Valkaman perhe

The Project Gutenberg EBook of Valkaman perhe, by Osmo Lajula This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Valkaman perhe Author: Osmo Lajula Release Date: September 25, 2006 [EBook #19374] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKAMAN PERHE *** Produced by Matti J‰rvinen and Distributed Proofreaders Europe. Valkaman perhe Kertomus Osmo Lajula Ensimm‰isen kerran julkaissut Vihtori Kosonen 1908. 1. Kirkas toukokuun p‰iv‰. T‰n‰ kev‰‰n‰ oli aurinko aikaisin talven vallan nujertanut. Vappuna olivat j‰rvet j‰ist‰ vapaat, maa viheriˆi ja koivut olivat isolla hiirenkorvalla. Valkaman kartano oli ison koivikon keskell‰. Rannan puolelle, puutarhan l‰pi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin n‰ki ison salin ikkunoista Utusel‰n yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman p‰‰h‰n. Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippop‰inen kirkontorni. Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edess‰ Valkaman kartanon isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen pihtipielien ohi, suuren sel‰n taakse, pys‰htyi sitten ik‰‰nkuin jotain m‰‰r‰tty‰ n‰hd‰kseen. Arnoldin v‰syneet kasvot hiukan hym‰htiv‰t. Nyt h‰n sen huomasi. L‰himm‰n kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa selke‰‰ taivasta vasten. Siell‰ oli huvia ja iloisia ihmisi‰ tuon kirkon l‰heisyydess‰. Arnold putisti p‰‰t‰‰n, k‰‰ntyi pois ikkunasta ja alkoi k‰vell‰ edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinill‰ riippui ˆljymaalauksia. Per‰ll‰, keskisein‰ll‰ oli Valkaman kartanon ensimm‰isen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin is‰, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. H‰n oli kertonut suuresta aatelissuvustaan ja n‰ytt‰nyt joitain sineteill‰ varustettuja papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niit‰ uskoivat, sill‰ olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain. Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sis‰llˆn. H‰n pys‰htyi, katsahti kuvaan ja hym‰hti: -- Vai aatelismies, sin‰kin is‰, h‰n itsekseen sanoi, pyˆr‰hti ymp‰ri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen. Yht‰ tyhj‰‰ oli kaikkialla. Kartanon toistakymment‰ huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niiss‰ oli yksi ainoa asukas, kartanon perij‰ ja omistaja, nimismies Verner Arnold. H‰nen is‰ns‰ oli nainut Valkaman ainoan perij‰tt‰ren, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner p‰‰si nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen. Mutta el‰m‰ oli h‰nest‰ ik‰v‰‰, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisen‰ p‰iv‰n‰ h‰n oli k‰ynyt naapuripit‰j‰n nimismiehen luona. Siell‰ kului yˆkin. Ik‰vyys oli haihtunut, mutta nyt se j‰lleen kaksinkertaisella voimalla palasi. V‰sytti ja hermostutti. Yksin h‰n ei viitsinyt juoda. Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen laskoksille rintamukseen. Vasemman k‰den nimettˆm‰ss‰ kiilsi sile‰ sormus. Arnold katsahti siihen kuin s‰ik‰ht‰en. -- Ester parka! h‰n itsekseen hym‰hti, huokasi raskaasti ja l‰hti kiireesti ulos. Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehv‰iset oksat ylh‰‰ll‰ muodostivat kuin katon kulkijan p‰‰n p‰‰ll‰. Rannalla avautui Utuselk‰ aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla sel‰n toisella puolella, miss‰ vastaiset maat toisiaan kaartaen l‰heniv‰t, n‰kyi veden pintaa vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta n‰yttiv‰t kuin vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa. V‰h‰n oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu uimahuone ja hˆyrypurren "Asran", laituri. -- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehkˆlt‰ nokinen‰iselt‰ nuorukaiselta, joka ahkerasti h‰‰r‰si pikku purressa. -- Kyll‰ muuten, muttei ole viel‰ tarpeeksi hˆyry‰. -- Vai ei ole. Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistej‰, kiilt‰vi‰ paikkoja. H‰n katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni n‰kyi t‰nnekin. Se n‰kyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. H‰nen pitk‰ solakka vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto voimakkaammin venett‰ heitti, h‰n horjahtaen ajatuksistaan her‰si. -- Kohota pian hˆyry‰, Arvi, h‰n puhui rengille. Savu kohosi nokisen mustana Asran pienest‰ savupiipusta. Mutta hˆyry ei Arnoldin mielest‰ noussut kyllin nopeasti. H‰n otti ison petroolikannun ja heitti sen t‰yteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja suhisi varaventtiiliss‰. Arnold istui per‰ss‰ ja Arvi konetta hoiti. Asran keula k‰‰ntyi suurelle Utusel‰lle, kohti sillan vaanivia valvauksia. Se oli Asran ensimm‰inen matka t‰n‰ kes‰n‰, ja se kulki kuin sill‰ olisi ollut kova kiire petollisesti myˆh‰stytt‰neen levon j‰lkeen. Valkaman is‰nt‰ istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta h‰n oli yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja lˆyt‰nyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kes‰isin hˆyrypursi laineita halkoi. Mutta tyhj‰lt‰ oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti, kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kyll‰kin kymmeni‰ tuhansia, mutta eiv‰tp‰ ne sittek‰‰n jaksaneet tyydytyst‰ tuottaa. Arnold ei ollenkaan pit‰nyt omasta el‰m‰st‰‰n. H‰n tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut el‰m‰ns‰ muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja p‰‰tt‰nyt ensi kes‰n‰ h‰‰ns‰ viett‰‰. Viel‰ parisen kuukautta -- ja sitten. Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eik‰ se ollut liioin vaikeata h‰nen miehelleen. H‰n tahtoi ottaa sen, jota rakasti -- olipa kˆyh‰ tai rikas. Oli sattunut kˆyh‰ kihlatuksi. Kihlaus oli tapahtunut viime kev‰t-talvena. Omituinen sattuma. Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymment‰ hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut er‰‰n "naisyst‰v‰ns‰" kanssa. Kun nyt Verner Arnold t‰t‰ muisteli, hym‰hti h‰n. Sellaisia "naisyst‰vi‰" h‰nell‰ oli ollut paljon, paljon --. Hupaisesti oli matka kulunut. Perill‰, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko yˆ. Seuraavan p‰iv‰n vieraat nukkuivat, sˆiv‰t sitten vahvan p‰iv‰llisen ja pime‰n tullen poistuivat. Mutta sill‰ v‰lin oli tapahtunut jotain merkillist‰. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold n‰ki ensi kerran el‰ess‰‰n. Se oli istunut er‰‰n sohvan vieress‰ tuolilla, noussut siit‰ niin solakasti ja kauniisti, kun h‰net Arnoldille esitettiin. -- Neiti Ester Lilieroos... Arnold muisti sen niin selv‰‰n. H‰n oli puristanut Esterin k‰tt‰ niin l‰mpym‰sti, ett‰ l‰hell‰olevat sen huomasivat. Ja sitten ... sitten alkoi valloitus. -- Pelasta minut, Ester, pelasta... huokasi Arnold, ja h‰nen kasvonsa kirkastuivat. Talven kuluessa oli Arnold usein k‰ynyt Esteri‰ tervehtim‰ss‰, lahjoittanut h‰nelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he p‰‰siv‰t l‰hemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heid‰n ajellessaan yritti Arnold Esteri‰ suutelemaan... Nuolen nopeudella hypp‰si Ester reest‰ ja katosi illan h‰m‰r‰‰n. Arnold suuttui, oli pitk‰t ajat Esteri‰ etsim‰tt‰, sill‰ sellainen nolaus oli h‰nelle sattunut -- ensi kerran. Ylpe‰ oli Arnold. H‰n tahtoi hyvityst‰, laittoi pidot pitojen per‰st‰, kutsui vieraat ja k‰vi itse orhillaan Esterin noutamassa, sill‰ Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut l‰htem‰‰n Arnoldin kanssa kahden kesken yksin‰iseen Valkamaan. Kerran -- Arnold s‰ps‰hti t‰t‰ muistellessaan -- kun tanssin j‰lkeen vieraat vet‰ytyiv‰t v‰synein‰ nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksin‰iseen huoneeseen. -- Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut. -- Mik‰ se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt. -- Tulehan! -- Tulen! Ja Arnold oli ottanut esille pˆyt‰ns‰ laatikosta kultaisen rannerenkaan. Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen. -- T‰m‰ on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta. -- Minulle se on liian komea. -- Etkˆ huoli siit‰? -- Jos v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti tahdot. -- Tahdon! Alas katsoi Ester, kiihke‰n‰ h‰nt‰ vaani Arnoldin katse. Esterin k‰si vapisi, kun h‰n kiitoksia lausui, sitten ovelle k‰‰ntyi poistuakseen. -- Ester, emmekˆ ole yst‰vi‰? -- Olemme! Esterin ‰‰ni v‰r‰hteli. Arnold karkasi kiinni h‰neen, mutta Esterin vapiseva k‰si ehk‰isi suutelon. Peremm‰ksi talutti Arnold Esteri‰, mutta silloin singahti kultainen rengas sein‰‰n ja putosi kimmahtaen lattialle. -- Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen, sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi. Seuraavana p‰iv‰n‰ ei Arnoldin tarvinnut Esteri‰ saattaa. Ennen muiden her‰‰mist‰ h‰n oli poistunut. Mutta sitten p‰‰si‰isen‰ sai Arnold h‰nelt‰ ensi suutelon. Ester antoi sen sen j‰lkeen, kun Arnold oli vakuuttanut h‰nt‰ rakastavansa aina kuolemaan saakka... Arnold oli sittenkin voittanut, mutta t‰m‰ voitto oli tuottanut h‰nelle velvollisuuksia, h‰nen mielest‰‰n nyt hauskoja velvollisuuksia. Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen k‰rke‰, jonka takaa kaupunki pist‰ytyi n‰kyviin. 2. Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheess‰. H‰n oli saanut pienen siev‰n huoneen asuttavakseen. Se oli h‰nen oma valtakuntansa, jossa h‰n sai j‰rjest‰‰ kaikki oman makunsa mukaan ja jossa h‰n yksin ilonsa hymyi ja ik‰v‰ns‰ itki. Ester oli kaunis ja miellytt‰v‰. Taivaan sinest‰ olivat h‰nen syv‰t, isot silm‰ns‰ ja hiuspalmikon vienon vaalea v‰ri sopi niin hyvin somistamaan h‰nen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan p‰‰ss‰ oli herkk‰ kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun h‰neen katsoi, niin luuli n‰kev‰ns‰ kes‰illan haaleankaihoisan h‰m‰r‰n. H‰n istui pˆyt‰ns‰ ‰‰ress‰ katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje oli toisessa k‰dess‰. "Rakastuin sinuun ensi n‰kem‰st‰. Etkˆ muista, kuinka k‰tt‰si puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeess‰. Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta h‰n ei sit‰ ymm‰rt‰nyt silloin. Ja h‰n jatkoi lukemistaan: "Sit‰ suuremmalla syyll‰ voit ymm‰rt‰‰ tulisuuttani noina parina kertana, kun en jaksanut hillit‰ itse‰ni." Ester katsoi kuvaan j‰lleen. Tuo mies, jonka kuva oli h‰nell‰ edess‰‰n, rakasti h‰nt‰ niin tulisesti. H‰n painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti katseensa korkeuteen... Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksell‰ ihannoiden rukoilevaa morsiantaan. -- Verner, kuinka sin‰ minua s‰ik‰ytit, huudahti Ester ja heitt‰ytyi h‰nen kaulaansa. -- O, miten olet kaunis, Ester! He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi h‰neen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti. -- Katso minun tˆit‰ni, Verner! Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, k‰‰nteli sit‰ Vernerin edess‰ selitt‰en h‰nelle, mit‰ oli jo ommeltu ja mit‰ oli viel‰ j‰lell‰. H‰n oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut h‰nen kysymyksiins‰, Verner ei kuullut h‰nen puhettansa, h‰n vain tuijotti Esteriin. -- Miksi et sano mit‰‰n, etkˆ pid‰ t‰st‰...? Mutta kun Ester katsahti h‰neen, putosi tyˆ h‰nen k‰dest‰‰n lattialle ja tiet‰m‰tt‰‰n h‰n per‰ytyi pari askelta. -- Verner...! -- Ei Ester, ei se ole mit‰‰n. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner. Ja h‰n veti Esterin syliins‰, katseli h‰neen tulta s‰ihkyvin silmin, suuteli h‰nen kaulaansa, rintaansa... -- Verner, min‰ pelk‰‰n sinua. -- Et saa pelj‰t‰. Min‰ rakastan sinua, minulla on sinua aina ik‰v‰, katkera kaiho t‰ytt‰‰ rintani joka hetki, kun en sinua saa n‰hd‰. -- Mik‰ sinua vaivaa? -- Ik‰v‰, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, l‰hde nyt Valkamaan kanssani, l‰hde, olethan sin‰ minun, minun... Mutta punastuen vastasi Ester: -- En viel‰, Verner. -- Sinun t‰ytyy. Ester painoi p‰‰ns‰ Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhki‰. Verner suuteli kuiviksi h‰nen kyyneleens‰, asetti h‰net sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun. -- Ester, anna anteeksi, mutta sin‰ olit niin sanomattoman kaunis. Annathan anteeksi? -- Mielell‰ni! Ja h‰nen silm‰ns‰ s‰kenˆiv‰t ilosta. -- Mutta todellakin, l‰hde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna takaisin, sanoi Verner. -- Hyv‰ Verner, ei se nyt sovi, minulla on t‰‰ll‰ viel‰ t‰n‰‰n tyˆt‰. Ja onhan sitten aikaa olla yhdess‰. Tulen pyh‰ksi, jos aamulla haet ja illalla tuot takaisin. -- Tietysti. Mutta pid‰ myˆskin sanasi. -- Pid‰n! Auringon l‰hetess‰ taivaanrantaa heitti Verner hyv‰stit, astui purteensa ja ohjasi kotia kohti. H‰n istui miettiv‰n‰ per‰simess‰, puisteli v‰list‰ p‰‰t‰ns‰ ja hym‰hteli itsekseen ep‰selvi‰ sanoja. Asra oli jo kulkenut useita virstoja. Ilta-auringon viimeiset s‰teet punasivat kaupungin talojen ikkunoita, kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa h‰n k‰‰nsi per‰simen koko saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren k‰‰nt‰en keulansa takaisin kaupunkia kohti. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra j‰lleen n‰htiin Valkamaa kohti vilist‰v‰n. Mutta pieness‰ kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yˆn ollessa puolessa. H‰n istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyyn‰sp‰ill‰ pˆyt‰‰ vasten, leuka k‰sien v‰liss‰. Valkoisten sormien lomista n‰kyi poskien punertava silkinhieno hipi‰. El‰m‰ vilisti nopeasti h‰nen sielunsa silmiss‰. Kansakoulunopettaja oli is‰ ollut, uuttera tyˆmies, naapurien lemmikki ja Esterin hell‰ huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina n‰ytellyt lakkap‰it‰ laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selv‰‰n n‰hnyt, miten ne siell‰ vaahtojen keskell‰ tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen. Mutta poissa oli entinen koti. ƒiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa lev‰nnyt, is‰ sinne vuosi sitten siirtynyt. Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain j‰ljell‰ tuolla hyvin kaukana, kaukana... Ik‰‰nkuin lastu veist‰ess‰ puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu is‰st‰‰n turvattomana maailman kolkkia kiert‰m‰‰n. Miten toisenlaista oli kaikki t‰‰ll‰ sis‰maassa. Eiv‰t laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eiv‰t linnut tepastelleet yht‰ ketter‰sti t‰‰ll‰ kuin siell‰... Mutta h‰n oli suudellut t‰‰ll‰ vierasta miest‰. Siell‰ ei. Ester katsoi kuvaan ja hym‰hti. Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. H‰n s‰ps‰hti. N‰ytti kuin kiiluvat silm‰t olisivat h‰nt‰ t‰hystelleet... Ei se ollut mit‰‰n. Kuva oli pˆyd‰ll‰ jalustassaan. Vernerin silm‰t katselivat h‰neen niin tyynesti ja lepytt‰v‰sti. Verner oli kaunis mies, h‰n oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset h‰nt‰ hempeydell‰‰n kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikki‰ ja kilvan suositella pyysiv‰t. Verner oli hyv‰ mies... Ja Ester avasi laatikon. Siin‰ Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki... H‰n oli rikas. -- Olen iloinen, ett‰ voin sinut huolettomana el‰tt‰‰; t‰m‰ on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut n‰ytelless‰‰n Valkaman kartanon rikkauksia. Ester rakasti Verneri‰. Ei h‰n sit‰ oikein itsek‰‰n ymm‰rt‰nyt, mist‰ syyst‰. P‰‰asiahan oli, ett‰ rakasti, ett‰ osasi antaa vastarakkautta. H‰n oikein ik‰vˆi nyt Verneri‰; h‰nen olisi pit‰nyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin ‰‰rettˆm‰sti. Mutta h‰n kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna. Ja niin Ester tekikin. H‰n suuteli viel‰ kirjekuorta ennenkuin pani sen talon sein‰ll‰ riippuvaan postilaatikkoon. Sitten h‰n riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heitt‰ytyi s‰nkyyn. H‰n nukkui pian, mutta her‰si kohta kiljahtaen. H‰nen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silm‰‰. Mutta kun h‰n oli kynttil‰n sytytt‰nyt, tuli rauhallinen uni. 3. -- Oooo! Siin‰p‰ sulhasmieskin tulee, r‰h‰htiv‰t kaikki herrat kun yhdest‰ suusta n‰hdess‰‰n Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen. Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin kˆyhemmille, sill‰ h‰n oli aulis tarjooja. Kaikki muuten h‰nest‰ pitiv‰t avomielisen‰, auliina ja vilpittˆm‰n‰ toverina. Herrat nousivat, tervehtiv‰t ja varustivat Arnoldille paikan pˆyd‰n p‰‰h‰n. -- Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari. -- Olin ‰sken morsiameni luona. Siell‰ kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold. -- Arvaahan tuon! Sittep‰ oletkin t‰ytt‰nyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyv‰ll‰ omallatunnolla, sanoi pormestari. -- Sen omantunnon kanssa on v‰h‰n niin ja n‰in, virkkoi Arnold. Mutta kun on kerran tullut, niin t‰ytynee, t‰ytynee, h‰n jatkoi n‰ytt‰ytyen huolettomalta. Mutta h‰n tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sit‰ maisteltua haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkis‰t puheet t‰yttiv‰t savuisen huoneen. -- Arnold, sanoi er‰s nuorehko hienopiirteinen mies h‰nt‰ olalle lyˆden, etkˆ ole huomannut, ett‰ hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etkˆ heist‰ en‰‰ v‰lit‰? Odotapas, kun kutsun h‰net -- h‰n on kaunis tyttˆ. Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. H‰n oli pitk‰n solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eiv‰t olleet vastenmieliset. -- Neiti Irma, jos saan luvan esitt‰‰. Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myˆskin lasi -- h‰n j‰i herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin totiseksi, mutta sitten h‰nen katseensa alkoi viipy‰ Irmassa. Irma istui er‰‰n maisterin syliss‰. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan, tempasi h‰net vihdoin luokseen ja suuteli h‰nt‰. -- Noin min‰ naisen otan, h‰n virkkoi ja asetti Irman polvilleen. Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian h‰n alkoi viihty‰ komean tummasilm‰isen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi. Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman k‰teen. K‰si oli l‰mmin ja se puristi hell‰sti saamaansa esinett‰. Kun Irma pˆyd‰n alla tarkasteli salavihkaa lahjaansa, n‰ki h‰n pikku rasiassa kultaisen soljen. Kiitokseksi tarttui h‰nen k‰tens‰ Arnoldin k‰teen. Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold: -- Niinkˆ? Irma nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n hell‰nmyˆnt‰v‰sti. V‰hitellen v‰syi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heitt‰ytyiv‰t sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen -- --. Kun h‰n aamulla l‰hti kotiinsa, otti h‰n miehen purtta ohjaamaan. Itse h‰n vaipui huopapeitteiden v‰liin Asran pohjalle. * * * * * -- Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi is‰nn‰lleen hiljaisella ‰‰nell‰ kuin anteeksi pyydellen. Arnold nousi purren pohjalta, kˆmpi laiturille ja kulki kotiinsa. P‰‰ oli raskas ja omatunto alkoi tyˆns‰. H‰n oli matkalla melkoisesti selvinnyt. H‰n katsoi isoon peiliin, mutta h‰mm‰styi ja vet‰ytyi takaisin. Kasvot olivat pˆhˆttyneet, silm‰nalukset kuopalla, hivukset pˆrrˆss‰. H‰nen suunsa vet‰ytyi v‰‰r‰ksi ja hampaidensa v‰list‰ h‰n kuin sylkem‰ll‰ p‰‰sti raa'an kirosanan. -- Paha ei sinua ikin‰ kahleistaan p‰‰st‰, h‰n huudahti rintaansa lyˆden. H‰n hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkins‰ pˆyt‰‰n. Lasilla varustetut valokuvatelineet hyp‰htiv‰t korkealle ja vieriv‰t helisten lattialle. Ison peilin h‰n potkasi s‰p‰leiksi. Arnold seisoi keskell‰ lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti. -- Nyt olet tyytyv‰inen, h‰n itsekseen hˆpisi. S‰nky valkoisine lakanoineen oli koskematta. H‰n heitt‰ytyi siihen. Mutta ei tuntunut nukuttavan. -- Rapakossa saisit rype‰, h‰n taas virkkoi pystyyn hyp‰ten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan. H‰n joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen. H‰n her‰si vasta iltap‰iv‰ll‰. Arvi oli tullut h‰nen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeiss‰‰n is‰nt‰‰ns‰, joka hieroi unta silmist‰‰n. V‰hitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan n‰kˆinen. -- Arvi, hyv‰ poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, h‰n sanoi peili‰ osottaen. Arvi ryhtyi tyˆhˆn ja v‰hitellen tuli huone yh‰ autiommaksi. Pˆyd‰n vieress‰ lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan pˆyd‰lle ja painoi k‰dell‰‰n tuskan ahdistamaa syd‰nt‰‰n. -- Ester parka! Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen k‰teens‰ pahoja enteit‰ aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista -- -- eiv‰th‰n herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tiet‰‰... H‰n avasi kirjeen, selaili sit‰ sielt‰ t‰‰lt‰. H‰nen kasvonsa tulivat yh‰ valoisemmiksi. Sitte h‰n sen luki kokonaisuudessaan. "Rakas oma kulta Vernerini! Miten sinua nyt ik‰vˆin, miten kadun, etten kanssasi l‰htenyt. Olen istunut valveilla yli puoli yˆn, sinua muistellen, sinua ik‰vˆiden. En tied‰, mik‰ minua on alkanut vaivata. ƒskenkin sieluani ahdisti. Sitte n‰in vilahdukselta n‰yn, tiikerin silm‰t..." Arnold keskeytti: "tiikerin silm‰t", h‰n itsekseen toisti -- ja h‰nen rintaansa ahdisti. H‰n soimasi itse‰‰n, soimasi ankarasti. Vihdoin h‰n luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sit‰ kerta toisensa j‰lkeen. H‰n aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa h‰nelle kaikki. -- Ei. Parempi oli se suusanallisesti h‰nelle kertoa. Mutta painajaisesta oli p‰‰st‰v‰, is‰in rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain lˆyt‰isi sopivan keinon... Unohtaa niit‰ ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantap‰ill‰... Arnold meni saliin. Katsellessaan is‰ns‰ kuvaa h‰nen rintansa alkoi riehua. -- Sin‰kin! h‰n huudahti. H‰n haki tyˆhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan. -- Kuole! Kuole muisto, sanon min‰. Ja kirveen ter‰ vilahti h‰nen olkansa yl‰puolella ja sattui kuvaan syd‰men kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle. Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. V‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ h‰n k‰‰ntyi pois, kutsui Arvin sis‰lle. -- Kanna t‰‰lt‰ ulos tuo m‰d‰nn‰isyys! Vie se tunkiolle. Arvi katsoi ihmeiss‰‰n juhlallista is‰nt‰‰ns‰. H‰nen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveens‰ pois ja j‰i k‰velem‰‰n huoneeseensa. -- Jokikisen kalvavan muiston min‰ t‰st‰ rakennuksesta h‰vit‰n. Parasta, kun polttaisi koko talon... H‰n pys‰htyi saliin viev‰n oven kohdalle ja katsoi surumielin ‰itivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille -- ja Arnold l‰hetti hell‰n lentosuutelon ‰itins‰ kuvalle. -- Hymyile sin‰ aina minun majani pyhimm‰ss‰ paikassa. H‰n jatkoi j‰lleen k‰vely‰‰n. Olisiko en‰‰ mit‰‰n mahdollisuutta uuden el‰m‰n alkamiseen? Eikˆ vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isilt‰ peritty kehnous, joka asui veress‰, veress‰, jota itse oli saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita j‰seni‰ ja el‰htynytt‰ sielua puhdistaa? Niin t‰ytyi tapahtua. Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa sen voisi karaista, ter‰stytt‰‰. Ei Arnoldilla itsell‰‰n siihen voimia en‰‰ ollut. Olihan h‰n jo niin usein yritt‰nyt, yritt‰nyt oikein tosissaan. Mutta p‰‰tˆs piti vain p‰iv‰n, korkeintaan pari... Ja sitten alkoi taas sama, entinen, is‰naikuinen, huono el‰m‰. Yksi t‰hti oli tuolla synkk‰pohjaisella taivaalla. Se oli Ester. 4. Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold h‰net itse sinne k‰vi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamup‰iv‰ll‰ he tekiv‰t pitk‰n k‰velymatkan Valkaman tiluksien ymp‰ri. P‰iv‰llisen j‰lkeen he istuivat kˆynnˆspenkill‰ lehtimajassa. Arnoldin k‰det olivat k‰‰riytyneet Esterin vyˆt‰isille. -- Siihen on viel‰ koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti. -- Niin, vastasi Ester lempe‰sti. -- Mutta olethan sin‰ nyt jo minun, olet kokonaan ... ja onhan meid‰t jo kuulutettu... Ester ei vastannut mit‰‰n. H‰n katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. P‰‰skyset viserteliv‰t tuuhean koivikon keskell‰ ja pilvenhattarat p‰ilyiv‰t oksien lomitse taivaan sine‰ vasten. -- Miksi et puhu, Ester? Etkˆ en‰‰ minua rakasta? Ester k‰‰ntyi ‰kki‰ h‰nt‰ kohti, kietoi k‰tens‰ h‰nen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena h‰nen korvaansa: -- Verner, rakastan, rakastan... Arnoldin silm‰t saivat kiilt‰v‰n ilmeen. H‰n painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkiv‰‰ syd‰nt‰ns‰ vasten. -- Ei, ei Verner, ‰l‰ niin kovasti. Min‰ vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itse‰‰n kauvemmaksi Vernerist‰. -- Mutta miksi et...? -- Ei Verner, ei! Ja h‰n katsoi j‰lleen ulos lehtimajan ovesta, painoi p‰‰ns‰ alas ja jatkoi surumielisesti: -- En ilke‰isi is‰‰ni koskaan en‰‰ h‰pe‰m‰tt‰ ajatella, jos... H‰n keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja h‰nen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleit‰. Arnold istui hetkisen mietteiss‰‰n, kuivasi sitten h‰nen kyyneleens‰ ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut t‰ll‰ kertaa mit‰‰n merkillist‰ Arnoldin silmiss‰. -- Tahdon sinua ymm‰rt‰‰. S‰ilyt‰ is‰si muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester. -- Niin mielell‰ni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyv‰, ett‰ ymm‰rr‰t minua, vastasi Ester. -- Mutta, rakas Ester, me viet‰mme h‰‰mme ensi sunnuntaina, puhui Arnold. H‰mm‰styneen‰ k‰‰ntyi Ester h‰neen ja tahtomattaan h‰n kysyi: -- Senkˆt‰hden? Mutta sitte h‰n punastui. -- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti. Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erill‰‰n toisistaan. -- Suostuthan sin‰, Ester? kysyi Arnold vihdoin. -- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille. -- Mit‰ ihmisill‰ on meid‰n kanssa tekemist‰? -- Min‰ olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun. -- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa. -- Niin. -- No kahden viikon per‰st‰ sitten? Ester ei vastannut. H‰n katsoi pient‰ harmaata varpusta, joka ahkerasti tyˆskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa. -- Etkˆ sin‰ siihenk‰‰n suostu? kysyi Arnold. Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, h‰n heitt‰ytyi h‰nen rintaansa vasten. -- Sitten olen _kokonaan_, ikuisesti sinun. He olivat vaiti. Kuului vain hengityst‰, joka kummankin kaulaa poltti. -- -- Salissa oli kaikki muuten entisell‰‰n, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhj‰. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki sel‰ll‰‰n ja kev‰inen huumaava tuoksu kulki huoneiden l‰pi. Ohi menness‰‰n se sattui nen‰‰n -- ja ihminen nautti t‰st‰ sattumasta, puhalsi ensimm‰isen vienonhell‰n vaikutuksen ‰kki‰ ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenm‰‰rin. Ihminen ei tyydy v‰h‰‰n! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nen‰‰n; se kutitti nen‰n sein‰mi‰ ja h‰nt‰ tirskutti. -- Pardon! h‰n sanoi k‰sivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli p‰‰ssyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nen‰liinallaan tukehduttaa seuraavaa kohtausta. -- Ah, kun t‰‰ll‰ on suloinen tuoksu... Mutta mit‰? Ester ‰kki‰ huudahti k‰si‰‰n yhteen lyˆden. Arnold ei muistanut t‰ll‰ hetkell‰ salissa tapahtunutta muutosta, vaan j‰i ihmetellen katsomaan Esteriin. -- Miss‰ is‰vainajasi kuva on? kysyi Ester. Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. H‰n mietti hetkisen ja h‰nen silm‰ns‰ synkistyiv‰t. -- Ester, olen s‰rkenyt kuvan -- tahallani, h‰n vihdoin sanoi. -- Miksi? kysyi Ester ihmeiss‰‰n. -- Minulla ei ole yht‰ hyvi‰ muistoja is‰st‰ni kuin sinulla, siksi olen sen rikkonut. -- Etkˆ h‰nest‰ pit‰nyt? -- En, ja h‰nen kuolemansa j‰lkeen olen h‰nt‰ ruvennut sadattelemaan. -- Onko mahdollista, ett‰ lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ik‰‰nkuin h‰nt‰ ei olisi kukaan kuunnellut. -- On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meill‰ on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi h‰nt‰ halveksun. Ester katsoi vain tyhj‰‰n paikkaan sein‰ll‰ ja puhui viel‰kin kuin itsekseen: -- H‰n oli kuvassa niin kovin sinun n‰kˆisesi, Verner. Varmaan sin‰kin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi. Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan l‰pi ja yli Utusel‰n. H‰n huokasi. -- Varmaan min‰kin muutun ihan samanlaiseksi, h‰n itsekseen toisti. Mutta kun Ester l‰heni h‰nt‰, sanoi h‰n ‰‰neen: -- T‰st‰ n‰kyy kaupungin kirkontorni. Katsopas! -- N‰kyykˆ; miss‰? huudahti Ester ja asettui ikkunaan. -- Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. N‰etkˆ? -- Nyt n‰en, nyt n‰en, vastasi Ester iloisena. -- Sit‰ usein katselen ja ajattelen, ett‰ sin‰ asut ihan sen vieress‰, v‰h‰n siit‰ paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla. -- Niinkˆ? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester n‰pert‰en sormiensa v‰liss‰ Arnoldin nutun nappia ja katsoen h‰nt‰ suloisesti silmiin. -- Tee se. Tai nouse mieluummin k‰velyretkell‰si tuonne kukkulalle, sielt‰ varmasti n‰et Valkaman kokonaan. -- Niin, sen min‰ teen. Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa l‰ntt‰ kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin per‰ss‰, Arvi hoiti konetta. -- Oh, jospa el‰m‰mme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold. -- Ep‰iletkˆ sit‰, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan. -- V‰list‰, kun tuntuu raskaalta ja yksin‰iselt‰, vastasi Arnold. -- ƒl‰ ole niin paljon yksin. Voithan k‰yd‰ kaupungissa vaikkapa joka p‰iv‰. -- Eip‰ se siit‰ parane, enemm‰n pahenee vain. -- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat yksin‰isyytt‰. -- Sin‰ et sit‰ ymm‰rr‰. Kun Ester ei virkkanut mit‰‰n, jatkoi Arnold entist‰‰n hiljemmin: -- Min‰ en ole normaali. Ester katsoi vain kysyv‰sti Arnoldiin osaamatta puhua mit‰‰n. Arnold veti h‰net l‰hemm‰ksi itse‰‰n. -- Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle kaikki. Sinun tulee olla minulle hell‰, sinun pit‰‰ ymm‰rt‰‰ minua oikein, sin‰ et saa minuun koskaan suuttua, pitk‰sty‰. Ester, sin‰ et saa sit‰ tehd‰, eth‰n... Ester heltyi. H‰n olisi tahtonut ymm‰rt‰‰ Verneri‰, mutta h‰n ei ymm‰rt‰nyt. Otaksumiset liikkuivat sinne t‰nne h‰nen sielussaan. Mutta h‰n hylk‰si ne kaikki. Eih‰n niist‰ mik‰‰n voinut olla mahdollinen. Yhden h‰n ymm‰rsi, ja sen tunteen valtaamana h‰n kietoi k‰tens‰ Vernerin kaulaan. -- Min‰ rakastan sinua, h‰n kuiskasi. He olivat saapuneet perille. Hyv‰stelless‰ sanoi Arnold Esterille ep‰varmana kuin neuvoa kysellen: -- Menisinkˆh‰n pist‰ytym‰‰n hotellissa. Ompahan viel‰ iltaa menn‰ kotiinkin. -- Mene toki. Saatpa viel‰ yksin kotonasikin olla. -- Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin. Ester lˆi h‰nt‰ hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein: -- Niin, _kaksi viikkoa_! H‰n pyˆr‰hti ymp‰ri ja katosi kevein askelin portista sis‰‰n. Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa per‰‰n ja ohjasi sen hotellin rantaan. H‰n oli t‰n‰ iltana vapaa. Ester varmaan ymm‰rsi h‰net oikein. Vasta seuraavana p‰iv‰n‰ Arnold saapui kotiinsa. H‰n nukkui koko p‰iv‰n. 5. Valkaman salin sein‰‰ kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa kultakehyksiss‰. Mutta Arnold ei antanut asettaa sit‰ is‰vainajansa kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle. Siin‰, miss‰ is‰n kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin pingoitettu musta silkkivaate. S‰retyn ison peilin paikalla oli entist‰‰n komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen kuvan n‰ytt‰v‰ peili. Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja s‰nkykamari. Niist‰ olikin entiset huonekalut kadonneet kuin n‰kym‰ttˆmiin. Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneen‰. Se oli tapahtunut viikko ennen h‰it‰. Ei kukaan huomannut, oliko h‰n juopunut vai selv‰, eik‰ kukaan tiennyt mist‰ h‰n tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen ja iskenyt s‰p‰leiksi huonekalut kahdessa huoneessa. -- Ne ovat is‰ni saastuttamat, h‰n oli huutanut. Mutta kohta olivat entist‰‰n upeammat huonekalut ilmestyneet entisten sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siin‰ ne olivat saapuneet. Lattiat, sein‰t ja kattokin olivat n‰iss‰ huoneissa ihka uudet. Usein oli Arnold ollut poissa kotoa v‰h‰n ennen h‰it‰. Ja silloin, kun oli kotona, h‰n asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyr‰ili ja k‰veli edestakaisin. V‰list‰ taas pys‰htyi yhteen paikkaan pitk‰ksi aikaa. Oli vain pari p‰iv‰‰ en‰‰ siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan kotiinsa. H‰n istahti kirjoituspˆyt‰ns‰ ‰‰reen tulisesti ja varmana: "_Minun Esterini!_ Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen p‰‰lt‰ h‰idemme ajaksi. Asetan sen sitten j‰lleen paikoilleen. Olen tilannut niin suuren hˆyrylaivan kuin suinkin sillan l‰pi mahtuu sinua t‰nne tuomaan. En tahdo sinua Asralla t‰nne retuuttaa, sill‰ samalla aluksella voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin rautakannella, niin eip‰ toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka sinut t‰nne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut s‰ilytt‰‰ ikiomanani. -- sinun t‰ytyy luonani viihty‰, luonani viipy‰. Varusta siis itsesi k‰rsiv‰isell‰ luonteella ja ota viihdytyst‰ mukaasi. Uhraan kaikki, kunhan sinulle vaan saan hyv‰n olon, tahdon unohtaa kaiken maailman saatuani sinut luokseni. Ilmoita myˆskin tuttaville, etteiv‰t hommaisi veneit‰ tai muita kulkuneuvoja, sill‰ minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva odottaa t‰‰ll‰, kunnes vieraat palaavat. Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pit‰v‰n -- yst‰v‰mme. Sunnuntaina olen ajoissa luonasi. _Oma Vernerisi._" H‰n vei kirjeen Arville ja k‰ski h‰nen heti l‰htem‰‰n sit‰ viem‰‰n. Itse h‰n oli p‰‰tt‰nyt pysy‰ kotona, p‰‰tt‰nyt varmasti. Kului ilta, yˆ l‰heni. Kes‰n haaleat varjot v‰ikkyiv‰t viel‰ l‰nnen taivaalla. Pitk‰lt‰ alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehk‰ se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. H‰n kulki rantaan. Kuului pient‰ puhkumista sel‰lt‰ p‰in ja kipeni‰ n‰kyi muutaman virstan p‰‰ss‰ rannasta. Siell‰ tuli Asra. H‰n odotti, h‰‰r‰si ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut. Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, h‰n luki sen sitten huoneessaan. -- Eikˆ Arvi l‰hde jo kartanoon? kysyi Arnold hyv‰ntahtoisesti rengilt‰‰n. -- Eih‰n tuota viel‰, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieress‰. -- Mit‰s Arvilla siell‰ on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin sel‰n takana. -- Eih‰n t‰‰ll‰ mit‰, vastasi Arvi ep‰varmana. Mutta Arnold ei heitt‰nyt. H‰n meni ja kohenti koria. Sen p‰‰ll‰ oli nimi: Ester Lilieroos. -- Mit‰, mist‰ t‰m‰n olet saanut? -- Tuota, se ryˆkkin‰ sanoi, ett‰ minun oli se salaa viet‰v‰ aittaan, eik‰ mitenk‰‰n n‰ytett‰v‰ herra vallesmannille, selitti Arvi. -- No johan nyt. Kyll‰ min‰ sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihke‰n‰ koriin. -- Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryˆkkin‰ niin kovasti minua ten‰si... -- Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti. -- Mit‰h‰n salaisuuksia h‰n minulta tahtoo peitt‰‰? h‰n hym‰hti yksin menness‰‰n. H‰nen ep‰luulonsa syttyi. Kiihke‰n‰ h‰n liikkui huoneissa. H‰n luki kirjeen. Siin‰ oli puhdasta, vilpitˆnt‰ rakkautta ja ihmettely‰ ja ylistyst‰ uhrauksista, joita Arnold h‰nen, kˆyh‰n orpotytˆn t‰hden tahtoi tehd‰. Kirje rauhoitti ja hyvitti h‰nen mielt‰‰n. Mutta korin sis‰ltˆ oli h‰nelle viel‰ arvoitus. H‰n ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita h‰nen k‰siss‰‰n. Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siin‰ oli leninkej‰ ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita. H‰n k‰veli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia paris‰nkyj‰ ja vuoroin pˆyd‰lle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen s‰nky oli Esterin -- ja tuo toinen h‰nen. Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllens‰ Esterin hameen ja heitt‰ytyi oikeanpuoleiseen s‰nkyyn. Valkaman kartanon peittiv‰t kes‰yˆn varjot helmaansa. 6. H‰‰t vietettiin suurella kiireell‰. Vihkiminen toimitettiin kaupungin kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perill‰ syˆtiin pulskat p‰iv‰lliset. Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina v‰lkkyiv‰t Arnoldin silm‰t, kun h‰n kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja. Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. H‰n oli laittanut asiat niin, ett‰ laiva viipyi perill‰ vain nelj‰ tuntia. Sitten h‰n tahtoi vieraistaan p‰‰st‰. Ja h‰n oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki k‰vi kuin itsest‰‰n. Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utusel‰ll‰ ne viel‰ nen‰liinojaan huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain palvelijat, sill‰ kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester k‰sitysten. -- Sin‰ olet nyt Valkaman kartanon kaunis em‰nt‰, sanoi Arnold, kun he sis‰‰n astuivat. Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin h‰nen k‰sivarteensa. * * * * * P‰iv‰t vieriv‰t, kes‰ kului ja syksy oli k‰siss‰. Valkaman perheonni oli pyh‰. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain h‰t‰tilassa virkamatkalleenkaan l‰hti. H‰n oli tahallaan h‰vitt‰nyt suurimman osan entisist‰ huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi l‰heni, antoi h‰n ajorekens‰kin pois ja osti uuden. -- Miksi niin teet? Tuohan on viel‰ vallan mainio reki, huomautti Ester, kun n‰ki reke‰ pois viet‰v‰n. He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden. -- No niin, jos tahdot tiet‰‰, niin kerron, miksi t‰‰lt‰ tahdon kaiken entisyyden h‰vitt‰‰, vastasi Arnold. -- Kerro, kerro, kehoitti Ester. -- Is‰ni, alkoi Arnold, oli saksalainen. H‰n oli syntynyt Rheinin varsilla. Kotimaassaan h‰n oli tehnyt kavalluksen... -- Kavalluksen? keskeytti h‰net Ester. -- Niin. Muutamat sukulaiset t‰yttiv‰t kavalluksella anastetun kassan ja l‰hettiv‰t h‰net ulkomaalle. H‰n tuli Suomeen -- kuten niin moni muu saksalainen -- ja p‰‰si valheiden varjolla er‰‰n tehtaan hoitajaksi. N‰in ollen auttoi h‰nt‰ se, ett‰ h‰n oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan engelskaa, mutta siin‰p‰ h‰nen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin. Sitte h‰nt‰ viel‰ auttoi yksi seikka, nimitt‰in se, ett‰ h‰n v‰‰rensi itselleen paperit, joiden nojalla h‰n muka oli aatelismies, -- Suomessa kunnioitettiin ennen ja viel‰ nytkin kunnioitetaan aatelismiest‰ melkein puolijumalana. Aatelismiehen‰ ja tehtaan hoitajana h‰n sai paljon yst‰vi‰ ja juomaveikkoja, p‰‰si tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perij‰tt‰ren pauloihinsa. Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi ep‰illen ymp‰rilleen, Ester huomasi h‰nen levottomuutensa. -- Verner, ellet tahdo kertoa -- -- ja jos se on ik‰v‰‰... -- Ei, ei, kyll‰ minun t‰ytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi... H‰n poltti muutaman savun ja jatkoi sitten: -- Jo sin‰ aikana, kun minun muistini alkaa, oli ‰itini n‰‰ntynyt. Is‰ni potki ja pieksi h‰nt‰ joka p‰iv‰, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti vieraita muualta. H‰n juopotteli aamusta iltaan. Min‰ sain olla h‰nen juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka... -- Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa. -- On yst‰v‰ni, on! Arnold nousi seisaalleen ja k‰veli kiivaasti. -- H‰n opetti minulle kaikki paheet, h‰n juurrutti sieluuni kaiken maailman saastan. H‰n ei tehnyt sit‰ selv‰n‰, mutta milloinkapa h‰n juuri selv‰ olikaan? -- ƒitini, h‰n hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pit‰‰ kuin silm‰ter‰‰... Mutta mink‰p‰ ‰itini mahtoi. H‰n oli itsekin liian onneton. Ilkkuen is‰ni ‰idille kertoi ja vieraille kehui, ett‰ minusta tulee "is‰n poika", minusta muka tulee "mies". Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi: -- Verner, ‰l‰ kerro enemp‰‰, ‰l‰ kerro! -- Siin‰p‰ onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat j‰‰kˆˆt sikseen, vastasi Arnold. H‰n k‰veli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa painaen p‰‰t‰ k‰siins‰. H‰m‰r‰ oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eik‰ heit‰ sin‰ iltana kumpaakaan naurattanut. Ja vasta v‰hitellen, suurien ponnistuksien per‰st‰, he saivat kiinni entisest‰ el‰m‰ntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin loukkautunut. Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin is‰ns‰ el‰m‰st‰, ja Esterin mieless‰ kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mit‰ kaikkea saastaa Arnold oli is‰lt‰‰n oppinut. Ester oli kokematon lapsi. Ei kumminkaan kest‰nyt kauvan, ennen kuin h‰nelle asiat rupesivat selkenem‰‰n. He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein hupaistakin yhdess‰ ilkamoida, miehen ei tarvinnut h‰vet‰ naista eik‰ naisen miest‰. Esterist‰ tuntui se nyt sangen ihmeelliselt‰. Ei h‰n olisi sit‰ osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin. Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti l‰hte‰ virkamatkoille. H‰n teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta t‰ytyih‰n sit‰. Matka piti aina piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului p‰iv‰, toinen ja kolmas. Vasta nelj‰nten‰ Arnold saapui iltap‰iv‰ll‰. H‰n oli juovuksissa. Naapuripit‰j‰ss‰ oli ollut p‰iv‰n vieraisilla, kun matkalla oli tavannut virkaveljens‰. Ester hoiti h‰nt‰ kuin lasta, pesi, kampasi, antoi l‰mmint‰ maitoa, keitti hyv‰‰ ruokaa. Arnold k‰veli rauhattomana; ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat kiilua, kun h‰n s‰nkykamarissa p‰‰lt‰‰n riisui. Ester pel‰styi ne n‰hdess‰‰n. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli h‰nelle n‰ytt‰ytynyt pormestarin pieness‰ kamarissa. H‰nt‰ v‰risytti, mutta h‰n koetti pysytt‰yty‰ tyynen‰. H‰n ymm‰rsi Arnoldin pienimm‰tkin viittaukset. Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa n‰hden talvisen yˆn varjoissa. Mutta v‰h‰n ennen puoliyˆt‰ ilmestyi valoa s‰nkykamariin. Siell‰ liehtoi yˆpuvussaan Arnold. H‰nen silm‰ns‰ kiiluivat. -- Sin‰ kielt‰ydyt velvollisuuksistasi, h‰vytˆn! -- En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus. S‰nkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan kamariin ilmestyi valoa. Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspˆyd‰st‰ singahtelee isot palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold katselee tyˆt‰‰n. H‰nen silmiss‰‰n on kiiluva liekki ja suu on irvistyksiss‰. Mutta s‰nkyns‰ nurkkaan kyyristyneen‰ itkee Ester kuullen kirveen jykev‰t iskut. H‰n ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan h‰pe‰llist‰. Ja viel‰kin enemm‰n... Ester alkoi tajuta mit‰ Verner oli tarkoittanut sill‰, ettei h‰n ollut normaali. Mutta mik‰ siihen oli syyn‰, se oli arvoitus... Oi, ettei Ester voinut sit‰ auttaa! -- Ester, anna minulle anteeksi! Ester s‰ik‰hti, katsoi ylˆs. H‰nen miehens‰ oli s‰ngyn vieress‰ polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmist‰ ja huulet v‰r‰hteliv‰t tunteellisesti. -- Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold. -- ƒl‰ ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihke‰sti h‰nen k‰teens‰. -- En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, min‰ nukkuisin sitte niin hyvin? -- Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen lausutuksi nuo muutamat sanat. -- Nyt minun on hyv‰ nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja poistui omaan huoneeseensa. 7. Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa tyˆss‰. H‰n ompeli lapsen vaatteita, vaikkei h‰nell‰ ollut v‰hint‰k‰‰n tietoa pienokaisesta. Ja kun h‰n toivottomana t‰t‰ muisteli, kuului syv‰ huokaus syd‰mmen syvyydest‰. Olihan h‰nen miehens‰ kyll‰kin sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin toivoi. -- Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeiss‰‰n kysynyt. -- Se olisi niin kovin ik‰v‰‰, oli Arnold lyhyesti vastannut. Ester rakasti noita pikku hommiaan. H‰nell‰ oli erityinen piirongin laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siin‰ oli pikku "popot", siin‰ "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niit‰ j‰rjesteli -- eik‰ se suinkaan harvoin tapahtunut -- oli h‰nen suunsa niin somassa hymyss‰. Mutta toive ei vain n‰ytt‰nyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat olleet naimisissa, eik‰ viel‰k‰‰n! Sit‰ ik‰v‰mp‰‰ Esterille, kun Arnold oli yh‰ tihe‰mmin ja tihe‰mmin poissa. Yksin h‰n sai istua, mietti‰. Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lis‰‰ntyneet, sill‰ virkamatkoille h‰n melkein aina oli l‰htenyt, useita p‰ivi‰ poissa viipynyt. Kotiin tultuaan h‰n oli aina s‰rkenyt jonkun is‰vainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima. Ester oli tullut kivuloiseksi. H‰n ei kotoaan liikahtanut juuri mihink‰‰n, ja se teki h‰nen mielentilansa raskaaksi. Er‰‰n‰ iltana joulun tienoossa h‰n ‰kki‰ sairastui. Arnold ei ollut kotona, mutta h‰nt‰ l‰hetettiin noutamaan sielt‰, mihin oli sanonut l‰htev‰ns‰ virantoimituksille. Arnold tuli yˆll‰ kotiin. H‰n oli tavallista enemm‰n kiihtynyt. S‰nkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti ilmoittamaan is‰nn‰lleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut mit‰‰n. H‰n otti kirveens‰ ja iski oven s‰p‰leiksi. S‰nkykamarissa oli kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edess‰. -- Miksi lukitsit oven? h‰n vaimolleen ‰rj‰si. -- En tiennyt sinun kotiin tulostasi. -- Et siis minua odottanut? -- Olen sinua kauvan odottanut. Mutta min‰ olen sairas. -- Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi? -- Verner, anna minulle anteeksi, en sill‰ mit‰‰n pahaa tarkoittanut. Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. H‰nen silmiss‰‰n oli taaskin tuo outo kiilto. -- Pyyd‰tkˆ sin‰ anteeksi? Ester! Ja yhdell‰ nyk‰yksell‰ oli Ester Arnoldin syliss‰. H‰n vei h‰net s‰nkyyn ja suuteli h‰nt‰ tulisesti. -- Verner, min‰ olen niin kovin sairas, valitti Ester. Mutta Arnold ei h‰nt‰ kuullut. -- Verner, mist‰ hakija sinut lˆysi, kun n‰in pian jouduit kotiin, kuule, mist‰? -- Mik‰ hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneen‰. -- Min‰h‰n l‰hetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan... -- Minua noutamaan? -- Niin, ja ilm... -- Sin‰ siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksip‰ oletkin taas noin kylm‰kiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, h‰n ylenkatseellisesti jatkoi, hypp‰si pois s‰ngyst‰ ja poistui. Salista kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla pirstaleina. Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia h‰net her‰tti yˆll‰ nˆyr‰sti niiaillen: -- Herra nimismies, kuulkaa. -- Mit‰? ‰r‰hti Arnold. -- Saako tohtoria l‰hett‰‰ hakemaan, rouva on niin kovin sairas, ett‰ ihan hourii. -- Herran t‰hden, onko rouva sairas? Heti paikalla l‰‰k‰ri t‰nne! Kartanossa tuli kiirett‰ ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai ajaa vaikka kuoliaaksi. Mutta kun Ester houreestaan her‰si, n‰ki h‰n Arnoldin s‰ngyn vieress‰ polvillaan, kyyneleet silmiss‰. Taaskin anteeksi pyyntˆ sai sovittaa tehdyn rikoksen. -- Oh, jos tiet‰isit, miten min‰ kadun, valitan, puhui Arnold. Ester ei jaksanut mit‰‰n virkkaa, puristi vain hell‰sti Arnoldin k‰tt‰. Vasta puolen p‰iv‰n tienoissa tuli l‰‰k‰ri. Tauti ei ollut h‰nen mielest‰‰n vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan. Hiljainen lepo oli paras l‰‰ke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi. L‰‰k‰ri lupasi k‰yd‰ joka toinen p‰iv‰, jollei tauti n‰yt‰ vaarallisempia oireita. -- Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen virkamatkoilla, kuten sanoin menev‰ni, vaan olin kaupungissa juomassa. Sellainen raukka min‰ olen. -- Tuskin voinenkaan en‰‰ muuksi muuttua... Esterin silm‰t olivat painuneet umpeen; h‰n oli nukkunut. Syv‰‰n huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan huoneeseensa. Kun h‰n katsoi peiliin, huomasi h‰n korvallisellaan harmaita hivuksia. -- Mies vasta kolmenkymmenen ik‰inen -- ja lumi putoilee hivuksiin, h‰n ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta myrkky‰, eik‰ taivaan valkoista lunta. H‰n ei ymm‰rt‰nyt itsek‰‰n itse‰‰n. Kummallista. H‰n luuli aina vihap‰iss‰‰n jakavansa vain oikeutta. Aina kun h‰n kiivastui, kiivastui h‰n syyst‰, sill‰ h‰n oli muka k‰rsinyt v‰‰ryytt‰. Eikˆ h‰nell‰ esimerkiksi vaimoonsa n‰hden ollut rajoittamattomat oikeudet? H‰n myˆnsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan h‰n sen muistaisi? Siksi kun j‰lleen saapui juovuksissa kotiin. -- Kirous! h‰n ‰rj‰si, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi k‰vely‰‰n. 8. Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkist‰v‰‰ kosteutta. Valkeiden, laihojen k‰sien selk‰myksiss‰ n‰kyiv‰t selv‰sti j‰nteet. Mutta kaunis oli Ester viel‰kin. H‰n oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi auringon l‰mpym‰n s‰teen siimest‰‰. Ester odotti ja pelk‰si. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei h‰n tulisi p‰ihtyneen‰ s‰nkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta sitten se vanheni. Ensin h‰n pyrki anoen ja pyyt‰en oven avaamista, lupauksilla rukoustaan s‰est‰en. Oven avauduttua alkoi sama siet‰m‰tˆn el‰m‰. Kun Ester tuskan kalvamana kielt‰ytyi ovea avaamasta, s‰rkyi se kirveen iskuista -- ja sen j‰lkeen s‰rkyi aina joku huonekalu, kallisarvoinen esine. Ester pelk‰si ja odotti. Usein h‰n toivoi -- vaikka salaisesti -- ett‰ Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai ett‰ h‰n tulisi ja toisi vieraat mukanaan. Auliisti Ester palveli is‰nt‰‰ns‰ ja h‰nen vieraitaan. -- Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut k‰yd‰ huonosti. Yksin istui Ester. H‰n ik‰vˆi ja itki. Kun talvi-illan pime‰ss‰ rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima lˆi vasten ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset kilisisiv‰t. Sis‰ll‰ h‰n oli kuulevinaan. Mutta ei h‰n toki viel‰ tullutkaan. Yˆ oli niin kammottavan pitk‰. Parempi, kun tulisi aamulla. Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyv‰ Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mielt‰, kun Verner kerran riidan ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mit‰‰n Valkamaan tuonut, kˆyh‰n‰ ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi el‰m‰ss‰ pysynyt, ellei Verner olisi h‰nt‰ ottanut -- armosta. Armosta, niin h‰n oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten j‰lleen pyyt‰nyt anteeksi, mutta sill‰kˆ se oli hyv‰. Ester oli koettanut syd‰mellisell‰ hellyydell‰ miest‰ns‰ parantaa, jo kolme vuotta h‰n oli koettanut yˆt‰ ja p‰iv‰‰. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellyst‰. Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa t‰ss‰ tukahduttavassa yksin‰isyydess‰. Olihan h‰n v‰list‰ yritt‰nyt hankkia itselleen tuttavallista naisseuraa, viel‰p‰ yst‰vi‰kin, mutta yst‰vyys ei kauvan kest‰nyt. Aina kun asiat kiristyiv‰t, meniv‰t yst‰v‰tt‰ret Vernerin puolelle, viel‰p‰ ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia aviosalaisuuksiakin. Ja kun heit‰ nuhteli, niin sanoivat he hyvin yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehens‰ tahdon alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin el‰in? Ei. Ester ei sit‰ voinut. Petollisia olivat Esterin naisyst‰v‰t. Ester oli tullut siihen k‰sitykseen, ett‰ yst‰v‰n piti olla miehen. Mutta olihan sekin hirve‰ askel. Kuolema olisi ollut paras yst‰v‰. Ja usein olikin Ester k‰vellyt kirkonkyl‰n hautausmaalla mustien ristien keskell‰. Siell‰ vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien pet‰jien suhinakin oli ihan toisen ‰‰nist‰ kuin muualla. Se oli mollissa laulettua nukutusvirtt‰. Oh, tuolla yl‰kulmassa oli niin kaunis paikka, hietakumpu nuorehkon pet‰jikˆn keskell‰. Sinne vilkkuivat Utusel‰n hopeiset laineet, sinne n‰kyi nurkka Valkaman isosta p‰‰rakennuksesta. Vernerkin ehk‰ joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon p‰in. * * * * * Er‰‰n‰ kev‰‰n‰ otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. H‰n hankki kymmenen komeata hevosta, l‰hes sata lehm‰‰ ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisi‰ k‰vi nyt paljon enemm‰n herrasv‰en pakeilla, ja Ester sai em‰nt‰n‰ tarttua kovasti tyˆhˆn talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin h‰nelt‰ kaikenlaista. H‰n sai p‰‰tt‰‰. Ja kun tiukka paikka tuli, t‰ytyi h‰nen k‰‰nty‰ pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman ratkaisemiseksi. Pian k‰‰ntyi Ester pienimmiss‰kin asioissa pehtorilta neuvoa kysym‰‰n, sill‰ h‰n luotti t‰h‰n mieheen. Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin Pohjanmaalta. H‰n oli nuorena p‰‰ssyt oppikouluun, mutta erotettu nelj‰nnelt‰ luokalta, eik‰ saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. H‰n tahtoi maanviljelij‰ksi, k‰vi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa. -- T‰m‰ on erinomaisen hyv‰ tila, oli Rikberg sanonut tiluksia tarkastellessaan. H‰nen tyˆsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. H‰n ei paljoa puhunut, mutta omistamansa vallan h‰n osasi k‰ytt‰‰. Arnold alusta alkaen oli tyytyv‰inen ja iloinen n‰hdess‰‰n h‰nen hommansa. P‰iv‰m‰‰ri‰ h‰n itsekin ensimm‰isen‰ kes‰n‰ kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja huomasi paljon sellaista mist‰ h‰n ennen oli ollut vallan tiet‰m‰tˆn. N‰ytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon. Esterkin k‰vi poskiltaan taas hiukan punakammaksi. -- Luuleeko Rikberg t‰m‰n tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold er‰‰n kerran heid‰n istuessaan Arnoldin huoneessa. -- En ep‰ile sit‰, herra nimismies, minun ymm‰rt‰‰kseni t‰m‰ tila on paikkakunnan paras. T‰n‰ kes‰n‰ on Valkaman peltojen viljasato sellainen, ett‰ sit‰ t‰ytyy ihmetell‰. Jos meid‰n sato merkit‰‰n yhdell‰, niin sit‰ l‰hinn‰ parhaan talon viljasato koko kunnassa on merkitt‰v‰ kolmenelj‰nneksell‰. T‰m‰n seikan voin puhtaasti numeroilla todistaa. -- Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyv‰ntahtoisesti hymyillen. -- Ent‰s, millaiset mets‰t teill‰ on! Voin vakuuttaa, ett‰ satakaksikymment‰ tuhatta ostaja maksaa ensi n‰kem‰lt‰, puhui Rikberg kiihke‰sti. -- Oikeinko totta? -- Kyll‰ se on varma. Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitk‰‰n Rikbergiin ja virkkoi haparoiden: -- Olettekos te raittiusmies? -- Min‰kˆ? Eih‰n toki, vastasi Rikberg iloisesti. -- No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa? -- Kiitoksia, kyll‰ se menee. -- Ester, huusi Arnold. Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen n‰kˆisen‰, mutta huomatessaan pehtorin h‰nen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sit‰ ei kukaan huomannut. -- Kutsuitko minua, Verner? Arnold meni vaimoaan vastaan, laski k‰sivartensa h‰nen olalleen ja virkkoi hell‰sti: -- Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille pienen lasin. Esterin sielussa tˆks‰hti niin omituisesti. H‰n tiesi, ett‰ jos h‰n v‰h‰nk‰‰n estelisi, suuttuisi Arnold. Niin h‰n oli aina tehnyt. Vaikka h‰n kuin pyyt‰en tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, h‰n kuitenkin raivostui, ellei pyyntˆ‰ t‰ytetty. Hilliten itsens‰ vastasi Ester: -- Tuon heti paikalla. Ester poistui. Mutta menness‰‰n tunkeutui huokaus esille: -- Juoko tuo toinenkin! Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pˆyd‰ll‰. -- Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen. -- Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa pohjaan. Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silm‰pari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi k‰‰ntyi se pois -- ja ‰‰nettˆmin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa. Kun he olivat tyhjent‰neet nelj‰ lasia, kohotti Arnold viidennen nyˆk‰ytt‰en p‰‰t‰‰n. -- Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enemp‰‰ minulle. Nelj‰ lasia on korkein m‰‰r‰, mit‰ samana p‰iv‰n‰ olen ottanut, ja sen olen juonut nyt is‰nt‰ni t‰hden, sanoi Rikberg kohteliaasti. Arnold h‰mm‰styi. H‰n laski lasinsa pˆyd‰lle eik‰ virkkanut mit‰‰n. Rikberg l‰hti ulos omille hommilleen. -- Nelj‰ lasia korkein m‰‰r‰, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin menty‰. Ja kuitenkin oli h‰n niin iloisesti ilmaissut, ettei h‰n ollut raitis. -- Hm -- -- -- hm -- -- jospa min‰kin olisin sellainen! Mutta Arnoldia alkoi vaivata ik‰v‰t ajatukset. H‰n joi lasinsa pohjaan. Ikkunastaan n‰ki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenell‰k‰s nyt oli m‰‰r‰? H‰n tahtoi selvyytt‰, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sis‰lle. H‰nen miehens‰ istui entisell‰ paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan tyˆns‰ ‰‰reen ihan ‰‰neen virkahti Ester: -- Tuollaisen tulee miehen olla! Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siell‰ k‰veli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin h‰n l‰hetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkyl‰lle p‰in. Rikberg seisoi pihalla puistellen p‰‰t‰‰n. H‰n oli kuullut palvelijattarilta is‰nt‰ns‰ tuhotˆist‰, tiesip‰, miss‰ onnettomuutta tuottava kirveskin s‰ilytettiin. Mutta ikkunan ‰‰ress‰ istui Ester. Vettyneet siniset silm‰t tuijottivat pihalla seisovaan mieheen. Seuraavana iltana myˆh‰‰n palasi Arnold. Rikberg oli h‰nt‰ odottanut. Hell‰varoen ja kohteliaasti renki tervehti is‰nt‰‰ns‰, auttoi alas rattailta ja saattoi sis‰lle. Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold s‰nkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille. -- Herra nimismies, h‰n sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin t‰rke‰t‰ asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelyst‰. Arnold k‰‰nn‰hti ‰kki‰ takansa, kuullessaan Rikbergin ‰‰nen. H‰nen silm‰ns‰ paloivat. -- Mit‰ se olisi? h‰n kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa. Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sit‰ vasten kuin sattumalta. H‰n tiesi kirveen olevan piirongissa. -- Jos herra nimismiehell‰ olisi aikaa, asiani on hiukan pitk‰nlainen, selitti Rikberg. -- Eikˆ sit‰ voi j‰tt‰‰ huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti. -- Ei sit‰ sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla tˆit‰ alotettaessa. Jos herra nimismiehell‰ olisi k‰rsiv‰llisyytt‰ istuutua tuohon sohvaan? -- No, kyll‰ min‰, kyll‰ min‰, sopersi Arnold ja heitt‰ytyi sohvalle. Rikberg alkoi puhua soista, niityist‰ ynn‰ muista maista. H‰n puhui pitk‰veteisell‰, tasaisella ‰‰nell‰. Alkua kuunteli Arnold, h‰nen silm‰ns‰ liikkuivat v‰syneesti sinne t‰nne. Silloin t‰llˆin h‰n keskeytti: -- Ent‰s sitten ... ja mit‰ sitten...? Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui v‰hitellen kuin itsest‰‰n pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi h‰n asetti tyynyn mukavasti is‰nt‰ns‰ p‰‰n alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta. Seuraavana p‰iv‰n‰, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg j‰lleen ja kyseli is‰nn‰lt‰‰n tosi asioita. Arnold ei viel‰ havainnut renkins‰ eilist‰ menettely‰. Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin ikkunaverho hiukan, ja sininen silm‰pari loisti verhon ja ikkunapielen v‰liss‰. 9. Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yh‰ useammin ja useammin h‰n viipyi kaupungissa tai pit‰j‰ll‰ tuttaviensa parissa. H‰n oli alkanut kaihtia Rikbergi‰, sill‰ h‰n h‰pesi el‰m‰‰ns‰ ja heikkouksiaan. Vaimostaan h‰n ei juuri muutoin v‰litt‰nyt kuin juovusp‰iss‰‰n. Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia h‰nen k‰ytˆksest‰‰n. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa is‰nt‰‰ns‰ vastaan t‰m‰n kotiin tullessa, oli h‰n keksinyt sopivan keinon, jonka avulla ehk‰isi Arnoldin tuhotyˆt. Niist‰ oli ennen kaikkea Ester, mutta myˆskin Arnold itse h‰nelle sangen kiitollinen. Esterkin oli koettanut lˆyt‰‰ jonkun neuvon hillit‰ksens‰ miest‰‰n rajup‰‰ll‰ ollessa. Mutta ne eiv‰t auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan t‰m‰n antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia, silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut. Voimaton oli Ester miest‰‰n vastaan. Selvill‰ p‰in oli Arnold aina myˆnt‰nyt vaimonsa olevan t‰ysin oikeassa, viel‰p‰ pyyt‰nytkin, ettei t‰m‰ ikin‰ sallisi moista h‰v‰istyst‰ -- mutta asia ei parantunut. Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sit‰ kuin omaansa is‰nn‰n hyˆdyksi. Usein h‰n Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa kysellen h‰nen mielipidett‰‰n talon asioissa. Ne olivat kasvattavia hetki‰, sill‰ Esterill‰ ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin ruuanlaittoon kuuluvat pikkuteht‰v‰t. -- Mit‰ pid‰tte miehest‰ni? kysyi Ester kerran Rikbergilt‰ heid‰n keskustellessaan Esterin huoneessa. T‰m‰ katsoi kummastuneena kysyj‰‰n ja sanoi sitten miettien: -- Pit‰‰kˆ minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrell‰? -- Toivoisin teid‰n aina puhuvan suoraan ajatuksenne. -- Tahdon sen tehd‰, mutta yhdell‰ ehdolla. -- Ja mill‰? -- Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enk‰ sanojeni t‰hden saisi itselleni ik‰vyyksi‰. -- Olkaa siit‰ varma. -- Hyv‰, sitte sanon. Pid‰n miest‰nne syd‰mmens‰ puolesta mit‰ paraimpana ihmisen‰, mutta k‰ytˆksens‰ puolesta h‰n on raukka. Ester k‰‰nsi katseensa alas. H‰n mietti jotain. Sitte vastasi: -- Niin h‰n onkin. Te olette oikeassa. -- Hyv‰syd‰misill‰ ihmisill‰ on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia, selitti Rikberg vaatimattomasti. Ester oli kauvan aikaa vaiti. H‰n mietti itsekseen, mist‰ tuo mies oli oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon k‰ytˆksen ja saanut niin luontevat kasvonpiirteet? Ja h‰n oli vain tavallinen pehtori, tyˆnorja? -- Kuulkaa, mist‰ te olette kotoisin? kysyi Ester ep‰rˆiden ja katsoen ikkunasta ulos. -- Pohjanmaalta. Olen kˆyh‰n torpan poika. -- Oletteko te k‰ynyt koulua ehk‰? tiedusteli Ester. -- Olen k‰ynyt nelj‰ luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten. -- Eroitettiin? kysyi Ester h‰t‰isesti. Mit‰ varten teid‰t eroitettiin? Rikberg ryk‰si, kohensi vartaloaan ja vastasi: -- Lˆin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos. -- Te lˆitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekˆ? huudahti Ester innokkaana ja kohottautui seisalleen. -- Niin. Olin silloin viel‰ lapsi. -- Mutta mist‰ syyst‰ te sen teitte? -- Ihan v‰h‰p‰tˆinen syy. H‰n sanoi minulle, ett‰ valehtelin, vaikka min‰ puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lis‰si hetkisen kuluttua: h‰n nimitt‰in olisi tahtonut, ett‰ olisin valehdellut. -- Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi? -- Koulun j‰lkeen olin kolme vuotta kirjanpit‰j‰n‰ er‰‰ll‰ maatilalla ja sitten menin maanviljelyskouluun. Sit‰ tiet‰ on ratani jatkunut, ja nyt olen pehtorina teill‰. -- Vai niin, sanoi Ester painavasti ja j‰i istumaan mietteisiins‰. Mutta hetkisen kuluttua h‰n kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne; saisitte niit‰ valita meid‰n kirjakaapista. -- Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niit‰ saan. Ja he meniv‰t kirjakaapille kirjoja etsim‰‰n. Ester avasi laatikot, kaapin ovet selkisel‰lleen. Kun h‰n kurotti yl‰kaapin avaimeen, kohosi povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellytt‰v‰n kierroksen s‰‰rien ymp‰ri. Rikberg huomasi h‰net niin kauniiksi. S‰‰li tahtoi juurtua h‰nen syd‰meens‰, mutta h‰n haihdutti sen ja rupesi selailemaan kirjoja. -- Luetteko te ruotsia? kysyi Ester. -- Kyll‰ min‰ ymm‰rr‰n jotenkin hyvin sit‰ kielt‰, vaikka olen unohtanut paljon. ƒidinkieleni oli ruotsi. -- Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen. Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman. -- Te siis luette saksaakin? puhui Ester. -- Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymm‰rr‰n saksaa jotenkuten. Kun Rikberg oli mennyt, j‰i Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. H‰nen leukansa oli k‰den varassa ja h‰n katsoi johonkin siltapalkin rakoon. Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. H‰nen kanssaan voi synty‰ millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sit‰ tosi el‰m‰‰ olikin. Olihan sit‰ el‰m‰‰ ollut h‰nenkin is‰ss‰‰n. H‰n oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse -- h‰n oli talollisen pojan tyt‰r, kotiopettajatar, ja tuo toinen, h‰n oli -- pehtori. Ester s‰ps‰hti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut h‰nt‰ olkap‰‰lle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta h‰n oli rauhaton. Rakastiko h‰n? Ei, ei, se ei saanut tapahtua. Illalla, kun Ester oli mennyt s‰nkykamariin, h‰n lukitsi oven pel‰ten miehens‰ tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, h‰nt‰ ei ollut miss‰‰n, vaikka Ester h‰nt‰ aamulla haki joka huoneesta. P‰iv‰ll‰ teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun t‰m‰ oli poissa. H‰n meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan h‰nt‰ huomaisi. Kun h‰n oli tullut sis‰lle pikku rakennukseen, jonka toisessa p‰‰ss‰ oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sek‰ n‰iden v‰lill‰ eteinen, sykki h‰nen syd‰mens‰ tavallista valtavammin. Rikberg oli j‰rjest‰nyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Ent‰s kirjahylly, seh‰n oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta. Ihmeellist‰. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyv‰. Ja katkeruudella h‰n muisti er‰‰n kartanon paroonin ennen sanoneen: eiv‰t rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi tyˆss‰‰n kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekev‰‰, mit‰ tyˆt‰ teki, kunhan vain teki rehellist‰ tyˆt‰. Oli ihan saman tekev‰‰, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisell‰ oli, kunhan h‰nell‰ vain oli sivistyst‰ ja ennen kaikkea sielun sivistyst‰. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran. Pˆyd‰ll‰ oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder...", h‰n luki. Ja kyyneleet silmiss‰ h‰n melkein polvistuneena, k‰det taivasta kohti yhteen puristettuina toisti: -- "Leise wehen, meine Lieder." H‰n ei huomannut, ett‰ ovi avautui h‰nen takanaan, ja Rikberg astui sis‰lle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, k‰‰ntyi h‰n ‰kki‰ ja huomasi tulijan. H‰n katsoi h‰neen kauvan, otti askeleen eteen p‰in ja heitt‰ytyi voimattomana vieress‰‰n olevalle sohvalle. -- Min‰ olen niin sanomattoman onneton, h‰n huudahti. -- Min‰ tied‰n sen, eik‰ se ole ihmek‰‰n, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teit‰ jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mit‰ mieluimmin. -- En tied‰ nyt mit‰‰n. Min‰ en jaksa ajatella, tai toisin sanoen min‰ en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten min‰ puhun. H‰n nousi k‰velem‰‰n ja jatkoi ponnistettuja liikkeit‰ tehden: minun t‰ytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekev‰t matelevaksi orjaksi. Minun syd‰meni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on viel‰ tallella ja sen min‰ s‰ilyt‰n itselleni ja sille, joka sit‰ ehk‰ tahtoo k‰ytt‰‰. Ja min‰, min‰, h‰n puhui rintaansa lyˆden, min‰ tahdon, ett‰ se syd‰men kolkka, joka viel‰ on minun omani, ett‰ se tulee oikein k‰ytetyksi. -- Herra Rikberg, t‰ss‰ on k‰teni, te olette luvannut minua auttaa, pit‰k‰‰ myˆskin sananne! Rikberg tarttui h‰nen k‰teens‰. -- Sen teen, hyv‰ rouva, h‰n vastasi. -- Ei kukaan saa tiet‰‰, ett‰ olin huoneessanne. Teille ilmaisen, ett‰ tulin t‰nne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi. Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. H‰n hiipi varovasti kiert‰en koivikkoon ja sielt‰ ohjasi askeleensa p‰‰rakennukseen. H‰nen vartalonsa oli oiennut entisest‰‰n, h‰nen p‰‰ns‰ oli kohonnut ja k‰ynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun h‰n huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet ‰‰nekk‰in‰ rakennuksen toisesta p‰‰st‰ toiseen. 10. Koko iltap‰iv‰n puuhasi Ester kotoisissa hommissa. H‰n ei uskaltanut j‰tt‰‰ tyˆt‰ns‰ hetkeksik‰‰n, etteiv‰t ik‰v‰t ajatukset p‰‰sisi h‰nen mielt‰‰n h‰iritsem‰‰n. H‰n oli tehnyt suunnitelman ja p‰‰tti varmasti sit‰ seurata. Kun h‰n maata meni, lukitsi h‰n kaikki ovet heitt‰ytyen s‰nkyyns‰ iltavaatteissaan: pitk‰, lˆys‰, vaaleanpunainen nuttu p‰‰ll‰‰n ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yˆlamppu valaisi kellert‰v‰ll‰ h‰‰meydell‰ huonetta. Ester odotti miest‰‰n, h‰n halusi h‰nen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyˆ vieri ohi, eik‰ mit‰‰n kuulunut. Esteri‰ alkoi raukaista, silm‰t olisivat niin mielell‰‰n ummistuneet. Mutta h‰n koetti pysytt‰yty‰ valveilla. H‰n her‰si horroksestaan kuullessaan liikett‰ eteisest‰. H‰n tajusi heti asemansa; h‰nen syd‰mens‰ syk‰hti rajusti, kun h‰n korviaan koki saada hyvin herkk‰kuuloisiksi. Nyt askeleet l‰hestyiv‰t ovea, k‰si tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. H‰nen miehens‰ juopunut ‰‰ni kysyi ankarana: -- Ester, oletko valveilla? -- Olen, vastasi voimakas ‰‰ni. -- P‰‰st‰ sis‰lle. -- En. Arnold seisoi kauvan oven edess‰ pime‰ss‰ huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein h‰n pyˆr‰hti ymp‰ri, kuin keksien jotain. -- Vai sellaisella ‰‰nell‰? Vai niin, h‰n mˆr‰hteli mennen omaan huoneeseensa. Tulet h‰n sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa p‰‰ss‰. Se tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein h‰n tahtoi ottaa kirveens‰, avasi laatikon -- kirves oli poissa. Raivostus oli t‰ydellinen. Kuin tiikeri, ketter‰n‰ ja silm‰t palaen h‰n puhaltautui keittiˆn l‰pi s‰nkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli kiinni. H‰nen nyrkkins‰ ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten h‰n vet‰si nyrkkins‰ pois, sill‰ se oli pime‰ss‰ sattunut peiliraamien s‰rm‰‰n. Keittiˆst‰ h‰n lˆysi ison halon. Kun Ester kuuli miehens‰ kiihke‰t askeleet taaskin salin puolelta ovea l‰henev‰n ja ensim‰isen halon sys‰yksen oveen sattuvan, h‰n huudahti: -- Verner, ‰l‰ s‰re ovea, min‰ avaan sen! Keittiˆn puoleisen oven h‰n ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereill‰ ja Rikberg seisoi keittiˆn keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa keskustellen. Ihan kuin ei olisi mit‰‰n tapahtunut eik‰ tapahtuisi. Ester rauhoittui. H‰n meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg n‰ki h‰nen valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepe‰sti lattialla. Oli kuulunut toinen ja kolmas jys‰ys. -- ƒl‰ riko ovea, min‰ avaan sen, puhui Ester kiihke‰n‰, mutta pelk‰‰m‰tt‰. -- Avaa pian! kiljahti Arnold. Ester v‰‰nsi kiireesti avaimen ymp‰ri juosten heti nopeasti vastakkaiselle ovelle. H‰n asettui selin keittiˆˆn. Arnold veti voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna h‰n hypp‰si s‰nkykamarin lattian yli. Ester seisoi j‰ykk‰n‰ ja levollisena katsoen vainoojaansa. Mutta ihan viime silm‰nr‰p‰yksess‰, kun halko oli Esterin p‰‰n yl‰puolella pudotakseen ja antaakseen h‰nelle tuhoisan iskun, katosi Ester kynnykselt‰ ja kaksi voimakasta k‰tt‰ kohosi iskua vastaan ottamaan. Rikberg oli Esterin takaa tarttunut h‰nen vyˆt‰isiins‰ ja siirt‰nyt h‰net kuin pikku lapsen taaksensa, j‰‰den itse iskett‰v‰ksi. Mutta lyˆnti oli jo heikko, sill‰ Arnold oli tahtonut lyˆd‰ vain vaimoansa. Rikberg otti halon ja v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ heitti sen lattialle. -- Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia k‰sivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teid‰t huoneeseenne? Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin l‰pi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sill‰ Arnold oli rajattomasti v‰synyt. Kun Rikberg palasi keittiˆn puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. H‰nen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg h‰net s‰nkyyns‰. Kuorma tuntui niin keve‰lt‰, h‰n olisi kantanut h‰nt‰ mielell‰‰n pitemm‰nkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui h‰nen nen‰‰ns‰ -- ja h‰n nautti siit‰. Mutta sitte Rikberg l‰hetti noutamaan l‰‰k‰ri‰. Kenellek‰‰n n‰ytt‰ytym‰tt‰ oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan p‰‰h‰n valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkyl‰‰n p‰in. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun h‰nelt‰ joskus niist‰ kysyttiin, h‰n vain naurahti -- ja siihen sai tyyty‰. Ester parani pian. Ei h‰n tarvinnut l‰‰kkeit‰ -- kohtaus oli ohimenev‰‰, s‰ik‰hdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielell‰‰n tunnustanut Rikbergille, ett‰ h‰n oli enemm‰n s‰ik‰ht‰nyt h‰nen kuin itsens‰ t‰hden. -- Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mit‰p‰ minusta v‰li‰, kunhan rouvan el‰m‰ s‰ilyy. Ei toki, min‰ olen vain renki, enk‰ sit‰ h‰pe‰k‰‰n. Tyˆni on kunniallista. -- Talonpoikainen min‰kin olen. Is‰ni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja h‰nen ‰‰nens‰ hell‰sti v‰r‰hteli, kun is‰st‰ tuli puhe. Rikberg katsoi h‰neen pitk‰‰n vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi h‰n keve‰sti naurahtaen: -- Kyll‰ se on totta! -- Enh‰n ep‰ilek‰‰n, vastasi Rikberg keve‰mmin. -- Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. El‰m‰ni ei ole ollut onnellista. -- Min‰ tied‰n, vastasi Rikberg osaaottavasti. -- Ik‰v‰ on kalvanut jo pitk‰t ajat sieluani. Suurin toivomukseni on j‰‰nyt toteutumatta... H‰n keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteri‰ suoraan silmiin. Syv‰ hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteri‰. -- Tulkaapas katsomaan, h‰n paikoiltaan nousten sanoi ja h‰nen silm‰ns‰ loistivat. Tulkaapas t‰nne, herra Rikberg. Ester k‰veli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. H‰n veti esille vaatekappaleen toisensa per‰st‰ ja selitti innokkaana: -- T‰ss‰ on pikku "paituli", t‰ss‰ "popot", t‰ss‰ koltti -- ja h‰n rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, k‰‰ntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin -- sanokaa toki, eiv‰tkˆ ne ole kauniita, eiv‰tkˆ ole...? -- Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg yst‰v‰llisesti riemuiten. Ja Ester rypisteli vaatteita viel‰kin enemm‰n, painoi poskeaan ja huuliaan vasten. -- Ei se tee mit‰‰n, jos n‰m‰ rypistyv‰t. Sitten on minulle hauskaa tyˆt‰ taas suoria ne ja j‰rjest‰‰ uudestaan. -- Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sit‰ k‰sit‰, te miehet -- ette edes tek‰‰n. Rikberg yh‰ hymyillen katsoi innostunutta Esteri‰. -- Kyll‰ min‰ n‰en ne kauniiksi. Mutta mielest‰ni ne olisivat viel‰ kauniimmat, jos olisivat p‰‰ll‰... -- Niin, lapsen, pienokaisen p‰‰ll‰. Te olette oikeassa -- ja sen p‰‰lle ne kerran viel‰ pannaan. Rikberg oli unohtanut itsens‰ innokasta puhetta kuullessaan, h‰n seisoi melkein typer‰n n‰kˆisen‰, hymyili ja kummasteli. -- Ette n‰yt‰ puhettani uskovan. Mutta kun sanon, ett‰ olen itseni l‰‰k‰rill‰ tutkituttanut, ja h‰n on sanonut minun olevan varmasti normaalin -- mutta mieheni ei --. Ester keskeytti. H‰n asetti vaatteet laatikkoon ja tyˆnsi sen kiinni. Rikberg meni pˆyd‰n luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun k‰teens‰: -- Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin? -- Olkaa hyv‰, kaatakaa minulle kanssa. -- Niin mielell‰ni, vastasi Rikberg painolla. He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella ‰‰nell‰: -- Ja ettei teille j‰isi mit‰‰n ep‰selv‰ksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, ett‰ min‰ itse m‰‰r‰‰n is‰n lapselleni. Sen t‰ytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pit‰‰ tulla samanlaisen. H‰n keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun t‰m‰ ei puhunut mit‰‰n, jatkoi Ester: -- En pid‰ itse‰ni en‰‰ Arnoldin vaimona -- ja halukkaimmin tahtoisin h‰nest‰ laillisen eron saada. N‰in‰ k‰rsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Min‰ en tee v‰‰rin n‰in menetelless‰ni, sill‰ min‰ uskon asiaani, min‰ uskon siihen vilpittˆm‰sti -- ja mihin ihminen vilpittˆm‰sti, tosisielullaan uskoo, h‰n ei voi koskaan v‰‰rin tehd‰ itse‰‰n kohtaan, eik‰ rikkoa jumalan lakia -- ja t‰m‰ asia ei en‰‰ muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikin‰ en‰‰ mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi p‰‰sen, mutta luontaisten taipumuksien t‰hden miehelle kyll‰ antaun ja h‰nen kanssaan el‰n, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riitt‰‰. Ester oli noussut k‰velem‰‰n. H‰nen askeleensa olivat vakavat ja p‰‰ oli pystyss‰, melkein niskaa vasten nakkautunut. -- Min‰ ymm‰rr‰n teit‰ ihan t‰ydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella ‰‰nell‰, laski k‰dest‰‰n kahvikupin pˆyd‰lle ja nousi poistuakseen. -- Niin, ajatelkaapas hiukan n‰it‰ asioita ja lausukaa niist‰ minulle joskus arvostelunne. -- Min‰ kiit‰n teit‰, rouva Ester, t‰st‰ suuresta luottamuksesta. -- Toivon, etten olisi tarvinnut teid‰n suhteenne erehty‰. -- Min‰ vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui. 11. On syd‰ntalvi. Ester tiesi tulevansa ‰idiksi. Yh‰ useammin ja useammin h‰n vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mit‰‰n unohtunut, vaikka aikaa ajan t‰yttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta. Arnoldin el‰m‰ oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli h‰n aina juopunut. Rikberg pani h‰net siivosti nukkumaan kuin lapsen, v‰litt‰m‰tt‰ h‰nen puheistaan juovusp‰iss‰. -- Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna. -- Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielest‰nne? -- Eih‰n sit‰k‰‰n, mutta muuten v‰synyt. Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana p‰iv‰n‰ h‰n selvitty‰‰n anteeksi pyydellen kaihti kaikkia -- ja katosi j‰lleen entisille retkilleen. Ester ei ollut h‰nt‰ saanut puhutella moneen kuukauteen, vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo p‰‰ssyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selv‰n‰ pakeni Arnold aina Esteri‰. Er‰‰n‰ iltana keski talven aikaan kuului tielt‰ kovaa kulkusen kilin‰‰. Valkaman pihaan porhalti puolikymment‰ hevosta, pys‰htyiv‰t rappujen eteen -- ja iloisia ihmisi‰ alkoi tulvata p‰‰rakennuksen eteiseen. S‰nkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehi‰, melkein puoleksi kumpiakin, olivat hyv‰ll‰ tuulella. Arnold antoi k‰skyn riisua hevoset ja vied‰ talliin. Kohta syttyiv‰t kaikki kynttil‰t ja lamput Valkaman huoneissa, kohta hˆyrysiv‰t kuumat pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pˆydill‰. Mutta s‰nkykamarin ovi oli viel‰kin lukossa. Ovelle kuului hiljaista naputusta. -- Ester! kuului Arnoldin ‰‰ni. Ester avasi oven. H‰nen miehens‰ oli juovuksissa, mutta n‰ytti tyynelt‰. -- Mit‰ tahdot? kysyi Ester varmasti. -- Tule tervehtim‰‰n vieraita, sanoi Arnold. -- Mielell‰ni, vastasi Ester ja seurasi miest‰‰n saliin. Siell‰ oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali sek‰ naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia. Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siell‰ Irmakin. H‰net esitelt‰ess‰ sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen: -- T‰ss‰ on tuleva vaimoni, kun sin‰ minut j‰t‰t. -- Sep‰ on hyv‰, vastasi Ester ihan luonnollisella ‰‰nell‰. N‰ytti kuin Arnoldin sanat olisivat lievent‰neet h‰nen olemustaan. Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen j‰ykkyyden, eik‰ h‰nt‰ en‰‰ naurattanut. Mutta Ester v‰h‰n aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi itsens‰ tarpeettomaksi ja kenenk‰‰n n‰kem‰tt‰ poistui ja lukitsi oven. Arnold joi kiihke‰sti. Irma istui h‰nen polvillaan. Arnold toivoi, ett‰ Ester olisi sen n‰hnyt ja h‰n uskoi, ett‰ Ester sen n‰kikin. Mutta miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia -- ja h‰n joi viel‰kin kiihke‰mmin. Mutta Ester ei n‰hnyt mit‰‰n, h‰n puuhasi ruokia, hyvi‰ ruokia vieraille. Rikberg n‰ki kaikki eteisest‰, ja h‰nen sielunsa syk‰hti omituisesti. H‰n ei virkkanut t‰st‰ Esterille sanaakaan, h‰n tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ uudesta h‰pe‰st‰. Vieraat remusivat kauvan, sˆiv‰t hitaasti ja joivat viel‰. Vihdoin alkoi v‰sytt‰‰. He p‰‰ttiv‰t l‰hte‰ kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja l‰htij‰t pukeutuivat, Arnold myˆskin. Rikberg oli heit‰ eteisess‰ auttamassa. -- Mit‰ te t‰‰ll‰ roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold h‰nelle. -- Aikooko herra nimismies l‰hte‰ myˆskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta. -- Mit‰ se teit‰ liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte menn‰ helvettiin koko talosta -- ja viel‰ t‰n‰ yˆn‰. -- Minulla olisi ollut sangen t‰rke‰t‰ asiaa herra nimismiehelle, puhui Rikberg. -- Minulla ei ole teille mit‰‰n asiaa, senkin mˆtys, ‰hkyi Arnold. Rikbergiin ei n‰ytt‰nyt vaikuttavan mik‰‰n. Ihmeiss‰‰n kompuroivat vieraat ulos ja etsiv‰t rekens‰. Vimeisin‰ meniv‰t Irma ja Arnold. Heid‰n hevosensakin oli viimeisen‰. Kaikki oli valmiina l‰htem‰‰n. Kellot kilahtivat, ihmiset r‰h‰htiv‰t -- ja hevoset olivat t‰ydess‰ laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytk‰hti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa k‰tt‰. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois. -- Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tiet‰‰, mit‰ siell‰ tapahtui. Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista v‰litt‰m‰tt‰ kantoi Rikberg Arnoldin h‰nen kamariinsa ja nukutti h‰net sohvalle viipyen itse huoneessa koko yˆn. * * * * * Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmi‰‰n, painoi k‰dell‰ p‰‰t‰‰n ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen h‰nt‰ kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti v‰ri‰‰n: vuoroin ne kalpenivat, v‰liin olivat sinert‰v‰n harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo. He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautas‰ngyn, riisuivat h‰nen p‰‰lt‰‰n ja asettivat h‰net s‰nkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mit‰ h‰nelle tehtiin, aukoi vain joskus silmi‰‰n, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti h‰nen p‰‰h‰ns‰ kylm‰n k‰‰reen, vaihtoi sit‰ usein, eik‰ paljon hetkeksik‰‰n l‰htenyt h‰nen vuoteensa vierest‰. Illalla saapui l‰‰k‰ri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut el‰‰ en‰‰ ilman alkohoolia. H‰nelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa p‰iv‰ss‰ -- ja sitte v‰hitellen annoksia v‰hennett‰v‰ joka p‰iv‰. Parin p‰iv‰n kuluttua n‰ytti Arnold hiukan virkistyv‰n. H‰n katsoi Esteriin niin lempe‰n raukeasti, ett‰ Esterille tuli vedet silmiin. -- Oletko jo niin voimissasi, Verner, ett‰ jaksat puhua kanssani. Minulla on niin t‰rke‰t‰ asiata, ett‰ minun on paha olla, ellen saa sit‰ nyt sanotuksi. Verner k‰‰nsi katseensa Esterist‰ ja vavahti, h‰nen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, h‰n otaksui, ett‰ Ester alkaisi soimata. Sit‰ h‰n pelk‰si. H‰n puhui hiljaisella ‰‰nell‰. -- Ei viel‰, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi. -- Ehk‰ on parasta, sanoi Ester raskaasti. Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin luokseen. -- Jospa Arnold -- Ester ei ollut kutsunut h‰nt‰ miehekseen en‰‰ pitkiin aikoihin -- nyt pian paranisi, ett‰ saisin h‰nelle ilmaista suuren salaisuuteni. -- Kunhan h‰n saa runsaasti lepoa; kyll‰ h‰n siit‰ viel‰ nousee, vastasi Rikberg. -- Kuule Ensio -- he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen -- kun min‰ olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin j‰t‰n min‰ Valkaman. En voi asua t‰‰ll‰ kauvemmin. -- Niin teen min‰kin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, ett‰ saisin h‰nelle tehd‰ tilin tˆist‰ni, sanoi Rikberg. -- Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan ep‰varmana. -- Kyll‰ min‰ tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana. -- Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mit‰‰n muuta, kun pid‰t huolen siit‰ pienest‰ el‰m‰st‰, joka meille syntyy. Itsest‰ni aina huolehdin. -- Ei h‰t‰‰ mit‰‰n! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki k‰y hyvin. -- En koskaan, en koskaan, sill‰ nyt min‰ olen alkanut toteuttaa omaa itse‰ni -- ja joku aika sitten koetin t‰ydent‰‰ toisen sielua, mutta siin‰ en onnistunut, ja luulen, ettei siin‰ kukaan onnistu. -- Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisess‰ itsess‰‰n ole miest‰ itsens‰ toteuttamiseen, ei h‰nelle toinen mit‰‰n mahda. -- Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo t‰ysikasvaneenakin samaan suuntaan. -- Ja mik‰ merkillist‰, puhui Rikberg kiihke‰sti, perinnˆllisyys n‰kyy astuvan esiin lapsissa ihan s‰‰nnˆllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu. -- Arnoldissa on perinnˆllisyyden esimerkki el‰v‰n‰ silm‰imme edess‰. -- Niinkˆ? -- H‰nen is‰ns‰ lienee ollut viel‰kin enemm‰n paheen pauloissa. H‰n on itsekin siit‰ minulle puhunut. Kirous on h‰nen el‰m‰ns‰ myrkytt‰nyt. -- Vai oli h‰nen is‰ns‰kin... -- Mutta emme nyt siit‰ puhu, tulee vain ik‰v‰ ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin l‰heisesti toisillemme. -- Eih‰n rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain el‰v‰t, sanoi Rikberg iloisesti. -- Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sit‰ jotkut yritt‰v‰t. -- Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta kauniiden silmien katselemisesta ja hyv‰n syd‰men kosketuksista, sanoi Rikberg ja nousi paikaltaan. L‰het‰ sana, jos jotain tarvitset. Nyt menen tyˆhˆn. H‰n poistui. Ester katsoi iloisin mielin h‰nen j‰lkeens‰. -- Jospa olisin jo t‰‰lt‰ poissa, h‰n hym‰hti. 12. Arnold oli maannut s‰ngyss‰ l‰hes kuukauden. Ester oli usein pyyt‰nyt keskustelua h‰nen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen heikkouttaan. Enimm‰kseen h‰n tahtoi olla yksin. Esteri‰ pelotti. Jos Arnold huomaisi h‰nen tilansa ennen kuin h‰n sen oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat huomanneet ja kuiskailivat siit‰ salavihkaa, viel‰p‰ levittiv‰t pahoja huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eiv‰t siit‰ v‰litt‰neet. Heill‰ oli selvitt‰m‰ttˆmi‰ asioita ainoastaan Arnoldin kanssa. Konjakki annokset oli Arnoldilta v‰hennetty melkoisen pieniksi. Mutta kun h‰n oikein pyyt‰m‰ll‰ pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta lis‰‰m‰tt‰, mutta vain hiukan. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ pyysi Arnold, ett‰ Ester j‰tt‰isi h‰net, h‰n tahtoi nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun h‰n oli mennyt, nousi Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan h‰n sai siin‰ odotella, mutta vihdoin h‰n alkoi viittoa k‰dell‰‰n ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin naama ikkunaan. Arnold puhui h‰nelle venttiilin rei‰st‰: -- Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa. Pian oli Arvi sis‰ll‰, ovensuussa seisomassa. Arnold meni h‰nen luokseen. -- Kenen palvelia sin‰ olet? -- Hyh. Herra nimismiehenh‰n min‰, vastasi Arvi ihmetellen. -- Ket‰ sinun tulee totella. -- Tottahan tok' is‰nt‰‰ni. -- No niin. Kun tulee pime‰n h‰m‰r‰, valjasta hevonen ja vie se koivukujan p‰‰h‰n. Mutta tee se niin, ettei sit‰ kukaan huomaa, puhui Arnold puoli‰‰neen. -- Kyll‰, kyll‰. -- N‰yt‰p‰s taitosi! -- Kyll‰. Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi ruokaa. -- En saanutkaan unta oikein, vaikka niin v‰sytt‰‰. Tuntuu n‰l‰lt‰, h‰n lopetti selityksens‰. Ester laittoi h‰nelle mit‰ parasta. Arnold sˆi oikein miehen tavalla. -- Kohta t‰st‰ p‰‰sen ylˆskin -- ja sitten on meill‰ aikaa keskustella. Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold Esterille, joka korjaili ruokia. -- Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas l‰‰k‰ri, ehk‰ h‰n antaa sinulle luvan liikkuakin. -- Jopa t‰ss‰ alkaa aika pitk‰ksi k‰yd‰kin. Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisess‰ olevan matkaturkkinsa h‰n antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienemp‰‰n k‰velyturkkiin. Varmuuden vuoksi h‰n pukeuduttuaan viel‰ heitt‰ytyi s‰nkyyn, peitt‰en pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta kukaan ei h‰nt‰ h‰irinnyt. Pian tuli pime‰. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos. Valtamaantiell‰ odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsens‰ hyvin v‰llyihin ja hoihkasi: -- Hei poika, annappa pyyhki‰ kaupunkiin. N‰yt‰p‰ minulle, viel‰kˆ heponi osaa "polskata." Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka ‰sken makasi s‰ngyss‰‰n Valkaman kartanon kamarissa. H‰n hyr‰ili, lauleli ja vihelteli, viel‰p‰ Arvin kanssa leikki‰kin lasketteli. Keli oli hyv‰, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon l‰hes kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyll‰ vaahtosi, mutta kyll‰p‰h‰n se siit‰ lakkasi. Arnold komensi sen viem‰‰n tupaan. Se piti pest‰ vedell‰ ja saippualla ja kuivata hyvin sek‰ vasta sitten antaa sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, h‰n tahtoi, ett‰ sit‰ myˆskin hoidettaisiin hyvin. Hotellissa olivat herrat jo hyv‰ll‰ tuulella. Riemastuen he Arnoldin vastaan ottivat. Irma r‰h‰hti nauruun Arnoldin n‰hdess‰‰n. -- Siin‰ se on kavaljeeri! h‰n sanoi. Et tied‰ miten ik‰v‰ minun yksin oli teilt‰ tulla. -- Kyll‰ oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Seh‰n se Valkaman is‰nt‰ taitaa ollakin, ilkkui pormestari. Arnold ei virkkanut aluksi mit‰‰n koko asiasta, mutta sitte, kun oli juopunut, pyysi h‰n anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen n‰ytt‰‰. Irma taaskin suostui h‰neen yht‰ hyvin kuin ennenkin, eik‰ h‰n en‰‰ kaukaan aikaan ollut h‰vennyt herroja Irmaa hyv‰illess‰‰n. Seuraavana aamuna h‰n l‰hti hotellista kertoen menev‰ns‰ Helsinkiin ja k‰skien hevosensa l‰hett‰m‰‰n kotiinsa. H‰n otti ajurin ja ajoi rautatien asemalle. * * * * * Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri h‰ly Valkaman kartanossa. Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sit‰ Arnoldillekin. Kynttil‰ k‰dess‰ h‰n hiipi pime‰n eteisen l‰pi ja avasi Arnoldin huoneen oven. Kylm‰ talvinen ilma sielt‰ hohahti h‰nt‰ vastaan. H‰n siunasi s‰ik‰htyneen‰ ja kynttil‰ putosi h‰nen k‰dest‰‰n ja sammui. -- Verner, oletko t‰‰ll‰? h‰n huudahti. Ei kuulunut vastausta. -- Sano toki, sano! pyysi Ester. Pime‰ss‰ h‰n rupesi pelk‰‰m‰‰n. Vihdoin h‰n lˆysi tulitikut miehens‰ kirjoituspˆyd‰lt‰ ja sai valkean kynttil‰‰n. H‰n l‰hestyi miehens‰ vuodetta. Se oli tyhj‰. Eik‰ koko huoneessa n‰kynyt ket‰‰n. L‰hemmin tarkastettuaan h‰n havaitsi ikkunan olevan auki ja kylm‰n viiman puhaltavan siit‰ suoraan sis‰lle. Ikkunan alla lumihangessa n‰kyi j‰lki‰. Siit‰ oli h‰nen miehens‰ mennyt. Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni h‰n talliin. Arnoldin ajohevosen paikka oli tyhj‰ -- ja Arvikin oli poissa. -- Mihin h‰n on mennyt? kysyi Ester Rikbergilt‰ kun he asiasta keskustelivat. -- Sit‰ on vaikea p‰‰tt‰‰. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkyl‰‰n, naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta ett‰ h‰n meni kaupunkiin, vastasi Rikberg. -- Pit‰isi menn‰ etsim‰‰n. -- Ei se sovellu. H‰nh‰n on j‰rjiss‰‰n oleva mies, eik‰ h‰nt‰ ainakaan kotinsa ulkopuolella sovi holhota. -- Mutta kun min‰ poloinen en saanut h‰nelle kertoa asiaani -- ja se tuntuu minusta ik‰v‰lt‰. En voi t‰‰lt‰ l‰hte‰ ennen kuin olen h‰nen kanssaan asiani selvitt‰nyt. -- Eik‰ ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg. -- J‰‰tkˆ luokseni t‰n‰ iltana? kysyi Ester hiljaa. -- J‰‰n, jos tahdot, vastasi Rikberg hell‰sti. -- Etkˆ sin‰ sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti. Rikberg katsoi h‰neen hell‰sti ja vastasi: -- Kun asiat nyt ovat n‰in kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun tahdostasi. -- Mutta muuten sin‰kin ilmaisisit tahtosi? -- Niin! Ester l‰hestyi h‰nt‰, laski k‰tens‰ h‰nen olalleen, katsoi h‰nt‰ lempe‰sti silmiin ja sanoi: -- Luonnollisesti meid‰n niiss‰ asioissa on alistuttava toistemme tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla. -- Ja senh‰n teemmekin mielell‰mme, vastasi Rikberg. 13. Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingist‰. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla k‰dell‰, ett‰ tuskin siit‰ selkoa sai. Rahaa siin‰ k‰skettiin l‰hett‰m‰‰n ja osote ilmaistiin. Ester kirjoitti pitk‰n kirjeen vastaukseksi. H‰n kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti h‰nt‰ tulemaan kotiin, jotta h‰n p‰‰sisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa h‰nell‰ ei en‰‰ ollut mit‰‰n tekemist‰. "Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun t‰ytyy v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin l‰het‰ valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhty‰ asiaan. Sinua en syyt‰ mist‰‰n. Myˆnn‰n itse tehneeni tˆrke‰n aviorikoksen, ja seh‰n on aivan kylliksi. Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila j‰tet‰‰n. Tee se niin pian kuin mahdollista." Rahoja heill‰ ei ollut paljoa kotona, sill‰ uusi nimismies, jonka kuvernˆˆri oli paikkakunnalle l‰hett‰nyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryˆstˆ y. m. maksuja. Ainakin puolet -- ja enemm‰nkin -- t‰st‰ summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sill‰ niin suuressa m‰‰rin h‰n oli kˆyhille antanut ryˆstˆj‰ anteeksi. Arnold oli ollut hyv‰syd‰mminen nimismies -- ja moni pahoitteli, ett‰ nyt tuli uusi. Mutta mink‰s sille taisi. Rikberg hankki rahaa is‰nn‰lleen: H‰n myi osan viljaa edellisen kes‰n hyv‰st‰ sadosta -- ja tuhansittain pistettiin seteleiss‰ Helsinkiin l‰htev‰‰n kirjeeseen. -- Kyll‰ sen miehen kelpaisi el‰‰ vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillit‰, sanoi Rikberg rahakirjett‰ sulkiessaan. -- Oi, kun on surullista t‰m‰n maailman el‰m‰! vaikeroi Ester itku kurkussa. -- Eip‰h‰n siin‰ maailmaa auta syytt‰minen, vika on veress‰. * * * * * Arnold ei l‰hett‰nyt valtakirjaa eik‰ mit‰‰n tietoja. H‰n saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. H‰n oli saanut halvauksen -- koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa h‰n p‰‰si liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa h‰n ei ollut saanut v‰kijuomiakaan nauttia, joten h‰nen luonteensa oli varsin hiljainen ja v‰h‰n kuin sekaisin. Muutaman p‰iv‰n kotona oltuaan h‰n kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus l‰hetettiin tuomiokapituliin. Arnold n‰ytti suostuvan vaikka mihin. Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ‰llistyi Arnold, katsoi h‰neen kysyv‰sti ja puhkesi valittaen puhumaan: -- Voisitpa nyt t‰‰ll‰kin sent‰‰n asua. Enh‰n sinua en‰‰ h‰iritse. Pid‰ sin‰ kyˆkin puoli rakennuksesta, min‰ asustan t‰ss‰ p‰‰ss‰. -- Mutta min‰h‰n sanoin jo kirjeess‰ni, ett‰ minun on pakko muuttaa. -- Miss‰ kirjeess‰? Arnold ei ollut kirjett‰ lukenutkaan. Se lˆytyi h‰nen taskustaan. Rahat h‰n oli kuoresta kyll‰ ottanut, mutta kirjeen j‰tt‰nyt koskematta. Ester l‰hti pois, sill‰ Arnold tahtoi lukea kirjeen. Omituiset v‰reilyt varjostelivat h‰nen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pˆyd‰ll‰ h‰nen edess‰‰n ja oikealla k‰dell‰ h‰n k‰‰nteli sen lehti‰ sik‰li, kun p‰‰si eteenp‰in. Usein h‰n pys‰htyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki. Loppuun p‰‰sty‰‰n h‰n pitkin mietitty‰‰n n‰ytti tehneen p‰‰tˆksens‰. H‰n koetti sitte sauvansa varassa k‰vell‰ huoneessaan edestakaisin, mutta sekin k‰vi kˆmpelˆsti. Vihdoin h‰n heitt‰ytyi sohvalle. Ester tuli kohta h‰nen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi h‰nen tilansa. -- Nyt p‰‰st‰t minut kai mielell‰si? sanoi Ester melkein ylpe‰sti. -- Ei, sit‰ en tahtoisi. -- Et tahtoisi? huudahti Ester h‰mm‰styneen‰. -- Vaikeahan sinun on nyt l‰hte‰, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta Rikberg kyll‰ voi menn‰ matkoihinsa. -- Min‰ seuraan Rikbergi‰, mihin ikin‰ h‰n meneekin! Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva. -- Olet tainnut jo kauvan h‰nt‰ seurata. -- Sen j‰lkeen, kun kielt‰ydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta. -- No enh‰n sit‰ ep‰ilek‰‰n. Voitte j‰‰d‰ molemmat. -- Emme voi. -- Mutta jos min‰ nyt kauniisti pyyd‰n, niin ette nyt sent‰‰n minua heti j‰t‰. Rikberg kutsuttiin sis‰lle. Arnold oli h‰nelle matelevan kohtelias, vaikka h‰n silloin t‰llˆin kulmakarvojensa alta katsahti h‰neen karsaasti. Mutta Rikberg ei sit‰ huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain j‰isiv‰t, vetosi heid‰n s‰‰liins‰kin. Esterille valuivat vedet silmiin. -- Kohtahan min‰ kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold. Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi j‰‰m‰‰n. Ester sai pit‰‰ entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntˆˆn oli tullut p‰‰tˆs, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin j‰rjest‰‰. -- Minusta on niin kauhean vaikeaa j‰‰d‰ t‰nne, valitti Ester Rikbergille. -- Sen kyll‰ arvaan, ja siksip‰ saatkin sin‰ t‰ss‰ asiassa p‰‰tt‰‰. Min‰ kyll‰ tulen puolestani toimeen. -- Min‰ koetan k‰rsiv‰llisesti, ehk‰ kaikki k‰y hyvin. Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi h‰n kummankin heid‰n k‰tt‰‰n. -- Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena j‰tt‰isi, h‰n sanoi. Ei kumpikaan heist‰ huomannut omituista v‰l‰hdyst‰ h‰nen silmiss‰‰n. Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti h‰nest‰ huolta, oli yˆt p‰iv‰t h‰nen kanssaan. Arnold ei p‰‰ssyt itse s‰nkyyn eik‰ s‰ngyst‰ pois, niin pahoin oli halvaus h‰net runnellut. El‰m‰ Valkaman kartanossa j‰lleen oli siirt‰nyt suuntaa, mutta p‰iv‰t vier‰hteliv‰t entisell‰‰n. Palvelijat liikkuivat tyˆss‰‰n kuten ennenkin, mutta hiljaisempina ik‰‰n kuin painostavan tunteen vallassa. Is‰nt‰‰ns‰ he n‰kiv‰t ainoastaan silloin, kun t‰m‰ kannettiin tuolissa lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengitt‰m‰‰n. Ester ei pit‰nyt itse‰‰n en‰‰ em‰nt‰n‰, vaan ainoastaan hoitajattarena. Kylill‰ h‰nest‰ kuiskailtiin mustia juttuja. 14. Esterin pikku vaatteet olivat k‰yt‰nnˆss‰. Lapsi oli syntynyt v‰h‰n ennen juhannusta ja jo saman p‰iv‰n iltana is‰ ja ‰iti h‰net yhdess‰ ristiv‰t "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta ‰idin ja is‰n mielest‰ oli itku kuin taivaallista musiikkia. -- N‰eth‰n, is‰ Ensio, ett‰ se on terve, sanoi Ester poikaansa h‰nelle n‰ytt‰en. -- Terve sen t‰ytyy olla, vastasi is‰ nauraen. Joku aika syntym‰p‰iv‰n j‰lkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta katsomaan. H‰n kulki lyyhyst‰en keittiˆn kautta. H‰nen suunsa vet‰ytyi surumieliseen hymyyn, kun h‰n lasta katseli ja huomasi ‰idin suloisen silm‰yksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkem‰‰n. H‰nen k‰vi niin s‰‰liksi Arnoldin kohtalo, ettei h‰n voinut n‰hd‰ h‰nt‰ nyt, kun ilo suurimmillaan pulppuili h‰nen sielussaan. Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron. -- Pane tuon sis‰ltˆ pankkiin poikasi varalta, h‰n sanoi. Ester otti vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sit‰ ottamattakaan olla. Kun Arnold kiersi keittiˆn kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg h‰nt‰ vastaan. Arnold vastasi j‰yk‰sti h‰nen tervehdykseens‰ -- ja kun Rikberg oli mennyt pari askelta h‰nen ohitsensa, katsahti h‰n h‰nen j‰lkeens‰ kirous huulilla. Avioero hakemukseen ei viel‰k‰‰n ollut tullut p‰‰tˆst‰ eik‰ tullut koko kes‰n‰. Syksyll‰ tahtoivat Ester ja Rikberg l‰hte‰ pois Valkamasta, sill‰ siell‰ tuntui heist‰ niin ik‰v‰n kolkolta. Arnold tosin ei ollut heit‰ h‰irinnyt, sill‰ h‰n eli vallan yksin‰ist‰ el‰m‰‰ns‰ sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta h‰nen n‰kemisens‰ teki heille kummallekin -- ja varsinkin Esterille -- kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemm‰lti konjakkia, pyyt‰nyt Esterin luokseen, viel‰p‰ j‰‰m‰‰nkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyyt‰‰. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen m‰‰rin, ett‰ paiskasi ison pˆyt‰lampun lattialle. Muuten h‰nest‰ ei ollut vastusta. Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi t‰m‰ melkein itkukurkussa: -- Mit‰ pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte l‰hte‰? Rikbergin t‰ytyi myˆnt‰‰, ett‰ h‰n oli tehnyt vain hyv‰‰. -- No mit‰ varten sitte? kysyi Arnold. Ja neuvottelun j‰lkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan j‰‰m‰‰n. -- J‰‰mme viel‰ talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte t‰ytyy meid‰n pit‰‰ p‰‰tˆksemme. -- Olkoon niin, vastasi Rikberg. Ja niin he j‰iv‰t talveksi. Arnold oli p‰‰tt‰nyt myyd‰ mets‰ns‰. Sit‰ varten oli se tarkastettu moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkom‰‰ri‰ aamusta iltaan, sill‰ puolikymment‰ ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut kaupasta. Er‰s ostaja Helsingist‰ oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold ei tahtonut viel‰ kaupasta lopullisesti p‰‰tt‰‰. -- Kyll‰ min‰ l‰het‰n sitte miehen Helsinkiin kauppaa p‰‰tt‰m‰‰n, jos kerran kauppaan suostun. Ja niin se j‰i p‰‰tt‰m‰tt‰. Ja n‰ytti kuin Arnold olisi unohtanut koko jutun. Mutta eip‰s. Joulukuu oli k‰siss‰. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyyn‰r‰n paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen l‰mpˆmittari osotti kovimpina pakkasp‰ivin‰ aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat myˆskin kovat pohjatuulet. Er‰‰n‰ pakkasp‰iv‰n aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen. -- Teid‰n pit‰isi l‰hte‰ nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold. Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti is‰nt‰‰ns‰ ja t‰ytt‰nyt empim‰tt‰ kaikki h‰nen toivomuksensa, kun h‰n vain m‰‰r‰tess‰‰n oli selvill‰ p‰in. Ja nytkin h‰n vastasi kohteliaasti: -- Kyll‰, kyll‰ min‰ l‰hden. Mit‰ siell‰ olisi teht‰v‰‰? -- Tuoda rahoja sataviisikymment‰ tuhatta. Nyt myyn mets‰ni. Ostaja on luvannut k‰teismaksun. Rikberg kuunteli h‰nen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi: -- Voitte l‰hte‰ t‰n‰ iltana siksi aikaiseen, ett‰ ehditte kaupunkiin yˆksi ja junaan aamulla. -- Min‰ l‰hden aamuyˆst‰ t‰‰lt‰. En min‰ unesta niin kovin paljon v‰lit‰. -- Tehk‰‰ kuten tahdotte. Muita asioita siell‰ on myˆskin toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, k‰yk‰‰ ne iltap‰iv‰ll‰ t‰‰lt‰ hakemassa. -- Kyll‰! vastasi Rikberg ja poistui. H‰n ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmi‰, kun ne h‰nen j‰lkeens‰ t‰hysteliv‰t. Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eih‰n sille mit‰‰n voinut. -- Kauvanko siell‰ viivyt? h‰n kysyi. -- Se riippuu kokonaan siit‰, miten paljon asioita saan, sill‰ kuuluu olevan muitakin, eik‰ vain mets‰kauppa. Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi h‰n ainakin viikon perill‰ viipyv‰ns‰. Aamuyˆst‰ h‰n ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen h‰nen j‰lkeens‰. Kartano oli kokonaan varjojen peitt‰m‰, kirkkaita t‰hti‰ loimusi taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse. Joulu l‰heni, kiirett‰ oli kaikkialla. Viime aikoina oli Arnold usein pyyt‰nyt luokseen pikku Teppoa, sill‰ h‰n ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sielt‰ pois. Aina oli Tepon mukana jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi. -- Ai, kuinka se nimismies t‰st‰ lapsesta pit‰‰, ihmetteli hoitajatar. -- Seh‰n on hauskaa, sanoi Ester huokaisten. Oli nelj‰s p‰iv‰ Rikbergin l‰hdetty‰. Arnold tahtoi tavata Esteri‰. T‰m‰ meni uteliaana ja pel‰ten Arnoldin huoneeseen. -- Nyt ehk‰ pyyd‰n sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehk‰ se on viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan t‰ytt‰‰, sanoi Arnold. -- Mik‰ se olisi? -- Joulu on niin l‰hell‰, enk‰ min‰ itse mihink‰‰n kykene, l‰hde sin‰ jouluostoksille kaupunkiin. -- Min‰kˆ? Kuinka min‰? kysyi Ester h‰t‰isesti. -- Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, h‰nell‰ on hyv‰ hoitaja, joten kyll‰kin muutamaksi tunniksi voit kodin j‰tt‰‰. -- Kyll‰ se tuntuu hiukan uskalletulta. -- Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa ajassa tuo takaisin. Perill‰ pari kolme tuntia, siis yhteens‰ noin kuusi seitsem‰n tuntia. Aamulla yhdeks‰n tienoissa l‰hdet, iltap‰iv‰ll‰ kolmen nelj‰n aikaan ole kotona. Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa. -- Eih‰n Tepolla mik‰ h‰t‰ ole, kun se jo tuttiakin syˆ, lohdutteli hoitajatar. Ja niin p‰‰tti Ester suostua Arnoldin pyyntˆˆn. H‰n l‰hti seuraavana aamuna kello yhdeks‰n. H‰nell‰ oli Arnoldin oma tulinen orhi edess‰‰n -- ja se kyll‰ pian kaupungin v‰lin taivalti. Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamup‰iv‰ oli kirkkaimmillaan. Arnold tarkasti l‰mpˆmittaria, se osotti 36 alle nollan. H‰n hymyili t‰m‰n huomion tehdess‰‰n. Sitte h‰n l‰hetti oman hoitajattarensa pyykin pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita. Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyˆkkipiika sai myˆskin jonkun t‰rke‰n teht‰v‰n. Valkaman kartanon koko p‰‰rakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku Teppo ja t‰m‰n hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti sauvaansa nojaten. H‰n n‰ytti miettiv‰lt‰. Viimein h‰n avasi piironkinsa alimman laatikon, kaivoi sielt‰ esille pari villavaate kappaletta, pani ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiˆˆn. Siell‰ ei ollut ket‰‰n. H‰n meni Esterin kamariin. Siell‰ istui hoitajatar Tepon vuoteen vieress‰. -- Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti. -- Kiitos kysym‰st‰, hyv‰ herra, se voi vallan mainiosti, vastasi hoitajatar. Arnold l‰heni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti. -- Sep‰ nukkuu suloisesti, puhui Arnold. -- Ei siit‰ lapsesta suuria vastuksia ole. -- Mutta, sanoi Arnold, tekisittekˆ minulle pienen palveluksen? -- Kyll‰, kyll‰, hyv‰ herra! -- Kun j‰iv‰t pyykist‰ pois n‰m‰ vaatteet, ne olisi viet‰v‰ pesutupaan. Pesutupa oli rannalla, v‰h‰n vasemmalla kes‰isest‰ veneen nostopaikasta. Sinne oli runsaasti puolikilometri‰ matkaa. -- Pianhan min‰ ne sinne vien, antakaa vain t‰nne. -- Kyll‰ min‰ lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold. -- No sitte ei h‰t‰‰ mit‰‰n. Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar l‰hti asialle. Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni h‰nen j‰lkeens‰, kohosi h‰n paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut kylmill‰ koko talven. Sit‰ ei oltu kertaakaan l‰mmitetty, sill‰ sit‰ ei kukaan tarvinnut. Tavattoman ketter‰sti Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylm‰‰n saliin. Lapsi her‰si ja alkoi itke‰. Arnold laski lapsen varovasti kylm‰lle lattialle, avasi kapalot ja paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti h‰n pienokaista ymp‰ri lattiaa ja j‰tti sen viimein mahalleen itkem‰‰n. Arnold lyyhysti takaisin, sulki salin oven ja meni keittiˆˆn. H‰nell‰ oli kello k‰dess‰, ikkunasta h‰n viel‰ varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin hoitajatar palaisi. Lapsi oli itkenyt kylm‰ll‰ lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se itki. Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan. -- Pienokainen her‰si, ehk‰ nuo kapalot sit‰ ahdistavat. Olen sent‰hden avannut ne, selitti Arnold. Mutta hoitajatar pel‰styi ja alkoi lasta hyssytt‰‰ rauhallisemmaksi. Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi kamarissaan ryyppi‰. -- Nyt on aika juoda, h‰n hym‰hti. Rakennuksen toisesta p‰‰st‰ kuului Arnoldin korviin voimakasta ja valittavaa lapsen itkua. Mutta t‰m‰ ei siit‰ v‰litt‰nyt. 15. Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar ei uskaltanut h‰nelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki ep‰ilykset silt‰ taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat aiheettomat. Eik‰ hoitajatarkaan uskonut Arnoldin h‰nen poissa ollessaan mit‰‰n vehkeilleen. Koko yˆn valvoi Ester silm‰‰ns‰ ummistamatta pienokaisen vuoteen vieress‰, vaikkapa h‰n olikin sangen v‰synyt kaupunkimatkansa j‰lkeen. L‰‰k‰rikin hankittiin seuraavana p‰iv‰n‰ lasta katsomaan. Se selitti taudin tulleen vilustumisesta. -- Mutta miss‰ h‰n olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti. -- Lapset tarvitsevat niin v‰h‰n. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta voi niille aikaan saada taudin, selitti l‰‰k‰ri. Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin. -- En voi ymm‰rt‰‰, sanoi Ester, miten h‰n olisi vilustunut. ƒidille sanoi l‰‰k‰ri l‰hteiss‰‰n, ettei nyt viel‰ kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta en‰‰ l‰‰k‰rin apuun luottaa. Ester valvoi seuraavan yˆn ja p‰iv‰n ja viel‰ sit‰ seuraavan. Kun h‰n voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hyp‰hti h‰n heti pienenkin ‰‰nen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. H‰n oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, ett‰ tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla. Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai v‰list‰ tuskaisia itkun kohtauksia. H‰n repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimm‰nkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut h‰nen itsens‰ aikaansaama, h‰n juoksi ikkunaan huudahtaen: -- Vihdoinkin Ensio tulee. Mutta h‰n ei tullutkaan. Nelj‰nten‰ yˆn‰ viel‰ Ester valvoi. H‰n ei suostunut kenenk‰‰n neuvoihin. H‰n ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei en‰‰ juuri ‰‰nn‰hdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa h‰nt‰. Kylm‰ss‰ vedess‰ h‰n huuhtoi silmi‰‰n ja hieroi niit‰ sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyˆst‰ kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silm‰ns‰ ja nukkui horroksissa. H‰net oli laskettu s‰nkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet h‰nen ylt‰‰n, huusi h‰n niin, ett‰ kaikkien t‰ytyi paeta h‰nen l‰heisyydest‰‰n. Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita p‰‰lle ja asetettiin jalustalla varustetulle pˆyd‰lle. Mutta mihin ruumis viet‰isiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn per‰st‰ kuului vastaus: -- Viek‰‰ h‰net Ension tykˆ. Rikbergin kamari pikku rakennuksessa j‰tettiin kylmilleen ja p‰iv‰ll‰ saatettiin lapsukaisen ruumis sinne. Ester makasi vain yh‰. V‰list‰ kuului itkua, v‰list‰ huutoa h‰nen huuliltaan. Iltap‰iv‰ll‰ h‰n n‰ytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, ett‰ riisuttaisiin h‰nen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkist‰v‰‰ unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester n‰ytti nukkuvan rauhallisesti s‰ngyss‰‰n. Iltayˆst‰ Ester her‰si. H‰n istui s‰ngyss‰‰n ja tuijotti eteens‰, sitten hypp‰si h‰n ylˆs ja alkoi etsi‰ ymp‰ri huonetta jotain. Hoitajatar, joka makasi sohvalla samassa huoneessa, h‰mm‰styi her‰tess‰‰n. -- Mihin te olette h‰net vieneet? Sanokaa! -- Rouvahan k‰ski h‰net vied‰ Rikbergin kamariin. -- Mit‰? Onko Ensio kotona? -- Ei. -- Miksi veitte? -- Lapsen ruumis... -- Kuollut, kuollut... Sen enemp‰‰ p‰‰lleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen, avojaloin, ainoastaan valkoiset p‰‰ll‰‰n. Kun toiset ehtiv‰t h‰nen j‰lkeens‰ pihalle, tuli h‰n lapsen ruumis syliss‰ takaisin. -- Pikkunen vallan paleltuu t‰‰ll‰, kun on niin kylm‰, h‰n hˆpersi ja vei ruumiin s‰nkyyns‰. Pienokaisen ruumis oli jo vallan j‰hmettynyt, mutta Ester ei siit‰ v‰litt‰nyt. H‰n vain hyv‰ili lastaan. T‰ytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin h‰nelt‰ pois. J‰lleen se vietiin entiseen s‰ilˆˆns‰. Ester n‰ytti rauhallisemmalta. Mutta kun kaikki n‰ytti olevan taas hiljaista, ponnahti h‰n vuoteeltaan ja hiipi ulos. H‰n ei p‰‰ssyt ruumishuoneeseen, sill‰ avain oli otettu pois lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli. -- Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se k‰‰nn‰ht‰‰, oi, oi, kuulivat etsij‰t h‰nen valittavan. Oi, kun sill‰ polosella on kylm‰! Esteri‰ vartioittiin sitten koko yˆ. Unta h‰n ei saanut hetkeksik‰‰n. Parin p‰iv‰n kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan, sill‰ Rikberg oli h‰nelle laajasti selitt‰nyt, ett‰ kaikki asiat piti ottaa kylm‰n j‰rjen kannalta. N‰in selitti Rikberg, mutta kun h‰n meni Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis lep‰si, vier‰hti raskas kyynel h‰nen poskeltaan lumikinokseen. Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin selityksi‰ ja myˆnnytteli: "hyv‰, hyv‰!" Rikberg oikein oudoksui h‰nen k‰ytˆst‰‰n. Ja kun h‰n l‰hti pois, tarttui Arnold h‰nen k‰teens‰. -- Kiit‰n teit‰ kaikesta, h‰n sanoi katsoen alas. * * * * * Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa Rikbergin h‰nt‰ voimiensa per‰st‰ lohdutellen. Kun he olivat tulleet Esterin kamariin, oli pˆyd‰ll‰ pakka isoja papereita. He huomasivat ne avioerop‰‰tˆkseksi. Esterille oli erityisesti kirje, h‰n n‰ki osotteessa Arnoldin vapisevan k‰sialan. H‰n luki: "_Entinen Esterini._ Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia. Muut paperit lˆyd‰t laatikostani. -- Tunnustan sinulle nyt suurimman rikokseni: olin syyp‰‰ lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin sen kylm‰ss‰ salissa. -- Koetan menettelyll‰ni sovittaa tekoni. Syd‰mess‰ni ei ole en‰‰ vihan siement‰k‰‰n muita kuin kurjaa itse raukkaani kohtaan. _Entinen Vernerisi._" Kirjett‰ lukiessaan oli Ester alkanut v‰rist‰, ja vaivoin h‰n oli p‰‰ssyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymm‰rsi viimeisten sanain merkityst‰. H‰n tuki Esteri‰, ettei t‰m‰ kaatuisi, otti kirjeen ja itse sen luettuaan vasta t‰ysin tajusi sen kamalan sis‰llˆn. Rikbergin k‰det pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi h‰nen huulillaan. Ester tuskan valtaamana katsahti h‰neen. H‰n ymm‰rsi Rikbergin sielun taistelun. -- Paetkaamme mieluummin -- ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi h‰n Rikbergille. Mutta ennen kuin h‰n oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg jo menossa ovella. Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pys‰htyi keskelle lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva k‰si tarttui h‰neen kuin est‰‰kseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti alas. Ei ollutkaan en‰‰ est‰misen tarvetta. Arnold oli hirtt‰ytynyt pellinnuoraan. Masentava oli vaikutus. He eiv‰t pitk‰‰n aikaan voineet paikoiltaan liikahtaa. -- Jos meid‰n tuskamme ovat raskaat, ovat h‰nen olleet siet‰m‰ttˆm‰t, sanoi Rikberg vihdoin -- ja kyynel vier‰hti h‰nen poskelleen. Esterin silm‰t vettyiv‰t ja h‰n heltyi syd‰mmellisen virvoittavaan itkuun. Piirongin laatikosta lˆytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen. -- Meill‰ on nyt tilaisuus tehd‰ hyv‰‰, sanoi Rikberg. -- Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltens‰ l‰pi. End of the Project Gutenberg EBook of Valkaman perhe, by Osmo Lajula *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKAMAN PERHE *** ***** This file should be named 19374-8.txt or 19374-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/1/9/3/7/19374/ Produced by Matti J‰rvinen and Distributed Proofreaders Europe. Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.