyt kauas; hðn pysðhtyi pienelle poikkikadulle lðhelle omaa porttiaan ja jði odottamaan. Hðn -- mustasukkainen aviomies! Mutta sitð ei voinut auttaa ... sellaista oli elðmð ... syvemmðlle, yhð syvemmðlle se vetðð lokaan ihmisen hienoimmat tunteet... Hðnen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljðnnestunti kulunut, kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutytt—, kiiruhti kadun yli ja hyppðsi lðhimpððn raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perðstð, nousi samaan vaunuun ja jði seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hðnellð oli hyvðt silmðt ja hðn saattoi sieltð selvðsti nðhdð Doran. Dora taas oli likinðk—inen, ei voinut niin kaukaa eroittaa hðntð, vaikka olisi sattunut katsomaankin sinnepðin. Seistessððn siinð ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen vðhitellen tuntea melkeinpð raivoa. Doran kukoistavat kasvot punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat suunnattuina suoraan eteenpðin uneksivina, lapsellisen iloisina, milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikððnkuin ihmetellen ketð he olivat, mistð tulivat ja minne menivðt, harmittivat hðntð niin ettð hðn tuskin saattoi pysyð paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki tyytyvðinen hymy, nðytti siltð, kuin olisi hðn ajatellut hyvin iloisia ajatuksia ja tahtonut syleillð koko maailmaa. Silloin hðn joutui vielð enemmðn raivoihinsa; miksi hðn hymyili noin raitiovaunussa? Eik— hðn ymmðrtðnyt, ettð se oli sopimatonta ... julkeata? Tuossa istui vinosti vastapððtð hðntð kaksi herraa, jotka ahmivat hðntð katseillaan... Miten he uskalsivat katsoa hðneen noin ... tietysti siksi, ettð hðnen hymynsð antoi heille siihen aihetta... Nyt hðn taas hymyili tuota harmillista, sopimatonta hymyð... Eugenin kðdet puristuivat nyrkkiin ja hðnen silmðnsð vðlðhtivðt... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas, miten he kuiskuttelevat keskenððn ... ja miten he katsovat hðneen... Hðnen teki mieli mennð sisðlle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille herroille, vetðð Doran mukanaan ulos ja sanoa hðnelle, ettð hðn kðyttðytyi sopimattomasti, julkeasti... ákkið hðn hillitsi itsensð, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hðn olikaan joutunut? Hðn luuli, ettð hðnen rakkautensa oli kuollut, hðn oli vðsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka hðn oli kiinnittðnyt itseensð, hðn ei enðð ilmaissut hðnelle ajatuksiaan, tunteitaan -- ja nyt hðn tunsi melkeinpð raivokasta mustasukkaisuutta. Hðn alkoi pelðtð itseððn. "Olenko minð, huolimatta velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestðni hyvððn ja oikeaan, olenko ehkð sittenkin, kun kaikki ympðri kððntyy, vain kurja raukka, huono, kunnoton ihminen?..." Kun raitiovaunu pysðhtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni etelðiseen kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten ðskenkin, takimmaiselle vaunusillalle. Mihin ihmeellð aikoi Dora mennð? Niin pitkðlle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillð. Sitten hðn kulki jalkaisin pitkðn matkan etðisimpððn kaupunginosaan -- Eugen seurasi hðntð koko ajan vðhðn matkan pððssð -- ja hðvisi vihdoin pieneen kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat ja vanhanaikuinen portti. "Hðn kðy varmaankin k—yhien luona", ajatteli Eugen, ja hðpeðn, kiukun ja sððlin tunteet alkoivat herðtð hðnessð. Samassa hðn nðki tulen loistavan erððstð ikkunasta. Hðn meni pihalle ja lðhestyi, tuntien mitð suurinta vastenmielisyyttð, valaistua ikkunaa. Sen lðpi hðn nðki Doran ja Tullan, jotka seisoivat keskellð huonetta viittoen ja puhellen keskenððn. Tulla nðytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja pienið lastenvaatteita, ja Dora nðytti tarkastelevan niitð ja tekevðn huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidðn aina oli tapana tehdð keskenððn. Eugen saattoi tðnne ulos asti kuulla heidðn hilpeðn puhelunsa. Pari pientð lasta, yksinkertaisissa, mutta siistissð pukimissa hyppeli heidðn ympðrillððn ja riippui Tullan hameissa, ja kun Tulla kumartui heidðn puoleensa, loistivat hðnen kasvonsa onnesta. Eugen huokasi syvððn ja lðhti pois. Nyt hðn ymmðrsi kaiken; se oli Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat Tulla ja Dora yhdessð jðrjestðneet, ja sinne siis Dora meni joka perjantai-iltapðivðllð, kun hðn oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut puhunut hðnelle siitð? Miksi ei hðn ollut kertaakaan maininnut hðnelle omista puuhistaan, omista pienistð yrityksistððn? "Olenko minð todellakin niin kova, niin sydðmet—n", ajatteli hðn, "ettð hðn ei voi puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin vðlinpitðmðt—n lðhimmðisteni hðdðstð, niin haluton auttamaan, ettð olen ansainnut tðmðn?" Ja katkerat tunteet herðsivðt hðnessð, hðnen siinð kulkiessaan katuja pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missð joku tuttu saattoi tulla hðntð vastaan ja tervehtið hðntð. Niin, luottamus, ilo, rakkaus -- hðn epðr—i, lausuessaan ajatuksissaan viimeistð sanaa -- ne olivat hðvinneet, ja jðlellð oli ainoastaan kiihkeð mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli saattanut tapahtua, miten oli hðn joutunut siihen, hðn, joka oli asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitðnyt avioliittoa niin pyhðnð? Nyt oli hðnen avioliittonsa yhtð jokapðivðinen kuin kaikkien muittenkin. Kenen oli syy? Hðn mietti sitð kaiken matkaa, pohti asiata puolelta ja toiselta, piti pitkið itsetutkisteluja, mutta ei pððssyt selvyyteen. Ja kun Dora nðki, ettð Eugen tuli yhð synkemmðksi ja ðrtyisðmmðksi, ja hðnen kðyt—ksensð hðntð kohtaan yhð jðykemmðksi, ajatteli hðn: "hðnen rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, ettð he, kun huumaus on ohi, pitðvðt vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa pitðð hyvðnððn muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikð meidðn suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttð... Se on mennyttð, sen ymmðrsin silloin, kun hðn ei enðð antanut minulle kukkia nimipðivðnðni. Hðn teki sen tahallaan, hðn tahtoi sen kautta sanoa, ettð jotain suhteestamme oli ijðksi kadonnut. Eikð hðn my—skððn huomaa, ettð minð todella koetan olla huolellinen ja sðntillinen ... koetan paljon enemmðn kuin avioliittomme alkuaikoina ... mutta hðn ei vðlitð siitð ... hðn vain pilkkaa minua..." Ja syvð suru, tuskallinen, vðrisyttðvð halu, halu saavuttaa jotain, joka ainaiseksi nðytti paenneen, sai hðnen huulensa vavahtelemaan ja suuret kyyneleet vierimððn pitkin hðnen poskiaan. Ensimðisen kerran lannistui hðnen elðmðnhalunsa, ja hðn piti itseððn onnettomana naisena. "Miten se on mahdollista?" ajatteli hðn, "me, jotka niin rakastimme toisiamme... Ennen kuullessani hðnen askeleensa, hypðhti sydðmeni riemusta -- nyt, kun kuulen hðnen tulevan, herððvðt mielessðni katkerat muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ... mutta ettð rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja epðsððnn—llisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitð on vaikeata kantaa. Oi, tuntuu siltð kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen p—lyyn ja huolimattomuuteen, josta hðn on pitðnyt niin paljon melua..." Pari pðivðð sen jðlkeen piti Eugenin ja Doran yhdessð lðhteð illalliskutsuihin. Heidðn piti lðhteð kello kahdeksan, mutta kuten tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hðn seisoi vielð peilin edessð, kun salin kello l—i kahdeksan. Samassa naputettiin hðnen ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hðtðisesti huusi: "sisððn", astui kynnykselle Eugen; hðn oli paheksuvan ja tyytymðtt—mðn nðk—inen. "Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hðn napitti pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tðmð hakanen -- oih, aina kðy hullusti, kun on kiire -- kas niin, nyt olen valmis." Ja hðn py—rðhti ympðri peilin edessð nðhdðkseen, oliko kaikki jðrjestyksessð; Eugen seisoi ððnett—mðnð ja tarkasteli hðntð. Hðn oli hyvin sievð siinð seistessððn, kihara tukka kammattuna korkealle pððlaelle, ja hðnen hieno hipiðnsð oli heloittavan kaunis vaaleansinistð pukua vasten, joka ympðr—i hðnen upean vartalonsa. Eugen nðki kaiken tðmðn, ja hðn ajatteli kylmðsti, melkein kuin sivullinen, ettð Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. Mutta tarkastellessaan huomasi hðn my—skin, ettð Doralla ei ollut yhtððn koristusta pððllððn. "Etk— aio tðnððn ottaa jalokivistð rintaneulaasi?" kysyi hðn tyytymðtt—mðnð. Dora ei vastannut; hðn oli kumartunut p—ydðn yli ja haki innokkaasti erðstð neulaa. "Etk— kuule, ettð kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissððn. Dora kððntyi ðkkið hðneen pðin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja silmðt puoliummessa, peittððkseen epðvarmaa katsettaan: "Mitð sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan." "Kysyin, miksi et tðnððn, jolloin on syytð olla hienosti puettuna, ole ottanut jalokivistð rintaneulaasi, jonka sait minulta hððpðivðnðmme?" "Oi, rakas Eugen, ðlð nyt vaivaa minua -- tiedðthðn, ettð en rakasta tuollaisia koruja." "Sitð en tosiaankaan tiedð. Minusta sinð pðinvastoin hyvin mielellðsi koristelet itseðsi..." Dora ei vastannut; hðn oli kððntynyt peiliin pðin ja laitteli innokkaasti tukkaansa. "Etk— kuule, mitð sanoin?" toisti Eugen. "Kuulen kyllð, ja olenhan jo vastannutkin." Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhðti seisoi selin hðneen ja jðrjesti tukkaansa. "Hyvð ystðvð, ðlð nyt toki seiso siinð ja hermostuta minua! Nðethðn, ettð olen heti valmis..." "Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin tietðð, oletko ymmðrtðnyt, ettð toivon sinun tðnð iltana pitðvðn jalokivi-rintaneulaa?" "Vai niin -- jaha -- enk— minð saa pukeutua, miten itse tahdon?" "Kyllð, hyvin mielellðsi -- en minð pyydðkððn muuta, kuin tuota pikkuesinettð." "Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja pilkallisesti. "Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvð ja ota esiin rintaneula, olen varma siitð, ettð muuten unohdat sen." "En unohda, kunhan nyt vain menet..." "Ole hyvð ja ota se esiin ensin..." Dora ei vastannut, mutta ei my—skððn seurannut hðnen kehoitustaan. "Mutta Dora -- mitð tðmð merkitsee? Etk— kuule, mitð pyydðn sinun tekemððn?" sanoi Eugen ja hðnen ððnensð oli matala ja kylmð, jollaiseksi se tuli, kun hðn hillitsi sisðssððn kuohuvaa kiukkua. "Mutta, hyvð ystðvð -- ðlð nyt pidð melua tyhjðstð!..." "Ota esiin se, ennenkuin minð menen!" Jðlleen hiljaisuus. Eugen tuli Doran luo, tarttui hðnen kðteensð ja toisti: "Tee heti, mitð sanon sinulle!" Dora huudahti ja riuhtasi itsensð irti. "Sinð teet minulle pahaa ... katso nyt, kðsivarsi on ihan punainen ... sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin ... noin ... raa'asti." Ja hðn vaikeroi, pani huulensa pitkðlleen ja alkoi innokkaasti hoitaa kðsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli jðttðnyt punaisen merkin. "Dora, ðlð ðrsytð minua ... ðlð saata minua suunniltani ... ðlð saata minua tekemððn jotain, jota saisin katua perðstðpðin!" "Ei, sillð olisihan hirveðtð, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden", sanoi Dora lapsellisen ilkeðsti, "yhtð hirveðtð, kuin ettð minð en rakasta perhejalokivið." "Dora, nyt kðsken sinun tekemððn sen, mitð ðsken pyysin. Ota esille jalokivet!" Ei tullut vastausta. "Missð ovat jalokivet?" Dora seisoi hðnen edessððn silmðt alas luotuina. Hðnen huulensa alkoivat vapista ja puna haihtui hðnen poskiltaan, mutta hðn vaikeni yhðti yhtð itsepðisesti. "Dora, mitð tðmð merkitsee? Mitð on tapahtunut jalokiville? Oletko kadottanut rintaneulan -- -- onko se mennyt rikki? Sano, mitð on tapahtunut -- Jumalan tðhden -- -- ðlðkð seiso siinð kuin itsepðinen lapsi, joka koettaa kiertelemðllð pððstð asiasta ... sano, mitð se on ... sillð ymmðrrðnhðn, ettð jotain tðssð on ... katso yl—s ja vastaa." Mutta Dora seisoi yhðti silmðt alas luotuina, puhumatta mitððn. "Ovatko ne laatikossasi ... ovatko ne poissa ... oletko my—nyt ne ... missð ne ovat? Jumalan tðhden, sano missð ne ovat!" Eugen oli nyt menettðnyt kokonaan mielenmalttinsa. Hðn ei enðð tiennyt, mitð hðn sanoi tahi teki, vielð vðhemmðn mitð hðnen tuli ajatella -- kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hðnen mieleensð, muistelmia romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistð aviomiehistð, vððrennyksistð y.m.s. "Dora", sanoi hðn, tullen ðkkið ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun tðytyy sanoa minulle, mitð tðmð kaikki merkitsee!" Hðn tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitð, pakoittaen hðnen katsomaan yl—s. "Oletko my—nyt jalokivet?" "En."... "Oletko kadottanut ne?" "En." "Ovatko ne laatikossasi?" "Eivðt", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin. "Sano sitten, mitð olet tehnyt niille?" "Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtð hiljaa kuin ðsken. Eugen hðtkðhti ja heitti hðnet luotaan melkein inhoten. Oliko hðn kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti ... panttilaitoksessa... Hðn tarttui molemmin kðsin pððhðnsð, koettaen pððstð selville ajatuksistaan. "Mitð -- -- mitð sinð tarkoitat -- -- en ymmðrrð", sanoi hðn vihdoin sopertaen. "Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi Dora rohkeammin. Ja kun hðn ajatteli, ettð Blumien kallisarvoiset, juhlalliset perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hðnestð ðkkið niin hullunkuriselta, ettð hðn, huolimatta aseman vakavuudesta, veti suunsa nauruun. Eugen katsoi hðneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa helpoituksesta. -- "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti, kerrassaan sopimattomasti", sanoi hðn ankaralla ððnellð, "miksi et mieluummin pyytðnyt minulta apua?" Dora katseli valkeita kðsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit ranteitten kohdalla. "Pyysin sinulta kerran vðhðn apua Lisbetin my—tðjðisten varustamiseksi", sanoi hðn matalalla ððnellð, "mutta sinð et antanut. Et siis my—skððn olisi antanut mitððn Tullan kotia varten." Eugen kohautti olkapðitððn. "Mutta nehðn ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni ensimðisessð tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etk— sitten ymmðrrð sitð? Eik— ole rahtuakaan jðrkeð eikð johdonmukaisuutta pððssðsi?" "Onpa kyllð, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terðvðsti, "on niin paljon, ettð ymmðrsin sinun pitðvðn tyhmyytenð sitð, ettð k—yhð Tulla perustaa lastenkodin. Siksi pððtimme tulla toimeen omin neuvoin." "Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etk— sitten ymmðrrð, ettð et ole ensinkððn tullut toimeen omin neuvoin, vaan ettð olet pðinvastoin kðyttðnyt varoja, jotka... Etk— ymmðrrð, ettð sinulla ei ollut oikeutta ... pantata" -- hðnen oli vaikea lausua viimeistð sanaa -- "pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltðsi ja anopiltasi?" "En, sitð en ymmðrrð. Lahjat ovat minun, ja minð saan siis tehdð niillð mitð tahdon." "Et siis my—nnð, ettð olet tehnyt vððrin?" "En, minð pðinvastoin arvelen, ettð olen tehnyt aivan oikein", vastasi Dora itsepðisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon k—yhið, jotka nðkevðt nðlkðð, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia ... ja kun..." "Se ei kuulu tðhðn ... se ei kuulu tðhðn!" keskeytti Eugen, "etk— osaa eroittaa oikeaa vððrðstð? Luuletko, ettð auttaessa k—yhið saa jðttðð kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan jesuiittamoraalista?" "Olen kyllð. Olen my—skin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja Grottemoraalista!" "Dora!" huudahti Eugen, silmðt sðken—iden vihasta, "tðmð on jo enemmðn kuin minð voin kðrsið... Sinun huolimattomuutesi ... epðjðrjestyksesi ... epðluotettavaisuutesi ... kaikki olen kðrsinyt ... mutta nyt ... aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja valehtelemaan?..." Dora kirkasi ja polki jalkaa, sðken—iden vihasta hðnkin. "Miten -- -- miten sinð uskallat?" "Mitenkð minð uskallan? Minð en ainoastaan uskalla, vaan minun tðytyy sanoa mitð nyt sanon... Se, mitð sinð olet tehnyt, on sinun yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen, jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista... Sinð olet kðsitellyt ominasi esineitð, jotka eivðt olleet yksistððn sinun, ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinð olet tehnyt sen minun tietðmðttðni. Se on kuulumatonta, Dora, en tosiaankaan luullut, ettð minun koskaan tarvitsisi kokea tðllaista... Jumala auttakoon minua -- Jumala auttakoon meitð molempia. Annan sinulle miettimisaikaa ... tutki sydðntðsi ... rukoile Jumalaa, ettð hðn tekisi sinut n—yrðksi, niin ettð voit tunnustaa syntisi, muuten ... niin, muuten on kai parasta, ettð eroamme... Sinun tðytyy tulla paremmaksi ... en voi sallia ettð henkil—, jonka tulee kasvattaa lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskðsitteitð..." "Sinun ... sinun lapsiasi!" huusi Dora, sðken—iden vihasta, "ne ovat minun paljon, paljon enemmðn kuin sinun, minð olen..." "Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kðttððn, niin ankaran nðk—isenð, ettð Dora kauhistuneena perðytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja hðpeð, ðlðkð huuda noin... Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole hyvð ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hðnen kurkkuunsa, "anna minulle panttilippu, sillð olet kai saanut sellaisen ... ja sano, miten olet jðrjestðnyt tðmðn asian ... huomenna selvitðn kaikki." Dora otti kirjoitusp—ytðnsð laatikosta pienen paperin ja antoi sen hðnelle, ja mainitsi matalalla ððnellð panttilainakonttorin, jonne oli vienyt jalokivet. Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa. "En ole voinut uneksiakaan, ettð minun tðytyisi kokea tðllaista", sanoi hðn naurahtaen katkerasti, "ettð minun tðytyisi mennð lunastamaan isoðidin jalokivet panttilainakonttorista." "Se on hyvin terveellistð sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen ilkeðsti. Kaikki, mikð hðnessð oli huonointa, oli tullut esiin tðmðn vðittelyn aikana. Eugen ei vastannut. Hðn napitti hðnnystakkinsa ja pyyhkðisi pari kertaa nenðliinallaan otsaansa. "Sen jðlkeen, mitð nyt on tapahtunut, ei meidðn ole syytð mennð ulos yhdessð. Sinulle on terveellisintð olla yksinðsi ja hiljaisuudessa miettið tekoasi ja sanojasi. Minð menen yksinðni ja sanon, ettð sinð voit pahoin, mikð epðilemðttð lieneekin totta. Minð ainakin olen aivan sairas surusta." "Silloinhan on parempi ettð sinð jððt kotiin 'miettimððn', sillð minð olen ainakin tðysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtð ilkeðsti ja pilkallisesti kuin ðsken. "Dora!" Eugen katsoi hðneen kauan ja lðpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin kððnsi katseensa pois ja puhkesi kiihkeððn, hillitt—mððn itkuun. Hðn itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeð; hðnen kðtensð tulivat jððkylmiksi, pððtð poltti kuin tulessa, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistð, joita hðn ei koettanutkaan pidðttðð. Eugen asetti hðnet sohvalle, avasi hðnen pukunsa, hautoi hðnen ohimoitaan K—lnin vedellð, siveli hðnen kðsiððn ja keksi kaikenlaisia keinoja rauhoittaakseen hðntð -- paitsi yhtð: rakastavaa sanaa, hellðð hyvðilyð -- mutta hðn sai hoidella hðntð kokonaisen tunnin, ennenkuin tuo hillit—n mielenpurkaus asettui. Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinð raukeana ja itkettyneenð, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvðsti hðnelle, niin ystðvðllisesti kuin voi, ja lðhti hetkiseksi kutsuihin. Mutta Dora makasi yhðti sohvalla, ja vaikka hðn oli ulkonaisesti rauhoittunut, riehuivat hðnen sisðssððn monenlaiset tunteet. Hðn ei aikonut "n—yrtyð", kuten Eugen oli sanonut, hðn ei ollut tehnyt mitððn pahaa ... hðn oli pðinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan k—yhið ... niin sanotaan raamatussakin ... siinð ei kðsketð pitðmððn jalokivið ... pðinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita liinavaatteita, joutui helvettiin... Ei, hðnen ei tarvinnut "n—yrtyð"... Eugenin piti n—yrtyð, eikð hðnen. "Hðn on ly—nyt minua, hðn on pidellyt minua pahoin, hðn on puristanut kðttðni, niin ettð sitð vielðkin pakottaa ... hðn on uhannut erota minusta... Nyt ... nyt on kaikki meidðn vðliltðmme loppunut..." Ja hðnen kiihkeð vihansa ja epðtoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri hiljaisuus, suuren, syvðn surun hiljaisuus. Hðn ei enðð nyyhkyttðnyt, hðn itki katkeria kyynelið, ja hðnestð tuntui, kuin olisi tðnð hetkenð kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran vðreili kevððn ja kesðn riemu... Seuraavana pðivðnð Eugen lunasti jalokivet ja sðilytti niitð senjðlkeen omissa kðtk—issððn. Dora ja hðn eivðt enðð puhuneet siitð, mitð oli tapahtunut; hðn odotti, ettð Dora tunnustaisi tehneensð vððrin, mutta kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hðnkin ja sulkeutui vielð enemmðn itseensð. Ja Dora odotti ettð Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi ja nuhtelisi hðntð -- silloin hðn kyllð puolustaisi itseððn ja todistaisi Eugenille, ettð hðn oli tuominnut vððrin ja farisealaisesti. Mutta kun Eugen ei sanonut mitððn, ei hðnkððn rohjennut ottaa asiaa puheeksi. Ja niin jðtti tðmð tapaus molempien sydðmeen haavan, joka ei koskaan mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdð voitavaansa parantaa sitð. Kevðtpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan terve ðkkið tulla heikoksi. Hðn kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu katosivat. Lððkðreiltð kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hðnelle mððrðttiin pillereitð, voimistelua y.m. mutta mikððn ei auttanut. Dora itse arveli, ettð suru Eugenin kylmyydestð teki hðnet sairaaksi, ja hðn tunsi salaista tyydytystð ajatellessaan, ettð hðnen hiljainen riutumisensa oli kosto Eugenille. Hðn ajatteli sitð usein maatessaan, hðn ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan mielessððn katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten joutuisi. Ja sensijaan ettð hðn olisi noudattanut lððkðrien mððrðyksið, heitti hðn pois lððkkeet, laiminl—i voimistelun, vðsytti itseððn ja teki kaiken minkð voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan nðk—iseksi kuin mahdollista. Eugenissa ei ainakaan syrjðstð katsoen huomannut katumuksen merkkiðkððn. Hðn tiedusteli joka pðivð tarkkaan Doran terveydentilaa, kyseli neuvoa kahdelta lððkðriltð, ja kun nðmð pitivðt oleskelua kylpylaitoksessa vðlttðmðtt—mðnð Doran terveydelle, tilasi hðn heti huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hðn teki kaiken sen velvollisuudesta eikð hellyydestð, ja Dora tunsi sen ja se painoi hðntð kuin ies, jonka hðn olisi tahtonut heittðð pððltððn. Heinðkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hðn jði sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta siitð, ettð Dora hoiti itseððn lððkðrien mððrðyksien mukaan. Pikku tyt—t olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoðidin luona Blombackassa. Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin virkavelvollisuuksiensa tðhden. Dora jði kylpylaitokseen kylpykauden loppuun asti; hðn hoiti itseððn huonosti; ei tehnyt muuta kuin huvitteli itseððn, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki. Tðnð aikana Eugen ja hðn kirjoittivat kirjeitð toisilleen, ja tekivðt sitð, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisðlsi tarkan selonteon lasten terveydentilasta ynnð muita tietoja perheen elðmðstð. Ja yhtð usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen pððllekirjoitus ja samanlaisia lyhyitð tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia elðmðstð kylpylaitoksessa. Eugenin tðytyi ty—nsð tðhden asua kaupungissa, mutta hðn matkusti niin usein kuin voi my—hemmin pðivðllð Blombackaan, ja sunnuntait hðn aina vietti siellð. Nðmð kðynnit maalla olivat hauskimpia hetkið hðnen elðmðssððn tðhðn aikaan. Muuten oli tðmð aika, kauniit elokuun pðivðt polttavine pðivðnpaisteineen ja ihanan leppeðt illat punertavine kuutamoineen, hðnestð tukala. Kaikeksi onneksi oli hðnellð paljon ty—tð; mutta heti kun hðn oli hetkisenkððn vapaana, py—rivðt hðnen ajatuksensa itsepðisesti samassa asiassa. "Minkðlaiseksi muodostunee tulevaisuus?" kyseli hðn itseltððn. Ja kun hðn, kulkiessaan yksinððn ja synkkðnð virastoonsa ja sieltð takaisin, kohtasi tuttavia, jotka tervehtivðt hðntð, tuntui hðnestð kaikki joutavalta ja ikðvðltð. Tuolla kadun toisella puolella kulki keski-ikðinen lihava herra, joka nðhdessððn Eugenin nosti hattuaan, ny—kðhytti ystðvðllisesti pððtððn ja viittasi kðdellððn. Eugen vastasi hðnen tervehdykseensð jðykðsti ja vðlinpitðmðtt—mðsti -- hðntð harmitti tuo tyytyvðinen hymyily, miksi ihmeellð hðn oli niin tyytyvðisen nðk—inen, tuo pieni, paksu kaljupðð herra? Eugen tunsi hyvin hðnen perheolonsa; hðnellð oli turhamainen, pintapuolinen vaimo, yksi hðnen pojistaan oli juopporatti, hðnen raha-asiansa olivat huonolla kannalla -- kannattiko hðnen nyt iloita yksistððn siitð, ettð hðnellð oli siisti kesðpuku ja ettð hðn saattoi kðvellð pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle ihmiselle? Miten vðhiin onnen murusiin ihmiset sentððn tyytyvðtkððn... Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herðtð hðnessð. Toisinaan, kun hðnellð ei ollut aikaa lðhteð Blombackaan, teki hðn kauniina loppukesðn iltoina pitkið kðvelyretkið maalle pðin, ja haki silloin aina yksinðisið teitð ja polkuja. Kun hðn silloin pysðhtyi katselemaan taivaalla tuikkivia tðhtið, unohti hðn hetkiseksi itsensð ja surunsa. Ensin hðn aina tarkkaan mððrðsi tðhtien aseman taivaalla -- hðn oli nuorena ollut hyvin huvitettu tðhtitieteestð ja muisti vielð tarkalleen tðhtikartan -- sitten hðn antoi ajatustensa liidellð kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun silloin kysymykset ððrett—myydestð, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret kysymykset "minne" ja "miksi" herðsivðt hðnessð, tuntuivat hðnestð hðnen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltð, ja kaikki, sekin, mitð hðn palavimmin oli toivonut, niin, koko hðnen elðmðnsð tuntui mitðtt—mðn pieneltð ja vðhðpðt—iseltð; hðnestð tuntui, kuin olisi hðn ðkkið noussut korkealle vuorelle ja sieltð nðhnyt maiseman ððriviivojen hðviðvðn etðisyyteen. Sellaisina hetkinð tunsi hðn itsensð taas onnelliseksi, yhtð onnelliseksi kuin ennen pienenð poikana, jolloin hðn seisoi salin ikkunassa, missð suuri neeria kukki -- kun kuun sðteet tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat lapsen sydðmessð. Silloin ei alakuloisuus enðð vaivannut hðntð; nðiden ððrett—mien, salaperðisten sielullisten avaruuksien edessð hðn tunsi juhlallista, vapauttavaa yksinðisyyttð. Mutta tullessaan maalle pikku tytt—jensð luo hðn oli aina iloinen, lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin saattamina juosta alas laivarantaan hðntð vastaan, ja siellð he seisoivat ja hyppelivðt ja nauroivat ja viittoivat kðsillððn, nðhdessððn hðnet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivðt ehtineet ajoissa rantaan, riensivðt he hðntð vastaan mðessð, vanhimmat ensin ja pikku Mðrta viimeisenð, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana. Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minð ensin ... minð ensin", liverteli neljð kimeðð ððntð, neljðn pienen kðsiparin kietoutuessa hðnen ympðrilleen ja neljðn ruusunpunaisen, kostean lapsensuun ojentuessa hðntð vastaan. Ja hðn hymyili ja sulki heidðt syliinsð ja puheli kilpaa heidðn kanssaan ja oli sen nðk—inen, kuin ei hðn olisi tiennyt, ettð suruja ja pettymyksið maailmassa onkaan. Sitten hðn tavallisesti istui verannalla pðivðlliseen asti; odottaessaan hðn nosti pikkutytt—nsð polvelleen, toisen toisensa jðlkeen, tarkasteli heidðn pukuaan ja ulkonðk—ððn aivan kuin huolellinen ðiti, puheli heidðn kanssaan ja kuunteli, mitð heillð oli hðnelle kerrottavaa. "Tðssðk— minun neliapilaani nyt on", sanoi hðn ja katseli hymyillen pikku tytt—jððn, "'pikku Klumpedumpko' se siinð on?" Ja hðn hyvðili pientð punaposkista Mðrtaa, joka seisoi nojautuneena hðnen polveaan vasten ja hyppeli py—reillð, lihavilla jaloillaan. "Pumpedump", toisti pikku tytt—, loi Eugeniin tummansiniset silmðnsð ja hymyili niin suloisesti ja lempeðsti kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi hðnen syliinsð ja nyki hðnen viiksiððn, "h—yhenið", kuten hðn sanoi; hðn ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillð oli "h—yhenið" kasvoissaan, ja hðn tutki hyvin mielellððn lðhemmin tðtð ihmettð. Sonja, joka oli jðrjestyksessð toinen, asettui hðnen olkapððtðnsð vasten ja toisteli: "pikku isð -- pikku isð..." Mai seisoi ððnett—mðnð hðnen vieressððn ja piteli hðnen kðttððn omassaan. Hðn oli ulkonð—ltððn aivan toisenlainen kuin sisarensa; toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttð uhkuvia, Mailla sitðvastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki ettð hðnen suuret silmðnsð nðyttivðt vielðkin suuremmilta ja miettivðmmiltð. Eugenista tuntui, ettð hðn ei ollut niin terveen ja iloisen nðk—inen kuin hðnen mielestððn pienen tyt—n olisi pitðnyt olla, tyt—n, joka kaiket pðivðt juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja jota muutenkin kaikin tavoin hyvðsti hoidetaan. "Mitð nyt, tytt—seni", kysyi hðn, silittðen Main poskea ja tarkastellen hðnen hienoja, sððnn—llisið kasvojaan, "miksi et ole iloisen nðk—inen -- oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?" Mai katsoi miettien eteensð -- niin teki hðn aina, kun hðnen piti vastata tðrkeððn kysymykseen. Toiset pienet tyt—t olivat juosseet pois isðn luota, Mai oli yksin jðlellð, Eugenin kðsi vy—tðistensð ympðrillð ja nojaten hðneen. "Isðn pikku Mai", hðn kðytti toisinaan tðtð nimitystð itsestððn, huolimatta siitð ettð oli jo kuuden vuoden ikðinen, "isðn pikku Mai ikðv—i isððnsð ja ðitiðnsð..." "Mutta onhan sinulla kiltti isoðitisi ja sisaresi ja Julia ja serkut ... onhan sinulla niin hauskaa tððllð Blombackassa!" sanoi Eugen nuhtelevasti; samalla hðn tunsi salaista iloa siitð, ettð kukaan niistð, jotka hðn oli luetellut, ei voinut anastaa hðnen paikkaansa Main sydðmessð. Mai pudisti pððtððn ja toisti: "Niin, mutta minulla on kuitenkin ikðvð... Minð tahdon pitðð sekð isðni ettð ðitini luonani ... tahdon aina pitðð heidðt luonani." "Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistð!" huudahti Eugen, ajattelematta ollenkaan, mitð sanoi, ja katui heti sanojaan. Mai katsoi hðneen kummastellen ja hðnen silmðnsð kostuivat kyynelistð. "Silloin ei isðn pikku Mai tahdo elðð enðð!" huudahti hðn, kietoen kðtensð Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen. "Rakas pikku lapseni!" Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli hðntð ja kuiskaili hðnelle hellið, lohduttavia sanoja. "álð itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, ettð aina saat pitðð isðsi ja ðitisi." Ja vðhðn ajan perðstð pikku Mai nauroi taas, mennessððn isðn kanssa ruokasaliin sy—mððn pðivðllistð. Blombackassa oli paljon vieraita tðnð kesðnð; koko suuri huvila oli tðynnð vðkeð. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellð, sitten oli siellð joukko kaikenikðistð nuorisoa, joka pulikoi lammikossa, kðvi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua puutarhassa ja metsðssð huvilan ympðrillð. Paitsi sitð oli siellð aina vieraita; eversti Dufva l—ysi tien teekuppinsa luo my—skin kesðllð, Regina neiti seuranaisensa kanssa kðvi aina elokuussa, kun pahin kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, ettð pojat, tyttðret ja vðvyt joka kesð viettivðt pari pðivðð isoisðn ja isoðidin luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli Bendelin istui tððllð, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin liinavaatekasojen ððressð, sillð eroituksella vain, ettð hðn tððllð neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kðvi yhtð sððnn—llisessð jðrjestyksessð kuin vuodenajat seuraavat toisiaan. Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellð heikon ðitinsð voimia, jotka eivðt nðyttðneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hðn, tuo hento, heikko nainen, pitðð huolta kaikista, valvoa kaikkia vðhðisimpiðkin taloustehtðvið? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitðð koossa edes heidðn suhteellisesti pientð talouttaan -- mitð hðneltð puuttui, tahtoako vaiko kykyð, vai mikð teki hðnet niin surulliseksi vastakohdaksi hðnen ðidilleen? Eugen itse oli hyvin vðsynyt, kun hðn pðivðllisen aikaan tuli Blombackaan, ja hðn olisi mielellððn tahtonut olla enemmðn yksinððn tahi pikku tytt—jensð kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin; rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetðytynyt pois iltapðivðseurustelusta verannalta, missð naiset istuivat kðsit—ineen ja herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvð ja kuuliainen poika, asettuakseen ðitinsð tahtoa vastaan tðssð suhteessa. Hðn istui ja piti kðrsivðllisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pððsi Eugenkin lðhtemððn minne tahtoi. Silloin hðn tavallisesti meni pikku tytt—jensð luo, leikki heidðn kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat iltarukouksensa ja sanoi heille hyvðð y—tð; siksi ajaksi Julia neiti aina hienotunteisesti poistui. Sitten hðn meni kðvelemððn, tavallisesti vasta teenjuonnin jðlkeen, ja mieluimmin yksinððn. Silloin sattui usein, ettð hðn takaisin tullessaan kohtasi Julia neidin ja he pysðhtyivðt puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan nðmð puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta toisinaan ne olivat enemmðnkin kuin pelkkið kohteliaisuuksia, ja ilman ettð Eugen huomasi tahi ajatteli sitð, tuli heidðn ajatustenvaihtoonsa jotain lðmmintð ja sydðmellistð. Erððnð iltana, kun Eugen palasi kðvelyltððn rantatietð my—ten, nðki hðn Julia neidin istuvan kivellð tien vieressð. Hðn istui pðð kðden varassa ja tuijotti merelle, ja nðytti siltð kuin ei hðn, katsellessaan kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut hðntð ensinkððn. Eugenin ei tehnyt mieli puhella ja hðn aikoi juuri varovasti hiipið pois, kun Julia neiti ðkkið kððnsi kasvonsa hðneen pðin. Hðnen ei auttanut muu kuin nostaa hattuaan ja tervehtið. Julia neiti ny—kðhytti pððtððn ja huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erðstð tðhteð taivaalla: "Eik— toimituspððllik—n mielestð tuo tðhti tuolla muistuta pikku Main silmið?" "Kyl-lð", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hðnen mielestððn asia oli juuri niin, juuri tuo tðhti tuolla sai hðnet aina muistelemaan pikku tytt—nsð lempeitð, syvið silmið, mutta hðnestð oli kummallisen vastenmielistð kuulla Julia neidin sanovan samaa. Hðn hðmmðstyi samassa suuresti nðhdessððn Julian ðkkið kumartuvan alas, painavan molemmat kðdet kasvoilleen ja nytkðhtelevðn kuin nyyhkytyksistð. "Jumalan tðhden, neiti, mikð teidðn on?" huudahti hðn sðikðhtyneenð. Julia katsoi hðneen. Hðnen pitkissð, tummissa silmðripsissððn vðreilivðt kyyneleet, joiden hðn ei vielð antanut tipahtaa alas, kuin kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten harvinaisen kauniit silmðt Julialla oli. "Kun nðkee tuollaisen nðyn", kuiskasi hðn, osoittaen kðdellððn merelle, "ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua ettð oman ... k—yhyyden tunto valtaa mielen ... anteeksi ... tiedðn kyllð miten tuhmasti puhun..." Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hðnen kðteensð. Hðn tunsi syvðð sððlið ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hðnen sanansa ðsken olivat herðttðneet. "Lapsi parka", sanoi hðn ystðvðllisesti, "elðmðn taival on kyllð ankara kulkea, yhdelle yhdellð, toiselle toisella tavalla." Julia neiti loi ðkkið silmðnsð alas. Hðn oli vielð kalpeampi kuin tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hðn kivettynyt paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut kðsi, jota hðn niin usein oli ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hðnen polvellaan, mihin hðn intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut sen. Hðn katseli koko ajan kðttð. Oi, jospa hðn saisi tarttua siihen ja painaa sen sydðntððn vasten! Mutta hðn uskalsi tuskin hengittððkððn, saati sitten liikahtaa, pelosta ettð unelma katoaisi. Vihdoin veti Eugen kðtensð pois, puristettuaan hieman hðnen kðttððn. Silloin loi Julia neiti hðneen pitkðn, salaperðisen katseen, joka kiusasi hðntð ja saattoi hðnet hðmilleen. Hðn nousi, nosti hattua ja lðhti pois. Mutta astuttuaan pari askelta hðn tunsi, ettð jotain osui hðnen niskaansa; hðn kððntyi ja nðki maassa suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hðn alas ja otti ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle pðin, missð Julia oli istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan. Tuossa hennossa, hintelðssð naisolennossa oli jotain liikuttavan avutonta, hðn nðytti pitemmðltð kuin tavallisesti, ja hðnen pienet, kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpðin, ikððnkuin olisi hðn kuunnellut jotain. Hðn oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hðnen suurissa, loistavissa silmissððn oli sellainen epðtoivon rukous, ettð Eugenin hyvðsydðmisyys voitti hðnen jðrkensð varoitukset. Hðn tuli Julian luo ruusu kðdessð. Hðnen hymynsð oli epðvarma ja ððni vðrðhteli hieman, kun hðn, koettaen laskea leikkið, sanoi: "Se kukka osui vððrððn maaliin..." Julia ei vastannut, katseli vain hðntð omituisen lðpitunkevasti, kuten ðskenkin. "Sinð tunnet elðmðð paljon paremmin kuin minð -- sinð ymmðrrðt sydðmen kaipauksen yhtð hyvin kuin minð -- ðlð leiki kanssani, ðlð puhele turhia intohimojen riehuessa, ly— minua -- tahi rakasta minua, mutta tee se pian!" nðytti tuo katse sanovan. Eugenin tuli hðntð ðkkið niin sanomattoman sððli; hðn tarttui hðnen kðteensð, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi parka!" Samassa hðnestð tuntui, kuin olisi pohja luistanut hðnen jalkojensa alta ja hðn olisi ollut kaatumaisillaan. Hðn ei enðð voinut pððstð irti Juliasta, hðn tahtoi heittðð hðnet luotaan, mutta hðnestð tuntui, kuin olisi hðn pitðnyt kiinni hukkuvasta ihmisestð, jota hðn ei hennonnut heittðð takaisin syvyyteen. "Parka", toisti Julia huohottaen, "ðlkðð sanoko niin, nyt ... nyt olen rikas ... rikkain maailmassa..." Ja hðn katsoi ðkkið yl—s, ja oli kuin hðnen silmissððn, jotka olivat kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat: "Rakasta minua!" Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sððli muuttui vastenmielisyydeksi; koko hðnen suora, velvollisuudentuntoinen luonteensa nousi vastarintaan. Hðn sysðsi Julian luotaan hiljaa, mutta varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellð ja hiukan opettavalla ððnellð; "Niin juuri, sanon teitð siksi, koska olette yksin ja kuljette vððrillð teillð. Teidðn tðytyy saada toista ty—tð, pððstð toisiin olosuhteisiin, nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne... Sanoitte kerran, ettð haluaisitte saada sivistystð ... hyvð ... olen teille todella kiitollinen siitð, mitð olette tehnyt lapsieni hyvðksi nðinð vuosina... Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja -- sittenhðn voitte hakea toista ty—tð, joka paremmin soveltuu teille..." Hðn innostui puhuessaan ja hðnen ððneensð tuli ystðvðllinen sointu; hðnen hyvð sydðmensð sai hðnen tuntemaan my—tðtuntoa lastensa hoitajaa kohtaan, ja tietðmðttððn tahtoi hðn my—skin hyvittðð sen, mitð hðn ðsken heikkona hetkenð oli rikkonut. Mutta hðnen puhuessaan muuttui Julia ðkkið kokonaan. Hðn riuhtaisi kðtensð Eugenin kðdestð, hðnen ruumiinsa suoristui -- kuin tulenliekki, joka ðkkið leimahtaa -- ja silmðt katselivat terðvðsti ja pistðvðsti pienistð raoista. "Kiitos", sanoi hðn kylmðsti, "olen tðhðnkin asti tullut toimeen omin neuvoin -- en ole koskaan pitðnyt armolahjoista." Hðn katsoi Eugeniin epðtoivoisen kiukkuisesti, kððntyi ja lðhti kulkemaan metsððn pðin. Eugen huokasi syvððn; hðn tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin, surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa, ja kun tiesi saaneensa Julia neidistð ikuisen vihamiehen. Kun hðn oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hðn taas jotain heitettðvðn niskaansa, jotain kylmðð ja mðrkðð, ja kun hðn tunnusteli sitð kðdellððn, huomasi hðn sen olevan multaa. Hðn karisti mullan pois ja kððntyi katsomaan taakseen; siellð seisoi Julia, kalpein kasvoin ja sðihkyvin silmin. "Siitð saatte samaa, mitð ðsken tahdoitte antaa minulle -- kivið leivðn asemasta!" Ja hðn nauroi pilkallisesti ja katsoi metsððn. Tietðmðttð, mitð tahtoi ja minne aikoi, kiiruhti hðn eteenpðin. Hðn kompastui puihin ja pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheik—issð, hðnen sydðmensð jyskytti kuin kuumeisella ja pðð poltti kuin tulessa, mutta hðn ei huomannut mitððn, kulki vain eteenpðin ... eteenpðin ... johonkin hiljaiseen pimentoon, jonka tðytyi olla jossain, joka lievittðisi hðnen tuskansa... Vihdoin hðn aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hðnen rinnastaan ja hðn heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle. Hðnen jalkansa olivat jððkylmðt aina polviin asti ja pðð oli kuin tulipallo. "Minð kuolen..." huudahti hðn, painaen kðtensð sydðntððn vasten, "ei, minð en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia ... sieluni kuolee ... sydðmeni jðhmettyy ... mutta elðmðstð en pððse... Jumala, armahda ... se oli synti, hirvittðvð synti ... hðn on toisen oma ... minð tahdoin eroittaa heidðt ... minð olen saanut palkkani ... mutta minð olisin valmis antamaan henkeni hðnen edestððn ... saadakseni hituisenkaan rakkautta ... ja hðn, mitðpð hðn hðnestð vðlittðð..." Hðnen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hðn makasi siinð, hðn ei tiennyt miten kauan, vðlittðmðttð velvollisuuksistaan, lapsista, maineestaan, vðlittðmðttð mistððn, illan varjojen pimetessð ja tðhtien syttyessð taivaalla. Vihdoin hðnessð herðsi hurjan ilon, syvðn, surumielisen rauhan tunne. Hðn pani kðtensð ristiin, ojensi ne kiihkeðsti taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi riistðð minulta ... kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois ... mutta sinð ... sinð ... oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!..." Kun Eugen tuli kotiin, oli hðn melkein sairas mielenliikutuksesta. Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hðnen mielessððn, kuin aavenðky, joka hðntð kammoksutti, mutta joka samassa herðtti hðnessð paljon muitakin tunteita... ákkið hðn tuli ajatelleeksi pikku tytt—jððn, jotka nukkuivat tuolla sisðllð rauhallista unta. Silloin hðnet ðkkið valtasi pelko ... hðn oli nðkevinððn Julia neidin intohimoisten katseitten kohtaavan heidðn viattomat lapsensilmðnsð. Ei, hðn ei enðð saanut tulla heidðn luokseen, hðn ei saanut edes nðhdð heitð, hðnen pelkkð lðsnðolonsa saattoi vahingoittaa heitð... Hðnen ðskeinen sððlinsð katosi, itsetiedottoman itsekkððsti hðn asetti ylitsepððsemðtt—mðn juovan lastensa ja Julian vðlille; hðnen lapsiaan eivðt elðmðn likaiset aallot saisi saastuttaa, heitð tuli suojella, heihin ei saanut epðpuhdas henkðyskððn koskea. Huone, jossa hðn asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan pðin. Tðmðn huoneen vieressð oli sali, ja salin toisella puolella asuivat hðnen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hðn saliin ja koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna, joka ei vielð ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hðn oli hyvin hðmmðstyneen ja paheksuvan nðk—inen; hðn osasi olla aivan yhtð kohteliaan paheksuvan nðk—inen kuin ðitinsð, kun tapahtui jotain, joka vðhimmðssðkððn mððrðssð poikkesi asian sððnn—llisestð, kerta kaikkiaan mððrðtystð kulusta. "Mitð -- mitð on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?" "Pelkððn, ettð niin on kðynyt", vastasi Eugen epðvarmalla ððnellð, "anna anteeksi, ettð hðiritsen sinua ... mutta ... luulen, ettð Julia neiti ... on joutunut jonkummoisen ... en tiedð, miksi sitð sanoisin ... mielenhðiri—n uhriksi, ja minð pelkððn lasten tðhden." Rouva Bergenstierna hymyili kylmðsti ja halveksivasti. "Se ei minua ensinkððn kummastuta", sanoi hðn lyhyesti, "olen koko ajan odottanut sitð. En ole koskaan voinut kðrsið tuota tytt—ð enkð voi ymmðrtðð, miten Dora ja sinð, oikeammin _sinð_, olette voineet antaa hðnen hðikðistð itsenne: Mutta mitð on oikeastaan tapahtunut?" Sisaren kovuus loukkasi Eugenia -- hðn oli nðkevinððn edessððn kalpeat, epðtoivon vððristðmðt kasvot, jotka rukoilivat sððlivðisyyttð: "álkðð tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun elðmðntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te, joille elðmð on antanut niin paljon..." Hðn vastasi lyhyesti: "Hðn on kadonnut, en tiedð minne hðn on mennyt, ja kun ðsken tapasin hðnet, oli hðn kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Hðntð ei pitðisi pððstðð lasten luo ... mutta minð en my—skððn tahtoisi tavata hðntð ... nðyttðð siltð, kuin minun lðsnðoloni kiihoittaisi hðntð... En ymmðrrð, mitð minun on tekeminen." Rouva Bergenstierna kohautti olkapðitððn ja hymyili pilkallisesti. "Ei, _sinun_ ei todellakaan pidð tavata hðntð", sanoi hðn ððnenpainolla, joka sai Eugenin hðtkðhtðmððn. Oliko mahdollista ... oliko hðn huomannut sen, mitð hðn, Eugen, tðhðn pðivððn asti ei ollut nðhnyt? Eugen vðltti sisaren kylmðn tutkivaa katsetta ja odotti, ettð hðn jatkaisi. "Lupaan sinulle pitðð huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellð. Jðtðn oven, joka on sen ja lastenhuoneen vðlillð, raolleen; siten voin pitðð silmðllð lapsia, ilman ettð he tahi Julia neiti -- jos hðn tulee kotiin -- huomaavat minua. Uskon kuitenkin, ettð hðn ei tule kotiin..." Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja hðnen silmðnsð sðteilivðt innostuksesta, kuin olisi hðn lukenut jðnnittðvðð romaania. Eugen pudisti pððtððn; jðlleen teki sisaren kylmð arvostelu hðneen kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapðitððn, meni huoneeseensa, selitti miehelleen ettð erðs Eugenin lapsista oli sairastunut, meni sitten vanhimman tyttðrensð luo ja avasi oven pikku Blumien huoneeseen raolleen. Tððllð hðn sitten istui valveilla pari tuntia, tarmokkaana ja virkeðnð, ja odotti ettð Julia neiti palaisi kotiin. Vihdoin hðn nðki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivðn huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilðn valossa, jota tuo nuori tytt— piti kðdessððn, nðkyivðt selvðsti hðnen kasvonsa; ne olivat kalmankalpeat ja ilme niissð oli ankara ja epðtoivoinen. Muutaman sekunnin hðn seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hðnen kasvonsa vððntyivðt suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hðn nosti uhkaavasti kðtensð nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli hðnen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut ... nyt vihaan sinua ... sillð sinð omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikð minulta kielletððn ." Ja hðn kohotti jðlleen kðtensð Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi juuri avata oven mennðksensð huoneeseen, kun samassa kynttilð sammui ja Julia neiti hiipi pois yhtð hiljaa kuin oli tullutkin. Rouva Bergenstierna sytytti kynttilðn. Hðn oli niin kiihdyksissð, ettð hðnen kðtensð vapisi; hðn, jonka elðmð oli niin kaikinpuolin oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa nðkemððn mitððn tðllaista, ja hðn tunsi samalla sekð halveksivaa vihaa ettð kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitð tarkoitti Julia neiti ja mitð oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja herðsi rouva Bergenstiernassa, hðnen seistessððn siinð ja katsellessaan pikku Maita, jonka uni nðytti hðiriintyneen Julian kðynnin kautta, sillð hðn heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa unissaan. -- Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hðn niin kiihoittunut, ettð ei voinut ajatellakaan nukkumista. Hðn otti kirjan kðteensð, mutta hðnen oli yhtð mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hðnen mielessððn, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hðn pani kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan pimeðtð, pari y—perhosta lensi huoneeseen ja pani siivillððn kynttilðn liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan keskeytti silloin tðll—in metsðkyyhkyjen valittava kuherrus. Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hðnen kiihtynyttð mieltððn -- hðnen ajatuksensa eivðt enðð py—rineet tuossa tuskallisessa py—rretanssissa. Vðhitellen ne keskittyivðt yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hðn auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lðhemmin selittðð miksi, tunsi hðn olevansa velallisen suhteessa hðneen. Kenties se ei ollut mikððn persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen, etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elðmðn lapsipuolelle. Lapsipuolelle? Niin, hðn oli todellakin ollut oikeassa, hðn oli elðmðn lapsipuoli!... Hðn ajatteli pikku tytt—jððn, joita hðn tahtoi suojella niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat maailman tallattaviksi, jos heitðkin kohtaisivat kiusaukset, jos heidðnkin tðytyisi tuntea yksinðisyyttð, kuten Julian... Silloin oli hðn ðkkið kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hðn sðpsðhti ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon salaperðisið ððnið, jotka syntyvðt y—ssð; lintujen kaihoa, tuulen humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ... taas ... kovemmin ... se oli ihmisððni, joka vðrðhdellen ja hiljaa lausui hðnen nimensð. Sisðinen varoittava ððni kuiskasi: "álð mene -- anna hðnen olla -- olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sððlivðinen ... ðlð mene ... mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta ððnestð hiipi hðn niin hiljaa kuin voi salin kautta kuistille ja siitð pihalle. Vaahterien varjossa ikkunan alla hðn nðki henkil—n, joka pelokkaasti vetðytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lðhestyi, tuli hðn esiin ja heittðytyi polvilleen hðnen eteensð. Se oli Julia. "Jumalan tðhden", kuiskasi Eugen ja koetti saada hðntð nousemaan yl—s. Hðn tunsi itsensð niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, ettð hðn tuskin tiesi, mitð sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hðn makasi liikkumattomana maassa, ja kuiskasi: "Tahdoin vain sanoa teille, ettð en ole niin kurja, kuin te ja kaikki muut luulette..." "Ei, ei ... sitð en ole koskaan uskonut." "Kyllð!" huusi hðn kiihkeðsti, "niin te luulette ... niin te kaikki luulette ... ja kurja minð olenkin ... olen tehnyt paljon kehnoja tekoja ... joita en voi mainitakaan ... olen tahtonut tehdð pahaa ... eroittaa ... mutta vannon teille, ettð en ole niin lðpeensð paha, kuin luulette ... olen vain ððrett—mðsti onneton..." Ja hðn kohotti ðkkið pððtððn, loi silmðnsð Eugeniin, ja katsoi hðneen liikkumatta, suurin silmin, antaen pððnsð painua taaksepðin. Kaikki kova ja ilkeð oli hðnestð kadonnut; Eugen nðki vain pienet, kalpeat lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmðt... Sama ahdistava sððlin tunne, jota hðn ðsken oli tuntenut, valtasi hðnet taas vielð suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elðmð sentððn oli, miten paljon tyydyttðmðt—ntð kaipiota, pettðvið toiveita se tarjosi ... sydðn parka, joka haparoit pimeðssð kuin sokea, etsien sitð, mikð aina katoaa... "Neiti kulta, nouskaa Jumalan tðhden yl—s", kuiskasi hðn, kumartuen hðnen puoleensa ja koettaen saada hðntð nousemaan. "Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin kðsin hðnen kðteensð, "annatteko anteeksi kaikki -- kaikki?" "Mutta eihðn minulla ole mitððn anteeksi annettavaa", sanoi Eugen hðmillððn. "On, on -- sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minð en voi sanoa ... olen tehnyt teille pahaa ... paljon pahaa ... ja jota ei voi tunnustaa... Mutta sanokaa, ettð annatte anteeksi ... sanokaa yksi ystðvðllinen sana ... niin minð hðviðn, menen pois, enkð koskaan enðð tule teidðn tiellenne..." Hðn nousi yl—s Eugenin tukemana ja pitðen hðnen kðttððn omassaan. "Sanokaa ... sanokaa, ettð annatte anteeksi..." Hðn hiipi Eugenin luo, lempeð, lapsellinen ilme hðnen kasvoiltaan hðvisi, hðn oli taas yhtð intohimoisen nðk—inen kuin ennenkin ja kðsi, joka oli Eugenin kðdessð, oli polttavan kuuma ja vðrisi. "Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitððn anteeksi annettavaa ... mutta jos niin olisi, niin -- annan mielellðni anteeksi." Hðn veti hðnet luokseen, irroitti kðtensð hðnen kðdestððn ja siveli pari kertaa hðnen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hðnen silmiinsð -- nuoren tyt—n koko olennossa oli jotain niin avuttoman epðtoivoista. "Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmðnsð ja antaen pððnsð painua Eugenin olkapððtð vasten. Samassa kuului sisðltð kimeð lapsen huuto. He pððstivðt toisensa ðkkið ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinð. "Mitð se on?" kuiskasi Eugen, "mitð on tapahtunut?" Ja muistamatta enðð Juliaa sy—ksyi hðn sisððn. Kun hðn tuli lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttðen, ja hðnen vieressððn seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa hðntð. Toiset lapset olivat my—skin herðnneet, he istuivat sðngyissððn ja katselivat sðikðhtyneinð ja ihmeissððn Maita. Isoðiti, joka asui kerrosta ylempðnð, oli herðnnyt ja lðhetti palvelijansa kysymððn, mitð oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla -- pikku Mai oli sairastunut. Lðhetettðisiink— hakemaan lððkðrið? Soitettiin jo palvelijalle; ja kaikki olivat kovassa touhussa. Mutta kun Mai nðki Eugenin, rauhoittui hðn. heti. Hðn ojensi kðtensð Eugenia kohti ja huusi. "Isð -- isð!" "Mitð nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki vðrisevðn tyt—n syliinsð, "sano isðlle, mikð sinun on -- pelkððtk— jotain -- voitko pahoin, sano, lapseni?" "Missð Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympðrilleen. "Tahdotko, ettð hðn tulee luoksesi?" "Ei -- ei -- ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmðlle Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hðn kuiskasi niin hiljaa, ettð ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hðnen vieressððn, saattoivat kuulla: "Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut ly—dð minua ... hðn kohotti kðtensð nðin..." Ja hðn toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nðhnyt Julian tekevðn, kun hðn seisoi Main vuoteen vieressð. Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan heistð ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin pikaisen, kylmðn lðpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitð, hðn katseli Maita ja hyvðili hðntð hermostuneesti vapisevin kðsin. "Isð", kuiskasi Mai, vetðen Eugenin luokseen, "ðlð mene luotani ... lupaa, ettð olet luonani koko y—n ... minð niin pelkððn..." "Mitð sinð pelkððt, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillð. "Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nðhdð pahoja unia..." Ja hðn vapisi ja tarrautui vielð lujemmin Eugeniin, ikððnkuin etsiðkseen suojaa y—n hirmuja ja kauhuja vastaan... "Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tytt—sen sðnkyyn, kððri peitteen hðnen ympðrilleen ja pyyhkðisi tukan pois hðnen kostealta otsaltaan. Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hðn p—yhi heidðn pððnalusiaan, silitti heidðn peitteitððn ja sai heidðt vihdoin vaipumaan uneen. Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat, aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikð selvemmin, mikð hðmðrðmmin, ettð jotain sopimatonta ja vastenmielistð oli tapahtunut Blumien niin oivallisessa kodissa. Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin sy—mððn aamiaista, Eugen ja rouva Bergenstierna yhtð kalpeina ja vðsyneen nðk—isinð kumpikin unettoman y—n perðstð, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisððn kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmðt puoliummessa. Hðn ei ollut yhtððn hðmillððn, hðn nðytti vain syvðsti surulliselta. Kukaan ei tiennyt, missð hðn oli viettðnyt y—n; rouva Bergenstiernan palvelustytt— oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti nðyttðytyi vasta nyt. Hðn meni suoraan Eugenin luo ja sanoi n—yrðsti ja matalalla ððnellð, mutta niin selvðsti ettð se kuului yli koko huoneen: "Olen hyvin pahoillani ettð tðnð aamuna laiminl—in tehtðvðni, mutta syy oli se, ettð sain sðhk—sanoman ettð ðitini on pahasti sairastunut. Uskallanko pyytðð, ettð heti saisin matkustaa kuolevan ðitini luo?" Hðn katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hðnen katseensa oli niin synkkð, kuin olisi hðn nðhnyt kuoleman silmiensð edessð. Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hðn tuijotti Juliaan kuin aavenðkyyn. Oliko hðn sama nuori tytt—, jonka hðn eilen oli nðhnyt vðrj—ttðvðn jalkainsa juuressa? "Toivon, ettð pyynt—ni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen pilkallisesti. "Ei -- tietysti ei -- neiti voi lðhteð, milloin haluaa", vastasi Eugen kylmðn ylpeðsti; hðnen sððlinsð oli ðkkið kuin pois puhallettu, ja hðn tunsi ainoastaan vastenmielisyyttð. "áiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hðmmentymðttð, "uskallanko pyytðð palkkani..." "Tietysti -- tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin ðsken, "miten paljon?" Ja hðn otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkð tðmð mainitsi. "Kiitos", sanoi nuori tytt— ja pisti setelin taskuunsa. Sitten hðn sanoi hyvðsti kaikille. Rouva Blum, joka ei vielð tiennyt, mitð oli tapahtunut, syleili hðntð ja kuiskasi kyyneleet silmissð: "Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua kðteen, joka ojennettiin hðnelle, hðn kosketti siihen vain sormenpðillððn ja sanoi kylmðsti; hyvðsti. Viimeiseksi kððntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen ilme ðkkið hðnen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hðn katsoi Eugeniin lðpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", nðytti se katse sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetððn yksinðisyyteen ja uusiin taisteluihin -- sinð, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin onnea." Eugen nðytti ymmðrtðvðn tðmðn katseen; hðnen vastenmielisyytensð hðvisi ja tunsi ainoastaan syvðð my—tðtuntoa. Hðn tarttui Julian kðteen, puristi sitð kovasti ja kuiskasi epðvarmalla ððnellð: "Hyvðsti. Jumala auttakoon teitð." Samalla hðnestð tuntui, ettð rouva Bergenstierna katseli hðntð koko ajan tutkivasti ja epðluuloisesti. Julia neiti ei vastannut; hðn kððntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa ulos huoneesta. Sinð aamuna vallitsi aamiaisp—ydðssð harvinaisen raskas ja painostava mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku puhutteli hðntð, vastasi hðn niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta epðkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hðnen miehensð olivat molemmat yhtð ððnett—mið; edellisen terðvillð kasvoilla oli niin tðrkeðn surullinen ilme, kuin niillð aina oli, kun sattui jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitððn, ja nuori vðki, joka paloi uteliaisuudesta pððstð tietðmððn, mitð oli tapahtunut, oli my—skin vðhemmðn puhelias kuin tavallisesti. Vasta kun kaikki olivat nousseet p—ydðstð, ja hajaantuneet mikð minnekin, kertoi rouva Bergenstierna ðidilleen, omine lisðyksineen, mitð y—llð oli tapahtunut. Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan. "Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hðn ja risti ihmeissððn kðtensð, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitðnyt lastensa hoitajattarena sellaista henkil—ð! Se on hirveðtð!" "Niin, se on todellakin hirveðtð!" "Dora, tuo ymmðrtðmðt—n, ajattelematon Dora -- miksi ei hðn ota, tarkemmin selkoa henkil—stð, jonka huostaan uskoo lapsensa!" pðivitteli rouva Blum ja pudisteli huolestuneena pððtððn. Mutta rouva Bergenstierna ei vielð jðttðnyt asiata sikseen. Hðn ei hellittðnyt ennenkuin sai selvðn Julian perhesuhteista; hðn sai m.m. tietðð, ettð ðiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli kuollut jo kun tytt— oli kymmenvuotias, ettð Julia viidennestðtoista ikðvuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa perheissð saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin tððllðkin. Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tðmðn veljelleen -- hðnen vahingonilonsa kohdistui yhtð paljon Eugeniin ja Doraan kuin Juliaan -- antoi hðnelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen. XVI. Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hðn tuli erððnð iltana pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa hðntð vastaan. Kumpikaan ei osoittanut erikoista iloa nðhdessððn toisensa; he suutelivat toisiaan kylmðsti, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi hðnen kysymyksiinsð. Sillðvðlin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan; Eugen huomasi heti, ettð Dora oli muuttunut; hðn ei enðð ollut niin tðytelðinen kuin ennen, hðn oli tullut hoikemmaksi ja nðytti senvuoksi pitemmðltð. Hðnen kasvonsakin olivat hienomman nðk—iset kuin ennen, posket punoittivat ja silmðt loistivat suurina ja kirkkaina -- hðn ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. Puhelu ei tahtonut ensinkððn sujua kotimatkalla. "No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain. "On toki -- hyvin -- _hyvin_ hauskaa", vastasi Dora, painostaen erityisesti sanaa "hyvin". "Pitðnee minun tehdð erðs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen, hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hy—tyð kylvyistðsi -- tunnetko itsesi terveemmðksi?" "Kyllð -- tunnen toki." Hetken vaitiolon jðlkeen jatkoi Dora: "Entðs sinð? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitð ja alakuloisia." "Siinð tuo on mennyt ... eipð ole juuri ollut syytð iloita..." Sitten tuli jðlleen pitkð vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin, Eugen makasi sitten puoli y—tð valveilla ajatellen sitð, miksi hðn, oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jðlleen nðhdessððn hðnet, tunsi ainoastaan kummallisen ðrsyttðvið ja epðluuloisia tunteita. Pahinta oli, ettð nðmð tunteet eivðt ensinkððn kadonneet, vaan pikemminkin lisððntyivðt pðivð pðivðltð. Miksi oli Dora niin sðteilevðn iloinen, miksi oli hðnen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi oli koko hðnen olennossaan, hðnen kðynnissððn, hðnen liikkeissððn vilkkautta; jota niissð ei ollut sitten heidðn onnensa kevðtpðivien? Miksi nðytti siltð, kuin olisi hðn koko ajan tuntenut salaista onnea? Hðnen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitð hðn tiesi, kiusasivat hðntð nyt niin, ettð hðnen toisinaan, kun Dora istuutui pianon ððreen, tðytyi lðhteð pois kotoa... Hðnen viimekesðiset surulliset kokemuksensa lisðsivðt vielð hðnen epðluuloisuuttaan. Miten ihmeellisið naiset sentððn ovat, epðluotettavia, hðilyvðisið, puolinaisia ... ei milloinkaan eheitð, kokonaisia... Joko sellaisia kuin hðnen ðitinsð ja sisarensa, oivallisia, tðydellisið, mutta vailla sitð, mitð hðn vaati naiselta, voidakseen rakastaa hðntð, ilman sitð tunteen lðmp—ð ja runollisuutta, mikð juuri oli vetðnyt hðntð Doran puoleen -- tahi sitten sellaisia villikissoja kuin Dora ja Julia. Missð oli oikea, tosi nainen, se, jossa oli yhtyneenð kaikki, mitð hðn etsi. Sitð ei ehkð ollutkaan muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa... Ja hðnen ajatuksensa palasivat hðnen nuoruutensa pðiviin ja hðnen mieleensð muistui hento nuori tytt—, jolla oli lempeðt, totiset kasvot... Oi niin, _hðn_ oli ollut ihanne, hðnessð olisi ollut kaikki, mitð hðn etsi! Sitten hðnen mieleensð johtuivat hðnen omat pikku tytt—nsð, jotka kohta kehittyisivðt naisiksi. Minkðlaisia heistð tulisi -- mitð olivat he perineet hðneltð ja Doralta -- miten osaisi hðn oikein johtaa noita pienið, vilkkaita, elðmðnhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai ... niin, hðn muistutti ihannetta, hðn toteuttaisi hðnen unelmansa... Mutta ihanteet katoavat, ne eivðt ole tðstð maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitðð... Hðn vavahti tuskasta, ajatellessaan tðtð. Mutta miksi katsoi hðn kaikkea niin synkðltð kannalta, miksi mietti ja ajatteli hðn niin paljon? Ja ennen kaikkea, miksi vaati hðn niin paljon kaikilta? Tðnð syksynð, jolloin hðnen mieltððn kuohuttivat niin monenlaiset ajatukset, tapahtui hðnen ulkonaisessa elðmðssððn suuri muutos: hðnet nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jðseneksi. Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jðykkyys ja pikkumaisuus, joka oli hðnen ulkonaisessa olemuksessaan, oli my—skin hðnen ty—ssððn. Mutta hðn oli velvollisuudentuntoinen ja hðnellð oli selvð, terðvð jðrki, ja sen avulla hðn jðtti kauas jðlkeensð monet toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa hðntð etevðmpið. Hðnen oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hðnen toveriensa keskuudessa, ettð heidðn oli tapana sanoa: "kysytððn Eugen Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin sattui, ettð he jðivðt vastausta vaille. Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes Eugen nyt syksyllð nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hðn tiesi itse, ettð hðn oli kunnianhimoinen; mutta hðnen kunnianhimonsa ei ilmennyt naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtð syvð ja salattu kuin hðnen muutkin tunteensa. Hðn oli jo lapsena tahtonut tehdð kaikki paremmin kuin muut, hðn oli pððttðnyt, ettei koskaan antaisi aihetta moitteisiin tai muistutuksiin. Hðn oli pitðnyt pððt—ksensð, ja nyt sai hðn palkan siitð. Hðn oli saavuttanut sen, mitð oli uneksinut: hðn oli pððssyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty. Mutta hðn ei ollut koskaan tuntenut itseððn niin alakuloiseksi ja elðmððn kyllðstyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon sðteet sammuvat ja hðviðvðt synkkien pilvien taa, niin sammui ja hðvisi my—tðkðymisen tuottama ilo hðnen sydðmessððn vallitsevaan synkkyyteen ja epðluuloisuuteen. "Ne ovat kivið leivðn asemasta", ajatteli hðn, "kun kodin ilo on mennyt, kun ei enðð luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpðnsð, silloin on kaikki mennyttð, silloin ei ulkonainen my—tðkðyminen merkitse mitððn." Ja hðn kadehti nuorta virkamiestð, joka alituisesti vaivasi hðntð valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistðmðllð lemmittynsð sisðllisið ja ulkonaisia avuja. Blumien perheessð otettiin tieto Eugenin nimityksestð vastaan tyytyvðisyydellð, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihðn muuta voitu odottaakaan, eihðn tapahtunut muuta kuin mikð kohtuullista oli, katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonðk——n ja velvollisuudentuntoon. Pðinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissððn ja moittineet ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielð muutamia vuosia ilman ettð Eugenia olisi edelleen ylennetty. Hjortin perheessð sitðvastoin herðtti tieto ylennyksestð oikeusneuvokseksi yleistð hðmmðstystð ja sðikðhdystð. "Oi pyhð Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi, mitð oli tapahtunut, "auta minua kestðmððn tðtð ylennystð! Aivanhan vðrisen ajatellessani, ettð lankoni on oikeusneuvos..." Ja hðn asettui Doran eteen ja hðnen hampaansa kalisivat ja kðdet ja jalat vapisivat. "Miten ihmeellð uskallat olla naimisissa hðnen kanssaan, rakas Dora?" kysyi hðn. "Mitðpð muutakaan voin tehdð?" vastasi Dora nauraen, "enhðn voi erota hðnestð sen vuoksi, ettð hðn on oikeusneuvos?" "Eipð juuri sitðkððn! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minð ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan ettð pikku Ernstillðni on ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja ettð meillð on vain kaksi pientð huonetta ja 1 kr. 25 ðyrin tuolit ja ettð kaikki meillð on niin pientð ja puutteellista ja sievðð! Kunpa ei Ernstistð vaan koskaan tulisi 'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!" Ja hðn nousi varpailleen ja py—rðhteli pari kertaa ympðri iloisena siitð, ettei voinut koskaan tulla niin ylhðiseksi kuin Dora. "Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isð sanoo, ettð sinut vielð esitetððn hovissa. Mitenkðhðn se kðy?" Ja hðn hyvðili Doraa niin surullisen nðk—isenð, kuin uhkaisi tðtð jokin vaara. "Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitðð vain niijata, lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hðnen rouvansa sattuu katsahtamaan sinuun, pitðð sinun panna kðsi sydðmelle ja kuiskata: 'teidðn majesteettinne, teidðn majesteettinne'!" Ja hðn niijaili syvððn joka taholle, loi silmðnsð maahan ja sopersi: "Teidðn majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun. Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestððn"; kun hðn aamuisin pukeutui peilinsð ððressð, hymyili hðn tyytyvðisenð ja toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar ... oikeusneuvoksetar." Ja rouva Hjort oli jo selvillð siitð, miten huolimattomalla ja vðlinpitðmðtt—mðllð ððnellð hðn ystðvðttðriensð pienissð kutsuissa puhuisi "vðvystðni oikeusneuvoksesta." Sinð aamupðivðnð, jolloin Eugen palasi esittelystð kuninkaan luota, oli sðteilevðn kaunis ilma ja ihmisið vilisi Sturekadulla. Hðn tapasi ystðvið ja tuttuja, ja kaikki tervehtivðt hðntð erityisen kohteliaasti ja ystðvðllisesti. Hðn vastasi tervehdyksiin yhtð kohteliaasti, mutta jðykkð, totinen ilme ei hetkeksikððn hðvinnyt hðnen kasvoiltaan. Hðn kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas ty— ei vaatinut kaikkia hðnen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikð oli tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittðmðt—ntð mustasukkaisuutta, joka ahdisti hðntð kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen ihastuneena, miten suurta huomiota hðnen laulunsa oli herðttðnyt kesðllð, miten kaikki olivat ihailleet hðntð, verranneet hðntð Kristina Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinð hðn tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, ettð hðnen tðytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene -- vaikene -- ðlð pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa minua." Pari kertaa olivat my—skin hðnen ðitinsð ja sisarensa omituisella tavalla kyselleet hðneltð Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen kanssa hðn oli seurustellut j.n.e. ja nðmð kysymykset sekð omituiset katseet, jotka seurasivat niitð, olivat ðrsyttðneet ja kiukustuttaneet hðntð niin, ettð hðn tuskin saattoi vastata. Kun hðn ennen pðivðllistð tuli kotiin, l—ysi hðn p—ydðltððn kirjeen, jonka pððllekirjoitus oli outoa kðsialaa. Hðn oli tottunut saamaan kirjeitð tuntemattomilta henkil—iltð ja avasi sen sentðhden vðlinpitðmðtt—mðsti -- mutta tuskin oli hðn nðhnyt sen ainoan sanan, mikð siihen oli kirjoitettu, kun hðn hðtkðhti, tuli kalmankalpeaksi ja rutisti suonenvedontapaisesti paperia kðdessððn. Sitten hðn avasi sen taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti uuniin ja sytytti palamaan. Sitten hðn istui kauan kirjoitusp—ytðnsð ððressð nojaten pððnsð kðsiinsð. Kuka -- kuka oli lðhettðnyt hðnelle tðmðn kirjeen -- kuka oli lausunut sanan, jota hðn ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hðnen mieleensð johtui Julia, mutta hðn karkoitti heti tðmðn ajatuksen -- oli alhaista, hðnen arvolleen alentavaa, epðillð naista syypððksi sellaiseen tekoon... Julia oli ollut intohimoinen, epðtoivoinen -- mutta ei koskaan halpamainen. Mutta kuka?... Hðn kðvi ajatuksissaan lðpi kaikki tuttavansa, joiden hðn tiesi kantavan kateutta tai kaunaa hðntð kohtaan. Mutta hðn ei muistanut ketððn, jota hðn olisi voinut epðillð syypððksi tðhðn tekoon. Hðn ei tuntenut ketððn, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne -- sillð ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellð niin kurjasti intohimojen py—rteessð. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan kunnottomissa ihmisissð ne ilmenevðt kunnottomina tekoina. Ja voiko olla mitððn kehnompaa kuin sellainen nimet—n kirje, jonka hðn oli saanut? Jðlleen muistui hðnen mieleensð Julia... Eik— nainen juuri ole taipuva sellaisiin rikoksiin -- eik— nainen juuri salakavalasti hy—kkðð uhrinsa kimppuun?... Hðn oli niin kiihdyksissð, kun hðn tullessaan pðivðllisp—ytððn tapasi Doran ja lapset, ettð hðn tuskin saattoi tervehtið heitð luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli hyvin iloinen ja vilkas. Hðn oli hyvin sievð uudessa, hienossa syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hðnelle erinomaisen hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hðnen kauneutensa herðtti hðnessð raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hðnen kasvoiltaan.. "Mitð nyt, Eugen, voitko pahoin -- olet niin kalpea", sanoi Dora ðkkið katsellen hðntð osaaottavasti, "eikð sinulle nðy maistavan ruoka. Onko syytð olla tuon nðk—inen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?" Ja hðn nauroi hilpeðsti ja vallattomasti. "En voi hyvin", vastasi Eugen jðykðsti, "saattaa voida pahoin, vaikka onkin oikeusneuvos." "Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta." Eugen ei vastannut; hðn antoi Doran ja lasten pitðð huolta puhelusta, joka nðytti luistavan hyvðsti, vaikka hðn ei ottanutkaan osaa siihen. Seuraavina pðivinð hðn vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitð enemmðn hðn vaaniskeli, sitð epðluuloisemmaksi ja ilkeðmmðksi hðn tunsi itsensð. Hðnestð tuntui, ettð kaikessa, mitð Dora sanoi tahi teki, oli jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hðn nyt niin huolellisesti -- hðn ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin nyt. Miksi oli hðnen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli harmittanut hðntð, nyt kokonaan hðvinnyt? Tðmð hirveð mustasukkaisuus, joka sai hðnet halveksimaan itseððn, herðtti hðnessð alinomaa kauheita nðkyjð. Hðn ei voinut nukkua —isin, ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hðn hoitaa virkatehtðviððn. Ja jðnnitys kasvoi pðivð pðivðltð, hðnen sielunsa oli kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hy—kkðyksille. Sitten tuli jðlleen nimet—n kirje, jossa oli samanlainen, yhtð lyhyt ja yhtð ilkeð sisðllys kuin edellisessðkin -- ja nyt oli isku vielð ankarampi kuin edellisellð kerralla. Koko pðivðn nðki Eugen edessððn tðmðn yhden ainoan sanan, aivan kuin kipeð silmð nðkee vðreilevðn kaikkien esineitten vieressð mustan pisteen. Kun hðn otti osaa asiain kðsittelyyn oikeuden edessð, soi tðmð sana koko ajan hðnen korvissaan, ja kun tehtiin pððt—ksið tðrkeissð jutuissa ja hðn yhtð tyynenð kuin tavallisesti lausui mielipiteensð, ajatteli hðn koko ajan yhtð ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut sen? ... olenko todellakin petetty aviomies? ... tietððk— kukaan tððllð siitð? Ehkð he kaikki tietðvðt sen ja juuri nyt nauravat minulle ja sanonut minua siksi ... siksi, mikð oli kirjeessð..." Tðmð viimeinen ajatus sai hðnen ylpeytensð nousemaan sitð musertavaa hðpeðn tunnetta vastaan, joka oli vallannut hðnet. Hðn piti itseððn niin hðvðistynð, ettð hðn olisi tahtonut piiloittautua kaikkien katseilta. Mutta nyt hðnen tðytyi olla, kuin ei hðn olisi vðlittðnyt mistððn, hðnen tðytyi turvautua ylpeyteensð ja ottaa avukseen jðykkð, kopea tapansa kaikkea sitð pilkkaa vastaan, jota hðn oli huomaavinaan kaikkialla. Ja hðnen ystðviensð ja tuttaviensa mielestð oli surullista, ettð menestys saattoi tehdð ihmisen niin ylpeðksi, kuin se oli tehnyt Eugen Blumin. Mutta miksi ei hðn mennyt Doran luo, nðyttðnyt hðnelle kirjettð ja kertonut avomielisesti synkistð epðilyksistððn? Hðn naurahti katkerasti, tehdessððn itselleen tðmðn kysymyksen, mikð ei ensinkððn sopinut etevðlle lakimiehelle. Mikð eroittaa ihmiset toisistaan? Sitð eivðt koskaan tee ulkonaiset tapahtumat -- ne ovat vain seurauksia siitð, mikð on kauan mielessð kytenyt -- sen tekevðt salaiset, jðytðvðt voimat sydðmen sisimmðssð. Oikeastaan oli hðn aina epðillyt Doraa -- silloinkin, kun tunnusti rakkautensa ... ja hðnen epðilyksensð oli kasvanut ... kasvanut ... ja tðmð epðilys se nyt eroitti heidðt. "Menetk— ulos tðnð iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora erððnð perjantaipðivðnð pðivðllistð sy—dessð. Hðn puhui teeskennellyn vðlinpitðmðtt—mðllð ððnellð eikð puhuessaan katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota py—ritteli vasemmalla kðdellððn. "Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitð kysyt?" "Muuten vaan, vanhan tavan mukaan... Jos olet poissa iltaan asti, menen ehkð kðymððn kotona..." Eugen tunsi ettð hðn ei puhunut totta, mutta vastasi yhtð lyhyesti ja vðlinpitðmðtt—mðsti kuin ðsken: "Nils Vestren ja minð olemme pððttðneet revisioonin jðlkeen sy—dð illallista Oopperakellarissa." "Vai niin -- no sitten et tule kotiin ennenkuin my—hððn illalla." Dora nauroi. Eugenin mielestð oli hðnen naurunsa teeskenneltyð ja typerðð, ja hðnessð herðsi niin ankara viha, ettð jollei hðn olisi hillinnyt itseððn, olisi hðn saattanut ly—dð Doraa vasten kasvoja. "Mitð sinð naurat?" kysyi hðn ðrtyisðsti ja katseli Doraa tavalla, jonka olisi pitðnyt viedð hðneltð naurunhalun. "Enpð oikein tiedð itsekððn", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein ilman mitððn syytð ... mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia ajatuksia..." "Silloin on parasta ettð koetat hillitð itseðsi", sanoi Eugen kylmðsti, "muut ihmiset eivðt voi nauttia sukkeluuksistasi yhtð paljon kuin sinð itse." "Niinpð niin -- unohdin sen", vastasi Dora yhtð vallattomasti kuin ðsken. Eugen ei vastannut, ja pikku tyt—t, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet ja l—rp—telleet keskenððn, saivat nyt yksinððn yllðpitðð keskustelua. "Miten ikðvðksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, ettð hðnestð vielð kerran tulee valtioneuvos -- minkðlaiseksi hðn sitten tuleekaan, kun hðn jo oikeusneuvoksena on nðin ikðvð!" Kuuden aikaan lðhti Eugen kotoa; hðn sanoi kylmðsti hyvðsti Doralle, mutta Dora suuteli hðntð huolettomasti ja ihmetteli vielðkin, miten masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hðnen mieheensð. Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua. Hðn avasi tukkansa ja laitteli sitð useilla eri tavoilla, ennenkuin sai sen mielensð mukaiseksi. Hðn katseli kuvaansa peilissð ja hymyili tyytyvðisenð, nðhdessððn miten kaunis hðn oli. Sitten hðn pukeutui toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekð vðrinsð ettð kuosinsa puolesta sopi hðnelle erittðin hyvin. Sitten hðn meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku tytt—jensð kanssa, kunnes heidðt pantiin nukkumaan; kun lapset olivat sðngyssð, meni hðn toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidðn kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvðð y—tð ja sitð kesti siksi, kunnes palvelustytt— tuli sisððn ja ilmoitti, ettð erðs herra oli jðttðnyt korttinsa ja kysyi, saisiko hðn tavata oikeusneuvoksetarta. "Kðskekðð hðnen tulla sisððn", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin, jonka palvelustytt— ojensi hðnelle. Sitten hðn suuteli useita kertoja kiihkeðsti pikku tytt—jððn ja riensi ulos, viitaten kðdellððn lapsille, jotka innokkaasti huusivat: "Hyvðð y—tð, ðiti kulta ... hyvðð y—tð ... nuku hyvin, rakas ðiti..." ja heittivðt hðnen jðlkeensð sormisuukkosia. Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapððtð lastenkamaria, oli siellð hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkðssð takissa ja silinterihattu kðdessð; hðn kumarsi syvððn Doralle, hymyilevillð kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hðnellð oli lempeðt, haaveksivat silmðt ja tðytelðiset, hieman aistilliset huulet, ja piirre suun ympðrillð oli epðmððrðinen ja epðluotettava. Dora ojensi hðnelle kðtensð ja tervehti hðntð luontevasti ja iloisesti kuin vanhaa tuttua ikððn. "Istukaa", sanoi hðn ystðvðllisesti, "ettepð tosiaankaan tullut liian aikaisin..." "Oh -- rouva Blum ... oikeusneuvoksetar..." "Ei, ei, ðlkðð toki kðyttðk— tuota pitkðn pitkðð nimitystð, olkaamme kuten kesðllð..." Ja hðn nauroi ilman mitððn aihetta, kuten hðnen toisinaan oli tapana tehdð; tðmð nauru harmitti aina Eugenia. "Ei ole minun syyni, ettð olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras, "minulla on ollut liian ikðvð -- ja silloin ei aina tiedð, mitð pitðð tehdð..." "No, minkðlaista oli kylpylaitoksessa minun lðhdettyðni?" keskeytti Dora nopeasti. "Hirveðtð... Tiedðttek—, minkðlaista on metsðssð, kun lintujen laulu on tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennð seurusteluhuoneeseen, missð sðvelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum -- teidðn laulunne ... ehkð saattaisi unohtaa teidðt itsenne ... en tiedð ... mutta ei koskaan teidðn lauluanne..." Dora punastui ja pudisti pððtððn -- kumpikaan heistð ei tietðnyt, mille. "Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, ettð niin harvoin laulatte suuremmalle yleis—lle", jatkoi vieras, vetðen tuolinsa lðhemmðksi Doraa, liike, joka sai Doran vetðytymððn huomaamattomasti taaksepðin, "muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin kuulutte te. Teidðn ei pitðisi olla naimisissa, kytkettynð kotiin, teidðn pitðisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitð." Nðmð sanat eivðt olleet pelkkðð imartelua; katse, jonka nuori mies loi Doraan, sðteili vilpit—ntð ihastusta. Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla saattoi niin helposti voittaa hðnen sydðmensð, kuin puhumalla hðnen laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitð tietð olivat Eugen ja hðnkin kerran yhtyneet. Nyt oli hðn koko kesðn, joka kerran kun oli laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tðnð hetkenð hðn tunsi ihastusta, joka hurmasi hðnet. Niin, ehkð oli hðn vððrðllð uralla, ehkð olisi hðnestð voinut tulla taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jðlkimaailmakin olisi muistanut... Hðn tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan... "Te liioittelette", kuiskasi hðn levottomana ja hðmillððn, pelðten, ettð toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ððni, mutta se sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni..." "Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitð en ensinkððn epðile. Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos tietðisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa..." "Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena. "Olen kyllð ... tuntijoiden ... arvostelijoiden... Mutta miksi te todellakaan ette esiinny? Miehellðnne ei voi olla mitððn sitð vastaan, ettð voitatte kultaa ja kunniaa." Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jðsenet saisivat halvauksen, vielðpð neiti Pilokin. "Ei, ei, sitð ei kannata ajatellakaan", sanoi hðn nauraen ja huokasi samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati sitten..." Hðn vaikeni ðkkið ja veri sy—ksðhti hðnen kasvoilleen. Hðn oli kuulevinaan ððnen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hðn sulki oven, ja... "Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minð en ole kertonut hðnelle, ettð te olette tððllð ... hðn ei siedð taiteilijoita ... hyvð Jumala, hðn tappaa meidðt molemmat." Nuori mies naurahti, mutta hðnen oli samalla hieman tukalata olla. Hðn oli nðhnyt Eugenin pari kertaa ja hðn ajatteli, ettð jollei tðmð pitðnyt taiteilijoista, ei hðnkððn pitðnyt pikkubyrokraateista. "Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidðn tðytyy paeta, sillð jos hðn nyt tapaa teidðt, tekee hðn meidðt kaikki onnettomiksi..." "Mutta onko hðn nyt sellainen Otello?..." "On kyllð -- kaikki miehet ovat Otelloja... Tehkðð nyt niinkuin minð kðsken. Jos viittaan oikealle, menkðð ulos ruokasalin ovesta ja kadotkaa -- jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tðtð kautta..." Ja hðn juoksi etehiseen vievðlle ovelle, avasi sen varovasti ja kurkisti ulos. Mutta hðn oli unohtanut pððllysvaatteet, eikð tiennyt, ettð Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin vðlillð. "Kas niin, menkðð nopeasti -- hyvðsti!" kuiskasi Dora, viitaten ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hðmillððn ja kiihdyksissð, laskenut kðtensð oven ripaan noudattaakseen Doran kðskyð, kun hðn hðmmðstyneenð perðytyi pari askelta. Mitð tðmð oli -- ovi oli lukittu ulkoapðin ja hðn oli kuin hiiri satimessa! Hðnen ei auttanut muu kuin tyytyð kohtaloonsa. Hðn py—rðhti ympðri ja koetti nðyttðð huolettomalta ja vðlinpitðmðtt—mðltð, mutta Doran ulkonðk— ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan hðntð. Hðn seisoi kðdet riipuksissa ja silmissð arka ja sðikðhtynyt ilme kuin pelðstyneellð linnulla. Samassa astui Eugen sisððn etehiseen vievðstð ovesta. Jos Dora ja hðnen ihailijansa olivat sðikðhtyneen nðk—isið, oli Eugen sensijaan kylmð ja tyyni. Hðn ei hðmmðstynyt siitð, mitð sai nðhdð, sillð se vahvisti vain sitð, mitð hðn jo kauan oli epðillyt. Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen nðk—inen ja esittðð vieraan Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut hðntð vaan astui hðnen sivuitsensa vieraan luo, joka koetti tervehtið. "Herraseni", sanoi hðn, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitð samalla tavalla." Hðn tarttui nuorta miestð kaulukseen ja ty—nsi hðnet ovea kohti. "Herra oikeusneuvos ... minð ... minð panen vastalauseen sellaista kohtelua vastaan ... rouvanne on ottanut minut vastaan, ja..." Mutta Eugen ei kuunnellut hðnen puhettaan. Hðnen hieno, kapea kðtensð puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hðnet kuin rukkasen etehiseen. Sitten hðn avasi ulko-oven, osoitti hðnelle portaita ja sanoi tyynellð, jððkylmðllð ððnellð: "Olkaa hyvð ja poistukaa tððltð niin pian kuin mahdollista, jos ette tahdo ettð heitðn teidðt portaita alas." Hðn otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hðnelle ja sulki kiireesti oven hðnen jðlkeensð... Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hðn oli kalmankalpea ja hðnen silmissððn oli outo, kylmð kiilto -- Dora ei ollut koskaan nðhnyt hðntð sellaisena. Hðn oli ððrimmilleen kiihoittunut, hðn oli kuin polttava, hehkuva rautainen ase. "Selvitykseni sinun kanssasi ei kestð kauan", sanoi hðn lyhyesti, "miten paljon tahdot vuotuista elðkettð?" Dora tarttui molemmin kðsin pððhðnsð. "Oi, Jumalani ... tarkoitatko ... tarkoitatko ... ettð meidðn on ... erottava..." Eugen nauroi kylmðsti ja ilkeðsti. "Tietysti. Sehðn on itsestððn selvð." Doran silmiin tuli hðtððntynyt, tuskallinen ilme ja hðn ojensi hapuillen kðtensð, ikððnkuin etsiðkseen tukea. "Asia ei ole niin, kuin luulet ... vannon, ettð se ei ole niin." "Minulla ei ole syytð uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet valehdellut minulle..." "Vannomalla vakuutan, ettð hðn on vieras minulle ... hðn ihailee lauluani ... hðn ... piti ehkð vðhðn ulkonð—stðni ... mutta hðn ei merkitse minulle sen enempðð... Olen ehkð haaveksinut hieman ... me lauloimme yhdessð ... kerran on hðn suudellut kðttðni ... siinð kaikki. Tiedðn, ettð et pidð taiteilijoista ... siksi en uskaltanut kertoa sinulle, ettð hðnen piti tulla tðnne ... sinðhðn olet ollut niin kova ja paha minua kohtaan..." Hðn loi alas silmðnsð salatakseen esiinpyrkivið kyyneleitð. Hðn oli sinð hetkenð niin puhtaan ja viattoman nðk—inen, ettð hðnen nðk—nsð oli kuin lievittðvðð palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle. "Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeðmmin, "mutta liittomme on joka tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen niin pyhðnð, ettð vðhempikin kuin kaikkein t—rkein rikos riitti tekemððn sen tyhjðksi silmissðni." Dora katsahti ðkkið yl—s. "Etk— _sinð_ sitten koskaan ole rikkonut sitð?" kysyi hðn matalalla ððnellð, ja hðnen silmissððn vðlðhti kuin uhmaa. "En, uskallan sanoa, ettð en ole. Yksikððn mies ei ole asettanut avioliittoa korkeammalle, kuin minð tein, pyytðessðni sinua vaimokseni, ja kukaan ei ole hartaammin kuin minð halunnut tehdð vaimoaan onnelliseksi. Mutta minð en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa, en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, ettð sinun hartain halusi olisi tehdð miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta varmasti on sinun itsekkðisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun ajattelemattomuutesi, -- kðyttððkseni niin lievðð sanaa -- on mennyt niin pitkðlle, ettð annat liehakoida itseðsi kylpypaikoissa ja kðytðt hyvðksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi ensin minulle -- silloin on mielestðni parasta, ettð eroamme." Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hðnen silmissððn vðlðhti salama. "Hyvð, olkoon niin!" huudahti hðn ðkkið uhmaten ja intohimoisesti, "tiedðn, ettð rakkautesi on loppunut ... tiedðn sen ... sitð ei sinun tarvitse kertoa ... sen tappoivat sellaiset vðhðpðt—iset asiat, kuin ettð suola-astia ei ollut esillð, tai ettð ikkunaverho ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi ... tai ettð... Miksi otit minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvðð taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, ettð minð olisin tðydellinen? Luuletko, ettð kukaan maailmassa on tðydellinen? Runoutta ja laulua ja kauneutta ja iloa ... kaikkea sitð sinð tahdoit ... tehdð kotisi yrttitarhaksi, missð kaikki kukoistaisi vain sinua varten... Ja sitten olisi minun pitðnyt olla sinun taloudenhoitajasi ... ruokkia sinua hyvðllð ruualla ... parsia liinavaatteita kuten ðitisi ja neuloa koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja ... ja..." Hðn puhui kovalla, vðrisevðllð ððnellð ja hðnen silmðnsð sðihkyivðt tulta. Mutta Eugen katseli hðntð vain pilkallisesti hymyillen. Kumpikaan heistð ei tðnð hetkenð voinut vðistyð tuumaakaan, he eivðt tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseððn ja todistaa toisen olevan vððrðssð. ákkið molemmat hðtkðhtivðt ja kððntyivðt katsomaan oveen pðin. He olivat unohtaneet, ettð ovi oli auki, ja ettð heidðn kiihkeðt, vihaiset ððnensð saattoivat kuulua lðpi koko huoneuston. Kynnyksellð seisoi Mai pitkðssð y—paidassaan, vaaleat kiharat hulmuten pienten, hienopiirteisten kasvojen ympðrillð. Hðn seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isðð, vuoroon ðitið. Sitten hðn meni hitaasti heidðn luokseen, tepsutellen pienillð, paljailla jaloillaan, ja hðnen hento ruumiinsa keinui kuin kukanvarsi. "Miksi te riitelette?" kysyi hðn moittivalla ððnellð. Kumpikaan heistð ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja kyyneleet kohosivat hðnen silmiinsð. Eugen tuli vielðkin kalpeammaksi ja puristi kovasti sohvan selkðmystð, johon nojasi. Hðn ei voinut kohdata pikku tytt—nsð katsetta, hðn tuijotti itsepðisesti hðnen kiharoihinsa ja toisteli mielessððn: "Miten -- miten olen tullut siihen, ettð tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessð?" Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kðtensð Eugenin ja toisen Doran kaulaan ja taivutti heidðt toistensa puoleen. "Isien ja ðitien pitðð aina olla hyvið ystðvið", sanoi hðn juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!" Ja hðn painoi heidðn pððnsð yhteen ja pakoitti heidðt suutelemaan toisiaan. Sitten hðn eroitti heidðt toisistaan ja katseli heitð kysyvðsti. Hðnen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka ei ensinkððn sopinut hðnen nuorelle ijðlleen, ettð sekð Eugen ettð Dora unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidðt valtasi hðmðrð, tuskallinen aavistus. "Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttðen, "rakas pikku tytt—seni ... anna anteeksi isðlle ja ðidille..." Ja hðn painoi tytt—sen rintaansa vasten ja peitti itkien hðnen kasvonsa suuteloilla. Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hðn otti Main syliinsð, kietoi pitkðn y—paidan hðnen ympðrilleen ja kantoi hðnet takaisin lastenkamariin. Main toinen kðsi oli silloin hðnen kaulassaan, mutta tytt—nen ei painautunut hðntð vasten kuten hðnen tapansa oli, hðn tuijotti suoraan eteensð kuin olisi hðn miettinyt selittðmðt—ntð arvoitusta. Eugen olisi mielellððn antanut vaikka elðmðnsð, jos olisi tðnð hetkenð saanut tuntea Main hellið hyvðilyjð ja kuulla hðnen, kuten tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isð", mutta hðnen oli mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hðn pani vain Main vuoteeseen, peitti hðnet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa. Hðn tahtoi olla yksin; tðmð oli katkerin hetki hðnen elðmðssððn; hðnestð tuntui, ettð hðn oli kadottanut sekð vaimonsa ettð lapsensa -- Doran ja hðnen suhteensa ei enðð voinut tulla entiselleen, ja Mai ei enðð koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isððnsð... Mutta Dora istui yhð vielð salissa, pðð kðsien nojassa, ja nyyhkytti hiljaa. Mitð pahaa oli hðn tehnyt, ettð nðin suuren surun ja hðpeðn piti tulla hðnen osakseen? Ensi kerran elðmðssððn toivoi hðn kuolemaa -- mitðpð elðmðllð enðð oli hðnelle annettavaa, hðnen miehensð ei enðð rakastanut hðntð, hðn oli ðsken juuri vieraan edessð hðvðissyt hðntð, ja -- mikð oli pahinta -- hðn oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota ei milloinkaan enðð voisi korjata. Hðn ei koskaan, koskaan voisi unohtaa ilmettð Main silmissð -- hðnestð tuntui, kuin nuo lapsensilmðt, joissa oli kuvastunut niin syvð suru, eivðt enðð koskaan saisi takaisin entistð iloista ilmettððn... Hðn oli pienessð lapsensielussa herðttðnyt eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitðnyt saada vielð kauan uinua ... hðn oli herðttðnyt sen liian aikaisin ... hðn, lapsen oma ðiti... Hðn nousi, pyyhki kyyneleet silmistððn ja hiipi lastenkamariin katsomaan, joko Mai nukkui. Pikku tytt—jen vuoteen takana paloi y—lamppu, jonka valo pehmeðnð ja hillittynð lankesi pienten nukkujain p—rr—isille pðille. Dora seisoi hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hðn makasi pðð kððnnettynð sivulle pðin, niin ettð hðnen kasvonsa -- jotka olivat aivan kuin Eugenin -- kuvastuivat selvðsti pððnalusta vasten; Sonja ja Gertrud makasivat selðllððn ja tuhisivat, ja pikku Mðrta oli kuin sotkuinen kerð, josta nðkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket ja valkoiset, palleroiset jðsenet. Miten kauniita he olivat -- Dorasta tuntui, ettð hðn ei ollut milloinkaan nðhnyt heitð niin viehðttðvinð kuin tðnð hetkenð. Epðtoivo, jota hðn viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hðnet pitðmððn tðtð suloista suruttomuutta, tðtð paisuvaa kevðtvoimaa jonakin ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun kaste kimaltelee ja elðmðn ihanuus avautuu ihmiselle synkðn, unettoman y—n jðlkeen... Hðn meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidðn lðmp—isið poskiaan ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kððntyessððn puolelta toiselle ja nðhdessððn, miten he kohottivat silmðluomiaan, sulkeakseen ne heti jðlleen. -- Nðky oli niin ihastuttava, ettð hðn hetkiseksi unohti kaiken muun. áidinrakkaus herðsi voimakkaana hðnen rinnassaan, hðn risti kðtensð kuin nðhdessððn jotain pyhðð ja seisoi kauan vaipuneena lastensa katselemiseen. ákkið hðn hðtkðhti, kuin olisi aave kohonnut hðnen eteensð. Erota ... olihan hðn sanonut, ettð heidðn piti erota ... heidðn ... isðn ja ðidin... Hðn oli kuulevinaan pikku Main lempeðllð, nuhtelevalla ððnellð sanovan: "Isien ja ðitien pitðð aina olla hyvið ystðvið..." Ja hðn puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille suloisille kasvoille, joita hðn ðsken kuohuvan ðidinrakkauden vallassa oli suudellut. Hyvð Jumala -- miten oli Eugen saattanut lausua sellaisia sanoja ... ja miten oli hðn itse hetkeksikððn saattanut uskoa niitð... Erota ... miten voi erota, kun on yhdessð antanut elðmðn neljðlle pienelle lapselle ja on luvannut yhdessð hoitaa heitð ja antaa heille joka pðivð aamu- ja iltasuukkosen isðltð ja ðidiltð? Sehðn on mahdotonta -- mahdotonta. Ja uusia, ihmeellisið ajatuksia herðsi hðnessð. Mitð on se, kun ihminen rakastaa -- rakastaa niin kuin Eugen ja hðn kerran rakastivat? Eik— se ole sitð, ettð tuntee kaiken, mikð elðð ja liikkuu sydðmessð, niin sanomattoman suurena ja voimakkaana, ettð se pyrkii esille, sytyttðmððn uutta elðmðð? Mutta silloinhan elðð itsekin sen uuden elðmðn mukana, elðð sen mukana ijankaikkisesti... Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltð se hðnestð tuntui... Hðn ja Eugen elivðt nðissð neljðssð pienessð olennossa ... kaikki, kaikki heissð oli vain hðntð ja Eugenia... Ja kun Eugen ja hðn kerran kuolevat, jatkuu heidðn elðmðnsð heidðn lapsissaan... Ja kun nðmð tulevat suuriksi ja saavat omia pienið lapsia -- yhðti elðvðt Eugen ja Dora uuden elðmðn mukana... Oi, elðmð ... ihmeellinen, ihana elðmð loputtomine, ððrett—minð nðk—aloinesi! Ja kesken tuskansa ja surunsa hðn tunsi ðkkið huumaavaa iloa elðmðn ja ikuisuuden ihanuudesta... Ei, eihðn voinut erota, kun oli niin yhtynyt -- vaikka he matkustaisivat maailman ððriin asti, pððstðkseen nðkemðstð toisiaan, elðisivðt he sittenkin yhdessð lapsissaan. Kun kaksi ihmistð on kerran rakkaudessa antanut itsensð toinen toiselleen, eivðt he enðð voi erota -- se on rakkauden taivas ja helvetti. Nyt ymmðrsi hðn paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti avioliiton niin korkealle, hðn ymmðrsi, miksi Eugen kerran oli lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on koko minun elðmðni hukassa." Silloin oli hðnestð tuntunut, ettð Eugen liioitteli, haaveili -- mutta ei nyt enðð. Ja hðnen oma pikku tyttðrensð oli opettanut hðnelle tðmðn. "Isien ja ðitien pitðð aina olla hyvið ystðvið..." Hðn polvistui Main vuoteen ððreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska, jota hðn oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki tulisi jðlleen hyvðksi... Eugen antaisi hðnelle anteeksi -- hðn rakastaisi lapsiaan, elðisi heidðn hyvðkseen, hoitaisi kotiaan, pitðisi sen siistinð, jðrjestyksessð ... hðnestð tulisi oikea "rouva Tðydellinen". Ja hðn hymyili toivehikkaasti ja hðnen sydðmensð oli tðynnð hyvið, jaloja pððt—ksið ja uskoa tulevaisuuteen. Hðn nousi yl—s ja meni miehensð luo. Mennessððn hðn rukoili lapsellisen innokkaasti: "Hyvð Jumala, ðlð anna hðnen olla paha minulle, anna hðnen tuntea yhtð paljon rakkautta kuin minð tunnen! Miten on mahdollista, ettð ðsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja -- minusta tuntuu, kuin yksikððn paha ajatus ei enðð saattaisi herðtð minussa..." Kun hðn tuli Eugenin luo, istui tðmð kirjoitusp—ytðnsð ððressð, selkð oveen pðin; hðn ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisððn. Dora meni hiljaa hðnen luokseen, kietoi kðtensð hðnen kaulaansa ja kuiskasi: "Eugen, tahdotko Main tðhden antaa anteeksi, mitð on tapahtunut, tahdotko antaa anteeksi, ettð olen ollut niin huolimaton ja epðluotettava ja... Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki -- lupaan tðstðlðhin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi." Hðnen katseensa oli kainon hellð ja sðteilevð; Eugenin katse oli synkkð, ja hðn vastasi matalalla ððnellð: "Minulla ei ole mitððn anteeksi annettavaa... Main tulee antaa anteeksi ... sinulle ... minulle ... meille molemmille." "Main tðhden -- Main tðhden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kðrsið Dora parkaasi ... tiedðnhðn, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun sukusi rinnalla ... mutta Main tðhden..." Hðn katsoi Eugeniin hellðsti ja painoi hyvðillen poskensa hðnen poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hðnen hyvðilyynsð. Hðn puristi vain heikosti hðnen kðttððn ja hymyili vðsyneesti. "Mikð on tapahtunut, sitð ei voi enðð muuttaa", sanoi hðn, "Main rakkautta ja kunnioitusta emme saa enðð koskaan takaisin. Mutta koettakaamme unohtaa se, mikð on mennyt, ja koettakaamme elðð niin, ettð meidðn ei enðð tarvitsisi hðvetð lastemme edessð." "Meidðn tulee tehdð vielð enemmðn, Eugen", sanoi Dora yhtð hellðsti kuin ðsken, "sinð et saa enðð olla ankara ja epðystðvðllinen minua kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja ðitien pitðð aina olla hyvið ystðvið'. Koettakaamme noudattaa pikku tytt—mme kehoitusta." "Niin, koettakaamme..." Ja hðnen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hðn veti vaimonsa luokseen ja silitti hyvðillen hðnen poskeaan. XVII. Siitð pðivðstð alkaen Dora teki, mitð ei ollut koskaan ennen tehnyt: hðn koetti koko sydðmestððn noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi tapahtuikin ensimðisen kerran, ettð hðnen yrityksensð onnistui. "Rouva Tðydellistð" ei hðnestð tosin koskaan tullut -- eikð olisi voinutkaan tulla -- hðnen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hðnen keitti—nsð ja ruokasðili—nsð eivðt olisi koskaan voineet kestðð vanhan rouva Blumin arvostelua, ja niin sððnn—llinen jðrjestys kuin Blumien kodissa ei hðnen kodissaan koskaan vallinnut. Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillð huolimatta ulkonaisesta vajavuudesta tunsi Eugen, ettð hðn koetti tulla paremmaksi; sen saattoi nðhdð yhtð selvðsti kuin voi kuulla ihmissydðmen tykyttðvðn huonon ja puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitð. Kun Eugen nðki, miten lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyvðksi perheenemðnnðksi ja parantaa vikojaan, ajatteli hðn: "Ehkð olisi hðn jo aikoja sitten tehnyt tðmðn, jos olisin ollut hellempi ja ystðvðllisempi hðntð kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hðn aina huomannut sen? Minun huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee tehnyt hðnet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedð ... mutta minusta tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen." Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhð lðhemmðksi toisiaan, sensijaan, ettð he ennen itsekkðisyytensð kautta olivat joutuneet yhð kauemmas toisistaan. Ja sensijaan ettð he ennen olivat etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla nðkemðttð virheitð ja etsivðt innokkaasti hyvið pððt—ksið ja ystðvðllisið ajatuksia, joita puhkeili heidðn ympðrillððn kuin kukkia kevððllð. Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa jðrjestystð ja koetti olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hðn, miten vaikeata se oli. Eugen oli tðsmðllinen kuin kello; jos hðn lupasi toimittaa jotain mððrðajalla, tapahtui se, ja jos hðn antoi jonkin tiedon, oli se oikea -- kaikki tðmð oli yhtð varmaa kuin ettð kello l—i kaksitoista, kun viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora taistella, ollakseen edes jossain mððrin hðnen kaltaisensa! Dora ei katsonut koskaan kelloa, hðn unohti usein sekð ajan ettð paikan laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessððn kaiken maailman asioita, kun sillðvðlin kello l—i ja aika kului. Ja miten vaikeata hðnen olikaan toisinaan olla kðyttðmðttð pientð viekkautta, kun hðnen piti saada oma tahtonsa ajetuksi lðpi, tahi puhua vilpitt—mðsti ja kiertelemðttð, kun kierteleminen oli edullista hðnen pyrinn—illeen. "Me olemme erilaiset kuin tuli ja vesi", ajatteli hðn, "on yhtð luonnollista, ettð hðn elðð kellonmððrðn mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivðt ole tðydellisið, kuin ettð vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillitt—mðn tulen kanssa -- ja minun on yhtð vðlttðmðt—ntð saada elðð vapaana, saada liehua mieleni mukaan ja leikkið veden kanssa, kuin liekin nousta yl—spðin. Mutta meidðn ei tule kulkea omia teitðmme; on olemassa jotain korkeampaa -- korkeampaa -- missð tuli ja vesi yhtyvðt, tulevat yhdeksi." Mutta saavuttaakseen tðtð "korkeampaa", joka loi uutta valoa hðnen elðmððnsð ja yksinðisinð hetkinð tðytti hðnet salaisella onnella, jollaista hðn ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hðn ainoastaan koettanut tulla hyvðksi vaimoksi Eugenille, vaan my—skin kiihkeðsti halusi saada pikku Main mielestð hðvitetyksi muiston siitð illasta, jolloin hðn oli nðhnyt isðn ja ðidin seisovan vihollisina toisiaan vastaan. Sillð hðnen mielestððn ei Mai enðð sen illan jðlkeen ollut samanlainen kuin ennen. Hðnen kasvonsa eivðt enðð sðteilleet pðivðnpaistetta, ja hðnen silmissððn ei enðð ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hðn olivat karkoittaneet, sen tahtoi Dora saada esiin jðlleen, sen vuoksi hðn taisteli itsensð kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei Eugenin enðð milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymðtt—mðn nðk—inen eikð Main enðð milloinkaan tarvitsisi nðhdð muuta kuin iloa ja sopusointua kodissaan. Mutta tðmðn pyrkimyksen ohella vaivasi hðntð samalla tuskallinen aavistus, jota hðn ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat paneutuneet maata ja hðn oli lukenut rukouksen heidðn kanssaan, nðytti hðnestð, kun hðn seisoi katsellen heitð, kuin tðmð aavistus olisi saanut muodon, se laskeutui synkkðnð varjona Main vuoteelle ja hðn vððnteli kðsiððn, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tðmð aavistus ilmeni synkkinð, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten pðivðllð seurasi hðntð kuin surumielinen sðvel. Hðn ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hðn oli kyllð synkkð ja alakuloinen -- synkkð ja alakuloinen, vaikka he eivðt olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenððn kuin nyt. Eikð hðn my—skððn leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hðn oli ystðvðllinen, lempeð, paljon vðhemmðn vaativa kuin ennen, mutta hðn ei nðyttðnyt onnelliselta. "Tiedðtk—, Eugen", sanoi Dora erððnð iltana, kun he istuivat yhdessð, "on erðs ajatus, joka ei anna minulle rauhaa. Olisin mielellðni tahtonut salata sen, tukahduttaa sen, mutta en voi -- ja on niin raskasta kulkea yksin ajatuksineen..." Eugen ei vastannut, mutta hðn ymmðrsi heti, ettð Dora nyt aikoi puhua juuri siitð, mitð hðn itsekin aina ajatteli. Dora katsahti Eugeniin. "Luulen, ettð Mai otetaan meiltð pois", kuiskasi hðn. Eugen kohautti olkapðitððn ja vastasi tylysti: "Miksi vaivaat itseðsi synkillð ajatuksilla? Se on niin naisten tapaista, heillð tðytyy aina olla takeita tulevaisuudesta, muuten ei heidðn ole hyvð olla... Jos heillð ei ole oikeita suruja, nauttivat he kuvitelluista... Eihðn meillð ole syytð pelðtð, onhan tytt— terve ja reipas..." Mutta hðnen puhuessaan tulivat hðnen kasvonsa yhð kalpeammiksi ja hðnen ððnensð yhð kovemmaksi ja karkeammaksi. Dora hymyili surumielisesti; hðn tiesi hyvin, mitð tðmðn teeskennellyn vðlinpitðmðtt—mðn puhetavan alla piili. "Enpð oikein osaa sanoa, miksi sitð ajattelen, mutta voin vakuuttaa, ettð se ei ole kðrsimyksistð nauttimista; se ei ole minun tapaistani, vaikka olenkin nainen. Kenties on ðkillinen herððmiseni tehnyt minut niin selvðnðk—iseksi", lisðsi hðn miettivðn nðk—isenð. "Herððmisesi?" "Niin, sillð minð nukuin ennen, nukuin siihen hetkeen saakka, jolloin seisoin lasteni vuoteitten ððressð tuona iltana ja ajattelin, ettð -- ettð minun pitðisi erota heistð. Silloin herðsin, pððsin selville itsestðni ... sinusta ... meidðn suhteestamme ... koko elðmðstð. Kerronko sinulle, minkðlaista unta nðin viime y—nð, tahdotko kuulla ... tiedðthðn, ettð minð ja koko sukumme nðemme tosia unia -- muistatko, minkðlaista unta nðin ennenkuin Sonja syntyi ja ennenkuin isðsi kuoli?" "Muistan ... en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenð. "Minusta tuntui, ettð sinð ja minð seisoimme yhdessð korkealla vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja ympðrillðmme oli paljon ihmisið, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan vapaudestaan', ajattelin minð, 'ja kuitenkin se on niin hyvð ja tottelevainen, ettð jos joku huutaa sitð luokseen, tulee se heti. Oi, jospa ei kukaan huutaisi sitð!' Ymmðrsin niin selvðsti, ettð se nautti yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen... Samassa kuulin sinun huutavan sitð. 'Oi, ðlð mene, ðlð mene, pieni, tottelevainen hevonen', ajattelin minð. Mutta samassa minusta tuntui, ettð minunkin piti kutsua sitð, koska sinðkin kutsuit. Silloin nðin sen lðhtevðn laukkaamaan vuorta yl—s. Tunsin syvðð surua tuon pienen hevosen tðhden, ja kun kððnnyin sinuun pðin, nðin, ettð olit kalmankalpea -- aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin -- ja kaikki ympðrillðmme odottivat... ákkið kaikui huuto koko laaksossa, pieni, tottelevainen hevonen sy—ksyi rinnettð alas ja murskaantui... Kohta sen jðlkeen seisoimme -- sinð ja minð ja Regina tðti ja Pilo neiti ja paljon muita ihmisið -- suuren, kummallisen pesuvadin ympðrillð ... me pesimme kðsiðmme ... oli aivan pimeðtð, mutta minð tiesin kumminkin, ettð pesimme itseðmme pienen, tottelevaisen hevonen veressð... Ja..." "Ole vaiti ... ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeðsti, "en tahdo kuulla enempðð, en..." Ja hðn peitti kasvonsa kðsillððn ja istui pitkðn aikaa liikkumattomana, pðð kðsien varassa. Dora ei puhunut mitððn; hðn oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen vihdoin katsoi yl—s, oli hðn jðlleen kylmð ja tyyni. "En ymmðrrð, mitð tuolla unella on Main kanssa tekemistð", sanoi hðn, hymyillen epðilevðsti. "Ymmðrrðt hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinð ja minð, ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hðnelle liian jyrkkð... Kun hðn tuona iltana nðki isðn ja ðidin toistensa vihamiehinð, sai hðn nðhdð ja ymmðrtðð elðmðð, enemmðn kuin pieni lapsensydðn jaksaa kestðð... En unohda koskaan hðnen katsettaan ... sellainen katse menee sydðmen sisimpððn ... siten katsoo ainoastaan se, joka on 'nðhnyt Jehovan'... Ja sellaiset", lisðsi hðn matalalla, vðrisevðllð ððnellð, "sellaiset kuolevat..." "Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapðitððn. Mutta hðn oli vielðkin kalpeampi kuin Dora ja hðn ajatteli: "Niin se on, aivan niin ... me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme ... me saamme rangaistuksen itsekkðisyydestðmme ... meidðn syntimme sovitetaan hðnen verellððn... Tietysti -- olenhan aina tiennyt ... olen aina uskonut, ettð tulisin kadottamaan Main; -- se on elðmðn laki, ettð mitð enin rakastaa, sen kadottaa ... ja mihin enin luottaa, se pettðð..." Hðn lðhti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hðn hetkistð my—hemmin tuli juomaan teetð, alkoi hðn puhella harvinaisen innokkaasti. Hðn lausui paljon kummallisia vðitteitð, kuten ettð kaikkien naisten pitðisi jonkun aikaa ty—skennellð pankeissa tahi konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elðmððnsð, ja kun Dora jokseenkin laimeasti vastusti hðntð, keskeytti hðn hðnet aiheettoman kiihkeðsti, esitti toisia todistuksia toistensa jðlkeen, puhui kiihkeðsti ja kovalla ððnellð ja teki Doran vastavðitteistð mitð kummallisimpia johtopððt—ksið. "Mutta enhðn tarkoittanut sitð", vastasi Dora vihdoin hieman harmistuneena. "Kyllð", ja taas hðn esitti pitkðn sarjan todistuksia, "juuri niin naiset aina tekevðt ... he uneksivat ja puhuvat asioista ylimalkaisesti ... koeta pysyð asiassa... Minð sanon..." Ja hðn jatkoi kuten ðsken, kiihkeðsti ja ðrtyisesti. Dora ei vastannut enðð. Hðn ymmðrsi, miksi, Eugen oli niin kummallinen, ja hðn tunsi syvðð sððlið. Hðn ei kuunnellut, mitð Eugen sanoi, hðn nðki vain hðnen kalpeat kasvonsa ja kuuli hðnen ððnensð karkean, kovan soinnun, jolla hðn tahtoi huumata tuskaansa. Eugen parka, hðnen olisi vielð vaikeampi kuin Doran kestðð sitð, ettð Mai otettiin heiltð pois! Mutta pðivðt kuluivat, ja muisto siitð, mitð oli tapahtunut, alkoi vðhitellen hðlvetð. Dora ei enðð puhunut asiasta, hðn nðki, ettð Eugen ei sietðnyt kuulla puhuttavan siitð. Eugen oli muutenkin tðhðn aikaan synkkð ja raskasmielinen, ja Dora ei koskaan, kuten ennen, saanut hðntð iloiseksi laulullaan ja leikinlaskullaan. Uudenvuoden tienoissa julkaistiin Lisbetin ja tohtori Ernst Viederin kihlaus, ja hððt aiottiin pitðð syksyllð. Erððnð aamuna, vðhðð ennen kuin Eugenin piti lðhteð ty—h—nsð, tuli hðn Doran luo ja sanoi hieman hðmillððn: "Puhuimme kerran Lisbetin naimisiin menosta, ja kuten muistanet, lupasin silloin muutamilla ehdoilla auttaa hðntð my—tðjðisten hankkimisessa. Nyt annamme kuitenkin nðiden ehtojen raueta; otaksun ettð sinulla ei ole mitððn sitð vastaan, ettð heti paikalla annamme hðnelle tuhat kruunua." Dora punastui ilosta, hðnen silmðnsð kostuivat ja hðn kietoi kðtensð Eugenin kaulaan. "Oi, rakas Eugen, miten hyvð olet! Jospa tietðisit, miten onnellisiksi teet meidðt! Ajattelehan, tuhat kruunua ... niin paljon rahaa..." Eugen hymyili hðnen lapselliselle innolleen. "Hyvð ystðvð, ei se nyt niin kovin paljon ole! Tuhannella kruunulla ei pððstð pitkðlle, kun on kysymys talouden perustamisesta." Dora nauroi ja nipisti hðntð leikillð korvasta. "Sinð ylðluokan ihminen! sinð luulet ettð ei voi istua tuolilla, joka on maksanut vðhemmðn kuin sata kruunua! Tiedðtk—, mitð Lisbet tekee? Hðn on erððltð maalaispuusepðltð tilannut pienið puutuolia, jotka maksavat 1 kr. 25 ðyrið kappale, ja ne hðn maalaa ja vernissaa itse. Ja sitten hðn ostaa karkeaa liinakangasta ja neuloo siitð itse ikkunaverhot ja p—ytðliinat. Mutta kaikki on niin valoisaa ja kaunista hðnen pienissð huoneissaan, ettð tekisi mieli huutaa ilosta." "Sehðn on hyvð, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, ettð olen hyvin iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetið. Hðn on todellakin hyvin vaatimaton ja hyvð tytt—, niin hullunkurinen kuin hðn toisinaan onkin." "Hðn on hyvð ja hullunkurinen, juuri sitð hðn on", vastasi Dora nauraen, "ja sinulla on tðysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen, sillð ei mikððn maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdð toisia ihmisið onnellisiksi!" Ja hðn kietoi vielð kerran kðtensð Eugenin kaulaan ja suuteli hðntð otsalle ja poskille, kerran toisensa perðstð, kuten hðnen oli tapana tehdð, ja Eugen vastasi hðnen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen. My—hemmin pðivðllð Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta, mikð oli tullut Lisbetin osaksi. Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinð kotvan aikaa ððnett—mðnð, kðdet hervottomina riippuen sivuilla, pðð kallellaan ja silmðt kyynelissð. "Ja tðmðn tekee 'amiraali'!" huudahti hðn vihdoin, kun oli ehtinyt tyyntyð. "Oi, miten hirveitð tulisia hiilið..." Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin kðsin pððhðnsð. "Oi -- voi -- voi", valitteli hðn, "polttaa ... kirvelee! Mutta polttaa suloisesti!" "Siinð nyt nðet!" sanoi Dora mielissððn, "et ole koskaan tahtonut tunnustaa, miten hyvð Eugen on. Se on sinulle parahiksi!" "Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, ettð saan tuhat kruunua rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi, voi, voi, miten onnellinen olen!" Ja hðn nauroi, ja muut yhtyivðt hðnen nauruunsa, yhtð iloisina kuin hðn. Kun Lisbet oli saanut valmiiksi pienen kotinsa, missð hðn oli jðrjestðnyt, maalannut ja neulonut kaiken itse, piti Eugenin tulla sitð katsomaan. "Tðmð on todellakin hyvin sievð", sanoi hðn, kun Lisbet punaisena ja onnellisena oli nðytellyt hðnelle kaiken, "oikea pieni pesð -- kunhan vain tulisit onnelliseksi tððllð, rakas Lisbet", lisðsi hðn, tukahduttaen huokauksen. "Kiitos, hyvð Eugen, kyllð minð tulen onnelliseksi", vastasi Lisbet vakaumuksella, "tulkoon vaan suruja ja ikðvyyksið toisinaan, tðytyyhðn niitðkin tulla", lisðsi hðn viisastelevasti, "kun vaan rakastamme toisiamme, tulemme kyllð onnellisiksi." Eugen ei vastannut; hðn ajatteli, ettð yhtð usein on ihminen onneton, vaikka hðn rakastaa. -- Kului vuosi; Lisbetin hððt olivat syksyllð, ja pienen pesðn tðyttivðt iloiset, riemulliset laulunliverrykset. Mitððn muuta erikoista ei tapahtunut; varjo, joka oli langennut pikku Main kevðtpðiville, nðytti katoavan, hðn tuli jðlleen entiselleen ja hðnen silmðnsð saivat entisen "lapsenkatseensa". Eugenin ja hðnen suhteensa tuli jðlleen yhtð hellðksi ja sydðmelliseksi kuin ennenkin. Painostava hðpeðn tunne ja omantunnon vaivat, joita Eugen oli tuntenut tuosta onnettomasta illasta alkaen, sairaloinen suru sen johdosta, ettð hðn oli kadottanut Main rakkauden ja ettð Main hyvðilyt eivðt olleet yhtð hellið kuin ennen, katosivat vðhitellen, ja hðn saattoi taas olla oma itsensð Main seurassa. Mai oli kasvanut paljon kuluneen vuoden aikana; toiset tyt—t olivat lyhytkasvuisia kuten Eugen ja Dora, mutta Mai oli pitkð ja hento, hðnellð oli hienot, kauniit jðsenet ja hðnen silmðnsð olivat siniset ja kirkkaat kuin kaksi metsðlampea. Hðn muistutti Eugenin tðtejð, kauniita Blumin neitejð, jotka aikoinaan olivat Tukholman enin ihailtuja naisia, jotka tanssivat prinssien kanssa ja joita kreivit ja paroonit hakkailivat. "Hðnestð tulee kaunotar", sanoi isoðiti hyvillððn, "hðn on aivan Blumien nðk—inen, ja sitðpaitsi on hðn Doralta perinyt hðnen kauniin hipiðnsð ja tukkansa. Mutta ole varovainen, rakas Eugen, ðlð hemmoittele hðntð. Sinð et tiedð itsekððn, ettð Mai hallitsee koko teidðn kotianne. Se ei kðy laatuun." "Pitðnee koettaa tulla ankarammaksi", vastasi Eugen hymyillen leppoisasti. "Mutta en todellakaan ymmðrrð, miten se kðy pðinsð Main suhteen, ja mistð minun pitðð kurittaa hðntð -- hðn ei ole niinkuin muut lapset..." "Siinð nyt nðet, miten sokea olet!" huudahti rouva Blum voitoniloisena, "et kai voine tosissasi vðittðð, ettð kahdeksanvuotiaalla lapsella ei olisi vikoja?" "En, tietysti en ... olen ehkð ollut liian my—ntyvðinen Main suhteen... pitðnee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivðn nðk—isenð. Ja hðn koetti pitðð pððt—ksensð ja laati viisaita suunnitelmia, joiden mukaan hðn aikoi kasvattaa Maita. Hðn aikoi vðhentðð lahjoja, esiintyð isðllisen arvokkaasti j.n.e. Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeðn moittiva ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta sððstðvðisyydestð ja kieltðytymisen vðlttðmðtt—myydestð, tulivat hðnen todistuksensa heti hapuileviksi ja epðvarmoiksi, ja lopuksi hðn tavallisesti otti Main syliinsð ja hyvðili hðntð tavalla, josta voi ymmðrtðð hðnen ennen kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tytt— piti erittðin lupaavana tuleviin toivomuksiin nðhden. -- Erððnð y—nð, marraskuussa, heti Lisbetin hðitten jðlkeen, herðsi Dora ðkkið siihen, ettð joku seisoi hðnen vuoteensa ððressð ja puhutteli hðntð kuiskaten. Sðikðhtyneenð, unenp—pper—ssð hðn nousi istumaan ja haparoi kynttilðð. Silloin hðn kuuli pimeðssð pienen tutun ððnen kðheðsti kuiskaavan: "Isðn pikku Mai on kipeð -- kaulaan koskee." Vapisevin kðsin sytytti Dora kynttilðn; siinð seisoi Mai valkeassa y—paidassaan ja katseli hðntð vakavasti, melkein nuhtelevasti. "Herðð, Eugen, herðð -- nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin kðsivarteen. Sitten hðn nousi kiireesti sðngystð, kððri peitteen pikku tyt—n ympðrille ja otti hðnet syliinsð. "Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydðnkðpyseni?" Ja hðn suuteli hellðsti pikku tyt—n kðsið ja kasvoja ja kasteli ne kyynelillð. "Tðhðn -- kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi niellð." Sillðvðlin oli Eugen herðnnyt ja noussut yl—s. Dora katsahti hðneen tuskallisen pelokkaasti, hðn oli kalmankalpea ja hðnen kðtensð vapisi, kun hðn hyvðili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikð paikka oli kipeð. "Vie hðnet sðnkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minð herðtðn Marin, ettð saamme hðnelle kuumaa vettð." Eugen otti pikku tyt—n syliinsð, kantoi hðnet lastenkamariin ja asetti varovasti vuoteeseen. Vðhðn ajan perðstð toi Mari kuumaa vettð; Dora antoi Main juoda sitð ja pani sitten kylmið kððreitð hðnen kaulaansa. Eugen seisoi vieressð ja katseli Maita. Hðnen mielestððn oli Mai muuttunut paljon viime tunteina, hðnen silmðnsð olivat sameat ja hðn vaikeroi monta kertaa. Ja eilen illalla, kun Eugen sanoi hðnelle hyvðð y—tð, oli hðn aivan terve! "Etk— ollut kipeð jo eilen illalla, tytt—seni?" kysyi hðn ja siveli hyvðillen kðdellððn hðnen otsaansa. "Olin vðhðn ... kaula oli kipeð." "Miksi et puhunut siitð?" jatkoi Eugen moittien. Mai ei vastannut heti. Vihdoin hðn sanoi: "Pelkðsin, ettð isð ja ðiti pahastuisivat..." Eugen kððntyi ðkkið poispðin. "Pieni tottelevainen hevonen", ajatteli hðn, "tietysti hðn kuolee -- tietysti ... on parasta, ettð en antaudu toivomusten valtaan ... tietysti hðn kuolee ... tietysti..." Ja hðn toisteli nðitð sanoja siksi kunnes hðnestð tuntui, ettð hðn oli alistunut tðhðn vðlttðmðtt—myyteen ja kaikki hðnen ajatuksensa ja tunteensa olivat jðykistyneet. "Soitammeko heti lððkðrille?" sanoi hðn vihdoin ððneen, ja hðnen ððnensð oli niin kummallisen kylmð ja vðlinpitðmðt—n, ettð hðn itsekin sðikðhti. "Emme vielð", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enðð kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme." Eugen ei vastannut, ja Dora ja hðn istuivat seuraten kaikkia hðnen liikkeitððn. Mai oli nukahtanut, mutta hðnen rintansa kohoili raskaasti ja hðn valitteli nukkuessaan. He huomasivat, ettð hðnen oli hyvin vaikeata hengittðð. Kun lððkðri, joka oli Eugenin vanha ystðvð ja talon perhelððkðri, tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hðn heti pelkððvðnsð, ettð Mailla oli kurkkumðtð. Toisten lasten piti sen tðhden muuttaa isoðidin luo, ja sepð tðytti heidðt, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistð, ettð he saivat asua, oikein asua isoðidin luona -- Berglund ja mamseli Bendelin ja isoðidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmi—itð, jotka lðhinnð muistuttivat satuja ja ihmeellisið kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet, joita he itkivðt erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pððsivðt nðkemððn ihmeitð, joita oli isoðidin luona. Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja kurkku niin turvonneena, ettð hðn ei voinut nauttia mitððn. Eikð hðn tahtonutkaan mitððn, hðn oli iloinen, kun sai maata silmðt ummessa ja pitðð kðdessððn isðn tahi ðidin kðttð, mieluummin molempien. Bakteorolooginen tutkimus osoitti, ettð Maissa oli kurkkumðtð, niinkuin tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tðmðn tiedon nðennðisesti tyyninð; he olivat alusta alkaen pelðnneet pahinta. Mutta Eugen vastusti jyrkðsti tohtorin ehdotusta, ettð Mai vietðisiin kulkutautien sairaalaan. Hðn tahtoi pitðð Main kotona, maksoi mitð maksoi. Niinpð jðrjestettiin sðnkykamari ja lastenkamari sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen. Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nðhneensð Eugenia niin synkkðnð kuin nyt; hðn oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei nðkynyt hymyilyn merkkiðkððn hðnen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui tarina, jonka hðn oli kerran kuullut: kaukana meressð oli kallio, joka oli nð—ltððn kuin naisen pðð; kerran muinaisaikoina oli erðs ðiti siinð nðhnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hðn istui siinð y—t pðivðt, tuijottaen syvyyteen, kunnes hðnen kasvonsa kivettyivðt ja hðnen tðytyi istua siinð, vuosisata toisensa jðlkeen, ððrett—mðssð surumielisyydessð tuijottaen syvyyteen. Niink— kðvisi Eugeninkin? Jðykistyisik— hðnkin, kivettyisik— hðnkin surusta, jos Mai kuolisi? "álð sure niin, oma armaani", sanoi hðn kainon hellðsti, "koeta taipua Jumalan tahtoon..." "En voi, Dora", vastasi Eugen synkðsti, "olisin voinut kestðð mitð muuta hyvðnsð, mutta en tðtð..." "Olisitko ennemmin tahtonut menettðð minut?" kysyi Dora hymyillen surumielisesti. "Olisin", vastasi Eugen hðikðilemðttð, "sillð silloin en olisi tuntenut itseðni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, ettð minð olen hðnet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, ettð me olemme tappaneet hðnet ... sisðllisellð, salaperðisellð tavalla ... olimme kelvottomat olemaan hðnen vanhempiansa ... sellainen lapsi kuin hðn ei voi sðilyttðð niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa ... muistoa isðstð ja ðidistð, jotka..." "Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeðsti, "silloinhan sinun ei pitðisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, ettð Main kuolema on oikeudenmukainen rangaistus..." "Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi itselleni." "Mutta ehkð Jumala voi antaa anteeksi sinulle." "Ehkðpð", vastasi Eugen, kohottaen epðilevðsti olkapðitððn, "mutta minð en voi antaa anteeksi itselleni. Enkð voi antaa anteeksi sinulle ... ettð me olemme elðneet niin, ettð olemme vahingoittaneet omaa lastamme ... lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa ... niin, niin, ðlkððmme puhuko siitð nyt... Jos Mai kuolee, on minun elðmðni hukassa..." Doraa puistatti, mutta hðn ei virkkanut mitððn; hðn ymmðrsi, ettð niinkauan kuin Eugen oli tðllð mielellð, eivðt hðnen sanansa voineet lohduttaa hðntð. Mutta lopuksi tuli noihin jðykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa; tuli hetki, jolloin lððkðri, ennemmin kuin oli itsekððn uskonut, saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, ettð taudin valta oli murrettu ja heidðn lemmikkinsð pelastettu. Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lðhti pois, ja Main sisaret saivat tulla jðlleen kotiin. Oli ilon ja riemun pðivð kun pikku tyt—t, iloisina ja vallattomina kuin irti pððstetyt linnunpojat, hyppelivðt Main ympðrillð ja nimittelivðt hðntð kaikilla lempinimillð, joita olivat antaneet hðnelle: "Kevðtkukka ... pikku Mai ... isðn pikku Mai." Ja he suutelivat hðntð, suutelivat hðnen kðsiððn ja kðsivarsiaan ja kasvojaan ja tanssivat ilosta hðnen ympðrillððn. He eivðt tienneet, mitð hyvðð olisivat tehneet hðnelle, hðnen piti saada lahjaksi heidðn rakkaimmat leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hðnen luokseen Rosan, nenðtt—mðn nuken, jonka toinen kðsi oli poikki, nosti sen hðnen syliinsð ja sanoi: "Saat hyvðn, hyvðn Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta; "Pumpedumpin" rikkinðiset leikkikalut eivðt miellyttðneet sðntillistð pikku tytt—ð, mutta sitð hðn ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hðn keksi keinon. Hðn sanoi: "Kiitos, pikku Mðrta, mutta on parasta, ettð pidðt itse Rosan, sillð lasten ei tule koskaan vaihtaa ðitið." Ja hðn antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellðsti rintaansa vasten, kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hðnen lðhinnð paras leikkikalunsa! Ja hðn haki rikkinðisten leikkikalujensa joukosta sopivaa lahjaa, kunnes l—ysi hðnnðtt—mðn koiran, jonka Mai sen suhteellisesti vðhðpðt—isen vamman takia katsoi olevansa velvollinen ottamaan vastaan. Pikku Main piti vielð olla hyvin varovainen, hðn ei saanut tehdð ðkillisið liikkeitð eikð kðvellð paljon. Senvuoksi kantoi Eugen hðntð aina, kun hðn oli kotona, ja hðnestð tuntui, ettð hðn ei ollut koskaan kantanut niin kevyttð ja suloista taakkaa. "Oletko iloinen, kun saat olla isðn luona, armaani?" kysyi hðn erððnð iltapðivðnð, kun Mai istui hðnen sylissððn ja pikku sisaret hyppivðt ja leikkivðt hðnen ympðrillððn. Hðn silitti Main poskea ja katsoi hðnen silmiinsð hellðsti, melkein arasti. Mai naurahti lapsellisen veitikkamaisesti ja kietoi kðtensð isðn kaulaan. "Tietysti olen iloinen, kun saan olla oman rakkaan, rakkaan isðni luona", kuiskasi hðn ja painoi pððnsð Eugenin rintaa vasten. Eugen painoi hðnet sydðntððn vasten; hðn uskalsi tuskin hengittðð, pelðten ettð hðnen hengityksensð vaivaisi lasta, joka istui kokoonkyyristyneenð hðnen sylissððn. Hðn ei ollut koskaan -- ei edes silloin, kun elðmð antoi hðnelle runsaimmat antimensa, ei silloin, kun hðn toi Doran kotiinsa vaimonaan, eikð silloin, kun hðn ensi kerran tunsi isðn iloa -- tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Hðn katseli tuota pientð olentoa kuin suurta, ihmeellistð lahjaa -- hðn ei voinut tarpeekseen ihailla noita pienið kðsið, noita suuria orvokinsinisið silmið ja pienið, hienoja kasvoja. Tðnð hetkenð hðnestð tuntui, kuin olisi hðn saanut Main tðydellisesti takaisin; Main silmissð oli sama hymyilevð lapsenkatse kuin ennenkin, vðkinðisyys, joka oli ollut hðnen rakkaudessaan, oli poissa, hðn oli saanut lemmikkinsð takaisin, ja menneisyyden muistot tukahdutti nykyhetken suloisuus. Ja hðnen rinnastaan kohosi lapsellisen n—yrð rukous: "Oi Jumala, anna anteeksi, anna anteeksi minun syntini!" Main parantuminen nðytti edistyvðn tasaisesti ja tuotti iloa ei ainoastaan isðlle ja ðidille ja sisarille, vaan kaikille sukulaisille, jotka kilvan rakastivat, ihailivat ja hemmottelivat hðntð. Itse isoðitikin, jolla oli niin ankarat mielipiteet kasvatuksesta, otti osaa yleiseen ihailuun; Mai puolestaan otti vastaan kaiken kuin pieni prinsessa, jonka mielestð on aivan luonnollista, ettð hðntð ihaillaan. Ainoa, joka ei tuntenut iloa, oli Dora, tuo muuten niin iloinen, huoleton Dora. Hðn ei luottanut Main parantumiseen, hðnen ðidinsydðmensð aavisti jotain, jota muut eivðt aavistaneet. "Miten he voivat olla niin iloisia", ajatteli hðn, "miten voi Eugenkin olla niin iloinen ... eik— hðn nðe varjoa, joka Maita seuraa ... eik— hðn nðe, mikð kirkkaus hðnen kasvoiltaan hohtaa...?" Kun Dora erððnð iltapðivðnð oli pienokaisten luona lastenkamarissa, huomasi hðn, ettð Mai oli harvinaisen kalpea eikð ottanut osaa sisarten puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti. "Mikð sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa poskea, "olet niin hiljaa, -- voitko pahoin?" "En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun nuo toiset lapset leikkivðt." Dora ei vastannut; hðn kððntyi ðkkið poispðin, salatakseen kyyneleitððn, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elðmðn iloon..." Vðhðn ajan perðstð ei Mai nðyttðnyt vðlittðvðn edes toisten lasten leikeistð, hðn istui liikkumattomana ja tuijotti eteensð ilmeett—min, samein silmin. Kun Dora koetteli hðnen kðsiððn, olivat ne jððkylmðt. "Etk— tahdo mennð maata, lapseni?" kysyi hðn. "Kyllð, kiitos", vastasi Mai, "olen niin vðsynyt ... niin vðsynyt..." Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hðnet vuoteeseen. Pikku tytt— oli yhð vielð vaiti, kun hðn oli pððssyt vuoteeseen, sulki hðn silmðnsð ja makasi pitkðn aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hðn avasi pari kertaa hitaasti silmðluomensa ja katseli ympðrilleen huoneessa, ikððnkuin etsien jotain. "Tahdotko jotain -- etsitk— jotain?" kuiskasi Dora. "En", vastasi Mai ja sulki jðlleen silmðnsð. Dora huokasi syvððn ja raskaasti. Itse hðn arveli voivansa kestðð Main menettðmisen, hðn oli jo taistellut loppuun taistelunsa -- mutta Eugen!... Hðn olisi tahtonut antaa elðmðnsð, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka hðntð pian kohtaisi. Suru sydðmessð meni hðn Eugenin luo. Hðn istui kirjoitusp—ytðnsð ððressð tehden ty—tð, ja kun Dora tuli sisððn ja meni hðnen luokseen, ny—kkðsi hðn ainoastaan hajamielisesti pððtððn. Dora ei sanonut mitððn, hðn pani vain kðtensð Eugenin kaulaan ja hyvðili hðntð hiljaa. Eugen katsahti ðkkið yl—s; Doran hyvðilyssð oli jotain erikoista, jotain hellðð ja sððlivðistð, jonka hðn heti tajusi. Ja kun hðn nðki hðnen kasvonsa, ymmðrsi hðn heti, mitð tðmð hyvðily merkitsi. "Miten Mai voi?" kysðisi hðn ðkkið. "Hðn -- ei voi hyvin." "Mikð hðnen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta. "En oikein tiedð ... hðn on vðsynyt ja kalpea... Luulen ettð on parasta heti soittaa lððkðrille." "Onko hðnen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet ... se ei ole mahdollista ... olihan hðn vielð hetki sitten terve ja reipas." Hðn puhui yhð kiihkeðmmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vðhðllð tukahduttaa hðnet. "Tule, niin saat nðhdð!" "Tulen, tulen heti -- mene sinð edeltðpðin..." Ja hðn kððntyi p—ytððn pðin ja jðrjesti hermostuneena papereitaan. Dora huokasi -- Eugen parka -- miten saattaisi hðn kestðð sen?... Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lððkðrille. Sitten hðn meni lastenkamariin Main luo. Pikku tytt— nðytti nukkuvan, hðn makasi liikkumattomana, silmðt ummessa. Eugen seisoi hetkisen ððnett—mðnð, katsellen hðntð. "Nðetk—, ettð hðn on muuttunut?" kuiskasi Dora. "Nðen." Eugen ei sanonut enðð mitððn, hðn istuutui vuoteen ððreen ja tuijotti synkðsti eteensð, pðð kðden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea -- nyt se kuitenkin tulisi... Vðhðn ajan perðstð tuli tohtori. Hðn teki muutamia kysymyksið, mutta Dora ymmðrsi heti hðnen katseestaan, ettð hðn ilman niitðkin tiesi, mikð lapsella oli. Hðn toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki etenkin Main sydðntð ja keuhkoja. Sitð tehdessððn hðn pudisteli pððtððn, ja Dora kuuli hðnen puoliððneen sanovan: "kurkkumðtð sydðn." Sitten hðn laski Main takaisin vuoteelle ja katseli hðntð tarkkaan. Mai avasi silmðnsð -- ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi -- katseli kuten ðskenkin etsien ympðrilleen, huokasi vðsyneesti ja vaipui jðlleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia mððrðyksið ja meni sitten saliin, jonne Eugen seurasi hðntð. Hðn puristi kovasti Eugenin kðttð; Eugen vastasi hðnen kðdenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitððn, katsoi vaan hðneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se on hyvin vaarallista." Ja hðn puristi jðlleen Eugenin kðttð ja kððntyi sitten kiireesti pois. Eugen seurasi hðntð etehiseen. Hðnestð tuntui, ettð hðnen olisi pitðnyt sanoa jotain -- mutta mitð? Kysyð, kadottaisiko hðn Main? ... kuolisiko hðn pian? ... eik— koko maailmassa l—ytyisi mitððn keinoa ... mitððn... "Sanokaa..." alkoi hðn, mutta ei keksinyt jðrkevðð kysymystð; hðn tarttui molemmin kðsin pððhðnsð, jotain karvasta nousi hðnen kurkkuunsa, hðnen tðytyi pððstðð suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei tukehtuisi. "Ystðvð parka!" Tohtori syleili Eugenia, painoi hðnet rintaansa vasten. "Niin kauan kuin on elðmðð, on toivoa", kuiskasi hðn liikutettuna. Eugen ny—kðytti pari kertaa pððtððn, pyyhki nenðliinalla ohimoitaan ja huuliaan ja meni omaan huoneeseensa. Siellð hðn heittðytyi sohvalle ja istui pitkðn aikaa liikkumattomana, painaen kðden sydðmelleen. "Miten voi ihmissydðn tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi hðn monta kertaa. Pari pðivðð kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta, kuin ettð hðn tuli yhð raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli my—skin koko talossa, paitsi etehisessð, missð telefooni lakkaamatta soi. Pikku siskot eivðt tahtoneet leikkið, he kulkivat pððt painuksissa kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetð ðidin syliin ja itkeð ja rukoilla Jumalaa, ettð hðn pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku heistð sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen: "hiljaa, hiljaa, ðlð naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta erððnð aamuna nðytti Maissa ðkkið tapahtuvan muutos. Hðnen poskensa alkoivat punoittaa ja liikuttavan epðmððrðinen ilme hðnen silmistððn hðvisi. Hðn alkoi puhella ja laskea leikkið, kutsui luokseen sisarensa ja isðnsð, nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi koko talo: Mai on parempi ... Mai leikkii ... Mai on kohta terve! Pikku siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellð, vapisten ilosta ja ihmetyksestð, kun nðki lemmikkinsð jðlleen virkoavan elðmððn. Ainoa, joka ei antanut pettðð itseððn, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut hyvðsti Maille ja aikoi lðhteð ty—h—nsð, juoksi Dora hðnen jðlkeensð ja pyysi: "Eugen, ðlð mene, tule Main luo!" "Minkð vuoksi ... mitð tarkoitat?" sanoi hðn. epðvarmalla ððnellð, "onhan hðn niin paljon parempi..." "Ei, ðlð mene ... ðlð mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeðsti. Eugen seisoi hetkisen ððnett—mðnð, katsellen eteensð. Sitten hðn sanoi vðsyneesti: "Olkoon, tottelen sinua -- en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan mitððn. Minusta hðn nðytti niin paljon paremmalta." Ja hðn huokasi syvððn ja meni Main luo. Hðn ei ollut koskaan nðhnyt pikku tytt—ð niin lumoavan suloisena kuin nyt. Hðnen suuret tummansiniset silmðnsð loistivat kuin tðhdet, vaaleat kutrit ympðr—ivðt hðnen kasvonsa kuin sðdekehð, ja heleð puna loisti hðnen kasvoillaan, kun hðn innokkaasti puheli ja nauroi. "Isð, pikku isð!" huudahti hðn, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isð kuulla, mitð kaikkea teemme ensi kesðnð, kun menemme Blombackaan. Muistaako isð, ettð olen saanut pienen maatilkun isoðidiltð?" "Muistan kyllð, tytt—seni, mutta kesððn on vielð pitkð aika..." "Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkð aika... Kohta on kesð, ja me menemme ulos kylvðmððn... Minð tahdon hy—tymansikoita, isð, saanko? ... ja sitten tahdon reseedoja... Andersson sanoo, ettð ne menestyvðt niin hyvin... Oi, miten ikðv—inkððn pientð maatani!" Hðn l—i kðtensð yhteen ja hðnen silmðnsð sðteilivðt ilosta. "Tiedðtk—, isð, mitð ðiti ja minð teemme, kun tulemme Blombackaan?" jatkoi hðn innokkaasti kuiskaten. "En..." "Menemme tervehtimððn vanhaa Karinia, hðn tulee niin iloiseksi. Emmek— menekin, isð?" "Menemme, menemme, lapsi kulta!" "Menemme my—skin kitkijð-Leenan luo ja viemme hðnelle kahvia ja sokeria, sillð hðn pitðð siitð niin paljon. Vai mitð, ðiti, emmek— menekin?" "Menemme toki, hyvð, pieni lapseni!" Nðin puheli Mai monta tuntia, sitten hðn oli hetken aikaa vaiti, alkoi sitten taas puhella ja kertoi pienið tapahtumia menneisyydestð, mutta ennen kaikkea siitð, mitð hðn tekisi kun tulisi terveeksi ja pððsisi Blombackaan. ákkið hðn vaikeni, ja kun Dora pani hðnet pitkðlleen, sulki hðn silmðnsð ja nðytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isð ja ðiti, jotka istuivat kahden puolen hðnen vuodettaan. Silloin he ðkkið kuulivat hðnen laulavan suloisella lapsenððnellððn pientð laulua, jonka Dora oli opettanut hðnelle: Jonk' on turva Jumalassa, Turvassa on paremmassa, Kuin on tðhti taivahalla, Lintu emon siiven alla. "Laulan pientð virttðni", kuiskasi hðn salaperðisesti, onnellinen hymy huulilla, ja katsoi vuoroon isðð, vuoroon ðitið, "sen me laulamme, lupaattehan, ettð laulatte sen -- kun -- kun --" "Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla ððnellð. Mai katseli eteensð mietiskelevðn nðk—isenð. Oli kuin olisi jokin ajatus vðlðhtðnyt hðnen mielessððn ja sitten heti jðlleen hðvinnyt. "En tiedð", vastasi hðn surullisena. "Oi, isð, ðiti", ja hðnen kasvojansa kirkasti ðkkið sðteilevð hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta -- katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee..." Ja hðn katseli ympðrilleen, ja hðnen silmðnsð sðteilivðt ilosta ja ihmetyksestð. "Miten kaunista ... oi, miten suuria hiutaleita ... miten ne kiiltðvðt ... ei -- ei, ne ovatkin tðhtið ... oi -- koko taivas tulee luoksemme... Jeesus tulee luokseni ... minð pelkððn ... on niin ... kaunista." Ja kalpeana ja vðristen, mutta huulilla sðteilevð hymy, hðn painoi pððnsð Eugenin rintaa vasten. Sitten hðn nousi omituisen kiihkeðsti istumaan, katseli ympðrilleen ja haparoi kðdellððn lakanaa. Hðn nðytti nðkevðn outoja nðkyjð, hðn puhui linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hðnen rintansa kohoili levottomasti, hðnen silmðnsð tulivat yhð suuremmiksi, ja hðn tuijotti eteensð, kuin olisi nðhnyt jotain, jota hðnen tðytyi seurata. Sitten hðnen silmðnsð saivat lasimaisen kiillon, hðn kððnsi ðkkið kasvonsa sivulle pðin ja katseli suoraan ikkunaan. Hðnen huulensa liikkuivat ja Eugen ja Dora kuulivat hðnen kuiskaavan: "Minð lennðn ... lennðn ... len..." Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi pari kertaa kuin lentoon lðhteðkseen, heikko hymy kirkasti kasvot, katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissð. "Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt -- pieni armaamme on kuollut!" "Ei -- ei -- se ei ole mahdollista ... olihan hðn ðsken vielð niin iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hðn otti kellon taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmðnrðpðyksen, jona Mai oli lakannut hengittðmðstð. "Mai -- pikku Mai!" huudahti hðn, heittðytyi polvilleen vuoteen ððreen ja hyvðili rukoillen hðnen kasvojaan ja kðsiððn. Mutta kukaan ei vastannut ... ja kukaan ei puhunut enðð. Ainoastaan vðrisevð nyyhkytys hðiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta. "Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittðytyen hðnen syliinsð ja itkien yhdessð hðnen kanssaan, "saamme vielð kerran nðhdð rakkaamme... Jumala on ottanut hðnet vain ajaksi ... me saamme hðnet takaisin kuoleman jðlkeen ... uskothan sen ... uskothan ijankaikkiseen elðmððn, Eugen?" Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitððn. "Sano, Eugen, etk— usko", kysyi Dora ja katsoi hðnen silmiinsð tuskallisen levottomasti. "En tiedð, Dora. Tðnð hetkenð en usko mitððn, enkð tunne muuta kuin katkeraa surua. Hðn on poissa, en saa enðð sulkea hðntð syliini, en painaa hðntð rintaani vasten ... elðmð on minusta kuin erðmaa..." "Oi, ystðvðni, Jumala on laupias ... hðn lievittðð surusi... Sillð uskothan, Eugen, ettð Jumala on rakkaus, etk— uskokin?" "Sððstð minua sellaisista kysymyksistð, Dora", vastasi Eugen katkerasti hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt -- nyt ei mikððn voi lohduttaa minua ... ehkð sitten my—hemmin..." * * * * * Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensð koristettu kukkasilla, ja itse lepðsi hðn siinð, pðð painuneena pientð tyynyð vasten, tyynenð ja rauhallisena kuin olisi hðn nukkunut. Tuontuostakin hiipivðt vanhemmat ja sisaret ja palvelijat kirstun ððreen, mutta kukaan ei uskaltanut itkeð eikð nyyhkyttðð, sillð niin onnellisen nðk—inen oli pikku Mai. "Onko Mai nyt Jumalan luona -- onko hðnellð siivet kuin enkeleillð? -- Eik— hðn lennð takaisin meidðn luoksemme?" kyselivðt pikku sisaret kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistð, niin juhlallista, heillð oli niin paljon kyseltðvðð, he eivðt oikein voineet uskoa, ettð Mai oli kuollut ... ehkðpð hðn herðisi eloon, jos he oikein hartaasti rukoilisivat Jumalaa. Mutta pikku Mai ei herðnnyt enðð; pienten lasten rukoukset ja murtuneen isðn sydðmestð kohoavat huokaukset eivðt voineet palauttaa hðntð siitð salaperðisestð maasta, jonne hðn oli mennyt. Hðnen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hðnen viereensð kirstuun. Siinð oli pieni orava, jonka hðn erððnð jouluna oli saanut isðltð, ja jota hðn oli pitðnyt niin hyvðsti, ettð se oli vielð aivan ehjð, siinð olivat hðnen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja kieloja oli siroiteltu hðnen ympðrilleen, ja viheriðt k—ynn—kset koristivat kirstua. Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei tiennyt, mistð se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytðnyt, ettð se pantaisiin Main jalkojen juureen. Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistð; se nðytti niin pieneltð ja vaatimattomalta, melkein n—yrðltð, toisten komeitten kukkien rinnalla. Nðytti, kuin sen olisi lðhettðnyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ððreen katselemaan Maita, osuivat hðnen katseensa pieneen valkeaan ruusuun -- kuka oli lðhettðnyt sen? Hðnen mieleensð muistui jotain -- jotain, joka oli yhteydessð Main kanssa... Hðn otti ruusun kðteensð ja katseli sitð -- silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hðn taittoi paperin kokoon, pisti sen takaisin lehtien vðliin ja pani ruusun ylemmðksi, Main kðden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hðn hiljaa, ja nyyhkytys kohosi hðnen rinnastaan. Hðn ei jaksanut tðnð hetkenð ajatella, mitð Main tuli antaa anteeksi, mitð Julia oli rikkonut; hðn tunsi vain raskaan rikoksen painavan itseððn, ja hðn tunsi ððret—ntð sovinnon kaipuuta, anteeksi annon kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee syntið ja kulkee vððrillð teillð. XVIII. Oli harmaa, alakuloinen marraskuun pðivð, kun "isðn pikku Mai" laskettiin hautaan. Taivas oli kuin lyijynharmaa kupu ja koko luonto oli niin ððnet—n ja hiljaa, ettð luuli metsien ja ketojen ja laaksojen nukkuvan yhtð syvðð unta kuin kuolleet kirkkomaan kunnaitten ja hautamerkkien alla. Blumien suurelta perhehaudalta oli kivi nostettu pois ja mustana ammotti avattu hauta; mutta alhaalla syvyydessð loistivat vihreitten lehtien keskeltð punaiset ja valkoiset kukat -- kylmð kivihauta oli muutettu kukkaisvuoteeksi pienelle nukkujalle, joka oli laskettava sinne. áðnett—minð ja itkettyneinð seisoivat Hjortin ja Blumin perheet mustissa surupuvuissaan avatun haudan ympðrillð. Yhteinen suru oli liittðnyt heidðt toisiinsa, tðyttðnyt ne kuilut, jotka tavallisesti aina olivat Doran ja Eugenin sukujen vðlillð. Molemmat perheet eivðt olleet koskaan tunteneet niin suurta suopeutta ja ystðvyyttð toisiaan kohtaan kuin nyt. Lisbet oli vaikeroinut ja nyyhkyttðnyt pðð Regina tðdin ihraleukaa vasten, joka aaltoili kiivaasti, ja rouva Hjort ja rouva Blum olivat puristaneet toistensa kðsið ja itkien syleilleet hellðsti toisiaan. Eugen ja Dora olivat ainoat, jotka eivðt itkeneet hautaustoimituksen aikana. Dora oli kalpea ja laihtunut, ja hðnen kauas tðhtððvð katseensa, joka ei nðyttðnyt huomaavan ympðrillð olevia esineitð, kuvasti sanomatonta surua. Eugen seisoi liikkumattomana; hðnen hienot, tuhkanharmaat kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt. "Oi, jospa hðn voisi itkeð", ajatteli vanha rouva Blum, ja hðnen sydðmensð oli pakahtua osanotosta poikansa suruun, "jospa hðn voisi itkeð, jospa hðn voisi itkeð..." Mutta Eugen ei voinut itkeð. Hðnen katseensa oli kuin luonto hðnen ympðrillððn: jðhmettynyt, kivettynyt, liikkumaton. Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Vðsyneinð ja velttoina kulkivat hðnen ajatuksensa asiasta toiseen ... nyt menee hullusti, kirstuhan on vinossa ... kas niin ... kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen, niinkuin hðn oli mððrðnnyt, isðn ja pienen velivainajan viereen ... no niin, nyt se oli haudassa ... Mai oli haudassa ... "isðn pikku Mai", hðn toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivðt tehneet mitððn vaikutusta hðneen... Mutta samassa hðn tunsi, ettð jotain kylmðð, mðrkðð laskeutui hðnen poskelleen. Hðn katsahti ðkkið yl—s. Suuria, valkeita lumitðhtið lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen hiljaiselle, hðmðrðn verhoamalle kirkkomaalle. Silloin suli jðykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hðnen rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hðnen silmiensð jððpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hðn. "Kaikki taivaan tðhdet putoilevat pððlleni ... sanoi Mai ... niin se on, se on sanoma taivaasta ... sanoma yl—snousemuksesta ... jðlleennðkemisestð, juuri kun ruumis, joka on katoava, peitetððn multaan... Nuku hyvin, armas lapseni ... nuku hyvin ... yl—snousemuksen aamuun -- nðemme vielð toisemme ... rakkaus on vðkevðmpi kuin kuolema ... rakkautemme ei voi kuolla ... Jumala on laupias." Ja hðn itki, mutta ei katkeria epðtoivon kyynelið, vaan kyynelið, jotka puristautuivat esiin, kun sydðmen tðyttðvðt selittðmðtt—mðt tunteet. Mutta kun Dora ja Eugen olivat lðhteneet hautausmaalta ja eronneet vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tytt—nsð kanssa palasivat kotiin, valtasi heidðt kaipaus, tyhjyyden tunne, epðtoivo. Silloin johti muisto heidðn mieleensð kaikki paikat, joilla Mai oli istunut -- hðnen tuolinsa p—ydðn ððressð, hðnen tyynynsð uunin edessð, jolla hðnen oli tapana levðtð iltapðivisin -- se nðytti heille Main valokuvat, hðnen vaaleat kiharansa, hðnen hienot, kauniit lapsenkasvonsa, se toi heidðn mieleensð hðnen suloisen ððnensð, kun hðn lauloi laulujaan. Miten pitkð ja raskas olikaan pðivð nðiden tungettelevien vierasten seurassa -- miten armotonta, ettð kaikki piti kaivaa esiin muistojen kðtk—istð, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin kaivata! Mikððn ei hðirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikððn ei keskeyttðnyt surullisia keskusteluja, mikððn ei karkoittanut noita suloisia kuvia, jotka pistivðt esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa. Ruumiillisesti ja henkisesti vðsyneinð menivðt Eugen ja Dora aikaisin nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti. Mutta keskellð y—tð herðsi Eugen ðkkið. Hðn kuuli outoa ððntð -- mitð se oli, mitð oli tapahtunut? Hðnen korvissaan kaikui kuin aaltojen kohinaa, ja sen keskeltð vðrisevið, vaikeroivia ihmisððnið. ákkið muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveðnð hðnen mieleensð. Dorahan itki -- Mai, heidðn rakkain lapsensa, oli otettu heiltð pois, hðntð hðnen ðidinsydðmensð kaipasi... "álð itke ... ðlð itke ... Jumalan tðhden, rauhoitu -- rauhoitu -- en jaksa enðð..." Ja tuska, vðsymys, kðrsimðt—n tuska tukahdutti hðnen ððnensð. "Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttðen, "ei ole niin, kuin luulet ... se on... Itken ilosta ... kaipauksesta ... itken siksi, ettð ... on niin kaunista ... niin ihanaa... Olen nðhnyt Main, Eugen..." Ja hðn hiipi hðnen luokseen, kuin olisi hðn tahtonut kuiskata nðkynsð hðnen sydðmeensð. "En tiedð, missð olin ... ja mitð oli ympðrillðni", jatkoi hðn, "olin kuin kirkkaassa, sðteilevðssð avaruudessa ... kaikkialla oli valoa ja kukkia ja iloa. Panin kðteni ristiin kiittððkseni ja ylistððkseni, ja katselin yl—s kirkkaaseen avaruuteen... Samassa nðin ylðpuolellani pikku Main ... ja hðnen vieressððn Maikki tðdin -- Maikki tðti oli aivan samanlainen kuin valokuvassa salin p—ydðllð, yhtð iloisen ja onnellisen nðk—inen. He hymyilivðt ja viittasivat kðdellððn minulle, ja kohosivat hiljaa yl—spðin... Silloin minut valtasi onnen ja kaipauksen tunne, joka oli vðhðllð tukahduttaa minut, ja minð puhkesin itkuun ja herðsin siihen. Mutta se oli niin kaunista, Eugen -- tunsin sellaista autuuden tunnetta, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Oi, Eugen, elðkððmme niin, ettð saamme jðlleen nðhdð pikku Main! Unohtakaamme itsemme ... elðkððmme toistemme hyvðksi ... lastemme ... kaikkien kðrsivien ja onnettomien hyvðksi ... kaikkien, jotka tarvitsevat rakkautta... Ja etsikððmme Jumalaa -- sitð, mikð on ikuista... Etk— luule, ettð Jumala on ottanut lemmikkimme, pakoittaakseen meitð etsimððn itseððn, kaipaamaan hðnen asuntoihinsa, missð pikku Mai nyt on? Sano, etk— usko sitð, armas, armas Eugen?" Eugen ei voinut vastata; hðn painoi vain Doran rintaansa vasten, ja suuressa yhteisessð surussa heidðn sielunsa ensi kerran tapasivat toisensa. Ja he tunsivat, ettð jotain sanomattoman suurta, jotain, jonka rinnalla itse surukin tuli pieneksi, tðnð hetkenð hiljaa ja salaperðisesti tuli heidðn sydðmeensð. End of the Project Gutenberg EBook of Kevðtkukka, by Mathilda Roos *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVáTKUKKA *** ***** This file should be named 38151-8.txt or 38151-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/8/1/5/38151/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.