Vaiherikkailta vuosilta 1

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73836 *** VAIHERIKKAILTA VUOSILTA I Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina Kirj. EDVARD HJELT Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919. SISÄLLYS: REHTORIAJALTA Kanslerikysymys syksyllä 1899. Plehwen käynti Helsingissä keväällä 1900. Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900. Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901. Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899-1903. Sijaiskanslerinvaihdos vuonna 1903. Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat. Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903-1904. Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904. Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904. Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904. Aktivistisia pyrkimyksiä 1904-1905. Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna. Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina. SENAATTORIAJALTA Senaatin jäsenenä vuonna 1907, Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908. Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908. Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908. Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa. Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908. Nevan-miljoonat. Käynti keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908. Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909. Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909. Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909. SIJAISKANSLERI-AJALTA Sijaiskanslerin vaihdos 1910. Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911. Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911. Osakunnat ja luotsikysymys 1912. Aleksanterin-patsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja. Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913. Langhoffin ero 1913. Markoffin kansleriajalta 1913-1917. Esilläoleva teos on edellinen osa muistelmiani "vaiherikkailta vuosilta"; jälkimmäinen osa ilmestyi joku aika sitten. Tämä nidos käsittää ajanjakson, joka tunnetaan "routavuosien" nimellä, s.o. vuodet 1899-1917. Suurimman osan tätä aikaa hoidin huomattavia, edesvastuu-talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston rehtorina, puolitoista vuotta senaatin jäsenenä ja sen talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston sijaiskanslerina. Vaikka en tänä aikana sanottavan tehokkaasti ottanut osaa vapaaseen poliittiseen kansalaistoimintaan, jouduin kuitenkin asemani ja tehtävieni vuoksi läheiseen kosketukseen silloisten vaikutusvaltaisten henkilöiden sekä poliittisluonteisten kysymysten ja tapahtumain kanssa. Seuraavassa esitänkin ainoastaan tämänlaatuisia elämyksiä ja muistoja, julkiseen toimintaani liittyviä. Kuvaukset perustuvat enimmäkseen välittömästi tehtyihin muistiinpanoihin, joita on sitten osittain kohta senjälkeen, osittain myöhemmin muokattu. Asiain luonnosta johtuu, että ne pääasiallisesti koskettelevat oloja ja tapauksia, joilla on yhteyttä yliopiston kanssa, koska toimintani etusijassa kohdistui tähän laitokseen. Siihen aikaan, jolloin kuuluin kotimaiseen hallitukseen ja olin tekemisissä maallemme tärkeäarvoisempien ja laajakantoisempien kysymysten kanssa, en paljoa ehtinyt kirjoittaa muistiinpanoja, ja tämä selittää, miksi kuvaukset tältä ajalta, vuonna 1905 palautetun laillisuustilan ja uuden sortokauden väliajalla, ovat melkoista niukemmat ja vaillinaisemmat kuin rehtoriajaltani. Jälkikuvailuun arkistoaineksien perustalla tahi muiden lähteiden kuin omien muistiinpanojeni ja muistini johdolla en ole ryhtynyt, koska se ei olisi soveltunut tällaisen muistelmateoksen luonteeseen. Luonnollista on, etteivät tässä osassa teostani kuvatut elämykset voi vaikuttaa yhtä tuoreilta ja välittömiltä kuin ne, jotka sisältyvät ennen ilmestyneeseen nidokseen. Kuvaukset ovat suureksi osaksi syntyneet aikana, jolloin tapahtumain vaikutelmat ovat ehtineet jo vaaleta, ja lisäksi ovat itse elämykset laadultaan ja merkitykseltään paljoa vähemmän mieltäkiinnittäviä kuin viimeisten vaiherikkaiden vuosien. Ne kysymykset ja tapahtumat, jotka routavuosina meillä olivat etualalla, tuntuvat verrattain pieniltä ja vähäpätöisiltä sen jälkeen kuin maamme on joutunut välittömään kosketukseen suurten maailmantapausten kanssa. Mutta kyseessäoleva aikakausi, niin sanoaksemme kotoisine huolineen ja murheineen, ainaisine, yksitoikkoisine puolustautumisineen taistelussa venäläisvaltaa vastaan, oli sittenkin maallemme tärkeä aika valmistuksena siihen historiamme suureen käänteeseen, joka oli lähempänä kuin kukaan silloin rohkeni ajatella ja toivoa. Tältä näkökannalta katsottuina, yksityisinä ajankuvina tuolta aikakaudelta, voivat seuraavassa esitetyt kuvaukset saada jonkinlaista historiallista mielenkiintoisuutta, samalla kuin ne sisältävät yhtä ja toista sellaista, mikä ei ole aikaisemmin ollut tunnettua. Luonnollisesti ei ole ollut vältettävissä, että kertoja itse ja useat muutkin vielä elossa olevat henkilöt esiintyvät niissä toimivina. Mutta tarkoituksenani ei tietenkään ole ollut jaella objektiivisen historiallisesti kiitosta ja moitetta, vaan ainoastaan esittää olot sellaisina kuin olen ne tullut tuntemaan ja käsittänyt. Ei apologiaa eikä polemiikkia, ainoastaan kuvausta. Missä mietteitä ja arvosteluja esiintyy, ovat ne enimmäkseen sellaisia, jotka on pantu paperille yht'aikaa kuin muistiinpanot, ja ilmaisevat siis ainoastaan silloisen näkökantani, koskivatpa sitten omia tahi muiden toimia ja suhteita. Että nykyään näen ja arvostelen monessa kohden toisella tapaa kuin silloin, on luonnollista. Helsingissä, maaliskuussa 1920. _Edv. Hjelt_. REHTORIAJALTA Senaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä 1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t. sijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi hoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi. Minut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani rehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli kiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali. Jos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu virkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta yliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin, ja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi rehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen sijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat ajaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin, ja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina, jolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin kuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin jäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea aika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi. Vaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä. Kieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa melkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät suomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W. Runeberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä. Toukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R. Hermanson vararehtoriksi. Ensimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi jaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta oli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus meidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko kansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka ilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa saman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi vastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli se herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi yhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka esiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja synnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä, jonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä ei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme valtiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin aluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä ja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten tietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin voittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia ja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita palvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen, alkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta luonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä. Yliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä välittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin aluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä tai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään, saattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin seuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli vaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia kuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä verrattain häiritsemättä. Rehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset kosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan sen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen keskitykseen. Kanslerikysymys syksyllä 1899. Kun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa 1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa ministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa antanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle toimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé erotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi nimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von Plehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden eivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein. Bobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin ollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla helppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja hallinnollisissa toimissa. Kuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät annettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén yhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin, vapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut Procopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään hän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston kanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen. Se voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa palattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin ratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin kautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme akateemisen elämän luonteesta. "Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän", kirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle. Kaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että myöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä. Voitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia kanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä, että tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa takaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi joku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen esille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten jälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin siitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein hallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto jälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että korkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka tarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja sisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen hallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen ollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten kansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto, vaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi olettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä kenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan yliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten sitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa ovi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli näkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena, kun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän kautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän yhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta varmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä, että tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta tekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi tilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota täytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin harkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että valtakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin yliopiston kansleriksi. Kysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka siitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria toivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa hänen mielenlaatuunsa, "Gesinnung". Kaikki muut, jotka lausuivat mielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H. Majesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin paluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t. sijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle, johon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede ja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja konsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin täydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri vastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen jättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti. Marraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä Pietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen käännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni hänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä. Käynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin virastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön sen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan, suuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa ministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän miehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla oli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän oli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme suurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti asiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää "Bittschriftin" konsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti levottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, "de quoi?" Kun hän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti ja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet kääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet hänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin. Selitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme arvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää kaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi tämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää asian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi, että tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä. Hän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että valtakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui syyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari oli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia vaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen asian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka, että mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat esitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements de peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe sanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta ja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten kansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään uutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia tietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi velvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella harjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti n. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja kohteliaalla ystävällisyydellä. Tällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että tällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että hänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin vapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se pöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan venäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin. Että siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä. Seuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana tutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä, olisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin v.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen mahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely ei olisi yliopistolle edullinen. Jos "maamme pahin vihollinen, kenraali Bobrikoff", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon yliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H. Majesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi, jos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe olisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä kokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä oikeassa. Samana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse päivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli jättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin laatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet kenraalikuvernöörin luona. Kotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä Armfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten kansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle. Keisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun 21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä sijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe asiasta seuraavaa: "Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti ratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston rehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan nimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa ei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän suvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan kuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen järjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin. "Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston konsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa adressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H. Majesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen perustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison kasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen." Konsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä vallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan ollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti — ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä laitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se selvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston erikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka piti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi vastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin siihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua kenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin mitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa kuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki päivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria ei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan sitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt yliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen kaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa. Plehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900. Maaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan Berliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno- kuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin hänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa koski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta poliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä kerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli tehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten puolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi siinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe osoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi myöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen sain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka oli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi puoleksi leikilliseen lauselmaan: että "arvostelu on helppoa, mutta taito vaikeaa". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että hän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja erikoisesti yliopistossa. Hän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta myöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa ja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi. Toimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin rehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana päivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu senaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet, talonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali Schipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin kuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten muille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon "meidän kaikkien suuresti rakastamamme Suomen onnelle". Päivällisen tapauksista olen muistiin merkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin Plehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: "Sprechen Sie deutsch?" "Ei, ei", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti syrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli hetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä lausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä esiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä, että äskettäin olin saanut ritarimerkin, "joka hänellä oli ollut ilo minulle annettavaksi esittää", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli hyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen kiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta ylioppilastalollakäynnistä. Tervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä hyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin hänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin, että mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki oli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän. Keskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta asiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen O. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä vastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan yleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa puolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti toista mieltä. Tasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä, saapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin hänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen keskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia, jolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus kiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja, rahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä kirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa ja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe Mandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin läsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin venäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän, oman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä, oli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt sellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli hän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin Mandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon istuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä, että Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta erikoista luentoa häntä varten. Klo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle. Juhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli lukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä olimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien kuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle myöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita, jotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui senaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun verran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla ylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen laulun. Hän pyysi sitten kuulla "Maamme laulun", joka laulettiin suomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen laulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin nopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja hallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli melkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että yliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin valtionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme katsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin asiassa. Illalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja Plehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin apulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin ensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui erikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan laulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka seurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui hän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen. Hän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja valkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi, että tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu venäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille ylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei tullut näkyviin, mitä sen alla piili. Plehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra Indrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut "pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta nuorisosta". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma, että meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat "herrasväkeä". Mitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut, mutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen matkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan hänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta hänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen suoruuden ja kunnioituksen leima. Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900. Syyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta, lähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä muutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta lyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä Kangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu Hufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin virka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se ei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta. Samanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen johdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa. Plehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri, vapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn kirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli tehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän erottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että professoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja että ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille professoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe huomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa ja että hän pelkäsi, "että jos professori ylläesitetystä syystä saisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia eroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne kärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen". Tätä tahtoi Plehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri ja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että professorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti yllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat professorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin sellaisen esiintymisen estämiseksi. "Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä selonteostani voi nähdä", oli kirjeessä edelleen, "on asia sangen vakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni on, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja koska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että neuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen." Indrenius pyysi pitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin. Lokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa esitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä seurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta valtiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se voitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori Hermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta hallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana lähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille annettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: "Lähemmin ajateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut tarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria. Joka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori eikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen niitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät. Mutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä neuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita lähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja tavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen samaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi tukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne ikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua." Gustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli painettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut painattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti Plehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin sensorin "imprirnatur"-kirjoituksella varustettu kappale tätä puhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä kirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri myöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen. Niiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli pitänyt yhdistyksessä. "Arbetets Vänner", oli lähetetty kirje sijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta, joka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä kesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta. Kenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston opettajakuntaa vastaan. Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille, että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon. Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin, Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla, että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään, mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä. Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan". Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa, ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu. (Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.) Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin, koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa. Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa, hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!), jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän. Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen, josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner) yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme, olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä. Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa, sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme, ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa. Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit, saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan, vaan heitä oli siihen pyydetty. Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu. Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860 varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H. Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi. Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me, ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista). Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä, niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen, inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään hämmästyneeltä. Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m. seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden, Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin. Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he, välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa, mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden, mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä, kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella opettajatointaan." Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia. Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan ollut vaikuttamatta. Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t. kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi. Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti Wrede ja Söderhjelm. Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901. Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901 ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa. Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta, joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa saattaisi syntyä. Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä, että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille, ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan, sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut. Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä. Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta. Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua. Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto- ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä", niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa, joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut." Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti. Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa, ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin. Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita. 21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää, olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta, jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä heitä kunnioitti. Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa. Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille, joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin, jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä. Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista, jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän, kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta suostumustansa. Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään yhteiskunnan hermostuneisuutta. Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m. oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun 18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen, jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni. Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue; lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti, oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.) Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen, ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa. Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia, enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin heitä vastaan aiottiin ryhtyä. Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt. Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona. Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap. Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana. Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti. Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa, olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva nuorisoon. Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista. Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu (minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa. Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen, ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla, joten adressi oli moitittava. Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi, niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa, että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea. Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen. Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut ollut. Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum, jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt. Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden, ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja, joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto, jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa, oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä, että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito, että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin. Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903. Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin. Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa, hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin syksyllä 1899. Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa. Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa, sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista. Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous, jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m. kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3 p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset, jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä." Käydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän oli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että hän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään kirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain yhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten toiminnasta kansanvalistusapostoleina. Lähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta, että ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan perätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa, vaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä. Toinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen lopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen sijaa. Puhetta "viimeisestä veripisarasta" ei kukaan ollut kuullut ja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön sanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet muita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin vastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä seuraavaa: "Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen perusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin on mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen nuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista, huomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa tietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta, jonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä tunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat loukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että ovat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei suinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa, jota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat ylläpitää. "Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti H. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen lausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden tullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan ei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa ylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet tehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä valistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä. Yliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen, että opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän itseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi velvollisuudeksensa." Päätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri Bobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä ollut käynyt häntä tervehtimässä. Käynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa kirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle saksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä kieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa tulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu muutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että ylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia kokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö katsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen vaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista lapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei edes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli kansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että ylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle, jonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin keskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa tarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa ei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri kysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu luvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin, että meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on luvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi, että saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä hyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin sillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska se aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa. Tämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että yliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua tähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt mitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä vain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä hankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät. Kun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi kenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin ryhdyttäisi. "Man soll sehr vorsichtig sein" lisäsi hän saksaksi. Hän vakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja nousin jättämään hyvästi. Kaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä aikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von Plehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille jättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa lähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri, lähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin lyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä huomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille itsellensä. Kun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen kanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten mainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen mielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta perinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin hänelle kirjeenä minulta. Kirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö on alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina erilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli kansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli pidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää sivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan keskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet julkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen perustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa kansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi käytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina kansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut kansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen toiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi ylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan kenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän työhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla. Kirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen ilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli saanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös kummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja erittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin sattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei ollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja osakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta kansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän toimintaansa. Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä: "Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme, ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen. — — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava pyrkimys on sille vierasta." Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut, jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin. Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata. Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa. Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa, joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta, jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä, että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä, kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin, sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän. Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa hänelle sen epäilykset, johon hän suostui. Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille, mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta. Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille. Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa. Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten: "Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä." Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin, että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä. Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa: — — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä, jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja, joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi, että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät, alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c) kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta. Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä). Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä, silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön. Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän, ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa. Nyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille ja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien järjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin läheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana keväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen suostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään lähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut neuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille tiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä lausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi kyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: "Jos Teidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten kansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen minä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi olemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta. Sen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja tähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän raskaalta." Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa järjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä: "Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä kansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille, jolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli mahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä. Sitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin tulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi niistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki ilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava huomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään että esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen. Kiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan ilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa." Ehdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei tarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi tuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että kansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti seurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat eräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta. Kirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui kanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu hyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän "näkee mahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen kysymyksestä". Hän kirjoittaa: "Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää sellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai kuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä. Tämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka toimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa valiokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti päätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava voimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin. "Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille toimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen myönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa vähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin pois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan rajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää vain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista, joita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle ilmoittavan. "Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen tietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista yliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten esitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten vastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien luokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka viimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee minut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen ansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä sivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa." Kun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan samana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että Plehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja Plehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen asiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka sisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t. kanslerille, lausui hän: "Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa tosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon niitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita, mihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä." Mainittujen herrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena vain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta heidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen johdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta syntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta jätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän kontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus kokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä, joka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta vaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden läpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin häiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin. Kanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti luonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei ilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät kaikesta suoranaisesta osanotosta _valvontaan_, mistä seikasta kuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin kuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät, osaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät olivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1 päivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään tietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä annoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä annettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu, ja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti suurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään tyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään tahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei minun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin kanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut. Mutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain tilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti kenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle niiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta hän saattaisi "arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön". Hänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston kautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain esitelmien nimet, "tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne olivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa". Tämän johdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille kirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi, samalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon esitelmistä, "jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden sisällöstä", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille. Tiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, "että hänellä on tilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin nähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi". Seuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä olisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä ja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen minä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon parempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa lakkaisivat. Vaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi saavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä siten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä sillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa oli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta tarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi helposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan poliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä päätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen peruutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana, jonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun 17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta, että toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan "hallitusvihamielisen" esiintymisen johdosta. Sitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä koski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa kansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että jos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen mukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä esitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa ja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva kontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että se, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen tunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa ylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta jätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä esitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne joutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi uuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen riippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston asetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta opiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn kautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä, toinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä, joka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen lakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen sisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti. Plehwe vastasi minun esitykseeni myöntämällä, että hän tässä kysymyksessä oli toista mieltä kuin kenraalikuvernööri, mutta että hän ymmärsi, että tämä, ollen paikallisen hallinnon johdossa, halusi seurata ja tarpeen tullen puuttua ylioppilaitten kansanvalistustyöhön. Hän otaksui, että minä, jolla oli kokemusta ylioppilasnuorison johdossa, hyvin voisin suoriutua tästäkin asiasta. Minähän voisin, sanoi hän, ilmoittaa ylioppilaille, että olin esittänyt vastaväitteitä, mutta että asian oli ratkaissut "force majeure". Kiitin Hänen Ylhäisyyttänsä siitä hyvästä ajatuksesta, joka hänellä minun kyvystäni oli, mutta vakuutin, että ylioppilaitten käsitystä asiasta ei voisi muuttaa sellaisella selityksellä. Voitiin päinvastoin odottaa asian herättävän suurta tyytymättömyyttä ja ikäviä selkkauksia, jonka vuoksi minä pyysin, että valvonta saisi jatkua entiseen tapaan. Plehwe sanoi silloin tahtovansa tehdä sen myönnytyksen, ettei minun tarvinnut tässä asiassa joutua suoranaisiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa, vaan edelleen lähettäisin tietoja annetuista luvista yksinomaan kanslerille. Tämä piti kuitenkin tehdä hyvissä ajoin, ja lähempiä tietoja oli esitelmien sisällöstä annettava, milloin aine oman harkintani mukaan niin vaati. Kun tämä asia siten päättyi onnellisemmin, kuin oli voitu toivoa, ei minun tarvinnut, niinkuin aikomukseni oli ollut, pyytää päästä vapaaksi valvonnasta, tai, jollei sitä olisi myönnetty, kehoittaa ylioppilaita luopumaan esitelmien kautta tekemästänsä kansanvalistustyöstä. Kotiin palattuani lähetettiin tiedot niistä esitelmistä, joita pidettäisiin joululomalla. Niiden joukossa oli myöskin muutamia aineita Suomen uudemmasta historiasta. Tämän johdosta kirjoitti kanslerinsihteeri minulle ja ilmoitti, että v.t. kansleri toivoi, että minä "taivutellen" koettaisin estää esitelmien pitämisen keisari Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta ja heidän ajastansa. Kansleri halusi, että tämä ilmoitettaisiin yksityisesti eikä virallisesti. Esitelmätoimintaa jatkettiin verrattain häiritsemättä. Sensuuri, joka oli rehtorin tehtävänä, ei herättänyt mitään tyytymättömyyttä opiskelevissa. Kun jotakin ainetta kehoitettiin välttämään tai kun annettiin neuvoja sisällön suhteen, niin he mielellänsä siihen taipuivat. Että kenraalikuvernööri silloin tällöin kanslerille esitti valituksia, on varmaa, mutta ainoastaan pari kertaa vaadittiin rehtorilta selitystä. Niinpä ilmoitettiin esim. (1902), että eräs ylioppilas B. oli pitänyt Pernajassa esitelmän Ranskan vallankumouksesta, ja koska osoittautui, ettei hän ollut pyytänyt rehtorin lupaa siihen, sääsi v.t. kansleri hänet erotettavaksi yliopistosta. Onnistui kuitenkin suoraan kirjoittamalla v.t. kanslerille tyydyttävästi selittää asia, ja toimenpide peruutettiin. Kenraalikuvernööri pysyi kuitenkin mielipiteessään, että huomioonottaen vallitsevat valtiolliset olot esitelmät piti kokonaan kiellettämän, sekä koetti taivuttaa v.t. kansleria täihän suuntaan. Sitä voi katsoa ilmaisevan sen puolivirallisen kirjelmän, jonka kanslerinsihteeri lähetti minulle kanslerin määräyksestä joulukuun lopulla 1902. Siinä lausuttiin, että muutamia niistä esitelmä-aineista, jotka minä olin sallinut, kuten "äänioikeuskysymyksestä", "torpparilaista", "Irlanti 17:nnellä vuosisadalla" ja "uskonnollisista liikkeistä Suomessa 19:nnellä vuosisadalla", minun ei olisi pitänyt hyväksyä. Näitä aiheita voitiin käyttää poliittisiin harhailuihin ja rinnastelemisiin, eivätkä ne sopineet nuorten, kypsymättömien miesten esitettäviksi. Kansleri epäili, että ylioppilaat, varsinkin uusmaalaiset, tahallaan valitsivat aineita, jotka antoivat tilaisuuden politikoimiseen. "Alati hartaasti huolehtien hänelle uskotun korkeakoulun rauhallisesta kehityksestä", pyysi v.t. kansleri minua tunnustamaan oikeiksi nämä hänen ajatuksensa, koska hänen ehkä muutoin olisi pakko kieltää kaikki sellaiset esitelmät suojellaksensa yliopistoa selkkauksilta hallintovallan kanssa, "jonka vaikeana tehtävänä oli maassa vallitsevan rauhattomuuden hillitseminen". Päivää ennen olin saanut kirjeen kenraalikuvernöörin apulaiselta, salaneuvos Deutrichilta, jossa hän kenraalikuvernöörin määräyksestä ilmoitti minulle, että tämä oli maassa vallitsevan kiihoittuneen mielialan johdosta päättänyt väliaikaisesti kieltää kaikki esitelmät, joihin hän ei ollut antanut henkilökohtaista lupaansa. Hän halusi väärinkäsitysten välttämiseksi pyytää rehtoria vastedes estämään kaikki ylioppilaitten julkiset esitelmät. Jos jossakin poikkeustapauksessa jotakin esitelmää pidettiin erikoisen hyödyllisenä, niin piti minun siitä ilmoittaa kenraalikuvernöörille, jolloin hän todennäköisesti ei estäisi sen pitämistä. Seuraavana päivänä kävin tämän johdosta salaneuvos Deutrichin luona. Kysymykseeni, oliko kenraalikuvernööri esitelmien suhteen lausunut toivomuksen vai tahtonut asettaa minulle vaatimuksen, vastasi hän "toivomuksen". Minä esitin, että esitelmäkysymyksen oli kansleri järjestänyt keväällä 1900, ja että lopullisen luvan antaminen oli jätetty rehtorille. Deutrich sanoi tietävänsä tämän, mutta sanoi, että rehtorin asia oli hyväksyä esitelmäin _aineet_, ja siihen asiaan kenraalikuvernööri ei tahtonut sekaantua, mutta hän voi kieltää esitelmien _pitämisen!_ Kun minä huomautin, etten saattanut ymmärtää, miksikä ei nykyistä asiain järjestystä ylioppilasten esitelmiin nähden saatettaisi pitää voimassa, koska minä en ollut antanut lupia poliittisaiheisten esitelmäin pitoon, vastasi Deutrich, että olivatpa aineet itsessään kuinka viattomia tahansa, esitelmänpitäjät kuitenkin usein olivat käyttäneet tilaisuutta liittääksensä esitelmiin poliittisia mietteitä. Minä puolestani rohkenin väittää, että sellaista ei yleisemmin liene tapahtunut, vaan että tämä käsitys johtui epäluotettavista ilmiannoista. Jos poliittisia kysymyksiä oli käsitelty, oli se viime aikoina tapahtunut erikseen eikä esitelmien yhteydessä. Niiden estäminen näytti minusta juuri olevan omansa ajamaan ylioppilaat agitatsionin alalle. Edelleen huomautin, että yliopiston historia viimeisen vuosisadan aikana oli osoittanut, että kenraalikuvernöörien sekaantuminen yliopiston asioihin aina oli tuottanut ikävyyksiä ja vaikeuksia yliopistoviranomaisille. Deutrich pyysi minua kirjallisesti tuomaan esille ajatukseni, jotta hän saisi antaa niistä tiedon kenraalikuvernöörille, sekä pyysi, että minä liittäisin mukaan luettelon niistä ylioppilaista, jotka joululoman ajaksi olivat saaneet luvan esitelmien pitämiseen. Joulukuun 31 päivänä lähetin minä salaneuvos Deutrichille kirjeen, jossa tein lähemmin selkoa siitä ajatuksesta, jonka suullisessa keskustelussa olin lausunut. Minä mainitsin myöskin, että kansleri minulle äskettäin oli lausunut sen toivomuksen, että suurempaa ankaruutta noudatettaisiin lupien myöntämisessä, ja tämän toivomuksen minä luonnollisesti täyttäisin, mutta esitelmien täydelliseen kieltämiseen ei suinkaan ollut aihetta. Sitäpaitsi aioin minä kääntyä v.t. kanslerin puoleen kuullakseni hänen ajatuksensa asiasta. Minä pyysin kenraalikuvernööriä toistaiseksi pitämään kaikkia niitä ylioppilaita, joille minä olin antanut luvan, minun suosittaminani. Deutrichin toivomuksen mukaan myötäliitin yksinkertaisen luettelon näistä ylioppilaista, joita oli 13. Tämän luettelon lähettäminen johtui pelkästään kohteliaisuudesta eikä tarkoittanut mitään virallista ilmoitusta. Mutta tälle auliudelle annettiin aivan toinen merkitys. Kahta päivää myöhemmin sain nimittäin jälleen kirjeen Deutrichilta, jossa hän sanoo, "että kenraalikuvernööri Teidän vakuutuksenne johdosta, että ne ylioppilaat, jotka ovat saaneet Teidän lupanne esitelmien pitämiseen, eivät käytä väärin hyväksyttyjä aiheita, eivätkä myöskään Teidän luottamustanne ja pysyvät erillänsä kaikesta agitatsionista, antanut minun tehtäväkseni Teidän tietoonne saattaa hänen suostumuksensa siihen, että ne henkilöt, jotka ovat Teidän meille lähettämäänne listaan merkityt, saavat esitelmiä pitää, ja tästä olen minä myöskin ilmoittanut kaikille kuvernööreille asianmukaisia toimenpiteitä varten". Samoin ilmoitti hän, että kenraalikuvernööri, "jolle on annettu yksinoikeus antaa lupia esitelmäin pitoon, on vastedes salliva ainoastaan sellaisten ylioppilasten pitää esitelmiä, joiden aiheet Te olette hyväksynyt, ja joista Te olette minulle ilmoittanut Hänen Ylhäisyydelleen tiedoitettavaksi, ja joista Te olette taannut, että he eivät käytä väärin sitä lupaa esitelmien pitämiseen, jonka hän, kenraalikuvernööri, heille antaa". Kenraalikuvernööri esitti siis asian siten, kuin olisin minä taipunut hänen toivomukseensa. Lähetin kirjeenvaihtoni salaneuvos Deutrichin kanssa kanslerinsihteerille ja pyysin häntä ottamaan asian puheeksi v.t. kanslerin kanssa. En pitänyt velvollisuutenani alistua kenraalikuvernöörin vaatimuksiin, mutta en tahtonut ilman v.t. kanslerin tukea saattaa yliopistoa selkkauksiin maamme korkeimman siviiliviranomaisen kanssa. Mieluimmin olisin tahtonut, asiain näin ollen, kieltää kaikki luvat esitelmäin pitoon. Tammikuun 6 päivänä (1903) sain kanslerinsihteerin vastauksen. Hän ilmoitti, että myöskin v.t. kanslerin mielestä olisi parasta, ettei rehtori vastedes antaisi mitään lupia esitelmäin pitoon, sillä kenraalikuvernöörin toimenpiteet johtaisivat selvenemättömiin selkkauksiin, jotka ainoastaan tuottaisivat yliopistolle vaikeuksia. Tammikuun 13 päivänä kokoontuivat osakuntain inspehtorit neuvotteluun. Minä selostin kysymyksen silloista vaihetta, ja he olivat kaikki yksimielisiä siitä, että olisi parasta kehoittaa ylioppilaita vastedes olemaan pyytämättä lupaa esitelmäin pitoon. Ne, jotka siitä huolimatta pitivät niitä, saivat tehdä sen omalla vastuullaan. Sitävastoin saattoi kansanvalistustyö luoda itselleen uusia muotoja. Inspehtorien piti ilmoittaa osakunnille asia, mikä tapahtuikin lukukauden alussa. Mitään muuta ilmoitusta en kenraalikuvernöörille asiasta tehnyt. Kun uusi v.t. sijaiskansleri (Danielson) huhtikuun 23 päivänä kävi kenraalikuvernöörin luona, oli myöskin puhe ylioppilaitten esitelmistä. Hän mainitsi, ettei rehtori ollut katsonut voivansa toistaiseksi antaa lupaa näihin esitelmiin, koskei hän voinut tehdä lupaansa riippuvaiseksi kenraalikuvernöörin jälkiharkinnasta. Tämä selitti silloin, odottamatta kylläkin, olevansa valmis palaamaan tässä suhteessa aikaisemmin voimassa olleeseen järjestykseen, kunhan rehtori vastaisi siitä, ettei esitelmiä käytettäisi poliittisen kiihoitustyön harjoittamiseen. Inspehtorien kokouksessa ilmoitettiin heille siitä, mutta pidettiin parhaana antaa asian levätä toistaiseksi. Ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät lakkasivatkin itse asiassa melkein kokonaan kevättalvella 1903, eikä niitä koskaan enää uudelleen toimeenpantu samassa määrässä kuin ennen. Ainoastaan ani harva pyysi sen jälkeen rehtorin lupaa esitelmän pitoon. Siihen ei kuitenkaan heidän kansanvalistustyönsä päättynyt, vaikka se menetti vilkkauttansa, vaan se loi itselleen uusia muotoja. Esitelmiä pidettiin laillistettujen yhdistysten kokouksissa, varsinkin raittius- ja nuorisoseuroissa, samalla kuin kansankirjastoasian ajaminen sai uutta vauhtia. Suuri joukko ylioppilaita työskenteli ylioppilaitten yhteisen kansanvalistuskomitean Helsingin työläisnuorisolle järjestämillä alkeiskursseilla. Niiden suhteen tuli tosin rehtorille jonkun verran hermostuneita kyselyjä sekä kuvernööriltä että Pietarista, mutta sitten kun selitykset oli annettu, jätettiin nämä kurssit rauhaan. Sijaiskanslerin vaihdos vuonna 1903. Valtioneuvos Reinin asema sijaiskanslerina alkoi horjua syksyllä 1901. Plehwellä oli nähtävästi suuri henkilökohtainen kunnioitus häntä kohtaan, johon huomattavasti vaikutti hänen erinomainen J.V. Snellman-elämäkertansa, joka Plehwen toimesta — vaikka tosin poisjättämällä muutamia kohtia — käännettiin venäjäksi. Mutta sittenkuin Rein oli allekirjoittanut joukkoadressin asevelvollisuuskysymyksestä ja kirjallisesti perustellut kantaansa häneltä vaaditussa selityksessä, näytti sangen todennäköiseltä, ettei hän kauan voisi pysyä korkeassa luottamustoimessaan. Hän oli julkisesti liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen, ja oli yleisesti tunnettua, että hän oli innokkaasti ottanut osaa poliittisten vastustusryhmien kokouksiin. Kenraalikuvernööri ja myöskin eräät senaattorit antoivat ymmärtää, että ylioppilailla oli sellainen käsitys, että sijaiskansleri tuki heidän poliittista toimintaansa. Kevät ja kesä 1902 kuluivat kuitenkin ilman että mitään kuului sijaiskanslerin vaihdosta. Reinillä oli huhti- ja toukokuussa virkavapautta ulkomaanmatkan vuoksi, mutta hän ryhtyi taas kesäkuussa hoitamaan virkaansa. Plehweä nähtävästi arvelutti mihinkään toimenpiteisiin ryhtyminen mainittuun asiaan nähden. Minä olin kuitenkin huomaavinani, että Reinin vaikutus kansleriin väheni, ja että mainittu henkilö jossakin määrin sivuutti sijaiskansleria yliopiston asioissa, ja että usein käännyttiin suoraan rehtorin puoleen, milloin tie oikeastaan olisi kulkenut edellämainitun kautta. Joulukuun puolivälissä 1902 oleskeli ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsingissä. Hän ei käynyt Reinin eikä minun luonani, vaikka Plehwe ilmeisesti oli antanut hänelle jonkun tehtävän yliopiston asioissa. Joulukuun 14 päivänä kävi luonani professori Danielson, joka vaitiolon lupausta vastaan ilmoitti minulle, että hän oli tavannut Oerstrœmin ja että tämä oli antanut hänen ymmärtää, että Rein ei enää saattanut jäädä sijaiskansleriksi. Se, että hän suosi vastarintapolitiikkaa ja otti osaa poliittisiin kokouksiin, ei sopinut hänen asemaansa. Ylioppilasten agitatsioni ja heidän suhtautumisensa asevelvollisuuskysymykseen saivat siitä tukea. Plehwe tahtoi kuitenkin menetellä hienotunteisesti ja kehoittaa Reiniä itse pyytämään eronsa. Oerstrœmillä oli tehtävänänsä kysyä Danielsonilta, tahtoiko hän ottaa vastaan sijaiskanslerin toimen. Hän oli Plehwen mielestä ainoa yliopiston virkamiehistä, joka nyt saattoi tulla kyseeseen. Hänen Majesteetillaan ei olisi mitään Danielsonin nimitystä vastaan, koska hän oli lukenut hänen lentokirjasensa, ("Mihin suuntaan"), joka oli tyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernöörillä oli kyllä muitakin ehdokkaita, mutta Plehwe tahtoi suojella yliopistoa mullistuksilta. Danielson oli Oerstrœmiltä pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi antaa varmaa vastausta, ennenkuin kysymys Reinin jäämisestä tai eroamisesta olisi lopullisesti ratkaistu. Hän huomautti kuitenkin, että se poliittinen kanta, jota hän oli puoltanut, ei ollut yleisen mielipiteen mukainen, sekä että hänen voimansa oli ollut siinä, ettei kukaan ollut voinut syyttää häntä henkilökohtaisista vaikuttimista. Jos hän nyt ottaisi vastaan sijaiskanslerintoimen, olisi se ajatus lähellä, että hänen poliittiseen esiintymiseensä oli liittynyt pyrkimys saada tämä virka. Henkilökohtaisesti olisi hänelle sentähden vastenmielistä ottaa sitä vastaan, ja siihen tulisivat lisäksi ne vaikeudet, joita hänen heikot silmänsä tuottaisivat hänelle sellaisessa toiminnassa. Jos sitävastoin yliopiston etu ehdottomasti vaatisi myöntävää vastausta, niin oli Danielson selittänyt, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä syrjään, mutta tässä asiassa tahtoi hän ensin neuvotella konsistoriin kuuluvien vanhempien virkatovereiden kanssa. Oerstrœm oli tähän vastannut m.m. että oli kysymys Danielsonista ja jostakin yliopiston ulkopuolella olevasta; henkilöstä, mahdollisesti venäläisestä, niin että hänestä tuntui, ettei Danielsonin pitäisi epäröidä. Niin pian kuin päätös Reiniin nähden tehtäisiin, ilmoitettaisiin siitä Danielsonille, ja hän voisi silloin antaa lopullisen vastauksen. Ratkaisua ei pitäisi lykätä, koska yliopiston toiveet saada tyydyttävä mies paikalle vastedes olisivat epävarmemmat kuin nyt. Danielson huomautti edelleen Oerstrœmille, että hänen poliittinen kantansa oli hänen kirjailijatoimintansa kautta tunnettu suomalaisisänmaalliseksi ja siitä hän ei missään tapauksessa väistyisi, jos hän saisi tehtäväksensä olla sijaiskanslerin toimessa. Danielsonin kysymykseen, tahtoiko Oerstrœm puhua minun kanssani asiasta, vastasi tämä, ettei hän nyt katsonut olevan syytä siihen. Sitä vastaan taas hänellä ei mitään ollut, että Danielson ilmoittaisi minulle heidän keskustelunsa sisällön. Koska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut Oerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta sijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä oli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli jouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi. Korkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen äänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun 12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu siitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi itsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä lähemmäksi tätä päämääräänsä. Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin joulukuun 22 päivänä. Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella. Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta." Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin, asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta. Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa suurempi kuin milloinkaan. Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua. Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku "vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta. Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi, että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi. Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa. Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O. Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se kehoitus, että hän ei itse _pyytäisi_ eroa. Radikaaliselta taholta oli ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi, jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan ei kuunneltu. Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä opintovapautta rajoitettaisi. Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia. Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin, mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig angesehen wird". [Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas."] Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat: Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A. Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin, ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet. Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen. Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta, koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa, että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta, sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin. Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai ei. Helmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut tavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta seuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä liittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin ollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen, koska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko, että Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan voimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H. Majesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten uudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti asevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla ei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan asevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin ymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa aikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin ylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun agitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei toivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin professoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun Oerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen poliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen hallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun Oerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa suostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen. Sijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti yliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet ottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin yleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin Runebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut osaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen puolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli keskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys aihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä Danielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen kysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys jo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että kirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen vastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner, Tigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta ehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström ja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin helmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus oli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista kannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon, niin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen muoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia allekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä ilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa odotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. "Me olemme", sanotaan kirjelmässä, "olleet täysin vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan toimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan hylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme pitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi säilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle vierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita nyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen suhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme myötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on luonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi surulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä sen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston asioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan." Kirjelmässä lausuttiin tunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston parasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen toimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme oli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut "katsantokantaa, joka eräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme ja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja takeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja kansallisen olemassaolomme hävittämistä". Kirjelmä päättyi seuraavaan lausuntoon: "Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille esiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin Te meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa työssänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä yliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin täytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen vastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten etujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän mielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden välttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa voi omaksua." Kirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson telefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa. Hän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä Pietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin keskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa vastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään. Helmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille, jossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin että kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui vallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli sentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä edellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen vastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi virkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje loppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa allekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin luona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille luettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi selityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli väärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan hänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata häntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen kirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka vastaan. Samaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet ottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja lähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän pysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään toimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta, tämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt. Mutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista, joita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina mainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng sekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff. Kuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta, mutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli "voll Groll und Wut gegen die Universität". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui Danielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää esille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin jyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen sopiva. Osoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat ylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun 8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat laulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten hankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut erikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään "skandaaleja" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät ylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut. Puheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin vastauspuhe ei kosketellut politiikkaa. 14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella. Viralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm. Noin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin läsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt. Niitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään mielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut. Seuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys konsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein "pyynnöstä" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut sanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli konsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin puolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme eroavalle sijaiskanslerille. Danielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona, huhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun Plehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja sanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli nimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain niin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle. Luultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio hänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa puuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa tämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin mitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta tuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla, akateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta sijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta luottamusta. Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat. Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten, mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200. Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä. Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18 päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa. Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat, jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja. Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä kutsumalla. [Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus. Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia järjestyksen ylläpitämisessä."] Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti, että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta. Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu, eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin, joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi. Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei senjälkeen kuulunut mitään. Muutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen, jossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa valkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m. Tiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi luonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista. Kun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että "viiva vedettäisiin kaiken yli". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat. Bobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se ylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu. [Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa: Korkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen mieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan nähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti tarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä Bobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin. Olisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä muutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri pani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään kesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla tiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan ollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat vastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka vähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut. H. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman, joka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville valtakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen järjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m. Seurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää paikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi ruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin suhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi. Tämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun ja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli vain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille se ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut Bobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän suomalaisen virkansa.] Seuraus tästä oli myöskin se, että kysymys poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta jälleen otettiin esille. Syksyn alkupuolella kierteli kaikenlaisia huhuja siitä, että poisjääneet, varsinkin ylioppilaat, heti vangittaisiin ja pantaisiin venäläiseen sotaväkeen, ja tämä kaikki herätti suurta levottomuutta, melkeinpä pakokauhua nuorisossa. Monet matkustivat pois kaupungista, toiset vaihtoivat asuntoa ehtimiseen ja asustivat vieraiden luona. Monet ottivat lupakirjan passin saantia varten. Levottomuus kasvoi yhä huhusta, että minä olisin kehoittanut poisjääneitä matkustamaan pois. Itse asiassa olin päinvastoin kehoittanut niitä, jotka olivat kääntyneet puoleeni, pysymään rauhallisina. Kävin prokuraattori Johnssonin luona saadakseni tietää, miten asiat olivat. Hän ilmoitti minulle, että kysymys tulisi ratkaistuksi aikaisintaan marraskuussa. Rangaistus ei varmaankaan jäisi tulematta, sillä H. Majesteettinsa oli kiihoittunut Bobrikoffin esityksestä asevelvollisuuslain vastustamisesta. Mikäli prokuraattori voi asiaa ennakolta arvostella, julistettaisiin ne 14,000, jotka olivat jääneet pois, kolmen vuoden sotapalvelukseen tuomituiksi. Niistä otettaisiin jollakin tavalla 280 miestä, jotka pistettäisiin kaartin riveihin niiden sijalle, jotka olivat arvalla kutsutut. Että ne, jotka kuuluivat ensimmäiseen sivistysluokkaan, lähinnä joutuisivat kärsimään tästä toimenpiteestä, näytti prokuraattorista sangen luonnolliselta. Jos valitut eivät saapuisi, ehdottaisi Bobrikoff luultavasti kaartinpataljoonan lakkauttamista, ja silloin olisi se mahdollisuus tarjona, että heidät siirrettäisiin venäläiseen väkeen. Toistaiseksi ei kuitenkaan näyttänyt luultavalta, että näin kävisi. Minä tein luonnollisesti kaiken voitavani keskustelun aikana valvoakseni ylioppilasten oikeutta ja etua. Saatuani yllämainitut tiedot annoin minä inspehtorien kautta osakunnille tehdä selkoa tilanteesta ja samalla huomauttaa osoittavan verrattain vähäistä arvokkuutta, jos antoi huhujen peloittaa itseään. Kaunis esimerkki, jonka ylioppilaat olivat edellisenä keväänä antaneet kulkemalla vastustuksen etupäässä, kadottaisi merkitystään, jos he nyt kiiruhtaisivat hakemaan itselleen turvapaikkaa. Tämän jälkeen rauhoittui mieliala jonkun verran. Vastustaakseni pakokauhua kieltäydyin myöskin joksikin aikaa antamasta passilupakirjaa niille, joilla ei ollut selvää opintopäämäärää tiedossa, vaan jotka ainoastaan kaikkien tapausten varalta tahtoivat olla turvattuja. Tämä oli sitä tarpeellisempaa, kun kenraalikuvernööri oli saanut tiedonannon, luonnollisesti liioitellussa muodossa, ylioppilasten "paosta" maasta. Myöhemmin antoi myöskin senaatti määräyksen kuvernööreille, etteivät he antaisi passia niille, jotka eivät olleet saapuneet kutsuntoihin. Marraskuun lopussa ilmoitti minulle senaattori Eneberg, että hän halusi kanssani yksityistä keskustelua, jonka vuoksi kävin hänen luonaan. Hän mainitsi, että kenraalikuvernööri oli lausunut ajatuksen, että niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista, rangaistaisiin erottamalla heidät yliopistosta. Eneberg tahtoi tietää, olisiko sellainen rangaistus mahdollinen. Minä vastasin, että sellaisen toimenpiteen täytyi käydä kurinpitotoimikunnan kautta, jonka tuli tuomita opinto- ja kurinpitosäännön mukaan, ja siinä ei ollut mitään määräyksiä, Ei ollut käsiteltävänä mikään rikos, vaan oli kysymyksessä asioita, joita tähän tapaukseen voisi soveltaa, varsinkaan kun se ei ollut poliittinen teko. Jos rehtori määrättäisiin hoitamaan asiaa ja siirtämään se kurinpitotoimikunnan käsiteltäväksi, niin tämä varmaankaan ei tuomitsisi kyseessäolevia ylioppilaita mihinkään rangaistukseen. Täten saataisiin vain aikaan ikävä selkkaus, josta voisi olla yliopistolle hyvin arveluttavia seurauksia. Keskustelusta kävi selville, että asianomaiset olivat sangen epävarmoja siitä, kuinka poisjääneisiin nähden olisi meneteltävä. Eneberg kysyi, luulinko minä, että yleinen "armahdus" olisi omiaan edistämään saapumista kutsuntoihin seuraavana keväänä. Sitä en uskaltanut luulla, ja kehoitin jättämään sikseen kaikki rankaisutoimenpiteet. — Vähää ennen joulua sain prokuraattorilta kuulla, että kenraalikuvernööri oli H. Majesteetilleen ehdottanut, että kutsunnoista poisjääneet ylioppilaat erotettaisiin vuoden ajaksi. Alkuperin oli hän tahtonut saada aikaa pitennetyksi kolmeksi vuodeksi. Tammikuun 27 päivänä 1903 sain minä prokuraattorilta tietää, että poisjääneitä asevelvollisia koskeva kysymys oli ratkaistu, ja että kirjelmä asiasta oli saapunut senaattiin. Hän näytti otaksuvan, että kenraalikuvernöörin ehdotus kokonaisuudessaan oli hyväksytty. Mutta mitään kirjelmää kanslerinvirastosta ei tullut yliopistolle, ja kun käskykirje tuli tunnetuksi, saatiin selville, ettei siinä ollut mitään määräystä erottamisesta. Ylioppilaspiireissä oli kuitenkin ollut levottomuutta, ja tutkintojen suorittamista olivat ne jouduttaneet, joita tämä rangaistus olisi kohdannut. Rangaistuskäskykirjeessä säädettiin, että kaikki kutsunnoista poisjääneet, jotka olivat valtionviroissa, erotettaisiin, sekä ettei kukaan edellisen vuoden asevelvollisista voisi saada valtionvirkaa, jollei näyttäisi todistusta siitä, että oli täyttänyt, mitä asevelvollisuuslaki määräsi. Sen mukaan kuin Berendtsiltä sain kuulla, kun hän helmikuussa kävi luonani, oli H. Majesteettinsa itse paksulla kynällä vetänyt viivan ylioppilasten erottamista koskevan kohdan yli, sanoen: "Jättäkäämme ylioppilaat rauhaan." Siten jäi yliopisto vapaaksi asevelvollisuuslakon seurauksista vuodeksi eteenpäin. Sillä välin läheni seuraavan kutsunnan aika. Ylioppilasten ei sallittu järjestöllisesti käsitellä asiaa, nyt enemmän kuin edellisenäkään vuonna. Ilman lupaa pitivät kuitenkin asevelvollisuusiässä olevat ylioppilaat helmikuussa kokouksen, jossa kysymys heidän suhtautumisestaan kutsuntoihin oli ollut keskustelun aiheena. Mielipiteet poisjäämisestä eivät olleet nyt käyneet niin yhteen kuin edellisenä vuonna. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin, oli kokoukseen ottanut osaa noin 180 ylioppilasta, joista 115 selitti, etteivät aikoneet tulla kutsuntaan. 7 ilmoitti, että he sen tekisivät ja 57 selitti, etteivät he olleet valmistuneet kysymykseen vastaamaan. Kun sain kuulla kokouksesta, kutsuin luokseni yhden johtajista, ylioppilas Heikelin, ja huomautin hänelle, että oli laitonta pitää sellaisia kokouksia ilman rehtorin lupaa sekä tein selväksi, että olisi tärkeätä ja asialle edullista välttää kaikkea, mikä voitaisiin käsittää järjestölliseksi esiintymiseksi ylioppilaiden puolelta ja saisi kutsunnoista poisjäämisen näyttämään riippuvan yhteisestä päätöksestä. Vain ahtaammissa yksityisissä osakuntapiireissä voitiin neuvotella asiasta. Heikel lupasi ilmoittaa tämän. Koetin myöskin vaikuttaa ylioppilaskunnan johtaviin henkilöihin siihen suuntaan, että ylioppilaita ei käytettäisi agitatsioniin kutsuntoja vastaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Joukko ilmiantoja oli näistä asioista saapunut asianomaisille. Maaliskuun lopussa lähetettiin pitkin maata tuhansin kappalein kiertokirje "Asevelvollisuus-ijässä oleville tovereille", kymmenen ylioppilaan allekirjoittama — näitä nimitettiin sittemmin decemvireiksi—, jossa he selittivät aikovansa saapua kutsuntoihin, sekä esittivät ne syyt, jotka saattoivat heidät tähän, vaikka asevelvollisuusasetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä. Allekirjoittajat olivat nimensä alle merkinneet osakunnan, johon he kuuluivat, josta voi saada sen käsityksen, että he olivat ikäänkuin osakuntien edustajia, sitä enemmän koska kaikki osakunnat siinä olivat edustettuina. Minun puolestani täytyi jyrkästi paheksua tätä toimenpidettä, koska ylioppilaat sen tehdessään olivat ryhtyneet poliittiseen tekoon, jolla oli suuri kantavuus, ja jonka seurauksena sitä paitsi saattoi olla se, että toisin ajatteleviakin ylioppilaita saatettaisiin toimimaan samalla tavalla ja heidät johdettaisiin sellaiseen agitatsionin tapaiseen toimintaan, joka silloisissa oloissa tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun oli senvuoksi mielestäni pakko kutsua luokseni muutamia allekirjoittajista (K. Forsman, O. Voipio, A. Granfelt) ja huomauttaa heille, kuinka väärää ja epäviisasta heidän menettelynsä oli. Sen mukaan kuin minulle myöhemmin ilmoitti Danielson, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä kiertokirjeen kanssa, mutta joka ei tahtonut lausua siitä paheksumistansa, oli asiakirja nähtävästi Linderin kautta saatettu Plehwelle ja tämä antanut siitä tiedon H. Majesteetillensa, joka oli siitä lausunut mielihyvänsä. Mutta kiertokirje herätti aivan luonnollisesti voimakasta, kiihtymystä nuorten mielissä ja tämä mieliala puhkesi ilmi ylioppilaskokouksessa huhtikuun 2 päivänä. Ääniä laskettaessa erään vaalin aikana joutuivat muutamat niistä, jotka olivat allekirjoittaneet kiertokirjeen, häväisevän kohtelun alaisiksi. Heidät piiritettiin ja heille huudettiin haukkumasanoja, heitä nimitettiin maankavaltajiksi, senaattorikandidaateiksi, puhuttiin venäläisistä ruplista y.m. Käsikähmään ei kuitenkaan tultu. Mutta kokouksen päätyttyä hyökättiin erään "decemvirin" kimppuun, ajettiin ulos ravintolahuoneustosta hänet ja kolme muuta ylioppilasta, jotka istuivat samassa pöydässä kuin hän. Asiassa toimitettiin tutkimus muutamia päiviä myöhemmin. Syyllisintä ei saatu selville. Neljä muuta sai ankaran varoituksen ja yhdeltä otettiin hänen oikeutensa olla jäsenenä ylioppilaskunnan hallituksessa. Heille teroitettiin, että yliopistoviranomaiset eivät voineet sallia poliittista vainoa akateemisen nuorison keskuudessa, sekä että heidän täytyi pitää silmällä milloin sitä ilmeni, niin että se oli rangaistukseen saatettava, samoin kuin muutkin epäjärjestykset. Niinkuin edeltäpäin voi arvata, ottivat ylioppilaat tänäkin keväänä osaa agitatsioniin kutsunnoista poisjäämisen puolesta, mutta he tekivät sitä varovaisemmin ja minun luullakseni pienemmässä määrässä kuin edellisenä vuonna. Niinpä vangittiin toukokuun 27 päivänä kaksi opiskelevaa, W. Godenhjelm ja J. Toiviainen, jotka edellisen asuntoon olivat koonneet muutamia asevelvollisia puhuakseen heidän kanssaan, jolloin myöskin eräs urkkija oli hiipinyt sisään, ja tämä ilmiantoi heidät viipymättä poliisille. Minun onnistui pelastaa mainitut herrat poliisin käsistä, ja asia siirrettiin raastuvanoikeuteen, missä he saivat vapauttavan tuomion. Helsingin kutsunta kävi kaikin puolin rauhallisesti. Eräs ylioppilas vangittiin, koska hän kadulla oli puhutellut muutamia asevelvollisia, mutta ei hänelläkään ollut tästä enempiä ikävyyksiä ja raastuvanoikeus vapautti hänet. Myöhemmin sattui muutamia samanlaatuisia tapauksia maaseudulla. Helsingissä saapui kutsuntaan joku kymmen ylioppilasta, maaseudulla tuli verrattain monta, runsaasti 50. Vastustus ei siis ollut yhtä voimakas kuin edellisenä vuonna. Elokuun lopulla saatiin tietää, että kenraalikuvernööri oli senaattiin, lausunnon antamista varten, lähettänyt ehdotuksen asevelvollisuudesta poisjääneiden rankaisemisesta, ja m.m. ehdottanut, että ensimmäiseen sivistysluokkaan kuuluvat sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin aivan luotettavalta taholta, oli erääseen Kaukaasian rykmenttiin saapunut kysely, voisiko se ottaa vastaan neljä ylioppilasta. Asiaa oli siis sotilaallisella taholla valmisteltu. Syyskuun 1 päivänä sain tietää, että rankaisuasiaa samana päivänä käsiteltäisiin senaatissa, mutta tiedonanto tuli minulle niin myöhään, että vasta iltapäivällä voin käydä Enebergin luona (kirkollisasiain päällikkö Genetz oli matkalla). Hän ilmoitti, että senaatti oli selittänyt, että se ehdotettu toimenpide, jonka mukaan suomalaisia nuorukaisia sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin, soti niinhyvin perustus- kuin asevelvollisuuslakia ja H. Majesteettinsa vakuutuksia vastaan, ja senaatti oli evännyt tämän osan ehdotusta. Syyslukukauden alkaessa oli jälleen suurta levottomuutta niiden huhujen johdosta, joita kierteli odotettavana olevista rangaistuksista. Minä puolestani koetin tyynnyttää nuorisoa, ja kehoitin nuoria miehiä pysymään alallaan ja harrastamaan opintojansa. Sijaiskanslerilta sain sen tiedonannon, että kenraalikuvernööri muutamien päivien kuluttua matkustaisi Warsovaan, jossa H. Majesteettinsakin siihen aikaan oli. Koska voitiin pelätä, että kysymys asevelvollisten rankaisemisesta mahdollisesti silloin tulisi puheeksi tai ratkaistavaksi, lähti sijaiskansleri 15 päivän iltana Pietariin tutkimaan asemaa ja tekemään minkä voisi ehkäistäkseen uhkaavan vaaran. Oerstrœmin luona käydessään huomasi Danielson, että tämä oli kokonaan tietämätön kenraalikuvernöörin ehdotuksesta. Oerstrœm luuli, ettei Plehwelläkään ollut tietoa siitä. Hän ei voinut ajatella, että Bobrikoff Plehwen selän takana esittelisi sellaisen asian, sillä se johtaisi täydelliseen välien rikkoutumiseen heidän kesken. Plehwen, joka oli matkalla Siperiassa, piti palata lokakuussa v.l. ja sitä ennen siis tuskin mitään ratkaisua tapahtuisi. Oerstrœm piti muuten itse ehdotusta varsin sopimattomana ja lausui: "Mitä tahansa, mutta ei tätä." Danielson jätti Oerstrœmille pitkähkön promemorian, jonka hän oli laatinut neuvoteltuaan minun kanssani, ja tämä lupasi esittää sen Plehwelle. Muutamia päiviä myöhemmin kävi Danielson Deutrichin luona, joka juuri oli palannut Pietarista. Tämän kysymykseen, oliko yliopistossa rauhallista, vastasi Danielson myöntävästi ja sanoi luulevansa, että niin tulisi olemaankin, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi. Tämän yhteydessä otti hän puheeksi kenraalikuvernöörin rangaistusehdotuksen ja sanoi sen olevan hyvin onnettoman. Deutrich lausui: "Olette ehkä oikeassa" ja lupasi esittää Danielsonin perustelut Bobrikoffille. Kysymyksen ratkaisua ei voitu odottaa ennenkuin marraskuussa. Mitä tuli kurinpitotoimenpiteisiin kutsunnasta poisjääneitä ylioppilaita vastaan, huomautti Danielson, että täkäläiset yliopistoviranomaiset eivät voineet sellaisiin ryhtyä, vaan että, jos jokin tämänlaatuinen toimenpide tulisi kysymykseen, kuuluisi se kanslerille. Kun Oerstrœm kerran kävi luonani syyskuun lopulla, tuli tämä kysymys puheeksi. Hän lausui sen toivomuksen, että kenraalikuvernöörin ehdotus poisjääneiden ylioppilasten sijoittamisesta venäläiseen sotaväkeen ei tulisi hyväksytyksi, ja hän arveli, että sen pitemmälle kuin kurinpidollisiin rangaistuksiin ei mentäisi. Minä huomautin hänelle, että ylioppilasten käytöksessä ei ollut mitään rikollista tai rangaistavaa tavallisessa merkityksessä. Hän myönsi että asia niin oli, ja että rankaisutoimenpiteitä tässä vaati vain poliittinen välttämättömyys. Minä pyysin häntä toimimaan siihen suuntaan, että ne eivät saisi kovin ankaraa luonnetta. Täysi-istunnossa lokakuun 19 päivänä laati senaatti, jota siihen oli kehoitettu, ehdotuksen v. 1903 poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta. Siinä huomautettiin m.m. että, jos H. Majesteettinsa katsoisi tarpeelliseksi, että ankarampiin rangaistuksiin ryhdyttäisiin kuin edellisenä vuonna, niiden pitäisi kohdistua niihin asevelvollisiin, joilta korkeamman sivistystasonsa perusteella voitiin odottaa suurempaa arvostelukykyä ja itsenäisyyttä, siis yliopiston ja polyteknillisen opiston sekä Evon metsäopiston ja Mustialan maanviljelysopiston oppilaisiin. Näistä oppilaista etsittäisiin joukko ja tarkastuksen jälkeen pantaisiin henkikaartin suomalaiseen tarkkampujapataljoonaan. Muut erotettaisiin vuodeksi mainituista oppilaitoksista. Kun Danielson kerran kävi kenraalikuvernöörin luona, tuli tämäkin kysymys puheeksi. Kenraalikuvernööri oli sitä mieltä, että Suomen kaarti, joka oli yksi H. Majesteettinsa henkivartiojoukoista, ei sopinut siksi, johon kapinallisia ylioppilaita liitettäisiin. Sotaministeri oli tahtonut, että kyseessäolevat nuorukaiset lähetettäisiin kaukaisiin kuvernementteihin, hän, kenraalikuvernööri oli senvuoksi ehdottanut, että ne sijoitettaisiin Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin. Danielson huomautti, että sivistyneet nuoret miehet eivät alistuisi siihen, vaan karkaisivat maasta kuten monet jo olivat tehneet. Kenraalikuvernööri sanoi olevansa pakotettu esittämään ehdotuksensa, mutta hän ei tahtoisi jyrkästi pysyä siinä, jos sijaiskansleri piti sitä sopimattomana (!). Erottamisrangaistuksesta ei Danielson tahtonut lausua mielipidettään, se oli kanslerin asia, mutta pakotettuna siihen hän huomautti, että rangaistus varmaan ei hyödyttäisi mitään. Se tuottaisi tosin monelle vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta ei saisi ketään vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä saapua kutsuntoihin. Bobrikoff näytti arvelevan, että mahdollisesti vielä tällä kerralla uhkaus riittäisi (hän tarkoitti ehdotuksensa esittämistä), mutta seuraavalla kerralla olisi rangaistus pantava täytäntöön. Ratkaisua odotettaessa pohdittiin ylioppilaspiireissä kysymystä, kuinka nuorison ja yliopiston opettajien ja johtomiesten tulisi suhtautua, mahdollisiin kurinpidollisiin rankaisutoimenpiteisiin. Perustuslaillisten ylioppilasten komitea kääntyi muutamien yliopiston opettajien puoleen (noin 15:n) pyytäen saada kuulla heidän mielipiteensä varsinkin siitä joukkoerottamisesta, joka kutsunnoista poisjääneillä oli odotettavana. Ylioppilaat esittivät pohdittavaksi, eikö yliopisto nyt ollut tienhaarassa, ja he puolestansa luulivat, että nuoriso olisi taipuvainen lujaan vastarintaan. Yhteisen kokouksen jälkeen komitean jäsenten kanssa kokoontuivat mainitut opettajat yksityiseen kokoukseen, johon minäkin olin kutsuttu. Erottamiskysymyksestä olivat useimmat sitä mieltä, että jolleivät täkäläiset yliopiston viranomaiset saisi käskyä rangaista poisjääneitä, vaan kansleri sen tekisi, niin ei olisi syytä kieltäytyä tottelemasta, eikä aihetta sen vuoksi saattaa yliopistoa vakaviin selkkauksiin. Kaksi läsnäolevista oli toista mieltä, siten että heidän mielestään piti kieltäytyä kaikesta osanotosta sellaisen rangaistuksen toimeenpanemiseen. Minä esitin ajatukseni suunnilleen näin: Jos kansleri antaisi täkäläisille yliopistoviranomaisille tehtäväksi rangaista poisjääneitä, täytyi siitä kieltäytyä, mutta jos erottaminen tuli kanslerilta, oli yliopistoviranomaisten noudatettava kurinpidollista säädöstä. Kuitenkin oli tässä vain kysymys rehtorista, sillä muita yliopistoviranomaisia asian ei tarvinnut koskea. Mikäli toistaiseksi voin ymmärtää, tulisin minä ilmoittamaan erotetuille ylioppilaille kanslerin toimenpiteen ja kehoittaisin heitä määräystä noudattamaan sekä pitäisin huolta siitä, että he eivät saisi yliopiston kansliassa ilmoittautua lukukaudella läsnäoleviksi. Ei ollut mitään alentavaa alistua tuomioon, jota itse täydellä syyllä piti vääränä. Poisjääneet olivat toimineet niinkuin, heidän velvollisuutensa vaati ja he voivat nyt tyynesti alistua velvollisuudenmukaisen tekonsa seurauksiin. Mutta jos ylioppilaat niskoittelisivat, ja rehtoria tahdottaisiin pakottaa ankarampiin toimenpiteisiin, silloin kieltäytyisin enempää kajoamasta asiaan, koska se olisi minulle vastenmielistä, mutta silloin minun myöskin täytyisi ensin erota rehtorintoimesta. — Mitä taas tuli ylioppilaskomitean esittämään kysymykseen, pitikö rangaistujen kieltäytyä tottelemasta ja olla alistumatta tuomioon, ja selittäisivätkö toiset ylioppilaat olevansa solidaarisia panemalla toimeen suurlakon yliopistossa, olivat läsnäolevat sitä mieltä, että yliopiston opettajat eivät voineet vastata sellaisiin kysymyksiin, mutta neuvottaisiin ylioppilaita siitä luopumaan, koska heidän velvollisuutensa oli olla lainkuuliaisia ja koska tämänlaatuisista mielenosoituksista, joihin ei oltu yksimielisesti ryhdytty, tulisi vain fiasko. Yliopistonopettajien kannan kysymyksessä esitti Runeberg uudessa yliopiston opettajien ja ylioppilasten yhteisessä kokouksessa. Asiasta syntyi keskustelua, mutta se ei johtanut mihinkään uuteen ehdotukseen. Ylioppilaat koettivat pysytellä periaatteellisella kannallansa ja näyttivät pettyneiltä sekä viittasivat siihen, että heidän ja yliopiston opettajien mahdollisesti täytyi kulkea eri teitä. Heitä kannattivat Ernst Estlander ja T. Homén. Yllämainitun ylioppilaskomitean kirjelmä yliopiston opettajille oli tullut Bobrikoffin tietoon. Eräs ylioppilas, joka myöskin itse tuli luokseni ja kertoi asian, oli lähettänyt yhden kappaleen sitä kirjeessä eräälle toverille Turkuun. Täällä avattiin kirje postissa ja kirjelmä takavarikoitiin sekä jätettiin luultavasti santarmeille. Bobrikoff aikoi tehdä suuren numeron asiasta, mutta erään henkilön, jonka nimeä minulle ei ole mainittu, mutta jonka luulen olleen prokuraattorin, onnistui saada Bobrikoff luopumaan aikeestaan. Eräillä virallisilla päivällisillä kenraalikuvernöörin luona joulukuun alussa, joihin minä olin kutsuttu, viittasi hän tietävänsä siitä. Hän kysyi minulta, miten oli ylioppilasten laita, johon minä vastasin, että he olivat jonkun verran kiihoittuneita odotettavana olevien asevelvollisuusrangaistusten johdosta. Hän sanoi tietävänsä, että "kleine Ausschritte vorgekommen sind", johon minä vastasin, että asia oli järjestetty eikä vaatinut muita toimenpiteitä. Hän lausui silloin, että heitä ei tällä kertaa sijoitettaisi venäläisiin joukkoihin, mutta seuraavana vuonna ei mitään armoa annettaisi. Korkeampi voima piti huolta siitä, että Bobrikoffia "ensi kerralla" ei enää ollut. Joulukuun 18 päivänä oli sijaiskansleri Pietarissa ja kävi sekä Oerstrœmin että Plehwen luona. Käynnin tarkoituksena oli etupäässä saada selville, oliko jotakin tekeillä yliopistoon nähden, sekä mahdollisesti estää kurinpidolliset toimet. Danielson sai tietää, että myöskin sotaministeri jo oli luopunut ehdotuksesta, että ylioppilaita pantaisiin venäläisiin joukkoihin, mutta että käskykirjeessä nimenomaan ilmoitettaisiin, että näin tehtäisiin seuraavan vuoden kutsunnasta poisjääneille. Niinkuin meidän kesken oli sovittu, piti Danielsonin todettuansa, että äskenmainittu jyrkkä toimenpide ei tulisi kysymykseen, huomauttaa kurinpidollisten rangaistusten sopimattomuudesta kysymyksessä olevaan tapaukseen ja hän tekikin sen. Luvattiin ottaa esiintuodut syyt huomioon. Paljon riippui, arvelivat asianomaiset, H. Majesteettinsa mielentilasta ja tuulesta. Jos hän olisi hyvällä tuulella, niin Plehwe todennäköisesti ei vaatisi kurinpidollisia rangaistuksia! Plehwe pyysi Danielsonia puhumaan tästä kenraalikuvernöörin kanssa, minkä hän kotiin palattuansa tekikin. Bobrikoff oli sitä mieltä, että rangaistuksia ei voitaisi välttää, vaan että yhden vuoden erottaminen olisi riittävä, ja silloin kunkin yksityisen rangaistus sovitettaisiin yliopiston viranomaisten harkinnan mukaisesti. Tammikuun alkupäivinä 1904 palasi kenraalikuvernööri käynniltä Pietarista ja toi sen tiedon, että H. Majesteettinsa oli ratkaissut kysymyksen asevelvollisuusrangaistuksista. Paitsi muita määräyksiä säädettiin, että ne ylioppilaat, jotka olivat jääneet pois, erotettaisiin korkeintaan vuodeksi; kuitenkin saattoivat yliopiston viranomaiset lieventää rangaistuksia. Nyt oli minun toimittava määrätyn suunnitelman mukaan. Suoranainen vastalause itse toimenpidettä vastaan olisi ollut isku ilmaan. Päämääräksi asetin sen, että tässä asiassa ei pakotettaisi rehtoria eikä muita yliopistoviranomaisia määräämään itse rangaistusta, vaan että tämä toimenpide jäisi kanslerille sekä, että koettaisin johtaa asiaa niin, että karkoituksesta tulisi niin lempeä kuin mahdollista, mieluimmin aivan mitätön sen käytännöllisiin seurauksiin nähden. Tätä toivoin niinhyvin ylioppilasten vuoksi kuin välttääkseni vaikeuksien syntymistä täkäläisille yliopistoviranomaisille, lähinnä konsistorille, jonka asiaan sekoittamista pitäisi välttää. Siten voitaisiin asia, niinkuin minusta näytti, mahdollisesti järjestää niin, ettei vakavampia vaikeuksia yliopistolle koituisi. Estääkseni kysymyksen ratkaisua vaikeuttavia määräyksiä tulemasta kanslerinvirastosta, kirjoitin minä viipymättä Berendtsille ja huomautin hänelle, että erottamisen tuli tapahtua kanslerin kautta ja että sitä piti seurata luettelo erotettavista. Rehtori ei voinut mitään rangaistusta määrätä tässä tapauksessa, kun ei ollut kysymyksessä mikään rikos, vaan hän saattoi vain panna toimenpiteen täytäntöön. Kun tästä kuitenkaan ei mitään kuulunut, tulimme sijaiskansleri ja minä levottomiksi, että asia voi joutua väärälle tolalle, varsinkin kun eräät yksityiset senaattorit olivat antaneet ymmärtää, että yliopistoviranomaisten tässä asiassa muitta mutkitta piti noudattaa käskykirjettä. Minä matkustin sen vuoksi helmikuun 7 päivänä Pietariin ja sain Berendtsin tavatessani tietää, että kanslerinvirastossa ei toistaiseksi oltu asialle mitään tehty. Kävin sen jälkeen Oerstrœmin luona ja huomautin hänelle kuinka välttämätöntä oli, että karkoituskäsky lähti kanslerilta, ja hän näytti ymmärtävän syyni sekä lupasi, että niin tapahtuisi. Minä huomautin edelleen, että erottamisen täytyy kohdata nimitettyjä ylioppilaita, jotta voisimme ottaa asian huomioon. Mitään luetteloa poisjääneistä eivät yliopiston viranomaiset voineet antaa. Veisi tietysti jonkun verran aikaa, ennenkuin siviiliviranomaiset voisivat hankkia sellaisen, mutta sitä ei voinut auttaa. Oerstrœm antoi viipymättä määräyksen Berendtsille laatia asiasta kirjelmän kenraalikuvernöörille. Minä huomautin edelleen keskustelun kuluessa, että ei sijaiskansleri eikä rehtori voineet puuttua kysymykseen kunkin yksityisen rangaistusajasta, vaan että yhteinen karkoitus oli kaikille määrättävä. Jos joku halusi lievennystä, täytyi hänen sitä erityisesti pyytää. Erottamiskäsky asevelvollisuudesta poisjääneille saapui maaliskuun puolivälissä polyteknilliseen opistoon. Laitoksen inspehtori (yli-intendentti Tigerstedt) kehoitti opettajakollegiota antamaan lausuntonsa rangaistusajasta. Kollegio ehdotti kuutta kuukautta, maaliskuun 15 päivästä lukien. Tämän johdosta oli polyteknikkojen yhdistyksellä kokous, jolloin suurin osa oppilaista, noin 80 %, päätti ilmoittaa inspehtorille, että he eivät nauttisi opetusta, niin kauan kuin toverit olivat erotettuina. Maaliskuun 19 päivänä alkoi lakko. Vain muutamia oppilaita oli saapunut laitokselle. Opettajien puolelta oli koetettu estää lakkoa, mutta tuloksetta. Johtaja, professori Nyström, oli useampia kertoja neuvotellut minun kanssani asiasta. Esimerkki vaikutti voimakkaasti ylioppilaihin, jotka myöskin suunnittelivat samanlaista toimenpidettä, kun yliopiston vuoro tulisi. Toisaalta koetettiin muutamissa ylioppilaspiireissä, varsinkin vanhasuomalaisissa, tehdä työtä sellaiseen lakkoon yhtymistä vastaan. Pidin viisaimpana toistaiseksi pysytellä passiivisena ja puhuin ainoastaan inspehtorien kanssa asiasta. Samoin päätin minä koettaa viivyttää asiaa, niin että lukukausi lähestyi loppuansa, ennenkuin erottamisen toimeenpanon täytyisi tulla kysymykseen, sillä silloin menettäisi lakko kaiken suuremman käytännöllisen merkityksen. Vaikka asiallisesti olin täysin yhtä mieltä nuorison kanssa ja täydellisesti ymmärsin sen tunteet ja halun ilmaista mielipiteensä, täytyi minun, joka lähinnä olin vastuussa järjestyksestä ja yliopiston edusta, koettaa estää sellaista mielenosoitusta ja järjestää niin, ettei siitä koituisi mitään vakavia seurauksia yliopistolle ja ylioppilaille itselleen. Kävin maaliskuun 25 päivänä senaattori Åkermanin luona (kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikön) neuvoakseni häntä olemaan ryhtymättä mihinkään tutkimuksiin tai ylimääräisiin rangaistustoimiin lakon johdosta polyteknillisessä opistossa, ja antamaan asian vapaasti kehittyä, jotta estettäisiin mieliä enempää kiihoittumasta. Sellaisilla toimenpiteillä olisi epäedullinen vaikutus myöskin yliopistonuorisoon. Senaattori Åkerman tuntui olevan samaa mieltä. Lakko loppui itse asiassa sillä tavalla, että opettajakollegio voitiin pitää siitä syrjässä ja laitos jäi siten rauhaan. Huhtikuun 24 päivänä sain Oerstrœmiltä sähkösanomakutsun saapua Pietariin. Matkustin 25:ntenä ja kävin Oerstrœmin luona seuraavana päivänä. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernöörin kautta vaadittu luettelo nyt oli saapunut. Se oli tehty läänittäin kuvernööreiltä saatujen tietojen mukaan. Oerstrœm pyysi minun käymään luettelon läpi ja oikaisemaan siinä olevat mahdolliset virheet. Me pohdimme sitten eräitä erottamista koskevia yksityisseikkoja. Oerstrœm arveli, että erottamisajan nähtävästi piti olla yhdenmukainen polyteknikumissa määrätyn ajan kanssa, s.o. se oli määrättävä kuudeksi kuukaudeksi, minkä minä myönsin olevan johdonmukaisinta. Erottamisajan alkamiseksi ehdotin toukokuun 11 päivää, mutta se tuntui Oerstrœmistä liian myöhäiseltä. Kysymys jätettiin avoimeksi. Minä lausuin sen toivomuksen, että rehtori yksityisissä tapauksissa, erityisestä pyynnöstä, voisi määrätä jonkun muun kuin yleisesti säädetyn ajankohdan karkoituksen aluksi, jota vastaan Oerstrœmillä ei ollut mitään huomauttamista. Senjälkeen huomautin minä hänelle, että olisi tarpeellista selvittää, sisälsikö erottaminen, kuten opinto- ja kurinpitosääntö edellytti, karkoituksen kaupungista vai eikö. Huomautin, että erottaminen polyteknillisestä opistosta ei sisältänyt karkoitusta kaupungista, ja koska oli ylioppilaita, jotka kuuluivat sekä yliopistoon että tähän laitokseen, tuottaisi pakollinen kaupungista karkoittaminen sellaisissa tapauksissa muodottoman asiain tilan. Helsinki oli myöskin jo niin suuri kaupunki, että rehtorin oli mahdotonta valvoa olivatko karkoitetut ylioppilaat, joita oli niin suuri määrä, kaupungissa vai eivätkö. Mitään poliisiviranomaisten tähän asiaan sekaantumista tai väkivallalla kaupungista siirtämistä minä en missään tapauksessa suonut. Hallituksen kannalta katsoen ei myöskään voinut olla viisasta lähettää pääkaupungista maaseudulle joukko nuoria miehiä, joita siellä epäilemättä pidettäisiin poliittisina marttyyreinä. Oerstrœm yhtyi minuun, ja yliopistolle lähetettävässä kirjelmässä lausuttaisiin nimenomaan, että relegatsioni ei merkinnyt karkoitusta kaupungista. Kenraalikuvernöörin luettelossa oli 108 nimeä. Sitä läpikäydessä huomattiin, että noin 30 nimeä oli henkilöiden, jotka eivät olleet ylioppilaita tai jotka syystä tai toisesta olivat eronneet yliopistosta. Kun ne luettiin pois, oli luettelossa kaikkiaan 80 nimeä, vaikka luultavasti kaksi kertaa suurempi määrä oli jäänyt pois. Seuraavana päivänä annoin luettelon takaisin Oerstrœmille. Minä huomautin hänelle, että muutamat nykyiset ylioppilaat, jotka olivat luetteloon otetut, kutsuntojen aikana vielä olivat koulussa. Oerstrœm suostui siihen, että näidenkin nimet pyyhittiin pois luettelosta. Vihdoin pyysin minä, että kirjelmää erottamisesta ei lähetettäisi ennen toukokuun 1 päivää, jotta tämän päivän vietto ei tulisi mitenkään häirityksi. Oerstrœm lupasi, että kirjelmä päivättäisiin huhtikuun 30 päivälle ja lähetettäisiin toukokuun 2 päivänä. Samana päivänä kävin myöskin Plehwen luona. Erottamiskysymykseen hän ei lähemmin puuttunut, kun minä ilmoitin, että olin jo neuvotellut asiasta Oerstrœmin kanssa. Sitä vastoin hän kysyi, millä tavalla ylioppilaat tulisivat suhtautumaan kutsuntoihin tänä keväänä. Sanoin, etten voisi antaa mitään varmoja tietoja siitä, mutta arvelin, että suurin osa jäisi pois. Keskustelu koski muuten muita asioita. Toukokuun 4 päivänä saapui erottamiskirjelmä sijaiskanslerille ja seuraavana päivänä vastaanotin minä sen virallisesti. Se oli laadittu sopimuksen mukaisesti. Kansleri oli hyväksi nähnyt karkoittaa joukon erityisesti mainittuja ylioppilaita yliopiston oppilaitoksista kuudeksi kuukaudeksi, toukokuun 14 päivästä lukien, kuitenkin niin, että erottaminen ei merkinnyt karkoitusta kaupungista, ja oli rehtorille myönnetty yksityisissä tapauksissa määrätä toinen aika erottamisen alkamiselle. Suurin osa erottamisajasta sattuisi siis loma-ajaksi. Tämä määräys naulattiin yliopiston ilmoitustaululle sekä kehoitus niille, joita se koski, saapua yliopiston kansliaan saamaan lähempiä tietoja. Sitä paitsi kutsuin minä yksitellen muutamia ylioppilaita, joita karkoitusmääräys koski, kansliaan ja otin heiltä sen tunnustuksen, että he olivat saaneet tiedon määräyksestä. He näyttivät yleensä olevan tyytyväisiä siihen, että niin helpolla olivat päässeet asiasta, ja olivat taipuvaisia alistumaan määräyksiin. Ainoastaan yksi teki vastaväitteitä ja viittasi siihen, että hän mahdollisesti ei taipuisi erottamismääräykseen. Muuten lienee tuskin kukaan karkoitetuista varsinaisesti joutunut asiasta kärsimään, sen vuoksi että seuraavan syksyn valvonta kohdistui vain viralliseen lukukausi-ilmoittautumiseen. Toukokuun 11 päivänä panivat ylioppilaat toimeen mielipiteen ilmauksen. Konsistorin kokouksen aikana saapui eräs lähetystö kansliaan, joka pyysi päästä sen puheille. Siihen kuului 7 henkeä, yksi kustakin osakunnasta. Eräs heistä, maisteri H. Gummerus, luki minulle osoitetun kirjelmän, jossa suuri joukko ylioppilaita lausui vastalauseensa erottamisrangaistuksia vastaan ja että ylioppilaat tunsivat itsensä solidaarisiksi rangaistujen toveriensa kanssa, sekä ettei rauha palaisi nuorison keskuuteen, ennenkuin erottamismääräys oli kumottu. He pyysivät, että minä saattaisin kanslerin tietoon, mitä he siten olivat lausuneet. Minä sanoin vastaanottavani kirjelmän, mutta että minun täytyi punnita, esittäisinkö heidän lausuntonsa kanslerille ja missä muodossa sen tekisin. Lähetystö sanoi, että sillä oli mukanansa kirjelmä myöskin konsistorille. Minä ilmoitin, että konsistori ei voinut virallisesti ottaa kirjelmää käsiteltäväksi, mutta minä lupasin kokouksen loputtua lukea sen sille, jos joku jäsenistä niin halusi, mikä myöskin tapahtui. Lähetystö ilmoitti esiintyvänsä 250:n ylioppilaan puolesta, jotka olivat kokoontuneet eteiseen ja käytäviin. Lähetystö ilmoitti heille minun vastaukseni, mutta he jäivät paikalle siksi kunnes kokous 1 1/2 tuntia myöhemmin päättyi. Kun he olivat saaneet tietää, että kirjelmä oli luettu, marssivat he pois hiljaa ja rauhallisesti. Minulle tuli tämä mielenosoitus aivan odottamatta, mutta nähtävästi ei kaikille konsistorin jäsenille. Kaikille kaupungissa oleville ylioppilaille oli lähetetty yksityinen kutsu saapua kokoukseen uusmaalaisen osakunnan talolle, ja sieltä oli lähdetty yliopistolle. Konsistorin kokouksessa samana päivänä oli vapaaherra Wrede pöytäkirjaan liittänyt kirjallisen lausunnon erottamisrangaistusten johdosta, jonka paitsi häntä oli allekirjoittanut 7 konsistorin jäsentä. Tämä pöytäkirjanliite oli lähimpänä aiheena niihin vaikeuksiin, jotka kesän kuluessa kohtasivat yliopistoa sen kautta, että muutamia yliopiston opettajia karkoitettiin maasta, ja jotka muodostavat erityisen luvun näiden raskaiden aikojen historiassa. Mutta samassa kokouksessa tehtiin ehdotus toimenpiteeksi konsistorin puolelta, josta tuloksena sitten oli, että yksimielisesti päätettiin lähettää kanslerille kirjelmä, joka koski erottamiskysymystä. Asia oli esillä kokouksissa toukokuun 19 ja 31 päivänä. Ensinmainitussa tilaisuudessa annoin minä seikkaperäisen selonteon suhtautumisestani erottamiskysymykseen ja niistä näkökohdista, jotka olivat olleet pyrintöjeni ohjeina. Virkatoverieni puolelta ei oltu tehty mitään muistutuksia kantaani vastaan, mutta minä halusin avonaisella selityksellä estää kaiken väärinkäsityksen. Samalla tahdoin erikoisesti huomauttaa kuinka arkaluontoinen asemani tähän asiaan nähden oli, lähinnä siksi, että kanslerinvirasto oli täyttänyt ne vaatimukset ja toivomukset, jotka olin ilmituonut erottamispäätöksestä. Tämän vuoksi katsoin oikeimmaksi, — ja siitä olivat virkatoverit yhtä mieltä kanssani — että en virallisesti ottaisi osaa asian käsittelyyn. Tavalla tai toisella osoittaisin kuitenkin solidaarisuuteni konsistorin kanssa. Mielipiteet siitä, kuinka sopiva keino kirjelmän lähettäminen kanslerille olisi, olivat aluksi erilaisia, mutta onnistuttiin lopulta saamaan kirjelmälle sellainen muoto, että konsistori yksimielisesti voi yhtyä siihen. Päätös tapahtui toukokuun 31 päivän kokouksessa ja virallisesti toimi silloin vararehtori, A. Donner, puheenjohtajana. Konsistorin yksimielistä esiintymistä, jonka hyväksi minä koetin kaikin tavoin toimia, täytyy minun pitää suurena voittona silloisissa olosuhteissa. Mielipiteenilmausta, katsoen vallitsevaan mielialaan, ei voinut välttää. Erimielisyys konsistorin jäsenten kesken olisi ollut hyvin kiusallinen ja arveluttava ja olisi sillä ollut kauaskantavia seurauksia opiskelevaan nuorisoon nähden, johon hajaannus ja vierovan mielen politiikka oli syvälle juurtunut. Kirjelmä lähetettiin sijaiskanslerille ja sitä seurasi minun rehtorina kirjoittamani erityinen lausunto, jossa minä vakuutin oikeiksi ne asiat, jotka konsistori oli tuonut esille, ja yhdyin kirjelmässä esitettyihin näkökantoihin. Sekä konsistorin että minun kirjelmäni jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti venäläisenä käännöksenä Plehwelle, mutta Plehwen toivomuksesta ne otettiin takaisin. Asian myöhempi kehitys kuuluu toiseen lukuun. Berendtsille olin kirjeessä ilmoittanut ylioppilasten mielenosoituksesta toukokuun 11 päivänä sekä selittänyt sitä kantaa, jota ylioppilaat olivat tahtoneet ilmaista. Minä olin antanut toimenpiteeni jäädä tähän yksityiseen tiedonantoon, koska asia virallisen kirjelmän kautta olisi saanut suuremman kantavuuden kuin toivottavaa oli. Oliko Berendts esittänyt tiedonantoni Plehwelle, siitä en saanut varmaa tietoa, sillä hän ei kirjoittanut siitä mitään ja jätti vähän aikaa sen jälkeen Pietarin, mutta asia tuli kyllä — ja todennäköisesti tätä tietä — Plehwen tietoon. Alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa käsikirje Oerstrœmille tästä asiasta, mutta sain tietää, että hän juuri silloin oli matkalla. Kun Danielson kerran, kesäkuun 4 päivänä, kävi Bobrikoffin luona, kävi selville, että tämä ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota ylioppilasten mielenosoitukseen, mutta hän oli hyvin ärtynyt siitä, että mainittu sanelu konsistorin pöytäkirjaan oli tehty. Siitä toisessa yhteydessä. Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903—1904. Sellaisina levottomuutta täynnä olevina aikoina, jolloin minä hoidin rehtorintointa, ei rehtorin asema suinkaan ollut helppo, varsinkaan kun ylhäältä päin asetettiin vaatimuksia ja alhaalta päin nousi toivomuksia, jotka pohjaltaan olivat mahdottomia yhdistää. Niinhyvin yksityiset ylioppilaat, joutuessaan vaikeuksiin poliittisista syistä, kuin akateeminen nuoriso kokonaisuudessaan, olivat lähellä sydäntäni, mutta ristiriitoja oli mahdoton kokonaan välttää. Yksi vakavimpia vaikeuksia oli se, mikä syntyi uusmaalaisen osakunnan kanssa syksyllä 1903 ja keväällä 1904. Alkuperäiset syyt ristiriitaan eivät itsessään olleet varsin merkittäviä, mutta sen seuraukset tulivat vakaviksi, mikä ei suinkaan ole harvinainen ilmiö hermostuneina aikoina. Ristiriidan aiheena oli kaksi yksityistä tapausta niiden monien poliittisten selkkausten joukossa viranomaisten kanssa, joita silloin sattui ja joihin ylioppilaat olivat sekaantuneet. Toinen koski ylioppilas O. Rosenqvistia, toinen ylioppilas kreivi Creutzia. Edellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist tuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja hänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903 vangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle, joka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli poliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin hän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi ehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän Helsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle oli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin ylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa, on varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota, eivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista toimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan ristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut käytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua tuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja varten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei merkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi itse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä vuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian käsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen "oikeudenloukkauksen" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli Rosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi muuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi, siksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein esityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin, johon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu tehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa syytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia kummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian teoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse lausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani hänen asiassansa. Paljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet ylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä 1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän päivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja Pernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn. Mitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei nuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja lapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa hiljakkoin suostunut. Minä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri Reinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi, ja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren Creutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa kiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut olla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että olisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti hämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi ylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut erehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että toimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos Deutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri Oerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta kirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin luona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan, että sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut määräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni kävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli hyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän saman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni Oerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet että Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien järjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle mitään, koska Creutz oli ollut "innokas agitaattori" eikä enää ollut Suomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden, selitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen. Asian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana päivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi kuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta ennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin sähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko ajan Bobrikofiin selän taakse. Iltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä, jossa hänen sanotaan olevan "vahingollinen maan valtiolliselle järjestykselle ja yleiselle rauhalle". Karkoitukseen nähden vedottiin erääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka koski "muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta". Kävi selvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu kostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi muuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta tekemällä heistä Ruotsin alamaisia. Käännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli vedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän selitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen kautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa päätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on "kolmen kuukauden kuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä käyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden velvollisuuksistansa". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli tehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin turhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa, jonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu peruutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t. kuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu pidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka kevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän, lääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin korjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä! Syyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen kokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin kautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti kirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin karkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän jätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori johti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan "ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin ylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista". "Se hämmennys ja levottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei tule", sanottiin kirjelmässä, "häviämään, ennenkuin vallalla oleva oikeusturvattomuuden tunne on poistettu". Minä sanoin, että tämä asia oli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin edelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli. Syyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille. Mainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t. kenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen alamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten suojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi harjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä, että hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien todistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä ominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän olisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon määräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän oli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen opiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu keskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten vetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: "Minä ymmärrän täysin sen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen johdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä leviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen järjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa." Velvollisuuteni mukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys kumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa opintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella muulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta Suomen alamainen. "Sellainen toimenpide kanslerin puolelta", sanottiin kirjelmässä, "ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli kohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso tulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi yliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja apua". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi hänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa. Lokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359 jäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi ryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu maasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö, niin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset Helsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta pikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan kollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin suuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa oli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki kirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja tehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä ylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala vasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun verran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä tavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei vastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli tapahtunut. Danielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä tahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli "oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia". Ainoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se, että rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta, mikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin. Karkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä. Lokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä kanslerilta siitä, että hän "kenraalikuvernööriltä saapuneen ilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta käyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan valtuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston arvon vaativan", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut mitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja herätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa osakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän määräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen toimitettavaksi. Kanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin kiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada aikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni oli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide sisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu nuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti Pietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän jätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti asiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli joutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm vastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen kirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari päivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti: "Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein armollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A. Yliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi, että mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta, j.n.e." Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet, peruutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin erottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää luonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen seuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko tämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla — missä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui siinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei kuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään voitto. Uusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista ilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan oli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille osakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se tuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen siitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua vallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, "että yliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti koituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä, kieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin rankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen osakunnan täydestä myötätunnosta". Mietittyäni asiaa päätin minä lähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla yksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että minä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään, voin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen toimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa, että ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja sijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen. Samalla kertaa kuin uusmaalaisessa osakunnassa päätettiin kääntyä rehtorin puoleen, päätettiin myöskin lähettää kirjelmä muille osakunnille, jossa selostettiin Rosenqvistin ja Creutzin tapaukset ja lausuttiin samaa kuin minulle osoitetussa kirjelmässä. Muille osakunnille annettiin se kehoitus että, jos ne "yhtyivät siihen ajatukseen, joka oli määrännyt uusmaalaisen osakunnan; toimintatavan, ne saattaisivat tämän käsityksensä yliopistoviranomaisten tietoon". Kaksi osakuntaa, savo-karjalainen ja pohjalainen, ottivat kysymyksen käsiteltäväksi, ennenkuin minä sain tiedon asiasta. Muiden osakuntien inspehtoreja kehoitettiin pitämään huolta siitä, että asiaa ei otettaisi viralliseen käsittelyyn pöytäkirjaan merkittäväksi, ja niin tehtiinkin. Ei myöskään kahden ensinmainitun osakunnan pöytäkirjaan otettu uusmaalaisen osakunnan kehoitusta. Pohjalainen osakunta päätti, senjälkeen kuin se minulta oli saanut täydellisen selonteon niistä tapauksista, joihin uusmaalaisen osakunnan kirjelmässä vedottiin, lähettää kirjelmän takaisin uusmaalaiselle osakunnalle ja sen sijaan kääntyä rehtorin puoleen ja lausua osakunnan huolen niitä uhkaavista kurinpitorangaistuksista, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista. Uusmaalaisessa osakunnassa herätti minun asiaan puuttumiseni pitkän keskustelun. Estlander poistui, koska minä olin tehnyt hänet vastuunalaiseksi toimenpiteestä. Inspehtori, professori Chydenius, antoi, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, ankaran nuhteen osakunnalle ja koetti tehdä selväksi, että se oli mennyt toimintavaltansa yli. Osa jäsenistä tahtoi, että osakunta vastaisi jokaisesta kirjelmän sanasta ja pysyisi päätöksessään. Toiset arvelivat, että osakunta oli menetellyt ajattelemattomasti ja että sen avoimesti pitäisi se tunnustaa, toiset taas, että rehtori oli väärinkäsittänyt kirjelmän, koska osakunta vain oli tahtonut viitata siihen, että, jos yliopistoviranomaiset katsoivat sen ajan tulleen, jolloin yliopisto saattoi antautua seurauksiltaan vakaviinkin taisteluihin, niin he voisivat odottaa saavansa osakunnan kannatuksen puolellensa. Valittiin toimikunta, ja kysymys otettiin käsiteltäväksi seuraavassa kokouksessa. Pitkien keskustelujen jälkeen päätti osakunta inspehtorinsa kautta antaa minulle selityksensä, että oli tapahtunut väärinkäsitys, että osakunta "ei ollut tahtonut lausunnollaan vaikuttaa mitään rehtorin virkatoimiin, joiden määrääjänä se oli tiennyt jokaisessa tapauksessa olleen ainoastaan Herra Rehtorin omantunnon ja hänen oman käsityksensä virkavelvollisuudestansa", vaan oli tahtonut esille tuoda, "mitkä ajatukset ja tunteet uusmaalaisen opiskelevan nuorison keskuudessa tähän kysymykseen nähden olivat vallinneet, sekä ennen kaikkea, että tämän nuorison toivo oli se, että ne seikat, jotka saattoivat uhata sen rauhallista yliopistollista opiskelua ja esiintyä civis Creutzin asiaa järjestettäessä tahi muita samantapaisia tulevaisuudessa, eivät millään ratkaisevalla tavalla pääsisi vaikuttamaan yliopistoviranomaisten toimiin". Minä sanoin olevani tyytyväinen tähän selitykseen. Se osoitti osakunnan hyvää tahtoa järjestää ajattelemattoman teon seuraukset. Tällaisissa tapauksissa ei voinut vaatia liian paljon nuorisolta, varsinkin kun, kuten tässä tapauksessa, täytyi tuntea kunnioitusta ja myötätuntoa sen esiintymisen perusmotiivia kohtaan. Minä olin toivonut, että asia tähän loppuisi, mutta niin ei ikävä kyllä käynyt. Sen mukaan kuin Danielson marraskuun lopulla oli saanut tietää, olivat osakuntien toimenpiteet Creutzin asiassa tulleet kenraalikuvernöörin tietoon, ja tämä aikoi tehdä siitä suuren asian yliopistoa vastaan, mikä luultavasti alun pitäen oli kuulunut hänen tarkoituksiinsa. Hän katsoi saaneensa uuden todistuksen siitä, että osakunnat, joihin hän lähinnä tahtoi päästä käsiksi, olivat valtiollisia seuroja, jotka olivat yliopistoviranomaisten suojeluksen alaisia. Kenraalikuvernöörin välitön sekaantuminen estettiin, mutta Danielsonin mielipide oli, että asiaa näissä olosuhteissa ei voitu muitta mutkitta sivuuttaa, ja hän vaati minulta lähempää selontekoa siitä, mitä oli tapahtunut. Neuvoteltuani inspehtorien kanssa lähetin minä seikkaperäisen selonteon sekä sen mukana uusmaalaisen osakunnan inspehtorilta minulle tulleen kirjelmän sekä jäljennöksen muille osakunnille osoitetusta kirjelmästä. Yksityisesti kehoitin minä sijaiskansleria, ettei hän tapahtuman johdosta ryhtyisi toimenpiteisiin kuraattori Estlanderia tai uusmaalaista osakuntaa vastaan. Jos hän jotakin tekisi, saattaisi se vain uudelleen tunteet kuohuksiin. Hän taipuikin siihen, mutta päätti kuitenkin itse puhua Estlanderin kanssa asiasta. Tämä keskustelu oli, niinkuin minä pelkäsin, uusien selkkausten alkuna. Keskustelu oli tammikuun 22 päivänä 1904, ja sijaiskanslerin tarkoituksena oli siten saada kyseessäoleva asia lopullisesti päättymään. Danielson oli toivonut Estlanderin myöntävän, että osakunnan esiintyminen oli ollut muodotonta, ja että hän lupaisi pitää huolta siitä, että vastedes sellaista vältettäisiin. Kun Danielson kysyi, kieltäytyi kuitenkin Estlander antamasta suullista vastausta tai ryhtymästä mihinkään suulliseen selontekoon, ja sitäkin vähemmän sitoutumasta mihinkään vastaisuuden varalta. Asian niin ollen katsoi Danielson olevansa pakotettu keskeyttämään keskustelun ja kehoittamaan Estlander ja seuraavan päivän kuluessa jättämään eronpyyntönsä kuraattorintoimesta. Muussa tapauksessa katsoi sijaiskansleri olevansa pakotettu ryhtymään toimenpiteisiin hänen erottamisekseen. Minä kutsuin Estlanderin luokseni seuraavana päivänä ja keskustelin pitkästi hänen kanssaan toivoen voivani taivuttaa häntä sovinnolliseen selvittelyyn, mutta hän ei voinut ymmärtää, että hänen esiintymistänsä vastaan sijaiskansleria kohtaan olisi mitään muistutettavaa, eikä hän myöskään tahtonut suostua pyytämään eroa kuraattorintoimesta. Wrede, jonka kanssa olin neuvotellut, kirjoitti minulle ja pyysi minua koettamaan taivuttaa Danielsonia siihen, että hän antaisi syyttää Estlanderia konsistorin edessä mieluummin kuin että itse erottaisi hänet, lähinnä ajatellen sitä, millä tavalla nuoriso suhtautuisi asiaan. Illalla oli sijaiskanslerilla neuvottelu minun ja inspehtori Chydeniuksen kanssa. Asian jättäminen konsistorin käsiteltäväksi oli kysymyksen alaisena, mutta minä puolestani en voinut ehdottomasti olla asian puolella, koska sellaisesta oikeusjutusta, joka täytyi pitää avoimin ovin, julkisuuteen tulisi seikkoja ja asianhaaroja, jotka saattoivat käydä arveluttaviksi osakuntalaitokselle ja yliopistolle. Eivät kenraalikuvernööri eikä kansleri olisi voineet pysytellä toimettomina. Sijaiskansleri suostui kuitenkin siihen, että Estlanderille vielä annettaisiin tilaisuus antaa tarvittavia selityksiä, ennenkuin mihinkään ryhdyttäisiin. Tämä jätti Chydeniukselle kirjelmän, joka sisälsi jonkunlaisen selityksen niistä kysymyksistä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta sijaiskanslerille, sekä antoi samalla Chydeniukselle luvan käyttää kirjelmää niinkuin hän hyväksi näki. Chydenius lähetti kirjelmän sijaiskanslerille, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että Estlander sen kautta vain oli pahentanut asemaansa. Tammikuun 25 päivänä tuli sijaiskanslerilta kirje, jossa sanottiin, että hän "oli katsonut tarpeelliseksi, että Estlander pidätettäisiin kuraattorintoimesta toistaiseksi ja kunnes siitä toisin voitaisiin määrätä". Samalla kehoitettiin minua ryhtymään tästä johtuviin toimenpiteisiin. Minä ilmoitin virallisesti asiasta osakunnalle ja määräsin fil. kand. R. Furuhjelmin väliaikaisesti ottamaan haltuunsa kuraattorin toimet. Chydenius lupasi olla läsnä osakunnan kokouksessa samana iltana ja pitää huolta siitä, että kaikki sujuisi rauhallisesti, vaikka hän oli vakuutettu siitä, että katkeroituminen sijaiskansleria kohtaan oli suuri. Osakunta päätti esittää minulle pyynnön, että minä pyytäisin sijaiskanslerilta selitystä niistä syistä, jotka olivat aiheuttaneet hänen toimenpiteensä. Minä kävin tässä tarkoituksessa sijaiskanslerin luona, joka lupasi seikkaperäisesti perustella, missä suhteessa hän oli katsonut Estlanderin tehneen itsensä syypääksi saamaan nuhteen. Jotta asia sujuisi rauhallisemmin, päätti hän, ettei hän erottaisi Estlanderia, vaan pidättäisi hänet virantoimituksesta. Helmikuun 1 päivänä sain sijaiskanslerin kirjelmän siitä, että kuraattori oli pidätetty virantoimituksesta kolmeksi kuukaudeksi. Kirjelmässä selostettiin seikkaperäisesti uusmaalaisen osakunnan ja Estlanderin toimintaa. Toisille osakunnille lähetetty kirjelmä leimattiin yritykseksi "kiihoittaa niitä tottelemattomuuteen v.t. kanslerin mahdollisia käskyjä vastaan". Ottaen huomioon sen, että osakunta oli "esittänyt anteeksipyynnön" rehtorille, ei sijaiskansleri tahtonut toimeenpanna mitään tutkintoa asiassa. Kun sijaiskanslerin kirjelmä luettiin osakunnan kokouksessa helmikuun 2 päivänä, jätti Estlander kirjallisen lausunnon, joka koski eräitä kirjelmän kohtia, sekä luopui kuraattorintoimesta. Osakunnan keskuudessa pääsi se käsitys yleisesti vallalle, että se ei valitsisi v.t. kuraattoria, koska se sellaisen vaalin kautta näytti tunnustavan oikeaksi sijaiskanslerin menettelyn. Chydenius koetti kokouksessa selvittää käsitteitä, mutta hän sai sen vaikutelman, että tahdottiin saada vaikea tilanne kärjistymään. Asia pantiin pöydälle, mutta sitä seuraavassa kokouksessa helmikuun 9 päivänä päätti osakunta olla valitsematta v.t. kuraattoria. Osakunta katsoi että sillä vain oli oikeus mutta ei velvollisuutta vaaliin. Osa kysymyksen käsittelyä varten asetetun toimikunnan jäsenistä oli neuvotellut Wreden kanssa ja hän oli aivan ehdottomasti neuvonut osakuntaa alistumaan ja ryhtymään vaaliin. Inspehtorikin oli antanut samanlaisia kehoituksia, mutta turhaan. 12 päivänä sain Chydeniukselta kirjelmän osakunnan päätöksestä, sekä sen tiedonannon, että hän inspehtorina ei ollut siihen yhtynyt. Hän liitti mukaan myöskin sanotussa tilaisuudessa sanelemansa lausunnon, jossa hän muun muassa sanoi, että osakunta ei laillisesti saattaisi toimia ilman kuraattoria, sillä aikaa kuin Estlander oli virantoimesta pidätettynä. Jos ei seuraavan kokouksen aikana asianmukaisella tavalla toimeen määrätty henkilö olisi hoitamassa kuraattorin tehtäviä, niin hänen mielestänsä oli pakko toistaiseksi lakata inspehtorin toimestansa, josta myöskin olisi seurauksena se, että osakunnan toiminta lakkaisi. Sitten kuin päätös oli tehty, oli inspehtori pöytäkirjaan lausunut valittelunsa siitä, että osakunta oli "laiminlyönyt sille kuuluvan kalliin oikeuden". Neuvoteltuani inspehtorin kanssa määräsin minä heti osakunnan entisen sihteerin, fil. kand. Eirik Hornborgin olemaan v.t. kuraattorina huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä kuitenkin ilmoitti kirjeessä, että hän ei voinut ottaa vastaan tehtävää, "koska hän ei silloisten olojen vallitessa voinut saada osaksensa sitä luottamusta, jota ilman kuraattorintoimen hoitaminen oli aivan mahdotonta", jonka vuoksi hän pyysi päästä vapaaksi tehtävästä. Minä kutsuin hänet luokseni ja huomautin, että hän ei ollut esilletuonut muita syitä vapauttamiseksensa kuin sellaisia, joita kuka jäsen tahansa saattoi esittää. Hän ymmärsi tämän täydellisesti ja tunnusti, että hänen velvollisuutensa oli ottaa vastaan kuraattorintoimi, mutta että solidaarisuus hänen toveriensa kanssa pakotti häntä kieltäytymään. Hän aikoi kuitenkin alistaa asian toveripiirin harkittavaksi. Helmikuun 23 päivän kokouksessa pyysi hän ulkopuolella pöytäkirjan, että osakunnan jäsenet lausuisivat ajatuksensa siitä, pitäisikö hänen ottaa vastaan kuraattorin tehtävä vai eikö. Valtavalla enemmistöllä osakunta antoi sen lausunnon, että Hornborgin ei pitäisi ottaa vastaan kuraattorin tointa, jota hän asiain näin ollen ei sanonut tekevänsä; tämän jälkeen Chydenius lopetti kokouksen. Minusta ei näyttänyt kohtuulliselta eikä viisaalta syyttää Hornborgia konsistorin edessä hänen kieltäytymisestään, koska hänen esiintymisensä oli ollut hyvin suora ja rehellinen, ja hän tuskin olisi voinut menetellä toisin, kun osakunnan kanta oli sellainen kuin oli. — A. Mörnen käydessä luonani näihin aikoihin tuli myöskin uusmaalaisen osakunnan käyttäytyminen ristiriidan aikana puheeksi. Hän myönsi, että se oli ollut poikamaista ja muistutti koulukonventtia, mutta, sanoi hän, "sellaisia me uusmaalaiset olemme". Kun lausuin sen toivomuksen, että he kuitenkin lopuksi tulisivat järkiinsä, sanoi hän, että järkeä ei tässä asiassa ollut paljoakaan käytetty, vaan ainoastaan tunnetta. Sitten kuin inspehtorin kautta olin saanut virallisen tiedonannon osakunnan menettelystä helmikuun 23 päivän kokouksessa, lähetin minä kirjelmän sijaiskanslerille, jossa tein selkoa tilanteesta sekä ehdotin, että ne määräykset, jotka olivat seuraamuksena siitä, että osakunnalla ei ollut vakinaista kuraattoria virantoimituksessa, olisivat voimassa siksi kunnes laillisessa järjestyksessä valittu henkilö ottaisi haltuunsa kuraattorin tehtävät tai siitä muuten säädettäisiin. Näiden mukaan lakkaisi osakunta toimimasta yleisesti vallalla olevien asetusten mukaisesti, osakunnan kokoukset lakkaisivat, ja sen jäsenet tulisivat käytökseensä ja muuhun elämäänsä nähden rehtorin ja inspehtorin erikoisen valvonnan alaisiksi, jonka lisäksi määräyksissä olisi sääntöjä osakuntaan liittymisestä, erotodistuksista, todistuksista, taloudesta, juhlista ja apurahoista. Sijaiskansleri vahvisti ehdotuksen. Maaliskuun 3 päiväksi olin minä kutsunut kokoon osakunnan jäsenet juhlasaliin, missä minä ilmoitin määräyksestä ja samalla kertaa vakavasti puhuin silloisesta tilanteesta ja siitä vastuusta, jonka osakunta oli ottanut kannettavaksensa tämän vastustavalle kannalle asettumisensa kautta, josta voisi tulla kohtalokas koko osakuntalaitokselle. Minä lopetin esitykseni suunnilleen seuraavalla tavalla: "Pääasia tällä hetkellä on, että tämä asia voidaan selvittää ilman mitään sekaantumista yliopiston korkeimman viranomaisen puolelta. Minä pyydän Teitä senvuoksi muistamaan että jokainen yritys olla tarpeellisessa määrässä huomioonottamatta Teidän täkäläisten johtomiestenne arvovaltaa tai virkaoikeutta ehdottomasti aikaansaa sen, että hallinnollinen painopiste nuorison asioiden suhteen siirtyy korkeampia hallintopaikkoja kohti. Minä pyydän Teitä olemaan vakuutettuja siitä, että samalla kuin minun siinä ikävässä asemassa, johon Te olette minut saattaneet, on pakko täyttää virkavelvollisuuteni järjestystä ja yliopiston etua silmälläpitäen, niin minä kuitenkin yhä edelleen kuten tähänkin saakka olen hartaasti valvova uusmaalaisen osakunnan ja sen jäsenten etua." Kaikki kävi rauhallisesti. Osakunnan toiminta keskeytyi siis huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä on luultavasti ainoa kerta, jolloin sellaista on tapahtunut osakuntien historiassa. Ei mitään merkittävää sattunut sinä aikana. Jonkunlainen valtuusvaliokunta lienee osakunnan jäseniltä saanut tehtäväksensä tänä aikana toimia osakunnan nimessä. Pari uusmaalaista illanviettoa saatiin rehtorin luvalla pitää ja uusmaalaisten ylioppilasten yhteisiä huviretkiä järjestettiin. Erään sellaisen retken johdosta Westankvarniin tahtoi kuvernööri sekaantua asiaan, vedoten niihin väliaikaisiin määräyksiin, joita oli annettu, mutta minä torjuin hänen yrityksensä. Eräistä juoksevista asioista päätti rehtori ja inspehtori. Huhtikuun 19 päivänä sain sijaiskanslerilta kirjelmän, jossa oli pyyntö, että minä ennen virastapidättämisajan päättymistä "vakavasti huomauttaisin Estlanderille hänen velvollisuuksistaan kuraattorina tarkoin noudattaa voimassaolevia osakuntia koskevia asetuksia, samoin kuin niitä lähempiä ohjeita, joita yliopistoviranomaiset voivat katsoa tarpeelliseksi mainittujen asetusten nojalla tai virkavaltuuksiensa perusteella muuten ilmoittaa". Minä suoritin tehtävän seuraavana päivänä. Siten oli tämä sekava juttu loppunut. Onneksi eivät kansleri eikä kenraalikuvernööri olleet sekaantuneet tähän juttuun, vaikka he tietysti tarkasti seurasivat sitä. Mutta he eivät saaneet mitään aihetta sekaantumiseen, kun asia selvitettiin kokonaan asianomaisten kesken ja osakunnan jäsenet sinä aikana, jolloin osakunta ei ollut toiminnassa, käyttäytyivät lojaalisti ja hyvin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että Estlanderin syntiluettelo Plehwen kirjoissa hänen käytöksensä johdosta osakunnan kuraattorina huomattavasti lisääntyi, ja ristiriita uusmaalaisen osakunnan kanssa oli varmasti osaltaan syynä siihen väkivaltaiseen toimenpiteeseen, joka kesällä niin ankarasti kohtasi Estlanderia. Seurauksena yllä selostetuista seikoista oli myöskin inspehtorin vaihdos osakunnassa. Jo maaliskuussa pyysi Chydenius kirjallisesti sijaiskanslerilta, ettei häntä seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi ehdotettaisi uusmaalaisen osakunnan inspehtoriksi. Hän perusteli pyyntöänsä niillä seikoilla, jotka lukuvuoden aikana olivat vaikuttaneet häiritsevästi uusmaalaisen osakunnan elämään, ja antoi kirjelmässä seikkaperäisen esityksen riita-asiasta. Kirjelmän lopussa lausui hän: "Koska minä suuresti kunnioitan sitä lämmintä ja avomielistä, vaikka toisinaan ymmärtämättömyydestä väärään suuntaan johdettua oikeudentuntoa, joka mainituissa olosuhteissa on elähyttänyt uusmaalaista osakuntaa, on minulle ollut perin kiusallista, että minun inspehtorina on täytynyt muodollisista syistä paheksua päätöksiä, joissa tämä tunne on ilmaantunut, sitäkin kiusallisempaa, kun minun mielipiteeni on, että tätä nyt syntynyttä ristiriitaa olisi voitu ja pitänyt välttää, jos Herra v.t. sijaiskanslerin puolelta olisi menetelty osakuntaa kohtaan hienotunteisemmin ja tavalla, joka olisi ollut paremmin sopusoinnussa yliopiston traditsionien kanssa." Inspehtorin asema oli itse asiassa ollut hyvin vaikea. Osakunta lausui toivomuksensa saada professori W. Pippingin inspehtoriksensa, ja hänet nimitettiinkin siksi. Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904. Kesäkuun 4 päivänä 1904 kävi sijaiskansleri Danielson kenraali Bobrikoffin luona, koska tämä oli lausunut uhkauksia yliopistoa kohtaan. Kenraalikuvernööri oli hyvin kiihoittunut siitä sanelusta pöytäkirjaan, jonka joukko professoreja konsistorin kokouksessa toukokuun 11 päivänä oli tehnyt niiden erottamisrangaistusten johdosta, joiden piti kohdata niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnoista 1903. Hän tahtoi tietää niiden professorien nimet, jotka olivat allekirjoittaneet tämän lausunnon, ja pyysi saada pöytäkirjan. Danielson ei kuitenkaan sanonut voivansa suostua tähän toivomukseen, koska hän ei vielä ollut ilmoittanut asiasta kanslerille. Bobrikoff selitti tulevansa vaatimaan allekirjoittajien tai muutamien heistä erottamista, ja tulisi hän sitten käyttämään karkoitusoikeuttansa. Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta Danielson luuli aikaisempien lausuntojen nojalla voivansa päättää, että hän lähinnä tarkoitti Wredeä ja Th. Homénia. Bobrikoff lisäsi, että jos joku karkoitus tulisi tapahtumaan, toimeenpantaisiin se ennen valtiopäiväkutsun julkaisemista. Konsistori oli toukokuun 31 päivän kokouksessa päättänyt lähettää adressin kanslerille asevelvollisuusrangaistusten johdosta, pyytäen, että kansleri esittäisi H. Majesteetilleen konsistorin siitä asiasta ilmituoman huolen. Toivottiin sen kautta myöskin voitavan ehkäistä ne toimenpiteet, jotka edellämainittu sanelu mahdollisesti saisi aikaan yksityisiä yliopistonopettajia vastaan. Sen johdosta, mitä oli tapahtunut, lähinnä kenraalikuvernöörin uhkaavien lausuntojen johdosta, pidettiin kesäkuun 6 päivänä neuvottelukokous eräiden virkatoverien kesken. Aamupäivällä oli kokous sijaiskanslerin läsnäollessa, illalla toinen minun puheenjohdollani. Kaikki kaupungissa olevat lausunnon allekirjoittajat olivat saapuvilla. Danielson oli tuonut esille sen ajatuksen, että jos tilanne tulisi hyvin vakavaksi yliopistolle, joku uhatuimmista vapaaehtoisesti eroaisi virastaan, jotta sellaisella uhrauksella mahdollisesti vältettäisiin väkivallanteko. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että sellaista keinoa ei ainakaan sillä hetkellä pitäisi käyttää, koska se olisi omiansa tekemään asianomaisille helpommaksi poistaa epämieluiset yliopistonopettajat. Wrede selitti nimenomaan, että hän ei eroaisi vapaaehtoisesti, vaan antaisi ennemmin erottaa itsensä väkivallalla. Kaikki muut allekirjoittajat tahtoivat olla solidaarisia saneluun nähden. Jos jotakuta kehoitettaisiin pyytämään eroa ja hän seuraisi kehoitusta, katsoivat kaikki olevansa pakotettuja eroamaan osoittaaksensa siten yhteenkuuluvaisuuden tunnettansa. Toisin olisi asian laita, jos väkivaltainen erottaminen tulisi kysymykseen. Yksimielisesti lausuttiin se toivomus, että sijaiskanslerin niin pian kuin suinkin pitäisi matkustaa Pietariin tämän asian vuoksi, ja että hän silloin myöskin veisi mukanaan konsistorin adressin, siten osoittaaksensa kanslerille, että kaikki konsistorin jäsenet asiallisesti olivat yksimielisiä. Virkatoverit toivoivat, että minäkin lähtisin Pietariin, mutta minusta tuntui viisaimmalta, että Danielson matkustaisi yksinään, koska konsistorin kirjelmän esittäminen, jos sijaiskansleri ja rehtori yhdessä kävisivät Plehwen luona, saisi liian juhlallisen ja virallisen luonteen ja alusta pitäen tekisi hänet ankarammaksi. Yksityisempi keskustelu kanslerin ja sijaiskanslerin välillä näytti minusta asian silloisessa vaiheessa edullisemmalta. Lähetin senvuoksi viipymättä konsistorin kirjelmän sijaiskanslerille, sekä oman lausunnon, jossa vahvistin oikeaksi selonteon tilanteesta, jonka konsistori oli antanut, ja yhdyin sen pyyntöön. Sijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen syytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa tapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan liitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten, mutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten oli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän vakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien joukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa tietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt. Danielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin, ja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan, mutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka olivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla siinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen konsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin osa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn lausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää kanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista johtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän kanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki nopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut mikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka konsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi kirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat oppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista poisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän virallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta hänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien yliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat olleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta, mutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin maa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. "Jos yliopisto", sanoi Plehwe, "tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi sen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa linnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan." Hän ei sanonut olevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta, sillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti paikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden lähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset olisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi, niin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi ollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään toimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei hän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos tämä niitä esittäisi. Kesäkuun 13 päiväksi olin kutsunut kokoon ne professorit, jotka olivat kaupungissa. Sijaiskansleri ilmoitti Pietarin matkansa tulokset ja pyysi konsistorin jäsenten lausuntoa siitä, katsoivatko he, että kirjelmä, uhkauksesta huolimatta, pitäisi lähettää. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ei voitu muuta kuin kehoittaa sijaiskansleria tavallisessa järjestyksessä lähettämään kirjelmän kanslerille, koska päinvastainen teko täytyi käsittää perääntymiseksi konsistorin puolelta. Kysymystä ratkaisemaan päätettiin kutsua kokoon kaikki konsistorin jäsenet heinäkuun 1 päiväksi. Muutamia päiviä myöhemmin, kesäkuun 16:ntena, tapahtui murhayritys Bobrikoffia vastaan ja hänen kuolemansa, jonka kautta aivan uusi tilanne muodostui. Millaisiksi olosuhteet nyt muodostuisivat ja missä määrin yliopistoa tapaus koskisi, oli mahdotonta ennakolta aavistaa, vaikka näyttikin todennäköiseltä, että uusia väkivallantekoja lähinnä seuraisi tätä tapahtumaa. Ilman yhteyttä sen kanssa, mitä sitten tapahtui, ei varmaankaan ollut se seikka, että uusmaalaisen osakunnan kuraattori, dosentti E. Estlander, kutsuttiin niihin poliisitutkintoihin, jotka toimeenpantiin heti murhan jälkeen. Häneltä kysyttiin, keiden osakuntatoverien kanssa Eug. Schauman enimmän oli seurustellut. Estlander kieltäytyi luonnollisesti antamasta tarkempaa vastausta, jonka johdosta hänet vangittiin, mutta vuorokauden kuluttua jälleen päästettiin vapaaksi. Kesäkuun 19 päivänä saapui ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsinkiin Bobrikoffin kuoleman johdosta. Danielsonille antamansa ilmoituksen mukaan näytti hän luulevan, että tapahtuma ei tulisi millään tavalla vaikuttamaan yliopistoon. Saman päivän iltana, ennenkuin hän palasi Pietariin, antoi hän kuitenkin Danielsonille tiedon, että hän oli saanut sähkösanoman Plehweltä, jossa sanottiin, että yleinen mielipide Venäjällä oli hyvin kiihoittunut murhan johdosta ja että asia ei voinut päättyä ilman uhria suomalaisten puolelta. Yliopistossa täytyi tapahtua erottamisia ja tällöin mainitsi Oerstrœm Wreden, Th. Homénin ja Estlanderin, joiden nimet kaikesta päättäen olivat sähkösanomassa. Danielson sanoi, että hän ensi tilassa tulisi Pietariin. Me sovimme siitä, että minä tulisin mukaan, jota myöskin kaupungissa olevat virkatoverit kannattivat. 20 päivän iltana kokoontuivat nämä minun luokseni. Mieliala oli hyvin raskas. Runeberg huomautti, että oli toivottavaa, että konsistorin kirjelmä nyt saatettaisiin perille, ja siitä olin minä samaa mieltä. Sijaiskanslerin kanssa sovittiin, että alkuperäinen kirjelmä otettaisiin mukaan. 21 päivän iltana matkustimme Pietariin. Danielson meni heti Oerstrœmin luokse ilmoittamaan tulomme ja pyytämään puheillepääsyä Plehwen luokse. Hän jätti samalla Oerstrœmille kaikki asiakirjat, sekä pöytäkirjasanelun että myöskin konsistorin kirjelmän. Danielson meni sitten Plehwen luokse, jonka kanssa hänellä oli pitkähkö keskustelu. Plehwe tuntui rauhalliselta ja esiintyi verrattain ystävällisesti. Hän vakuutti, että hän yhä edelleen piti kanslerintointansa kunniakkaana tehtävänä ja hän toivoi voivansa jättää yliopiston loukkaamatonna seuraajallensa. Mutta tilanne oli vakava ja uhrauksia yliopiston puolelta tarvittiin. Hän oli aikonut vaatia Wreden, molempien Homénien ja "nuoren professori" Estlanderin poistamista. Danielson huomautti, ettei yliopistoa millään tavalla voitu pitää vastuunalaisena murhasta, ja jo pelkkä ajatus, että niin voisi olla asian laita, olisi loukkaus yliopistoa kohtaan. Wreden koko luonnonlaatu oli sellainen, että väkivallantekojen täytyi olla hänelle vieraita. Plehwe uskoi sen myöskin ja arveli, että Wrede normaalisissa olosuhteissa olisi hyvin kykenevä ja kunnollinen henkilö. Mutta hänen osansa yliopistossa oli sama kuin Mechelinin koko maassa ja hänen vaikutusvaltansa vastarintasuuntaan oli suuri. Estlanderia sitävastoin ei, Plehwen mielipiteen mukaan, voinut pitää aivan vapaana vastuusta tai siveellisestä osallisuudesta siihen mitä tapahtunut oli. Keskustelun aikana huomautti Danielson edelleen miten arveluttava sellainen väkivallanteko kuin professorien erottaminen olisi, ja hän tahtoi esittää, eikö mikään lempeämpi toimenpiteen muoto voisi tulla kysymykseen, että esim. annettaisiin virkavapautta kyseessäoleville henkilöille vuodeksi velvoittaen heidät tämän ajan oleskelemaan ulkomailla. Plehwe lupasi ajatella asiaa. Myöhemmin päivällä kävimme sijaiskansleri ja minä yhdessä Oerstrœmin luona, jolloin me, Plehwen lausuntojen johdosta, painostimme sitä, että yliopistoa ei millään järjellisillä perusteilla eikä mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena väkivallanteosta, mikä oli tapahtunut. Eug. Schauman oli eronnut yliopistosta vuonna 1899, eikä siis ollut kuulunut tähän laitokseen viimeisinä levottomina vuosina. Me koetimme selittää sitä Schaumanin sielullista kehitystä, joka oli johtanut hänet murhaan, varsinkin korostaen sitä katkeruutta, jonka kasakkojen pahoinpitely mellakoissa kaksi vuotta aikaisemmin oli herättänyt hänessä. Ajateltujen erottamisten suhteen emme ainoastaan painostaneet niiden laittomuutta vaan esitimme myöskin ne haitat, joita ne yliopistolle tuottaisivat. Mitä A. Homéniin tulee, huomautimme erittäin, mikä arveluttava aukko lääketieteellisen opetuksen alalla syntyisi, jos hänet poistettaisiin lyhyeksikin ajaksi. Hän oli myöskin kokonaan poliittisen elämän ulkopuolella, vaikka hänen luonnonlaatunsa oli sellainen, että hän mielellänsä ryhtyi vastalauseisiin oikeusasioissa. Oerstrœm arveli, että hän jäisi kokonaan vapaaksi. Kun oli puhe niistä toimenpiteistä, joihin pöytäkirja-sanelu johtaisi, selitin minä nimenomaan virkatoverien toivomuksen mukaisesti, että kaikki allekirjoittajat olivat tahtoneet olla solidaarisia ja samassa määrässä vastuunalaisia lausunnosta. Oerstrœm vastasi siihen, ettei sanelua yksinään, vaan myöskin aikaisempaa käyttäymistä oli tässä ollut otettava huomioon. Elettiin kiihtyneen yleisen mielipiteen painon alla, joka vaati uhreja. Oerstrœm tahtoi nyt antaa takaisin sijaiskanslerille konsistorin kirjelmän. Minä selvitin silloin hänelle, miten vaikeaan asemaan konsistorin jäsenet joutuisivat, jos heidän täytyisi antaa lausuntonsa kirjelmän lähettämisestä sijaiskanslerin kautta. Jos, kuten oli otaksuttavaa, suurin osa heistä kehoittaisi sijaiskansleria lähettämään kirjelmän, eikä tämä sen arveluttavien seurausten vuoksi tahtoisi ottaa vastuullensa sen tekemistä, saisi sijaiskansleri osaksensa paljon moitetta professorien ja ylioppilasten puolelta. Minä vetosin senvuoksi Oerstrœmiin, kysyen eikö hän voisi pitää kirjelmää, kun hän sen kerran oli vastaanottanut, jonka kautta enemmät selkkaukset voitaisiin välttää. Jonkun verran epäröityään suostui hän siihen. Kirjelmä voitiin siis katsoa virallisesti asianomaiseen paikkaan jätetyksi. Konsistorin jäsenten kutsuminen kokoon heinäkuun 1 päiväksi ei siis enää ollut tarpeellista. Senaatti julkaisi kesäkuun 22 päivänä Bobrikoffin murhan johdosta virallisen lausunnon, joka teki kiusallisen ja masentavan vaikutuksen. Syy vyörytettiin "pahansuopien kiihoittavan toiminnan" niskoille. Minulla oli syytä pelätä, että tämä asiakirja hajoittaisi perustan meidän ponnistuksiltamme Pietarissa sekä että toimenpiteet yliopistoa vastaan tulisivat olemaan paljon ankarammat kuin mitä olimme toivoneet. Tämä pelko toteutuikin hyvin pian. Kun heinäkuun 3 päivän iltana olin käynnillä Tuusulan pappilassa, ilmoitettiin minulle puhelimitse kaupungista, että professori Th. Homén oli vangittu. Samana päivänä en enää voinut päästä kaupunkiin, jonka vuoksi matkustin sinne seuraavana aamuna. Sitten kuin yksityistä tietä olin saanut varmuuden siitä, että vangitseminen todella oli tapahtunut, lähdin minä poliisikamariin, mutta en tavannut poliisimestaria enkä hänen apulaistaan. Etsivässä osastossakaan ei ollut ketään komisariota saapuvilla, josta päätin, että jonkin suuremman saaliin etsiminen oheenliittyvine kotitarkastuksineen oli paraillaan käynnissä. Minä kävin silloin kuvernööri Kaigorodoffin luona hänen asunnossaan ja sain häneltä tietää, että sekä Homén että myöskin Estlander oli vangittu ja saman päivän aamuna viety junalla itäänpäin. Kun minä kiihtyneenä kysyin, kuinka tämä oli voinut tapahtua, vastasi kuvernööri ilmoittamalla minulle kahden kenraalikuvernöörille tulleen kirjelmän sisällön, toinen koskeva Homénia, toinen Estlanderia, joissa heidät käskettiin vangita ja viedä Venäjälle sisäministerin enempiä toimenpiteitä odottamaan. Edellisessä kirjelmässä vedottiin Hänen Majesteettinsa päätökseen kesäkuun 20 (?) päivältä. Molemmista sanottiin, että he olivat haitallisia maan sisäiselle rauhalle. Kuvernööri selitti, että asia oli hänelle aivan outo. Hän oli ainoastaan täyttänyt määräyksen. Kun tulin kuvernöörin luota, ajoi eräs herrasmies ohitseni, pysäytti hevosen ja ilmoitti, että Wreden asuntoa Tehtaankadulla vartioivat santarmit. Minä pelkäsin silloin pahinta hänen puolestansa ja sain illalla puhelimitse varman tiedon siitä, että hänkin oli vangittu. Homénin vangitseminen tapahtui heinäkuun 3 päivän iltana rautatienasemalla, kun hän oli aikeissa matkustaa suoviljelysyhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Hänet pidettiin yli yön poliisivankilassa, vietiin seuraavana aamuna Malmille ja sieltä edelleen Pietariin. Estlander vangittiin kotonansa vielä makuulla ollessaan 4 päivänä klo 1/2 6 aamulla ja vietiin samoin Malmille sekä edelleen samassa junassa kuin Homén. Molempien luona toimitettiin kotitarkastus ja vietiin kirjeitä ja papereita. — Tapahtuneen johdosta telefonoin Danielsonille, joka oli huvilassaan Vesijärvellä, ja hän saapui 5 päivän aamuna Helsinkiin. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme matkustaa Pietariin. Me matkustimme heinäkuun 7:ntenä illalla. Hotelliin saapuessamme saimme professorinrouva Homénilta ja valtioneuvoksetar Estlanderilta, jotka aikaisemmin olivat matkustaneet Pietariin, kuulla, että Wrede oli vapaana ja asui Grand Hotellissa, jotavastoin toiset yliopistonopettajat olivat vangittuina Spalernaja-vankilassa. Danielson meni Plehwen luokse, minä lähinnä Oerstrœmiä tapaamaan, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Minä läksin silloin Wreden luokse ja tapasin hänet terveenä ja reippaana sekä hyvällä mielellä. Hän kertoi lähemmin vangitsemisestaan, Pietariin viennistä ja mitä hänelle siellä oli tapahtunut, todella jännittäviä kokemuksia. Vangitsemisen ja kotitarkastuksen Wredebyssä oli toimittanut komisario von Gross, entinen ylioppilas ja uusmaalaisen osakunnan jäsen siltä ajalta, jolloin Wrede oli inspehtorina. Noin 15 poliisia ja santarmia oli ollut mukana, koska pelättiin vastustusta alustalaisten puolelta. Edellisenä päivänä oli Wrede viettänyt tyttärensä kuulutuksia, jonne suku oli kokoontunut, ja alustalaiset olivat kutsutut juhlaan. Tilaisuudella oli ollut hyvin juhlallinen leima, ja alustalaiset olivat lämmöllä ja kiitollisuudella osoittaneet kunnioitustansa isännällensä. Jo silloin oli salapoliiseja ollut sijoitettuna seudulle. Klo 8 aamulla saapuivat poliisit, toimittivat kotitarkastuksen ja veivät Wreden majataloon, jossa häntä pidettiin vartioituna, jonka jälkeen hänet vietiin Kouvolaan. Täällä hän sai hotelliin suljettuna odottaa yöjunaa, jolla matkustettiin Pietariin. Mikä kohtalo hänen osaksensa tulisi, sitä ei Wrede tiennyt. Vangitsemiskäskyssä oli vain sanottu, että hänet vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin. Pääkaupunkiin saavuttua vietiin hänet katettuihin vaunuihin, joihin myöskin eräs santarmiupseeri asettui, mutta hän ei tiennyt minne mentiin. Hänet vietiin erääseen suureen rakennukseen, sai odottaa eräässä huoneessa, sitten häntä pyydettiin astumaan toiseen huoneeseen, jossa hän huomasi seisovansa vastakkain — Plehwen kanssa. Hänet oli nimittäin viety sisäministeriöön. Plehwe oli kohtelias Wredelle, sanoi kuulleensa hyvää hänestä ja että hän suuresti kunnioitti hänen luonnettaan ja tieteellistä toimintaansa, mutta hänen poliittinen työnsä oli vahingollista. Plehwe tahtoi johtaa keskustelun politiikkaan, mutta Wrede pyysi, ettei hänen tarvitsisi lausua mielipidettänsä, koska hän ei siellä ollut vapaana miehenä vaan vankina. Plehwe tahtoi kuitenkin tietää Wreden ajatuksen kenraalikuvernöörin murhasta, jota tämä, samoinkuin kaikkia, väkivallantekoja, sanoi paheksuvansa. Plehwe koetti väittää, että murhan olivat alkuperin suunnitelleet Tukholmassa olevat suomalaiset poliitikot, mutta Wrede sanoi että se oli täydellinen erehdys. Hänellä oli hyviä ystäviä karkoitettujen joukossa, kuten Mechelin, Gripenberg, Nybergh ja von Born, ja hän voi vakuuttaa, että oli mahdotonta olettaa heillä olevan sellaisia tendenssejä. Plehwe sanoi, että kun Aftonbladet jo samana päivänä, kun siinä oli tiedonanto murhasta, voi esittää murhaajan valokuvan, niin osoitti tämä, että aikomus etukäteen oli ollut tunnettu. Plehwe tarjosi Wredelle vapauden palata Suomeen, jos hän lupaisi olla sekaantumatta politiikkaan. Sellaista sitoumusta ei Wrede kuitenkaan sanonut voivansa antaa, koska hänelle asemansa ja edellisen toimintansa vuoksi oli mahdotonta olla lausumatta mielipidettään poliittisista kysymyksistä, kun siinä suhteessa häneen vedottiin, mutta hän kysyi, eikö hän saisi oleskella ulkomailla. Kysyttäessä, mihin hän siinä tapauksessa asettuisi, ei Wrede sanonut olevansa valmis kysymykseen vastaamaan, mutta arveli, että hän valitsisi jonkun saksalaisen yliopistokaupungin tieteellisten töittensä vuoksi. Mahdollisesti, olisi hän myöskin pakotettu tässä tarkoituksessa käymään Ruotsissa. Tähän vastasi Plehwe, että jos Wrede olisi ehdottanut Nizzaa tai Genuaa, olisi hänen pyyntöönsä ilman muuta suostuttu. Toistaiseksi saisi hän jäädä Venäjälle johonkin läheiseen paikkaan. Tulevan vuoden alussa voisi hän lähettää pyynnön, että saisi matkustaa ulkomaille. Wrede oli nyt vapaa ja sai valita asunnon jossakin hotellissa, kunnes kysymys hänen oleskelupaikastaan ratkaistaisiin. Vihdoin ilmoitti Plehwe hänelle, että hän voi pyytää eroa virastaan ja saada eläkkeen. Wrede pyysi saada punnita asiaa ja hän näytti, puhuessani hänen kanssaan, taipuvaiselta niin tekemään, koska hänen joka tapauksessa oli mahdoton hoitaa virkaansa. Wrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista. Pian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat olivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa hyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut olla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa Itämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut Tallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe lausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset, Homén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan. Heillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita siitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta. Danielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin kiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita ja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä tapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi hän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai tehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet. Oppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti Plehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä saisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe suostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä vankilassa. Minä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani johtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin sisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten Estlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät kuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat toivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei karkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet valittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja Homén kälyänsä. Sekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli Pietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen luona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson oli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut vain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi. Federley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta ei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien kanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn esitykseen oli hän ainoastaan vastannut: "Estlander lähetetään Wjatkaan." Seuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle ja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin, että molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä karkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen paikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen luokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja Estlanderin välillä. Edellinen oli "grand agitateur", jälkimmäinen kuului siihen piiriin, josta "murhaaja" Schauman oli lähtöisin. Vastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain hartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua kauemmaksi, "plus loin". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua pyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi sen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti vaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä ottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta oli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin, jos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi: "Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä." Minä huomautin siihen, että tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos Hänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia kohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut liian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti näyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä äänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa kanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä. Hänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi. Minä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön ja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta Estlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin vielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei erotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen, lausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli audienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini Plehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että käynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha. Myöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin erityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona. Eronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja hän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua, jota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja Estlanderilta. Heinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin nähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia Novgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5 vuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson, joka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede lähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi vuodeksi. Kahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti oli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen oli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli sattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa ja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan? Siihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut ylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut valoisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien ja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut läsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun alussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden Tallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä takaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt innokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää erohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin päätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin kehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua eronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä määrännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan, joka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut kysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa pitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä. Ulkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin toivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman kuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä siinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin tullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja mielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen oli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli lähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja useamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia. Valiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon vapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin poistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä sattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen virkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan poistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli tuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt Hänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä, jonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon vastustaja. Näissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että välttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä suuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty ehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten kuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa syyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden avajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m. esitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen vaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat jälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa. Konsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää, kun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat toimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani kummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli ajateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi, ja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen, ehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja suoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat yliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause väkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa. Sijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni jälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi koskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin yliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska tahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin kanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian esittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen suulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden kuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa ulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi tehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään sanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin tehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij tahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään tieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä helposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty — mutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta oli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri lausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa. Karkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon hakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin toivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm kaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin kesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen erottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä. Näiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että oli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille ja valita itselleen oleskelupaikan, joka "paremmin sopisi heidän tieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen", jos he jättäisivät kanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö tarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi sen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen toimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut mitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin viimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä taholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti kehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen onnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi jättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet hakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille myönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa hyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin toimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen. Syyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille kaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän ehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että konsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi karkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi vuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä erosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti niitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä periaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että voitiin siis odottaa onnellista ratkaisua. Lokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä tiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin kirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia kuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi seurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen. Runeberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka terveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja Estlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän oli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka innokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua novgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että kirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati jyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset. Marraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että H. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön johdosta, "joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi oli karkoitettu Suomesta", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus lyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle oikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet oli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen Berliinin lähelle. Kun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä saatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka karkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä hetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun karkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä lähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin Homénin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen ja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa tarkoituksessa matkustaa Pietariin. Marraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme konsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään vastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain karkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys koko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta. Karkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos se ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli ollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi pidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty. Meidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen perusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että Estlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät olleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti ja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän kehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että Estlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua valtiopäiville. Sairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona, minkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa hänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti, ettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian järjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille. Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia poliisin kanssa sattunut. Mutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen tekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli taasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta aikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta hakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle kirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut viedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin kenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan "käännyttää" hänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, "in gemässigtem Ton", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta todennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin muutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä minä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja huomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden alkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta todennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin järjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka aiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä. Tammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri oli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia alistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi tapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta ei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden alkua, mutta hän lisäsi: "Sie können die Sache als durchaus erledigt betrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums bringen." Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille ja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä, että pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja Obolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin Wredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan toivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä yliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista käynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja tietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja siten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus. Tammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että H. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen palata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla oli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta yleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti suoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei ollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia julkisia tervehdysmielenosoituksia. * * * * * Käydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908. tapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin venäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella. Keskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin, joita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet yliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa, mutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi. Plehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin, mutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli ollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä uutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo päätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden toimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän yleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen tarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi kenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä tehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa. Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904. Karkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus avajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon huomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti erinäisiä seurauksia. Täkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet toimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata kotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia päiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli ajateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten johdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta julkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen avajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään ehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli kuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille oli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus alkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että minun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että ylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua saliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat saapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea vastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä mieheen. Sitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut sen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen ryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään jumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi fil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi lukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä olemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua jumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista kuului huutoja "jatka", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka istui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas jatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri, useimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille ulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja pitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät voineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin antanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat ja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista. [Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen: Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat! Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt, lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee. Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat poikkeukselliset olot. Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta, uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään. Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen. Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme vastalauseemme. Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.] Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin, yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo oli saarnatuolissa. Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti. He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun rehtori oli sen kieltänyt. Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani. Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla. Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme. Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö ei tullut minulle selväksi. Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä. He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö. Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet, ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana, mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen, että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa olisi ollut onnetonta. Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen solidaarisuusilmauksen. Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu, haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen. Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla, jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa, esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet, jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa, vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa, millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat, että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous. Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille, joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen. Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H. Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle! [Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid. Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt. Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon. "Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä, pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis. Korkeutensa Perintöruhtinas."] Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin. Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys, että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta, joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta, koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani, ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.). Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus. Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden, mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu. * * * * * Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti: "Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa, verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen. Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta, joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri, rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain suoranaisten suosionosoitusten kautta. "Etteivät kaikki ne yliopiston opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle, jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä, erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka, että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon, on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — — Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta. Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää. Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle. Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin oikeutetuksi ottamaan mainittu askel." * * * * * Professori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin jäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen: "Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan, mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904. Toisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien yliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu lakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston opettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa raueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen tuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus avajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta suunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni rehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista yliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat hyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia tuloksia. Lokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä ylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu yleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja yliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon alkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin olisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi ja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien valtuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän ajatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta kävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin toimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut, tai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä suoranaisesti kosketeltiin. Marraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana päivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä mahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten puuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että tulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain kuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa juhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä jaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen luonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin lupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut puolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla oli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun sanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut minulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta, telefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata myöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni ja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin lupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen, sanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin, että sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta siitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni maisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin, joiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät toimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat kokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset, että ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei voinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja. Mihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni ilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen. Kokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä ylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että minun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun moneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja näki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon portaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina, mutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta myöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia syntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja kansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi syrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei millään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin kuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin muutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle, että lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut palannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja sovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat ylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä ja että joukko siten hajaantuisi. Hetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat täyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui suuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet mukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta. Puhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa valituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta ja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun verran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen kieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati kiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että oli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään tekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt virkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin lähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen mielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli se, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut mihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut näkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään selitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin osakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni heidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa ylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin minun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille. Sen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko tämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut vältettävissä. Kokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki osakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä kannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun olin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti kokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit, antaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella siitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään inspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi suljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he sitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi rehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani täytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta vain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti antaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan. Muutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen uusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä lienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta äänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä lakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen, katsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se päätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa. Keskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700 ylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi tulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta, mutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta. Lakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden alkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi. Aktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905. Routavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen vastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina tekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi puolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä puolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli paljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että taistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet. Passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka usein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä tarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä. Oli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli, joka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi puolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin yhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta yksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että piti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen nuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen vastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni yksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden 1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut kansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi aktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme. Ensimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin jonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan poliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904. Yrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W. Eriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch, ilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli kenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen murhayrityksenä poliisimestaria vastaan. Minä matkustin ensimmäisellä junalla Vaasaan ja kävin viipymättä kuvernöörin luona, joka ulkonaiselta esiintymiseltään oli ystävällinen ja verrattain sävyisä keski-ikäinen mies. Hän antoi minulle luvan saada nähdä kuulustelupöytäkirjan sekä käydä vangittujen ylioppilasten luona. Pöytäkirja luettiin minulle kuvernöörin, lääninsihteeri Ivanoffin, kaupunginviskaalin ja erään poliisikomisarion läsnäollessa, jonka jälkeen minä menin vankilaan, jossa johtajan huoneessa hänen ja erään poliisikomisarion läsnäollessa sain tavata ensin toista nuorta miestä, sitten toista. Todistajain läsnäolon vuoksi ei keskustelusta voinut tulla niin vapaa kuin olin toivonut, ja se ei varmaankaan oikein tyydyttänyt minua eikä heitä. Nuorten miesten sanan mukaan oli tarkoituksena ollut piestä poliisimestari, niin "että hän jonkun aikaa olisi kykenemätön virkaansa hoitamaan". Sekin ajatus, että poliisimestari otettaisiin hengiltä, oli joskus heidän mielessänsä liikkunut, mutta niin pitkälle asia ei suinkaan olisi mennyt, jos suunnitelma olisi onnistunut. Mitään yksityisiä kostovaikuttimia nuorukaiset eivät sanoneet olleen, vaan he tahtoivat teossa tuoda ilmi sen tyytymättömyyden, mikä paikkakunnalla yleisesti vallitsi kapteeni af Enehjelmiä vastaan poliisimestarina, ja siihen ei ollut vähimpänä syynä hänen suhtautumisensa asevelvollisuuskutsuntoihin edellisenä keväänä. Tutkimuksesta oli käynyt selville, että nuorukaiset olivat tahtoneet houkutella Enehjelmin erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa he väijyisivät ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Eräs nainen, neiti S., erään salapoliisin tytär, oli välittäjänä asiassa. Toinen nuorukaisista saneli hänelle poliisimestarille osoitetun nimettömän kirjeen, jossa oli rakkauden ja ihailun tunnustus ja joka päättyi siihen toivomukseen, että seuraavan päivän iltana tavattaisiin eräässä lähellä kaupunkia olevassa metsikössä. Poliisimestari lähetti konstaapeleja paikalle, jotka vangitsivat Erikssonin, kun hän saapui sinne. Kohta sen jälkeen vangittiin Westlin. Nuorukaisilla oli batongit, nyrkkiraudat, ladatut revolverit sekä ansa eli jalkavipu, jossa oli pitkä nuora. Tarkoitus oli ollut koettaa ansalla vetää kumoon poliisimestari ja sitten piestä hänet. Revolverit olivat mukana kaikkien mahdollisuuksien varalta. Suoritettuaan teon olivat nuorukaiset aikoneet paeta. Koko asia tuntui enemmän poikamaiselta seikkailulta kuin hyvin harkitulta poliittiselta murhasuunnitelmalta. Niiden tietojen mukaan, joita yksityiseltä taholta sain, lienee neiti S. ollut poliisin kätyri. Hänen kerrottiin koko ajan olleen yhteydessä poliisilaitoksen kanssa ja oli hän nähtävästi yhtä aikaa rohkaissut nuorukaisia heidän aikeissaan. Asia oli siten jossain määrin provokatsioniluontoinen. Minut oli kutsuttu päivälliselle kuvernöörin luokse, ja luulin keskustelussa hänen kanssansa saaneeni hänet jotenkin vakuutetuksi siitä, että asiasta, oli tehty vakavampi tapaus kuin mitä se itse asiassa oli sekä että suomalaisen tuomioistuimen tulisi käsitellä oikeusjuttua nuoria miehiä vastaan. Hän sanoi puolestansa olevansa taipuvainen tähän, mutta että ratkaisu kuului kenraalikuvernöörille. Kuvernöörin lausumaa ajatusta, että attentaattiyritys olisi suoranaisessa yhteydessä poliittisen vastarintatoiminnan kanssa, koetin minä ehdottomasti vastustaa. Palattuani Helsinkiin annoin minä seikkaperäisen raportin asiasta sijaiskanslerille, jotta hän toimittaisi sen edelleen kanslerille, sekä kävin prokuraattori E. Soisalon-Soinisen (Johnssonin) luona. Tämä sanoi ehdottomasti vaativansa, että asia tulisi suomalaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja hän luuli, että oli sellaisia toiveita. Jonkun aikaa sen jälkeen ilmoitti hän minulle kuitenkin, että asiaa ei jätettäisi suomalaisille viranomaisille, vaan että nuorukaiset luultavasti karkotettaisiin Venäjälle. Syitä tähän päätökseen ei minulle ilmoitettu. Mahdollisesti oli syynä tähän sekin seikka, että lakimiespiireissä tunnuttiin olevan epäröivällä kannalla siitä, voitiinko Suomen rikoslain mukaan langettavaa tuomiota aikaansaada, koska ainoastaan rikollisen yrityksen valmisteluja oli tapahtunut. Ehkä vaikutti päätökseen hallinnollisesta rankaisusta sekin seikka, että poliisin käytös ei sietänyt tulla julkisuuteen. Helmikuun alussa saapui kanslerilta kirjelmä siitä, että hän oli erottanut Westlinin ja Erikssonin yliopistosta, johon he sitäpaitsi vain muodollisesti kuuluivat, koska he valmistautuivat apteekkarintoimeen. Kirjelmässä lausuttiin, että tämä oli tapahtunut sen perusteella, mitä kenraalikuvernööri oli asiasta esiintuonut. Eriksson ja Westlin olivat vangittuina Vaasassa huhtikuun alkuun, jolloin heidät vietiin Pietariin. Käydessäni Plehwen luona huhtikuun 27 päivänä oli minulla tilaisuus lausua muutamia sanoja nuorten miesten hyväksi. Minä esitin, eikö heidän pitkäaikaista vankilassa-oloansa voisi pitää tarpeellisen suurena sovituksena heidän poikamaisesta teostaan. Asia oli sitäkin säälittävämpää laatua, koska molemmat olivat köyhien leskien poikia. Plehwe piti kiinni siitä, että asia oli vakava, ja hän luuli, että nuorukaisten tarkoituksena oli ollut surmata poliisimestari, minkä minä katsoin voivani väittää vääräksi. Plehwe teki kirjallisen muistiinpanon selitykseni johdosta, mutta lievennettiinkö heidän kohtaloansa tämän kautta ollenkaan, sitä en tiedä. Sen mukaan kuin pian sen jälkeen sain tietää, karkoitettiin heidät Tscherdinin kaupunkiin Permin kuvernementtiin kolmeksi vuodeksi. He saivat siellä paikan apteekissa, ja viihtyivät, oman ilmoituksensa mukaan, suhteellisen hyvin. Kun maanpakoon ajetut ja karkoitetut kansalaisemme saivat oikeuden palata kotimaahan, tein kaikkeni, jotta lupa sovellettaisiin myöskin Westliniin ja Erikssoniin, mutta kenraalikuvernööri asettui sitä vastustamaan. Venäjän vallankumouksen aikana 1905 jättivät he kuitenkin omalla vastuullaan karkoituspaikkansa ja palasivat kotimaahan. Huolimatta Vaasan attentaattiyrityksen luonteesta olivat poliisiviranomaiset taipuvaisia pitämään sitä salaliiton tapaisena ilmiönä ja etsivät rikostovereita. Helmikuun 4 päivänä 1904 ilmoitettiin minulle, että eräs ylioppilas, G. Biaudet, oli vangittu, ja kun oli toimitettu kotitarkastus ja takavarikoitu kirjeitä ja papereita, oli hänet viety poliisin huostaan. Minä menin heti poliisimestari Carlstedtin luokse, joka ilmoitti minulle, että B:ta kuulusteltaisiin sen johdosta, että hänen otaksuttiin sekaantuneen Vaasan attentaattiyritykseen. Erityinen komisario oli sieltä saapunut tänne. Poliisimestari tuli mukanani etsivään osastoon, johon komisario Pekonen saapui toimittamaan kuulustelua. Minä olin siinä läsnä niin kauan kuin minulla oli aikaa. Biaudet väitti perättömäksi kaiken syytöksen osallisuudestansa Vaasan juttuun, josta hän vasta sanomalehtien kautta oli saanut tiedon. Tässä asiassa ei tullut mitään positiivista selville ja ilmeisesti oli asia B:lle kokonaan vieras. Sitävastoin kävi selville, että hän oli ollut yhteydessä herra J.V. Nylanderin kanssa, joka silloin oli erään maatilan vuokraajana, ja jota epäiltiin aktivistisista suunnitelmista. B. myönsi, että he usein olivat seurustelleet keskenänsä ja että silloin myöskin oli keskusteltu siirtymisestä passiivisesta politiikasta aktiiviseen, joka ei kuitenkaan suuntautuisi kenraalikuvernööriä ja venäläisiä virkamiehiä vastaan, vaan niitä suomalaisia, jotka olivat antautuneet järjestelmän kätyreiksi. Nylander oli myöskin koettanut valmistaa räjähdyspommeja, mutta ei oman kertomuksensa mukaan ollut siinä onnistunut. Biaudet koetti selittää, että tämä kaikki oli pelkkää kuvittelua. Kuulustelussa, jota edelleen kesti lähes viisi tuntia, en kauempaa ollut läsnä. Minä sain kuitenkin sen lupauksen, että B. kuulustelun jälkeen luovutettaisiin minun huostaani. Myöhemmin päivällä minä kävin lääninsihteerin luona, jonka luona poliisimestarikin juuri oli. Siellä sain kuulla, että Nylander oli vangittu ja että hänen kodistaan oli löydetty räjähdysaineita ja pommeja. Jotta kaikki yhteys Nylanderin kanssa saataisiin katkaistuksi, kunnes tämä oli tuotu Helsinkiin ja saatettu varmaan talteen, annettiin minun tehtäväkseni pitää Biaudet'ta vartioituna seuraavaan päivään, minkä lupasin tehdä. Kun minulle iltapäivällä ilmoitettiin, että kuulustelu oli päättynyt, annoin vahtimestarin hakea Biaudet'n kotiini. Yksityisessä keskustelussa antoi hän minulle nyt seikkaperäisiä tietoja siitä asiasta, joka oli ollut poliisikuulustelun alaisena, ja myönsi, että oli ollut olemassa todellinen salainen yhtymä, joka tarkoitti sekä kenraalikuvernöörin että muiden järjestelmän miesten tieltä raivaamista. Aluksi oli ollut vain kysymys siitä, että annettaisiin entisen ylioppilaan, komisario von Grossin kärsiä rangaistus kavalluksestaan, mutta sitten oli päätetty tähdätä korkeammalle. Useita henkilöitä oli sekaantunut asiaan. Pommien valmistamista ja niillä kokeilemista oli johtanut eräs teknikko A. C, joka asui Helsingin läheisyydessä. Biaudet oli itse ollut läsnä kokeissa, mutta ei arvellut pommeja sopiviksi. Hän oli alkanut yhä enemmän epäillä, oliko toivottavaa saattaa suunnitelma täytäntöön ja sen vuoksi, ollen yhä näennäisesti innostunut asiasta, oli hän koettanut saada sen toteuttamista lykätyksi. Myöskin muutamat ylioppilaat, joiden nimet hän mainitsi, olivat mukana suunnitelmia tehtäessä. Erään luona oli pommivarasto, ja B. pyysi minua kaikella muotoa varoittamaan häntä. Nämä tiedonannot ja se seikka, että oli olemassa terroristinen salaliitto, johon ylioppilaita kuului, olivat minulle täydellinen yllätys ja herättivät minussa suurta levottomuutta ja vakavaa huolestumista. Minun onnistui samana päivänä myöhään illalla tavata kyseessäoleva ylioppilas, joka hämmästyi suuresti, kun minä tiesin asiasta, ja lupasi minulle kunniasanallaan viipymättä hävittää vaarallisen tavaransa ja mieluimmin upottaa sen meren pohjaan. Tämä kaikki tapahtui päivää ennen Runebergin satavuotismuiston viettämistä yliopistossa, ja minun oli tehtävä paljon valmistuksia tätä juhlatilaisuutta varten, jossa minunkin piti esiintyä. Näiden tapahtumain johdosta olivat minun hermoni kuitenkin liiaksi vaivautuneet, jotta minulla olisi saattanut olla mitään juhlamieltä. Biaudet vapautettiin iltapäivällä helmikuun 5 päivänä. Seuraavana päivänä ilmoitin minä poliisimestarille ja kuvernöörille, että B. oli edellisestä illasta saakka vapaa, sekä etten minä ottanut vastuulleni hänen vartioimistansa. Edellämainittu piti sitä aivan luonnollisena ja selitti, että poliisi kyllä pitäisi B:ta silmällä. Minä sain sittemmin tietää, että hän heti päästyään vapaaksi oli matkustanut kaupungista. Helmikuun 16 päivänä kuulusteltiin etsivässä osastossa muutamia muita ylioppilaita heidän suhteistaan Nylanderiin, m.m. L. Hohenthalia ja H. Gummerusta. He selviytyivät ilman erikoisia vaikeuksia. Mutta kuulusteluja Nylanderin kanssa jatkettiin. Hänen tiedonantonsa olivat kuitenkin eräissä kohdissa ristiriitaisia Biaudet'n antamien tietojen kanssa ja tätä ruvettiin etsimään, jotta häntä kuulusteltaisiin yhdessä Nylanderin kanssa. Biaudet'ta ei löydetty enkä minä voinut antaa tietoa hänen olinpaikastaan, sitä vähemmän koska minulla oli syytä otaksua, että hän jo oli Ruotsissa. Helmikuun 26 päivänä sain minä kuitenkin kirjeen Vaasan tullinhoitajalta, V. Poppiukselta, että kaupungin ulkopuolella olevassa ulkosaaristossa oli tullivartiosto vanginnut erään passittoman henkilön, joka sanoi olevansa ylioppilas Biaudet. Hän tahtoi ilmoittaa minulle siitä siltä varalta, että halusin taikka saatoin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen. Otaksuen, että tullinhoitaja muuten olisi pakotettu jättämään Biaudet'n poliisin huostaan, päätin minä viipymättä lähettää pedellin Vaasaan tuomaan hänet tänne. Pedelli suoritti tehtävänsä ja B. tuotiin yliopistolle, jossa hän sai tehdä minulle selkoa pakoyrityksestään. Helposti tunnettavan ulkomuotonsa vuoksi ei hän ollut uskaltanut käyttää rautatietä hyväkseen, vaan matkusti rannikkoa pitkin pohjoiseen. Kun tämä kuitenkin oli liian vaivalloista, oli hän päättänyt, ettei jatkaisi Tornioon saakka, vaan saavuttuaan Vaasan tienoille oli hän matkustanut saaristoon odottamaan tilaisuutta päästä Merenkurkun yli. Hänet yllätti kuitenkin lumimyrsky ja hänen täytyi kymmenen tuntia kuljettuaan luopua yrityksestään ja joutui matkallansa tulliasemalle. Tullimiehet epäilivät, että B., jonka ulkomuoto heistä ei näyttänyt luottamusta herättävältä, oli vakooja, ja kun hänellä ei ollut passia, ilmoittivat he puhelimitse asiasta tullinhoitajalle, joka antoi tuoda hänet Vaasaan. Minä käskin Biaudet'n seuraavana aamuna ilmoittautua poliisikamarissa sekä siellä sanoa, että hän oli kuullut, että häntä oli kyselty. Mikään muu menettelytapa ei asiain näin ollen ollut mahdollinen. Mainitsematta mitään siitä, kuinka B. oli joutunut minun käsiini, ilmoitin rikosasiainkomisario Pekoselle hänen täällä olostaan, sekä että hän seuraavana päivänä saapuisi sinne. Koska minä sitä ennen tahdoin kuulla Pekosta, pyysin minä häntä käymään luonani, ja hän teki keskustelussa selkoa siitä, mitä tutkimuksessa oli tullut selville. Huolimatta tutkimuksen laihasta tuloksesta sanoi hän tietävänsä, että oli ollut olemassa salaliitto kenraalikuvernöörin hengiltä ottamiseksi. Sattumalta oli saatu tietoa siitä. Aikomuksena oli ollut heittää pommi Tähtitorninvuorelta, kun Bobrikoff menisi tavalliselle kävelylleen Kaivopuistoon, tai toteuttaa murhayritys, kun hän määrättynä päivänä Katariinankatua pitkin meni senaattiin, tai myöskin sijoittaa helvetinkone hänen vaununsa alle hänen matkustaessaan Pietariin. Pekonen oli kuitenkin sitä mieltä, että jo joku aika sitten oli luovuttu näistä suunnitelmista. Siitä syystä oli hänestä näyttänyt parhaalta, ettei kukaan tutkimuksen kautta joutuisi ikävästi paljastetun asemaan, niin että unhon verho saattoi peittää koko asian. Tässä pyrkimyksessä sanoi hän tahallansa johtaneensa tutkimusta siten, että tuloksesta tulisi niin laiha kuin mahdollista oli. Pekonen antoi myöskin ymmärtää, että hän oli tehnyt tämän omalla vastuullansa ja isänmaallisessa tarkoituksessa. Minusta näytti kuitenkin olevan syytä luulla, että myöskin hänen esimiehillään, poliisimestarilla ja kuvernöörillä, ehkäpä kenraalikuvernöörilläkin, oli aihetta toivoa, että aiottu murhayritys viimemainittua vastaan ei tulisi tunnetuksi. Minusta tuntui siltä kuin prokuraattorikin, jonka luona kävin, olisi ollut samaa mieltä. Biaudet'ta kuulusteltiin yhdessä Nylanderin kanssa seuraavana päivänä ja kuulustelu sujui ilman sanottavia vaikeuksia. Oli selvää, että tahdottiin sievästi sivuuttaa B:n ja N:n tiedonannoissa olevat ristiriitaisuudet. Muutamia päiviä myöhemmin sai B. vaikeuksitta passin ja matkusti Ruotsiin. Poliisimestari oli nimenomaan selittänyt, että se ei kohtaisi mitään esteitä. Myöskin Nylander vapautettiin ja hän päätti matkustaa pois maasta, mitä häneltä ei kielletty. On sitä huomattavampaa, että hän niin helposti pääsi tästä asiasta, kun hän oli erikoisen toimekkaasti sepittänyt ja levittänyt kiellettyä kirjallisuutta. Hänen luonansa pidetyssä kotitarkastuksessa oli sellaisia kirjoituksia löydetty suuret joukot. Tämä levottomuutta herättävä juttu selvisi siis paljon onnellisemmin kuin olin uskaltanut toivoa. Asianomaisilla oli ilmeisesti hyötyä siitä, että asia hiljaa haudattiin. Mitään suoranaista yhteyttä ei ollut niiden terrorististen suunnitelmien, joista yllä on kerrottu, ja Bobrikoffin murhan välillä, joka tapahtui seuraavan kesäkuun 16. päivänä. Eugen Schauman oli yksin suunnitellut ja suorittanut tekonsa. Oli suunniteltu laajaa tutkimusta oletetusta salaliitosta, jota tutkimusta venäläinen tuomari johtaisi ja jonka otaksuttiin juureutuvan suomalaisen vastustuspuolueen miehiin, ja se pantiinkin alulle, mutta sitä ei saatettu loppuun. Lähimpinä päivinä murhan jälkeen vangittiin muutamia uusmaalaisen osakunnan ylioppilaita, mutta heidät vapautettiin kuulustelujen jälkeen. Kesäkuun 25 päivänä ilmoitettiin minulle, että maisteri H. Gummerus oli vangittu ja että hän oli poliisikamarissa. Ilmoittaja luuli syynä siihen olevan sen, että Gummerus päivää jälkeen Schaumanin hautajaisten oli laskenut kukkia tämän haudalle. Hän oli sen jälkeen matkustanut eräälle maatilalle Turun lähelle, jossa hänet oli vangittu ja tuotu tänne. Eräästä etsivän osaston avoimesta ikkunasta oli hän erään tuttavan ohikulkiessa pudottanut kadulle tyhjän savukelaatikon, joka sisälsi paperilapun, jossa hän pyysi että hänen äidilleen ja rehtorille ilmoitettaisiin hänen vangitsemisestaan. Ystävä suoritti tehtävän viipymättä. Minä menin heti etsivään osastoon ja sain tietää, että G. oli siellä, mutta että oli ankarasti kielletty päästämästä ketään vangitun luokse. Yht'aikaa Gummeruksen kanssa oli myöskin yllämainittu teknikko C. vangittu. Minä kävin kuvernööri Kaigorodoffin luona, joka selitti, ettei hän vakavammanlaatuisissa tapauksissa voinut tehdä mitään erotusta ylioppilasten ja ei-ylioppilasten välillä. Minä kuitenkin pidin kiinni oikeudestani rehtorina saada ottaa Gummerus haltuuni, ja kuvernööri lupasi vihdoin, että hänet saataisiin panna karsseriin sillä ehdolla, ettei hän kirjallisesti eikä suullisesti saisi olla yhteydessä kenenkään kanssa. Seuraavana päivänä ilmoitti poliisimestari minulle, että kuvernööri oli peruuttanut lupauksensa, sekä että Gummerusta ei missään tapauksessa vapautettaisi, koska hänen luotaan oli löydetty hyvin raskauttavia kirjeitä. Minun oli mahdotonta nyt tehdä mitään muuta G:n hyväksi. 28 päivänä siirrettiin hänet lääninvankilaan, ja santarmihallitus otti hänen asiansa käsiteltäväkseen ratsumestari Tunzelmann von Adlerflugin johdolla. Käynti, jonka minä tein tämän luokse saadakseni luvan käydä G:n luona, jäi tuloksettomaksi. Kuukautta myöhemmin kävi luonani Gummeruksen äiti ja ilmoitti, että hänen poikansa edellisenä iltana oli otettu vankilasta ja luultavasti viety Pietariin. Saadakseni selvyyttä asiaan kävin hänen kanssaan kuvernöörin luona, joka vakuutti asian niin olevan. Kenraalikuvernööriltä oli tullut käsky, että Gummerus vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin sekä että se tapahtuisi aivan salaisesti. Mitään muuta ei kuvernööri tiennyt; hän oli toiminut vain määräyksen mukaan. Minä puhuin sitten kahdenkesken kuvernöörin kanssa ja luulin päässeeni varmuuteen siitä, että hänellä oli tietoa terroristisista suunnitelmista, mutta että tutkimus ei ollut osoittanut mitään yhteyttä Schaumanin murhayrityksen kanssa. Tämä käynti tapahtui klo 1 päivällä. Rouva Gummerus päätti matkustaa Pietariin ja pyysi minulta suosituskirjettä Plehwelle. Kymmentä minuuttia myöhemmin sain minä tiedon siitä, että Plehwe saman päivän aamuna oli murhattu. Kuvernööri ei ollut mitenkään viitannut siihen ja hän tuntui olevan aivan normaali ja rauhallinen, vaikka hänellä varmasti siellä käydessämme oli tietoa asiasta. Kun minä muutamia päiviä myöhemmin olin Pietarissa Plehwen hautajaisten johdosta, tapasin minä siellä rouva Gummeruksen. Hän oli ollut tutkintovankilassa Spalernajassa ja saanut siellä tietää, että hänen poikansa ei enää ollut siellä, mutta hänelle ei oltu ilmoitettu, minne hänet oli viety. Me aavistimme, että hänet oli viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, mikä sittemmin näkyikin oikeaksi. Syyslukukauden alussa kääntyi pohjalainen osakunta minun puoleeni pyytäen tietoja Gummeruksen asiasta. Minä ilmoitin ainoastaan, että syytökset olivat vakavia, sekä tein selkoa siitä, mitä asian hyväksi oli tehty. Osakunta osoitti minulle pyynnön, että minä yhä edelleen tekisin mitä voisin hänen hyväkseen ja koettaisin ennen kaikkea saada hänet asetetuksi suomalaisen tuomioistuimen eteen. Kanslerin puoleen kääntymästä olin kyseessäolevassa tapauksessa kehoittanut luopumaan, koska siitä vain olisi ollut seurauksena, että Gummerus olisi erotettu yliopistosta. Saadakseni tietää kuinka asian laita oli, kävin prokuraattori Soisalon-Soinisen luona ja pyysin, että hän ajaisi tätä asiaa niin, että G. asetettaisiin suomalaisen tuomioistuimen eteen ja hän siten saisi kärsiä rangaistuksensa täällä, jollei hänen asiaansa kokonaan voitaisi jättää sikseen. Prokuraattori ilmoitti, että G. pian tuotaisiin tänne ja että suomalaiset viranomaiset tutkisivat hänen asiaansa. Että asia sai tämän käänteen, oli etupäässä kenraalikuvernööri Obolenskijn ansio. Prokuraattori oli koettanut taivuttaa kenraalikuvernööriä tähän suuntaan, ja hän antoi itse ymmärtää, että hänen puuttumisensa asiaan oli sille antanut ratkaisunsa, jota minä en pitänyt mahdottomana. Itse asiassa tuotiin G. tänne syyskuun 28 päivänä ja vietiin lääninvankilaan. Minä kävin siellä hänen luonaan lokakuun 7 päivänä ja hän kertoi silloin seikkaperäisesti kokemuksistaan Pietari-Paavalin linnoituksessa. Muutamia päiviä myöhemmin kävin minä jälleen prokuraattorin luona, joka ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli jättänyt G:n asian hänen huostaansa, mutta että hän ei vielä ollut saanut asiapapereita santarmihallituksesta. Minä puhuin G:n vapauttamisen puolesta. Prokuraattori ei antanut mitään lupausta, mutta hän ei näyttänyt olevan taipumaton tekemään sitä, siinä tapauksessa nimittäin, että G:ta ei olisi pakko syyttää valtiorikoksesta. Kun minä marraskuun 3 päivänä kysyin asiasta prokuraattorilta, sanoi hän tehneensä päätöksensä, mutta ei voinut antaa minulle muita tietoja kuin että Gummeruksen asia näytti valoisalta. Obolenskijn kotiinpaluuta täytyi kuitenkin odottaa, ennenkuin mitään muuta asian hyväksi voitiin tehdä. Minä ymmärsin, että prokuraattori aikoi ehdottaa G:n vapauttamista. Sen johdosta kävin jälleen tämän luona ja ilmoitin, että hänellä oli hyviä toiveita, josta hän luonnollisesti tuli erinomaisen iloiseksi. Kun minä sain tietää, että Obolenskij palaisi marraskuun 6 päivänä, esitin minä prokuraattorille, eikö G:ta voitaisi vapauttaa ennen marraskuun 9:ttä, pohjalaisen osakunnan vuosijuhlapäivää. Vaikuttaisi sangen hyvää, jos niin tapahtuisi. Marraskuun 8 päivänä ilmoitti minulle prokuraattori, että kenraalikuvernööri oli tehnyt päätöksensä ja antanut suostumuksen G:n vapauttamiseen. Ainoa ehto, joka silloin tehtiin, oli se, että tämä sitoutuisi olemaan lähtemättä kaupungista. Seuraavana päivänä päivällisen aikaan menin minä prokuraattorinapulaisen Anthonin kanssa vankilaan. Ilosta loistaen vastaanotti G. tiedon, että hän oli vapaa melkein viisi kuukautta kestäneen vankeusaikansa jälkeen. Minä kehoitin häntä, hänen asiansa vakavaan laatuun nähden, torjumaan kaikki kunnianosoitukset, jotka tulisivat yksityisen toveripiirin ulkopuolelta, mitä toivomusta hän piti luonnollisena. G. allekirjoitti sitten sitoumuksen, joka olisi voimassa siksi kunnes Hänen Majesteettinsa määräys siitä, että G. ei saisi oleskella Suomessa, olisi kumottu. (Tämä elokuun 1 päivänä päivätty määräys oli nähtävästi ollut ensimmäinen askel aiottua karkoitusta kohti.) Minun kehoituksestani meni G. saman päivän iltana pohjalaisen osakunnan vuosijuhlaan, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla. Tunteet ilmenivät puheessa, joka hänelle pidettiin, ja hän vastasi puhuen vapaudelle. Sen kautta että toveripiiri heti otti hänet vastaan, vältettiin julkisemmat ja muodoltansa vähemmän sopivat mielenosoitukset. Mitä Gummerusta vastaan toimeenpannussa tutkimuksessa oikeastaan tuli esille ja mitä hänen syyksensä oikeuden mukaan voitiin lukea, siitä en asianomaisilta koskaan ole saanut selvää tietoa. Oman kertomuksensa mukaan oli häntä Pietari-Paavalin linnassa tosin kuulusteltu terroristisista suunnitelmista, mutta ei mitään tässä suhteessa raskauttavaa oltu voitu panna hänen syyksensä. Hänen luonaan takavarikoitu kirjeenvaihto oli pääasiassa koskenut sanomalehtien "Fria ord" ja "Veckans nyheter" levittämistä ja muita vähemmän tärkeitä asioita. — Joulukuun 10 päivänä tuli tieto siitä, että H. Majesteettinsa oli suostunut kenraalikuvernöörin esitykseen yllämainitun määräyksen kumoamisesta. * * * * * Erikoinen aktivististen pyrkimysten järjestö — "Suomen aktiivinen vastustuspuolue" — oli perustettu joulukuussa 1904 ja antamallansa julistuksella oli se tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi, mutta meidän yhteiskuntamme ei ollut oikein taipuvainen ottamaan puoluetta täysin vakavalta kannalta tai ainakaan myöntämään sillä olevan mitään erikoista käytännöllistä merkitystä. Prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuun 6 päivänä 1905 oli kuitenkin — niin otaksuttiin — puolueen toiminnan ilmaus. Murhan tekijä, L. Hohenthal, kuului silloin muodollisesti yliopistoon, mutta ei ollut kolmeen lukukauteen harjoittanut siellä opintoja eikä myöskään siksi lukukaudeksi ollut ilmoittautunut. Minä hankin v.t. kanslerilta oikeuden poistaa hänet ylioppilasluettelosta. Yliopisto pääsi silloin kaikesta vastuusta ja sekaantumisesta tähän asiaan. Toimenpide, joka muodolliselta kannalta saattoi näyttää poikkeukselliselta, mutta asiallisesti oli täysin oikeutettu, herätti ylioppilaspiireissä jonkun verran huomiota, ja vieläpä moitettakin. Minä en silloin voinut ilmoittaa erästä seikkaa, joka muiden muassa oli vaikuttanut päätökseeni. Jo helmikuussa 1904 olin minä nimittäin saanut tietää, että L. Hohenthal oli sekaantunut edellämainittuun terroristiseen salaliittoon, minkä johdosta minä olin kutsunut hänet luokseni ja kehoittanut häntä luopumaan kaikista sellaisista suunnitelmista. Hän ei antanut minulle mitään lupausta, mutta selitti, että jos hän päättäisi tehdä jonkun väkivallanteon, hän sitä ennen pitäisi huolta siitä, ettei hän kuuluisi yliopistoon, koska hän ei missään tapauksessa tahtonut tuottaa sille vaikeuksia. Tätä keskustelua en ollut unohtanut, vaikka olin ollut siinä uskossa, että sekä Hohenthal että muut sen piirin miehet, johon hän kuului, olivat hylänneet väkivallanteon ajatukset, varsinkin kun Bobrikoffia ei enää ollut. Kun minä jonkun aikaa sen jälkeen kävin Hohenthalin luona vankilassa, ilmaisi hän ilonsa toimenpiteen johdosta, sekä siitä ettei mitään vaikeuksia ollut tullut yliopistolle eikä toveripiirille hänen tekonsa vuoksi. Prokuraattorin murhaa seurasi muutamia muita väkivallantekoja, jotka olivat suunnatut sortojärjestelmän miehiä vastaan, kuten murhayritykset Viipurin kuvernööriä Mjǎsojedoffia vastaan maaliskuussa 1905 ja kenraalikuvernöörin apulaista Deutrichia vastaan Helsingissä saman vuoden heinäkuussa. Ne olivat minun suoranaisten kokemusteni ulkopuolella eivätkä joutuneet kosketukseen minun toimintani kanssa. Suurlakon jälkeen ilmaantuivat aktivistiset virtaukset yhtyneinä Voima-liiton pyrkimyksissä — paljoa miellyttävämmin kuin yksityisissä poliittisissa väkivallanteoissa, koska niiden tarkoituksena oli kasvattaa nuorisoa aktiiviseen ja tarmokkaaseen toimintaan isänmaallisia päämääriä kohden. Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna. Ensimmäinen kolmivuotiskauteni rehtorina oli rasittava ja sielunvoimia kysyvä, mutta toiminta oli minulle mielenkiintoista. Luottamus ja tunnustus, jota olin saanut osakseni virkatoverien ja nuorison puolelta, vaikutti rohkaisevasti. Rehtorinvaalissa 1902 asetettiin minut, melkein yksimielisesti, ensimmäiselle ehdokassijalle ja nimitettiin uudelleen rehtoriksi. Toinen kolmivuotiskausi ei ollut yhtä onnellinen, se ei mennyt ilman sisäisiä riitaisuuksia. Tämä lienee riippunut jossakin määrin minusta itsestäni. Sielunvoimia kysyvä toiminta oli vaikuttanut sen, että minulla ei ollut samaa rauhallista työkykyä ja joustavuutta kuin ensimmäisinä rehtorivuosina. Mutta suurin syy oli kuitenkin siinä, että poliittiset olot olivat yhä kärjistyneet ja tehneet yhteiskunnan — myöskin akateemisen — hermostuneeksi. Nuorisossa vallitsi suuri mielenosoitushalu, minkä minä hyvin ymmärsin, mutta jota minun kuitenkin vastuunalaisessa asemassani täytyi koettaa rajoittaa sellaiseen muotoon, joka ei suoranaisesti vahingoittanut yliopistoa ja sen nuorisoa tai niitä tarkoitusperiä, joita ne tahtoivat edistää. Minulle oli kiusallista, että olin pakotettu puuttumaan asiaan ja hillitsemään nuorisoa, mutta velvollisuudentunto vaati sitä. Myöntyväisyyspolitiikka ja sen ilmenemismuodot eivät olleet yksinomaan oikeudentunnolleni vastenmielisiä; minä pidin sitä myöskin, niinkuin kaikenlaista yksipuolista konjunktuuripolitiikkaa, käytännöllisesti epäviisaana. Se heikonsi meidän kansallista vastustusvoimaamme eikä näyttänyt minusta olevan omiansa tuottamaan maallemme pysyviä etuja. Minä yhdyin pääasioissa perustuslaillisten ohjelmaan ja olin passiivisen vastarintapolitiikan kannattaja sekä olin, erään neuvottelun jälkeen O. Donnerin luona — luulen sen olleen keväällä 1901 — liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen. Mutta oli eräs suunta perustuslaillisissa puolueissa, johon en voinut täydellisesti yhtyä, joka minusta oli liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se oli tuo abstraktinen, puhtaasti juriidinen ilmiöiden käsittely, missä oikeustajunta ja siitä riippuva toimintatapa kaavamaisesti rakenneltiin oikeusperiaatteiden perusteelle ja siten tehtiin mekaaniseksi. Tämä minun luonteeni ja käsitykseni mukaan ahdas katsantotapa ei voinut määrätä minun oikeus- ja velvollisuudentuntoni suuntaa eikä yksin ratkaista tekojani. Jos tahtoo — niin ajattelin silloin ja ajattelen yhä vielä — vastuunalaisessa asemassa palvella elämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa hyödyksi, ei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan tulee jokaisessa yksityisessä tapauksessa vapaasti ratkaista, mikä on oikein ja viisasta. Elämä monenlaatuisine vaatimuksineen ei itse ole johdonmukaista eikä loogillista matemaattisessa tai juriidisessa mielessä. Jos tahtoo toimintatavassaan koettaa löytää sitä, mikä on todella oikeata, ja mikä samalla on viisainta, täytyy olla vapaampi, omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat periaaterakennelmat tai juriidinen muodollisuus sallivat. Lainopillinen hiuksenhalkominen on aina ollut minulle vierasta ja näyttänyt olevan esteenä terveelle ja samalla todella siveelliselle politiikalle. Passiiviseen vastarintapolitiikkaan, sellaisena kuin se yleensä meillä ilmeni, oman toimintatavan vaikuttimiin ja vielä enemmän toisten tekojen arvosteluun, oli kuitenkin tällä, elävälle elämälle vieraalla katsantotavalla suuri vaikutus. Kaikki, mikä ei aivan tarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia teitä, leimattiin konjunktuuripolitiikaksi. Tämän katsantotavan enemmän tai vähemmän tyypillisiä ja vakaumuksellisia edustajia oli myöskin yliopiston opettajakunnassa, ja suurin osa oikeamielisestä, vastustukseen taipuvaisesta nuorisosta seurasi heidän lippuansa. Tämä katsantotapojen erilaisuus, joka ei koskenut passiivisen vastarintapolitiikan eli laillisuuspolitiikan tarpeellisuutta meidän aseettomalle kansallemme, vaan eräitä niistä toimintaohjeista, joita se seurasi, oli niiden eri mielipiteiden perusteena, joita muutamissa kysymyksissä esiintyi ja muutamissa akateemisissa piireissä herätti tyytymättömyyttä minun toimiini sekä sen syytöksen, että kantani oli horjuva. Erilaisuudet ilmenivät etupäässä n.s. asevelvollisuusrangaistuskysymyksessä, mitä rangaistuksia en ollut voinut ehkäistä, mutta sen sijaan olin saanut ne pienennetyksi aivan mitättömiksi ja muodollisiksi. Moite, joka rehtorina tuli osakseni, ei onneksi kuitenkaan ollut yksipuolista. Sitä tuli myöskin ylhäältäpäin. Ei ollut harvinaista, että esimieheni suoraan olivat antaneet minun tietää, että minä heidän käsityksensä mukaan olin liian paljon huomioonottanut yhteiskunnan mielipiteen vaatimuksia. Virkatoverini, professori Runeberg, sanoi kerran: "Sinä olet varmaankin löytänyt oikean tien, koska saat moitetta sekä ylhäältä että alhaalta päin." Joka tapauksessa oli sellaisina kriitillisinä aikoina kuin näinä välttämätöntä, että sillä paikalla, mikä minulla oli, pysyi riippumattomana puolueista ja muiden mielipiteistä, eikä etsinyt suosiota miltään taholta, vaan ainoastaan toimimisen mukaan, minkä piti oikeana ja viisaana, ja omalla vastuulla. Rehtorinvaali oli jälleen toukokuun 1 päivänä 1905. Jo kauan ennen sitä olin minä ajatellut kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi, mutta monet virkatoverit, joiden arvosteluun panin arvoa, olivat lausuneet mielipiteenään, että minun piti pysyä paikallani. Minä sain kuitenkin vähää ennen vaalia tietää, että virkatoverien keskuudessa oli vallalla voimakas mielipide saada vapaaherra Wrede rehtoriksi, minkä vuoksi päätin kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi sekä kehoitin virkatovereita mahdollisimman yksimielisesti yhtymään hänen ehdokkuuteensa, koska yksimielisyys sillä kerralla oli erikoisen tärkeätä. Sitten kuin minä lopullisesti olin pyytänyt päästä ehdokkuudesta, järjestettiin koevaali, jossa Wrede sai useimmat äänet. Lopullisessa vaalissa sai Wrede 30 ääntä (33 äänestäjältä), A. Donner 19 ja Heikel 16, mitkä kolme pantiin ehdolle. Että tätä rehtorinvaalin tulosta ei lempein silmin katsottaisi korkeimmassa paikassa, voin edeltäpäin arvata ja kirjoitin sen vuoksi heti vaalin jälkeen yksityisesti v.t. kansleri Oerstrœmille [Senaatin varapuheenjohtaja C. Linder oli tammikuussa 1905 nimitetty ministerivaltiosihteeriksi, mutta Oerstrœm oli määrätty edelleen toistaiseksi olemaan v.t. kanslerina. Hän pysyi tässä toimessa helmikuuhun 1906.] kirjeen, jossa minä tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka synnyttivät minussa halun jättää rehtorinvirka, sekä kannatin mitä lämpimimmin Wreden nimitystä. Toukokuun 17 päivänä sain minä vastauskirjeen Oerstrœmiltä, jossa hän m.m. kirjoitti: "Ihre Mitteilung über den Ausgang der Rektorswahl hat mir nichts weniger als Freude bereitet. Ich kann ja nicht umhin die Berechtigung der Beweggründe anerkennen, welche Sie veranlasst haben Ihre Kandidatur nicht aufzustellen. Auch habe ich persönlich gegen Baron Wrede nichts einzuwenden und beabsichtige ihn zum Rektor zu ernennen. Aber die Erhebung zur Rektorswürde einer Persönlichkeit, welche erst vor einem Jahre auf allerhöchstem Befehl aus dem Lande ausgewiesen wurde, wird hier in vielen Kreisen böses Blut machen und zu Angriffen gegen den neuen Kurs in der finnländischen Politik Anlass geben. Ich hätte natürlich solches gerne vermieden gesehen und wäre mir daher Ihre Wiederernennung lieber gewesen. Nun bleibt mir allerdings nichts übrig als mich den Verhältnissen zu fügen." Nimitys viipyi kuitenkin kauan, ja viivytys herätti jonkun verran levottomuutta. Se saapui viimein heinäkuun 1 päivänä. Syynä ratkaisun viipymiseen oli luultavasti se seikka, että Oerstrœm ei katsonut voivansa nimittää Wredeä, ennenkuin hänen "karkoitusvuotensa" oli lähestynyt loppuansa. Toukokuun 30 päivänä pitivät konsistorin jäsenet jäähyväispäivälliset minulle Alppilassa, johon kaikki kaupungissa olevat professorit ottivat osaa. Pääpuheen piti A. Donner, jossa hän loi hyväntahtoisen katsauksen toimintaani rehtorina, sen vaikeuksiin ja tuloksiin. Hänen puhettansa täydensivät muut virkatoverit muutamin sanoin, kuten Runeberg, Elfving, Setälä, Wrede, Mandelstam y.m. Mieliala oli hyvä ja sydämellinen. Minä erosin rehtorinvirasta, pidettyäni kahdennentoista avajaispuheeni, syyskuun 17 päivänä ja jätin viran todellisella tyytyväisyydellä Wredelle. Ilman vähintäkään mielipahaa, mutta jotakin kaipausta tuntien erosin minä tästä toimesta, joka kokonaan oli vienyt minun aikani kuuden vaikean vuoden aikana. Myöskin akateeminen nuoriso ilmaisi kiitollisuutensa eroavalle rehtorille, mikä erikoisesti ilahdutti minua. Parhaan kykyni mukaan ja vaivaa säästämättä olin minä koettanut suojella sitä, niinhyvin sen järjestöjä kuin yksityisiä jäseniä, hyökkäyksiltä ja vainoomisilta, sekä koettanut edistää sen parasta. Rehellisellä kiintymyksellä olin harrastanut nuorison pyrintöjä ja sen taistelua oikeuden ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen oli minun ollut pakko asemani perusteella ja niiden velvollisuuksien perusteella, joita minulla oli koko yliopistoa kohtaan, olla antamatta hyväksymistäni ajattelemattomille ja varomattomille teoille ja ennen kaikkea koettaa hillitä sen mielenosoitushalua. Epäsointuja ei oltu olevien olojen vallitessa voitu välttää, mutta minulla oli kuitenkin se tunne, että nuoriso ylipäänsä ymmärsi minua, niinkuin minä sitä, että se tiesi, että minä tein työtä sen ihanteiden puolesta enkä niitä vastaan. Tämän todensivat myöskin ne puhujat, jotka nuorison puolesta minulle toivat esiin sen kiitollisuuden tunteet minun toiminnastani menneinä vuosina. Syyskuun 22 päivänä kävi minua tervehtimässä "Keskusteluseuran" lähetystö, yhdistyksen, jonka kanssa erimielisyyksiä usein oli sattunut. Sen puheenjohtaja, maisteri A. Sarvi [tämä sama mies luki julki suomalaisen vastalausekirjelmän avajaisjuhlallisuuksissa vuotta aikaisemmin] lausui silloin m.m.: "— — — Epäilemättä on epäsointuja ollut meidän ja Teidän kesken, ja sen Te hyvin tiedätte, Herra Valtioneuvos. Yliopiston Rehtorina olette Te useat kerrat katsellut asioita toiselta kannalta kuin me nuoret, ja vaikeuksia on aivan varmaan Teille tuottanut se seikka, että me olemme tunteneet orjallisen alistumisen luonteellemme vieraaksi ja että me, vapaudestamme arkoina, olemme koettaneet itsessämme säilyttää vastustusmieltä. Kuitenkin olette Te, niistä selkkauksista huolimatta, joita on sattunut, koettanut ymmärtää meitä ja asettua meidän kannallemme. Valituksinemme ja toivomuksinemme olemme aina saaneet Teitä lähestyä ja väsymättömällä huolella olette Te koettanut suojella meitä väkivallalta. Kun Te nyt jätätte Rehtorin toimen, tunnemme me sentähden tarvetta Teille saada lausua vilpittömän kiitollisuutemme siitä raskaasta työstä, jonka Te olette suorittanut Johtajanamme. Me uskallamme toivoa, että Teille niinkuin meillekin on jäävä ainoastaan mieluisia muistoja niiltä vaikeilta vuosilta, joiden kuluessa meillä on ollut onni harjoittaa opintojamme ja tehdä työtämme Teidän valistuneen, johtonne alla. — — —" Seuraavana päivänä kävi minua tervehtimässä ylioppilaskunnan lähetystö, johon kuuluivat sen puheenjohtaja, maisteri Kaasalainen, sekä kustakin osakunnasta yksi edustaja. Ensinmainittu toi esille akateemisen nuorison mielialan sinä sorron aikana, jonka meidän maamme oli läpikäynyt, ja muisteli rehellisesti niitä erimielisyyksiä, joita oli sattunut sen ja minun kesken ja jotka toisinaan olivat saaneet aikaan sen, että asema oli ollut jonkun verran jännittynyt, mutta, sanoi hän: "Te ymmärsitte meitä kuitenkin ja koetitte, mikäli olosuhteet sen sallivat, tehdä työtä meidän hyväksemme sen suuren ja monipuolisen kokemuksen perusteella, joka Teillä on." Tämä välitön tunnustus, jonka nuoriso tässä tilaisuudessa ilman imartelevia lauseita toi esille, oli minulle paljon arvokkaampi kuin koreinkin kiitospuhe olisi saattanut olla. Samana päivänä minä matkustin ulkomaille. Matkani piti Saksaan, Unkariin ja Italiaan. Minä olin vielä ulkomaisella maaperällä, kun marraskuun alussa suurlakko ja sen yhteydessä olevat tapahtumat sattuivat, jotka kokonansa loivat uudelleen Suomen poliittisen aseman, kumosivat vanhan järjestelmän ja antoivat vapauden ja laillisuuden auringon nousta loistamaan kansamme yli — vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Muutoksen vaikutus tuntui luonnollisesti monessa suhteessa myöskin yliopiston oloissa. * * * * * Uuden rehtorin virasta ei tullut pitkäaikainen. Joulukuun 1 päivänä nimitettiin Wrede senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, ja niin ollen oli, uusi rehtorinvaali toimitettava. Virkatoverien kysyessä, olinko halukas uudelleen ottamaan hoitaakseni rehtorin viran, ilmoitin minä, että niitä syitä, jotka edellisenä keväänä olivat saaneet minut pyytämään, että minua ei uudelleen valittaisi, tosin jonkun verran oli jäljellä, mutta että minä kuitenkin olin käytettävänä, koska sillä hetkellä ei ollut mitään ehdokasta, jota melkein kaikki olisivat voineet kannattaa. Vaali tapahtui joulukuun 9 päivänä ja sai siinä Donner 23, minä 22 ja Heikel 19 ääntä. Niistä vaalilipuista, joissa oli minun nimeni, olin minä 21:ssä ensimmäisenä ehdokkaana, josta minä saatoin tehdä sen päätelmän, että äänestäjät toivoivat minua rehtoriksi. Donner, joka jo aikaisemmin oli lausunut toivomuksensa olevan sen, että hänen ei tarvitsisi tulla kyseeseen, pyysi nyt päästä ehdokassijasta, johon konsistori suostui. Minä tulin siten ensi sijalle. Joulukuun 23 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja minä aloitin heti kohta virkani hoidon, joka minulla sitten oli kaksi vuotta. Koko minun rehtoriaikani oli siis kahdeksan vuoden pituinen. Uusi rehtorinaoloaika tuotti luonnollisesti paljon vähemmän huolia kuin edellinen. Sortovuosien jälkimainingit tulivat luonnollisesti näkyviin myöskin yliopistossa, mutta suurempia ikävyyksiä tuottavia tapauksia tahi selkkauksia ei sattunut. Nyt oli rehtorin helpompaa kuin aikaisemmin panna suurempaa huolta sisäisiin hallinnollisiin kysymyksiin ja yliopiston yleiseen kehitykseen. Yliopiston lainsäädäntö oli monessa kohdin vanhentunut, mutta varovaisuussyistä oli kuluneena aikana jätetty se melkein koskematta. Poliittisten olojen muuttuminen herätti sellaisia toiveita, että muutoksia ja parannuksia siinä voitaisiin aikaansaada. Erittäinkin ne lakisäädökset, jotka koskivat opiskelevaa nuorisoa ja joita oli osittain yliopiston statuuteissa, osittain myöhemmin syntyneissä säännöksissä, olivat sortovuosien aikana osoittautuneet sangen vaillinaisiksi ja sopimattomiksi, jonka vuoksi minä heti ryhdyin toimenpiteisiin niiden uudistamiseksi. Syyskuun 20 päivän 1907 opiskelevaa nuorisoa koskevan asetuksen kautta tuli tämä tärkeä kysymys lopullisesti järjestetyksi. Myöskin kysymys koko yliopiston lainsäädännön kodifikatsionista ja uudistamisesta yleensä otettiin käsiteltäväksi jo kevätlukukaudella 1906. Täydellinen komiteaehdotus laadittiin, mutta konsistori ei kuitenkaan ehtinyt sitä minun rehtoriaikanani loppuun käsitellä ja sitten jäi se uuden sortojärjestelmän alkamisen johdosta lepäämään. Kysymys odottaa yhä edelleen lopullista ratkaisuansa. Tammikuun alussa 1906 kävin ensi kerran tervehtimässä uutta kenraalikuvernööriä, Gerardia. Se vaikutus, minkä hän minuun teki, oli kaikin puolin hyvä. Hänessä oli tyypillinen korkean virkamiehen leima, hillitty, suora, mutta ystävällinen esiintymistapa. Hän oli harvasanainen ja puhui hiljaisella äänellä. Keskustelumme, joka oli ranskankielinen, koski yliopistoa, nuorisossa vallitsevaa mielialaa, Mandelstamia y.m. Hän kysyi minun ajatustani viimemainitusta ja lausui omasta puolestansa, että Mandelstamin, venäläinen kun oli, ei pitäisi, niinkuin hän oli tehnyt, sekaantua maan poliittisiin kysymyksiin. Tämä oli nimittäin vähää ennen, erään sanomalehtiartikkelin johdosta, joutunut suomettarelaisten ylioppilasten tyytymättömyyttä ilmaisevan mielenosoituksen alaiseksi. Erittäin usein en rehtoriaikanani Gerardia tavannut. Hän ei sekaantunut yliopiston asioihin, ja harvoin olisi hänellä ollut siihen aihettakaan. Ainoa kerta milloin hän lausui selvän, nuorisoa koskevan toivomuksen, sattui silloin kuin uusmaalainen osakunta käydessään kunniatervehdyksellä Schaumanin haudalla toukokuussa 1906, tahtoi ottaa mukaansa lippunsa. Hänellä ei ollut mitään sanottavana sitä vastaan, että vainajan muistoa yksityiset kansalaiset kunnioittivat, ja sanoi, että hän hyvin ymmärsi nuorison tunteen Schaumania kohtaan, mutta että hänen mielestänsä kaikenlaista julkista esiintymistä siinä oli vältettävä, koska sellaista saatettaisiin käyttää aseena maan silloista hallitusjärjestelmää vastaan. Myöskin kansleri oli tässä asiassa lausunut määrätyn toivomuksen, mikä seikka, sen kautta että taivuttelut eivät vieneet mihinkään tulokseen, pakotti minut kieltämään lipun mukaan ottamisen. Siitä oli seurauksena, että suhteeni mainittuun osakuntaan jonkun aikaa oli vaikeampi. Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina. Astuessani jälleen rehtorinvirkaan oli kanslerintoimi vielä Oerstrœmin käsissä ja Danielson oli v.t. sijaiskanslerina. Edellisen ero oli luonnollisesti vain lyhyen ajan kysymys. Suurlakon ja laillisuuden palauttamisen jälkeen ryhtyi yleinen mielipide ankarasti tuomitsemaan niitä, jotka olivat edistyneet sortojärjestelmän turvissa. Se oli hyvin ymmärrettävää vastavaikutusta väkivallan ja mielivaltaisuuden, heikon myöntyväisyyden ja onnenonkimisen aikojen jälkeen. Se syntyi epäilemättä alkuaan oikeamielisyyden vaatimuksesta, mutta siinä ammuttiin, niinkuin aina, yli maalin ja se ilmeni toisinaan poliittisena vainona toisin ajattelevia kohtaan. Se teki niinmuodoin katkeruuden vastakkaisten puolueiden kesken entistäkin suuremmaksi ja lisäsi sisäistä eripuraisuutta, mikä ei ollut maallemme hyödyksi. Silloinen v.t. sijaiskansleri kuului niihin, joita vastaan kiivaasti hyökättiin, ja häntä vaadittiin heti eroamaan. Hän ei tosin ollut — kuten niin moni muu — millään laittomalla tavalla tullut virkaansa, mutta hän oli seurannut Reiniä, joka oli ollut pakotettu eroamaan poliittisen kantansa vuoksi. Tämä pakollinen vaihdos piti nyt kumottaman. Tämä toivomus oli aivan luonnollinen, mutta henkilökohtaisten hyökkäysten kautta Danielsonia vastaan sai se epämiellyttävän värityksen. Hän ei ollut pyrkinyt tähän toimeen, hän oli ottanut sen vastaan mahdollisuuden mukaan suojellakseen yliopistoa, ja niinhyvin minä, joka silloin olin rehtorina, kuin lukuisat virkatoverit, jotka eivät olleet hänen puoluetovereitaan, olivat kehoittaneet häntä olemaan kieltäytymättä astumasta Reinin tilalle. Hän ei myöskään sijaiskanslerintoimessaan ollut mukana missään laittomuuksissa, vaikkakaan hän ei ollut voinut vapautua siitä katsantotavasta, joka routavuosina oli vanhasuomalaiselle puolueelle ominainen. Tämä seikka ja eräät toimenpiteet nuorisoa vastaan, jotka osoittivat, että hän ei oikein ymmärtänyt sen psykologiaa ja sen vapaudentunnetta — ajattelen erikoisesti selkkausta uusmaalaisen osakunnan kanssa — olivat ylläpitäneet suurta epäluuloa häntä vastaan eräissä akateemisissa piireissä. Sellaisissa olosuhteissa en minäkään pitänyt yliopistolle edullisena, että hän pysyisi paikallaan, vaikka minä pidin hyökkäyksiä häntä ja hänen toimintaansa vastaan pääasiassa väärinä. Mielipiteenilmaukset ja sanomalehtihyökkäykset Danielsonia vastaan alkoivat jo marraskuussa, mutta hän ei katsonut olevan syytä silloin vielä ottaa mitään askelta vaadittuun suuntaan, koska se hänen mielestään olisi ollut heikkouden ilmaus. Eräs vaikutin siihen, että hän pysyi paikallaan, oli myöskin se, että yliopistossa eivät vallinneet normaalit olot, niin kauan kuin yliopistolla vielä oli venäläinen mies johdossaan. Mutta sillä aikaa kasvoi tyytymättömyys ja epäluulo. Helmikuun 9 päivänä 1906 nimitettiin uusi ministerivaltiosihteeri, kenraali A. Langhoff, myöskin v.t. kansleriksi, ja muutamia päiviä myöhemmin matkusti Danielson Pietariin pyytämään tältä eroa virastaan. Hän perusteli pyyntöään sillä, että he olosuhteet, joissa hän oli pitänyt velvollisuutenaan vastaanottaa ja hoitaa sijaiskanslerin tointa, eivät enää olleet voimassa sen jälkeen kuin suomalainen mies oli nimitetty v.t. kansleriksi ja siten täysin laillinen järjestys palautunut yliopistoon. Langhoff ei liene tehnyt mitään vakavampia vastaväitteitä siihen, vaan selitti olevansa taipuvainen H. Majesteetilleen ehdottamaan hänen eroansa. Danielsonin teko oli minun käsitykseni mukaan oikea ja asianmukainen ja olisi ansainnut tunnustusta. Ruotsinkieliset pääkaupunginlehdet käyttivät kuitenkin tätä tilaisuutta ei ainoastaan pureviin lausuntoihin vaan myöskin aivan kierosti arvostellaksensa hänen toimintaansa sijaiskanslerina. Arvosteluun olisi aihetta ollut, mutta ei sellaiseen yleistä laatua olevaan alentavaan tuomioon, kuin esimerkiksi se, mikä Nya Pressenin kirjoituksessa helmikuun 18 päivältä oli. Nämä sanomalehtikirjoitukset herättivät tyytymättömyyttä ja mielipahaa ei ainoastaan eronneen sijaiskanslerin puoluetovereissa vaan myöskin maltillisemmissa yliopistopiireissä. Että Danielsonin sijaiskansleriaika sattui aikaan, joka myöskin yliopistolle oli kaikkein vaikein, sitä ei ollenkaan otettu huomioon. Helmikuun 17 päiväksi olin kutsunut konsistorin jäsenet kokoon neuvottelemaan siitä, eikö olisi oikeinta ja onnellisinta yliopistolle, jos entinen sijaiskansleri Rein uudelleen nimitettäisiin kyseessäolevaan toimeen. Kaikki läsnäolevat olivat yksimielisiä siitä. Keskustelun aikana käytti Runeberg tilaisuutta lausuakseen paheksumisensa sen epäoikeudenmukaisen arvostelun johdosta, jota Danielson oli saanut osaksensa. Tämä lausunto olisi luultavasti saanut enemmän vastakaikua ja vienyt johonkin tulokseen, jollei Danielson samana päivänä olisi julkaissut "Selitystä" Uudessa Suomettaressa, jossa ilmeni objektiivisuuden puutetta. Konsistori päätti, että minä v.t. kanslerille ilmaisisin sen yksimielisen toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Samoin valitsi konsistori Runebergin ja Donnerin sekä minut Reinille esittämään pyynnön, että hän ottaisi vastaan viran. Me kävimme siinä tarkoituksessa Reinin luona, ja hän selitti olevansa taipuvainen siihen, koska hän, niinkuin mekin, luuli että hänen nimittämisensä vaikuttaisi mieliin rauhoittavasti. Langhoffin toivomuksen mukaan kävin minä hänen luonaan Pietarissa helmikuun 23 päivänä tutustuttaakseni häntä erinäisiin yliopiston asioihin. Samalla toin minä esille konsistorin toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Sitä vastaan ei Langhoffilla ollut mitään huomauttamista, vaan piti hän päinvastoin asiaa joka suhteessa sopivana. Hän oli epäröinyt, koska ei tietänyt tahtoiko Rein vielä siinä iässä, missä hän oli, uudelleen ottaa toimen haltuunsa, mutta sai nyt tyydytykseksensä kuulla, että niin oli asian laita. Hän ottaisi kysymyksen käsiteltäväksi ensi esittelyssä. Pietarissa käydessäni tapasin minä Mechelinin ja R.A. Wreden, jotka silloin olivat siellä uuden valtiopäiväjärjestyksen vuoksi, joka piakkoin esiteltäisiin H. Majesteetillensa. Me palasimme yhdessä Helsinkiin. Heillä oli samana päivänä ollut audienssi keisarin luona Tsarskoje-Selossa, ja hän oli ollut ystävällinen ja armollinen. Niin nopeasti muuttuvat olosuhteet. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä kuin hallitsija "rikollisten vehkeilyjen" vuoksi oli ajanut maanpakoon toisen ja karkoittanut toisen näistä maan luottamusmiehistä, jotka nyt olivat H. Majesteettinsa hallituksen etupäässä Suomessa. Siitä ei hän nyt ollut tietävinään. Mechelin ja Wrede olivat saaneet hyvän vaikutelman Langhoffista ja toivoivat kaikkea hyvää yliopistolle uuden kanslerin aikana. Minä tunsin Langhoffin kouluajoilta saakka ja tiemme olivat senkin jälkeen silloin tällöin yhtyneet. Maaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui sähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan vuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua. Osakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli ollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa. Muutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff kaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin vakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja konsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että hänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän tahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä ilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien jälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota tässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja toivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa korkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä mennä eteenpäin. SENAATTORIAJALTA Senaatin jäsenenä vuonna 1907. Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille, joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut. Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi. Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat poliittisen elämän perustana. Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905, jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että kieltäydyin. Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta, oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä. Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi. Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti: "Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne ja tunnette sen lait." Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut. Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin vasta kahta vuotta myöhemmin. Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen, että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi. Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi. Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli, että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni. Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia. Viikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin senaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta. Yhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä esiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet henkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa ja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä tehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia heikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin mieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa poliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät useimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin järjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan olikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia tekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen saakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset neuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi niiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen, joita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan ei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä valtiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja kiehtovan vaikutuksen. Tämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein joka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen kokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät anojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman toimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia esittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O. Donnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei kuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja erittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin toivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän toimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus tärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla ollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä suurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty saattaa onnelliseen päätökseen. Kevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli otettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys, jota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan juoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan osalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin käsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta myöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen korkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä välikysymyksen, johon minä vastasin. * * * * * Vähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin kehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt mitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei tulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa, että hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä tuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli nimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut Suomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä Seynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan syrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt olevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa, että Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä vaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää. Helmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä Gerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin toi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet, kun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti seuraavin sanoin: "Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen, miellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme Teidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa muistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te kaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että Venäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan elämää ja pyrkimyksiä." Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin liikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja yhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa. Sen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin vaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli koettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa kansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta ei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi kenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen politiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel entistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli näkyviin. Kenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka ajatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani paljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin varapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä tahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa ja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide tekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei pitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista päällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja oli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä hän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan kenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja puhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen itsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui useinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa hän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä hallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän mielellänsä itseään "reaalipoliitikoksi" ja tahtoi sillä tuoda ilmi sen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä, joiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina. Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908. Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin. Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä, koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän näytti levottomalta ja epäluuloiselta. Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi. Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina, ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen. Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään huoneeseen. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa. Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti noin 20 minuuttia. Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia, jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan. Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella. Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä. Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi, julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan tulokseen ei keskustelu johtanut. Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä. Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta. Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman. Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan. Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908. Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä, joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen. Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa, jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia. Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon. Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin, Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota. Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia jäseniä. Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi. Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona. Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt, K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A. Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä, Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla. Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä, että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli menettänyt huomattavan joukon paikkoja. Ehdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen, että varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja siihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran vastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun ehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt mielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun ehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit, mutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan tehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli ulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen enempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee vaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan salkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta olisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt minua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla ehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan. Neuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari ilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli ainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin täytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta vastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle kannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna 1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi. Sitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon tekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää sellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea kokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut oli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten kuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti senaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska suomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin, olisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin puolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että senaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa kokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi Mechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana Nybergh oli. Boeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen mielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta Venäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei onnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli odotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia valtiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan puoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet sellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen heinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin matkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada ehdokaslistan mukaansa. Niistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme neuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen sopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön toimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa valtiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön paikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania, joka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri huomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena separatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan, hän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen. Me päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli ulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O. Stenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston johtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut ottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut kauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain siviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän kuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17 päivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen klo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä heti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja selitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan apulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut siviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta joka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö K. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja Danielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina, kenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa päivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet lopulliseen tulokseen. Listassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä vanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta. Kirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi täytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli jäljellä vanhasta senaatista. Elokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa, missä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman muutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin. Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908. Heinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut kenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui Bjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa eduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän puhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut kerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause kesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka koski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen järjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston viralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me huomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi olla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli herättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä tapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut täydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta. Kun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann verrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi olemaan mitään "uhkausta". Heinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin apulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja ilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi minulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa lausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä. Minä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla Itä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä "dringend" ryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä kysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille mielipiteitä, jotka sisälsivät "kokonaan väärän" käsityksen Suomen asemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että se tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa mielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi tahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli kenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä) näyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta, jota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin kanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen. Björnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse, joka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti, mutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi valtaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan aikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi. Elokuun 3 päivänä palasi kenraalikuvernööri matkaltansa. Minä kävin hänen luonansa samana päivänä, lähinnä varapuheenjohtajan nimityksen johdosta, mutta myöskin puhuakseni valtiopäivien avaamisesta. Varsinaisena asianani oli kuitenkin valtaistuinpuhe, ja minä esitin, että Boeckmann nyt, mikäli mahdollista, saisi H. Majesteettinsa muuttamaan asiakirjaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että se oli aivan mahdotonta. Kuitenkin selitti Boeckmann, että puheen tarkoituksena ei ollut moittia eduskunnan yleistä kantaa, vaan yksityisiä lausuntoja, erittäinkin sosialistien, ja antoi minulle oikeuden yhdessä venäjänkielen kääntäjän kanssa antaa puheelle se suomalainen ja ruotsalainen muoto, että se, samalla kuin toisi esille venäläisen tekstin ajatuksen, ei vaikuttaisi loukkaavasti. Minä käytin hyväkseni tätä lupaa ja meidän onnistui lausetapojen vivahduksia sievistämällä antaa puheelle hiukan leppeämpi muoto silti poikkeamatta alkuperäisestä tekstistä. Elokuun 4 päivänä oli Svinhufvud luonani ja näytti minulle vastauspuheensa, mikä mielestäni oli muodoltansa sävyisä, ja jota vastaan minun arveluni mukaan ei ollut syytä mitään huomauttaa. 5 päivänä tapahtuivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset totuttuun tapaan ja kaikki kävi hyvin. Boeckmann oli tyytyväinen. Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa. Heti valtiopäiväin avajaisten jälkeen elokuun 5 päivänä kokoontui uusi senaatti ensimmäiseen täysistuntoonsa. Kun uudet jäsenet olivat tehneet valansa, pidin minä suomeksi puheen, missä lausuin muutamia tervehdyssanoja sekä tyytyväisyyteni siitä, että maan hallitusneuvosto, joka pitemmän aikaa oli tehnyt työtä supistetuin voimin, jälleen oli täysilukuinen. Puheessa lausuttiin edelleen: "Meidän hallintomme vahva keskitys vaatii senaatin jäseniltä paljon aikaa ja voimia, mutta se ei saa haitallisesti vaikuttaa sen monipuolisen yhteiskunnallisen uudistustyön jatkamiseen, johon senaatti ja kansanedustus viime vuosien kuluessa ovat panneet harrasta huolta, vaikka tämä työ viime kuukausien aikana senaatin jäsenten vähäisen lukumäärän tähden pakosta on jäänyt melkoisesti syrjään. Tämä tehtävä vaatii senaatilta paljon sekä aloitekykyä että työn alla olevan lakiehdotuksen perusteellista ja asiantuntevaa tarkastamista. Näiden vaatimusten täyttämisen edellytykset ovat epäilemättä se harrastus, se työkyky ja ne tiedot, joita tämän neuvoskunnan jäsenillä on. Lienee kuitenkin vaikeata äsken muodostetulle hallitukselle esittää mitään näitä kysymyksiä koskevaa varmaa ohjelmaa, kun se on sillä tavalla kokoonpantu ja sillä tavalla syntynyt kuin nykyinen. Se voi saada varmemman muodon vasta työn varrella. Mutta hyvä tahto ja pyrkimys katsoa isänmaan etua ennen puoluenäkökohtia pitää meillä kaikilla olla, jos mieli saada toimeen hedelmällistä työtä tällä alalla. Jos sellaista tahtoa ja pyrkimystä on olemassa, niin antaa se siveellistä ja aatteellista voimaa hallitukselle, johon kuuluu henkilöitä, jotka edustavat erilaisia katsantotapoja sisäisissä, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissämme. Eri mielipiteet ovat silloin omiansa pikemmin lujittamaan kuin hajoittamaan. Hyvän esimerkin tästä asiasta on antanut se hallitus, joka viime vuosina on hoitanut maan asioita ja joka myöskään ei ollut yksipuolinen puoluehallitus. "Joskin niinmuodoin uusi senaatti lähtee toimeensa ilman etukäteen tehtyä ohjelmaa, jonka mukaan meidän sisäiset asiamme olisivat hoidettavat, niin täytyy kuitenkin niiden suurten poliittisten kysymysten, jotka koskevat meidän maamme elinehtoja, olla pääpiirteissänsä selviä. Tässä suhteessa voi senaatti, joka henkilöidensä ja puoluekokoomuksensa puolesta on uudestaan järjestetty, pitää silmämääränänsä ainoastaan sitä samaa, kuin se neuvosto, joka järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa marraskuun-manifestin julkaisemisen jälkeen, nimittäin laillisen järjestyksen palauttamista ja ylläpitämistä sekä meidän autonomiamme puolustamista, meidän maamme historiallisesti ja oikeudellisesti vahvistettua asemaa Venäjän valtakunnan sisällä. Vain tällä perusteella voi senaatti puolestansa tehdä työtä, jotta keisarikunnan ja Suomen väliset riitakysymykset saataisiin tasoitetuiksi ja rauhallisemmat olot palautetuiksi. Tässä suhteessa tulee siis luonnollisesti uusi senaatti olemaan vanhan jatkaja. "Kokoomushallituksen aikaansaamista on useilla tahoilla maassamme jo kauan kannatettu, mutta kuitenkaan ei senaatin nykyinen muuttunut kokoomus ole seuraus puolueiden keskinäisestä lähentymisestä, vaan se on syntynyt olosuhteiden pakosta. Sisäinen puoluehajaannus ei ole vähentynyt uuden edustuksen kautta, mutta ulkonaiset vaarat ovat lisääntyneet. Kotimaisen hallituksen asema on sen vuoksi tullut huomattavasti vaikeammaksi. Missä määrin riitaisuuksien katkeruus ja puolueiden välinen epäluottamus voi vähentyä sen kautta, että on olemassa kokoomushallitus nykyisen kaltainen, ja kuinka sen onnistuu selviytyä niistä vaikeuksista, jotka johtuvat meidän suhteestamme Venäjään, sitä ei voida varmuudella etukäteen sanoa, mutta täytyy koettaa. Jos siinä onnistutaan ja jos suurempaa yhteisymmärrystä voidaan saada aikaan hallituksen ja edustuksen välillä, niin siitä epäilemättä johtuu paljon hyvää maallemme. Jotta tämä päätarkoitus saavutettaisiin, niin täytyy meidän kunkin paikallansa tehdä työtä parhaan kykymme ja vakaumuksemme mukaan. "Minä toivon, että hyvä tahto ja henkilökohtainen luottamus on välillämme vallitseva ja meidän yhteistyöstämme sen kautta on tuleva niin hyvää kuin mahdollista. Omasta puolestani on minulla se toivo, että minä vastanimitettynä ja kokemattomana varapuheenjohtajana olen saava suosiollista tukea niin hyvin vanhempien kuin nuorempien virkatoverien puolelta." Niinkuin näkyy, ei puhe luonteeltansa ollut mikään uuden senaatin ohjelmapuhe, vaan se oli minun senaattoritovereilleni suuntaama lausunto. Minä tahdoin esiintuoda, että minun käsitykseni mukaan työmme yleinen suunta oli oleva sama kuin se, minkä olivat määränneet eronneen senaatin periaatteet. Minä olin puheessani koettanut välttää kaikkea, joka voi tuntua loukkaavalta tai epämieluisalta uusien virkatoverien mielestä. Minä hämmästyin sen vuoksi suuresti, kun Danielson-Kalmarin kautta saman päivän iltana sain kuulla, että häneen ja hänen puolueystäviinsä puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen. Hän pelkäsi, että siitä johtuisi ikävyyksiä kokoomukselle, minkä vuoksi olisi parasta, että puhetta ei julkaistaisi. Mutta minä olin jo kuitenkin pyynnöstä antanut lausuntoni Helsingin Sanomille. Jotta riitaisuuksia heti yhteistyömme alussa vältettäisiin, pyysin minä toimitusta antamaan julkaisemisen jäädä toistaiseksi. Erään yövuorossa olevan toimitushenkilön hutiloimisen kautta tuli kuitenkin valmiiksi ladottu lausunto seuraavan päivän numeroon. Se kierteli luonnollisesti sitten muissa lehdissä ja sitä selosteltiin ja sitä arvosteltiin. Nuorsuomalainen sanomalehti "Suomalainen Kansa", jonka johtavana henkenä oli J. Castrén ja joka alusta alkaen oli vastustavalla kannalla uuteen senaattiin nähden, sanoi puheen olevan laimean ja värittömän sekä osoittavan sitä, että todella perustuslaillinen henki ei enää ollut senaatissa vallitsevana. Uudessa Suomettaressa taasen oli sangen kiivas hyökkäys puhetta ja sen "mecheliniläistä" väriä vastaan sekä se ajatus, että suomalainen puolue ei saattaisi sietää tätä henkeä, jos se senaatissa tulisi ilmi. Helsingin Sanomat arvelivat, että koska puhe oli herättänyt tyytymättömyyttä aivan vastakkaisilla tahoilla, niin se todennäköisesti oli osunut oikeaan. Ruotsalaiset sanomalehdet lausuivat yleensä tyytyväisyytensä ja arvelivat, että puhe todisti "hyvää tahtoa ja pyrkimystä kaikista puoluenäkökohdista huolimatta toimia sisäisten asioiden onnelliseksi ratkaisemiseksi". Puhettani vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä ilmeni kuitenkin puoluemieltä, joka ei ennustanut hyvää kokoomukselle. Jotta ei senaatin sisäinen tilanne kärjistyisi, luovuin minä aikeestani liittää puhe kokonaisuudessaan pöytäkirjaan. Elokuun 8 päivänä olin minä kutsuttu kenraalikuvernöörin luokse. Hänellä oli puheen venäläinen käännös edessänsä ja hän lausui tyytymättömyytensä sen johdosta. Uuden Suomettaren kirjoitus oli ilmeisesti säikyttänyt häntä ja hän luuli, että taantumuksellinen venäläinen sanomalehdistö hyökkäisi häntä ja senaattia vastaan ja siten tekisi aseman vaikeammaksi. Oli pakko, sanoi hän, puheesta saada se käsitys, että uuden senaatin tarkoitus oli lähteä kulkemaan samaa suuntaa kuin Mechelinin, ja se ei ollut tarkoitus. Hän mainitsi, että kun hän oli puhunut Stolypinin kanssa minusta, niin oli tämä sanonut, että minä kerran käydessäni hänen luonansa olin häneen jättänyt hyvän vaikutuksen, mutta että hänelle sittemmin oli ilmoitettu, että minä olin puhdas "mecheliniläinen" tahi että minä olin Mechelinin vaikutuksen alainen. Boeckmann oli silloin vastannut Stolypinille, että hän tosin ei osannut lukea, mitä ihmisten sydämissä oli, mutta että minun yleisesti arveltiin olevan hillityn poliitikon, ja että hän henkilökohtaisestikin oli saanut saman vaikutelman. Nyt tietysti häntä, sanoi hän, tultaisiin moittimaan siitä, että hän oli ehdottanut minua varapuheenjohtajaksi. Minä selitin, että minusta olisi ikävää, jos kenraalikuvernööri tässä kohdin olisi pettynyt ja jos hänen asemansa minun kauttani tuli vaikeammaksi, sekä selitin, mitkä puheeni vaikuttimet olivat olleet, huomauttaen vielä, että minä olin puhunut vain siitä, mille perusteille Venäjänpolitiikkamme olisi rakennettava, mutta en sen menetelmistä. Tuntui siltä, kuin olisi keskustelu jonkun verran rauhoittanut Boeckmannia. Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908. Uuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori Danielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän asui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme oli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli määrätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon. Me huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden 1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut tarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden 1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi liittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan viimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se voitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla ei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme, että nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä asiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja saisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo- ja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista vastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä lausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava maksuun. Suurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin, se seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen esittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet yksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen nähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin, ovat kaikki asettuneet "contre la Russie". Me selitimme, ettei asia ollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä esittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen kysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja valvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko, että kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat ministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen luontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja. Suomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä asianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että ministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H. Majesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän, olemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien kustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen kehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla. Senaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee hallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on, eikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet kieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin pitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua. Me selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia tässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen senaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen samalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei loukattu. "Jos senaatti siten menettelee", sanoi Stolypin, "saavuttaa se H. Majesteettinsa luottamuksen". Stolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka jälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan sotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista kysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa Danielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja esittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä oikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä H. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä huomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi tyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja tarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten asiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo oli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä. Keskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien ääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun hänen luonansa ensi kertaa käydessäni. Seuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona, jonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä, etupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui Kokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun niinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan päätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa. * * * * * Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa. Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi. Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä ottaa tätä koskeva pykälä lakiin. Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta, mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa — oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen. Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin, että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele, niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin hyvästi. Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta kannattamaan sitä. Nevan-miljoonat. Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti (Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta, yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu. Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten. Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa, oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen, että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo- ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K. Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi. Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3 päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt. Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä, että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, _sitten kuin maksu on tapahtunut,_ jotta sellainen leimakin, että eduskunta jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis asiallisesti ei mitään muutosta." [Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut (Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen, että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä, mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle. Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin."] Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa, että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon. Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi, sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide, että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se, minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen. Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä, mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu, joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo _täytyvän_ ottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti. Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen seurauksista senaatin osalle." Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla. Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän routavuosien jäännöksen hautaamista. Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin. Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä. Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti. Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin ilman syytä senaatin ansioksi. Kenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt, että kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai muutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos siellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle luvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti ilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö keskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut häiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi hän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan luoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja tapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana. Mutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni. Kenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin mitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli tekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen autonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin, mutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena. Mutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin, tuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi. Törngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta kävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin mielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä. [Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa: "Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta Nybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat kertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien venäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan päällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut tänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot halukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m. 1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä haubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta varten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle rakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä Kaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille, Seynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin päällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos alistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan agiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7) kuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona. "Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta toimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi miljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts eräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua vastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi. "Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole onnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt Stolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia ei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on tunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää, että asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä."] Pimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta ja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi selitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla suunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli helmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei taipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli, kävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä suunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne olivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan Deutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen asia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus Venäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta. Stolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat tiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty, senaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta Venäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H. Majesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti. Yritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka Suomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta y.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt rahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta tästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos oikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka myöhemmin maksettu, sitä en tiedä. Esiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi eduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff kirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: "Kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi hajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai kieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon jälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja tarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen tein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty." Tämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä seurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu, että "senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla". Mutta me olimme vain voittaneet hengähdysaikaa. Käynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908. Kuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi tervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908 ilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut ottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa matkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia. Muutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa ottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa. Valtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana, matkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko oli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen hovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen. Useiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että värillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi von Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita korkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut kutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen, jossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni kabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja ojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja vyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me olimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari nähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti, käytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä vastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että helpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan käytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle tuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella hänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän väsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin neljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia muistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä kirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut. Keisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon vastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle keisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja kanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886. Sitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui y.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että uusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman vallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen johdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että koko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän ollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta ei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä saanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa ja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta yllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä sitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut mitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että keisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen, että hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli tässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne, että audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin sanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle saakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta se oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita mihinkään. Hovipalvelija seurasi minua jälleen eteiseen samaa tietä kuin olin tullutkin, antamani hopearuplat katosivat sievästi hänen ja muiden palvelijain taskuihin, ja niin astuin jälleen odottaviin vaunuihin, mutta ne veivät minut vain erääseen linnan sivuosaan. Minut vietiin erääseen huoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu yhdelle hengelle. Minä istuuduin, ja palvelija tarjoili minulle sangen hienon aterian, jonka ikävä kyllä sain nauttia aivan yksikseni. Missä muut audienssille päässeet aterioivat, en tiedä. Lähihuoneissa oli hiljaista ja tyhjää. Palvelijain kanssa voin tuskin sanaakaan vaihtaa. Koko asia tuntui minusta, istuessani yksin pöydän ääressä linnassa ja ääneti nauttiessani eteeni asetettua ruokaa ja juomaa, sangen koomilliselta. Kun ateria oli loppunut, astuin jälleen vaunuihin ja ajoin asemalle, missä kuriiri jo odotti. Saavuttuani Pietariin ajoin suoraan valtiosihteerinvirastoon, jossa oltiin innostuneita kuulemaan, miten audienssi oli sujunut. Käynti keisarin luona oli aina juhlallinen tapahtuma. Omasta puolestani olin hyvilläni, että se oli jo tehty, sillä mitään iloa tai suurempaa mielenkiintoa se ei ollut suonut. Käynnistä jäi alun pitäen kalpeahko muisto. Novoje Vremja koetti antaa käynnille poliittisen merkityksen ja julkaisi siitä vapaasti kyhätyn uutisen, joka minun, kenraalikuvernöörin toivomuksen mukaisesti, täytyi peruuttaa. Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909. Kesäkuun 2 päivänä 1908, siis vähän sen jälkeen kuin Mechelinin senaatti oli hajoitettu ja ennenkuin uusi hallitusneuvosta oli ehditty muodostaa, julkaistiin kohtalokas määräys muutetusta järjestyksestä niiden Suomen asiain esittelyssä, jotka koskivat keisarikunnan etuja. Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi joutuivat siten kaikki ne Suomen asiat, jotka riippuivat korkeimman vallan ratkaisusta. Määräystä voitiin pitää uuden sortohallituksen virallisena alkuna. Silloinen senaatti oli sen johdosta kesäkuun 19 päivänä lähettänyt H. Majesteetilleen esityksen, jossa se huomautti määräyksen perustuslainvastaisuudesta ja anoi sen peruuttamista tai muutosta. Tätä kirjelmää ei oltu esitelty H. Majesteetilleen, vaan se oli jäänyt ministerineuvostoon. Eduskunta oli samasta asiasta lähettänyt anomuksen lokakuun lopulla, ja senaatti oli joulukuun 22 päivänä tehnyt uuden esityksen asiasta. Esittelykysymys kulki punaisena lankana kaikissa senaatin poliittisissa huolissa koko tänä aikana. Koska näytti siltä, kuin ministerineuvosto tahtoisi tehdä tyhjäksi kaikki H. Majesteetilleen osoitetut esitykset tästä asiasta, ja kun minä ollessani audienssilla keisarin luona en voinut lähemmin puuttua siihen, kirjoitin tammikuun 20 päivänä esittelyasiasta virallisen käsikirjeen Langhoffille, niin kirjoitetun, että tämä voi lukea sen H. Majesteetilleen. Samassa tarkoituksessa kirjoitti oikeusosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa hän selvitti kysymyksen oikeudellista puolta, kun minä olin vedonnut poliittisiin ja käytännöllisiin näkökohtiin. Se oli ainoa tapa, millä voi ministerineuvoston ohitse tuoda senaatin huolet keisarin tietoon. Kirjeeni kuului seuraavasti: "Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että on tapahtunut muutos niiden Suomen asiain esittelyn järjestyksessä, jotka koskevat Keisarikunnan etuja, lähetti Keisarillinen Senaatti kesäkuun 6/19 päivänä viime vuonna Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esityksen, jossa Senaatti alamaisesti toi ilmi siitä johtuneet huolensa ja pelkonsa. Sikäli kuin Senaatissa tiedetään, ei tämä jo seitsemän kuukautta sitten lähetetty esitys vielä ole Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esitelty, syystä että se pidätetään Ministerineuvostossa. Sinä aikana, joka sen jälkeen on kulunut, ovat ne pelokkaat arvelut, jotka Senaatti esityksessään toi ilmi, täysin määrin toteutuneet. Ministerineuvosto on toukokuun 20/kesäkuun 2 päivän Armollisen määräyksen tultua julkisuuteen saanut aihetta sekaantua Suomen asioihin tavalla, joka ei mitenkään sovi yhteen sen itsenäisen hallinnon kanssa, joka Suomella perustuslainmukaisesti sisäisissä asioissa on, sekä on aikaansaanut vakavia häiriöitä Suomen asiain hoidossa. On tullut pysähdys hallinnon säännönmukaiseen kulkuun. Tärkeät ja kiireelliset lakiehdotukset, sellaisetkin, jotka koskevat puhtaasti sisäisiä asioita, ovat melkoisesti viivästyneet, ja Ministerineuvostolle on annettu Senaatin arvoa alentava valvonta sen hallinnolliseen Suomen valtiovarain käyttöön nähden. Keisarillinen Senaatti on sen johdosta tuntenut velvollisuudekseen uudelleen kääntyä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen näitä asioita koskevalla alamaisella esityksellä, ja Senaatti on siinä selvittänyt niitä niin hyvin oikeudelliselta näkökannalta kuin huomioonottaen ne epäkohdat ja hallinnolliset vaikeudet, joita ne jo ovat tuoneet mukanansa ja yhä edelleen tuovat. Senaatti on katsonut sitäkin tärkeämmäksi tuoda nämä seikat Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon, kun Senaatti on erittäin vakuutettu siitä, että Hänen Majesteettinsa sillä määräyksellä, jota Ministerineuvosto nyt soveltaa, ei ole tarkoittanut muuta kuin että venäläisten etujen asianmukainen valvonta saatettaisiin varmalle pohjalle Suomen asioita ratkaistaessa ja että ei ole voinut olla Hänen Majesteettinsa Armollinen tarkoitus sillä aiheuttaa Suomen itsehallinnon loukkaamista ja häiriöitä siinä hallinnossa, joka Suomen Keisarilliselle Senaatille on uskottu. Koska voin edellyttää, että Kenraalikuvernööri jo on jättänyt tämän esityksen Teidän Ylhäisyydellenne, en katso olevan tarpeen lähemmin selostaa sen sisällystä, vaan rohkenen kunnioittaen pyytää Teidän Ylhäisyyttänne toimimaan siihen suuntaan, että tämä esitys mikäli mahdollista pitemmittä viivytyksittä saatettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon. Keisarillisen Senaatin Talousosaston nykyinen kokoonpano on syntynyt, kuten tunnettua, sen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antaman ohjeen mukaisesti, että eri porvarilliset puolueet tulisivat hallituksessa edustetuiksi. Senaatilla on se käsitys, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on sillä tahtonut edistää yhteistyötä näiden puolueiden välillä maan hyväksi sekä helpottaa niiden vielä häilyvien kysymysten tyydyttävää ratkaisua, joita on olemassa Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa. Sen mukaisesti on Senaattikin tehtävänsä käsittänyt. Rohkenen lausua sen mielipiteen, että kokoomussenaatin olemassaolo ja toiminta eivät mainituissa suhteissa ole olleet tuloksettomat, ottaen huomioon sekä maan sisäiset olot että Keisarikuntaa koskevat kysymykset. Viimeksimainitussa suhteessa palautan mieleen sen kysymyksen lopullisen ratkaisun, joka koski Suomen valtionvaroista maksettavaa avustusta Venäjän ja Suomen rautateiden välistä yhdysrataa varten. Mutta ne seikat, joista Senaatti äskenmainitussa esityksessään on huomauttanut, ovat sekä itsessään että sen yleisen mielipahan ja levottomuuden vuoksi, jonka ne maassa ovat herättäneet, olleet omiansa vähitellen ja yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan ja lamauttamaan nykyisen Senaatin toimintaa. Sen itsenäisyyttä hallituselimenä rajoitetaan yhä enemmän siten, että Venäjän Ministerineuvosto sekaantuu Suomen asioihin, ja Keisarillinen Senaatti, joka kuitenkin on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hallitusneuvosta Suomessa, huomaa vaikutusvaltansa varsinaisesti Suomen hallintoalaan kuuluvissa asioissa yhä vähenevän. Se välitön suhde, joka perustuslainmukaisesti vallitsee Keisarillisen Senaatin ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa välillä, ja joka on maallemme kallis etu, on todellisuudessa lakannut, kun Ministerineuvosto on alkanut toimia instanssina Hallitsijan ja Hänen suomalaisen Senaattinsa sekä sen puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin välillä. Seurauksena kaikesta siitä on, että Senaatin arvovalta maassakin vakavasti kärsii ja sillä ei luonnollisesti silloin ole sitä voimaa, mikä kotimaiselle hallitukselle on välttämätön, varsinkin Suomessa nykyään vallitsevissa oloissa. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on antanut minulle luottamustoimeksi olla Hänen ohjeensa mukaisesti uudelleen muodostetun Keisarillisen Senaatin Talousosaston varapuheenjohtajana, ja minun osalleni tulee sen vuoksi lähin vastuu sen toiminnasta. Sen johdosta katson asiakseni peittelemättä ilmaista Teidän Ylhäisyydellenne sen varman vakaumukseni, että nykyiselle Senaatille pian käy mahdottomaksi, sen rehellisestä tahdosta huolimatta, kauemmin hoitaa tehtäväänsä, josta se on vastuussa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen ja maalle, jollei muutosta tapahdu siinä järjestyksessä, jota nyt noudatetaan Suomen asiain esittelyssä, muutosta, joka samalla kertaa kuin se turvaa Venäjän edut, ei ole vastoin Suomen oikeudellista asemaa ja etuja. Tämä seikka ei ole vähimpänä syynä nöyrään pyyntööni Teidän Ylhäisyydellenne, että Keisarillisen Senaatin alamainen esitys mahdollisimman pian esitettäisiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Vastaanottakaa j.n.e.... Edv. Hjelt." Esittelyssä H. Majesteetilleen tammikuun 28 päivänä teki Langhoff selkoa esittelykysymyksen asemasta ja luki minun kirjeeni kokonaisuudessaan sekä — ajan vähyyden vuoksi — otteita Wreden kirjeestä. Samalla kertaa hän antoi keisarille eduskunnan anomuksen sirosti painettuna kappaleena sekä mainitsi, että senaatti oli asiasta tehnyt uuden esityksen. Törngren kirjoitti siitä m.m.: "Langhoff huomautti, että on välttämätöntä tehdä jotakin asian hyväksi, ja puhui, että kysymyksestä pitäisi saada keskustella tulevassa konferenssissa. Keisari kuunteli ja sanoi, että Sinä olit hänelle jo maininnut osan siitä, mitä kirjeessäsi olet kirjoittanut. Hän lupasi useita kertoja, että hän vielä neuvottelee Langhoffin kanssa, ennenkuin mitään päättää asiasta." Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän jälleen helmikuun 1 päivänä oli käynyt keisarin luona ja että H. Majesteettinsa oli ollut "erittäin ystävällinen ja myöskin vilpitön" häntä kohtaan ja "luultavasti tekee mitä voi tehdä". Mutta muutamia päiviä myöhemmin esiteltiin ministerineuvoston pöytäkirja, joka koski senaatin kesäkuun 19 p:nä tekemää esitystä esittelykysymyksestä, ja H. Majesteettinsa jätti, ministerineuvoston lausunnon mukaisesti, tämän esityksen huomioonottamatta. Tämä päätös tehtiin pääministerin esittelyssä Langhoffin olematta edes läsnä ja siis vastoin sekä Langhoffille annettua lupausta että itse kesäkuun 2 p:n määräystä, jonka mukaan senlaatuinen asia olisi ollut ministerivaltiosihteerin ja pääministerin yhteisesti esiteltävä. Kun ilmoitus siitä helmikuun lopulla tuli senaattiin, ajattelivat useat senaatin jäsenet erota, mutta luopuivat siitä sillä kertaa. Senaatti lähetti uuden esityksen H. Majesteetilleen, pyytäen että asia valtiosihteerin kautta uudelleen esiteltäisiin. Ennenkuin vastaus tähän pyyntöön ja senaatin joulukuun 22 p:nä tekemään esitykseen huhtikuussa saapui, olivat senaatin talousosaston perustuslaillisten ryhmien edustajat jo eronneet hallituksesta maanvuokralain johdosta syntyneen selkkauksen vuoksi. Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909. Helmikuun 18 päivänä 1909 olivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset. Puhemiehelle, Svinhufvudille, oli kenraalikuvernööri päivää ennen ilmoittanut H. Majesteettinsa toivomuksen, että valtaistuinpuheen vastauksessa lausuttaisiin ainoastaan säädetyt alamaisten tunteiden vakuutukset. Svinhufvud kosketteli kuitenkin puheessaan niitä huolia, joita maassa oli aiheuttanut kesäkuun 2 päivän määräys ja ministerineuvoston sekaantuminen Suomen asioihin. Puhe, joka luettiin myöskin venäläisenä käännöksenä, teki ilmeisesti epämiellyttävän vaikutuksen muutamiin läsnäoleviin venäläisiin. Juhlamenojen jälkeen, kun vielä olimme linnassa, lausui Boeckmann minulle tyytymättömyytensä Svinhufvudin esiintymisen johdosta. Koetin rauhoittaa häntä ja huomautin, että puhemies tuskin olisi voinut olla ilmituomatta eduskunnan ja maan huolia tästä asiasta. Boeckmann selitti, että hänen täytyi heti sähköttää H. Majesteetilleen valtiopäiväin avajaisista ja että hänen silloin myöskin oli pakko mainita puhemiehen puheesta. Myöhemmin päivällä sain tietää, että Boeckmann samana iltana matkustaisi Pietariin, mutta en tavannut häntä sitä ennen. Huhu, että hänen luonansa valtiopäiväjuhlallisuuksien jälkeen olisi ollut neuvottelukokous, jossa olisi vaadittu valtiopäiväin hajoittamista, jota huhua "Suomalainen Kansa" levitti tosiasiana, lienee ollut perätön. Ainakin väitti Boeckmann kivenkovaan, että asia ei niin ollut. Kokonaan perätön oli saman lehden levittämä uutinen, että minä ennen kenraalikuvernöörin matkaa olin tavannut hänet ja silloin saanut tiedon hänen aikeistaan valtiopäiväin hajoittamiseen nähden. Matkustiko Boeckmann Pietariin omasta aloitteestaan vai kutsuttiinko hänet sinne, en tullut varmasti tietämään, mutta sieltä palattuaan hän sanoi minulle, että oli omasta aloitteestaan ehdottanut valtiopäiväin hajoittamista, siten tahtoen ehkäistä Stolypinin asiaanpuuttumisen. Ei tunnu mahdottomalta, että Seyn tässä asiassa olisi asettunut suoranaiseen yhteyteen Stolypinin kanssa. Kenraalikuvernöörin Pietarin-matkasta sain tietää osittain häneltä itseltään, osittain Langhoffilta seuraavaa. Hän oli mennyt suoraa päätä Stolypinin luokse, joka oli heti sanonut: "Nyt kai valtiopäivät hajoitetaan?" "Ei", oli Boeckmann vastannut, "minun mielipiteeni on, että ne vain lasketaan lomalle ja kokoontuvat uudelleen syksyllä" (ylimääräisinä valtiopäivinä). Stolypin piti kiinni mielipiteestään, mutta Boeckmann ei luopunut omastansa. Seuraavana päivänä hän kävi Langhoffin luona, joka myöskin näytti taipuvaiselta loman antamiseen, pitäen sitä lievempänä toimenpiteenä. Langhoff oli kuitenkin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, 20:ntena, Viipurin kuvernöörin v. Troilin kautta puhelimitse tiedustellut minulta senaatista, kumpaa vaihtoehtoa pitäisimme parempana, lisäten, että vain toinen niistä voi tulla kysymykseen. Minä pyysin puolen tunnin ajatusaikaa ja neuvottelin virkatoverieni kanssa talousosastossa sekä vapaaherra Wreden ja prokuraattorin kanssa. Mielipiteet kävivät erilleen. Danielson-Kalmari ja muut vanhasuomalaiset puolsivat ehdottomasti lomalle-laskemista, koska uusia vaaleja pitäisi välttää. Juristeilla oli epäilyksiä siitä, oliko lomalle-laskeminen täysin oikea ja asianmukainen toimenpide kyseessäolevassa tapauksessa, varsinkin jos valtiopäiväin toiminnan päättäminen tapahtuisi ilman valtiopäiväjärjestyksessä säädettyjä juhlallisuuksia. Sen johdosta en voinut antaa ehdotonta vastausta, mutta luulin voivani sanoa, että lomalle-laskeminen, vaikk'ei se olisikaan täysin oikea ja asianmukainen, ei aiheuttaisi mitään selkkauksia. Mutta minussa herätti kuitenkin levottomuutta tuo loma-asia. Paitsi sitä, että ehdotettu toimenpide ei ollut täysin moitteeton, saattoi siitä tulla vaarallinen ase hallitukselle, joka lomalle-laskemista käyttäen voi järjestelmällisesti tuoda ylimääräiset valtiopäivät lakimääräisten sijalle, käsittelemään yksinomaan joitakin määrättyjä kysymyksiä. Ei myöskään voinut olla varma siitä, että lomalle-laskeminen menisi ilman selkkauksia ja passiivista vastarintaa eduskunnan puolelta. Tämän johdosta kutsuin sunnuntaiaamuna helmikuun 21 päivänä Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Söderholmin luokseni ja tein heille selkoa tilanteesta. Kaksi vaihtoehtoa, lomalle-lasku tai hajoittaminen, oli olemassa. Minulle oli vielä mahdollista sähkösanomalla vaikuttaa ratkaisuun. Paikalle kutsutut valtiopäivämiehet pysyivät siinä mielipiteessä, että edellinen vaihtoehto ei ollut täysin oikea ja asianmukainen, sekä pitivät hajoittamista parempana. Svinhufvud selitti myöskin, ettei hän voinut taata eduskunnan hajaantuvan heti kun H. Majesteettinsa käskykirje oli luettu, odottamatta juhlallisia päättäjäisiä. Tämän johdosta lähetin "dringend" Langhoffille seuraavan salasähkösanoman: "Neuvoteltuani asiantuntevien, vaiteliaiden ja luotettavien miesten kanssa loma välttämättä päätettävä 25 § menojen mukaan. Muutoin pidetään laittomuutena ja selkkauksia odotetaan. Elleivät juhlamenot mahdolliset, sovelletaan hajoittaminen. Parasta jos kaikki toimenpiteet jätettäisiin." Se tuli ajoissa Langhoffille ja vaikutti ratkaisuun. Kenraalikuvernööri oli edellisenä iltana saanut keisarin suostumaan lomalle-laskemiseen, mutta päätös muutettiin nyt. Myöhään illalla samana sunnuntaina sain Langhoffilta sähkösanoman: "Hajoittaminen määrätty. On tapahtuva jo maanantaina." Huolimatta niistä vaikeuksista ja suurista varusteluista, joita uudet vaalit tuovat mukanansa, tunsin itseni kuitenkin rauhallisemmaksi. Seuraavana aamuna kenraalikuvernööri palasi tuoden mukanansa armollisen käskykirjeen. Minä olin häntä vastassa, ja koska hän katsoi, ettei asiaa tarvinnut pitää salassa, annoin siitä tiedon muutamille valtiopäivämiehille. Virallinen ilmoitus eduskunnalle annettiin samana päivänä. Hajoitus tapahtui rauhallisesti. Myöhemmin päivällä kävin Boeckmannin luona, joka antoi lähempiä tietoja hajoituskysymyksen vaiheista. Stolypin oli tarmokkaasti koettanut taivuttaa häntä ajamaan perille valtiopäiväin hajoittamisen, vastustaen lomalle-laskua myöskin valtiopäiväjärjestykseen vedoten. Boeckmann ei kuitenkaan ollut taipunut, ennenkuin Langhoff oli vedonnut minun sähkösanomaani. Mutta hän ei maininnut mitään eräästä toisesta, kysymyksen yhteydessä esiintyneestä erimielisyydestä, josta Langhoff minulle ilmoitti, osaksi suoraan, osaksi Gråstenin kautta. Boeckmannilla oli nimittäin ollut käskykirjeen luonnos, joka oli laadittu puhtaasti Novoje Vremjan äänilajiin ja joka muun muassa totesi, että kesäkuun 2 päivän määräys oli lainmukainen ja peruuttamaton. Kuka tämän asiakirjan oli laatinut, Boeckmann itse vai Stolypinin kanslia, ei tullut tunnetuksi. Viimeksimainittu kannatti voimakkaasti ehdotusta. Boeckmannilla oli ollut käskykirje-ehdotus mukanansa keisarin luona, joka antoi sille hyväksymisensä. Langhoff vastusti kuitenkin kirjelmän sanamuotoa ja laati sen toiseen muotoon, jossa ei ollenkaan kosketeltu kesäkuun 2 päivän määräystä. Hän kirjoitti siitä minulle: "Stolypin yritti kylläkin kiivaasti saada aikaan sensuuntaista lausuntoa, jota Boeckmann oli vaatinut, mutta vaikka minulla oli nämä kaksi vastassani, onnistui minun kuitenkin saada kirje sellaiseen muotoon, ettei siinä mitään mainittu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen laillisuudesta. Minä selitin myöskin avoimesti H. Majesteetilleen, että jos hän hyväksyisi Boeckmannin ehdotuksen, pyytäisin heti eroa." Samassa yhteydessä Langhoff antoi minulle tietoja myöskin esittelykysymyksestä. Keisari oli hänelle maininnut, ettei hän määräyksellä ollut tarkoittanut sellaista tulosta, johon ministerineuvosto asian nyt oli saattanut. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että kysymys tulisi sekakonferenssin käsiteltäväksi, joka epäilemättä saataisiin aikaan. Vain tärkeimmistä kysymyksistä keisari toivoi ministerineuvoston antavan lausuntonsa. Olisi tehtävä luettelo niistä erilaatuisista kysymyksistä, jotka kuuluivat siihen luokkaan. Langhoff toivoi sen johdosta, että asia vielä voitaisiin järjestää. Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909. Minun varapuheenjohtaja-aikanani esiintyi suuri joukko valtio-oikeudellisia riitakysymyksiä, ja selvää oli, että kokoomussenaatti, jos se tahtoi ylläpitää perustuslainmukaisia laillisuusperiaatteita, ei kauaa voisi pysyä pystyssä. Saada venäläiset viranomaiset ymmärtämään meidän näkökantaamme riidanalaisissa kysymyksissä oli silloisissa olosuhteissa melkein mahdotonta. Tärkein ja polttavin kaikista riidanaiheista oli esittelykysymys, ja me kokoomussenaatin perustuslaillismieliset olimme valmistautuneet kaatumaan siihen. Mutta ei tämä, vaan eräs toinen, toisarvoinen kysymys oli lähimpänä aiheena eroomme, nimittäin maanvuokralain johdanto. Eduskunta oli pitkien neuvottelujen jälkeen, joissa ilmeni paljon erimielisyyttä, syksyn kuluessa hyväksynyt asetuksen "torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta", ja senaatti oli H. Majesteetilleen antanut puoltolauseensa sen vahvistamiseksi. Se oli silloin myöskin huomauttanut, että olisi tärkeätä saada laki vahvistetuksi ja julkaistuksi ennen maaliskuun 14 päivää, jotta niiden vuokraajain, jotka olivat saaneet käskyn muuttaa sanottuna päivänä, ei tarvitsisi jättää hallussaan olevia tiloja ja maa-alueita. Asian käsittelyä ministerineuvostossa oli ministerivaltiosihteeri kiirehtinyt, ja laki esiteltiin ja sai keisarin vahvistuksen maaliskuun 12 päivänä. Mutta lakiin oli, Venäjän ministerineuvoston ehdotuksesta, lisätty näin kuuluva johdanto: "Hänen Majesteettinsa Keisari on, huolehtien Suomen köyhimpien kansanluokkien elinehtojen parantamisesta, Suomen valtiopäiväin esityksestä, poikkeuksellisesti ja tällä kertaa kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että tätä esitystä, joka on lähtöisin hajoitetuista valtiopäivistä, ei olisi pitänyt alistaa H.K. Majesteettinsa armollisesti harkittavaksi — — — hyväksi nähnyt armollisesti vahvistaa seuraavan asetuksen j.n.e." Tämä merkillinen laintulkinta, joka lisäksi oli otettu vahvistetun lain johdantoon, tuli senaatille yllätyksenä. Langhoff oli tehnyt kaikkensa saadakseen keisarin vakuutetuksi siitä, että johdannon muoto oli sopimaton, mutta tuloksetta. Hän kirjoitti minulle samana päivänä: "Kevein mielin en Teille lähetä vuokralain asiakirjoja, johdannosta tuli semmoinen, jollaista en voinut aavistaa. Minulla oli ankara väittely. Oikeusministeri puhui koko neuvoston nimessä ja vei tahtonsa perille, mutta minä voin ainakin hyvällä omallatunnolla sanoa julkilausuneeni kaiken mitä oli sanottava. "— — — Myöskin pidettiin jyrkästi kiinni siitä, että ollaan oikeutettuja puhumaan hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä — — — sillä se on selitys siitä, kuinka suhtaudutaan erinäisiin säännöttömiin ilmiöihin, joita ei laissa ole edellytetty. Minä sanoin olevan mahdollista, että senaatti kieltäytyisi julkaisemasta asetusta, mutta sen ei katsottu tulevan kysymykseen. Pyysin, että H. M. ei vahvistaisi lakia, vaan ennemmin hylkäisi sen kuin ottaisi siihen tämän johdannon, mutta hän ei myöntynyt, vaan oli sitä mieltä, että se oli vahvistettava." Senaatti kokoontui heti suureen täysistuntoon ja päätti lähettää esityksen H. Majesteetilleen sen johdannossa lausutun ajatuksen johdosta, että hajoitettujen valtiopäivien päätös ei ollut pätevä. Senaatti osoitti sitovalla tavalla, että sellaisella tulkinnalla ei ollut tukea laissa eikä siihenastisessa käytännössä ja että se myöskään yleisten oikeusperusteiden mukaan ei pitänyt paikkaansa. Kyseessäoleva lausunto ei tosin ollut puettu lain tavanmukaiseen muotoon, mutta sen esiintyminen lain johdannossakin voitiin käsittää sensuuntaiseksi Suomen perustuslain selitykseksi tai määräykseksi, että hajoitettujen valtiopäivien aikaisempia alamaisia esityksiä ei olisi alistettava armollisesti harkittavaksi tahi toisin sanoen, että niiden pitäisi katsoa rauenneen. Senaatti anoi sen vuoksi, että lausunto jätettäisiin pois maanvuokralain johdannosta, ja päätti jättää lain julkaisemisen tuonnemmaksi, vaikka ajankohta, jolloin se oli aiottu tehdä, maaliskuun 14 päivä, oli jo käsissä. Kesti kaksi viikkoa, ennenkuin tuli vastaus senaatin esitykseen. Viivytys oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, mutta samalla lienee käsitetty, että oli tapahtunut erehdys. H. Majesteettinsa oli ollut tyytymätön, ei esitykseen, vaan siihen, että lakia ei heti oltu julkaistu. — — — "Sitävastoin on minulla", kirjoitti Langhoff, "täysi syy toivoa saavani tuonnempana muutetuksi sen lausunnon, että hajoitettujen valtiopäivien loppuunkäsiteltyjä päätöksiä ei saisi esitellä. Olen jo saanut monta puolelleni, ja H. M. ei myöskään liene taipumaton myöntämään erehdystänsä, sitten kuin hän on tullut täysin vakuutetuksi siitä, että erehdys on tehty." Kahta päivää myöhemmin hän kirjoitti: "Kysymyksen sellaisen lain pätevyydestä, jonka ovat hyväksyneet sittemmin hajoitetut valtiopäivät, on H. Majesteettinsa vakavasti päättänyt ottaa perusteellisesti harkittavaksi, ja minulla on täysi syy otaksua, että hän ei tule pitämään kiinni torpparilaissa lausutusta mielipiteestä. Ilmoitin sinulle jo viime kirjeessäni, että useat ministerineuvoston jäsenetkin nyttemmin ovat huomanneet erehtyneensä. Sillä on suuri merkitys, kun tiedetään, kuinka korkeimmassa paikassa katsotaan tarpeelliseksi ottaa huomioon ministerineuvoston lausuntoja." Oli vaadittu ministerineuvoston lausuntoa senaatin esityksestä, ja neuvosto oli laatinut päätöksensä seuraavaan muotoon: "Koska ei ole pidetty oikeana, että Senaatti on viivyttänyt torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta tämän vuoden helmikuun 27 p:nä annetun Armollisen Asetuksen ynnä siihen kuuluvien lisäsäännösten julkaisemista, kehoitettakoon Kenraalikuvernööriä vaatimaan, että kaikki mainitut asetukset viipymättä julkaistaan tarkoin noudattaen kesäkuun 27 p:nä 1902 annetun Armollisen Määräyksen ohjeita, sekä samalla ilmoittamaan Senaatille, että sen johdosta, mitä Senaatin maaliskuun 4/17 p:nä päivätty esitys sisältää, tullaan tarvittavat Armolliset määräykset tämän lisäksi erityisesti ilmoittamaan." Langhoffin oli kuitenkin onnistunut esittelyssä H. Majesteettinsa luona saada hyväksytyksi kenraalikuvernöörille menevä kirjelmä toisessa muodossa, nimittäin seuraavassa: II. K. M. on nyt kuluvan maaliskuun 14 (27) p:nä tapahtuneessa K. Suomen Senaatin saman kuun 4 (17) p:nä päivätyn anomuksen esittelyssä, katsoen vääräksi, että Senaatti on viivyttänyt kuluvan vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:nä annetun, torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamista koskevan armollisen asetuksen ynnä siihen liittyvien säännösten julkaisemista, suvainnut armossa käskeä, että Senaatin on viipymättä julkaistava kaikki mainitut asetukset sillä tavalla kuin armollisessa määräyksessä helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:ltä 1902 on säädetty. Sitäpaitsi on II. K. M. niiden epäilysten johdosta, jotka Senaatti on mainitussa ehdotuksessaan ilmituonut tämän vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:n armollisen asetuksen johdantoon nähden, armossa tahtonut antaa Senaatille tiedoksi, että kyseessäoleva ehdotus tulee asiallisesti erityisesti harkittavaksi, sekä että siitä johtuvat armolliset määräykset tämän lisäksi tullaan erityisesti ilmoittamaan. II. K. M:nsa yllälausutun armollisen tahdon suvainnee T. Ylh. ystävällisesti saattaa K. Suomen S:n tietoon, sen asianomaista toimeenpanoa varten. Siinä muodossa asia tuli senaatin käsiin. Maaliskuun 28 päivän vastaisena yönä olin saanut sähkösanoman, joka sisälsi tämän määräyksen kokonaisuudessaan. Seuraavana päivänä kokoontuivat luokseni molempien osastojen senaattorit neuvottelemaan siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava lain ynnä siihen kuuluvan johdannon julkaisemiseen. Siitä oltiin eri mieltä, oikeusosastonkin jäsenten kesken. Mitään yhteistä päätöstä ei tehty, koska kysymys oli riidanalainen; pidettiin oikeimpana, että kukin toimi oman harkintansa ja vakaumuksensa mukaan. Minä puolestani kallistuin siihen käsitykseen, ettei ollut riittävää syytä aiheuttaa julkaisemiskieltoon perustuvaa selkkausta hallitsijan kanssa. Niin loukkaava kuin johdanto olikin, katsoin minä, että hallitsijan siinä lausuma ajatus ei velvoittanut ketään, sitä vähemmän kuin H. Majesteettinsa oli selittänyt, että senaatin ilmituomat epäilykset tulisivat asiallisesti harkittaviksi. Ministerivaltiosihteerillä oli niinikään, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, varma toivo siitä, että H. Majesteettinsa, joka ei pitänyt johdannossa lausuttua ajatusta lopullisena tulkintana, luopuisi siitä, mikä toivo myöhemmin osoittautui perustelluksi. Kysymys oli senkin vuoksi sopimaton selkkauksen aiheeksi, että venäläisellä taholla tahdottiin antaa asialle se leima, että senaatti ei tahtonut omistaa tarpeellista huolenpitoa kansan vähävaraisen osan etujen valvomiseen. Neuvoteltuani oikeusosaston varapuheenjohtajan ja muutamien virkatoverien kanssa talousosastossa päätin asiaa ratkaistaessa pysyä mielipiteessäni, kuitenkin niin, että senaatin päätöksellä annettaisiin tiedoksi H. Majesteettinsa aikomus saattaa johdantoon sisältyvä laintulkinta uuden harkinnan alaiseksi. Eroamiseen nähden päätin olla solidaarinen senaatin perustuslaillismielisten kanssa. Maaliskuun 29 päivänä klo 7 kokoontuivat senaatin molemmat osastot yhteiseen täysistuntoon, kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin Boeckmann käytti esimiehyyttään senaatissa. H. Majesteettinsa oli selittänyt, että heinäkuun 10 päivänä 1902 annettua määräystä asetusten julkaisemisesta oli vastedes noudatettava, jonka johdosta myöskin kysymys maanvuokralain julkaisemisesta kuului yksinomaan talousosastolle. Oikeusosaston jäsenet vapautettiin siten osanotosta kyseessäolevaan julkaisemisasiaan, minkä vuoksi yhteinen täysistunto lopetettiin ja ainoastaan talousosasto piti kokouksen kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana. Kun asia siellä esitettiin, selittivät senaattorit Nybergh, Stenroth, Castrén ja Schildt, etteivät he voineet ottaa osaa vuokralain ja siihen liitetyn johdannon julkaisemiseen, sekä ilmoittivat samalla, että heillä oli aikomus heti jättää erohakemuksensa. Julkaisemisen puolesta äänestivät senaattorit Rautapää, Paasikivi, Danielson-Kalmari, Yrjö-Koskinen ja A. Hjelt. Minun lausuntoni kuului, sittenkuin olin selostanut johdannon sisällyksen, seuraavasti: "— — — Odotettavissa oleva, senaatin aiheuttama asiallinen tutkimus senaatin ehdotuksesta sisältää ilmeisesti tutkimuksen siitä, onko johdannossa esitetty lause hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä oikea vai ei, sillä se oli juuri senaatin ehdotuksen asiallinen sisällys, ja tämän tutkinnan tuloksesta aikoo hallitsija, esitellyn kirjelmän mukaan, armollisella määräyksellä vastedes ilmoittaa. Siitä ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että, vaikka senaatin on käsketty julkaista torpan y.m. vuokraamista koskeva asetus johdantoineen, mainitun johdannon lausuntoa, joka koskee hajoitettujen valtiopäiväin päätösten merkitystä, ei ole käsitettävä hallitsijan tarkoittamaksi laintulkinnaksi tähän asiaan nähden, vaan tulee kysymystä yhä edelleen pitää avoimena sen johdosta, että se on pidätetty uudelleen harkittavaksi. Niin ollen ei enää voi katsoa, että johdannossa oleva lausunto, joka ei ole laadittu lain muotoon, vaan esitetään perusteluna, sisältäisi sitovan määräyksen, ja siksi ei näytä olevan estettä kyseessäolevan asetuksen julkaisemiseen, kunhan asetuskokoelmaan sen lisäksi otetaan keisarillisen senaatin päätöksenä H.K. Majesteettinsa edellämainittu armollinen ilmoitus seuraavansisältöisenä: "Sittenkuin keis. senaatti alamaisessa ehdotuksessa maaliskuun 17 päivältä 1909 on esiintuonut oikeudelliselta näkökannalta lähteneitä epäilyksiä, jotka tarkoittavat torpan y.m. vuokraamisesta annetun armollisen asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa siitä merkityksestä, mikä on sellaisten valtiopäiväin esityksillä, jotka sittemmin ovat hajoitetut, on H.K. Majesteettinsa näiden epäilysten johdosta armossa tahtonut, samalla kuin senaatin on käsketty julkaista mainitut asetukset, senaatille ilmoittaa, että mainittu ehdotus tulee asiallisesti erikoisesti harkittavaksi." Sen lisäksi lausuin, että huomioonottaen sen erimielisyyden, joka senaatissa oli tähän kysymykseen nähden ilmennyt, ja sen muutoksen senaatin kokoonpanossa, jonka voi odottaa tapahtuvan sen johdosta, että osa sen jäsenistä oli ilmoittanut aikovansa erota toimistaan, minä seuraavana päivänä jättäisin erohakemukseni. Prokuraattori, L. Kihlman, joka myöskin oli läsnä kokouksessa, saneli pöytäkirjaan merkittäväksi, että hän yhtyi minun lausumaani mielipiteeseen. — Laki julkaistiin. Kuukautta myöhemmin sattui sellainen tilanne, joka olisi joka tapauksessa aiheuttanut meidän eromme. Keisari oli, Venäjän ministerineuvoston esityksestä, hylännyt sekä eduskunnan lokakuun 30 p:nä tekemän anomuksen että senaatin joulukuun 22 p:nä tekemän ehdotuksen Suomen asiain esittelytavan muutoksesta. Kirjelmä siitä esiteltiin huhtikuun 27 päivänä molempien osastojen yhteisessä täysistunnossa, jolloin kaikki oikeusosaston jäsenet ilmoittivat eroavansa. Viimeksimainitun osaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, lausui mainitussa tilaisuudessa lämpimiä hyvästi jättösanoja eroaville talousosaston jäsenille, lähinnä senaattori Nyberghille ja minulle, jonka jälkeen minä lausuin kiitoksemme oikeusosastolle siitä hyvästä yhteistyöstä, joka oli välillämme vallinnut. Meidän eronpyyntöihimme oli suostuttu huhtikuun 23 päivänä, ja ne esiteltiin senaatissa toukokuun 2 päivänä, jolloin kokoomussenaatilla oli viimeinen istuntonsa. Talousosastoon jäi silloin vain viisi vanhasuomalaista senaattoria. Talousosaston uudelleen-muodostaminen ei osoittautunut mahdolliseksi, ja jäljellejääneetkin erosivat syksyllä 1909, jolloin muodostettiin aivan uusi senaatti täysi- ja puolivenäläisistä. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa vallinnut käsitys, että heidän ryhmällään oli paremmat edellytykset kuin ruotsalaisella ja nuorsuomalaisella puolueella venäläis-suomalaisen politiikan menestykselliseen hoitamiseen, ei ollut osoittautunut oikeaksi. Eri puolueiden edustajista muodostetulla kokoomushallituksella oli koetettu saavuttaa maallemme vahvempi asema ulospäin, venäläisiä vaatimuksia vastaan. Se ei ollut onnistunut, mutta sisäisen rintaman vakauttamiseen nähden ei kokoomussenaatin lyhyt elinaika kuitenkaan liene ollut aivan merkityksetön. Mutta vaatimukset ja painostus olivat olleet sellaiset, että se ei voinut kauan pysyä pystyssä. SIJAISKANSLERI-AJALTA Sijaiskanslerinvaihdos 1910. Erottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909 palasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini omisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin perustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat tutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin, että nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin uuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma minusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en kuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa toistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan aikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin osaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina fyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle millään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla työilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan — kymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä. Yliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin sijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli keskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa mitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein nautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta kunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän toimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus sijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon. Käydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle, että oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta tahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen sopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin toivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat lähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se toivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän lausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja hengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten saattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska kuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos hän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan toisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta eräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että jos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta, minulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista tehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja sen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä. Muutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä rehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi syntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti epäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut, mikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen jälkeen sattumalta tapasimme toisemme. Eräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt Langhoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin kysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että Langhoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota. Myöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta, katsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli vastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi riippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin Langhoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa, että Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi viisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä paikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina ja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se seuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli silloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän katsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian. Langhoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut keisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden takia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi nimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää, sekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa siihen. "Jos", kirjoitti Langhoff, "valtioneuvos Rein nyt eroaa, on minulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys lykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää". Hän oli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen ankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä kenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta. Joulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän viikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa "heikontuneen terveyden" takia ja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen, sekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja tahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori tietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon siitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei v.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei ollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella sijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema kenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä. Reinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin yliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä ei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka ajatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä salaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että yliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään. "Suomalainen Kansa" julkaisi jouluaattona otsakkeella "Ikävä joulu-uutinen" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että Reinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan poliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun poliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja henkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se, että tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että yliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi kauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä — muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli kiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria vastaan. "Sellaisia ihmeitä", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen lausuntojen johdosta, "että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään harvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin käsittämään erehdyksensä." Tammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni kenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia kysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi tuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa. Konsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että minä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia ystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman minkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille, jotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta vaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen konsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset Reinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa henkilökohtaisia syitä. Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911. Kevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman häiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen poliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen näyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin kirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia professoreja, "jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin ja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan ovat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä". Kirjelmässä mainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli "puhunut yllyttävässä hengessä" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén, joka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R. Sieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen ylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin luona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] "Sellainen toiminta K.A. Yliopiston professorien puolelta", lausuttiin kirjelmässä, "jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti hallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä ovat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin, on perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista, että maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen suuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä syypäiksi sellaiseen "hallitusvihamieliseen" esiintymiseen kuin kerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä virkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista mielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia mitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta vain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. "Ei ainoastaan Seynin kirje", kirjoitti Langhoff yksityisesti, "ole syynä siihen, että minä kirjoitan sinulle, vaan _täälläkin_ aletaan jo vaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit esiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen asiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten kanssa." Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen vastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli vedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut kysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut mitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien päätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin laillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka valtakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin esiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin Homénin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta ilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut valittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon hän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä syytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista asemaansa agitatsioniin. Huhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä virallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä, mutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi ilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen neuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin kanssa. "Se tekee paremman vaikutuksen", kirjoitti hän, "ja se on tarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme, mutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta heidän esiintymisessään ei haittaisi." Mitään enempiä seurauksia ei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen aloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen puheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia. Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911. Toukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin jälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A. Donner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian edellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle, mutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että Elfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin pöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa, että, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei ehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle ehdottamaan Ruinia tähän toimeen. Sitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti minulle seuraavaa: "Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on pantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving rehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko mitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta kannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä." Minä ilmoitin vastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina, voinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu O. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata radikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta yliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa poliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff myöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri, Stolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin täältä, nimittäin kenraalikuvernööristä. Kun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun 22 päivänä: "Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon vain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja selitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni mukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä paikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä enemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon, ettei enää sekaannuta yliopiston asioihin." Donnerin nimitys rehtoriksi ja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin. Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä". Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli "tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin poliittisessa tarkoituksessa. Osakunnat ja luotsikysymys 1912. Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan. Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden. Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen". Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa". Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu. * * * * * Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut. Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913. Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912. Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk. Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff, kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff, valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä, sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty), Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana, jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz, Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus, lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta, josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden. Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H. Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen. Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen "talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut, kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali Mannerheimin helposti tunnettava hahmo. Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta. Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin, jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme. Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla, jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta, m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä bessarabialainen ulkomuoto. Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen. Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän valtakunnan sydäntä. Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa — toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut kysymys Jumalasta eikä ihmisestä. Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla. Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen. Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias. Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista. Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen kysymyksestä. * * * * * Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli, venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista. Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle piirille. Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia. Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa. Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa. Langhoffin ero 1913. Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa. Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä. Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle. Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat _voi_ päättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin. [Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen. "On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa."] Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään. Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn. Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään. Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut. Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia. Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa." Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla. "Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista. Markoffin kansleriajalta 1913—1917. Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri — nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen. Minä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston asemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka olivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä vaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta sen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: "Erittäinkin yhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa tulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin. Luonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista painostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä, että yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan." Että Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei minulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään ollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia suunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen luonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin nähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin häntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla hänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne tapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan. * * * * * Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin ollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti sen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna 1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen muutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka mukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi muiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman jälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran, täyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin samassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta julistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen sai raueta. Toukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje, jossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn muutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä johtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin kanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua antamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja kyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin Etterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen syistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että venäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä nähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa kunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille vastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä asiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä taholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö. Virkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin pätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori toukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle sijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori Mansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun alussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu tehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli syytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua asiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän vastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia pian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt Pietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty paikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa esitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin, että kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi paljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan virkatovereihinsa ja nuorisoon nähden. Syyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti hänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen professuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa koskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä, että hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä, luultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta. Hän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat seuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin täyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen teoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla. Arabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli henkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti toimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin, saattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu mihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta politikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka, että Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän tarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.) Edelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa, jota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta että sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin asiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa vahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni asiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut nimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti vastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin etevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin nimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin nimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja tutkijaominaisuutensa. * * * * * Eräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran huomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen mukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa. Konsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von Bonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle, dosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli lähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun palattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin sen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla sen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli laita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä, kuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff vastasi, "että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori oli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana, että asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa". Sen mukaan kuin Langhoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut, että Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä joulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin häneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen täytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi nyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön nimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen sekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut osaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli sekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut. Sikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista, että hän oli "kiivas ruotsikko" ja "nurjamielinen kaikkea venäläistä kohtaan". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä, oli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koski _erästä_ professori v. Bonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys. Sen mukaan mitä sittemmin kanslerinarkiston asiakirjoista olen nähnyt, oli tiedustelutarkoituksessa tutkittu poliittisen osaston mustaa kirjaa, ja siinä esiintyi kolme "v. Bonsdorffia", jotka olivat poliittisesti joutuneet huonoon valoon, nimittäin "professori v. Bonsdorff", "nuorempi v. Bonsdorff" ja "lehtori v. Bonsdorff", kaikki ilman ristimänimiä, mutta oli epäiltävää, tokko kukaan näistä oli sama, joka oli hakenut avoinna olevaa professorinvirkaa. Nimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun lopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen syyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten pian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut valmis ratkaistavaksi. * * * * * Markoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli venäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä joulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin virkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski venäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H. Majesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt sellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston tutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t. kanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan tälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni henkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi kysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan. Pietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten saatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä 19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin kiusallisimpia virallisia velvollisuuksia. Kävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut tietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä selitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä käytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi olisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka olisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että konsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin mitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi konsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi kaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara uhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin ehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa sen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että me kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei aikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi mieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä voisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen käsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston kanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa ollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain tietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet mielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi odottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden. Asia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914. Kirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä esitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta alkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa opiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien kandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia virkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa riittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti oli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen opetuksen uudestijärjestämiseen, "että henkilöiden, jotka ovat lopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää oppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella omata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he voivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät ilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti käyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä tehden". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa siitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään "ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa tiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja", mikä senaatin mielipiteen mukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä voitaisiin toteuttaa. Minä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian käsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei tarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja antoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä olin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin, valtioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa asia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut toimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut lähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi syyslukukauden alussa. Syyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon, joka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin lokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa epäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät laajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että pakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen suorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat lainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon osoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa pitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä riippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori, että sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin puhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa tieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla on, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia vaikeuksia. Lausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja tehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset toimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja, tuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien tulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: "Sellaisen tarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta pääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti ala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia itselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston tieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin yliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää ensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen yliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä poliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa." "Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen sivistyksen ahjolla — on", lausuin edelleen, "olemassaolonsa aikana ollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen vuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä korkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se kuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan, joka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää tehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden tieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä, jos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit, ja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen ja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin ne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien välikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta." Kun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin tekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi selville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan, niinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut meidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi kenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä, vaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun minä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se ollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin tultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni. Mutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista käy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta. Selostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti, että ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että ne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset, jotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja, liioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani pelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston venäläistyttämisen alkamista, piti hän "ennenaikaisena". Hallitus voisi esteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua jonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis 1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa. Markoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan senaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin muutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että se ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei ollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi vaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä seurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä suhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa. Kaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff katsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja missä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja hän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin harkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään toimeen. Huolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff ilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin innostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana vuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan hautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa "tuomiopäivään saakka". Siinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten vaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta omiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus oli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto olisi ollut maamme varma perikato. * * * * * Keväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja. Asia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä huomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä oli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä saisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi juhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä saksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä säätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni, kuitenkin vain huomauttaen, "että saksankielen käyttö nykyisissä olosuhteissa" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli sovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa käytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati kuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava. Markoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä, mitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa, "joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa". Samansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän kansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei mitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa tapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan Tarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei asiasta kuultu. Myöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille, että häneltä oli "rintaman esikunnan" taholta tiedusteltu, käytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain määrin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus saksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä annoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä huomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta, pidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä seminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä. Oppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja lausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina, toisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi. Saksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen osittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja sopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä, että ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa ja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla menestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella ja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja oppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli sentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa vaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli edistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä, mihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän mieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa ja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut suurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka olivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä. Kanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni mukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta. * * * * * Maaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut senaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen. Koolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori Wirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen juhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että koulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille kujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin nyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi parhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen toimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi olisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison keskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet soveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme sentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin ajan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen y.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi venäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon, mikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa vastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin. Sitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden kunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä j.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia. Lupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana. Yksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät vastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta me viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota jatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä uudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat kiihoittaneet. Seuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi kaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava jonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan lähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme kuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka Donner ilmoitti Wireniukselle. Illalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas koolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain siellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla ei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä kujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin jo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme sen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen käsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme ryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten vastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely ei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää väitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat kokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä ohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän tuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen, edellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan. Inspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2, jolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki selkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että olimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen, ja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen mukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että osakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan. Klo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston portaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle ja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti hyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan ratkaistavaksi. "Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse", lausui Semenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka hieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme antaneet varmaa vastausta. Useimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa, ja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti kanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset ajat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: "Täällä on semmoista fjäskiä." Lippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys raukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua kymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi ehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme passiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä, emmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää kunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille mitään edellytyksiä olemassa. Keisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo 1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet, virastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit, sijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin, muut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H. Majesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli vaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei virkkanut mitään. Kun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä ajoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme sopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti päämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan ja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan kaiuttaessa keisarihymniä torilla. Mitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä kunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin, mitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet toimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia yliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan ollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta rehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme tämän asian järjestäneet. * * * * * Sotavuodet eivät tietenkään jättäneet yliopistoa kokonaan rauhaan eivätkä menneet ohitse aiheuttamatta yksityisiä akateemisia kansalaisia vastaan tähdättyjä toimenpiteitä poliittisten asiain takia. Markoff ei kuitenkaan osoittanut erikoista intoa niiden perilleajamisessa. Siitä asiasta piti santarmisto huolen. Tähänkuuluvat tapaukset olivat kokonaan toisenlaatuisia kuin ennen. Taistelu laittomuutta vastaan ei nyt ollut etualalla. Passiivinen vastarintapolitiikka ei ollut enää nuorison kesken suuressa arvossa, eikä aikaisempi mielenosoitustarve tullut näkyviin. Ei ollut enää kysymys laillisen oikeutemme turvaamisesta, vaan, jos mahdollista, korkeamman päämäärän saavuttamisesta: maamme täydellisestä vapaudesta ja riippumattomuudesta. Itsenäisyysajatus oli yhä syvemmälle juurtunut nuorisoon ja johtanut aktiiviseen toimintaan tämän päämäärän saavuttamiseksi maailmansodan yhteydessä, pyrkimys, jota minä täydellisesti ymmärsin, samalla kuin iloitsin nuorison osoittamasta päättäväisyydestä ja uhrautuvasta rohkeudesta. Aktivistien vaino alkoi varsinaisesti vuonna 1916, ja useita opiskelevan nuorison jäseniä vangittiin (Bruhn, Ruuth, Bahne, Relander, Riekki y.m.). Heidän "rikoksensa" olivat sitä laatua, että yliopistoviranomaisten väliintulo saattoi vain poikkeustapauksissa tulla kysymykseen eikä siitä voinut mitään tuloksia odottaa. Vallankumous maaliskuussa 1917 tuli väliin ja esti ankarien tuomioiden täytäntöönpanon. Tämänsuuntaisia ilmiöitä, varsinkaan jääkäriliikettä, ei milloinkaan käsitelty kirjeenvaihdossa kanslerin ja minun välillä, ja vain kerran niitä kosketeltiin suullisessa keskustelussa. Se tapahtui käydessäni Pietarissa tammikuussa 1916. Eräältä henkilöltä (ulkomaalaiselta), joka oli käynyt kenraalikuvernöörin luona, olin saanut kuulla Seynin puhuneen hyvin uhkaavasti yliopistosta, nimittäneen sitä poliittisen kiihoituksen pesäksi ja sanonut, että professorit istuttivat nuorisoon vaarallisia poliittisia mielipiteitä (saksalaisystävällisyyttä). Etenkin neljä tai viisi professoria kuului olevan siinä suhteessa toimekkaita. Jos hän, kenraalikuvernööri, saisi päättää, sulkisi hän yliopiston, mutta sen erikoisasema suojeli sitä. Hän tahtoi kuitenkin koettaa vaikuttaa kansleriin. Minä kirjoitin tästä Markoffille ja ilmoitin, että myöskin santarmipäällikkö oli lausunut samantapaisia uhkauksia rehtorille, professori Ruinille. Tämän tiedonantoni johdosta Markoff oli pyytänyt minua käymään luonansa. Keskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin sanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta asiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät Saksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri yhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että liike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen ehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli nyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja ei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet, ylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan vääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita siihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison mieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston sulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei sellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se vaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti. Markoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja sanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata Seynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei sillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja maassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden oli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille tavallaan eduksi. Yliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä tänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä 1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät vaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen lieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm vangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään kirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian, ja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua. Professori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa, pääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi joutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla hakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää myönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia keskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta, ja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta kenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista kyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen kantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun kunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut kirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan puhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani ja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut "isänmaallista mielenlaatua". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin santarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli minua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä ei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin olleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin, valmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää suuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta. * * * * * Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin toiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun kuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen puheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin antamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka siirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin perusteella. Heti kotiin palattuani lähetin "Venäjän korkeimman hallituksen Suomen asiain komissaarille" kirjelmän, jossa ehdotin, että kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat asiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes kanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua saapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty kirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti "että kenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan kuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu hoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun viran täyttämisestä". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin perusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa senaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen kanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten häviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa. * * * * * Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja venäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut, tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä tämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista. Sen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä oli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella poliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita. Nuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto oli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa ja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä asemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa, vaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena joutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut Venäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys siten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana, täysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa vapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun verran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua vanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi hallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut laita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä demokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen, että yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä puoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi sen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että niin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73836 ***