Uuden runomittaopin alkeita

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74653 *** language: Finnish UUDEN RUNOMITTAOPIN ALKEITA Kirj. Onni E. Helkiö Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909. SISÄLLYS: Esilause. Rytmin puutteellisuus. Tahtien merkitsemisestä. Jambi- ja anapestisäkeemme. Runojalkamme. Teorian ja käytännön heikkouksia. Sijaisjaloista. Eri runomittoja. Säe, säejakso ja säkeistö. Soinnuista. Jälkilause. ESILAUSE. On omituista, että tänä uudistusten aikana runoteoriamme käsittely on melkein kokonaan jäänyt päiväjärjestykseen pääsemättä. Puhumattakaan siitä, ettei meillä vielä ole ilmestynyt eikä liene tulossakaan varsinaista suomalaista runousoppia, joka suunnilleenkaan vastaisi nykyajan vaatimuksia, ei ole edes hajanaisiakaan runoutemme teoriaa käsitteleviä kirjotuksia mainittavasti ollut luettavissa. Jo olisi kuitenkin aika ottaa pohdittavaksi runousoppiakin, sillä kipeästi meillä parannuksia tälläkin alalla tarvitaan. Varsinkin kaipaisi runomittakysymyksemme pian perinpohjaista selvittelyä, tässä kohdin kun teorian ja käytännön kehnous jo näyttää käyneen yleisemmin huomatuksikin. Niinpä säveltäjien ja laulunharrastajain taholla nykyisten runomittojemme puutteet näkyvät selvinneen ainakin sikäli, että useat suomenmielisetkin säveltäjämme paljoa mielemmin säveltävät vieraskielisiä kuin suomalaisia tekstejä ja että runoilijoitamme kehotetaan runomitankäytössä tekemään pikainen parannus. Musiikkimiestemme puolelta on etenkin maist. H. Klemetti julkisestikin usein huomauttanut runomittamme huonoudesta. Arvatenkin runoilijamme aikanaan tavalla tai toisella vastaavat tehtyihin parannusvaatimuksiin. Tätä yhä odotellessamme lienee meidän maallikkojenkin syytä vähältä osaltamme puuttua asiaan. Kun rohkenen ottaa esittääkseni muutamia hajanaisia runomittakysymystämme koskevia seikkoja ja parannusehdotuksia, teen sen siinä nimenomaisessa toivossa, ettei kysymystä enää sivutettaisi vaieten, vaan että pätevämmätkin runoutemme ystävät lämpenisivät sitä käsittelemään, jotta se saataisiin onnellisesti ratkaistuksi. RYTMIN PUUTTEELLISUUS. Rytmin puutteellisuus on meillä yleinen runomitan vika. Siksi onkin ymmärrettävissä, että musiikkimiehet, joiden rytmiaisti on kehittyneempi, meillä ennen muita ovat alkaneet vakavammin vaatia runomittamme uusimista. Jos runoilijoilla ja arvostelijoilla lieneekin ollut selvillä, ettei runokielemme nykyisenään täytä rytmin oikeutettuja vaatimuksia, niin he kai ovat pitäneet epäkohtaa kielemme luonnosta johtuvana välttämättömänä pahana. On yhä runoiltu vierasten kielten runomittoja seuraten. Kun kielemme ei ole luontunut niihin, on siihen tyydytty. Ei ole yritelty oman kielemme mukaisia runojalkoja rytmilakien mukaan järjestellä uusiksi runomitoiksi. Laulettavuuden kannalta voi runojamme vastaan tehdä painavimmat muotoa koskevat muistutukset. Mutta puolustamatonta on muutenkin se vallaton vapaus, jolla erilaisia runojalkoja on käytetty perusmuotojen sijaisjalkoina. Kun kielen laajuussuhteita ei paljoakaan ole otettu lukuun, vaikka niillä runokielessämme tulee olla sangen tärkeä osa, on rytmin oikeuksia pahastikin loukattu. Myöskään ei ole meillä tarpeeksi otettu varteen sitä muistettavaa seikkaa, että rytmin ei tule määrätä ainoastaan yksityisten, irrallisten säkeiden rakennetta, vaan kokonaisten säkeistöjen. Kuten musiikissa eri säkeet yhtyvät rytmillisiksi kokonaisuuksiksi, siten runosäkeidenkin tulee liittyä toisiinsa poljennon rikkoumatta. TAHTIEN MERKITSEMISESTÄ. Säkeitä jakaessa eri tahteihin eli runojalkoihin on meillä kuten muuallakin tavallisesti menetelty niin, että säkeen ensimäisen runojalan on katsottu alkavan aivan säkeen alusta. Näin on saatu runojalat alkamaan milloin nousulla (tesis), esim.: Oikeutta | kansa | palvoi, milloin taas laskulla (arsis): Nuo met|sien hur|jat sis|sit. Runojalkoja ja -mittoja on sen mukaan nimitetty laskeviksi (aleneviksi) tai nouseviksi (yleneviksi). Toinen, paljon paremmin suomenkielen luonnon mukainen jakotapa saadaan, kun otaksutaan kunkin runojalan alkavan runokorollisella eli nousutavulla. Säkeen ensimäisen täydellisen jalan edessä oleva koroton tahdin osa, milloin säe sellaisella alkaa, käsitetään tällöin _esitahdiksi_ eli _esijalaksi_. Tämä voi olla yksi- tai useampitavuinen. Esim.: Nuo | metsien | hurjat | sissit ovat | tulleet | peitossa | yön. Tällainen tahdin merkitseminen on yleinen musiikissa. Rytmin yhtenäisyyden selventämiseksi ja muista käytöllisistä syistä on tätä myöskin vieraskielisissä uusissa runomittaesityksissä suositeltu entistä parempana siinäkin tapauksessa, että vanha merkitsemistapakin soveltuisi kielen korkosuhteihin. Suomenkielen luontoon tämä uusi merkitsemistapa sopii vanhaa paljoa paremmin, kaikki sanatkin kun ovat koroltaan laskevia. Säkeet voi silti katsoa poljennoltaan olevan joko laskevia, jos alkavat ilman esitahtia, tai nousevia, jos niiden alussa on esitahti. Säkeiden luonne ja vaikutus on sen mukaan jonkun verran erilainen. Tavallisesti sentään esitahtisetkin säkeemme saavat sanojen korkosuhteiden mukaisesti enemmän tai vähemmän laskevan luonteen. _Godenhjelmin_ runousoppi mainitsee myöskin esi- eli alkutahdin, josta se sanoo 21 §:ssä: "Aleneva säe alkaa toisinaan lyhyellä tai korottomalla tavuulla eli alkutahdilla (anakruusis): "Jo | pilvet | taivahan | peitti." Tässä käsitetään siis laskevan säkeen alkavan esitahdilla. Esimerkkinä oleva säe katsotaan laskevaksi. Kuten yllä mainittiin, meidän esitahtiset säkeet ovatkin luonteeltaan tavallisesti enemmän tai vähemmän laskevia. On vain huomattava, ettei meillä parempia nousevia säkeitä olekkaan. Mainitun pykälän ensimäinen lisäys tekee esitahdin perin harvinaiseksi sanomalla: "Alkutahdilla varustetut säkeet voipi tavallisesti selittää jambilla alkaviksi jambi- tai anapestivärsyiksi (s.o. säkeiksi), paitsi jos runoelmassa säännöllisesti käytetään alenevaa runomittaa ja alkutahti on lisätty vaihtelevaisuuden vuoksi." Tämän esityksen mukaan siis esitahtiset trokee- ja daktylisäkeemme tavallisesti voi selittää jambi- ja anapestisäkeiksi. Käsittääkseni asian oikea laita kuitenkin on aivan päinvastainen, että jambi- ja anapestisäkeemme aina voi, vieläpä tuleekin selittää esitahdilla alkaviksi trokee- ja daktylisäkeiksi. JAMBI- JA ANAPESTISÄKEEMME. [»Päivän» 2. n:ossa 1908 esitetty pääasiallisesti samoin sanoin kuin tässä] Jambi- ja anapestisäkeemme sietää ottaa vähän lähemmin tarkastettaviksi, koska meillä niistä runo-opeissamme ja muualla yhä puhutaan yhtä suurina tekijöinä kuin trokeisista ja daktylisista säkeistäkin. Ne selitetään muodostuvan jambi- ja anapestijaloista. Miten on sitten näiden jalkojemme laita? Runomittamme perustuu pääasiallisesti korkosuhteisiin, jopa viime aikaisen käytännön mukaan valitettavasti paljoakaan välittämättä laajuudesta. Sekä jambissa (- —´) että anapestissa (- - —´) on nousutavu viimeisenä. Kielessämme ei kuitenkaan ole sanoja, joissa korko on nouseva, vaan se on säännöllisesti laskeva, pääkorko ensi tavulla. Sellainen jambinen tai anapestinen harvinainen erikoisuus kuin esim. Timo (kutsuessa, varottaessa) tai eläköön (huutaessa) ei sääntöä muuta. Korolle perustuvaa jambia tai anapestia ei suomalainen sana siis voi muodostaa. Mitenkä sitten voidaan meillä saada jambi- ja anapestisäkeitä? Yksitavuisten sanojen avulla voi sellaisiakin muodostaa, joskin ne runoudessamme ovat perin harvinaisia. Jotta säkeitä näet voisi katsoa jambi- ja anapestisäkeiksi, pitäisi niissä useimpien nousujen lopussa olla sanankin loppu. Esimerkkinä tällaisista jambisäkeistä olkoon seuraava: Mut yö | ei lunt', | ei un|ta nää. Jambi-anapestista mittaa on: Ja päiv' | on kir|kas ja yö | on poiss'. Joka ottaa etsiäkseen runoudestamme säkeitä, joita syystä voi sanoa jambisiksi tai anapestisiksi, huomaa ettei niitä ole kuin sangen vähän. Jos kielessämme olisi runsaasti yksitavuisia sanoja, olisi asianlaita vähän toinen, mutta niitäkinhän on verraten niukasti. Niinpä jambiset ja anapestiset säkeemme eivät vastaakkaan nimeään. Ne eivät ole muita kuin esitahdilla alkavia trokeisia ja daktylisia. Katsotaanpa "jambista" säettä Jos rui|kutel|la voi|sin! Huomaamme että tällainen tähän asti käytetty jalkoihin-jako tuntuu luonnottomalta. Säe onkin itse asiassa esitahtinen trokeinen. Sen mukaan se on jaettava runojalkoihinkin: Jos | ruiku|tella | voisin. Samoin "anapestinen" säe: Hepo jou|tuen juok|si sen kiin|ni on oikeastaan esitahtinen daktylinen: Hepo | joutuen | juoksi sen | kiinni. Ne harvat varsinaisemmin jambiset ja anapestiset säkeet, joista ylempänä oli puhe, sopii yhtä hyvin pitää esitahdilla alkavina trokee- ja daktylisäkeinä kuin jambisina ja anapestisina, siis esim.: Mut | yö ei | lunt', ei | unta | nää. Ja | päiv' on | kirkas ja | yö on | poiss'. Samalla kuin onkin muistettava, ettei runomittaa yleensä sovi muodostaa pelkistä sanaisjaloista, samalla on myöskin huomattava, että sellainen sanan- ja jalanjako, joka muuttaa runomitan aivan toiseksi kuin sen pitäisi olla, voi vain poikkeustapauksessa olla oikeutettu jotakin eri tarketusta varten, mutta ei suinkaan yleensä kaikissa säkeissä, kuten meidän n.s. jambi- ja anapestimitoissa on laita. Edellä esitetystä käynee selville, että on täysi syy lakata erikseen puhumasta meidän jambi- ja anapestisäkeistä, koska ne oikeastaan ovat vain esitahtisia trokeisia ja daktylisia. Runomittamme käsittelylle on eduksi, että jätetään pois harhaanjohtavat nimet. Mitä muuten vielä esitahtisiin säkeihimme tulee, on huomattava, että ne ovat meille tulleet verraten myöhään. Vanhimmassa kansanrunoudessa emme niitä tapaa. Kielemme luonnon mukaisempia ovatkin esitahdittomat säkeet. Esitahdilla alkavat ovat vierasluontoisempia, kuten ovat vierasperäisiäkin, muilta lainattuja. RUNOJALKAMME. [Julkaistu yleensä samallaisena »Ajan» 3. n:ossa 1908.] Kuten meillä ei ole jambisia eikä anapestisia, samoin ei myöskään voi olla muitakaan varsinaisemmin nousevia säkeitä kuin esitahtisia, laskevista runojaloista kokoonpantuja. Runojalkojemme luvusta on siis täysi syy jättää pois nousevat jalat. Laskevia runojalkoja meillä sitävastoin on sangen runsaasti. Ottaen näet huomioon sanojen sekä koron että laajuuden saamme paljon uusia runojalkoja, joita ei meillä tähän asti ole hyväksytty, kun on vierasten kielten tavallisimmat jalat ja mitat pidetty meilläkin ainoina kelvollisina. Järjestän runojalkamme tavulukunsa mukaan kolmeen ryhmään. (Viite [1] jälj.) Kunkin ryhmän jalat koetan esittää koron ja laajuuden vaatimassa arvojärjestyksessään, mikäli siten järjestyksen selvyyden kärsimättä käy laatuun. Kun kaikissa runojaloissamme runokorko eli nousu on ensi tavulla, muiden tavujen ollessa runokorottomina, ei korkoa tarvitse erittäin merkitä. Sopiikin sen vuoksi tavujen laajuutta osottaa kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämillä laajuusmerkeillä (— ja -), joilla tähän asti on etupäässä merkitty runotyylimme korkosuhteita. Korolla tarkotan tässä runokorkoa, joka on sekä sana- että lausekorosta osaksi riippumaton. Laajuusmerkeillä taas merkitsen varsinaisesti tavujen "luonnollista" pituutta ja lyhyyttä. Paitsi pitkiä ja lyhyitä on meillä myöskin luonnoltaan puolipitkiä eli keskiarvoisia tavuja. _Jänneksen_ mukaan keskiarvoinen on jokainen lyhytdiftonginen tai suljettu lyhytvokaalinen tavu. Puolipitkä tavu on runokorollisena yleensä pitkän arvoinen, varsinkin jos sillä samalla on sanan pääkorko. Runokoroton puolipitkä tavu käy yleensä lyhyestä, etenkin milloin sillä ei ole sanan pääkorkoa. Puolipitkä voi kuitenkin vastoin edellisiä sääntöjäkin käydä milloin pitkästä, milloin lyhyestä. Puuttumatta enempää kielemme prosodiaan, luettelen nyt runojalkamme. Esimerkeiksi panen vain sanaisjalkoja ja mikäli mahdollista näiden samain sanain muotoja, jotta jalkojen vertaaminen toisiinsa olisi helpompi. Yksi tavu ei semmoisenaan muodosta täydellistä runojalkaa, joskin se muutamissa tapauksissa pidennyksen tai paussin tahi kumpaisenkin avulla sellaisesta voi käydä. Kaksitavujalat eli trokeet: Ensimäinen trokee | — - | päivä. Toinen trokee | — — | päivää. Kolmas trokee | - - | sana. Neljäs trokee | - — | sanaa. Koimitavujalat eli daktylit: Ensimäinen daktyli | — - - | päivänä. Toinen daktyli | — - — | päiväkään. Kolmas daktyli | — — - | päivääni. Neljäs daktyli | — — — | päivääkään. Viides daktyli | - - - | sanana. Kuudes daktyli | - - — | sanakaan. Seitsemäs daktyli | - — - | sanaani. Kahdeksas.daktyli | - — — | sanaakaan. Nelitavujalat eli peonit: Ensimäinen peoni | — - - - | päiviäni. Toinen peoni | — - - — | päiviäkään. Kolmas peoni | — — - - | päivääsikö. Neljäs peoni | — - — - | päiviäänpä. Viides peoni | — — - — | päiväänikään. Kuudes peoni | — - — — | päiviäänkään. Seitsemäs peoni | — — — - | päivääkäänkö. Kahdeksas peoni | — — — — | päätteeseenkään. Yhdeksäs peoni | - - - - | sanojani. Kymmenes peoni | - - - — | sanojakaan. Yhdestoista peoni | - — - - | sanaasiko. Kahdestoista " . | - - — - | sanojaanpa. Kolmastoista peoni | - — - — | sanaanikaan. Neljästoista peoni | - - — — | sanojaankaan. Viidestoista peoni | - — — - | sanaakaanko. Kuudestoista peoni | - — — — | sateeseenkaan. Viisitavujalkoja meidän runoudessamme tuskin vielä on tavattavissa. Sellaisiakin tietysti voisi esiintyä. Niinpä niiden perusmuoto (—----, esim. päiviänikö) mennee yhtä hyvin tai paremminkin yhden nousutavun varassa kuin 16:s peoni. Ainakin sopivat parhaat viisitavujalat luontevammin meidän runokieleemme — meillä kun on runsaasti laskuun sopivia aivan lyhyitä tavuja — kuin esim. Ruotsin, jossa niitä kuitenkin joskus tavataan, etupäässä kahden säkeen liittymäkohdassa, milloin nousujen väliin jää neljä laskutavua, tai nelitavujalkojen sijaisina muuallakin. Nelitavujalatkin ovat taiderunoudessamme yleensä harvinaisia. Eri maissa toiset metrikot ovat niitä pitäneet mahdottomina tai muuten vastustettavina, toiset taas ovat niitä puolustaneet. Vastustuksesta huolimatta ne ulkomaisessa taiderunoudessa ovat päässeet yhä yleisempään suosioon. Kansanrunoudessa ne kaikkialla jo kauemmin ovat esiintyneet. Meillä on näihin asti — teorian mukaan — päästy nelitavujaloista hyvin vähällä. On vain sanottu: "Kreikan ja latinan runoudessa on nelitavuisiakin jalkoja", tai: "Kreikkalaiset puhuivat nelitavuisistakin runojaloista, — — mutta nykyajan runoudessa niillä ei ole mitään merkitystä." Aivan viime aikoina vasta on niille meillä yleisemmin myönnetty olemassaolon oikeus ainakin kansanrunoudessamme. Tässä nelitavujalkoja onkin jo ammoisina aikoina käytelty, ja nykyisissä kansanlauluissamme ne ovat hyvinkin tavallisia. Esimerkeiksi panen tähän muutamia vanhasta ja uudemmasta kansanrunoudestamme poimittuja, peoneja sisältäviä säkeitä. (Viite [3] jälj.): Vaski- oli | hattu | harti|oilla. Minua on | vyötty | miehen | vyöllä. Aallot ne | pian sinut | pettäi|si. Sitten ei | suru mua | heittäi|si. Iso ilo | alkaa nuorukaisten | kanssa keskellä | hääsalin | latti|aa. Niinkuin niinkuin | neitoset, niinkuin niinkuin | poikaset, käykäämme | lattialle | tanssi|maan! Taiderunoudessammekin nelitavujalkoja jo vähän on viljelty sijaisjalkoina. Esim.: Honkain | humina ja | luonto | muu. Yks' | voima | sydämehen | kätketty | on. Tuima on | tuuli ja | pimeä on | taivo, suuri on | ulapalla | aaltojen | raivo. Nelitavujalkamme sopivatkin erinomaisesti sekä daktylien sijaisjaloiksi — kun vain laajuussuhteetkin otetaan asianmukaisesti huomioon — että sekasäkeihin itsenäisiksi jaloiksi, vieläpä yksinkertaisia eri runomittoja muodostamaan, sikäli kuin yksi nousutavu pystyy kannattamaan kolmea laskutavua. Peoneissakaan näet, ollakseen eri runojalkoja, ei saa olla muuta kuin yksi nousu, vaikka kolmas tavu voikin saada pienen sivukoron, jalan silti muuttumatta kahdeksi trokeeksi. Mitä runojalkojen nimiin tulee, en katso olevan syytä lainata niitä semmoisinaan kreikkalaisilta. Eroavathan runojalkamme oleellisestikin kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämistä, meillä kun aina on runokorko ensi tavulla. Nimitän niitä kaikkia selvyyden vuoksi tavulukunsa mukaan tai myöskin ensimäisten eli perusjalkojensa kreikkalaisilla nimillä, joita jälkimäisiä lyhemmyytensä takia sopii suosittaa, varsinkin koska ne jo — ainakin kahden ensimäisen ryhmän — ovat ennallaan tutut. Klassillisilta kansoilta lainattuja monia nimiä on vaikea muistaakin, jota vastoin minun ehdottamani muistaa ensi näkemältä. Nimien ja jalkakaavojen yhdistämisen toisiinsa oppii niinikään vähällä, koska jalkojen järjestyksen määräävät seikat on helppo jokaisen huomata. Muistamista helpottaa sekin, että kunkin ryhmän ensimäisessä ja viimeisessä jalassa ovat laajuussuhteet aivan päinvastaiset ja samoin aina seuraavissa jaloissa parittain keskustaa kohden. Luulisinkin juuri ehdottamani arvojärjestyksen olevan parhaan, koska tässä saman ryhmän jalkojen rytmillinen etevämmyys toistensa suhteen on ollut määräävänä sikäli, että joka jalkaryhmän kummankin puoliskon eri jalkojen — pitkä- ja lyhytnousuisten — runomitallinen paremmuus on koetettu ottaa huomioon. Olen siis täten merkinnyt kaikkiaan 28 eri runojalkaa, sen sijaan että meillä tähän asti on tunnettu ja tunnustettu pääasiallisesti vain 4. Sävellettäväksi aiotussa runoudessa sopii vielä puolipitkillekin tavuille antaa oma itsenäinen arvonsa ja käyttää monellaisia yhdysjalkoja, joten runojalkojen luku oikeastaan edelleen lisääntyy moninkertaiseksi. Vaikkei kaikkia edellä esittämiänikään hyväksyttäisi yleisempään käytäntöön, on jo aika hyväksyä niistä ainakin niin monta, että kaikki kielemme sanat ulkomuotonsa estämättä saavat täyden oikeuden esiintyä runoudessamme, mikäli kukin puolestaan omassa asemassaan siihen parhaiten kelpaa. TEORIAN JA KÄYTÄNNÖN HEIKKOUKSIA. Teorian ja käytännön heikkouksia on näet sekin, että lukemattomat supi suomalaiset sanat tähän asti on katsottu runomittaan sopimattomiksi tai, milloin niitä on käytetty, niitä on sijotettu sopimattomiin kohtiin. Niinpä ne sanat, joiden ensi tavu on lyhyt, ovat korollisina ankarimpien sääntöjen mukaan olleet runokieleen mahdottomat. Kun niitä kuitenkin on täytynyt viljellä, ne ovat huonosti täyttäneet tehtävänsä niissä asemissa, joihin niitä on sovitettu. Ei tarvitse muuta kuin laulaa joku suomalainen laulu, melkein mikä tahansa, niin huomaa, kuinka luonnottomasti lyhyitä tavuja käytetään pitkien asemesta. Laulamme esim.: Syttynyt on soota julma, viihan liekki leimuaa, puunainen on j.n.e.! Säveltäjissäkin tietysti on syytä, että täten suomalaisiinkin sanoihin sepitetyillä sävelmillä alennamme omaa kieltämme, mutta mahdotontahan yleensä on säveltää tähänastisia runojamme kielen laajuussuhteita pahasti loukkaamatta, jollei anna joka säkeistölle johonkin määrään eri sävelmää. Että tämä on epäkohta, ei voitane kieltää. Rytmin puutteellisuus on runokielemme yleinen vika, kuten jo on edellä mainittu. Kun meillä esim. on neljä laajuudeltaan toisistaan selvästi eroavaa trokeejalkaa ja niitä ilman muuta viljellään rinnan miten sattuu, niin on luonnollista, että rytmi on pilalla. Onhan suuri rytmillinen ero esim. _ilo_ ja _taatkoon_ sanojen välillä, samoinkuin daktylien _yleni_ ja _taivaaseen_ välillä. Ja kuitenkin niin erilaisia jalkoja asetetaan toistensa vastineiksi. Runoilijamme ovat siinä kohdin menetelleet aivan kuin olisivat vain ylimalkaisesti seuranneet runousopeissamme esitettyä määrittelyä: "Runomitta on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Jos säännöllisyydellä vaadittaisiin ainoastaan sitä, että nousut ja laskut vuorotellen seuraavat toisiaan, niin esimerkkien-laiset runojalat olisivat sikin-sokin käytettyinä säännön mukaan yhtä hyväksyttäviä kuin ne ovat siten "säännöllisesti" esiintyviä. Jos taas käsitämme säännöllisyyden niin, että saman mitan eri jalkojen tulee lisäksi olla suunnilleen yhtä pitkät, niin olisi meillä runomitan määritys, joka voisi tyydyttää moniaan muun kielen vaatimukset, mutta ei meidän. Onhan selvää, että suomessa, jossa korko ja laajuus eivät mainittavasti yhdy, pitää erikseen ottaa huomioon kumpikin niistä. Ei ole suinkaan rytmin kannaltakaan yhdentekevää, sanommeko saama vaiko samaa, tuuleman vaiko tulemaan, vaikka näiden jalkojen pituus onkin jotenkin sama. Kun meillä kuitenkin tällaisia on hyväksytty toistensa vastineina, jopa pidetään esim. neljättä trokeeta parempana perustrokeen sijaisena kuin kolmatta, niin voi sitä joskus puoltaa runojen luettavuuden kannalta, mutta kummaa ei ole, että säveltäjät tuskaantuvat sellaista tekstiä käsitellessään. Laulaessa tuntuu näet paljoa pahemmin kuin lukiessa sellainen saman jalan sekä nousun että laskun laajuuden muuttaminen. Koettakaamme esim. oikealla sävelmällä laulaa: Syttynyt on sotaa julmaa, vihaa liekki leimuaa, niin huomaamme, miten onnistumatonta itse asiassa on tällainen "rytmin säännöttömyyden tasaantuminen sen kautta, että eri tavut täydentävät toisiansa", jota runo-oppimme puoltavat. SIJAISJALOISTA. Ei kuitenkaan voi seurata laajuusperiaatettakaan äärimäisyyksiin asti, eikä se ole tavotettavaakaan, koska runomitta — etenkin yksinkertainen, samoista jaloista sepitetty siten tulisi yksitoikkoinen. Runoilijalla tulee aina olla vapaus käyttää sijaisjalkojakin varsinaisten asemesta. Tämä on hänellä yksi ja tärkeäkin keino tilapäiseen sisällön vaatimaan rytmillä-kuvaamiseen. Vapaus on hänellä suurempi luettavaksi aiotun runon sepittämisessä kuin sellaisen, jonka on tarkotus olla kaikin puolin musiikkimiehiäkin tyydyttävä. Tavallisessa puheessa samat tavut voivat eri asemissa olla johonkin määrin eri pitkät. Siten voi pitkä tavu vieläkin pidetä ja lyhyt entisestään lyhetä. Paitsi täten saattaa, joskaan ei niin kernaasti, laajuuden muutos tapahtua myöskin niin, että pitkä tavu vähän lyhenee ja lyhyt pitenee. Mutta tämä tavujen kimmoavaisuus ei suinkaan ulotu niin pitkälle, että luonnoltaan lyhyt tavu muuttuisi pitkäksi tai pitkä lyhyeksi, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Puolipitkä tavu sen sijaan voi käydä pitkästä ja lyhyestä. Runoudessa tavujen kimmoavaisuus on samojen lakien alainen kuin puheessa. Tämän mukaan siis, ensin pitkän tavun sijaisista puhuakseni, sopii puolipitkä tavu panna vastaamaan pitkää. Puolipitkän esiintymisestä runomitassa on jo (ks. [1] ed.) tarkemmin sanottu. Lyhyttä tavua sitä vastoin ei sovi panna pitkän vastineeksi. (Viite [2] Jälj.) Sanakorollinen, etenkin pääkorollinen lyhyt nousussa kaikkein vähimmän soveltuu pitkän tavun sijaiseksi, koska se laulettaissa pitkäksi venytettynä kuuluu varsin pahalta. Tätä vastaan runoilijamme kuitenkin enimmän rikkovat. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan ei tähän asti hyväksytyissä runomitoissamme muualla niin usein ole tullut kysymykseenkään, sillä laskussa lyhyt (lyhyet) on ollut paikallaan ja sanakoroton lyhyt taas ei muuten ole varsin usein sopinut nousuun. Sanakorottoman lyhyen tavun venyttäminen ei tunnu niin kielikorvaa loukkaavalta. Lauteessamme säkeen I|säsi majas|sa voimme huomata, että sanan toinen tavu (-sä-) pitkäksi laulettuna ei tunnu niin luonnottomalta kuin pääkorollinen (ma-) pitkänä. Sanan viimeinen koroton tavukaan (-sa) venytettynä ei toukkaa korvaa niin pahoin, vaikka se laulettaissa tulee kaksi kertaa niin pitkäksi kuin sanan ensi tavu. On myös otettava huomioon se seikka, että lyhyen tavun venyttäminen silloin, kun sillä tavalla syntyy kokonaan toinen, oikean mielikuvan ehkä pahastikin särkevä sana tai muuta epäselvyyttä, on vielä kiusallisempi kuin muulloin. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan voi joskus olla hyväksyttävä siinä tapauksessa, että sen jälkeen täydennykseksi tulee paussi, kuten säkeen lopussa ja isommissa jako- eli sesuurikohdissa. Esim.: Olette, linnut, täynnä laulu|ja, suloa, rakkautta, sointu|ja ja keväthenke|ä — ne| kaikki,| ne myös lahjoittakaa Suomen lapsil|le. (Loppusoinnuksi lyhyt tavu ei kernaasti sovi. Siitä enemmän soinnuista puhuessani.) Tällainen paussi saattaa tietysti esiintyä vain kahden sanan välissä, mutta ei sanan sisässä. Yleensäkin runojalan tavujen varsinaisen laajuuden samoinkuin koronkin muuttaminen paremmin on sallittava, milloin se tapahtuu — samassa jalassa — kahden sanan, etenkin yksitavuisen, rajalla kuin useampitavuisen sanan sisässä. Säkeistä Tuikah|tavat, | sammuvat ja Lämmin|tä ei | niistä lähde jälkimäinen on rytmiltään parempi. Voiko näillä ehdoilla ja myönnetyillä vapauksilla kaikissa mitoissa aina välttää lyhyen tavun panemista pitkän sijaiseksi, meillä kun on lyhyitä tavuja, pääkorollisiakin, niin runsaasti? Ken on yrittänyt sepittää ensi- eli perustrokeista tai -daktylista mittaa, on huomannut, että on melkein mahdotonta nousuun aina saada sijotetuksi pitkä tai pitkän arvoinen tavu. Jos juuri voikin kielemme siten pukea pakkopaitaan, niin jää silloin tavallisesti sanomatta ainakin osa siitä, mitä oli sanottava, ja sisällön puutteellisuus on toki pahempi kuin muodon. Meillä on onneksi vielä keino saada pitkäin tavujen vastineita, tavallisesti paljoa puollettavampi kuin lyhyen käyttäminen sellaisena. Tarkotan sitä, että yksi pitkä tavu korvataan kahdella lyhyellä. Muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset jo käyttivät tätä tapaa, joten se ei ole mikään uusi keksintö. Eikä se olisi vaikea keksittäväksi nykyäänkään, koska on huomattu kahden lyhyen tavun pituudeltaan yleensä paljon paremmin vastaavan yhtä pitkää kuin yhden lyhyen. Kuitenkaan tätä nykyiskansain runoudessa ei paljoa ole otettu seurattavaksi, kumma kyllä. Esimerkiksi ruotsalaisessa runoudessa tätä muinaisten kansain tapaa on jotenkin tarkoin kartettu, jota vastoin se Tanskan ja Saksan runoudessa ei ole niin harvinainen. Meidän runokielessä on tapa osaksi saanut jalansijaa. Kansanrunoudessamme se jo varhain on esiintynyt. Säkeiden ensi jalkana tapaamme Kalevalassa trokeen sijaisena silloin tällöin viidennen daktylin. Esim. Vesi on | vanhin voitehista. Salliipa kansanrunous tässä kohdin suurempaakin vapautta, joten pitempiä daktyleja ja peonejakin, pitkiäkin tavuja sisältäviä, tavataan trokeiden sijaisina, samoinkuin perusdaktylien sijaisina on pitkätavuisiakin peoneja. Näin paljon pitemmät sijaisjalat eivät ole nykyisessä taiderunoudessa hyväksyttävät, vaikka niitä siinä käytetään. Sitä vastoin seuraavien-laiset säkeet hyvin sopivat trokeiseen mittaan: Onko | vapaus vaiko orjuus. Useimmat käsittänevät sanan [vapaus] kolmitavuiseksi, vaikka äänneyhtymää _au_ tässä voi pitää diftonginakin. Ah niin, kirkas | Jumalalan|poika. Edellä on jo esitetty sekä hyviä että huonompia esimerkkejä sellaisista säkeistä, joissa daktylien sijaisjalkoina on peoneja. (Viite [3] ed.) Hyviä tällaiset varsinaisia monitavuisemmat sijaisjalat ovat, kuten sanottu, jos niissä kaksi vierekkäistä lyhyttä tavua on vastaamassa yhtä varsinaisen jalan pitkää, — tietysti tässä kuten muualla edellyttäen, ettei korkoa, runomittamme tärkeintä tekijää, vastaan rikota. Mainitsin, että esim. tanskan- ja saksankielisessä runoudessa tällaisia sijaisjalkoja viljellään. Kun otamme huomioon mainittujen kielten ja omamme erilaisuuden, myönnämme, että meidän kielemme on paljoa sopivampi näiden sijaisjalkojen käyttöön kuin mainitut germaanilaiset. Ovathan meidän lyhyet tavut enimmäkseen lyhyemmät kuin germaanilaisten kielten, nämä kun usein — konsonanttipäätteisinä — vastaavat paremmin meidän puolipitkiä; pitkät taas ovat yleensä yhtä pitkät kuin meidänkin. Kun siis esim. _Goethe_ voi panna sellaisen muodon kuin _himmlischen_ perustrokeen sijaan, pitäisi meidän erinomaisesti voida hyväksyä perustrokeen sijaiseksi viides daktyli. Jos vertaa toisiinsa muotoja: halvan (murteell. hal(a)van) ja halavan, taloon ja talohon, halvaksi (hal(a)vaksi) ja halavaksi j.n.e., niin huomaa kaksi lyhyttä laajuudeltaan hyvin sopivan yhden pitkän vastineeksi. Täten voisi kaksi lyhyttä panna pitkän sijaan sekä nousuun että laskuun, ei kuitenkaan samaan jalkaan useamman kuin yhden pitkän sijaiseksi, jottei jalan varsinainen luonne liiaksi muuttuisi. Peoneissa tuskin ollenkaan on sopivaa tätä tapaa seurata, viisitavujalat kun tuntunevat liian oudoilta, ainakin toistaiseksi. Tällaiset sijaisjalat ovat vielä sopivat estämään yksitoikkoisuutta, joka muuten voi haitata joitakin, etupäässä samoista jaloista kokoonpantuja mittoja, joten ne siltäkin kannalta ovat suositettavia. Kuten muutkin sijaisjalat ne ovat mahdollisuuden mukaan otettavat rytmimaalauksen palvelukseen. Vielä on näkökohta, joka puhuu näiden sijaisjalkain puolesta. Suomenkieli on, kuten luonnollista, vielä pitkäveteistä verrattuna vanhempiin sivistyskieliin. Käyttämällä edellä esitettyä menettelytapaa runokielemme tulisi tiiviimmäksi, täyteläisemmäksi, jota seikkaa ei ole aivan vähäksi arvattava. On suotavampaa, että runoratsumme ottaa silloin tällöin pari lyhyttä juoksuaskelta, kuin että se kompastumalla pidentää liian lyhyttä askelta tahtia tyydyttäväksi. Mikä etu tästä olisi runoja suomennettaessakin, on ilmeistä. Sitenhän voisi alkuperäisellä runomitalla ja lyhyydellä tyhjentävämmin suomentaa kuin nykyään, jolloin runokielemme on tarpeettomasti pidennettyä, sanojen oikea aikamitta (tempo) pitkien tavujen sijaisina olevissa lyhyissä hidastettuna. Säveltäjille tällaiset varsinaisia jalkoja monitavuisemmat sijaiset eivät tuottane vaikeutta. Kaikissa tapauksissa ne yleensä ovat laulun lausutukseenkin nähden paremmat kuin nykyään käytännössä olevat, joissa yksi lyhyt tavu vastaa pitkää. Mitä tulee lyhyitten tavujen sijaistavuihin, kelpaavat sellaisiksi puolipitkät, kuten ennen jo on sanottu. Pitkä tavu sitävastoin ei kernaasti sovi lyhyttä korvaamaan. Varsinkaan sellaista tavua, jossa on pitkä vokaali, ei saisi lyhyen sijaan asettaa. Helpommin sujuu — laulaessakin — lyhyen arvoisena pitkän diftongin, varsinkin i-päätteisen, sisältävä tavu. Koska yksi pitkä tavu pituudeltaan vastaa kahta lyhyttä, saattaa kahden vierekkäin olevan lyhyen asemesta kolmi- ja nelitavujaloissa käyttää yhtä pitkää, niinkuin yleisesti on tehtykin kolmitavujalkojen laskussa sekä vanhain että nykyiskansain runoudessa. Samassa jalassa ei kernaasti käy tekeminen yhtä useampia laajuuden muutoksia eikä samassa säkeessäkään kuin vain harvoissa — ei vierekkäin olevissa — jaloissa. Poikkeuksia voi esiintyä, mikäli mitan perusrytmi ei niistä sanottavasti kärsi tai milloin rytmimaalaus niitä oikeuttaa. Rytmin varsinainen luonne saakoonkin yleensä olla määräämässä, kuinka usein tilapäiset poikkeukset ovat luvallisia. Tässä on sanojen väliset paussit y.m. poljentoon vaikuttavat seikat otettava huomioon asianhaarain mukaan. ERI RUNOMITTOJA. Eri runomittoja saamme esittämäni mukaan kolme päälajia: kaksitavu- eli trokeemittaa, kolmitavu- eli daktylimittaa ja nelitavu- eli peonimittaa. Nämä jakaantuvat eri jalkojen mukaisesti alalajeihin. Meillä säkeet ovat jaloiltaan siksi kirjavat, että mallikelpoisia alalajeja harvoin tapaa edes perusmittojen esimerkeiksi, vaikka kaikki säkeemme oikeastaan ovat olevinaan perusmittoja. Olen niiden joukosta kuitenkin löytänyt muutamia esitahdittomia ja esitahtisia, jotka kelpaavat valaisemaan eri runomittojemme alalajeja. TROKEEMITTOJA. Ensi- eli perustrokeinen säe: Tuos' on | lampi | lahti|nensa. Toistrokeista mittaa on: Pylväät | ryskää, | räystäät | särkyy. Kolmastrokeinen säe on esim.: Vial|linen | veri. Neljästrokeinen säe olisi esim. seuraava: Taas | herää, | herää | eloon | jo. DAKTYLIMITTOJA. Ensi- l. perusdaktylinen säe: Sortuvi | niin kuni | juureton puu. Toisdaktylinen säe on seuraava: Niin | musta, niin | synkkä yö | syksyinen | lie. Kolmasdaktylista mittaa: Sua | kutsuu se: | jälleen se voita, jos voit. Viidesdaktylista mittaa olisi esim. seuraava säe: Se oli | ihana | elämän | kevät. J.n.e. PEONIMITTOJA. Ensi- l. peruspeonista mittaa olisi esim. seuraava: Tätä myrskyä ja | viuhinata, | taistelua | tuimaa. Yhdeksäspeoninen säe: Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä. J.n.e. Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää _yksinkertaisiksi mitoiksi_, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun, tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä jalkoina, niin se on _yhdistettyä_ eli sekamittaa. Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain osataan asettaa sopiviin kohtiin. Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista. Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää _vapaaksi_, jälkimäistä _sidotuksi sekamitaksi_. Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.: On | poissa | Kustavi | suuri — hepo | juoksee | haltia|ton — ja | puhtahan | uskon | muuri hänen | kanssaan | murtunut | on. Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim. seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa: Eräs | urhosa | poika | Suomen on maassa | haavois|saan; ei | koittane | uusi | huomen tuon | silmähän | milloin|kaan. Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi- tai useampitavuinen esitahti. Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat, samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus aivan satunnaisesti. Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi värsy kuuluu: "El', | armas Annani, | vaale|ne, jos | Pyörtäjä|koski | pauhaa; sen | voimaa | en tosin | vallit|se, ei | löydä se | koskaan | rauhaa, mut | kellä sen | kalliot | tiedoss' | on, niin | sille se | nöyr' on ja | voima|ton." Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu. Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin säkeitä: On | louhikko harmaata | kive|ä. Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni. Terve, | taistelo | tasa|pää. Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta, esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja, esim.: Sen minä | sanon sulle | neitoni | rakas, että | elä ole | sure|vainen. Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme _itkeväinen_, olisi rytmin kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin _kaipaavainen_ soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen. Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden _sekatrokeisten, -daktylisten_ ja _-peonisten_ mittojen sijaan olisi etenkin varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava _sidottuja_, joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa. SÄE, SÄEJAKSO JA SÄKEISTÖ. [Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.] _Säettä_ eli _runoriviä_ nimitetään myöskin _värsyksi_ (latin. versus). Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä. Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran on niin yleistynyt. Säkeistöä muutamat sanovat _säejaksoksi_. Tämä nimitys sopii minusta paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä _perioodi_. Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä _pää- että sivusäejaksoja_. Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme _säkeistöä_ eli _värsyä_ (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen sivujaksoon (viite [4] jälj.): Oli kolkko; mä kangasta kuljin, lumi singoten silmihin lyö; | jop' on päiväkin maillensa mennyt, pian joutuvi jouluinen yö. — || Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla maantietä mun eelläni päin? | Koto kaukana lienevi sillä, joka matkall' on tuiskussa näin! ||| Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys, jota nimitän _säkeeneroksi_. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun _säkeensito_ nimellä. Esim.: Jo lempeäll' illalla poski (s-sito) impeni kelmenee. Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan vaillinaisuus ja loppusointu. Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän _runojalanvajaksi_. Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri: Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun ystävän' | myös. Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat rytmin täydentäjät. Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on _täysijalkainen_ (akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se _vajajalkainen_ (katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen) tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa. Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan säkeen esijalasta, esim.: Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain päin | unten ja toivojen saarta. Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta. Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi: _säejaksonero_. Harvoin esiintyy _säejaksonsito_, esim.: Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan (sj-sito) sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan. _Säkeistönero_ on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi pysähdys. _Säkeistönsitokin_ on joskus paikallaan, joskin se on vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä välittämättä: Jos tuikutella voisin mä kielin sataisin tai kiurusena öisin kohoova pilvihin, (säk-sidos) niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa. Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä, voimakaskin vaikutus. Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset. Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan tuntua kahdelta eri värsyltä. Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään seikkaan. Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin, ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja. Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä. SOINNUISTA. Soinnuista on meillä _alkusointu_ (allitteratsioni) vanhin ja omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona. Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin. Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino. Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa. Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin. Säkeet Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä. Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua. Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim. siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään, tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö: Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan. Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä esimerkissä, jossa _äännemaalausta_ (onomatopoieesis) on taitavasti käytetty, on vaikutus vielä parempi. Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa, etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein paikallaan. _Loppusointuakaan_ (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä, kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja parannettava sen viljelemistä. Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavaisina riimeinä on _näen (väen) — aatteet (vaatteet)_, joista edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot _loisto|si — vois_ ja _turun — poistaa — hyvyys — voisi_ ovat laajuudeltaan liian kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia vastaavaisuuksia. Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä — kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-, mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet. Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät siis sellaisetkaan tavut kuin esim. _ma — tuulilla_ eivätkä edes vastakohtaiset _se — he_ ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut. Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee. Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin. Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson, säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.: Ja kolme veljestä voittaja | nyt näki tuotavan tuomitta|vaksi. Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä, mut nöyrää, kalpeeta | kaksi. Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin, etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.: Päivän viime säteet | lankee yli tutun piha|maan. Mieleni on ahdas, | ankee kuin ei ennen konsanaan. Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä tarpeelliselta. Esim.: Ma yksin kannelta | soitan, niin hiljaa hiipii | yö; niin kummasti sävel | värjyy, niin oudosti sydän | lyö. Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. _aamusi — saapuvi_ tuntuu täyteläisemmältä kuin _aamusi — pääsevi_, joskaan viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi. Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja. Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää. Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään, loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan tee muuta kuin kiusallista vaikutusta. _Puolisointu_ (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino. Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai -diftongiset tavut, sellaiset kuin _saan — maat_, _pois — loi_ j.n.e. Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut, koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi puutteellisilta loppusoinnuilta. Jälkilause. Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia, mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi. Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74653 ***