Kertomuksia

The Project Gutenberg EBook of Kertomuksia, by Victoria Benedictsson This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license Title: Kertomuksia Author: Victoria Benedictsson Release Date: May 14, 2012 [EBook #39697] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA *** Produced by Tapio Riikonen KERTOMUKSIA Kirj. Ernst Ahlgren [Victoria Benedictsson] Otava, Helsinki, 1893. SISáLLYS: Tarina nenðliinasta. Fairbrookin kapakoitsija. Odotushuoneessa. Cedergren pitðð illallisen tðnððn. Kolho. Toivomus. Rautatievaunussa. Kolme. Ludde. Eri haaroilta: I. Toripðivðn jðlkeen. II. Raml—sasta. III. Nummella. IV. Malm—'stð. V. Vðentuvassa. H—ytytuhkaa. Elðmððn kyllðstynyt. Pimeðstð. Tanssijaisdaamin elðmðkerta. Tarina nenðliinasta. Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista, viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe valtiopðivðmieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kðvi iloisemmaksi. Keskustelua ei enðð kuivuus haitannut, ja puhelun h—ysteeksi kerrottiin pienið juttuja. "Ensi kerran kun hðnet nðin", sanoi ruununvouti, "ei hðn vielð ollut pððssyt valtiopðivðmieheksi, mutta tulemaisillaan hðn oli. Oltiin ratsumestarin luona pðivðllisillð, ja Per oli my—s, -- -- -- hðnen asemansa kunnassa -- tietysti. No, olimme sattuneet saman korttip—ydðn ððreen. Hyvðsti hðn pelasi, eikð miehestð ollut mitððn sanomista, paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti lðpi. Keikarimainen notaario Ben oli sattunut samaan p—ytððn ja tunsi nðhtðvðsti olonsa hieman tukalaksi, vaikka koetti olla sitð nðyttðmðttð -- tietysti. Mutta parhaallaan kun siinð istuimme, otti Per esiin nenðliinansa, hitaasti ja arvokkaasti. "Kokoonkððritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea kirkkonenðliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikððnkuin hðnellð olisi ollut kððnnettðvinð lehdet jossain kullatussa naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hðn kððnnðlti, kuului rapina ympðri koko huoneen. Nenðliinaa oli _tðrkðtty_". Ruununvouti heittðytyi taapðin tuolissaan, ja toiset yhtyivðt ððnessð hðnen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa. "Se oli _siihen_ aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkððn tarvitse luulla, ettð Assarson kulettaisi mukanansa tðrkðttyjð nenðliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella edes ja takaisin yhtð sen suoraa kðytðvðð. Ajattelin tuota juttua, ja siinð ajatellessani aloinkin katsella sitð aivan eri kannalta, sillð minð tunsin miehen ja hðnen kotinsa. Lasten pieninð ollessa olin usein siellð ollut; me olimme samanikðisið; he ja minð. Mutta koko sinð aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hðnen nimensð jossain sanomalehdessð nðhnyt. Nyt herðsivðt muistot. Mutta hðnen elðmððnsð en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkððn puhunut: hðnen vaimonsa. Hðntð ei koskaan nðhty ulkopuolella kotoa, hðn ei seurustellut kenenkððn kanssa ja ylipððnsð harvoin muistettiin, ettð hðntð oli olemassakaan. Tuo tðrkðtty nenðliina muistutti hðnet mieleeni. Hðn oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan, raamatun, rukin ja kangaspuiden ððressð. Hðnen kanssaan oli Per 23 vuoden ijðssð mennyt naimisiin ja pððssyt siten varakkaaksi; muutoin oli vaimo muutamia vuosia miestððn vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan seassa. Per tuli hðnen jumalakseen, mutta hðn jumaloitsi miestðnsð hiljaisuudessa, ja hðnen jumaloitsemisensa oli ty—tð, -- vapaaehtoista, uutteraa ty—tð. Harvoin olen tavannut ketððn niin harvapuheista kuin hðn, mutta hðn ei koskaan ollut tyly, nðytti vaan niin kiintyneeltð siihen, mitð hðnellð sattui olemaan tehtðvðnð. Luulen, ettð hðnellð ei ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestððn ja talouttaan. Hðn oli enemmðn kuin miehensð palvelija; hðn tuntui olevan miehensð ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkð mies sanoi, oli hðnestð kuin kðsky. Mutta hðnen kðyt—ksessððn ei ollut hituistakaan teeskenneltyð n—yristelemistð. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei mitððn, jota voisi nimittðð niillð korusanoilla, joita hienostuneet sððtyluokat kðyttðvðt. Tðmðnlaista ei tapaa missððn muualla kuin puoleksikehittyneissð luonnonlapsissa, ja kielessð ei ole sanaa, joka sitð merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nðhdð useammassa kuin yhdessð talonpoikaisvaimossa, ja joka tðssð naisessa vaan tavallista selvemmin oli huomattavissa. Kaikki hðnen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsð olivat suuntautuneet yhtð ainoata asiaa kohti: hðn tahtoi olla hy—dyksi. Ja keskuksena kaikessa oli hðnen miehensð, -- "isð", kuten hðn hðntð nimitti. Tðmð kðsitys levisi koko talonvðkeen, se tarttui lapsiin, tarttuipa palkollisiinkin. Harvoin mies hðnelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitð tðnððn oli tehtðvð ja mitð huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikð hðn koskaan mitððn unhottanut. Ei koskaan sattunut, ettð, miehen tullessa pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivðt olisi olleet esillð harjattuina ja kaikki jðrjestyksessð. Hðn ei nðyttðnyt koskaan miehensð hankkeisin ryhtyvðn, ja kuitenkin on arvaamatonta, kuinka paljon tðmð harvapuheinen nainen tietðmðttððn on vaikuttanut hðnen elðmððnsð ja kehitykseensð, pelkðstððn sillð, ettð aina teki sen, minkð piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei kukaan hðnen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus nðhdð kaikki kðyvðn kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa mieheen. Juuri nðmð olosuhteet olivat muodostaneet hðnelle sen luonteen, mikð hðnellð oli. Hðnen esiintymisessððn ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli synnyttðnyt tunne siitð, ettð kotona hðnen ylivaltansa ehdottomasti tunnustettiin. Hðnen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa ristiriitaisuuksissa johtui siitð, ettð hðnen kotonaan ei koskaan tarvinnut pelðtð erimielisyyksið ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin tðytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkððn, ettð hðn olisi heikkohermoiseksi tullut. Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi korkeammassa merkityksessð, mutta varmaa on, ettð tuo suhde -- niin vapaa l—rp—tyksestð ja romantisuudesta -- oli raitis ja turmeltumaton, ja ettð se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hðn nðhdð itsensð ikððnkuin kaksinkertaisena! Sillð vaimo ymmðrsi hðntð aina, kun vaan kysymyksessð oli hðnen tahtonsa tðyttðminen; jokin salainen vaisto tuntui korvaavan sen, mitð ðlystð puuttui. Eikð koskaan tullut kysymykseen minkðtðhden. "Per sen niin tahtoi", siinð oli kyllð. Miehen ollessa valtiopðivillð piti hðn huolta talosta, valppaana kuin vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vðhintðkððn epðillð, tulivatko hðnen kðskynsð noudatetuksi vaiko eivðt. Siten oli tuo nainen tehnyt ty—tð ja nðhnyt vaivaa vuoden toisensa perðstð. Kauvan olivat he jo yhdessð elðneet. Jos he johonkin muuhun sððtyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillð vietetty hopeahðitð, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tðssð sitð ei tarvittu; ketð varten tuo komedia olisi ollut? Hðn on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan vðliðpitðmðt—n, mutta ty—ssððn sitkeð. Mies on vielð pulska ja voimissaan, juuri parhaassa ijðssððn. Ei kukaan, joka heidðt yhdessð nðkee, voisi luulla heitð mieheksi ja vaimoksi. Vaimo on kansannainen, huivipðinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies ei ole enðð talonpoika, hðn on etevð valtiopðivðmies herra Assarson; mutta noiden kahden vðlillð on yhdysside, joka on yhtð luja kuin se, minkð runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillð vaikka he eivðt koskaan ole sitð mietiskelleet, tietðvðt he molemmat, ettð he eivðt tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin yksinkertainen kuin heidðn, ei mahdu mitkððn epðilykset, ei mitkððn pelot. Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitð tarvitaan herrasmiehen pukuun, mutta minun mielestðni oli jotain liikuttavaa tuossa hðnen yksinkertaisuudessaankin, kun hðn tðrkkðsi nenðliinan Perille. Hðnelle ei mikððn voinut tulla kyllin hyvðð. Ja tuo mitðt—n seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herðtti minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestð noista unhotetuista olennoista, joiden elðmðnty— usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta joita ei koskaan ikuista p—yhkeilevðt muistosanat. 1885. Fairbrookin kapakoitsija. Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hðn kuollut, ja tðnððn oli hðn saatettava viimeiseen y—sijaansa, hautakappeliin, missð hðnen arkkunsa oli pidettðvð itse hautajaispðivððn asti. Tom Millner oli Fairbrookin ensimmðinen kapakoitsija, ja hðn tuli sinne samaan aikaan kuin ensimmðiset rautatienty—miehet, silloin kun Fairbrook vielð oli vðhðpðt—inen kylð vaan. Hðn tuli sinne omilla jaloillaan ja selðssððn viinalekkeri, jota hðn kantoi piikkosðkissð. Silloin oli Tom ðsken tðyttðnyt kaksikymmentð kolme vuotta. Siihen pðivððn asti hðn oli ollut vaan tallirenkinð erððssð kapakassa, mutta hðnellð oli "ðlyð". Anniskelupaikkanaan hðnellð oli erðs huonoimpia tupia, minkð hðn sai hyyrðtð melkein ilmaiseksi, mutta siinð tuvassa ruvettiin kilvan kðymððn, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydðn lðmpeni jo tuota tupaa ajatellessaan. Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestð rautatienasemasta suureksi ja kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja. Tom Millnerin huoneisto kasvoi my—s. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin sydðn, sen koko elðmðn keskus; se imi itseensð joka haaralta ikððnkuin haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitð virtaili taas ulos lðmp—ð ja eloa uhkumalla; se vðlitti kaikkea, jðrjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja tðyttyi sððnn—llisin tykðhdyksin, tðyttyi iltapðivðllð ja tyhjentyi y—llð, kun vartija toitotti kahtatoista. Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkððn hðnen onneaan kadehtinut. Mikðli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidðn hartain toivonsa ollut pððstð siihen ikððn, jolloin heidðt pidettðisiin sen arvoisena, ettð saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemðstoista vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. K—yhien saivat usein odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidðn omasta ty—ansiostaan jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun ensi kerran saivat astua sisððn noista jykevistð ovista ja mennð tuon pitkðn tiskin luo tilaustaan tekemððn. Ja kaikissa nðkyi tuo hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisið siihen luuloon, ettð he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtð ystðvðllisesti vastaan tuo suuri, lðmmin sydðn. Tðllð tavoin oli Tom Millneristð tullut Fairbrookiin jonkinmoinen patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties hðnen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillð Tom oli hyvð puoliso ja hyvð isð. Joka kerran kun hðn oli humalassa -- ja humalassa hðn oli kerran aamu- ja kerran iltapðivðllð -- vannoi hðn, ettð hðnen rouvansa oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja ettð hðn itse oli rouvansa siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitð lapsiin tulee, ei hðn koskaan voinut heitð nðhdð pistðmðttð vanhan tapansa mukaan kðttðnsð oikeanpuoliseen housuntaskuun, missð lantit olivat. Tom oli ystðvðllismielinen mies, joka mielellððn tarjosi -- ainakin ensimmðiset lasit. Ja paljon hðnestð pidettiinkin. Moni vaimo oli hðnen tðhtensð vuodattanut kyyneleitð kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, sillð viekkaalla pienellð silmðniskulla hðn sai aikaan paljon enemmðn kuin vaimo kaikilla rukouksillaan. Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkððn hallitsijan maan pððllð. Mutta niin paljon kuin hðnestð pidettiinkin, oli hðnellð kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet nðistð nauroivat ilkkuen, kun goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner saa nðhdð! Mutta hðn tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, -- tiesi kyllð, ettð hðn saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vðhððkððn huolissaan. Siksi saattoi hðn seisoa rappusillaan ja katsella goodtemplarien huviretkið niin hyvðnsðvyisen nðk—isenð kuin olisi hðn katsellut kalojen kisaa sðtkðssð. Saivat kyllð hðnestð nðhden huvitella aikansa, kyllð hðn tiesi miten heille sittenkin oli kðypð. Ja kun hðn kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan asemesta, ei hðn suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa siitð huomauttanut, meni vaan sisððn ja nðytteli tuota pientð py—reðð kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hðnen kanssaan tuosta rahasta. Tom Millner ylpeili siitð, kuin olisi se ollut jokin metalji. Se oli enemmðnkin; se oli todistus siitð, ettð hðn oli oikeassa; olihan hðn sanonut heille koko ajan, ettð nuo kujeet eivðt kauan kestðisi. Hðn tunsi ihmisluonnon. Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkððn suurempaan yritykseen, jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillð hðnellðhðn ne pððomat olivat. Auttavainen hðn oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli hðnellð osaaottavainen sana ystðvilleen, ynnð lasi ja sikari. Ja aina ne kotiin lðhtiessððn olivat iloisempia kuin hðnen luokseen tullessaan. Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset eivðt voineet sitð kðsittðð; ne kirosivat sitð kaikki. Tom Millneriin eivðt olleet tarttuneet nykyajan aatteet yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Jðrjestys piti olla kaikessa, jokaisen oli pysyttðvð paikallaan. Hðnen laitoksensa oli jðrjestetty nðiden perusaatteiden mukaan. Aivan tallin vieressð oli kapakan nðk—inen vðlikk—, jossa my—tiin sikunaryyppyjð lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehið, kaikkein k—yhintð lajia, kuleksijoita ja kerjðlðisið, jotka saivat ryyppyyn vaihtaa kerjððmðnsð leipðkannikat, sinne tuli positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivðt saattaneet olla kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivðt enðð voineet jððdð retjottamaan vðlik—n puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta, tyhjðð hinkaloa, joissa oli kyllðksi olkia makuusijaksi heille. Sitte oli siellð suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina oleskeli, ja jossa hðnen rouvansa -- hðn ei koskaan sanonut vaimoni -- seisoi tiskin takana kðdet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, -- oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja. Tððllð, pienien p—ytien ððressð pitkin ikkunoita, tahi sisemmissð sivuhuoneissa, istuivat kylðn porvarit ja ryypiskelivðt totia ja punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma. Tððllð pohdittiin pðivðn kuulumiset, tððllð sovittiin kaupoista ja juotiin harjakkaita, tððllð laskettiin ððnet tuleviin pitðjðnkokouksiin, tðnne tulivat kaikki uutiset, tððllð luettiin kaikki sanomalehdet, tððllð taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta, tððllð pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hðtðtilassa totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa kotonaan. Mitð hittoa sitð olisi ruoalla tehnyt! Ei, jos sitð tahtoi, niin sai mennð yhdet raput yl—spðin. Siellð oli ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Tððllð oli enemmðn vaihtelevaisuutta, -- ei tiettyjð vakinaisia vieraita, joilla oli omat paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtð hyvin kuin omat taskunsa. Tððllð oli joskus huoneen tðydeltð vðkeð, ja joskus aivan tyhjðð. Tðnne tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan, niin, sattuipa kerran niinkin, ettð kaksi emansipeerattua rouvaa tuli miestensð mukana tuonne ylðkertaan illallista sy—mððn, suureksi kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat antaneet paistaa itsensð elðvðltð kuin menneet ravintolaan istumaan. Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa seurassa, joille viinið tarjosivat. Markkinapðivinð saattoi heidðn iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Tððllð my—s kaikki kauppamatkailijat asuntoa pitivðt, kun he, kuten heinðsirkat, etsiskelivðt maata; tððllð he nðyttelivðt tavaroitaan pienille ostonhaluisille puotineideille ja pitivðt vireillð heidðn kauppahaluaan Tom Millnerin hienoimmalla rypðleenmehulla. Tðnne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat streikanneet siitð syystð, ettð talousrahat eivðt ruvenneet riittðmððn, taikka ettð lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka ettð keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikðvðn kððnteen. Jðlkisðkeenð heidðn kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tðmð: "sitte sy—n iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran auttanut, niin silloin ei auttanut mikððn. Kaikissa tapauksissa saihan hyvðn illallisen ja tiesihðn nðyttðneensð, ettð oli herra talossaan. Joka ilta oli noin neljð, viisi herraa siellð illallista sy—mðssð, mikð osoitti, ettð kapinanhenki oli saanut erittðin suuren vallan Fairbrookin miehissð. Mutta nyt olivat -- kuten sanottu -- Tom Millnerin pðivðt pððttyneet. Elðmðnsð viime aikoina oli hðn aivan hðmmennyksissð. Hðn istui nurkassa, katsoi kieroon nenðlatvansa sivu ulospistettyyn kieleensð. Sen pððlle oli pudonnut karvoja, hðn sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hðnellð ei ollut aikaa puhua kenenkððn kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tðll—in hðn jonkun sanan sanoi ja katsahti yl—s punasuonisilla silmillððn, samalla kertaa totisena ja hajamielisenð, ikððnkuin hðntð olisi hyvin haitannut se, ettð hðntð ty—ssððn hðirittiin. Ja sitte hðn taas jatkoi vyyhteðmistððn. Hðn veti esiin pitkið karvoja -- kuten nðytti -- hðn katseli niitð, hðn piti niitð pðivðnvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hðn katsoi niiden jðlkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hðn teki niin luonnollisesti, ettð katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hðn irvisteli niin pahasti, hðn veti pois kasvonsa, joissa nðkyi sellaiset inhon vðrðhdykset, ettð olisi voinut vannoa, ettð hðn todellakin tunsi noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssð kielessððn. Kun hðn vihdoin muutamien pðivien perðstð pððsi noista karvoista, alkoi hðn kulkea ympðri lattiaa ja kerðillð silmðneuloja. Hðn taivutti paksua ruumistaan niin, ettð luuli hðnen selkðnsð katkeavan. Hðn hypisteli neuloja suurilla tylppðisillð sormillaan, neulat eivðt tarttuneet, ja hðn hypisteli taas; hðn oli aivan vðsymðt—n, ja hðn nauroi hupsua nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun. Niin, ja lopulla hðn sitte kuoli. Ja nyt hðn oli kannettava pois. Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia pðivið my—hemmin, kun oli ennðtetty jðrjestðð kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tðnððn oli vaan hðnen kaikkein parhaimpia ystðviððn mukana kulkemassa, ja ainoastaan sentðhden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei ollut mukana lukkaria eikð pappia, eikð kellojakaan soitettu. Tuo kaikki kuului hautajaispðivðn ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle. Oli tuulinen talvipðivð, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivðt ukot olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja talvilakkeihin. Oli iltapðivð, kun he lðhtivðt, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi kylmðn ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen nðky se oli, kun tuo pieni joukko vanhoja miehið kulki pitkin tietð hitaasti liukuvan reen jðlessð. Ne olivat kuin joukko suuria k—mpel—itð elðimið, jotka pððt painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois. Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon kestittðvðksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessð suuremmista sivuhuoneista alakerrassa. Siellð tuoksusi lðmmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia ððniððn pelðnneet, toiset istuivat ððneti, tuijottaen eteensð tylsin katsein. Vanhat totiveteraanit eivðt olleet totituulella. Rikas rððtðli kurpisti kerran toisensa perðstð silmðnluomiansa pððstðkseen kyyneleistððn. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan molemmin kðsin, kiikuttaen samalla ylðruumistaan edes ja takaisin. Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtðlðistð. Se oli velttous, pullakkuus, punasensinervð vðri ja paisuneet nenðt. Mutta tðmðn lisðksi oli vielð tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli syynð siihen, ett'ei kenenkððn katse uskaltanut toisen katsetta kohdata. Se oli jotain mykkððn, hðmmðstyneesen kysymykseen vivahtavaa; se oli elðimen tyhjðmielinen kuolemanpelko. He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, hyrrðnneet surutaloissa kuin lðmmenneet kðrpðset; sillð muiden kuolema, mitð se heihin koski! Mutta tðmð oli enemmðn kuin surutalo ja hautajaiset; suuri raskas kðsi oli iskenyt heidðn keskelleen; Tom -- heidðn seuransa sydðn -- oli saanut "seurata mukana". Ja se kðsi oli iskevð uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt. Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille. Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehið taikka kelpo kðsity—lðisið. Nyt olivat enimmðt heistð kapitalisteja, jotka eivðt enðð liikettð hoitaneet, vaan pitivðt huolettomia vanhojapðivið oman mielensð mukaan. "Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi yl—s, "ei totta tosiaankin ... ei tðmð vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa kulkussani. En saa mitððn alas... Kun ajattelee tðtð kuolemantapausta! Hðn ei ollut enempðð kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljðð vuotta nuorempi minua. Ja me nðimme hðnet kaikki tðssð huoneessa juuri kuukausi takaperin, terveenð ja ripsaana, ja lystikkðin ja pirtein hðn oli meistð kaikista", -- tðssð niisti puhuja nenððnsð ja muutamasta nurkasta kuului nyyhkðys -- "mutta niin se on: sitð tietð meidðn kaikkein on mentðvð; tðnððn terveenð, huomenna kuolleena... Fairbrookista ei enðð tule sitð, mitð se on ollut -- ei koskaan enðð! "Saatte nðhdð ja sanoa mun sanoneeni! -- Jos emme tienneet, mikð mies Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietðð... Minð en voi, minð en voi." -- Hðn katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa pððtðnsð. -- "Tðmð on enemmðn kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensð kirstuun pannut. Nyt minð menen kotiin; te muut saatte tehdð miten tahdotte." Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko Pebblestonesta, ettð jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan voinut entiselleen tulla; siksi heidðn mieltððn painoi, siksi eivðt pakinat, jotka itsestððn olivat rauenneet, enðð voineet vauhtiin pððstð. He ottivat lakkinsa, heittðen toisiinsa arkoja silmðyksið; sitð salaista pelkoa, joka hiipi heidðn keskellððn, ei kukaan uskaltanut mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissð alakuloisissa mielissð. Ja ððneti he lðhtivðt sieltð. Niin kauan kun Tom vielð eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensð levollisiksi, tapahtuipa sitte vaikka mitð. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidðn pððllensð ja huuhtoisi pois sekð heidðt ettð sen, mikð heihin kuului -- uusi aika, jota he eivðt voineet ymmðrtðð. 1886. Odotushuoneessa. Ei hðnellð ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidðn tohtorinnallamme, mutta kauan ja menestyksellð hðn oli tointaan harjoittanut, ja se olikin meidðn -- hðnen sairastensa -- mielestð paras valtuuskirja. Minð olin ensiksi tulleita, mutta kun siellð rouvamme luona jo oli ihmisið, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hðnen vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka ikkuna, jonka koristeena oli kaksi rivið ruukkukasveja, korkeita ja rehevið, sillð eukko oli aimo kukkienviljelijð. Huone oli pitkð ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellð seinðllð ja toisella vanhanaikuinen sohva. Vðhitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; outoja he olivat tððllð, sen nðki heidðn epðr—ivistð katseistaan, kun he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. K—yhið raukkoja ne nðkyivðt kaikki olevan, niin ettð maaseutulainen nðytti koko mahtavalta tðssð seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, ettð nautin siitð. Erðs maalaisukko tuli liikaten p—h—ttyneellð jalallaan, ja vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessð, ja sitte erðs renki, ja sitte poika ja sitte vielð vanha ðmmð, kðsivarrellaan kori, josta hðn ei nðkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seinið anovaisen ja alakuloisen nðk—isinð. Sitte, hetken perðstð, tuli keski-ikðinen mies. Hðn ei ollut noiden toisten nðk—inen. Vahva, leveðharteinen ty—mies, siististi ja huolellisesti puettu. Koko hðnen ulkomuotonsa ilmaisi hyvðð toimeentuloa. Hðn tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan minua vastapððtð. Rehellisiltð nðyttivðt hðnen kasvonsa ja lujuutta ne my—s ilmaisivat. Mutta nðkyi, ettð hðn tuskaa tunsi. Kasvot olivat kalpeat, ankarat. Harvoin olen nðhnyt sen selvempðð tahdonvoiman ja itsensðhillitsemisen ilmettð. Yhð uudestaan katsahdin noihin kylmiin kasvoihin, joissa nðkyi sinervð parransðnki. Tuossa miehessð nðytti luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisððntulija oli aivan nuori tytt—, pððllððn muuttunut leninki ja ohut pieni saali. Kðsivarttaan hðn siteessð kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho oli sileð ja kasvot soikeamuotoiset. Hðn tervehti, istuutui sitte ty—miehen viereen sohvaan ja katseli ympðrilleen lðsnðolijoihin, ikððnkuin sððlimistð pyytðen, heiluttaen samalla kipeðtð kðttððn toisella, ikððn kuin tuo kipeð kðsi olisi ollut vaikeroiva lapsi. Mutta itsekullakin nðkyi olevan kyllðksi omasta vaivastaan. Tuska veti tyt—n otsalle hienoja ryppyjð, hðn katseli taas ympðrilleen puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemððn. Ujolta hðn ei suinkaan nðyttðnyt, mutta sitð vaan nðytti pelkððvðn, ett'eivðt kenties hðnestð vðlittðisi. "Koskee niin kðteeni", sanoi hðn hiljaa, ikððnkuin ilmaan vaan, niin ettð ken tahtoi, se sai tarttua hðnen sanoihinsa ja siitð puhelun alkaa. Minun sððlivð katseeni oli hðnelle ainoa vastaukseni. Toiset eivðt nðyttðneet kuulevan eikð nðkevðn. Hðn istui hetkisen ððneti, hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitð, jotka ovat tottuneet vaiti olemaan. "Oletteko loukannut kðtenne?" lausui hðn yht'ðkkið ty—miehen puoleen kððntyen. "Olen." "Jossain koneessa?" "Niin." "Sðrkyik— pahasti?" "Musertui." "Nyt ðskettðink—?" "Eilen." Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hðnen otsaansa, hðn otti taskustaan huolellisesti kððrityn nenðliinan ja pyyhkðsi sillð kasvojansa. Kðsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli leveð ja ty—h—n tottunut, mutta ei karkea eikð rumamuotoinen, kuten maaty—n tekijðllð. Tytt— pudisti pððtððn, pehmeðt huulet vðrðhtelivðt. "Koskee niin kðteeni", kuiskasi hðn taas, hiljaa, valittaen, kuten hemmoteltu, mutta kðrsivðinen lapsi. Hðn ei ole kaunis, siksi eivðt kasvonpiirteet ja vðrit ole kyllin selvðt. -- Ei mitððn muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisðksi jokin omituinen viehðtys! Ne houkuttelevat ja vetðvðt puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne ovat kuin kirja, jota ei vielð ole lukenut, jota vasta arvaellen ja oudoksuen ajattelee. Minð istun ja kuvittelen mielessðni hðnen kotonsa, tiedðnhðn niin hyvin, minkðlainen se on, -- ja hðnen elðmðnsð, hðnen tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo -- tietysti. Hðn on yksi tuhannesta. Katselen hðnen kðttððn, jolla hðn toista tukee ja yhð vielð hiljaa heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas kðsi on kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jððnyt yhtð oudoksi kuin kova ty—kin, se ei milloinkaan vedessð huljuele, ei pese astioita eikð lattioita, eikð vaatteita. Hðnessð on jotain, mikð muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on sðveð ja lauha luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hðn juoksennellut kujilla ja leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei koskaan paha. áidiltððn hðn on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja karamelleihin on hðn kerjððmðllð rahaa hankkinut. Isðð hðn ei ole koskaan ajatellut. Mutta nyt hðn on ripillð kðynyt, ja hðnen on tðytynyt mennð tuota tavallista tietð -- tehtaasen. Ja sitte yhð edelleen, my—skin tavallista tietð, sillð hðn on niin sievð ja pehmoinen ja hieno; ei hðn sitð voi mitenkððn vðlttðð. Kun kerran kuulee tuon mielittelevðn pikku ððnen, niin ei voi olla huomiotaan hðneen kiinnittðmðttð. "Iloista" elðmðð -- siis -- muutamia vuosia, sððdyt—ntð elðmðð, sitte hðtðð ja kurjuutta, ja viimein hauta k—yhien hautausmaalla. Siten on kaikki loppunut, ja tuo elðmð mennyt jðlkeð jðttðmðttð, kuten tuhannet muut. Jospa tuohon ajatukseen toki vielð mahtuisi _kenties_! Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hðn katsoo kuin mihin jumalaan vaan, -- se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa viskaella pois leikkikalujaan... Tytt— katsahtaa ympðrilleen ikððnkuin rukoillen, ja silmðt kðyvðt kosteiksi. "Voi, kun tahtoisin -- eivðtk— ne jo voi mennð pois tuolta sisðstð! -- voi kðttðni, kðttðni!" -- Sama pehmeð, valittava kuiskaus, minkð kðrsimðtt—myys tekee vðrðhtelevðksi. Oi -- lapsi -- pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on jotain puoleensa vetðvðð, jotain sððnn—t—ntð oman onnensa nojaan heitettyð, jotain omituisesti viehðttðvðð l—yhyyttð. Kuinka sinua vielð kðdestð kðteen heitellððn, kaarna parka! "Mikð teidðn kðdessðnne on?" kysðsin minð. Oikein kiitolliselta hðn nðytti, kun ei tarvinnut enðð vaitioloa jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan. "Litistin sormeni poikki", hðn vastasi. "Poikki? -- aivan poikki?" "Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tðnne tulin. Toiset sormet vahingoittuivat my—s, mutta toivon saavani pitðð ne." "Miten kauan siitð on?" "Kuukausi. Minð kðyn tððllð joka pðivð, mutta nyt koskee enemmðn kuin silloin alussa." Taaskin hðnen huulensa vapisivat valitusta pidðttðessð. "Mitenkð se niin kðvi?" "Pistin kðteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen." "Missð se tapahtui? Jossain tehtaassa?" "Kehruutehtaassa." -- Hðn katsahti minuun melkein nuhtelevasti. Olisihan minun pitðnyt se tietðð. Missð sitte, joll'ei kehruutehtaassa! "Eik— hirveðsti silloin koskenut?" "Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minð vaan niin kauheasti sðikðhdin. Tartuin vasemmalla kðdellðni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko kðsivarteni voinut mennð, sillð konetta ei voi heti seisauttaa." Hðn oli hetkisen ððneti, mutta kun minð en mitððn vastannut, jatkoi hðn: "Kehruumestari torui minua siitð, ett'en paremmin itseðni varonut, sillð nyt saa tehdas maksaa minun edestðni, kunnes paranen. Mutta itsellenihðn siitð suurin vahinko on, kun sormeni menetðn." Hðn katsoi minuun ikððnkuin kysyen, eik— hðn ollut oikeassa, ja minð my—nsin hðnen olevan. "Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseððn loukkaamaan, ikððnkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmðrtðisi itseððn varoa." Taas seurasi hetken ððnett—myys, ennenkuin hðn jatkoi: "Hðn luulee, ettð ty—vðki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hðn on paha -- se kehruumestari -- ei kukaan ty—lðisistð hðntð kðrsi. Kaikki ne sanovat, ettð pois se on sieltð saatava ja kohta." Syvðllð tyt—n silmissð nðkyi jotain synkkðð ja uhkaavaa, jotain vihamielistð ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas vðrðhtivðt, ja tuska voitti muut tunteet. "Voi kðttðni, kðttðni!" hðn vaikeroi. "Pakottaako sitð niin?" "Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelðnnyt, ettð siihen tulisi kuolemanvihat. Hðn melkein katui, ettð oli minut hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi." Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun vuoroni. Mutta tehtaantytt— nousi yl—s ja katsoi rukoillen minuun. "Voi, jos saisin nyt mennð! Tahtoisin niin", hðn sanoi ja lisðsi tuttavallisemmin kuiskaten, kun hðn jo vieressðni oven luona seisoi: "tahtoisin, ja samalla pelkððn, sillð kauheasti se koskee, kun hðn sitð liikuttaa." Hðn hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti, ja tuolla tavoin hymyillessððn hðn melkein ðlykkððltð nðytti. Minð aukasin oven ja laskin hðnet sisððn. 1886. Cedergren pitðð illallisen tðnððn. Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hðn siksi pððssyt, tuskin oli hðn silloin vielð yksikolmatta vuotta tðyttðnyt, mutta sittehðn hðnellð olikin aikaa hiukan hengðhtðð tuon rasituksen jðlkeen, niin arveli isð ja ðitikin. Ja nyt hðn oli ollut medikofiilarina kymmenen vuotta. Kauhea kiire oli hðnellð aamusilla -- kello alkoi olla kymmenen. Passarivaimo -- se ruoja -- oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte juossut tiehensð kaikesta; ja miltð siellð nyt nðytti! Paksulti p—lyð huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjap—ly se se on pahinta, mitð olla voi, sillð kun sitð vðhðnkin vaan liikuttaa, niin pistðð se nenððn kuin pippuri. Cedergren ei sitð koskaan liikuttanutkaan, se oli hðnen perus-ohjeitaan, mutta tðllð kertaa tðytyi hðnen tehdð poikkeus, sillð hðn odotti ðitiððn. Saattoihan eukko astua sisððn minð hetkenð hyvðnsð, olihan juna jo tullut. "Voi sitð akkaa, sitð akkaa!" -- passarivaimoa tietysti -- olisihan tuolla voinut olla ðlyð pyyhkið huonekalut, ennenkuin p—kðlti Akselgreniin portteria hakemaan, eihðn tðssð vielð hengenhðtðð ollut. Mutta minkð sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhðlti p—lyt tuokiossa, sai nðet y—paidan kðsiinsð. Hyi hitto, tuota kirjap—lyð! Aivan kuin pippuri, hyi saakeli! Hðnen tðytyi aivastella. Ja kaikki tyhjðt putelit, eihðn niitð voinut jðttðð tuohon esille kyltiksi, ei toki. Hðn katsoi neuvotonna ympðrilleen. Sðngyn alle, niin. Kiireesti hðn kerðili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hðnen olevan oikein emðnn—itsemistuulella, sellaista kiirettð hðn piti. Kasvot hehkuivat, ei ilosta -- ei vielð -- ei, voimienponnistuksen tðhden vaan, sillð Cedergren oli iso ja paksu, eikð se niinkððn helppoa ole, kun tðytyy ry—mið polvillaan ja kyynðspðillððn ja ty—nnellð putelia sðngyn alle. "Katsoppas liittolaista", mutisi hðn suureen partaansa, sillð sðnky olikin liian matala, niin ett'eivðt putelit mahtuneet pystyyn sen alle, ja kun hðn ne pitkðlleen pani, vierivðt ne sieltð takaisin. Mutta silloin sai hðn sðngyn alta kðsiinsð parin vanhoja saappaita, jotka hðn pani putelien eteen; se keino auttoi. Cedergren nousi yl—s lððhðttðen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hðn taas katsoi ympðrilleen. No, nythðn kaikki oli varsin hyvðsti. Hðn viskasi y—paidan sðngynpeitteen alle. Mutta hiisi sentððn, miten alastomalta ja ikðvðltð huone sittenkin nðytti, nðin pðivðsilmissð. Se oli sitð harmillisempaa, kun hðn juuri oli kotiin kirjoittanut ja pyytðnyt kassanlisðystð, sanoen syyksi sen, ettð hðnen nyt, kun jo oli kandidaatiksi pððsemðisillððn, tðytyi hiukan hienompaa asumusta pitðð. Niin paljon hienoja tovereja kðvi hðnen luonaan, eikðhðn sitð voinut rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitð se eukko sanoisi ukolle, jos hðn tðmðn huoneen nðkisi? Sillð vakoilemaan hðn oli tullut, se oli varmaa. Yht'ðkkið pðlkðhti hðnelle pððhðn uusi ajatus, ja hðn juoksi kðytðvðn poikki vastapððtð asuvan naapurinsa luo. Tðmð, noin yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo ty—ssððn. "Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tðstð hetkestð kello seitsemððn saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani", sanoi hðn, kiireesti pannen kðtensð kirjojen pððlle, jotka hujan hajan olivat p—ydðllð tuon nuoremman toverin edessð. Tðmð ei mitððn vastannut, katsoi vaan hðneen. "Ymmðrrðthðn, ettð minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu, ja sinðhðn asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta pitðneet", hðn loi katseen ympðrilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja pððllystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna paikalla", lisðsi hðn, "minð odotan vieraita." Toinen katsoi hðneen epðilevin, veitikkamaisin silmin. "No, olkoon menneeksi!" huudahti hðn iloisesti ja hyppðsi seisaalleen, "mutta silloin saat auttaa minua nðiden kampsujen kuletuksessa." Hðn osoitti kirjoja. Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytið hðnen omaan huoneesensa, jossa lasti p—ydðlle purettiin. "Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan, ennenkuin kello seitsemðn tðnð iltana", varoitti vanhempi toveri. "Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hðn istui jo p—ydðn ððressð ja jðrjesteli kirjojaan. "Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillð hðn kuuli hitaita, raskaita askelia rappusissa. Hðn avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen pitkin kðytðvðð ðitiððn vastaanottamaan. Eukko hengðhti syvððn, kun oli rappusista pððssyt, ja poika meni iloisesti hðntð vastaan. "Tervetultua, ðitiseni", hðn sanoi ja otti osan hðnen matkakapineistaan kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa." "Paljon enemmðn minua ilahuttaa, ettð pidðt huolen ty—stðsi", vastasi ðiti lððhðttðen kulkiessaan hðnen jðlessððn pitkin kðytðvðð. Ovella Cedergren seisattui ja viittasi kðdessððn olevalla piratilla ðitið sisððn astumaan. "Oi, miten hauskaa sulla tððllð on!" huudahti ðiti sisððn tultuaan ja katseli ympðrilleen iloisesti hðmmðstyneenð; iloissaan hðn ei muistanut muhviakaan kðdestððn heittðð. Cedergren heitti ðidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven. Sitte hðn otti ðidiltð muhvin ja alkoi auaista hðnen vanhaa, kulunutta talvikappaansa. "Voi, ðlðhðn toki, ðlðhðn", sanoi eukko, aivan hðmillððn niin suuresta kohteliaisuudesta. Pieni tanakka mummo hðn oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi noita hyvðð suopia olentoja, jotka aina katselevat elðmðð sen parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin. Poika hðnestð todella pitikin -- _tavallaan_. Hðn auttoi ðitið kappaa riisuessa, ja paljon siinð olikin vaivaa, sillð hihat olivat ahtaat. "Tarvitseisitpa uuden", sanoi hðn. "Niin, arveleppas! isð tahtoo, ettð ostaisin itselleni kaikkein pulskinta lajia", sanoi ðiti riisuen pððltððn villaliivin ja virkatun saalin, "sain hðneltð viisikymmentð kruunua." Hðn kððntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hðnen hðmmðstyksestððn. "No, ukkohan oli antelias", sanoi hðn hymyillen ja vetðsi hiukan p—ytðð, niin ettð ðiti pððsi sohvaan. "Oliko kylmð matkalla?" hðn kysyi, kun ðiti oli istuutunut. "No, kyllðhðn tuo oli kylmð", ðiti vastasi, "mutta siinðpð tuo meni. Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lðmmin kappani." Hðn iloitsi kuin lapsi tuota ajatellessaan. "Mutta, kultaseni, mistð olet tðmðn saanut?" huudahti hðn ja katsoi virkattua p—ytðliinaa. "Erðistð arpajaisista sen ðskettðin voitin", vastasi poika, ja hðnen luontevasta ððnestððn huomasi, ettð hðn oli harjaantunut "veistelemððn". "Ja tðmðn hienon sohvatyynyn?" "Sen erððltð tytt—tuttavaltani sain." áiti vilkasi hðneen. "Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinð ty—tð ollut." Poika ei vastannut, seisoi vaan ððneti kirjoitusp—ydðn luona ja puhdisteli kynsiððn kynðveitsellð. "Mutta tarvitseehan ðiti toki kahvikupin lðmmikkeekseen", sanoi hðn ðkkið, "juoksen alas talonvðen luo sitð pyytðmððn." "Voi, kiitoksia", sanoi ðiti ja nðytti oikein kiitolliselta. Kun Cedergren oli sulkenut oven jðlkeensð, ei eukko voinut vastustaa pientð naisellista uteliaisuuttaan; hðn nousi ja meni p—ydðn luo katsomaan hðnen kirjoituskalujaan ja mitð muuta siellð oli. Hðnestð nðytti siellð olevan niin paljon sievið pikkukaluja, sellaisia, joita ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellð oli -- muutamien sanomalehtien alle pistettynð -- pieni korko-ompeluksella koristettu kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistð. Hðn aukaisi sen. Toisen kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu: "Oi, pikku Amor, mua auta, Ja Hilma verkkoihini saata." Aha! Nyt hðn ymmðrsi. Askeleita kuului kðytðvðstð, ja nopeasti hðn heitti sanomalehdet takaisin kirjesalkun pððlle ja koetti nðyttðð niin viattomalta, kuin suinkin mahdollista. Poika tuli sisððn. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella kotiseudusta. áiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta salaisuudesta, mutta eipð siitð tullut sanaakaan, ja hðn tunsi itsensð hiukan pettyneeksi. Tuotiinpa sitten kahvi, piikatytt— sen sisððn kantoi, mutta Cedergren hðnet jo ovella kððnnytti ja otti itse tarjottimen. Hðn pani sen p—ydðlle ja alkoi tarjoella, hðn osasi olla oivallinen isðntð, kun vaan tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. áiti silmðili hðntð ðidillisellð ylpeydellð ja ihastuksella. Pulskalta hðn tosiaankin nðytti, olisipa hðntð voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi. Hðn oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hðnellð oli: pitkð, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherð ja hyvðksi kammattu, tukka tumma ja kiiltðvð, mutta niskapuolella jo nðkyi nouseva kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmðt pienet ja hieman -- mitenkð sen sanoisikaan -- hieman liiaksi vapaat ilmeeltððn eivðtkð kuitenkaan rehelliset; pistðvðn ruskeat ja kylmðt. Nðmðt silmðt ne saattoivat ihmisið siihen luuloon, ettð hðn _voisi_ saada aikaan suurtakin, jos hðn vaan _tahtoisi_. Hðnessð oli jotain mahtipontista, mikð heti mieliin vaikutti, mutta olipa epðilij—itð, jotka vakuuttivat, ettð tuo johtui vaan hðnen ylenmððrðisestð itsekkðisyydestððn. Isð oli vðrjðrinð maalla. Omalla ja vaimonsa ty—llð oli hðn hankkinut itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vðhenneet pojan kallisten opintojen tðhden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta olihan hðn heidðn ylpeytensð, heidðn ainoa suuri toivonsa. Kaikki ihmiset sanoivat, ettð hðnellð oli hyvð pðð, ja kun niin paljon rahoja hðnen tðhtensð kulutettiin, niin pitihðn siitð aikanaan jotain tulla. Tosinhan hðnen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee _perinpohjin_ sen, minkð hðn lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia puheeksi tuli, "eikð hðn suinkaan mihinkððn _tavalliseen_ tutkintoon tyydy". Kun he nyt siinð niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan ryypiskelivðt, ei ðiti enðð voinut malttaa mieltðnsð, vaan uskalsi tehdð pienen koetuksen. "Se tytt—, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltððn?" hðn kysyi. Poika nðytti kummastuneelta. "Mitenkð, ðiti, sitð voit luulla?" kysyi hðn tylysti; nðytti siltð, ett'ei ðidin kysymys ollut hðnelle mieleen. "Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi ðiti hðmillððn. "Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millð perusteella?" "Voi, ei minkððnlaisella perusteella", vastasi hðn pelðstyneenð, sillð hðn tiesi, ett'ei Albert koskaan kðrsinyt sitð, ettð hðnen asioihinsa sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi ðitið, mutta ei hðn mitenkððn enðð uskaltanut enempðð kysellð. Sitð paitsi tuntui hðnestð, ikððnkuin hðn olisi tehnyt pojalleen jotain vððryyttð sillð, ettð koetti hðnen salaisuuttaan urkkia ja hðnet valtasi tuskallinen halu hyvittðð hðntð. Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hðn, eik— poika tahtoisi tulla hðnen kanssaan kaupungille, hðnellð oli pienið asioita toimitettavia, ja pitihðn hðnen my—s ostaa tuo kappa. Niin, saattoihan hðn lðhteð, tuumasi poika. Hðn meni pððllystakkiaan noutamaan, ja sillð aikaa pani eukko pððllensð. Kun poika tuli hðntð noutamaan, pulskaan pððllystakkiinsa puettuna ja komeaa hienoa kðvelykeppiððn kðdessððn heilutellen, ei ðiti voinut olla heittðmðttð ihailevaa silmðystð hðneen. Kuinka hienolta tuo kaikki nðytti, mustasta kiiltðvðstð hatusta aina pehmeisin hansikkoihin saakka. Pulskalta hðn sentððn nðytti, hðnen poikansa. "Hyvð isð, ethðn, ðiti, voi mennð kaupungille tuolla pððllysvaatteella?" sanoi poika ðkkið ja katseli eukkoa likemmðltð. "Uuttahan minð ostamaan menen", muistutti ðiti hðdissððn ja punastui. "No, kyllð jo olikin aika", vastasi poika. Hðntð oikein ahdisti ajatellessa, ettð joku hðnen tovereistaan saattaisi kohdata hðntð -- tuon kapan seurassa. He menivðt kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; ðiti edellð jalkakadulla ja poika jðlessð, molemmat jokseenkin harvapuheisina. "Olenpa muutoin melkein arvellut, ettð -- -- --" sanoi ðiti epðr—iden, ja kððntyi poikaansa pðin, joka tuli lðhemmð voidakseen kuulla, mitð ðiti aikoi sanoa. "Mitð?" sanoi hðn, voimatta arvata hðnen ajatuksenjuoksuaan. "Tðssðhðn on pððllysvaatemakasiini." áiti seisahtui, katsoi hðneen ja sanoi: "Arvelin, ettð jos pððllysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitð enðð jonkun aikaa voisi pitðð, niin voisit sinð saada rahat; sanoithan, ettð -- -- --" "Tietysti sinun pitðð ostaa uusi kappa, ðiti, kun rahat olet sitð varten saanut", sanoi hðn laimeasti. "Niin, mutta jos nyt -- -- -- Katsohan, enk— todellakaan voi tðtð pitðð?" Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lðmpimðsti, ikððnkuin se olisi hðnelle suuri palvelus, jos poika my—ntðisi, ettð kappaa saattoi vielð pitðð. "Kyllðhðn se on vanhan nðk—inen", sanoi hðn vitkastellen, "mutta muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdð oman mielensð mukaan." "Niin, mutta sinun mielestðsi?" "Sinun pitðð tehdð aivan oman mielesi mukaan", vastasi hðn; mutta sydðmmessððn hðn hðpesi hirveðsti. "No, sitte annan sinulle rahat", sanoi ðiti, tehden nopean pððt—ksen ja vanhat kasvot kirkastuivat sydðmmellisestð ilosta. Hðn meni pððllysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jðlissð kuin mðrkð koira. "Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hðn, "ja mitð isð sanoo?" Mutta ðiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hðn tunsi itsensð niin onnelliseksi, kuin hðnellð oli jotain, mitð antaa poika armaalleen. Voiko mikððn olla liian paljon _hðnelle_! "álð siitð ole millðsikððn, poikaseni", sanoi hðn iloisesti, "kyllð minð isðlle puhun; luota vaan minuun." Hðnen kðyntinsð oli yht'ðkkið kðynyt reippaammaksi. Poika astui hðnen jðlessððn puhelematta, ja kun ðiti kðvi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hðn ulkona ja odotti. Sitte he kðvelivðt yliopistotalon ympðri; eihðn sitð mitenkððn voinut kotiin matkustaa sitð nðkemðttð. Tuon kierroksen tehtyððn he kððntyivðt takaisin, ja kun he jðlleen olivat tuossa pienessð lainatussa huoneessa, pððsti poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se kappa! "Luulenpa, ettð tuotamme tðnne pðivðllistð", hðn sanoi, "niin en mene muuanne sy—mððn tðnððn." "Voi, miten olet kiltti!" sanoi ðiti kiitollisena, "siten on paljon kodikkaampaa, ja saammepa vielð olla aivan yksin." Poika lainasi p—ytðkalut isðntðvðeltð, ja sitte he yhdessð kattoivat p—ydðn. "Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeðsti, sillð hðneen oli tarttunut ðidin pðivðpaistemieliala, ja hðn oli mitð herttaisimmalla tuulella. Ja hðnpð olikin herra, joka saattoi olla herttainen, kun vaan milloin tahtoi. Pðivðllisen jðlkeen hðn loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he taas kahvikupin ððressð juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivðt sitð ajatellakaan, oli jo aika mennð asemalle. Kun eukko nousi jððhyvðisið sanomaan, tðytyi hðnen oikein taistella liikutustaan vastaan. "Ken tietðð, milloin vasta nðemme toisemme!" aatteli hðn itsekseen, ja hðn tuli arvelleeksi, ettð tðmð kenties oli viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha. Hðn pudisti kovasti poikansa kðttð, mutta ei sanonut mitððn. Suudella hðntð hðn ei uskaltanut; se ei olisi ollut hðnelle mieleen. "Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia t—itðsi", sanoi hðn ja kððntyi nopeasti ottaakseen pððllysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin vaikea pððlle saada, varsinkin liivin ja saalin pððlle, mutta poika hðntð auttoi. "Oletpa kðynyt lihavaksi", virkkoi hðn. "Olenpa tainnut kðydð", vastasi ðiti, kððntyi sitte ja pisti viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystðvðllisesti pððtððn ny—kðyttðen. "Kiitoksia, ðiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden tapaista vðlðhti hðnen silmissððn. Jo alkoi hyvin hðmðrtðð, kun he asemalle menivðt. "Pistðydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he kððntyivðt erððssð kulmassa, "osta piletti ja mitð tarvitset, minð tulen perðstð." Hðn juoksi sikarimyymðlððn, ja samassa kulki kolme herraa ðidin sivu jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ððneen. Ne nðhtðvðsti my—s olivat asemalle menossa. Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja myttyjen vðliin, tuli poika juosten hðntð etsimððn. Hðn l—ysikin, sillð ðiti istui oven luona ja tðhysteli hðntð. He puristivat toistensa kðttð, kondukt—ri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin kiinni. Vielð saattoi ðiti nðhdð poikansa, hðn seisoi juuri erððn lyhdyn kohdalla, kðdet pððllystakin taskuissa, ja hieno kðvelykeppi pisti esiin suoraan pitkin kðsivartta. Hðn puistalti itseððn; ilma oli kylmð ja hðn toivoi, ettð juna lðhtisi. Ja heti se lðhtikin liikkeelle. Juna ratisi ja tðrisi, kynttil—iden liekit lipisivðt puolihðmðrðssð vaunussa. Eukko pani kðtensð ristiin muhvin sisðssð ja ajatteli armasta poikaansa. Nyt hðnellð oli sydðmmensalaisuus, nyt hðn ajatteli omaa kotia ja nyt hðn varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte hðn rukoili Jumalalta hðnelle onnea, muisti my—s rukouksessaan hðnen valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa -- tuon vastaleivotun ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyð. Mutta my—hemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta rautatienhotellin kðytðvðssð pððllystakkeja pððllensð panemassa, pois lðhtemðisillððn. Viereisestð huoneesta kuului lasien kilinðð ja kovia naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistð rupesi kuuntelemaan. Hðn tunsi yhden noista ððnistð; se oli erððn ylioppilaspiireissð hyvin tunnetun "virujan" ja huvitusministerin. "Mikð niillð siellð on?" sanoi hðn toverilleen, "kuuluu, ettð Pelle Str—m on elementissððn." "Cedergrenhðn se pitðð illallisen tðnððn", vastasi toinen ja sytytti sikarinsa. 1885. Kolho. Jos milloin sattuu nðkemððn oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetðytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitð, ettð se on joku vanhapoika. Tðllainen vanhapoika on my—s lehtori Darell. Ja jos kerran on hðnet nðhnyt, ei hðntð hevillð unhota. Aivan maksun edestð kannattaisi hðntð katsella, kun hðn tallustelee Isoakatua alaspðin leveillð nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella jalkapohjaansa nðyttðen. Aina on sama vauhti hðnen kulussaan, aina keppi oikeassa kðdessððn ja vasen kðsi selðn pððllð juuri vy—tðyksen kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo kðsi on nð—ltððn kuin kurikka. Kun sen nðkee kaukana kadun alapððssð hiljakseen eteenpðin keinuvan omistajansa selkðlaudalla, ei tarvitse koskaan pelðtð erehtyvðnsð henkil—n suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan "herra lehtori, herra lehtori". Jos niin huudetaan, niin hðn seisattuu, tekee koko kððnn—ksen isolla ruumiillaan ja katsoo, kuka hðntð huusi. Joko hðn kuvittelee mielessððn, ett'ei hðnellð ole niveltð kaulassa, taikka hðnellð ei todellakaan ole, sillð hðn kððntðð aina koko ruumiinsa, kun hðn tahtoo jotain katsoa. Ettð huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain toista henkil—ð, se ei hðnelle koskaan pððhðn pðlkðhdð. Hðn on kaupungin omaisuutta yhtð paljon kuin raatihuone, suuri kðvelypaikka ja harmaiden munkkien mðki. Tervehtið hðn saa alinomaa, ja siitð hðn suoriutuu kohottamalla keppinsð nupin hattunsa laitaan. Nðhdð sen enempðð vaivaa tervehdyksen tðhden, se ei hðnelle olisi soveliasta, sillð hðn on kolho. Ja siitð hðn on ylpeð. Ukko on pulskan nðk—inen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman nðk—inen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hðn on kaukana. Nuoret tyt—t nimittðvðt hðntð keskenððn "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet tuttavaksi hðnen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedðksi". Joskus epðillððn hðnellð kosintatuumia olevan, mutta luultavasti silloin erehdytððn. Sattuupa, ettð joku rohkeimmista tyt—istð kysðsee hðneltð, miksi hðn ei ole mennyt naimisiin. Silloin hðn tytt—ð korvasta nipistðð -- ei suinkaan hellðsti -- ja sanoo julman nðk—isenð: "ei ne asiat ole tðllaista vanhaa kolhoa varten, ymmðrrðtk— -- tytt—lepakko". Jos sanotaan jotain, mikð ei hðntð miellytð tahi mikð hðnestð on tyhmðð ja typerðð, silloin hðnellð on aivan oma tapansa, jolla hðn paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "H—h!" hðn vaan sanoo. Se on jotain naurun, rykðisemisen ja vðrveitten sekaista. Hðnen koko ruumiinsa silloin nytkðhtðð, ikððnkuin jotain salaista rihmaa vetðistðisi; suu irvistðð pilkallisesti ja toinen olkapðð kohoaa pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen nðk—inen. Hðnen kasvonsa ovat pitkðhk—t. Nenðstð ylðhuuleen on hirmuinen matka. Nðyttðð siltð, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapððssð. Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileðksi kammatuksi koukuksi; ne ovat vaaleat, eivðtkð vielð ole harmaantuneet. Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nðhnyt sen kohdallaan olevan. Lehtori on niin sðntillinen ja sððnn—llinen tavoissaan, ettð hðn on sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksðn hðn lðhtee aamukðvelylleen; aina samaa tietð, ulos Itðisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi hðn menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvðstð kahvistaan. Hðn viipyy siellð aina tunnin, ei enempðð eikð vðhempðð. Illoin on hðn useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hðn on mainio viiranpelaaja. Isollakadulla on erððssð vanhassa talossa pieni hauska myymðlð, jossa yhð on huoneen tðydeltð ihmisið. Siellð vasta puhelua ja hðlinðð on, sillð kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat ja nuoret tyt—t, jotka tulevat ostamaan sieltð virkkuuneulan ja rupattelemaan hetkisen talon tyttðrien kanssa. Se on kodikas puoti, joka nðkyy kaikkia ihmisið puoleensa vetðvðn. Siellð on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen toisensa perðstð hiipivðt my—jðt puodista saadakseen kahvia pieneltð ðmmðtyller—ltð, joka p—ydðn ððressð sitð tarjoilee. Jos puodissa sattuu kiire olemaan niin ettð mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, ettð hðn itse pilkistðð puodin ovelta ja sanoo varovasti ryðisten: "kuulkaa -- eik— kenkððn teistð ole nðhnyt lehtorin sivu astuvan?" Koko kaupunki on ruvennut kðyttðmððn tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, ettð "nyt on kahvi p—ydðssð". Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitð jo on, kuin hðn koulussa virkaansa toimitti. Pojat hðntð nimittðvðt milloin oinaaksi, milloin gorillaksi, milloin m—r—ksi. Nyt hðn elðð koroistaan ja panee rahoja sððst——n joka vuosi. "Ei kukaan tarvitse niitð odotella", hðn sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki". Hðnen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hðn. Nuoruutensa aikoina on hðn runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin akademialtakin; mutta siitð hðn ei koskaan puhu. Hðn lukee kaikki, mitð vaan tulee uutta painosta, ja sððlimðttð hðn arvostelee. Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitð hðn tietðð, kun vaan ei ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitðð hðntð orakelina. Silloin tðll—in hðn istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmðn arvossa pidettyyn sanomalehteen. -- Kaupungissa on kolme sanomalehteð. Tðmðn saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto vðkiluvusta. Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrðltðð hðn ensin yl—s _toisen_ takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hðn kðsivarsiaan, koukistetuin kyynðspðin, ikððnkuin tunnustellakseen, olisiko mahdollista, ettð takki repeðisi selkðpuolelta, sillð siinð tapauksessahan olisi sama, repesipð se ennemmin tahi my—hemmin. Kun lehtori huomaa, ettð hðn saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa hðn kynðn ja alkaa kirjoittaa -- ilman silmðlasia. Niitð hðn ei koskaan kðytð, "_ei koskaan_", sanoo hðn painolla. Siinð vðit—ksessððn hðn pysyy. "Sisareni on seitsentð vuotta nuorempi minua ja on pitðnyt silmðlasia kymmenen vuotta." Aina hðn sanoo nðmð samat sanat, vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa. Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, -- hyvin suorana ja nokka pystyssð, ikððnkuin paperi hðntð inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenðð pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia, samalla kuin lehtorin suuri kðsi kiireesti sitð tðyttðð terðvillð kirjaimilla, jotka tekevðt rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen nðk—isiksi. Nðmð arvostelut pitðð lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan nðhdð! Mutta jos eivðt tahdo, niin eihðn siihen mitð voi. Ovathan ainakin saaneet kuulla. Hðn vetðð leukansa sisððnpðin ja ty—ntðð huulensa pitkðlle. Ken hðnet nðkee, sen tðytyy luulla, ettð hðn katsoo omaa suutansa eikð paperia. "Sisareni" ei saa koskaan lukea hðnen teoksiaan kðsikirjoituksina. Se olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystð. Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hðnen kðdestððn lðhtenyttð, ottaa hðn taskuunsa, kun hðn sisarensa luo menee. -- Sisarella itsellððn on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hðn lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekððn ei haittaa. -- "Luen sinulle tðmðn", hðn sanoo ja vetðð sanomalehden taskustaan, "ethðn sinð voi itse silmðlasitta lukea", ja sitte hðn lukee. Sanomalehden hðn pitðð etððllð itsestððn, niin etððllð kuin vaan saattaa. Hðn lukee kovalla ððnellð. vakavana ja erehtymðttð ainoassakaan sanassa. Kuuluisi se vaikka kirkossa, kun hðn lukee. "Sisareni" hðntð ihailee aivan hirveðsti. Hðn luulee, ettð hðn olisi voinut olla yhtenð "niistð kahdeksastatoista", _jos hðn vaan olisi tahtonut_. Mutta sitð hðn ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa. Veli my—s ihailee hðntð. "Hðn on viisain ja parhain nainen koko maailmassa", selittðð hðn -- kun sisar ei ole sitð kuulemassa. Sisarelle itselleen hðn sanoo: "h—h! -- sinð olet niin tyhmð, Kristina". Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hðn tahtoisi mielellððn testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli", mutta hðn ei tiedð oikein mihinkð, ja Hampus veli ei tahdo kuulla puhuttavan koko asiasta. "Seitsemðn vuotta nuorempi kuin minð! -- sinð olet niin tyhmð, Kristina." * * * * * Joulu oli aivan lðhellð. Pðivðt olivat lyhyet, ja kun ilma oli pilvinen, saattoi hðmðrð tulla jo kolmen seudussa... Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi p—ydðllð -- pyylevð pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellð virkatulla, koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellð. Pieni kahvip—ytð nðytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen, hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltðvine vaaleanruskeine kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kðdessððn ja pienoinen koira polvillaan. Siitð koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hðn milloinkaan sitð muuksi nimittðnyt kuin "sen vietðvðksi elukaksi" tahi "rakiksi" -- mikð tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin emðntðð. Mutta koiralla itsellððn oli niin vðhðn hienotuntoisuutta, ettð se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellððn oleskeli lehtorin jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana salaa pistðð sokeripaloja hðnelle. Ennenkuin eteisen ovikello helðhtikððn, istui rakki jo korvat pystyssð, sillð se tunsi askeleet, jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestð, siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena. Nuori tytt— seisoi kahvip—ydðn ððressð, jolle nyt oli pantu kolme kuppia kahden asemesta. "Kyllð, tðti, sitð ei voi auttaa", sanoi hðn innokkaasti, "teidðn tðytyy antaa minun tehdð se." "Ei, lapseni, se ei kðy laatuun." "Kðypi, jos vaan ette estð minua." "Mutta voithan ymmðrtðð, ettð..." "Ei, minð tahdon kuulla sen itse." "Sinð olet pieni itsepðinen kummitus." "Sen minð tiedðn." "Mutta kuinka minð voin?" "Kunhan vaan unhotatte, ettð minð olen tððllð." "Mutta Hampus veli suuttuu, kun hðn saa sen tietðð." "Emme toki ole niin tyhmið, ettð menisimme siitð puhumaan." Hðn nðytti niin houkuttelevalta kuin pikku noita. "Mutta minusta se ei ole oikein." "Oikein? Miten tuo pikku tðti sanoo! Lieneehðn toki oikein ottaa selko totuudesta." "Eikð my—skððn ole hyvð tietðð, mitð Hampus veljelle johtuu mieleen sanoa. Hðn kenties saattaa sinut pahoille mielin." "Niin, siinðpð se on! Olittepa, tðti, kuitenkin aikonut peittelemðllð hðnen sanansa mulle kertoa. Ettekð ole niin aivan varma siitð, ettð hðn minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitðhðn nðkyy, ettð olen aivan oikeassa. Voi -- rakas, kiltti, kulta tðti!" "Mutta..." "Kas niin. Nyt se on pððtetty." Hðn otti kerkeðsti yhden kahvikuppipareista, ja vei sen lðhimmðiseen huoneesen, jossa oli pimeð. "Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tðhden", vaikeroi rouva. "Vielð mitð! Hðn ei saa koskaan tðstð mitððn tietðð." "Mutta minð joudun niin hðmilleni, ett'en voi puhua." "Kyllð, alottakaa vaan, niin kyllð se menee", kehoitti kiusanhenki ja pisti pððnsð ovesta nðhdðkseen, miten paljon kello oli. Tyt—llð oli hienohipiðiset kasvot, terðvð nenð, pieni suu, naurunhaluiset silmðt ja lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka. "Pysykððhðn nyt lujana, tðti", kuului viimeinen varoitus, ja tytt— veti hiljaa oven kiinni jðlkeensð. Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristðð korviansa. Kristina rouva oli hðmmðstyttðvðssð mððrin veljensð nðk—inen. Mutta jos veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hðnen myssynsð nðytti siltð, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hðnen kðtensð olivat pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensð sirosti tasaiset, puhetapansa hiljainen, pehmeð ja hieman teeskennelty. Juuri kuin helðhdys kuului eteisestð, hyppðsi Pyre lattialle, ja Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen. Pyre juoksenteli kahvip—ydðn ja oven vðlillð, nuuskien ilmaa ja korvat pystyssð. Hðnestð oli joutavaa mennð eteiseen, kun hðn kuitenkin tiesi, ken siellð oli. Sisððn saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan mattoon ja hieroi kðsiððn. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat sisððn. Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli vieraan jalkojen ympðrillð ja katsoi hðneen ystðvðllisin katsein, samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa tornia, jonka jðlleen nðkeminen meitð ilahuttaa. Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkð mistðkin joutavista asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti. "Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyð sinulta", sanoi hðn vihdoin, kun he olivat nousseet kahvip—ydðstð ja asettuneet tavallisille paikoilleen. "Mitð se olisi?" "Niin, se on erððstð nuoresta tyt—stð." "Mikðs sillð on?" "Hðnellð on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi." "Kirjailijaksi! Tðhðn pðivððn saakka olemme tðssð kaupungissa toki naiskirjailijoista sððstyneet." "Hðn ei olekaan kaupungista, hðn vaan talveksi tðnne jðð. Se on Sonja H—gberg, sinð tunnet kyllð hðnen isðnsð, kapteenin." "Anna hðnen matkustaa kotiinsa takaisin, mitð pikemmin sen parempi." "Kas niin, ðlðhðn nyt ole tuommoinen. Hðnellð tosiaankin on taipumusta, sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hðn vielð liian nuori; hðnellð ei ole aineita." "Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte hðnen taipumuksensa nðyttðytyy. Sinð tarkoitat, ettð hðn osaa kirjoittaa ruotsia. Mutta siitð, sen sanon sulle, siitð hðnen on koulua kiittðminen. Siinð on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeðt, jos kykenitte kyhððmððn kirjeen sulhasellenne, te pidðtte sitð kauheana ihmety—nð, kun tuollainen tyt—ntolvana voi lasketella paperille sivun toisensa perðstð. Mutta, nðetk—s, ei siihen muu ole syynð kuin ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellð koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmðrrðtk—. Mutta _ne_ voivat sen kestðð, vaan sitð eivðt voi naiset. Siinð on koko erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietðð, pitðð niiden saada se nðkyisðlle, muuten niiltð henki lðhtee... Taipumusta, mutta ei aineita? Enpð, hitto viek——n, ole moista ennen kuullut. Missð sitte taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinð, ettð on aineita?" Lehtori oli hypðnnyt seisaalleen. Viimeisið sanoja sanoessaan hðn niiasi ja ojensi kðtensð, polvet koukussa. Sitte hðn teki koko kððnn—ksen ja alkoi kðvellð edestakaisin. "Saattaahan olla kuvailukykyð", muistutti sisar. "H—h! -- kun ei ole mitð kuvailla." Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua. "Tðssð olisi pari pðtkðð, jotka hðn on kirjoittanut ja joiden lukemiseen sinulta ei mene pitkðð aikaa", hðn siirsi p—ydðn yli hðntð kohden muutamia paperilehtið, "lue nðmð ja sano sitte, mitð arvelet; hðn panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi." "Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja pyytðisi hðnen tekemððn hyvin ja jðttðmððn moiset hommat, niin kirjoittaisi hðn sittenkin. Panee arvoa? H—h!" "Hampus kulta, ðlð nyt noin kiivastu. Hðnhðn vaan tahtoo kuulla sinun neuvoasi." "Se on: ettð hðn tulee jðrkeensð ja hoitaa jotain -- kðsillððn, ymmðrrðthðn." Hðn pani p—ydðlle kaksi tavattoman suurta kðmmentð, ikððnkuin selvemmðksi tehdðkseen, mitð hðn tarkotti. Hðn oli istuutunut kahdenreisin tuolille sisartaan vastapððtð ja tðysin valmiina taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin. "Mutta Hampus!" Se kuului lempeðsti nuhtelevalta ja tarkoitti herðttðð hðnessð hðnen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enðð mahdollista; hðn oli kerrassaan raivotuulelle tullut. "Enk— minð itsekin seiso sorvausp—ytðni ððressð jok'ikinen pðivð! Ja enk— ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja lihakurikoita, ja kerinpuita ja kerðkuppeja, ja puuhuhmareita ja kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?" Hðnen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hðn huusi, niin ettð olisi voinut unikeotkin herðttðð. "Mutta ethðn vaatine, ettð hðnenlaisensa hieno tytt— rupeaisi nikkariksi tai sorvariksi?" Tðmð sanottiin lempeðllð ððnellð, mutta niin pidðttðvin katsein, ettð niiden olisi pitðnyt leijonaakin hillitð. Mutta tðssð meni kaikki turhaan. "Vai niin! hðn on liian hieno kajotakseen mihinkððn, luulen ma. Muutoin on maailmassa sellaistakin, jota nimitetððn sukkien parsimiseksi ja hutun keittðmiseksi, ja jota pidetððn hyvin soveliaana naisty—nð. Miksi hðn ei koeta hy—dyksi olla?" "Voi, tiedðtk—, hðn niin mielellððn tahtoisi ty—tð, mutta hðnen vanhempansa..." Kristina rouva siirrðlti salaa paperiarkit vielðkin likemmð tuota julmistunutta tiikerið. Tðmð ei niihin katsahtanutkaan. "Meidðn kirjallisuutemmeko on velvollinen siitð kðrsimððn, ettð hðnen vanhempansa ovat sikoja ja hðn itse hanhi?" Lehtori asettui seisomaan hajalle sððrin sisarensa eteen ja vetosi hðnen oikeudentuntoonsa. "Niin, hðnen hermostonsa on -- kuinka sanoisinkaan? -- niin, hiukan ðrtynyt. Hðn luulee itse, ettð ajatusty— olisi hy—dyllistð." "Vai niin, onko hðn heikkohermoinenkin? Sitð vaan puuttui! Ja kaiken tuon siunatun heikkohermoisuutensa hðn sitte aikoo purkaa kirjallisuuteemme? Mutta se on -- kaikella kunnioituksella sanoen -- valhe, jos vaan haukkumiset hðneen pystyvðt. Annahan vaan saan hðnet kðsiini, niin kyllð minð hðnelle totuuden sanon, sanon sen sillð lailla, ett'eivðt hðnen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tytt—. Hyi saakeli!" Hðn meni ja sylkðs; sylkiastiaan. "Mutta, Hampus, minð oikein hðpeðn sinun tðhtesi." -- Se oli tosiaankin totta, tðllð kertaa, mutta hðn oli kuullut sen niin monesti muulloin, jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu. "Niin, vðhemmðstðkin voi hulluksi tulla", jatkoi hðn; "siinð on yksi hermoineen, ja siinð on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen vððntðvðnsð. _Minð_ tahtoisin heidðt _asemilleen_ vððntðð, ja sillð tavalla, ettð kyllð muistaisivat." "Mitð tðhðn tytt——n tulee, niin hðn juuri tahtoisi saada opetusta sinulta, ja sinð mainioine opetustapoinesi..." "Opetusta?" huudahti Hampus ja sy—ksðhti yl—s, ikððnkuin hðn olisi kððrmeenpesððn polaissut. "Niin, ruotsinkielessð", kuului varsin tyyni vastaus. "Ei, _siihen_ kauppaan tðssð ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin kauas, kuin tietð..." Lehtori vaikeni ðkisti. Sisemmðn huoneen ovesta tuli masentunut olento, nyyhkien ja nenðliina silmillð. Lehtori hðmmðstyi ja oli hiljaa kuin hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja kauniina kuin oikea posliini. "Se on kaikki aivan oikein, minkð lehtori sanoi -- minð tunnen sen niin selvðsti. -- Vo-o-o-i! -- Minusta itsestðnikin on niin hirveðtð, kun minun pitðð olla sellainen hy—dyt—n olento... Tahtoisin niin mielellðni tehdð ty—tð, mutta en tiedð minne kððntyð. -- Tahtoisin niin mielellðni tehdð jotain hy—tyð maailmassa, -- vo-o-o-i -- kun puhun siitð isðlle ja ðidille, sanovat he, ettð ne ovat vaan tyhjið houreita ja ettð minð vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun nðkee kaikilla muilla ihmisillð olevan tekemistð kyllðkseen, ja kun itsellððn ei ole vðhintðkððn, minkð vuoksi elðisi. -- Minne vaan joutunenkin, kaikkialla olen liikaa... Miksikð sitte tðllainen onneton olento on syntynytkððn maailmaan?" Tytt— heittðysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa kðsiinsð ja nyyhkytti, niin ettð luuli hðnen siihen katkeavan. Hðn oli puhunut pehmeðllð ja murtuneella ððnellð, joka olisi saanut kivisydðmmenkin heltymððn. "Sinð olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen veljeensð ja meni noutamaan lasillista vettð. Lehtorista tuntui, kuin olisi hðn ollut pahin pahantekijð; mutta sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hðn ei ollut milloinkaan voinut katsella kyyneleitð. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut hðnen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha. Hðn ei mitððn virkkanut, kðveli vaan edestakaisin lattialla. Rouva viipyi kauan, tytt— yhð vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja nyyhkytti sydðntð vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkið pððttðvðisið askeleita lattian poikki ja seisattui tyt—n eteen. Hðn rykðsi pari kertaa, mutta tytt— ei katsahtanut yl—s. "Minð -- hm -- minð" -- Enempðð ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko ruumis nyyhkytyksið pidðttðessð, ikððnkuin tuo kovasydðmminen hirvi— olisi tahtonut ly—dð hðntð. "En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin -- hm" -- sai hðn vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hðn taas rupesi kðvelemððn, odottamatta, minkð vaikutuksen hðnen sanansa voisivat tehdð, ja ikððnkuin peloissaan siitð, mitð oli sanonut. Mutta mitððn vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli sisððn vesilasineen, kohotti tytt—ð kummarruksista ja antoi hðnen juoda. Veljeensð hðn heitti musertavan halveksivan katseen. Lehtori koetti olla tuiman nðk—inen ja kðveli edestakaisin kovin askelin. Ei hðn niitð ollut, jotka ensi hðdðssð antautuvat! "Olenhan aina sanonut, ettð sinun onneton kiivautesi ikðvyyksið tuottaisi. Katso nyt, mitð olet aikaan saanut." "Mistð hiidestð minð tiesin, ettð..." "Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva erinomaisen arvokkaasti. Hðn seisoi ja silitteli nuoren tyt—n hiuksia niin suojelevaisen nðk—isenð, kuin olisi hðn ajatellut: minun ruumiini yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa. Lehtori nðytti julmistuneelta. Ja nðin julman nðk—isenð hðn seisattui molempain naisten eteen. Tytt— ei uskaltanut silmiððn nostaa tuota suurta raudankovaa miestð kohti. Mies katsoi hðnen kyyneleisið kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan, pullisti huulensa ja vððnteli naamaansa milloin minkin nðk—iseksi. "Minð olen vanha kolho", sanoi hðn. "E-e-ei, sitð te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten vðlistð samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti, "aivanhan se oli oma syyni. Minð pidðn niin paljon to-o-o-hotuudesta." Nðytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillð tytt— nosti taas nenðliinan silmilleen, mutia lehtori pidðtti hðntð tavattoman ystðvðllisen nðk—isenð; hðn taputti tytt—ð olalle, ja kasvonsa kirkastuivat ðkkið. "Odottakaa, odottakaahan, -- aivan varmaan minð keinon keksin", sanoi hðn ja pani suuren etusormensa suurelle nenðlleen. Sonja katsoi hðneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan itsestððn. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllð hðn silloin suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi hðneen ikððnkuin nauttiakseen hðnen ilostaan, kun tuo suuri keksint— tulisi ilmoitetuksi. "Olen ajatellut ... olen ajatellut, ettð", sanoi hðn hiljaa ja salamielisesti, ikððnkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun puunsahaajallani on viisi lasta ja akka -- niin k—yhið, ettð tuskin kuulevat -- ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset; ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille my—s, kyllð ne jaksavat vaatetta kuluttaa." 1886. Toivomus. Sisemmðssð huoneessa istui kamreeri selkð kenossa nahkalla pððllystetyssð ruuvituolissaan ja silmðili Berlingsken aamunumeroa; ulommassa istua k—k—tti konttoristi kolmijalallaan sððret allaan ja kyynðspððt p—ydðllð. Selkð kyyryssð, melkein menehtymðisillððn ikðvððn, hðn siinð istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiððn. Ei ollut mitððn tehtðvðð tðnððn muuta kuin pysyð paikallaan ja odottaa. Sisemmðstð huoneesta kuului seinðkellon tikitys sekð silloin tðll—in sanomalehden rapina, kun sitð kððnnettiin; muuta ei mitððn. Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkðnsð, kastoi nopeasti kynðn ja katsoi oveen pðin. joka aukeni hiljaa ja sieltð pisti pðð esiin. "Anteeksi", sanoi vðlttelijðs ððni kummallisella murteella, johon kðtkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestð ja parista muusta lisðksi. "Kðykðð sisððn." Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut tðynnð pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan -- ja konttoristin kehoittaessa hyppðsi tulokas sisððn niin ketterðsti, kuin olisi hðn karttanut potkua ulkoa pðin. Hðn sulki oven jðlkeensð niin kiiruusti, ett'ei pieninkððn hiiri olisi voinut pððstð lðpi. Sitten seisoi hðn hetken paikallaan, katseli ympðrilleen ja hipasi kðdellððn pððlakeaan, joka oli jokseenkin kalju. Toisessa kðdessððn hðnellð oli pehmeð huopahattu. Hðn oli puettu vanhaan ympyriðiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympðri ja yli olkapððn. Hðnen ikðnsð suhteen ei ulkomuodosta voinut mitððn pððttðð tahi ainakin sai arvaella sekð sinne ettð tðnne, sillð noissa kasvoissa oli jotain, joka ei koskaan ollut nuorta eikð koskaan voinut vanheta, jotain vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa oli leveð ja korkea, tasainen ja kiiltðvð, kuin olisi sitð rasvalla hierottu. Pieni hiustukku kasvoi pððlaella, keskellð kiiltðvðð paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittðmðssð ja ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia vahankeltaisia hampaita. "Sallitaanko?" sanoi hðn kummallisella sekamurteellaan ja sivautti hattuaan toiseen huoneesen pðin. "Tehkðð hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynðnsð vielð kerran ja kiinnitti vakavana katseensa tyhjððn paperiarkkiin, joka oli hðnen edessððn. -- Hðn oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmðinen, hiukset olivat vaaleanharmaat vðriltððn ja silmðt muistuttivat linnunsilmið, suu oli sinertðvð ja nðytti valmiilta salaa irvistelemððn kaikelle, mikð oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen jokapðivðistð nðk—piirið. Hðn istua kyyr—tti pulpetin takana ja myhðili sillð aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen lðpi, ja hðn heitti kieron silmðyksen ovesta voidakseen nðhdð, kuinka esimies ottaisi vastaan tuommoista. "Hyvðð pðivðð, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen kðtensð sisððntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi voinut nðhdð, mutta ððni kuului ystðvðlliseltð. Muukalaisen kiiltðvð naama kirkastui ja siinð kuvastui jotain koiran kysyvðisestð ðlykkðisyydestð, kun hðn katseli ystðvððnsð, tilimiestð. "Hðiritsenk— sinua?" sanoi hðn, luiskahtaen "sinð" sanan yli niin keveðsti kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla varovaisuudella. "Et vðhintðkððn. Kðy istumaan tuonne sohvaan." Isðntð osoitti kðdellððn vanhaa nahkalla pððllystettyð huonekalua vastakkaisella seinðllð, melkein hðnen selkðnsð takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti espanjalaisen viittansa sohvan kðsinojalle, pani hattunsa pððlle ja istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertðen pienið harmaanruskeita kðsiððn niin sanomattoman tyytyvðisen ja nauttivaisen nðk—isenð. "Tððllð on lðmmin ja hyvð", sanoi hðn. "Niin. Mitenkð sinð elelet nykyððn?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan tavalla. "Kiitoksia. No -- niinkuin tavallisesti." "Aina vaan asiat entisellððn?" "Nii-in -- -- -- ei suinkaan ne muuksi muutu." "Et mahda saada mitððn myydyksi -- kuten tavallisesti?" "Ee-en, sellaista kuin minð maalaan, ei kukaan tahdo ostaa." Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen. "Nðytðtpð olevan iloinen ja tyytyvðinen kuitenkin." "Niin. Ei _minulla_ ole mitððn huolehtimista." "Eik— silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielð entisessð paikassasi?" "A-sun", kasvoista vðlðhti leikillisyys -- "enhðn minð siitð pððse." "Miksi et?" "Olenhan hðnelle velkaa -- isðnnðlle." "Oletko hðnelle velkaa?" "Niin, katsos se oli sillð lailla, ettð minð olin velkaa hðnelle kuusikymmentð kruunua, tiedðthðn, minð olin ollut sairas ja silloin oli hðn antanut rahoja puolestani, ja vðhitellen oli niitð kertynyt kuusikymmentð kruunua." "Oliko niitð kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kðtkien veitikkamaisen hyvðluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsð. "Niin niitð oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitð, ettð sai puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epðilleeksikððn, ettð toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minð olin tullut hðnelle velkaa kuusikymmentð kruunua, mutta sitten piirustelin minð muutamia p—lkkyjð ja sain rahat kokoon; ja kun minð ne sitte toin, sanoi hðn: kiitos! Tðssð on kolmekymmentð kruunua hyyryð edelliseltð kuukaudelta ja kolmekymmentð kruunua edeltðkðsin tðltð. Sillð toisella velalla ei ole kiirettð." "Maksatko sinð kolmekymmentð kruunua siitð h—kkelistð?" "Maksan." "Sehðn on kerrassaan liian kallista?" "Niin se onkin." "Mutta minkð ihmeen tðhden sinð et muuta pois?" "Enhðn minð miten voi hðnen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut hyyryn edeltðkðsin", sanoi hðn sellaisella ððnellð, kuin olisi kamreeri ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden. "Mutta jos sinð maksat kolmekymmentð kruunua sellaisesta huoneesta, jollaisen voit muualta saada viidellðtoista yhtð hyvin -- tuleehan se sinulle liian kalliiksi ajan pitkððn." "Niin, mutta jos minð muutan, niin pitðð hðn minun tavarani." "Mitð tavaroita sinulla on?" "Nðithðn sinð, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan hðmillððn hellyydestððn, jota hðpesi nðyttðð. "Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinð ne mukanasi kuletat?" "Ne ovat oikein harvinaisia kaluja -- ja aivan alkuperðisið. Se vanha madonnankuva esim. -- muistatko sitð? Minð vakuutan, ettð se on viidenneltðtoista vuosisadalta." "Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia viidenneltðtoista vuosisadalta. Niistðhðn on hirveð haitta..." Puhelu keskeytyi tðhðn, sillð kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle. Kamreeri katsoi kelloaan. "Niin, nyt tðnne tulee ihmisið. Meillð on elðkkeenjakelu tðnððn." "Ehkð minð menen?" Viidenneltðtoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi seisaalleen nðyttððkseen, kuinka valmis hðn oli pois lðhtemððn. "Ei, jðð vaan, jos sinua haluttaa." Kyllð, kyllð hðntð halutti, mutta hðn pelkðsi, ettð hðn nðyttðisi jollain lailla hullunkuriselta. "Voinko istua tðssð?" kysyi hðn varmuuden vuoksi. "Voit, aivan ujostelematta." "Kiitos, kiitos." Nðiden sanojen aikana oli saapunut vielð pari vanhaa invaliidia; ja konttorikoneisto pððsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi, konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa, kiittivðt sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivðt tiehensð katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla ympðri seinið, jðykkinð ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensð ja odottaen vuoroansa. Ei kukaan uskaltanut mennð nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen vekkuli istui yksin ja nautti. Hðnen silmðnsð seurasivat ahnaalla tarkkaavaisuudella noita enemmðn tai vðhemmðn raajarikkoisia ukkoja ja ajatuksissaan piirusti hðn heidðn kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin soveliaita kuvattaviksi. Ja mitð enemmðn laastaroituja, vinoja ja rujoja he olivat, sitð enemmðn kiihtyi Keippelin ihastus. Hðn istui siinð koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun senpðivðinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat pððtettðvðt, ei hðn voinut kauemmin hillitð ihastustaan. Hðn nousi paikaltaan, tuli pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen toiseen kulmaan. "Kuuleppas -- mikð joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan todellakin kiittðð sinua paljon, niin, saanpa toden perðstð." "Oh, ei mitððn kiittðmistð", hymyili kamreeri suopeasti. "Kyllð! On kauan siitð, kuin olen nðhnyt jotain niin -- niin todellakin sopivaa kuvattavaksi!" "Vai niin," "Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Nðitk— sen, jolla ei ollut jalkoja ja jota toisten tðytyi auttaa?" "Nðin." "Niin. Ne vasta ovat ihmisið! -- Mutta nyt kai minun pitðð lðhteð?" "Tððllð ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa pakinoiminen, niin..." "Huvittaa kyllð. Olen tullut niin hyvðlle tuulelle." "Pelkðstððn noiden katselemisesta?" "Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyððn nðhdð. Mutta sellaista minð tahtoisin maalata." "Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistð ole viidenneltðtoista vuosisadalta", suottaili kamreeri. "Hðh!" -- Vieraalla oli vaikea saada selville, minkðlaista muotoa hðnen oli pidettðvð. "Ja sinðhðn ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksið?" "Niin -- hð -- se on tietty -- -- etupððssð..." Hðn meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan, jonka jðlkeen hðn jatkoi: "Ikðvðð on, kun ei ole voinut syntyð oikealla ajalla." "Milloinka oli oikea aika? Viidennellðtoista vuosisadalla?" "Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua rauhassa, ja maalailla luostareissaan." Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillððn: "Ei suinkaan _sinulla_ olisi ollut halua tulla munkiksi?" "Olisi, Jumala sen tietðð, ettð minulla olisi ollut!" -- Hðn sanoi sen niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, ettð se tuntui kerrassaan hullunkuriselta. "Minð kerran koetinkin -- tuolla alhaalla Italiassa." "Munkiksiko ruveta?" "Niin. Mutta ne eivðt minusta huolineet." "Eivðtk—?" "Eivðt. Mutta minð kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi -- -- miksi sitð nyt taas sanotaan -- -- maallikkoveljeksi, minð luulen, ne sitð sanovat." "Mitð sinð tarkoitat?" "Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa saappaita ja pesee astioita." "Sittenhðn et koskaan saisi aikaa maalaamiseen." "Ee-en, mutta sitte _olisi_ elatus!" "Luuletko, ettð olisit siihen tyytyvðinen?" "Josko olisin! -- -- Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun alttaritaulun silloin tðll—in. -- Sen olen kerran tehnyt -- -- siitð hyvðstð, ettð elðttivðt minua ilmaiseksi jonkun ajan." "Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi tulla. Kuinka paljon sinð oikeastaan tarvitset elððksesi?" "Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa -- oikein varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikððnkuin jonkinmoisena elðkkeenð, ymmðrrðthðn. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elðð!" Hðnen silmðnsð saivat vilkkaamman loisteen, kun hðn puhui tuosta unelmasta, ja silminnðhtðvðsti hðn nautti kuvaillessaan sitð mielessððn, antautumatta siltð turhaan toivoon sen toteuttamisesta. "Luuletko todellakin, ettð voisit elðð kahdellasadalla kruunulla vuodessa?" Kamreeri oli juuri pððstðmðisillððn ilmoille suopean hilpeytensð, jonka hðnessð ehdottomasti herðtti ajatus siitð, miltð tuntuisi elðð kahdella sadalla kruunulla vuodessa, kun hðn tuli luoneeksi silmðyksen ulompaan huoneeseen ja sai nðhdð konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja irvistelemisestð. -- Kamreeri kðvi ðkkið vakavaksi. Konttoristi oli ðskettðin pyytðnyt palkankoroitusta, ja hðnellð oli 1,000 kruunua vuodessa. Sillð vðlin oli Keippel jo vastaamassa hðnen kysymykseensð: "Maalla, kyllð! Etk— luule, ettð olen saanut elðð paljon vðhemmðllðkin vðlistð. -- Tietysti voisi _jonkun_ kerran saada maksun jostain taulusta... Mutta aatteleppas! Jos nyt tietðisi olevan jotain aivan varmaa, tekipð sitte ty—tð taikka ei -- vallan ilmaiseksi... Ajatteleppas vaan sitð!" "Eik— sinulla koskaan ole ollut mitððn apua?" "On, on kyllð, mutta siitð on niin monta vuotta, ettð minð tuskin sitð muistan. Oli minulla, kun kðvin akademian lðpi -- -- ja sehðn meni vauhdilla. Ei siellð tarvitse ikuisesti istua! Ja minð olin vasta seitsentoistavuotinen, kun pððsin lðpi. Ja nðetk—s, kun pððsee ulos ja pððsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pððsisi suorastaan taivaanvaltakuntaan... En minð _tahtonut_ kotiin enkð minð _voinutkaan_ tulla kotiin, sillð rahaahan minulla ei ole koskaan ollut ... ja kun minð olin ollut poissa niin monta monituista vuotta, niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellð kotona." "No niin -- tulithan sinð kuitenkin lopulta kotiin." "Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hðnen kasvoilleen, "mutta siihenhðn olivat erityiset syyt." "Mitkð sitte?" Maalari nðytti yhð edelleen yhtð teeskentelemðtt—mðn iloiselta, kun hðn jatkoi: "Niin, nðet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut lðhetettiin kotiin." "Hulluinhuoneeseen?" "Niin kyllð. Kalloni ei ollut oikein selvð, sanottiin. Ja minulla on veli -- jota minð muutoin en tunne -- mutta hðn oli kustantanut minut sinne -- kolmeksi kuukaudeksi." Kamreerin ððni kuului syvðsti vakavalta, kun hðn kysyi: "Kuinka se oli mahdollista, ettð sinð tulit mielenvikaiseksi?" Mutta toinen piti yhð edelleen koko asiaa hyvin vðhðpðt—isenð. "Oh, sade kai siihen syynð oli ja vilustuminen ja nðlkð ja muu sellainen -- ja sitðpaitsi on se suvussa. Ja kyllð minð hiukan hassahtanut olinkin, sillð minð en ollenkaan muista, kuinka tulin kotiin." "Olitko kauan parannuslaitoksessa?" "Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmðltð ei minun puolestani oltu maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisið hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitð laitoksesta." "Noo-o, miltð se tuntui?" "Ikðvðltð!" "Kuinka niin? Etk— ollut iloinen siitð, ettð pððsit vapaaksi?" "Mitð siitð oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enðð saa. Oh, muistan, kun herðsin siellð kopissa -- tuntui, kuin olisin maannut sata vuotta... Katselin ympðrilleni... Huone oli pieni ja seinðt olivat matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessð -- sinne ei voinut pððstð sisððn sadepisarakaan, taikka kylmð tuulenhengðhdys -- ja siellð oli ruokaa, ajatteleppas! -- ruokaa oli siellð, kun herðsin -- tarvitsin vaan ojentaa kðteni ja ottaa... Niin, sellaista aikaa en koskaan enðð saa!" "Istuitko koko ajan siinð kopissa?" "En toki! Sain kðyskennellð huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa oli vanhoja saksanpðhkinðpuita ja korkea lauta-aita ympðrillð. Ja siellð oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein oivallisia ja hauskoja ihmisið, aivan hyvin mukiin menevið, kun vaan saivat olla rauhassa, mutta siellð se tohtori vaan puuhaili -- tietysti -- lðmpimið kylpyjð ja suihkukylpyð ja muuta semmoista... No, eipð sillð, ettð se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin puolin, mutta sitte hðn alkoi hokea, ettð minð olin terve ja ettð minun ei tarvinnut olla siellð kauempaa. -- Minð tietysti tekeydyin vðhðn nurinpðiseksi vðlistð, mutta se ei auttanut. Ulos heidðn piti minut saada... Ei, se se vasta oli laitos, sanon minð", jatkoi hðn, ikððnkuin hðn ei koskaan voisi saada kyllððnsð sen paikan ylistelemisestð. "Tuskin oli kello kerinnyt ly—dð, kun jo ruoka oli p—ydðllð -- ei siinð tarvinnut huolehtia eikð tehdð hituistakaan ty—tð sen tðhden. Ja minð tiesin, ettð veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta kuukaudelta, ja tiesin, ettð siihen asti ne eivðt voineet sitð minulta ottaa." Hðn vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa. "Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan pððstð sinne", jatkoi hðn hetken pððstð, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, ettð en ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan." Hðn nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseððn ivaten. "Koettaisit sen sijaan pððstð jonkin kuvalehden toimitukseen -- sinð, joka piirrðt niin hyvin." "áh", sanoi hðn irvistðen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltð aina pois laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi asua maalla ja maalata, mitð tahtoisi... Niin, se tahtoo sanoa ei _tððllð_", lisðsi hðn, varovaisesti rajottaen lausettaan. "Eik— Tanska sinua miellytð?" "Ei. Nyt minð tunnen itseni vieraaksi tððllð. Ja sitðpaitsihan tððllð ei koskaan oikein lðmpene..." Tðssð hðn taas pysðhtyi, ikððnkuin hðn olisi sanonut jotain liian sopimatonta ja rohkeata. Nðytti siltð, kuin olisi hðnen mielensð tehnyt lisððmððn: "Mutta tððllð sisðllð on muuten oikein hyvð ja lðmmin." Hðn alkoi asettaa pððllensð vanhaa viittaansa ja otti hatun kðteensð. "Paljon kiitoksia tðstð." Hðn pudisti kamreerin kðttð ja meni pois ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille. Kohta sen jðlkeen tuli tðmð sisððn kamreerin luo, muutamia paperia kðdessððn. "Onko tðmð oikein?" kysyi hðn. Kamreeri silmðili paperit lðpi. "On kyllð. Aivan oikein." Nuori mies viipyi vielð, ikððnkuin epðillen, uskaltaisiko hðn vaiko ei. "Oliko se herra hupsu", sai hðn vihdoin sanotuksi. "Ei, sitð hðn ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hðn on. Se on taidokas mies, mutta yksi niitð, jotka eivðt koskaan pððse eteenpðin maailmassa." "Onko hðnellð..." Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillð, mutta ei uskaltanut pððstðð niitð esiin. "Niin hðnellð on kykyð, mutta se on aivan yksipuolista. Hðn on syventynyt _omaansa_, joka kuuluu toiseen aikaan eikð meidðn. Vanhoihin Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Hðntð pidettiin kerran lupaavana, mutta sitte hðnet unohdettiin, ja nyt ei kukaan hðntð kysy." Konttoristi meni ulos huoneesta miettivðisen nðk—isenð. Hðn ei ollut kðsittðnyt hitustakaan. 1888. Rautatievaunussa. Pehmeðnð peitti lumipeite maata, tiheitð hiuteita tuli tanssien alas, ja vðlistð kiiti tuuliaispðð ketojen yli tuprutellen lunta mennessððn. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike sðhk—sanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, ettð jotain tavatonta oli tapahtumaisillaan: nðytti tulevan lunta esteeksi asti, ja nyt oli joulunaatto. Nuori, komeaan talvipukuun puettu tytt— kiiruhti erððlle sivuratojen junista. Hðnellð oli pieni matkalaukku kðdessððn ja hðn nðytti hyvin levottomalta. "Neiden olisi parempi jððdð tðnne y—ksi", sanoi kondukt—ri, joka jo oli tarttunut oveen sitð sulkeakseen. "Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkð tunne ainoatakaan ihmistð tððllð." Hðn hyppðsi yl—s vaunuun ja kondukt—ri paiskasi oven kiinni. Neliskulmaisessa, pehmeðsohvaisessa vaunussa, joka oli nð—ltððn kuin pienoissalonki, istui yksinðinen herra. Hðn nousi ja tervehti iloisesti ja tuttavasti. Nuori tytt— punastui kovin, vastasi mitðtt—millð puheenparsilla hðnen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata hðmmennystððn teeskennellyllð luontevuudella ja vetðytyi sitte pieneen tyhjððn naisten vaunuun, syyttðen vðsymystððn. Oikean syyn saattoi kuitenkin liiankin hyvin huomata: hðnestð tuntui tukalalta tuo vðlttðmðt—n kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi ja jððdð yksin sydðmmentykytyksineen. Herra heittðytyi sohvalle harmistuneen nðk—isenð, juna vihelsi ja pððsi muutamien nytkðyksien perðstð liikkeelle. Kello ei ollut paljoa yli neljðn, mutta hðmðrðssð vaunussa oli jo tðytynyt sytyttðð lamppu, ja sen hððlyvðssð valossa vaipui nuori mies noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia rautatiematkoille. Koko matkan oli hðn pysynyt iloisena, mutta nyt oli hðn yht'ðkkið joutunut pahalle tuulelle. Odotellessaan hðn oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojðsenisestð pikku olennosta, hðn oli ikðv—inyt niin kiihkeðsti, ettð pikajuna oli hðnestð tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tytt— oli hðntð niin lðhellð, nyt oli tuo ðskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hðn oli Tukholmasta lðhtiessððn varmasti pððttðnyt, ettð nyt sen piti tapahtua, mutta hðn ei ollut ajatellutkaan, ettð heidðn kesken tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut semmoiset, senhðn he tekisivðt ainoastaan muiden ihmisten tðhden. Mutta ei sitðvarten sanoja tarvittu, ettð he toisensa ymmðrtðisivðt. Senhðn he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. -- Niin, siten hðnestð oli tuntunut tunti sitte, ja nyt -- nyt tuntui siltð, kuin kaikki maailman sanat eivðt riittðisi poistamaan sitð vieraantumisen tunnetta, minkð sekunnin ajan teeskentely oli heidðn vðlilleen synnyttðnyt. Ja tuolla sisðllð istui tytt—, ja kaikki hðnen ajatuksensa kiertelivðt yhtenð ainoana hurjana sekasotkuna. Hðnen ainoa selvð ajatuksensa oli hðtð siitð, mitð ihmiset sanoisivat, jos nðkisivðt, ettð hðn ja tuo herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjðssð rautatievaunussa. Joka asemalla vapisi hðn, pelðten, ettð siellð sattuisi olemaan joku tuttu, sillð hðn tunsi, ettð koko hðnen ulkomuodossaan oli jotain, joka hðntð syyttðisi, poskilla hehkui punaisia tðplið, ja jos hðnen tðnð hetkenð olisi tðytynyt puhua, niin olisi hðnen ððnensð ollut puoleksi tukehtunut ja hengðstynyt. Myrsky oli kiihtynyt. Nðytti siltð, kuin juna tunkeutuisi eteenpðin paksun, valkean savun lðpi. Hðn oli vallan epðtoivoissaan siitð, ett'ei ollut joutunut ensimðiseen junaan. Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin hietapilvi erðmaassa, oli silloin kepeðnð ja tasaisena tasankoa peittðnyt. Hðn kuuli h—yryhevon lððhðttðvðn ja maata polkevan, tultiin pehmeððn luminietokseen, se kðvi yhð pehmeðmmðksi ja pehmeðmmðksi, lumiaura ei enðð voinut pyyhkðstð tieltð lumilðjið. Pelko pani hðnen sydðmmensð yhð kovemmin sykkimððn. Ulkona ei nðkynyt muuta kuin tuo tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna perðytyi, kimeð vihellys ja sitte eteenpðin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkðyksin lððhðtti h—yry, se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo hengðhdykset, ja pitenivðt pitkiksi huokauksiksi. Yht'ðkkið kaikki hiljeni -- aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkðhdystðkððn enðð, ei ððntðkððn; joku vihuri vaan vðlistð lennðtti lunta ikkunaruutuja vastaan, niin ettð ne karahtivat. Hðn alkoi pelðtð. Tðmð ei ollut leikkið, tðmð oli pahinta kaikesta. Pitemmðlti miettimðttð tempasi hðn oven auki. Hðn seisoi sen kapeassa aukeamassa, aivan kalmankalpeana. "Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkð hðn sai sanotuksi. "Siltð nðyttðð." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi kondukt—rið. "Luminietoksessa ollaan", vastasi tðmð kysymykseen. "Saanko tulla ulos?" Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vðhðn ajan pððstð tuli hðn takaisin. "Emme pððse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hðn, "veturi on mennyt rikki, mies lðhetetððn jalkaisin takaisin asemalle, josta lðhetetððn sðhk—sanoma Esl—fiin, ettð lðhettðisivðt sieltð toisen veturin. Saamme luultavasti istua tðssð koko y—n, kello on nyt seitsemðn." "Koko y—n!" toisti tytt— kauhistuen. Matkatoveri pyysi, ett'ei hðn olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennð etsimððn jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat niin hyvðlle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hðn ei olisi pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hðn takaisin. Hðn tapasi tyt—n istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hðn pannut yl—s verkolle, ja oli niin kalpea, ettð hðn melkein pelkðsi raukan py—rtyvðn. "Pimeð siellð on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvðt, ettð polviin asti niihin uppoaa", kertoi hðn; "on tððllð talo lðhellð, mutta sinne ette voi mennð, sillð lumi on liian syvð, ja sitðpaitsi istuu muutamia miehið siellð tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan sðikðhtyisitte. Ei siis jðð muuta neuvoksi, kuin jððdð vaunuun istumaan, niin tekevðt toiset. Onhan tððllð rauhaisaa ja lðmmintð, ei meillð mitððn hðtðð ole." "Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyð kohtaloonsa", sanoi tytt— soinnuttomalla ððnellð. Hðn painoi ristiinliitetyt kðtensð toista polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jðhmettynyttð epðtoivoa, ja hðn ei voinut edes itkeð. Sen, joka hðnet sellaisena nðki, tðytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden hðntð kohdanneen. Nuori mies katsahti ympðrilleen, pitkð oli vðli toiseen sohvaan, ja hðn tunsi aivan selvðsti, ettð hðnen pitðisi istua vastapððtð hðntð ja jokseenkin lðhellð. Hðn vetðisi sentðhden esiin matkalaukkunsa, asetti sen pystyyn ja istuutui sen pððlle. "Onko tðmð' todellakin niin vaarallista?" sanoi hðn. "Saattaa kyllð tuntua kuivalta viettðð joulunaattoa tððllð salolla, mutta luulenpa, ettð voimme tehdð olomme varsin siedettðvðksi, jos vaan otamme asiat sellaisina, kuin ne ovat, emmekð siitð huoli, minkðlaisia niiden pitðisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi tððltð pððstð. Ja sillð hyvð." "Mutta mitð ne siellð kotona arvelevat?" Hðnen pelðstynyt katseensa lisðsi: "ja mitð ihmiset sanovat?" Mies ymmðrsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hðn kaikesta sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen; sentðhden kðvi hðnen mielensð tuskallisen katkeraksi nðhdessððn tuollaista tuskaa hðnen mielestððn niin mitðtt—mðn asian tðhden. Hðn tiesi, ettð tytt— lupautuisi hðnelle vaimoksi, minð hetkenð hðn vaan sitð pyytðisi, ja tuossa hðn nyt istui murtuneena, ikððnkuin tyhjðksi rauenneena ainoastaan sentðhden, ettð hðnet oli jðtetty hðnen kanssaan kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hðn tiesi, ettð tyt—ssð oli luonnetta, tiesi, ettð hðn ei ollut tyhjð, eikð pintapuolinen, tiesi, ettð hðnellð oli sellainen pieni rehellinen, rohkea tahto -- kaikessa, mikð ei tðhðn kuulunut. Mutta mitð se auttoi, ett'ei hðnellð ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan ettð se oli hðneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo pelkurimaisuus saattoi levitð hðnen sisðlliseen olentoonsa, kuten —ljytahra leviðð kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko hðnen yksil—isyyteensð, se tukahduttaisi heidðn yhdyselðmðnsð onnen, tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hðnet vielð hðntð halveksimaan, sen hðn nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen sopivaisuuden sððnt—jen itseððn vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka turhaan olivat koettaneet tunkeutua pðivðnpaisteeseen ja kevðimeen, kylmðisivðt kuoliaaksi. Surumielisesti ihaillen hðn istui ja katsoi noita py—reðhk—jð pienið kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita kðsið, joiden pehmeðt, veltot liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hðnet, ainoat kðdet maailmassa, joita hðnen oli haluttanut suudella, ainoat kðdet, joita hðn ei ollut voinut koskaan nðhdð, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja hyvðilyjð. Hðn tunsi taikauskoisen varmasti, ettð nðmð tunnit langettaisivat tuomion koko heidðn tulevan elðmðnsð yli. Ja tytt—, hðn ei voinut mitððn muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon sopimattomuutta! Mies kumartui eteenpðin, silmissððn lðmpimðmpi loiste: "Eik— se sitte ole minkððn arvoista, ettð me niin pitkðn ajan pððstð taas nðemme toisemme, ettð vihdoinkin olemme saaneet hðiritsemðttð puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi, ilman mitððn hðiritsemistð ulkoapðin? Eik— se ole mitððn, ettð on nðin kauan ikðv—inyt ja niin kiihkeðsti, ja ettð sitte vihdoinkin -- --" Hðn pysðhtyi. Taas oli tyt—n kasvoissa jotain, joka jððhdytti hðntð, synnyttðen hðnessð omituisen pistðvðn vastenmielisyyden tunteen. Tytt— istui ja katsoi alaspðin. Hðnestð tuntui, ettð hðn istui ja odotti varsinaista kosintaa -- kylmðnð ja teeskentelevðnð vielð odottaen jonkinmoista velkasitoumusta hðneltð. Niin pian kun hðn olisi sanonut tuon sitovan sanan, olisi tytt— muuttunut, kuni taikasauvan kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillð hðn oli liian hyvin kasvatettu antaakseen sanaakaan, silmðystðkððn, ilman tðydellistð vakuutta. Taas oli mies nðkevinððn kuvan heidðn tulevasta avioliitostaan. Hðn, vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hðn vastaan hðnen ty—nsð, hðnen huolenpitonsa, hðnen lðmpimimmðt tunteensa, koko hðnen pyrint—nsð. Ja mitð hðn vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, jota aina olisi rajoittamassa se, mikð "on tapana". Heidðn vðlillððn ei olisi mitððn heille omituista, mitððn vapaata -- ainoastaan tuo kulunut jokapðivðisyys. Ei! Hðn ei olisi sanova sitð sanaa, jota hðn odotti. "Anna", hðn sanoi pððttðvðsti ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on valitseminen joko se, mikð on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu omaan olentoosi. Minun ei sovi jððdð tðnne, siksi menen. Niinhðn sinð tahdot? Eik— ole mitððn enempðð, jota tahtoisit sanoa ennenkuin erotaan, kuin se, mikð nyt on sanottu?" Tyt—n katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hðnen poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella ððnellð, ja sitte oli tuo pieni _sinð_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. Tyt—n suonet tykkivðt hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitð turhanpðivðisimmðt varovaisuuden ajatukset kiitivðt hðnen aivojensa lðpi. Saattoiko tðtð pitðð kosintana? Olikohan liian pitkðlle mentyð, jos hðnkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hðn sillð liian selvðsti tunteensa nðyttðisi? Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi hðn, "minð lðhden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa matkustavan naishenkil—n kanssa, niin ettð voitte toivoa hðneltð todistusta siitð, ett'ette ole kðyttðytynyt millððn lailla sopimattomasti." Hðn kumarsi poislðhteðkseen, ja tytt— tunsi veren sydðmmeensð sy—ksðhtðvðn, ikððnkuin hðn olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman kirkkaudella selvisi hðnelle, ettð tðmð oli koetus, jossa hðnen tðytyi kestðð taikka sortua -- ettð tðmð oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tðtð ajatellessa tuntui hðnestð, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hðnen jalkojensa alla. "Birger!" Miten kiihkeðn hellðltð kuuluikaan tuo epðvarma, tukahdutettu huudahdus! Mies kððntyi ovella. Tytt— oli noussut seisoalleen, silmðt suurina ja tuijottavina, ja koko hðnen ruumiinsa ja sielunsa nðytti yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikð oli ollut sidottuna, virtasi vapautettuna ja lðmpimðnð hðntð vastaan. Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hðnen kasvojensa ilme muuttui, loisti ððrett—mðstð helpoituksesta, sðteili sisðllisestð valosta -- tuosta entisestð luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tyt—n persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja teeskentelyn lðpi, siis oli se tullut, jota hðn oli uneksinut -- ilman sanoitta! Tytt— astui hðntð kohden hðnen vielð hiljaa seisoessaan, ja kun hðn oli tullut hðntð aivan lðhelle, nosti hðn kðtensð tuolla pehmeðllð, veltolla tavalla, jota hðn niin rakasti; ja hðn laski ne hðnen olkapðilleen. "Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitð hðn sanoi. Ja mies ei vastannut. Hðn otti tyt—n molemmat kðdet, nosti ne olkapðiltððn ja pani ne vastakkain, hðn puristi ne omien kðsiensð vðliin, ikððnkuin olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kððntðmðttð rakastunutta katsettaan hðnen katseestaan, nosti hðn nuo kðdet huulilleen ja suuteli niitð juuri niin, kuin hðn aina oli toivonut. 1885. Kolme. Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tðll—in lunta yl—s ja l—i sitð ruutua vasten niin, ettð kurahti kuten heittðessð pienið kivið tahi hiekkaa. Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hðn ei lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren perunapadan alla, silloin tðll—in ty—nnðltðen sinertðvðn liekin, joka pehmeðnð ja herkkðnð kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikð lðhti varjoksettomasta seinðlampusta, jonka liian korkealle vððnnetystð sydðmmestð lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova yl—s lakea kohti, mutta etððmpðnð varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi hangatuissa kupariastioissa. Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkðð luuta ja nahkaa. Hðnellð oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot olivat vakavat, nðytti siltð, kuin ne eivðt koskaan voisi nauraa, vanhat ðmmðnkasvot, jotka tekivðt hðnet vaihdokkaan nðk—iseksi. Kaikki tðssð liian vðleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari lðpikuultavan harmaata silmðð suurine terineen ja mustat kulmakarvat, jotka nðyttivðt niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellð vedetyt. Mikð nðmð peikonkasvot teki vielð kummemman nðk—isiksi, oli suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli hiukan kellertðvð, ja joka oli epðtasaista ja lyhyttð, kuin vanhan mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla villalanganpðtkðllð. Lalla oli niitð, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen kohtauksiin", ja hðnestð oli aina tuntunut siltð, kuin hðnellð ei olisi ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hðn tiesi, ettð hðn aina oli tiellð, mutta hðn koetti sovittaa sen sillð, ettð oli hiljaa ja ððneti eikð koskaan mitððn melua pitðnyt. Leikkitovereja hðnellð ei ollut ketððn siinð pihassa, ty—tð hðnellð my—skððn ei ollut mitððn, hðn kun oli vielð niin pieni. Ja kouluun oli liian pitkð matka. Mutta piiat opettivat hðntð lukemaan piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hðn sai lukea, mitð vaan tahtoi: sanomalehdenpalasia, joita hðn l—ysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita palvelusvðki toi mukanaan toripðiviltð. Ja kun sadut olivat lopussa, sepitteli hðn ne uudestaan omassa pððssððn; se saattoi tapahtua niin hiljaa, siitð ei kenellekððn ihmiselle ollut haittaa. Siinð hðn nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sððriððn, kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan seinððn perunapadan taa. Siitð padasta saattoi, samoin kuin h—yrykin, nousta mitð kauniin prinssessa, ja sillð saattoi olla sauva kðdessð, jolla se l—isi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinððn, ja seinð avautuisi, ja siellð sisðllð olisi suuri linna valoisine saleineen, ja Lalla nðkisi, kuinka siellð sisðllð hohtaisi hopeat ja sametit ja kallisarvoiset kynttilðt, ja prinssessa saattoi ottaa hðntð kðdestð, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinð sulkeutuisi heidðn jðlkeensð, ja -- -- -- Askeleita kuului etehisestð ja joku kopisteli lunta jaloistaan. Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsðnhakkuulta salolta. Lalla kuuli hðnen puhuvan siellð ulkona Bertan kanssa, ja nyt hðn tulisi sisððn. Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tðhden, ettð Berta hðnestð piti ja tuli vielð ystðvðllisemmðksi ja kiltimmðksi, kun Niilo oli saapuvilla. Ja sitte piti hðn hðnestð sen vuoksi, ettð hðn aina oli iloinen. Kun ei isðntð eikð emðntð olleet tuvassa, saattoi hðn keksið kaikenmoisia ilveitð, tehdð kaksi ukkoa pððhineestð, pistðð sormensa niihin ja pitðð niitð siten pystyssð, kumarrutella niitð vastakkain, saada ne ny—kkðilemððn ja tekemððn kaikenmoisia lystið temppuja, ja hðn osasi puhua niiden molempien puolesta, eri ððnellð kumpaisenkin, ja hðn osasi riidellð ja laulella ja minkð mitðkin, aivan niinkuin ukot olisivat sitð tehneet, ja sekð rengit ettð piiat nauroivat niin, ettð olivat tikehtyð. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun tðytyi koettaa olla hiljaa, niin, niitð pakotti niin, ettð aivan teki mieli huutamaan, eikð ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin kðsin; mutta silloin oli kaikista lystin. Toripðiviltð toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitð hyvðð odotettavissa. Nyt hðn tuli ovesta sisððn ja piti sitð auki Bertalle, joka tuli jðlestð molempine maitokiuluineen, jotka hðn kolisten pani ky—kin p—ydðlle. Hðn katsahti Lallaan ja myhðili; ja Niilo katsoi my—s Lallaan. Hðnellð oli pieni voipytty kainalossa; siinð pytyssð oli hðnellð ollut evðsruokansa. Mitðhðn heillð oli mielessð? He nðyttivðt niin veitikkamaisilta molemmat, kyllð niillð jotain oli tekeillð. Olikohan niillð mitð pytyssð? Lalla tunsi, kuinka hðnen korvansa ympðryksið alkoi varistaa, ja hðn ei tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jðnnittðvðð, niin hðtðisen hauskaa. Jos hðnellð oli pytyssð jotain hðnelle! Ei -- se ei ollut mahdollista. Hðn hðpesi omaa ajatustaan, sitte hðn tuli yhð punaisemmaksi, ja hðn huomasi ettð he iskivðt silmðð ja nauroivat hðnelle. Siksi hðn otti katekismon kðteensð ja oli lukevinaan. Berta varustautui maitoa siivil—imððn, mutta katsahteli yhð vaan Lallaan. Niilo lðjðhytti toisella kðdellððn pyttyð. "Mitð luulet mulla tððllð olevan?" Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui tykyttðvðn. hðn vaan loi silmðnsð maahan, ikððnkuin hðpeissððn eikð vastannut. "No?" kehoitti Niilo. "En tiedð." Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kððntelihe ja vððntelihe neuvottomasti. "Luuletko, ettð se voi olla sinulle?" Nyt katsoi tytt— yl—s, ja noita silmið nðhdessð ei tiennyt, nauraisiko vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen epðilevðt, ja kuitenkin niissð kuvastui kokonainen maailma lapsellisia odotuksia. Hðn nðki, ettð pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisðssð siis tðytyi olla jotain. Mutta hðn oli vielð vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa. "Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitð?" Harmaat silmðt vðlðhtivðt ilosta, mutta kasvot pysyivðt yhð vakavina. Hðn sujuttautui yl—s turvevasusta, mutta jði seisomaan lieden ððreen. Berta oli alkanut siivil—idð maitoa. Niilo meni pitkðn ky—kinp—ydðn luo ja asetti pytyn sinne. "No -- etk— tahdo tulla katsomaan?" Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli p—ydðn luo. "Ei, arvaahan ensin!" Niilo piti molemmilla kðsillððn kiinni esiliinaa, joka kupsahteli yl—s ja alas mitð kummallisimmalla tavalla. "En voi," vastasi kuiskaava ððni, joka vðrðhteli mielenliikutuksesta. Mustavarjoiset silmðt kyyneltyivðt, kyyneltyivðt odotuksesta, ilosta -- pelosta, ettð hðnestð kenties pilkkaa tehtiin. Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydðmmellisesti hymyillen. Hðn oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja pððsti esiliinan pytystð. Lalla ei tiennyt, mitð hðn teki, mutta hðn pani kðtensð ristiin, kuten ruokalukua lukiessa. Pytyn pohjassa istui olento, jonka nðkeminen tðytti tðmðn yksinðisen pikku sydðmmen sanomattomimmalla hellyydellð ja ilolla. Hðn seisoi yhð kðdet ristissð ja katsoi vaan. Ei hðn koskaan ollut voinut ajatellakaan sellaista! Se oli niin ihmeellistð, ett'ei hðn koskaan ollut moista mielessððnkððn kuvaillut. Tuo hieno pieni pðð, leveð otsa ja sametinsileð turpa. Nuo suuret silmðt, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltðvðmmðt niitð -- suuret ja kiiltðvðt -- ja tuo tuuhea hðntð, pehmeðmpi kuin kaikkein pitkðkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivðt vielð olleet kasvaneet. Hðnen ristiin liittyneet kðtensð puristuivat kovasti toisiaan vasten. Jos se olisi hðnen! Jos! -- -- -- Hðn tiesi -- hðn tunsi ikððnkuin vaistomaisesti -- ettð tðmð oli orava. Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipððtððn. Sillð jos se oli hðnen -- -- -- niin, jos se oli hðnen -- -- -- "Kurre", sanoi hðn pehmoisesti. Hðn tiesi, ettð se ei voinut olla nimeltððn muu kuin Kurre. Kurre! Hðnen Kurrensa! Sillð oli mitð herttaisimmat nikamaiset pienet kðdet, koukkusormiset kuin vanhan ðmmðn. Hðn olisi tahtonut nauraa ja itkeð ja hypðtð kohoksi ja huutaa ihastuksesta. Mutta hðn seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jðykin silmin, joita peitti kiiltðvð kyynelverho, ja punoittavin poskin, joihin kaikki tunteet nðyttivðt lðmp—nsð ajavan. "Tahdotko sinð sen?" sanoi Niilo. Lalla ei vastannut, hðn ei kyennyt kiittðmððn, mutta hðn katsoi yl—s noihin tuulen punaisiksi pieksðmiin kasvoihin, jotka hymyilivðt hðnelle. Ja Niilo ymmðrsi. Berta seisoi maitopyttyjensð luona ja myhðili. Niilo hieralti Lallan liinanharmaata pððtð ja niin oli kaupat tehty. Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hðnen omansa. Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten kahlekoira, niin ettð voi liikkua vapaasti sðilytyspaikassaan. Ja hðn nðkyi siinð olevan kuin kotonaan. Hðn nosti turpansa pystyyn vðhðn liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hðn alkoi ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien pðhkinðnkuorien seassa, kunnes l—ysi tðyden pðhkinðn; kopeana istuutui hðn sitð py—rittelemððn ja tarkastelemaan sitð kaikilta puolin. Kun se oli tehty, ryhtyi hðn ty—h—n ja alkoi nakertaa koloa. Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hðn oli l—ytðnyt tuon pikku junkkarin, saanut hðnet kiinni ja majoittanut hðnet pyttyyn. "Vinnillð on rikkinðinen lintuhðkki; siinðhðn voit sitð pitðð." "Kiitoksia", kuiskasi tytt—. "Berta, lðhdetk— lyhtyð nðyttðmððn, niin voimme mennð heti sitð noutamaan", sanoi Niilo. Ja Berta oli hyvin valmis lðhtemððn. Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynðspðilleen p—ydðlle, kurotti kaulaansa ja katseli vielð tarkemmin omaisuuttaan. Hðn tuskin uskalsi uskoa, ettð tðmð oikein elðvð pikku olento oli hðnen, aivan hðnen omansa. Tðmð oli enemmðn kuin sadut, sillð saduissa ei ollut koskaan mitððn todellista, ja tðtð hðn voi aivan kðsin koskettaa. Kuinka se mahtoi olla hieno ja sileð. Vielð hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli hðnen. Ei kukaan sitð hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia. Hðn seisoi siinð kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan. Sillð tðmð oli niin uskomatonta. Hðn oli niin hðtðisen iloinen. Tðmð oli liikaa. Se ei ikinð voinut pððttyð hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se voisi! -- -- -- Jos hðn voisi saada sen pitðð! Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hðn etusormensa ja silitti koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskivðliltð. Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellð ððnellððn ja siirtyi nopeasti syrjððn, nðrkðstyneenð sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hðn oli saanut pðhkinðkuoren keskeltð halki, viskannut sen pois, ja sy—dð mutusteli nyt sydðntð, py—ritellen sitð aika lailla, kuin olisi hðn oikea pikku sorvaustaituri. Lalla oli tuntenut, ettð se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki. Ja lðmmin. Miltðhðn tuntuisi silittðð sen selkðð. Hðn pisti hitaasti kðtensð pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre kððnnðhti vielð, yhtð nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltðytyi nðrkðstyneellð pienellð huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta. Kuinka kevyt ja ketterð se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsð ja silittðð sitð! Lalla pisti vielð kerran alas kðtensð ja tarttui sen koko pikku olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isðntð talossaan, kumartui ja puri tytt—ð sormeen, ja tytt— veti hðpeissððn kðtensð pois, ikððnkuin hðn olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitð ei tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistð kahdesta tulisi ottamaan isðntðvallan. Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tðmðn Kurre suvaitsi sallia, alkoi vielð kerran etsiskellð pðhkinðkuorten seasta, mutta ei l—ytynyt mitððn. Hðn katsahti yl—s emðntððnsð, hiukan vaativaisesti, mutta kun tytt— ei yrittðnytkððn mitððn hðnelle antamaan, pudisteli hðn itseððn, niin ettð kaikki pðhkinðnkuoret lensivðt syrjððn, kyyristðytyi aivan kerðlle, veti hðntðnsð korvien yli ja alkoi laittautua maata. Lalla ei ollut koskaan itsestððn ketððn suudellut, ei koskaan muita kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa hðntð halutti suudella, -- halutti niin hirveðsti! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitð sallimaan. Sen hðn kyllð tiesi. Siksi hðn vaan seisoi ja katseli. Kurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi tulla, niin herttainen hðn oli. * * * * * Lallan ensimmðisenð ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli sijoitettu siihen rikkinðiseen hðkkiin, ja esiliina oli sidottu reijðn yli. áiti -- ei Lallan ðiti, sillð Lalla ei tiennyt mitððn vanhemmistaan, vaan talonemðntð -- ðiti oli sanonut, ettð hðkki saisi olla yhdessð tuvan nurkassa. Ja siellð se oli... Kurre oli jo valveilla. Hðn tanssiskeli yhdessð hðkin nurkassa edes ja takaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa. Aamiaista sy—dessð istui hðnen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan aarteesensa pðin, ja tðmð yhð jatkoi tanssiaan... "Vai olet sinð saanut oravan", sanoi iso-isð. "Iso-isð" ei ollut Lallan iso-isð. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus oikeastaan oli iso-isð, mutta kaikki siinð talossa nimittivðt hðntð siksi, ja Lalla muiden mukaan. Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitð se merkitsi, mutta hðn tiesi, ettð sentðhden oli hðnellð niin suuret, harmaat viikset. Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsð, jossa oli vanhoja kirjoja, ja toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus sinne, sillð ukko hðntð mielellððn piti siellð ja antoi hðnen myll—stellð muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja antoipa hðn sokeriakin. Oikeastaan Lalla pelkðsi iso-isðð. Se oli niin kookas ja harteva, ja tuntui, kuin pieni talo olisi kðyskennellyt tuvassa, kun hðn sisððn tuli. Ja sitte hðn niin usein siveli leukaansa, ja se oli tðynnð lyhyttð harmaata parransðnkeð, joka kahisi, kun hðn sitð pyyhðlteli, ja Lallan karmi sisua aina sitð kuullessaan. Ja sitte sirahteli hðneltð aina tupakanmehua suupielistð, ja kun hðn puhui, kuului aina siltð, kuin hðn sylkðisisi heti, ja sitð Lalla pelkðsi. Niin -- ja sitte hðn pelkðsi, ettð iso-isð ottaisi hðnet polvelleen, sillð ukko haisi vðkevðltð. Ja sitte oli ukolla pitkðvillainen lammasnahkaturkki, harmaalla saralla pððllystetty, ja se haisi kuin koira mðrðllð sððllð. Ja sitte hðvetti hðntð se, ettð ukko niin usein meni kaappiinsa ja joi erððstð pullosta, sillð sille ihmiset nauroivat. Ja sitte hðntð hðvetti se, ettð ukko illoin oli niin punainen poskiltaan ja pakisi niin paljon. Mutta muutoin oli iso-isð kiltti. Ja vðlistð -- varsinkin kun isðntð ja emðntð olivat poissa -- saattoi hðn kertoa hauskoja tarinoita "Harmaasta kilistð" tahi "Rikkaasta Pekasta ja k—yhðstð Pekasta". Ja vðlistð lauloi hðn my—s lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin "Immyt ihanainen hðn aamukirkkoon kðy" ja muuta semmoista; mutta silloin Lallaa hðvetti my—s. Sillð ððni kuului vallan sðrkyneeltð, eikð laulu yhtððn tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, pelðten, ettð ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hðnestð kuului. Mutta laulut hðn oppi. Oli ainoastaan yksi, jota hðn mielellððn kuuli iso-isðn laulavan, ja se alkoi: "Neljð hiirtð tanssissa kðy, Ja koko maailma hðilyy." -- Sitð hðn saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hðnestð oli hauskaa kuulla laulettavan noista hiiristð, ja se kuului niin surumieliseltð ja kauniilta, ettð silloin hðn aina tahtoi polvella istua, ja hðnen tietðmðttððn miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hðn kðtki kasvonsa sadesððhajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa. Kaiken tðmðn osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hðn olikin. Hðn tiesi tarkalleen, kuinka iso-isð puhuisi, kun hðnen poskensa tulivat punaisiksi, ja hðn tiesi, minkð nðk—inen hðn olisi huomenna, kun hðn laihana ja viluisena tuli aamiaisp—ytððn sy—mððn sillið ja perunoita kohmettunein kðsin, kuten nyt. Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain, josta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hðvettðnyt, kuten iso-isðn laulutaito. Kurre oli vðsynyt tanssintaansa, kiipesi hðkin kylkeð pitkin ja tonki turvallaan ylisidottua esiliinaa pððstðkseen ulos. Hðnen mielestððn piti siellð olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellð olikin, sillð vaate nðkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua. Lallan sydðn hyppðsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitð onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirvi— pððsisi irti. Hðn oli jo huomannut, ettð Kurre ei ollut niitð, joita helposti saa jðrkeensð. Vihdoinkin noustiin p—ydðstð, rengit ottivat lakkinsa ja piiat raivasivat p—ytðð. "Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kðdellððn alas Kurren pientð vastahakoista pððtð, "se tunkeutuu minulta ulos."' "Siihen on laudanpðð ly—tðvð", vastasi Niilo. "Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi hðn rukoillut henkensð puolesta. "Minulla ei ole aikaa, ennenkuin pðivðllisaikaan. Mutta sano iso-isðlle." Iso-isðlle! Sitð hðn ei ollut tullut ajatelleeksikaan! Kaikki olivat nyt lðhteneet tuvasta, ja iso-isð oli my—s mennyt kamariinsa. Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikð, ettð hðnen pððnsð oli melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiðn niin hyvin kuin voi ja juoksi sitte iso-isðn luo, joka oli valmis auttamaan ja heti meni pihalle etsimððn laudanpððtð. Lalla kiiruhti jðlleen sisððn, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. "áiti" seisoi yksin keskellð lattiaa, huiskien kðsillððn ja pððstðen kovia huutoja. Lalla nðki heti kauhistuen, mikð oli hðtðnð. Kurre oli tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikðhðn pikku pirulainen emðnnðn selðssð, ilkkuen kurkistellen hðnen kasvoihinsa milloin toiselta milloin toiselta puolen, kutkuttaen hðntð kuin vimmattu tðllð rytmillisellð sotatanssillaan. Hðn osoitti mitð pirullisinta mielet—ntð iloa, nosti korvansa jðykkinð pystyyn, tuijotti suurilla silmillððn ja antoi jalkojensa kðydð kuin rumpupalikat. "Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitð se ei ollut millðnsðkððn. Silloin sy—ksi tytt— esiin ja kouristi sitð keskeltð ruumista. Orava huusi ja puri hðntð, -- aivan luuhun saakka, niin hðnestð tuntui -- ja veri vuoti sormesta, mutta hðn piti sitð vaan kiinni. Hðnellð oli hðmðrð aavistus siitð, ettð emðntð voisi ly—dð sen kuolijaaksi. Emðntð oli vaipunut penkille ja istui siinð lððhðttðen. "Minð -- -- puh -- -- minð, joka niin hiirið pelkððn! -- -- Puh, puh -- -- ennen ottaisin kolme rottaa pððlleni tanssimaan, kuin tuon pienen heitti—n. Jos se vaan vielð kerran pððsee irti, niin annan minð Pajaksen ottaa sen. Sen sinð tiedðt." Pajas, se oli talon koira. Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin hðkkiin, huolimatta hðnen vastustelemisistaan, ja sitte hðn taas sitoi esiliinan reijðn yli, vilkaisten epðilevðsti, vanhan naisen tavoin, emðntððn pðin, oliko tðllð mitð pahaa mielessð. "Ja jos vaan annat sen olla hetkenkððn enðð tuvassa, niin annan minð renkien kulettaa sen takaisin metsððn, niin saat sitte kðydð sen sieltð hakemassa, jos voit." Lalla tunsi jðhmettynyttð epðtoivoa mielett—mðssð sydðmmessððn. Hðnestð tuntui, ettð hðn voisi vaeltaa ympðri maailman Kurren kanssa, jos niikseen tulisi, -- mutta kadottaa hðnet? Ei ikinð! Hðn ei virkkanut sanaakaan, mutta otti hðkin syliinsð ja lðhti mennð retustamaan sen kanssa, niin ettð selkð aivan nðytti katkeavan. Siten tuli hðn pihalle; kauemmaksi hðn ei ensi ponnistuksella jaksanut. Siellð istuutui hðn seinðn viereen, asetti hðkin viereensð ja itki. Mutta hðn tunsi itsensð niin hyljðtyksi, ettð tuskin kyyneleitðkððn lðhti, nyyhkytyksið vaan. "Voi minun pðiviðni! Mikð nyt on hðtðnð?" sanoi iso-isð, joka tuli laudanpðineen ja nauloineen. Juttu kerrottiin. "Pyyhi sinð vaan silmðsi; saat pitðð sitð minun luonani." Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isðn luo. * * * * * Nyt tuli Lallalle hyvðt pðivðt, ja Kurrelle my—s. Kurre oli herkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja vaihtelevaisuus oli hðnelle mieleen. Kun hðnellð oli tarjona jotain uutta, silloin hðn huusi iloissaan, kellonheleðllð ððnellð, joka sai hðnen hallitsijansa tuntemaan itsensð rikkaaksi kuin joku satujen prinsessoista. Manteleja Kurre mielellððn s—i; ne olivat hðnestð kaikkein parasta. Niille eivðt vertoja vetðneet pðhkinðt eikð terhot. Mutta vaikeaksi kðvi pikku sy—ttðjðlle makupalojen hankkiminen, sillð ne maksoivat rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita. Lalla paimensi hanhia koko kesðn viidestðkymmenestð ðyristð, hðn juoksi portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emðntð tuli kotiin hðistð ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan sy—nyt niitð, mitkð sai: ne sððstettiin Kurrelle. Pikku emðntðisellð oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tðhden. Mutta mitðpð siitð! Hðn oli valmis Kurrensa vuoksi kestðmððn vaikka mitð. Kurre oli hðnen sydðmmensð kuningas, hðnen prinssinsð, -- se saattoi tulla hðnen hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi. Lalla pelkðsi hðntð, vaikka rakastikin. Sillð nyt, kun Kurre oli tullut suureksi ja tðysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielð kovemmin kuin ennen terðvillð hakkuurautahampaillaan. Iso-isðn isosta kðdestð Kurre piti; se sulkeutui hðnen ympðrinsð kuin tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua hðneen pienillð luisevilla sormillaan, silloin hðn vihaisesti painoi pððnsð alas ja puri. Mutta Lalla ei vihaa pitðnyt. Kurre tuli yhð kesymmðksi, ja kyllð se vðhitellen oli oppiva hðnestð pitðmððn. -- Soihan hðn lemmitylleen kaikkea hyvðð! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hðn jonkun suupalan sille vei! Ja olihan se hðnen Kurrensa, eikð kukaan voinut sitð hðneltð ottaa pois. Lallaa seurasi tuo hðnen suuri, hiljainen ilonsa, minne hðn vaan meni, ja hðn oli vakuutettu siitð, ettð Kurre oli onnellinen orava. Niilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli my—s tapana matkia oravien ððntð. Hðn sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan ððnen, jolla hðn sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsðssð. Ja sen oli Lalla oppinut. Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hðmmðstyttðð sitð puhumalla sen omaa kieltð. -- Erððnð pðivðnð hðn sitte koetti, ja Kurre vastasi, -- vastasi aivan samalla ððnellð. Samassa tuli iso-isð sisððn vanhan koulumestarin seurassa, joka vðlistð tuli totia juomaan ukon kanssa. "Sitð sinun ei pidð tehdð", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla toistamiseen loisteli houkutusððnillððn, "sehðn on syntið. Silloinhan se tuntee itsensð vielð yksinðisemmðksi." Lalla vaikeni ðkisti ja katsoi Kurreen. Tðmð t—misteli etujalkojansa ja katsoa tuijotti ulos hðkistð. Se ei ollut itsensð kaltainen, se ei ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas ððnnðhti tuon nauravan, kiihoittavan ððnnðhdyksensð ja nosti pððnsð pystyyn metsðnelðimen koko hurjalla ilolla, ja jði kuuntelemaan vastausta, varmana siitð, ettð se tulisi. Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitð, ettð tunsi tuon ððnen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeðksi, tuotti hðnelle nyt vaan tuskaa. Hðn oli pettðnyt Kurrensa, saattanut ikðv—imððn metsðð ja vapautta. Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielð ovessa mennessððn kuuli sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellð ððnellððn, silloin hðnestð tuntui, kuin sydðn olisi ollut haljeta. Silloin hðn kðsitti, ettð Kurrelta puuttui jotain. -- Hðn tuntee itsensð vielð yksinðisemmðksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinðiseksi? Hðnen Kurrensa! -- -- Yksinðiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitðnyt herðttðð! Ja siellð hðn odotti vielð sykkivin sydðmmin, -- odotti vastausta toiselta oravalta. Ja sitð vastausta ei koskaan tulisi. Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka! Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hðn tahtoi lohduttaa sitð ja olla niin hyvð, niin hyvð! Ja lopulta se unhottaisi metsðn ja muut oravat, joita se ei milloinkaan saisi nðhdð. Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, ettð hðnen tðytyi lðhteð kouluun. Nyt hðnellð oli vðhemmðn aikaa leikitellð Kurren kanssa. Iso-isð ja Kurre tulivat sitð paremmiksi ystðviksi. Nyt Lallalla tuskin muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isðn huoneeseen, ja silloin Kurrea jo nukutti, ja jos sitð hðiritsi, tuli se kðrttyiseksi. Kun Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isð sai tehdð sille, mitð tahtoi; hðn sai pistðð sen povelleen, ja panna sitte turkkinsa napit kiinni, ja siellð saattoi Kurre istua tuntikausia, aivan kuin kotonaan. Ja sitte kðvi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isðn kanssa, ja nuo kaksi istuivat p—ydðn ððressð ja pakinoivat, maistelivat aina laseistaan ja tulivat yhð punaisemmiksi, sillð vðlin kuin Lalla istui ððneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa istui turkin sisðssð ja makasi. Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, ettð hðnestð olisi pitðnyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja ettð hðn oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitð painetuiksi, ja ettð vasta hðnen kuoltuaan saataisi nðhdð, mitð hðn oli ollut. Ja iso-isð l—i p—ytððn niin, ettð lasit hyppivðt, kirosi ja sanoi: "Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla upseeri!" Mutta Lalla ei tiennyt, mitð se "upseeri" on; eikð hðn siitð vðlittðnytkððn. Hðn vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellð turkin alla. Tiesihðn, hðn ettð Kurre oli siellð, mutta hðn ei voinut sitð nðhdð eikð koskea, ja hðn oli mustasukkainen syntisessð pikku sydðmmessððn ja arveli, ettð iso-isð oli ottanut hðneltð Kurren. Hðn tuli yhð ððnett—mðmmðksi ja aremmaksi, ja vðlistð iso-isð jo aavisti, kuinka asian laita oli. "_Sinunhan_ se on", sanoi hðn silloin, "sehðn on _sinun_ oravasi." Mutta mitð lohdutusta siitð oli? Kurre -- jonka hyvðksi hðn tahtoi ty—tð tehdð ja sððstðð -- Kurre ei hðnestð huolinut, huoli vaan tuosta vanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isðn sðngyssð —itð, ja Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen! Iso-isð oli vielð entistððn ystðvðllisempi. Eipð ollut vaikeata olla ystðvðllinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre! Iso-isð koetti kaikin tavoin lðhestyð hðntð, -- puheli ja kertoi. Joskus hðn sanoi: "nyt olen sepittðnyt uuden laulun". Mutta kun hðn sen sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikð Lalla koskaan tahtonut istua sylissð. Kerran jutteli iso-isð, ettð hðnen isðnsð ennen hðntð oli ollut tðmðn talon omistajana, ja hðnellð itsellððn oli ollut ainoastaan yksi tytðr. Kun tðmð meni naimisiin, ottivat hðn ja hðnen miehensð talon haltuunsa ja iso-isð sai vapaan hoidon siinð. Ukko puhui pienistð lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hðnen ympðrillððn ja joista hðn niin paljon oli pitðnyt. Kun maanviljelys ei alkanut onnistaa tyttðrelle ja hðnen miehelleen, olivat he pððttðneet myydð kaikkityyni ja lðhteð Amerikaan. Iso-isð ei tahtonut lðhteð mukaan, ja niin olivat he jðttðneet hðnet vanhalle paikalle, jossa hðntð oli elðtettðvð, ja nyt hðn oli kaikkien "iso-isð". Mutta niitð pienið lapsia hðn ei koskaan enðð saisi nðhdð -- suuriahan ne mahtoivat jo ollakin, -- ja sitte iso-isð itki. Se ei tuntunut Lallasta miltððn; hðn vaan tuumi, ettð iso-isðllð oli Kurre. Ja iso-isð oli hðnen mielestððn hðijy vanha mies. Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isð hðntð huvitella. Silloin hðn otti Kurren hðkistð, piteli sitð etukðpðlistð ikððnkuin pienistð kðsistð ja tanssitti sitð p—ydðllð, tahi antoi sen sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isð sai tehdð Kurrelle, mitð tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi. Lalla inhosi iso-isðð. Kevððmpðnð alkoi iso-isð valittaa, ettð Kurrella oli ajos ohimon pielessð, mutta Lalla ei ollut siitð millðnsðkððn. Harvoin hðn nykyððn kðvi Kurren ja iso-isðn luona: ne saivat itse pitðð huolen itsestððn. Eikð hðn siitð vðlittðnyt, mitð Kurre s—i tai oli sy—mðttð. Mutta sitten erððnð aamuna kesðkuun alussa tuli iso-isð Lallan luo tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi. "Lalla", sanoi ukko ja vððnsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, -- Kurre on kuollut." Nyt Lalla ymmðrsi, ettð ukko itki, ja ettð hðn sentðhden niin irvisteli. "Hðn kuoli tðnð y—nð", jatkoi ukko. -- "Hðn makaa hðkissððn, -- -- pðð on aivan p—heissð." Ja ukko nyyhkytti. Mutta Lalla ei tuntenut sððlivðnsð ukkoa eikð surevansa Kurrea. Kun iso-isð kysyi, hautaisivatko he kahden hðnet iltapðivðllð, vastasi hðn kuitenkin my—ntðvðsti. Koulun loputtua kohtasi iso-isð Lallaa pihassa. "Minð olen sepittðnyt laulun Kurresta", sanoi hðn. Mutta Lalla ei ollut siitð millðnsðkððn. Ja sitte menivðt he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli kððritty valkoiseen nenðliinaan, jonka iso-isð uhrasi... Lalla ei itkenyt. Hðn oli jo pððssyt niin pitkðlle elðmðnkokemuksessa, ettð hðn tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinð on aina yksi liikaa. 1887. Ludde. Kun Ludde oli pienenð ja kðvi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli hðn juuri sellainen, kuin hðnen mammansa toivoi ja juuri sellainen, ettð kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin pian kuin ne tekivðt tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan tee niin." Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitððn. Kotona hðn ei koskaan myllðk—inyt, ei koskaan ollut vallaton eikð koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli hðnen ðitinsð luo, saattoi hðn istua tuntikausia korkeajalkaisella tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat tekivðt. Ludde istui aivan hiljaa, py—reðposkinen naama lauhkeasti ja hyvðnsðvyisesti hymyilevðnð, tosin vðlistð nukkumaisillaan, mutta aina yhtð hymyilevðnð ja hyvðnð, silloinkin kun pðð ny—kðhtðen painui rinnalle taikka retkahti taaksepðin, ikððnkuin pieni kaula olisi ollut katketa. Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmðnsð, saattoi hðn kyllð nðhdð mammain nykivðn toisiaan ja hymyilevðn niin ihailevan nðk—isinð, ettð Ludden sydðn paisui ilosta, ja hðn pððtti aina olla yhtð kiltti. Hðnen mammansa oli onnellinen ja ylpeð. Hðnellð ei ollut mitððn muuta maailmassa kuin Ludde, mutta tðmð poikapa olikin hðnen kallein aarteensa. Hðnellð ei ollut koskaan, ei y—llð eikð pðivðllð, ainoatakaan ajatusta, joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmðn hðn ajatteli sitð, kuinka hðn voisi varjella poikansa tðltð maailmalta ja sen pahuudelta. Hðn oli papin leski, eli erððssð kylðssð ja oli kuullut paljon pahaa kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hðnestð epðilyttðvðltð; hðn pelkðsi, ettð se voisi vahingollisesti vaikuttaa hðnen "omaan Luddeensa", ja siksi hðn antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa toimekseen hðnen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa mððrin, ettð hðn antoi Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi. Kun Ludde oli ripille pððssyt, alkoivat maailmanmieliset, ymmðrtðmðtt—mðt ihmiset puhua, ettð hðnen pitðisi lðhteð ulos maailmaan ryhtyðkseen johonkin tosi ty—h—n elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma mietiskeli y—t ja pðivðt jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden ansaita leipðnsð tarvitsematta kuitenkaan laskea hðntð luotaan. Huono seura saattoi muutoin helposti hðvittðð kaikki, minkð hðnen kasvatuksensa oli aikaansaanut. Hðn otti kaiken leskielðkkeensð sððst—pankista, perusti pienen kaupan ja otti Ludden kauppakumppanikseen. Kauppa ei kðynyt huonosti; sððstðvðisyys, joka meni melkein liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan lakannut pitðmðstð ihmeenð, erityisenð Jumalan armona, kiltin Ludden hyvðksi. Pððstyððn neljðnkymmenen vuoden ikððn, voisi Ludde mennð naimisiinkin, jos hðn valitsisi ymmðrtðvðisen ja sððstðvðisen tyt—n, jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Alussa, kun Ludde oli tðyttðnyt kaksikymmentð vuotta, oli hðnellð pari kertaa ollut mielett—mið naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut olemaan hðvytt—mið palvelustytt—jð, jotka olivat virittðneet verkkoja Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hðnen ðitinsð oli sanomattomaksi ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan kaikista kiusauksista. Nyt ei ollut sitð palvelustytt—ð maailmassa, joka olisi voinut tulla vaaralliseksi Luddelle, sillð nyt hðn tiesi, ettð hðn voisi mennð naimisiin minð pðivðnð hyvðnsð, kun hðn vaan saisi sen toimeen ja kun vaan l—ytðisi jonkun, joka soveltuisi hðnelle ja jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylðssð ollut useampia, jotka kyllð olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat vðhðn vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivðt varojensa mukaisena. Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko oli kyllin monta kertaa kasvanut pððoman suuruiseksi. Ne olivat menneet naimisiin toinen toisensa perðstð ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat olla naima-ijðssð; taikka olivat ne sokeasti heittðytyneet maailmaan, Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen ty—tð omin neuvoin. Ludde oli oikein pahoillaan siitð, ett'ei nyt enðð ollut ketððn jðlellð. Hðnestð jo alkoi vðhðn tuntua siltð, ettð hðn oli sulkasatoinen ja yksinðinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja nukkua nojatuolissaan, ja silmðlasit soluivat yhð alemmaksi ohutta, terðvðð nenðvartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hðnen polvilleen. Hðn tuli my—s yhð sððstðvðisemmðksi, ja joka ropo kðvi hðnelle rakkaammaksi, mitð enemmðn pððoma kasvoi; ja Ludden suureksi murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymðt—n ja usein palanut. Erððnð pðivðnð, kun perunat taas olivat karisseet veitsellð leikatessa ja vellið oli ollut mahdoton niellð, vaikka mamma sitð oikein hyvðksi kehui, kðytti Ludde hyvðkseen mamman puolipðivðettonetta, pujahti leipuriin ja osti 25 ðyrillð vehnðleipðð, jonka s—i verhonsa takana puodissaan. Tðmð hðnen my—nnytyksensð olentonsa luontopuolelle ei jððnyt seurauksitta: kohta ei mennyt pðivððkððn, niin ett'ei hðn olisi mðssðnnyt 25 ðyrin edestð vehnðleipðð, ja olipa pðivið, jolloin se ei riittðnyt hðnen himoansa tyydyttðmððn -- jolloin kokonaista 50 ðyrið meni menojaan. Mutta nðmðt leipuripuodissa mðssððmiset lihottivat hðntð tuntuvasti; ja lopulta hðn niiden vaikutuksesta paisui py—reðksi ja pulleaksi kuin skoonelainen limppu. Koska Ludde oli papinpoika, tðytyi hðnen varovaisesti valita tuttavansa. Ei ollut sopivaa, ettð hðn seurusteli kylðn kðsity—lðisten ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hðnen piti valita seurapiirinsð sððtynsð mukaan, arveli mamma, sillð aina tðytyy pysyð pystyssð. Se on velvollisuus itseððn kohtaan. Mutta tðssð kuivassa, k—yhðssð seudussa ei ollut ketððn muita Ludden sððdystð kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestð, kuin Ludde oli, liian maailmanmielisenð -- joka osoittaa, ett'ei kukaan koskaan saavuta tðydellisyyttð toisten silmissð. Kylðn lðheisyydessð oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja oli noin Ludden ikðinen mies. Hðn oli leski ja hðnellð oli yksi ainoa tytðr, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettðnyt jonkinmoista nomadi-elðmðð erððn naimattoman tðdin kanssa. Tytt— -- Malvina hðn oli nimeltððn -- oli kadottanut ðitinsð heti maailmaan tultuaan, ja tuo tðti oli ollut hðnelle ðidin sijaisena. Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistðnyt nuolensa tuon vanhan neidon sydðmmeen; hðn oli mennyt kihloihin erððn lesken kanssa, jolla oli puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistð ei toivonut itselleen enempðð. Siksi tðytyi Malvinan raskaalla sydðmmellð palata isðn lieden luo. Hðn ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikððn esikuva, ja tðti oli aina tehnyt minkð vaan voi, pilatakseen hðntð. Hðnen kasvatuksensa oli jonkinmoista mosaikkia, hðn oli kðynyt milloin yhdessð koulussa, milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hðn ei ennen ollut ollut mukana. Maalla hðn oli harvoin ollut. Mielessððn hðn kuvaili maaseutua etupððssð epðmððrðiseksi vapauden kotopaikaksi, missð pitðisi sopia tehdð mitð tahansa saamatta siitð nuhteita. Oli sunnuntain iltapðivð heti joulun jðlkeen. Malvina oli ollut ulkona kðvelemðssð ja tuli kotiin ky—kin kautta. Hðn kuuli ððnið sisðltð arkihuoneesta. "Ken siellð on?" kysyi hðn emðnn—itsijðltð, avaten silmðnsð seljðlleen. "Ludde", kuului lakoninen vastaus. "Ludde? Ken se on?" "No, nyt minð vasta. Ettek— hðntð tunne?" "En." "Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedðn mð. Koettakaapas hðntð miellyttðð", ilvehti vanhus. Malvina keikahutti niskaansa. "Hah! Koettaa miellyttðð" -- sanoi hðn halveksivasti kððntðen selkðnsð ja joi vettð kauhasta, salatakseen punastumistaan. Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, ettð tuo voisi rakastua hðneen. Ja sitð mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina hirveðn sydðmmentykytyksen, sillð asiain laita oli niin, ettð hðnellð oli arka kohta, salainen hðpeð peitettðvð: hðnellð ei ollut koskaan ollut ihailijaa. Ja hðn oli jo tðyttðmðisillððn kuusitoista vuotta! Hðnellð oli aina ollut niin hirveðn huono onni. Vanhemmat tyt—t olivat aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja Malvina oli ollut liian ylpeð, tyytyðkseen pikku poikiin. Hðn seisoi ja joi kulauksen toisensa perðstð kauhasta, samalla kuin hðn sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hðnen kasvoissaan tykytti ja kuinka niitð poltteli, niin ettð kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. Hðn tajusi hðmðrðsti, ettð emðnn—itsijðn piti voida nðhdð, kuinka veripunaiset ne olivat, ja ettð oli joutavaa seisoa siinð selin. Mitð hðn olisikaan antanut, ettð olisi tðnð hetkenð ollut kalpea ja hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hðn juonut etikkaa kymmenen vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltððn kuin viivain! Mutta hðn tiesi, ettð hðn oli pyylevð ja py—reð ja punaposkinen, ja vaikka hðn ei olisi tiennytkððn, niin pysyi hðn siltð pyylevðnð ja punaisena. "No, koska siellð on vieraita, niin menen minð ulos vðhðksi aikaa vielð", sanoi hðn ja asettui ky—kin oveen pihalle pðin. "Jððk— hðn tðnne iltaan saakka?" "Jðð, jðð varmaan. Hðn on pahin y—ky—peli kuin olla voi, eikð koskaan tiedð mennð kotiinsa." Malvina hyppðsi ky—kin kynnykseltð alas pihaan. Niin intressantia! Nuori herra, joka oli y—ky—peli, eikð koskaan tiennyt mennð kotiinsa, se kai oli jotain hðnelle. Hðntð kun inhotti se, ettð hðnet ajettiin sðnkyyn kello yhdeksðn iltaisin. Hðn olisi tahtonut antaa uskomattoman paljon, saadakseen tietðð, mikð mies tuo vieras oli, mutta hðn ei uskaltanut kysyð. Ja minkðnðk—inen Ludde oli! "Nuori herra", noilla sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestð ne merkitsivðt jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset lensivðt hðnen pððnsð lðpi, kun hðn kulki pitkin yksinðistð tietð, saadakseen poskensa jððhtymððn kylmðssð talvi-ilmassa. Mutta se ei onnistunut; hðn tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikðhðn se ollut niin kummaa. Tððllð hðn vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, ilman ettð suuret tyt—t olisivat hðnellð kilpailijoina. Sittenkun hðn aivan hy—dyttð oli kulkenut neljðnnestunnin ja hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin ettð ne tulivat, jos mahdollista, vielðkin kuumemmiksi, juolahti hðnelle vihdoin mieleen, ettð suurten tytt—jen oli tapana peseytyð lðmpimðllð vedellð, milloin olivat palavoissaan -- ja hðnen sydðmmensð heti keventyi. Muutamia minuuttia sen jðlkeen oli hðn taas ky—kissð. "Minð mielellðni tahtoisin lðmmintð vettð Callalleni." "Tehkðð hyvin; tuossa sitð on sðili—ssð." Hetken pððstð tuli hðn sisððn arkihuoneeseen ja nopea silmðys lensi sohvaa kohden, jossa isð ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan. Hðn oli vertaillut kaikkia kenkiððn ottaakseen ne, joissa oli korkeimmat kannat, hðn oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen pituuteen ja kuristautua pienimpððn mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa hðn istui -- Ludde! Py—reð vehnðtaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmðt, joista loisti kokonainen maailma tyytyvðisyyttð; p—histyneet, punaiset kðdet ja paksut, paisuneet sormet hajallaan polvia vasten. Malvinaa ei naurattanut; hðn olisi tahtonut ly—dð jotakin: emðnn—itsijðð, Luddea tahi ketð tahansa. "Tyttðreni", esitteli isð huolimattomasti. Ludde nousi yl—s ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeðsti pððtððn ny—kðyttðen. Ludden pienistð porsaansilmistð vðlðhti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hðn tunsi heti, ettð Ludde aina kðsittðisi hðnen avunsa paremmin kuin isð ja tuo vanha emðnn—itsijð. Herroilla oli pieni totip—ytð edessððn ja he puhaltelivat savuja pitkistð piipuistaan. Keskustelu taukosi vðhðn vðlið, ja siinð he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettivðisesti pitkið savuja. Vðlistð he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!" Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsð jðtettynð. Hðn istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missð ohut kalvo vetðytyi vesilðtðkk—jen ylitse. Ludde katseli hðntð yhtð mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hðn 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydðmmet. Hðnen nyt py—reððn naamaansa liian hyvin peittyneet silmðt loistivat mietiskelevðstð tyytyvðisyydestð, ikððnkuin tðð maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitð hðn nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltðvðð. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hðn tunsi itsensð etevðmmðksi heistð kahdesta. Hðnen ennen niin tulipunainen vðrinsð oli haihtunut ja hðnen pulskat poskensa eivðt enðð olleet enemmðn kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden sðveðstð katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua. Sillðvðlin meni isð ulos tehdðkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydðn alkoi tykkið vðhðn nopeammin. Hðn oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, ettð neljissðkymmenissð olevat herrat rakastuvat nuoriin tytt—ihin. Kun vaan Ludde tahtoisi nðhdð, ettð hðn ei todellakaan ollut koulutytt—, vaan ettð varsin hyvin saattoi hðneen rakastua ja kosia hðntð ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittðnyt sormensa ristiin py—reðn vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitð kullaksi luullut. "Voi, nyt siellð jððtðð", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutyt—n tapaisesti. "Onko neiti siitð iloinen?" kysyi vehnðtaikinamies. "Olen, sillð sitte saa luistella." Tðten oli puhelu pððssyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien tðytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hðn nðytti koettavan miellyttðð, ja hðnen kðyt—ksessððn oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden _savoir vivre'ð_ ja synnytti hðnessð erittðin suloisen tunteen siitð, ettð hðn oli oikeilla jðljillð. Vðhitellen sai hðn sitte ilmaistuksi Luddelle, ettð hðnellð oli kauhean ikðvð tavallisesti, ettð hðn mielellððn kðvi kutsuissa ja ettð hðnestð oli hirveðn hauskaa ajaa kilpareessð. Ja nðitð ilmoitellessaan oli hðn puoleksi olevinaan kyllðstynyt daami, joka jo oli saanut kytimðt kyllðnsð tðmðn maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman niitð. Kun isð tuli sisððn, tuntui, kuin hðn olisi jðlleen kutistunut koulutyt—n vðhðpðt—isyyteensð. Illallisen jðlkeen herrat taas ottivat esille pitkðt piippunsa; mutta todit eivðt enðð olleet elðhyttðmðssð ja puhelu kðvi vielð hitaammin kuin ennen. Ludden silmðt kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssð ja piippu kðdessð, aivan samalla tavalla kuin hðnen valveilla ollessaan. Hðn oli nð—ltððn kuin kyllðinen ja uninen lapsi, joka hiljaisesti iloitsee siitð, ett'ei tarvitse mennð maata. Ludde ei voinut muuta kuin hymyillð; hðnhðn oli aina ollut mamman kiltti poika. Mutta Malvina oli ðkeissððn. Hðnen olisi tehnyt mieli antaa tuolle herralle aika l—ylyn, niin ettð hðn sðpsðhtðisi nukuksista ja vetðisisi pois hymyilynsð, kuten erehdyksestð nostetun lipun; hðnen olisi tehnyt mieli itkeð harmista sellaisen ihmisen tðhden, mutta hðn ei voinut tehdð kumpaakaan. Hðnen isðnsð istui tuossa tyynenð ja levollisena, veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillððn kiemuroita, ikððnkuin hðn olisi ollut yksin huoneessa ja ikððnkuin Ludden viaton uni ei olisi ollut mitððn harmittavaa. Malvina nousi hieman ynseðnð, meni pimeððn huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja heittðytyi suin pðin sohvalle epðtoivoissaan tðmðn maailman kurjuudesta. -- Sinne nukkui hðnkin. Noin tunti sen jðlkeen kuuli hðn jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hðn kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hðnen oli vðhðn vaikea pððstð selville, missð hðn oli. Silloin hðn kuuli hyvðnluontoisen ððnen sanovan ikððnkuin hymyn lðpi: "Mutta pitðisihðn minun sanoa hyvðð y—tð neidille." Malvina meni heti ulos. Hðntð ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyð ylhððllð. Hðn tuli ulos ovelle, rðpyttðen silmiððn tulen valoa vastaan ja hiukset p—rh—llððn. "Hyvðð y—tð, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hðnelle kðtensð kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, ettð tavataan useammin." * * * * * Muutamia pðivið kului niin, ett'ei Malvina nðhnyt ainoatakaan ihmisolentoa paitsi isððnsð ja talon palvelusvðkeð. Yht'ðkkið johtui hðnelle mieleen ettð oli jotain, jota hðnen vðlttðmðtt—mðsti tðytyi kðydð ostamassa Ludden puodista, ja hðn meni kylððn, joka oli noin kahdenkymmenen minutin matkan pððssð hðnen isðnsð talosta. Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hðn varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja pieni p—ytð. Tðmð oli hðnen pyhð paikkansa ja tððllð hðn vietti vehnðleipðhummailuaan. Hðn hymyili yhtð astetta lðmpimðmmin ja ystðvðllisemmin kuin tavallisesti, kiitti viimeisestð ja mittasi paarrenauhat erittðin kohteliaalla tavalla. Sitte hðn kysyi, eik— neitið haluttanut tulla sisððn tervehtimððn hðnen ðitiððn. Kyllð, kyllð neitið halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja nðytti hðnelle tien. Siellð istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki paksua, nitomatonta kirjaa, joka nðytti hyvin kuluneelta ja jonka hðn oli kððntðnyt nurin, voidakseen pitðð lehdet koossa. Vanha rouva pani kirjansa p—ydðlle ja silmðlasinsa kirjan pððlle, meni Malvinaa vastaan, ojensi hðnelle kðtensð, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeðnð, ettð tarvitsi vaan tulla sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin tðysikasvuinen nainen. Tððllð ei ollut kukaan nðhnyt hðntð lyhyissð hameissa ... tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikð emðnn—itsijðð mukana, pappa kun oli niin sietðmðtt—mðn levollinen, niinkuin ei ketððn muuta ihmistð maailmassa olisikaan, ja emðnn—itsijð niin hyvðluontoisen pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua. Vanha rouva nðytti olevan hyvin iloissaan Malvinan kðynnistð, sanoi, ettð tððllð maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan tðytyi vaan turvautua "kirjastoonsa" -- tðtð sanoessaan hðn osoitti tuota paksua kirjaa. Hðn nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitð Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia. Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvð, istumisesta painunut kuoppa keskellð. Vanha rouva ty—nsi itse pallin hðnen jalkojensa alle, ikððnkuin Malvina olisi ollut ylhðinen nainen, jota piti kunnioittaa. Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea mainitessaan hðn joka kerran sanoi: "poikani Ludvig". Malvina istui ja nautti. Hðn tunsi sanomatonta mielihyvðð, hðn nojasi taapðin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rðtinðð rautauunissa ja kuunteli ystðvðllisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia ja pakinaa siitð, kuinka hðn oli ollut nuori ja elðnyt kaupungissa ja ollut tanssijaisissa; ja rouvan ðidistð ja hðnen ðidinðidistððn, joka oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon miehensð jðlkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui siitð, ettð huone oli hyvin kapea ja ettð kaikki hyllyt ja p—ydðt ja kaapit ja ikkunalaudat olivat tðynnð vanhoja posliinikaluja: koiria ja vaaseja ja munia ja sððst—lippaita, kaikkea, mitð voi kerðtð vanhasta talosta kaunoðlyt—n vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois mitððn. Mutta tðmð kaikki huvitti Malvinaa ja hðn seurasi tarkkaavasti vanhuksen liikkeitð, kun tðmð poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta ja kermaa talletuspaikasta, joka nðytti pieneltð, mustalta loukolta, johon m—rk— voisi piiloutua. Malvina vastasi niin jðrkevðsti ja vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisððn puodin ja tuon pienen huoneen vðlið, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla kun hðn hoiti kauppaansa. Jo oli hðmðrð, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lðht—ð. Hðnellð oli mitð varmin tunne siitð, ett'ei kukaan hetkeðkððn ollut pitðnyt hðntð lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenð ja passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, ettð Ludde saisi saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui. Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmð, ja py—rðnjðljissð oleva jðð pirstautui pieniksi hienoiksi tðhdiksi, niinkuin ohut kilisevð lasi heidðn jalkojensa alla. Se kuului niin lystiltð, ja Malvinalle tuli hirveð halu keksið jotain kepposta, mitð hyvðnsð. Hðn vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tðmð ei nðyttðnyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hðn vaan kulki ja hymyili hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikððn kuin juuri tðmð olisi parasta kaikesta, mitð ajatella voi, nimittðin saada nðin astua Malvinan vieressð tiellð. Hðn astua juntusti eteenpðin, hitaasti ja tyynesti ja tanakasti, vatsa ulospðin, ikððnkuin hðn olisi kantanut jotain edessððn. "Ettek— luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyððn kaiken toivon voida vietellð Luddea johonkin ilveeseen. "E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielð kirkkaammin kuin muulloin; "mutta luulen kyllð, ettð osaan vielð luikua laskea." * * * * * Oltiin joulun ja uudenvuoden vðlillð, ja kun ihmiset nyt olivat ostaneet sekð kalaa ettð kynttelið ja riisiryynið, niin ei Luddella ollut paljoa tekemistð puodissa. Hðn sai loikoa pðivðt pitkðt nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja pudota puksahti lattialle ja Ludde herðsi. Malvina oli kðynyt ostamassa pientð tavaraa pari kertaa ja molemmilla kerroilla oli hðnet kutsuttu sisððn kahville. Mammalta ei ollut jððnyt huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hðn nðytti vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellð, -- aivan sellaiselta kuin lapsena ollessaan, kun hðn sai uudet vaatteet. "Mamma", sanoi hðn erððnð pðivðnð (ja hðn hymyili niin, ettð ððntðminen kðvi vallan sammaltavaksi, sillð Luddelta oli pari hammasta poissa), "eik— mamman mielestð neiti B—kman ole hyvin hauska tytt—?" áiti ymmðrsi kysymyksen sisimmðn merkityksen. "On, mutta hðn on niin nuori", vastasi hðn. "Niin, sepð se", my—nsi Ludde sðvyisðsti. Hðnestð tuntui, kuin ei hðn koskaan olisi nðhnyt kenenkððn olevan nuoren. Tyt—llð oli niin punaiset posket ja niin kiiltðvðt silmðt; kun hðn nauroi, niin Luddea vavahdutti. Hðn tunsi kuni surua, kaipausta tai ikðv—itsemistð. Hðn tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hðnelle mieleen ettð hðnen naurunsa kuului niin hullulta ja hðn hðpesi sitð. Ludde tiesi varsin hyvin, ettð hðn tahtoi mennð naimisiin Malvinan kanssa, mutta hðn hðpesi puhua siitð, yksin ðidilleenkin. Malvina nauroi useammin kuin ennen ja hðnen kðyt—stavassansa huomasi Ludde jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi hðntð, mutta joka hðntð my—skin pelotti. Kun hðn tuli heidðn pieneen huoneeseensa, kððntelihe hðn niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, ettð Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillð. Saattaisihan hðn pudottaa jonkun ðidin posliinikalleuksista, ja siinð tapauksessa eukko unohtaisi itsensð ja antaisi tyt—lle yhden noita lðksyjð, jotka Ludde tunsi liiankin hyvin ja jotka hðnestð itsestððn olivat tehneet sen mallimiehen, mikð hðn oli. Tðhðn asti oli kuitenkin kaikki kðynyt onnellisesti. Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsð, jolloin hðn kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat hðnelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylðn ylhðisemmðt kðsity—lðisrouvat -- toiset saivat kauniisti jððdð syrjððn, sillð papin leski ei millððn muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia seurapiiriinsð. Muutoin kuului seuraan enimmðkseen miespuolia, muutamia Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat korttia. Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vðhðllð itkeð ikðvðstð; hðn kðvi sentðhden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hðn pððtti laittaa itsensð niin kauniiksi kuin mahdollista, ettð hðnet oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi y—tð hðn makasi papiljotit hiuksissa; ja kun hðn astui sisððn Ludden mamman vieraskamariin, oli hðn nð—ltððn kuin kerubi. Ei saattanut olla epðilystðkððn siitð, ettð hðn oli kaupungin lapsi kaikkien nðiden maalaisten joukossa. Nuorisoa ei siellð ollut ketððn muita kuin Malvina; mutta hauskalla tuulella siellð oltiin ja mieliala oli hilpeð, sillð kahdesti oli lðmmintð kahvia tarjottu ja sitðpaitsi muita herkkuja, niinkuin karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pðhkin—itð. Sekð mummot ettð rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrst—tðhteð" pðhkin—istð. Tðmð oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei pelið tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikðvð. Luddella oli tðysi ty— isðnnðnvelvollisuuksissaan, joihin hðn antautui tðydellð todella. Hðn pysytteli enimmðkseen herrojen huoneessa, mistð tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hðnen joka toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehðn te juo mitððn". Hðn nðytti aivan unohtaneen, ettð Malvina oli olemassa, ja mitð iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitð innokkaammin he kiintyivðt "pyrst—tðhteen", sitð vðhemmðn he vðlittivðt tyt—stð. Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali pððssð ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa. Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa nðki hðn hoikan vartalon, joka herðtti hðnen huomiotaan. Hðn meni lðhemmð ja nðki, ettð poika oli puettu herraspukuun ja ettð hðnen huomionsa oli tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hðn siis ei voinut nðhdð. Hðnen uteliaisuutensa oli kuitenkin herðnnyt ja hðn hiipi vielð etemmð. Hðn huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka pitkðllð papukepillð tavoittelivat jotain, joka oli korkealla pððsemðllð, jonne he nðhtðvðsti eivðt voineet ylettyð. He nauraa kihistelivðt; ja kolmas poikanen, joka oli vðhðn pienempi niitð kahta, seisoi ja katseli noita temppuja ja nðytti niin halukkaalta auttamaan, jos vaan saisi luvan. "Pojat! Heittðkðð pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se oli olevinaan nuhde. Malvina oli menehtyð uteliaisuudesta. Tðmð oli aivan varmaan jotain hðnen mieleistððn, vaikka hðn ei voinut arvata, mitð. Herraspukuinen nuori mies, joka nðytti jokseenkin hðnen ikðiseltððn, pisti kðdet taskuihinsa ja koetti nðyttðð siltð, kuin olisi hðn vaan ulkona kðvelemðssð tiellð. Hðn kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellð ainoalla silmðyksellð oli tytt— huomannut, ettð hðnessð oli jotain kaupunkilaisen tapaista, ettð hðnellð oli melkein sotilasmainen suora ryhti ja ettð hðn oli sievð nð—ltððn. Jos hðn nyt antaisi hðnen mennð, ei hðn milloinkaan maailmassa saisi tietðð, mitð noilla pojilla oikeastaan oli mielessð -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hðn katsoi poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti. "Mitð...?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan houkutusððnið. "Mitð ne aikoivat keksið?" Jðykkð nuori mies katsoi hðneen. Tytt— seisoi siinð niin naurunhðtðisenð ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hðn oli heittðnyt pððhðnsð, nðytti kðtkevðn niin paljon poikamaista pahankurisuutta, kun hðn noin sivulle katsoi, pysyen vðhðn loitompana, valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina asianhaarojen mukaan. Poika nðki heti, ettð hðn oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen kanssa. Sotilasmaista jðykkyyttð lievensi veitikkamainen hymy, joka tanssi ja hyppi hðnen suupielissððn. "Ne olisivat..." hðn puhui ððnellð, joka ei ollut vielð ennðttðnyt pððstð murroksesta -- "ne olisivat..." hðnen tðytyi kumartua ja panna kðsi suunsa eteen, sillð hðn purskahti nauruun. "Mitð ne olisivat?" Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmð. Hðn katsoi pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hðnen silmðnsð nauroivat ja hðnen suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina pððstðmððn naurun purskahduksen, mutta vielð se oli liian aikaista. Nuoren miehen, jolla oli ððnenmurros, tðytyi yskið ja nieleksið, ennenkuin hðn taisi hillitð hilpeyttððn. "Niin" -- alotti hðn, mutta keskeytti ðkkið. "Neitihðn on kestissð tuolla?" "Niin. Mutta mitð se tekee?" Ei siinð ollut vðhintðkððn epðilemistð, ettð hðn ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hðn uskalsi mennð vielð askeleen lðhemmðksi, niin ettð he nyt seisoivat vieretysten. Ja ikððnkuin suostumuksesta vetðytyivðt he rakennuksen varjoon. "Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti. "En suinkaan. Minð olen Peter DalsgÍrdin tytðr." "Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan. "Mitð se oli? Kertokaa." "Niin, ne ovat ... ne ovat panneet yl—s sðngynuutimen tuolla sisðllð." "Jaha." "Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistðneet ulos venttiilistð." "Ah!" Malvina ei vielð ymmðrtðnyt mitððn. "Jos nyt voisi osua suoraan kepin pððhðn, niin..." Nyt hðn ymmðrsi. Hðn pisti kaksi tytt—mðisen laihaa kðttð mustan saalin alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, ett'ei se voinut pððstð ilmoille edes naurun puuskana. Ilo l—yd—stððn, tuosta nuoresta miehestð, saattoi hðnet unhottamaan kaikki arvelut. "Odottakaahan", sanoi hðn ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat siellð 'pyrst—tðhteð' pelaamassa." Hðn nðytti aikovan juosta sisððn. "Luistelettehan, neiti?" "Kyllð." "Saanko tulla huomenna teitð noutamaan?" "Kyllð." Hðn kiiruhti sisððn ollakseen nðkemðssð, kun teko pantiin toimeen. Hðn iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessððn, miltð nðyttðisi, kun kangistettu sðngynuudin pilvenð tulisi iloisten rouvien pððlle. Itse hðn tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrst—tðhteen. Siitðpð vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei ymmðrretty mitððn, mutta lopulta selvisi yhdelle terðvimmistð rouvista, ettð ilkeðt pojat kai olivat olleet pelissð ja ty—ntðneet sisððn kepin. Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtð hymyilevðnð kuin tavallisesti tullut katsomaan, mikð oli hðtðnð, ja talon miespuolisena isðntðnð piti hðn velvollisuutenaan esiintyð kostajana. Hðn otti puodista pitkðn hevospiiskan ja meni hymyillen tekemððn oikeutta. Hetken pððstð tuli hðn sisððn jðlleen. "Siellð ei ollut ketððn", sanoi hðn, "ei kerrassaan ketððn." Seuraavana pðivðnð tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, DalsgÍrdin ky—kkiin ja kysyi, oliko neiti kotona. Emðnn—itsijð vastasi my—ntðvðsti ja pyysi hðnen kðymððn sisððn. Muutamia minuttia sen jðlkeen nðhtiin nuorten kulkevan pitkin tietð, kummallakin luistinpari roikkumassa kðsivarrella. Malvina oli jo saanut kuulla, ettð hðnen ritarinsa nimi oli Anders Walberg, ettð hðn oli seitsemðnnen luokan alaosastolla ja ettð hðnestð tulisi luutnantti. Hðnen isðnsð oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan toisella puolen kylðð. Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jðð. Siellð jo oli muutamia puukenkðpoikia, jotka laskivat luikua. "Minð menen hetkeksi alas jððlle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli nðhnyt Malvinan kulkevan ohitse. Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittðnyt viittansa rannalla olevalle kivim—hkðleelle ja viitalla ja kivim—hkðleellð istui Malvina, sillð vðlin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hðnelle luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hðnen kðtensð olivat sinisen ja punaisen kirjavat; ja hðntð paleli niin, ettð sormet vðrisivðt kuin vanhan juopostuneen miehen; mutta hðnen poskensa olivat yhtð sðteilevðn lðmpimðt kuin Malvinan ja molemmat nðyttivðt he niin iloisilta ja innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitððn muuta, kuin tuo vðlkkyvð luistelurata, joka vaan nðytti heitð odottavan. Ludde laski pienen luikosen, ettð hðnet huomattaisiin, mutta Malvina oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa. "Oh! Teitð varmaan kauheasti kylmðð", sanoi hðn ððnellð, joka vðrðji ylpeydestð ja ilosta ja monesta muusta seikasta. "Ei, minua ei kylmð ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten yl—s, teki sitte komean kððnn—ksen py—rðyttððkseen kahdeksikon ja nðyttððkseen, kuinka hyvðsti hðn osasi luistimilla kðyttðidð; sitte ojensi hðn kðtensð ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jððtð, kuin timantti lasia, ja terðs vðlðhti joka kerran, kuin jalka sattui tekemððn kððnn—ksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja raitista oli kaikissa heidðn liikkeissððn. Ludde juoksi jððllð: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkð luiku. Hðn juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hðnellð olivat molemmat kðdet housuntaskuissa, ett'ei hðntð kylmðisi. Hðn huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllð hðn saattoi vielð mukana olla. Hðn oli niin hyvillððn luikosistaan. Hðn tiesi jo poikaijðstððn saakka, ettð hðn laski paremmin kuin muut yhtðikðiset, ja hðn ei tullut ajatelleeksi, ettð hðnen yhtðikðisensð eivðt nyt enðð luikua laskeneet. Hðn taisi vielð temppunsa... Luistelijapari oli kððntynyt takaisin ja tuli hðntð vastaan. Kops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja kesken mallikelpoisinta luikua otti hðn hatun pððstððn ja tervehti lankeamatta. Malvina ny—kðytti pððtððn ja huusi: "kiitoksia eilisestð!" ja sitte kiiti hðn pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidðn rðkðttðvðn puhelunsa, jota vðlistð keskeytti Malvinan livertelevðt, puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terðvðt pienet ððnnðhdykset, kuin linnun tai oravan. Hðn nðki Malvinan punaiset posket, hðnen veitikkamaiset silmðnsð, ja siinð hiljaa seisoessaan ja kuullessaan ja nðhdessððn selveni hðnelle yht'ðkkið, mitð se merkitsi, ettð hðn oli nuori. Ludde ymmðrsi, ettð hðn ja Malvina eivðt koskaan voisi tulla yhdenlaisiksi. Hðn laski vielð pari luikua pysyðkseen hðmmentymðttð, ja hðn hymyili, kuten tavallisesti, kun hðn juntusti kotiin pðin; mutta sieramien luota kulki pari juovaa hðnen suupieliinsð, ikððnkuin alituinen hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua. * * * * * Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman ettð hðnen naimistuumistaan mitððn tuli, ja hðnen ðitinsð koottiin isðinsð tyk—, saamatta nðhdð Ludden astuvan pyhððn aviosððtyyn. Ja kylððn tuli nuorempi kauppias, joka otti ostajat Luddelta, mutta siitð ei Ludde vðlittðnyt. Hðn saattoi elðð kuitenkin, hðnellð oli sððst—pankinkirja alinomaa kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hðn oli yksin. Pahinta oli taloudenhoito ja muu sellainen, sillð Ludde oli lðhes 50 vuotta saanut tottua siihen, ettð mamma piti huolen kaikesta, niin ettð hðn itse ei kyennyt pitðmððn huolta mistððn. Kylðssð oli muudan leski, noin Ludden ikðinen. Hðn oli monet vuodet hoitanut erððn vanhanpojan taloutta; ja kun tðmð kuoli, testamenttasi hðn leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa Ludden puodissa, mutta sanoi hðnelle usein kahdenkesken, ettð hðn oli tyhmð, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hðn nyt niin hyvissð varoissa, ett'ei hðnen tarvinnut istua siinð kuin orja ja totella kelloa. Hðn saisi myydð talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hðnen hyyrylðisekseen. Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hðnellð ei ollut enðð ketððn muuta, jota totella, ja hðn ei voinut elðð tottelematta jotakuta. Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli kaipausta. Kaiken ikðnsð oli hðn elðnyt mamman tahdolla; ja hðn ei ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hðn piti emðnnðstððn. Se oli aina ystðvðllinen eikð riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt, milloin ei ketððn ollut kuulemassa. Ja hðn laittoi hyvðð ruokaa; ja Luddella ei mielestððn ollut koskaan ollut niin hyvð olla kuin nyt. Ihmisillð oli tosin yhtð ja toista l—rp—teltðvðð emðnn—itsijðstð ja vanhuksesta ... siitð, joka oli hðnelle talon testamentannut; mutta Ludde ei voinut ikinð uskoa ... ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinð ajatella, ettð... Leski nðytti siistiltð ja sievðltð eikð Ludde olisi koskaan uskaltanut olla nenðkðs hðntð kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikð koskaan voisi antaa hðnelle anteeksi. Ludde _ei_ koskaan ollut nenðkðs; mutta naimisiin he kuitenkin joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut lðhestyðkseen, lðhestyi hðn itse. Ja lopuksi kosi hðn itse; ja se oli Ludden mielestð hyvð. Naimisiinhan hðnen oli mentðvð. Eikð siitð muutoin olisi mahtanut mitððn tulla. Hðn ei olisi koskaan niin pitkðlle pððssyt; hðn ei olisi rohjennut. 1888. ERI HAAROILTA. I. Toripðivðn jðlkeen. Toriliike oli loppunut, ja niillð, jotka olivat unehtuneet kylððn niin my—hðksi iltapðivðksi, oli kiire lðht— kotiin. Pienessð kirjakaupassa, joka enemmðn oli kirjatoukan piilopaikan kuin tavallisen myyntihuoneen nðk—inen, oli kaupanhoitaja istuutunut levollisena ty—h—nsð. Hðn ei odottanut enðð ostajia sinð pðivðnð. Mutta kauvan hðn ei ollut siinð istunut, ennenkuin keski-ikðinen mies astui sisððn. Ensi silmðyksellð nðki hðn, ettð se oli ty—mies, ettð pitkð parta oli hyvin hoidettu, ettð kasvoissa oli jotain surumielistð, sekð ettð vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmðys sanoi hðnelle, ettð mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja arvokkaasta ryhdistððn, oli -- humalassa. Hðn nðki sen miehen jðykðstð katseesta ja sðpsðhti sen huomatessaan. Ei pelosta, vaikka hðntð suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan siksi, ettð tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitðpaitsi erððstð toisesta syystð, josta hðn ei silloin voinut pððstð selville. Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan vaikutuksesta, mutta kun nðkee ðlykkðisyyden taistelevan tuota hourumaista tylsyyttð vastaan ja sortuvan, kun nðkee luonnostaan sielukkaiden silmien jðhmettyvðn kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen tottunut, ettð mieli nousee vallan kuohuksiin! Juuri tðtð tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka kaikesta huolimatta herðtti hðnen mielenkiintoaan taikka, pikemmin hðnen uteliaisuuttaan; sillð miehen koko ulkonainen olento, jossa ilmaantui hðnen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisðltðvðn vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hðn oli, samaten kuin my—skin kasvojen ilme, joka vielð humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei olisi nðhnyt noita laimakoita silmið ja liian ventoja polvia, olisi voinut pitðð hðntð ty—miehen esikuvana. Hðn pyysi pientð lððkðrinkirjaa, jota kansa paljon kðyttðð. Se oli esillð p—ydðllð, ja kun hðn oli sen saanut, alkoi hðn hyvin tarkasti selailla ja lukea sitð, kuten talonpoikien on tapana kirjoja ostaessaan. Hðn tiesi, ettð hðn oli juonut liiaksi, ja hðnen joka liikkeestððn nðkyi, ettð hðn koetti sitð salata. Hðn tahtoi nðyttðð, ettð hðn taisi sekð ajatella ettð puhua, seisoa ja astua, mutta se juhlallinen varovaisuus, jolla hðn teki nuo konstit, osoitti selvðsti, minkðlaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessððn ei olisi niin hyvðltð nðyttðnyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se hðneen, joka katsoi, vielð tuskallisemman vaikutuksen. Hðn pelkðsi tðtð miestð vðhemmðn kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkð mies oli itseððn vastaan tehnyt, nðytti hðnestð suuremmalta. "Luuletteko, rouva, ettð tðstð kirjasta voi olla mitððn hy—tyð?" kysyi hðn ja katsoi myyjððn. "En tiedð", vastasi tðmð kierrellen, "luulen, ettð on viisaampaa kysyð neuvoa lððkðriltð." "Minð olen mðtðnnyt satoja kruunuja tohtoreille, eikð siitð ole sittenkððn apua lðhtenyt", sanoi mies hiukan kðrttyisesti. Nainen oli ððneti ja toivoi, ettð vieras menisi pois. "Ei tðstð kirjasta mahda suuresti hy—tyð", sanoi hðn taas, hetken vaiti oltuaan. "Kenties ei", my—nsi nainen vðsyneellð ððnellð. "Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisðsi mies, koettaen olla leikkisð. Juuri kuin hðn hymyillen katsoi naiseen, tuli hðn ottaneeksi tahdottoman askeleen sivulle pðin. Hðn katsoi erððseen peiliin ja siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, ettð hðn oli tehnyt tuon ðkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hðn naiseen nopean silmðyksen nðhdðkseen, oliko tðmð mitððn huomannut. Nainen oli jðrkðhtðmðtt—mðn vakavan nðk—inen. "Ettek— luule, ettð usko sen tekee?" toisti hðn ja asettui p—ydðn luo, koettaen vielð kerran saada itsensð vilkkaan nðk—iseksi. "Saattaa tehdð", vastasi nainen, "Arvelen, ettð usko se auttaa. Minð otan tðmðn kirjan, olkaa hyvð ja pankaa se kððr——n." Nðitð sanoja sanoessaan otti hðn taas askeleen sivulle pðin, tointui kuitenkin heti ja vetðsi liiviðnsð, ikððnkuin se olisi ollut vinossa. Nainen nousi kððriðkseen kirjan paperiin. "Rouva kðy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella ððnellð. "Niin", vastasi kaupanhoitaja j—r—sti. Hðnestð tuntui sietðmðtt—mðltð keskustella tðstð surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa. "Mikð siihen on ollut syynð?" kysyi mies virkeðsti ja vakavammalla ððnellð. "Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden hðneen terðvðn katseen. "Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minð luulin, ettð kolotus siihen on syynð ollut, monet tulevat rammoiksi siitðkin. Eik— rouva voi koskaan tulla terveeksi?" "En", vastasi hðn tylysti. Mies huomasi sen, pani rahat p—ydðlle, kumarsi ja meni, heittðen vielð pitkðn silmðyksen sauvoihin. Kirjakauppias istuutui jðlleen ty—h—nsð, mutta puolen tunnin pððstð ilmaantui sama ostaja taas ovelle. Vastatessaan hðnen tervehdykseensð nðytti nainen vðhðn kðrsimðtt—mðltð. "Rouva on hyvð ja antaa anteeksi", sanoi hðn kohteliaasti, "mutta minð en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun tðytyi tulla tðnne takaisin puhumaan niistð. Minun vaimollani on ollut kolotus seitsemðn vuotta ja nyt hðn ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva kðy niin hyvin noilla, ja minð ajattelin, ettð jos voisin hankkia hðnelle -- raukalle -- parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus hðnelle. Ettek— luule sitð?" "Sen kyllð luulen", vastasi nainen katuen ðskeistð tylyyttððn. "Ja sitte minð pyytðisin, ettð saisin oikein katsella niitð, sillð sellaisia en ole koskaan ennen nðhnyt." Nainen ojensi hðnelle toisen sauvoista, ja hðn katseli sitð tarkoin. "Niin, nðmð ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen. "Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?" "Pelkððn niin olevan." "Mutta siitð vðhðt; sellaiset hðnen pitðð kuitenkin saada! Antakaa nyt anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymðttð." "Olen iloinen siitð, ettð kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa, "teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne." "Olen aina hðntð ajatellut", sanoi mies teeskentelemðtt—mðsti, ja kyyneleet nousivat hðnelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitð ihmiskyky voi, mutta siitð ei ole apua lðhtenyt." "Surkeata on, kun ðidin talossa tðytyy olla sairaana", sanoi rouva katsomatta yl—s. "Kyllð kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti pððtððn, "mutta ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hðn onkin, on vaimoni itse kutonut nðmð vaatteet." Hellðllð ylpeydellð kohotti hðn toista takinhihaansa, ja rouva silitti sitð kðdellððn. "Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen. Hðn nðki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hðnen ystðvðllisyydestððn alkoi mies kertoa -- peittelemðttð, kuten maalaisten on tapana -- vaimon pitkðllisestð sairaudesta, omista koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitð pitemmðlle hðn puheessaan pððsi, sitð enemmðn valtasi hðnet tunteensa ja muisto siitð, kuinka hðn oli kðrsinyt ja tehnyt ty—tð ja aina koettanut pysytellð pystyssð. Katse kadotti vðhitellen tylsyytensð ja ryhti tuli vakavaksi. Mutta vðlistð tðytyi hðnen koettaa pidðttðð kyyneleitððn, sillð humala teki hðnen mielensð vielð herkðksi. Sitte hðn lðhti, jðttðen jðlkeensð ystðvðllisen muiston ja selvðn todisteen siitð, kuinka todellinen rakkaus voi ylentðð ja jalostaa kaiken, mikð on sen vaikutuksen alaisena -- humalaisen miehenkin. 1884. II. Raml—sasta. Oli sunnuntai. Helsingborgin satama lepðsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa istuimme, oli oivallinen nðkyala salmen yli, jonka pinta liikkui pieninð vðlkkyvinð aaltoina, terðvðsti ja nopeasti, niin ettð silmið vihloi. Kauvempana nðkyi Tanskan ranta ja Helsing—r ynnð uljas Kroneborg, kaikki tuon keveðn, lðmp—isen sumun verhossa, joka saattaa esineet nðyttðmððn samalla niin houkuttelevan lðheisiltð ja niin etðisiltð. Meitð lðhinnð, laiturin vieressð, seisoi tyhjð h—yryvenhe, joka oli runsaasti koristettu lipuilla ja viireillð. "Mikð nyt on?" kysyin minð ja osotin h—yryvenhettð. "Siinð on tullut tðnne erðs tanskalainen ty—vðenyhdistys, joka on mennyt Raml—saan huvittelemaan." Raml—saan -- jospa menisimme sinne sy—mððn pðivðllistð? Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti, ja sitte sitð lðhdettiin. Tie kulki viehðttðvien kesðasuntojen ja muhkeiden huviloiden vðlitse, ja teidðn n—yrð palvelijanne keinui eteenpðin kauniissa vaunussa niin huoletonna, kuin olisi hðn voinut ajaa jðlkimaailmaan saakka herttaisten ystðvien kustannuksella. Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme maallista majaamme. Siellð juuri oltiinkin pðivðllistð sy—mðssð, ja ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi siitð kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nðhdð siellð vallitsevan vilkkaan elðmðn. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa tððllð ikððnkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman salonkihymyineen, uusine kesðpukuineen, iloisine pakinoineen ja vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellð lðmp—isessð valossa kðyskentelivðt viileissð puvuissaan, nðyttivðt todellakin niin kukoistavilta, ettð -- mitð lienevðt toivoneetkin l—ytðvðnsð kylpypaikasta -- terveyttð eivðt ainakaan tarvinneet sieltð etsið. Ja ylt'ympðri, alhaalla kentðllð ja ylhððllð kalliolla, seisoi vanhoja puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellð monta vuotta, viheri—inð ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan olivat nðhneet kðyskentelevðn ihmispolven ihmispolven jðlkeen. Kukkia, jotka olivat kuihtuneet. Perhoselðmðð -- katoavaisuutta! Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella kesðiseen aikaan tðllð puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan, minne vaan kððntyi. Pðivðllisen jðlkeen lðhdimme alas lðhteelle, missð vesi kihoaa esiin jyrkðstð ruosteenkarvaisesta kallionseinðstð ja nuoret tyt—t sitð tarjoilevat. Yksi niistð oli ðskettðin ottanut ensimmðisen palkinnon muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltð nðytti, ettð hðn sen ansaitsi, sillð hðn oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi, jota niin yleisesti kðytetððn rahvaan seassa, sopi hðnelle mainiosti. Nyt ei ollut varsinainen juontiaika -- tietysti -- mutta tarjoella he vaan saivat, sillð vesi oli kylmðð ja maistui hyvðlle kesðlðmpimðssð. Tuolla luolassa oli sitð paitsi niin viileðtð kuin kellarissa. Mitð Etretat on parisilaiselle, sitð on Raml—sa monet vuodet ollut SkÍnen talonpojalle. Tðnne tulee hyvin sy—tetty tasankolainen saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmðksi ympðrykseltððn, tðnne tulevat rikkaat tilallisten tyttðret maailman nðhtðviksi. Nðmð muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtð p—yhkeðn ja suletun kuin muutkin. Mutta tðnne lðhettðvðt my—s kunnat vaivaishoidon kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkð koskaan ole nðhnyt niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpðin laahautuvan kuin tððllð. Kuljimme edelleen, yl—s niitð jyrkkið portaita, jotka vievðt "vuorelle", melkoisen korkealle mðelle lðhteen toisella puolen. Tððllð vallitsee varsinainen kansanelðmð ja tðnne maalaiset matkustavat sunnuntaisin viettððkseen jonkun hauskan hetken. Mðellð olevalla kentðllð oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli py—ri musikin soidessa, hðrðnpðð sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa sðestðmðnð teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielð kuului kuorma toisensa perðstð ajaa vy—ryttelevðn pitkin tietð, ja rahvasjoukko tiheni tihenemistððn. SkÍnelainen huvittelee mielellððn. Ty—mies raataa kuin juhta koko viikon, mutta sunnuntaina hðn tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin kajahtelee joka metsðnrinne harmonikan rðikeistð sðvelistð, ja tukevat jalat py—rðhtelevðt tanssikenttien poljetulla tanterella. Mutta tððllð oli vðhðn parempaa. Tððllð oli aitauksella ympðr—itty rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja maksuna oli kymmenen ðyrið tanssilta, jonka seikan pitðisi taata radan omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillð tanssihaluisten tungos oli suuri, ja orkesteri piti kyllð huolta siitð, ett'eivðt tanssit tulleet liian pitkið. Seisoa ja levðtð kesken tanssin ei siis voinut tulla kysymykseenkððn. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan tðysi arvo ja tanssittiin, niin ettð hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa! En tiedð mitððn, mikð minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa mieltð kuin minð, sillð lavaa ympðr—i monet monituiset rivit katselunhaluisia. Mutta ei se nðyttðnyt haittaavan tanssijoita. Ja siinðpð se onkin! Tuo virkistðvð -- olinpa vðhðllð sanoa mieltð ylentðvð -- vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia katsellessaan, johtuu juuri siitð, ettð ne eivðt vðhintðkððn ajattele sitð, miltð he nðyttðvðt. He antautuvat hetken nautintoon niin tðydellisesti, ettð me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitð kðsittðð. Ja se se juuri antaa heidðn raa'alle elðmðnilolleen sellaisen vðlitt—myyden, joka melkein saattaa meidðt kadehtimaan. Itsensðarvosteleminen -- tuo, ettð ikððnkuin asetutaan ulkopuolelle itseððn tutkiakseen vierain silmin itseððn ja kðyt—stððn -- on jotain heille vallan tuntematonta. Sivistyneissð sððtyluokissa on tuo arvostelu kitkenyt pois kaikki silmððnpistðvðt sððnn—tt—myydet ja antanut yksil—ille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriðvðisyydet tuntuvat vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmðllð, sivistymðtt—missð ne ilmaantuvat selvðsti ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennð etemmðksi kuin tanssilavan luo huomatakseen tðtð. Yksil—isyyttð ei mikððn rajoita, ettekð l—ydð kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa. Tððllðhðn oli pððlle pððtteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin, mikð teki erilaisuudet vielðkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen ty—vðenyhdistyksen jðsenet olivat aivan vðsymðtt—mið ja erosivat puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidðn hitaammista tasankolaisistamme. Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa, jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista kuosia, mutta tyytyvðisyys oli yhtð suuri, ja kaikista nðki, ettð he tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestð. Katsokaa tuota naista, hðn on vielð nuori, varmaan joku muotiompelija, sen nðkee hðnen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia, Harjaantuneet kðdet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon hatun, ja jos hðnellð olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille kðsille, ei hðn koskaan olisi tanssinut tððllð. Kauniit kasvot, ðlykkðiksikin voi niitð sanoa, mutta kalpeat y—nvalvomisesta ja ty—stð. Hðn on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa, siksi kuin halu olla mukana on vallannut hðnet. Onhan tðmð joutopðivð, ja hðn on vieraassa maassa, ei kukaan hðnen kauppatuttavistaan ole tððllð hðntð nðkemðssð. Ja hðn tanssii -- mitð se tekee? Huomenna hðn jðlleen alkaa ty—nsð polkumyllyssð, tðnððn hðn tahtoo olla vapaa ja huvitella. Kauan, kauan tðytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? -- Tavallinen puoliherra, ken hðntð ajattelee! Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat pððttðneet tanssia parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hðn pitkittðð, hiljentðmðttð hetkeksikððn, vaivatta, vðsymðttð ja kiirehtimðttð; nðyttðð siltð, kuin voisi hðn kestðð tuntikausia. Hðnen parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitð katsoo. Huopahattu, jonka kupeessa on pieni h—yhen, soveltuu miehelle oivallisesti, ja hðn on pðivettynyt; mikðhðn hðn lienee? Varmaankin jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, ettð hðn vðsyy! Saattepa nðhdð hðnen keikkuvan lattialla joka-ikisessð tanssissa. Mutta kas tuossa, vielð yksi tanskalainen pari! Heitð saa osotella, saa puhua heistð, ja me nauramme niin, ettð tuskin jaksamme seistð, mutta he eivðt nðe mitððn, eivðt kuule, niin he ovat vaipuneet hetken nautintoon. Heillð ei ole ainoatakaan ajatusta ympðrillððn olevaa maailmaa varten, ei vðhintðkððn aavistusta siitð, miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan miettimisen perðstð tulee siihen johtopððt—kseen, vaikka heiltð kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehðtystð. Nainen on pðivðnpaahtama kuin kalankaupustelija, mies k—mpel— kuin keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitð ei ole epðilemistðkððn, jostain takakatujen kurjimmista h—kkeleistð, yhdeltð tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmðð raskaassa ty—ssð, ja tðmð on heidðn suuri juhlansa. Niin -- kaupungin lapsia -- panen vetoa vaikka mitð, ettð he ovat niitð. Heissð ei ole mitððn tuosta raakuudesta, joka vielð pysyy tuoreena ja terveenð. Ei, heissð on sairaalloista hempeðtuntoisuutta, joka vððntðð kaikki vððrððn, ja sitð paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vððristelyn. Mutta mikð itsetunto! Ty—juhdat ovat ly—ttðytyneet lomailemaan ja luulevat esiintyvðnsð jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat nenðnsð pystyyn, miehellð on sikari hampaissa ja hatunlieri selðssð, jota hðn pitðð koukussa. Ja koukussa ovat hðnen polvensakin. Nainen pitðð leukansa tanssittajan olkapððn yli ja tuijottaa, silmðt puoleksi ummessa, avaruuteen, samalla kun hðnen laiha, likaisenruskea kðtensð pitelee suurta, valkoista nenðliinaa, joka liehuu kavaljerin selðssð. Nenðliinan kðyttðminen on hðnestð suurinta hienoutta. Ja pienillð, tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympðri tanssilavan. Luulisi heidðn nukkuvan joka minutti, ja vðlistð pysyvðt he samalla paikalla, py—rið tipsutellen vaan ympðri. Kðrpðsten olen nðhnyt tanssivan samallaista tanssia, kun ne ovat pysðhtyneet ilmaan kauniina kesðiltana. Ja koko ajan pitðð tanssittaja naisen kðttð ojennettuna kuten laivan kokkapuuta. En koskaan ole nðhnyt kahden olennon niin tylsðtuntoisesti kestðvðn sysðyksið, sillð ei hetkeksikððn kadonnut tuo muuttumaton onnellisuudenhymy heidðn kasvoistaan. Mutta mitð tðmð? Meidðn oma kuskimmehan tuolla my—s on py—rðhtelemðssð. Hðnen ryhtinsð on moitteeton, ja hðnen kasvoissaan kuvastuu jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittðytymistð huvin valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, herððvðð itsensðarvostelemista. Sivistys tarttuu. Ja katsokaa -- tuossa sen jo nðemme tðysin kehittyneenð! Ruotsalainen ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hðn hymyilee tanssiessaan ivallisen nðk—isenð, ettð nðhtðisiin, ettð hðn tanssii hðnen tðhtensð, ei itsensð, ettð hðn ikððnkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon telmeesen. Hðn ei hetkeksikððn unohda, ettð hðnellð on katsojia. Hðnelle tðmð ei olekaan mitððn huvia. Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllðstyy. Nousimme siis jðlleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vy—ryttelimme sieltð, pois Raml—san vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka kimalteli edessðmme, ja kohti sen rannalla olevaa ystðvðllistð, pientð kaupunkia. 1885. III. Nummella. Hiljaista on tððllð kaukana nummella, ei ainoakaan ððni saavuta korvaanne -- kyllð sentððn, tuolta kaukaa tieltð kuuluu jonkun vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistððn, ja nyt on taas hiljaista. Eivðt kaikki kykene kðsittðmððn sellaisen maiseman kauneutta, kuin tðmð on, eivðt kaikki voi nauttia tðstð luonnon ylevðstð levosta. Ja kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen. Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nðhnyt sellaisen nummimaiseman, joita l—ytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hðn ymmðrtðð, ettð voi rakastaa sellaista karua luontoa. Mutta sitte on sitð tðytynyt nðhdðkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan matkansa pððtð odottaa ja ohimennen luo silmðyksen ympðrist——n, eikð my—skððn seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jðykðt muodot ja mitðtt—mðt l—rp—tykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se. Mieleimmin jonain syyskesðpðivðnð, kun kanervikko vivahtelee tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreððn. Kataja kasvaa rehevinð kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellð, ja puolukanvarret leviðvðt punertavine marjoineen. Heittðytyy lyhyeen heinikkoon jollekin mðenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttð koivua, ja silmðilee seutua! Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha somermaa pukeutunut samaan rehevððn pukuun. Tummat ovat vðrit, mutta sitð paremmin ne kuvastuvat sinistð taivasta vasten. Parin kukkulan vðlissð kohoaa uljas metsð, ja kaukana jonkun kirkon huippu. Ei nðy viljelyksen jðlkeðkððn koko lðheisyydessð, ei yhtð inhimillistð olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lðhteensilmð on hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmið ja hevosia laitumella; heidðn levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventðð taulun kolkkoutta. Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi vðlistð tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se levottomuus, joka muulloin vie meidðt muassaan, yht'ðkkið pððstðisi meidðt irti, ja kaikki itsekkððt huolet haihtuisivat, ja tuntisimme ainoastaan syvðð, kaikkivoittavaa iloa siitð, ettð olemme ihmisið ja elðmme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin tottuu silmð huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia vðrivivahduksia, jotka tðlle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri tekevðtkin kauniiksi. Piikikkðiden katajapensaiden ja kivisten mðttðiden vðlitse kiertelee kapea polku, kovaksi poljettuna. Katsokaa tuota varsaa! Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hðn piehtaroi ruohokossa ja ojentelekse pðivðnpaisteessa, samalla tðhystellen meitð veitikkamaisilla silmillððn. Sellainen sametinlienteð turpa -- ja miten notkeasti kaareva kaula! Mutta mennððn edelleen. Ette ole kenties koskaan nðhneet todellista puutetta? Tahdon nðyttðð teille sitð. En tuota "jaloa" k—yhyyttð, josta runoilijat ovat lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hðtðð, johon on syynð miehen juoppous ja naisen typeryys. Tuon puuryhmðn takana nðette talon -- sillð se on todellakin talo, tuo kivih—kkeli, ja tððllð asuu ihmisið. Ei ole nðhtðvissð puutarhan nðk—istðkððn, ei perunanvarttakaan, ei ihmisjalan taikka ihmiskðden jðlkiðkððn, muuta kuin tuo kiertelevð polku ja tðmð asunto. Harmaasta kivestð tehdyt seinðt eivðt ole liitetyt, vaan l—yhðsti savella sivutut sisðpuolelta, olkikattoa ovat sððt ja tuulet repineet, toinen pððseinð on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi kðyttðð. Useat ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiðt ovat tukitut harmailla rððsyillð. Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa vðri olisi k—yhyyden virkapuku. Ei maksa vaivaa mennð sisððn, sillð sisus on aivan ulkopuolen kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilðtðk—itð, milloin sade tunkee hataran katon lðpi, joku sðnky tai korju likaisine ryysyineen, maalaamaton p—ytð, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja kaksi puukenkðð, siinð kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki sen varat. Asujamia tuskin saatte nðhdð, sillð kesðllð ne harvoin ovat kotona muulloin kuin —illð. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipðð, kenties muutamia kylmið perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu olemaan erittðin hyvðllð kannalla, niin saavat he vielð piimðntðhteitð jossain saviastiarðmðssð. Ja sitte he saavat pitðð huolta itsestððn, miten vaan parhaaksi nðkevðt, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempið. Tuolla nðette kolme heistð makaavan maassa ja leikkivðn. Rumia, likaisia mukuloita, leveðsuisia ja hoikkasððrisið. Vanhimmalla heistð on kauhea arpi toisessa poskessa, mikð rumentaa koko kasvot. Pienenð oli ðiti kerran jðttðnyt hðnet yksin, ja hðn oli kaatunut uunia vasten. Se oli talvella, ja uuni oli kuuma. Millaiseen elðmððn kasvavat nðmðt lapset? Pojat raskaaseen ty—h—n ja juoppouteen, tyt—t siihen, mikð on vielð pahempaa. Mutta heidðn ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, ettð heitð kohtaan tuntee enemmðn inhoa kuin sððlið. Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu, kuin meitð itseðmme jokin velka painaisi. álkðð huoliko antaa heille rahoja, sillð siitð ei ole mitððn hy—tyð. Joll'ette voi ottaa heitð pois vanhempien luota, niin ei mitððn ole voitettu, emmekð almulla voi vapauttaa itseðmme ajattelemasta heidðn tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitð kotomatkalla, siksi kuin vilkas elðmð sen taas haihduttaa mielestðmme. Tulkaa, lðhtekððmme! Tuollahan kohtaamme ðidin. Hðn on ollut kylðssð luutia myymðssð, nyt hðn tulee takaisin tuoden muassaan leipðð. Raskas, mutta voimakas vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton, inhoittava. Hðn tuntee minut, ja minun tðytyy antaa hðnelle jotain, mutta minð tiedðn, ettð -- -- -- Niin, eik— se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen n—yrðnð kðttð suudellakseen! Ja tuo heidðn luulonsa, ettð toivoisimme ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekð loukkaukselta ettð uhkaukselta. Hðn on nðhnyt, ettð minð joka kerran tempaan pois kðteni, ja kuitenkaan hðn ei tahdo minua uskoa, arveleepa kenties vielð, ettð minð sen teen ylpeydestð. Ja minð my—nnðn, ettð minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten kosketusta. Kenties hðnellð vielð on sen verran vaistoa jðlellð, ettð hðn sen tuntee, kenties? Hðnen mielihalunsa ja pyrint—nsð ovat muutoin aivan samat kuin elðinten, ei korkeammat eikð rikkaammat, vðlistð ne tuntuvat melkein alhaisemmilta. álykkðisyydestð ei hðnessð nðy jðlkeðkððn, ja jos sitð on ollut, on sen auttamattomasti hðvittðnyt se raakuus, mikð vallitsee sellaisessa kodissa kuin hðnen. Hðn on kertonut mulle elðmðkertansa peittelemðttð, ujostelematta; ja kun hðn muistoonsa johdatti menneet aikansa, nðin ensi kerran jotain sieluntapaista tuon tylsyyden lðpi, joka suli kyyneltulvaksi. Hðnen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, ðlkðð naurako, sillð todellakin vallitsee ankara sððtyerotus alemmissa sððtyluokissa, ja "aristokrateja olemme me kaikki". Hðnen isðnsð oli karjatalonvouti -- hðn sanoi sen ylpeydellð -- ja miehensð vaan halpa ty—mies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin oli hðn alkanut juoda, mutta hðn uskoi voivansa parantaa hðnet, meni naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nðmð sitte vihoissaan hðnet hylkðsivðt. Jos mies olisi voittanut paheensa, sððstðnyt ja kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hðnet jðlleen armoihinsa; mutta nyt kðvi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen, ainoastaan tylympi olennoltaan. Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hðn juonut itsensð humalaan, ennenkuin kuukausi oli kulunut, l—i hðn vaimoaan, ja yhdessð vuodessa oli hðn myynyt kaikki, mitð vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa viisitoista vuotta, ja heillð on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa selkððnsð niin usein, kuin mies on humalassa, ja hðn on humalassa niin usein, kuin hðnellð on rahoja. Tðmð ei suinkaan tapahdu harvoin, sillð mies on vankka ty—ntekijð. Olen kysynyt vaimolta, miksi hðn ei ole karannut tuon miehen luota jo aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, ettð mies on "sðvyisin ihminen maailmassa", kun hðn vaan on selvðnð -- vahinko vaan, ettð hðn silloin aina on muualla ty—ssð, niin ett'ei vaimolla mitððn hy—tyð ole hðnen sðvyisyydestððn. Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo nðyttðð olevan siihen tyytyvðinen. Nðlkð ja pieksðminenhðn heitð vaan odottikin. Mutta jðttðkððmme tðmð kaikki ja menkððmme takaisin nummen poikki. Se on tullut autiomman nðk—iseksi nyt, kun aurinko on mailleen menemðisillððn; mutta kaukana t—yrðmðllð seisoo yksinðinen lehmð ja mðrehtii hiljaisena ja tyytyvðisenð, kuvastuen selvðsti iltataivasta vasten, ikððnkuin kultapohjalle maalattuna. Minð jðtðn nyt teidðt, kenties ikðvystyneenð seuraani, vðsyneenð retkestðmme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua, totuus on kuitenkin kauneinta elðmðssð -- vaikkapa se sitte olisi kuinkakin ruma. 1883. IV. Malm—'stð. Rattaat odottavat, nouskaa yl—s! Minð tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytðnyt saada nðmðt, jotka ovat parhaat, sillð minð mielellðni ajan pulskasti -- milloin en saa astua. Kuskihan nðyttðð komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa my—s on kokardi; hðn se my—s oli, joka sai kunnian kyyditð Sarah Bernhardt'ia, tðmðn vieraillessa kaupungissa, ja minusta hðn tosiaankin nðytti silloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt. Kaikki reilassa. Antaa mennð! Ja me lðhdimme ajaa vy—ryttelemððn nðhdðksemme -- varon kyllð, ett'en sano Malm—n merkillisyyksið, sillð niistð en minð tiedð mitððn sanoa -- tarkoitan vaan seutua, kappalten ulkopuolta. "Tuo jokin, joka niissð piilee", sitð minð en tunne. Ajamme kaupungin lðpi, alas Etelðkadulle pðin ja poikki Kustaa Aadolfin torin. Malm—laisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitð kai en uskalla ððneen sanoa: kuski saattaisi kielitellð. Tðssð nðemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, ettð sen syytetððn lðhettðvðn punataudin maanvaivaksi koko ympðrist——nsð, mutta tðnððn siinð ei ole moittimista, eikð siitð mitððn hajua lðhde. Ajakaa hiljaa tðssð sillalla! Kas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin pðin, missð toinen silta ojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympðr—imðnð; paikka nðyttðð niin aukealta tððltð katsoessa, kun sen perðllð nðkyy R—rsj—kaupungin leveð bulevardi. Olen nðhnyt tuon taulun niin monta kertaa, mutta en kyllðsty nðkemððn sitð yhð uudelleen. Ja illoin, kun kaasu on sytytettynð ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla olevansa Tukholmassa tai Venetsiassa. Tuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika vauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhðn Paavalin kirkon ohitse, lðpi R—rsj—kaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle, somien maatilojen ja sirojen huviloiden vðlitse. Ketð asuu nðissð huviloissa? Ihmisið, luulen mð. Rikkaita kauppiaita ja tehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedð "tuosta, joka siinð piilee". Olen vaan k—yhð kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva sanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittðð, ja kun minð kerron teille kaikki, minkð tiedðn, niin ei teidðn pidð moittia minua siitð, mitð en tiedð. Nyt ovat huvilat jo jððneet taaksemme, ja nðyttðð siltð, kuin ajaisimme suoraan mereen, niin jyrkðsti kððntyy tie. Kuinka hyvðltð tuntuu tuo suolainen, raitis tuuli! Sanotaan, ettð se, joka on syntynyt meren lðheisyydessð, voi tuntea kummallisen valtaavaa meren ikðvðð, ja minð voin ajatella, ettð niin tðytyy olla. Kotiseudussani saattoi tosin erððltð kunnaalta nðhdð Itðmeren kuni kiiltðvðn vy—n taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan ollut ennen, kuin kerran sain seurata isððni pieneen kalastuspaikkaan Trelleborgin lðheisyydessð. Kuinka hyvin muistan sen pðivðn! Me olimme ajaneet sinne alas, isðni ja minð, ja minð olin ohjastanut. Hðn opetti minua kuskiksi ja oli siitð ylpeð. Nyt seisoivat hevoset valjaista pððstettyinð, pureskellen vastakuivaneita heinið ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta kun heinðt ja kaurat narskuivat heidðn hampaittensa vðlissð; melkeinpð teki mieli kadehtia. Hevoset nðyttivðt niin tyytyvðisiltð, ja aurinko paistoi heidðn kiiltðviin pieniin ruumiisiinsa. Minð heitin kðsivarteni toisen hevosen kaulaan ja suutelin sitð turvan luona olevalle sametinkaltaiselle tðplðlle, ja tuntui niin elinlðmp—iseltð painaa poskensa siihen, samalla kuin kðsivarteni yhð lujemmin puristautuivat hevosen kaulaan. Kaupunkilaislapsi ei voi kðsittðð, millð hellyydellð pieni metsðlðinen voi kiintyð tuollaiseen elðimeen; mutta isðni hymyili sitð nðhdessððn, sillð hevosia, koiria ja urheilua, niitð hðn kiihkoisesti rakasti. "Haluttaako sinua soutelemaan?" kysyi hðn, ja minð irtausin hevosesta, katsoen yl—s epðtietoisena, puhuiko hðn totta vai leikkið. "No?" toisti hðn. "Voi, haluttaa", vastasin minð, mutta ainoastaan kuiskaten, sillð ðitini oli -- pelðstyksissððn isðni uhkarohkeista yrityksistð -- kieltðnyt minua veneeseen menemðstð. Mutta mitð mammasta ja kielloista yhdeltð puolen, kun pappa ja taipumukset ovat toisella! Tietysti sitð my—ntyy; koko erotus on siinð, ettð my—nnytys lausutaan kuiskaten. Menimme siis alas rantaa kohden. Siellð seisoi muutamia kalastajia laittelemassa pyydyksiððn, leveitð, k—mpel—itð merijðtkið, ruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin koko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju! Minulle se oli jotain tavatonta, sillð minð tulin harvoin alas merelle saakka, ja luulenpa, ettð katselin sekð silmillðni ettð korvillani ja suullanikin. Ja minð nðin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut ainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja muutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan, jossa seisoin nilkkojani my—ten, ja meren -- aavan, tyynen, ððrett—mðn -- jota tuskin tuulenhengðhdyskððn r—yhelti, ja hðikðisevðn auringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti sðteensð kaikkialle. Mutta se ei nðyttðnyt vaivaavan ketððn, kaikkein vðhimmðn minua, sillð tuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, ettð sydðmeni lakkasi tykkimðstð pelkðstð odotuksesta. Isðni laittoi reilaan yhden venheistð, ja minð nðin, ettð kalastajat kesken ty—nsð loivat jonkinmoista huomiota hðneen. "Se venhe ei kestð", sanoi vihdoin yksi heistð, ottaen piippunysðn suustaan ja sylðisten kauas. "Eik— kestð? Kyllð minð vastaan siitð, ettð se kestðð", vastasi isðni, samalla kun hðn nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minð k—mmimme perðstð. Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidðn jðlkeemme, hajalla sððrin ja kðdet lanteilla. "Pohjaan te menette", huusi hðn, kun olimme soutaneet muutamia veneen pituuksia. "Vai niin?" vastasi isðni nauraen, "sittehðn voit saada sen ansion, ettð ongit meidðt sieltð." Ja hðn sousi vaan edelleen. Olen todellakin pahoillani, ettð minð tðmðn lupaavan alun jðlkeen en voi sanoa meillð olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minð melkein olin odottanut. Mutta totuus tðytyy tunnustaa, niin surkea kuin se saattaa ollakin -- kaikki kðvi onnellisesti. "Miksi ne sanoivat, ettð vene menisi rikki?" kysyin minð vihdoin, kun nðin, ett'ei mitððn tapahtunut. "Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitð ja luulivat, ettð me soudattaisimme itsemme heidðn veneissððn", vastasi isðni hymyillen. Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei voi esiintyð matkustavaisena pienessð kalastuspaikassakaan kohtaamatta tuota sanaa, taikka mikð pahempi on: itse asiaa. Matkamme pððmððrðnð oli erðs jaala, joka oli ankkurissa kaukana merellð. Mutta kun isðni oli aimo soutaja ja venhe nðytti olevan hyvð, jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitð ikðvystyneellð vðlinpitðmðtt—myydellð. "Mitð lastia jaalassa on?" kysyi isðni. "Ruista." "Kotoisin?" "Falsterbosta." "Kuinka suuri laivue?" "Neljð miestð." "Herneitð ja lðskið pðivðlliseksi?" "Niin, laskekaa tðnne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi nauraen. "Haluatko?" kysyi isðni, kððntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni lðpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessð jo nðin meidðt suljettuina kajuuttaan ja tðysin purjein kiitðvðn pitkin valtamerta tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa -- joka tietysti oli "kauhea" merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, ettð kylmð vðre kulki pitkin selkððni, mutta samassa nðin edessðni ðitini huolestuneet ja hðtððntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nðhnyt. Yht'ðkkið tulin jalomieliseksi ja vastasin: "En". Niin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, ettð saattoi nðhdð meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin nðkyi hienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsið, ja sitte me vihdoin pððstimme koiran uimaan veneen perðssð, ja se tuli jðlestð, puhkien ja loiskuttaen, kuin pieni h—yrylaiva. Niin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen. Me olemme taas kaupungin sisðssð ajeltuamme aivan ympðri sen. Tðmð punainen rakennus, jota kanavat ympðr—ivðt, on linna, linnavankien residenssi. Tuolla nðemme Kuninkaanpuiston, ja tðssð olemme taas Kustaa Aadolfin torilla. Kenties minun teidðn mielestðnne pitðisi kertoa jotain ty—vðenliikkeistð ja muusta semmoisesta, mutta tiedðttek—, jos siitð alkaisin puhua, niin tulisi siitð niin pitkðð ja tyhmðð, ettð te vallan kauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, ettð minð monena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa herðsin soittoon, joka kuului suurelta torilta, ja ettð goodtemplarit ne silloin lðhtivðt jollekin iloiselle metsðmatkalle, minun siunausteni seuraamina. Me jðtðmme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme yl—s toiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltð. Istuudumme tðhðn ikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, "torimatameja". Saatte uskoa, ettð olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidðn kauppaansa ja tointansa. He eivðt my— ruokatavaroita, ainoastaan vaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan nðytteille p—ydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on heidðn makeanleivðnpðivðnsð, ja he surisevat tuolla alhaalla niin hilpeðsti, ikððnkuin ei koskaan tulisi talvea pieksðvine lumineen ja jððtðvine pakkasineen. Minð olen nðhnyt heidðn kðyskentelevðn siellð saaleihin kððriytyneinð ja kintaat kðsissð, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta kðrsivðllisesti odottaen ostajia. Mutta vielð on, kuten sanoin, heidðn pðivðnpaisteaikansa, ja nðyttððpð vallitsevan oikea perhe-elðmð tuolla alhaalla torilla. Laatikon pððllð, jossa nðytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat y—sijansa, istuu keski-ikðinen vaimo ja kutoo pitkðð sukkaa. Hðnen kasvonsa ovat pðivðnpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissð kuvastuu hyvðnluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden kauneudenpuutteen. Nðkee, ettð hðnen kðtensð ovat ty—h—n tottuneet. Iltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hðn, joka ty—skentelee ja hommaa miehen ja lasten hyvðksi. Hðn ei ole k—yhð, olkaa varma siitð, eikð my—skððn huolissaan, sen kyllð nðkee hðnen katsannostaan. Tuo hyvðnsðvyinen varmuus hðnen olennossaan johtuu tiedosta, ettð hðnkin puolestaan edistðð kodin vaurastumista, ja hðnen pukunsa on yksinkertainen, mutta vahva. Katsokaa, kuinka hðnen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hðnen pieni tyttðrensð, joka tulee tavalliselle aamupðivðtervehdykselleen. Ei mitenkððn luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitð nðkisi ðidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hðn on puettu herraslasten tapaan, hðnellð on vilkas pieni enkelinpðð -- hymyilevð, kiharainen -- kuopat kasvoissa, sekð hienot pienet kðsivarret, joissa kyynðspððn merkkinð on syvennykset. Hðnen keikailevasta vallattomuudestaan huomaa, ettð hðn tietðð, kuinka herttainen hðn on, ja ettð hðn on hemmoteltu. Hðn saa kðydð kaupungin parhaimmissa kouluissa, hðnestð on tuleva sukunsa ylpeys, tðysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt ðlyðmme, miksi ðiti nðyttðð niin tyytyvðiseltð, ikððnkuin ei koskaan talvea tulisi harmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hðn tekee kaikki, minkð voi, ja luulee sen olevan kylliksi. Nyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa kðdessð, ja torimatamit kerðytyvðt hðnen ympðrilleen saadakseen virkistyspisaransa. He tulevat pienissð ryhmissð, kolme tai neljð kerrallaan, sillð mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran perðstð hðn kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hðn kðsittðð puhtauden hyveen, mutta ei luule vettð tarvittavan. Kaikki kðy innolla ja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle hðnen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeð kieli pohtii naapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hðnen tottunut silmðnsð annetut lantit, jotka hðn kðtevðsti soluttaa hameentaskuunsa. Ja kaiken tðmðn aikana istuu tuo paljaskðsivartinen tytt—typykkð tyhjðllð laatikolla, pitðen toisessa kðdessððn suurta kakkua ja toisella nðppðrðsti nuoleksien sokeria mummon korissa olevista kahvileivistð; hðntð ei kielletð. Hðn nðkyy olevan kaikkien lemmikki: koko torivðen ylpeys, heidðn tulevaisuudentoivonsa. Tuolla tulee pitkð kyyryselkðinen mummo, mustaan saaliin kððriytyneenð, sateenvarjo kðdessð ja musta vaate kasvoille kððrittynð; hðn nðyttðð samalla sekð surkealta ettð hullunkuriselta; ei tiedð, nauraako hðlle vai itkeð. Hartaudella hðn nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien pienin nautintorikkain siemauksin tuota h—yryðvðð juomaa; k—yhyys on opettanut hðntð ottamaan tðyden arvon viisiðyrisestððn. Ainoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hðn on luultavasti ðitinsð sairauden tahi kuoleman tðhden joutunut tuolle paikalle torille ennen laillista aikaansa. Sen nðkeekin, ett'ei ðidin kðsi ole hðnestð huolta pitðmðssð, ei ulkonaisesti eikð sisðllisesti; hðn on luonnonlapsi, huolimaton puvussaan, huolimaton kðyt—ksessððn. Hðn juttelee ja nauraa melkein yhtð mittaa, innokkaasti viittoen ja nðyttðen valkoisia hampaitaan, jotka nðyttðvðt vielðkin valkeammilta pðivðnpaahtaman ihon rinnalla. Suortuvia hðnen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hðn pððtððn heittelee, mutta siitð hðn ei vðlitð. Nyt hðn aukaisee tavaralaatikkonsa kannen ja vetðð sieltð esille koiranpennun, jolla siellð on ollut olopaikkansa. Se on signaali. Tytt— pienoinen t—ytðð alas laatikoltaan, pistðen viimeisen kakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmðnrðpðyksessð muodostavat tytt—, lapsi ja koira leikkivðn ryhmðn. Se on loppukuvaelma, sillð nyt esirippu laskeutuu. 1883. V. Vðentuvassa. Laajaa tasankoa peittðð lumi kuni pehmeð peite, lieventðen kaikki epðtasaisuudet, ja vielð purjehtii suuria h—yhenkepeitð hiuteita alas taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikððnkuin niitð karistelisi maan pððlle tyynet, lemmekkððt kðdet. Tiellð, joka kulkee eteenpðin vanhan haaparivin vieritse, ei nðy ihmisjalan jðlkeðkððn, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa hiljaisuudessa seisoo yksinðinen maakartano, muiden rakennusten ympðr—imðnð ja synkkðnð. Ulkohuoneet ovat tielle pðin, mutta luharivin m—hkeðssð harmaakivimuurissa on portti, josta pððsee pihaan. Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskðsistð herraskðsiin, mutta on saanut sðilyttðð oman leimansa, jonkinmoisen raskaan vakavuuden, jðykðn, erillððn pysyvðn vaurauden. Kaikki on aidattua, teljettyð. Olkikeotkin ovat aitauksen sisðssð. Mutta nyt on lumi laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen. Ja nyt on joulu. Torppia ei nðy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: k—yhyys ei ole luotettavin naapuri. Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hðmðrð alkaa tulla. Kaikki herrasvðenhuoneet ovat puutarhaan pðin. Pihaan pðin vaan on vðen. Ky—kinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen lðpi nðkyy hðmðrðsti, kuinka siellð hððritððn lieden ja patojen ððressð. Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tðnne kylðstð. Se kaikuu niin juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustyt—t niiaavat siellð sisðllð kuiskaten "Jesuksen nimessð". Rengit taas eivðt siitð vðlitð, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan koirannahkalakkiaan, samalla kuin hðn toisella kðdellð ly— viimeisen sðpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hðn lðhtee kotiin. Toiset rengit tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perðstð, kaikilla sama huojuva kðynti, jonka saa raskaista puukengistð ja kovasta savesta. Piharenki viivðhtðð hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen Vanhan-Ollin pððstð vðhðn edelle, sillð heillð on sama tie. Heille ei koskaan juolahtaisi mieleen mennð yhdessð. Renkipoika, vikkelð ja ruskeasilmðinen veitikka -- seisoo renkien kamarissa ja sytyttðð tallinlyhtyð. Nyt sitð pitðð ruveta miehissð pukeutumaan. Ja puolipðivðlðinen tulee hilaten vesiðmpðrið, mutta kompastuu saapasnihtiin ja lðjðyttðð ðmpðrin lattiaan, niin ettð rautasanka kalisee ja vettð lðikðhtðð yli. "Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmið on!" huutaa tallipoika. Puolipðivðlðinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetðneet esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle paikalleen sðngyn alle. Ja sitte tulevat toisetkin sisððn, kopisteltuaan lumen puukengistððn korkeaan kynnykseen, sillð lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesðð, mutta se ei haittaa; sillð pitkðt talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetððn vðentuvassa, jossa lðmmitetððn suurta rautauunia niin, ettð korvat suhisevat. Seinðt ovat kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitð paitsi on saviseko sieltð tððltð potkittu pois, niin ettð rajakivi tahi ristipuut pilkistðvðt esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinðllð kaksi leveðtð sðnkyð paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinðllð kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse loistokohta -- tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikð tarvitakaan; istutaan kirstuilla. "Hannu, meneppðs partavettð hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota kaikki pitðvðt passarinaan. Tðmð heittðytyy vatsalleen ja haparoi sðnkyjen alla, saa sieltð esiin vanhan lðkkikastrullin ja lðhtee sitte aika kyytið ky—kkiin noutamaan pyydettyð. Palvelustyt—illð on kiire, mutta yksi heistð on hiipinyt nurkkaan, jossa hðn seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinð. "No, nyt minð vasta, lipsutko sinð liinaa jouluaattona?" huutaa poika, viitaten hiusten pellavankaltaiseen vðriin. "Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitðð", vastasi tytt— ja vilkaisee hiuksiensa vðlitse pojan mustaan p—rr—pððhðn, "muutoin taidat sinð olla kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua sððlittðð pappi raukka, jonka pitðð sukia itseððn joka lauvantai, sillð minð suin tukkani joka joulunaatto, ja minð tiedðn, missð pelissð silloin olen." Kaikki yhtyvðt nauruun. Ei sentðhden, ettð tuo sukkeluus olisi uusi, vaan sentðhden, ettð kalaa ja puuroa on tulella, ja sentðhden, ettð joulu on jotain niin erinomaista. Sitð paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini vðentuvassa. Hðnessð on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestð, joka tulee siitð, ett'ei koko maailmassa ole niin mitðkððn kadotettavaa, sekð tuollaista liukkautta, jonka synnyttðð tottumus olla kaikkien syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua. Hannu ei ole etelð skoonelainen. Hðn on tullut k—yhðstð metsðseudusta pohjoisesta pðin ja hðnellð on "fðrsilðisen" kuuma veri. Hðn alotti uransa kerjuupussi selðssð ja vaellussauva kðdessð, pienenð palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hðn taloon, ja isðntð teki pikaisen lopun hðnen taiteilija-uralleen ottamalla hðnet palvelukseensa tallipojaksi. Hðnen veitikkamaisessa katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdð hðnestð jotakin". Mutta se ei ollut niin helppoa. Kuleksijanelðmð houkuttelee selittðmðtt—mðllð voimalla sitð, joka kerran on sitð maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet pððllensð ja lihaa laihoille luillensa, kun hðn jo aivan odottamatta lðhti ulos maailmaan omin neuvoineen "elðmððn taiteestaan". Kesðllð se kyllð kðvi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon, viluisena ja nðlkððntyneenð, katuvaiset juovat suupielissð ja entinen veitikkamaisuus silmissð. Ja sitte hðnet otettiin armoihin, sai uudet vaatteet, pððsi isðnnðn suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hðnen ty—stððn juuri puhumista ollut, eikð tarvinnut suuresti hðnen sanoihinsa luottaa, sillð silmðnpalvelija hðn oli, ketterð kððnteissððn ja laiska luonnoltaan. Ja nyt hðn on ollut talossa toista vuotta. Ei mene sitð pðivðð, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hðnestð, taikka joku muu kepponen, joka synnyttðð ððnekðstð paheksumista ja salaista ihailua. Sillð huolimatta kaikesta pysyy hðn suosikkina. Joulun edellð sai hðn esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt, niin ettð lðmpimðltð tuntui jo niitð katsoessa. Mutta Hannu pitðð mielellððn kðsirahaa, myi sukat ja kðvi paljain jaloin isðntðnsð vanhoissa saappaissa. "Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hðn tovereilleen. Ja kun alkoi tulla kylmð, oli hðnellð tosiaankin vaikea tulla toimeen, mutta ei suinkaan varin tðhden. Mutta eipð Hannu siltð valittanut. Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hðnellð mitð oivallisimmat t—pp—set. Nyt on partavesi lðmmintð, ja hðn juoksee ulos kastrullineen, pitðen lystikseen sððrensð vððrðssð ja varpaat sisððnpðin. Ovessa kððntyy hðn heittðen vallattoman rohkean katseen tytt—ihin, jotka palkitsevat hðntð ihailevalla huudahduksella: "Voi minun pðiviðni, kuinka tuo poika on hullu!" Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessððnkððn kuvailla, minkðlaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla -- tuo homma ja rehme pðivðt pitkðt ja monet y—tkin viikkomððrin! Kynttilðnkastamista ja teurastusta, klenettien keittðmistð ja leipomista, -- tekemistð aina ððrett—miin saakka, mutta ilolla ne tehdððn, sillð sittehðn on joulu. Juhlamieliala, kynttilðt ja runsas ateria eivðt tunnu miltððn erikoiselta varakkaammalle; hðn voi ottaa itselleen joulupðivið, milloin tahtoo, hðnelle joulu ei ole mitððn ikðv—itðvðð. Toista on orjallisesti raatavan maaty—ntekijðn, joka koko vuoden on saanut tyytyð raskaaseen ty—h—n ja halpaan ruokaan. Hðnelle on joulu loistava juhla, tienviitta, jonka mukaan hðn tðydellð syyllð jakaa ajanlaskunsa. Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana valtatieltð, on vðkineen ikððnkuin pieni eri maailma. Eikð koskaan tuo yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin rajat mððrðtððn tarkemmin kuin muulloin. Pelkkð sana joulu riittðð haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen, joka muulloin vðijyy k—yhðð palkkalaista, jolla koko avarassa maailmassa ei ole muita varalðhteitð kuin vahvat kðsivartensa. Jouluna se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitððn puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa sy—dððn sitð valkoista leipðð, jota on paistettu talon uunissa. Se se juuri tekee jouluilon maalla niin tðydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei tarvitse ajatella kenenkððn sinð iltana kðrsivðn nðlkðð, vilua tai pahaa kohtelua. Pelto yhdistðð ty—miehensð yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa Kaupungissa taikka kylðssð on erilaisia t—itð, erilaisia harrastuksia. Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken ty—n, se lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvðt kaikki toiveet. Se kutoo siteen nðiden ihmisten vðlille, josta he itse eivðt tiedð, mutta se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu ty—, siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa se mielet selittðmðtt—mðllð voimallaan. Vðentuvassa on ky—kkipiika p—ytðð kattamassa. Sekin kðy vallan toisin kuin tavallisesti. Muulloin hðn heittðð lusikat hujan hajan maalaamattomalle p—ydðlle, panee leivðn piharengin paikan eteen, panee maitopytyn p—ydðlle, ja niin on kaikki jðrjestyksessð. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli ei tule koskaan kysymykseenkððn. Mutta tðnð iltana katetaan p—ytð valkoisella pitsireunaisella liinalla, jommoisia talonpojat kðyttðvðt, ja mustuneen p—lkynpððn asemesta, jolla —ljylamppua on pidetty, seisoo nyt p—ydðllð kirkkaaksihangattu kynttilðnjalka, johon on pantu jðttilðishaarakynttilð. Se ei ole vielð sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena pðresoihtu, mutta p—ytðliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hðn katseen noille mustille seinille, kaikki on niin toisennðk—istð kuin muulloin. Ja tðnð iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestð kahvelista on haara katkennut. Ensin panee hðn sen Hannun paikalle, tðmð kun on nuorin ja vðhðpðt—isin, mutta sitte muuttaa hðn mielensð ja ty—ntðð sen Vanhan-Ollin paikalle. Sitte latjailee hðn joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivðt ja vðhðn sðrvintð. Se on talon joululahja, eikð sitð ole aijottu paikalla sy—tðvðksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka lahjoittavat rengit sen n.s. "fðre-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle, joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Fðrð" se on skoonenkielellð. Nyt ei enððn ole muuta tehtðvðð kuin ottaa suuri puuhaarikka ja tðyttðð se oluella. Karna sytyttðð kynttilðn, sitte seisoo hðn hetkisen ja katselee ympðrilleen. Punainen naama loistaa tyytyvðisyydestð, ja kynttilðnvalo vðlkkyy hðnen kosteissa silmissððn. Mutta Karna on ruma -- sellainen k—mpel— talonpoikaispiika vaan -- ja hðnellð on tallirenkijahnus mielitiettynð tðssð palveluksessa. Edellisessð hðnellð tietysti oli toinen. Jo alkaa kuulua raapimista ja t—mistelemistð porstuasta. Rengit ne siellð tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen. Ensin tulee piharenki sðveðnð ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen panee hðn lakkinsa tavalliseen koukkuunsa. Toiset seuraavat hðnen esimerkkiðnsð, ja sitte istuudutaan ympðri seinið kiiltðvðksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on kiehunut. Silloin tðll—in sanoo joku jonkun sanan ty—stð ja ilmasta, hiljaa ja hitaasti, sentðhden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei pidetð sððdyllisenð. Hannu istuu nurkassa uunin vieressð ja koettaa matkia toisten tapoja. Mutta silloin tapaa hðn puolipðivðlðisen katseen matkalla hðnelle mððrðttyð joulukasaa kohden. "Oletko nðlissðsi?" sanoo hðn irvistðen ja tuuppaa hðntð kylkeen. Puolipðivðlðinen punastuu, mutta painaa kyynðspððnsð polviaan vasten nðyttððkseen oikein vðlinpitðmðtt—mðltð, kuten on soveliasta sille, jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa. Karna tulee sisððn oluthaarikkoineen, ja heti sen jðlkeen kannetaan ruoka sisððn: voita ja hienoa leipðð, sðrvinvati ja keitettyð makkaraa, ja sitte itse pððruokalaji, lipeðkala perunoiden kanssa. Piharenki Olli nousee ja menee p—ydðn luo. Se on merkki. Jokainen istuutuu paikalleen. Olli yksinððn p—ydðn ylðpððhðn, hðntð vastapððtð, alapððhðn, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyððn vaan jonkinmoinen talonkalu. Yksi paikka on tyhjðnð. Ky—kinovelta kuuluu kiihkeðsti kuiskailevia ððnið. Siellð on kankuri Kerttu, joka kursailee eikð tahdo tulla p—ytððn. Eukko tahtoo olla vaatimaton: hðnkin tahtoo sy—dð ky—kissð. Mutta se tietysti ei voi kðydð laatuun; hðnethðn on vieraaksi kutsuttu. Hðnellð ei ole miestð eikð lapsia, ja mitð hðn yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja nyt sitð kursaillaan niin paljon kuin ennðtetððn. Emðnn—itsijð se sitte asian ratkaisee. "Nyt me emme enðð puhu siitð, sillð tuossa nðkee Kerttu paikkansa", sanoo hðn ððntðen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hðn tahtoo osottaa, ettð hðn on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten" kanssa. Ja sitte tulee Kerttu p—ytððn. Ei kukaan miehistð huoli katsoa hðneen, kun hðn istuutuu heidðn joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika jðykkð naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole puhettakaan. He eivðt teeskentele, vaan antavat naisvðen tulla toiseen sijaan, vallan luonnollisesti. Piharenki ottaa eteensð, toiset samaten ja ruvetaan sy—mððn niin hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistð. Hyvð tapa sen vaatii. Piharenki ei ole ainoastaan ty—njohtaja, juhlallisemmissa tilaisuuksissa hðn sitð paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan piharengit ne tietðvðt arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos joku ei hðntð kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hðn istuu p—ydðnpððssð, hyvðluontoisena, perin rehellisenð ja tyhmðnð. Hðn on kuin vanha pðssi. Tylsð kasvojenilme, pitkðlti kaareva nenð, lammasmaisesti nyrpistetty suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevðt tuon yhtðlðisyyden silmiinpistðvðksi. He sy—vðt, ikððnkuin tahtoisivat venyttðð tðmðn juhla-aterian loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on pððsty puuroon saakka, alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitð hilpeyttððn, mutta niin kauan kuin p—ydðssð istutaan, tðytyy malttaa mieltðnsð -- Oili ei kðrsisi "kujeita". Emðnn—itsijð -- jonka arvo ei salli hðnen sy—dð tuvassa renkien luona tai ky—kissð piikojen luona, ja jonka pelkðn herrasmaisuutensa tðhden on pakko sy—dð jouluruokansa yksin ruokakamarissa -- tulee itse tuomaan hilloa. Hðn on niin armollisen nðk—inen, ettð Kerttu uskaltaa lausua kohteliaisuuden: "Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita." "Niink— Kertun mielestð? Tee hyvin ja ota yksi lisðð." "Suuri kiitos, mutta hðpeðhðn se on", sanoo Kerttu sððdyllisesti; "missð neitsyt keittðð klenettinsð, kun ne tulevat niin hyvðt?" "Minð ne keitðn vaan rasvassa." "Niin, sitðpð minð! Minð keitðn niitð ihrassa, mutta ne eivðt tule likimainkaan niin hyvið." Emðnn—itsijð koettaa pidðttðð hymyð ja lðhtee huoneesta. Yleinen tyytyvðisyys vallitsee p—ydðssð. Vanhan-Ollinkin kasvoihin varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hðnen naapurinsa, tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden. Omituinen suhde on noiden kahden vðlillð. Selvðð on, ettð poika ihailee Ollia, mutta tðmð ei ole koskaan hðntð huomaavinaan ja kðyttðytyy kuni suurempi koira, joka puoleksi hðmillððn, puoleksi hyvillððn suvaitsee jonkun pentukoiran pyrkimisið tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipððnsð ei puhu koskaan kenellekððn. Hðn istuu vaan ððneti ja nyreðnð halveksitulla paikallaan, luisevana ja sitkeðnð, seitsemðnkymmentð vuotta niskassaan ja tuskin yhtðkððn hiuskarvaa pððssððn. Ennen se oli hðn, joka johti kaikkia, mutta nyt, kun hðnellð ei ole kylliksi voimia kyyristyneessð selðssððn eikð enðð jaksa kðydð etunenðssð ty—ssð, nyt on hðnet heitetty romunurkkaan, ja hðn elðisi armoilla, joll'ei hðn olisi niin kðtevð, ettð osaa tehdð seinðkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina nðinð vuosina on piharenki Olli joka pðivð saanut suureksi tukaluudekseen nðhdð viralta poispannun edeltðjðnsð istuvan hðntð vastapððtð p—ydðssð. Hðntð oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se sððlimðt—n arvostelu, joka vðlðhtelee hðnen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentðhden hðn inhoaa ja karttaa hðntð, he eivðt koskaan vaihda sanaakaan keskenððn. Kun ateria on loppunut, ja kun vielð p—ydðssð istutaan, alkaa Olli virren. Hðnellð ei ole ððntð nimeksikððn, mutta hðn vaan vetelee tðrðhdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat my—s. Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja jðrjestyksensð mukaan herrasvðen huoneisiin. Olli piharenki ottaa jokaista perheenjðsentð kðdestð, tekee vinoimman, k—mpel—immðn kumarruksensa ja sanoo: "Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikð on mieluista ja hyvðð!" Toiset tekevðt niinkuin hðn. Sitte kun on jðlleen pððsty tupaan, on joulunaaton virallinen puoli lopetettu, ja nyt pððsee hilpeys valloilleen. P—ytð tyhjennetððn ja siirretððn syrjððn, niin ettð saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan leikit. Niin hitaalta kuin skoonelainen nðyttððkin, on hðnellð kuitenkin tyhjentymðt—n varasto leikillisyyttð ja iloisuutta. Leikit kðyvðt iloisesti ja innokkaasti, kengðt kolisevat, nauretaan ja melutaan aika lailla. Sillð enimmðkseen he leikkivðt panttileikkejð. Pantit lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki kðy niin ujostelematta kuin mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan t—rkeðmpið; tietðð siinð leikissð olevansa. Puolipðivðlðinen, joka ei ollut mukana ruutia keksittðessð, on pahassa pulassa Hannun tðhden, jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hðnen, ja Hannu mððrðð: "Mene komeroon ja sano Pilatus silmðllðsi ja Herodes varpaallasi, mutta sinun pitðð sanoa niin, ettð se kuuluu." Puolipðivðlðinen mennð l—ntystðð komeroon ja alkaa pitðð aika metelið puukengillð ja luudilla. "Pistð sormet silmiisi ja nðytð hampaasi, niin tulee tðhdenlento", huutaa Hannu hðnen jðlkeensð. Ja puolipðivðlðinen huutaa: "Pilatus silmðllðsi ja Herodes varpaallasi." "Kummanko sinð sanoit silmðllðsi, ja kummanko varpaallasi? Sillð minusta tuntui, ettð sinð sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa palkinnokseen kaikuvan naurun. Hðn on pðivðn sankari. Ja sitte leikkið jatketaan, Kun kello ly— kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista. Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa reellð aamukirkkoon. 1885. H—ytytuhkaa. Tuli melkein pimeð, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeð ja tuli imeytyi halkojen vðliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmðn, joka oli pimeððn peittynyt, eroitti nyt selvðsti samoinkuin huonekalujen tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin vðrikðstð ja niin pehmeðtð ja niin runsasta. Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynðspððt vanhemman polvilla, leuka kðsien nojassa ja katse kiintyneenð hðnen kasvoihinsa. Tuli valaisi niitð leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lðmpimðn, kellahtavan vðrivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmðt tummanharmaat, pitkðripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympðr—imðt. Hðn oli puoleksi pitkðllððn nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa vasten, niin ettð ylðruumiin voimakkaat muodot selvðsti esiintyivðt. Ryhdissð ja kasvojenilmeessð oli jotain vðlinpitðmðt—ntð kuten sillð, joka on ylenmððrin varma itsestððn, -- tuollaista veltostunutta vðsymystð, joka vielð voi olla rakastettava, mutta jolla ei enðð ole mitððn, mihin pyrkið. Pukimena oli hðnellð harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillð koristeltu. Jalat olivat ristissð tulipesðn vaskisella kaiteella, ja nuori tytt— oli painautunut hðnen polveansa vasten, niin ettð hame oli syrjððn siirtynyt, jðttðen nðkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla reunustetut. Sisarukset istuivat ððneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten vðlissð suhisi ja kihisi, siellð tððllð nðkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli kiiteli yl—s ja alas. "Mitð sinð ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin. "Minð en ollenkaan ajattele. Minð vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan, tunteettomuuden nautintoon. Siltð mahtaa tuntua, kun vanhenee." "Vanhenee! Uh!" "Etk— sinð luule sillðkin olevan viehðtystððn?" Emmy pudisti pððtððn. "Onpa niinkin -- tðydellinen raukeaminen, vðlinpitðmðtt—mðsti ja laiskasti, kyllðhðn sen voit ymmðrtðð", sanoi vanhempi vakuuttaen. "Pelkðstððn tðmð istuminen valkean ððressð" -- hðn sulki silmðnsð ja liikutti kðttððn edes takaisin ilmassa -- "etk— voi ajatella, kuinka minð siitð voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidðttðð tðtð tunnelmaa? -- En vielð, sillð alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinð, kun parhaallaan hðmðrðssð istuessaan yht'ðkkið tulee valoon, ennenkuin tietðð sitð aavistaakaan, ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja sy—. Mutta sitte ... kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi palasiksi, jotka ratisevat kun niitð hðmmentðð, ja loistavat niin kuumasti! Siinð on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni hiili tuntuu elðvðn ja hengittðvðn, ne vðlkkyvðt ja leimuavat, ja niihin muodostuu mitð kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte h—ytytuhka tulee --! Ensin peittðð hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se muodostuu h—ytðleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitð ja keveitð, ettð yksi ainoa hengðhdys saisi ne p—lðhtðmððn yl—s, korkealle yl—s; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan vðrisevðt lðmpimðssð. Lopuksi niistð tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elðð tuli vielð hiilissð, kuten aatokset ja tunteet... No, jopa jotakin! Kaikkia sitð tuleekin ajatelleeksi." "Se tulee siitð, ettð olet niin yksin." "Oletko sinð hullu!" Maria katsoi yl—s. "Tiedðtk—, miten monta iltaa olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tðmð on neljðs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hðn kumartui eteenpðin ja hðmmenteli valkeata. "Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa." "Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku pððhðn?" "Uh, sinð olet niin ... niin ... sinð olet niin kuin olisit puusta." "Saa nðhdð, millaiseksi sinð itse tulet, kun olet ollut naimisissa jonkun yhdeksðn, kymmenen vuotta." "Minð en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinð." "Ethðn toki. Sinð et luule, ettð me kaikki olemme kerran samaa virttð vetðneet." "Mutta rakkaus..." "Voi, sððstð minua!" "Niin, sinð teet pilaa kaikesta, mutta siitð minð en vðlitð. Minð sanon sittenkin, ettð tuntisin itseni ððrett—mðn onnettomaksi, jos John ja minð kerran voisimme tulla niin vðlinpitðmðtt—miksi toistemme suhteen kuin sinð ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta." "Jos sinð ja John tulette tekemððn toistenne hauskuudeksi puolet siitð kuin Karsten ja minð, niin voit olla iloinen." "Kyllð kai! Tehðn elðtte kumpikin omalla tahollanne." "Siinðpð se juuri on salaisuus, juuri sentðhden onkin meidðn avioliittomme niin onnellinen." "Sellaista onnea minð en tahdo." "Et, tietysti. Sinð ja John, te tulette istumaan kðsi kðdessð kahdenhengen-sohvassa kuolinpðivððnne saakka. Siitð sitð hauskuutta riittðð." "Maria, jos et olisi muuta kuin kylmð! Mutta vðlistð minusta tuntuu, kuin sinð olisit ilkeð, -- kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa." "Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti." "Niin, sinð naurat! Mutta minð olen kerran nðhnyt sinut sellaisena, ett'en koskaan elðmðssðni sitð unohda." "Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin kiivaasti; niin ei pidð tehdð." Hðnen ððneensð tuli jotain hyvðilevðð, ja hðn veti nuorempaa sisarta likemmðksi itseððn. Tðmð heitti, ðkillisen hellyyden valtaamana, kðsivartensa hðnen kaulaansa ja nojasi pððtðnsð hðntð vasten. Pehmeð, lðmmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevðn. "Minð pidðn sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hðn arasti, "mutta juuri silloin, kun sinð joskus satut olemaan ystðvðllinen minulle, tulee se taas mieleeni." "Mikð?" "Siitð on monta vuotta. Sinð olit kotona kðymðssð. Isð ja ðiti pitivðt suuret kestit sinun tðhtesi. Tuli puheeksi, minkðtðhden Kristofer Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hðn niin ðkkið keskeytti uransa tððllð. Joku oli nðhnyt hðnet, kun hðn asemalla sanoi jððhyvðiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut kivenkin hellyttðð. Sekð hðn ettð vanhukset olivat yhtð lohduttomia." "No, mitð sitte?" "Kun ne siitð kertoivat, kððnnyit sinð poispðin, ett'ei kukaan nðkisi, kuinka sinua nauratti." "Mitð joutavia! Eihðn siinð ollut mitððn naurettavaa." "Ei. Ei se ollutkaan mitððn tavallista naurua; se oli pilkkairvistys, niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva..." "Herra Jumala, kuinka sinð olet liioitteleva!" "Se oli kovinta, sydðmmett—mintð, mitð elðmðssðni olen nðhnyt." "Sinð oletkin nðhnyt nðkyjð. Minð olin tietysti ikðvystynyt noihin hempeðmielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitð ei ole minulla." "Minð olen pððttðnyt ottaa selkoa siitð, mitð oli Kristoferin ja sinun vðlillðsi." "Vðlinpitðmðtt—myyttð suuressa mððrin." "Tiedðt sinð ainakin, ett'ei hðn tuntenut itseððn vðlinpitðmðtt—mðksi sinua kohtaan." "Jos tietðisit, miten typerðð tðmð l—rp—tys on!" lausui vanhempi kðrsimðtt—mðsti. "Mutta miksi sinð koetat sotkea pois pðivðnselvðð totuutta? Sinð tiedðt, ettð hðn matkusti epðtoivoissaan. Sinð tiedðt, ettð se oli sinun tðhtesi." "Ennen sanottiin aina, ettð minð olin vallan riutua onnettomasta rakkaudesta hðneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja kun hðn sitte lðhti, saatiin tuo toinen selitys. Siinð on sinulle selvð totuus... Juoruja, lapsi kulta, ei mitððn muuta." "Mutta sinð olit kihloissa hðnen kanssaan." "En koskaan." "Olitko sitte antanut hðnelle rukkaset?" "Hðn ei koskaan ollut kosinut minua." Syntyi hetken ððnett—myys. Tuli leimusi, niin ettð huone kðvi valoisaksi, suhahti yl—spðin ja paukahteli vðlistð puiden pahkoissa. "Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tytt— nðkisi, kun joku mies hðnestð pitðð?" sanoi hðn. "Siinð olet oikeassa", vastasi toinen toisella ððnellð kuin ennen, "ja minð tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tðhðn saakka kenties olen ollut liian turhamainen itsellenikððn tunnustamasta. Kristofer puheli kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hðn olisi puhellut tusinan muun tyt—n kanssa, jos niitð olisi ollut. Mutta me asuimme niin yksinðisessð paikassa eikð meillð ollut naapureja. Minð koetin kiehtoutua hðnen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitð olisi ollut. Siinð tosiaankaan ei ollut mitððn romaanin aihetta. Mutta nuorien tytt—jen tðytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistð hyvðnsð. Ja minð en ollut muita viisaampi. Siinð on koko juttu! -- Mitð nuoriin herroihin tulee, niin he eivðt tarvitse kððriytyð niin romantilliseen harsoon. Minð luulen, ettð Kristofer katseli minua hyvinkin kylmin silmin." "Mutta Maria!" "Niin, tietysti sinusta on tðmð herjaavaa puhetta, koskapa itse olet juuri keskellð romaaniasi. Iloitse sinð siitð, niinkauan kun se on uusi ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elð toki Herran tðhden viitsi kullata vanhaa romua. Minð my—nnðn, ett'ei minulle olisi ollut vastenmielistð Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni, ett'en onnistunut, ja -- usko minua! -- kyllð hðnellð oli pahemmin pakoittavia syitð keskeyttðð uransa tððllð kotona, kuin tuollainen vðhðinen mieltymys olisi ollut." Hðn puhui tyynesti, osoittamatta vðhintðkððn mielenliikutusta, ja katsoi koko ajan tuleen. Hðnen silmðnsð olivat puoliummessa vahvan valon tðhden, niin ettð niistð vaan juova loisti silmðripsien vðlistð. "Miksi sinð valehtelet minulle! Olenhan minð itse todistaja siihen, ettð hðn sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti. "Sinð?" Siimat aukenivat ja hðn katsoi sisareen. "Niin, minð!" "Sinðhðn olit lapsi!" "Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinð tiedðt, kuinka paljon minð pidin Kristoferista." Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa. Hðn nousi yht'ðkkið, ty—nsi sisaren syrjððn ja meni ikkunan luo, jonne valopiiri ei ylettynyt. Emmy katsoi kummastellen hðnen jðlkeensð, sitte hðn juoksi esiin, tarttui hðnen kðsiinsð ja katsoi huolestuneena hðnen kasvoihinsa. Ne olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellð oli niin hðmðkkðð, ettð kasvojenpiirteet vaan hððm—ittivðt. "Etk— sinð sitð tiennyt?" Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa taistelussa. "Se ei ole totta. Sinð vaan kuvittelet mielessðsi", sanoi hðn ðkkið. Hðnen ððnensð kuului kalsealta, ja hðn sysðsi sisaren luotaan. Tðmð aivan ðllistyi. Hðn nðki, ettð hðn oli koskettanut johonkin, mutta ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot kððnnettyinð puutarhaan pðin ja molemmat kðdet ikkunanpieleen nojaten, -- hðn ei liikahtanut eikð sanaakaan lausunut, mutta y—nutun verka kohosi ja painui kiivaasta hengityksestð. Tuskainen aavistus valtasi nuoremman. "Maria, suo anteeksi!" Hðn hieroi hyvðillen pððtððn sisaren olkapððtð vasten. "Mitð minun on anteeksi annettava?" áðni kuului haaveksivan vienolta. Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, ettð he saattoivat kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa. He seisoivat ððneti hetken. "Tule kertomaan", sanoi Maria. He menivðt takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pðð sisaren polvea vasten, mutta tðmð nojasi otsansa kðttððn vasten, ikððnkuin saadakseen varjoa silmilleen. Hðmðrð peitti pehmeðnð ja lðmpimðnð huoneen; nyt vasta nðyttivðt hiilet oikein kiiluvanpunaisilta. "Sinð taidat suuttua", sanoi Emmy. "Suuttua? -- oh, kuinka sinð voit luulla!" "Niin, se oli sinun hðissðsi. Minua nukutti ja minð heittðydyin pitkðkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia peitokseni. Ja siinð parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta sinne. Minð tietysti olin makaavinani, eivðtkð he minusta sen enempðð piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistð oli huomannut, kuinka kalpea hðn oli vihkimisen aikana ja ettð hðnen oli tðytynyt nojautua seinðð vasten, ikððnkuin maailma olisi mustennut hðnen silmissððn. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellð oli hðmðrð, Kristofer kðveli edes takaisin ja vððnteli kðsiððn; tytt— hiipi pois hðnen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinð nauroit siellð sisðllð vieraiden luona." "Nuoret tyt—t ne nðkevðt onnettoman rakkauden joka nurkassa!" "Niin, mutta sitte minð menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen kolkko syysilta, muistathan, ja minð menin ulos vaan sentðhden, ettð luulin Kristoferin siellð olevan. Siellð hðn olikin, -- istui yksinððn penkillð. Sisðllð tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidðt saattoi nðhdð, mutta meillð oli ulkona pimeð. Minð istuin hðnen polvellaan ja painauduin hðntð vasten. Oli kylmð, ja hðnen pððllystakkinsa sai riittðð meille molemmille." "Ja sitte hðn sanoi...?" "Niin..." "Ei, ei, ðlð sano mitððn!" Emmy katsahti nopeasti yl—s. Oliko hðn taas saattanut hðnet pahoilleen? "Ja hðn sanoi sinulle, ettð hðn oli pitðnyt minusta?" Maria oli ottanut kðtensð silmiltððn, se oli veltosti tuolinkarmilla, ja hðn nojasi niskaansa selkðnojaa vasten, niin ettð himmenevð loiste valaisi hðnen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvðnð ja loistavana; huulet hymyilivðt, vienosti, ikððnkuin salaa. Tuo oli iloa, liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta. Emmy yhð enemmðn hðmmðstyi; tðtð hðn ei voinut kðsittðð. "Tulitko siitð iloiseksi?" sanoi hðn vitkastellen. "Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lðmpimðsti. "En tiedð." "Mutta kuinka sinð voit olla iloinen nyt, -- kun se on liian my—hðistð?" "Ah, kunhan minð edes saan ajatella, ettð olisin voinut antaa my—ntðvðn vastauksen!" "Mutta olisitko sinð sitð toivonut?" "Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietðð, ettð olisin sen tehnyt! Kun minð seisoin morsiuspuvussani, olisi hðnen vaan tarvinnut sanoa yksi sana, ja minð olisin repinyt sen pððltðni ja mennyt, mennyt niin k—yhðnð kuin olin, mennyt lðpi hðpeðn ja kaiken -- ajattelematta mitððn muuta kuin hðntð." "Ja sinð voit olla iloinen, ett'et sitð tehnyt?" "Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntið. Mutta se -- naimisiin meneminen -- se on vallan toista kuin toisistaan pitðminen. Kulkea kuhnustaa lðpi elðmðn yhteisessð k—yhyydessð, sy—dð toistensa leipðð ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin muistella toisiaan nðin... Oh, kun ajattelen, ettð olisin voinut mennð naimisiin hðnen kanssaan!" "Mikð materialismi!" "Tahi pðinvastoin... Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tðtð koskaan ennen sanonut kuin nyt?" "Minð ajattelin aina tuota pilkkahymyð. Minð pelkðsin sinua, ja minð pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitð, ettð hðn sinusta piti, kun sinð kuitenkin menit toiselle naimisiin?" Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pienið kðsið omilla suurillaan. "Etk— voi sitð kðsittðð," sanoi hðn, "miltð tuntuu ajatellessa, ettð kaikki tðmð -- joka mulla on muistossa -- ei ole valheellista, ei ole sisðllystð vailla, vaan ettð siinð oli totta, vaikkapa kuinkakin vðhðn?" "Mutta jos se olisi rakkautta..." "álð joutavia! Sinð, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielð sellaista, mutta minð en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan pienille kilteille tyt—ille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivðt ne koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkð minð tunnen, on vaan tunnelma, -- jotain hienoa ja haihtuvaa, ikððnkuin tuulen tuoma tuoksu, joka muistuttaa nuoruudesta ja kesðisestð ajasta. Mutta sitð te nuoret ette ymmðrrð. Se vaan on meitð vanhoja varten." Harmaanvalkea, ohut, vðrðjðvð kalvo oli vetðytynyt hiilien yli, ja loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeð, ettð kasvojenpiirteitð tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettð ainoastaan aavistaa. Sentðhden valtasi heidðt molemmat hðmðrðn houkutteleva vapaus, jolloin sanat helposti sujuvat ja ððni, vallan tietðmðttð, vaihtelee, vivahtelee ja vðreilee. "Miksi sitð kieltðisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minð rakastin hðntð, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minð tiedðn vaan, ettð se ennen on tuntunut hðpeðltð, ja ett'ei se nyt enðð siltð tunnu." "Hðpeðltð?" "Niin. On vððryyksið, joita on hðpeðllisempi kðrsið kuin tehdð. Ja vððryyden hðn teki minulle, -- siinð, ett'ei hðn koskaan antanut minun pððstð selville siitð, mitð hðn ajatteli. Se puolinaisuus tuli synniksi, joka lopulta sai minut hðntð kammoksumaan kuin kiusanhenkeð. Sillð pðivðt ja y—t ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minð jotain hðnelle, vai oliko se kaikki leikkið. Minð kartoin hðntð, mutta hðn minut aina etsi. Siitð ei ruvennut tulemaan minkððnlaista loppua. Hðnen kðyt—ksensð oli niin epðselvðð, ettð tuntui siltð, kuin tahtoisi hðn vaan houkutella minut esiin ja sitte vetðytyð takaisin. Ja minð olin liian ylpeð antautuakseni _sellaiseen_. -- Nainen rakastuneena mieheen, joka ei hðnestð huoli. Huu, ei! -- Siksi tuli minustakin kuin arvoitus; hðn ei koskaan tiennyt, mitð hðnen oli minusta ajateltava." "Siinðpð se on! Nyt minð ymmðrrðn. Hðn sanoi, ettð naiset sellaiset kuin sinð ovat maan kirouksena ja ettð, jos hðn tietðisi minun tulevan sinun kaltaiseksi, niin hðn heittðisi minut luotaan kuten myrkyllisen elðimen ja polkisi pððlleni." "Vaiti, Emma!" Hiilet kiiluivat himmeðsti tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan pimeð. "Jos sinð nyt hðnet kerran tapaisit, mitenkð sinð silloin...?" Maria ei vastannut; mutta hðn kumartui alas ja suuteli Emmyn sileðksi kammattua tukkaa. 1885. Elðmððn kyllðstynyt. Keskellð vanhaa py—kkimetsðð oli tumma, syvð metsðlampi; kiiltðvðnð ja liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret vaaleanvihreðt lumpeenlehdet imeytyivðt sen pintaan, pitkin rantoja, missð kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellð. Aurinko paistoi lehvðkaarrokseen ja teki sen lðpikuultavan vihreðksi, mutta ei ainoakaan sðde lðpi pððssyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi maassa, joka tuntui hyllyvðn jalan alla -- pehmeðnð kuivien lehtien ja oksien peitossa, suojassa kesðn kuivuudelta. Ilma oli viileð ja puiden tuoksua tðynnð; milloin joku lintu liverryksen helðhytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden vðlitse kauas, kauas. Metsðkauris pilkisti esiin py—kki- ja pðhkinðpensaikosta, mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtð hiljaista kuin ennenkin. Mutta kaukana metsðpolulla liikkui jotakin, se lðhestyi hitaasti, se ikððnkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi, joka jðykkðnð asteli eteenpðin, melkein liikkeittð, ikððnkuin liukuen pitkin polkua. Hðnen kasvonsa olivat jðykðt, niinkuin hðnen kðyntinsð, ne olivat umpinaiset ja nðyttivðt kuoleman surun jðytðmiltð. Kasvoista nðkyi, ettð ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan selvðpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli ruskeahkot varjot unettomien —iden jðleltð. Vartalo oli hoikka, laihtunut, mutta olkapððt vielð py—reðt. Hðnellð ei ollut hattua pððssð, ja sileðksi kammattu tukka oli kððritty pððlaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltðvðllð vðrillððn merkiten niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla hððm—itti muutamia hopeanharmaita hiuksia tummien vðlistð yksinðisinð sðikeinð. Hðn kulki pðð alaspðin, raskaissa mietteissð, hidastelevin askelin, ikððnkuin kiiruhtamista pelðten. Sitte hðn ðkkið pysðhtyi ja katsoi yl—s, -- antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsðjðrven, puiden runkojen vðlitse, kauas pois, missð kaikki piirteet sulivat yhteen vihreðnsiniseksi valoksi. Tummissa silmissð olivat intohimot hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkð oli katse, joka tutkien katseli kaikkea, ikððnkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmð, kova katse, johon auringon valo ei voinut lðmm—n vilahdustakaan sytyttðð. Kuollut epðtoivo kuvastui suljettujen huulten ympðrillð, ja kðdet puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivð ilme, ððnet—n pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se liiti kaiken yli, mitð tððllð eli ja kasvoi, katsellen sitð kuni jotain ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensð hengeltð tuomitun vaikeasti saavutetulla levollisuudella. Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissððn kuten ennenkin. Veden reunalla, jossa maa alkoi viettðð, hðn seisahtui ja nojautui puuta vasten, joka kallistui veden yli. Hðn oli niin itseensð vaipunut, ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikððnkuin ilmisaatu pahantekijð hðn sðpsðhti, kun heikko, pieni ððni lausui: "Tðti." Hðn kððntyi hitaasti, peittððkseen teeskennellyllð tyyneydellððn pelðstystððn. "Mitð tahdot?" Tummat silmðt kiintyivðt pienokaiseen niin tunteettomasti, kuin olisi hðn ollut matelija, jonka hðn sormellaan olisi voinut pois nðpðhyttðð. "En mitððn", vastasi poika. Tðti katsoi hðiritsevððn pienokaiseen niin moittivasti, ettð tðmð nðhtðvðsti joutui hðmille. Hðn kesti katseen voimatta siihen vastata, istuutui tiheððn ruohokkoon, joka rannanvieremðllð kasvoi, ja katsoi alas veteen vanhamaisen totisena. "Ken sinut tðnne lðhetti?" Kalpeissa naisenkasvoissa vðrðhteli harmi suljetun suun pielissð, ja ne vðrðhdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tðmðn vieraan olennon lðsnðolo kðvi hðnelle liian sietðmðtt—mðksi; hðn kððntyi ja lðksi astumaan sisemmð metsððn. Pienokainen nousi, juoksi pari askelta, ennðttððkseen mukaan ja kulki sitte hðnen rinnallaan hðiritsemðttð hðntð sanallakaan ja hðneen katsomattakaan. Nainen kulki, ikððnkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimðttð hðneen katsahtaakaan ja huolimatta vðhððkððn hðnen kompastelevista pikku jaloistaan. Viimein hðn katsoi poikaan. "Eik— ala vðsyttðð?" "Ei, minð kyllð saatan mukana kulkea." Poika sanoi sen, ikððnkuin se suuri palvelus, minkð hðn tiesi tðdille tekevðnsð, tuottaisi hðnelle niin suurta mielihyvðð, ett'ei hðn voisi vðsymystð tuntea. Polun vieressð oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille, ja poika heittðytyi maahan. "Jos sinua haluttaa, niin saat kyllð juosta pois leikkimððn." "Kiitoksia, mielellðni jððn tðnne." Mahdotonta oli sanoa pojalle, ettð hðn oli haitaksi, sanat eivðt ottaneet suusta lðhteðkseen. Lapsen suhteen hðn ei voinut olla niin vðliðpitðmðt—n kuin hðn olisi aikaihmisen suhteen ollut. Hðnen tðytyi alistua. Syntyi pitkð ððnett—myys. Kun pienokainenkin yhð vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hðnestð tuntui, ettð poika oli hiipinyt pois, ja ettð hðn oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen valtaamana hðn kððntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinð, hðn oli pitkðllððn maassa ja nðytti kokonaan kiinnittðneen huomionsa johonkin tehtðvððn. Nainen kumartui eteenpðin. Py—kinterhon kuoresta oli poika tehnyt pienet ajopelit, joita hðn veti eteenpðin sormennenillðnsð, pitðen terhon kantaa aisana ja pienið multapaakkuja kuormana. Hðn kuletti niitð muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten vðlitse ja ajoi vðliin huvikseen niiden yli, niin ettð ne kierivðt maassa, taikka ajeli hðn niitð niin, ettð niiden jalat liikkuivat kuin rummunpalikat, taikka hðn kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse. Nðytti siltð, ettð hðn voisi leikkiððn pitkittðð kuinka kauan tahansa, eikð pitðnyt hðntð silmðllð. Hðn nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jðykðn, hiljaisen kðyntinsð sisemmðlle metsððn. Hðn ei uskaltanut edes jðlelleen katsoa, pelðten, ettð hðnen katseensakin voisi pojan huomion puoleensa vetðð. Vasta kun hðn oli pitkðn matkaa kulkenut ja kððntyi muutamien pensaiden taa, tðytyi hðnen kððntyð tullakseen vakuutetuksi, ett'ei poika ollut hðntð seurannut. Hðn nðki pojan vðhðn matkan pððssð samalla tiellð, jota hðn itse oli kulkenut, pðð alaspðin hðn kulki ja vuoleskeli puupalikkaa; hðn ei ollut hðntð silmistððn pððstðnyt. Yht'ðkkið hðnestð tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin ððrett—mðn paljon voimakkaampi hðntð itseððn; hðn tunsi itsensð vðsyneeksi ja uupuneeksi ja heittðytyi maahan, nojaten selkðnsð puun juurta vasten. Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhð vaan puikkoaan vuollen. Nainen katseli hðnen pienið laihoja sððriððn, jotka liikkuivat eteenpðin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsðllð huomaamiskyvyllð hðn koneentapaisesti tajusi, ettð poika pani oikean jalan sisððnpðin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka askeleella. Hðn katseli pientð, hentoa, eteenpðin kumartunutta, sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hðnen katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeð huopahattu varjosti. Poika oli kokonaan kiintynyt ty—h—nsð, ja hðnen hienoissa kalpeissa kasvoissaan kuvastui tðydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hðnet taikauskoinen pelðstys: se ei ollut mikððn tavallinen lapsi, se tuntui olevan lðhetetty jostain hðnelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hðn toki tointui ja kðsitti, ettð pelðstys oli vaan hðnen sairaan mielialansa tuottama. Sehðn oli vaan lapsellisen huolettomuuden mielentyyneyttð, jota hðn nðki. Kun pienokainen tuli hðntð likelle, laskeutui hðn polvilleen ruohokkoon ja jatkoi vuolemistaan katsomatta yl—s. "Einar." Poika kððnsi kaksi kirkasta kysyvðistð silmðð hðntð kohden ja herkesi ty—stððn. "Miksi minua seuraat?" "áiti on kðskenyt." Kalpeat kasvot vððntyivðt katkeruudesta ja n—yryytyksestð. -- Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! -- Hðn laski kðtensð valtasuonelleen. -- Hullut, kun eivðt voineet kðsittðð, ettð tðmð oli tyyni, kylmð pððt—s! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata edelleen elðmðn suurta tyhjyyttð, -- laahata ja laahata heittðmðttð sitð pððltððn! Ja sitte vielð toisten vapautta loukata! Inhon ja kyllðstyksen ilme tuli hetkeksi hðnen kasvoihinsa. "Miten ðiti sanoi?" Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen hðneen katsoa. "áiti sanoi, ettð tðti on kipeð, ja ettð minun ei pitðisi lðhteð tðdin luota, siksi ettð tðti ehkð jotain tahtoisi." Hðn puhui hitaasti ja silminnðhtðvðsti koettaen sanasta sanaan muistaa kaikki ja hðn yhð vaan katsoi hðneen ikððnkuin tutkiakseen, oliko tðti oikein ymmðrtðnyt ja tiesik—, ettð hðn puhui totta. "En minð tahdo mitððn", oli tyly vastaus. "Ei se mitððn tee, saatan minð sittenkin tðnne jððdð", vastasi lapsi, mielissððn siitð, ettð saattoi hy—dyksi olla. "Etk— tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku vaunusi oli?" "En, nyt koetan keksið jotain muuta." Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikððnkuin kahlehdittuna, sillð vðlin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja puikkoineen. Hðnestð tuntui, ettð hðn vihasi poikaa. Mutta hðn ei voinut olla katselematta noita hienoja pienið jðsenið ja hentoja kasvonpiirteitð, joissa leikkiessðkin nðkyi tuo vanhamainen miettivðisyys. Nainen nousi. "Sinð vðsyt varmaan, kun niin paljot kðvelemme, saat jððdð tðnne leikkimððn." "Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minð voin astua niin kauas, kuin vaan tahdotte." Hðn oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpðin. Nainen ymmðrsi, ett'ei hðn pððsisi hyvðð tarkoittavasta kiusanhengestððn ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin tehdð aika niin siedettðvðksi kuin mahdollista. Kun hðn oli selvillð siitð, ettð hðnen tðytyi odottaa, tuntui hðnestð vastenmielisyytensð pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hðnen vieressððn epðtasaisin askelin, ja auttaakseen hðntð vakavammin kulkemaan ojensi hðn kðtensð pojalle. Tðmð heti pisti kðt—sensð siihen, ja sitten kulkivat he vieretysten ððnet—nnð. Oli, ikððnkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut lðpi hðnen olentonsa tuosta pienestð kðt—sestð, ja luottavaisuus, joka ei voinut kðsittðð haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti hðntð. Mikð salainen vaikutin se oli, joka saattoi tðmðn lapsen kestðmððn hðnen luonaan niin kðrsivðllisesti? Hðn ajatteli, kuinka vðsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui sentðhden erððlle penkille ja nosti ððnet—nnð pienokaisen viereensð. Hðn jði siihen istumaan jalat riipuksissa ja nðytti aikaihmiseltð, joka hðmillððn tuntee, ettð pitðisi keskustelua voimassa pitðð. "Sððlitk— sinð minua, kun minð olen kipeð, -- kuten ðiti sanoo?" kysyi tðti. "Sððlin", kuului ujo vastaus. "Oletko itse ollut kipeðnð?" "Kyllð, kerran minð olin kipeðnð. Se oli silloin, kun tohtori aina kðvi luonani." Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen. "Piditk— sinð tohtorista?" "Pidin; mutta kyllð minð hðntð pelkðsinkin." "Miksi pelkðsit? Oliko hðn paha sinulle?" "Ei, mutta minua niin pelotti se rauta." "Mikð rauta?" "Hðn pisti minua pitkðllð raudalla tðhðn." Pienokainen osoitti mekkonsa toista puolta. "Raudalla!" "Niin. Minulla" --- hðn pysðhtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen lausua sanat oikein -- "_minulla oli vettð keuhkopussissa_." Hðn katsahti kysyvðsti yl—s nðhdðkseen, oliko tðti ymmðrtðnyt sen mutkikkaan seikan. Hðn oli nðkevinððn pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkððn, valkeaan y—paitaansa; hðnen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen sydammen avutonta hðtðð, hðn nðki suuret kummastelevat lapsensilmðt, nðki niissð pelðstyneen alistumisen ja vastustelemattoman n—yrtymisen... Hðnen mieltððn kirveli, kuten lðmpimið lihaksia kirvelee jððkylmðn veitsenterðn koskiessa, ja elðmððn vðsyneet silmðt vetðytyivðt umpeen pððstðkseen enempðð nðkemðstð. áðneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillð. "Etk— sinð koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi tðti uudestaan. "En." "Etk— sinð heistð pidð?" Hðn epðr—i ensin. "En." "Miksi et?" Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata. "Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hðn ja katsahti naisen kasvoihin, ikððnkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttðð. Hðnen seuraajansa ei vastannut; hðnen kulmakarvojensa vðliin ilmestyi pari ryppyð ikððnkuin tuskasta. Yht'ðkkið hðn ymmðrsi, kuinka yksinðinen hðn oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jðtetty, hðn, jonka tðytyi pelðtð veljien ja siskojen leikkejð. "Tðti." Tðti katsoi hðneen, hðn istua kyyr—tti penkillð, k—yryselkðisenð kuin pieni apina. "Mitð sinð tahdot?" "Ettek—, tðti, luule, ettð kohta on pðivðllisen aika?" Hðn sanoi sen hyvin hiljaa, hðpeissððn siitð, ettð nðlkð hðnet siihen muistutukseen pakoitti. "Niin, kyllð se jo mahtaa olla." He nousivat molemmat ja lðksivðt astumaan pððrakennusta kohti. Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo p—ydðllð. "Olipa hyvð, ettð tulitte; olin jo lðhettðnyt palvelijan teitð etsimððn", sanoi rouva, "kaikki nðmð nðlkðiset vatsat eivðt voineet kauemmin odottaa." Hðn seisoi p—ydðn pððssð ja katseli ympðrilleen meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientðessððn kiireissððn toisiansa tuuppaelivat. "áiti, eik— isð tule pðivðlliseksi kotiin?" huusi kimakka tyt—nððni. "Ei. Ei ennenkuin huomenna." "No, sitte minð saan istua hðnen paikallaan!" kuului kolmiððnisesti, toinen ððni toistaan kovemmin huutaen. "Jokainen pysyk——n tavallisella paikallaan -- tehkðð niin hyvin -- eikð mitððn melua." áidin ankara ððni sai heti melun taukoomaan. "Suo anteeksi, Ottilia kulta, nðille minun mellastelijoilleni", sanoi hðn kððntyen vieraan puoleen, "saanko pyytðð sinua istumaan?" Puhuteltu istuutui jðykðsti. Jotain vihamielistð oli hðnen katseessaan, ja hðn koetti olla katsomatta kðlyynsð. Tðmð oli nðhtðvðsti jo hyvðn matkaa sivu kolmestakymmenestð, mutta hðnen tðyteliðisissð punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa ilmeessð oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista. "Te varmaan teitte pitkðn kðvelyretken?" sanoi hðn ja katsahti vieraaseensa, samalla kuin hðn itse istuutui paikalleen. Hðnellð oli viisaat, kokeneet silmðt, joiden pohjalta hyvðntahtoisuus loisti. "Niin, paljon me kðvelimme", oli j—r— vastaus. "No, onko Einar voinut olla tðdille miksikððn hy—dyksi?" jatkoi rouva sellaisella hilpeðllð rohkeudella, joka ikððnkuin tahtoo _pakoittamalla_ poistaa toisen apean mielialan. Kysymys tehtiin nðennðisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan lautaseensa niin vaatimattoman nðk—isenð, ettð selvðsti nðkyi, miten tyytyvðinen hðn oli itseensð. Tðti oli my—s vaiti; ja ohuitten huulten ympðrillð nðkyi jotain vihantapaista. Hðn vilkasi nopeasti yl—s ja istui sitte yhtð kylmðnð ja jðykkðnð taas. Mutta sydðmmessð kuohahteli harmi ja uhka. Luuliko hðn -- tuo jðntterð, punakka nainen, joka ei koskaan ollut tuntenut, mitð merkitsee tuska ja hðtð ja tyhjyys ja kyllðstys -- luuliko hðn k—mpel—llð viekkaudellaan voivansa estðð sitð mikð tðytyi tapahtua? Tunsiko hðn jo nyt voitonriemua siksi, ettð lapsen lðsnðolo oli viivyttðnyt teon tekemistð? Oh, tuota tyhmyyden sydðmmett—myyttð, ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!... Ja tuo nainen luuli itseððn viisaaksi ja hyvðksi, kaikki ihmiset luulivat hðntð siksi! -- Tyhmð, ainoastaan tyhmð! "Ethðn vaan liene ollut tðdille haitaksi, Einar?" sanoi ðiti luoden pienokaiseen katseen, jonka hðn teki melkein moittivaksi. Hðn oli pððttðnyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin vastausta. Jotkut lapsista nauraa hykertivðt ja nykivðt toisiansa; Einar punastui, ja hðnen ylpeytensð hðlveni vðhitellen ja hðn tunsi masentuvansa. Hðn oli nðhtðvðsti ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan toisten lasten pilkka ja ðidin nuhde! "Einar ja minð viihdymme hyvin yhdessð. Vai kuinka?" -- Laiha, hiukan vapiseva kðsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hðn katsoi yl—s kalpeihin kasvoihin, jotka hðntð kohden kumartuivat, samalla kun kaksi kummallista silmðð katsoi hðnen silmiinsð, -- kaksi synkðnsurullista tummaa silmðð, joissa oli jotain terðvðð, joka ðkkið muuttui lempeðksi. Pienokainen ei voinut vastata. Hðn katsahti samalla arasti ja luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hðn heitti silmðyksen toisiin lapsiin. Siinð ne nyt saivat nðhdð, ettð tðti mielellððn hðntð muassaan piti! "Mielellðni pidðn Einarin mukanani", lisðsi tðti ja veti pois kðsivartensa. Hðnen sairas mielensð riemahteli ilkkuen. Hðn tuolla ei tarvinnut luulla, ettð hðnen pakkokeinonsa millððn lailla haittasivat. Siten Einar ja tðti seurustelivat keskenððn koko sen pðivðn ja mitð parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta. Tðti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissððn kulkien saman labyrintin lðpi, jossa hðnen aatoksensa olivat kulkeneet itsensð sairaiksi ja vðsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin. Silloin koputettiin ovelle. "Kðykðð sisððn." Hðnen tðytyi kðyttðð koko itsensðhillitsemisvoimaa, ett'ei hðnen ððnensð ilmaiseisi, kuinka tuo hðiritseminen hðntð suututti. Se oli tietysti vaan kðsky illalliselle. Hðn katsoi vðlinpitðmðtt—mðsti taaksensa. Mutta se olikin pienokainen. Hðn seisoi ja piteli kiinni oven lukosta ja hðnen tðytyi kurottaa kðttððn, voidakseen siitð pitðð; niin pieni hðn oli. "áiti kysyy, eik— Nilla saa muuttaa minun sðnkyðni tðnne tðdin huoneesen?" sanoi hðn. Lapsensilmðt olivat niin luottavaisesti hðneen kiintyneet, hðn oli niin varma siitð, ettð ehdoitus ilahuttaisi tðtið, ja se tðytti koko hðnen mielensð. Tðti tahtoi pusertaa esiin _ei_ sanan, mutta sitð ty—nsi takaisin ikððnkuin joku salaperðinen voima ja siitð tuli "saa". Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa, juoksi poika kðytðvðð pitkin ja huusi: "Minð saan, minð saan! Nilla, minð saan maata siellð!" Mutta hðn, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hðn puristi huulensa yhteen, ja harmi kuohahteli yhð kauheammin katkerassa mielessð. ... Uhalla, uhallakin hðn oli nðyttðvð heille... Ah! Eik— se sitte ole ensimðinen kaikista inhimillisistð oikeuksista: oikeus saada kuolla! Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hðn meni p—ytððn. He olivat vaan kahden, hðn ja kðly; lapset olivat sy—neet ennemmin. He s—ivðt ððneti ja enimmðkseen vaan nð—n vuoksi. Kðly oli niin kummallisen leppeð, hðnen muutoin niin reipas kðyt—stapansa oli nyt kuin hillittyð. Kun noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvðð y—tð, astui hðn vieraansa luo. "Ottilia", sanoi hðn hiljaa, "sinð olet vihoissasi minulle. En minð tahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestðð, niin olet vapaa. Sinua ei vartioida." Hðn -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo kðsi oven lukossa, hðn pysðhtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epðillen. Enempðð ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmðstð silmððn; ja nuo kaksi lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmðn kuin kysymykset ja vastaukset ja pitkðt selitykset. "En minð tahtonut, ettð Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvðð minð tarkoitin." -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- "Kun kellð on seitsemðn, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestð_." Noita viimeisið sanoja lausuessaan hðnen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, nðytti niin erilaiselta kuin jokapðivðiset kasvon piirteet ja antoi niille sisðisen hyvyyden ja ðlykkðisyyden loisteen. "Olen tehnyt sinulle vððryyttð", sanoi umpimielisesti ja vastahakoisesti tumma. "Sen tiedðn." Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui etevðmmyyden ððnett—mðksi halveksimiseksi. Eihðn nðkynyt maksavan vaivaa sanoa, mitð hðn oli aikonut. "Hyvðð y—tð", hðn vaan sanoi ja ojensi kðtensð. Kðly piti sitð kiinni ja katsoi varmasti hðneen. "Minð uskon, ettð elðmð voi tuntua kyllðksi raskaalta, ettð haluttaa kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hðn. Syvðllð olevat silmðt vðlðhtivðt, vihamielisyys niissð laimeni, ja umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythðn sitð hðpeðð ei enðð ollut: hðntð ei pidetty hulluna! Kylmð kðsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan elonlðmp—ð ja voimaa. "Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmðrtðvð. Mutta suutele poikaani, elðkð hðntð sðikðhdytð." He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hðn -- joka kuolla tahtoi -- seisoi yksin kðytðvðssð. -- Suutele poikaani elðkð hðntð sðikðhdytð, -- kaikui hðnen mielessððn. Kuinka ðidillisesti ððni oli vðrðhdellyt! Siinð ilmaantui ðidin koko hellyys; niin, mutta jotain enemmðn... Ty—skentelevð ajatus, jolla oli tapana mietiskellð kaikkea, takeltui siihen ððnenvðreesen... Siinð oli ollut enemmðn kuin hellyyttð; siinð oli rohkeutta. Jotain siitð seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hðnen omalle luonnonlaadulleen, sillð eroituksella vaan, ettð hðn oli pannut kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut. Ja tðtð ajatellessaan tuli hðn makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi. Hðn astui hiljaa huoneen lðpi, ett'ei herðttðisi hðntð, ja sitte hðn asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vðhðn sisemmð huoneeseen ja katsoi ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitð varjoja kartiinien lðpinðkyvistð kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat poimu-uutimet tekivðt kalpean valon vielð kylmemmðksi ja haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikð vaikutti vienon vðristyksen, joka hiipi pitkin selkðð ja nosti hiuksia ikððnkuin nðkymðtt—min kðsin. Olisiko tðmð pelkoa?... Kyllð varmaan. Mutta hðn tiesi, ettð hðn sen voittaisi. Ja hðn seisoi siinð kauan, jotta kaikki levolle menisivðt. Hðn kððriytyi persialaiseen y—nuttuunsa niin huolimattomasti, kuin kerjðlðinen kððriytyy ryysyihinsð, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivðt kuuluisi; senjðlkeen hðn hitaasti meni ovelle pðin. Nyt saattoi olla oikea aika: kaikki talossa oli hiljaa. "Tðti", kuului kuiskaus lapsen sðngystð, kun hðn hiipi sen ohitse. Hðn pysðhtyi ja viivðhti, hðn tuskin tiesi, oliko hðn kuullut oikein. Ei, se oli vaan hðnen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hðnhðn makasi -- tuo pienokainen. Hðn astui edelleen. "Tðti ... minne te menette?" kuului sieltð vðrisevðsti ja arasti. "Pelkððtk—?" "Pelkððn. Pelkððn olla yksin." "Tulen minð takaisin, makaa vaan hiljaa." "Tðti, tulettehan kohta?" "Tulen." Poika veti peitteen pððnsð yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin huoneesta. Oli sanottu, ettð hðn saisi tehdð tahtonsa mukaan. Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa hðntð! Viime hetkessð hðntð kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hðn voisi hiipið pakoon. Kðytðvissð oli pimeð, niin pimeð, ettð tðytyi tuntea vanha rakennus niin hyvin kuin hðn, jos mieli pððstð sattumatta mihinkððn kohti, mutta hðn hapuili hiljaa eteenpðin, sulkien joskus silmðnsð, ikððnkuin hðnen silloin olisi ollut helpompi l—ytðð. Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli taas pimeð keskikðytðvð alhaalla. Ei yhtð ihmistð kuulunut koko talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hðn kulkenut muinaiselta ajalta jððneiden tyhjien huoneiden lðpi. Kohta joutui hðn portin luo, haparoi ja l—ysi lukon. Hðn oli varma siitð, ettð se oli kiinni, mutta hðn vððnnðlti ja se aukesi, raskas ovi kððntyi hiljaa saranoillaan, ja hðn oli vapaa. Kynnyksen luona hðn seisahti, pidðttðen porttia toisella kðdellððn, ett'ei se lðimðhtðisi. Pimeððn tottuneet silmðt laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin, ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden y—n hiljaista taivasta, mistð kuu tðysikasvuisen py—reðnð loi maahan lainattua hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperðisen, ruumiittoman nðk—isiksi ja luoden niistð muodottomia varjoja. Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tðhtineen tuntui ainoalta ikuiselta ððrett—myydeltð. Hðnestð tuntui, kuin olisi hðn maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan alla, siksi kun hðn oli unhottanut, ettð sen pððllð saattoi olla sellainen valoisa, ihana y—. Hðnen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttðmð ja tyyni, ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea pðivðn helteen jðleltð, tðynnð kukkien tuoksua ja heinien himentð. Hðnen silmðnsð nauttivat himmentyneestð valosta, hðnen sieramensa laajentuivat, ja hðn kuunteli -- —isellð tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ððnið, joita hðn voi eroittaa: sirkkojen terðvð-ððnistð kirskuntaa, ruisrððkðn yksitoikkoista rððkkymistð niityltð ja kaukaa suolta korpisammakon alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitððn ihmisððntð eikð ihmisaskelta, ei mitððn, joka olisi muistuttanut maan tyytymðtt—mistð, hðvittðvistð, ristiriitaisista vallitsijoista. Elðmðð oli pensaissa ja korsissa, elðmðð kaikkialla -- tuota tiedotonta, itðvðð, mietteet—ntð elðmðð, jossa ei aatoksia ole. Elðmðnhalua, elðmðnnautintoa, elðmðntaistelua. Mutta elðmððn kyllðstystð? Ei missððn. øisten ððnien joukossa ei ollut _yhtðkððn_, joka olisi rðikeðsti toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat kaikki: elðð! elðð! elðð! Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne niin laaja ja suuri, ettð se syleili kaikkea mikð eli; oli vaan kasvi-elðmðn siunattu rauha, joka jððhdyttðvðn balsamin lailla laskeutui murtuneelle mielelle. Kalpeiden huulten ympðrykset vðrðhtelivðt, kun jðykistyneet lihakset alkoivat pehmetð, ja laiha, ohut kðsi pyyhkðsi otsaa, jonka —inen ilma oli jððhdyttðnyt. Ja sitte kaikui muistossa: "Tðti, minð pelkððn olla yksin". Siellð hðn makasi, tuolla ylhððllð, ja kuunteli askeleita, pelðten kummituksia ja pimeðtð ja m—rk—jð. Turhaan hðn oli kuunteleva, kunnes pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hðn sitte kyseleisi ja tiedusteleisi jotakin, josta aikuiset hðveten ja inhoten eivðt sanaakaan virkkaisi. Koneentapaisesti ja epðr—iden hðn kððntyi takaisin. Kuulumattomasti sulki hðn portin ja meni pimeiden kðytðvien ja puoleksi valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen, makasiko poika. Hðn laskeutui polvilleen sðngyn viereen. "Einar", kuiskasi hðn niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkððn voinut siitð herðtð. Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientð kðsivartta kietoutui hiljaa hðnen niskaansa ja hienotukkainen pðð painautui hðnen kaulaansa vasten. Pidðtetyt nyyhkytykset sy—ksðhtivðt ðkkið esiin, ja hðn tunsi koko tuon pienen ruumiin vðrðhtelevðn puisteluttavasta itkusta, niin avutonna ja epðtoivoisena, ettð se vihloi sydðntð kuni omantunnontuska. Eik— hðnen tuskansa ollut yhtð todellinen, yhtð valtaava kuin aikaihmistenkin? Eik— se syntynyt -- kuten hðnen omansakin -- yksinðisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestð, kaikkeen ylettyvðstð, onttosilmðisestð tyhjyydestð, joka tuijotti hðntð kohtaan koko olemisesta, jokaisesta hðnen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivðtk— he olleet kaksi hylkyolentoa, hðn ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka ei sietðnyt toisten lasten t—ykkimisið, ja hðn, joka oli murtunut siitð ainoasta kolauksesta, jonka elðmð oli hðnelle antanut. Poika yhð vaan painautui hðntð vasten, hðnen kuiskaellessaan lohduttavia, katkonaisia sanoja hðnen korvaansa ja silitellessððn kðdellððn hðnen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeðn villaleningin lðpi, ja hðnen kyynelensð kastelivat vaatteen, niin ettð yhð tðytyi sitð nenðliinalla pyyhkið. Hðnen kðsivartensa alkoi vðsyð, mutta vielð sittenkin, kun hðn pððn painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jði hðn entiseen asemaansa polvilleen hðnen sðnkynsð viereen. Ilma hðnen ympðrillððn tðyttyi pojan hengityksestð, uni toi lðmp—ð hentoihin jðseniin, ja hðnen hiuksistaan lðhti omituisen raitis tuoksu, kuten emðn puhtaaksi nuolemasta pikku koiranpennusta. Hðn painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan herððmðttð. Lapsi! -- Tulevaisuus... Suuren miehen elðmðnty— kenties ... toisten onni ja onnettomuus...? Tðtðk— ne ðidit tuntevat? Hðn ei ollut koskaan ymmðrtðnyt sitð ennen. Ei koskaan ennen, kuin hðn piti tuota rauhaisaa, turvallista unta sylissððn. Kaikki jððkerrokset murtuivat, rintaa ja pððtð poltteli, ja sitte sy—ksðhti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten virta; tuska pððsi valloilleen, ja sielun jðhmetystila oli poissa. Hðn nyyhkytti, ikððnkuin sydðn olisi ollut haljeta, ja pienokainen makasi tasaisesti hengittðen. Tuntui, kuin olisi hðnellð ollut vaan tðmð pienokainen koko maailmassa. Vaan tðmð pienokainen? Jokin, jota rakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli hðneltð itseltððn lopussa. Hðn nousi, ja silloin hðn muisti sanat: "Kun kellð on seitsemðn, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestð_." Sitenk— se oli ymmðrrettðvð? Mikð lahja! -- Mikð ruhtinaallinen, keisarillinen lahja! 1887. Pimeðstð. Huoneessa oli hðmðrð. Kaupungin pððkaduilta kuului elðmðn levottomuus, ja se liittyi kuni sðestys sisðssð vallitsevaan kuolonraskaaseen hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon lðpi loi hiilivalkea hohteensa tekemðttð mitððn valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympðr—ivðssð pimeðssð nðyttivðt ikððnkuin sisðltðpðin valaistuilta, -- hehkuvasta, lðpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta. Mies istui eteenpðin kumartuneena tuolillaan, kðdet ristissð polvien vðlissð, ja hðnen katseensa tuijotti tuleen. Hðnen vartalonsa rajapiirteet melkein hðvisivðt pimeððn. Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressð oli pimeð mustempaa kuin muualla, ja sieltð ei eroittanut mitððn. Kaikki oli kadonnut luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta hððm—itti esiin jotain, joka -- siellð, mihin valon haimenkin sattui -- nðytti olevan pitkð nojatuoli, ja herkkðtuntoisen ihmisen hermot olisivat pððnalustalta, kolosilmðisestð pimeydestð tunteneet terðvðn katseen sekð vðijyvðn, luonnottomasti kehittyneen kuulon. "Minun aivoissani on kipeð kohta", sanoi ððni pimeðstð, puhuen hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoððnen soinnulla. "Se syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki, mikð on loukannut ja painanut minua, on kððntðnyt kðrkensð tuohon ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut." Mies ei liikahtanut, mutta hðnen syvðssð olevat, viisaat silmðnsð katsoivat sððlivðisesti pimeððn, josta ððni tuli. "Tuntuu, kuin olisin elðnyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minð vaan tyhjð kuori sen ympðrillð, mikð on elðnyt, -- onsi kuin vanha halava. Minusta tuntuu, ettð olen nðhnyt sukupolvia tulevan ja menevðn, olen nðhnyt ihmisið syntyvðn ja katoavan, olen joutunut suhteisiin, jotka ovat olleet tðynnð mehua kuin nuoret kevðiset vesat, mutta ne ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmðnneet kukkaisvarret syysmy—hðllð. Kevððt ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset katselevat minua ja sanovat, ettð minð en ole niin vanha kuin vanhimmat. Mutta minð tiedðn, ettð olen elðnyt kuin sata vuotta. Ja kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitð, mitð minð tahdoin." Kuni kuollut aine tðytti hiljaisuus taas huoneen, ja elðmðn hðlinð yritti turhaan pððstð kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni vienonnetuksi sðestykseksi kuten ennen. "Isðni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton ððni lausuvan, "se oli sitðkin pahempaa: hðn halveksi heitð. áitini oli karannut ulkomaille erððn tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin. Minð kasvoin isðni luona; olin juuri vieroitettu, kun jðimme yksin, hðn ja minð. "Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hðnen silmissððn ollut kumpaakaan sukupuolta, en hðnestð juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minð olin luuta hðnen luustaan ja lihaa hðnen lihastaan -- se on hðnen omaisuutensa -- ja hðn tarvitsi jotain lðmp—istð ja pehmeðð, joka voi painautua hðntð vasten; hðn tarvitsi elðvðð olentoa saapuvillaan, joka saattoi karkoittaa yksinðisyyden. "Hðn pelkðsi yksinðisyyttð -- isð --, sillð kun hðn oli yksin, tuli hðnelle mieleen muita houreita -- pistðð pyssynpiippu suuhun, taikka solmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat ja pusertavat tuskanhien. Ei mikððn lðmmitð niin pehmeðsti kuin lapsenruumis, ei mikððn niin rauhoita kuin pulleat pienet kðsivarret, eikð mikððn tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys. Sentðhden piti isð Niinaa seuranaan, sentðhden hðn makasi kðsivarret kiertyneenð tuon pienen olennon ympðri, sentðhden hðn sy—dessððn antoi hðnen istua p—ydðn pððssð kuin vakavan naisen, sentðhden ratsasteli hðn tiluksillaan tytt— mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentðhden epðjumaloitsi Niina isððnsð. Hðn oli pieni silloin kolttit—pykkððn puettu; ei poika eikð tytt—, lapsi lyller— vaan! -- Mutta Niina kasvoi. Ja hðnelle tuli hieno kaula ja pitkðt kðsivarret, hðnelle tuli suu, josta varisi hampaita, hðnelle tuli kysyvðt, kummastelevat silmðt. Ja sitte nðki hðnen isðnsð, ettð hðn oli tytt—." áðni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpðin hðmmentðmððn hiilið, niin ettð hehku taas kirkastui. "Oi, minð olin niin pieni, kun minulle selveni, mitð hðnellð oli minua vastaan; minð olin niin pieni, ett'en kðsitð, kuinka minulle oli mahdollista ymmðrtðð se. "Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kðrttyinen, ja kaikki hellyys, mikð minussa oli, lankesi isðni osalle. Lapsilla on vaisto, joka opettaa heitð lukemaan sitð, mitð liikkuu aikuisten sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitð vððrin lukemaan. Ja lasten surut ovat yhtð todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syvið jðttððkseen jðlkið koko elðmðn ajaksi. "Minð olin isðni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hðn, raskasmielinen ja hellðluontoinen kuten hðn; herkkð lehahtelemaan liialliseen hilpeyteen, herkkð vaipumaan alakuloiseen epðtoivoon. Kummako sitte, ettð hðn piti minusta! "Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessð nðytellð komediiaamme -- lastennðytelmðð; ettð minð olin se, miksi hðn minut toivoi: poika. Minð ratsastin hðnen kanssaan omalla pienellð hevosellani, minð otin poikien tapoja ja opettelin viheltðmððn, minð harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni hðnelle mieleen." Puhuja pysðhtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin. "En tiedð varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isðni kasvoihin ja ððneen, mutta luulen, ettð se oli erððnð kertana, joka erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme antaneet hevosten juosta aika ravia. Isðni oli kiihkeð ja kuumentunut, hðnen silmðnsð mustat ja hðnen sieramensa suuret. Kun hðn oli sen nðk—inen, tiesin, ett'ei hðn kammonut mitððn. Me tulimme leveðn ojanteen tai kanavan luo ja isðni karahutti sen yli, hðn kððnsi hevosensa ja odotti nðhdðkseen minun tekevðn saman tempun. Minun hevoseni oli pieni, en tiedð, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei ottanut hypðtðkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin kððnnðlti isð hevosensa -- minð voin nðhdð sen kððnnðhdyksen vielð tðnð pðivðnð! -- ja yhdellð ainoalla ponnahduksella lensi elðin kanavan yli hypðten niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina hiusten juuriin saakka, kun isðni tarttui kðsivarteeni, katsoi tuimasti silmiini ja sanoi: _sinð pelkððt!_ Sitte hðn ei sanonut sanaakaan enðð ja hðn heitti irti kðsivarteni, ikððnkuin hðn olisi hðvennyt sitð, ettð hðn niin vðkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hðnen katseensa vaan sivahti minun ja hevosen ylitse. Minð olin puettu melkein kuin poika ja ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun tummansininen pikku hameeni -- -- "Silloin minð nðin sen hðnen silmistððn, tuon, mikð murti minut, mikð siitð lðhtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjð riepu vaipuu maahan, -- omasta tyhjyydestððn. "Minð en saanut sanaakaan selitykseksi, enkð my—skððn sanonut sanaakaan. Hðn vaan lðimðhytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa karahdutti pois, jðttðen minut siihen istumaan. Minð tunsin salaisella vaistollani, ettð hðn ei halveksinut minua sentðhden, ettð pelkðsin, vaan siksi, ettð minulla oli oikeus pelðtð. Eihðn minusta koskaan voinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistð, joille pelkurimaisuus on hyve!" áðni vaikeni, siksi ettð se oli ruvennut vðrðhtelemððn kiihkosta, -- vðrðhtelemððn niin syvðsointuisesti kuin violonsellin kielet. "Tðmð ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikð antoi ensimmðisen kolhauksen siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta. "Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun ikðiseni. Jo hyvin pienestð pitðen oli isðni huvikseen antanut minun koetella kðsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin viimeisiðkin voimiani ja ylpeilinpð aika lailla siitð, ettð melkein aina pððsin voittajaksi. Mutta erððnð pðivðnð huomasin asian oikean laidan. Minð heitin hðnet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikððnkuin minua olisi ly—ty. Minð katsoin hðneen katkeran raivostuneena: sinð valehtelet -- sinð olet vahvempi minua! "Ja minð menin pois, vallan masentuneena siitð, ettð olin antanut pettðð itseðni niin kauvan, ettð olin armolahjana vastaanottanut nuo helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle, siksi ett'en ollut niinkððn vahva, ettð minun voittamistani olisi voinut pitðð kunniana. "Nðistð kahdesta jutusta saat avaimen koko elðmððni. "Ratsastusretket jðivðt vðhitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme voineet leikkið kauvempaa, ettð minð olin poika. Minð muutuin vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillð. Mutta isðni ty—huoneessa oli minulla yhð vielðkin mieliolopaikkani. Olin valinnut itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa kaapin ja seinðn vðlissð. Isð vaipui vielð mustiin houreisinsa, kun hðn vaan jði yksin. Minð olin hðnelle jonkunlaisena suojana niitð vastaan; enkð minð koskaan hðntð hðirinnyt. "Hðn oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijðs. Usein tuli vieraita hðnen luokseen, yksi tai pari hðnen ystðviððn, ja sitte he pakinoivat totilasin ððressð. Usein tosin unhotettiin minun lðsnðoloni ja minð kuulin asioita, joita minun ei olisi pitðnyt kuulla. Isð oli, kuten melkein kaikki synkkðmieliset henkil—t, niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ett'ei hðn tullut ajatelleeksi muita; ja hðn purki nðissð puheluissa peittelemðttð ilmoille naistenhalveksimisensa. Minð, jolla ei ollut ðitið, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitðð, paitsi tuo synkkðmielinen pessimisti, jota minð jumaloitsin -- minð opin nðistð keskusteluista, mitð muut naiset eivðt opi koko elðmðssððn: minð opin ymmðrtðmððn miesten ajatuksenjuoksun, minð opin eroittamaan jokaisen sððlin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kðtkeytyð kiitteleviin tai ihaileviin sanoihin. Minussa herðsi vðhitellen tunne, ettð olin yhtð koko sukupuoleni kanssa, ja ettð, mikð sitð koski, koski minuakin; ja jokaista myrkyllistð ja salaista hy—kkðystð kuullessani kðrsin salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinðni. "Kun olin kolmentoista vanha, sain ðitipuolen. Hðn oli kaunotar, ei komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sievið, vastustamattomia. Hðn oli pehmoinen kuin kaniini, hðnellð oli niin pienet kðdet, ettð hðn kðytti lastenhansikkaita, hðn hymyili aina, milloin hðn ei itkenyt -- ja kun hðn hymyili, oli hðnellð kuopat poskissa ja nðkyi pienet valkeat hampaat, jotka kiiltivðt kuin simpukankuori. Hðn oli pelkkðð leppeyttð ja rakastumista ja hðnellð ei ollut yhtð ajatusta pððssððn. "Isani tahtoi nðytellð hðnen kauneuttaan; viisautta hðn ei koskaan ollut odottanutkaan. Hðn valitsi hðnelle puvut, sillð itsellððn ei ðitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hðn matkusteli hðnen kanssaan tanssijaisissa. Kun hðn synnytti hðnelle ensimmðisen pojan, ammuttiin vanhoilla linnankanuunoilla siitð ilosta, viini vuoti virtoina janoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon. Tðtð toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa kestitsemistð, samaa juhlailua. Kun se oli pððttynyt, otti joku toinen pienokaisen huostaansa, ja ðiti matkusteli taas tanssijaisissa. "Hðn ei ollut hyvð eikð paha, tuo uusi ðiti; hðn oli vaan sievð. Hðn oli nð—ltððn kuin lapsi ja hðn tiesi, ettð hðnen piti lapselliselta nðyttðð, mitð yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hðnelle niin hyvin. "Minulle hðn ei koskaan ollut paha, mutta hðn karttoi minua, ja tuntui siltð, kuin minð olisin ollut hðntð vanhempi sentðhden, ett'en koskaan ollut iloinen ja puhelijas. Sitðpaitsi hðpesivðt he minun k—mpel—mðisyyttðni ja tyhmyyttðni; minð sain kotiopettajattaren ja minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minð olin vielð enemmðn yksinðni kuin ennen; mutta siitð tarkkeni silmðni. Minð en kadehtinut ðitipuoltani: minð tunsin isðni liian hyvin. Minð taisin selittðð jokaisen ilmeen hðnen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen hðnen ððnessððn. Minulta ei jððnyt huomaamatta, mikð ððret—n halveksiminen kðtkeytyi kaikkeen hðnen suositteluunsa. Hðnen my—ntyvðisyytensðkin oli halveksimista. Vaimon tekemð vððryys ei hðntð suututtanut, sillð hðn ei ollut koskaan ajatellutkaan, ettð hðnellð olisi sen verran ymmðrrystð, ettð hðn ei olisi kohtuuton. Hðn saattoi my—ntyð hðnen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hðnen kðttððn, taikka hðn teki vastoin hðnen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten suudellen hðnen kðttððn. "Isðn suvaitsevaisuus teki hðnet lopulta suuriluuloiseksi; hðn alkoi hðlpðttðð, jutella lavealti asioista, joita hðn ei ymmðrtðnyt, ja puhella tyhmyyksið. Isð vaan nauroi vðhin ja antoi hðnen olla; eihðn kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla. "Mutta minusta tuntui siltð, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun osalleni tullut. Kaikki se, mitð hðn ei edes tuntenutkaan, kaivautui sairaaseen mieleeni. Minð olin oppinut katselemaan isðn silmillð, minð nðin miehen nðk—kannalta, minkð arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa, inhoittavaa, yhtð onnettomuutta syntymðstð aikain! -- Minð olin mielestðni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo n—yryys, joka on minun luonteeni hðpeðmerkki ja parantumaton vika. Oi, sitð paikkaa aivoissani! kuinka se kðvi hellðksi ja pehmeðksi, niin ettð joka kðrki saattoi tunkea sisððn! Mikð kðsityskyky minulla oli, kun oli kysymyksessð tuo ainoa asia: ymmðrtðð se, mikð kanssasisarilleni oli kðsittðmðt—ntð kuin lintujen laulu. "Minð en ole koskaan ollut nuori, tuskin minð olen ollut lapsi." Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhð edelleen kumarruksissa ja tuijotti miettivðisenð hiiliin. "Minð en voi kðsittðð tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hðn hiljaa. "Ja minð arvelen, ettð etk—hðn sinð vðhðn liioittele -- nyt, jðlkeenpðin." "Kenties liioittelen; mutta se tulee siitð, ettð kaikki on liittoutunut haavoittamaan tuota paikkaa. Minð tahdon sinun ymmðrtðmððn tðtð. Ja jos toiste elðmðssðsi tapaat naisen, jota my—skin painaa samallainen n—yryys kuin minua -- tuo n—yryys, jota sinð aina olet koettanut selittðð olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit silloin kðsittðð, ettð siihen on syynð _hðpeð_ -- hðpeð olla nainen. "Sinun silmissðsi minð en ole ollut mies enkð nainen, ainoastaan elðvð olento; ja siksi sinð saatoit ruveta ystðvðkseni! Jos minð olisin sinun silmissðsi ollut nainen, niin olisit sinðkin minua halveksinut." Mies siirsi tuolinsa hiilistð tulevan loisteen kohdalta, lðhemmð nojatuolia; ja pimeðstð hðn nosti esiin hienon sairaanlaihan kðden, jonka hðn hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmðrsi tarkoituksen ja kiitti hðntð silittðen hiukan hðnen kðdenselkððnsð, ennenkuin hðn veti omansa takaisin. Sitte jatkoi hðn taas kertomustaan surumielisellð, murtuneella ððnellððn. "Minð tulin ulos maailmaan ja minð katselin naisia juuri niin, kuin isð oli minua opettanut. Minun nðk—ni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi; ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jððnyt minulta huomaamatta. Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpðivðisyyden ... kaikki pienet halpamaiset ominaisuudet huomasin minð naisissa olevan niin paljon suuremmassa mððrðssð vallalla kuin miehissð. Minð en ollut sokea tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten jotain luonteenomaista; ei tuota vetistð, veret—ntð tyhjðð niinkuin naisissa. Miehissð arvostellaan kelvollisuutta, ty—kykyð, toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttð! naisille ei tðmð kaikki ole mitððn verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan noudattamiseen. Vðheneek— miehen kunniallisuus siitð, ettð hðnellð on yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on kaikki. "Ja syy ei ole miehissð -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessððn, heidðn pelkurimaisuudessaan, heidðn luonteenpuutteessaan. Naisten itsensð mielestð on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonðk— -- kaikki. Heidðn siveytensð ei ole heidðn luonteessaan, se on pððllðpðin kuten merkki kotielðimissð. Siitð tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka heittðð edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Hðntð ei pidetð yksil—nð; hðn on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minð sitð olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikððnkuin kaikkien muiden viat painaisivat minua yksin, ikððnkuin minun n—yryyteni olisi sovintouhri kaikkien muiden naisten typerðstð, sokeasta itserakkaudesta, vallanhimosta tahi itsekkðisyydestð! Aivoissani oli tuo kipeð kohta, ja kaikki ainekset, mitð elðmð mulle antoi, menivðt ravinnoksi tuolle ainoalle kohdalle. -- -- -- "Isðni ei tahtonut, ettð minusta tulisi vanha neito, ja siksi hðn naitti minut. Minð tiesin, ettð ainoa keino naisella pððstð korkeampaan yhteiskunnalliseen arvoon oli mennð miehelle, joka kohoaa. Minð menin naimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle, joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minð olin kaunis siihen aikaan -- -- siitð on jo kauvan. -- Olla kaunis ja nuori, se on ainoa, mikð ei ole hðpeð naiselle. Mieheni oli kunnianhimoinen ja pyrki eteenpðin; ja eteenpðin pððstðkseen tarvitsi hðn toisia, ainakin yhtð toista, ja tuo yksi kðvi meillð usein. Hðn oli meidðn ystðvðmme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja kodissamme piti hðn seuraa minulle. Minð pidin hðnestð; jokapðivðinen elðmðni oli alituista maskeraadia, ett'en nðyttðisi _kuinka paljon_. Mieheni oli iloinen -- niinhðn sitð sanotaan. Ja kahdessa vuodessa ennðttðð kyllðstyð naiseen. Erððnð pðivðnð tuli tuo 'toinen' ja tahtoi antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, ettð sulhanen tuskin valitsee sellaista morsiamelleen. "Minð sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minð olin raivoissani ja loukkasin antajaa. "Mieheni sai sen kuulla kiertoteitð. Ja tiedðtk—, mitð hðn teki? Hðn kouristi kðsivarttani ja sanoi: sinð loukkaat hðntð kiellollasi. Ota vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, ettð olet saanut sen multa! "Siten kðvi, ettð minð saatoin pððlleni sen hðpeðn, ettð minusta tuli miehestððn eronnut vaimo. Minð en voinut sietðð, ettð minua pidettiin kauppatavarana, ettð minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkið. Sentðhden sain hðpeðn -- hðpeðn olla miehett—mðnð vaimona. "Kaikki on hðpeðtð naiselle, sillð hðn ei ole mitððn kohdastaan, hðn on vaan osa sukupuolestaan. Minð ty—skentelin miesten joukossa ja he sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttðni. Melkeinpð itsekin luulin, ettð olin neutri, ja sekin oli hðpeð. Minð pelkðsin, ettð partakarvoja kasvaisi leukaani, ja ettð miehet niitð pilkkaisivat. Mutta sitte tunsin erððnð pðivðnð, ettð olin nainen, sillð minð rakastin. "Tuntui siltð, kuin koko elðmð olisi kulkenut vettyneitð tallattuja teitð sumeassa talvi-ilmassa nðkemðttð koskaan kevðttð ja toivomatta koskaan sitð nðkevðnsð -- -- ja ettð sitte jonakuna pðivðnð nðkisi auringon tulevan nðkyviin ja huomaisi, ettð kaikki on taiminut ja itðnyt mðrðssð sumussa, ettð nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia puhkeaa -- -- paisteessa pðivðn, pðivðn! "Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hðnen ystðvðkseen, mutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hðnen ystðvðttðrekseen... Kuule, miten ilkeðltð tuo sana sointuu: hðnen ystðvðttðrensð! Hðpeðtð ja epðluuloja takeltuu siihen!" "Puhuminen kðy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hðnen ððnessððn vðrðji rajaton hellð osanottavaisuus. Hðn otti vielð kerran hðnen kðtensð ja suuteli sitð hiljaa, melkein n—yrðsti, sanaakaan sanomatta. "Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hðn. "Minð olen ollut vaiti vuoden toisensa perðstð, vuosikymmenen toisensa perðstð, sukupolven sukupolven perðstð, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu siltð, kuin minð olisin koko naissuku. Minð olen vanha kuin Ahasverus ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minð tunnen sen naisen hermoilla ja katselen sitð miehen silmillð. "Sinð tiedðt, mitð minð olin hðnen kðsissððn. Hðn paljasti aivoni nðhdðkseen, mitenkð ne toimivat, hðn kaiveli sisuksiani leikkely-veitsellððn rikastuttaakseen tietojaan ihmisestð, ja hðn reviskeli sydðntðni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan sentðhden, ettð hðn nðki sen sykkivðn. Ja kun ei enðð ollut ainoatakaan tuskaa, jota minð olisin voinut kðrsið kuolematta, -- heitti hðn minut pois. Ei sentðhden, ettð minð hðntð kohtaan olisin ollut huono tai ilkeð taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen taikka kaksimielinen -- sillð minulla ei ollut ainoatakaan nðistð ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentðhden, ettð minð olin nainen. En ystðvð, ystðvðtðr vaan!" Hðn vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen vðrðhdys olisi kðynyt lðpi pimeðn huoneen. Vihdoin hðn sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla ððnellð ainoastaan yhtð pientð vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei koskaan voi kohota syntysððdystððn. Se, ettð olen nainen, on ollut elðmðni kirous. "Minulla ei koskaan ole ollut ðitið, isðni kadotin, ennenkuin hðn kuoli, ja minulla ei ole poikaa..." Hðnen puheensa pððttyi kyynelett—mððn vaikeroimiseen. Huoneessa oli pimeð. Miehen kasvoja ei enðð eroittanut -- -- -- ja hðnellð ei ollut mitð vastata. 1888. Tanssijaisdaamin elðmðkerta. Minð muistan hðnet ensiksi siltð ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien kaikkialla olevani tiellð luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta arka pikku jðniksenpoika. Hðn oli paha minulle jokapðivðisessð elðmðssð, kun hðnellð oli ikðvð; mutta kun hðn laittoi matkalaukkuansa lðhtiessððn kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isðnsð kanssa, silloin hðn aina oli hyvð. Sellaisena minð hðnet oikeastaan muistan. Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, huomaan, ettð on etupððssð kaksi tapausta, jotka ovat painuneet mieleeni. Heti kun vaan ajattelen hðntð nuorena, tulevat aina nuo samat kaksi kuvaa sisðllisen silmðni eteen. Toisella kertaa nðen hðnet tðydessð hommassa matkalaukkuaan tðyttðmðssð; hðnellð on kiire ja hðn puhelee. Kuinka vanha hðn lie ollut? Kaksikymmentðkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevð ja sileð, hienovðrinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minð en ole koskaan nðhnyt sellaista ihoa. Py—reðt, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvðrisine, lðpikuultavine kynsineen, jotka ovat tðynnð pienið kummallisia valkeita pilkkuja, kððrivðt silkkinauhoja ja sullovat pienið t—lkkið ja pulverirasioita matka-arkkuun. Minð astun varpaillani hðnen jðlessððn ja uskallan tuskin hengittðð; minð tiedðn, ettð vðhinkin kolina tai k—mpel—mðisyys voi saattaa minut epðsuosioon, ettð tuossa valkeassa otsassa on kaksi terðvðð ryppyð, jotka ovat ikððnkuin neulankðrjellð piirretyt tussiviivan kaltaisten kulmakarvojen vðlille, jotka ovat liian kapeat, liian keveðt ja liian omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon ty—tð; minð tiedðn, ettð nuo kirkkaansiniset silmðt suurine terineen ja lyhyine, sysimustine ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut nuhteista rikkaassa elðmðssðni; ja minð tiedðn, ettð lyhyt uloskðsky: "mene!" ei siedð mihinkððn vetoamista. Miksi hðn on hyvðllð tuulella, sitð minð en aavista. Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitð taikka muusta, mutta kokemus on minulle opettanut, ettð hðn on hyvðllð tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit kðsissð eikð pelkoa my—hðstymisestð, sillð silloin voi salama iskeð keneen hyvðnsð. -- Hðn ei paljoa henkil——n katso: talon ankara isðntð saa sellaisina hetkinð samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtðvðnð elðmðssð nðyttðð olevan haukkumisten kuunteleminen. Olen seisonut kynnyksellð, kun ovi on ollut auki hðnen huoneeseensa, johon ei kukaan koko talossa uskalla mennð ilman erityistð lupaa. Olen ottanut aran askeleen taapðin joka kerran, kuin hðnen katseensa on sattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliððstð viekkaudesta, sentðhden ettð minð tiesin tuollaisen n—yryyden vaikuttavan hðneen. Mateleminen ei hðntð koskaan loukkaa. Saisi heittðytyð nenðlleen hðnen jalkojensa juureen ja suudella hðnen hameensa helmaa, eikð se tuntuisi hðnestð loukkaukselta. Viekkauteni on onnistunut ja minð olen saanut tulla sisððn. Siellð on ððret—n joukko ihanuuksia nðhtðvðnð, nyt kun hðn poimii laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kððriessððn paperia niiden ympðrille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen komeus tarvitsee, juttelee hðn. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla hðnen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystð luusta ja jossa on hðnen nimimerkkinsð, pienellð piirustuksella hðnen hattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin kyllð olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin -- kaikki nuo olivat minulle kuvia elðmðstð, jota luulin suureksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia nðitð kukkaterttuja, tupsuja, hattuja ja pitsejð tuntui ympðr—ivðn tuulahdus sellaisesta maailmasta, johon minð en koskaan ollut silmðystðkððn heittðnyt; ja minð katselin suurin, kummastunein lapsensilmin hðntð, joka niin levollisena saattoi kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti puhua kielið, joiden ensimmðisið alkeita minð juuri paraikaa pððhðni paukuttelin. Toinen kerta, josta hðnet muistan, on erðs ilta. Tanssijaispuku on levðllððn hðnen omassa huoneessaan ja peilin edessð ðitinsð sðnkykamarissa seisoo hðn ja asettelee yl—s kiiltðvðð mustaa tukkaansa. Hðnellð on pððllððn harsohameet ja valkea alusliivi, olkapððt ja kðsivarret ovat paljaat. Ja millaiset kðsivarret! En milloinkaan ole nðhnyt niin valkoista, hienoa ja sileðð hipiðð. Mutta matalassa otsassa kulmakarvojen vðlillð nðkyvðt nuo neulanhienot, terðvðt juovat. Hðn on ruvennut pukeutumaan liian my—hððn ja hðnen ðkðisyytensð lðhettelee leimauksia ja rakeita kaikkien pððlle, jotka tulevat hðnen lðheisyyteensð. Minð istua kyyr—tðn jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemðnnðn imperiaalisðngyn vðlissð; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni eivðt erkane noista kðsivarsista, jotka minð nðen ensi kerran. Minð ymmðrrðn, ettð tuo olento on kuin kaksi eri ihmistð: jðykkð, kova nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kðdestð lðhteneen piirustuksen. Hðntð minð en ole koskaan nðhnyt. Hðnen valkea pukunsa pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustytt— vie sen vaunuihin; mutta juormut hienojen peilissð kuvastuvien kulmakarvojen vðlillð tulevat aina terðvðmmiksi ja terðvðmmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen haukkumasanoja. Hðnellð oli tapana itse sanoa, ettð hðntð sanottiin kauniiksi. Minð en voinut sitð kðsittðð. Minusta oli mieluisinta, kun hðn seisoi selin, niin ettð kainostelematta sain katsella hðnen paljaita, valkoisia kðsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynðspððn kohdalla, taikka hienokarvaista kaulaa, siltð kohdalta, missð tumma niskatukka kðhertyi ja varjostui alaspðin kahtena tummana kielekkeenð. Hðnen kasvojansa minð inhosin. * * * * * Sðngyn ja piirongin vðlinen nurkka oli minun lempisijani; siellð tunsi olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon kððnteiltð. Tðssð suuressa, raittiissa sðnkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja viileðð hengittðð, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja silloin minð aina asetin niin, ettð sain olla mukana. Talon hallitsijatar, tuo kauniskðsivartinen, halveksi minua liian syvðsti, vðlittððkseen minun lðsnðolostani; hðnelle oli vallan yhdentekevðð, mitð minð kuulin ja mitð en, kunhan vaan en mennyt hðnen tielleen. Ja hðnen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minð mitððn ymmðrtðnyt. Mutta mitð en heti ymmðrtðnyt, se kðtkeytyi muistooni; ja elðmð on antanut minulle selityksen kaikkeen, mikð silloin oli pelkkið arvoituksia. Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sðnkykamari nðhnyt hyljðttðvðn! Kuinka monesta kunnon miehestð siellð on puhuttu kuin rððsystð sentðhden, ettð hðnen varansa olivat liian pienet taikka hðnen jalkansa liian suuret. Taikka siksi, ettð hðnen leveð leukansa teki kasvot sieluttoman nðk—isiksi. Minð tulin siihen johtopððt—kseen, ettð jokaisen naisen, joka itseððn kunnioittaa, pitðisi kohdella miehið tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveðltð hðpeðltð se, ettð joku nainen voisi antaa my—ntðvðn vastauksen kosintaan. Tulin varmasti vakuutetuksi siitð, ettð mikððn muu ei ollut hienoa kuin kieltðvðsti vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa. Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken kiusauksessakin olla. Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, ettð olivathan naidut rouvat kuitenkin lopulta vastanneet my—ntðvðsti. Suuresti sentðhden kummastuin, kuin erððnð pðivðnð nðin tanssijaisdaamini epðr—ivðn. Se kuului hðnen periaatteisiinsa -- ja nðmð olivat lujat kuin muurit -- ett'ei hðn koskaan antanut kenenkððn miehen sanoa asiaansa hðnelle suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitðnyt sitð liian suurena suosionosoitteena, jos hðn persoonallisesti olisi alentunut kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitððn niin mahdottoman siveðð, niin luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hðn en ole sittemmin koskaan tiellðni kohdannut. Hðn oli kuin tðydellisimmðn nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _tðytyi_ kðydð hðnen isðnsð kautta. Hienotunteisimmat hðnen ihailijoistaan vetðytyivðt ennen pois, kuin kulkivat sitð tietð. Mutta rajattomasti hðn halveksi niitð naisia, jotka saattoivat laskea leikkið ja nauraa, sallia jonkun vapaan sanan ja kentiespð vastata kðdenpuristukseenkin. Hðnen kielensð leikkeli kunnian ja siveyden hðnen kanssasisariltaan yhtð helposti, kuin hðnen kðtensð panivat yl—s tuon mustan kiiltðvðn tukan hðnen pððlaelleen. Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtð hðnen ystðvistððn taikka -- hðnen puheensa mukaan -- ystðvð oli virittðnyt paulansa tuon miehen eteen. Erðissð hðissð oli hðn kuitenkin rakastunut lumikaunottareen, ja siitð hetkestð alkain oli hðn kaikella tavalla koettanut lðhestyð hðntð. Se oli ilmiselvðð ihailua, ja ainoastaan suurimmalla tylyydellð oli hðn voinut pidðttðð hðnen puoleksi lausuttua tunnustustaan. Nyt seisoi isð tuossa avonainen kirje kðdessð. Tuo mies pyysi saada jossakin kohdata isðð, jota hðn tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvð. "Mitð minð vastaan?" kysyi isð. "Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hðn, eikð vðhintðkððn muutosta nðkynyt noissa kylmissð kovissa kasvoissa. "Eik— sinulla ole mitððn hðntð vastaan?" "Ei. Pappa saa pððttðð." Siinð kaikki, mitð sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut mitððn muuta lisðttðvðð; hðn meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden historiallisen teoksen lukemista, jonka hðn oli saanut. Mutta minulta oli sydðn pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jðnnitetty mieleni oli. Saataisiin kenties hððt taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen. Ja hðnen kylmðt, tarkkaavaiset silmðnsð, joilta ei koskaan jððnyt huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella joutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata my—ntðvðsti! Minð kuljin koko pðivðn kuin huumauksissa. Sitte tuli isð kotiin kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minð olin laittautunut nurkkaani sillð aikaa, kun hðn riisui turkin pððltððn. Ja sitte he tulivat sðnkykamariin. Isð nðytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten aina, milloin hðn odotti toria tyttðreltððn. "No, mitð pappa vastasi?" "Minð sanoin ei." "Vai niin." Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissð kasvoissa, joita kaikki sanoivat kauniiksi. Isð nðytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hðn saanutkaan toria. "Hðn viittasi vðhðn siihen, ett'ei hðn voisi elðð yhtð ylellisesti, kuin mihin sinð olet tottunut, joll'ei hðn saisi odottaa jotain lisðkettð minulta. Kuului siltð, kuin olisi hðn tahtonut tiedustella varallisuussuhteitani..." Vanhalta mieheltð nðytti vðrðhdyttðvðn kðsið sekð noita pitkið k—mpel—itð jalkoja, mikð minusta siiloin tuntui vallan selittðmðtt—mðltð. Minð en kðsittðnyt, mikð oli syynð hðnen vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltð tuntuu, kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitð muistutetaan. Tyttðren terðvðt kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikððnkuin hðn olisi tahtonut sanoa: minð ymmðrrðn! "Minð sanoin hðnelle silloin", jatkoi vanhus, "ettð jos hðn tahtoi asiasta tehdð raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin ei." "Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jððkuningatar; ja siinð katseessa, jonka hðn loi vanhukseen, olin minð nðkevinðni jotain sððlin tai hellyyden tapaista. Isð vðrisi vielð tuntuvammin. "Sinð ... sinð voit tehdð sen uudestaan, jos tahdot", lausui hðn tuskallisesti. "Vielð voi kirjoittaa; ei se ole liian my—hðistð." "Ei, minð en tahdo tehdð sitð uudestaan." Hðn kððntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hðn oli jðykkð ja kylmð kuten aina. Mutta minusta nðytti, ettð hðn oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti. Pari kuukautta sen jðlkeen vietti kosija hðitððn hðnen ystðvðnsð kanssa. * * * * * On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kðtkien itsessððn yhden ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisið ja ihmiskohtaloita. Koeta jollekulle heistð antaa mitð tietoa hyvðnsð, mikð ei koske ihmisyksil—itð -- se jðð kuolleeksi ijðti. Mutta anna jonkun nimen suhahtaa hðnen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hðn kðtkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jðlkeen voi muita irtonaisia piirteitð tulla lisðksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hðn ei koskaan ajattele ja mietiskele sitð, kerðytyy kaikki pikkupiirteet hðnen muistossaan tðmðn nimen ympðrille, ja lopulta nðkee hðn jo selvðt kasvot. Ja elðmð voi useampia kertoja viedð hðnet yhteen nðiden kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vðhitellen kasvaa nðistð kasvoista kokonainen elðvð ihminen. Ja tðmð ihminen on kohtalo, joka kerran liitðð maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule takaisin aivan samanmuotoisena. Sillð tapaa satuin sivuamaan sitð miestð, joka kerran pyysi tanssijaiskuningattareni kðttð ja oli saada my—ntðvðn vastauksen. Vuosia kului ja minð opin tuntemaan hðnet itsensð, hðnen kotinsa, hðnen vaimonsa, hðnen lapsensa; minð nðin hðnet jokapðivðisessð elðmðssððn, jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin. Minð muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillð ei nðyttðnyt olevan mitððn merkitystð hðnen elðmðssððn. Minð luulin, ettð hðnen tunteensa oli ollut hetken oikku ja ettð hðn nyt oli unohtanut tuon kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, ettð hðn oli iloinen niistð rukkasista, jotka oli saanut, sillð vaikka olin melkein kokonaan kadottanut nðkyvistðni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, ettð hðnen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia my—ten ja ettð hðn nyt oli koko ympðrist—nsð kauhu. Tðmð mies tuntui kovalta ja kylmðltð kuten se nainen, jota hðn oli tavoittanut; mutta sinð pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut "sððnn—nmukaisuus", oli tðllð miehellð uskonto ja velvollisuus. Hðn kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkðsi kaikki maalliset huvit ja jonka vaatimukset itseðnsð ja muita kohtaan menivðt sððlimðtt—myyteen saakka. En koskaan ole nðhnyt ihmistð niin yksinðistð kuin tðmð mies, hðn tunsi yksinðisyytensð ja hðn kðrsi siitð. Hðn kaipasi ððrett—mðsti hellyyttð ja hðneltð puuttui kokonaan kykyð saavuttaa sitð. Umpimielisten ihmisten halu lðhestyð toisiaan saattoi hðnet, huolimatta suuresta iðn erosta, vðhitellen lðhestymððn minua jonkinmoisella kylmðllð ystðvyydellð. Minð tunsin niin paljon hðnen elðmðstððn, ettð hðn tuskin arveli maksavan vaivaa peittðð loppuakaan. Hðnen oli tapana puhua kaikesta, varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikððnkuin minð tietðisin kaikki jo entisestððn. Hðnen vaimonsa oli hðnelle tðydellinen vastakohta: hyvð kaikkia kohtaan, siksi ettð hðn ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton. Kunhan hðn vaan pððsi kuulemasta nuhteita, oli hðn onnellinen; halu liittyð johonkin ihmiseen lðheisemmin kuin kaikki muut hðneen oli hðnelle aivan vieras, Hðn oli kuin ðlyt—n pieni kotikoira, joka heiluttaa hðntððnsð kaikille, ilman eroitusta, siksi ettð potku on potku, tulipa se mistð pðin hyvðnsð. Heidðn avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin k—yhð onnesta, ettð heidðn kotinsa oli tðydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman vðhintðkððn valoa tai pðivðnpaistetta tai mielen ylennystð. Isðn suruksi tuli lapsia toisensa perððn maailmaan, ja kaikilla oli ðidin paksut kasvonjuonteet ja ðidin tylsð, haluton mieli. Itsessððn oli miehessð tuota virkeðð, vðsymðt—ntð pontevuutta, joka ikððnkuin ahnaana ja nðlkðisenð tahtoo ryhtyð kaikkeen, omistaa kaikki. Hðn tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttðriððn saavuttamaan pððmððrið, joihin hðn ei itse voinut pððstð. Hðn ty—skenteli yli-inhimillisellð kestðvðisyydellð hankkiakseen varoja heidðn kasvattamiseensa, hðn tahtoi heidðn kauttansa, kuten ojanteiden, johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjðksi se velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmð koko taloon. Nðytti siltð, kuin pitðisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestð itseððnkin. Elðmðn edeltðpðin arvaamattomat hyrskyt heittivðt minut taas kauvas pois, ja hðnkin jði nðkyvistðni, kuten ennen oli jððnyt Bella. Vasta monen vuoden kuluttua nðin Bellan jðlleen. Me asuimme samassa hotellissa, johon molemmat aioimme jððdð y—ksi, ja hðn nðytti olevan iloinen nðhdessððn minut. Olinhan minð ihminen, jonka kanssa hðn saattoi puhua menneistð pðivistð. Hðn tuntui nyt olevan hyvin yksin. Hðnen vanhempansa olivat kuolleet ja hðnen kauneutensa oli mennyt. Hðn vietti huolekasta elðmðð, hðn oli k—yhð ja tottumaton tulemaan toimeen omalla ty—llððn. Minð olin lðpimatkalla ja luulin saavani viettðð muutamia oikein ikðvið tunteja siinð jðykðssð maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika. Olin sentðhden mielissðni, kun sain nðhdð vieraat kasvot teep—ytðni ððressð, vaikka ne eivðt herðttðneetkððn pelkkið hauskoja muistoja. Hðn nðytti unohtaneen erotuksen ijðssðmme ja entiset suhteet; minð olin nyt hðnen vertaisensa ja hðnellð oli tarve kerran puhua suunsa puhtaaksi. Siten uskoi hðn minulle salaisuutensa, jota en kysellyt, mutta joka antoi minulle kummallisen lisðyksen tietoihini ihmisluonnon nureista puolista -- niistð puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan oikea jðsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo my—ntðð. Kas tðssð, mitð hðn kertoi: Entinen kosija seurusteli erððn Bellan serkun kanssa, jonka kodissa Bella isðnsð kuoleman jðlkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi. Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitðen kohdelleet toisiaan kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti syntymðpðiviððn loistavasti ja juhlallisesti -- siellð oli musiikit, vðrilyhdyt ja paljon vieraita -- oli Bella kðvellyt puutarhassa puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjðiselle kðytðvðlle ja siellð oli hðn ðkkið kysynyt Bellalta, oliko hðn edeltðpðin kðskenyt isððnsð antamaan kieltðvðn vastauksen hðnen naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hðnelle, ettð asian laita ei ollut niin, oli hðn puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, ettð tuo vððrinkðsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hðn oli selittðnyt, ettð hðn pelkðstð suuttumuksesta ja loukatusta ylpeydestð -- nðyttððkseen hðnelle vðlinpitðmðtt—myyttððn -- oli nainut nykyisen vaimonsa. Hðn oli sanonut Bellalle, ett'ei hðn koskaan ollut voittanut tunnettaan ja ettð hðn Bellan kanssa -- ainoastaan Bellan kanssa -- olisi ollut onnellisin mies maan pððllð. Ja huolimatta Bellan vastustuksista oli hðn vetðnyt hðnet vasten rintaansa ja vaatinut hðntð sanomaan, ettð hðnkin oli pitðnyt hðnestð, ett'ei hðnkððn ollut unhottanut. Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi kerran, kun joku mies hðntð kohtaan unohti, mitð jðrjestys ja hyvð tapa vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami kuuli rakkaudentunnustuksen -- ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt, onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksðn lapsen isð. Minð katsoin yl—s hðneen hðmmðstyneenð; hðn kðveli edestakaisin lattialla ja kertoi. Ja siinð hðnen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko kohtaus eletty minun silmieni edessð. Hðnellð oli aina ollut se lahja, ettð hðn taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset mielialansa mukaan, ja silloin hðnen kasvoissaan ei ollut tuota jðykkðð ilmettð, joka teki ne muulloin niin kylmðn nðk—isiksi. Olin nðkevinðni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli suuri lapsilauma; lðmminverisen, kylmðn egoistin, joka aina oli halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetð ja olla onnellinen. Minð nðin puiden latvat tummina kohoavan heidðn pððnsð yli ja kuvastuvan vaaleaa kevðttaivasta vastaan ja lehtien vðlitse vðlkðhtelevðn kaukaa valon noista monivðrisistð lyhdyistð. Minð kuulin tuon kovan ððnen ikððnkuin suonenvedontapaisesti pððstðvðn ilmoille nuo vastoin hðnen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat ... samalla kuin torvisoiton sðvelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta, jossa tanssittiin. Ja minð ymmðrsin hðnet -- tuon kaksinaisihmisen -- askeetin. Bella ei puhunut minulle, siinð astuessaan. Hðn ei halunnut kuulla keskeytyksið ja sekaannuksia. Hðn puhui saattaakseen ilmoille kaikkea sitð, jota hðn niin kauan oli kantanut sydðmessððn. Minð olin vaan arvoton vðlikappale, ja se oli vaan sattuma, ettð hðn valitsi juuri minut uskotukseen. Hðn kertoi edelleen: Seuraavana pðivðnð oli mies tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen nðk—isenð. Nðytti siltð, kuin hðnen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt, ilmoille pððstyððn, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hðn, ettð he kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella katumuksenharjoituksella. Hðn oli, sittemmin hðntð tavatessaan, pelðstyttðnyt hðntð orjallisella munkkiuskollaan yhtð paljon kuin ennen rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelðnnyt hðnen kenties menettðvðn jðrkensð ja oli kiiruusti lðhtenyt pois niiltð seuduin nðkemðttð hðntð enðð koskaan. Hðn luuli, ettð synkðt, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnð katumus ja yhð lisððntyvðt taloudelliset huolet olivat tðydellisesti murtaneet hðnet. Kuukausi sen jðlkeen oli hðn sairastunut aivokuumeesen, joka muutamia pðivið kestðneen lakkaamattoman hourailun jðlkeen lopetti hðnen elðmðnsð. Se, ettð jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut tapahtua, oli ikððnkuin jðrkðhyttðnyt Bellan tavalliselta tolaltaan. Sen ankaran kðsityksen mukaan, joka hðnellð oli sopivaisuudesta, ja siitð, mikð naiselle kðy laatuun, oli hðneen tullut jonkinmoinen tahra siitð, ettð mies ylipððnsð oli _uskaltanut_ sellaista; ja kun se oli nainut mies, niin oli se hðnen silmissððn rikos. Hðn tunsi ikððnkuin tarvitsevansa saada torjua pððltððn kaiken epðilyksen siitð, ettð hðn mitenkððn olisi osallinen tuohon rikokseen. Hðn ei ollut enðð niin varma itsestððn, ei enðð niin varma moitteettomuudestaan; ja hðn oli alkanut hðmðrðsti aavistaa, ettð maailma oikeastaan ei ollut niin kiiltðvð -- eikð voinut olla niin kiiltðvð -- kuin hðn ennen likipððsemðtt—myydessððn oli luullut. * * * * * Taisi olla noin neljð vuotta sen jðlkeen, kun minð taas nðin entistð ihailemaani, vaikka pelkððmððni hirmuvaltijatarta. Se, minkð nðin, saattoi minut melkein pelkððmððn elðmðð, pelkððmððn ihmisið, pelkððmððn itseðni. Se on niin kamalaa, kun kaiken tðytyy murtua, rappeutua, tulla tyhjðksi, kun k—yhyys, sairaus ja vuodet voivat niin tðydellisesti hðvittðð sen, mikð kerran oli nuorta ja raitista ja hurmasi silmððmme. Minut valtasi tuska, ikððnkuin olisin aaveen nðhnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittðvin kaikista varoituksista; ja minua p—yristytti, kun nðin tuon olennon, joka kerran oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui, kuin elðmðn toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista, taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani, kuinka me elðð rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin muodossa ... ja ettð sitð pidetððn parempana, luvallisempana kuin kuolla, ennenkuin kaikki hðviðð. Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkð milloinkin olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli tuo koditon olento. Hðmmðstyen hðnet nðin ja pelðten ojensin hðnelle kðteni. Meidðn kaunis, ylpeð Bellamme, joka kylmillð hymyilyillðsi olit voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois lðhestymðtt—mðssð, jðrkðhtðmðtt—mðssð majesteetillisuudessasi -- sinðk— se olit! Yli viidenkymmenen vuoden oli hðn elðnyt, ja kauneudesta ei hðnessð nðkynyt jðlkeðkððn, ainoastaan leuvan ja nenðn muoto oli sðilynyt vuosien vaikutukselta, mutta suora nenð oli punainen ja leuka pisti liiaksi esiin sentðhden, ettð kaikki hampaat olivat lðhteneet. Otsassa, jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinð nðhtiin nyt terðvien liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon kertomus lemmett—mðstð, itsekkððstð elðmðstð ja katkeran, vihaisen mielen kaikista sisðllisistð hðvityksistð. Hðn oli matkustanut junalla ja haisi vðkeviltð juomilta, kun hðn tuli. Hðn oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka nðytti olevan sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjðnteellð. Inho ja sððli taistelivat mielessðni. Oli niin inhoittavaa nðhdð -- ja niin raskasta ajatella, kuinka hðn askel askelelta, melkein vastoin tahtoaan, oli mennyt alaspðin, siihen, missð hðn nyt oli. Minð annoin kattaa p—ydðn hðnelle ja hðn s—i niin halukkaasti, niin hillitsemðtt—mðn ahnaasti, ettð siitð huomasi kunnollisesti laitetun ruoan olevan hðnelle harvinaista. Kun hðn alkoi lðmmetð ja kyllðstyð, nðytti siltð, kuin alkoholin vaikutukset olisivat vðhenneet; hðn tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja paljon hðnellð oli kerrottavaa. Mitð enemmðn hðn puhui ja mitð enemmðn hðn tuli vakuutetuksi siitð, ettð minð kuuntelin tarkkaavasti, sitð enemmðn katosi tuo entinen ylpeð jðykkyys, joka oli ikððnkuin jalostanut kaikki, mitð hðn oli sanonut ja tehnyt, niin ettð hðn saattoi olla tyly ja ilkeð, tuntumatta koskaan raakamaiselta. Nyt oli hðn saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, ettð hðnen oli tðytynyt liittyð seurapiiriin, joka oli monta porrasta alemmista kerroksista, ja ettð hðn tottumuksesta oli oppinut puhumaan samaa kieltð kuin hðnen ympðrist—nsð. Kaikki varovaisuus oli poissa. Minð sain sen kðsityksen, ettð hðn puhui, ei niinkuin edellisellð kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan ettð hðn voisi puhua siitð milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi hðntð kuunnella ja joka sattui hðnen eteensð. Hðn kertoi vuokranneensa huoneen pienestð kylðstð, joka oli muutaman peninkulman pððssð sieltð. Hðn ei ollut tiennyt, minne hðn tiensð suuntaisi; hðnellð oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielð ei siitð ollut tullut mitððn. Hðn mainitsi sen henkil—n nimen, joka oli hðnen vuokra-antajansa, ja minð tunsin hðnet varsin hyvin ulkonð—ltððn entisiltð ajoilta. Minð olin nðhnyt hðnen vilahtavan ohitseni silloin tðll—in vuosien kuluessa. Hðn oli oluenlaskija ja hðnen punainen harmaanvalkean tukan ympðr—imð naamansa oli ikððnkuin kylttinð hðnen kaupalleen. Tðmð mies tahtoi naida hðnet, kertoi hðn, mutta koska hðn oli leskimies ja pari lapsista olivat tðysi-ikðisið, oli hðnellð vaikea saada kaikki selvðksi pesðnkirjoitusta ja perinn—njakoa varten. Heidðn tðytyi sentðhden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvð hðnelle, hðnen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hðn sai turvetta uuniinsa ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda. "Ymmðrrðthðn -- kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikðhðn se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle." Raukka! Mitenkðhðn hðn osaisikaan valmistaa ruokaa. Hðn katsoi arasti minuun ja nðytti niin selvðsti tuntevan alennuksensa, ettð sydðntðni vihlasi. "Onko sinusta ... hyvin tyhmðð, ettð minð -- vanha ihminen -- menen naimisiin?" kysyi hðn. "Mutta eihðn minulla ole, millð elðð. Kaksi tuhatta kruunua -- se on koko pððomani -- ja yhð vanhemmaksi tulen. Hðn tulee hyvin toimeen -- minð saan palvelijan, joka hoitaa ky—kkið, minð en tarvitse enðð nousta yl—s lðmmittðmðtt—mðssð huoneessa talvella enkð itse keittðð kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettð... Onko sinusta se hyvin tyhmðð?" "Ei", vastasin minð, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitðpð tðssð hy—dytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin murskaksi tðmðn olennon itsensðsðilyttðmisvietin alle -- elðmðn oman jðrkðhtðmðtt—mðn vaatimuksen. Mutta minð ihmettelin, mikð jððnn—s hðnen vanhasta lumousvoimastaan se oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hðnelle kodon siitð hinnasta, ettð hðn tulisi hðnen vaimokseen. Hðn istui hiljaa ja ððneti p—ydðn ððressð ja ryypiskeli kahviaan; ja minð katselin hðntð. Kuinka tuon ylpeðn mielen kuitenkin on tðytynyt kðrsið, alentuessaan aste asteelta! Mistð l—ytððkððn naisen, joka on kyllin voimakas kestðmððn sairautta, k—yhyyttð, vanhuutta ja ty—tt—myyttð, tarttumatta siihen kðteen, joka hðnelle ojennetaan. Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja joka oli hyljðnnyt niin monta tarjousta siksi, ettð kosija ei ollut kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hðn tahtonut myydð itseðnsð -- mistð minð sen tiedðn! -- hðn oli nyt antava pois surkeat jððnn—kset siitð, mitð hðn oli ollut -- ostaakseen sillð itselleen kurjan elatuksen. Ja ne harvat, joiden korville tieto tðstð halvasta naimisesta oli tuleva, kohottaisivat olkapðitððn halveksien ja inhoten, sillð tðmðn vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympðrille ei siroiteltu mitððn sovittavia kukkia. Ja kuitenkin ... kuitenkin... Kaunis, ylpeð Bella, noinko sinulle piti lopulta kðymðn! 1888. End of the Project Gutenberg EBook of Kertomuksia, by Victoria Benedictsson *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA *** ***** This file should be named 39697-8.txt or 39697-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/9/6/9/39697/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.