Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; Toppakahvia

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA *** TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA Kolme yksinäytöksistä pilaa Kirj. PASI JÄÄSKELÄINEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924. SISÄLLYS: Tirisen kosinta Miljoona-arpa Toppakahvia TIRISEN KOSINTA HENKILÖT: TIRINEN, poikamies, 50-vuotias. ANNA-MARI, leski, 45-vuotias. Näyttämö torpan tupa. Pöytä, lavitsa ja takka. Talouskalut huonossa järjestyksessä. TIRINEN Onpa oikein korea syyspäivä. Tekisipä mieleni laskea lehmätkin ulos, kun ei tuo ruoho vain olisi niin pakkasyön puremaa. Mutta jos huomenna on näin sievä ilma, niin varmaankin lasken elukat jaloittelemaan. (Käy tiristämässä pannusta kahvin loppuja kuppiin; juo ilman kermaa ja sokeria.) ... Vähäpä sitä oli... mutta hyvää. (Panee penkille maata.) ... Menee se tämä taloudenkin pito, vaikka yksinkin on... mitä tässä tekee muijalla riitelemässä ja kahvia särpämässä... Sattuupa se niinkin, että kun naimisiin menet ja hommaat kaikki kuten parhaiten, osaat, niin yht'äkkiä eivät kaikki asiat olekaan vaimolle mieliksi, ja hän lähtee menemään huuten heilaten. Siinä sitten nökötät ja saatpa vielä maailmalta kunniasi kuulla. — Toiset taas kyyditsevät ukkonsa helkkariin, — vaikka on vihittykin... Lienevät nuo joskus hyviä kapineita nuo miehetkin... ei yksi eikä kaksi eukkoa riitä mihinkään... Eikö lie paholaisen keksimä koko naimishomma, että saisi ihmisiä sillä lailla verkkoihinsa?... Liekö noita muuten paljonkaan oikein sopupariskuntia?... Eipä taida. Mutta kun hoitaa talouttansa yksin niinkuin minäkin, niin ei ole kellään mitään sanomista, ei vaikka sormella voita söisi. Ja liekö nuo niin suuret ne eukkoväen suomat huvituksetkaan, että kannattaisi hyvää elämäänsä pilata? — Eikös vain! Parasta on kun on omissa lämpimissään... (Ulkoa kuuluu lehmän ammumista ja Anna-Marin ääni. Tirinen menee akkunasta katsomaan.) Mikä siellä nyt lehmää kuljettaa? — Eikös se ole Anna-Mari?... Onpa sillä komea lehmä... (Ammumista.) ... Ja niin vielä teutaroipi... Miksi ei se ymmärrä sitä seinään sitoa, vaikka on rengas, kun aitaan köyttelee. (Menee ja huutaa ovesta:) Sido seinään, niin pysyy paremmin! ANNA-MARI (Kielevä ja isoääninen; tulee sisälle ja huutaa ovesta kartanolle:) Ootko hiljaa — mitä se siinä reutoo...! (Sisälle:) Kun aivan hengästyksiin juoksuttaa! — Päivää! Terveisiä! (Kättelevät.) Kun tuon lehmän kanssa saa hypätä ja riuhtoa, että on aivan pakahtua. — lähdinkin yksin sitä kuljettamaan, mutta siinäkö työ oli! Se kun on niin ikäväinen ja ollut Sonnilan karjassa koko kesän, niin se kaipaa toisia ja niiden perään ammuu. Kun eivät jouduttaneet sitä heinäkuormaansa valmiiksi,'niin lähdin kuin lähdinkin yksin lehmää perässäni venyttämään, minä hullu. Kun näin tupasi, niin arvelin, että mitähäntä raijaa yksin, menen levähtämään ja odotan hevosmiestä. TIRINEN No, mihin sitä ollaan menossa? ANNA-MARI Tuonne Alarannalle asti. Siellä kun veljeltäni kuoli emäntä, niin se pyytämään minua sinne emännöimään edes talven ajaksi. Ajattelin, että lyön tuon mökki-tötteröni kylmille ja menen. Samahan tuo on minullekin, missä häntä leipäänsä syöpi — ja niin sitä sitten lähdettiin. TIRINEN Ja lehmineen? ANNA-MARI Lehmineenpä tietenkin. Jopahan minä nyt sitä jättäisin, vasikasta asti kun olen kasvattanut ja ruokkinut. Siellähän on meijerikin likellä, joten käytän maidon meijerissä — ainahan siitäkin joku penni lähtee; pysyy edes kahvirahassa, ettei aina tarvitse talon kahvin varaan lyöttäytyä... Ja pitäisihän sitä säästääkin mukamas. TIRINEN Säästääpä tietenkin... Onko se hyvä lypsyinen tuo sinun lehmäsi? ANNA-MARI Kaksi kiulua kerralla poikimisen jälkeen ja jos oikein heruttaa, niin vaahto kuohuu. TIRINEN Vai kaksi kiulua! Onpa hyvä lehmä — anna minulle ruokolle, niin ei tarvitse enempi huolehtia. Saat kymmenen markkaa ruokkorahaa, ja heinäsi joutavat myötäväksi. ANNA-MARI Hyvänen aika! Enhän minä nyt toki ruokolle antaisi, vaikka mikä olisi, kun vasikasta asti olen hoitanut ja kasvattanut. — Jos en itse jaksa elättää, niin ennen lopetan. Niin olen päättänyt... ei me elävinä erota minä ja Ruuslokka. TIRINEN Ruuslokkako sen nimi on? ANNA-MARI Ruuslokka. Kun henkikirjurin lehmällä oli sama nimi, niin minäkin ajattelin, että panenpa lehmälleni oikein herrasnimen. Komea nimi se onkin. TIRINEN Komea se on nimi ja komea on lehmäkin. (Katsoo akkunasta.) Mutta aivan se siellä irti pääsee, kun noin aitaa repii! Minäpä käyn panemassa sen seinään kiinni. (Menee.) ANNA-MARI Kumma on tämäkin torppa, kun on hyvä eläminen ja velaton paikka, eikä ole emännästä tietoa tuon enempää. Itse se lypsää lehmänsä ja keittää kahvinsa sekä rikastuu vain. Ikävältä luulisi tuntuvan yksinään olon. (Katsoo ikkunasta.) Nyt se siellä Ruuslokkaa hoitaa ja huusaa, mutta ei vain raski heiniä eteen panna, visukinttu. Tokko tuo kahviakaan keittänee, jos en omistani pane... Eipä taida tulla ei suuhun eikä silmään... Se on tuo Tirinen niin nokkavisu, että kirpunkin kahtia jakaa ja pitää itse isomman puolen. (Katsoo ikkunasta.) Jopa sai miesparka sarvesta ja ihan parhaalle paikalle! (Nauraa.) TIRINEN (Tulee takapuoliaan pidellen.) Kylläpä on koko äytäri! Minä kun rupesin utareita koettelemaan, niin silloin säikäytti sarvellaan... ANNA-MARI Johan minä täällä nauroin, että kun ihan paraalle paikalle töytäsi. TIRINEN Hyvät sillä on lehmän merkit. ANNA-MARI Hyvät kerrassaan, ja umpeen ei tahdo mennä keinolla millään... Lypsää aivan läpi vuoden. TIRINEN Minun lehmistäni on toinen ummessa kolme kuukautta, toinen viisi. ANNA-MARI Siunatkoon! Aivan kaiketi minä kuolisin kahvikerman puutteeseen, kun pitäisi niin kauan ummessa syöttää! (Katsoo ikkunasta.) Jokohan pitänee lähteä tuota lehmää kuljettamaan, kun se noin riuhtoo ja rimpuilee. TIRINEN Mihin se nyt siitä pääsee. Istu nyt ja keitä kahvit, hevosmiestä odottaessasi. Tuossa on pannu takalla. ANNA-MARI (Itsekseen.) Omista kahvistako? Kyllähän minä tiesin sen visukintun. (Ääneen.) Tässä sinä vain yksin nökötät kuin pataässä... tarvitsisit kai akan niinkuin muutkin, kun on lehmiä ja kaikkea. TIRINEN. Enkä tarvitse. Kun saisin hyvän lehmän, niin se olisi parempikin. On liikoja noita heiniäkin... Myö nyt tuo Ruuslokka tai anna edes ruokolle. ANNA-MARI Ei maksa vaivaa puhuakaan — ei me erota, Ruuslokka ja minä, ennenkuin kuolemassa. (Ulkoa kuuluu ammumista; Anna-Mari katsoo ikkunasta.) No sepä nyt siellä riuhtoo ja ammuu. (Kiiruhtaa lehmää komentamaan ja puhuttelemaan.) TIRINEN Ei se näy myövän eikä antavan ruokolle... Mutta... mutta, jos sen onnettoman saisi, niin jäisivät molemmat tähän... On oikein sääli päästää noin hyvää lehmää käsistään... Mutta tokko sitä vaimoa saattanee sentään kysyä niinkuin Ruuslokkaa? — Siinä kai pitäisi olla monetkin esipuheet ja valmistukset... ANNA-MARI (Tulee.) Ei se tahdo hyvästyä... Mutta eikö tuolta pian tulle hevosmieskin heinäkuormineen... Sidon sitte kuorman perään koko pekunan ja ajelen menemään. TIRINEN Oikeinko sieltä tulee heinäkuorma? ANNA-MARI Nurmia, parhaita pyörtänönurmia! Se kun poikii Sieluinpäivästä kaksi viikkoa, niin pitää olla millä taas heruttaa. TIRINEN (Itsekseen.) Nurmia sillä taitaa olla koko suova —. (Päättäväisesti:) Tuota... ANNA-MARI Jaa että mitä? TIRINEN (Korvallistaan kynsien.) Tuota... ANNA-MARI Noo? TIRINEN Tuota... että jää nyt tähän heininesi ja lehminesi, — emäntää kai — sitä tarvitaan tässäkin. ANNA-MARI No enkä jää. Olihan sinulla tässä se Leuhkalan Loviisakin emännän vaalissa monta viikkoa, mutta tiellepä tuo sekin jouti menemään. Ja niin oikea ihminen oli kuin saattaneekin. TIRINEN Eihän sillä ollut lehmääkään... Ja kun se olisi tuota kahvia myötäänsä latkinut... Siitä se parhaasta päästä suuttui, kun ei saanut mielin määrin juoda kahvia, minulla kun oli arkun avain. Mutta en minä sinulta — jää nyt koetteeksi. ANNA-MARI Jopahan minä sinun koetettavaksesi jäisin! Antti-vainajankin aikana oli aivan sama, joinko minä kahvia tai olin juomatta. Aivan sain tehdä oman mieleni mukaan, ei se siitä sanonut hyvää eikä pahaa, enkä minä sitä enempäänsä rupea särpämäänkään. TIRINEN No enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida... saat itse pitää arkun avaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla. ANNA-MARI (Jo epävarmana.) Jottako tuota sitte yrittäisi?... (Itkien.) Kyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää semmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli. Kerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin se otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta itkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä sen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa kovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi. TIRINEN (Ihmeissään.) Vai ei kovemmalla? ANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.) Mutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa? TIRINEN (Väistelee.) Eihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän kahvia, keitähän kahvia... ANNA-MARI Ja monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se tuli Antti-vainaja taputtelemaan. (Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.) Kun sinäkin... TIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.) Elähän nyt siinä! — (Katsoo ikkunasta.) Nyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen. (Kiireesti ulos.) ANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.) Kovinpa se on tyly... Eihän se tajua mistään mitään... Eihän tuommoisen kanssa miten... Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee pakoon... Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni... Elähän nuolaise ennenkuin tipahtaa. (Huutaa ovesta.) Antaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään. TIRINEN (Palaa ovelle.) No mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen — ANNA-MARI Antaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin rupea... Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja rakkaasti puhuisi — TIRINEN Minä kun olen niin hiljainen... ehkäpä tässä illemmalla... juodaanhan kahvia... ANNA-MARI Saat odottaa iltaasi ja juoda kahvisi yksin... Hyvästi! (Menee.) TIRINEN Siitäköön se otti pahaksi, kun en sitä muka halannut?... Sekö sitä niin äkkiä ilkeää... eikä tuo niin häävin näköinenkään ole. (Katsoo ikkunasta.) Siellä se sitoo lehmäänsä heinäkuorman perään... jo se on komea lehmä! Olisi sitä pitänyt sittenkin vähän kiltisti kohdella. (Päättävästi.) Ei, en minä päästä tuommoista lehmää menemään! (Huutaa ikkunasta ja viittoo.) Anna-Mari! Anna-Mari-i-i!... Älä mene... Palaahan vähän takaisin!... Palaa vähän takaisin hoi... ANNA-MARI (Tulee tupaan.) Mitä sinä nyt huutelet? TIRINEN (Muka iloisesti ja reippaasti:) Kyllä kai sitä nyt halata saattaa! (Heittäytyy Anna-Marin kaulaan, halaa ja taputtelee.) Kylläkai tätä aina tekee, tekee varmasti! ANNA-MARI (Ponnistelee kaikin voimin vastaan ja pääseekin viimein hengästyneenä irti.) Hassu mies! Kaikki ne vielä eukkoakin hommaa! (Huutaa ulos mennessään.) Anna hevosen mennä! (Ulkoa vielä kuuluu Anna-Marin puheen tulva Tirisen tyhmyydestä.) TIRINEN (Pitkän vaitiolon jälkeen.) Sepä nyt oli!... Ensin se näytti kyllästyvän siitä, kun en halannut, ja sitte se näytti kyllästyvän siitä, kun halasin. Ole sitte niille mieliksi, jos osaat... Taitaa paras olla eukotonna!... Enhän minä siitä Anna-Marista välitä, menköön menojaan... mutta kaduttaa vähän, tuota, kun olisin hänen mukanaan saanut niin tosikomean lehmän, jos olisin ymmärtänyt oikealla hetkellä sitä Anna-Maria vähän halata. _Esirippu_. MILJOONA-ARPA Yksinäytöksinen pila Kirj. PASI JÄÄSKELÄINEN Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920. HENKILÖT. _Pekka_, työmies. _Maija_, hänen vaimonsa. _Isäntä Vimperi_, talonomistaja. Tapahtuu maaseutukaupungissa. — Esittämisoikeus vapaa. Köyhästi kalustettu huone Vimperin talossa, Pekka makaa sängyssä tahi rahilla. Maija kutoo sukkaa. _Maija_. Ja se oli paikkaa, kun tultiin tänne kaupunkiin, tultiin maalta tänne muka makeanleivän paloille, porvarien ja rikkaiden töihin, myytiin mökki ja lehmä, kyllästyttiin hyvään elämään! Tuo ukko hyväkäs kun ei muka enää talonjussien töihin sujunut, kaupunkiin piti muka päästä, kymmenen markan päiväpalkoille lossauksiin, lastauksiin ja jos mihin. — Vaan oliko sinusta niihin? Ei saanutkaan täällä tupakoida ja istuskella joka viiden minuutin päästä, ei seisoskella lapionvartta vasten, eikä maata pensaiden takana isännän poissaollessa. Täällä olisi pitänytkin laiskansuoni katkaista, mutta eipäs. Työpaikka toisensa jälkeen meni — ja kun sen vielä piti oppia tuota oluenkuraa latkimaan kaiken muun hyvän lisäksi — sillä tavalla on nyt lehmä ja mökki mennyt, — aivan oluessa, Herra nähköön. Sitte sitä muka kuletaan kokouksissa ja rohveerataan toisten samanlaisten kanssa. (Syrjään.) Nyt se on saanut päähänsä, että pian tulee sellainen kumous, että rikkailta otetaan tavarat ja annetaan köyhille. Sitä se nyt odottaa sängyssä selällään kuin hyvääkin työtä tekisi, vaikka kohta ei ole ruuan kipenettä suuhun pantavana. (Kovemmin.) menisit edes isännältä jotain työtä kysymään, että saisi vähänkään ansiota. Luulisi tuossa paikkainkin puutuvan, kun aina vain makaa. _Pekka_. Enkä mene. _Maija_. millä luulet eläväsi? Enkä minäkään jaksa laiskaa ukkoa sänkyyn selälleen elättää! _Pekka_. Ruokkikoon kaupunki niinkauvan. _Maija_. Miten kauvan? _Pekka_. Siksi kunnes porvarit romahtavat. _Maija_. Eikö rämähtävät! Se hullu vielä kaikkia uskoo! _Pekka_. En minä kaikkia, vaan sen sanoi temokraati. _Maija_. Eikö temokraato — — ja tokko lie sanonut kukaan... ilman vain sanot, että olisi muka hyväkin syy laiskotella. _Pekka_. Tokko tuo lie sen rikkaampi, vaikka tekisi työtä, että pää olisi kolmantena jalkana. _Maija_. Jos ei rikaskaan, niin söisihän edes omaa leipää. _Pekka_. Kaikki on yhteistä — ei se ole leipä paremmin toisen kuin toisenkaan. _Maija_. Taivaassa tuo niin lienee, vaan ei täällä. _Pekka_. Kuuluu Ranskanmaalla olleen sellaiset komuuti-päivät, että kaikki oli yhteistä. _Maija_. Komuuti-päivät! Ja onko siellä nyt kaikki rikkaita? _Pekka_. Käy katsomassa. _Maija_. Sitä minä en usko. _Pekka_. Ole uskomatta. _Maija_. Ja sinä et rikkaana pysyisi, vaikka saisitkin rahoja. _Pekka_. Jaettaisiin taas tavarat vähän ajan perästä, malja. Odota semmoista, vaan älä pitkästy. Pekka. Odotan kyllä. _Maija_. mutta sen minä sanon, että jos et huomenna ala mennä töihin, niin otan kepin ja roitelen niin pakaroillesi, että laiskuus lähtee. _Pekka_. Et uskalla. _Maija_. Otan isännän avukseni pitelemään. _Pekka_. Sekö on sitte aviopuolison rakastamista? _Maija_. On se laatuaan sekin ja ainakin yhtä hyvää kuin sinun makaamisesikin. _Pekka_. Ei kukaan ole omaa lihaansa vihannut. _Maija_. — — — Ja sen minä sanon, että jos minä voitan miljoona-arpajaisista rahaa, niin et näe niistä penniäkään. _Pekka_. Ja sinä et näe markastasi laitaakaan, sillä koko peli on vain rahan narraamista. _Maija_. Ostettu se nyt kuitenkin on, ja kiitin, että sillä pääsin, niitä on nykyään arpalippujen kauppiaita niin ettei silmiään tahdo auki saada, ja ne ovat vielä hullumpia kuin henkivakuutusasiamiehet, — —— mikä sen tietää, jos vielä voitankin... _Isäntä_ (tulee puusepän esiliina edessään). Päivää! — Eikö teidän isäntä joutaisi vähän töihin? minulla olisi laudan kantamista ja vähän muutakin. _Maija_. Kyllä se joutaisi, kun vaan lähtisi. _Isäntä_. No miksi ei? _Maija_. Se odottaa jonkinlaista kumousta, jolloin rikkailta rahat jaetaan köyhille. _Isäntä_. milloin se tulee? _Maija_. Eikö tuota näiksi ajoiksi nuo nykyiset rohveetat ennustane. _Pekka_. Pian se tulee. _Isäntä_. Vai pian? mutta eikö sitä sentään sopisi... odotellessaan vähän töitäkin paiskella? _Pekka_. Tehkööt työnsä. _Isäntä_. Kyllä minä kumousta odotellessani olen vähän höyläillyt sekä liimaillut — — ja saman neuvon annan pojallenikin. _Pekka_. En minä höylää. _Maija_. Siinä sen kuulette! _Isäntä_. Minä arvelin, että olisit vuokrasta vähän työssä ollut, vaan kun ei sovi, niin saat muuttaa muualle. _Malja_. Herra isä! _Pekka_. Saatanhan minä siinä tapauksessa vähän kantaa niitä lautoja. (Nousee vaikeasti.) _Isäntä_. Tule sitten vähän ajan perästä. _Maija_. Olisiko isännällä tämän päivän sanomalehteä? Joko niissä on miljoona-arpajaisten voitoista mitään? _Isäntä_. Eiköhän niissä liene ollut isompien voittojen numeroita. _Maija_. Vai! Saisinko minä katsoa! _Isäntä_. Tule noutamaan. (Menevät.) _Pekka_. Lautoja kantamaan. Eihän tuota viitsisi, vaan täytyy. Hohhoi, täytyy... täytyy... höh hooi. _Maija_ (tulee). Tässä nyt on lehti — — Katsotaanhan... näissä paikoin pitäisi olla sen kirjoituksen, tulehan katsomaan. _Pekka_. En viitsi. _Maija_. Tässä, tässä on, voih, kun vilisee silmissä. (Lukee hitaasti.) Päävoitot miljoona-arpajaisissa ovat langenneet seuraaville numeroille... Voi en minä saata, lue sinä. _Pekka_. Tavaa itse. _Maija_. Neljänkymmenen tuhannen... yksi kolme nolla... ei se ollut se numero — viisitoistatuhatta... kahdeksan nolla nolla... ei sekään — kymmenen tuhannen... kaksi nolla viisi, eikä tämä... viiden tuhannen... kaksi sataa nolla nolla... seitsemän sataaviisi kymmentä kuusi. (Kiljaisee.) Uijjui-jui-jui! (Painaa päätään.) Aih, oih oi oi. _Pekka_. No mikä nyt tuli? _Maija_. Se... se on minun numeroni, armias isä auttakoon, se on minun numeroni! _Pekka_. Älä hele... _Maija_. On, on, on. _Pekka_. Näytäppäs lippusi. _Maija_ (ottaa laatikosta tai taskustaan arpalipun; vertailevat numeroita levittäen lehden ja lipun pöydälle.) _Pekka ja Maija_ (yhtaikaa). Kaksi, nolla, nolla... seitsemän, viisi, kuusi. _Pekka_. Kies’auta! Sama numero — viisituhatta markkaa... _Maija_ (itkien Pekan kaulaan). Viisituhatta markkaa! _Pekka_. No älä nyt ulvo siinä! Hyvä, että saatiin. _Maija_. Kun se tuli niin äkkiä! Nyt saadaan hyviä vaatteita, ruokaa ja vaikka mitä. _Pekka_. Niin. _Maija_. Ja nyt elätän sinut vaikka sänkyyn. _Pekka_. En minä nyt malta sängyssä pysyä, kun rahoja saatiin. _Maija_. Vaan jos se temokraato tulee jakamaan? _Pekka_. Jakamaan? Jos tulee, niin kirveskamaralla otsaan. _Maija_. Mutta itsehän sinä sanoit, että kohta tavarat jaetaan. _Pekka_. Niin, kun oltiin köyhiä, mutta en minä nyt anna, vaikka maa halkeisi! Kylläpä käskisi! _Maija_. Minä kun jo luulin, että ihan sinulla päätä viiraa. _Pekka_. Ei me rahoja anneta muille. _Maija_ (lyö reiteensä). No ei vaikka mikä olisi. — Jo piti olla onni! _Pekka_. No sanos muuta. _Maija_. Aivan tekisi mieli tanssahtaa. _Pekka_. No pyöritään vaan. (Ottaa Maijaa vyötäisistä ja alkaa rallattaa polskaa, jota pyörivät yhä kiihtyen nopeammiksi.) Rati-riti rati-riti rallaa-rati-riti-rati-riti rei j.n.e. _Isäntä_ (tulee ovelle ja katsoo vähän aikaa kummissaan). No hulluiksiko ne ovat tulleet? (Huutaen.) Aivanhan te talon hajotatte! _Maija_ (näyttäen isännälle lippua). Katsokaas tätä! _Isäntä_. Tätä? _Maija_. Ja numeroa tässä. (Näyttää lehteä.) _Isäntä_ (ottaa molemmat, katsoo ja vertailee). No lempsatti! _Pekka_. Mitäs sanotte? _Isäntä_. Sama numero. _Maija_.. Viisituhatta markkaa! _Isäntä_. Niin on. _Pekka_. Tarvitseeko muuttaa talosta? _Isäntä_. Eikö hiidessä, olkaa vaan niin kauvan kuin haluttaa. _Pekka_. Ja olisiko isännällä jotain parempaa takkia minulle antaa? Minä maksan heti kun rahat joutuu. _Isäntä_. Minä tuon juhlatakkini. (Menee.) _Pekka_.(huutaa isännän jälkeen). Sama se on, jos se on parempikin. Puhtaalla rahalla minä sen maksan... puhtaalla rahalla! _Maija_. Ja minun täytyy heti lähteä ostoksille. — — Mutta entäs rahaa? _Pekka_. Näytä vain lippuasi ja lehteä, niin kyllä lähtee vaikka mitä. _Maija_. Niin tosiaankin. Mitä minä tuon? _Pekka_. Tuo ruokaa ja juomaa. _Maija_. Ja itselleni korean puvun. (Menee.) _Pekka_. Vaikkapa senkin... ja kuule, kuule! — — — Nyt se meni... Olisin käskenyt tuoda olutta, mutta ehkä hommaan sitä itse kokonaisen korin. _Isäntä_ (tulee tuoden mustan sortuukin). Tässä nyt olisi juhlatakki isännälle. _Pekka_.(panee päälleen). Ollaanpa häntä nyt vähän herroiksi, kun varat kerran kannattaa. Paljonko tämä nyt maksaa? _Isäntä_. Kaksikymmentäviisi markkaa. _Pekka_. Olkoon, mitä se meidän varoissa tuntuu. — _Isäntä_. Mitä sitä nyt on aikomus ryhtyä hommaamaan, kun noin rahojakin siunautui, tai ainako sitä vain maataan? _Pekka_. Eihän toki! Taidanpa ruveta hevoskauppoja tekemään. Siinä liikkeessä on aina hupinsakin mukana. _Isäntä_. Kun ryypätään, ajetaan ja kehutaan, he he. _Pekka_. Ja aina ne kuuluvat kortitkin läiskähtävän hevosmies-sakissa; kun sattuu, niin voittaa viisituhatta lisää. _Isäntä_. Mistä sen tietää, voipa niinkin käydä. _Pekka_. Kunhan tässä rahat joutuu, niin ostan oikein silkkimustan, ajelen sillä huvikseni ja myön sitte torniolaiselle. _Isäntä_. Kyllä meillä talliresukin saadaan laitetuksi, jos vain ruvetaan sitä tarvitsemaan. _Pekka_. Tarvitaanpa tietenkin — — ja jos isännällä olisi joku kaapin tapainen, jossa saattaisi niinkuin rahoja ja viinoja säilytellä lukon takana, niin ostaisin senkin. _Isäntä_. Onhan niitä toki nikkarismiehellä semmoisiakin. Kyllä minä toimitan. _Pekka_. Minä maksan oikean hinnan ja puhtaalla rahalla. _Isäntä_. Kyllähän niistä sovitaan. (Menee.) _Pekka_.(kävelee kädet taskussa tai selän takana hyvin arvokkaasti edestakaisin). Jaa-ah, oli se kumma laaki... tullappa yhtäkkiä rikkaaksi! Pahinta on se, ettei oikein ymmärrä mitä niillä rahoilla parhaiten tekisi? Ei sitä köyhä osaa yhtäkkiä olla rikkaanakaan — — — ei ole rikkaita tuttujakaan, joiden luo menisi tupakoimaan, mutta temokraatit — — — mitäs minä niille sanon? Miten minun nyt sopii rikkaita? — — — Peijakas sentään, kun olinkin niin suurisuinen. — — — Toisekseen, — mitäs minun tarvitsee selitellä! Sanon vain, että menkää hiiteen; ja kun ajan silkkimustallani, huutelen vain että, pois tieltä köyhät ja rumannäköiset, sen minä teen. _Maija_ (tulee hengästyneenä). Tuoss’ on leipää, tuossa makkaraa, — antoivat niin mielellään, kun näytin lippuni. — Se on kai jo tietona koko kaupungilla, että me olemme voittaneet viisituhatta. Sitte minä olin vaatekaupassa, ja sieltä tuovat aivan kohta minulle uuden puvun, kunhan vähän laittavat ensiksi. — — — Syö nyt, Pekka. _Pekka_. Entä olutta? _Maija_. Oluttako? _Pekka_. Niin. _Maija_. Sitä tavaraa ei minun rahoillani osteta. _Pekka_. Sinun rahoillasi? milloin sinulle on omia rahoja tullut? _Maija_. Silloin kun voitin arpajaisista. _Pekka_. Minähän rahoja hallitsen, saipa niitä kumpi hyvänsä. _Maija_. Mene sitte ottamaan postista Maija Möttösen rahoja, kun ne tulevat. _Pekka_. Sinä annat valtakirjan. _Maija_. Se on sillälailla, Pekka-rukka, että hyvän hoidon sinä saat, mutta rahoja et hallitse — muista se. _Pekka_.(itsekseen). Kyllä minä ne joskus viekkaudella anastan, ollaanhan sovussa siihen asti. (Ääneen.) Pidä sitte rahasi ja huvittele mielesi mukaan. _Maija_. Huvittele! Kunhan et itse enemmän huvittelisi, jos vain käsiisi saisit. — — Arvelin vähän äsken, kun puhuit siitä tavaran jakamisesta, että kauvankohan noita riittäisi sulla? _Pekka_. Älä siinä nyt intoile, vaan tule syömään. _Maija_. Taitaisi pian olla uudestaan jaettava. _Pekka_. Tulehan syömään, on hyvää makkaraa. _Maija_ (tulee syömään). — — Kyllä tuntuu lystiltä, kun ei ole enää syömisestä huolta niinkuin ennen. Ei tuo makkarakaan tunnu enää niin erinomaiselle, kun saanti on helpompi. Voi kun nyt jo tulisi se puku! _Isäntä_ (tulee pahvilaatikkoa kantaen). Tämä tuotiin teille annettavaksi. _Maija_. Voi! Siinä se nyt on se uusi puku. _Isäntä_. Oikeinko rouvaksi puetaan? _Maija_. Pitäähän sitä nyt vähän parempaa olla, kun on varoja. _Isäntä_. Niinpä niin, niinpä niin. (Poistuu.) _Maija_ (ottaa laatikosta värikkään leningin, asettelee sitä eteensä ja silittelee). Voi, voi! Kyllä pitää lähteä sinne kotipuoleen aivan näyttelemään itseään, kun on tämmöinen läninki, punainen vyö ja — — _Pekka_. Olisit sinä aika näökäs tuossa oorningissa. _Maija_. Näökäs? Resunenko pitäisi sitte olla, vaikka on varojakin? _Pekka_. Tiesi hänet, mutta kun tuommoisia panet päällesi, olet kuin variksenpelätin. _Maija_. Vai variksenpelätin! Entä sinä itse, hyväkin kuvatus! _Pekka_. On minulla takki. (Panee isännän tuoman takin päälleen.) _Maija_. No nyt se nasta variksenpelätin nähtiin! (Nauraa.) On kun sontiainen. (Asettelee uudestaan leninkiä eteensä.) Kyllä se tuo vaate muuttaa niin ihmisen, ettei uskoisi; kun sieltä meidän puolestakin tytöt menevät kaupunkiin ja ovat siellä vähän aikaa, niin eipä tahtoisi tuntea samoiksi ihmisiksi, kun ovat niin herrastuneet. — — — Niin minäkin laittelen, kunhan rahat joutuu. — — — Menen heti kotipuoleen käymään — — — ja siellä kun sitten kysytään, että kukahan tuo tutunnäköinen ihminen on, kun niin hienossa hankituksessa kulkee? — Ja kun saavat kuulla, niin akat lyövät reiteensä ja ihmettelevät, että ei tässä maailmassa olisi uskonut Möttösen Maijaa tuossa oorningissa näkevänsä. _Pekka_. Olitpa tuota nyt sinäkin missä oorningissa tahansa. _Maija_. Mitä? _Pekka_. Tuota, minä meinasin, näytäthän sinä melko pulskalta muutenkin. _Maija_. Jaa-ah, mutta kyllä se onkin aivan toista, kun on oikein ylöslaitettu ja puettu. _Pekka_. Valtaavat vielä sinut minulta, kun kovin laittelet. _Maija_. Elä siinä viisastele! makaa sinä vain ja odota vallankumousta. _Pekka_. Elä nyt leikistä suutu! Hyvissä mielissähän minä tässä puhelen. (Menee Maijaa taputtelemaan.) Ollaan ystävät, ollaan ystävät. _Maija_. No älä rypistä läninkiä, kuvatus. _Pekka_. Hi, ai, enpä huomannut. Onko se oljanssia? _Maija_. Ei, se on velvettiä. _Pekka_. Vai helvettiä, onpa sillä kumma nimi. _Maija_.. Eli lieneekö se muuta, en minä oikein muista. _Pekka_. Komiaa on, olipahan mitä oli; ei ole parempaa herroillakaan. _Maija_. Hyvä jos on semmoistakaan! Niistä ovat monet sellaisia visukinttuja, etteivät raski laittaa, vaikka varojakin olisi. _Pekka_. Mutta me raskitaan, me, ja maalle ei muuteta, vaikka mikä olisi. _Maija_. Johan nyt sinne hapanta piimää juomaan! _Pekka_. Ja silakoita ja kuoriperunoita syömään. _Maija_. Hyi olkoon! Oikein rintaa korventaa, kun ajattelenkaan. _Pekka_. No niin minullakin. _Maija_. Täällä on toista! Täällä saa mitä haluaa, eikö ole lystiä? _Pekka_. No on! Sattui se kerran oikeaan, arpajaisvoittokin. _Maija_. No sattui. _Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tuota... tuota... Tässä on Helsingin lehti ja siinä on viidentuhannen voittoarvan viimeinen numero yhdeksän eikä kuusi. _Pekka_. mitä? _Maija_. Meidänkö numeron? _Isäntä_. Katsokaahan, tuossa on 200,759 eikä 56, niinkuin teidän arpalipussanne. _Pekka_. Se on erehdys! _Isäntä_. Kunhan ei olisi erehdys tämän kaupungin lehdellä, minäpä lainaan vielä Huustasplaatetinkin tuolta Enkelpäriltä. (Menee.) _Maija_. Herra hyvästi siunatkoon! _Pekka_. Ja varjelkoon! _Maija_. Eihän tuo toki liene totta. Pirkka. Eihän toki. _Maija_. Siinä menisi viisituhatta. _Pekka_. Turkanen! _Maija_. Mutta kun se on kerran painettu, niin totta se pitää. _Pekka_. Tiesi heidän konstinsa, — mutta täytyy mennä käräjiin, jos ei muuten saa oikeutta. _Maija_. Voi hyvänen aika! _Pekka_. Olen minä käräjissä ollut ennenkin, niin että kyllä minä tiedän miten siellä ollaan. _Maija_. Mutta jos ei auttaisi sittenkään, vaan raha menisi muille? _Pekka_. Älä puhukaan sellaista, minä ainakaan en hyvällä anna. _Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tässä on samalla tavalla kuin toisessakin Helsingin lehdessä. _Maija_. (lopsahtaa toivottamana istualleen). _Pekka_ (kynsii päätään). Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä. _Maija_. Voi voi sentään! _Pekka_. Johan minä sanoin. _Isäntä_. Ainakin tahdon nyt takkini pois, siksi kun asia selvenee. _Pekka_ (riisuu takin). Siinä on. _Isäntä_ (menee tukkineen). _Maija_. Aivan sydän halkeaa! Ensin semmoinen ilo ja nyt tällainen surkeus. _Pekka_. Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä koko arpajaiset. _Maija_. Olisi kaiketi voinut sattua oikeinkin meidän kohdallemme eikä tällä tavalla. _Isäntä_ (tulee takaisin). Siellä on jo asiapoika hakemassa emännän leninkiä pois. _Maija_. Ei kuuna päivänä! Leninkiä minä en anna, sillä se on minulle kuin tehty. En anna, en! _Isäntä_. Sanoi poliisin tulevan hakemaan, jos ei hyvällä anneta. _Pekka ja Maija_. Poliisin? (Katsovat toisiinsa.) Voi ja (ottaa leningin, nyyhkien). Se on niin sievä ja sopii niin hyvästi — en minä raskisi sitä antaa — eikä minulla milloinkaan ole ollut sellaista. _Pekka_. Työnnä vaan menemään. _Maija_ (asettaa leningin takaisin laatikkoonsa). Mikäs siinä auttaa. (Huokaa.) mikäs siinä auttaa. (Yrittää antaa kotelon pari kertaa isännälle, vaan vetää sen aina takaisin. Viimein työntäisee sen päättäväisesti isännälle, joka poistuu. Purskahtaa itkuun.) Nyt se meni! _Pekka_. Menköön, johan minä sen sanoin. _Maija_. Sanoit! Sinä et ole milloinkaan omasta päästäsi mitään sanonut. _Pekka_. Minäkö? _Maija_. Juuri sinä! (Äänettömyys.) Kun ei olisi tultukaan tänne! Ei täällä ole maalaisella kuin alituinen huoli ja rauhattomuus. _Pekka_. Jos mentäisiin takaisin maalle? _Maija_. No se oli kuitenkin omasta päästäsi sanottu! _Pekka_. Lähdetään jo tänä päivänä, niin päästään lauvantaiksi Paarmakankaalle kylpemään. _Maija_. Voi, mennään! Eiköhän tuo isäntä uskoisi vuokran loppua velaksi? _Pekka_.(huutaa ovesta). Isäntä hoi! Tulisitteko vielä tänne puheelle. _Isäntä_ (tulee), Mitä nyt sitte? _Maija_. Me on tässä aijottu lähteä takaisin maalle, että jos isäntä uskoisi sen vuokran lopun velaksi, niin kyllä me toimitetaan. _Isäntä_. Uskoisin mielellänikin, kun vaan tämä Pekka muuttaisi sosialisteista sen mielipiteen, että ne vaan makaavat. _Pekka_. Joko tuo sitte pitäisi muuttaa? _Isäntä_. Nehän ne vasta hommaavatkin. _Pekka_. Taitaa niin olla. _Maija_. Ja kyllä minä muistan, jos unohtuu. _Isäntä_. No onnea matkalle sitte. (Menee). _Maija_. Vaan sen minä sanon, että arpajaisvoitosta ei puhuta kotipuolessa mitään. _Pekka_. Ei; eikä sinun läningistäsi. _Maija_. Ei siitäkään. _Pekka_. Ja minä vielä sanon sulle yhden asian. _Maija_. Sana. _Pekka_. Että jos vielä joku arpalippujen kauppias tulee minulle tai sinulle kauppaamaan tavaroitaan, väännä siltä niskat nurin. _Väliverho_. TOPPAKAHVIA Yksinäytöksinen huvinäytelmä Kirj. PASI JÄÄSKELÄINEN Hämeenlinnassa, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926. HENKILÖT: ANTTI, talon isäntä, 24 v. SIMPPA, renki, 50 v. LIISA, piika, 22 v. KUSTAAVA, n. 50 v. POIKA. Näyttämö. Tavallinen maalaistupa. LIISA (Askaroipi laulellen). Minä se olen pikkuinen tyttö ja iloinen on mieli, laulan aamut, laulan illat, niinkuin satakieli. Tämä tyttö se lauleleepi äänellä hellällä, aamut, illat asteleepi mielellä keviällä. (Ottaa hyssytellen askeleita.) Minä se olen pikkuinen tyttö ja — — SIMPPA (On tullut viime tahtien aikana halkosylen kanssa ja romahduttaa ne äkkiä lattialle.) Loiskis, sanoi merimies, kun laiva kaatui! LIISA (Säikähtää.) Uiui jui uijui...! (Pitelee sydäntään.) Sinäkö tuhannen läskimaha siellä ihmisiä säikyttelet? (Lyö rääsyllä Simppaa.) Tuossa, tuossa, tuossa! SIMPPA Älä hyvä ihminen, älä, älä! Halkojahan minä tuon hyvän hyvyyttäni ja sinä pieksät kuin vierasta sikaa. LIISA No, kun aivan henkihieveriin säikäytät! Sietäisit vielä enemmän korvillesi. SIMPPA Minä panen vielä halot nurkkaan sievästi. (Hytkyttää kumarassa, kuten Liisa äsken.) Minä se olen pikkuinen tyttö, pikkuinen tyttö, pik — — LIISA (Pudistelee Simppaa ja pukkaa viimein nurkkaan.) Etkö sinä vieläkään osaa olla ihmisiksi, häh? SIMPPA Älä puista, housut putoo, housut putoo, älä Liisa rakas! LIISA Kyllä minä sinusta pahat henget pudistan. SIMPPA (Istuallaan lattialla.) Kyllä se tuo naisen käsi niin rakkaasti kurittaa, ettei siitä osaa suuttuakaan. Lyöhän vielä kerta! LIISA Eiköhän tuo jo riitä. — Missä se isäntäkin nuhjustelee, kun ei tule syömään ja ruoka jäähtyy? SIMPPA Tuolla tunkion laidalla hän näkyi seistä turjottavan, mitä maailman toilauksia miettinee ja vunteeraillee. LIISA On siinä kaksi hyvää talon pitäjää, isäntä semmoinen pitkäpiimäinen nahjus ja renki pikilaiska! SIMPPA Laiska? En minä laiska ole, olen vain muuten lihava luonnostani, ja — — LIISA Kyllä minä sinun luonnon lihavuutesi tiedän! Laiskoittelee ja kun rahaa saapi, niin ostaa nisua ja toppakahvia särpää. SIMPPA Mutta isäntää et sen parempaa löydä, vaikka hakisit maistraatin kaupungista. LIISA Hyvänlaatuinenhan hän on eikä ole huono työmieskään. Mutta surku tulee, kun aika menee arvellessa, mitä milloinkin pitäisi tehdä ja työt jäävät takavetoon. Ottaisi edes itselleen emännän, joka vähän komenteeraisi! SIMPPA Kuule, Liisa, saanko joka aamu toppakahvit, jos toimitan sinut tähän taloon emännäksi? LIISA Joka aamu neljältä ylös ja hapanta piimää kurkkuun, tippavelliä päivälliseksi ja hölynpölyä illalliseksi. SIMPPA Ei sitten, ei sitten, mutta jos toppakahvista puhutaan, niin sitten on emännän paikka tiedossa. Minä näet olen semmoinen vanha puhemies. LIISA Siinä on minulla emännän toimittaja! Ei ole itselleenkään akkaa saanut, vaikka on yritellyt, ja sitten vielä muille intoilee toimittamaan. SIMPPA Mitä minusta! Sanassa sanotaan, että »sinun pitää pelkäämän ja rakastaman», ja minä olen aina vähän enemmän pelännyt. — Mutta kyllä minä sentään sinut ottaisin ummessa silmin, sillä sinä olet niin pulska ja tykövetävä — antaisinpa vaikka viisipenniä, jos oikein rakkaasti halaisit. LIISA Menehän nyt halattava siitä hakemaan isäntää syömään ja joutukaa pian molemmat. (Simppa menee.) LIISA (Laulaa.) Ilman kuuta ja aurinkoa mailma ois pimeä, ilman neitoin rakkautta poikain tulis ikävä! (Laittaa ruokaa pöytään.) Eipä silti eikä senvuoksi, kyllä kai tässä sievä emännän paikka olisi mökin tytölle, eikä olisi anoppiakaan niskassa, ja mies on hyvänluontoinen eikä rumakaan. Onhan hän tosin vähän hitaanlainen, mutta jospa hän siitä hiukan vilkastuisi — ja sittenhän sitä saa emäntäkin isännöidä. — Niin, jospa minä hänet ottaisin, jospa hänet hyvinkin ottaisin. (Laulaa veitikkamaisesti.) Tähdet tuikkivat taivahalla, kuu on varsin vakava, kohta kapsaa kullan jalka tuolla oven takana. No, eipä se kapsakaan! Missä ne nyt viipyvät? (Ovelta.) Syömään, huii, syömään, huiiii! ANTTI No, no! SIMPPA Huutaa kuin kukko aidalla. LIISA Että viimeinkin tulitte! Siinä on ruoka pöydällä, minä menen askareilleni. (Menee. Toiset rupeavat syömään.) SIMPPA Pulska ihminen tuo Liisa ja hommakas, tulisi hänestä reima emäntä, vaikka tähän taloon. ANTTI Mikäpä niitä piikojaan. SIMPPA Naimaanko? ANTTI Niin. SIMPPA Tahtovathan ne sukulaiset siitä turista ja muukin maailma hölistä, kun isäntämies ottaa piika-ihmisen, ja muuten minä vain meinasinkin, että jos tämä Liisa olisi niinkuin talon tyttö, niin kelpaisikohan? ANTTI No, kelpaisipa tietenkin. (Äänettömyys.) SIMPPA Akka se muuten pitäisi isännän ottaa. (Äänettömyys.) ANTTI Niin, akkako? SIMPPA Ei se paraskaan palkkalainen ole oman emännän veroinen. ANTTI Ei, ei ole! SIMPPA Johan siitä on toista vuotta, kun äitinne kuoli, että johan tuo olisi aikakin. ANTTI Taitaisi olla. (Äänettömyys.) SIMPPA Isäntä on tainnut jo ajatellakin jotakuta, kun siellä tunkiolla niin pitkään mietti. ANTTI En minä vielä hoksannut. SIMPPA Jos minä ryhtyisin hommiin —, lähtisiköhän tuosta toppakahvit niinkuin useampana aamuna, jos tähän emännän toimitan? ANTTI No, lähtisi varmaan! SIMPPA Olisi se niin huoletonta teillekin, kun olisi emäntä, ei tarvitsisi kuin vähän omia töitään ropsia. ANTTI Niinpä taitaisi — — SIMPPA Ja entä ne muut huvitukset. ANTTI Mitkä huvitukset? SIMPPA No halaukset, pusut ja — ANTTI Saakeli. (Painaa rintaansa.) SIMPPA No, mikä nyt —? ANTTI Nielaisin kuuman puuron kurkkuuni, huh huh, ääh! (Ryyppää piimää.) SIMPPA Tuolla Mäkitalossa on oikein sievä pyöreämuotoinen ja pystynenäinen tytön lepare, — eiköhän sopisi häntä sieltä korjata? ANTTI Sopisihan se —. SIMPPA Ja hän on semmoinen lirusilmä, että kelpaa sitä taputella. ANTTI Heh heh! Vai taputella! SIMPPA Jos saan panna asian alulle, niin hyvä tulee. ANTTI (Ryyppää tuopista.) Pane vain, pane vain! Menetkö sinä sinne heti? SIMPPA Taitaisi olla parempi, jos aluksi kirjoittaisi, niinhän ne herratkin tekevät. Ja kun hän kirjoittaa takaisin, niin saatatte pistäytyä pyhäiltana illan hämärtyessä häntä puhuttelemassa. ANTTI En minä kehtaa mennä. Eikö hän voisi tulla täällä käymään? SIMPPA No menkää sitten kirjoittamaan! ANTTI Ei minulta taida syntyä. SIMPPA No kyllä minulta! Minähän tuolle räätälillekin toimitin emännän aina Helsingistä saakka — ja aivan rakkailla kirjeillä, niin että kyliä minä sen tempun osaan. — Menenkö tuonne kamariin kirjoittamaan, ettei Liisa saa tietää? ANTTI Mene vain! Kuule, muista sanoa häntä neiti Mäkitaloksi! SIMPPA No, kyllä minä »neitittelen». Jokiperä niiden oikea sukunimi on. (Ovelta,) Pannaanko oikein rakkaasti? ANTTI Heh, no pannaan vain. SIMPPA Pannaanko pusustakin? ANTTI En minä semmoisia temppuja kuitenkaan osaa. (Simppa menee.) ANTTI Niin se tuo Simppa naima-asioita hommaa kuin muutakin työtä, vaikka minusta sellainen tuntuu niin kovin hankalalta. Miksi sitä miesten sitten pitää aina aloittaa? Kyllä kai minäkin osaisin jonkun verran jatkaa, kun akkaväki alkuun panisi. — Lirusilmä — taputella — miksikäs ei taputella! (Silmät kiinni matkii taputtelemista.) LIISA (Tulee.) No, mitä tahtia se isäntä siinä lyöpi? ANTTI (Hätäännyksissään.) Minä vain taputtelen — taputtelen. LIISA Mitä? Taputtelette? ANTTI Tuota, lasken, kuinka monta lehmää meillä on. (Matkii sormilla laskemista.) LIISA Onhan niitä kahdeksan, mutta tokkohan ne laskemalla enenevät. — Mihin Simppa on joutunut? ANTTI Mihin lienee mennyt, en tiedä. LIISA Saisitte pitää tuota renkiänne paremmin silmällä, hän on semmoinen luihake — tekee työtä milloin viitsii ja puhua höllöttää puita ja heiniä, ettei tarvitsisi paksua ruumistakaan rasittaa. Kyllä minä semmoista renkiä kuskaisin, jos kerran palkan maksaisin. ANTTI Eivät ne kuulu tähän aikaan mitkään rengit tekevän työtä. LIISA Miksi sitten pitää renkiä —? ANTTI No, kun sen äiti-vainaja otti — ja kyllä minä häntä kuskaankin. LIISA (Nauraa.) Paraskin kuskaaja! ANTTI Ei siitä sinun tarvitse huolehtia! Minähän tässä — LIISA — Isäntä olen! ANTTI Niin juuri! LIISA (Naurahtaa ja rupeaa laulamaan astioita pestessään.) Ei ole tytöllä surua, kun hällä on monta heilaa, hei hei ja heijuvei, kun hällä on monta heilaa. Iitalla aina kamarissaan hän kasvojansa peilaa, hei hei ja heijuvei, hän kasvojansa peilaa. Ei ole tytöllä surua, kun työtä tehdä jaksaa, hei hei ja heijuvei, kun työtä tehdä jaksaa! Kekrinä koreat huivit saa, kun isäntä palkan maksaa, hei hei ja heijuvei, kun isäntä palkan maksaa! ANTTI (Katsoo Liisaan suopeasti. Its.) Taputella! (Naurahtaa.) LIISA (Laulaa.) Ei ole tytöllä suremista, pian se vuosi loppuu, hei hei ja heijuvei, pian se vuosi loppuu. Sitten tulee kullan kanssa pappilahan hoppu, hei hei ja heijuvei, pappilahan hoppu! ANTTI Korea ääni tuolla Liisalla! LIISA Laulaa täytyy, että paremmin aika kuluu. ANTTI Mistä sinulla noita uusia lauluja aina riittää? LIISA Eihän ne laulut laulamalla lopu, virret veisaten vähene! ANTTI Ja kullan lauluja se aina laulaa, vaikka lieneekö tuota Liisalla sellaista otusta olemassakaan? LIISA (Veitikkamaisesti.) Minäpä pian saan! ANTTI Mistä? LIISA (Veitikkamaisesti.) Ei ole kaukana, ei ole kaukana! ANTTI Vai ei ole kaukanakaan. (Its.) Nyt ne vievät hänet. LIISA Eihän tuota ole vielä isännälläkään. ANTTI Jospa minäkin, tuota — SIMPPA (Tulee paperi kädessä, pistää sen äkkiä selkänsä taakse. Veisailee.) Ah, mik' onpi elom’ tääll’, tuska vaiva tuskan pääll’, työ ja — — LIISA Mitä se nyt muka veisaapi? SIMPPA (Katsoo ulos ikkunasta.) Onkohan Mäkitalon karja tuolla vainiossa, vai —? LIISA Ja sotkevat suovat. (Ulos mennessään.) Tulkaa tekin ajamaan! SIMPPA Ei huolita mennä, minä vain toimitin Liisan pois tästä tieltä. — No, mitä tästä nyt sanotaan? (Lukee kirjettä.) »Neiti Kustaava Jokiperä! Täten saan lähestyä teitä tämän lumivalkean paperin avulla ja mustalla kirjoituksella, ja ilmoitan, että minä olen sydämestäni teitä paljon ajatellut ja tulisin ensi lauvantai-iltana teitä katsomaan, kun en muuten tule toimeen, ja antakaa vastaus, jos sopii, sillä minua kovin vaivataan teidän ylitsenne. Sydämen kunnioituksella Antti Porhankangas.» — No, miltä tuntuu? ANTTI Eiköhän se ole hyvä? SIMPPA Minä arvelin vielä panna, että: Minun luuni musertuvat jokapäiväisestä itkusta, ja — — ANTTI Pannaan se toisella kertaa. SIMPPA Tässä on sitten kuori ja siinä nimi: Neiti Kustaava Jokiperä. ANTTI Jos pantaisiin siihen kuoreen että: Talon tyttö. SIMPPA Ei siihen sovi enää, ja totta kai se hänelle menee, kun siinä kerran nimi on. ANTTI Kuka tämän viepi? SIMPPA Minä käsken tuon Pikkulan pojan juoksuttamaan. Hän siellä pian hilpaisee. ANTTI Kuule! Jos annettaisiin vielä vähän aikaa olla viemättä — jos tässä miettisi vielä — SIMPPA Mitä se hautomalla paranee, sillä aikaa vievät toiset tytön — kyllä semmoisella on miehiä tarjona, jos kuinka monta — minä juoksutan heti. (Täyttää ovella Liisaa vastaan, joka tarttuu Simppaa niskasta ja yrittää lyödä.) LIISA Eihän siellä mitään ollut! Senkin hämärähaukka, kun minulle sellaiset jalkavaivat laitoit! — Ja mihin hänellä nyt semmoinen kiire oli — ei ainakaan työhommiin? ANTTI Taisi tulla —- LIISA Mikä tulla? ANTTI Mahatauti. LIISA Taisi vain minua pelätä, kun juoksutti tyhjää — ANTTI Miksi se Liisa pitää tuota Simppaa niin pelon alla? LIISA (Hymyillen.) No, pelkääkö isäntäkin minua? ANTTI (Ujosti, mielissään.) Eheen, en minä toki pe-pe-pe pelkää. Entä Liisa minua? LIISA Kyllä minä pikkuisen pelkään. ANTTI Miksi? — Enhän minä — LIISA Kun isäntä on aina niin hiljainen, niin tulee ajatelleeksi, että jos se on hyvinkin suutuksissaan. ANTTI En minä Liisalle milloinkaan — (Katsoo Liisaa silmiin, sitten pois.) Täytyykin tästä lähteä töihin. (Menee.) LIISA (Jälkeen.) Tulkaahan sitten kahville! Mitähän ne nyt oikein hommaavat, nuo miehet? Jotakin erikoista niillä on. Kunhan ei vain tuo Simpan ketkale pyörisi puhemiehen hommissa! Kyllä hän tuon isännän saa houkutelluksi jos minkälaisiin kauppoihin. Olisi se surkeata, jos noin hyvänluontoinen mies saisi pahan akan. Pitäisiköhän tuolle Simpalle sittenkin luvata ne toppakahvit, jos hän toimittaa minut tähän emännäksi? Hui, eikö mitä, kyllä tämmöinen tyttö ukon kettaran saa omin nokkinensakin! (Laulaa.) Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, vaikk on toisen orja, hei hei ja heijuvei, vaikk on toisen orja. Kyllä hän aina omansa korjaa, joll on varsi norja, hei hei ja heijuvei, joll on varsi norja. SIMPPA (Tulee.) Onpa sillä Liisalla nyt imelä-säkki nenän alla! LIISA Sattui olemaan, alahan sinäkin mennä töihisi siitä leukailemasta, isäntä jo meni. SIMPPA Kyllä kynnetään, kunhan hevoset ovat haukanneet. (Panee lavitsalle mahalleen maata.) Saat muuten koettaa pysytellä hyvissä väleissä minun kanssani, ettet joudu pois talosta kesken vuotta. LIISA Noo — miten niin? SIMPPA Jos emäntä laittaa pois — kun ei tarvita. LIISA Emäntä? Mistä tähän nyt emäntä kopataan ja kuka sen koppaa? SIMPPA Kun tämmöinen mies rupeaa hommiin, niin kyllä akka lähtee isännälle, että ropsahtaa. LIISA Kuka se on sitten vaalissa? SIMPPA Ennätät sen vielä kuulla. LIISA (Uhkaa jollakin kaukalolla Simppaa.) Sano — tai läiskähtää! SIMPPA (Hyppää ylös.) Älä, hyvä tyttöseni! LIISA (Uhkaa edelleen.) Sanotko? SIMPPA Mäkitalosta. LIISA Vai Mäkitalosta! Johan nyt jotakin, kun toisen morsiamen viette. SIMPPA Morsiamenko? LIISA Niin, niin. Toisesta pitäjästä kuuluu sulhanen olevan. Tytöt tiesivät. SIMPPA Voi turkin punainen ja myöskin sininen, kun hänelle jo kirjoitetuinkin!? LIISA (Nauraa.) Voi Simppa raukka, kyllä se kirje nyt joutaa pellon ojaan. SIMPPA (Its.) Olisikohan sitten ollut parempi koettaa tienata Liisalta ne toppakahvit? LIISA (Ilkkuen.) No, miltä puhemiehestä nyt tuntuu? SIMPPA Eihän tuosta oikein selvää saa. POIKA (Tulee hengästyneenä.) Hän sanoi tulevansa tänne heti! — Antakaa nyt se 10 penniä! SIMPPA Kuka? POIKA Se ihminen. SIMPPA Sekö tyttö, jolle kirjeen veit? -POIKA Niin, niin! Antakaa nyt 10 penniä! SIMPPA Ahaa, Liisa, eipähän tyttö olekaan toisen oma? Ja vaikka olisikin, niin kun tämä poika kirjoittaa, niin kyllä tepsii. Kun minä sille räätälillekin, — ei, pitää mennä isännälle sanaa viemään. Pane, Liisa, pannu tulelle ja heti. (Katoaa.) LIISA No, nyt se on valmis. POIKA Raato, kun ei antanutkaan sitä 10 penniä, vaikka lupasi. (Huutaa.) Kuulkaa, kuulkaa! LIISA Ole hiljaa, minulta saat sen 10 penniä. Kuka otti vastaan kirjeen? POIKA Mäkitalon veräjän pielessä kun on se mökki, ja se Kustaava oli ulkona ja kysyi, että kenelle minä kirjettä vien; ja kun minä näytin, niin se luki siitä päällekirjoituksen, että Kustaava Jokiperä, ja sanoi sen olevan hänelle ja kysyi vielä, että kuka sen laittoi, ja minä sanoin, että Simppa. LIISA Entäs sitten? POIKA Sitten se avasi sen kirjeen ja tuli hyvin hyvilleen, ja käski sanoa täällä, että hän tulee ihan paikalla. Antakaa nyt se 10 penniä. LIISA Tuosta saat 15 ja tuossa vielä nisunkin. — Tökäle! — Kursi nyt tiehesi, etteivät saa tarkempia tietoja, ennenkuin morsian tulee. (Poika menee.) No, nyt siitä vasta hyvä tuli! Mäkitalon sukulaisihminen, se vanha piika, on saanut tuon kirjeen. Totta heillä on sama sukunimi. — Nyt minä Simpalle toppakahvit annan, vieläpä kahdenlaisen leivän kanssa. (Laulaa.) Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, ja — — Mutta jos hän ei sittenkään minua ota. — Hyh, mitä vielä — ottaa kyllä! Ja kiittääkin, kun saa! (Simppa ja Antti tulevat.) SIMPPA Kyllähän minä jo sanoin, että hyvä tulee, kun minä kerran, — menkää nyt, isäntä, vähän vaatteita muuttamaan, kyllä minä sanon, milloin alkaa näkyä. (Antti menee.) SIMPPA (Ylpeästi.) No, Liisa! LIISA No, Simppa! SIMPPA Joko toppakahvit on keitetty? LIISA Aivan heti ja oikein monenlaisen leivän kanssäs' Pistetäänkö vähän pippuriakin joukkoon? SIMPPA Ei pitäisi noin koppavasti puhua, koska emännöimisesikin taitaa olla mennyttä kalua. LIISA Sinäkö sen lopetat? SIMPPA Tässä on semmoinen poika, joka uusia hommaa ja ajaa vanhat tiehensä! LIISA Mitä isäntä siihen sanoo? SIMPPA Se sanoo: Amen. (Kamariin.) Liisa täällä ei usko, vaikka minä sanon, että hänen emännöimisensä loppuu. ANTTI (Kamarista.) Kyllähän se taitaa — taitaahan se — SIMPPA Siinä sen nyt kuulet! Parasta olisi ollut olla hyvissä väleissä Simpan kanssa. LIISA (Taputtaa Simppaa olalle.) No, tokko sitä nyt niin huonoissa väleissä on oltukaan, Simppa kulta? Minäkin menen vähän vaatteita muuttamaan ja tuon nisua lisää, että puhemies saa »topata». (Menee.) SIMPPA Aina sillä turkasella on viimeinen sana, vaikka minäkin olen jokseenkin hyvä suustani. No, kärsitäänhän vähän aikaa. (Kamariin.) Joko isäntä pian alkaa joutua? ANTTI (Tulee verkatakki kädessä.) Peloittaakin vähän tämä naimishomma — jos miellyttääkin. Olisi se tyttö edes yhtä tuttu kuin tuo Liisa, että uskaltaisi jotakin puhua. SIMPPA Mitä siitä liiasta tiskuteeraamisesta on. Taputtaa vain vähän ja iskee silmää, niin se on tarpeeksi alussa. ANTTI Enkä minä osaa suudellakaan. SIMPPA Ei ne talonpoikaiset sellaisesta välitäkään — ja kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää! ANTTI (Hyvillään.) Taitaa tuo vetää. SIMPPA No, vetääpä hyvinkin. Ja sitä vartenhan se puhemies on, että hän kaikki kankeat paikat oikoo ja selvittelee. Kun minä hommasin akan sille räätälillekin, niin kyllä siinä sai kynää pyörittää ja kieltä laulattaa jos miten päin, mutta hyvä tuli lopuksi ja niin tulee tästäkin. Pankaa vain takki päällenne! Minulla ei ole tämän parempia ketineitä, jollen paitaani käännä, että tulisi puhdas puoli päällepäin. ANTTI Tuolla kamarissa on se metsänhoitajan huutokaupasta ostettu halkihäntä takki. Sopisikohan se? SIMPPA (Menee. Kamarissa.) Tämähän se vasta sopiikin. (Tulee, päällään takki, jonka pitää näyttää hyvin hullunkuriselta.) ANTTI Näyttääpä se sopivan. (Liisa tulee.) SIMPPA No, Liisahan on aivan parhaisiinsa pukeutunut, ikäänkuin olisi omat kihlajaiset. LIISA Ka, Simppahan se on, ja kun minä luulin Singerin asiamieheksi. Niinhän se puhemies on komea kuin ensimmäinen sunnuntai Loppiaisesta. Niin, ei se ihminen tiedä, milloin kihlajaiset tulee — eikö niin, isäntä? ANTTI Ei näy tietävän. (Kustaava tulee.) KUSTAAVA (Noin 50-vuotias ja puhelias. Antti ja Simppa istuvat, Liisa puuhaa hellan luona.) Päivää! LIISA ja SIMPPA Päivää! LIISA Vieras on hyvä ja istuutuu! KUSTAAVA (Käypi ensin isäntää, sitten Simppaa kättelemässä, istuutuu. Äänettömyys.) SIMPPA No, mihin se Kustaava on menossa, vai tännekö oli asiaa? KUSTAAVA (Hymyilee.) Vielä siinä muka kyselee! (Simppa katsoo kummissaan Kustaavaan. Äänettömyys.) KUSTAAVA Pitäneekö tässä sitten minun puhe aloittaa. Hiljainenhan se on tämä isäntä ollut aina — mutta kun minä sain äsken kirjeen isännältä, 'missä hän ilmoitti tahtovansa minua emännäksi, niin tulin heti puheille. Mitä se venyttelemisestä paranee, ja kun tämäkin talo on ollut jo vuoden päivät emännättä, niin minä arvelin, että kyllä siinä saa olla joku, joka pitää silmällä, ja kyllä minä saatan jäädä vaikka paikalla tänne emännöimään. Otin jo vähän kapineitakin mukaani ja keretäänhän sitä sittenkin pappilassa käydä ja muut asiat suorittaa, kun kerran isäntä kirjoitti, että — (Antti ja Simppa ovat suu auki kuunnelleet.) SIMPPA (Keskeyttää.) Mikä isäntä? KUSTAAVA Tuo tuossa. (Osoittaa isäntää.) SIMPPA Se nyt on vale, se! KUSTAAVA Vai vale! Mikä tämä on? (Näyttää kirjettä.) Rustaava Jokiperä, aivan selvästi. Neiti Rustaava Jokiperä. SIMPPA Vai sinä sen tuhannen nuottakota menet valtaamaan toisten kirjeet! Onko sinun nimesi Jokiperä? KUSTAAVA On, minähän olen Mäkitalon isännän serkku ja sama on nimikin. SIMPPA (Keskeyttää.) No pitihän sinun arvata, että se oli talon tyttärelle. Kuka hullu sinulle kirjoittaisi! ANTTI Olisi sittenkin pitänyt panna että: Talon tyttö. KUSTAAVA Herra jee — hänhän on ollut kihloissa jo monet viikot Kumpumäen rikkaan pojan kanssa. En kai minä osannut arvellakaan, että häntä tarkoitetaan, kun ei ollut osoitteessa, että talon tyttö. Ja minua kai se on isäntä tarkoittanutkin, vaikka se tuo Simppa vääristelee, eikö niin? ANTTI Taputellako, e-ei! SIMPPA Kuulehan nyt, Rustaava, näethän itsekin, että tässä on erehdys tapahtunut. Parasta on, ettet ajattele koko asiaa. Ollaan kaikki hiljaa, etteivät ihmiset saa vettä myllyynsä ja rupea pilkkaamaan sinua. KUSTAAVA Minuako? Että vielä puhut! Tukit nokkasi joka asiaan kuin hyväkin mestari ja saat paljasta sotkua aikaan, mokomakin väkäleuka! Onko tämä minun syyni? (Nyyhkyttää:.) Olisi tuosta nyt saanut tulla tosikin. Tämä oli jo seitsemästoista yritys — hoh hoo! SIMPPA Kuule, Rustaava, sovitaan pois! — Sinulla on mökki ja minä olen vielä reipas mies, lyödään ryysyt yhteen ja tästä tulee kihlajaiset niinkuin oli tarkoitettukin. KUSTAAVA En minä nyt sentään niin tarpeessa ole, että tuommoisen variksenpelättimen ottaisin! (Pui nyrkkiä.) Ja vielä minä tästä sinua tanssitan, senkin sihteeri, muista se! Hyvästi! (Pois. Äänettömyys.) SIMPPA Meni kuin ukonilma. ANTTI Jos se vielä pistää tulen nurkkaan. (Ulos. Äänettömyys.) LIISA No, tule nyt, Simppa, toppakahville! SIMPPA Sinuahan minä hänelle aivan ensiksi toimittakin — mutta hän muka ihmisten vuoksi talon tyttöjä — — LIISA Kunpa saisit nyt ensin itsellesikin, mutta et saanut nytkään, vaikka yritit. SIMPPA Muuten minä vain hätäpäissäni. Ei ollut toki sallittu tällä kertaa. LIISA Minäkin lähden tästä tavaroitani keräilemään, koska te isännän kanssa arvelitte minun joutuvan pois. SIMPPA Älä hemmetissä, mikä tässä sitten neuvoksi tulee! LIISA En kehtaa toistakaan käskyä odottaa, pitää lähteä ensimmäisellä. (Menee kamariin naureskellen.) SIMPPA No nyt se myrkyn lykkäsi! — Isäntä panee pian minun syykseni Liisan poismenon ja hyvässä lykyssä suuttuu! Hyvästi nyt sitten toppakahvit ja muut! Millä tuon Liisan pidättäisi? Minusta hän ei huoli ukokseen, koska en Kustaavallekaan kelvannut. Isännän hän kyllä ottaisi, kun vain isännän pään saisi kääntymään. Minusta on vähän tuntunut, että hänellä on hyvä silmä Liisaan. Jos minä uhkaan mennä Liisan kanssa naimisiin, niin hän piankin tulee vähän mustasukkaiseksi ja saa ehkä suunsa auki sen verran, että kosii. Liisa ei kuitenkaan minun puheellani rupea millekään. — Nyt täytyy olla viisas. ANTTI (Tulee,) Siellä se jo mennä viuhtoo. SIMPPA Nyt se Liisakin tekee poislähtöä. ANTTI No, miksi? SIMPPA Kun minä vähän häntä moitin ja kun tekin sanoitte, että hän joutaa pois. ANTTI Oliko sinun pakko häntä moittia ja enhän minä sitä tarkoittanut. Voi hyvänen aika, miten tässä nyt naisväettä tullaan aikaan? SIMPPA Jos minä menisin naimisiin hänen kanssaan, ja me jäätäisiin tähän? ANTTI Liisako sinut ottaisi? Älä houraa! SIMPPA Kuka sen tietää! ANTTI Ja sitten on hän niin iloinenkin, että ikäväkin häntä taitaisi tulla. SIMPPA (Pukkaa Anttia kylkeen.) Häntä sopisi taputella. ANTTI Sanopas muuta! Liisaa minä olen katsellutkin, mutta kun aina sanotaan, että talon tyttöjä, — talon tyttöjä — SIMPPA. No, talollinen hänestä kai sitten tulee, jos hän kerran taloon emännäksi joutuu. ANTTI Niin totta vie tuleekin! Rupeapas hänelle puhemieheksi, tai minulle häntä tai, tuota, hänelle minua! SIMPPA En minä enää uskalla, kovin on ollut onneton tämä päivä! ANTTI Ehkä minä itsekin Liisaa uskaltaisin! SIMPPA Mainiosti! Minä menen pois. (Menee.) ANTTI (Kynsii korvallistaan. Liisa rykäisee takana. Isäntä hätkähtää.) LIISA (Nyytti kädessä.) Hyvästi nyt vain, isäntä, ja kiitoksia paljon! ANTTI Mihin se Liisa nyt? LIISA Enpä minä kehtaa enää täällä olla, kun kerran pois toimitettiin ja isäntäkin tuntui myöntävän. ANTTI Enhän minä oikein siinä hoksannut, mitä se Simppa toimitti, myönsin vain. LIISA Hyvästi! (Yrittää mennä.) ANTTI (Surkeasti.) Liisa, älähän mene! (Liisa palaa.) LIISA No? ANTTI Eikö sinun sopisi jäädä oikeaksi emännäksi tähän, oikein minun omaksi emännäkseni? LIISA Mutta enhän minä ole talon tyttö! ANTTI Sinä olet satakertaa parempi. (Surkeasti.) En minä huoli talon tytöstä, enkä kuvernöörinkään tytöstä. Anna anteeksi, rakas Liisa, minun tyhmyyteni ja jää tähän, jos vain minä sinulle kelpaan! LIISA (Hiljaa.) Kelpaat kyllä. (Antaa kättä.) ANTTI (Katsoo Liisaa.) Joko minä saan sinua taputella? LIISA (Syliksi.) Saat. (Antti taputtelee.) SIMPPA (Tulee.) Jopahan luonto on vetänyt tikanpojan puuhun! (Rykäisee.) ANTTI Liisa ei lähdekään täältä pois, hän jää tähän oikein emännäksi. SIMPPA No, se on lystiä! Enkö minä kaikkein ensimmäiseksi huomauttanutkin Liisasta isännälle? ANTTI Siitä saatkin monet toppakahvit. SIMPPA Taitaa ollakin kihlapannu vielä lämpimänä? ANTTI Ei sitten muuta kuin ruvetaan juomaan! LIISA Minä noudan nisua lisää. (Kamariin.) ANTTI Minä tulen mukaan. SIMPPA Kylläpä se isännän kielikin nyt laulaa! (Tirkistelee ovenraosta kamariin.) Ja näyttää se osaavan hm — hm — (Antti ja Liisa tulevat.) ANTTI No, nyt juodaan kihlakahvit, ilokahvit ja toppakahvit senvuoksi, ettei Liisa mennytkään pois, vaan jäi taloon — LIISA Enhän minä oikein aikonutkaan, hi hi hi hi! (Kaikki nauravat.) _Väliverho_. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA ***