Taistelu Roomasta I - Historiallinen romaani

The Project Gutenberg EBook of Taistelu Roomasta I, by Felix Dahn This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani Author: Felix Dahn Translator: Werneri Tukiainen Release Date: August 11, 2008 [EBook #26263] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA I *** Produced by Tapio Riikonen TAISTELU ROOMASTA I Historiallinen romaani Kirj. FELIX DAHN Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"] Ensimm‰isen kerran julkaissut Yrjˆ Weilin Helsingiss‰ 1904. SISƒLLYS: I. Teoderik II. Atalarik III. Amalasunta IV. Teodahad V. Vitiges I ENSIMMƒINEN KIRJA TEODERIK "Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie." ENSIMMƒINEN LUKU. Oli viile‰ kes‰yˆ vuonna viisisataa kaksikymment‰ kuusi j‰lkeen Kristuksen. Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian p‰‰ll‰, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen ep‰m‰‰r‰isess‰ pimeydess‰; vain kaukaiset salamat loivat silloin t‰llˆin v‰r‰j‰v‰n valon hiljaiseen Ravennaan. Ep‰tasaisesti pys‰hdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyv‰n matkan p‰‰ss‰ kaupungin l‰nsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt j‰ljettˆm‰sti kadonnut Neptunuksen temppeli. T‰ll‰ mets‰yl‰nteell‰ oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepim‰ kallionkappale vieri silloin t‰llˆin valtavaa ryskett‰ synnytt‰en kivisi‰ rinteit‰ alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka t‰ytti merilinnoitusta kaikilta puolin ymp‰rˆiv‰t kanavat ja haudat. Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteit‰. Mutta n‰it‰ omituisia ‰‰ni‰ ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden l‰hinn‰ ylimm‰ll‰ astuimella nojaten selk‰‰ns‰ ylint‰ astuinta vasten ja ‰‰neti, herke‰m‰tt‰ katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin p‰in. Kauan h‰n istui niin liikkumattomana, mutta ik‰vˆiden odotellen: h‰n ei huomannut, ett‰ tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, h‰nen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyˆhˆn saakka peitt‰en melkein kokonaan vanhuksen leve‰n rinnan. Vihdoin h‰n nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alasp‰in. "He tulevat", sanoi h‰n. Alkoi n‰ky‰ tulisoihdun loiste, joka nopeasti l‰heni temppeli‰ kaupungista p‰in, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miest‰ portaita ylˆs. "Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielell‰ tavattoman soinnukkaalla ‰‰nell‰, kun oli p‰‰ssyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarik‰yt‰v‰‰n. H‰n nosti soihdun ylˆs -- k‰densija oli kaunista korinttilaista kuparityˆt‰ ja nelisivuinen varjostin l‰pin‰kyv‰‰ norsunluuta -- ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylv‰st‰. Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilev‰t vaaleansiniset silm‰t kaunistivat; keskell‰ otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitk‰‰n, pehme‰‰n suortuva-aaltoon, jotka hyˆkyiv‰t molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nen‰ olivat melkein hennoista piirteist‰‰n huolimatta muodoltaan t‰ydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti yst‰v‰llisesti hymyilev‰t huulet ja hiukan halkonaisen leuan. H‰n oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehme‰st‰ silkist‰ tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat l‰pikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittiv‰t sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa k‰sivarsissa oli kaksi leve‰t‰ kultahihnaa. Kun h‰n nyt seisoi siin‰ ja lep‰si matkasta oikeassa k‰dess‰ pitk‰ keih‰s, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen k‰si lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne. Toinen ‰skentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta sukuyhdenn‰kˆisyydest‰, piirteilt‰‰n aivan toisenlainen kuin soihdunkantaja. H‰n oli muutamia vuosia vanhempi, h‰nen vartalonsa oli suurempi ja leve‰mpi, h‰n oli melkein j‰ttil‰inen pituudeltaan ja voimiltaan; pitkin voimakasta h‰r‰nniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka. Kasvoissa ei ollut sit‰ aurinkoista loistetta, sit‰ luottavaista iloa ja el‰m‰ntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli koko h‰nen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden leima. H‰nen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yl‰osa peitti h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰hineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen villanuttu, ja oikealla olkap‰‰ll‰‰n h‰nell‰ oli lyhyt, raskas, kovasta tammenjuuresta tehty nuija. Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, p‰‰tt‰v‰inen ja ‰lyk‰s ulkomuodoltaan. H‰nell‰ oli p‰‰ll‰‰n goottilaisen jalkav‰en ter‰skyp‰r‰, miekka ja ruskea vaippa. H‰nen sile‰, vaaleanruskea tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa, joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meid‰n p‰iviimme saakka s‰ilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa. Avomielisten kasvojen s‰‰nnˆllisist‰ piirteist‰, harmaista, ter‰vist‰ silmist‰ kuvastui miehev‰ viisaus ja raitis tyyneys. Kun h‰nkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta, huudahti soihdunkantaja vilkkaasti: "No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sin‰ olet meid‰t kutsunut t‰llaisena myrskyisen‰ yˆn‰ ja t‰h‰n taiteen ja luonnon er‰maahan! Puhu -- mit‰ on tekeill‰?" Vastauksen asemesta vanhus k‰‰ntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi: "Miss‰ on nelj‰s, jonka kutsuin?" "H‰n tahtoi kulkea itsekseen. H‰n k‰ski meid‰t kaikki luotaan; tunnethan sin‰ h‰nen tapansa." "Tuolla h‰n tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti. Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies. Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettˆm‰t; pitk‰t, kiilt‰v‰n mustat suortuvat valuivat peitt‰m‰ttˆm‰st‰ p‰‰st‰ hartioille ep‰j‰rjestyksess‰ kuin mustat k‰‰rmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitk‰t silm‰ripset varjostivat suuria, tummia, surumielisi‰ silmi‰, jotka kuvastivat hillitty‰ hehkua; kotkannen‰ laskeusi ter‰vin piirtein hienoa, sile‰ksiajeltua yl‰huulta kohti; suun piirteist‰ kuvastui hillitty suru. Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska n‰ytti ennen aikojaan kypsytt‰neen h‰nen sielunsa. H‰nell‰ oli mustasta ter‰ksest‰ tehty rengaspanssari ja s‰‰riraudat ja oikeassa k‰dess‰ s‰kenˆi sotakirves, jonka varsi oli pitk‰, keih‰sm‰inen. H‰n tervehti toisia vain p‰‰t‰‰n nyˆk‰ten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille nelj‰lle miehelle merkin tulla l‰helle pylv‰st‰, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella ‰‰nell‰: "Olen valinnut t‰m‰n kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelk‰‰m‰tt‰ ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa. "Olen katsellut kaiken kansan seasta miehi‰ kuukausm‰‰ri‰ -- teid‰t olen valinnut, te olette oikeat. "Kun olette kuulleet, mit‰ minulla on sanomista, huomaatte itsekin, ett‰ teid‰n on oltava vaiti t‰st‰ yˆst‰." Kolmas, h‰n, jolla oli ter‰skyp‰r‰, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mist‰ tahdot puhua kanssamme?" "Kansastamme, t‰st‰ goottien valtakunnasta, joka on perikadon partaalla." "Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti. H‰nen j‰ttil‰ism‰inen veljens‰ hymyili ja kohotti kuunnellen p‰‰t‰‰n. "Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte yll‰pit‰‰ sit‰ ja pelastaa sen". "Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan meill‰ kuninkaamme Teoderik, jota h‰nen vihollisensakin kutsuvat suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meill‰ t‰m‰ hymyilev‰ Italian maa kaikkine aarteineen? Mit‰ on maailmassa goottien valtakunnan veroista?" Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tiet‰‰ parhaiten, mink‰ arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas poikani. "Kuudettakymment‰ vuotta sitten min‰ kannoin h‰net n‰ill‰ k‰sivarsilla hoipertelevana poikasena is‰ns‰ luo ja sanoin: t‰m‰ on voimakas vesa -- sin‰ saat iloa h‰nest‰. "Ja kun h‰n kasvoi suuremmaksi, veistin h‰nen ensimm‰isen nuolensa ja pesin h‰nen ensimm‰isen haavansa! Min‰ saatoin h‰nt‰ kultaiseen Bysantin kaupunkiin ja varjelin h‰nt‰ siell‰ ruumiin ja sielun puolesta. "Ja kun h‰n kukisti t‰m‰n ihanan maan, kuljin h‰nen edell‰‰n askel askeleelta ja pidin kilpe‰ h‰nen edess‰‰n kolmessakymmeness‰ taistelussa. "Tosin h‰n on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja yst‰vi‰ kuin h‰nen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ket‰‰n viisaampaa ja varmaankaan ei uskollisempaa. "Kuinka v‰kev‰ h‰nen k‰sivartensa oli, kuinka ter‰v‰ h‰nen silm‰ns‰, kuinka selv‰n‰kˆinen h‰nen p‰‰ns‰, kuinka hirmuinen h‰n oli kyp‰r‰ p‰‰ss‰, kuinka yst‰v‰llinen pikarin ‰‰ress‰, kuinka h‰n voitti pienen kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja, kauan ennenkuin aurinko n‰ki sinua, nuori haukka, joka et ole viel‰ l‰htenyt pes‰st‰si. "Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet! "H‰nen sotavuotensa painavat h‰nt‰ -- sill‰ h‰n ja te ja teid‰n sukunne, te ette jaksa en‰‰ kest‰‰ vuosia niinkuin min‰ ja leikkitoverini -- h‰n on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla korppikaupungissa. "L‰‰k‰rit sanoivat, ett‰, olkoon h‰nen k‰sivartensa kuinka voimakas tahansa, mik‰ syd‰men lyˆnti tahansa voi tappaa h‰net kuin salama ja min‰ iltana tahansa h‰n voi menn‰ alas kuolleiden valtakuntaan. "Ja kuka on silloin h‰nen perillisens‰, kuka tukee silloin t‰t‰ valtakuntaa? Amalasunta, h‰nen tytt‰rens‰, ja Atalarik, h‰nen tytt‰rens‰ poika -- nainen ja lapsi." "Ruhtinatar on viisas", sanoi kolmas, h‰n, jolla oli kyp‰r‰ ja miekka. "Niin, h‰n kirjoittaa kreikankielell‰ keisarille ja puhuu roomankielt‰ hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Min‰ luulen, ettei h‰n edes ajattelekaan gootinkielell‰. Voi meit‰, jos h‰n on per‰simess‰ myrskyss‰." "Mutta min‰ en n‰e miss‰‰n myrsky‰, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja pudisti kiharoitaan. "Mist‰ se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa, Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset ruhtinaat ovat h‰nen sisarensa poikia, italialaisilla on meid‰n hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Min‰ en n‰e miss‰‰n vaaraa." "Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen edelliseen, "min‰ tunnen h‰net". "Mutta h‰nen veljens‰ poika, piakkoin h‰nen j‰lkel‰isens‰ ja jo nyt h‰nen oikea k‰tens‰, -- tunnetko h‰netkin? Tutkimaton kuin yˆ ja petollinen kuin meri on Justinianus -- min‰ tunnen h‰net ja pelk‰‰n h‰nen tuumiaan. Olin viimeisen l‰hetystˆn mukana Bysantissa: h‰n tuli meid‰n seuraamme: h‰n luuli minun olevan liiaksi juovuksissa -- narri, h‰n ei tied‰ kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! -- ja kyseli minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mit‰ tarvitsee tiet‰‰ -- kukistaakseen meid‰t! Niin no, minulta h‰n sai tietenkin tarkan selon! Mutta sen tied‰n yht‰ varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata takaisin t‰m‰n maan, t‰m‰n Italian, eik‰ h‰n j‰t‰ j‰ljelle gootin jalanj‰lke‰k‰‰n." "Jos h‰n voi", murisi vaalean veli. "Sin‰ olet oikeassa, Hildebad yst‰v‰ni, jos h‰n voi; ja h‰n voi paljon. Bysantti voi paljon." Edellinen kohautti olkap‰it‰‰n. "Tied‰tkˆ sin‰ kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista pitk‰‰ vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eik‰ voittanut sit‰. Mutta silloin et sin‰ ollut syntynytk‰‰n", h‰n lis‰si tyynesti. "Tosin kyll‰!" -- tuli veli toiselle avuksi. -- "Mutta silloin olivat gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme en‰‰ ole yksin: meill‰ on kotipaikka, Italia; meill‰ on asevelji‰, italialaiset." "Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siin‰ onkin hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sin‰ nuori hullu!" "Ne ovat kuninkaamme omat sanat", vastasi moitittu. "Niin, niin, min‰ tunnen kyll‰ t‰m‰n hullun lˆrpˆtyksen, joka saattaa meid‰t kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me t‰‰ll‰, muukalaisia t‰n‰‰n samoin kuin nelj‰kymment‰ vuotta sitten, jolloin laskeuduimme noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme t‰ss‰ maassa tuhannen vuoden kuluttuakin. Me olemme t‰‰ll‰ barbaareita ikuisesti." "Niin kyll‰, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenh‰n syy se on, jollei omamme? Miksi emme ota oppia heist‰?" "Ole ‰‰neti", ‰rj‰si vanhus vihasta vavisten, "pid‰ sis‰ss‰si, Totila, sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." H‰n sai vaivoin itsens‰ levolliseksi ja jatkoi: "Verivihollisiamme ovat italialaiset eiv‰tk‰ velji‰mme. Voi meit‰, jos luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan voittonsa j‰lkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja kilpe‰, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat meit‰ iankaikkisesti. Ja heill‰ on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme heit‰, olemme hulluja." Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkˆ pid‰ ollenkaan mahdollisena yst‰vyytt‰ meid‰n ja heid‰n v‰lill‰ns‰?" "Ei voi rauhaa synty‰ Gautin poikien ja etel‰n kansan v‰lille! Mies tulee lohik‰‰rmeen kultaluolaan ja painaa lohik‰‰rmeen p‰‰n maahan rautak‰dell‰. Lohik‰‰rme kerj‰‰ henke‰ns‰. Mies s‰‰lii h‰nen kiilt‰vi‰ suomuksiaan ja sallii silm‰ns‰ hekkumoida luolan aarteissa. Mit‰ tekee myrkyllinen k‰‰rme? Niin pian kuin voi, h‰n pist‰‰ miest‰ takaap‰in niin, ett‰ s‰‰st‰j‰ kuolee." "Niinp‰ tulkoot n‰m‰ pikku kreikkalaiset", huudahti j‰ttil‰ism‰inen Hildebad, "ja n‰ytt‰kˆˆt n‰m‰ kyyk‰‰rmeen sikiˆt meille kielt‰‰n. Me muserramme heid‰t -- noin!" ja h‰n nosti nuijansa ja pudotti sen alas, niin ett‰ marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset vapisivat. "Niin, koettakoot vain" -- huusi Totila ja h‰nen silmist‰‰n loisti sotainen tuli, joka teki h‰net viel‰ kauniimmaksi. "Jos n‰m‰ kiitt‰m‰ttˆm‰t roomalaiset pett‰v‰t meid‰t, jos petolliset bysanttilaiset tulevat --" h‰n katsoi lemmekk‰‰n ylpe‰sti v‰kev‰‰n veljeens‰ -- "katso, vanhus, meill‰ on miehi‰ vahvoja kuin tammi." Vanha aseenkantaja nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n mielihyv‰st‰: "Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin min‰kin. Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyv‰ olemassa. Mutta n‰m‰ etel‰maalaiset" -- h‰n jatkoi tukahdutetulla vihalla -- "taistelevat torneista ja muurien harjalta. He pit‰v‰t sotaa laskuesimerkkin‰ ja laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan, josta ne eiv‰t voi liikkua eteen eik‰ taaksep‰in. Bysantissa tunnen er‰‰n sellaisen laskumestarin, joka ei ole mik‰‰n mies ja kuitenkin voittaa miehet. Tunnethan sin‰kin h‰net, Vitiges?" -- T‰m‰n kysymyksen h‰n teki miekkamiehelle. "Min‰ tunnen Narseksen", sanoi t‰m‰ tullen totiseksi ja miettiv‰iseksi. "Sanasi ovat, ik‰v‰ kyll‰, totta, Hildungin poika, aivan totta. "Sellaista on jo usein minunkin mieless‰ni v‰ikkynyt, mutta ep‰selv‰n‰ ja himme‰n‰, pikemmin ep‰m‰‰r‰isen‰ pelkona kuin ajatuksena. "Sanasi ovat eitt‰m‰ttˆm‰t: kuningas on haudan partaalla -- ruhtinatar puoleksi kreikkalainen nainen -- Justinianus v‰ijym‰ss‰ -- italialaiset kavalat kuin k‰‰rmeet -- Bysantin sotap‰‰llikˆt ovat taikureita, mutta" -- h‰n henk‰si syv‰‰n -- "me emme ole yksin, me gootit. Viisas kuninkaamme on hankkinut itselleen yst‰vi‰ ja liittolaisia ylenm‰‰rin. Vandaalien kuningas on h‰nen lankonsa, l‰nsigoottien kuningas h‰nen tytt‰rens‰ poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien kuninkaat ovat h‰nen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat h‰nt‰ is‰n‰‰n, sarmaatit, viel‰p‰ kaukaiset eestitkin It‰meren rannalla osoittavat h‰nelle kunnioitustaan l‰hett‰m‰ll‰ h‰nelle turkiksia ja keltaista merenpihkaa. Onko kaikki t‰m‰ --" "Kaikki t‰m‰ ei ole mink‰‰n arvoista, vain tyhj‰‰ imartelua se on ja kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meit‰ Belisariusta ja Narsesta vastaan? Voi meit‰, jollemme voi voittaa yksin. N‰m‰ langot ja v‰vyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eiv‰t en‰‰ vapise, he alkavat uhata. Min‰ tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meill‰ on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eik‰ ket‰‰n yst‰vi‰ paitsi me itse." Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ymp‰ri ja t‰risytti murentunutta temppelirakennusta. Vitiges puhui ensin; kohottaen silm‰ns‰ maasta h‰n sanoi levollisella ja varmalla ‰‰nell‰: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton v‰ltt‰‰, toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meit‰ t‰nne sit‰ varten, ett‰ vaipuisimme toimettomina ep‰toivoon. Apua t‰ytyy saada, sano siis mist‰ luulet sit‰ saatavan?" Vanhus meni h‰nen luokseen ja tarttui h‰nen k‰teens‰: "Urhoollinen Vitiges, Valtarin poika, min‰ tunsin sinut ja tiesin hyvin, ett‰ sin‰ ensin lˆyt‰isit miehev‰n luottamuksen sanan; min‰ uskon kuten sin‰kin; viel‰ on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teid‰t t‰nne, miss‰ ei yksik‰‰n italialainen voi meit‰ kuulla. Puhukaa nyt ja antakaa neuvonne, sitten min‰ sanon sanottavani." Kun kaikki olivat vaiti, h‰n k‰‰ntyi mustatukkaisen puoleen. "Jos sin‰ ajattelet samoin kuin min‰, niin puhu sin‰kin, Teja. Miksi olet ollut t‰h‰n saakka vaiti?" "Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mielt‰ kanssanne." Toiset h‰mm‰styiv‰t. Hildebrand sanoi: "Mit‰ sill‰ tarkoitat, poikani?" "Hildebad ja Totila eiv‰t n‰e vaaraa, sin‰ ja Vitiges n‰ette sen ja toivotte; mutta min‰ olen n‰hnyt sen jo aikoja enk‰ toivo." "Sin‰ n‰et kaiken liian synkk‰n‰; ei pid‰ koskaan ep‰ill‰ ennen taistelua", arveli Vitiges. "Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?" huudahti Totila. "Ei taistelutta, Totila, eik‰ kunniatta, sen tied‰n", vastasi Teja ja siveli hiljaa sotakirvest‰‰n. "Me tahdomme taistella niin, ett‰ se muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien t‰hti on laskemassa." "Minusta tuntuu, ett‰ se nousee sangen ylˆs ensin", huudahti Totila k‰rsim‰ttˆm‰n‰. "Menk‰‰mme kuninkaan eteen ja puhu sin‰, Hildebrand, h‰nelle kuten olet puhunut meille. H‰n on viisas, h‰n keksii keinon." Vanhus pudisti p‰‰t‰‰n. "Ainakin kaksikymment‰ kertaa olen puhunut h‰nelle. H‰n ei kuule en‰‰ minua. H‰n on v‰synyt ja tahtoo kuolla. H‰nen sielunsa on synkistynyt, en tied‰ mist‰ varjoista. -- Mit‰ mietit, Hildebad?" "Min‰ mietin", sanoi t‰m‰ ojentautuen pystyyn, "ett‰ varustamme kaksi sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silm‰ns‰. Toisen johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa menen min‰ veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien lohik‰‰rmeenpes‰n, ainaiseksi. Silloin on rauha id‰ss‰ ja pohjoisessa." "Meill‰ ei ole laivoja, mill‰ menn‰ Bysanttia vastaan", sanoi Vitiges. "Ja frankkeja on seitsem‰n yht‰ meik‰l‰ist‰ vastaan", sanoi Hildebrand, "mutta sin‰ ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mit‰ sin‰ neuvot Vitiges?" "Min‰ neuvon kaikkia pohjan heimoja tekem‰‰n valalla ja panttivangeilla vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan." "Sin‰ luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Yst‰v‰ni, vain gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua! "Te kaikki olette nuoria, teill‰ on monenlaisia mielitekoja ja monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella on toivo tai huoli rakastajattarestaan. "Mutta uskokaa minua, aika tulee -- ja h‰t‰ voi loihtia sen esille jo teid‰n nuorina ollessanne -- jolloin kaikki n‰m‰ ilot, jopa huoletkin muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisist‰ juomingeista. "Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat maanp‰‰lliset asiat sek‰ tavoittelevat vain haudan tuolla puolen olevaa. "Min‰ en sit‰ voi, ettek‰ te, eiv‰tk‰ monet muutkaan luullakseni. "Min‰ rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine virtoineen, el‰m‰‰ maan p‰‰ll‰, sen hehkuvaa kiukkua ja pitk‰‰ rakkautta, sen sitke‰‰ vihaa ja ‰‰netˆnt‰ ylpeytt‰. "Ilmael‰m‰st‰ tuolla ylh‰‰ll‰ tuulipilviss‰, josta kristityt papit opettavat, en tied‰ mit‰‰n enk‰ tahdokaan mit‰‰n tiet‰‰. "Katsokaa minua. Min‰ olen lehdetˆn runko; olen kadottanut kaiken, mik‰ ilahdutti minua el‰m‰ss‰: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yht‰, joka on muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema. "Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehen‰. Jopa menee hautaansa ensimm‰inen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri kuninkaani. "Nyt saatte kuulla, mik‰ minua viel‰ pid‰tt‰‰ el‰m‰ss‰. "Mik‰ antaa minulle rakkautta ja halua el‰m‰‰n ja mik‰ minua siihen pakottaa? Mik‰ ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin t‰nne vuorelle t‰llaisena myrsky-yˆn‰? Mik‰ hehkuu kuuman liekin tavoin t‰‰ll‰ j‰‰nharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana ylpeyten‰ ja uhittelevana suruna? Mik‰p‰ muu kuin palava halu, joka on poistamattomana veress‰mme; syv‰ vetovoima kansaani, hehkuva, kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista, ihanaa, kotoista kielt‰; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja el‰v‰t samoin kuin min‰. "T‰m‰ rakkaus kansaan, se yksin s‰ilyy uhriliekin tavoin syd‰mess‰, josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyh‰kkˆ, se on ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti h‰nen sielussaan, uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton." Vanhus oli puhunut innostuneena -- h‰nen hiuksensa liehuivat tuulessa -- h‰n seisoi kuin vanha, j‰ttil‰ism‰inen pappi nuorten miesten keskell‰, joiden k‰det tapailivat aseita. Vihdoin Teja sanoi: "Sin‰ olet oikeassa; t‰m‰ liekki hehkuu viel‰ siin‰kin, miss‰ kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, -- meiss‰, -- kenties viel‰ sadoissa veljiss‰mme. Voiko se pelastaa koko kansan? Ei! Ja voiko t‰m‰ hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin?" "Voi kyll‰, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi. Kuulkaa minua! "Nelj‰kymment‰ viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin. "Me olimme suurimmassa h‰d‰ss‰. "Kreikkalaiset olivat kavalasti hyˆk‰nneet kuninkaan veljen kimppuun, lyˆneet h‰nen joukkonsa, tappaneet h‰net ja vallanneet kaikki ruokavarat, jotka h‰nen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren rotkoissa ja k‰rsimme niin kauheaa n‰lk‰‰, ett‰ keitimme ruohoja ja nahkaa ruoaksemme. "Takanamme oli ylip‰‰sem‰ttˆm‰t kalliot, edess‰ ja vasemmalla meri sek‰ oikealla ahtaassa solassa meit‰ kolme kertaa voimakkaampi vihollinen. "Useita tuhansia meik‰l‰isist‰ oli kuollut n‰lk‰‰n ja viluun; kaksikymment‰ kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta solasta ulos. "Olimme joutua ep‰toivoon. "Silloin tuli keisarin l‰hettil‰s ja tarjosi meille hengen, vapauden, viini‰, leip‰‰, lihaa -- vain yhdell‰ ehdolla: meid‰n oli erottava toisistamme ja hajaannuttava ymp‰ri koko Rooman valtakuntaa, kukaan meist‰ ei en‰‰ saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei saisi opettaa lapsilleen meid‰n kielt‰mme eik‰ meid‰n tapojamme, goottien nimen ja olemuksen piti h‰vit‰, meist‰ piti tulla roomalaisia. "Silloin kuningas hypp‰si pystyyn, kutsui meid‰t kokoon, esitti meille n‰m‰ ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin hyl‰t‰ kansamme kielen, tavat ja el‰m‰n vai kuolla h‰nen kanssaan. "H‰nen sanansa lensiv‰t satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet p‰‰stiv‰t huudon, joka oli kuin tuhat‰‰ninen ‰rjyv‰ meri, heiluttivat miekkojaan, rynt‰siv‰t solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhk‰istyt ik‰‰nkuin heit‰ ei olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat." H‰nen silm‰ns‰ loistivat uljaista muistoista ja v‰h‰n ajan per‰st‰ h‰n jatkoi: "T‰m‰ yksin voi meid‰t nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyv‰n puolesta, -- nimitt‰in suojellakseen sit‰ salaista korua, joka on kansan kieless‰ ja tavoissa kuin ihmeit‰ tekev‰ l‰hde -- he voivat nauraa kreikkalaisten vihaa ja italialaisten petollisuutta. "Ja ennen kaikkea kysyn teilt‰ vakavasti ja varmasti: tunnetteko te yht‰ selv‰sti, yht‰ t‰ydellisesti, yht‰ voimakkaasti kuin min‰, ett‰ t‰m‰ rakkaus kansaamme on korkein hyv‰mme, ihanin aarteemme ja v‰kevin kilpemme? Voitteko sanoa kuten min‰: kansani on korkein hyv‰ni ja kaikkeni eik‰ muu mit‰‰n; sille tahdon uhrata olemukseni ja omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?" "Niin voin ja niin tahdon sanoa!" nuo nelj‰ miest‰ huusivat. "Hyv‰", jatkoi vanhus, "se on hyv‰. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien goottien tunteet eiv‰t viel‰ ole samat kuin meid‰n; mutta apua emme voi toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa t‰st‰ p‰iv‰st‰ alkaen t‰m‰n hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisiss‰. "Monelta, monelta on vieras loisto h‰ik‰issyt silm‰t: monet ovat pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin. He h‰pe‰v‰t, ett‰ heit‰ kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja saada muita unohtamaan, ett‰ he ovat gootteja -- voi niit‰ hulluja. "He ovat rep‰isseet syd‰men rinnastaan ja tahtovat el‰‰; he ovat kuin lehdet, jotka ylpein‰ irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne lokaan, jossa ne m‰t‰nev‰t. Mutta runko seisoo myrskyss‰ ja el‰tt‰‰ ne lehdet, jotka ovat siin‰ uskollisina pysyneet kiinni. "Sen vuoksi teid‰n on her‰tett‰v‰ kansanne ja neuvottava sit‰ aina ja kaikkialla. "Pojille kertokaa isien satuja, heid‰n taisteluitaan hunnien kanssa, roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja osoittakaa, ett‰ kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne syleilem‰st‰ ket‰‰n roomalaista tai roomalaisen j‰lkel‰ist‰; opettakaa vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsens‰ ja teid‰t hyvien goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat voimakkaan kansan, ylpe‰n, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siin‰?" "Tahdomme", he vastasivat. "Min‰ uskon teit‰", jatkoi vanhus, "uskon pelkk‰‰ sanaannekin. En sitoakseni teit‰ lujemmin, -- sill‰ mik‰ sitoo petollista --, vaan koska min‰ uskollisesti pid‰n kiinni vanhoista tavoista ja koska paremmin onnistuu se, mik‰ tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:-- seuratkaa minua." TOINEN LUKU. T‰m‰n sanottuaan h‰n otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin sis‰salin -- cellan -- l‰pi, hajonneen p‰‰alttarin ja aikoja sitten maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan -- posticumiin. ƒ‰neti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heid‰t portaita alas ulkoilmaan. Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona, jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrsky‰ ja sadetta vastaan. T‰m‰n puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen n‰ky, mik‰ kuitenkin heti muistutti n‰ille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta pohjoisesta kodista saakka s‰ilynytt‰ vanhaa tapaa. Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyyn‰rˆit‰ pitk‰, mutta vain yht‰ jalkaa leve‰ turvekaistale, jonka molemmat p‰‰t viel‰ olivat irrallaan maassa. Keskelt‰ turvekaistale oli nostettu ilmaan kolmen pitk‰n keih‰‰n avulla, jotka olivat pistetyt maahan pystyyn siten, ett‰ keskimm‰inen oli j‰tetty pisimm‰ksi, joten laite muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keih‰spylv‰iden v‰liin mahtui mukavasti joukko miehi‰ seisomaan. Turpeen j‰tt‰m‰ss‰ vaossa oli kuparikattila t‰ynn‰ vett‰, sen vieress‰ ikivanha, ter‰v‰, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuh‰r‰n sarvea ja ter‰ piikive‰. Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui sitten oikea jalka edell‰ kuoppaan, k‰‰ntyi it‰‰n p‰in ja kumarsi p‰‰ns‰ alas; sitten h‰n viittasi yst‰vi‰‰n luokseen ja asetti sormen suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti. ƒ‰neti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle, molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa k‰siin muodostaen juhlallisen ketjun. Sitten vanhus p‰‰sti viereistens‰, Vitigeksen ja Hildebadin, k‰det irti ja laskeutui polvilleen. Ensin h‰n otti kouran t‰yteen mustaa mets‰multaa ja heitti sen vasemman olkansa yli. Sitten h‰n pisti toisen k‰tens‰ kattilaan ja pirskotti vett‰ taakseen oikealle. Sen j‰lkeen h‰n puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki h‰nen pitk‰ss‰ parrassaan. Lopuksi h‰n heilautti soihtua p‰‰ns‰ p‰‰llitse oikealta vasemmalle. Soihdun h‰n asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten: "Kuulkaa minua, vanha maa, l‰ikkyv‰ vesi, keve‰ ilma ja leimuava liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani: "T‰ss‰ on viisi miest‰ Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika. "T‰‰ illan hetki tuonut meid‰t on t‰nne luomaan liiton veljeyden, mi vahva aina on ja i‰isesti. Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen meill' olkoon rauhan sek‰ vainon tyˆss‰, yks' toivo el‰m‰n, yks' huoli surujen kuin pisara yks', johon veremme siteeks' veljeyden vuodatamme." N‰in lausuen h‰n paljasti vasemman k‰sivartensa. Toiset tekiv‰t samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi k‰sivartta ojentui kattilan p‰‰lle. Vanhus nosti ter‰v‰n kiviveitsen ja vet‰isi ‰kki‰ itselleen ja nelj‰lle muulle kyyn‰rvarteen haavan, niin ett‰ kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan. Sen j‰lkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi mumisten: "Ja valan me vannoen lupaamme oman kaiken uhriksi antaa, kodin, karjan ja kalleudet, ratsun, aseet ja raavahat ja vaimon, lapsen ja lempemme ja voiman, veren ja henkemme, ne goottein heimo meilt‰ saa, sen onni kallein on. Ja ken se meist‰ pett‰‰ kerran t‰‰n valan kielt‰in uhrejansa --" Nyt h‰n nousi vaosta -- h‰nen viittauksestaan toisetkin -- ja siirtyi pois turvekatoksen alta: "Sen syd‰nveri juoskoon kostamatta kuin t‰‰ vesi alle ruohoturpeen --" H‰n nosti kattilan ylˆs, valoi verisen veden siit‰ vakoon ja jatkoi: "Sen p‰‰lle salama taivon syˆskˆˆn, sen jymyst‰ h‰n maahan sortukoon kuin t‰‰ raskas ruohoturve." H‰n lˆi yhdell‰ iskulla alta tukena olevat keih‰‰nvarret, ja kumeasti ‰‰nn‰ht‰en raskas turvekatos putosi takaisin vakoon. Miehet asettuivat k‰sikk‰in turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin: "Ja sit‰ miest‰, joka ei arvosta t‰t‰ liittoa ja valaa ja joka ei auta el‰m‰ss‰ verivelje‰‰n kuten omaa velje‰‰n eik‰ kosta h‰nen kuolemaansa ja joka kielt‰ytyy uhraamasta kaikkea goottien hyv‰ksi, jos tarve vaatii ja joku veljist‰ h‰nt‰ siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset, ikuiset ja h‰vitt‰v‰t voimat, jotka viihtyv‰t maan kamaran vihre‰n ruohon alla. Hyv‰t ihmiset polkevat hylkiˆn p‰‰t‰ ja h‰nen nimens‰ on kunniaton kaikkialla, miss‰ kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, miss‰ ‰iti hyv‰ilee lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman. "Sanokaa nyt, veljet, niinkˆ k‰y kurjalle hylkiˆlle?" "Niin h‰nelle k‰y", sanoivat toiset. Juhlallisen hiljaisuuden j‰lkeen Hildebrand irroitti k‰sien muodostaman ketjun ja sanoi: "Ja ett‰ tiet‰isitte, kuinka pyh‰ t‰m‰ paikka on minulle -- nyt t‰st‰ l‰htien teillekin -- miksi min‰ olen kutsunut teid‰t juuri t‰nne ja t‰n‰ yˆn‰ liittoa tekem‰‰n --, tulkaa katsomaan." N‰in sanoen h‰n otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet. Vaiti ollen yst‰v‰t seurasivat h‰nt‰ vanhan puun vastaiselle puolelle ja n‰kiv‰t siell‰ ihmeekseen leve‰n avoimen haudan, jonka suulta kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun valossa kolme pitk‰‰, valkeata luurankoa. Sit‰ paitsi n‰kyi siell‰ ruostuneita aseenpalasia, keih‰‰nk‰rki‰ ja kilpi‰. Miehet katsoivat h‰mm‰stynein‰ vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. T‰m‰ valaisi soihdulla hautaa hyv‰n aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti: "Kolme poikaani. He ovat lev‰nneet t‰‰ll‰ jo nelj‰st‰kymment‰ vuotta. He kaatuivat t‰ll‰ vuorella viimeisess‰ taistelussa Ravennasta. T‰n‰‰n on sen taistelun vuosip‰iv‰. Riemuiten he syˆksyiv‰t keih‰isiin -- kansansa hyv‰ksi." H‰n vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteens‰. Vanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle. "Nyt on kylliksi", h‰n sanoi, "t‰hdet kalpenevat, puoliyˆ on jo aikoja ohi. Menk‰‰ te muut takaisin kaupunkiin. Sin‰, Teja, j‰‰net kanssani -- sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja -- kunniavahdiksi n‰ille kuolleille." Teja nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja asettui vastap‰‰t‰ Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat k‰sill‰‰n j‰‰hyv‰iset ja l‰htiv‰t kaupunkiin p‰in totisina ja ajatuksiin vaipuneina. KOLMAS LUKU. Muutamia viikkoja edell‰kerrotun Ravennan l‰histˆll‰ pidetyn yˆllisen kokouksen j‰lkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yˆn pimeyden suojassa, mutta sen pitiv‰t aivan toiset miehet ja aivan toisia tarkoituksia varten. Se pidettiin Via Appian varrella l‰hell‰ pyh‰n Kalixtuksen hautapaikkaa er‰‰ss‰ puoliksi t‰ytetyss‰ k‰yt‰v‰ss‰ katakombeissa, jotka maanalaisine, salaper‰isine teineen muodostavat ik‰‰nkuin toisen kaupungin Rooman katujen ja torien alle. N‰m‰ salaper‰iset k‰yt‰v‰t -- alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana -- ovat niin sotkuiset ja niiden yhtym‰- ja p‰‰tekohdat sek‰ ulos- ja sis‰‰nk‰yt‰v‰t niin vaikeat lˆyt‰‰, ett‰ niiden sisimpiin sopukkoihin voi p‰‰st‰ vain paikkaan t‰ysin perehtyneen oppaan johdolla. Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella, eiv‰t pel‰nneet mit‰‰n vaaraa. Heill‰ oli hyv‰ opas. Silverius, pyh‰n Sebastianin vanhan kirkon katolinen p‰‰diakoni, oli nimitt‰in vienyt yst‰v‰ns‰ basilikansa kuorikellarin kautta jyrkki‰ portaita myˆten alas kirkon v‰littˆm‰ss‰ l‰heisyydess‰ olevaan holvik‰yt‰vien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimm‰isten marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin t‰m‰n labyrintin. Kokouksen osanottajat eiv‰t n‰ytt‰neet olevan t‰‰ll‰ ensi kertaa. Paikan kammottavuus ei n‰ytt‰nyt vaikuttavan heihin v‰h‰‰k‰‰n. V‰linpit‰m‰ttˆmin‰ he nojailivat tuon salaper‰isen puolipyˆre‰n huoneen seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli maanalaisen k‰yt‰v‰n p‰‰tekohta. V‰linpit‰m‰ttˆmin‰ he kuuntelivat vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heid‰n jalkansa koskivat siell‰ t‰‰ll‰ valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he potkaisivat ne tielt‰‰n v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisin‰. Paitsi Silveriusta oli l‰sn‰ muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja joukko ylh‰isi‰ roomalaisia L‰ntisen keisarikunnan aatelissuvuista, joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnˆllisin‰ valtion ja kaupungin korkeimmat virat. ƒ‰neti ja tarkkaavaisina he katselivat p‰‰diakonin liikkeit‰. Tarkastettuaan kokoontuneita ja silm‰ilty‰‰n sivuk‰yt‰viin, joiden puolipime‰ss‰ n‰kyi vartio pappispukuisia nuoria miehi‰, t‰m‰ varustautui n‰ht‰v‰sti virallisesti alkamaan kokousta. Viel‰ kerran h‰n meni kookasvartaloisen miehen luo, joka liikkumattomana nojasi vastap‰isell‰ sein‰ll‰ olevaan patsaaseen ja jonka kanssa h‰n oli useita kertoja vaihtanut silm‰yksi‰. Kun t‰m‰ oli h‰nen kysyv‰‰n silm‰ykseens‰ nyˆk‰nnyt myˆnt‰v‰sti p‰‰t‰‰n, h‰n k‰‰ntyi muiden puoleen ja sanoi: "Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet t‰nne pyh‰‰n tyˆhˆn. "Edomin miekka on paljastettu p‰ittemme varalta ja kuningas Faarao janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelk‰‰ niit‰, jotka ruumiin tappavat eiv‰tk‰ voi sielua tappaa. Enemm‰n pelk‰‰mme sit‰, joka voi sek‰ sielun ett‰ ruumiin helvetiss‰ hukuttaa. "Me toivomme yˆn pimeydess‰ apua silt‰, joka johdatti kansansa korven l‰pi p‰iv‰ll‰ pilvenpatsaassa ja yˆll‰ tulenpatsaassa. "Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mieless‰mme pit‰‰, ett‰ mit‰ k‰rsimme, k‰rsimme Jumalan vuoksi ja mit‰ teemme, teemme h‰nen nimens‰ kunniaksi. Kiitt‰k‰‰ h‰nt‰, sill‰ h‰n on siunannut ahkeruutemme. Alkumme oli yht‰ pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti kasvoimme kuin puu raikkaan puron ‰yr‰‰ll‰. "Pel‰ten ja vapisten kokoonnuimme alussa t‰‰ll‰. Vaara oli suuri, toivo v‰h‰inen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut -- t‰h‰n uskallamme rohkeasti v‰itt‰‰, ett‰ jos me lujana pysymme uskossamme, kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja kerettil‰isten p‰iv‰t t‰ss‰ maassa ovat luetut." "Asiaan!" keskeytti h‰net nuori roomalainen, jolla oli lyhyt kiharainen, musta tukka ja s‰ihkyv‰t, mustat silm‰t. H‰n heitti k‰rsim‰ttˆm‰n‰ sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt miekka tuli n‰kyviin. "Asiaan, pappi! Mit‰ t‰n‰‰n on teht‰v‰?" Silverius loi nuorukaiseen silm‰yksen, joka oli tosin rauhallinen ja tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyytt‰ tuollaista rohkeaa itsen‰isyytt‰ kohtaan. H‰n jatkoi ankaralla ‰‰nell‰: "ƒlkˆˆt ne, jotka eiv‰t n‰y uskovan p‰‰m‰‰r‰mme pyhyytt‰, silti h‰iritkˆ toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintˆjen vuoksi. Mutta t‰n‰‰n, Licinius, rohkea yst‰v‰ni, otetaan liittoomme er‰s hyvin tervetullut j‰sen. H‰nen yhtymisens‰ on ilmeinen osoitus Jumalan armosta." "Kenet sin‰ aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot t‰ytetyt? Menetkˆ takuuseen h‰nest‰? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli er‰s toinen l‰sn‰olijoista. H‰n oli keski-ik‰inen mies, jolla oli s‰‰nnˆlliset kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena er‰‰ll‰ muurin ulkonevalla osalla sauva jalkojensa v‰liss‰. "Min‰ takaan h‰nest‰, Scaevola; muuten on h‰nen olemuksensa riitt‰v‰ takaus --" "Siit‰ ei ole kysymys. Liittomme s‰‰nnˆt vaativat takausta ja min‰ vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti. "Hyv‰, hyv‰, min‰ takaan, sin‰ lainoppineista vaativaisin!" jatkoi pappi hymyillen. H‰n antoi merkin er‰‰seen vasemmanpuoleiseen k‰yt‰v‰‰n. Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka peitettyyn p‰‰h‰n kaikki suuntasivat katseensa. V‰h‰n ajan per‰st‰ Silverius otti p‰‰hineen, joka peitti ‰sken tulleen p‰‰t‰ ja hartioita. "Albinus!" huusivat toiset h‰mm‰styst‰ tai vihaa ilmaisevilla ‰‰nill‰. Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja joka puolelta kuului hurjia huutoja: "Kuinka? Albinus? Petturi?" Aroin katsein solvattu silm‰ili ymp‰rilleen. H‰nen veltot kasvonpiirteens‰ todistivat synnynn‰ist‰ pelkuruutta. H‰nen silm‰ns‰ kiintyiv‰t pappiin apua anovina. "Niin, Albinus!" sanoi t‰m‰ levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista on h‰nt‰ vastaan sanottavaa, niin puhukoon." "Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita. "Tarvitaanko t‰ss‰ viel‰ puheita? Tied‰mmeh‰n kaikki kuka Albinus on ja mit‰ h‰n on. Arka, kurja petturi --." Viha tukahdutti h‰nen ‰‰nens‰. "Solvaukset eiv‰t ole mit‰‰n todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta min‰ kysyn h‰nelt‰ itselt‰‰n, tunnustakoon h‰n t‰ss‰ kaikkien l‰sn‰ ollessa. Kuinka voit sin‰, Albinus, joka yksin meist‰ kaikista olit syytettyn‰ silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia ett‰ noita jaloja miehi‰ BoÎthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin, ett‰ heid‰t vangittiin, ett‰ heilt‰ ryˆstettiin omaisuus ja ett‰ heid‰t teloitettiin sen vuoksi, ett‰ he olivat urhoollisesti puolustaneet sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sit‰ vastoin sin‰, varsinainen syytetty, pelastit itsesi tekem‰ll‰ h‰pe‰llisen valan, ettet en‰‰ sekaannu valtion asioihin, ja yht'‰kki‰ katoamalla. Sano, oletko sin‰ se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi n‰m‰ is‰nmaan parhaat kuolivat." Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ‰‰neti ja vapisi. Silveriuskin n‰ytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa. Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastap‰‰t‰ olevaan kalliosein‰‰n, ja astui askeleen h‰nt‰ kohti. T‰m‰n miehen l‰sn‰olo n‰ytti vahvistavan papin rohkeutta, ja h‰n alkoi uudestaan puhua: "Yst‰v‰ni, mit‰ olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tiet‰k‰‰ ennen kaikkea, ettei Albinus ole kovin suuressa m‰‰r‰ss‰ syyllinen siihen, mit‰ on tapahtunut. H‰n teki teht‰v‰ns‰ minun neuvostani." "Sinun neuvostasi?" "Uskallatko sin‰ tunnustaa?" "Albinusta syytettiin er‰‰n orjan petoksen nojalla. T‰m‰ oli tulkinnut Bysanttiin l‰hetettyjen kirjeiden salakirjoituksen. "Tyrannin raivo oli her‰nnyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin olisi lis‰nnyt vaaraa. "BoÎthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta hullua. "Sill‰ se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se osoitti, ettei Albinus ollut yksin. "He menetteliv‰t vastoin minun neuvojani ja saivat, ik‰v‰ kyll‰, maksaa sen hengell‰‰n. "Heid‰n intonsa olikin aivan turha, sill‰ Herran k‰si riisti yht'‰kki‰ petollisen orjan pois el‰vien joukosta, ennenkuin h‰n enn‰tti tehd‰ lis‰‰ tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet enn‰tettiin h‰vitt‰‰ ennen h‰nen vangitsemistaan. -- "Mutta uskotteko te, ett‰ Albinus olisi voinut olla ‰‰neti kidutuspenkill‰, kuoleman uhatessa, jos h‰n olisi voinut pelastaa itsens‰ ilmaisemalla muut liittolaiset? "Sit‰ te ette usko, eik‰ Albinus sit‰ itsek‰‰n uskonut. "Sen vuoksi t‰ytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja v‰ltt‰‰ kidutusta. "Se onnistui mainitun valan avulla. "Mutta sill‰ aikaa vuoti BoÎthiuksen ja Symmachuksen veri. Heit‰ ei voitu pelastaa. _Heid‰n_ vaitiolostaan kidutuspenkill‰kin olimme varmat. "Albinus p‰‰si vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyh‰ Paavali Filippin luona. "Kerrottiin h‰nen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, ett‰ h‰n kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan. "Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut h‰nelle pakopaikan t‰nne temppeliins‰, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyˆ. "Pyh‰n turvapaikan yksin‰isyydess‰ on Herra ihmeellisesti k‰‰nt‰nyt miehen syd‰men. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on h‰nt‰ uhannut, h‰n astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja is‰nmaan palvelukseen suunnattoman omaisuutensa. "Kuulkaa: h‰n on lahjoittanut kaikki maatilansa pyh‰n Maria Majorin kirkolle liiton tarkoitusper‰‰ varten k‰ytett‰v‰ksi. "Halveksitteko h‰nen miljooniaan?" H‰mm‰styksest‰ kaikki olivat v‰h‰n aikaa vaiti. Lopuksi Licinius huudahti: "Pappi, sin‰ olet viisas kuin -- pappi, mutta minua ei sinun viisautesi miellyt‰." "Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sin‰ miljoonat. Sin‰ voit sen tehd‰. Mutta min‰ olin BoÎthiuksen yst‰v‰, minun ei sovi olla tuon pelkuriraukan kanssa tekemisiss‰. Min‰ en voi antaa h‰nelle anteeksi. Vie h‰net pois!" "Vie h‰net pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi n‰iden vihan ilmausten johdosta. "Cethegus", h‰n kuiskasi hiljaa apua anoen. Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli t‰h‰n saakka ollut vaiti ja kylm‰n yliolkaisesti silm‰illyt puhujia. H‰n oli pitk‰ ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leve‰ ja lihakset ter‰st‰. Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta, arvoa ja aistia, mutta muuten pitk‰, ruskea sotilasviitta peitti alusvaatteet. H‰nen p‰‰ns‰ oli niit‰, joita ei unohda kerran n‰hty‰‰n. Paksu, viel‰ kiilt‰v‰n musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leve‰n otsan ja jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silm‰t olivat syv‰ll‰ hienojen silm‰ripsien peitossa ja niiden ep‰m‰‰r‰isess‰ tummanharmaassa syvyydess‰ l‰ikkyi kokonainen meri hillittyj‰ intohimoja. Ennen kaikkea kuvastui niist‰ mit‰ kylmin itsehillint‰. Ter‰v‰piirteisten, parrattomien huulten ymp‰rill‰ v‰reili ylpe‰ ylenkatse Jumalaa ja koko h‰nen maailmaansa kohtaan. Kun h‰n astui esiin ja ylh‰isen levollisesti silm‰ili kiihoittuneita miehi‰, kun h‰n alkoi k‰skev‰n ja sangen v‰h‰n imartelevan puheensa, tunsivat kaikki kokoontuneet h‰nen etev‰mmyytens‰. Harvat ihmiset voivatkin olla h‰nen l‰heisyydess‰‰n tuntematta alemmuuttaan. "Miksi te kinastelette", h‰n sanoi, "asioista, joiden t‰ytyy tapahtua. Sen, joka haluaa p‰‰m‰‰r‰‰n, t‰ytyy tyyty‰ v‰likappaleihin. Ettekˆ te tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mit‰‰n. Mutta teid‰n _t‰ytyy_ antaa anteeksi. Ja te voittekin tehd‰ sen. Min‰kin olin vainajain yst‰v‰, kenties l‰heisin. Ja kuitenkin -- min‰ tahdon unohtaa. Min‰ teen sen juuri sen vuoksi, ett‰ olin heid‰n yst‰v‰ns‰. Se heit‰, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heid‰n puolestaan. Koston vuoksi -- Albinus, k‰tesi." Kaikki olivat vaiti enemm‰n puhujan itsens‰ kuin h‰nen esitt‰miens‰ syiden vuoksi. Lainoppinut vain huomautti viel‰: "Rusticiana, BoÎthiuksen leski ja Symmachuksen tyt‰r, tuo vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikˆ h‰n suosiollisena, jos t‰m‰ mies otettaisiin liittoomme. Voiko h‰n antaa anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!" "H‰n voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmi‰nne." N‰in sanoen Cethegus k‰‰ntyi nopeasti ymp‰ri ja meni er‰‰seen sivuk‰yt‰v‰‰n, jonka suun h‰nen selk‰ns‰ oli t‰h‰n saakka peitt‰nyt. Aivan k‰yt‰v‰n suulla seisoi kuunnellen huntup‰inen naishenkilˆ. Cethegus tarttui h‰nen k‰teens‰ ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!" "En voi! En tahdo!" vastasi t‰m‰ vastustellen. "Min‰ kiroon h‰net. En voi n‰hd‰k‰‰n tuota kurjaa." "Sinun t‰ytyy. Tule, sin‰ voit ja sin‰ tahdot, sill‰ -- min‰ tahdon." H‰n nosti hunnun, katse viel‰ ja nainen seurasi tahdottomana. H‰n astui k‰yt‰v‰n kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki. "Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin s‰‰ntˆj‰mme ja lakejamme." "Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eik‰ liitto lakien vuoksi. Ettek‰ te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt n‰kisi." H‰n laski lesken k‰den Albinuksen vapisevaan oikeaan k‰teen. "Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka viel‰ ten‰‰ vastaan?" Kaikki vaikenivat tuntien itsens‰ voitetuiksi. Cethegus ei n‰ytt‰nyt en‰‰ v‰litt‰v‰n muusta kokouksen menosta. H‰n vet‰ytyi naisen kanssa huoneen takaosaan. Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton j‰sen." "Ja vala, jonka h‰n vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan. "Oli pakollinen. Pyh‰ kirkko on h‰net siit‰ vapauttanut. Mutta nyt on aika erota. "Viel‰ vain kiireellisimm‰t asiat, uusimmat tiedot. T‰ss‰, Licinius, on Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se j‰ljennett‰v‰. Se l‰hetet‰‰n Belisariukselle. "T‰ss‰, Scaevola, kirjeit‰ Bysantista Teodoralta, Justinianuksen hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava. "T‰ss‰, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin maksuosoitus. Sin‰ l‰het‰t ne frankkien major domukselle. H‰n k‰‰nt‰‰ kuninkaansa mielen gootteja vastaan. "T‰ss‰, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista is‰nmaanyst‰vist‰. Sin‰ tunnet sik‰l‰iset olot ja ihmiset. Katso onko sielt‰ poissa huomattavia nimi‰. "Teille kaikille tahdon ilmoittaa, ett‰ t‰n‰‰n Ravennasta saapuneiden kirjeiden mukaan Herran k‰si lep‰‰ raskaana tyrannin p‰‰ll‰. Syv‰ synkk‰mielisyys, liian myˆh‰inen katumus kaikkien syntiens‰ vuoksi raskauttanee h‰nen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta h‰n ei saa. -- "Kest‰k‰‰ viel‰ v‰h‰n aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ‰‰ni h‰net pois. Silloin koittaa vapauden p‰iv‰. "Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme. "Herran siunaus olkoon kanssanne." K‰denliikkeell‰ diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret papit tulivat sivuk‰yt‰vist‰ esille soihtuineen ja saattoivat kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien ulosk‰yt‰viin. NELJƒS LUKU. Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdess‰ pyh‰n Sebastianin basilikan kuorikellariin vievi‰ portaita myˆten ylˆs. Sielt‰ he meniv‰t kirkon l‰pi diakonin taloon, joka oli sen v‰littˆm‰ss‰ yhteydess‰. Sis‰‰n tultuaan is‰nt‰ tarkasti, oliko talonv‰ki jo makuulla. Valveilla olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan olevan lampun ‰‰ress‰. Is‰nt‰ns‰ viittauksesta h‰n sytytti vieress‰‰n olevan hopeajalkaisen lampun ja painoi er‰st‰ marmorisein‰n liitosta. Marmorilevyt k‰‰ntyiv‰t akselinsa ymp‰ri. Pappi lamppua kantaen edell‰ ja toiset kaksi j‰ljess‰ meniv‰t aukon kautta pieneen matalaan huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas ‰‰nettˆm‰sti. Ei piirtoakaan ollut sein‰ss‰ oven paikkaa n‰ytt‰m‰ss‰. T‰m‰ pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyj‰ kristinuskon tunnusmerkkej‰, oli n‰ht‰v‰sti pakanuuden aikana -- mik‰ n‰kyi pitkin seini‰ olevista pehmeist‰ lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpe‰‰ iloisuutta Horatius runoissaan ylist‰‰. Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten tyyssija. ƒ‰neti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastap‰iseen sein‰‰n kudottua mosaiikkia tuntijan silm‰ll‰. Sill‰ aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viini‰ pikareihin ja asetti hedelmi‰ kolmijalkaiselle pronssipˆyd‰lle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edess‰ silm‰illen h‰nt‰ tyytym‰ttˆmyytt‰ ja ihmettely‰ ilmaisevin katsein. Rusticiana oli tuskin nelj‰‰kymment‰ t‰ytt‰nyt. H‰n oli n‰ht‰v‰sti ollut tavattoman, vaikka hiukan miesm‰isen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemm‰n kuin ik‰ rumentaneet h‰nt‰. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli h‰nen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan ep‰varma ja aina liikkuvan suun ymp‰rill‰ oli syvi‰ ryppyj‰. H‰n nojasi vasenta k‰tt‰‰n pronssipˆyt‰‰n ja siveli oikealla miettiv‰n n‰kˆisen‰ otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen. Vihdoin h‰n sanoi: "Ihminen, sano mist‰ olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua en‰‰. Minun pit‰isi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun t‰ytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun k‰‰rmeen katsetta. Ja sin‰ asetit minun k‰teni, _t‰m‰n_ k‰den tuon kurjan k‰teen. Sano, rˆyhke‰, mist‰ sinun valtasi johtuu?" Cethegus oli ‰‰neti osoittamatta h‰nelle mit‰‰n huomiota. Lopuksi h‰n sanoi taaksep‰in nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta." "Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, ett‰ tyttˆn‰ ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, ett‰ luulin sinun rakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin -- tiet‰‰, ettet sin‰ voi rakastaa. Et ket‰‰n -- tuskin itse‰sik‰‰n. Synti oli, ettei BoÎthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sin‰ taas leikill‰si liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, ett‰ minun, vaikka tunnenkin syd‰mettˆm‰n petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, t‰ytyy viel‰ sokeasti totella pirullista tahtoasi." H‰n nauroi ‰‰neen ja siveli oikealla k‰dell‰‰n otsaansa. Pappi pys‰htyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta. Asia n‰ytti h‰nt‰ kiinnostavan. Cethegus nojasi p‰‰t‰‰n takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan k‰teens‰ edess‰‰n olevan pikarin. "Olet v‰‰r‰ss‰, Rusticiana", h‰n sanoi levollisesti. "Ja puhut ep‰johdonmukaisesti. Sin‰ sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengett‰rien tekoihin. "Sin‰ tied‰t, ett‰ olin BoÎthiuksen yst‰v‰. Siit‰ huolimatta suutelin h‰nen vaimoaan. Kenties juuri siit‰ syyst‰. Minusta se ei ole mit‰‰n ihmeellist‰ ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi. "Sin‰ tied‰t viel‰, ett‰ vihaan n‰it‰ gootteja, todella vihaan heit‰ ja ett‰ minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kyky‰ t‰ytt‰‰ sinun hartain halusi ja pyrintˆsi: kostaa n‰ille raakalaisille is‰si puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit. "Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siin‰ teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himment‰‰ usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siisp‰ teet oikein seuratessasi kylm‰‰ ja harkitsevaa johtoa. Siin‰ kaikki. "Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhˆtt‰‰ unisena eteisess‰. H‰n luulee, ett‰ olet ripill‰ Silverius-yst‰v‰n luona. Rippi ei saa kest‰‰ liian kauan. "Sit‰paitsi meill‰ on viel‰ asioita. Kerro minulta terveisi‰ Camillalle, kauniille tytt‰rellesi, ja voi hyvin." H‰n nousi seisomaan, tarttui Rusticianan k‰teen ja talutti h‰net hiljaa ovelle. Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyˆkk‰si j‰‰hyv‰isiksi papille, katsahti viel‰ Cethegukseen, joka ei n‰ytt‰nyt huomaavan h‰nen sis‰llist‰ liikutustaan, ja meni ulos hiljaa p‰‰t‰‰n pudistaen. Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka. "T‰m‰ nainen taistelee merkillist‰ sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui h‰nen viereens‰ k‰dess‰‰n kivikyn‰, vahatauluja, kirjeit‰ ja asiakirjoja. "Ei se ole kovinkaan merkillinen. H‰n tahtoo hyvitt‰‰ uskottomuuttaan miest‰‰n kohtaan kostamalla h‰nen puolestaan. Se seikka, ett‰ h‰n saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyh‰n velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin h‰n itse ei tied‰ t‰st‰ mit‰‰n. Mutta mit‰ meid‰n on nyt teht‰v‰?" Ja molemmat miehet ryhtyiv‰t nyt tyˆhˆn. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eiv‰t pit‰neet tarpeellisena ilmaista liiton muille j‰senille. "T‰ll‰ kertaa", alkoi diakoni, "meid‰n on ennen kaikkea saatava t‰ydellisesti k‰siimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen k‰ytt‰misest‰. Tarvitsemme kielt‰m‰tt‰ rahaa, paljon rahaa." "Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Min‰ olen kyll‰ perill‰ niist‰kin, mutta ne ik‰vystytt‰v‰t minua." "Sitten meid‰n t‰ytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet. "T‰ss‰ on niist‰ luettelo, jossa on myˆskin tietoja kustakin yksityisest‰. "Niiden joukossa on muutamia, joihin eiv‰t tavalliset keinot tepsi." "Anna t‰nne, niist‰ tahdon min‰ pit‰‰ huolen", sanoi Cethegus ruveten syˆm‰‰n persialaista omenaa. Tehty‰‰n muutaman tunnin ankarasti tyˆt‰ he olivat saaneet kiireellisimm‰t asiat selvitetyiksi, ja is‰nt‰ pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa. Pappi oli v‰synyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka ter‰ksiseen ruumiiseen ja v‰sym‰ttˆmiin sielunvoimiin eiv‰t n‰ytt‰neet pystyv‰n yˆn valvominen eiv‰tk‰ muut ponnistukset. H‰n huomautti siit‰ Cetheguksen t‰ytt‰ess‰ taas hopeaista pikariaan. "Harjoitus, yst‰v‰ni, vahvat hermot ja", lis‰si h‰n nauraen, "hyv‰ omatunto, siin‰ koko arvoitus." "On siin‰ muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sin‰ olet muuten koko mies minusta arvoitus." "Sit‰ toivonkin." "Pid‰tkˆ sitten itse‰si niin voittamattomasti ylemp‰n‰ olentona?" "En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syv‰n‰ ollakseni arvoitus muille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsek‰‰n tunne itse‰ni. Vain vesipisarat ovat l‰pin‰kyvi‰." "Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syv‰ll‰. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mik‰ syy heid‰t on saattanut liittoomme. Liciniuksen h‰nen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa." "Tietenkin", sanoi Cethegus ryyp‰ten. "Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kest‰ess‰ l‰hetetyksi saamamiehens‰ toiseen maailmaan. Toiset ovat ik‰vystyneet goottien hyv‰‰n j‰rjestykseen t‰ss‰ maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekem‰n loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydest‰ barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pit‰m‰‰n keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan n‰ist‰ syist‰ ja --" "Ja se on hyvin ep‰mukavaa, eikˆ niin? Sill‰ ken tiet‰‰ ihmisten syyt, h‰n voi heit‰ hallita. "Niin, arvoisa yst‰v‰ni Jumalassa. En voi sinua auttaa. "En todella tied‰ itsek‰‰n, mik‰ syy minut on liittoon saattanut. "Olen niin utelias tiet‰m‰‰n sen, ett‰ aivan mielell‰ni sanoisin sen sinulle ja antaisin itse‰ni hallita -- jos vain voisin sen keksi‰. "Yhden tied‰n ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisi‰. "Vihaan noita verevi‰, liinapartaisia roikaleita. En voi siet‰‰ heid‰n raakamaista hyv‰ntahtoisuuttaan, heid‰n lapsellista nuorekkuuttaan, heid‰n tyhm‰nrohkeaa urhoollisuuttaan, heid‰n eheit‰ luonteitaan. On kerrassaan h‰vytˆnt‰, ett‰ maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten j‰‰karhujen olla herroina t‰ss‰ maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnytt‰nyt sellaisia miehi‰ kuin -- sin‰ ja min‰." H‰n kallisti p‰‰ns‰ tyytym‰ttˆm‰n‰ taaksep‰in, sulki silm‰ns‰ ja ryypp‰si hiukan viini‰. "Olemme yksimielisi‰ siit‰, ett‰ n‰m‰ barbaarit on karkoitettava t‰st‰ maasta. Minusta onkin siin‰ tarpeeksi. Haluan vain n‰et sit‰, ett‰ kirkko vapautetaan n‰ist‰ harhauskoisista raakalaisista, jotka kielt‰v‰t Kristuksen jumaluuden ja tekev‰t h‰nest‰ puolijumalan. "Toivon, ett‰ Rooman kirkko saa sitten kielt‰m‰tt‰ ensimm‰isen sijan koko kristikunnassa, mik‰ sille kuuluukin." "Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettil‰isten k‰siss‰ ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --" "Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eik‰ Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille p‰‰sisi, ole mit‰ sen pit‰isi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sit‰ Silverius tahtoo." Pappi katseli h‰mm‰styneen‰ Cethegusta. "ƒl‰ tule levottomaksi, hyv‰ yst‰v‰. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sit‰ minulle uskonutkaan. En kerro sit‰ edelleen." H‰n kaatoi pikariinsa taas viini‰: -- "Falernolaisesi on hyv‰‰ ja hyvin s‰ilytetty‰, mutta liian makeaa. -- "Toivot vain, ett‰ n‰m‰ gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja ett‰ bysanttilaiset eiv‰t p‰‰se heid‰n sijaansa, sill‰ silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain muuta?" "Joko" -- Silverius sanoi innokkaasti -- "L‰nsi-Roomalle omaa keisaria --" "Joka kuitenkin", Cethegus t‰ydensi, "olisi vain nukke pyh‰n Pietarin k‰dess‰ --" "Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --" "Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia p‰‰maa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia. "Hyvin, yst‰v‰ni. "Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sin‰ jo jaat. "Toistan senvuoksi er‰‰n muinaisroomalaisen sananparren: voi raakalaisia!" H‰n nousi seisomaan ja joi papin maljan. "Viimeinen yˆvartio on jo pian kulunut, ja orjieni t‰ytyy lˆyt‰‰ minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin." H‰n veti vaippansa hilkan p‰‰ns‰ yli ja l‰hti. Is‰nt‰ katsoi h‰nen j‰lkeens‰ ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen v‰likappale. Onneksi h‰n on vain v‰likappale. Kunhan h‰n vain aina pysyisi sin‰." Cethegus l‰hti Via Appialta, jossa pyh‰n Sebastianin kirkko k‰tkee katakombien sis‰‰nk‰yt‰v‰n, luoteeseen p‰in Kapitoliumia kohti. H‰nen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoisp‰‰ss‰ koilliseen Forum romanumista. Viile‰ aamuilma hyv‰ili virkist‰v‰sti h‰nen p‰‰t‰‰n. H‰n avasi vaipan ja pullisti leve‰t‰, voimakasta rintaansa. "Niin, sin‰ olet arvoitus", h‰n sanoi itsekseen. "Sin‰ k‰yt salaliitoissa ja yˆllisiss‰ kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi? "Kukapa tiet‰‰ miksi hengitet‰‰n. Kai siksi, ett‰ t‰ytyy. Niin minunkin t‰ytyy tehd‰ sit‰, mit‰ teen. "Yksi on varmaa. Tuo pappi p‰‰see kenties paaviksi: h‰nen kai t‰ytyykin p‰‰st‰ siksi. Mutta ei ole v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ h‰n on kauan paavina. "Muuten saan sanoa j‰‰hyv‰iset teille, korkeat ajatukset, jotka viel‰ olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni. "Kas, id‰ss‰ salamoi. Hyv‰. Pid‰n sit‰ hyv‰n‰ enteen‰." N‰in sanoen h‰n meni taloonsa. Makuukammiossa h‰n lˆysi setripuiselta pˆyd‰lt‰ vuoteen edess‰ nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetill‰ leimatun kirjeen. H‰n leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja luki: "Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus Aurelius Cassiodorukselta. "Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. H‰nen tytt‰rens‰ ja perij‰ns‰ Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen is‰ns‰ kuolemaa. "Saat eritt‰in t‰rke‰n valtionviran. "Rienn‰ heti Ravennaan." VIIDES LUKU. Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, ep‰kodikkaassa. Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuper‰ist‰ rakennustyyli‰ rikkovien muutosten alaiseksi. Sen j‰lkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviv‰kineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten v‰lilt‰ kadonnut. Sill‰ useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaisel‰m‰n omituisuuksia varten, olivat k‰ytt‰m‰ttˆmin‰ ja laiminlyˆtyin‰ vanhassa loistossaan. H‰m‰h‰kit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt k‰ytt‰m‰ttˆmien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli. Sit‰ vastoin oli useita v‰liseini‰ revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienist‰ huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita. Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siit‰ muodostui linnoitus keskelle kaupunkia. Vaaleaveriset pojat leikkiv‰t nyt villej‰ leikkej‰‰n Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa. Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyv‰n raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen n‰kˆinen. T‰m‰n kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva h‰nen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, h‰nen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan. Mutta sin‰ p‰iv‰n‰, jolloin Cethegus palasi taas t‰nne monien vuosien j‰lkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana t‰m‰n talon, sill‰ Teoderikin kuninkaallinen sielu oli l‰htem‰isill‰‰n sielt‰. Suuri mies, joka t‰st‰ palatsista k‰sin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota L‰nsimaat ja It‰maat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Bernil‰inen, jonka nimen satu jo h‰nen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan. Niin olivat l‰‰k‰rit sanoneet, elleiv‰t juuri h‰nelle itselleen, niin ainakin h‰nen uskotuilleen, ja tieto siit‰ oli levinnyt suureen, v‰kirikkaaseen kaupunkiin. Vaikka pitk‰t ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaper‰isille kivuille, t‰ytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun l‰henemisest‰ kaikki syd‰met vilkkaalla liikutuksella. Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; viel‰p‰ roomalaisv‰estˆnkin keskuudessa oli painostava j‰nnitys vallitsevana tunteena. Sill‰ t‰‰ll‰ Ravennassa, kuninkaan v‰littˆm‰ss‰ l‰heisyydess‰, olivat italialaiset oppineet ihailemaan t‰m‰n miehen lempeytt‰, ja h‰nen monet hyv‰t tyˆns‰ olivat antaneet siit‰ selv‰n todistuksen. Viel‰ pel‰ttiin, ett‰ uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta t‰m‰n kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeist‰ kuninkaan ja senaatin v‰list‰ taistelua, jossa BoÎthius ja Symmachus menettiv‰t henkens‰ -- oli suojellut italialaisia kansansa v‰kivaltaisuuksilta ja raakuudelta. Lopuksi vaikutti er‰s korkeampikin seikka: t‰m‰n sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, ett‰ nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa h‰nelle ja h‰nen valtakunnalleen, eiv‰t voineet t‰ll‰ hetkell‰, jolloin t‰m‰ aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa. Niinp‰ oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin n‰htiin sanansaattajia l‰htev‰n palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisi‰ palvelijoita ylh‰isimpien goottien ja roomalaisten taloihin -- vilkkaassa liikkeess‰. Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmiss‰ ryhmiss‰, kyseliv‰t ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada k‰siins‰ jonkun palatsista palaavan ylh‰isen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista. Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksill‰. P‰iv‰n kuluessa virtaili jo l‰heisten kylien ja kaupunkien v‰estˆ, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan. Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli n‰in‰ p‰ivin‰ osoittanut suurta tarmoa j‰rjestyksen yll‰pit‰misess‰, olivat odottaneet sellaista liikett‰, kenties pahempaakin. Puoliyˆst‰ alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimm‰n sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leve‰lle marmoriportaille, jotka johtivat p‰‰porttaalin komeihin pylv‰sk‰yt‰viin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkav‰ke‰ kiipineen ja keih‰ineen. Vain t‰t‰ tiet‰ voi, Cassiodoruksen k‰skyn mukaan, p‰‰st‰ palatsiin, ja jalkav‰en molemmat p‰‰llikˆt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sis‰‰np‰‰syluvan. Edellinen laski sis‰‰n Cetheguksen. Kun t‰m‰ kulki vanhastaan hyvin tuttua tiet‰ kuninkaan huoneeseen, tapasi h‰n linnan saleissa ja k‰yt‰viss‰ pieniss‰ ryhmiss‰ ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella p‰‰sseet sis‰‰n. Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpe‰ h‰lin‰, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanp‰‰miehet ‰‰neti ja surullisina tai kuiskaten tekiv‰t toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siell‰ t‰‰ll‰ nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita -- akkunanaukkoon salatakseen ‰‰nek‰st‰ suruaan. Salin keskell‰, p‰‰t‰‰n pylv‰‰seen nojaten, seisoi ‰‰neens‰ itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut h‰nelle anteeksi sen, ett‰ h‰n oli yhtynyt er‰‰seen salaliittoon, ja pelastanut h‰nen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryˆstˆlt‰. Kylm‰sti, ylenkatseellisesti silm‰illen Cethegus kulki kaikkien ohi. H‰n meni edelleen. L‰himm‰ss‰ huoneessa, joka oli m‰‰r‰tty vieraiden l‰hettil‰iden vastaanottohuoneeksi, h‰n tapasi joukon ylh‰isi‰ gootteja, herttuoita, kreivej‰ ja muita ylimyksi‰, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla. Siell‰ olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisi‰ herroja, ylpeit‰ vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, -- sill‰ he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta p‰‰ssyt l‰nsigoottien valtaistuimelle -- sek‰ sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa. Hildebad ja Tejakin olivat heid‰n joukossaan. He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He n‰et samalla kertaa vihasivat ja pelk‰siv‰t n‰it‰ ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempe‰mp‰‰n mielenlaatuun. Hurjia, vihamielisi‰ silm‰yksi‰ sinkoili heid‰n joukostaan ylh‰iseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi. Levollisesti Cethegus kulki heid‰n ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion etuhuoneeseen. Sinne tultuaan h‰n tervehti syv‰‰n kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yll‰‰n seisoi totisena ja ‰‰neti, mutta vakavaryhtisen‰ ja kyynelitt‰ asiapapereilla peitetyn pˆyd‰n ‰‰ress‰. H‰n oli Amalasunta, leskeksi j‰‰nyt Teoderikin tyt‰r. Vaikka h‰n olikin i‰lt‰‰n jo puoliv‰liss‰ nelj‰‰kymment‰, h‰n oli viel‰ erinomaisen, vaikkakin kylm‰n kaunis. H‰nen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskell‰ p‰‰t‰. Korkea otsa, suuret, pyˆre‰t silm‰t, suora nen‰, ylpe‰t, melkein miehekk‰‰t piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat h‰nelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleenil‰iseen tyyliin laaditussa surupuvussaan h‰n n‰ytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta. H‰nen k‰sivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsem‰ntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, h‰nen poikansa, goottien valtakunnan perillinen. H‰n ei ollut ‰itins‰ kaltainen, vaan pikemmin h‰n oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton is‰ns‰ Eutarik, jonka kalvava syd‰nvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa. Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan is‰n ilmeisen perikuvan, eik‰ Ravennan hovissa en‰‰ ollut min‰‰n salaisuutena se, ett‰ pojassa ilmeniv‰t jo kaikki is‰n taudin oireet. Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin t‰m‰n jumalista polveutuvan suvun j‰senet. Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitk‰t silm‰ripset varjostivat kauniita, mustia silmi‰, jotka joskus ik‰‰nkuin sulivat ep‰m‰‰r‰isiin unelmiin, joskus taas s‰kenˆiv‰t yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa. Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirt‰nyt syv‰t vaot, jotka n‰yttiv‰t niin vierailta n‰iss‰ nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja hele‰ puna vaihtelivat nopeasti l‰pin‰kyvill‰ poskilla. Pitk‰, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyv‰n liitoksissaan ja vain erin‰isiss‰ tapauksissa se h‰mm‰stytt‰v‰n nopeasti ponnahti t‰yteen pituuteensa. H‰n ei n‰hnyt Cetheguksen tuloa, sill‰ h‰n oli ‰itins‰ rintaan nojaten heitt‰nyt kreikkalaisen vaipan yli p‰‰ns‰, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua. Kaukana n‰ist‰ molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ‰‰ress‰, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin p‰in, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko h‰n neito? -- hurmaavan, huikaisevan kaunis. H‰n oli Matasunta, Atalarikin sisar. H‰nen vartalonsa oli yht‰ pitk‰ ja jalo kuin ‰idinkin, mutta h‰nen ter‰v‰mmiss‰ piirteiss‰‰n oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain ep‰t‰ydellisesti peitti teeskennelty kylmyys. T‰m‰ vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava t‰ytel‰isyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin k‰sivarsilla Agesanderin ryhm‰ss‰, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska t‰m‰ marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelm‰ saattoi saaren nuorukaisia hourup‰isyyteen ja itsemurhaan. T‰ydellisimm‰n ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho v‰reili t‰st‰ olennosta. H‰nen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja s‰teilev‰n metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, ett‰ se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" t‰m‰nkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. H‰nen kulmakarvansa ja pitk‰t silm‰ripsens‰ taas olivat kiilt‰v‰n mustat ja ik‰‰nkuin lis‰siv‰t hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nen‰ kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui t‰ytel‰iseen suuhun. Mutta ihailtavinta t‰ss‰ ihailtavassa kaunottaressa olivat h‰nen harmaat silm‰ns‰, eiv‰t niink‰‰n paljon ep‰m‰‰r‰isen v‰rins‰ kuin ihmeellisen ilmeens‰ vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempe‰, mutta usein yht'‰kki‰ muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona. Kun h‰n seisoi akkunan ‰‰ress‰ oman mielikuvituksensa mukaan teett‰m‰ss‰‰n aistikkaassa, puoleksi helleenisess‰, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva k‰sivarsi tumman porfyyripatsaan ymp‰rill‰ ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli h‰n todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien mets‰n- ja vedenneitojen n‰kˆinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka. Ja niin suuri oli t‰m‰n kauneuden voima, ett‰ Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisyd‰mens‰ her‰‰v‰n uudestaan eloon. Mutta h‰nen kimppuunsa k‰vi heti er‰s mainittujen lis‰ksi huoneessa oleva henkilˆ, nimitt‰in Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen ministeri. H‰n edusti hyv‰‰tarkoittavaa, mutta toivotonta sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien valtakunnassa. Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeiss‰ kasvonpiirteiss‰ selv‰sti kuvastui suru kuninkaallisen yst‰v‰n kadottamisesta ja huoli valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi kunnioittavasti. Kyynelsilmin vanhus katseli h‰nt‰ ja heitt‰ytyi lopuksi nyyhkien h‰nen rinnoilleen. Syd‰mess‰‰n Cethegus halveksi vanhusta t‰llaisen heikkouden vuoksi, vaikka h‰n k‰ytt‰ytyikin kunnioittavasti. "Millainen p‰iv‰?" valitti Cassiodorus. "Onnettomuutta tuottava p‰iv‰", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii voimaa ja mielenmalttia". "Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", -- sanoi ruhtinatar, irroittautuen Atalarikista -- "ollos tervehditty". H‰n ojensi Cethegukselle k‰tens‰. Se ei vavissut ja silm‰tkin olivat aivan kirkkaat. "Stoan oppilas osoittaa t‰n‰‰n Zenonin viisautta ja omaa voimaansa", sanoi Cethegus. "Sano mieluummin, ett‰ Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti h‰nen sieluansa", oikaisi Cassiodorus. "Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut sinua minulle er‰‰seen t‰rke‰‰n virkaan. H‰nen sanansa olisi ollut riitt‰v‰ suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennest‰‰n. Sin‰h‰n olet sama Cethegus, joka on k‰‰nt‰nyt Aeneiin kaksi ensimm‰ist‰ laulua kreikankielelle." "Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar, palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman s‰e (II 3). Niill‰ sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan h‰vityksest‰.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin kaikki j‰ljennˆkset ja poltatin ne sin‰ p‰iv‰n‰, jolloin Tullian k‰‰nnˆs ilmestyi." Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan t‰st‰ h‰nen tiedostaan. Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja h‰n jatkoi: "Sin‰ tied‰t, kuinka asiat t‰‰ll‰ ovat. Is‰ni elinhetket ovat luetut; l‰‰k‰rien lausunnon mukaan h‰n voi, vaikka n‰ytt‰‰kin niin voimakkaalta, min‰ hetken‰ tahansa kuolla. Atalarik t‰ss‰ on h‰nen kruununsa perillinen. Mutta min‰ hallitsen h‰nen sijassaan ja olen h‰nen holhoojansa siksi, kun h‰n tulee lailliseen ik‰‰n." "Se on kuninkaan tahto, ja sek‰ gootit ett‰ roomalaiset ovat jo aikoja sitten hyv‰ksyneet t‰m‰n viisaan j‰rjestelyn", sanoi Cethegus. "Sen he ovat kyll‰ tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen. Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" -- ja h‰n veti otsansa ryppyihin t‰t‰ ajatellessaan. "Se sotii sek‰ goottien ett‰ roomalaisten valtio-oikeutta vastaan", v‰litti Cassiodorus, "on aivan uutta, ett‰ nainen --" "Kiitt‰m‰ttˆm‰t kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ik‰‰nkuin itsekseen. "Ajateltakoon siit‰ mit‰ tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian laita. Kuitenkin min‰ luotan barbaarien uskollisuuteen yleens‰, vaikka yksityiset aateliset mielell‰‰n ottaisivatkin itselleen kruunun. En pelk‰‰ myˆsk‰‰n Ravennan italialaisia enk‰ useimpien muidenkaan kaupunkien. Mutta min‰ pelk‰‰n -- Roomaa ja roomalaisia." Cethegus vavahti. Koko h‰nen olemuksensa oli mit‰ suurimmassa j‰nnityksess‰, mutta h‰nen kasvonsa pysyiv‰t j‰‰kylmin‰. "Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti vastaan -- ja mit‰p‰ se voisi muuta tehd‰k‰‰n", h‰n lis‰si huoaten. Teoderikin tytt‰rell‰ tuntui olevan roomalainen sielu. "Me pelk‰‰mme sen vuoksi", lis‰si Cassiodorus, "ett‰ kun saapuu tieto valtaistuimen tyhj‰ksi j‰‰misest‰, Roomassa syntyy kapina hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai L‰nsi-Rooman oman keisarin hyv‰ksi." Cethegus sulki silm‰ns‰ ik‰‰nkuin mietti‰kseen. "Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "t‰ytyy kaiken olla selv‰n‰, ennen kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. P‰‰tt‰v‰isen ja minulle uskollisen miehen pit‰‰ vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle -- tarkoitan pojalleni --, vallata kaikki t‰rke‰t portit ja paikat, pel‰stytt‰‰ senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sit‰ on uhattukaan. "T‰h‰n toimeen on Cassiodorus -- ehdottanut sinua. Sano, otatko sen toimen vastaan?" Ruhtinattaren k‰dest‰ putosi maahan kultainen kirjoituspuikko. Cethegus kumartui ottamaan sen ylˆs. H‰nell‰ oli vain t‰m‰ ainoa silm‰nr‰p‰ys niiden satojen ajatusten selvitt‰miseksi, jotka risteiliv‰t h‰nen p‰‰ss‰‰n tarjouksen johdosta. Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla tiedettiin h‰nen osallisuutensa siihen. Oliko t‰m‰ tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen viritt‰m‰ ansa? Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, ett‰ pakottivat juuri h‰net t‰h‰n virkaan? Ja jos niin oli, mit‰ h‰nen piti tehd‰? Pit‰isikˆ h‰nen k‰ytt‰‰ t‰t‰ hetke‰ hyv‰kseen, ryhty‰ taisteluun ja heti voittaa Rooma? Kenen hyv‰ksi? Bysantinko! Tai L‰nsi-Rooman keisarin? Kuka siksi tulisi? Vai eiv‰tkˆ asiat viel‰ olleet tarpeeksi kehittyneet. Pit‰isikˆ h‰nen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle hyˆdyksi? T‰m‰n ja useiden muiden ep‰ilysten ja kysymysten tekemiseen ja ratkaisemiseen h‰nell‰ oli vain se silm‰nr‰p‰ys, jolloin h‰n kumartui. H‰nen nopea, p‰‰tt‰v‰inen mielens‰ ei tarvinnutkaan enemp‰‰, kun h‰n sit‰ paitsi oli kumartuessaan n‰hnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle h‰n sanoi p‰‰tt‰v‰isesti: "Kuningatar, min‰ otan toimen vastaan." "Hyv‰ on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen k‰tt‰. "Jos Cassiodorus on ehdottanut minua t‰h‰n toimeen", sanoi Cethegus, "niin h‰n on taas osoittanut syv‰‰ ihmistuntemustaan. H‰n on kuoren l‰pi n‰hnyt syd‰meni." "Mit‰ sill‰ tarkoitat?" kysyi Amalasunta. "Kuningatar, ulkon‰kˆ olisi voinut pett‰‰ h‰net. Myˆnn‰n, etten mielell‰ni n‰e barbaareja -- anteeksi -- gootteja Italian hallitsijoina." "T‰m‰ avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja min‰ annan anteeksi roomalaiselle." "Sit‰ paitsi olen jo vuosikymmeni‰ ollut kokonaan erill‰ni valtion asioista ja julkisesta el‰m‰st‰. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen el‰nyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle. "Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erill‰‰n puuhista": Horatiuksen er‰‰n runon alku], toisti oppinut rouva huoaten. "Mutta koska kunnioitan tieteit‰ ja Platonin oppilaana tahdon, ett‰ viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, ett‰ synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnylt‰‰n on goottilainen, mutta mielelt‰‰n kreikkalainen ja hyveilt‰‰n roomalainen. "H‰nen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden vuoksi. "Mutta vain sill‰ ehdolla, ett‰ t‰m‰ on viimeinen valtionvirkani. "Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan p‰‰ll‰ni Roomasta." "Hyv‰, t‰ss‰ on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat." Cethegus silm‰ili nopeasti kaikkia papereita. "T‰m‰ on nuoren kuninkaan julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. H‰nen allekirjoituksensa puuttuu viel‰." Amalasunta kastoi sulkakyn‰n purppurapuneeseen, jota amelungit k‰yttiv‰t Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan nimesi, poikani." Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia kyyn‰rp‰it‰‰n pˆyt‰‰n nojaten ja ter‰v‰sti tarkastanut Cethegusta. Nyt h‰n kohottautui pystyyn. H‰n oli tottunut k‰ytt‰m‰‰n kaikkia kruununperillisen ja sairaan oikeuksia. "Ei", sanoi h‰n kiivaasti, "min‰ en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten luota tuohon kylm‰‰n roomalaiseen -- ei, en luota sinuun ollenkaan, sin‰ ylpe‰ mies --. On sopimatonta, ett‰ te, kun korkea ‰idinis‰ni viel‰ hengitt‰‰, jo tavoitatte h‰nen kruunuaan, te k‰‰piˆt j‰ttil‰isen kruunua. H‰vetk‰‰ tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee vuosisadan suurin sankari -- ja te ajattelette vain h‰nen kuninkaallisen perintˆns‰ jakoa." H‰n k‰‰nsi heille selk‰ns‰ ja meni hitaasti akkunan luo, pani k‰tens‰ sisarensa vyˆt‰isille ja silitti h‰nen kimaltelevaa, kaunista tukkaansa. Kauan Atalarik seisoi siin‰ sisarensa huomaamatta. ƒkki‰ neito her‰si unelmistaan. "Atalarik", h‰n kuiskasi tarttuen nopeasti veljens‰ k‰sivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka on tuo mies tuolla, p‰‰ss‰‰n sininen ter‰skyp‰r‰, joka juuri n‰kyy pylv‰‰n takaa? Sano, kuka h‰n on?" "Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenp‰in. "Tuoko tuolla? H‰n on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari." Ja h‰n kertoi sisarelleen kreivin urotˆist‰ ja voitoista viime sodassa. Sill‰ aikaa Cethegus katsahti kysyv‰sti ruhtinattareen ja ministeriin. "Antaa h‰nen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei h‰n tahdo, ei mik‰‰n mahti maailmassa voi h‰nt‰ pakottaa." Cetheguksen kysymykset j‰iv‰t tekem‰tt‰ sen vuoksi, ett‰ kolminkertainen esirippu, joka ehk‰isi ‰‰nten kuulumisen etuhuoneesta kuninkaan makuukammioon, avautui. Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen l‰‰k‰ri Elpidios ja kertoi, ett‰ sairas oli ‰sken juuri her‰nnyt pitk‰st‰ unesta ja l‰hett‰nyt h‰net pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei koskaan poistunut h‰nen vuoteensa vierest‰. KUUDES LUKU. Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat k‰ytt‰neet samaan tarkoitukseen, vallitsi myˆhemm‰n roomalaisen tyylin synkk‰ komeus. Lukuisat korkokuvat seiniss‰ ja kultakoristeet katossa kuvasivat roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita. Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpein‰ niitten p‰‰ll‰. Kaikkialla sek‰ rakennustaiteellisessa puolessa ett‰ koristeissa vallitsi painostava komeus. Merkillisen‰ vastakohtana n‰ille oli kuninkaan puutteellisen yksinkertainen vuode. Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteit‰ oli levitetty. Vain kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen asetettu, kullatuilla kynsill‰ varustettu jalopeurannahka -- vandaalikuninkaan lahja Afrikasta --, ilmaisivat sairaan kuninkaallista arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja melkein karkean jykevi‰. Er‰‰ss‰ pylv‰‰ss‰ huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi ja leve‰ miekka, joita ei ollut k‰ytetty moneen vuoteen. Vuoteen p‰‰puolessa seisoi p‰‰ kumarassa ja surullisena vanha aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteit‰. T‰m‰ nojautui vasempaan k‰sivarteensa ja k‰‰nsi ilmeikk‰‰t, majesteetilliset kasvonsa h‰neen p‰in. Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kyp‰r‰n paino vuosien vieriess‰ kuluttanut sen, mutta se oli viel‰ kiilt‰v‰n vaaleanruskea eik‰ siin‰ n‰kynyt harmaita eik‰ valkoisia karvoja. Mahtava otsa, s‰kenˆiv‰t silm‰t, hyvin kaareva nen‰ ja poskien syv‰t vaot kertoivat suurista ajatuksista sek‰ suuresta voimasta niiden toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylev‰n ilmeen, mutta hyv‰ntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeytt‰ ja viisautta, jolla kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, ett‰ se jo silloin muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siit‰ lauloivat. Kauan ja rakkaasti h‰nen kullanruskeat kotkansilm‰ns‰ katselivat j‰ttil‰ism‰ist‰ sairaanhoitajaa. Sitten h‰n ojensi h‰nelle laihan, mutta suonikkaan oikean k‰tens‰. "Vanha yst‰v‰", h‰n lausui, "nyt sanomme j‰‰hyv‰iset toisillemme". Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan k‰tt‰ leve‰t‰ rintaansa vasten. "No, vanhus; nouse. T‰ytyykˆ _minun_ lohduttaa _sinua_?" Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain p‰‰t‰ns‰ sen verran, ett‰ h‰n voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi t‰m‰, "min‰ tied‰n, ett‰ sinulla, Hildungin poika, on esi-isilt‰si ja is‰lt‰si perintˆn‰ syvemm‰t tiedot ihmisten taudeista ja niiden parantamiskeinoista kuin kaikilla n‰ill‰ kreikkalaisilla l‰‰k‰reill‰ ja lyydialaisilla puoskareilla. "Ja ennen kaikkea: sin‰ olet luotettavampi. "Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, t‰ytyykˆ minun kuolla? Jo t‰n‰‰n? Ennen yˆt‰?" Ja h‰n loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mit‰‰n salata. Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, h‰n oli taas saanut entiset voimansa. "Niin, goottien kuningas, amelungien j‰lkel‰inen, sinun t‰ytyy kuolla", h‰n sanoi. "Kuolema on jo pyyhk‰issyt k‰dell‰‰n kasvojasi. Sin‰ et n‰e en‰‰ auringonlaskua." "Hyv‰ on", sanoi Teoderik kasvonpiirrett‰k‰‰n v‰r‰ytt‰m‰tt‰. "Kreikkalainen, jonka l‰hetin pois, lupasi minulle kokonaisen p‰iv‰n. "Ja min‰h‰n tarvitsen aikani." "Tahdotko taas kutsuttaa papit t‰nne?" kysyi Hildebrand pahalla tuulella. "En, en voisi heit‰ k‰ytt‰‰. Enk‰ heit‰ en‰‰ tarvitsekaan." "Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka on sit‰ jo kauan synkent‰nyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sin‰ kuolet sankarikuninkaan tavoin." "Min‰ tied‰n", sanoi t‰m‰ hymyillen, "ettet sin‰ mielell‰si suvainnut pappeja vuoteeni ‰‰ress‰. Sin‰ olet oikeassa. He eiv‰t voineet minua auttaa." "Mutta nyt -- kuka on sinua auttanut?" "Jumala ja min‰ itse. Kuule! "Ja n‰m‰ sanat olkoot j‰‰hyv‰isemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tytt‰relleni enk‰ Cassiodorukselle, mik‰ minua on vaivannut. Sano: mit‰ kansa luulee ja mit‰ sin‰ luulet syyksi synkk‰mielisyyteen, joka yht'‰kki‰ valtasi minut ja sorti minut t‰lle tautivuoteelle?" "Italialaiset sanovat: katumus BoÎthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta." "Oletko sin‰ sen uskonut?" "En. En voinut uskoa, ett‰ sin‰ surisit petturien verta." "Siin‰ teit aivan oikein. He eiv‰t olisi mahdollisesti ansainneet kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja BoÎthiusta rakastin sangen suuresti. "Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, syd‰nt‰ni kohtaan. Olen pit‰nyt n‰it‰ roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siit‰ kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeit‰. He ovat pit‰neet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin yst‰vyytt‰ parempana. En kadu ollenkaan noiden kiitt‰m‰ttˆmien kuolemaa. Halveksin heit‰. Arvaa viel‰! Mit‰ olet luullut?" "Kuningas, perillisesi on lapsi ja ymp‰rill‰si on vihollisia joka puolella." Sairas rypisti kulmakarvojaan: "Nyt osuit l‰hemm‰ksi p‰‰maalia. Olen aina tiennyt, mik‰ on valtakuntani heikoin kohta. Pitkin‰, unettomina ˆin‰ olen huokaillut sen sis‰llisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisen‰ iltana olenkin pidoissa vieraiden l‰hettil‰iden l‰sn‰ollessa n‰ytellyt ylpe‰‰ itseluottamusta. Sin‰, vanhus, olet, tied‰n sen, pit‰nyt minua liian varmana. Mutta min‰ en uskaltanut n‰ytt‰‰ kenellek‰‰n pelkoani, en yst‰v‰lle enk‰ viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksin‰isyydess‰ ja yksin olen suruni kantanut." "Sin‰ olet itse viisaus, kuninkaani, mutta min‰ olin hullu", huudahti vanhus. "Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen k‰tt‰, "min‰ tied‰n, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heit‰ kohtaan." H‰n huokasi ja vaikeni. "Miksi olet levoton?" "Anna minun lopettaa. Min‰ tied‰n, ett‰ valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen el‰m‰ni tyˆ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. K‰ykˆˆn niin! Ihmistyˆ ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydest‰ -- niin olkoon se minun syyni." "Suuri kuninkaani!" "Mutta Hildebrand, er‰‰n‰ yˆn‰, jolloin niinik‰‰n valvoin, huolehdin ja huokailin valtakuntani vaaroja, -- silloin tuli sieluni silmien eteen toisen virheen muisto, ei hyvyydest‰ vaan kunnianhimosta tehdyn virheen, verisen v‰kivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! -- _H‰nen, h‰nen_ kuvansa n‰ytt‰ytyi minulle." Sairas puhui nyt vaivalloisesti ja n‰ytti hetken ajan levottomalta. "Kenen kuva? Ket‰ sin‰ tarkoitat?" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen eteenp‰in. "Odovakaria", kuiskasi kuningas. Hildebrand painoi p‰‰ns‰ alas. Synk‰n ‰‰nettˆmyyden j‰lkeen Teoderik jatkoi vihdoin: "Niin, vanhus, t‰m‰ oikea k‰teni -- sin‰h‰n tied‰tkin sen -- on surmannut jalon sankarin pitopˆyd‰ss‰, h‰nen ollessaan vieraanani. -- Kuumana p‰rsk‰hti h‰nen verens‰ kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti vastaani h‰nen sammuvasta silm‰st‰‰n. Muutamia kuukausia sitten, tuona yˆn‰, ilmestyi h‰nen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle kostonjumalan tavoin. Syd‰meni vet‰ytyi kokoon kuin kuumetaudin k‰siss‰. Ja peloittava ‰‰ni sis‰ss‰ni sanoi: t‰m‰n verityˆn vuoksi valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon." Hetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme silmiss‰‰n: "Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkˆ ole tappanut satoja omalla k‰dell‰si ja eikˆ kansasi ole tappanut tuhansia k‰skyst‰si? Emmekˆ tunkeutuneet t‰h‰n maahan noilta vuorilta ja raivanneet tiet‰mme useammassa kuin kahdessakymmeness‰ taistelussa, joissa kahlasimme veress‰ polviin saakka. Mit‰ on yhden miehen veri siihen verraten? Ja ajattele silloisia oloja. Nelj‰ vuotta h‰n oli vastustanut sinua kuin ikih‰rk‰ karhua. Kahdesti h‰n oli saattanut sinut ja koko kansasi perikadon partaalle. N‰lk‰, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi. Vihdoin, vihdoin ylpe‰ Ravenna antautui n‰lkiintyneen‰. Voitettuna verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle, ett‰ h‰nell‰ oli petos mieless‰, ett‰ h‰n aikoi uudestaan ryhty‰ tuohon kamalaan taisteluun. H‰n aikoi hyˆk‰t‰ sinun ja miestesi kimppuun jo seuraavana yˆn‰. Mit‰ sinun oli teht‰v‰? Haastaa h‰net julkisesti oikeuteen? Jos h‰n oli syyllinen, olisi h‰n ehtinyt tehd‰ tekonsa jo ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sin‰ enn‰tit edelle ja teit illalla sen, mink‰ h‰n aikoi tehd‰ yˆll‰. Ja kuinka sin‰ olet voittoasi k‰ytt‰nyt? T‰m‰ ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden, ep‰toivoisen taistelun. Sin‰ armahdit h‰nen liittolaisensa ja olet antanut goottien ja italialaisten el‰‰ kolmekymment‰ vuotta kuin taivaan valtakunnassa. Ja nyt sin‰ rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi kansaa siunaa sinua siit‰ ikuisesti. Min‰ -- min‰ olisin tappanut h‰net seitsem‰n kertaa." Vanhus vaikeni. H‰nen silm‰ns‰ loistivat ja h‰n n‰ytti vihaiselta j‰ttil‰iselt‰. Mutta kuningas pudisti p‰‰t‰‰n. "Se ei merkitse mit‰‰n, vanha soturi, ei kerrassaan mit‰‰n. Satoja kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin kuin sin‰ olet innoissasi voinut tehd‰. Se ei auta ollenkaan. H‰n oli sankari -- ainoa vertaiseni! -- Ja h‰net min‰ surmasin ilman mit‰‰n todistusta h‰nen syyllisyydest‰‰n. Surmasin h‰net ep‰luulosta, kateudesta ja -- tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi -- pelosta, pelosta ryhty‰ uudestaan koettelemaan voimia h‰nen kanssaan. Se oli ja on aina tˆrke‰ rikos. -- En saanut lepoa mist‰‰n verukkeista. Synkk‰ alakuloisuus valtasi minut. H‰nen kuvansa vainosi minua siit‰ yˆst‰ alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, mets‰stysretkill‰ ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus l‰hetti silloin luokseni piispat ja papit. He eiv‰t voineet minua auttaa. He kuulivat rippini, n‰kiv‰t katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle anteeksi, niin -- en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tied‰, johtuuko se esi-isilt‰ni perityst‰ pakanallisesta mielest‰ni, mutta min‰ en voi hiipi‰ ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa, ett‰ minua pelastaa verityˆst‰ni viattoman, ristill‰ kuolleen Jumalan veri." -- -- -- Hildebrandin kasvoista loisti ilo. "Sin‰ tied‰t", h‰n sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sin‰kin viel‰ Toriin ja Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?" Kuningas pudisti hymyillen p‰‰t‰‰n: "Eiv‰t, sin‰ vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua varten. Kuule, mik‰ auttoi minua. L‰hetin eilen piispat pois ja rupesin itse tutkimaan syd‰nt‰ni. Ajattelin ja rukoilin ja k‰‰nnyin Jumalan puoleen. Ja min‰ tulin levollisemmaksi. Katso, viime yˆn‰ nukuin levollisemmin kuin kuukausim‰‰riin. "Kun her‰sin, ei kuume en‰‰ v‰risytt‰nyt j‰seni‰ni. Olin levollinen ja p‰‰ni oli aivan selv‰. Ja min‰ ajattelin n‰in: Olen tehnyt sen, eik‰ mik‰‰n armo eik‰ Jumalan ihme voi saada sit‰ tekem‰ttˆm‰ksi. Niinp‰ h‰n rangaiskoon minua. Ja jos h‰n on Mooseksen ankara Jumala, niin kostakoon h‰n minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani seitsem‰nteen polveen saakka. Min‰ vihin itseni ja sukuni Herran kostolle. _Meid‰t_ h‰n h‰vitt‰kˆˆn, h‰n on vanhurskas. Mutta koska h‰n on vanhurskas, ei h‰n voi rangaista t‰t‰ jaloa goottien kansaa toisen rikoksesta. H‰n ei voi h‰vitt‰‰ sit‰ kuninkaan rikoksen t‰hden. Ei, sit‰ h‰n ei tee. Ja jos t‰m‰n kansan kerran t‰ytyy joutua turmioon, silloin -- tunnen sen selv‰sti -- ei se tapahdu minun tekoni t‰hden. T‰m‰n vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin min‰ sain rauhan ja kuolen rohkeana." H‰n vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa k‰tt‰, joka oli tappanut Odovakarin. -- "N‰m‰ olivat j‰‰hyv‰iseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle koko el‰m‰n kest‰neest‰ uskollisuudesta. -- Nyt k‰ytt‰k‰‰mme j‰ljell‰ oleva aika viel‰ goottien kansan hyv‰ksi. Tule, auta minut seisoalleni, en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! -- Ei mit‰‰n vastaansanomista! -- Min‰ tahdon." Hildebrandin t‰ytyi totella. Reippaasti sairas nousi h‰nen avullaan vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyˆtti miekan kupeelleen, pani matalan, piikkisell‰ kruunulla varustetun kyp‰r‰n p‰‰h‰ns‰ ja nojasi k‰dell‰‰n raskaan keih‰‰n varteen, selk‰ huoneen leve‰‰ doorilaista keskipylv‰st‰ vasten. "No niin, kutsu nyt tytt‰reni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka ovat tuolla ulkona." SEITSEMƒS LUKU. H‰n seisoi siin‰ levollisena sill‰ aikaa kun vanhus tyˆnsi oviverhot molemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui yksi yhten‰inen sali. Kaikki l‰sn‰olijat -- sill‰ v‰lin oli paikalle saapunut yh‰ useampia roomalaisia ja gootteja -- l‰hestyiv‰t kuningasta ihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen. "Tytt‰reni", sanoi kuningas, "ovatko ne kirjeet valmiit, joissa kuolemastani ja tytt‰renpoikani valtaistuimelle nousemisesta ilmoitetaan Bysanttiin?" "T‰ss‰ ne ovat", sanoi Amalasunta. Kuningas silm‰ili nopeasti kaikkia papyrusk‰‰rˆj‰. "Keisari Justinukselle. Ja t‰m‰ h‰nen veljenpojalleen Justinianukselle. Miksei. H‰n saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus on ne laatinut -- huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mit‰ t‰m‰ on?" -- ja korkea, kirkas otsa synkkeni -- "pyyd‰n ett‰ ottaisitte minut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se menee liian pitk‰lle. Voi teit‰, jos teid‰n t‰ytyy turvautua Bysantin apuun. 'Pyyt‰en teid‰n yst‰vyytt‰nne.' Se on tarpeeksi Teoderikin tytt‰renpojalta." H‰n antoi kirjeet takaisin. "T‰ss‰ on viel‰ kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle, Justinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle? Jalopeurojen vartijan h‰vyttˆm‰lle tytt‰relle?" H‰nen silm‰ns‰ salamoivat. "H‰nell‰ on suuri vaikutusvalta puolisoonsa", huomautti Cassiodorus. "Ei, tytt‰reni ei saa kirjoittaa portolle, joka on h‰v‰issyt kaikkien naisten kunnian." H‰n repi palasiksi papyrusk‰‰rˆn, meni sitten goottien luo salin keskiosaan ja sanoi: "Vitiges, urhoollinen soturi, mik‰ on toimesi minun kuoltuani?" "Min‰ katsastan jalkav‰kemme Tridentiumissa." "Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sin‰ et ole viel‰ toivonut mit‰‰n, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen j‰lkeen. Eikˆ sinulla ole viel‰k‰‰n mit‰‰n toivomista?" "On, kuninkaani." "Vihdoinkin! Se ilahduttaa minua -- puhu!" "T‰n‰‰n aiotaan kiduttaa er‰st‰ vanginvartijaa, joka kielt‰ytyi itse kiduttamasta muuatta syytetty‰ ja lˆi liktoria. Herra kuningas, vapauta t‰m‰ mies. Kiduttaminen on h‰pe‰llist‰ ja --" "Vanginvartija on vapaa. T‰st‰ hetkest‰ alkaen ei goottien valtakunnassa en‰‰ k‰ytet‰ kidutusta. Pid‰ siit‰ huoli, Cassiodorus. Urhoollinen Vitiges, anna t‰nne k‰tesi. Lahjoitan sinulle muistoksi t‰n‰ eronhetken‰ vaaleanruskean, t‰ysverisen ratsuni Valladan, ett‰ kaikki tiet‰isiv‰t, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen sel‰ss‰ ollessasi vaaraan tai" -- lopun h‰n sanoi aivan hiljaa Vitigekselle -- "jos se kielt‰ytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni. -- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian tˆyke‰. Sik‰l‰inen iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla." "Nuori Totila tulee vartioimaan sik‰l‰ist‰ satamaa", sanoi Cassiodorus. "Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon s‰de? Siegfried, jumalien suosikki? H‰nt‰ eiv‰t syd‰met voi vastustaa. Mutta, se on totta. Kenties n‰iden italialaisten syd‰met!" H‰n huokasi ja jatkoi: "Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?" "Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus k‰dell‰‰n viitaten, "t‰m‰ jalo roomalainen". "Cethegus? Tunnen h‰net hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus." Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silm‰ns‰, jotka h‰n oli nopeasti painanut alas kuninkaan ter‰v‰n katseen edess‰. Ponnistaen kaikki voimansa h‰n kuitenkin levollisesti kesti kotkansilm‰yksen, joka tunki h‰nen sielunsa l‰pi. "Ei ollut hyv‰, Cethegus, ett‰ sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan poissa valtion asioista. Ja meist‰. Tai se oli vaarallista. Kenties viel‰ vaarallisempaa on, ett‰ sin‰ -- nyt -- ryhdyt valtion palvelukseen." "T‰m‰ ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas." "Takaan h‰nest‰", huusi Cassiodorus. "Hiljaa yst‰v‰ni! Maan p‰‰ll‰ ‰lkˆˆn kukaan taatko toisestaan. -- Tuskin itsest‰‰n. -- Mutta", h‰n jatkoi Cethegusta tutkivasti katsellen, "pikku kreikkalaisille ei t‰m‰ ylpe‰ p‰‰ -- t‰m‰ Caesarin p‰‰ -- pet‰ Italiaa." Cetheguksen t‰ytyi kest‰‰ viel‰ kerran tutkivan kotkansilm‰n ter‰v‰ katse ja h‰n saattoi vain vaivoin s‰ilytt‰‰ mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta k‰sivarteen ja kuiskasi h‰nelle: "Kuule, mit‰ sinulle varoittaen ennustan. Ei yksik‰‰n roomalainen tule en‰‰ istumaan L‰nsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mit‰‰n vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mik‰ melu ulkona on?" h‰n kysyi k‰‰ntyen nopeasti tytt‰rens‰ puoleen, joka antoi vartijana olevalle roomalaiselle k‰skyj‰ hiljaisella ‰‰nell‰. "Ei mit‰‰n, kuninkaani! Ei mit‰‰n merkillisemp‰‰, is‰ni!" "Mit‰? Salaisuuksia minun edess‰ni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo hallita, vaikka viel‰ olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa. Ovet auki!" Etuhuoneesta ulompaan saliin viev‰t ovet avattiin. Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieni‰ olentoja, omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti sudennahka, p‰‰ss‰ oli suippolakki ja sel‰ss‰ pitk‰, kulunut lammasnahkaturkki. H‰mm‰stynein‰ ja kuninkaan ‰killisen n‰kemisen valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskemin‰. "Ahaa, avaarien l‰hettil‰‰t, ryˆv‰rijoukon, joka samoilee valtakuntamme it‰rajoilla. Tuotteko te s‰‰detyn vuosiveron?" "Herra, me tuomme sen viel‰ t‰ll‰ kertaa -- turkiksia -- villamattoja -- miekkoja -- kilpi‰. -- T‰ss‰ ne ovat. Me toivomme, ett‰ ensi vuonna -- me tulimme katsomaan --" "Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Bernil‰inen jo tullut vanhuudenheikoksi? Te luulitte, ett‰ olin jo kuollut ja ett‰ voitte kielt‰yty‰ maksamasta veroa j‰lkel‰iselleni. Te erehdytte, vakoilijat." H‰n tarttui ik‰‰nkuin tutkien er‰‰seen niist‰ miekoista, joita l‰hettil‰‰t olivat asettaneet h‰nen eteens‰, otti toisella k‰dell‰ k‰rjest‰, toisella k‰densijasta --: nyk‰ys vain ja miekka katkesi. H‰n heitti palaset l‰hettil‰sten eteen. "Avaareilla on huonot miekat", h‰n sanoi levollisesti. "Tule t‰nne, Atalarik, valtakuntani perillinen. He eiv‰t tahdo uskoa, ett‰ sin‰ jaksat kantaa kruunuani. N‰yt‰ heille, kuinka sin‰ k‰yttelet minun keih‰st‰ni." Nuorukainen riensi h‰nen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti h‰nen kalpeat kasvonsa. H‰n tarttui ‰idinis‰ns‰ raskaaseen keih‰‰seen ja heitti sen sellaisella voimalla kilpe‰ kohti, jonka l‰hettil‰‰t olivat ripustaneet er‰‰seen salin puupylv‰‰seen, ett‰ se puhkaisi kilven ja upposi viel‰ syv‰lle puuhun. Ylpe‰n‰ kuningas pani vasemman k‰tens‰ tytt‰renpoikansa p‰‰n p‰‰lle ja huusi l‰hettil‰ille: "Menk‰‰ nyt ja kertokaa kotonanne, mit‰ olette t‰‰ll‰ n‰hneet." H‰n k‰‰ntyi ja ovet suljettiin h‰mm‰styneiden avarien menty‰. "Antakaa minulle pikarillinen viini‰. -- Kenties viimeinen? Ei, sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" -- H‰n viittasi kreikkalaisen l‰‰k‰rin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, t‰st‰ juomasta. -- Min‰ juon goottien onneksi." H‰n tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen viel‰ vakavasti marmoripˆyd‰lle. Mutta nyt kohtasi h‰net yht'‰kki‰, salaman tavoin se, mit‰ l‰‰k‰rit olivat kauan odottaneet. H‰n horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui taaksep‰in Hildebrandin syliin. T‰m‰ laskeutui hitaasti polvilleen ja antoi ruumiin solua marmorilattialle, pit‰en kruununkyp‰r‰ll‰ koristettua p‰‰t‰ syliss‰‰n. Kaikki pid‰ttiv‰t kuunnellen henke‰‰n, mutta kuningas ei liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heitt‰ytyi ruumiin p‰‰lle. TOINEN KIRJA ATALARIK ENSIMMƒINEN LUKU. Syyst‰ yst‰v‰t pelk‰siv‰t ja viholliset toivoivat, ett‰ kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle. Ei ollut viel‰ kulunut nelj‰‰kymment‰ vuotta siit‰, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riist‰nyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat er‰‰ss‰ kapinassa koroittaneet L‰nsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen. Kuninkaan viisaus ja suuruus eiv‰t olleet voineet poistaa sit‰ ep‰varmuutta, joka alusta alkaen vallitsi h‰nen enemm‰n rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan. Huolimatta h‰nen lempe‰st‰ hallituksestaan tunsivat italialaiset -- emmek‰ tahdo heit‰ siit‰ tuomita -- syv‰sti vieraan vallanalaisuuden h‰pe‰n. N‰m‰ vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja kerettil‰isin‰. Senaikaisen katsantokannan mukaan L‰nsi- ja It‰-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhten‰isyyten‰, ja sen j‰lkeen kun keisarinarvo L‰nness‰ loppui, pidettiin It‰-Rooman keisaria L‰nnen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten is‰nmaanyst‰vien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silm‰t suunnatut. Bysantista p‰in he toivoivat vapautusta kerettil‰isten, barbaarien ja tyrannien ikeest‰. Ja Bysantilla oli sek‰ voimaa ett‰ halua t‰m‰n toivomuksen t‰ytt‰miseen. Vaikka keisarin alamaiset eiv‰t olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin It‰-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylemp‰n‰ goottien valtakuntaa korkean sivistyksens‰ ja hyvin j‰rjestetyn valtiomuotonsa vuoksi. Eik‰ silt‰ suinkaan puuttunut halua k‰ytt‰‰ t‰t‰ etev‰mmyytt‰ barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sill‰ molempien valtioiden v‰linen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, ep‰luuloille ja salaiselle vihalle. Ennen Italiaan l‰htˆ‰‰n gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydytt‰nyt kumpaakaan osakasta. Heid‰n kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli n‰iden erilaisten liittolaisten v‰lill‰ melkein joka vuosi sytty‰ ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli yst‰vyyden aikana antanut h‰nelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimitt‰nyt h‰net konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka. Lopettaakseen n‰m‰ alituiset rettelˆt keisari Zeno oli ter‰v‰p‰isen‰ valtiomiehen‰ keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja h‰nen kansansa pois l‰heisyydest‰‰n siten, ett‰ h‰n antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryˆstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta k‰dest‰. P‰‰ttyip‰ molempien ruhtinasten v‰linen taistelu miten tahansa, Bysantti voittaisi joka tapauksessa. Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heid‰n pel‰tt‰v‰ kuninkaansa, jolle t‰ytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat. Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimess‰ ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sit‰, olisi L‰nsi-Rooma taas yhdistetty It‰-Roomaan kunniakkaalla valloituksella. Mutta t‰m‰n hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen. Sill‰ kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti h‰nen sielunsa koko suuruus ja h‰n hankki itselleen aseman, jossa h‰n kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli t‰ydellisesti riippumaton Bysantista. Vain muutaman kerran, milloin se h‰nt‰ hyˆdytti, h‰n vetosi muodon vuoksi siihen, ett‰ keisari oli h‰net valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin h‰n teki sen vain heikent‰‰kseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa h‰n hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eik‰ nimess‰, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana. T‰st‰ tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien v‰lill‰. Oli siis selv‰‰, ett‰ Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekem‰‰n loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heid‰t barbaarien ikeest‰, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi v‰kevi‰. Eik‰ gooteilla ollut ket‰‰n liittolaisia n‰it‰ ulkonaisia ja sis‰llisi‰ vihollisia vastaan. Sill‰ Teoderikin maine ja arvo sek‰ h‰nen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet h‰nelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mit‰‰n vahvistusta h‰nen vallalleen. Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman syd‰meen, ei ollut v‰littˆm‰ss‰ yhteydess‰ viel‰ roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lis‰‰ vereksi‰ germaanilaisia aineksia, jotka yh‰ nuorensivat samoihin aikoihin syntynytt‰ frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sill‰ aikaa kun pient‰ goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja j‰ytiv‰t roomalaisel‰m‰n vihamieliset aallot pienent‰en sit‰ vuosi vuodelta. Niin kauan kun Teoderik, t‰m‰n uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti h‰nen nimens‰ loisto vaarat ja h‰nen valtakuntansa heikkoudet. Syyst‰ ajateltiin pelolla sit‰ hetke‰, jolloin t‰m‰n ep‰varman laivan per‰sin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen k‰teen. Pel‰tt‰viss‰ oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyˆkk‰ykset. Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siit‰ etup‰‰ss‰ kiitt‰‰ kuninkaansa yst‰v‰n ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen v‰sym‰ttˆm‰n innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. H‰n oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi h‰n oli nyt Teoderikin kuoltua. Italialaisten pysytt‰miseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ik‰‰nkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, ett‰ Atalarik oli noussut valtaistuimelle ‰itins‰ holhoomana. Valtakunnan joka osaan l‰hetettiin heti virkamiehi‰ vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heid‰n oli samalla nuoren kuninkaan nimess‰ valalla luvattava, ett‰ uusi hallitus s‰ilytt‰‰ kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan. Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon l‰hett‰misest‰ rajoille sek‰ t‰rkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sis‰llisill‰ vastustajilla olisi halua ryhty‰ vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyv‰t suhteet l‰hettil‰iden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla. TOINEN LUKU. Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka t‰n‰ murrosaikana n‰ytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielest‰ hyvin ansiokasta osaa. T‰m‰ mies oli Cethegus. H‰n oli ottanut vastaan t‰rke‰n Rooman kaupunginp‰‰llikˆn viran. Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silm‰ns‰, Cethegus oli rient‰nyt t‰ytt‰ karkua palatsista ja Ravennan porteilta h‰nelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levit‰. Jo ennen p‰iv‰n koittoa h‰n oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen l‰hell‰ Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ymp‰rˆinyt rakennuksen goottilaisella v‰ell‰, ilmoittanut h‰mm‰styneille senaattoreille -- joista h‰n useita oli ‰skett‰in n‰hnyt katakombeissa ja joita h‰n oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin n‰kyvist‰ goottilaisen sotajoukon keih‰ist‰) ottanut heilt‰ uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta siet‰m‰ttˆm‰ll‰ nopeudella. H‰n l‰hti "senaatista" j‰tt‰en is‰t sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. H‰n piti kokouksen vahvan goottilaisen sotav‰enosaston vartioimana ja voitti helposti k‰‰nnett‰v‰t "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella. H‰n kertoi heille Teoderikin hyvist‰ tˆist‰ ja lupasi, ett‰ he saisivat osakseen samanlaista lempeytt‰ vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja t‰m‰n kaupungin is‰t olivat tunnustaneet hallitsijaksi. H‰n ilmoitti, ett‰ Amalasuntan ensimm‰inen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leiv‰ll‰ ja viinill‰, ja p‰‰tti puheensa ilmoittamalla seitsenp‰iv‰iset sirkusleikit, -- kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon v‰lill‰ -- jolla h‰n viett‰‰ Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymist‰‰n kaupunginp‰‰llikˆn virkaan. Silloin kohotettiin tuhat-‰‰ninen riemuhuuto kuningattaren ja h‰nen poikansa kunniaksi, mutta viel‰ ‰‰nekk‰‰mpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit p‰‰stettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille. Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. -- V‰h‰n ajan per‰st‰ kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. H‰n lˆi miekan kahvalla porttia niin, ett‰ koko talo t‰risi. H‰nen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myˆskin ollut suljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyss‰ sek‰ pappi Silverius kavalan n‰kˆisen‰. Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienest‰ aukosta, mutta p‰‰sti miehet sis‰‰n tunnettuaan Liciniuksen. Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edell‰ hyvin tuttua tiet‰ eteisen, atriumin ja sen pylv‰sk‰yt‰v‰n kautta Cetheguksen lukukamariin. Kun t‰m‰ kuuli nopeita askeleita, nousi h‰n lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja k‰tki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan. "Kas, is‰nmaan vapauttajat", sanoi h‰n hymyillen ja meni heit‰ vastaan. "H‰vytˆn petturi", huusi h‰nelle Licinius k‰si miekan kahvassa -- viha tukahdutti h‰nelt‰ ‰‰nen niin, ettei h‰n voinut jatkaa. Sen sijaan h‰n veti leve‰n miekkansa puoleksi ulos tupesta. "Seis, anna h‰nen ensin puolustautua, jos h‰n voi", l‰‰h‰tti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen k‰teen. "Mahdotonta on, ett‰ h‰n olisi luopunut pyh‰n kirkon asiasta", sanoi Silverius tullessaan sis‰‰n. "Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko min‰? Eikˆ h‰n ole pit‰nyt meit‰ ritareita koteihimme suljettuina? Eikˆ h‰n ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskav‰ell‰ valan raakalaisille?" "Eikˆ h‰n ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisi‰, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiri‰ hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylh‰ist‰ hiirt‰!" "Lis‰ksi h‰n pilkkaa meit‰! Aiotteko te k‰rsi‰ t‰t‰?" huusi Licinius. Scaevolakin kalpeni vihasta. "Ja mit‰ te olisitte tehneet, jos teid‰n olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen k‰tens‰ ristiin rinnoilleen. "Mit‰kˆ me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mit‰kˆ -- sen, mist‰ sin‰ olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi t‰nne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimitt‰neet kaksi konsulia --" "Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin p‰‰asia. No ja sitten? Ent‰ sitten?" "Ent‰ sitten? Vapaus olisi voittanut!" "Hulluus olisi voittanut", ‰rj‰si Cethegus pel‰styneille miehille. "Olipa hyv‰, ett‰ teid‰n k‰tenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa n‰it‰ ja kiitt‰k‰‰ minua polvillanne!" H‰n otti muutamia asiapapereita er‰‰st‰ papyruskotelosta ja antoi ne h‰mm‰styneille salaliittolaisille. "Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ymp‰rille. Jollen min‰ olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa t‰ll‰ hetkell‰ salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etel‰ss‰ Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa l‰nnest‰ p‰in Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte t‰n‰‰n koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi k‰ynyt?" Silverius alkoi hengitt‰‰ vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat h‰peiss‰‰n. Mutta Licinius tointui pian h‰mm‰styksest‰‰n: "Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi h‰n heitt‰en kauniin p‰‰ns‰ kenoon. "Niin. Sitten kun _min‰_ panen n‰m‰ muurit kuntoon, voimme uhitella i‰ti, Licinius, mutta n‰in ollen -- emme p‰iv‰‰k‰‰n." "Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola. "Sen te olisitte voineet tehd‰ kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi Cethegus olkap‰it‰‰n kohauttaen. Silverius astui h‰nt‰ kohden k‰det lev‰ll‰‰n ik‰‰nkuin syleill‰kseen h‰nt‰, mutta Cethegus vet‰ytyi syrj‰‰n. "Sin‰ olet pelastanut meid‰t kaikki, sin‰ olet pelastanut kirkon ja is‰nmaan! Min‰ en ole koskaan sinua ep‰illyt", sanoi pappi. Silloin Licinius tarttui prefektin k‰teen, jonka t‰m‰ mielell‰‰n antoi h‰nelle. "Min‰ olen ep‰illyt sinua", huudahti h‰n rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. T‰m‰ miekka, jonka piti l‰vist‰‰ sinut t‰n‰‰n, palvelee sinua t‰st‰ hetkest‰ alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden p‰iv‰ koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus." Ja h‰n riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi h‰nen j‰lkeens‰ tyytyv‰isen silm‰yksen. "Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta. "Niinp‰ kyll‰", hymyili Cethegus, silloin her‰t‰mme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja l‰hdemme viem‰‰n tasavaltaa eteenp‰in siit‰, mihin he sen j‰ttiv‰t tuhat vuotta sitten. Eikˆ niin Silverius?" "Rooman prefekti", sanoi pappi, "sin‰ tied‰t, ett‰ min‰ kunnianhimossani luulin johtavani sek‰ is‰nmaan ett‰ pyh‰n kirkon asioita. T‰st‰ hetkest‰ alkaen en sit‰ en‰‰ tee. Sin‰ johdat, min‰ seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja -- vapaa paavinvaali." "Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on p‰‰ssyt paaviksi. Olkoon menneeksi." -- Pappi meni tiehens‰ hymy huulilla, mutta mieli raskaana. "Menk‰‰", sanoi Cethegus v‰h‰n ajan kuluttua katsoen noiden kolmen j‰lkeen. "Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin." T‰m‰ p‰iv‰, t‰m‰ hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti h‰n ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja p‰‰m‰‰riin, jotka olivat t‰h‰n saakka olleet ep‰selvi‰ tai joita h‰n oli pit‰nyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina p‰‰m‰‰rin‰. H‰n tunsi t‰ll‰ hetkell‰ olevansa tilanteen ainoa herra. H‰nell‰ oli t‰ydellisesti k‰siss‰‰n aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset. T‰m‰n mahtavan miehen rinnassa her‰si ‰kki‰ mit‰ vilkkaimpaan toimintaan p‰‰vaikutin, jonka h‰n oli luullut vuosikymmeni‰ sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve _hallita_ teki ‰kki‰ t‰m‰n lahjakkaan sielun kaikki voimat k‰yttˆkykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen. Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun j‰lkel‰inen, suvun, jonka esi-is‰ perusti sen maineen sotap‰‰llikkˆn‰ ja valtiomiehen‰ Caesarin aikana -- h‰nen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa h‰n voi mielinm‰‰rin tyydytt‰‰ rikkautensa nojalla ja rikkauttaan h‰n kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla. H‰n sai huolellisimman kasvatuksen, mit‰ siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa. Parhaiden opettajien johdolla h‰n opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa h‰n harjoitti loistavalla menestyksell‰ lakitiedett‰, historiaa ja filosofiaa. Mutta t‰m‰ ei tyydytt‰nyt h‰nt‰. H‰n tunsi henk‰yksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin h‰vitti h‰nest‰ vain uskon viimeisetkin j‰‰nnˆkset antamatta h‰nelle sijaan mit‰‰n positiivisen vakaumuksen tunnetta. Kun h‰n oli palannut opintomatkaltaan, pani h‰nen is‰ns‰ h‰net ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen. Mutta yht'‰kki‰ h‰n luopui kaikista viroista. Kun h‰n oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei h‰n en‰‰ tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa h‰n sit‰paitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta. Silloin h‰nen is‰ns‰ kuoli ja Cethegus, joka nyt oli p‰‰ssyt oman itsens‰ ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heitt‰ytyi -- yht‰ voimakkaasti kuin h‰n muutkin tyˆns‰ teki -- huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyˆrteisiin. Rooman huvitukset olivat pian nautitut. H‰n teki pitki‰ matkoja Bysanttiin ja Egyptiin; menip‰ viel‰ Intiaankin. Ei ollut sit‰ ylellisyytt‰ eik‰ sit‰ viatonta tai rikollista nautintoa, mit‰ h‰n ei olisi koetellut. Vain ter‰ksinen ruumis voi kest‰‰ n‰iden matkojen rasitukset ja kielt‰ymykset, seikkailut ja hurjistelut. Kahdentoista vuoden kuluttua h‰n palasi Roomaan. Kerrottiin, ett‰ h‰n aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edelt‰p‰in ylellisest‰ el‰m‰st‰ h‰nen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri. Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mit‰ mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskell‰ v‰kirikasta Roomaa. Aivan odottamatta h‰n julkaisi kertomuksen matkoistaan sek‰ selonteon v‰hemm‰n tunnetuista maista ja kansoista, joihin h‰n itse oli tutustunut. Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja BoÎthius kiisteliv‰t h‰nen yst‰vyydest‰‰n; suuri kuningas tahtoi saada h‰net hoviinsa. Mutta ‰kki‰ h‰n katosi taas Roomasta. H‰nen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin p‰‰st‰ siit‰ selville, mitk‰ uteliaisuudesta, mitk‰ osanotosta, mitk‰ vahingonilosta. Kerrottiin, ett‰ kˆyh‰t kalastajat olivat lˆyt‰neet h‰net muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena. Mutta muutamia viikkoja sen j‰lkeen h‰n ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidej‰, avareja ja sklaveneja vastaan. Siell‰ h‰n taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella n‰it‰ raakalaisia vastaan, seurasi heit‰ valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heid‰n kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yˆ routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotap‰‰llikkˆ antoi h‰nelle suuremman joukon partioretke‰ varten, hyˆkk‰si h‰n sen sijaan Sirmiumia, vihollisen p‰‰kaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siin‰ sek‰ suurta sotap‰‰llikˆntaitoa ett‰ urhoollisuutta. Sodan p‰‰tytty‰ h‰n matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sek‰ palasi sielt‰ takaisin Roomaan, jossa h‰n eli t‰ydellisesti toimettomuudessa ja yksin‰isyydess‰ hyl‰ten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi v‰kisin h‰nelle antaa. H‰n ei n‰ytt‰nyt en‰‰ v‰litt‰v‰n mist‰‰n muusta kuin tieteist‰‰n. Muutamia vuosia takaperin h‰n oli er‰‰lt‰ Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle h‰n n‰ytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan h‰n osoitti is‰llist‰ rakkautta ja huolenpitoa. Sanottiin h‰nen aikovan tehd‰ h‰net ottopojakseen. Sill‰ aikaa kun t‰m‰ nuorukainen oli h‰nen luonaan, luopui h‰n yksin‰isest‰ el‰m‰st‰‰n ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niiss‰ juhlissa, joihin h‰net vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin h‰n meni, h‰n osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi. Mutta kun h‰n oli l‰hett‰nyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja h‰nen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi h‰n yht'‰kki‰ kaiken seurustelun ja vet‰ytyi t‰ydellisimp‰‰n yksin‰isyyteen tyytym‰ttˆm‰n‰ -- kuten n‰ytti -- sek‰ Jumalaan ett‰ koko maailmaan. Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada h‰net luopumaan levostaan ja liittym‰‰n salaliittoon katakombeissa. H‰n rupesi, kuten h‰n itse sanoi, is‰nmaanyst‰v‰ksi pelk‰st‰ ik‰v‰st‰. Kuninkaan kuolemaan saakka h‰n oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana t‰ss‰ puuhassa, jonka johtajana h‰n kuitenkin oli yhdess‰ diakonin kanssa. Mutta nyt muuttuivat asiat. H‰nen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kyky‰‰n hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etev‰mpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla el‰m‰n aloilla, joihin h‰n ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heitt‰‰ se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut viel‰ t‰h‰n saakka miss‰‰n lˆyt‰nyt t‰ydellist‰ tyydytyst‰. Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne olivat houkutelleet h‰nt‰ ja kaikki ne h‰n oli saavuttanut t‰ydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhj‰ksi olivat ne h‰nen sielunsa j‰tt‰neet. Hallita, olla ensimm‰inen, voittaa ep‰suotuisat olosuhteet kaikilla niill‰ keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehell‰ on k‰ytett‰v‰n‰‰n, ja siten hallita rautak‰dell‰ tomussa ryˆmivi‰ ihmisi‰ -- se oli ainoa p‰‰m‰‰r‰, johon h‰n oli pyrkinyt tietens‰ ja tiet‰m‰tt‰‰n. Vain sellaisissa oloissa h‰n tunsi oikein el‰v‰ns‰. H‰nen leve‰ rintansa kohoili sen vuoksi t‰ll‰ hetkell‰ ylpeist‰ t‰ytel‰isist‰ hengenvedoista. H‰n, tuo j‰‰kylm‰, hehkui siit‰ tiedosta, ett‰ h‰n t‰ll‰ hetkell‰ voi yhdell‰ silm‰yksell‰‰n hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisi‰ voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja t‰m‰ hurmaava tietoisuus omasta vallastansa her‰tti h‰ness‰ pirullisella voimalla vakaumuksen siit‰, ett‰ h‰nell‰ ja h‰nen kunnianhimollaan oli vain yksi p‰‰m‰‰r‰, jonka vuoksi saattoi n‰hd‰ el‰misen vaivan, viel‰ yksi ainoa p‰‰m‰‰r‰, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton -- h‰n uskoi mielell‰‰n polveutuvansa Julius Caesarista ja h‰n tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan: Caesar, L‰nsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- -- Kun t‰m‰ salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran v‰l‰hti h‰nen sielunsa l‰pi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain -- ja unelmana, -- h‰n pel‰styi ja samalla hymyili m‰‰r‰tˆnt‰ rohkeuttaan. H‰n roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla! Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine t‰ytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa. Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita k‰si‰‰n italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa h‰nt‰, yht‰ ainoaa miest‰ vastaan! -- Sill‰ yksin h‰n todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin h‰n tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat j‰lkel‰iset, ja kuinka syv‰sti h‰n heit‰ halveksi! Kuinka h‰n nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin n‰iden roomalaisten avulla. H‰n oli yksin. Mutta juuri t‰m‰ kiihoitti h‰nen ylpe‰t‰ kunnianhimoaan. Ja juuri t‰ss‰ silm‰nr‰p‰yksess‰, jolloin salaliittolaiset olivat j‰tt‰neet h‰net ja jolloin h‰nen etev‰mmyytens‰ oli huomattavammin selvennyt sek‰ heille ett‰ h‰nelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti h‰nen rinnassaan selv‰ksi ajatukseksi ja varmaksi p‰‰tˆkseksi se, mik‰ ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittely‰ haaveiluhetkin‰. K‰sivarret ristiss‰ leve‰ll‰ rinnalla ja voimakkain askelin k‰vellen huoneessaan, kuten jalopeura h‰kiss‰‰n, h‰n puheli itsekseen katkonaisin lausein: "Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja est‰‰ kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos h‰nell‰ olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehd‰ t‰m‰ melkein uskomaton tyˆ yksin, aivan yksin, n‰iden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemm‰n est‰ess‰ kuin auttaessa, tehd‰ n‰ist‰ pelkuriraukoista sankareita, n‰ist‰ orjista roomalaisia, n‰ist‰ pappien ja raakalaisten nˆyrist‰ palvelijoista taas maailman herroja -- se tyˆ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkens‰ voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma -- sit‰ ei viel‰ kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin tyˆt, sill‰ h‰nell‰ oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehd‰, koska sit‰ voi ajatella. Ja min‰, joka olen sit‰ ajatellut, min‰ sen teenkin. Niin, Cethegus, se on p‰‰m‰‰r‰, jonka vuoksi kannattaa ajatella, el‰‰ ja kuolla. Ylˆs toimintaan! Ja t‰st‰ alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain t‰m‰n ainoan toteuttamiseksi." H‰n seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn j‰ttil‰iskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastap‰‰t‰ kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja t‰m‰n talon jaloin koristus, melkeinp‰ pyh‰, sill‰ sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen. "Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-is‰ni! J‰lkel‰isesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa viel‰ korkeampi p‰‰maali kuin mit‰ sin‰ olet saavuttanut. Pyrki‰ sinua ylemm‰ksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylh‰‰lt‰ -- se on suloisin kuolema. Onnittelen itse‰ni, kun taas tied‰n, miksi el‰n." H‰n poistui kuvapatsaan luota ja silm‰si pˆyd‰lle levitetty‰ Rooman maailmanvallan sotakarttaa: "Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin pohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas It‰-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yh‰ kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri -- ja takaisin l‰nteen p‰in Skytian ja Germanian kautta Tiberille. -- Siin‰ rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja niin tulen suuremmaksi kuin sin‰, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi, seisahtukaa ajatukset!" Ja j‰‰kylm‰ Cethegus hehkui; h‰nen suonensa jyskyttiv‰t voimakkaasti ohimoilla. H‰n painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylm‰‰n marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti j‰lkel‰ist‰‰n. KOLMAS LUKU. Mutta t‰m‰ p‰iv‰ oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myˆs katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle. Is‰nmaanyst‰v‰in salaliitto oli, silloin kun sill‰ oli monta johtajaa, jotka eiv‰t aina olleet yksimielisi‰ keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa p‰‰m‰‰r‰st‰k‰‰n, saanut hyvin v‰h‰n aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siit‰ hetkest‰, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon v‰kev‰‰n k‰teens‰. Liiton entiset johtajat -- n‰kˆj‰‰n Silveriuskin -- olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun h‰n oli niin voimakkaasti osoittanut etev‰mmyytens‰ ja pelastanut heid‰n asiansa perikadosta. Nyt vasta t‰m‰ salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi. V‰sym‰tt‰ Cethegus puuhasi heikent‰‰kseen kaikin tavoin heid‰n valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. H‰n oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heid‰t ja hallitsi heit‰. Siten h‰n hankki liitolle p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ yh‰ enemm‰n vaikutusvaltaisia j‰seni‰ ja puolueelle varoja. Viisaan varovaisuudella h‰n osasi v‰ltt‰‰ ep‰luuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen h‰n esti salaliittolaiset ryhtym‰st‰ liian aikaisin kapinaan. Helppoa tosin olisi ollut hyˆk‰t‰ yht'‰kki‰ samana p‰iv‰n‰ kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa t‰ydent‰m‰‰n bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta. Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista suunnitelmaansa. H‰n olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedett‰v‰n vallan sijaan. Ja me tied‰mme, ett‰ h‰n koetti toteuttaa kokonaan toista p‰‰m‰‰r‰‰. Saavuttaakseen sen, t‰ytyi h‰nen sit‰ ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kell‰‰n muulla ollut. H‰nen t‰ytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimm‰inen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, ett‰ Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin t‰ytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimell‰. Sitten olisi h‰nell‰ aikaa ja tilaisuutta yllytt‰‰ roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" -- kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin -- hallitusta vastaan. Sill‰ vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka n‰ytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka It‰- ja L‰nsi-Rooman olisi pit‰nyt muodostaa yhdess‰ barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yht‰ paljon kuin niin‰ aikoina, jolloin Flamininus sanoi, ett‰ nˆyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lis‰ksi tullut kateus. Sen vuoksi h‰n oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. H‰n oli varma siit‰, ett‰ barbaarien karkoituksen j‰lkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja l‰nsimaiden kruunu olisi h‰nen varma palkkansa. Ja jos h‰nen onnistuisi johtaa uudestaan her‰nnyt kansallistunto hyˆkk‰yssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta l‰nsimaissa, silloin ei olisi en‰‰ liian rohkeata yritt‰‰ pakottaa itsen‰isiksi irtautuneita It‰maita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja l‰hte‰ jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siit‰, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen j‰tt‰neet. Mutta t‰m‰n kaukana v‰ikkyv‰n p‰‰m‰‰r‰n saavuttamiseksi t‰ytyi varovasti harkita joka askel t‰ll‰ huimaavan jyrk‰ll‰ polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon. Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen p‰‰st‰ keisariksi, t‰ytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sill‰ vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat. Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mit‰ parhainta huolta h‰nelle uskotusta kaupungista. Roomasta t‰ytyi tulla h‰nen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi h‰nelle uskollinen ja jota ei voitaisi h‰nelt‰ riist‰‰. H‰nen virkansa tarjosikin h‰nelle siihen hyv‰n tilaisuuden. H‰n, praefectus urbi, oli velvollinen pit‰m‰‰n huolta v‰estˆn eduista sek‰ kaupungin turvallisuudesta. Cethegus osasi mestarillisesti k‰ytt‰‰ omien tarkoitusperiens‰ eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. H‰n voitti pian kaikki s‰‰tyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti h‰nt‰ katakombeissa tehdyn salaliiton p‰‰miehen‰, ja papistoa h‰n hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea k‰si ja jota yleens‰ pidettiin t‰m‰n j‰lkel‰isen‰. Silverius osoitti prefektin puuhille mit‰ suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta t‰m‰ ei n‰ytt‰nyt siit‰ erityisesti v‰litt‰v‰n. Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseens‰ ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leip‰‰ ja hankkimalla sirkusn‰yt‰ntˆj‰, vaan viel‰ enemm‰n rakennustˆill‰, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella. H‰n hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, ett‰ linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemm‰n ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin l‰nsigoottien ja vandaalien h‰vityksist‰, pantaisiin nopeasti ja t‰ydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten kuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan." Cethegus oli itse laatinut suunnitelman n‰ihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niit‰ myˆhemmin turhaan piiritt‰ess‰ k‰vi selville, ett‰ h‰n oli laatinut ne todellisella sotap‰‰llikˆn nerolla. H‰n joudutti suurella innolla j‰ttil‰istyˆt‰‰n ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi. Tuhannet tyˆmiehet, jotka hyvin tiesiv‰t, ket‰ heid‰n oli kiitt‰minen t‰st‰ hyv‰tuloisesta tyˆst‰, tervehtiv‰t riemuhuudoin prefekti‰, kun h‰n saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti tyˆt‰, paranteli, viel‰p‰ itsekin ryhtyi tyˆhˆn, ja herkk‰uskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa j‰lkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko h‰nen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat. Linnoituksen t‰rkein kohta oli nykyj‰‰n Castello St. Angelon nimell‰ tunnettu Hadrianuksen mausoleumi. T‰m‰ loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa p‰‰lle ilman mit‰‰n sideainetta, oli kivenheiton matkan p‰‰ss‰ Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla. Ter‰v‰ll‰ silm‰ll‰‰n Cethegus oli huomannut, ett‰ t‰st‰ verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisess‰ asussaan oli linnoitus kaupunkia _vastaan_, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada p‰‰linnoitus kaupungin turvaksi. H‰n rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ymp‰rille. Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja h‰nen j‰lkel‰isens‰ olivat teett‰neet. N‰iden joukossa oli Divus Hadrianus itse, h‰nen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sek‰ useita muita. Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti t‰t‰ paikkaa, jossa h‰nell‰ oli tapana joka ilta k‰vell‰ silm‰illen Roomaansa ja katsellen varustustˆiden edistymist‰. H‰n oli sen vuoksi siirr‰tt‰nyt t‰nne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita. NELJƒS LUKU. Cetheguksen t‰ytyi noudattaa viel‰ suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan er‰st‰ toista seikkaa, joka oli myˆskin v‰ltt‰m‰tˆn h‰nen p‰‰m‰‰r‰lleen. Voidakseen itsen‰isesti uhmailla gootteja, viel‰p‰ h‰t‰tilassa kreikkalaisiakin Roomassa, _h‰nen_ Roomassaan, kuten h‰n kaupunginp‰‰llikkˆn‰ mielell‰‰n sanoi, tarvitsi h‰n paitsi valleja myˆskin niille puolustajia. H‰n mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylh‰iset virkamiehet, valtiomiehet ja sotap‰‰llikˆt pitiv‰t, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja h‰nen vastustajansa Narses. H‰n olisi kyll‰ voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villej‰ isaurilaisia vuorikansoja, jotka niin‰ aikoina n‰ytteliv‰t samaa osaa kuin sveitsil‰iset 16:nnella vuosisadalla. Mutta t‰llaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta. Ensiksikin h‰n saattoi t‰ll‰ tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa. Toiseksi oli mahdotonta tuoda n‰it‰ palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa m‰‰r‰ss‰, her‰tt‰m‰tt‰ goottien ep‰luuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmiss‰ joukoissa h‰n kuljetti niit‰ salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiyst‰v‰in nimell‰ ymp‰ri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja tyˆmiehiksi Roomaan. Mutta kun sittenkin roomalaisten itsens‰ oli pelastettava Rooma ja puolustettava sit‰, oli h‰nen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden k‰yttˆˆn. Teoderik oli viisaasti kyll‰ kielt‰nyt italialaisilta p‰‰syn sotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa t‰m‰ oikeus sallittiin muutamille t‰ysin luotettaville -- ja m‰‰r‰nnyt viimeisin‰ riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin BoÎthiuksen asiaa k‰siteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta. Viimemainittua k‰sky‰ ei koskaan pantu oikein tarkasti t‰yt‰ntˆˆn, mutta Cethegus ei voinut toivoa, ett‰ hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren is‰ns‰ nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminn‰ht‰vi‰ etuja. Siksi h‰n uskotteli ruhtinattarelle, ett‰ t‰m‰ voisi aivan vaarattomalla myˆnnytyksell‰ muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, ett‰ h‰nen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miest‰ Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sit‰ ja pit‰‰ se aina aseissa. Roomalaiset olisivat ‰‰rettˆm‰n kiitollisia siit‰kin, ett‰ he edes n‰ˆn vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia. Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana p‰‰m‰‰r‰n‰‰n roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostov‰ke‰‰n", kuten sit‰ voi kutsua. Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, h‰n kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", h‰n nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". H‰n lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yht‰ suuren lis‰m‰‰r‰n kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. H‰n valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. H‰n varusti kˆyhimm‰t aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kyp‰rˆit‰ ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mik‰ oli kaikista t‰rkeint‰ -- erotti joukosta s‰‰nnˆllisesti kaikki, jotka olivat riitt‰v‰sti harjaantuneet antaen heid‰n pit‰‰ aseensa. Sen j‰lkeen h‰n valitsi taas uuden miehistˆn. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se m‰‰r‰, jonka Amalasunta oli s‰‰t‰nyt, mutta lyhyess‰ ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan k‰ytett‰v‰ksi. Sill‰ aikaa kun Cethegus n‰in varusti tulevaa p‰‰kaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti h‰n salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhty‰ aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain h‰n itse voi m‰‰r‰t‰ ajan, jolloin kaikki oli valmista. Kuitenkin h‰n oli vilkkaassa yhteydess‰ Bysantin kanssa. Sielt‰ h‰nen t‰ytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun h‰n kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin p‰in eik‰ ollut niin voimakas, ettei sit‰ olisi voitu ajaa maasta pois. H‰n toivoi Bysantista hyv‰‰ sotap‰‰llikkˆ‰, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heid‰n apuaan eik‰ j‰‰m‰‰n maahan vastoin heid‰n tahtoaan. Seuraavassa n‰emme, ett‰ paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myˆskin paljon vastoin niit‰. Gootteja, jotka t‰t‰ nyky‰ kiistelem‰tt‰ pitiv‰t hallussaan saalista, mist‰ Cethegus jo hengess‰‰n kamppaili keisarin kanssa, h‰n koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heid‰t puolueisiin ja saada heid‰n hallituksensa mahdollisimman heikkoihin k‰siin. Ensimm‰inen ei ollutkaan vaikeata. Sill‰ v‰kev‰t germaanit halveksivat barbaariylpeydess‰‰n kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme n‰hneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin ter‰v‰p‰inen ja selv‰j‰rkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpe‰ itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle. Puolueitakaan ei t‰m‰n kansan keskuudesta puuttunut. Siell‰ oli ylpeit‰ aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut vˆlsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sek‰ monet muut, jotka loistavien esi-isiens‰ vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ‰‰ress‰. Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielell‰‰n olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrj‰ytt‰neet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien p‰‰lle jonkun goottien koetelluista sankareista. Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena. Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat s‰‰lim‰ttˆm‰mm‰t, jotka jo kauan olivat olleet tyytym‰ttˆmi‰ Teoderikin ja h‰nen tytt‰rens‰ italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, ett‰ nyt otettaisiin korvaus siit‰, mit‰ maata valloitettaessa heid‰n mielest‰‰n oli laiminlyˆty ja ett‰ italialaisia rangaistaisiin julkisella v‰kivallalla heid‰n salaisen vihansa vuoksi. Paljon pienempi oli tietysti lukum‰‰r‰lt‰‰n toinen puolue, johon kuuluivat s‰vyis‰mm‰t ja jalomielisemm‰t gootit. N‰m‰ olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsens‰ ja kansansa sivistyksess‰ n‰iden tasalle. T‰m‰n puolueen johtajana oli kuningatar. T‰t‰ naista Cethegus koetti pit‰‰ vallassa, sill‰ heikko naisellinen hallitus heikent‰‰ kansan voimaa ja pit‰isi vireill‰ puolueriitoja ja tyytym‰ttˆmyytt‰. Nykyisen hallituksen suunta esti t‰ydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen. H‰n vapisi ajatellessaan, ett‰ joku voimakas mies kokoaisi yhteen t‰m‰n kansan voimat. Monta kertaa huolestuttivat h‰nt‰ ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmeniv‰t t‰ss‰ naisessa, mutta viel‰ enemm‰n ne pid‰tetyn hehkun kipin‰t, jotka silloin t‰llˆin v‰l‰htiv‰t Atalarikin sielusta. Jos ‰iti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkej‰, t‰ytyisi h‰nen tyˆskennell‰ yht‰ innokkaasti kukistaakseen heid‰t kuin h‰n oli tyˆskennellyt heid‰n valtansa turvaamiseksi. Mutta toistaiseksi h‰n huomasi ilokseen, ett‰ h‰nell‰ oli kielt‰m‰tˆn vaikutusvalta Amalasuntaan. T‰m‰ oli onnistunut h‰nelle hyvin helposti. Ensiksi h‰n k‰ytti hyvin viekkaasti hyv‰kseen ruhtinattaren taipumusta syv‰llisiin, oppineisiin keskusteluihin. N‰iss‰ n‰ytti h‰net niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, ett‰ Cassiodorus, joka usein oli l‰sn‰ t‰llaisissa v‰ittelyiss‰, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, ett‰ t‰m‰ kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa. Mutta Cethegus, tuo t‰ydellinen ihmistuntija, oli oppinut viel‰ syvemm‰lt‰ tuntemaan tuon ylpe‰n naisen sielun. Amalasuntan suurella is‰ll‰ ei ollut poikaa, vain t‰m‰ ainoa tyt‰r, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sek‰ kuninkaan ett‰ h‰nen kansansa toivomus miespuolisesta perillisest‰ goottien raskasta kruunua kantamaan. Lahjakkaaseen tyttˆˆn koski kovasti se, ett‰ h‰net vain sukupuolen vuoksi syrj‰ytett‰isiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi sopivampi, viel‰p‰ arvokkaampikin hallitsijaksi kuin h‰n. Niinp‰ h‰n itki usein lapsena katkerasti sit‰, ettei ollut poika. Kun h‰n oli tullut t‰ysikasvuiseksi, kuuli h‰n tietysti vain is‰ns‰ suusta t‰m‰n loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistiv‰t loistavan ruhtinattaren ihmeellisi‰ ominaisuuksia, miehek‰st‰ sielua ja miehek‰st‰ rohkeutta. Eik‰ se ollutkaan tyhj‰‰ imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin puolin ihmeellinen henkilˆ. H‰nen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja varsinkin h‰nen vallanhimonsa ja kylm‰ ankaruutensa meniv‰t paljon niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sis‰ll‰ viehke‰n naisellisuuden tavallisesti katsotaan liikkuvan. Tietoisuus siit‰, ett‰ h‰n k‰tens‰ mukana antaisi miehelleen ylimm‰n sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt h‰nt‰ nˆyremm‰ksi. H‰n ei en‰‰ syvimm‰ss‰‰n tuntenut kiihke‰t‰ halua olla mies, vaan h‰n oli vakuuttunut siit‰, ett‰ h‰n, nainen, oli yht‰ kykenev‰ kaikkiin el‰m‰n ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja kykenev‰mpi kuin useimmat miehet, ett‰ h‰n oli luotu loistavasti todistamaan v‰‰r‰ksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisest‰ alempiarvoisuudesta. T‰m‰n kylm‰n naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli er‰st‰ toista amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitk‰aikainen -- Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan -- eik‰ liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi j‰‰ty‰‰n h‰n tunsi itsens‰ vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena h‰n odotti sit‰ aikaa, jolloin h‰n poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa. H‰n tahtoi hallita niin, ett‰ ylpeimpienkin miesten t‰ytyisi tunnustaa h‰nen etev‰mmyytens‰. Me olemme n‰hneet, kuinka t‰m‰ kylm‰ sielu vallanhimonsa vuoksi kesti suuren is‰ns‰ kuolemankin hyvin tyynen‰. H‰n ryhtyi hallitukseen mit‰ suurimmalla innolla ja uutteran toimeliaana. H‰n tahtoi tehd‰ kaikki itse, kaikki yksin. K‰rsim‰ttˆm‰sti h‰n sys‰si syrj‰‰n Cassiodorus-vanhuksen, kun t‰m‰ ei kyllin nopeasti voinut seurata h‰nen ajatustensa lentoa. H‰n ei voinut k‰rsi‰ kenenk‰‰n miehen neuvoja eik‰ apua. Mustasukkaisesti h‰n vartioi yksinvaltaansa. Vain yht‰ neuvonantajistaan h‰n kuunteli mielell‰‰n ja usein. Sit‰ nimitt‰in, joka tuon tuostakin julkisesti ylisti h‰nen miehek‰st‰ itsen‰isyytt‰‰n ja joka viel‰ useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sit‰, uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita h‰nt‰. H‰n luotti vain Cethegukseen. Sill‰ t‰ll‰ n‰ytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimitt‰in huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset ja suunnitelmat. H‰n ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. H‰n auttoi pikemmin h‰nt‰ niiss‰. H‰n avusti kuningatarta, kun t‰m‰ kokosi ymp‰rilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti v‰hitellen hovista muka barbaareina is‰ns‰ vanhat goottilaiset yst‰v‰t, jotka tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta, k‰ytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista varten m‰‰r‰tyt rahat tieteit‰ ja taiteita varten tai Rooman kaunistamiseen, yll‰pit‰miseen ja varustamiseen. -- Sanalla sanoen h‰n avusti kuningatarta kaikessa, mik‰ voi vieroittaa t‰t‰ kansastaan, tehd‰ hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa. Jos h‰nell‰ oli jokin suunnitelma, niin h‰n osasi aina antaa keskusteluille sen k‰‰nteen, ett‰ ruhtinatar piti itse‰‰n suunnitelman keksij‰n‰ ja k‰ski Cetheguksen panna se k‰yt‰ntˆˆn. VIIDES LUKU. Tietysti h‰nen t‰ytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja s‰ilytt‰‰kseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta, usein kauemminkin kuin h‰nen tuumansa olisivat sallineetkaan. Sen vuoksi h‰n koetti saada kuningattaren l‰heisyyteen henkilˆit‰, jotka voisivat siell‰ valvoa h‰nen etujaan, ilmoittaa h‰nelle kaikesta ja tarpeen vaatiessa l‰mpim‰sti puolustaa h‰nen tuumiaan. Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan l‰htiv‰t Ravennasta, t‰ytyi Amalasuntan l‰heisyyteen saada toisia. Cetheguksen mieleen juolahti, ett‰ h‰nen pit‰isi nyt saada hovinaiseksi Rusticiana, Symmachuksen tyt‰r ja BoÎthiuksen leski. Mutta t‰m‰ teht‰v‰ ei ollut helppo. Sill‰ n‰iden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli ep‰suosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista. Ennen kaikkea t‰ytyi kuningattaren mieli saada k‰‰nnetyksi. T‰m‰ onnistuikin heti, sill‰ jalomielinen ruhtinatar tunsi syv‰‰ s‰‰li‰ tuota syv‰lle langennutta perhett‰ kohtaan. Sit‰paitsi h‰n ei ollut koskaan syd‰mess‰‰n uskonut n‰iden jalojen roomalaisten syyllisyytt‰, jota ei koskaan saatu t‰ysin todistetuksikaan. Toista heist‰, Rusticianan puolisoa, h‰n kunnioitti oppineena miehen‰ ja monella alalla opettajanaankin. Lopuksi Cethegus huomautti, ett‰ t‰llainen menettely, olipa se sitten oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten alamaisten syd‰mi‰. T‰ll‰ tavoin saatiin hallitsijatar helposti voitetuksi, ja armo annettiin. Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpe‰ ja intohimoinen leski taivutetuksi armoa vastaanottamaan. Sill‰ koko h‰nen sielunsa oli niin t‰ynn‰ raivoa ja kostonhimoa kuningassukua kohtaan, ett‰ Cethegus pelk‰si h‰nen hillitsem‰ttˆm‰n vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" l‰heisyydess‰. Rusticiana oli useita kertoja hyl‰nnyt armon, vaikka Cetheguksella olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta h‰neen. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ h‰n kuitenkin teki hyvin h‰mm‰stytt‰v‰n havainnon, joka kaikesta p‰‰tt‰en auttoi prefektin toivomuksen t‰yttymist‰. Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tyt‰r, Camilla. T‰ll‰ oli aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine huulineen ja kauniit, tummat, s‰ihkyv‰t silm‰t. H‰nen vasta ‰sken t‰ydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian hoikka ja kaikki h‰nen liikkeens‰ olivat notkeat ja miellytt‰v‰t kuin gasellin. T‰ll‰ rakastettavalla tytˆll‰ oli suuret luonnonlahjat ja vilkas mielikuvitus. H‰n oli rakastanut is‰‰ns‰ lapsellisen kunnioituksen hartaalla l‰mmˆll‰. T‰m‰n kohtalo koski syv‰sti kukoistukseensa puhkeavan tytˆn herkk‰‰n mieleen. Lohduttamaton suru ja pyh‰ kaiho, johon lis‰ksi tuli intohimoinen, is‰n Italian hyv‰ksi k‰rsim‰n marttyyrikuoleman jumaloiminen, t‰yttiv‰t Camillan unelmat neitseellisen kehityksen aikana. Ennen perheens‰ kukistumista h‰n oli ollut mieluinen vieras kuninkaan hovissa, mutta tuon tapauksen j‰lkeen h‰n oli paennut ‰itins‰ kanssa Galliaan, jossa er‰s vanha kestiyst‰v‰ antoi kovia k‰rsineille naisille turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet, vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta p‰‰sty‰‰n he riensiv‰t Bysantin keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja vastaan. Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja eleliv‰t hiljaisessa surussaan Perusiassa er‰‰n vapautetun orjansa talossa. Sielt‰ Rusticiana, kuten olemme n‰hneet, lˆysi tien salaliittolaisten kokoukseen Roomassa. Kes‰kuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylh‰isill‰ roomalaisilla nyt samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja k‰tkeyty‰ viileihin huviloihinsa sabinilaisvuorilla tai meren rannalla. Hemmotellut aatelisnaiset k‰rsiv‰t huokaillen ahtaan Perusian kuumia katuja myrkytt‰v‰‰ tomua ja hellett‰ ja ajattelivat kaihomielin ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdess‰ heid‰n muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston omaksi. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ tuli uskollinen Corbulo hyvin h‰mill‰‰n Rusticianan luo. H‰n oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli k‰rsinyt olostaan h‰nen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli t‰ytynyt k‰rsi‰ kaikenlaisia vaivoja h‰nen k‰sityˆns‰ vuoksi, -- Corbulo oli ammatiltaan kivenveist‰j‰ -- mink‰t‰hden h‰n oli ‰sken ostanut vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sek‰ siihen kuuluvan pienoisen talon. Tietenk‰‰n heid‰n ei pit‰isi ajatella sit‰ Florentian luona omistamansa huvilan tapaiseksi, mutta siell‰ lirisi mets‰l‰hde, joka ei kuivanut m‰t‰kuun aikanakaan, siell‰ oli varjoisia tammia ja kornelleja; rappeutuneen Janus-temppelin ymp‰rill‰ kasvoi rehev‰ muratti, ja puutarhaan h‰n oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska "domna" Camilla niist‰ piti. He voisivat nousta muulien selk‰‰n tai kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset. Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyv‰isen‰ riemuitsi t‰st‰ pienest‰kin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan is‰ns‰ kuoleman j‰lkeen. K‰rsim‰ttˆm‰n‰ h‰n tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana p‰iv‰n‰ h‰n l‰ksikin edelt‰p‰in Corbulon ja t‰m‰n tytt‰ren Daphnidionin seurassa. Rusticianan oli m‰‰r‰ tulla per‰st‰ orjien ja tavaroiden kanssa niin pian kuin h‰n suinkin p‰‰si. Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen ohjaksista Camillan muulia saapui mets‰yl‰nteelt‰ sille m‰enrinteelle, josta maatalon jo voi n‰hd‰. H‰n oli koko matkan iloinnut lapsen h‰mm‰stykselle, kun h‰n sielt‰ n‰ytt‰isi h‰nelle tuon ihanalla paikalla sijaitsevan talon. Mutta h‰n seisahtui h‰mm‰styneen‰ -- h‰n piti k‰tt‰ silmiens‰ edess‰ aivan kuin ilta-aurinko olisi ne h‰ik‰issyt. H‰n katseli ymp‰rilleen n‰hd‰kseen, oliko h‰n oikeassa paikassa. Ei ep‰ilyst‰k‰‰n! Tuossa oli piennar mets‰n ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi vanhaa, suippup‰ist‰ rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea, mutta pient‰ taloa ei n‰kynyt miss‰‰n, vaan sen sijalla tiheit‰ ruokam‰nty- ja plataaniryhmi‰. Muutenkin oli koko ymp‰ristˆ muuttunut. Siell‰, miss‰ ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheri‰isi‰ pensas-aitoja ja kukkapenkereit‰. Ja sinne, miss‰ santakuopat ja maantie olivat olleet h‰nen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt rakennettu siro huvila. "Jumalan ‰iti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi kivenhakkaaja. "Olenko min‰ loihdittu vai onko t‰m‰ seutu loihdittu. Mutta taikatemppuja t‰‰ll‰ on tapahtunut!" H‰nen tytt‰rens‰ ojensi h‰nelle nopeasti taikakalun vyˆst‰‰n, mutta mit‰‰n selityst‰ ei h‰n voinut antaa, sill‰ h‰n oli ensi kerran paikalla. Niinp‰ ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman nopeaan liikkeeseen ja rient‰‰ paikalle. Juosten is‰ ja tyt‰r seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkom‰ke‰. Kun he tulivat l‰hemm‰ksi, lˆysi Corbulo tosin puuryhmien takana ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna, ett‰ h‰n tuskin tunsi sit‰. H‰nen h‰mm‰styksens‰ seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi peloksi. H‰n j‰i seisomaan suu auki, pudotti ohjakset k‰sist‰‰n ja lateli sek‰ pakanallisia ett‰ kristillisi‰ huudahduksia mink‰ enn‰tti, kunnes Camilla keskeytti h‰net h‰mm‰styneen‰: "Mutta t‰m‰h‰n on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet. Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se her‰tt‰‰! Corbulo, kuinka olet sin‰ saanut t‰m‰n kaiken aikaan?" Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat h‰nen silmiins‰. "Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos min‰ olen t‰m‰n aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen, vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten t‰m‰ on tapahtunut?" J‰ttil‰ism‰inen Cappadox, leve‰hartiainen orja lˆnkytti toisten luo suu naurusta leve‰n‰ ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen huudahdusten keskeytt‰m‰n‰ seuraavan ihmeellisen jutun: Noin kolme viikkoa sen j‰lkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle hoitaakseen sit‰ is‰nt‰ns‰ puolesta, joka oli l‰htenyt pitemm‰lle matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylh‰inen roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja tyˆmiehi‰ sek‰ lastattuja vaunuja. H‰n kysyi, oliko t‰m‰ se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja Corbulo oli ostanut BoÎthiuksen leske‰ varten. Kun t‰h‰n kysymykseen oli myˆnt‰en vastattu, sanoi h‰n olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja. Er‰s BoÎthiuksen vanha yst‰v‰, joka ei uskaltanut mainita nime‰ns‰ goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi senvuoksi h‰nen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla naisten tulevan olinpaikan. Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, mink‰ vuoksi ihmettelev‰ Cappadox pid‰tettiin huvilassa puoleksi hyvyydell‰, puoleksi v‰kivallalla. Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani tyˆmiehet viipym‰tt‰ tyˆhˆn. Useita l‰heisi‰ maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen, vasaroiminen ja jysk‰minen, siistiminen ja maalaaminen, ett‰ kunnon Cappadox oli menett‰‰ sek‰ n‰kˆns‰ ett‰ kuulonsa. Kun h‰n rupesi kyselem‰‰n tai puhumaan, nauroivat tyˆmiehet h‰nelle vasten silmi‰. Kun h‰n aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen tusinaa k‰si‰ tarttui heti h‰neen kiinni. "Ja" -- p‰‰tti Cappadox kertomuksensa -- "sit‰ menoa kesti toissap‰iv‰‰n saakka. Silloin he olivat saaneet tyˆns‰ valmiiksi ja meniv‰t tiehens‰. "Alussa olin huolissani ja peloissani, kun n‰in n‰iden kallisarvoisten ihanuuksien ik‰‰nkuin kasvavan maasta. Min‰ ajattelin: jos lopuksikin mestari Corbulon t‰ytyy maksaa kaikki n‰m‰, niin surku tulee silloin selk‰parkaani! Ja min‰ tahdoin l‰hte‰ ilmoittamaan sinulle t‰st‰. "Mutta he eiv‰t laskeneet minua minnek‰‰n, ja sit‰paitsi olit sin‰ kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun n‰in, kuinka m‰‰r‰ttˆm‰sti ylihoitajalla oli rahoja k‰ytett‰v‰n‰‰n ja kuinka h‰n viskeli ymp‰rilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikivi‰, rauhoituin v‰hitellen ja annoin asioiden menn‰ menojaan. "Nyt voit sin‰, herra, -- sen kyll‰ tied‰n -- panettaa minut jalkapuuhun ja pieks‰tt‰‰ minua vitsoilla, vaikkapa viel‰ skorpioneillakin. Sin‰ voit tehd‰ niin. Ja miksi? Siksi, ett‰ sin‰ olet herra ja Cappadox orja. "Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja jumalien! Sill‰ sin‰ olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi ja katso, ne ovat muuttuneet minun k‰dess‰ni keisarilliseksi puutarhaksi." Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin sel‰st‰ ja hiipinyt tiehens‰ kesken orjan kertomusta. Ilosta sykkivin syd‰min h‰n kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon l‰pi. H‰n leijaili kuin siivill‰, ja nopsa Daphnidion tˆin tuskin jaksoi pysy‰ h‰nen mukanaan. H‰nelt‰ p‰‰si tuon tuostakin iloisen h‰mm‰styksen huudahdus. Joka kerta kun h‰n p‰‰si jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhm‰n, tuli h‰nen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan puutarhasta. Mutta kun h‰n taas tuli taloon ja lˆysi siell‰ pienen huoneen, joka oli maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava huone keisarillisessa palatsissa, jossa h‰n oli leikkinyt lapsuutensa viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimm‰iset unelmat, kun h‰n n‰ki samat kuvat niinest‰ kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot ja komeat seetripuurasiat ja lˆysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta tehdylt‰ pˆyd‰lt‰ oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen, silloin valtasivat h‰net niin monet suloiset muistot ja viel‰ enemm‰n niin suuri kiitollisuus t‰llaista l‰mmint‰ yst‰vyytt‰ kohtaan, ett‰ h‰n ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai tuskin h‰net rauhoitetuksi. "Viel‰ on olemassa jaloja syd‰mi‰, viel‰ on BoÎthiuksen perheell‰ yst‰vi‰", sanoi h‰n kerran toisensa per‰st‰. Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. -- Kun ‰iti seuraavana p‰iv‰n‰ saapui, oli h‰n melkein yht‰ h‰mm‰stynyt. Heti h‰n kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ket‰ miehens‰ vanhoista yst‰vist‰ h‰n voisi pit‰‰ t‰n‰ salaisena hyv‰ntekij‰n‰. H‰n toivoi hiljaisuudessa, ett‰ Cethegus itse olisi t‰m‰n ilon heille valmistanut. Mutta prefekti pudisti miettiv‰isen‰ p‰‰t‰‰n kirjeen saatuaan ja vastasi heti, ettei h‰n tuntenut ket‰‰n, joka olisi voinut menetell‰ niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki j‰ljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista. Se selvisikin hyvin pian. -- Camilla ei v‰synyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eik‰ yh‰ uusien yht‰l‰isyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa. Usein h‰n joutui n‰ill‰ k‰velymatkoillaan puistosta l‰heisille mets‰yl‰nteille. H‰nell‰ oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen Daphnidion, joka, samanik‰inen kun oli ja ehdottoman uskollinen, p‰‰si pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut em‰nn‰lleen, ett‰ mets‰nhenki varmasti seurasi heid‰n kintereill‰‰n, sill‰ usein kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heid‰n takanaan tai vieress‰‰n kuului hiipivi‰ askelia. Mutta he eiv‰t n‰hneet ainoatakaan ihmist‰ eik‰ el‰int‰. Camilla nauroi h‰nen taikauskolleen ja sai h‰net taas l‰htem‰‰n ulos jalavain ja plataanien viheri‰‰n siimekseen. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰, kun tytˆt meniv‰t kuumuutta pakoon yh‰ syvemm‰lle mets‰‰n, lˆysiv‰t he raikkaan l‰hteen, joka kirkkaana ja runsasvetisen‰ pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sill‰ ei ollut mit‰‰n vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytˆt saivat helmeilev‰‰ vett‰ vain vaivalloisesti tipan sielt‰ toisen t‰‰lt‰. "Vahinko, ettei t‰t‰ raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla. "Sinun olisi pit‰nyt n‰hd‰ Triton-l‰hde Pinetumissa Ravennan luona. Vesisuihku syˆksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat ruskeasta marmorista tehtyyn suureen n‰kinkenk‰‰n. Vahinko, ettei se ole t‰‰ll‰!" Ja he jatkoivat matkaansa. Muutaman p‰iv‰n kuluttua he tulivat samalle paikalle. Daphnidion, joka kulki edell‰, seisahtui yht'‰kki‰ kovasti kiljaisten ja osoitti ‰‰neti sormellaan l‰hdett‰. Mets‰l‰hde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi. Pronssisesta Triton-p‰‰st‰ syˆksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn siroon n‰kinkenk‰‰n. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja tapahtuneen, l‰hti suoraa p‰‰t‰ pakoon. H‰n juoksi pit‰en k‰si‰‰n silmiens‰ edess‰ -- mets‰henkien n‰kemist‰ pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana -- kotiin p‰in ja huusi em‰nt‰‰ns‰ seuraamaan itse‰ns‰. Mutta Camillan p‰‰h‰n pisti heti er‰s ajatus: kuuntelija, joka oli heit‰ ‰skett‰in seurannut, on varmaankin jossakin l‰hell‰ huvitellakseen heid‰n h‰mm‰styksell‰‰n. H‰n silm‰si ter‰v‰sti ymp‰rilleen. Er‰‰n villin ruusupensaan kahisevista oksista putoili lehti‰ maahan. H‰n meni nopeasti pensastoon. Sielt‰ tuli todellakin h‰nt‰ vastaan nuori mets‰st‰j‰, jolla oli mets‰styslaukku ja heittokeih‰s. "Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla ‰‰nell‰. Mutta Camilla per‰ytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" -- sammalsi h‰n -- "kuningas!" Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syˆks‰hti h‰nen p‰‰ns‰ ja syd‰mens‰ l‰pi ja puoleksi taintuneena h‰n vaipui l‰hteen viereen nurmelle. Nuori kuningas seisoi muutamia silm‰nr‰p‰yksi‰ pel‰styksest‰ ja ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieress‰. H‰nen hehkuvat silm‰ns‰ nauttivat t‰ysin siemauksin noiden kauniiden kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen n‰kemisest‰. Hehkuva puna syˆks‰hti salaman tavoin h‰nen kalpeille kasvoilleen. "Oi, h‰n -- h‰n on minun kuolemani", huokasi h‰n painaen molemmat k‰tens‰ sykkiv‰lle syd‰melleen -- "nyt tahtoisin kuolla, -- kuolla h‰nen kanssaan". Camilla liikautti k‰tt‰‰n. Se saattoi Atalarikin taas j‰rkiins‰. H‰n polvistui neitosen viereen ja valoi l‰hteest‰ kylm‰‰ vett‰ h‰nen ohimoilleen. Camilla aukaisi silm‰ns‰. "Barbaari -- murhaaja", huusi h‰n, tyˆnsi Atalarikin k‰den pois, hyp‰hti pystyyn ja juoksi kuin pel‰stynyt kauris tiehens‰. Atalarik ei seurannut h‰nt‰. "Barbaari -- murhaaja", huokasi h‰n surullisesti itsekseen ja k‰tki polttavan otsansa k‰siins‰. KUUDES LUKU. Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, ett‰ Daphnidion oli vakuuttunut siit‰, ett‰ domna oli n‰hnyt ainakin mets‰nneitosia tai mahdollisesti kunnianarvoisen mets‰nkuninkaan Picuksen itsens‰. Mutta tyttˆ heitt‰ytyi rajusti pel‰styneen ‰itins‰ syliin. Ep‰selvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana valuivat. Vasta pitk‰n ajan kuluttua voi h‰n antaa vastaukset ja selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin. T‰m‰n lapsen sielun syvyydess‰ riehui ankara taistelu. Kasvavalta tytˆlt‰ ei ollut Ravennan hovissa j‰‰nyt kokonaan huomaamatta se, ett‰ kaunis, kalpea nuorukainen usein loi h‰neen merkillisi‰, haaveilevia katseita tummista silmist‰‰n ja ett‰ h‰n melkein hartaana kuunteli h‰nen ‰‰nens‰ sointua. Mutta h‰n ei ollut koskaan saanut t‰ytt‰ varmuutta aavistukselleen, ett‰ prinssi salaisesti lempi h‰nt‰. Ujo ja umpimielinen nuorukainen oli luonut silm‰ns‰ alas, kun Camilla tapasi h‰net katselemassa itse‰‰n ja katsoi h‰neen kysyv‰sti. Sit‰paitsi he olivat molemmat melkein lapsia silloin. Camilla ei voinut antaa nime‰ Atalarikin tunteelle -- t‰m‰ tuskin sit‰ itsek‰‰n tiesi -- eik‰ h‰n koskaan tullut ajatelleeksi, miksi h‰n mielell‰‰n oli Atalarikin l‰heisyydess‰, mielell‰‰n seurasi h‰nen ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin muiden leikkitoverien, ja mielell‰‰n k‰veli vaieten h‰nen rinnallaan h‰myhetkin‰ rauhallisissa puistoissa, miss‰ Atalarik puhui h‰nelle unelmoivaa, mutta aina helposti k‰sitett‰v‰‰ kielt‰, jonka runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, h‰n niin t‰ydellisesti k‰sitti ja tajusi. T‰m‰n puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'‰kki‰ h‰nen is‰ns‰ kamala kohtalo. Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, h‰n vihasi murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla. BoÎthius oli alusta alkaen, ja sin‰kin aikana, jolloin h‰n oli hovin suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpe‰n ylenkatseellisesti gootteihin, koska n‰m‰ olivat barbaareita. H‰nen kuolemansa j‰lkeen tietysti koko Camillan ymp‰ristˆ, ‰iti, molemmat kostonhimoiset veljet ja perheen yst‰v‰t hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain verist‰ tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myˆs kaikkia gootteja ja ennen kaikkea kuninkaan tyt‰rt‰ ja tytt‰renpoikaa kohtaan, joita pidettiin kuninkaan rikostovereina, koska he eiv‰t olleet est‰neet murhaa. Sen vuoksi neitonen oli tuskin en‰‰ ajatellutkaan Atalarikia. Jos t‰m‰n nime‰ mainittiin tai jos h‰n, kuten usein tapahtui, n‰ki h‰net unissaan, niin kohdistui h‰nen barbaarivihansa ja -inhonsa ennenkaikkea juuri h‰neen. T‰m‰n h‰n teki kenties senvuoksi, ett‰ h‰n vastahakoisesti aavisti syd‰mens‰ salaisimmassa sopukassa viel‰ olevan j‰‰nnˆksen mieltymyksest‰ kauniiseen kuninkaanpoikaan. Ja nyt -- nyt tuo hylkiˆ oli uskaltanut suunnata h‰nen pahaa aavistamattomaan syd‰meens‰ viekkaan iskun. Heti kun h‰n oli n‰hnyt h‰nen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut h‰net, k‰sitti h‰n, ett‰ Atalarik oli muuttanut l‰hteen uuteen muotoon ja uudistanut koko huvilan. H‰n, inhoittava vihollinen, kirotun suvun j‰lkel‰inen, jonka k‰siss‰ oli h‰nen is‰ns‰ verta, barbaarien kuningas! Ilo, jolla h‰n oli n‰in‰ p‰ivin‰ tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti nyt hehkuvan vasken tavoin h‰nen sieluansa. H‰nen kansansa, h‰nen sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa h‰nelle lahjan, ilahduttaa h‰nt‰, tehd‰ h‰net onnelliseksi. Sellaisen puolesta h‰n oli kohottanut kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata h‰nen askeleitaan, kuunnella h‰nen sanojaan, toteuttaa h‰nen pienemm‰tkin toivomuksensa. Ja h‰nen sielunsa perimm‰ss‰ sopukassa kohosi n‰it‰ kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli t‰m‰n tehnyt? Barbaari rakasti h‰nt‰, uskalsipa viel‰ n‰ytt‰‰kin sen. Italian tyranni uskalsi toivoa, ett‰ BoÎthiuksen tyt‰r --. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien h‰n k‰tki p‰‰ns‰ vuoteensa pieluksiin, kunnes v‰syneen‰ vaipui syv‰‰n uneen. Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan. Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimm‰ist‰ p‰‰h‰npistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan l‰heisyydest‰ ja k‰tkeyty‰ lapsineen Alppien toiselle puolen. Mutta Camillan tila oli t‰h‰n saakka est‰nyt matkalle l‰htemist‰ ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui h‰nen l‰sn‰olonsa tyynnytt‰v‰n kuumeista levottomuutta. H‰n otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti h‰n kuunteli, selk‰ laakeripuuta vasten ja p‰‰ vasemman k‰den nojassa, intohimoista kertomusta. "Ja sano nyt", p‰‰tti Rusticiana kertomuksensa, "mit‰ minun on teht‰v‰! Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien h‰net?" Cethegus avasi silm‰ns‰, jotka h‰n nyt kuten tavallisesti miettiess‰‰n piti puoleksi suljettuina. "Minnekˆ Camilla pit‰si vied‰", sanoi h‰n. "Ravennan hoviin." Rusticiana hyp‰hti ylˆs: "Mit‰ tuo myrkyllinen pila on olevinaan?" Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn. "Totta min‰ sill‰ tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo, joka n‰ht‰v‰sti tahtoo h‰vitt‰‰ barbaarit, ei olisi voinut antaa k‰siimme parempaa tilaisuutta. "Sin‰ tied‰t, kuinka t‰ydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sin‰ et tied‰, kuinka voimaton olen tuon itsep‰isen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tied‰, pelk‰‰kˆ vai vihaako h‰n minua enemm‰n. Se olisi minulle aivan yhdentekev‰‰, jollei h‰n tyˆskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. H‰nen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa m‰‰r‰ss‰ ‰itiin. Useinkin enemm‰n kuin minun sanani. Ja h‰n tulee yh‰ vanhemmaksi, kehittyneemm‰ksi ja vaarallisemmaksi. H‰nen sielunsa kehittyy nopeammin kuin h‰nen ruumiinsa. H‰n ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu h‰n minua vastaan ja usein voittaakin. "Vasta ‰skett‰in h‰n sai vastoin tahtoani toimeen sen, ett‰ tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen p‰‰llikˆksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas k‰y hyvin vaaralliseksi. Ja t‰h‰n saakka ei minulla ole ollut mit‰‰n keinoa, mill‰ voisin h‰nt‰ hallita. Omaksi turmiokseen h‰n rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsep‰ist‰." "Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin min‰ el‰n. Min‰kˆ tyrannin hoviin? Tytt‰renikˆ Atalarikin rakastajattareksi? BoÎthiuksen tyt‰r? Mieheni verinen varjo --" "Tahdotko sin‰ kostaa t‰m‰n varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sin‰ syˆst‰ gootit perikatoon? Tietysti. Niinp‰ sinun on hyv‰ksytt‰v‰ ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan." "En koskaan, sen vannon." "Nainen, ‰l‰ ‰rsyt‰ minua. ƒl‰ uhittele minua vastaan. Sin‰ tunnet minut! Sin‰ vannot. Kuinka? Etkˆ sin‰ ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos min‰ sinulle hankin koston? Etkˆ sin‰ ole pyhimysten luitten kautta vannonut, ett‰ kirous tulkoon sinun ja lastesi p‰‰lle, jos valasi rikot? Katsokoon eteens‰ se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta." "Hirviˆ! T‰ytyykˆ minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?" "Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? _Sinun_ asiaasi min‰ ajan. _Sinun_ kostoasi min‰ valmistan. _Minulle_ eiv‰t gootit ole tehneet mit‰‰n pahaa. _Sin‰_ olet saanut minut liikkeelle kirjojeni ‰‰rest‰. Sin‰ olet kutsunut minut kukistamaan n‰it‰ amaleja. Etkˆ en‰‰ sit‰ halua? No hyv‰. Min‰ palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ‰‰reen. Voi hyvin!" "ƒl‰ mene, ‰l‰ mene. Mutta t‰ytyykˆ sitten Camilla uhrata?" "Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eih‰n Camillan tarvitse h‰nt‰ rakastaa, hallita vain. Taikka", lis‰si h‰n katsoen Rusticianaa silmiin, "pelk‰‰tkˆ sin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰?" "Halpautukoon kielesi! Tytt‰reni? Rakastaisiko h‰n _h‰nt‰_? Ennemmin kuristan h‰net kuoliaaksi omin k‰sin." Mutta Cethegus tuli miettiv‰iseksi. Mutta jos tyttˆ rakastuisi h‰neen, tuumi h‰n itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen. "Miss‰ on tytt‰resi?" kysyi h‰n ‰‰neen. "Naisten huoneessa. Mutta vaikka min‰ suostuisinkin, niin h‰n ei koskaan suostu." "Koettakaamme. Menen h‰nen luokseen." He meniv‰t taloon. Rusticiana aikoi menn‰ mukana Camillan luo, mutta Cethegus esti sen. "Tahdon puhua yksin h‰nen kanssaan", sanoi h‰n, siirsi esiripun syrj‰‰n ja meni sis‰‰n. N‰hdess‰‰n Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa h‰n oli neuvottomana lev‰nnyt. Koska h‰n oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua t‰lt‰ viisaalta ja voimakkaalta miehelt‰, is‰ns‰ yst‰v‰lt‰, tervehti h‰n nytkin h‰nt‰ luottavaisesti, kuten sairas l‰‰k‰ri‰‰n. "Sin‰ tied‰t, Cethegus?" "Kaikki." "Ja sin‰ tuot minulle avun." "Koston min‰ sinulle tuon, Camilla." Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja el‰hdytt‰v‰ ajatus. H‰nen ajatuksissaan oli t‰h‰n saakka v‰ikkynyt vain pako, pelastus t‰st‰ kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylk‰‰minen. Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta n‰iden hetkien tuskista. Kostoa k‰rsityst‰ h‰v‰istyksest‰. Kostoa h‰nen is‰ns‰ murhaajalle. H‰nen haavansa olivat verekset. Ja h‰nen suonissaan kiehui kuuma, etel‰maalainen veri. H‰nen syd‰mens‰ riemuitsi Cetheguksen sanoista. "Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sin‰kˆ?" "Sin‰ itse! Se on suloisempaa." H‰nen silm‰ns‰ salamoivat. "Kenelle?" "H‰nelle. H‰nen perheelleen. Kaikille meid‰n vihollisillemme." "Kuinka min‰, heikko tyttˆ, voin sen tehd‰?" "Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon BoÎthiuksen jalolle tytt‰relle uskon er‰‰n asian, jota muuten en voisi kenellek‰‰n muulle naiselle maan p‰‰ll‰ uskoa. "On olemassa voimakas is‰nmaanyst‰v‰in liitto, joka tulee h‰vitt‰m‰‰n barbaarit j‰ljettˆmiin t‰st‰ maasta. Koston miekka heiluu tyrannien p‰iden p‰‰ll‰. Is‰nmaa, is‰si varjo vaatii sinua pudottamaan sen." "Minua? Min‰ -- voinko min‰ kostaa is‰ni puolesta? Puhu", huudahti tyttˆ tulisesti ja pyyhk‰isi mustat hiukset ohimoiltaan. "Sinun on teht‰v‰ uhraus. Rooma vaatii sit‰." "Vereni, el‰m‰ni uhraan. Min‰ kuolen Virginian tavoin." "Sin‰ saat el‰‰ ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun t‰ytyy l‰hte‰ Ravennaan. L‰hte‰ hoviin. Sinun on kukistettava h‰net. T‰m‰n rakkauden avulla. Meill‰ ei ole kell‰‰n vaikutusvaltaa h‰neen. Sinulla on valta h‰nen sieluunsa. Sinun on kostettava h‰nelle ja syˆst‰v‰ h‰net turmioon." "H‰netkˆ syˆst‰v‰ turmioon?" Omituinen tunne sai tytˆn vapisemaan h‰nen tehdess‰‰n hiljaa t‰m‰n kysymyksen. H‰nen povensa kohoili, h‰nen ‰‰nens‰ v‰risi kesken‰‰n taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkiv‰t esiin h‰nen silmist‰‰n. H‰n k‰tki kasvonsa k‰siins‰. -- Cethegus nousi. "Suo anteeksi", sanoi h‰n. "Min‰ menen. En tiennyt, ett‰ -- sin‰ rakastat kuningasta." Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytˆn rinnasta. H‰n hyp‰hti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkap‰‰h‰n. "Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Min‰ vihaan h‰nt‰. Min‰ vihaan h‰nt‰ niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan." "Todista se sitten. Muuten en usko sinua." "Min‰ tahdon sen todistaa", huusi h‰n. "H‰nen t‰ytyy kuolla. H‰n ei saa el‰‰." H‰n heitti p‰‰ns‰ taaksep‰in. S‰ihkyv‰t silm‰t hehkuivat villisti. H‰nen musta tukkansa liehui valkoisten olkap‰iden ymp‰rill‰. H‰n rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mit‰‰n, sill‰ h‰n ei tied‰ sit‰ viel‰ itsek‰‰n. H‰n vihaa h‰nt‰ samalla kertaa ja sen h‰n tiet‰‰. Se onnistuu. "H‰n ei saa el‰‰", uudisti Camilla. "Sin‰ saat n‰hd‰", nauroi h‰n, "kuinka min‰ h‰nt‰ rakastan. Mit‰ minun on teht‰v‰." "Seurattava kaikessa minun neuvojani." "Ja mit‰ lupaat sin‰ minulle siit‰? Mit‰ on h‰nen k‰rsitt‰v‰?" "Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka." "Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sit‰ h‰n saa k‰rsi‰." "H‰n, h‰nen perheens‰ ja valtakuntansa joutuvat perikatoon." "Ja h‰n saa tiet‰‰, ett‰ min‰ sain sen aikaan --" "H‰n saa sen tehd‰. Milloin matkustamme Ravennaan?" "Huomenna! Ei, jo t‰n‰‰n." H‰n pys‰htyi ja tarttui prefektin k‰teen: "Cethegus, sano, olenko kaunis?" "Kauneimpia naisia maan p‰‰ll‰." "Haa", huusi h‰n pudistellen irtip‰‰sseit‰ kiharoitaan. "H‰nen t‰ytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Min‰ tahdon n‰hd‰ h‰net, minun t‰ytyy n‰hd‰ h‰net." H‰n riensi huoneesta. H‰n toivoi koko sielustaan Atalarikin luo. SEITSEMƒS LUKU. Mainittuna p‰iv‰n‰ l‰hdettiin jo pienest‰ huvilasta matkalle kuninkaankaupunkiin. Cethegus hankki pikal‰hetin viem‰‰n edelt‰p‰in Rusticianan kirjett‰ hallitsijattarelle. BoÎthiuksen leski selitti siin‰, ett‰ h‰n Rooman prefektin kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun tilaisuuden palata takaisin hoviin. H‰n ei ottanut sit‰ vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkin‰ siit‰, ett‰ Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata t‰m‰n v‰‰rinteon vainajia kohtaan. T‰m‰ ylpe‰ puhetapa oli kuin Rusticianan syvimm‰st‰ syd‰mest‰ l‰htenyt, ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi, p‰invastoin se selitt‰isi ‰killisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki ep‰luulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen, jossa heid‰t toivotettiin tervetulleiksi hoviin. Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heid‰t mit‰ kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti heid‰t samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin asuneet. Roomalaiset toivottivat heid‰t ilolla tervetulleiksi. Mutta gootit vihastuivat t‰st‰ kovasti, sill‰ he halveksiva BoÎthiusta ja Symmachusta kiitt‰m‰ttˆmin‰ pettureina ja pitiv‰t t‰t‰ toimenpidett‰ ep‰suorana h‰v‰istyksen‰ Teoderikin muistolle. Suuren kuninkaan viimeisetkin yst‰v‰t l‰htiv‰t vihoissaan tiehens‰ roomalaistuneesta hovista. -- V‰hitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan rauhoittaneet Camillan kiihtynytt‰ mielt‰. Ja h‰nen vihansa enn‰tti hyvinkin asettua, sill‰ h‰n oli ollut useita viikkoja Ravennassa, ennenkuin tapasi Atalarikin. Nuori kuningas oli nimitt‰in vaarallisesti sairaana. Hovissa kerrottiin, ett‰ h‰n oleskellessaan Aretiumissa -- h‰n oli siell‰ pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyist‰ ja mets‰styksest‰ -- oli Tifernumin metsiss‰ mets‰styksest‰ hikisen‰ juonut er‰‰n kalliol‰hteen j‰‰kylm‰‰ vett‰ ja saanut takaisin vanhan tautinsa puuskan. Se ainakin oli varmaa, ett‰ h‰nen seuralaisensa olivat lˆyt‰neet h‰net mainitun l‰hteen luota tainnoksissa. T‰m‰ kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan. H‰nen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan s‰‰li‰kin. Viel‰p‰ h‰n jossakin m‰‰rin syytti itse‰‰nkin. Mutta toisaalta h‰n kiitti taivasta siit‰, ett‰ t‰m‰n sairastumisen vuoksi siirtyi kauemmaksi kohtaus, jota h‰n t‰‰ll‰ Ravennassa pelk‰si yht‰ paljon kuin oli sit‰ toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista. Ja kun h‰n nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, t‰ytyi yh‰ uudestaan ihmetell‰, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli muodostettu aivan t‰m‰n esikuvan mukaisesti. P‰iv‰t ja viikot vieriv‰t. Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin ett‰ h‰n oli paranemaan p‰in, mutta ett‰ h‰nen t‰ytyi viel‰ ehdottomasti pysytell‰ huoneissaan. L‰‰k‰rit ja hovilaiset, jotka hoitivat h‰nt‰, ylistiv‰t h‰nen k‰rsiv‰llisyytt‰‰n ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, h‰nen kiitollisuuttaan jokaisesta pienest‰kin yst‰v‰npalveluksesta ja h‰nen jaloa lempeytt‰‰n. Mutta kun Camilla huomasi, miten mielell‰‰n h‰nen syd‰mens‰ kuunteli n‰it‰ ylistyksi‰, sanoi h‰n itsekseen: "Mutta minun is‰ni murhaamista h‰n ei est‰nyt." H‰nen kulmakarvansa vet‰ytyiv‰t kokoon ja h‰n laski salaa nyrkkiin puristetun k‰tens‰ sykkiv‰lle syd‰melleen. Er‰‰n‰ kuumana hein‰kuun yˆn‰ oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella h‰n vaipui levottomaan uneen. Pahat unet vaivasivat h‰nt‰. H‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰nen makuukammionsa katto korkokuvineen painui h‰nen p‰‰llens‰. Aivan h‰nen p‰‰ns‰ kohdalla oli hellenil‰isen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempe‰ jumala. H‰n uneksi, ett‰ unenjumala sai kalpean veljens‰ Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet. Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala h‰nt‰ kohti. -- Se tuli yh‰ l‰hemm‰ksi. -- Sen piirteet tulivat yh‰ selvemmiksi. -- H‰n tunsi jo otsallaan sen henk‰yksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat h‰nen suutaan. -- Silloin h‰n tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silm‰t. -- T‰m‰ kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- H‰n hyp‰hti kiljaisten pystyyn. Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo aamusarastus. Punainen valo tunkeutui himme‰n‰ paksun lasiakkunan l‰pi. H‰n nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimm‰iset s‰teet nousivat juuri merest‰, joka n‰kyi linnanpuiston toisella puolella. H‰n ei en‰‰ voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan. H‰n heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa viel‰ uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa l‰heiselt‰ merelt‰ puhaltava raitis aamutuuli lˆyh‰hti h‰nt‰ vastaan. H‰n riensi aurinkoa ja merta kohti. Sill‰ id‰ss‰ ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan Adrian sinisiin aaltoihin saakka. Kullattu h‰kkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta Hymetton marmorista tehty‰ leve‰t‰ porrasta johtivat puiston pieneen satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen. Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin oinaanp‰ihin, joita oli marmorilaiturin sek‰ oikealla ett‰ vasemmalla reunalla. Puiston puolella h‰kkiporttia puutarhalaitteet p‰‰ttyiv‰t laajaan pyˆryl‰‰n, jota joka taholta ymp‰rˆiv‰t l‰hekk‰in toisiansa istutetut, varjoisat ruokam‰nnyt. Pyˆryl‰ss‰ oli maa rehev‰n, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa. Siell‰ t‰‰ll‰ oli hyv‰nhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokent‰n poikki kulki siroja, hiekoitettuja k‰yt‰vi‰. Aistikkaasti reunustettu l‰hde laski solisten vetens‰ mereen. Pyˆryl‰n keskell‰ oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli, jonka t‰ydellisesti varjosi korkea yksin‰inen palmu. Temppelin ulkosein‰n tyhjiss‰ sein‰komeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko. Temppelin vuosikymmeni‰ suljettuna olleen oven oikealla puolella oli pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille jalustalle pystytt‰nyt perheens‰ tarunaikaisen kantais‰n, Amalan, pronssisen kuvapatsaan. T‰‰lt‰, molempien patsaiden v‰list‰, pienen temppelin oven edest‰, oli mit‰ ihanin n‰kˆala h‰kkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville laguunisaarille ja suippok‰rkiselle kauniille kallioryhm‰lle, jota kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi". Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka. Sinne h‰n riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkak‰yt‰v‰‰ lakaisten hameensa helmalla kastehelmi‰, joita oli runsaasti molemmilla puolin tiet‰. H‰n halusi n‰hd‰ auringon nousevan merest‰. H‰n tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli juuri astumaisillaan sen etupuolelta h‰kkiportille p‰in johtavien portaiden ensimm‰iselle astuimelle, kun ‰kki‰ huomasi toisella astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon, joka nojaten p‰‰t‰‰n portaan k‰sipuuhun, katseli merelle p‰in. H‰n tunsi heti mustan, silkinkiilt‰v‰n tukan. Se oli nuori kuningas. Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poisl‰htemist‰ voinut ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimm‰ll‰ portaalla. Mutta Atalarik hyp‰hti nopeasti pystyyn ja k‰‰ntyi Camillaan p‰in. Hele‰ puna valahti h‰nen marmorinkalpeille poskilleen. H‰n tointui kuitenkin ensin ja sanoi: "Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa n‰kev‰ni sinua t‰‰ll‰ t‰h‰n aikaan vuorokaudesta. Min‰ menen ja j‰t‰n sinut yksin auringonnousua ihailemaan." Ja h‰n heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen. "Pys‰hdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua t‰‰lt‰ -- eik‰ se ole aikomuksenikaan", lis‰si h‰n. Atalarik meni l‰hemm‰ksi. "Min‰ kiit‰n sinua. Mutta pyyd‰n sinulta yht‰ seikkaa", lis‰si h‰n nauraen. "ƒl‰ ilmaise minun karkumatkaani ‰idilleni eik‰ l‰‰k‰reilleni. He pit‰v‰t minua p‰iv‰kaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, ett‰ minun t‰ytyy hiipi‰ heid‰n k‰sist‰‰n ennen p‰iv‰n koittoa. Sill‰ raitis ilma, meri-ilma tekee minulle hyv‰‰. Tunnen sen. Se j‰‰hdytt‰‰. Lupaa, ettet ilmaise minua." H‰n puhui niin levollisesti. H‰n katseli niin teeskentelem‰ttˆm‰sti. T‰m‰ levollisuus h‰mm‰stytti Camillaa. H‰n olisi ollut paljon rohkeampi, jos Atalarik olisi n‰ytt‰nyt liikuttuneelta. H‰n tunsi t‰m‰n teeskentelem‰ttˆm‰n levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei suinkaan prefektin tuumien vuoksi. H‰n nyˆkk‰si ‰‰neti p‰‰t‰‰n vastaukseksi ja painoi katseensa alas. Nyt auringons‰teet ehtiv‰t sille kukkulalle, jolla he seisoivat. Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa. Ja v‰risev‰st‰ kullasta muodostui id‰st‰ p‰in leve‰ silta meren peilikirkkaaseen pintaan. "Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota valon ja loiston luomaa siltaa." Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana. "Muistatko viel‰, Camilla", jatkoi h‰n hitaammin, ik‰‰nkuin muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko viel‰, kuinka t‰‰ll‰ lapsina leikimme? Me sanoimme: auringons‰teiden merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle." "Autuaiden saarelle", toisti Camilla. H‰n ihmetteli mieless‰‰n, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti v‰ltti mill‰‰n tavalla viittaamasta heid‰n viimeiseen tapaamiseensa ja kohteli h‰nt‰ siten, ett‰ h‰n tunsi itsens‰ aivan aseettomaksi. "Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat v‰lkkyv‰t: tuo kummallinen pari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntˆ." Neitosen syd‰n alkoi sykki‰ nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee huvilan ja l‰hteen kaunistamista. Veri nousi h‰nen poskilleen ja h‰n oli ‰‰neti tuskallisena odottaen. Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti: "Sin‰ muistat, kuinka usein me, sin‰ roomalaisnainen ja min‰ gootti t‰ll‰ paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieress‰ ja puhua minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Min‰ taas kanta-is‰ni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia ja Teoderikia. Mutta sin‰ olit parempi puhuja kuin min‰. Ja usein, kun sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin min‰ vainajillesi ja huusin: nykyisyys ja el‰v‰ tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!" "Niin, ja ent‰ nyt?" "En sano en‰‰ mit‰‰n. Sin‰ olet voittanut, Camilla!" Mutta puhuessaan n‰in h‰n oli ylpe‰mm‰n n‰kˆinen kuin koskaan ennen. Ja t‰llainen etev‰mmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen. H‰n oli muutenkin harmistunut siit‰ kylm‰st‰ levollisuudesta, mill‰ ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli h‰nt‰. H‰n ei k‰sitt‰nyt sit‰. H‰n oli vihannut kuningasta senvuoksi, ett‰ t‰m‰ oli osoittanut rakastavansa h‰nt‰. Nyt leimahti t‰m‰ viha ilmiliekkiin siksi, ett‰ Atalarik osasi peitt‰‰ rakkautensa. Aikoen loukata h‰n sanoi senvuoksi: "Myˆnn‰t siis, goottien kuningas, ett‰ barbaarisi ovat sivistyskansoista j‰ljess‰." "Myˆnn‰n, Camilla", vastasi h‰n levollisesti, "mutta vain yhdess‰ suhteessa: onnessa! "Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa. "Katso noita kalastajaryhmi‰, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin. "Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyist‰‰n huolimatta he ovat sek‰ liikkeess‰ ett‰ levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttˆ‰, jolla on vesiruukku p‰‰ns‰ p‰‰ll‰, tai tuota ukkoa, joka nojaten p‰‰t‰‰n vasenta k‰tt‰‰n vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerj‰l‰inen teid‰n joukossanne on kuin valtaistuimelta syˆsty kuningas. H‰iritsem‰tˆn onnen loiste v‰ikkyy heid‰n ymp‰rill‰‰n. Kuten lasten tai jalojen el‰inten ymp‰rill‰. Se puuttuu meilt‰ barbaareilta." "Eikˆ teilt‰ muuta puutu?" "Meilt‰ puuttuu myˆskin kohtalon sallima onni. "Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet t‰nne vieraaseen maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan. Me emme voi juurtua t‰nne. Me kuihdumme ja kuolemme." Ja h‰n katseli kaihomielisesti pitkin sinisi‰ aaltoja. Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, ett‰ olisi voinut k‰sitt‰‰ kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan. "Miksi sitten tulitte", kysyi h‰n ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden vuorien yli, jotka Jumala on pystytt‰nyt ikuiseksi rajamerkiksi meid‰n ja teid‰n v‰lillenne. Sano, miksi?" "Tied‰tkˆ sin‰", sanoi Atalarik katsomatta h‰neen ja ik‰‰nkuin jatkaen omaa ajatuksenjuoksuaan, "tied‰tkˆ, miksi perhonen lent‰‰ kirkkaaseen liekkiin? Uudestaan, yh‰ uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se lent‰‰ liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan tuhonnut. Mink‰ vuoksi? Suloisesta mielettˆmyydest‰! "Samanlainen suloinen mielettˆmyys, aivan samanlainen on houkutellut goottini m‰ntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen. "He polttavat t‰‰ll‰ siipens‰, nuo hullut sankarit. Mutta he eiv‰t voi pysy‰ poissa t‰‰lt‰. Kuka voi heit‰ siit‰ moittia? Katsele ymp‰rillesi. Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat ruokam‰ntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylv‰stemppelit. Tuolla kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheri‰t saaret, joissa viiniryp‰leet kiertyv‰t jalavain ymp‰rille. Ja kaikkea t‰t‰ ymp‰rˆi pehme‰, l‰mmin, hyv‰ilev‰ ilma. Millaisia ihmeellisi‰ muotoja ja v‰rej‰ silm‰ saakaan ihailla, mit‰ saavatkaan ihastuneet aistimet nauttia! Se on se taika, joka i‰ti houkuttelee meit‰ ja saattaa meid‰t turmioon." Nuoren kuninkaan syv‰ ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. N‰iden ajatusten traagillinen voima koski h‰nen syd‰meens‰, mutta h‰n ei tahtonut tulla liikutetuksi. H‰n hillitsi tunteensa, jotka alkoivat k‰yd‰ herkemmiksi. "Antaisiko koko kansa hurmata itsens‰ vastoin j‰rke‰ ja ymm‰rryst‰?" sanoi h‰n kylm‰sti ja katsoi ep‰illen Atalarikiin. Mutta h‰n s‰ik‰hti, sill‰ nuorukaisen tummista silmist‰ v‰l‰hti salama ja kauan pid‰tetty hehku murtautui ‰kki‰ esille h‰nen sielunsa syvyydest‰. "Antaa kyll‰. Min‰ sanon sen sinulle, tyttˆ", huudahti h‰n intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma, suloinen turmioon johtava mielettˆmyys yht‰ hyvin kuin -- yht‰ hyvin kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Syd‰mess‰ on voima, joka on v‰kev‰mpi kuin j‰rki ja tahto ja joka vie meid‰t avoimin silmin perikatoon. Mutta sin‰ et sit‰ tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sit‰ koskaan tuntemaankaan. Hyv‰sti." H‰n k‰‰ntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle er‰‰lle viinikˆynnˆsten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut n‰hd‰ h‰nt‰, eik‰ kukaan linnastakaan. Ajatuksissaan tyttˆ j‰i seisomaan paikalle. Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti h‰nen korvissaan. Kauan h‰n katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin tuntein ja mieli muuttuneena. KAHDEKSAS LUKU. Samana p‰iv‰n‰ Cethegus tuli k‰ym‰‰n Rusticianan ja Camillan luona. H‰n oli saapunut t‰rkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri er‰‰st‰ neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan huoneessa. H‰nen tarmokkaat piirteens‰ ilmaisivat pid‰tetty‰ vihaa. "Toimeen, Camilla", sanoi h‰n kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan. T‰m‰ suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. H‰n uhmailee minua, Cassiodorusta ja heikkoa ‰iti‰ns‰kin. H‰n seurustelee vaarallisten ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heid‰n yst‰viens‰ kanssa. H‰n l‰hett‰‰ ja saa kirjeit‰ meid‰n selk‰mme takana. H‰n on saanut aikaan sen, ett‰ holhoojahallituksen neuvotteluja saa pit‰‰ ainoastaan h‰nen l‰sn‰ollessaan. Ja n‰iss‰ neuvotteluissa h‰n kumoaa aina meid‰n suunnitelmamme. Siit‰ t‰ytyy tulla loppu tavalla tai toisella." "En en‰‰ toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena. "Mink‰ vuoksi? Oletko sin‰ jo n‰hnyt h‰net?" Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei h‰n saattaisi l‰‰k‰rien tietoon t‰m‰n tottelemattomuutta. Mutta muistakin syist‰ oli h‰nen tunteilleen vastenmielist‰ kertoa muille t‰m‰n aamun tapahtumista ja siten ik‰‰nkuin h‰v‰ist‰ ne. H‰n j‰tti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas vastustaa ‰iti‰ns‰, hallitsijatarta, niin kuinka h‰n sallii minun, nuoren tytˆn, hallita itse‰‰n." "Oi, pyh‰ yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eik‰ puhunut en‰‰ t‰st‰ asiasta Camillan l‰sn‰ollessa. Mutta salaisesti h‰n neuvoi Rusticianaa j‰rjest‰m‰‰n asiat niin, ett‰ h‰nen tytt‰rens‰ saisi usein n‰hd‰ ja puhutella kuningasta. T‰m‰ k‰vikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti. Nuorukainen muuttui silminn‰ht‰v‰sti sek‰ ruumiillisesti ett‰ henkisesti miehev‰mm‰ksi, v‰kev‰mm‰ksi ja kypsyneemm‰ksi. Tuntui silt‰, ett‰ taistelu Cethegusta vastaan vahvisti h‰nen sieluaan ja ruumistaan. V‰hitellen h‰n alkoi taas viett‰‰ tuntikausia laajassa puistossa. Siell‰ tapasivat h‰nen ‰itins‰ ja BoÎthiuksen perhe h‰net usein iltaisin. Ja sill‰ aikaa kun Rusticiana n‰ytti korvaavan kuningattaren suosion todellisella yst‰vyydell‰ ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia, toistaakseen ne sana sanalta prefektille, k‰veliv‰t nuoret heid‰n edell‰‰n pitkin puutarhan varjoisia k‰yt‰vi‰. Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin k‰sin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten l‰hell‰ lahden suulla. Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa merelt‰ puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. -- Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsiss‰ tai soutelemassa merell‰. Tosin Amalasunta pelk‰si, ett‰ t‰llaisilla retkill‰ h‰nen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mit‰ h‰n ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yh‰ ja tulisi voimakkaammaksi. Mutta kaikista ep‰ilyksist‰ huolimatta h‰n salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminn‰ht‰v‰sti edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan l‰heisyydess‰ levollisemmaksi ja iloisemmaksi, viel‰p‰ myˆntyv‰isemm‰ksi ‰idilleen, jota h‰n usein kohteli kiivaasti ja tylysti. Atalarik piti mieltymyst‰‰n hyvin tarkoin salassa, mik‰ oli kaksinverroin ihmeellisemp‰‰, kun otetaan huomioon h‰nen muuten herkk‰ luonteensa. Sit‰paitsi ei kuningatar, jos t‰m‰ rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut t‰t‰ liittoa vastaan, koska sill‰ t‰ydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityˆn muisto. Mutta tytˆss‰ tapahtui merkillinen muutos. P‰iv‰ p‰iv‰lt‰ h‰n tunsi vihansa ja vastenmielisyytens‰ yh‰ v‰henev‰n ja p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ h‰n huomasi yh‰ selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syv‰, runollinen tunteellisuus kehittyiv‰t nuoressa kuninkaassa. Yh‰ vaikeammaksi k‰vi h‰nelle joka kerta vet‰‰ is‰n kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yh‰ paremmin h‰n oppi tekem‰‰n eron goottien ja amalien v‰lill‰, yh‰ useammin h‰n huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota t‰m‰ ei ollut est‰nyt ja tuskin olisi voinutkaan est‰‰. Jo aikoja sitten h‰n olisi tahtonut puhua h‰nen kanssaan aivan teeskentelem‰ttˆm‰sti, mutta pelk‰si, ett‰ t‰llainen myˆntyv‰isyys olisi synti is‰‰, is‰nmaata ja vapautta kohtaan. Vavisten h‰n huomasi, kuinka t‰m‰n jalon nuorukaisen kuva tuli h‰nelle v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi, kuinka h‰n kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ‰‰nt‰ ja n‰hd‰ noita tummia, miettiv‰isi‰ silmi‰. H‰n pelk‰si t‰t‰ rikollista rakkautta, jonka h‰n vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla h‰n taisteli sit‰ vastaan -- Atalarikin osallisuus h‰nen is‰ns‰ kuolemaan -- ei tahtonut en‰‰ oikein tepsi‰. H‰n horjui ristiriitaisten tunteiden v‰lill‰ sit‰ ep‰varmempana kuta arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus h‰nest‰ n‰yttiv‰t. H‰n ei tosin voinut kaiken sen j‰lkeen, mit‰ oli tapahtunut, ep‰ill‰ kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. -- Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eik‰ silm‰yksink‰‰n. H‰nen sanansa Venus-temppelin vieress‰, kun h‰n nopeasti poistui Camillan luota, olivat merkitsevimm‰t, melkeinp‰ ainoat, mit‰ h‰n siin‰ suhteessa oli lausunut. Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli t‰ytynyt taistella ja k‰rsi‰, kunnes h‰n oli saanut rakkautensa, jollei juuri tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Viel‰ v‰hemm‰n h‰n aavisti sit‰ uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia miehuullisesti kest‰m‰‰n kielt‰ymyksens‰. Rusticiana, joka vihansa ter‰v‰n‰kˆisyydell‰ tarkasti kuningasta unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli viel‰ enemm‰n h‰nen kylmyytt‰‰n. "Mutta k‰rsiv‰llisyytt‰", sanoi h‰n Cethegukselle, jonka kanssa h‰n usein neuvotteli Camillan tiet‰m‰tt‰, "k‰rsiv‰llisyytt‰. Pian, kolmen p‰iv‰n kuluessa sin‰ n‰et h‰nen muuttuvan." "Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sin‰ perustat olettamuksesi." "Er‰‰seen keinoon, joka ei ole viel‰ koskaan pett‰nyt." "Et suinkaan sin‰ aio valmistaa h‰nelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus hymyillen. "Sen juuri aion tehd‰. Olen jo tehnytkin sen." Cethegus katsoi h‰neen ylenkatseellisesti ja sanoi: "Oletko sin‰kin niin taikauskoinen, sin‰ suuren filosofin BoÎthiuksen leski. Mutta teid‰t naisethan rakkaus tekee kaikki yht‰ hulluiksi!" "Se ei ole hulluutta eik‰ taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti. "Toista sataa vuotta on t‰t‰ salaisuutta s‰ilytetty suvussamme. Er‰s egyptil‰inen nainen opetti sen ‰idin‰itini ‰idin‰idille. Eik‰ keino ole koskaan pett‰nyt. Ei yksik‰‰n nainen meid‰n suvussamme ole rakastanut ilman vastarakkautta." "Siihen ei tarvita mit‰‰n taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette kaikki kaunottaria." "S‰‰st‰ pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se ole t‰h‰n saakka vaikuttanut --" "Sin‰ olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sin‰ olet voinut huomaamatta?" -- "Joka ilta, kun h‰n palaa kanssamme k‰velymatkoilta tai soutelemasta, juo h‰n pikarillisen maustettua falernoviini‰. L‰‰k‰ri on h‰nelle sen m‰‰r‰nnyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia. Pikari on aina valmiina marmoripˆyd‰ll‰ Venus-temppelin edess‰. Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma." "Mutta", arveli Cethegus, "t‰h‰n saakka se ei ole erityisesti vaikuttanut." "Siihen on ollut sinun k‰rsim‰ttˆmyytesi syyn‰. Yrtit ovat poimittavat uuden kuun aikana -- sen kyll‰ tiesin. Mutta sinun yllytystesi pakottamana koetin jo t‰ysikuun aikana, mutta, kuten n‰et, se ei vaikuttanut." Cethegus kohautti olkap‰it‰‰n. "Mutta viime yˆn‰ alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut toimeton ja jos h‰n nyt juo, niin -- --" "Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta min‰ luotan enemm‰n Camillan kauniisiin silmiin. Tiet‰‰kˆ h‰n sinun vehkeist‰si?" "Ei sanaakaan h‰nelle. H‰n ei sit‰ sallisi. Hiljaa, h‰n tulee." Tyttˆ tuli sis‰‰n kaikesta p‰‰tt‰en hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat hele‰n punan peitossa, h‰nen pitk‰st‰ mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle. "Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisi‰, sanokaa minulle, mit‰ minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, h‰n ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, h‰n on surkuttelevinaan ja s‰‰livin‰‰n minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sit‰ selitt‰‰." Ja puhjeten itkuun h‰n k‰tki p‰‰ns‰ ‰idin rinnoille. "Mit‰ on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus. "Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syv‰‰n, "on h‰nen suunsa ymp‰rill‰ leikkinyt omituinen piirre ja h‰nen silmist‰‰n on kuvastunut kaihomieli, ik‰‰nkuin min‰ olisin h‰nt‰ loukannut, ik‰‰nkuin h‰n antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ik‰‰nkuin h‰n olisi tehnyt hyv‰kseni suuren uhrauksen --" "Kehittym‰ttˆm‰t pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sit‰, ett‰ he rakastavat." Silloin s‰ihkyiv‰t Camillan silm‰t, h‰n heitti kauniin p‰‰ns‰ kenoon ja k‰‰ntyi kiivaasti Cethegukseen p‰in: "Atalarik ei ole en‰‰ mik‰‰n poika, ettek‰ te saa h‰nt‰ pilkata." Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta Rusticiana kysyi h‰mm‰styneen‰: "Etkˆ sin‰ en‰‰ vihaa kuningasta?" "Kuolemaan saakka. Mutta h‰net on tuhottava, eik‰ h‰nt‰ pilkattava." "Mit‰ on tapahtunut?" kysyi Cethegus toistamiseen. "T‰n‰‰n kuvastui tuo arvoituksellinen, kylm‰ ja ylpe‰ piirre h‰nen kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta h‰n purki sen viel‰ sanoiksi. "Olimme juuri p‰‰sseet maihin. Er‰s hyˆnteinen, koppakuoriainen, oli pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylˆs. Mutta pikku el‰in koetti puolustautua auttavaa k‰tt‰ vastaan ja iski saksimaisen suunsa sormeen, joka oli sen pelastanut. "Kiitt‰m‰tˆn", sanoin min‰. "Ent‰ sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti koppakuoriaisen er‰‰lle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niit‰ pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyv‰‰ meille." Samalla h‰n loi minuun ylpe‰n, surullisen katseen ja l‰hti kylm‰sti tervehtien nopeasti tiehens‰, ik‰‰nkuin pel‰ten sanoneensa liikaa. "Mutta min‰" -- h‰nen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat -- "min‰ en k‰rsi t‰t‰ en‰‰. Tuo kopea! H‰nen t‰ytyy rakastaa minua tai -- kuolla." "Niin h‰nen t‰ytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi h‰nen on teht‰v‰." YHDEKSƒS LUKU. Muutamia p‰ivi‰ t‰m‰n j‰lkeen hovi sai h‰mm‰styksekseen uuden todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksist‰ itsen‰iseksi. H‰n kutsui itse kokoon holhoojaneuvoston. T‰h‰n saakka t‰m‰ oikeus oli ollut kuningattarella. Hallitsijatar h‰mm‰styi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua t‰m‰n huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa korkeimpia virkamiehi‰ sek‰ gootteja ett‰ roomalaisia, niiden joukossa myˆskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen. Viimemainittu oli ensin p‰‰tt‰nyt j‰‰d‰ pois kokouksesta, ettei h‰n sinne saapumisellaan tunnustaisi sit‰ valtaa, jonka nuorukainen oli itselleen anastanut. H‰n aavisti, ettei t‰m‰ toimenpide ollut suinkaan hyˆdyksi h‰nen tuumilleen. Mutta samalla h‰nen mieleens‰ juolahti seikkoja, jotka saivat h‰net muuttamaan p‰‰tˆksens‰. "En saa n‰ytt‰‰ vaaralle selk‰‰ni, minun t‰ytyy menn‰ sit‰ vastaan", puheli h‰n itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielist‰ kutsua. H‰nen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut l‰sn‰. Hallitsijatar vain oli viel‰ poissa. Kun Amalasunta astui sis‰‰n, nousi Atalarik -- h‰n oli puettuna pitk‰liepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti h‰nen p‰‰ss‰‰n ja vaipan alla kalisi miekka -- valtaistuimeltaan, joka oli esiripulla peitetyn sein‰komeron edess‰, meni ‰iti‰‰n vastaan ja talutti h‰net toisen korkeamman tuolin ‰‰reen, joka kuitenkin oli vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas: "Kuninkaallinen ‰itini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me olemme kutsuneet teid‰t t‰nne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. T‰t‰ valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, t‰m‰n valtakunnan kuningas, voimme torjua." Sellaista puhetta ei viel‰ t‰h‰n saakka ollut kuultu h‰nen suustaan. Kaikki vaikenivat h‰mm‰styksest‰, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. H‰n odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi: "Viisas ‰itisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus --" "Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ‰‰neti siksi, kunnes h‰nen herransa ja kuninkaansa kysyy h‰nelt‰ neuvoa. Me olemme tyytym‰tˆn, hyvin tyytym‰tˆn siihen, mit‰ kuninkaallisen ‰itimme neuvonantajat ovat t‰h‰n saakka tehneet ja tekem‰tt‰ j‰tt‰neet. On jo aika meid‰n itsemme ryhty‰ hallitukseen. "Olemme t‰h‰n saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme me en‰‰ tunne olevamme liian nuori emmek‰ liian sairaskaan. "Me ilmoitamme teille, ett‰ t‰st‰ hetkest‰ alkaen holhoojahallitus on lakkautettava ja ett‰ me itse ryhdymme t‰m‰n valtakunnan hallitukseen." H‰n p‰‰tti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenell‰k‰‰n ei ollut halua ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nen‰lleen. Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan ‰killinen voimanilmaisu oli aivan lamannut, takaisin puhekykyns‰ ja sanoi: "Poikani, t‰ysik‰iseksi p‰‰semiseen vaaditaan keisarin lakien mukaan --" "Keisarien lakien mukaan, ‰iti hyv‰, el‰kˆˆt roomalaiset. Me olemme gootteja ja el‰mme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset nuorukaiset tulevat t‰ysik‰isiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot ovat julistaneet heid‰t asekuntoisiksi. "Me olemme sen vuoksi p‰‰tt‰neet kutsua kaikki sotap‰‰llikˆt ja kreivit ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella, kaikista valtakunnan ‰‰rist‰ yleiseen sotajoukkojen katselmukseen Ravennaan. He saapuvat t‰nne ensi p‰iv‰nseisauksen aikana." L‰sn‰olijat olivat h‰mm‰styksest‰ ‰‰nettˆmin‰. "Mutta siihenh‰n on vain nelj‰toista p‰iv‰‰", sanoi lopuksi Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyess‰ ajassa voi en‰‰ l‰hett‰‰ kutsuja kaikkialle." "Ne ovat jo l‰hetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi Vitiges ovat pit‰neet niist‰ huolen." "Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsens‰. "Min‰ yksin, rakas ‰iti. T‰ytyih‰n minun osoittaa kutsutuille, ett‰ olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman p‰‰ni mukaan." "Ja minun tiet‰m‰tt‰ni", sanoi hallitsijatar. "Se tapahtui sinun tiet‰m‰tt‰si, koska sen muuten olisi t‰ytynyt tapahtua vastoin tahtoasi." H‰n vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ik‰‰nkuin nuoren kuninkaan ‰kki‰ puhjenneen voiman lamauttamia. Vain Cethegus oli vakaasti p‰‰tt‰nyt est‰‰ kansankokouksen mill‰ keinoilla tahansa. H‰n n‰ki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. H‰n olisi mielell‰‰n kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan h‰nen silmiens‰ edess‰; mielell‰‰n h‰n olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etev‰mmyydell‰‰n -- mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla h‰nen ajatuksensa ja puhelahjansa. H‰n oli nimitt‰in ollut kuulevinaan pient‰ melua esiripun takana olevasta sein‰komerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne p‰in. Silloin h‰n huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimitt‰in ulottunut aivan maahan saakka. Jalat n‰kyiv‰t tosin vain pohkeisiin saakka. Mutta niiden pohkeiden peittona olivat ter‰ksiset, omituisella tavalla valmistetut s‰‰rivarukset. H‰n tunsi n‰m‰ s‰‰rivarukset. H‰n tiesi, ett‰ niihin kuului samalla tavalla valmistettu t‰ydellinen sotapuku. H‰n tiesi myˆskin omituisten ajatusyhtym‰in kautta, ett‰ t‰m‰n varuksen kantaja vihasi h‰nt‰ ja oli h‰nelle vaarallinen. Mutta h‰n ei voinut saada selville, kuka t‰m‰ vihollinen oli. Jos h‰n olisi saanut n‰hd‰ s‰‰rivarukset edes polviin saakka. Vastoin tahtoaankin t‰ytyi h‰nen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan ja lakkaamatta arvailla. Ja t‰m‰ seikka kahlehti h‰nen sielunsa nyt -- juuri nyt, jolloin kaikki oli kysymyksess‰. H‰n suuttui itseens‰, mutta ei voinut siirt‰‰ silmi‰‰n sein‰komerosta. Kuningas jatkoi kenenk‰‰n vastustamatta: "Viel‰ olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja l‰ksiv‰t Galliaan ja Espanjaan. Meid‰n mielest‰mme on l‰himm‰ss‰ ymp‰ristˆss‰mme liian paljon roomalaisia ja liian v‰h‰n gootteja. Nuo kolme urhoollista soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja laivat sek‰ ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat aivan pian t‰nne." Ja heid‰n pit‰‰ taas pian poistua t‰‰lt‰, sanoi Cethegus nopeasti itsekseen. Mutta h‰nen ajatuksensa siirtyiv‰t taas komeroon. Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa. "Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. H‰net on ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, ett‰ h‰n kielt‰ytyi rupeamasta er‰‰n i‰kk‰‰n roomalaisen puolisoksi. H‰nen t‰ytyy palata takaisin hoviamme kaunistamaan, h‰nen, kansamme ihanimman kukan." "Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sin‰ loukkaat sek‰ ‰idin ett‰ kuningattaren oikeuksia." "Min‰ olen sukuni p‰‰mies niin pian kuin tulen t‰ysik‰iseksi." "Poikani, sin‰ tied‰t kuinka heikko olit viel‰ muutamia viikkoja sitten. Luuletko, ett‰ goottilaiset sotilaat julistavat sinut asekuntoiseksi." Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi h‰pe‰st‰, puoleksi vihasta, mutta ennenkuin h‰n ehti vastata, sanoi karkea ‰‰ni h‰nen vierelt‰‰n: "ƒl‰ siit‰ huolehdi, kuningatar. Min‰ olen h‰nt‰ opettanut aseita k‰ytt‰m‰‰n. Min‰ sanon sinulle, ett‰ h‰n voi mitell‰ voimiaan mink‰ vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyv‰ksyv‰t." L‰sn‰olevien goottien ‰‰nek‰s myˆntymys vahvisti h‰nen sanansa. Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun takana k‰‰nsi h‰nen huomionsa taas sinne p‰in: Siell‰ on er‰s vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka? "Minulla on viel‰ t‰rke‰ asia teille ilmoitettavana", alkoi taas kuningas salaisesti silm‰ten komeroon. Vain prefekti huomasi silm‰yksen. Onkohan jotakin tekeill‰ minua vastaan, ajatteli h‰n. Minut tahdotaan h‰mm‰stytt‰‰, mutta se ei onnistu! -- H‰n h‰mm‰styi sittenkin, kun kuningas yht'‰kki‰ huusi kovalla ‰‰nell‰: "Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!" H‰n vavahti, mutta tointui pian ja sanoi p‰‰t‰‰n kumartaen: "Herrani ja kuninkaani." "Eikˆ sinulla ole mit‰‰n Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala kviritien kesken? Mit‰ siell‰ ajatellaan gooteista?" "Niit‰ kunnioitetaan Teoderikin kansana." "Pel‰t‰‰nkˆ niit‰?" "Roomalaisilla ei ole mit‰‰n syyt‰ pel‰t‰ niit‰." "Rakastetaanko niit‰?" Cethegus olisi mielell‰‰n vastannut: Roomalaisilla ei ole mit‰‰n syyt‰ rakastaa niit‰, mutta kuningas itse jatkoi: "Siis ei tyytym‰ttˆmyyden j‰lke‰k‰‰n? Ei mit‰‰n levottomuuden syyt‰? Ei mit‰‰n erityist‰ ole huomattavissa?" "Minulla ei ole mit‰‰n sinulle kerrottavana." "Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti -- taikka sinulla on paha mieless‰. "T‰ytyykˆ minun, joka olen t‰‰ll‰ Ravennassa ‰sken sairasvuoteelta noussut, kertoa sinulle, mit‰ sinun silmiesi edess‰ Roomassa tapahtuu? "Tyˆmiehet vallituksissasi laulavat h‰v‰istyslauluja gooteista, hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pit‰v‰t harjoituksissaan uhkaavia puheita. Hyvin todenn‰kˆist‰ on, ett‰ on olemassa hyvin laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunen‰ss‰ ovat senaattorit ja papit. He pit‰v‰t kokouksiaan ˆiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa. Er‰s BoÎthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on n‰hty Roomassa. Ja tied‰tkˆ miss‰? Sinun talosi puutarhassa." Kuningas nousi pystyyn. Kaikkien l‰sn‰olevien katseet suuntautuivat h‰mm‰stynein‰, vihaa uhkuvina tai pel‰stynein‰ Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen puolesta, johon h‰n oli luottanut. Mutta t‰m‰ oli pian taas oma itsens‰. Levollisesti, kylm‰sti ja ‰‰nettˆm‰n‰ katsoi h‰n kuningasta silmiin. "Todista itsesi syyttˆm‰ksi, jos voit", huusi kuningas h‰nelle. "Min‰kˆ todistaisin itseni syyttˆm‰ksi? Varjoako vastaan? Huhunko vuoksi, syytt‰j‰ttˆm‰n syytˆksenkˆ vuoksi? En koskaan." "Sinut voidaan pakottaa." Iva v‰reili prefektin kapeilla huulilla. "Minut voidaan kyll‰ murhata pelk‰n ep‰luulon nojalla, -- meill‰ italialaisilla on siit‰ kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi syylliseksi. V‰kivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta vastaan." "Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme t‰‰ll‰ olevien roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin toimeksi p‰‰tˆksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja." "Min‰ puolustan itse itse‰ni", sanoi Cethegus kylm‰sti. "Kuinka syytˆs kuuluu? Kuka on syytt‰j‰ni? Miss‰ h‰n on?" "T‰‰ll‰", huudahti kuningas ja veti esiripun syrj‰‰n. Kiireest‰ kantap‰‰h‰n mustaan varukseen puettu goottilainen soturi astui esiin. Me tunnemme h‰net. H‰n oli Teja. Prefektin silm‰t ummistuivat vihasta. Mutta Teja sanoi: "Min‰ Teja, Tagilan poika, syyt‰n sinua, Cethegus Caesarius, valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Min‰ syyt‰n sinua siit‰, ett‰ olet k‰tkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua petturia Albinusta. Siit‰ on m‰‰r‰tty kuolemanrangaistus. Sit‰ paitsi tahdot saattaa t‰m‰n maan Bysantin keisarin valtaan." "Sit‰ en tahdo", vastasi Cethegus levollisena, "todista syytˆksesi." "Olen omin silmin n‰hnyt Albinuksen nelj‰n‰toista yˆn‰ per‰kk‰in menev‰n puutarhaasi", sanoi Teja k‰‰ntyen tuomarien puoleen. "H‰n tuli Via sacralta p‰in vaippaan k‰‰riytyneen‰ ja lerppahattu p‰‰ss‰‰n. Kahtena yˆn‰ oli kulkija p‰‰ssyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin h‰net. Kun menin h‰nt‰ kohti, pujahti h‰n, ennenkuin olin ehtinyt saada h‰net kiinni, pakoon er‰‰n oven kautta, joka suljettiin sis‰st‰ p‰in." "Mist‰ alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja n‰ytellyt yˆllisen vakoilijan osaa?" "Siit‰ alkaen, kun h‰nell‰ on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka pakolainen p‰‰sikin minulta karkuun -- niin t‰m‰ k‰‰rˆ putosi h‰nen vaipastaan. Siin‰ on ylh‰isten roomalaisten nimi‰ ja nimien vieress‰ on selitt‰m‰ttˆm‰ll‰ salakirjoituksella tehtyj‰ merkkej‰. T‰ss‰ on k‰‰rˆ." H‰n ojensi sen kuninkaalle. T‰m‰ luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola, Calpurnius, Pomponius. -- Voitko vannoa, ett‰ naamioitu mies oli Albinus?" "Min‰ vannon sen." "Hyv‰ on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyv‰maineinen. Voitko sen kielt‰‰?" "Voin. H‰n ei ole moitteeton. H‰nen vanhempansa eliv‰t laittomassa, sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on kironnut heid‰n vuodeyhteytens‰ ja sen hedelm‰n. H‰n on ‰p‰r‰ eik‰ voi todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista vastaan." L‰sn‰olevat gootit p‰‰stiv‰t vihaisen murinan. Tejan kalpeat kasvot muuttuivat viel‰ kalpeammiksi. H‰n vavahti. H‰nen oikea k‰tens‰ tarttui miekan kahvaan. "Niinp‰ todistan min‰ sanani miekallani", sanoi h‰n soinnuttomalla ‰‰nell‰. "Min‰ vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon el‰m‰st‰ ja kuolemasta." "Min‰ olen roomalainen enk‰ el‰ teid‰n verisen barbaarioikeutenne mukaan. Mutta goottinakin -- kielt‰ytyisin taistelemasta ‰p‰r‰n kanssa." "K‰rsiv‰llisyytt‰", sanoi Teja ja tyˆnsi puoleksi paljastetun miekan takaisin tuppeen. "K‰rsiv‰llisyytt‰, miekkani. Viel‰ sinunkin aikasi tulee." Mutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengitt‰‰ vapaammin. Kuningas sanoi: "Olkoon kuinka tahansa. Syytˆs on siksi hyvin perusteltu, ett‰ mainitut roomalaiset voidaan vangita. Sin‰, Cassiodorus, koetat saada selv‰n salakirjoituksesta, sin‰, kreivi Vitiges, rienn‰t Roomaan ja vangitset nuo viisi ep‰luulonalaista sek‰ tutkit tarkkaan heid‰n ja Cetheguksen talot. Hildebrand, sin‰ vangitset syytetyn ja otat h‰nelt‰ miekan pois." "Seis", sanoi Cethegus. "Min‰ annan koko omaisuuteni pantiksi siit‰, etten l‰hde Ravennasta, ennenkuin t‰m‰ riita on lopussa. Min‰ vaadin, ett‰ tutkinnon kest‰ess‰ saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin oikeus." "ƒl‰ suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille. "Salli minun vangita h‰net." "J‰t‰ h‰net rauhaan", sanoi kuningas. "H‰nt‰ kohdeltakoon oikeudella, ankaralla oikeudella, mutta ei v‰kivallalla. ƒl‰ koske h‰neen. H‰nt‰ on syytˆs h‰mm‰stytt‰nyt. H‰nen t‰ytyy saada aikaa puolustautuakseen. Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme t‰‰ll‰. Julistan kokouksen p‰‰ttyneeksi." Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syv‰sti liikuttuneena ulos huoneesta. Gootit meniv‰t iloisina Tejaa tervehtim‰‰n. Roomalaiset v‰istyiv‰t nopeasti Cetheguksen tielt‰ rupeamatta puheisiin h‰nen kanssansa. Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin h‰nen luokseen, laski k‰tens‰ h‰nen olkap‰‰lleen, katsoi h‰nt‰ silmiin ja sanoi: "Cethegus, voinko sinua auttaa?" "Et, min‰ autan itse itse‰ni", vastasi t‰m‰ ja l‰hti yksin‰‰n ylpein askelin huoneesta. KYMMENES LUKU. Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko holhoojahallituksen j‰rjestelm‰‰ vastaan, her‰tti pian palatsissa ja kaupungissa h‰mm‰styst‰, pelkoa tai iloa. BoÎthiuksen perheelle toi ensimm‰isen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sill‰ t‰m‰ oli lohdutuksen tarpeessa. Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen h‰n kertoi tarkasti kokouksen menon. Vaikka h‰n olikin viel‰ h‰mmennyksiss‰‰n ja pahoillaan tapauksen johdosta, k‰vi h‰nen puolueellisestakin kertomuksestaan kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus. Camilla kuunteli mielell‰‰n jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta -- rakkauden onnellisin tunne -- t‰ytti valtavasti h‰nen sielunsa. "Ei ole ep‰ilemist‰k‰‰n en‰‰", p‰‰tti Cassiodorus huoaten kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. H‰n on kokonaan goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja h‰nen yst‰v‰ins‰ puolella. H‰n saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sit‰ uskonut? Aina muistuu mieleeni, kuinka toisenlainen h‰n oli oikeudenk‰ynnin aikana puolisoasi vastaan, Rusticiana." Camilla tuli tarkkaavaiseksi. "Silloin saimme sen vakaumuksen, ett‰ h‰n tulisi koko ik‰ns‰ olemaan roomalaisten hartain yst‰v‰, innokkain puolustaja." "Siit‰ min‰ en tied‰ mit‰‰n", sanoi Rusticiana. "Asia painettiin unholaan. BoÎthius ja h‰nen molemmat poikansa olivat tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etup‰‰ss‰, rukoilleet kuninkaalta armoa. H‰nen vihansa oli lepytt‰m‰tˆn. Kun min‰ kerran toisensa per‰st‰ olin koettanut taivuttaa h‰nt‰, hypp‰si h‰n vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, ett‰ se, joka viel‰ kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitett‰isiin syvimp‰‰n vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki. "Paitsi yht‰. Vain Atalarik, lapsi, ei s‰ik‰ht‰nyt siit‰. H‰n itki ja rukoili ja riippui ‰idinis‰ns‰ polvissa kiinni." Camilla vapisi. -- Tukahuttava tunne kuristi h‰nen kaulaansa. "Eik‰ h‰n lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi h‰net pois luotaan ja j‰tti h‰net vanginvartijan k‰siin. Julmistunut kuningas piti sanansa. Atalarik vietiin linnan vankilaan ja BoÎthius mestattiin heti." Camilla horjui ja nojautui er‰‰seen salin pylv‰‰seen. "Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eik‰ k‰rsinyt turhaan. "Seuraavana p‰iv‰n‰ kuningas kaipasi aterian aikana lemmikki‰‰n, jonka h‰n oli karkoittanut luotaan. "H‰n muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut yst‰viens‰ puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyiv‰t pelosta. H‰n nousi vihdoin iltajuomansa ‰‰rest‰, jota nauttiessaan h‰n oli kauan istunut ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili tytt‰renpoikaansa sek‰ armahti h‰nen pyynnˆst‰‰n molemmat poikasi, Rusticiana." "Pian, pian h‰nen luokseen!" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi ulos. "Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja roomalaisten yst‰vill‰ t‰ysi syy olettaa, ett‰ tuleva kuningas oli heid‰n paras turvansa ja nyt -- hallitsijatar-parkani, ‰iti raukka!" Valittaen h‰n l‰hti ulos. Rusticiana istui kauan kuin loihdittuna. H‰n n‰ki kaiken, mille h‰n oli kostonsuunnitelmansa perustanut, horjuvan. H‰n vaipui synkk‰‰n velttouden tilaan. Tornien varjot kasvoivat yh‰ pitemm‰ksi linnanpihalla, jonne h‰n tuijotti. Yht'‰kki‰ h‰n her‰si kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita. Pel‰styneen‰ h‰n hyp‰hti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli Cethegus, jonka kasvot olivat kylm‰t ja synk‰t, mutta levolliset kuin j‰‰. "Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa t‰lle k‰tens‰, mutta t‰m‰n kylmyys pel‰stytti h‰nt‰. "Kaikki on hukassa", huokasi h‰n j‰‰den seisomaan. "Ei mit‰‰n ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta nopeasti." Cethegus istuutui ja silm‰si ymp‰ri huonetta. Kun h‰n huomasi olevansa kahden Rusticianan kanssa, pisti h‰n k‰tens‰ toogansa rintapoimuihin. "Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. T‰ss‰ on toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan t‰m‰." Nopeasti h‰n pisti h‰nen k‰teens‰ pienen, tummasta laavakivest‰ tehdyn pullon. Hirve‰n aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi h‰neen. "Uskotko sin‰kin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka t‰m‰n on valmistanut?" "Min‰", sanoi Cethegus, "ja _minun_ lemmenjuomani vaikuttavat." "Sin‰!" -- Rusticiana tunsi j‰‰t‰v‰‰ pelkoa. "ƒl‰ kysele, ‰l‰ urki, ‰l‰ viivyttele", sanoi toinen k‰skev‰sti. "Sen t‰ytyy tapahtua t‰n‰‰n. Kuuletko? Viel‰ t‰n‰‰n!" Mutta Rusticiana empi ja katseli ep‰illen k‰dess‰‰n olevaa pikku pulloa. Silloin Cethegus meni h‰nen luokseen ja kosketti hiljaa h‰nen olkap‰‰t‰‰n. "Sin‰ ep‰ilet", sanoi h‰n vitkalleen. "Tied‰tkˆ sin‰, mik‰ on kysymyksess‰? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea ‰iti. Viel‰ enemm‰nkin. Camilla _rakastaa_ barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko voimalla. Tuleeko BoÎthiuksen tytt‰rest‰ tyrannin jalkavaimo?" Kovasti kiljaisten hytk‰hti Rusticiana taaksep‰in. Se, mik‰ oli viime p‰ivin‰ v‰ikkynyt h‰nen mieless‰‰n pahana aavistuksena, muuttui nyt varmuudeksi. H‰n katsahti viel‰ kerran julmaan mieheen, joka oli lausunut tuon hirve‰n sanan, ja riensi tiehens‰ puristaen nyrkkins‰ pullon ymp‰ri. Levollisena Cethegus katseli h‰nen j‰lkeens‰. "Nyt, prinssi, saamme n‰hd‰. Sin‰ olit nopea, min‰ olin nopeampi. -- Se on omituista", sanoi h‰n j‰rjest‰en toogansa poimuja. "En luullut en‰‰ kokevani sellaisia ‰killisi‰ mielenliikutuksia. Nyt on el‰m‰ll‰ taas vieh‰tyst‰. Min‰ voin taas puuhata, toivoa, pel‰t‰ -- viel‰p‰ vihatakin. Niin, min‰ vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella k‰dell‰‰n sekautua minun suunnitelmiini. H‰n tahtoo uhitella minua -- pys‰ytt‰‰ minun kulkuni; h‰n asettuu minun tielleni. H‰n -- minun tielleni. Hyv‰! Kest‰kˆˆn h‰n myˆskin seuraukset." H‰n l‰hti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren vastaanottosaliin, jossa h‰n tarkoituksellisesti n‰ytt‰ytyi kokoutuneelle v‰elle ja rohkaisi jonkin verran pel‰styneit‰ hovilaisia omalla levollisuudellaan. H‰n piti huolta siit‰, ett‰ lukuisat todistajat voisivat tehd‰ tili‰ h‰nen jokaisesta askeleestaan t‰m‰n turmiollisen p‰iv‰n kuluessa. Auringon laskiessa h‰n meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa p‰iv‰‰ varten. Turhaan h‰n silm‰ili puutarhan varjoisiin k‰yt‰viin n‰hd‰kseen siell‰ Camillaa. T‰m‰ oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rient‰nyt palatsin pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siell‰, sill‰ t‰m‰ oli tavallisesti t‰h‰n aikaan p‰iv‰st‰ siell‰ aseharjoituksissa muiden hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa. H‰n tahtoi vain n‰hd‰ h‰net. Ei viel‰ puhutella h‰nt‰ eik‰ polvillaan rukoillen pyyt‰‰ anteeksi v‰‰ryytt‰ns‰. H‰n oli halveksinut h‰nt‰, sys‰nnyt h‰net pois luotaan ja vihannut h‰nt‰ muka is‰ns‰ veren saastuttamana -- h‰nt‰, joka oli uhrannut itsens‰ h‰nen is‰ns‰ vuoksi ja pelastanut h‰nen veljens‰. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt h‰nt‰ pihalta. P‰iv‰n t‰rke‰t tapahtumat pitiv‰t kuningasta tyˆhuoneessaan. H‰nen toverinsakaan eiv‰t t‰n‰‰n pit‰neet tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheiss‰ ryhmiss‰ ‰‰neens‰ ylist‰en nuoren kuninkaan rohkeutta. Ihastuneena Camilla kuunteli n‰it‰ ylistyksi‰. Ylpeydest‰ punastuen, autuaallisissa mietteiss‰ h‰n k‰veli puutarhassa etsien sielt‰ kaikista lempipaikoista rakastettuaan. Niin, h‰n rakasti h‰nt‰. Rohkeasti ja iloisesti h‰n tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mit‰ siit‰, ett‰ h‰n oli gootti, ett‰ h‰n oli barbaari. H‰n oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, h‰nen sielunsa kuningas. Useita kertoja h‰n viittasi mukanaan olevan orjattaren pois l‰helt‰‰n, ettei t‰m‰ kuulisi, kuinka h‰n yh‰ uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nime‰. Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo h‰n vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat h‰nen sielussaan ep‰selvin‰, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea h‰n p‰‰tti ilmoittaa ‰idilleen ja prefektille jo huomenna, ettei h‰n en‰‰ aio auttaa heid‰n tuumiaan kuningasta vastaan. Sen j‰lkeen h‰n aikoi itse syd‰mellisin sanoin pyyt‰‰ kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten -- sitten? H‰n ei tiennyt itsek‰‰n, mit‰ sitten tulisi, mutta h‰n punastui ihanissa unelmissaan. Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa h‰nen vierell‰‰n lauloi satakieli. Kirkas l‰hde solisi h‰nen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyv‰illen vyˆryiv‰t h‰nen jalkojensa juureen. YHDESTOISTA LUKU. N‰ist‰ ik‰vˆivist‰ unelmista her‰ttiv‰t h‰net hiekkak‰yt‰v‰lt‰ kuuluvat askeleet. Ne olivat niin reippaat ja t‰sm‰lliset, ettei h‰n aavistanut tulijaa Atalarikiksi. Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekk‰‰mmiksi, voimakkaammiksi ja j‰ykemmiksi. Ennen nuokkuva p‰‰ oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui h‰nen kupeellaan. "Terve, terve, Camilla", huudahti h‰n ‰‰nekk‰‰sti ja reippaasti. "Sinun n‰kemisesi on paras palkka t‰m‰n kuuman p‰iv‰n j‰lkeen." Siten h‰n ei ollut koskaan puhunut tytˆlle. "Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. H‰n loi viel‰ loistavan katseen ruskeista silmist‰‰n h‰neen ja laski sitten silm‰ripsens‰ alas. Kuninkaani! Siten ei h‰n ollut koskaan h‰nt‰ kutsunut. Siten ei h‰n ollut koskaan h‰neen katsonut. "Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen h‰nen viereens‰. "Min‰ pelk‰‰n, ettet sin‰ minua en‰‰ siksi sano, kun olet kuullut, mit‰ kaikkea t‰n‰‰n on tapahtunut." "Min‰ tied‰n kaiken." "Tied‰tkˆ sin‰? Niinp‰, Camilla, ole oikeudenmukainen. ƒl‰ tuomitse minua. En ole mik‰‰n tyranni." Tuo jalo, ajatteli Camilla, h‰n pyyt‰‰ anteeksi jaloimpia tekojaan. "En vihaa roomalaisia, taivas sen tiet‰‰, -- neh‰n ovat sinun kansaasi! -- min‰ kunnioitan heit‰ ja heid‰n muinaista suuruuttaan, min‰ pid‰n heid‰n oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa, t‰ytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sit‰ k‰tt‰, joka nousee sit‰ vastaan. Kenties", jatkoi h‰n hitaammin ja juhlallisesti, "kenties on t‰m‰n valtakunnan turmio jo t‰hdiss‰ m‰‰r‰tty -- mutta sittenkin, minun, t‰m‰n valtakunnan kuninkaan, t‰ytyy el‰‰ tai sortua sen kanssa." "Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin." "Kiitos, Camilla. Kuinka sin‰ olet t‰n‰‰n oikeudenmukainen tai -- hyv‰. Sellaista hyvyytt‰ osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut. "Olin sairas, hapuileva uneksija. El‰m‰ni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymm‰rt‰m‰‰n t‰m‰n valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani t‰hden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. T‰m‰ ylpe‰, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut syd‰nt‰ni ... toisessa katkerassa, tuskallisessa kielt‰ytymisess‰. Mit‰ merkitsee minun onneni t‰m‰n kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset." H‰n hyp‰hti pystyyn heiluttaen k‰si‰‰n. "Oi, Camilla, t‰m‰ rauha kuluttaa minua. Oi, jos p‰‰sisin raisun ratsun sel‰ss‰ rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meit‰. Tule, tule mukaan venheeseen!" Camilla katseli ep‰rˆiden ymp‰rilleen. "Orjatarko? Anna h‰nen olla. H‰n lep‰‰ tuolla palmun siimeksess‰ l‰hteen reunalla, h‰n nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tiet‰ ulapalla. Se viittoo meit‰!" "Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekk‰‰sti Atalarikiin ja vienosti punastuen. "Niin, tule onnellisten saareen", vastasi t‰m‰ onnellisena, nosti h‰net venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanp‰‰st‰, hyp‰hti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja tyˆnsi aluksen vesille. H‰n pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen per‰teljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla. Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silm‰‰ hivelev‰n kauniit. Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keve‰ pursi sile‰t‰ vedenpintaa. Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pieniss‰ joukoissa taivaan laella, hiljainen tuuli toi hyv‰nhajuista tuoksua rannan mantelipensaista. Yltymp‰rill‰ oli valoa, rauhaa ja sopusointua. Vihdoin kuningas katkaisi ‰‰nettˆmyyden ja sanoi sys‰ten voimakkaalla aironvedolla venett‰ eteenp‰in: "Tied‰tkˆ, mit‰ ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata v‰kev‰ll‰ k‰dell‰ myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia rakkaita olentoja onneen ja loistoon. -- Mutta mit‰ mietit, Camilla? -- N‰ytit niin lempe‰lt‰, ajatuksesi olivat varmaankin hyvi‰." Neitonen punastui ja silm‰si sivulleen veteen. "Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle t‰n‰ ihanana hetken‰!" "Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno p‰‰ yh‰ sivulle p‰in k‰‰nnettyn‰, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku el‰m‰n ep‰varmojen aaltojen l‰pi uskollisen, rakkaan k‰den ohjaamana, k‰den, johon t‰ydellisesti luottaa." "Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsens‰." "Sin‰ et ole barbaari! Se, jonka tunne on syv‰, ajatukset jalot ja ylev‰t ja joka voittaa oman itsens‰ palkiten kiitt‰m‰ttˆmyyden lempeydell‰, ei ole barbaari. H‰n on yht‰ jalo ihminen kuin konsanaan joku Scipioista." Ihastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui. "Camilla! N‰enkˆ unta? Puhutko sin‰ niin? Ja minulle?" "Viel‰ enemm‰nkin, Atalarik, viel‰ enemm‰nkin. Min‰ pyyd‰n sinulta anteeksi sen, ett‰ sys‰sin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain h‰pe‰‰ ja pelkoa." "Camilla, sieluni helmi --" Neitonen, joka oli k‰‰nt‰nyt katseensa rannalle p‰in, huudahti ‰kki‰: "Mit‰ t‰m‰ on? Meit‰ ajetaan takaa. Hovi, naiset, ‰itini?" Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen l‰htenyt etsim‰‰n tyt‰rt‰‰n puutarhasta. H‰n ei lˆyt‰nyt t‰t‰. H‰n riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ymp‰rilleen h‰n huomasi molemmat, huomasi tytt‰rens‰ kahdenkesken kuninkaan kanssa venheess‰ kaukana merell‰. Vihoissaan h‰n riensi marmoripˆyd‰n luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, l‰hetti heid‰t irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenk‰‰n n‰kem‰tt‰ tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja l‰hti yhdess‰ Daphnidionin kanssa, jonka h‰nen suuttunut huudahduksensa oli her‰tt‰nyt, portaita pitkin laiturille. Samalla ilmestyiv‰t er‰‰lt‰ puutarhan k‰yt‰v‰lt‰ prefekti ja h‰nen yst‰v‰ns‰, jotka olivat sattuneet k‰velyll‰‰n tulemaan sinne saakka. Cethegus seurasi h‰nt‰ portaita alas ja auttoi h‰net gondoliin. "Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa rannasta. T‰ll‰ hetkell‰ nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pit‰isi k‰‰nt‰‰ alus takaisin rantaan p‰in. Mutta t‰m‰ huusi: "Ei koskaan, he eiv‰t saa ryˆst‰‰ minulta t‰t‰ hetke‰, el‰m‰ni ihaninta. Minun t‰ytyy saada kuulla enemm‰n n‰it‰ suloisia sanoja. Oi, Camilla, sinun on sanottava minulle enemm‰n, sinun on sanottava minulle kaikki. Menk‰‰mme maihin tuolla saarella. Sielt‰ he lˆyt‰kˆˆt meid‰t." Voimakkaasti airoon tarttuen h‰n rupesi melomaan t‰ysin voimin, niin ett‰ alus kiiti kuin siivill‰ p‰‰m‰‰r‰‰ kohti. "Eikˆ sinulla ole en‰‰ mit‰‰n puhuttavaa?" "Oi, yst‰v‰ni, kuninkaani -- ‰l‰ kysele minulta en‰‰ mit‰‰n." Atalarik katsoi vain edess‰‰n olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia silmi‰, eik‰ pit‰nyt huolta suunnasta eik‰ p‰‰m‰‰r‰st‰. "Odotahan -- tuolla saarella -- siell‰ t‰ytyy sinun minulle --" Voimakas aironvet‰isy viel‰ -- silloin kuului kumea r‰tin‰, alus sai ankaran sys‰yksen ja ponnahti taaksep‰in. "Taivas", huusi Camilla hyp‰ht‰en paikaltaan. H‰n k‰‰ntyi katsomaan veneen keulaan p‰in. Sielt‰ syˆksyi h‰nt‰ vastaan kokonainen vesivuori. "Laiva on ajanut karille -- me hukumme", sanoi h‰n kalveten. "Tule t‰nne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin -- me olemme hukassa." Amphitriten neulat -- me tied‰mme, ett‰ ne voi n‰hd‰ Venus-temppelin korokkeelta -- olivat kaksi kapeaa ter‰v‰syrj‰ist‰ kalliota rannan ja l‰himm‰n lagunisaaren v‰lill‰. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yl‰puolelle ja pienemm‰ll‰kin tuulella aallot lˆiv‰t niiden yli. Atalarik tunsi hyvin t‰m‰n vaarallisen paikan ja oli aina osannut v‰ist‰‰ sen, mutta t‰ll‰ kertaa katsoi h‰n vain rakastettunsa silmiin. Yhdell‰ silm‰yksell‰ h‰n k‰sitti heid‰n vaaranalaisen asemansa. Ei ollut mit‰‰n pelastumisen mahdollisuutta. Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan tˆrm‰tess‰‰n mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen. Alus vajosi joka silm‰nr‰p‰ys yh‰ syvemm‰lle. H‰n ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa l‰himp‰‰n saareen tai l‰htˆpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin l‰htenyt rannasta. Nuolennopeasti h‰n oli kaiken sen n‰hnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. H‰n katsahti surullisena tyttˆˆn. "Rakkaani, sin‰ kuolet", vaikeroi h‰n ep‰toivoissaan, "ja min‰, min‰ olen siihen syyp‰‰". H‰n syleili h‰nt‰ rajusti. "Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En viel‰ tahdo kuolla. Tahdon el‰‰, el‰‰ sinun kanssasi." H‰n tarttui Atalarikin k‰sivarteen. ƒ‰nenpaino ja sanat viilsiv‰t t‰m‰n syd‰nt‰. H‰n riist‰ytyi irti, h‰n katseli viel‰ ymp‰rilleen keksi‰kseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan -- yh‰ korkeammalle nousi vesi, yh‰ nopeammin vajosi alus. H‰n heitti airon k‰dest‰‰n. "Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme j‰‰hyv‰iset." "Ei, me emme koskaan en‰‰ eroa. Jos meid‰n t‰ytyy kuolla -- pois silloin kaikki ujous, joka sitoo el‰vi‰" -- ja intohimoisesti painoi h‰n p‰‰ns‰ Atalarikin rintaa vasten -- "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, ett‰ min‰ rakastan sinua, ett‰ min‰ olen rakastanut sinua jo kauan -- aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, min‰ rakastin sinua jo silloin, kun luulin, ett‰ minun t‰ytyi halveksia sinua." H‰n peitti h‰nen silm‰ns‰ ja poskensa tulisilla suudelmilla. "Oi, nyt tahdon min‰kin kuolla -- mieluummin kuolen kanssasi kuin el‰n ilman sinua. Mutta ei" -- ja h‰n riist‰ytyi h‰nest‰ irti -- "sin‰ et saa kuolla -- j‰t‰ minut t‰nne, juokse, ui, koeta! Sin‰ p‰‰set kyll‰ yksin saarelle saakka -- koeta ja j‰t‰ minut." "Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin el‰n ilman sinua. Niin pitk‰n, pitk‰n odotuksen j‰lkeen on toivoni t‰yttynyt. Me olemme toistemme omat t‰st‰ hetkest‰ alkaen ikuisesti. Tule Camilla, rakkaani, hyp‰tk‰‰mme pois t‰st‰ aluksesta." Rakkauden ja kuolemantuskan v‰ristykset vaihtelivat kesken‰‰n. Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman k‰tens‰ h‰nen vyˆt‰isilleen ja nousi h‰nen kanssaan per‰vantaalle, joka oli en‰‰ tuskin k‰denleveyden vedenpinnan yl‰puolella. H‰n valmistautui jo tuhoisaan hypp‰ykseen -- kun he molemmat p‰‰stiv‰t ilohuudon. He n‰kiv‰t er‰‰n laivan k‰‰ntyv‰n t‰ysin purjein kapean maakielekkeen ymp‰ri, joka pisti l‰hell‰ heit‰ mereen, ja laskevan nopeasti heit‰ kohti. Heid‰n huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen h‰d‰nalainen tila huomattiin sielt‰, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli, nelj‰kymment‰ airoparia lensi samalla kertaa veteen lis‰ten nopean aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylh‰‰ll‰. Kannella oleva v‰ki huusi heille, ett‰ he kest‰isiv‰t viel‰ v‰h‰n aikaa ja pian -- jo olikin aika -- seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi laivaan alemman airokerroksen luukusta. Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyss‰ oleva kultainen jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisess‰ lipussa. Aligern, er‰s Tejan serkuista, oli laivan p‰‰llikkˆn‰. "Kiitos teille, hyv‰t yst‰v‰t", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te olette pelastaneet paitsi kuningastanne myˆskin kuningattarenne." H‰mm‰stynein‰ sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen kuninkaansa ymp‰rille, joka piti ‰‰neen itkev‰‰ Camillaa rintaansa vasten painettuna. "El‰kˆˆn kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen Aligern, ja koko miehistˆ huusi huikeasti: "El‰kˆˆn, el‰kˆˆn kuningattaremme!" Samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi. Kaikuvat riemuhuudot her‰ttiv‰t onnettoman ‰idin tainnoksista ja horrostilasta, johon h‰n oli vaipunut, kun pel‰styneet soutajaorjat olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheess‰ ja samalla selitt‰neet, ett‰ heid‰n oli mahdotonta ehti‰ ajoissa perille pelastaakseen onnettomat. Silloin h‰n kaatui taintuneena Daphnidionin k‰sivarsille. Nyt h‰n her‰si ja katseli ep‰varmasti ymp‰rilleen. H‰n h‰mm‰styi. Oliko se, mink‰ h‰n n‰ki, vain unikuva? Vai oliko todellakin h‰nen tytt‰rens‰ tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpe‰sti h‰nen ohitsensa kiit‰v‰ss‰ goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat ‰‰net: "El‰kˆˆn Camilla, kuningattaremme!" H‰n tuijotti ohi kiit‰v‰‰n laivaan aivan sanattomana. Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo j‰tt‰nyt h‰nen purtensa j‰lkeens‰ ja oli l‰hell‰ rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiest‰ astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylˆs. Sinne oli paitsi Cethegusta ja h‰nen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli n‰hnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtim‰‰n pelastettuja. Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita ylˆs. "Katsokaa t‰nne", h‰n puhui p‰‰sty‰‰n temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meid‰t on kuolemanjumala liitt‰nyt yhteen. Eikˆ niin, Camilla?" T‰m‰ katsahti kuninkaaseen, mutta s‰ik‰hti h‰nen kasvojensa ilmett‰. Mielenliikutus ja ‰killinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. H‰nen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, h‰n horjui ja painoi suonenvedontapaisesti k‰tt‰‰n rintaansa ik‰‰nkuin ilmaa saadakseen. "Jumalan t‰hden", huusi Camilla pel‰ten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viini‰, l‰‰kkeit‰!" H‰n riensi pˆyd‰n luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen h‰nen k‰teens‰. Cethegus seisoi aivan vieress‰ ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeit‰. T‰m‰ nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas ‰kki‰ alas ja sanoi hymyillen: "Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee." H‰n ojensi pikarin Camillalle. T‰m‰ otti sen h‰nen k‰dest‰‰n. Silm‰nr‰p‰yksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan. H‰nen teki mieli syˆksy‰ esiin, rep‰ist‰ pikari Camillan k‰dest‰ ja heitt‰‰ se maahan. Mutta h‰n ei tehnyt sit‰. Jos h‰n olisi tehnyt sen, olisi h‰n ollut auttamattomasti hukassa. Huomenna tuomittaisiin h‰net valtiopetoksesta, mutta nyt heti rangaistaisiin h‰nt‰ siin‰ tapauksessa myrkytt‰misyrityksest‰. H‰nen kanssansa kukistuisivat h‰nen suunnitelmansa ja Rooman tulevaisuus. Ja kenen vuoksi? -- Rakastuneen tytˆn, joka oli mennyt h‰nen verivihollisensa puolelle. Nyt on kysymyksess‰, sanoi h‰n itsekseen puristaen k‰tens‰ nyrkkiin, h‰n tai Rooma, siis -- h‰n! Ja levollisena h‰n katsoi, kuinka tyttˆ joi hiukan punastuen pienen kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin pohjaan saakka. Atalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin marmoripˆyd‰lle. "Tulkaa ylˆs linnaan", sanoi h‰n v‰risten ja heitti vaippansa vasemman olkansa yli, "minua palelee". H‰n k‰‰ntyi ymp‰ri. Silloin h‰nen katseensa sattui Cethegukseen. H‰n seisoi silm‰nr‰p‰yksen hiljaa ja katsoi tuikeasti prefekti‰ silmiin. "Sin‰ t‰‰ll‰", sanoi h‰n synk‰sti ja astui askeleen h‰nt‰ kohti. Silloin h‰n vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen l‰hteen viereen. "Atalarik", huusi Camilla ja heitt‰ytyi horjuen h‰nen p‰‰lleen. Vanha Corbulo juoksi ensimm‰iseksi palvelijain joukosta esiin. "Apua", huusi h‰n, "Camilla kuolee ja -- kuningaskin". "Vett‰, nopeasti vett‰", huusi Cethegus. H‰n meni p‰‰tt‰v‰isesti pˆyd‰n luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja huuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti l‰hteess‰, kumartui kuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen syliss‰, sill‰ aikaa kun Corbulo piti Camillan p‰‰t‰ polvensa nojassa. Neuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat n‰iden n‰ht‰v‰sti hengettˆmien ruumiiden ymp‰rill‰. "Mit‰ on tapahtunut? Lapseni!" huusi Rusticiana, joka juuri oli p‰‰ssyt maihin ja tunkeutui nyt tytt‰rens‰ luo. "Camilla", huusi h‰n ep‰toivoisena, "mit‰ sinulle on tapahtunut?" "Ei mit‰‰n", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. "H‰n on vain tainnoksissa. "Mutta kuningasta on kohdannut syd‰nhalvaus. "H‰n on kuollut." KOLMAS KIRJA AMALASUNTA ENSIMMƒINEN LUKU. Atalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle puolueelle, joka oli juuri t‰n‰ samana p‰iv‰n‰ saanut niin paljon toiveita. Kaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heid‰n hyv‰kseen, olivat taas mit‰ttˆm‰t. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa hallituksessa, jonka etunen‰ss‰ oli kuningatar yksin. Varhain seuraavan p‰iv‰n aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. H‰n lˆysi t‰m‰n rauhallisessa, syv‰ss‰ unessa. "Voitko sin‰ nukkua levollisena kuin lapsi sellaisen iskun j‰lkeen?" "Min‰ nukuin", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman k‰den nojaan, "koska tunsin itseni taas turvalliseksi". "Niin, sin‰ olet kyll‰ turvassa, mutta toisin on valtakunnan laita." "Valtakunta oli t‰m‰n pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin min‰. Mutta miss‰ on kuningatar?" "Poikansa avonaisen ruumisarkun ‰‰ress‰ h‰n on istunut sanattomana koko yˆn." Cethegus hyp‰hti vuoteeltaan. "Se ei k‰y p‰ins‰", sanoi h‰n. "Se ei ole oikein. H‰n kuuluu valtakunnalle eik‰ t‰lle ruumiille. Viel‰ v‰hemmin senvuoksi, ett‰ min‰ olen kuullut kuiskailtavan myrkyst‰. Nuorella tyrannilla oli paljon vihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?" "Se on hyvin ep‰varmaa. Kreikkalainen l‰‰k‰ri Elpidios, joka tutki ruumiin, puhui tosin muutamista ep‰ilytt‰vist‰ asianhaaroista. Mutta, jos myrkky‰ oli k‰ytetty, tuumi h‰n, t‰ytyi sen olla jotakin hyvin salaista, h‰nelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka joi viimeisen kerran, ei ollut pienint‰k‰‰n ep‰ilytt‰v‰‰ j‰lke‰. Niinp‰ luullaan aivan yleisesti, ett‰ mielenliikutus oli palauttanut entisen syd‰nvian, joka tappoi h‰net. Olipa hyv‰, ett‰ voidaan todistaa kaikki sinun askeleesi siit‰ alkaen, kun l‰hdit kokouksesta, sill‰ tuska tekee ihmiset ep‰luuloisiksi." "Kuinka on Camillan laita?" kyseli prefekti edelleen. "H‰n ei ole viel‰ tointunut tainnoksistaan. L‰‰k‰rit pelk‰‰v‰t pahinta. -- Mutta min‰ tulin sinulta kysym‰‰n, mit‰ nyt on teht‰v‰? Kuningatar sanoi, ett‰ tutkimus sinua vastaan pit‰isi lopettaa." "Se ei k‰y p‰ins‰", sanoi Cethegus. "Min‰ vaadin jutun jatkamista. Rient‰k‰‰mme kuningattaren luo." "Tahdotko sin‰ h‰irit‰ h‰nt‰ poikansa ruumisarkun ‰‰ress‰?" "Tahdon kyll‰. Sinun hienotunteisuutesi ei sit‰ sallisi. Hyv‰, tule j‰ljest‰ sitten, kun min‰ olen j‰‰n puhkaissut." H‰n sanoi j‰‰hyv‰iset Cassiodorukselle ja kutsui orjat pukemaan itse‰‰n. Hiukan myˆhemmin h‰n meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen holviin, jossa ruumis oli. K‰skev‰sti h‰n viittasi tielt‰‰n vartijat ja Amalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ‰‰neti sis‰‰n. Se oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit valmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla. T‰h‰n hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheri‰isell‰ serpentiinill‰ ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylv‰‰t kannattivat, ei koskaan p‰‰ssyt auringonvalo. Nytkin valaisi sein‰levyjen muodostamaa synkk‰‰, bysanttilaista mosaiikkia vain nelj‰ pikisoihtua, jotka loivat himme‰t‰ valoaan nuoren kuninkaan kivisarkofagiin. Siin‰ h‰n makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kyp‰r‰, kilpi ja miekka p‰‰puolessa. Hildebrand-vanhus oli sitonut tammiseppeleen h‰nen tummien kutriensa ymp‰ri. Jaloista piirteist‰ kuvastui totinen, kalpea kauneus. H‰nen jalkapuolellaan istui pitk‰n suruharson peitt‰m‰n‰ korkeavartaloinen hallitsijatar, p‰‰ sarkofagiin nojaavan vasemman k‰den varassa. Oikea k‰si riippui velttona sivulla. Kuningatar ei voinut en‰‰ edes itke‰. Pikisoihtujen r‰tin‰ yksin h‰iritsi t‰‰ll‰ vallitsevaa haudanhiljaisuutta. Cethegus kulki ‰‰nettˆm‰n‰ eteenp‰in. Paikan ja hetken synkk‰ runollisuus ei ollut vaikuttamatta h‰neenk‰‰n. Mutta kulmakarvojaan rypist‰en h‰n karkoitti mielest‰‰n t‰m‰n tunteen, koska se olisi voinut johtaa s‰‰liinkin. Nyt tarvittiin selv‰‰ p‰‰t‰, tuumi h‰n itsekseen, ja rauhallista mielt‰. H‰n meni hiljaa l‰hemm‰ksi ja tarttui Amalasuntan rentoon k‰teen. "Nouse, ruhtinatar", sanoi h‰n. "Sin‰ kuulut el‰ville etk‰ kuolleille." Pel‰styneen‰ kuningatar hyp‰hti pystyyn. "Sin‰kˆ t‰‰ll‰, Cethegus?" sanoi h‰n. "Mit‰ sin‰ t‰‰lt‰ haet?" "Kuningatarta." "Oi, sin‰ lˆyd‰t vain itkev‰n ‰idin", sanoi h‰n nyyhkien. "Sit‰ en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan n‰ytt‰‰, ett‰ nainenkin voi uhrata oman tuskansa is‰nmaan vuoksi." "Niin voi", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. "Mutta katso h‰nt‰. -- Niin nuori, niin kaunis --! Kuinka taivas voi olla niin julma." "Nyt tai ei koskaan", ajatteli Cethegus. "Taivas on oikeutta harrastava ja ankara, mutta ei julma." "Mit‰ sin‰ sanot? Mit‰ oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sin‰ h‰nt‰ syytt‰‰?" "En min‰! Mutta er‰‰ss‰ pyh‰n kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita is‰‰si ja ‰iti‰si, ett‰ menestyisit ja kauan el‰isit maan p‰‰ll‰.' T‰ss‰ lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen h‰n vastusti ‰iti‰ns‰ ja h‰v‰isi h‰nt‰ ylpe‰ll‰ uhkamielisyydell‰‰n. Nyt makaa h‰n tuossa. N‰en siin‰ Jumalan sormen." Amalasunta peitti kasvonsa. H‰n oli poikansa paarin ‰‰ress‰ antanut syd‰mest‰‰n anteeksi t‰m‰n omavaltaisen menettelyn. Mutta t‰m‰ k‰sityskanta, n‰m‰ sanat vaikuttivat h‰neen valtavasti ja h‰nen surunsa v‰istyi vallanhimon kiihoituksen tielt‰. "Kuningatar! Sin‰ olet tahtonut keskeytt‰‰ minua vastaan aletun tutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu tapahtukoon, mutta min‰ vaadin oikeutenani, ett‰ juttua jatketaan ja ett‰ minut juhlallisesti julistetaan syyttˆm‰ksi." "En ole koskaan ep‰illyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus t‰ytyisi se tehd‰. Sano minulle: min‰ en tied‰ mist‰‰n salaliitosta. Silloin on kaikki selvill‰." H‰n n‰ytti odottavan Cethegukselta t‰t‰ vakuutusta. Mutta t‰m‰ oli hetken aikaa vaiti. Sitten h‰n sanoi levollisesti: "Kuningatar, min‰ tied‰n yhden salaliiton." "Mit‰ sanot?" huusi hallitsijatar ja katsoi h‰neen uhkaavasti. "Olen valinnut t‰m‰n hetken ja t‰m‰n paikan", jatkoi Cethegus silm‰ten ruumiiseen, "todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan niin, ett‰ se l‰htem‰ttˆm‰sti juurtuu syd‰meesi. Kuule minua ja p‰‰t‰ itse." "Mit‰ sinulla on sanottavana?" virkkoi kuningatar varovaisesti ja p‰‰tti itsekseen, ettei antaisi pett‰‰ itse‰ns‰ eik‰ vaikuttaa itseens‰. "Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pit‰isi halveksia minua, jollen min‰ ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. T‰t‰ ylpe‰t‰ kansaa, jota sin‰kin, muukalainen, rakastat. Min‰ tiesin, -- ja sin‰kin tied‰t, ett‰ viha teit‰ v‰‰r‰uskoisia ja barbaareita kohtaan kyti roomalaisten syd‰miss‰. Is‰si viimeisin‰ vuosinaan osoittama ankaruus kiihoitti sit‰. Min‰ aavistin, ett‰ salaliitto oli olemassa. Min‰ etsin sit‰ ja min‰ keksin sen." "Etk‰ sin‰ ole mit‰‰n ilmoittanut", sanoi kuningatar nousten vihoissaan pystyyn. "En ole mit‰‰n ilmoittanut. T‰h‰n p‰iv‰‰n saakka. Nuo sokeat tahtoivat kutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin alamaisiksi." "H‰pe‰m‰ttˆm‰t", huusi Amalasunta kiivaasti. "Hullut! He olivat jo menneet niin pitk‰lle, ett‰ oli olemassa vain yksi keino, jolla heid‰t sai pid‰tetyiksi. Asetuin heid‰n etunen‰‰ns‰, rupesin salaliiton johtajaksi." "Cethegus!" "Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet palautetuiksi turmion tielt‰. Rauhallisesti sain sitten heid‰n silm‰ns‰ avatuiksi n‰kem‰‰n, ett‰ jos heid‰n suunnitelmansa onnistuisi, he saisivat lempe‰n hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He k‰sittiv‰t sen, he seurasivat minun neuvoani eik‰ nyt yksik‰‰n bysanttilainen astu jalkaansa t‰lle mantereelle, ennenkuin min‰ heid‰t kutsun, min‰ tai -- sin‰." "Min‰kˆ? Oletko hullu?" "Ihmisen ei pid‰ mit‰‰n vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli minun varoittaa itse‰si, kuningatar. Sin‰ et n‰e uhkaavaa vaaraa. Er‰s toinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema, uhkaa l‰himm‰ss‰ tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien hallitusoikeutta -- goottien salaliitto." Amalasunta kalpeni. "Eilen n‰it pel‰styen, ettei sinun k‰tesi en‰‰ ohjaa t‰t‰ valtakuntaa. Yht‰ v‰h‰n t‰m‰ jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten v‰likappale. Sin‰ tied‰t, kuningatar, ett‰ useat kansastasi ovat verenhimoisia raakalaisia, ryˆstˆnhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat ottaa pakkoveroa t‰st‰ maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat el‰neet. Sin‰ tied‰t, ett‰ ylpe‰ aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja haluaisi taas p‰‰st‰ sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sin‰ tied‰t, ett‰ raa'at gootit eiv‰t pid‰ naista eritt‰in sopivana hallitsijaksi." "Min‰ tied‰n sen", sanoi h‰n ylpe‰n‰ ja vihoissaan. "Mutta sin‰ et viel‰ tied‰, ett‰ kaikki goottien eri puolueet ovat yhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisyst‰v‰liist‰ hallitustasi vastaan. Ne aikovat syˆst‰ sinut valtaistuimelta tai pakottaa menettelem‰‰n heid‰n tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun t‰ytyy poistua luotasi. Senaattimme h‰vitet‰‰n, oikeutemme riistet‰‰n ja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota ja meit‰ roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan v‰kivaltaa, kiristyst‰ ja ryˆstˆ‰." "Sin‰ loihdit esille turhia hirmukuvia." "Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan k‰si olisi ryhtynyt asiaan, eikˆ sinulta itselt‰sikin -- kuten minulta -- olisi riistetty valta? Olitko sin‰ en‰‰ hallitsijatar valtakunnassasi, kodissasi? Eiv‰tkˆ he jo ole niin mahtavia, ett‰ pakanallinen Hildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkk‰ Teja uhmailivat sinun tahtoasi harhaan johdetun poikasi nimess‰? Eiv‰tkˆ he ole kutsuneet takaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tytt‰resi ja --" "Se on totta. Se on liiankin totta", huokasi kuningatar. "Sin‰ kai vaadit todistuksia? Pelk‰‰n, ett‰ saat niit‰ liiankin pian. Huomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot est‰‰ nuo hirmutyˆt. Heit‰ vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin sin‰ ep‰ilem‰tt‰ kuulutkin hengelt‰si ja sivistykselt‰si, me roomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset r‰histen ahdistavat valtaistuintasi, salli silloin minun l‰hett‰‰ turvaksesi miehi‰, jotka kerran tekiv‰t salaliiton sinua vastaan, roomalaisia is‰nmaanyst‰vi‰. He suojelevat sinua ja samalla itse‰‰nkin." "Cethegus", sanoi ahdistettu kuningatar, "sin‰ hallitset ihmisi‰ helposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle is‰nmaanyst‰vien ja sinun uskollisuutesi?" "T‰m‰ luettelo, kuningatar, ja t‰m‰. Edellinen sis‰lt‰‰ tarkan selonteon roomalaisista salaliittolaisista -- sin‰ n‰et, ett‰ siin‰ on useita satoja nimi‰. J‰lkimm‰inen on luettelo goottilaisen salaliiton j‰senist‰, jotka tosin olen vain arvannut, mutta min‰ arvaan hyvin. "N‰m‰ luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin t‰ydellisesti sinun k‰siisi. Sin‰ voit mill‰ hetkell‰ tahansa ilmoittaa minut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut _sinun_ suosiotasi, sin‰ voit paljastaa minut goottien vihalle -- minulla ei ole en‰‰ ainoatakaan puoluelaista, jos sin‰ niin tahdot. Olen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi." Kuningatar oli hehkuvin silmin lukenut molemmat luettelot. "Cethegus", huudahti h‰n, "min‰ muistan aina sinun uskollisuutesi ja t‰m‰n hetken." H‰n ojensi t‰lle liikutettuna k‰tens‰. Cethegus kumarsi hiukan p‰‰t‰‰n. "Viel‰ yksi seikka, kuningatar. Is‰nmaanyst‰v‰t, vastaisuudessa sinun yst‰v‰si niin kuin nyt minun, tiet‰v‰t, ett‰ turmion miekka, barbaarien vihan miekka heiluu heid‰n p‰ittens‰ p‰‰ll‰. Pel‰styneet tarvitsevat kehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun suojeluksesi. Piirr‰ nimesi t‰m‰n luettelon alkuun ja salli minun siten vied‰ heille n‰kyv‰inen merkki armostasi." Amalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka h‰n ojensi h‰nelle. Silm‰nr‰p‰yksen h‰n mietti ep‰rˆiden, mutta sitten h‰n kirjoitti nopeasti nimens‰ ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja kirjoituspuikon. "T‰ss‰ on! Pysykˆˆt he yht‰ uskollisina minulle kuin sin‰." Silloin Cassiodorus astui sis‰‰n ja sanoi: "Kuningatar, ylh‰iset gootit odottavat sinua. He pyyt‰v‰t p‰‰st‰ puheillesi." "Min‰ tulen! He saavat tiet‰‰ tahtoni", sanoi h‰n kiivaasti. "Sin‰, Cassiodorus, saat olla p‰‰tˆkseni ensimm‰inen todistaja, p‰‰tˆkseni, joka on kypsynyt minussa t‰n‰ vakavana hetken‰ ja jonka pian koko valtakuntani saa tiet‰‰. Rooman prefekti on t‰st‰ l‰htien ylin palvelijoistani samoin kuin h‰n on uskollisin. H‰nell‰ on kunniapaikka luottamuksessani ja valtaistuimeni ‰‰ress‰." H‰mm‰styneen‰ Cassiodorus talutti hallitsijattaren pimeit‰ portaita ylˆs. Cethegus seurasi hitaasti. H‰n nosti vahataulun ylˆs ja sanoi itsekseen: "Nyt olet sin‰ vallassani, Teoderikin tyt‰r. Sinun nimesi t‰ss‰ luettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi." -- -- -- TOINEN LUKU. Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli h‰n juhlallisia, valittavia huilun‰‰ni‰, jotka saivat h‰net pys‰htym‰‰n. H‰n arvasi, mit‰ ne merkitsiv‰t. Ensin h‰n aikoi vet‰yty‰ syrj‰‰n, mutta p‰‰tti kuitenkin j‰‰d‰ paikoilleen. Kerran se t‰ytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua heti, ajatteli h‰n. T‰ytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot Rusticianalla on. Yh‰ l‰hemm‰ksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leve‰‰n sein‰komeroon pime‰ss‰ k‰yt‰v‰ss‰, johon pienen saattueen alkup‰‰ jo k‰‰ntyi. Edell‰ k‰veli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden suruharsojen verhoamina, tulisoihdut k‰siss‰‰n. Heid‰n j‰ljess‰‰n tuli pappi, jonka edell‰ kannettiin korkeata, pitkill‰ kielekkeill‰ varustettua ristilippua. H‰nen j‰ljess‰‰n kulki joukko vapautettuja orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi nelj‰n roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peitt‰m‰ arkku. Siin‰ makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja seppele mustalla tukallaan. Hymyilev‰, rauhallinen piirre v‰reili hiukan auenneen suun tienoilla. Arkun j‰ljess‰ hoiperteli hiukset hajallaan ja j‰yk‰sti eteens‰ tuijottaen onneton ‰iti jalosukuisten rouvien ymp‰rˆim‰n‰ ja tukemana. Joukko orjattaria p‰‰tti kulkueen, joka v‰hitellen katosi hautaholviin. Cethegus tunsi nyyhkiv‰n Daphnidionin ja pys‰ytti h‰net. "Milloin h‰n kuoli?" kysyi h‰n levollisena. "Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyv‰, kaunis, em‰nt‰ni." "Tuliko h‰n kertaakaan ennen kuolemaansa t‰ysin tajuihinsa?" "Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeist‰ hengenvetoaan h‰n avasi suuret silm‰ns‰ ja katseli ymp‰rilleen ik‰‰nkuin jotakin etsien: "Miss‰ h‰n on? kysyi h‰n ‰idilt‰‰n. Ah, min‰ n‰en h‰net, huusi h‰n sitten ja nousi vuoteeltaan. "Lapseni, lapseni minne sin‰ menet? kysyi h‰nen ‰itins‰ itkien. "Tuonne, sanoi h‰n kirkastettu hymy huulillaan, autuaitten saareen. "Sitten h‰n sulki silm‰ns‰ ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo autuaallinen hymy j‰i h‰nen huulilleen -- ja h‰n oli l‰htenyt autuaitten saareen, i‰ksi!" "Kuka on tuottanut h‰net t‰nne?" "Kuningatar. Kun h‰n sai tiet‰‰ Camillan kuolleen, m‰‰r‰si h‰n, ett‰ vainaja on viet‰v‰ sulhasensa rinnalle ja haudattava h‰nen viereens‰." "Mutta mit‰ l‰‰k‰ri sanoo? Kuinka Camilla saattoi niin ‰kki‰ kuolla?" "L‰‰k‰ri silm‰si h‰nt‰ vain pikimmitt‰in. H‰n ajatteli vain kuningasta eik‰ em‰nt‰ni sit‰paitsi sallinut vieraan miehen koskea tyt‰rt‰‰n. Em‰nt‰ni syd‰n on murtunut, h‰nkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he tulevat takaisin." Kulkue palasi samassa j‰rjestyksess‰, mutta ilman arkkua. Daphnidion liittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta. Levollisesti Cethegus k‰veli edestakaisin yksin‰isess‰ k‰yt‰v‰ss‰ odotellen h‰nt‰. Vihdoin tuli murtunut nainen portaita ylˆs. H‰n hoiperteli ja oli kaatua. Cethegus tarttui nopeasti h‰nen k‰sivarteensa. "Rusticiana! Toinnuhan toki!" "Sin‰kˆ t‰‰ll‰? Hyv‰ Jumala! Rakastithan sin‰kin h‰nt‰? Ja me, molemmat olemme h‰net murhanneet." H‰n nojasi p‰‰ns‰ Cetheguksen olkap‰‰h‰n. "Vaiti, onneton", kuiskasi t‰m‰ silm‰ten ymp‰rilleen. "Oi, min‰, h‰nen ‰itins‰ olen murhannut h‰net. Sekoitin juoman, joka tappoi Atalarikin." Hyv‰ on, ajatteli Cethegus, h‰n ei siis aavistakaan, ett‰ tyt‰r joi samasta pikarista eik‰ tied‰, ett‰ min‰ n‰in h‰nen juovan. "Se oli julma kohtalon isku", sanoi h‰n ‰‰neen, "mutta ajattele, mit‰ olisi tapahtunut, jos Camilla el‰isi? H‰n rakasti Atalarikia?" -- "Mit‰kˆ olisi tapahtunut?" huusi Rusticiana vet‰ytyen h‰nest‰ erilleen. "Oi, jospa Camilla viel‰ el‰isi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? H‰n olisi saanut tulla Atalarikin omaksi, h‰nen vaimokseen -- h‰nen rakastajattarekseen, kunpahan h‰n el‰isi!" "Mutta sin‰ unohdat, ett‰ Atalarikin t‰ytyi kuolla." "T‰ytyikˆ? Miksi h‰nen olisi t‰ytynyt kuolla? Siksi, ett‰ sin‰ saisit kunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta itsekkyytt‰!" "Sinun suunnitelmiasi min‰ toteutin, enk‰ omiani. Kuinka usein minun t‰ytyy se sinulle sanoa! Sin‰ olet loihtinut esiin kostonjumalan enk‰ min‰. Miksi syyt‰t minua siit‰, ett‰ kostosi vaatii uhria sinultakin. Malta toki mielesi! Hyv‰sti!" Mutta Rusticiana tarttui kiivaasti h‰nen k‰sivarteensa. "Onko t‰ss‰ kaikki? Eikˆ sinulla en‰‰ ole sanaakaan sanottavana? Eikˆ sinulla ole ainoatakaan kyynelt‰ lapseni muistolle? Ja sin‰ tahdot uskotella minulle, ett‰ sin‰ olet toiminut kostaaksesi h‰nen puolestaan ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut syd‰nt‰. Sin‰ et ole koskaan h‰nt‰k‰‰n rakastanut -- kylm‰verisesti katselet sin‰ h‰nen kuolemaansa -- haa, ollos kirottu -- ollos kirottu!" "Vaiti, mieletˆn!" "Vaitiko? En vaikene. Min‰ tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos tiet‰isin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi, jospa saisit, kuten min‰, n‰hd‰ el‰m‰si viimeisen, ainoan ilon sortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sin‰ saatkin sen kokea." Cethegus hymyili. "Sin‰ et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinp‰ usko surevan ‰idin kostoon. Vapise! Min‰ rienn‰n hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki. Sinun t‰ytyy silloin kuolla." "Ja sin‰ kuolet mukana." "Ilolla kuolenkin, kun vain saan samalla n‰hd‰ sinun turmiosi." H‰n aikoi rient‰‰ tiehens‰. Mutta Cethegus tarttui h‰neen tiukoin ottein. "Pys‰hdy, vaimo! Luuletko, etten ole ryhtynyt turvakeinoihin sinun varaltasi? "Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa Italiassa, Roomassa, minun talossani. "Sin‰ tied‰t, ett‰ heid‰n paluunsa rangaistaan kuolemalla. "Jos sanot sanaakaan, niin -- he kuolevat meid‰n kanssamme. Silloin voit vied‰ puolisosi luo poikasikin syˆksem‰ll‰ heid‰t turmioon, kuten jo olet tytt‰resi syˆssyt. Heid‰n verens‰ tulkoon sinun p‰‰llesi." H‰n poistui nopeasti k‰yt‰v‰n kulmauksen taa. "Poikani", huusi Rusticiana ja vaipui murtuneena marmorilattialle. Muutamia p‰ivi‰ sen j‰lkeen BoÎthiuksen leski l‰hti Corbulon ja Daphnidionin kanssa i‰ksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰. Uskollinen Corbulo saattoi h‰net takaisin yksin‰iseen huvilaan Tifernumin luona. H‰n katui katkerasti sit‰, ett‰ oli koskaan sielt‰ l‰htenyt. H‰n rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan, jonka kuorikellariin pantiin uurna, miss‰ molempien rakastavaisten syd‰met olivat. Rukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili h‰n samalla intohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan kuolemaan h‰n ei edes aavistanutkaan. Sen h‰n huomasi, ett‰ Cethegus oli k‰ytt‰nyt sek‰ ‰iti‰ ett‰ tyt‰rt‰ v‰likappaleina omien p‰‰m‰‰riens‰ saavuttamiseksi ja syd‰mettˆm‰sti pannut vaaraan tytˆn onnen ja el‰m‰n. Lakkaamatta kohosivat yksin‰isen ‰idin rukoukset ja kiroukset taivaaseen. Viel‰ tuli p‰iv‰, jolloin h‰n sai tiet‰‰ prefektin syyllisyyden kokonaisuudessaan ja tuli sekin p‰iv‰, jolloin h‰nen rukoilemansa kosto kohtasi prefekti‰. KOLMAS LUKU. Mutta Ravennan hovissa kamppailtiin ankara ja katkera taistelu. Goottilaiset is‰nmaanyst‰v‰t, joille nuoren kuninkaan ‰killinen kuolema oli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen, kokoontuivat taas pian v‰sym‰ttˆmien johtajiensa ymp‰rille. Hildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen levollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan. Me olemme n‰hneet, kuinka n‰iden miesten oli onnistunut riist‰‰ ylin valta Amalasuntalta ja siirt‰‰ se h‰nen pojalleen. Nyt onnistui heid‰n helposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan, jonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpett‰j‰n‰ vihattu Cethegus v‰hitellen muuttui. Sotajoukkojen ja Ravennan germaanisen v‰estˆn keskuudessa vallitseva mieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten. Vaivoin vanha aseenkantaja sai tyytym‰ttˆmimm‰t odottamaan siksi, kunnes muutamia t‰rkeimpi‰ liittolaisia oli saapunut puoluetta vahvistamaan. N‰m‰ liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka Amalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut takaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heid‰n serkkunsa. Ensinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten tuomittu kuolemaan er‰‰n luulotellun salaliiton vuoksi, mutta p‰‰si pakoon eik‰ h‰nest‰ senj‰lkeen kuultu mit‰‰n. He polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut l‰nsigoottien hallitsijasukuna eik‰ juuri antanut amelungeille per‰‰ i‰ss‰ eik‰ maineessa. Heid‰n sukupuunsa ulottui, samoin kuin kuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heid‰n rikkautensa ja suunnattomat maatilansa sek‰ heid‰n sotaisten urotˆittens‰ maine lis‰siv‰t heid‰n sukunsa valtaa ja loistoa. Kansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, ett‰ valtakunnan etujen vuoksi h‰nen olisi viisainta nimitt‰‰ j‰lkel‰isekseen voimakas Thulunin herttua ja syrj‰ytt‰‰ tytt‰rens‰ ja t‰m‰n alaik‰inen poika. Is‰nmaanyst‰v‰t olivat nyt Atalarikin kuoltua p‰‰tt‰neet h‰t‰tilassa, s.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusj‰rjestelm‰‰ns‰, toteuttaa t‰m‰n ajatuksen. Cethegus huomasi rajuilman l‰hestyv‰n. H‰n n‰ki, ett‰ goottilaisen kansan itsetietoisuus Hildebrandin ja h‰nen yst‰viens‰ lietsomana nousi yh‰ kiihke‰mp‰n‰ roomalaistunutta hallitusta vastaan. Vastenmielisesti h‰nen t‰ytyi myˆnt‰‰ itselleen, ettei h‰nell‰ todellakaan ollut voimia t‰m‰n tyytym‰ttˆmyyden kukistamiseen. Ravenna ei ollut h‰nen Roomansa, jossa h‰n vallitsi linnoituksia, jossa h‰n oli uudestaan harjoittanut porvarit aseita k‰ytt‰m‰‰n ja kiinnitt‰nyt heid‰t itseens‰ kiitollisuuden siteill‰. T‰‰ll‰ olivat kaikki sotajoukot goottilaisia ja h‰n pelk‰si, ett‰ ne nousisivat kapinaan, jos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin. Silloin h‰n teki rohkean p‰‰tˆksen vapauttaakseen yhdell‰ iskulla itsens‰ siit‰ verkosta, joka h‰nt‰ ymp‰rˆi Ravennassa. H‰n p‰‰tti vied‰ hallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, h‰t‰tilassa vaikka v‰kivalloin. Siell‰ oli h‰nell‰ aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siell‰ oli Amalasunta ehdottomasti h‰nen vallassaan ja siten gootitkin. Ilokseen h‰n huomasi, ett‰ kuningatar suostui mielell‰‰n h‰nen tuumiinsa. Amalasunta ik‰vˆi pois n‰iden muurien sis‰st‰, miss‰ h‰n tunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. H‰n ik‰vˆi Roomaan, vapauteen ja valtaan. Cethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. H‰nen t‰ytyi luopua lyhemm‰st‰ maamatkasta, sill‰ sek‰ suurta Via flaminiaa ett‰ muitakin Ravennasta Roomaan vievi‰ teit‰ vartioivat goottilaiset sotajoukot, joita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pel‰tt‰viss‰, ett‰ heid‰n pakonsa huomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytett‰isiinkin. H‰n p‰‰tti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan satamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sit‰ tarkoitusta varten voitaisi k‰ytt‰‰. Onneksi prefekti muisti, ett‰ navarkki Pomponius, er‰s salaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli luotettava s.o. roomalainen miehistˆ, Adrian meren l‰nsirannalla Anconan ja Teaten v‰lill‰ ajellen merirosvoja. H‰n l‰hetti Pomponiukselle k‰skyn saapua Epifaniasjuhlan j‰lkeisen‰ yˆn‰ Ravennan edustalle. H‰n toivoi p‰‰sev‰ns‰ palatsin puutarhan kautta onnellisesti laivaan yˆn pimeyden suojassa ja ihmisten viett‰ess‰ kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat goottien asemien ohi Teateen, josta p‰‰sisi vaaratta ja nopeasti Roomaan. T‰m‰n suunnitelman rohkaisemana -- l‰hettil‰s oli saapunut onnellisesti Pomponiuksen luo ja tuonut h‰nelt‰ lupauksen saapua t‰sm‰llisesti sovitulle paikalle -- prefekti hymyili goottien p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui h‰neen, kuningattaren suosikkiin. H‰n kehoitti Amalasuntaa k‰rsiv‰llisyyteen, ettei t‰m‰ kuninkaallisen vihansa raivossa "kapinoitsijoita" kohtaan turmelisi pelastussuunnitelmaa. Epifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin kirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi k‰‰rˆihin, samoin arkiston t‰rkeimm‰t paperit. Oli puolenp‰iv‰n aika. Amalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet yst‰v‰lleen Cassiodorukselle suunnitelmansa, jonka rohkeutta t‰m‰ ensin pel‰styi, mutta jonka viisauden h‰n pian myˆnsi. He aikoivat juuri l‰hte‰ neuvottelusalista, kun palatsin edustalla edestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu k‰vi yh‰ ‰‰nekk‰‰mm‰ksi ja kiivaammaksi. Sielt‰ kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja ja aseiden kalsketta. Cethegus siirsi syrj‰‰n suuren kaariakkunan uutimen, mutta h‰n n‰ki vain avonaisesta palatsin portista sis‰‰n tunkeutuneen v‰kijoukon j‰lkip‰‰n. Metelin syyt‰ h‰n ei voinut keksi‰. Mutta pian l‰heni meteli portaita, v‰kijoukon ja linnan palvelijoiden v‰linen kiista k‰vi ‰‰nekk‰‰mm‰ksi, muutamia miekaniskuja kuului ja sitten aivan l‰helt‰ raskaita askeleita. Amalasunta ei vavissut. H‰n piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo Cassiodorus oli h‰net saattanut. Cethegus meni sill‰ v‰lin sis‰‰n tunkeutuvia gootteja vastaan. "Pys‰htyk‰‰", huusi h‰n salin ovelta, "kuningatar ei ota ket‰‰n vastaan." Silm‰nr‰p‰yksen ajan vallitsi hiljaisuus. Sitten voimakas ‰‰ni huusi: "Jos h‰n ottaa vastaan sinut, roomalaisen, ottanee h‰n vastaan meid‰tkin, goottilaiset veljens‰." Taas meteli kiihtyi ja sis‰‰n tuleva joukko tyˆnsi kuin vastustamaton hyˆkyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset saapuivat aivan valtaistuimen ‰‰reen. N‰m‰ olivat Hildebrand, Vitiges, j‰ttil‰ism‰inen gootti, jota Cethegus ei tuntenut, ja heid‰n vieress‰‰n -- siit‰ ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n -- herttuat Thulun, Ibba ja Pitza t‰ysiss‰ varusteissa, kolme komeata sotilasta. Tulijat kumarsivat valtaistuimen edess‰. Sitten herttua Thulun huusi k‰‰ntyen v‰kijoukkoon ja hallitsijan tavoin k‰dell‰‰n viitaten: "Te, gootit, odottakaa viel‰ v‰h‰n aikaa tuolla ulkona. Me koetamme teid‰n nimess‰nne p‰‰st‰ sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se onnistu -- niin huudamme teid‰t toimeen -- te tied‰tte mihin." Nˆyr‰sti ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi v‰hitellen linnan k‰yt‰viin ja saleihin. "Teoderikin tyt‰r", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska poikasi, kuningas, kutsui meid‰t takaisin. Valitamme, ettei h‰n en‰‰ ole el‰vien joukossa. Me tied‰mme, ettet mielell‰si n‰e meit‰ t‰‰ll‰." "Kun sen tied‰tte", vastasi Amalasunta ylpe‰sti, "kuinka sittenkin uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan tunkeutua t‰nne ilman meid‰n suostumustamme?" "H‰t‰ k‰skee meit‰, ylh‰inen rouva, h‰t‰, joka on murtanut vankemmatkin salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esitt‰m‰‰n kansasi vaatimukset, jotka sinun on t‰ytett‰v‰." "Millaista puhetta. Tied‰tkˆ, herttua Thulun, kenen edess‰ seisot?" "Amelungien tytt‰ren, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin h‰n tekee erehdyksi‰ ja rikoksia." "Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti seisoalleen, "kuninkaasi on edess‰si." Mutta Thulun hymyili ja sanoi: "Tekisit viisaimmin, Amalasunta, jos vaikenisit siit‰ seikasta. "Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen -- se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa h‰nen toivomustaan. "H‰n toivoi perillisekseen t‰t‰ poikaa, lasta -- se ei ollut oikein. "Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua ja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas. "H‰n ei olisi koskaan toivonut emmek‰ me olisi koskaan suostuneet siihen, ett‰ t‰m‰n pojan j‰lkeen nainen tulisi meit‰ hallitsemaan, ett‰ v‰rttin‰ tulisi keih‰sten hallitsijaksi." "Siis te ette en‰‰ tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne", huusi Amalasunta h‰mm‰styneen‰. "Sin‰kin, Hildebrand, Teoderikin vanha yst‰v‰, sin‰kin nouset h‰nen tyt‰rt‰ns‰ vastaan." "Kuningatar", sanoi vanhus, "poista syyt, joiden vuoksi olen nyt vastustajasi." Thulun jatkoi: "Me emme ole vastustajiasi -- emme viel‰. Koska vetoat oikeuteesi, ilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta valtaistuimeen. "Mutta koska kunnioitamme syntyper‰ist‰ aatelia -- me kunnioitamme samalla itse‰mme -- ja koska t‰ll‰ hetkell‰ syntyisi suuria eripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan kruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen sit‰ kantaa." Amalasunta k‰rsi sanomattomasti. Mieluimmin h‰n olisi heitt‰nyt tuon ylpe‰n miehen teloittajan k‰siin. Mutta voimattomana t‰ytyi h‰nen nyt k‰rsi‰ kaikki. Kyyneleet tahtoivat v‰kisin nousta silmiin, h‰n pakotti ne takaisin, mutta vaipui v‰syneen‰ valtaistuimelle Cassiodoruksen tukemana. Cethegus oli sill‰ aikaa mennyt h‰nen toiselle puolelleen. "Myˆnny kaikkeen", kuiskasi h‰n h‰nelle. "Roomassa voit peruuttaa sanasi. Ensi yˆn‰ Pomponius saapuu." "Puhukaa", sanoi Cassiodorus, "mutta s‰‰lik‰‰ naista, raakalaiset." "Mutta", nauroi herttua Pitza, "eih‰n h‰n tahdo, ett‰ h‰nt‰ kohdeltaisiin naisena; h‰nh‰n on kuninkaamme." "Vaiti, serkku", torui h‰nt‰ herttua Thulun, "h‰n on jalosukuinen, kuten mekin." "Ensiksi", jatkoi h‰n, "on sinun karkoitettava l‰heisyydest‰si Rooman prefekti. H‰n kuuluu olevan goottien vihollinen. H‰n ei sovellu goottikuningattaren neuvonantajaksi. H‰nen sijaansa tulee neuvonantajaksi kreivi Vitiges." "Suostutaan!" vastasi Cethegus itse Amalasuntan sijasta. "Toiseksi selit‰t julistuskirjassa, ettei t‰st‰ l‰htien ainoakaan k‰skyist‰si ole p‰tev‰, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sit‰ myˆskin allekirjoittanut, eik‰ ainoakaan laki astu voimaan ilman kansankokouksen hyv‰ksymist‰." Hallitsijatar hyp‰hti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi h‰net takaisin istumaan. "Ensi yˆn‰ Pomponius saapuu", kuiskasi h‰n h‰nelle. Sitten huusi h‰n ‰‰neen: "Siihenkin suostutaan." "Kolmanteen ehtoon", jatkoi taas Thulun, "suostut varmaan yht‰ mielell‰si kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa kumartelemaan. Katot ovat t‰‰ll‰ meist‰ liian matalat. "Amalit ja baltit el‰v‰t mieluimmin erill‰‰n toisistaan kuten kotka ja haukka. "Ja valtakunta tarvitsee meid‰n k‰sivarsiamme rajamaillaan. "Naapurit arvelevat, ett‰ maamme puolustusvoima on heikentynyt sen j‰lkeen, kun suuri is‰si kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekev‰t rankaisematta partioretki‰ meid‰n puolellemme. N‰iden kolmen kansan kukistamista varten pit‰isi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa kussakin on kolmekymment‰ tuhatta miest‰. Me kolme baltia johdamme niit‰ sotap‰‰llikkˆin‰si pohjoista ja it‰‰ kohti." Koko sotavoima sit‰paitsi heid‰n k‰siins‰ -- se ei ole huono suunnitelma! ajatteli Cethegus. "Suostutaan", huusi h‰n hymyillen. "Mit‰ sitten j‰‰ minulle", kysyi Amalasunta, "kun olen t‰h‰n kaikkeen suostunut?" "Kultainen kruunu valkoiselle otsallesi", sanoi herttua Ibba. "Sin‰h‰n osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen", sanoi taas Thulun. "Sellaisia tietoja ei opita turhaan. T‰h‰n pergamenttipalaseen on kirjoitettu -- orjani on t‰m‰n laatinut -- vaatimuksemme." H‰n ojensi pergamentin Vitigeksen tarkastettavaksi. "Onko se oikein kirjoitettu? Hyv‰. T‰m‰ on sinun allekirjoitettava, ruhtinatar. Hyv‰, olemme siis valmiit. Nyt saat sin‰, Hildebad, puhua roomalaisen kanssa." Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea k‰si miekan kahvassa. "Rooman prefekti", sanoi h‰n. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee ilmiliekkiin. Veri, josta sin‰ saat maksaa" -- viha tukahdutti h‰nen ‰‰nens‰. "Rauhoitu", huusi Hildebad siirt‰en h‰net tielt‰‰n -- tuo j‰ttil‰ism‰inen gootti oli n‰et Hildebad -- "‰l‰ nosta niin suurta melua pienest‰ asiasta. Vaalealla veljell‰ni on kyll‰ varaa jonkin verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemm‰n verta. Kuule, sin‰ musta piru", huusi h‰n Cethegukselle ja piti aivan t‰m‰n silmien edess‰ leve‰t‰ miekkaa, "tunnetko t‰m‰n?" "Pomponiuksen miekka", huusi t‰m‰ kalveten ja per‰ytyen askeleen. Amalasunta ja Cassiodorus kysyiv‰t pel‰stynein‰. "Pomponiuksenko?" "Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siit‰ laivamatkasta ei nyt tule mit‰‰n." "Miss‰ on navarkkini Pomponius?" kysyi Amalasunta kiivaasti. "Haikalojen ruokana, kuningattareni, syv‰ll‰ meress‰." "Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei en‰‰ voinut hillit‰ vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?" "Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, n‰etkˆs -- sin‰ kai tunnet h‰net -- oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa. "Yst‰v‰si Pomponius oli viime p‰ivin‰ ollut h‰nt‰ kohtaan kovin ylpe‰ ja lasketellut suustaan niin h‰vyttˆmi‰ sanoja, ett‰ rauhallinen veljenikin lopuksi suuttui. "Er‰‰n‰ aamuna h‰n ja h‰nen kolme kolmisoutuaan olivat ‰kki‰ kadonneet satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteiv‰t asiat olleet oikealla tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti h‰nen j‰lkeens‰, tavoitti h‰net Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni minun ja muutamien muiden kanssa h‰nen laivaansa ja kysyi matkan m‰‰r‰‰." "H‰nell‰ ei ollut oikeutta kysy‰ mit‰‰n. Pomponius ei ollut muka velvollinen vastaamaan." "Mutta, paras yst‰v‰ni, h‰n vastasi. Kun h‰n n‰ki, ett‰ meik‰l‰isi‰ oli h‰nen laivallaan vain muutamia, nauroi h‰n ja huusi: 'Minnekˆ purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teid‰n k‰sist‰nne Roomaan.' Ja samassa h‰n antoi miehilleen viittauksen. Mutta silloin mekin sieppasimme kilpemme k‰siimme ja pian olivat miekatkin esill‰. Se oli kova taistelu, kymmenen nelj‰‰kymment‰ vastaan. Mutta onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieress‰ ja kiipesiv‰t notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meill‰ ylivalta, mutta navarkki -- se olkoon h‰nen kunniaksensa mainittu -- ei antautunut, vaan taisteli kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven l‰pi ja haavoitti h‰nt‰ vasempaan k‰sivarteen niin, ett‰ veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta silloin veljeni suuttui ja paiskasi keih‰‰ns‰ h‰nen l‰vitsens‰, jolloin h‰n kaatui kuin teurash‰rk‰. 'Viek‰‰ terveiseni prefektille', sanoi h‰n kuollessaan, 'antakaa h‰nelle t‰m‰ miekka, h‰nen lahjansa, takaisin ja sanokaa h‰nelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin pit‰nyt sanani.' Lupasin t‰ytt‰‰ h‰nen toivomuksensa. H‰n oli urhoollinen mies. T‰ss‰ on miekka." ƒ‰neti Cethegus otti sen vastaan. "Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta min‰ purjehdin t‰nne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa n‰m‰ kolme baltia juuri parhaaseen aikaan." Syntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettiv‰t vaikeata asemaansa. Cethegus oli vastustamatta myˆntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen toivossa, mutta pako olikin k‰ynyt mahdottomaksi. H‰nen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi ikuisen vihan t‰t‰ miest‰ kohtaan. H‰nen julmat kostonhimoiset tuumansa keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai ryhtyv‰tkˆ gootit kuninkaanvaaliin?" N‰m‰ sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. H‰n otti vahataulun kreivin k‰dest‰ ja ojensi sen kuningattarelle. "Sinun t‰ytyy, kuningatar", sanoi h‰n hiljaa. "Ei ole muuta keinoa." Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimens‰, ja Thulun otti taulun takaisin. "Hyv‰", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, ett‰ valtakunta on pelastettu. Sin‰, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan, ett‰ kaikki on tapahtunut ilman v‰kivaltaa." Amalasuntan viittausta totellen senaattori l‰hti goottilaisten ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille. Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat j‰‰neet kahden kesken, hyp‰hti edellinen pystyyn. H‰n ei pid‰tt‰nyt en‰‰ kyyneli‰‰n. Intohimojensa raivossa h‰n lˆi k‰dell‰‰n otsaansa. H‰nen ylpeytt‰ns‰ oli syv‰sti loukattu. T‰m‰n hetken tapahtumat koskivat h‰nen syd‰meens‰ kipe‰mmin kuin puolison ja is‰n kuolema, viel‰p‰ kipe‰mmin kuin Atalarikin kadottaminen. "T‰llaista on siis miesten etev‰mmyys", huusi h‰n ‰‰neens‰ itkien. "Raakaa, tˆrke‰t‰ v‰kivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa." "Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyyd‰n sulkeutua suosioosi", lis‰si h‰n kylm‰sti. "Min‰ l‰hden Roomaan." "Kuinka? J‰t‰tkˆ sin‰ minut t‰llaisella hetkell‰? Sin‰, sin‰ olet houkutellut minulta kaikki n‰m‰ lupaukset, jotka minulta riist‰v‰t kruunun, ja nyt sin‰ j‰t‰t minut. Parempi olisi ollut, ett‰ olisin vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista." Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta pahempi minulle. Ei, t‰t‰ kruunua ei saa en‰‰ ainoakaan sankari ottaa p‰‰h‰ns‰. Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta en‰‰ ollut h‰nelle mit‰‰n hyˆty‰ -- ja nopeasti h‰n hylk‰sikin h‰net. H‰n katseli jo uutta v‰likappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. H‰n p‰‰tti kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei t‰m‰ rupeaisi menettelem‰‰n omin p‰in ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sek‰ siten jouduttaisi kruunun siirtymist‰ Thulunille. "Min‰ menen, hallitsijattareni", sanoi h‰n, "mutta en silti hylk‰‰ sinua. T‰‰ll‰ en voi sinua en‰‰ hyˆdytt‰‰. Minut on karkoitettu sinun l‰heisyydest‰si ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin rakastajatarta." "Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?" "Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lis‰si h‰n ep‰rˆiden, "he menev‰t sotaan. Kenties he eiv‰t palaakaan sielt‰ koskaan." "Kenties!" huokasi hallitsijatar. "Mit‰ meit‰ hyˆdytt‰‰ tuo kenties?" Cethegus meni h‰nen luokseen: "He eiv‰t palaa -- jos niin tahdot." Amalasunta vavahti pel‰styneen‰. "Murhaako? Onneton, mit‰ ajattelet?" "Sit‰, mik‰ on v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Murha on t‰ss‰ kohden v‰‰r‰ sana. Se olisi vain h‰t‰puolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi t‰ll‰ hetkell‰ valta, niin olisi sinulla t‰ysi oikeus mestauttaa heid‰t. He ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet." "Ja se heid‰t kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen k‰tens‰ nyrkkiin. "He eiv‰t saa el‰‰, nuo raa'at miehet, jotka ovat k‰ytt‰neet v‰kivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa -- heid‰n t‰ytyy kuolla." "Heid‰n t‰ytyy kuolla -- heid‰n ja", lis‰si h‰n vihoissaan, "ja -- tuon nuoren merisankarin myˆs". "Miksi Totilankin? H‰n on koko kansani kaunein nuorukainen." "H‰n kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kirist‰en. "Jospa voisin tappaa h‰net kymmenen kertaa." H‰nen silmist‰‰n v‰l‰hti sellainen vihan salama, ett‰ Amalasunta, joka oli tottunut aina n‰kem‰‰n h‰net levollisena, kauhistui. "Min‰ l‰het‰n sinulle Roomasta", lis‰si h‰n nopeasti ja hiljaisella ‰‰nell‰, "kolme luotettavaa miest‰, isaurilaisia palkkasotureita. Ne l‰het‰t sin‰ baltien luo niin pian, kun he ovat p‰‰sseet sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, _sin‰_, kuningatar, l‰het‰t heid‰t, sill‰ he ovat pyˆveleit‰ eiv‰tk‰ murhaajia. Kaikkien kolmen t‰ytyy kuolla samana p‰iv‰n‰. -- Kauniista Totilasta pid‰n itse huolen. -- Isku pel‰stytt‰‰ kaikki. Kun gootit ovat viel‰ h‰mmennyksen vallassa, rienn‰n Roomasta t‰nne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!" H‰n l‰hti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin t‰ll‰ hetkell‰ kajahti palatsin edess‰ olevalta torilta goottien riemuhuuto. He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren h‰viˆst‰. H‰n tunsi olevansa aivan yksin. H‰n aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin turhaa lohdutusta ja l‰hdˆn todellisen syyn kaunistelemista. Alakuloisena ja neuvottomana h‰n nojasi p‰‰t‰ns‰ kauniiseen k‰teens‰ ja vaipui synkkiin mietteisiin. Salin ovelta kuului pient‰ rapinaa. Er‰s palatsin palvelijoista tuli sis‰‰n. "Bysantista saapuneet l‰hettil‰‰t pyrkiv‰t puheille. Justinus on kuollut ja h‰nen veljens‰poika Justinianus on tullut keisariksi. H‰n l‰hett‰‰ veljellisen tervehdyksens‰ ja tarjoaa yst‰vyytt‰‰n." "Justinianus", huusi h‰n ‰‰nell‰, joka tuntui l‰htev‰n h‰nen sisimm‰st‰ sielustaan. H‰n oli menett‰nyt poikansa, kansa uhkasi h‰nt‰, Cethegus oli j‰tt‰nyt h‰net. Turhaan h‰n oli hakenut ymp‰ristˆst‰‰n apua ja lohdutusta. Nyt h‰n tuntui taas hengitt‰v‰n vapaammin, ja syv‰ll‰ ‰‰nell‰ h‰n toisti: "Bysantti -- Justinianus!" NELJƒS LUKU. Fiesolen mets‰isten vuorten v‰liss‰ n‰kee vaeltaja n‰in‰ p‰ivin‰kin Firenzest‰ p‰in tullessaan oikealla puolen tiet‰ laajan, huvilamaisen rakennuksen j‰‰nnˆksen. Muratti, kivirikko ja mets‰ruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista l‰heisen kyl‰n talonpojat ovat vuosisatoja vet‰neet kivi‰ aidatakseen vuorenrinteill‰ olevat viinitarhansa, ettei sadevesi menness‰‰n huuhtelisi niist‰ ruokamultaa. Mutta viel‰ nytkin n‰kee j‰‰nnˆksist‰ selv‰sti, miss‰ talon edustalla oleva pylv‰sk‰yt‰v‰, miss‰ p‰‰rakennus ja miss‰ talon muuri ovat olleet. Rehev‰ rikkaruoho rehoittaa siin‰, miss‰ muinoin kukoisti ihana ja hyvin j‰rjestetty puutarha. Siit‰ ei ole j‰ljell‰ muuta kuin aikoja sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyj‰‰n vain sisiliskot l‰mmittelev‰t itse‰‰n auringonpaisteessa. Mutta niin‰ aikoina, joista t‰ss‰ kertomuksessa puhutaan, oli siell‰ kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta siihen aikaan jotenkin syytt‰ kutsuttiin, asui onnellisia ihmisi‰. Taloa hoitivat huolelliset naisenk‰det, ja puutarhasta kuului iloista lapsennaurua. Mets‰kˆynnˆs kierteli siroja korinttilaisia pylv‰it‰ talon edustalla ja viinikˆynnˆs koristi talon tasaista kattoa. Puutarhan mutkaiset k‰yt‰v‰t olivat valkealla hiekalla peitetyt ja l‰heisist‰ asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niiss‰ vallitsi suloinen j‰rjestys. Huomasi selv‰sti, ettei talossa ollut roomalaista orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika. Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinill‰ lastatut rattaat tulivat hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eiv‰t olleet italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta. Mutta aivan takaportin ‰‰ress‰ tapahtui t‰m‰n kirjavan n‰ytelm‰n vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja kime‰sti huutaen l‰‰h‰tt‰vi‰ hevosia, jotka olivat valjastetut liian suureksi kasatun kuorman eteen. He eiv‰t lyˆneet hevosia piiskalla, vaan pistiv‰t el‰inraukkoja rautap‰isill‰ seip‰ill‰ ja aina samaan haavaan. Siit‰ huolimatta p‰‰stiin vain nykim‰ll‰ eteenp‰in. Nyt oli vasemman etupyˆr‰n tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli mahdoton p‰‰st‰. Mutta raivostunut italialainen ei sit‰ huomannut. "Eteenp‰in, elukka ja elukan pentu", kiljui h‰n vapisevalle hevoselle, "eteenp‰in, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seip‰‰ll‰ ja uusi ep‰toivoinen nyk‰isy, mutta pyˆr‰ ei mennyt kiven yli. R‰‰k‰tty el‰in kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman. T‰st‰ ajomies vasta oikein suuttui: "Odota, senkin heittiˆ", huusi h‰n ja lˆi vapisevaa hevosta p‰‰h‰n. Mutta h‰n lˆi vain kerran. Seuraavana silm‰nr‰p‰yksen‰ h‰n syˆksyi kuin salaman iskem‰n‰ itse maahan v‰kev‰n iskun kaatamana. "Davus, ilke‰ koira", murahti karhumainen ‰‰ni ja el‰inr‰‰kk‰‰j‰n ‰‰reen ilmestyi h‰nt‰ melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista vertaa leve‰mpi mies, j‰ttil‰ism‰inen gootti, joka rupesi tanssittamaan paksua keppi‰ huutavan orjan sel‰ss‰. "Sin‰ kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Min‰ opetan sinua kohtelemaan el‰int‰, joka on kuusi kertaa parempi kuin sin‰. Taidatpa sin‰ hylkiˆ r‰‰k‰t‰ hevosta senvuoksi, ett‰ se on kotoisin vuorten tuolta puolen. Jos viel‰ kerran n‰en sinun sellaista tekev‰n, niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan -- sin‰ saat kantaa kaikki liiat ruot omassa sel‰ss‰si latoon. Eteenp‰in!" Kuritettu nousi silmiss‰ myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen t‰ytt‰m‰‰n k‰sky‰. Gootti nosti sill‰ aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli vedensekaista viini‰. Tuskin h‰n oli saanut sen tehdyksi, kun l‰heisest‰ tallista kuului hele‰ pojan‰‰ni, joka huusi: "Vakis, tule t‰nne, Vakis!" "Tulen heti, Atalvin, poikani. Mik‰ h‰t‰n‰?" H‰n meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsem‰n- tai kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitk‰‰, keltaista tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai tˆintuskin pid‰tetyksi taivaansinisist‰ silmist‰‰n esille pyrkiv‰t vihan kyyneleet. H‰nell‰ oli sirosti koristeltu puumiekka k‰dess‰‰n ja h‰n kohotti sen uhkaavasti p‰in tummaihoista orjaa, joka niska kyyryss‰ ja k‰det nyrkiss‰ seisoi uhkamielisen‰ h‰nen edess‰‰n. "Mik‰ h‰t‰n‰?" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli. "P‰ist‰rikkˆ ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi paarmaa on imeytynyt sen lavan yl‰osaan, minne se ei ulotu harjallaan enk‰ min‰ k‰dell‰ni. Tuo ilke‰ Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin siit‰ h‰nelle. Ja varmaankin h‰n on haukkunut minua latinankielell‰, jota en ymm‰rr‰." Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti. "Sanoin vain", virkkoi Cacus vet‰ytyen hitaasti taaksep‰in, "ett‰ min‰ syˆn ensin hirssini ja ett‰ elukka saa odottaa. Meid‰n maassamme pidet‰‰n ihminen elukkaa parempana." "Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja lˆi paarmat kuoliaaksi, "meill‰ saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on k‰sketty." Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; h‰n nakkasi niskojaan ja sanoi: "Me olemme nyt meid‰n maassamme -- siis on teht‰v‰ meid‰n maan tavoin." "Kirottu mustap‰‰, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppi‰‰n. "Totellako? En ainakaan sinua. Sin‰ olet vain orja kuten min‰kin. Minun vanhempani asuivat t‰ss‰ talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi viel‰ varastelivat lehmi‰ ja lampaita vuorten tuolla puolen." Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella k‰sivarsiaan. "Kuule, Cacus. Minulla on jo ennest‰‰n er‰s asia selvitt‰m‰tt‰ kanssasi, sin‰ tied‰t, mik‰. Menkˆˆn se nyt yhdell‰ kertaa." "Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En en‰‰ h‰nest‰ v‰lit‰, tuosta barbaarista. H‰n tanssiikin kuin lehm‰." "Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni vastustajaansa kohti. Mutta t‰m‰ pujahti vikkel‰n‰ kuin kissa gootin k‰sist‰, sieppasi villatakkinsa rintapoimusta ter‰v‰n veitsen ja heitti sen Vakista kohti. T‰m‰ kumartui sivulle p‰in ja veitsi suhahti aivan h‰nen p‰‰ns‰ vierest‰ upoten syv‰lle oven pieleen. "Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyˆk‰t‰ Cacuksen kimppuun. Silloin h‰n tunsi, ett‰ joku oli tarttunut h‰neen takaa p‰in. Siell‰ oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta. Mutta nyt Vakis suuttui. H‰n ravisti Davuksen irti itsest‰‰n, tarttui vasemmalla k‰dell‰ t‰m‰n niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien vastustajiensa p‰it‰ yhteen p‰‰st‰en joka iskun aikana jonkin huudahduksen: "Kas niin, poikaseni -- t‰m‰ on veitsest‰ -- t‰m‰ salakavalasta hyˆkk‰yksest‰ -- ja t‰m‰ lehm‰st‰" -- ja kuka tiet‰‰ kuinka kauan h‰n olisi lukenut litaniaansa, jollei ‰‰nek‰s huuto olisi h‰nt‰ keskeytt‰nyt. "Vakis -- Cacus -- lopetatteko te", huusi t‰ytel‰inen, voimakas naisen ‰‰ni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen. H‰n ei ollut pitk‰, mutta kuitenkin muhkea. H‰nen kaunis vartalonsa oli pikemmin roteva kuin hoikka. Kullanruskea tukka oli kiinnitetty p‰‰n ymp‰ri paksuina, mutta yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat s‰‰nnˆlliset, mutta pikemmin voimakkaat kuin hienot. Harmaansinisist‰, melkein liian suurista silmist‰ kuvastui rehellisyytt‰, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, t‰ytel‰iset k‰sivarret todistivat, ettei tyˆ ollut niille vierasta. Leve‰ss‰ vyˆss‰ helisi suuri avainkimppu. Vasemman k‰tens‰ h‰n piti levollisesti lanteilla ojentaen oikean k‰tens‰ k‰skev‰sti orjia kohti. "Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis p‰‰st‰en toiset irti. "Silm‰si ehtiv‰t kaikkialle." "Kaikkialle, miss‰ palvelusv‰keni tekee pahojaan. "Milloinhan te opitte el‰m‰‰n sovinnossa? "Te, italialaiset, kaipaatte is‰nt‰‰. Mutta sinun, Vakis, ei pit‰isi tehd‰ vastoin em‰nt‰sik‰‰n tahtoa. Atalvin, tule kanssani." H‰n tarttui poikansa k‰teen ja vei h‰net mukanaan. H‰n meni aittaan ja otti er‰‰st‰ laarista ohria ruokkiakseen niill‰ kanoja ja kyyhkysi‰, jotka heti alkoivatkin kokoontua h‰nen ymp‰rilleen. Atalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ‰‰neti. Sitten h‰n kysyi: "ƒiti, onko totta? Onko minun is‰ni ryˆv‰ri?" Rautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen. "Kuka niin on sanonut?" "Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika. "Me leikimme suuressa hein‰kasassa h‰nen niityll‰‰n tuolla aidan toisella puolen ja min‰ n‰ytin h‰nelle, kuinka pitk‰lle meid‰n tiluksemme ulottui aidan t‰lle puolen -- laajalle ja pitk‰lle -- niin laajalle kuin meid‰n renkimme niitt‰v‰t heini‰ ja niin pitk‰lle kuin puro lirisee. Silloin h‰n suuttui ja sanoi: "'Niin, kaikki t‰m‰ maa kuului ennen meille, mutta sinun is‰si tai sinun iso-is‰si, senkin ryˆv‰rit, ovat sen varastaneet.'" "No, ja mit‰ siihen sanoit?" "En kerrassaan mit‰‰n, ‰iti. "Heitin h‰net vain p‰‰ edell‰ hein‰kasalta alas. "Mutta nyt, j‰lkeenp‰in, haluaisin kuitenkin tiet‰‰, onko se totta." "Ei, lapseni, se ei ole totta. "Is‰si ei ole varastanut. "Mutta h‰n otti julkisesti, koska h‰n oli parempi ja v‰kev‰mpi kuin n‰m‰ italialaiset. Kaikki v‰kev‰t sankarit ovat menetelleet niin kaikkina aikoina. "Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat v‰kevi‰ ja heid‰n naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menk‰‰mme katsomaan pellavakankaita, jotka ovat niityll‰ valkenemassa." Kun he olivat nousemassa l‰heiselle, talosta vasempaan kohoavalle ruohom‰elle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastielt‰ nopeaa kavionkapsetta. Nopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silm‰si tielle p‰in. Tiell‰ ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella mets‰iselt‰ m‰elt‰ huvilaan p‰in. Kirkkaasti loisti kyp‰r‰ sek‰ vinottain sel‰ss‰ olevan keih‰‰n k‰rki. "Is‰, ‰iti, is‰", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas ratsastajaa vastaan. Rautgundis oli juuri p‰‰ssyt kukkulalle. H‰nen syd‰mens‰ sykki kiivaasti. H‰n varjosti k‰dell‰‰n silm‰ns‰ n‰hd‰kseen punertavaan iltaruskoon p‰in. Sitten h‰n sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista: "H‰n se todellakin on. Mieheni!" VIIDES LUKU. Sill‰ v‰lin Atalvin oli p‰‰ssyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin t‰m‰n jalkaa ylˆsp‰in. Ratsastaja nosti h‰net hell‰sti satulaan, asetti h‰net eteens‰ ja l‰hti ajamaan t‰ytt‰ laukkaa. Vallada, jalo el‰in, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja em‰nt‰ns‰ ja pieksi hyvill‰‰n kylki‰‰n pitk‰ll‰, tuuhealla h‰nn‰ll‰‰n. Ratsastaja oli nyt perill‰, h‰n nousi ratsun sel‰st‰ ja nosti poikansa maahan. "Rakas vaimoni", sanoi h‰n syleillen hell‰sti Rautgundista. "Oma Vitigekseni", kuiskasi t‰m‰ nojautuen h‰nen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo." "Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta -- vaikeata kyll‰ oli --" "Mutta pid‰t sanasi kuten ainakin." "Syd‰meni veti minua t‰nne", sanoi h‰n laskien k‰sivartensa vaimonsa vyˆt‰isille. He meniv‰t hitaasti taloon p‰in. "Sinusta, Atalvin, n‰ytt‰‰ Vallada olevan t‰rke‰mpi kuin is‰", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista. "Ei, is‰, mutta anna nyt minulle keih‰skin -- t‰llaista tilaisuutta on minulla harvoin t‰‰ll‰ maaseudulla --." Vaivalloisesti laahaten per‰ss‰‰n raskasta keih‰st‰ h‰n huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, is‰ on t‰‰ll‰. -- Tuokaa heti falerno-s‰kki kellarista. Is‰ on janoissaan kovan ratsastuksen j‰lkeen." Hymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi edelle. "No, kuinka t‰‰ll‰ oikein jaksetaan", kysyi h‰n Rautgundikseen katsellen. "Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo puserrettu, lyhteet keoissa." "En sit‰ kysynyt", sanoi h‰n puristaen hell‰sti vaimoaan, -- "kuinka sin‰ voit?" "Kuten vaimo raukka voi", vastasi h‰n katsellen miest‰‰n silmiin, "joka kaipaa rakastettua miest‰‰n. Vain kova tyˆ, yst‰v‰ni, ja alinomainen puuha kykenev‰t poistamaan syd‰men kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka olet mahtanut rasittua siell‰ vieraiden ihmisten parissa leiriss‰ ja hovissa eik‰ kukaan ole pit‰nyt sinusta huolta. "Kun h‰n tulee kotiin, ajattelin min‰, t‰ytyy ainakin h‰nen talonsa olla hyv‰ss‰ kunnossa ja kodikkaana. "T‰llaiset ajatukset ovat tehneet ik‰v‰n tyˆn mieluisaksi." "Sin‰ olet kelpo vaimo. Mutta etkˆh‰n vain rasita itse‰si liiaksi?" "Tyˆ on terveellist‰, mutta palvelusv‰en ilkeys saa usein mieleni apeaksi." Vitiges seisahtui. "Kuka uskaltaa pahoittaa mielt‰si?" "Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme. "He vihaavat meit‰ kaikkia. Voi meit‰, jolleiv‰t he en‰‰ meit‰ pelk‰‰. Calpurnius, naapurimme, on rˆyhke‰ aina, kun h‰n tiet‰‰ sinun olevan poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia. Vain goottilaiset palvelijamme k‰ytt‰ytyv‰t hyvin." Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat pylv‰sk‰yt‰v‰‰n er‰‰n marmoripˆyd‰n ‰‰reen. "Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "ett‰ naapurimme on t‰ytynyt luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan." "Mutta h‰n on saanut pit‰‰ kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen lis‰ksi henkens‰ -- kiitt‰kˆˆn h‰n Jumalaa", huomautti Rautgundis ylenkatseellisesti. Silloin Atalvin juoksi sis‰‰n k‰dess‰‰n korillinen omenia, jotka h‰n oli poiminut puusta. H‰nen per‰ss‰‰n tulivat Vakis ja muut germaanilaiset palvelijat tuoden viini‰, lihaa ja juustoa. He tervehtiv‰t is‰nt‰‰ns‰ reippaalla k‰denlyˆnnill‰. "Hyv‰ on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiitt‰nyt teit‰. Mutta miss‰ piilehtiv‰t Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?" "Anteeksi, herra", sanoi Vakis hymyillen, "heill‰ on paha omatunto." "Miksi? Mist‰ syyst‰?" "Hm -- min‰ luulen -- he ovat hiukan h‰peiss‰‰n -- sill‰ kuritin heit‰ hiukan." Toiset palvelijat nauroivat. "No, eip‰ se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menk‰‰ nyt illalliselle. Huomenna k‰yn tarkastelemassa tˆit‰nne." Palvelijat meniv‰t. "Kuinka Calpurniuksen laita on", kysyi Vitiges kaataen viini‰. Rautgundis punastui ja n‰ytti olevan hiukan ymm‰ll‰. "Vuoriniityll‰ kasvaneet hein‰t, jotka renkimme niittiv‰t, h‰n ved‰tti yˆll‰ omaan latoonsa eik‰ tahdo antaa niit‰ takaisin", sanoi Rautgundis. "Kyll‰ kai h‰n ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden viini‰‰n. "Niin min‰kin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei h‰n anna niit‰ hyv‰ll‰ -- niin sen parempi minusta! Silloin julistamme h‰nt‰ vastaan ilmisodan ja min‰ menen sinne Vakiksen ja muiden suurten renkien kanssa aseilla ja kilvill‰ varustettuina. H‰n katselee minua aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija." Rautgundis rauhoitti h‰nt‰ ja k‰ski h‰net nukkumaan. "Min‰ menen", sanoi h‰n, "mutta, is‰, kun sin‰ ensi kerran tulet t‰nne, niin tuo minulle oikea miekka t‰m‰n puikon sijaan. Tuothan?" Ja h‰n juoksi sis‰‰n. "Taistelu n‰iden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges. "Se menee perintˆn‰ lapsille. Sinulla on t‰‰ll‰ liian paljon ik‰vyyksi‰ kestett‰v‰n‰. "Mielell‰si suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani Ravennaan, hoviin." Vaimo katseli h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰. "Sin‰ lasket leikki‰", sanoi h‰n ep‰luuloisesti. "Et ole koskaan ennen sit‰ tahtonut. Niin‰ yhdeks‰n‰ vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei ole koskaan juolahtanut mieleesik‰‰n vied‰ minua hoviin. Min‰ luulen, ettei ainoakaan ihminen tied‰, ett‰ Rautgundista on edes olemassa. Sin‰h‰n olet pit‰nyt avioliittoamme salassa", lis‰si h‰n hymyillen, "kuin rikosta". "Kuin aarretta", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan. "En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: h‰nell‰ on kai syyns‰." "Minulla oli p‰tev‰ syy, mutta sit‰ ei en‰‰ ole. Nyt saat tiet‰‰ kaiken. "Muutamia kuukausia sen j‰lkeen, kun olin lˆyt‰nyt sinut yksin‰isten kallioittesi keskelt‰ ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik omituisen p‰‰h‰npiston. H‰n aikoi naittaa minut sisarellensa Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan." "Sin‰ olisit silloin p‰‰ssyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin silmin. "Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja senvuoksi kielt‰ydyin. "Kuningas pahastui siit‰ ja antoi minulle anteeksi vain sill‰ ehdolla, ett‰ lupasin olla koskaan menem‰tt‰ naimisiin. "Enh‰n silloin voinut toivoakaan, ett‰ saisin sinut omakseni. Muistathan, kuinka kauan is‰si kohteli minua ep‰luuloisesti ja kylm‰sti eik‰ tahtonut antaa sinua minulle. "Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pit‰nyt viisaana n‰ytt‰‰ sinua kuninkaalle vaimonani, koska olin hyl‰nnyt h‰nen sisarensa." "Mutta miksi olet salannut minulta t‰m‰n yhdeks‰n pitk‰‰ vuotta?" "Koska", sanoi h‰n katsoen vaimoaan hell‰sti silmiin, "koska min‰ tunsin Rautgundikseni. "Sin‰ olisit alituisesti miettinyt, mit‰ olin menett‰nyt hyl‰tess‰ni kruunun. "Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun t‰ytyy alinomaa olla hovissa. Ken tiet‰‰, milloin ensi kerran saan lev‰t‰ n‰iden pylv‰iden varjossa ja t‰m‰n rauhallisen katon alla." Lyhyin piirtein h‰n kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sek‰ uudesta asemastaan Amalasuntan luona. Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten h‰n puristi miehens‰ k‰tt‰. "Hyv‰ on, Vitiges, ett‰ gootit v‰hitellen huomaavat etevyytesi. Ja sin‰ olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi h‰n. "Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani min‰kin kantaa osan siit‰ kuormasta, jonka t‰m‰ aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani. Kuningatarta vain k‰y s‰‰li. H‰n on vankina omassa linnassaan." "Mit‰ h‰n on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan johtuisi mieleenik‰‰n." "Sin‰ et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpe‰." "Olen kymmenen kertaa ylpe‰mpi kuin h‰n. "Mutta niin turhamainen en ole. "H‰n ei ole koskaan rakastanut miest‰ eik‰ ymm‰rt‰nyt miehen arvoa eik‰ luonnetta. "Muuten h‰n ei olisi tahtonut astua miesten tilalle." "Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani hoviin." "Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi ei sovi minulle enk‰ min‰ hoviin. Olen salokyl‰l‰isen tyt‰r, enk‰ ole tottunut hoviel‰m‰‰n. Katso t‰t‰ ruskeata niskaa", sanoi h‰n nauraen, "ja n‰it‰ karkeita k‰si‰. En osaa soittaa lyyraa enk‰ lausua runoja. En olisi kyllin hyv‰ noille hienoille roomalaisnaisille etk‰ sin‰ saisi minusta kunniaa." "Et siis pid‰ itse‰si tarpeeksi hyv‰n‰ l‰hte‰ksesi hoviin." "P‰invastoin pid‰n itse‰ni liian hyv‰n‰." "Sinun t‰ytyisi v‰hitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan toisia." "Sit‰ en koskaan tekisi. He kenties siet‰isiv‰t minua sinua pel‰ten, mutta min‰ en koskaan siet‰isi heit‰. Min‰ sanoisin heille joka p‰iv‰ p‰in silmi‰, ett‰ he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja ihmisi‰." "Olet siis ennemmin kuukausim‰‰ri‰ ilman miest‰si." "Mieluummin olen h‰nest‰ erossa kuin h‰nen vuoksensa kierossa, ik‰v‰ss‰ asemassa. "Oi, Vitigekseni", sanoi h‰n kietoen k‰tens‰ miehens‰ kaulaan. "Muistele vain, kuinka sin‰ minut lˆysit ja kuka olen. "Siell‰, miss‰ goottien viimeiset uudisasutukset ymp‰rˆiv‰t Alppien harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrk‰nteiden v‰liss‰, siell‰, miss‰ hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien laaksoihin, siell‰ oli is‰ni yksin‰inen talo. "Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara tyˆ, kes‰ll‰ yksin‰isill‰ vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa v‰rttin‰n ‰‰ress‰. "ƒitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet. "Niin kasvoin yksin‰ni, yksin is‰ni kanssa, joka oli kova ja umpimielinen kuin h‰nt‰ ymp‰rˆiv‰t kalliot, mutta myˆskin yht‰ uskollinen kuin ne. "En tiet‰nyt mit‰‰n maailmasta, jota oli sek‰ vuortemme oikealla ett‰ vasemmalla puolella. "Ylh‰‰lt‰ k‰sin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset taivalsivat viini- tai suolakuormat sel‰ss‰‰n kalliolaaksoissa kiertelev‰‰ tiet‰ pitkin. "Monena ihanana kes‰iltana istuin korkean Arnin ryhmyisell‰ laella. Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen toisella puolen. Ja ajattelin, mit‰ kaikkea se oli n‰hnyt pitk‰n‰ kes‰p‰iv‰n‰ siit‰ alkaen, kun se nousi taivaalle leve‰n Oenuksen takaa. Olisin mielell‰ni tahtonut tiet‰‰, milt‰ Karv‰ndelin toisella puolen n‰ytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eik‰ koskaan palannut. "Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siell‰ ylh‰‰ll‰ viheri‰isess‰ yksin‰isyydess‰, jossa kuulin kotkan kiljuvan l‰heisess‰ pes‰ss‰‰n, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yˆll‰ kuulin tunturisuden ulvovan navettani oven edess‰ ja minun t‰ytyi ajaa se pakoon tervassoihdulla. "Aikaisen syksyn ja pitk‰n talven kuluessa oli minulla tilaisuus mietti‰ ja tehd‰ havaintoja. Min‰ n‰in, kuinka valkoiset sumuharsot k‰‰riytyiv‰t korkeiden m‰ntyjen ymp‰rille, kuinka vuoristotuuli repi kivet olkikattomme p‰‰lt‰ ja kuinka lumivyˆryt syˆksyiv‰t vuorilta laaksoihin. "Niin kasvoin min‰ tuntematta el‰m‰‰ meit‰ ymp‰rˆivien mets‰in toisella puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin vaatimatonta talonpoikaisel‰m‰‰ni. "Silloin tulit sin‰ -- muistan sen yht‰ hyvin kuin t‰m‰np‰iv‰iset tapahtumat --" H‰n vaikeni vaipuen muistoihinsa. "Min‰kin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Min‰ komensin satamiehist‰ joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella p‰‰st‰m‰‰n Juvaviaa vahdista. -- Olin eksynyt tielt‰ ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kes‰p‰iv‰n‰ lˆyt‰m‰tt‰ tiet‰. -- Silloin n‰in savun nousevan m‰ntymets‰n takaa ja pian lˆysinkin yksin‰isen talon ja astuin portista sis‰‰n. Kaivolla oli komea tyttˆ parhaillaan nostamassa vett‰." -- "Ja min‰ pel‰styin ja tunsin ensi kerran el‰m‰ss‰ni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiilt‰v‰ kyp‰r‰ p‰‰ss‰‰n tuli esille talon nurkan takaa." "Niin, sin‰ punastuit hiusmartoon saakka ja min‰ pyysin sinulta juomista. Silm‰ni eiv‰t olleet koskaan n‰hneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sin‰ kumarruit, nostit voimakkaalla k‰dell‰ ‰mp‰rin kaivon reunalle ja kaasit siit‰ vett‰ kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. -- Oi, kuinka reippaalta, terveelt‰ ja kukoistavalta sin‰ n‰ytit. Ja reippaalta, terveelt‰ ja kukoistavalta sin‰ olet minusta aina n‰ytt‰nyt." "Ja senvuoksi, Vitiges, ‰l‰ ota minua mukaasi hoviin, ett‰ yh‰ pysyisin kukoistavana. "T‰‰ll‰kin, Alppien etel‰puolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja min‰ tahtoisin edes kerran hengitt‰‰ mets‰vuorieni raitista, m‰nnyilt‰ tuoksuavaa ilmaa. "Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa -- siell‰ menehtyisin. "J‰t‰ minut t‰nne -- kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa. "Ja sin‰ -- sen kyll‰ tied‰n -- ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi." "Ajattelen totisesti, Jumala sen tiet‰‰, ajattelen teit‰ kalvavalla kaiholla. Niinp‰ j‰‰ t‰nne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." -- Seuraavana p‰iv‰n‰ Vitiges ratsasti taas tiehens‰ mets‰isi‰ yl‰nteit‰ ylˆs. J‰‰hyv‰iset olivat tehneet h‰net melkein hell‰ksi. H‰n tarvitsi kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita h‰n h‰pesi n‰ytt‰‰. T‰m‰ urhoollinen mies oli kaikesta syd‰mest‰‰n kiintynyt toimeliaaseen vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa. H‰nen per‰ss‰‰n ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua is‰nn‰st‰‰n, ainakaan saattamatta h‰nt‰ jonkin matkaa. Yht'‰kki‰ Vakis ratsasti is‰nt‰ns‰ rinnalle. "Herra", sanoi h‰n, "minulla on sinulle hiukan kerrottavaa." "Miksi et ole siit‰ ennen puhunut?" "Koska minulta ei ole t‰h‰n saakka kysytty." "No, nyt kysyn sinulta." "Kun minulta kysyt‰‰n, niin min‰ rehellisesti vastaan. -- Em‰nt‰ on kai sanonut sinulle, ett‰ Calpurnius on huono naapuri." "On kyll‰. Mit‰ sitten?" "H‰n ei ole kai sanonut sinulle, mist‰ alkaen Calpurnius on ollut huono naapuri." "Ei. Tied‰tkˆ sin‰ sen?" "Tied‰n. L‰hes puoli vuotta sitten v‰lit rikkoutuivat. Silloin Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin mets‰ss‰, kuten he molemmat luulivat. "Mutta he eiv‰t olleet kahden kesken. "Er‰s henkilˆ makasi l‰heisess‰ kuopassa p‰iv‰llislevollaan." "Se laiskuri olit sin‰." "Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi." "Mit‰ h‰n sanoi?" "Sit‰ en ymm‰rt‰nyt. Mutta em‰nt‰ ei ollut hidas. H‰n kohotti k‰tens‰ ja iski Calpurnius-naapuria p‰in kasvoja niin ett‰ l‰isk‰hti. "Sen ymm‰rsin. "Ja siit‰ alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Min‰ sanoin t‰m‰n sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mielt‰si t‰ll‰. "Mutta parempi on, ett‰ tied‰t sen. "Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla -- n‰etkˆ, tuolla -- ja nyt, voi hyvin, rakas is‰nt‰." H‰n k‰‰nsi hevosensa ja l‰hti t‰ytt‰ laukkaa kotia kohti. Vitigekselle nousi veri p‰‰h‰n. H‰n ratsasti naapurinsa ovelle. T‰m‰ aikoi menn‰ sis‰‰n taloonsa, mutta Vitiges k‰ski vastustusta siet‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰ h‰nen pys‰hty‰. "Mit‰ sin‰ minusta tahdot, naapuri Vitiges", sanoi h‰n arasti katsellen. Vitiges tarttui ohjaksiin ja pys‰hdytti hevosensa aivan naapurinsa viereen. Sitten h‰n ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun k‰tens‰ aivan toisen silmien eteen. "Naapuri Calpurnius", sanoi h‰n levollisesti. "Jos _min‰_ kerran lyˆn sinua kasvoihin, niin et sin‰ en‰‰ koskaan nouse." Calpurnius h‰tk‰hti pel‰styneen‰ taaksep‰in. Mutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpe‰sti tiehens‰. KUUDES LUKU. Prefekti Cethegus makasi Roomassa tyˆhuoneessaan ojennellen mielihyv‰st‰ j‰seni‰‰n vuoteen pehmeill‰ patjoilla. H‰n oli hyv‰ll‰ tuulella. Oikeuden k‰ynti h‰nt‰ vastaan oli p‰‰ttynyt siten, ett‰ h‰net julistettiin syyttˆm‰ksi. Vain siin‰ tapauksessa, ett‰ h‰nen talonsa olisi ‰kkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli m‰‰r‰nnyt, -- h‰nen ‰killinen kuolemansa oli tehnyt mit‰ttˆm‰ksi tuon m‰‰r‰yksen -- olisi h‰nt‰ vastaan voitu saada todistuksia. H‰n oli saanut aikaan sen, ett‰ Rooman varustustˆit‰ jatkettiin h‰nen yksityisill‰ varoillaan, mik‰ seikka yh‰ lis‰si h‰nen vaikutusvaltaansa kaupungissa. Viime yˆn‰ h‰n oli pit‰nyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot olivat ilahduttavia. Is‰nmaanyst‰vien luku kasvoi ja varat lis‰‰ntyiv‰t. Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen j‰lkeen, lis‰si vain tyytym‰ttˆmien lukua ja -- mik‰ olikin p‰‰asia -- Cetheguksella oli nyt salaliiton kaikki langat k‰siss‰‰n. Vastustamatta kateellisimmat tasavaltalaisetkin myˆnsiv‰t tarpeelliseksi sen, ett‰ lahjakkain olisi johtajana siksi kunnes vapauden p‰iv‰ koitti. Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita vastaan, ett‰ Cethegus t‰ydell‰ syyll‰ toivoi voivansa ryhty‰ taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman varustustyˆt olivat valmiit. Sill‰, h‰n sanoi yh‰ uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua, mutta niit‰ on vaikea saada l‰htem‰‰n takaisin. H‰nen lempiajatuksensa olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin. Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. H‰n laski k‰sist‰‰n Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota h‰n oli lukenut, nojasi p‰‰ns‰ vasempaan k‰teens‰ ja sanoi itsekseen: Jumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus. Joka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi. Ah, jos meille hyvin k‰y, tulemme hiukan avomielisemmiksi. Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielell‰‰n -- Silloin astui sis‰‰n orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ‰‰neti kirjeen laakeassa, kultaisessa maljassa ja l‰hti. "Sanansaattaja odottaa", sanoi h‰n ovella. V‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ Cethegus otti kirjeen. Mutta niin pian kuin h‰n huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen sidenauhoja, sinetin -- Dioskurit -- h‰n huudahti iloisesti: "Juliukselta! T‰m‰p‰ tuli sopivaan aikaan!" H‰n katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki -- kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista l‰mpˆ‰, joka muuten oli niille niin vierasta. "Prefekti Cethegukselle Julius Montanus. "Kuinkahan kauan siit‰ on, is‰llinen opettajani" (-- kautta Jupiterin, t‰m‰ tuntuu verraten kylm‰lt‰ --) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole viel‰ vastannut. "Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheri‰ll‰ rannalla, miss‰ min‰ hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon j‰lki‰ -- enk‰ lˆyt‰nyt. "Tied‰n kyll‰, ettei kirjeeni ollut iloinen. "Sik‰l‰iset synk‰t filosofit, jotka k‰yskentelev‰t hylj‰tyiss‰ kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee v‰linpit‰m‰ttˆmyydell‰, eiv‰t voineet her‰tt‰‰ minussa muuta kuin s‰‰li‰. "Sieluni oli synkk‰, en tiet‰nyt miksi. "Sadattelin kiitt‰m‰ttˆmyytt‰ni sinua kohtaan -- jalointa kaikista hyv‰ntekijˆist‰ -- --" (tuota siet‰m‰tˆnt‰ nime‰ h‰n ei ole minulle koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen). "Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ymp‰ri Aasiaa ja Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta -- ja syd‰meni tuntuu tyytym‰ttˆm‰lt‰ ja el‰m‰ni tyhj‰lt‰. "Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei Homeros eik‰ Thukydides ole tarjonneet sit‰, mit‰ minulta puuttui. "Vihdoin, vihdoin t‰‰ll‰ Napolissa, t‰ss‰ jumalain siunaamassa kaupungissa olen lˆyt‰nyt sen, mit‰ aina olen tiet‰m‰tt‰ni kaivannut ja kaikkialta etsinyt. "Ei kuollutta viisautta, vaan l‰mmint‰, el‰v‰‰ onnea" (-- h‰nell‰ on rakastettu! No vihdoinkin, sin‰ kylm‰syd‰minen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! --) "oi, opettajani, is‰ni! Tied‰tkˆ, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen syd‰nt‰, joka sinut t‰ydellisesti ymm‰rt‰‰?" (-- ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tiet‰isin! --) "Syd‰nt‰, jolle voit t‰ydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla yst‰v‰." "Mit‰ t‰m‰ on?" huudahti Cethegus hyp‰ten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiitt‰m‰tˆn!" "Sill‰, kuten hyvin tied‰t, minulta puuttui t‰h‰n saakka yst‰v‰‰, syd‰men uskottua. Sin‰, is‰llinen opettajani" -- Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pˆyd‰lle ja rupesi kiivaasti k‰velem‰‰n edestakaisin huoneessa. Hullutusta! sanoi h‰n sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki edelleen. -- "Sin‰, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin min‰ -- sin‰ olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, ett‰ vain pel‰ten uskalsin avata sinulle syd‰meni. "Usein kuuntelin arkana, kuinka sin‰ purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Er‰s ankara piirre ylpe‰n, lujasti suljetun suusi ymp‰rill‰ on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet l‰heisyydess‰si, kuten yˆhalla ensimm‰iset orvokit" (-- ainakin h‰n on suorasukainen! -- --). "Mutta nyt olen lˆyt‰nyt yst‰v‰n, avomielisen, l‰mminsyd‰misen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton. "Meill‰ on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset p‰iv‰t ja hopeaisen kuun valaisemat yˆt k‰velemme yhdess‰ n‰ill‰ onnen kentill‰, eiv‰tk‰ lennokkaat puheemme koskaan lopu. -- Mutta minun t‰ytyy saada t‰m‰ kirje loppumaan. H‰n on gootti" (-- se viel‰ puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan --) "ja on nimelt‰‰n Totila." -- Cethegus laski hetkeksi alas k‰tens‰, jossa kirje oli. H‰n ei sanonut mit‰‰n, mutta silm‰ns‰ h‰n sulki muutamaksi sekunniksi. -- Sitten h‰n luki levollisena eteenp‰in: "Ja on nimelt‰‰n Totila. "Kun Napoliin tuloni j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ k‰velin Neptunuksen torin yli ja j‰in er‰‰n talon porttik‰yt‰v‰‰n ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveist‰j‰ oli sinne asettanut myyt‰v‰ksi, hyˆkk‰si ‰kki‰ luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edess‰‰n villainen esiliina ja k‰dess‰‰n ter‰v‰ tyˆase ja joka oli ylt‰ p‰‰lt‰ kipsin peitossa. H‰n lˆi minua olkap‰‰h‰n ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut. "Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin: "Sin‰ erehdyt, hyv‰ mies. Nimeni on Julius ja min‰ tulen Atenasta. "Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sin‰ tulet Olymposta. "Ennenkuin tiesin, mist‰ oli kysymysk‰‰n, h‰n oli tyˆnt‰nyt minut ovelle. "Silloin aloin v‰hitellen aavistaa, mit‰ vanhus minusta tahtoi. H‰n oli kuvanveist‰j‰, joka oli asettanut kuvapatsaat n‰ytteille. "H‰nen tyˆhuoneessaan oli siell‰ t‰‰ll‰ useita puolivalmiita teoksia. H‰n selitti, ett‰ jo useita vuosia oli h‰nell‰ ollut suunniteltu Dioskuri-ryhm‰. "Kastoria varten h‰n oli ‰skett‰in saanut malliksi er‰‰n nuoren gootin. "Mutta t‰h‰n saakka olen min‰ turhaan -- jatkoi h‰n -- taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten. "H‰nen t‰ytyy olla Kastorin n‰kˆinen, h‰nen t‰ytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sek‰ aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan. "Mutta toisaalta heid‰n erilaisuutensa t‰ytyy olla yht‰ suuri kuin heid‰n yhdenn‰kˆisyytens‰. Heid‰n t‰ytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset. "Turhaan k‰vin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa. En lˆyt‰nyt Ledan kaksoista. "Mutta sin‰ tulit t‰nne jumalan, Jupiterin itsens‰ l‰hett‰m‰n‰ aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski p‰‰h‰ni ajatus: tuossa on Pollux ilmiel‰v‰n‰. Enk‰ min‰ laske sinua el‰v‰n‰ t‰st‰ talosta, jollet lupaa minulle p‰‰t‰si ja ruumistasi. "Mielell‰ni lupasin vanhalle narrille saapua h‰nen luokseen seuraavana p‰iv‰n‰. "Lupaukseni t‰ytin sit‰kin suuremmalla mielihyv‰ll‰, kun kuulin, ett‰ raju yst‰v‰ni oli Xenarchos, suurin kuvanveist‰j‰, mit‰ Italiassa on pitkiin aikoihin el‰nyt. "Seuraavana p‰iv‰n‰ palasin siis h‰nen luokseen ja tapasin siell‰ veljeni Kastorin -- h‰n oli Totila -- ja minun t‰ytyy myˆnt‰‰, ett‰ itse‰nikin kummastutti meid‰n suuri yhdenn‰kˆisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin min‰. "Xenarchos sanoo, ett‰ me olemme sitruunapuu ja oranssipuu. "Sill‰ Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, ett‰ juuri siin‰ suhteessa olivat Dioskurit yhdenn‰kˆiset ja erin‰kˆiset. "Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meist‰ tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat yst‰v‰t. Napolin iloinen kansa kutsuukin meit‰ jo niill‰ nimill‰, kun me k‰si k‰dess‰ k‰velemme pitkin katuja. "Nuoren yst‰vyytemme kypsytti eritt‰in pian er‰s uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan. "Er‰‰n‰ iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistyst‰ p‰iv‰n kuumuutta vastaan. "Kylvyn j‰lkeen heitin leikill‰ni -- sin‰ olisit torunut minua siit‰ -- yst‰v‰ni valkean lev‰tin hartioilleni ja panin p‰‰h‰ni h‰nen joutsenensiivill‰ koristetun kyp‰r‰ns‰. Hymyillen h‰n suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Yst‰v‰llisesti keskustellen k‰velimme ruokam‰ntylehdon kautta kaupunkiin heti pime‰n tultua. "Silloin hyˆkk‰si pensaikosta takaani mies minua kohti ja min‰ tunsin kylm‰n raudan kaulallani. "Mutta seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ h‰n makasi jaloissani Totilan miekan l‰vist‰m‰n‰. "Olin vain hiukan haavoittunut. Min‰ kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen h‰nelt‰, miksi h‰n oli aikonut murhata minut. "Mutta h‰n tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi: "En min‰ sinua -- Totilaa, goottia -- ja h‰n veti viimeisen henk‰yksens‰. Me katselimme pukua ja aseita. -- H‰n oli isaurilainen palkkasoturi." Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta k‰tt‰‰n otsaansa. "Mieletˆn sattuma", sanoi h‰n. "Mihin se olisi voinut johtaa." Ja h‰n luki kirjeen loppuun. "Totila sanoi, ett‰ h‰nell‰ on Ravennan hovissa paljon vihollisia. "Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien p‰‰llikˆlle. H‰n tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen -- tuloksetta. "Mutta t‰m‰ vakava seikkailu on lujentanut nuorta yst‰vyytt‰mme ja vahvistanut sen verell‰. "Yst‰vyysliittomme on nyt totinen ja pyh‰. "Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle l‰htiess‰ni oli yst‰vyyden merkki, joka on p‰‰ttynyt yst‰vyyteen. "Usein sanon itselleni, ket‰ minun on kiitt‰minen kaikesta t‰st‰ onnesta. "Sinua, yksin sinua, joka l‰hetit minut t‰nne Napoliin, miss‰ lˆysin onneni. "Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyv‰t tyˆsi. "Mutta min‰ huomaan, ett‰ t‰ss‰ kirjeess‰ puhutaan vain minusta ja t‰st‰ yst‰vyydest‰. -- Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!" Katkera hymy v‰reili prefektin ilmeikk‰‰n suun ymp‰rill‰. Taas h‰n rupesi k‰velem‰‰n edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin. Lopuksi h‰n seisahtui nojaten poskeaan vasempaan k‰teens‰. "Kuinka voinkin olla niin -- lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan t‰m‰ kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typer‰‰. "Sin‰ olet sairas, Julius. "Odota, min‰ kirjoitan sinulle l‰‰kem‰‰r‰yksen." H‰nen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun h‰n istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyrusk‰‰rˆn, tarttui sulkakyn‰‰n, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyss‰, agatista kaiverretussa, jalopeuranp‰‰n muotoisessa pullossa, ja kirjoitti: "Julius Montanus Cethegukselle "Rooman prefekti. "Napolista l‰hett‰m‰si liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut. "Se todistaa, ettet viel‰ ole kokonaan p‰‰ssyt lastentaudeista. Kun olet t‰m‰n kest‰nyt, tulee sinusta aikamies. "Jouduttaakseni taudin kulkua m‰‰r‰‰n sinulle parhaita l‰‰kkeit‰. "Sin‰ haet heti k‰siisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiyst‰v‰ni Napolissa. "H‰n on L‰nsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska t‰m‰ oli tapattanut h‰nen is‰ns‰ ja veljens‰. H‰n on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu yst‰v‰ni. "H‰nen tytt‰rens‰ Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tyt‰r. "Antigone tai Virginia kiitt‰isiv‰t onneaan, jos heill‰ olisi sellainen yst‰v‰t‰r. "H‰n on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sin‰. "Siit‰ huolimatta ei is‰ kiell‰ h‰nt‰ sinulta, jos sin‰ sanot, ett‰ Cethegus on puhemiehesi. "Mutta rakastut h‰neen kuolettavasti heti ensi kerran, kun h‰net n‰et. "Sin‰ rakastut h‰neen, vaikka sen sinulle jo edelt‰p‰in sanon ja vaikka tied‰t, ett‰ min‰ toivon sit‰. "H‰nen syliss‰‰n unohdat kaikki yst‰v‰si. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu. "Tied‰tkˆ sin‰ sit‰paitsi, ett‰ yst‰v‰si Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen? "Olen kerran tuntenut er‰‰n Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!" Cethegus k‰‰ri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi v‰rj‰tyill‰ niininauhoilla ja peitti nauhojen p‰‰t vahalla, johon h‰n painoi kauniilla Jupiter-p‰‰ll‰ varustetun ametistisormuksensa. Sitten h‰n kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa -- ulkona eteisen sein‰ss‰ lˆi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli. Orja tuli sis‰‰n. "Anna sanansaattajan peseyty‰ kylpylaitoksessani, anna h‰nelle ruokaa ja viini‰, kultasolidi ja t‰m‰ kirje. Huomenna auringon noustessa h‰n palaa se mukanaan Napoliin." SEITSEMƒS LUKU. Useita viikkoja edell‰ kerrotun tapauksen j‰lkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei n‰yt‰ oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon h‰nen ylh‰inen asemansa ja h‰nen ik‰ns‰. Ensimm‰isin‰ vuosisatoina Konstantinuksen k‰‰ntymisen j‰lkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat v‰hitellen k‰‰ntyiv‰t pakanuudesta kristinuskoon, r‰ikeit‰ vastakohtia sen aikaisessa el‰m‰ss‰ ja tavoissa. Varsinkin n‰ytteliv‰t niin‰ aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi. Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlap‰ivien ohella vietettiin viel‰ melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menett‰neet alkuper‰isen merkityksens‰ ja uskonnollisen leimansa. Kansa saatiin kyll‰ luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sit‰ ei saatu luopumaan leikeist‰, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mit‰ se ei voinut helposti muuttaa. Niinp‰ vasta vuonna nelj‰sataa yhdeks‰nkymment‰ kuusi saatiin tˆin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta. Paljon kauemmin olivat tietysti k‰yt‰nnˆss‰ viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat n‰ist‰ ovat s‰ilyneet meid‰n p‰iviimme saakka Italian kaupungeissa ja kyliss‰, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut. Florialia-juhlan p‰iv‰ oli k‰siss‰. Sit‰ oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. N‰in‰kin aikoina vietettiin sit‰ viel‰ ainakin vierask‰ynnein ja juomingein. Niinp‰ molemmat Liciniukset ja heid‰n seurapiiriins‰ kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain p‰‰juhlap‰iv‰n‰ pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viini‰, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeiss‰. Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, er‰‰n Korintosta kotoisin olevan miellytt‰v‰n ja rikkaan kreikkalaisen luo. T‰m‰ oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siell‰ taiteilijael‰m‰st‰. H‰n oli rakennuttanut l‰helle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, el‰m‰nhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka. Paitsi Rooman rikasta ylh‰isˆ‰ seurustelivat siell‰ parhaasta p‰‰st‰ taiteilijat ja oppineet sek‰ sit‰paitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka t‰h‰n saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella. H‰n tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan h‰nen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui h‰netkin mukaan. "Tied‰n kyll‰", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun hengellesi t‰ysiarvoista seuraa ja jolleiv‰t sinua houkuttele vanhat kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota, lienee parasta, ettet tulekaan sinne." "Ei, poikani. Min‰ tulen", sanoi Cethegus. "Minua eiv‰t sinne houkuttele vanhat kyprolaiset eik‰ falernoviinit, vaan nuoret roomalaiset." -- Kallistratos, joka oli ylpe‰ helleenil‰isest‰ sukuper‰st‰‰n, oli rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen. Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siin‰ vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi h‰nen talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan mauttomuudelle ja ylellisyydelle. Kapean k‰yt‰v‰n kautta tultiin peristyliumiin, pylv‰sk‰yt‰vien ymp‰rˆim‰‰n avonaiseen pihaan. T‰m‰n keskell‰ oli soliseva suihkukaivo, jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista. Pohjoiseen p‰in avautuvassa pylv‰sk‰yt‰v‰ss‰ oli paitsi muita huoneita myˆskin ruokasali, jossa t‰m‰np‰iv‰inen pieni seura oli koolla. Cethegus oli pid‰tt‰nyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan, varsinaiseen juhla-ateriaan. H‰n oli luvannut tulla vasta commissatioon, p‰iv‰llisten j‰lkeen alkavaan, koko yˆn kest‰v‰‰n juominkiin. Niinp‰ h‰n tapasikin taloon tullessaan yst‰vykset kauniissa juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat hevosenkeng‰n muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai murattiseppeleet p‰‰ss‰. Ovella lˆyh‰hti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset v‰rit h‰ik‰isiv‰t silmi‰. "Terve, Cethegus", sanoi is‰nt‰ mennen tulijaa vastaan. "Kuten n‰et on t‰‰ll‰ vain pieni seura koolla." Cethegus k‰ski orjansa, jonka h‰n oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka hentojen j‰senien kauneuden keve‰n tunikan helakanpunainen harso pikemmin toi esille kuin peitti. Sill‰ aikaa kun orja irroitti sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukum‰‰r‰n ja sanoi hymyillen: "Meit‰ on v‰hemm‰n kuin sulottaria, mutta enemm‰n kuin runottaria." "Rienn‰, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimm‰iselle sohvalle." "Olemme valinneet sinut jo edelt‰p‰in symposiarkiksi, juhlan kuninkaaksi." Prefekti oli jo ennakolta p‰‰tt‰nyt hurmata n‰m‰ nuoret miehet. H‰n tiesi siihen pystyv‰ns‰ ja t‰ll‰ kertaa h‰n tahtoikin tehd‰ sen. H‰n valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka syyrialainen orja polvistuen ojensi h‰nelle. Asettaen ruusudiadeemin otsalleen h‰n heilutti arvokkaasti sauvaansa. "Siis teen lopun teid‰n vapaudestanne", sanoi h‰n. "Sin‰ olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi leikill‰, puoleksi tosissaan. "Mutta tahdon olla lempe‰ tyranni. Ensimm‰inen s‰‰t‰m‰ni laki olkoon: yksi kolmasosa vett‰ -- kaksi kolmasosaa viini‰." "Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden h‰nen onnekseen, "bene te! Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on tavallisesti v‰kevint‰, mit‰ me nautimme ja sit‰kin vasta juominkien loppupuolella." "Niin, yst‰v‰ni", sanoi Cethegus hymyillen ja heitt‰ytyen pitk‰lleen keskimm‰isen sohvan kulmapaikalle -- konsulinpaikalle -- "olen harjoittanut juomaopintoja Egyptiss‰ ja juon vain puhdasta viini‰. "Hei juomanlaskija -- mik‰ h‰nen nimens‰ on?" "Ganymedes -- h‰n on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mit‰?" "Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera mamertinilaista viini‰ -- mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat samasta maasta kotoisin." Nuoret miehet nauroivat. Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. H‰n oli hyvin nuori, mutta hyvin lihava. "Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun p‰‰ss‰ni on murattiseppele ja sormessani ametistisormus -- uhmailen Bakkuksen valtaa." "No, kuinka pitk‰lle olette p‰‰sseet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi h‰nen takanaan. T‰m‰ antoi h‰nelle toisen ruususeppeleen, jonka h‰n t‰ll‰ kertaa asetti kaulaansa. "Viimeksi saimme settil‰ist‰ viini‰ ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!" Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyj‰, ett‰ kirjakauppiaat tˆin tuskin enn‰ttiv‰t saada tarpeeksi j‰ljennˆksi‰. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siit‰ huolimatta aina runollisessa ep‰j‰rjestyksess‰. H‰n ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen k‰‰rmeenp‰‰n, joka oli niin tehty, ett‰ juoja sai siit‰ voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei h‰n hoidellut pikaria hyvin varovaisesti. Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi h‰n joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin. "Pid‰n enemm‰n kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi h‰n ja sieppasi t‰m‰n rintapoimuista t‰yteen kirjoitetun vahataulun. "Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siin‰ ole runoja -- vaan p‰invastoin -- siin‰ on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa." "Mutta min‰ olen ne nyt anastanut", v‰itti Cethegus, "siis -- ne ovat minun. Saat k‰yd‰ huomenna perim‰ss‰ kuitin luotani. Mutta et sin‰ sit‰ ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-yst‰v‰st‰ni." "Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "v‰hemm‰st‰kin kuin nelj‰st‰kymmenest‰ tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyh‰ Jumalan mies." KAHDEKSAS LUKU. "Ent‰ syˆminen -- kuinka pitk‰lle olette siin‰ p‰‰sseet?" kysyi Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko n‰m‰ niit‰?" Ja h‰n viittasi kahteen palmunniinest‰ kudottuun hedelm‰koriin, jotka kukkuroillaan hedelmi‰ sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipˆyd‰ll‰. "Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siin‰ n‰et, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen l‰hetin." "Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen h‰mm‰styst‰, vaikka aikoja sitten oli tuntenut ep‰miellytt‰v‰n vahanhajun. "Niin, taide pett‰‰ parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielell‰ni sellaisia cyzigenil‰iseen saliini." "Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpe‰n‰, "ja huomenna l‰het‰n sinulle uusia persialaisia omeniani -- koska n‰yt pit‰v‰n taidettani arvossa." "Onko p‰iv‰llinen jo p‰‰ttynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyyn‰rp‰‰ns‰ sohvan patjoihin. "Ei", huudahti is‰nt‰, "minulla on er‰s tunnustus teht‰v‰n‰. Kun tiesin, ett‰ juhlakuninkaamme saapuisi t‰nne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan viel‰ hiukan syˆt‰v‰‰kin." "Oi, sin‰ kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiilt‰vi‰ huuliaan purppuranv‰risell‰ samettihihallaan, "ja min‰ kun sˆin niin hirmuisen paljon viikunoilla t‰ytettyj‰ rastaitasi." "Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius. "Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena. "Sano, onko t‰m‰ helleenist‰ yksinkertaisuutta?" kysyi Lucius Licinius. "Rauhoittukaa, yst‰v‰ni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia sananparrella: "Roomalainen kest‰‰ levollisena odottamattomatkin onnettomuudet." "Helleenisen is‰nn‰n t‰ytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi Kallistratos anteeksi pyyt‰en, "pelk‰sin, ettette te en‰‰ toiste tulisi talooni, jos kestitsisin teit‰ maratonilaisella ruoalla." "No, mutta tunnusta ainakin, mik‰ meit‰ viel‰ uhkaa", k‰ski Cethegus, "sin‰, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten m‰‰r‰‰n, mit‰ viinej‰ minkin ruokalajin kanssa juodaan." Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan Cetheguksen vieress‰ olevalle kypressipuiselle pˆyd‰lle ja luki pienest‰ taulusta, jota h‰n kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa: "Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja vihanneksia." "Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viini‰", sanoi Cethegus miettim‰tt‰. "Mutta miss‰ on tarjoilupˆyt‰ pikareineen? Oikeata juomaa pit‰‰ juoda oikeista astioista." "Tuolla", sanoi is‰nt‰ ja h‰nen viittauksestaan vedettiin syrj‰‰n esirippu, joka oli peitt‰nyt vastap‰‰t‰ vieraita olevan huoneen nurkan. H‰mm‰styksen huutoja kuului joka suunnalta pˆytien ‰‰rest‰. Pˆyd‰ll‰ n‰ytteill‰ olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti j‰rjestettyjen koruastioiden n‰keminen h‰mm‰stytti n‰idenkin, kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmi‰. Pˆyd‰n marmorilevyll‰ oli avara hopeainen vaunu, jonka pyˆr‰t olivat kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa voittokulkueissa k‰ytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista tehtyj‰ pikareja, laseja ja maljoja n‰kˆj‰‰n aivan ep‰j‰rjestyksess‰, mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen k‰den j‰rjest‰m‰t. "Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimm‰inen roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko t‰m‰n voittokulun hajoittaa?" "Sin‰ olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi Lucius Licinius tulisesti. "Niinkˆ luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin k‰yt‰mme tuota terebinti-puusta tehty‰ kupposta." "Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa", luki lyydialainen edelleen. "Sen p‰‰lle juomme punaista sinuessalaista massikoa t‰st‰ ametisti-pikarista." "Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieli‰ --" "Pys‰hdy, pys‰hdy, pyh‰n Bakkuksen nimess‰", huusi Balbus. "Min‰ k‰rsin Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekev‰‰ mist‰ juon, terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa en‰‰ kuivin suin kuunnella n‰iden jumalaisten ruokalajien luettelemista. "Alas, tyranni Cethegus, h‰n kuolkoon, jos h‰n aikoo antaa meid‰n n‰hd‰ n‰lk‰‰." "Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman kansan ‰‰ni‰. Pelastan henkeni myˆntym‰ll‰. Kattakaa pˆyt‰, orjat." Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ‰‰ni ja sis‰‰n astui soiton tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua orjaa murattiseppeleet kiilt‰vill‰ kiharoillaan, jotka olivat hajuvesill‰ voidellut. He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla koristetut. "Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etup‰‰ss‰ kaupitteli kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, ett‰ h‰n oli sellaisen tavaran hienoin tuntija -- "pehmein pyyhinliina on kaunis tukka" -- ja h‰n kampasi sormillaan viereens‰ polvistuneen Ganymedeen pitki‰ kiharoita. "Mutta, Kallistratos, n‰m‰ huilunsoittajat ovat toivottavasti naispuolisia -- nostata ylˆs esirippu -- laske tytˆt sis‰‰n." "Ei viel‰", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman Bakkusta ja Cerest‰ -- tied‰th‰n sin‰ --" "Palelee Venus, mutta ei Massurius." Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran s‰veleet soimaan ja sielt‰ marssi juhlallisesti sis‰‰n kahdeksan viheri‰isiin, kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena "j‰rjest‰j‰" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi p‰‰ns‰ p‰‰ll‰ eri ruokalajeja sis‰lt‰vi‰ vateja. He marssivat ryhdikk‰‰sti ja t‰sm‰llisesti vieraita kohti ja pys‰htyiv‰t sitruunapuusta tehdyn ruokapˆyd‰n ‰‰reen. Sill‰ aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti er‰‰n sein‰n takaa kastanjettien ja symbaalien ‰‰ni. Suuret kaksoisovet k‰‰ntyiv‰t kiilt‰v‰ll‰ kuparilla vuorattujen, pylv‰sm‰isten pieliens‰ ymp‰ri ja huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia kuin korinttolaiset efebit k‰yttiv‰t. Muutamat ojensivat vieraille leip‰‰ siroissa, silmustamalla tehdyiss‰ pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysi‰ leveill‰, kamelikurjen sulista tai palmunlehdist‰ laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat miellytt‰vin liikkein sein‰lamppuihin ˆljy‰ kaksikorvaisista ruukuista; muutamat taas lakaisivat egyptil‰isest‰ kaislasta punotuilla, siroilla vastoilla leiv‰nmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen apuna t‰ytt‰m‰ss‰ pikareita, jotka ahkerasti kierteliv‰t vieraiden joukossa. Keskustelu vilkastui ja l‰mpeni sit‰ mukaa kuin miehet p‰ihtyiv‰t, ja Cetheguskin n‰ytti olevan t‰ydellisesti hetken vaikutelman vallassa hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa mukaan aivan selv‰n‰. "Mit‰ vieraat arvelevat?" kysyi talon is‰nt‰. "Emmekˆh‰n pelaisi noppapeli‰ ruokalajien v‰liaikoina? Tuolla Pison vieress‰ on pikari noppineen." "No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti orjakauppiaaseen, "tahdotko viel‰ koettaa onneasi? Tahdotko pelata kanssani? Anna h‰nelle pikari, Syphax", lis‰si h‰n antaen maurilaiselle viittauksen. "Mercurius varjelkoon minua siit‰", vastasi Massurius ollen kauhistuvinaan. "ƒlk‰‰ ryhtykˆ peliin prefektin kanssa -- h‰n on perinyt kantais‰ns‰ Julius Caesarin onnen." "Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen tikarikin mukaan luettuna." "H‰n on loihtija, sen sanon teille! Aivan ‰sken h‰n voitti aivan mahdottoman vedon, jonka lˆi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisest‰." Ja h‰n yritti heitt‰‰ orjaa viikunalla kasvoihin, mutta t‰m‰ sieppasi sen taitavasti ilmasta kiilt‰v‰n valkoisilla hampaillaan ja sˆi sen levollisesti. "Hyv‰, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sin‰ poimit ruusuja vihollisen okaista. Sin‰ voit ruveta ilveilij‰ksi, kun vapautan sinut." "Syphax ei tahdo p‰‰st‰ vapaaksi, h‰n tahtoo olla sinun Syphaxisi ja pelastaa henkesi, kuten sin‰ pelastit minun henkeni." "Mit‰ h‰n tarkoittaa -- henkesi?" kysyi Lucius Licinius pel‰stynein katsein.. "Oletko sin‰ armahtanut h‰net?" sanoi Marius. "Viel‰ enemm‰n, olen ostanut h‰net vapaaksi." "Niin kyll‰, mutta minun rahoillani", murisi Massurius. "Sin‰ tied‰t, ett‰ annoin h‰nelle heti sinulta vedossa voittamani rahat." "Mit‰ se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siit‰ aiheen epigrammiin." "Antakaamme maurilaisen itsens‰ kertoa -- puhu, Syphax, min‰ annan luvan." YHDEKSƒS LUKU. Arvelematta nuori orja asettui pˆytien muodostaman hevosenkeng‰n sis‰puolelle selk‰ oveen p‰in k‰‰nnettyn‰. S‰ihkyvin silmin h‰n katseli juhlavieraita ja lopuksi h‰nen katseensa pys‰htyi h‰nen is‰nt‰‰ns‰. Kaikki katselivat ihaillen solakoiden j‰senien voimaa ja kauneutta. Tumman pronssin v‰rist‰ ruumista peitti vain lanteiden ymp‰rill‰ hele‰npunainen vyˆhyt. "Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon lempimaasta, miss‰ sadat palmut varjostavat i‰ti vihert‰vi‰ kosteikkoja, jotka paitsi meit‰, vain jalopeura ja pilkukas pantteri tunsi. "Mutta er‰‰n‰ onnettomuudenyˆn‰ viholliset lˆysiv‰t vanhan piilopaikkamme. "Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehi‰ eik‰ pelastusta tullut mist‰‰n. "Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli, huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keih‰s osui minuun. "Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meid‰t ostanut, minut sek‰ useat muut heimoni miehist‰ ja vaimoista. En saanut muuta pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen k‰‰rmekuninkaan, jota pidin vyˆhˆni k‰tkettyn‰. He veiv‰t meid‰t Roomaan ja minut osti er‰s, jonka nimi olkoon kirottu." "Se oli yst‰v‰mme Calpurnius", selitti Cethegus toisille. "ƒlkˆˆn ainoakaan t‰hti valaisko h‰nen ˆist‰ vaellustaan, h‰n menehtykˆˆn janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta hampaitaan kirist‰en. "H‰n pieksi usein minua aivan syytt‰ ja antoi minun n‰hd‰ n‰lk‰‰. En sanonut mit‰‰n, rukoilin vain jumalaltani h‰nelle kostoa. "H‰nt‰ suututti, ett‰ niin levollisena k‰rsin h‰nen raivonsa. "H‰n ei tiet‰nyt, ett‰ Syphax kantoi vyˆss‰‰n jumalaansa k‰‰rmeen muodossa. "H‰n tuli er‰‰n‰ aamuna vuoteeni luo ja n‰ki k‰‰rmeen kaulassani. "H‰n pel‰styi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties sen kosto. "Silloin h‰n vihastui, lˆi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!' "Turhaan rukoilin h‰nt‰ ja anoin polvillani armoa k‰‰rmeelle. "H‰n lˆi minua ja yritti lyˆd‰ jumalaanikin, ja kun suojelin sit‰ ruumiillani, huusi h‰n yh‰ kiivaammin: 'Tapa tuo el‰in!' Mutta kuinka olisin voinut totella. "Silloin h‰n huusi orjiansa ja sanoi: "'Ottakaa h‰nen petonsa kiinni ja keitt‰k‰‰ se el‰v‰n‰. H‰nen t‰ytyy syˆd‰ jumalansa.' "Min‰ pel‰styin sellaista julmuutta. "Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada k‰‰rmeenikin k‰siins‰. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman tiikerin voimat. Ja min‰ karkasin huutaen heid‰n kimppuunsa. "Iskin tuon kirotun maahan t‰ll‰ nyrkill‰ni ja p‰‰sin huoneen ovelle sek‰ sielt‰ ulkoilmaan, per‰ss‰ni kolmekymment‰ orjaa. "Nyt oli kysymys hengest‰ni." Vieraat kuuntelivat j‰nnittynein‰ kertomusta. Balbuskin laski pˆyd‰lle pikarin, josta h‰n juuri oli aikonut juoda. "Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja min‰, ajaneet tuulennopean gasellin v‰syksiin. "Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset. "Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita min‰ en tuntenut. "Niin tuli kilpailu ep‰tasaiseksi. "Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja p‰‰siv‰t aina edelleni juoksemalla sivukatuja myˆten ja pihojen l‰pi. "Kaikeksi onneksi olin er‰‰n pajan ohi juostessani siepannut raskaan palohaan. Pari kolme kertaa k‰ytin sit‰ peloittaakseni ja iske‰kseni vainoojiani, jotka tulivat vastaani edest‰p‰in. "Tunsin, etten en‰‰ jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he hitaat, t‰ytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heid‰n k‰siins‰. "Silloin l‰hetti jumala, jota yh‰ pidin vasemmalla k‰dell‰ni rintaani vasten painettuna, h‰net -- ja orjan kauniit silm‰t s‰kenˆiv‰t -- herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja viisas kuin elefantti, hyv‰ kuin vieno sade pitk‰n poudan j‰lkeen ja suloinen kuin --" "Nyt kerrot huonosti, Syphax. Min‰ kerron tapauksen lopun. Olin juuri tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota." "Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeytti Kallistratos. "Ja k‰‰nnyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille p‰in. Siell‰ seisoi tˆllˆtt‰v‰, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli ihmismets‰styst‰. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta p‰in paljon edell‰ takaa-ajajiaan. "Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja oikealta seitsem‰n Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan h‰net kiinni niin pian kuin h‰n saapuisi sinne. "H‰n on hukassa", sanoi vieress‰ni tuttu ‰‰ni. Se oli Massurius, joka oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta. "Kenen oma h‰n on?" kysyin min‰. "Calpurnius on is‰nt‰mme", vastasi vieress‰ni seisova orja. "Voi h‰nt‰ silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee orjiaan upottamalla ne kaulaa myˆten kalalammikkoonsa, jossa h‰nen ankeriaansa ja haukensa syˆv‰t ne el‰v‰lt‰." "Niin", sanoi orja, "Syphax iski h‰net maahan ja herrani huusi pystyyn p‰‰sty‰‰n: viek‰‰ tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa h‰net kiinni, on vapaa." Katsoin torille p‰in maurilaista, joka oli tullut aivan l‰helle meit‰. "Tuo on liian hyv‰ kalojen ruoaksi", sanoin min‰, "millainen vartalo! Lyˆn vetoa siit‰, ett‰ h‰n p‰‰see karkuun." Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon l‰pi, joka oli h‰nt‰ vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meit‰ kohti. "Ja min‰ lyˆn tuhannesta solidista vetoa, ettei h‰n p‰‰se karkuun. Katso noita peitsi‰ tuolla", sanoi Massurius. Aivan meid‰n edess‰mme oli viisi peitsill‰ ja heittokeih‰ill‰ varustettua orjaa. "'Olkoon menneeksi', huusin min‰, 'tuhat solidia.' "H‰n oli jo aivan edess‰mme. "Kolme keih‰st‰ suhahti yht'aikaa h‰nt‰ kohti. Mutta notkeana kuin pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hypp‰si taas korkealle j‰ljell‰ olevien kahden keih‰‰n ylitse. "Heng‰styneen‰ h‰n putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta p‰in tuli koko orjajoukko. "Ep‰toivoisena h‰n katseli ymp‰rilleen ja aikoi juuri l‰hte‰ Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt h‰net suoraan h‰nen is‰nt‰ns‰ taloon. "Silloin huomasin, ett‰ aivan edess‰mme olevan Pyh‰n Laurentiuksen pienen basilikan portti oli auki. "'Juokse tuonne!' huusin h‰nelle." "Omalla kielell‰ni! H‰n osaa minun kielt‰ni", huudahti Syphax. "Minun luullakseni h‰n osaa kaikkia kieli‰", arveli Marcus Licinius. "'Tuonne p‰in, siell‰ on turvapaikka.' "Nuolen nopeudella h‰n riensi portaita ylˆs. H‰n oli jo p‰‰ssyt viimeiselle portaalle, kun h‰nt‰ kohti heitetty kivi kaatoi h‰net maahan. L‰hin takaa-ajajista oli myˆs perill‰ ja tarttui h‰neen kiinni. "Mutta liukkaana kuin ankerias riist‰ytyi h‰n orjan k‰sist‰, paiskasi t‰m‰n portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sis‰‰n." "Sin‰ olit siis voittanut", sanoi Kallistratos. "Min‰ kyll‰, mutta ei h‰n. "Sill‰ Pyh‰n Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eiv‰t ollenkaan s‰‰li pakanaa. "Yhden p‰iv‰n he pitiv‰t h‰nt‰ k‰tkˆss‰, mutta kun he kuulivat, ett‰ h‰n oli k‰‰rmeen vuoksi lyˆnyt is‰nt‰‰ns‰, antoivat he h‰nen valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja ep‰jumalasta luopumisen tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen. "Syphax valitsi kuoleman. "Kun sain sen tiet‰‰ ostin h‰net h‰nen is‰nn‰lt‰‰n ja pelastin n‰in t‰m‰n hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen." "Se ei ollut huono kauppa", tuumi Marcus. "Maurilainen on sinulle uskollinen." "Niin min‰kin luulen", sanoi Cethegus. "Syphax, mene paikoillesi. "Tuolta n‰kyy keitt‰j‰ tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi." KYMMENES LUKU. Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syˆtetty hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesis‰iliˆss‰. Ylistetty "rhombus" tuotiin sis‰‰n hopeaisella vadilla, p‰‰ss‰‰n pieni kultainen kruunu. "Kaikki hyv‰t jumalat ja sin‰, profeetta Joonas", lallatteli Balbus vaipuen pitk‰lleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin min‰ itse." "Hiljaa, yst‰v‰iseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meit‰ kuule. H‰n on sanonut: voi sit‰ kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta." Kaikuvat naurunhohotukset ja ‰‰nekk‰‰t huudot Euge belle! tukahduttivat puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset. Kala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi. "Hei, orjat, viek‰‰ pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa nesteess‰. "Ylˆs, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sit‰, mink‰ min‰ olen tuonut juhlaa varten. Mene ja tuota sis‰‰n amfora, jonka orjat ovat ulkona asettaneet lumeen. Sit‰ juodaan keltaisista merenpihkapikareista." "Mit‰ harvinaista viinilajia se on ja mist‰ maasta?" kysyi Kallistratos. "Kysy t‰lt‰ paljon matkustaneelta Odysseukselta mist‰ maanosasta?" sanoi Piso. "Teid‰n t‰ytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen t‰t‰ viini‰ maistanut, annan min‰ sit‰ yht‰ suuren amforan kuin t‰m‰." Kaksi muratilla seppelˆity‰ orjaa raahasi sis‰‰n valtavaa, omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta porfyyrist‰ ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeill‰. Suu oli huolellisesti peitetty kipsikerroksella. "Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas", nauroi Marcus. "Mutta sill‰ on valkoinen sielu", sanoi prefekti. "N‰yt‰ se, Syphax." Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella vasaralla, jonka Ganymedes h‰nelle antoi, veti pronssitangolla palmunsyist‰ tehdyn korkin ulos, kaatoi p‰‰llimm‰isen‰ uivan ˆljykerroksen pois ja t‰ytti pikarit. Voimakas, huumaava tuoksu levisi t‰st‰ valkeasta tahmeasta nesteest‰. Kaikki joivat tunnustellen. "Jumalien juomaa", huudahti Balbus laskien pikarin k‰dest‰‰n. "Mutta voimakasta kuin sula tuli", sanoi Kallistratos. "Ei, min‰ en tunne t‰t‰ viini‰", sanoi Lucius Licinius. "En min‰k‰‰n", vakuutti Marcus Licinius. "Mutta min‰ olen iloinen, ett‰ olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso ja ojensi Syphaxille tyhj‰n pikarinsa t‰ytett‰v‰ksi. "No", sanoi is‰nt‰ k‰‰ntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan vieraan puoleen, joka t‰h‰n saakka oli ollut ‰‰neti, "no, Furius, suuri merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ymp‰ri purjehtija, joutuuko sinun viisautesi h‰pe‰‰n?" Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. H‰n oli kaunis, atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. H‰nen auringonpaahtamat kasvonsa olivat pronssinv‰riset, pikimustat silm‰t olivat syv‰ll‰ p‰‰n sis‰ss‰, hampaat hohtavan valkoiset ja t‰ysiparta it‰maiseen tapaan leikattu. Mutta ennenkuin h‰n ehti sanoa mit‰‰n, huudahti Kallistratos: "Mutta, Zeus Xenioksen kautta, min‰ luulen, ettette te tunne toisianne." Cethegus katseli t‰t‰ huomiota ansaitsevaa miest‰ tutkivasti. "Min‰ tunnen Rooman prefektin", sanoi Furius. "No, Cethegus, ja t‰m‰ on tulinen yst‰v‰ni Furius Ahalla Korsikasta, L‰nsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yˆ ja kuuma kuin tuli, h‰nell‰ on nelj‰kymment‰ taloa, huviloita ja palatseja kaikilla Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymment‰ laivaa, pari tuhatta orjaa ja merimiest‰ ja --" "Er‰s hyvin kielev‰ yst‰v‰", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun k‰y sinua s‰‰li, mutta amfora on minun. Min‰ tunnen viinin." -- Ja h‰n otti hyyp‰nmunan ja lˆi sen rikki hopealusikalla. "Tuskin vain", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen. "Varmasti. Se on isis-viini‰. Egyptist‰ Memfiist‰." Ja h‰n joi levollisesti keltaisenruskean munan. H‰mm‰styneen‰ Cethegus katseli h‰nt‰. "Oikein arvattu", sanoi h‰n sitten. "Miss‰ sin‰ olet sit‰ juonut?" "Luonnollisesti samassa paikassa kuin sin‰kin. Sit‰ juoksee vain yhdest‰ l‰hteest‰", sanoi korsikalainen nauraen. "Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mit‰‰n arvoituksia ruusujen keskell‰", huusi Piso. "Miss‰ olette te kaksi n‰‰t‰‰ joutuneet samalle pes‰lle?" kysyi Kallistratos. "Saatte sen pian tiet‰‰", sanoi Cethegus. "Vanhassa Egyptiss‰, pyh‰n Memfiin edustalla oleskelee viel‰ n‰in‰ p‰ivin‰ aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina er‰maassa lujauskoisia miehi‰ ja varsinkin naisia, jotka eiv‰t tahdo luopua Apiksesta eik‰ Osiriksesta, jotka uskollisesti s‰ilytt‰v‰t etenkin suloisen Isiksen palvelemisen. "He pakenevat maan p‰‰lt‰, mihin kirkko on voitokkaasti pystytt‰nyt lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-‰idin salaiseen poveen, jossa he harjoittavat pyh‰‰, kallista jumalanpalvelustaan. "Er‰‰seen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat k‰tkeneet muutamia satoja ruukkuja t‰t‰ voimakasta viini‰, jolla aikoinaan Isiksen palvelijat huumasivat itsens‰ ilon ja rakkauden orgioihin. "S‰ilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar kerrallaan tiet‰‰ kellarin paikan ja s‰ilytt‰‰ sen avainta. "Min‰ suutelin papitarta ja h‰n vei minut sis‰‰n -- h‰n oli villi kissa, mutta h‰nen viinins‰ oli hyv‰‰ -- ja h‰n antoi minulle l‰htiess‰ni viisi ruukkua viini‰ ev‰iksi. "Niin pitk‰lle en min‰ p‰‰ssyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen. "H‰n antoi minun juoda kellarissa, muistoksi h‰n antoi vain t‰m‰n" -- ja h‰n paljasti ruskean kaulansa. "Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen kuullessani, ettei tytt‰rest‰ tullut ‰iti‰‰n huonompi. Minun aikanani, silloin kun ‰iti minua juotti, juoksi pikku Smerda viel‰ lapsenvaatteissa. El‰kˆˆt siis pyh‰ Niili ja suloinen Isis." Molemmat joivat toistensa maljan. Mutta molempia suututti se, ett‰ toinenkin tiesi salaisuuden, jonka kumpainenkin luuli yksin tiet‰v‰ns‰. Mutta muut olivat hurmaantuneet j‰isen prefektin hyv‰st‰ tuulesta. H‰n laverteli heid‰n kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun p‰‰stiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ‰‰ress‰ mieluisin -- rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin -- oli h‰nell‰ tyhjentym‰tˆn varasto leikillisi‰ ja rivoja kertomuksia, joissa h‰n itse useimmiten n‰ytteli p‰‰osaa. H‰nelle sateli kysymyksi‰ joka puolelta. Korsikalainen vain oli ‰‰neti ja n‰ytti kylm‰lt‰. "Sano", huudahti is‰nt‰ viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sin‰ monia kokenut mies -- sin‰, joka tunnet egyptil‰iset Isis-neidot, gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tytt‰ret ja sulavaliikkeiset helleenil‰iset sisareni -- ja osaat niille antaa arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?" "En", sanoi Cethegus maistellen isis-viini‰‰n. "Ne ovat aina olleet mielest‰ni ik‰vi‰." "Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Min‰ sanon teille, ett‰ viime Calendaena min‰ mielettˆm‰sti rakastuin er‰‰seen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ik‰v‰." "Kuinka, sin‰, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten viekoittelija, mielten kiihoittaja!" "Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat -- sellaista en ole ennen kokenut." "Kerro, kerro", pyyteliv‰t toiset. YHDESTOISTA LUKU. "Olkoon menneeksi", sanoi is‰nt‰, "vaikken seikkailussa n‰ytellytk‰‰n kovin loistavaa osaa. "Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkell‰ kotiin Abaskantoksen kylpylaitoksesta. "Kadulla taloni l‰hell‰ oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen vieress‰ nelj‰ orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidej‰. "Aivan taloni oven ‰‰ress‰ seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica yli p‰‰n heitettyn‰. "Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja aistikkaasti puettu ja se hitunen, mink‰ voin vartalosta ja ruumiinmuodoista n‰hd‰, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva k‰ynti, millaiset sirot s‰‰ret, millainen korkea, kaareva jalka. "Kun tulin l‰hemm‰ksi nostattivat he itsens‰ kantotuoliin ja l‰htiv‰t pois. "Mutta min‰ -- te tied‰tte, ett‰ kaikissa helleeneiss‰ on kuvanveist‰j‰n verta -- min‰ n‰in koko yˆn unta siroista s‰‰rist‰ ja notkuvasta k‰ynnist‰. "Kun seuraavana p‰iv‰n‰ puolenp‰iv‰n aikaan avasin oven menn‰kseni tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, n‰in saman kantotuolin tulevan taloani kohti. "Min‰ myˆnn‰n, olematta sanottavasti turhamainen, ett‰ t‰ll‰ kertaa luulin todella tehneeni valloituksen, -- ainakin toivoin tehneeni. "Ja ep‰ilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella tunnilla kotiin, taas n‰in kauniin tuntemattomani, t‰ll‰ kertaa ilman seuraa, rient‰v‰n ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea nopsajalkaisten orjien per‰ss‰, menin talooni p‰‰ t‰ynn‰ iloisia ajatuksia. "Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua kirjastossa.' "Sykkivin syd‰min riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siell‰ oli orjatar, jonka olin eilen n‰hnyt. H‰n heitti poimuisen vaipan hilkan kasvoiltaan. H‰n oli kaunis, ‰lyk‰s maurilainen tai kartagolainen -- min‰ tunnen sen rodun -- ja katsoi minua viekkaasti. "'Min‰ pyyd‰n sanansaattajan palkkiota', sanoi h‰n. 'Kallistratos, tuon sinulle hyv‰n sanoman.' "Min‰ tartuin h‰nen k‰teens‰ ja yritin silitt‰‰ h‰nen ruskeita poskiaan -- sill‰ sen, joka mielii em‰nt‰‰, on suudeltava orjatarta --, mutta h‰n sanoi nauraen: "'Ei, minut l‰hett‰‰ Hermes eik‰ Eros.' "'Hallitsijattareni' -- min‰ rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin -- 'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen yst‰v‰t‰r. H‰n tarjoaa kolme tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisess‰ sein‰komerossa.'" Nuoret miehet nauroivat ‰‰neen, Cethegus ylinn‰ muita. "Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen, "mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin poispyyhk‰istyt ja harmistuneena sanoin min‰: patsas ei ole kaupan. "Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia. K‰‰nsin h‰nelle selk‰ni ja l‰hdin menem‰‰n ovea kohti. "Silloin tuo kavala k‰‰rme sanoi: "'Min‰ tied‰n. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua ehdotukseen, sill‰ h‰n toivoi seikkailua, mutta huomasikin, ett‰ nyt on kysymys vain raha-asiasta.' "'H‰n on helleeni, h‰n rakastaa kauneutta ja h‰n on utelias n‰kem‰‰n em‰nt‰ni.' "T‰m‰ oli aivan totta enk‰ voinut muuta kuin hymyill‰. "'Hyv‰', sanoi h‰n, 'sin‰ saat n‰hd‰ h‰net.' "'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.' "'Jos sin‰ silloinkin hylk‰‰t sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi tyydytetyksi.' "'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas t‰nne.' "'Pid‰ silloin Ares k‰sill‰.' "H‰n riensi tiehens‰. Min‰ j‰in levottomana paikalleni. "Myˆnn‰n, ett‰ uteliaisuuteni oli suuri. "Olin vakavasti p‰‰tt‰nyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen yst‰v‰tt‰ren halusin sittenkin n‰hd‰. Malttamattomana odotin m‰‰r‰tty‰ hetke‰. "Hetki tuli, kantotuoli saapui. "Min‰ odotin ovella. "Orjatar ilmestyi sielt‰. "'Tule', huusi h‰n, 'sin‰ saat n‰hd‰ h‰net.' "Mielenliikutuksesta vavisten menin min‰ kantotuolin luo, purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrj‰‰n ja min‰ n‰in --" "No?" huudahti Marcus kumartuen eteenp‰in pikari k‰dess‰. "Jotakin, jota en koskaan unhota. "Aavistamattoman kauniit kasvot, yst‰v‰ni. Kypris ja Artemis yhdistettyin‰. "Silmi‰ni h‰ik‰isi. En osaa kuvailla h‰nt‰. "Esirippu laskettiin alas. "Mutta min‰ juoksin ovelle, otin Ares-kuvan sein‰komerosta, ojensin sen orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni huumaantuneena ik‰‰n kuin olisin n‰hnyt mets‰nneidon." "T‰m‰ on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eip‰ sinun pit‰isi olla vasta-alkaja Eroksen ammatissa?" "Mutta", kysyi Cethegus, "mist‰ tied‰t, ett‰ tenhottaresi oli gootti?" "H‰nell‰ oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat silm‰ripset." "Kaikki jumalat!" ajatteli Cethegus. Mutta h‰n oli vaiti ja odotti. Ei kukaan l‰sn‰olijoista maininnut nime‰. "He eiv‰t tunne h‰nt‰", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin t‰m‰ tapahtui?" kysyi h‰n is‰nn‰lt‰. "Viime Calendaena." "Aivan oikein", laski Cethegus. "H‰n oli silloin matkalla Tarentumista Rooman kautta Ravennaan. H‰n lep‰si t‰‰ll‰ kolme p‰iv‰‰." "Ja sin‰ olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdest‰ ainoasta katseesta. Huono kauppa! T‰ll‰ kertaa olivat Mercurius ja Venus liittolaisia. Kallistratos parka." "Ah", sanoi t‰m‰; "t‰m‰ kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli nykyaikaista tyˆt‰. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten. Mutta, sen min‰ sanon, ett‰ olisin antanut siit‰ katseesta vaikka Feidiaan veist‰m‰n kuvan." "Oliko se ihannep‰‰?" kysyi Cethegus n‰kˆj‰‰n v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ ja katseli ihaillen edess‰‰n seisovaa kuparista sekoitusastiaa. "Ei, mallina oli er‰s barbaari -- joku goottilainen kreivi -- Vatigis tai Vitigas -- kukapa noita napaseutulaisten nimi‰ muistaisi", sanoi Kallistratos p‰‰tt‰en kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa. Miettiv‰isen‰ Cethegus ryyppi viini‰‰n merenpihkapikaristaan. KAHDESTOISTA LUKU. "Niin, barbaarinaisiin voi kyll‰ mielty‰", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielkˆˆn heid‰n veljens‰." Ja h‰n riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen p‰‰st‰‰n -- kukat eiv‰t kest‰neet huoneen ummehtunutta ilmaa -- ottaen sijaan vereksen. "He eiv‰t ainoastaan ole riist‰neet vapauttamme -- he lyˆv‰t meid‰t laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tyt‰rten rakkaudesta. "Aivan ‰sken kaunis Lavinia sulki ovensa veljelt‰ni, mutta laski sis‰‰n ketunkarvaisen Aligerin." "Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkap‰it‰‰n kohauttaen ja otti kulauksen isis-viini‰ kuin lohduttaakseen itse‰‰n. "Sin‰h‰n tunnet h‰net myˆskin, Furius -- eikˆ olekin huono maku?" "En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat k‰yd‰ naisille vaarallisiksi. "Nyt johtuu mieleeni er‰s seikkailu, jonka todistajana ‰skett‰in olin, vaikka en viel‰ ole saanut siihen lopullista selvityst‰." "Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pist‰en k‰tens‰ haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen." "Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein nuorukainen." "Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi t‰ytt‰‰ pikarinsa j‰‰viinill‰. "Sama mies. Olen tuntenut h‰net jo useita vuosia ja pid‰n h‰nest‰ paljon, kuten kaikkien, jotka ovat n‰hneet h‰nen p‰iv‰npaisteiset kasvonsa, t‰ytyy tehd‰, sit‰paitsi" -- ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja h‰n huokasi -- "olen h‰neen suhteissa muullakin tavalla." "N‰ytt‰‰ silt‰, ett‰ olet rakastunut tuohon pellavap‰‰h‰n", keskeytti Massurius ivallisesti heitt‰en samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentil‰isi‰ korppuja kotiin viet‰v‰ksi. "En, mutta h‰n on osoittanut yst‰v‰llisyytt‰ minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa h‰n on tekemisiss‰, ja sit‰paitsi h‰n on hyvin usein ollut sataman vartijana niiss‰ italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut k‰ym‰‰n." "H‰n kuuluu suuressa m‰‰r‰ss‰ parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius. "Ent‰ heid‰n ratsuv‰ke‰‰n", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja." "No, tapasin h‰net viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siit‰, ett‰ olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa h‰nt‰ tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon." "Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sin‰ tarjoat aina tulisimpia viinej‰." "Ja siell‰ kuuluu aina olevan tulisimmat tytˆt", lis‰si Massurius. "Oli miten oli. Totila syytti joka kerta t‰rkeit‰ asioita eik‰ tullut. "Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa p‰iv‰n kahdeksannen hetken j‰lkeen. "Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti verukkeita. "P‰‰tin ottaa selv‰‰ h‰nen todellisista syist‰‰n ja rupesin iltaisin vartioimaan h‰nen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimm‰isen‰ iltana h‰n tuli talostaan katsellen ymp‰rilleen ja -- ajatelkaas h‰mm‰styst‰ni -- valepuvussa. H‰nell‰ oli p‰‰ll‰‰n puutarhurin puku, matkahattu syv‰lle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan. "Hiivin h‰nen j‰ljess‰‰n. "H‰n meni vinoon l‰pi kaupungin Porta capuanalle p‰in. "Aivan portin vieress‰ on paksu torni. Siin‰ asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli h‰nen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen. "Gootti seisahtui tornin edustalle ja lˆi hiljaa k‰si‰‰n yhteen. Silloin aukeni ‰‰nettˆm‰sti kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sis‰‰n notkeana kuin ankerias." "Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Min‰ tunnen juutalaisen ja Mirjamin, h‰nen suloisen, kaunissilm‰isen tytt‰rens‰. Israelin kaunein tyt‰r, auringonnousun maan helmi. H‰nen huulensa ovat kuin granaatit, h‰nen silm‰ns‰ tummansiniset kuin meri ja h‰nen poskensa ovat punaiset ja pehme‰t kuin kirsikka." "Hyv‰, hyv‰, Piso", huusi Cethegus hymyillen -- "runosi on kaunis." "Ei", huudahti t‰m‰. "Mirjam itse on runo, h‰n on el‰v‰‰ runoutta." "Tuo juutalaisletukka on ylpe‰", murahti Massurius, "h‰n on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silm‰yksin, ett‰ -- ik‰‰nkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut." "Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on t‰m‰ ylpe‰ gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin h‰n kantaisi kaikkia taivaan t‰hti‰ kiharaisella p‰‰laellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttˆ‰." "Niin arvelin ja p‰‰tin ensimm‰isess‰ sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista h‰nen mieltymyksest‰‰n myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta. "Pari p‰iv‰‰ myˆhemmin t‰ytyi minun menn‰ asioilleni Capuaan. "L‰hdin kuumuutta v‰ltt‰‰kseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan l‰pi ensimm‰isten auringons‰teiden n‰kyess‰ taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivill‰, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siell‰ h‰n nukkuu parhaallaan pehmeill‰ k‰sivarsilla. "Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta p‰in tuli vastaani -- Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sek‰ rinnallaan ett‰ sel‰ss‰‰n kukkakoreja, kuten silloinkin. "H‰n ei siis maannut Mirjamin k‰sivarsilla. "Juutalaistyttˆ ei siis ollut h‰nen rakastajattarensa, vaan kenties h‰nen uskottunsa. Kuka tiet‰‰, miss‰ se kukka kukoistaa, jota t‰m‰ puutarhuri vaalii. H‰n on todella onnenpoika. "Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylh‰isimpien perheiden huvilat ja kes‰palatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset." "Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelˆidyn pikarinsa, "siell‰ el‰v‰t Italian kauneimmat naiset. -- Kirottu olkoon tuo gootti." "Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syˆtt‰v‰t meit‰ vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syˆtti kettua kirnusta. "Anna, is‰nt‰, vihdoinkin tyttˆjesi tulla, jos olet niit‰ tilannutkaan. Ei sinun en‰‰ tarvitse tehd‰ odotustamme pitemm‰ksi." "Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ‰‰neen, "tyttˆj‰, tanssijattaria, soittajia!" "Seis", huudahti is‰nt‰, "siell‰, minne Afrodite saapuu vieraisille, t‰ytyy h‰nen saada kukilla vaeltaa. T‰m‰n lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!" H‰n hyp‰hti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin ett‰ se s‰rkyi helisten pieniksi palasiksi. Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko v‰likatto ylˆs ja h‰mm‰styneiden vierasten p‰‰lle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sek‰ mantelikukat peittiv‰t tihe‰n lumipilven lailla tuoksuvina ryhmin‰ mosaiikkilattian, pˆyd‰t, patjat ja vierasten p‰‰t. "Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus. Kallistratos lˆi k‰tens‰ yhteen. Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen sein‰, joka oli trikliniumia vastap‰‰t‰. Nelj‰ tanssijatarta, valitun kauniita tyttˆj‰ persialaisissa puvuissa, s.o. vain l‰pin‰kyv‰ ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyˆden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta. Heid‰n j‰ljess‰‰n l‰hestyiv‰t suuret n‰kinkeng‰n muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyˆri‰ kahdeksan nuorta orjatarta tyˆnsi. Nelj‰ huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa -- purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa -- astui edell‰. Ja vaunun pohjalla lep‰si ruusujen peitt‰m‰n‰ puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota eritt‰in kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttˆ esitti. H‰nen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyˆ. "Haa, pyh‰n Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hyp‰hti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhm‰‰ kohti. "Arvommeko tytˆt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkik‰‰mme ne nyt." "Antakaamme juhlan kuninkaan m‰‰r‰t‰", ehdotti Marcus Licinius. "Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta k‰sivarteen, "soittoa, hoi, soittoa -- --" "Soittoa", k‰ski Kallistratos. Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtiv‰t laittautua kuntoon, rep‰istiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sys‰ten syrj‰lle orjat, jotka yrittiv‰t h‰nt‰ pid‰tt‰‰, syˆksyi sis‰‰n Scaevola kalmankalpeana. "T‰‰lt‰ siis sinut vihdoinkin lˆyd‰n, Cethegus, t‰llaisena hetken‰." "Mit‰ on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen p‰‰st‰‰n. "Mit‰kˆ on tapahtunut? Is‰nmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin v‰lill‰. Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza --" "Mit‰ heist‰?" kysyi Lucius Licinius. "Ovat murhatut." "Voitto on meid‰n!" huusi nuori roomalainen j‰tt‰en tanssijattaren, jonka h‰n oli siepannut kiinni. "Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto t‰st‰ saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyˆkk‰si palatsia vastaan, mutta -- Amalasunta oli p‰‰ssyt pakoon." "Minne?" kysyi Cethegus hyp‰ten nopeasti pystyyn. "Minnekˆ? Er‰‰ll‰ kreikkalaisella laivalla -- Bysanttiin." Cethegus asetti ‰‰neti pikarin takaisin pˆyd‰lle ja rypisti otsaansa. "Mutta kaikkein pahinta on, ett‰ gootit aikovat erottaa h‰net ja valita kuninkaan." "Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyv‰, min‰ kutsun senaatin kokoon. Roomalaisetkin valitsevat." "Kenet, mit‰ me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeiss‰‰n. Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata. Lucinius huusi h‰nen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!" "Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani." "T‰ss‰, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Min‰ kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta." Ja is‰nt‰ ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefekti‰, joka yksin t‰ydellisesti selv‰n‰ l‰hti heid‰n edell‰‰n talosta kadulle. KOLMASTOISTA LUKU. Er‰‰ss‰ Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia p‰ivi‰ florialia-juhlien j‰lkeen pieni, vaatimattoman n‰kˆinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin. H‰nen ymp‰rill‰‰n oli hiljaista ja yksin‰ist‰. Vaikka ulkona oli viel‰ kirkas p‰iv‰, peittiv‰t raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyˆre‰kaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle p‰in. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin k‰velev‰n miehen askeleet kuulumasta. Huoneeseen tuli himme‰ valo. Kullalla peitettyjen seinien vieress‰ oli pitk‰ jono pieni‰ marmoripatsaita -- kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen --. Vastap‰‰t‰ kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti. Joka kerta, kun k‰velij‰ tuli ristin kohdalle, h‰n kumarsi p‰‰t‰‰n, sill‰ ristin keskell‰ oli lasin sis‰‰n pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan risti‰. Lopuksi h‰n pys‰htyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin sein‰lle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa. Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla k‰dell‰‰n silm‰ns‰. Ne eiv‰t olleet kauniit eiv‰tk‰ kasvot jalot, mutta niiss‰ ilmeni paljon sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa. Syv‰ll‰ p‰‰n sis‰ss‰ olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, ep‰luuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syv‰t rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin i‰n vaikutuksesta. "Kun vain tiet‰isin, miten se p‰‰ttyy!" huokasi h‰n v‰‰nnellen luisia k‰si‰‰n. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa. "Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selitt‰isi uneni? "Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi. "Sin‰ olet kironnut unenselitt‰j‰t. "Mutta n‰kih‰n faarao unta ja Joosef selitti h‰nelle sen. Ja Jaakob n‰ki unissaan taivaan avoinna ja h‰nen unensa tulivat sinulta. "Uskallanko min‰?" Ja yh‰ h‰n k‰veli neuvottomana edestakaisin. H‰n olisi kenties k‰vellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut. Velarius, ovenvartija, jolla oli yll‰‰n kullalla kirjaeltu puku, heitt‰ytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen k‰det ristiss‰ rinnalla. "Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille p‰‰sy‰." "K‰rsiv‰llisyytt‰", sanoi t‰m‰ ja istuutui sohvalle, jonka selk‰noja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenk‰ni ja vaippani." Palatsipalvelija asetti h‰nen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekiv‰t h‰net pari tuumaa pitemm‰ksi, ja heitti h‰nen hartioilleen poimullisen, kultat‰hdill‰ runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinett‰. Heitt‰ydytty‰‰n taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. T‰m‰ orjallinen, it‰mainen tervehdystapa oli aivan ‰skett‰in otettu valtakunnassa k‰yt‰ntˆˆn kaikessa ankaruudessaan. Ja keisari Justinianus asettui vastap‰‰t‰ ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta k‰tt‰‰n Jerusalemin temppelist‰ lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi h‰nen pituudelleen. Esirippu vedettiin syrj‰‰n ja huoneeseen astui kolme miest‰, jotka tervehtiv‰t keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimm‰t miehet, kuten heid‰n komeasti koristellut pukunsa, mutta viel‰ selvemmin heid‰n ‰lykk‰‰t kasvonpiirteens‰ ilmaisivat. "Olemme kutsuttaneet teid‰t", alkoi keisari edes vastaamatta heid‰n nˆyr‰‰n tervehdykseens‰, "kysy‰ksemme teid‰n neuvojanne Italian suhteen. "Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sik‰l‰isist‰ oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja is‰nmaanyst‰v‰in puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teill‰ oli kolme p‰iv‰‰ aikaa. Puhu sin‰ ensin, magister militum." Ja h‰n viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle. Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silm‰t ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyytt‰, voimakas, suora nen‰ ja t‰ytel‰iset posket antoivat h‰nen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leve‰ rinta ja lihaksiset jalat ja k‰det olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyˆre‰ksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeytt‰ ja hyv‰syd‰misyytt‰. "Herra", sanoi h‰n t‰ytel‰isell‰, syv‰ll‰ ‰‰nell‰, "Belisariuksen neuvo on aina: hyˆkk‰‰ barbaarien kimppuun. ƒskett‰in olen k‰skyst‰si kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidell‰toista tuhannella miehell‰. Anna minulle kolmekymment‰ tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen." "Hyv‰ on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellytt‰‰ minua suuresti. "Mit‰ sanot sin‰, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?" Puhuteltu oli jokseenkin yht‰ pitk‰ kuin Belisarius, mutta h‰n ei ollut niin leve‰hartiainen eik‰ alituinen harjoitus ollut siin‰m‰‰rin kehitt‰nyt h‰nen j‰seni‰‰n. Korkea, totinen otsa, levolliset silm‰t ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua. "Imperator", sanoi h‰n kylm‰sti, "min‰ varoitan sinua t‰st‰ sodasta. Se on v‰‰r‰ teko." Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko v‰‰rin ottaa takaisin, mit‰ Rooman valtakunnalle kuuluu?" "On kuulunut. Esi-is‰si Zeno luovutti sopimuksen mukaan L‰nsi-Rooman Teoderikille ja h‰nen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja Odovakarin kukistetuksi." "Teoderikin piti olla keisarin k‰skynhaltija eik‰ Italian kuningas." "Myˆnnet‰‰n. Mutta kun h‰n oli tullut kuninkaaksi -- joksi h‰nen t‰ytyi tulla, sill‰ Teoderik ei voinut olla itse‰‰n pienempien palvelija -- on keisari Anastasius, set‰si Justinus ja sin‰ itsekin olet tunnustanut h‰net ja h‰nen kuningaskuntansa." "Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat h‰d‰ss‰ ja min‰ olen v‰kev‰mpi, otan tunnustukseni takaisin." "Sit‰ juuri sanonkin v‰‰ryydeksi." "Sin‰ olet itsep‰inen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sin‰ sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en en‰‰ koskaan kysy neuvoasi. Mit‰ on oikeamielisyydell‰ politiikan kanssa tekemist‰." "Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka." "Mit‰ viel‰, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar." "Ensiksik‰‰n he eiv‰t enn‰tt‰neet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" -- h‰n pys‰htyi. "No toiseksi." "Toiseksi et sin‰ ole Caesar etk‰ Aleksanteri." -- Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sin‰ olet hyvin suorasukainen, Tribonianus." "Aina, Justinianus." Nopeasti keisari k‰‰ntyi kolmannen puoleen. "No, mik‰ on sinun ajatuksesi, patriisi." NELJƒSTOISTA LUKU. Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut h‰nen huulilleen, ja kohottautui pystyyn. H‰n oli viallinen, pieni mies, viel‰ huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi t‰m‰ puhellessaan h‰nen kanssaan tavallisesti kumarsi p‰‰t‰‰n alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan. H‰n oli paljasp‰inen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen v‰ri, oikea olkap‰‰ oli alempana kuin vasen ja h‰n ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi h‰n nojasi kultaisella k‰densijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin. Mutta l‰pitunkeva katse oli niin kotkamainen, ett‰ se poisti t‰st‰ v‰h‰p‰tˆisest‰ vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylm‰n etev‰mmyyden piirre hienomuotoisen suun ymp‰rill‰ oli oikein miellytt‰v‰kin. "Imperator", sanoi h‰n ter‰v‰ll‰, varmalla ‰‰nell‰, "min‰ vastustan t‰t‰ sotaa -- t‰ll‰ kertaa." Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan. "Oikeudellisista syist‰kˆ sin‰kin?" kysyi h‰n melkein ivallisesti. "Min‰ sanoin: t‰ll‰ kertaa." "Miksi?" "Koska v‰ltt‰m‰tˆn on asetettava mieluisan edelle. ƒlkˆˆn se, jonka t‰ytyy puolustaa omaa taloaan, hyˆk‰tkˆ toisten talojen kimppuun." "Mit‰ sill‰ tarkoitat?" "Tarkoitan sill‰ t‰t‰: l‰nnest‰, goottien taholta ei t‰t‰ valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi h‰vitt‰‰ t‰m‰n valtakunnan ja kenties h‰vitt‰‰kin sen, tulee id‰st‰." "Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti. "Mist‰ alkaen", keskeytti Belisarius, "mist‰ alkaen on Narses, suuri vastustajani, pel‰nnyt persialaisia?" "Narses ei pelk‰‰ ket‰‰n", sanoi t‰m‰ katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka h‰n on voittanut, eik‰ sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta h‰n tuntee it‰maat. "Jolleiv‰t ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heid‰n j‰lkeens‰. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikselt‰ eik‰ Tiberilt‰." "No, ja mit‰ se sitten merkitsee?" "Se merkitsee sit‰, ett‰ sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yh‰ k‰yt‰mme, on h‰pe‰llist‰ vuosi vuodelta ostaa KosroÎkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereill‰." Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sin‰ voit sill‰ tavalla tulkita lahjat ja apurahat?" "Lahjat! Jos ne j‰‰v‰t maksamatta viikkoakaan yli m‰‰r‰p‰iv‰n, rupeaa KosroÎs, Kabadeksen poika, polttamaan kyli‰si. Apurahat! Niill‰ h‰n palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset." Justinianus k‰veli kerran edes takaisin huoneen poikki. "Mink‰ neuvon sin‰ sitten annat?" kysyi h‰n seisahtuen Narseksen eteen. "Ettei ilman syyt‰ eik‰ pakkoa hyˆk‰t‰ goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan. "Minun neuvoni on, ett‰ k‰yt‰t kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi t‰m‰n h‰pe‰llisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita h‰pe‰llisilt‰ ryˆstˆilt‰, ett‰ uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, ett‰ pakotat taas valtasi alaisuuteen it‰iset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja ett‰ rakennutat rajojesi suojaksi seitsem‰nkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka. "Vasta sitten, kun olet tehnyt t‰m‰n v‰ltt‰m‰ttˆm‰n -- ja pelk‰‰n, ettet sin‰ saa sit‰ edes aikaan -- sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta." Justinianus pudisti hiljaa p‰‰t‰‰n. "Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi h‰n katkerasti. "Sen kyll‰ arvaan", sanoi t‰m‰ levollisesti. "Sin‰ et ole en‰‰ v‰ltt‰m‰tˆn", huudahti Belisarius ylpe‰sti. "Suuri keisarini, ‰l‰ k‰‰nny noiden pienten ep‰ilijˆiden puoleen. Anna minulle kolmekymment‰tuhatta miest‰ ja min‰ takaan oikealla k‰dell‰ni, ett‰ valloitan Italian." "Ja min‰ panen p‰‰ni pantiksi", sanoi Narses -- "mik‰ on hiukan arvokkaampi --, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennell‰, ei kuudellakymmenell‰, ei edes sadallatuhannella miehell‰." "Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi Justinianus. "Min‰", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenell‰ tuhannella miehell‰." Belisarius punastui vihasta; h‰n oli vaiti, sill‰ h‰n ei lˆyt‰nyt sanoja. "Vaikka oletkin itsetietoinen, et viel‰ koskaan ennen ole asettunut niin paljon yl‰puolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut. "Enk‰ sit‰ nytk‰‰n tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, ett‰ Belisarius on suuri sankari, jota min‰ en ole. "Mutta min‰ olen taitava sotap‰‰llikkˆ -- jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotap‰‰llikkˆ voittaa." Belisarius ojentautui t‰yteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa. H‰n olisi ilmeisesti mielell‰‰n musertanut vieress‰‰n seisovan raajarikon p‰‰n. Keisari puhui h‰nen sijastaan: "Eikˆ Belisarius ole taitava sotap‰‰llikkˆ? Kateus sokaisee sinut, Narses." "En kadehdi Belisariukselta mit‰‰n, en edes", huokasi h‰n hiljaa, "h‰nen terveytt‰‰n. "H‰n olisi taitava sotap‰‰llikkˆ, jollei h‰n olisi niin suuri sankari. "Kaikki taistelut, joissa h‰n on h‰vinnyt, on h‰n h‰vinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi." "Sit‰ ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti. "Ei, Belisarius, sill‰ min‰ en ole viel‰ h‰vinnyt ainoassakaan taistelussa." Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti: "Aleksandros, jonka l‰hetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy --" "Sis‰‰n, tuo h‰net sis‰‰n!" huusi keisari hyp‰ht‰en sohvaltaan. Malttamattomasti h‰n viittasi l‰hettil‰st‰ nousemaan proskynesiksest‰‰n ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?" L‰hettil‰s, kaunis, viel‰ nuori mies, vastasi: "Yksin." "Mutta kerrottiin -- viimeiset tietosi -- kuinka oli goottien valtakunnan laita l‰htiess‰si?" "Kaikki on sekasortoista. "Ilmoitin sinulle viime kirjeess‰ni, ett‰ kuningatar oli p‰‰tt‰nyt vapautua kolmesta ylpeimm‰st‰ vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei h‰n en‰‰ olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sielt‰ t‰nne Bysanttiin." "Johon ilolla suostuinkin. No, ent‰ yritys?" "Onnistui. Nuo kolme herttuaa eiv‰t en‰‰ ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, ett‰ vaarallisin heist‰, herttua Thulun oli vain haavoittunut. T‰m‰ sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sit‰paitsi kaupungissa olevat gootit piirittiv‰t palatsin. "Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme l‰hteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meid‰t ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten h‰nelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut. "Kun h‰n sai tiet‰‰ Vitigekselt‰, ett‰ herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun h‰n huomasi Vitigeksen k‰ytˆksest‰, ettei t‰m‰ eiv‰tk‰ t‰m‰n mahtavat yst‰v‰t ep‰illeet h‰nt‰ syylliseksi ja kun h‰n pelk‰si v‰kivaltaa k‰ytett‰v‰n, p‰‰tti h‰n palata Ravennaan. Sit‰ ennen h‰n kirjoitti 'Sofiassa' t‰m‰n kirjeen sinulle ja l‰hett‰‰ samalla aarreaitastaan n‰m‰ lahjat." "Siit‰ myˆhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyj‰‰n asiat ovat?" "Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ymp‰ri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin. "Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien v‰lill‰. "Roomassa is‰nmaanyst‰v‰t tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyyt‰‰ sinulta apua. "Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen k‰siin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi." "Rooman prefektikˆ?" kysyi Justinianus. "Cethegus. H‰n ep‰ili huhun todenper‰isyytt‰. "Salaliittolaiset tahtoivat hyˆk‰t‰ goottien kimppuun, valita sinut Italian keisariksi ja h‰net sill‰ v‰lin diktaattoriksi. "Mutta vaikka h‰nt‰ kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, h‰n kielt‰ytyi." "Rohkea mies", huusi Belisarius. "Vaarallinen mies", sanoi Narses. "Heti senj‰lkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki j‰i entiselleen. "Mutta musta Teja oli vannonut, ett‰ h‰n, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi. "Kaiken t‰m‰n olen saanut tiet‰‰ tahallani viivyttelem‰ll‰ ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on viel‰ iloisempiakin uutisia. "Bysantilla on innokkaita yst‰vi‰ ei ainoastaan roomalaisten vaan myˆs goottien joukossa, kuningassuvun j‰seniss‰." "Sep‰ jotain olisi", huusi Justinianus. "Ket‰ sin‰ tarkoitat?" "Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja." "Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen j‰sen, eikˆ niin?" "Viimeinen. H‰n ja varsinkin Gotelindis, h‰nen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpe‰ baltien tyt‰r, vihaavat syd‰mest‰‰n hallitsijatarta -- Teodahad siit‰ syyst‰, ett‰ Amalasunta on vastustanut h‰nen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syit‰ en voinut saada selville. Luulen, ett‰ heid‰n vihansa on peruisin heid‰n nuoruuden-ajoiltaan -- joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton. "N‰m‰ molemmat ovat luvanneet minulle, ett‰ he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, ett‰ saa syˆstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa." "Sen h‰n saa." "H‰nen apunsa on sit‰kin v‰ltt‰m‰ttˆm‰mpi, kun h‰nen hallussaan on puolet Tusciaa -- toisen puolen omistaa vˆlsungien aatelissuku -- jonka h‰n voi saattaa k‰siimme, sit‰paitsi on h‰nell‰ toivo p‰‰st‰ valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu. "T‰ss‰ on h‰nen ja Gotelindiksen kirjeet. "Mutta lue ensin kuningattaren kirje -- se on luullakseni hyvin t‰rke‰." VIIDESTOISTA LUKU. Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!" "Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sep‰ omituinen arvonimi!" "Aleksandrokselta, l‰hettil‰‰lt‰si saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat t‰ss‰ maassa. "Olen yksin‰isen palmun kaltainen, jota rajutuulet repiv‰t. "Barbaarit tulevat p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ vihamielisemmiksi minua kohtaan ja min‰ puolestani vieraannun heist‰. Roomalaiset taas, vaikka koetankin l‰hesty‰ heit‰, eiv‰t koskaan unohda, ett‰ olen germaanilaista sukuper‰‰. "T‰h‰n saakka olen p‰‰tt‰v‰isesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en en‰‰ voi, kun ei edes palatsini eik‰ ruhtinaallinen persoonani ole turvassa ‰killisilt‰, v‰kivaltaisilta hyˆkk‰yksilt‰. "Min‰ en voi ehdottomasti luottaa mihink‰‰n puolueeseen t‰ss‰ maassa. "Niinp‰ pyyd‰nkin sinua, kuninkaallista velje‰ni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa. "L‰het‰ minulle, min‰ pyyd‰n, luotettava joukko, henkivartiosto -- keisari loi merkitsev‰n silm‰yksen Belisariukseen -- muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsess‰‰n vahva linnoitus. "Mit‰ Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidett‰v‰ tarpeellisen matkan p‰‰ss‰ ja h‰t‰tilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yht‰ mahtava kuin salaper‰inen mies ja joka j‰tti minut vaaran hetkell‰, johon h‰n itse oli minut saattanut. "Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekev‰ni, l‰het‰n joukon ja p‰‰llikˆn sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale." Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja k‰siss‰‰n ja katseli s‰ihkyvin silmin eteens‰. H‰nen rumia piirteit‰‰n ik‰‰nkuin jalosti suuri sis‰inen voima. T‰m‰ silm‰nr‰p‰ys osoitti, ett‰ t‰ss‰ miehess‰ asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu. "T‰m‰ kirje", huusi h‰n loistavin silmin, "antaa k‰siini Italian ja goottien valtakunnan." Voimakkaan liikutuksen valtaamana h‰n mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen p‰‰n kumartamisenkin ristin kohdalla. "Henkivartiasto -- sen h‰n saa. -- Mutta ei paria tuhatta miest‰, vaan monta tuhatta, enemm‰n kuin h‰n ottaisi vastaan. Sin‰, Belisarius, johdat niit‰." "Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sis‰‰n. "T‰ss‰ on avain." H‰n ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetill‰. "Siin‰ on h‰nen muotokuvansa", sanoi h‰n ik‰‰nkuin sattumalta, tavallista ‰‰nekk‰‰mmin. Samalla hetkell‰, jolloin l‰hettil‰s koroitti ‰‰nens‰, pist‰ytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen p‰‰ esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silm‰‰ tuijotti keisariin. T‰m‰ avasi rasian, sys‰si syrj‰‰n kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyˆkkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen. H‰mm‰styksen huudahdus p‰‰si tahdottomasti h‰nen huuliltaan, h‰nen silm‰ns‰ s‰kenˆiv‰t ja h‰n n‰ytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! T‰ss‰ n‰kee syntyper‰isen hallitsijattaren, kuninkaantytt‰ren!" H‰n katseli ihastuneena jaloja piirteit‰. Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sis‰‰n. Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen. Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita t‰m‰n ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, k‰ytettiin joka p‰iv‰ tuntikausia t‰m‰n itsess‰‰n erinomaisen, mutta hillittˆm‰n, ep‰siveellisen el‰m‰n aikaisin kalventaman kauneuden s‰ilytt‰miseksi tuoreena ja hurmaavana. Kultahiekka antoi h‰nen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaap‰in ylˆs p‰‰laelle, ett‰ niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin n‰kyisiv‰t. Silm‰ripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiilt‰v‰n mustiksi arabialaisella silmill‰. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niit‰ suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna. Alabasterinvalkoisista k‰sivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsist‰ oli erityisell‰ orjattarella joka p‰iv‰ suuri puuha. Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin viel‰ ollut nelj‰‰kymment‰ t‰ytt‰nyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin. Mutta jalot n‰m‰ kasvot eiv‰t olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmist‰ ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeit‰ ajatuksia. Huulilla v‰reili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimm‰iset rypyt tulisivat. Posket silmien l‰histˆll‰ osoittivat v‰symyst‰. Mutta kun h‰n nyt, sirosti kannattaen vasemmalla k‰dell‰‰n tummankeltaisesta silkist‰ tehty‰ raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mit‰ suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, s‰teili koko h‰nen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin h‰nen k‰ytt‰m‰ll‰‰n intialaisella palsamilla. "Mik‰ tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa h‰nen iloonsa?" kysyi h‰n suloisella, mielistelev‰ll‰ ‰‰nell‰. L‰sn‰olijat heitt‰ytyiv‰t maahan keisarinnan eteen tervehtien h‰nt‰ yht‰ nˆyr‰sti kuin Justinianustakin. Mutta t‰m‰ s‰ik‰hti keisarinnan n‰hdess‰‰n kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti k‰tke‰ kuvan vaippansa poimuihin. Se oli liian myˆh‰ist‰. Keisarinna oli jo luonut siihen ter‰v‰n katseensa. "Me ihailemme", sanoi keisari h‰mill‰‰n, "puitteiden kauneutta." Ja h‰n ojensi punastuen kuvan h‰nelle. "Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista. "Mutta kuva ei ole huono. "Varmaankin goottiruhtinatar?" L‰hettil‰s nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n. "Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, ep‰naisellinen. Kuinka vanha h‰n lienee, Aleksandros?" "Noin nelj‰nkymmenen viiden." Justinianus katsoi kysyv‰sti kuvaan ja sitten l‰hettil‰‰seen. "Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros. "Ei", sanoi keisari, "sin‰ erehdyt; t‰ss‰ on vuosiluku, se on t‰n‰ vuonna tehty." Syntyi kiusallinen hiljaisuus. "No", ‰nkytti l‰hettil‰s, "silloin imartelevat maalarit kuten --" "Kuten hovilaiset", t‰ydensi keisari. Mutta Teodora tuli h‰nen avukseen. "Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten i‰st‰, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mit‰ tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo p‰‰tˆksesi tehnyt, Justinianus?" "Melkeinp‰. Tahdoin vain viel‰ kuulla sinun mielipiteesi ja sin‰h‰n, sen tied‰n vanhastaan, puolustat sotaa." Silloin Narses sanoi levollisesti: "Miksi, herra, et heti sanonut, ett‰ keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin s‰‰st‰‰ sanamme." "Mit‰? Tahdotko sill‰ sanoa, ett‰ olen vaimoni orja?" "Pid‰ paremmin kielt‰si kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pit‰nyt itse‰‰n haavoittumattomana, on saanut omasta ter‰v‰st‰ kielest‰‰n kuolinhaavan." "Olet hyvin varomaton, Narses." "Imperator", sanoi t‰m‰ levollisesti, "min‰ olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta. "Me el‰mme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, ett‰ jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta j‰tt‰nyt, voi joutua ep‰suosioon ja turmioon. "Kun minulle mik‰ sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itse‰ni miellytt‰v‰t." Keisari hymyili: "Sinun t‰ytyy tunnustaa, patriisi, ett‰ olen hyvin suvaitsevainen." Narses meni h‰nen luoksensa. "Sin‰ olet suuri luonne, Justinianus", sanoi h‰n, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi." Keisarinnan silmist‰ s‰ihkyi leimuava viha. Justinianus pel‰styi. "Menk‰‰", sanoi h‰n. "Min‰ tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla p‰‰tˆkseni." KUUDESTOISTA LUKU. Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman t‰m‰n valkoiselle, matalalle otsalle. "Anna h‰nelle anteeksi", sanoi h‰n. "H‰n tarkoittaa hyv‰‰." "Min‰ tied‰n sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska h‰n on v‰ltt‰m‰tˆn Belisariuksen vastapainoksi, el‰‰ h‰n viel‰." "Sin‰ olet oikeassa, kuten ainakin." H‰n otti h‰nt‰ vyˆt‰isilt‰ kiinni. "Mit‰ h‰nell‰ nyt on mieless‰", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa." "Sin‰ olet oikeassa", sanoi keisari k‰vellen h‰nen kanssaan edestakaisin lattialla. "Jumala ei ole antanut minulle henke‰, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on h‰n antanut minulle n‰m‰ molemmat voitokkaat urhot -- ja onneksi heit‰ on kaksi. "Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heid‰n uskollisuutensa. Kumpikin n‰ist‰ sotap‰‰llikˆist‰ olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sin‰ p‰iv‰n‰, jolloin n‰m‰ tulevat yst‰v‰ksi, horjuu valtaistuimeni. Sin‰ kai lietsot heid‰n vihaansa?" "Se on helposti lietsottavissa. Heid‰n v‰lill‰‰n on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden v‰lill‰. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet yst‰v‰tt‰relleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle." "Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron min‰ uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Min‰ olen Aleksandroksen tuomien sanomien j‰lkeen melkein p‰‰tt‰nyt alkaa sodan Italiaa vastaan." "Kenet sinne l‰het‰t?" "Tietysti Belisariuksen. H‰n on luvannut kolmellakymmenell‰ tuhannella miehell‰ suorittaa sen, mit‰ Narses tuskin otti tehd‰kseen kahdeksallakymmenell‰ tuhannella." "Luuletko sin‰, ett‰ niin pieni joukko riitt‰‰ siihen tyˆhˆn?" "En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. H‰n panee kaikki voimansa ja kaiken kykyns‰ liikkeelle eik‰ h‰n sittenk‰‰n kokonaan onnistu." -- "Ja se on h‰nelle hyvin terveellist‰. Sill‰ sen j‰lkeen, kun h‰n palasi voittoretkelt‰‰n vandaaleja vastaan on h‰nen ylpeytens‰ k‰ynyt siet‰m‰ttˆm‰ksi." "Mutta h‰n tekee kolme nelj‰sosaa tyˆst‰. Sitten kutsun min‰ h‰net takaisin, l‰hden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen nelj‰sosan ja olen silloin itsekin sotap‰‰llikkˆ ja voittaja." "Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu." "Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja j‰‰den seisomaan, "on Narses oikeassa, syd‰meni salaisimmassa sopukassa t‰ytyy minun se myˆnt‰‰. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, ett‰ min‰ kukistaisin persialaiset sensijaan, ett‰ hyˆkk‰‰n goottien kimppuun. "Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sill‰ id‰st‰ tulee kerran turmio." "Antaa sen tulla. Se voi viel‰ viipy‰ vuosisatoja ja silloin j‰‰ j‰lkimaailmalle Justinianuksesta maine, ett‰ h‰n valloitti takaisin Afrikan ja Italian. "Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat j‰lkeemme, pit‰kˆˆt huolta nykyisyydest‰‰n; pid‰ sin‰ huoli omastasi." "Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eik‰ miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syˆksiv‰t valtakunnan perikatoon." "Kukaan ei niin sano. Maineen loisto h‰ik‰isee ihmiset. "Ja viel‰ er‰s asia" -- nyt v‰istyi h‰nen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimm‰n vakaumuksen ilmeen tielt‰. "Min‰ aavistan, mutta puhu." "Sin‰ et ole ainoastaan keisari, sin‰ olet myˆskin ihminen. "Korkeammaksi kuin valtakuntasi t‰ytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun t‰ytyi astua monta verist‰kin askelta meid‰n tiell‰mme valtaan ja herruuden loistoon. Usein t‰ytyi k‰ytt‰‰ ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet t‰ytyi -- mutta tied‰th‰n sin‰. "Tosin rakennutamme osalla n‰it‰ aarteita pyh‰lle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi. "Mutta onko taivas siit‰ tyydytetty -- kuka tiet‰‰? "H‰vitt‰k‰‰mme" -- ja h‰nen silm‰ns‰ hehkuivat omituista tulta -- "h‰vitt‰k‰‰mme juurineen v‰‰r‰uskoiset ja etsik‰‰mme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen." Justinianus puristi h‰nen k‰tt‰‰n. "Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sill‰ he ovat pakanoita." "Etkˆ en‰‰ muista, mit‰ patriarkka on opettanut: kerettil‰iset ovat seitsem‰n kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sit‰ halveksineet. Se on synti pyh‰‰ henke‰ vastaan eik‰ sit‰ anneta anteeksi -- ei maan p‰‰ll‰ eik‰ taivaassa. "Mutta sin‰ olet se miekka, joka kukistaa n‰m‰ Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat h‰net ja kuitenkin kielt‰v‰t h‰nen jumaluutensa. "Sin‰ olet jo Afrikassa kukistanut v‰‰r‰uskoiset vandaalit ja h‰vitt‰nyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyh‰ kaupunki. He eiv‰t saa en‰‰ kauemmin palvella noita kerettil‰isi‰. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko." H‰n vaikeni. Keisari katsoi syv‰sti huoaten kultaristiin. "Sin‰ keksit syd‰men syvimm‰t salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua t‰h‰n sotaan enemm‰n kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen ep‰tietoinen siit‰, olenko kykenev‰, olenko arvokas niin suureen, niin pyh‰‰n tyˆhˆn Jumalan kunniaksi? "Tahtooko h‰n saada aikaan niin suuria minun syntisten k‰sieni avulla? Min‰ ep‰ilen, olen kahden vaiheilla. "Ja se uni, jonka viime yˆn‰ n‰in, oliko se Jumalan l‰hett‰m‰? Ja mit‰ se merkitsee? Kehoittaako se hyˆkk‰ykseen vai neuvooko siit‰ luopumaan? "ƒidill‰si Komitolla, kyprolaisella tiet‰j‰naisella, oli ihmeellinen kyky selitt‰‰ aavistuksia ja unia." "Ja, kuten tied‰t, lahja on perinnˆllinen. Enkˆ min‰ unesi johdosta selitt‰nyt, kuinka vandaalisota p‰‰ttyisi?" "Sin‰ saat selitt‰‰ t‰m‰nkin unen. "Sin‰ tied‰t, ett‰ min‰ ep‰ilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksik‰‰n ennusmerkki on sit‰ vastaan. Kuule siis. Mutta" -- h‰n katsahti huolestuneena vaimoonsa -- "mutta muista, ett‰ se oli uni ja ett‰ ihminen ei voi mit‰‰n unilleen." "Tietysti! Ne l‰hett‰‰ Jumala. -- Mit‰h‰n saan kuulla", sanoi h‰n itsekseen. "Vaivuin viime yˆn‰ uneen ajatellen Amala -- Italiaa. "Silloin uneksin k‰velev‰ni paikalla, jossa oli seitsem‰n kukkulaa. "Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, mink‰ koskaan el‰m‰ss‰ni olen n‰hnyt. Seisahduin h‰nen ‰‰reens‰ ja katselin h‰nt‰ mielihyv‰n tuntein. "Yht'‰kki‰ syˆksyi oikealla olevasta pensaasta mˆrisev‰ karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta s‰hisev‰ k‰‰rme, jotka molemmat meniv‰t nukkuvaa kohti. "H‰n her‰si ja huusi nime‰ni. "Tartuin nopeasti h‰neen kiinni, painoin h‰net rintaani vasten ja pakenin h‰nen kanssaan. Katsoessani taakseni n‰in, ett‰ karhu repi k‰‰rmeen rikki ja k‰‰rme pisti karhun kuoliaaksi." "Ent‰ nainen?" "Nainen painoi keve‰n suudelman otsalleni ja katosi yht'‰kki‰. Min‰ her‰sin ojennellen turhaan k‰si‰ni h‰nt‰ tavoittaakseni. Nainen", jatkoi h‰n nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mit‰‰n vastata, "on tietysti Italia." "Niin kyll‰", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta h‰nen rintansa aaltoili. "Unesi on hyvin onnellinen. "Karhu ja k‰‰rme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat kesken‰‰n seitsem‰n kukkulan kaupungista. "Sin‰ sieppaat Italian heid‰n k‰sist‰‰n ja annat heid‰n tuhota toisensa." "Mutta Italia karkaa taas k‰sist‰ni. Min‰ en saa sit‰ pit‰‰." "Ei suinkaan. H‰n suuteli sinua ja hupeni k‰siisi. Siten sulaa Italiakin t‰ydellisesti valtakuntaasi." "Olet oikeassa", huusi Justinianus hyp‰ht‰en pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sin‰ olet sieluni valo. Min‰ uskallan -- Belisarius l‰htekˆˆn." H‰n aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'‰kki‰ h‰n seisahtui. "Viel‰ yksi asia." Ja luoden silm‰ns‰ alas h‰n tarttui keisarinnan k‰teen. "Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee". "Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla p‰‰sseet Ravennan kuninkaalliseen linnaan -- mit‰ -- mit‰ minun on silloin teht‰v‰ ruhtinattarelle?" "Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelem‰ttˆm‰sti. "Mit‰kˆ h‰nelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syˆstylle vandaalikuninkaalle. H‰net tuodaan t‰nne Bysanttiin." Justinianus hengitti vapaammin. "Olen hyvill‰ni siit‰, ett‰ keksit oikean ratkaisun." Ja vilpittˆm‰n iloisena h‰n puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista k‰tt‰. "Viel‰ enemm‰nkin", jatkoi Teodora. "H‰n suostuu sit‰ helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi h‰n on juhlallisesta vastaanotosta t‰‰ll‰. Min‰ itse kirjoitan h‰nelle sisarellisen kirjeen pyyt‰en h‰nt‰ tulemaan t‰nne. H‰t‰tilassa h‰n saa turvapaikan minun luonani." "Sin‰ et tied‰", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti t‰ll‰ helpotat voittoamme. Teoderikin tyt‰r t‰ytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meid‰n puolellemme. H‰nen on itsens‰ viet‰v‰ meid‰t Ravennaan." "Mutta silloin et voi heti l‰hett‰‰ sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi h‰net vain ep‰luuloiseksi ja vastahakoiseksi. H‰nen t‰ytyy t‰ydellisesti olla k‰siss‰mme ja goottien valtakunnan t‰ytyy olla sis‰llisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedet‰‰n tupesta." "Mutta h‰nen t‰ytyy ainakin olla l‰heisyydess‰." "Niin kyll‰. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyv‰n tekosyyn laivaston l‰hett‰miseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen." "Mutta kuka viritt‰‰ verkon?" Teodora mietti hetkisen ja sanoi: "L‰nsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenyst‰v‰ni." "Aivan oikein, mutta ei h‰n yksin. H‰n on roomalainen eik‰ alamaiseni. H‰n ei ole minulle t‰ysin uskollinen. Kenenk‰ min‰ l‰hett‰isin? Kenties taas Aleksandroksen." "Ei", huudahti Teodora. "H‰n on t‰h‰n toimeen liian nuori. Ei." H‰n mietti kauan. "Justinianus", sanoi h‰n vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, ett‰ voin unohtaa henkilˆkohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksess‰, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen er‰‰n vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan -- l‰het‰ h‰net." "Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sin‰ olet todella Jumalan l‰hett‰m‰. Cethegus -- Petros -- Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!" SEITSEMƒSTOISTA LUKU. Seuraavana aamuna kaunis keisarinna her‰si hyv‰ll‰ tuulella hyllyv‰ll‰ vuoteellaan, jonka pehme‰t silkkip‰‰llyksiset patjat olivat t‰ytetyt pontilaisen haikaran pehmeill‰ kaulauntuvilla. Vuoteen vieress‰ oli kolmijalalla Okeanosta esitt‰v‰ hopeamalja, jossa oli puhtaasta kullasta tehty kuula. Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen k‰teens‰ ja pudotti sen hopeamaljaan. Siit‰ syntynyt kirkas ‰‰ni kutsui makuuhuoneeseen syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa. K‰det ristiss‰ rinnalla h‰n tuli vuoteen viereen ja veti syrj‰‰n sen raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkist‰ tehdyt verhot. Sitten h‰n tarttui pehme‰‰n iberialaiseen pesusieneen, joka oli aasinmaidolla t‰ytetyss‰ kristallimaljassa, ja poisti sill‰ huolellisesti ˆljym‰isen taikinan, joka yˆll‰ peitti keisarinnan kasvoja ja kaulaa. Sitten h‰n polvistui vuoteen ‰‰reen, painoi p‰‰ns‰ maahan ja ojensi oikean k‰tens‰ ylˆs. Teodora tarttui t‰h‰n k‰teen, asetti hitaasti pienen jalkansa polvistuneen niskaan ja hyp‰hti notkeasti maahan. H‰n istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan. H‰n kumarsi, k‰‰ntyi oveen p‰in, huusi: "Agave" ja katosi. Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttˆ, tuli sis‰‰n. H‰n siirsi aivan keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupˆyd‰n, jolla oli lukematon joukko pieni‰ pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan h‰nen kasvojaan, niskaansa ja k‰si‰‰n hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin kastetuilla liinoilla. Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla p‰‰llystetylle tuolille, katedralle. "Suuri kylpy vasta puolenp‰iv‰n tienoissa", sanoi h‰n. Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta kilpikonnanluulla p‰‰llystetyn kylpyammeen, joka oli t‰ynn‰ suloiselta tuoksuvaa vett‰, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat siihen. Sitten h‰n irroitti kultalankaverkon, joka oli yˆll‰ pit‰nyt koossa keisarinnan siniselt‰ kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille ja rinnalle mustina, pehme‰n‰ aaltoina. H‰n sitoi viel‰ leve‰n purppuraisen rintavyˆn keisarinnan ymp‰rille, kumarsi ja meni tiehens‰ huutaen: "Galatea!" H‰nen sijaansa tuli i‰k‰s orjatar, Teodoran imett‰j‰ ja hoitajatar ja, ik‰v‰ sanoa, Teodoran parittaja niin‰ aikoina, jolloin t‰m‰ oli vain Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tyt‰r ja, vaikka olikin viel‰ lapsi, suuren sirkuksen syv‰lle langennut ilotyttˆ. Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa vastoink‰ymisiss‰ ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa t‰m‰n vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka. "Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi h‰n ojentaen Teodoralle merenpihkapikarissa hyv‰nhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan Adanan kaupungin t‰ytyi l‰hett‰‰ vuotuisena verona suuret m‰‰r‰t keisarinnaa varten. "Hyvin. Min‰ n‰in unta h‰nest‰." "Aleksandroksestako?" "En, narri. Kauniista Aniciuksesta." "Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa." "H‰n on k‰rsim‰tˆn", hymyili pieni suu. "No, laske h‰net sis‰‰n." H‰n heitt‰ytyi pitk‰lleen sohvalle vet‰en purppurasilkkisen peitteen p‰‰lleen, mutta j‰tt‰en kauniiden jalkojen hienot ter‰t n‰kyviin. Galatea veti salvan p‰‰oven eteen, josta h‰n itse oli tullut sis‰‰n ja meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas. Patsas, joka n‰ytti mahdottomalta liikutella, k‰‰ntyi syrj‰‰n, kun Galatea painoi er‰st‰ jousta, ja sen takana sein‰ss‰ oli kapea aukko, jonka patsas tavallisissa oloissa t‰ydellisesti peitti ja jonka edess‰ oli tumma verho. Galatea nosti verhon syrj‰‰n ja Aleksandros, nuori l‰hettil‰s, riensi sis‰‰n. H‰n heitt‰ytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui h‰nen kapeaan k‰teens‰ ja peitti sen tulisilla suudelmilla. Teodora veti sen hiljaa pois. "On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi h‰n nojaten kaunista p‰‰t‰‰n taaksep‰in, "laskea rakastaja sis‰‰n pukeutumisen aikana. Kuinka runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lis‰‰miseen. Mutta ei ole hauska katsella sen syntymist‰, joka vasta t‰ydellisesti valmiina miellytt‰‰.' "Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan l‰htˆ‰si, ett‰ saisit kerran tulla luokseni vieraisille aamulla. "Ja sin‰ olet hyvin ansainnut t‰m‰n palkkion. Olet uskaltanut paljon vuokseni. "Kiinnit‰ palmikot lujemmalle!" huudahti h‰n Galatealle, joka oli alkanut erikoistyˆns‰, keisarinnan komean tukan j‰rjest‰misen. "Sin‰ olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." -- Ja h‰n ojensi h‰nelle kaksi oikean k‰tens‰ sormea. "Oi, Teodora", huusi nuorukainen, "t‰m‰n hetken vuoksi kuolisin kymmenesti." "Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle j‰ljennˆst‰ viimeisest‰kin Amalasuntan Justinianukselle l‰hett‰m‰st‰ kirjeest‰?" "Se oli aivan mahdotonta. Kaikki k‰vi niin nopeasti. En voinut en‰‰ l‰hett‰‰ sanansaattajaa laivaltani. Tˆin tuskin sain eilen rantaan saavuttuani l‰hetetyksi sinulle sanoman, ett‰ lahjojen joukossa oli Amalasuntan kuva. Tulit sis‰‰n oikealla hetkell‰." "Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin h‰n itse. Mutta sin‰, varomattomin kaikista l‰hettil‰ist‰, mit‰ hulluttelit Amalasuntan i‰st‰." "Oi, kaunein Kypron tytt‰rist‰! En ollut kuukausim‰‰riin n‰hnyt sinua. En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi." "T‰ytynee kai sinulle antaa anteeksi. "Musta otsanauhani, Galatea! "Sin‰ olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pid‰nkin sinut t‰‰ll‰. "Sinun olisi taas pit‰nyt l‰hte‰ Ravennaan. "Mutta min‰ mietin: min‰ l‰het‰n vanhemman l‰hettil‰‰n Ravennaan ja pid‰n nuoremman itse‰ni varten. Oliko se oikein?" sanoi h‰n hymyillen ja sulki silm‰ns‰ puoleksi. Aleksandros, jonka n‰m‰ sanat olivat hurmanneet ja tehneet rohkeammaksi, hyp‰hti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille huulille. "Seis, majesteetinrikkoja", torui t‰m‰ ja lˆi h‰nt‰ hiljaa flamingonsulalla poskelle. "Nyt riitt‰‰ jo t‰m‰n p‰iv‰n osalle. "Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta barbaarikaunottaresta. Ei, sinun t‰ytyy menn‰. Minun on viel‰ t‰n‰ aamuna otettava toinenkin vastaan." "Toinenkin!" huusi Aleksandros per‰ytyen. "On siis totta, mit‰ Bysantin kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla i‰ti uskottomalla on --" "Teodoran yst‰v‰ ei saa olla mustasukkainen", nauroi keisarinna. H‰nen naurunsa ei ollut kaunista. "Mutta t‰ll‰ kertaa voit olla huoletta -- h‰n tulee vastaasi. Mene!" Galatea tarttui Aleksandrokseen, vei h‰net vastustelemisista huolimatta patsaan luo ja tyˆnsi salaovesta ulos. Teodora nousi istumaan kiinnitt‰en vyˆll‰ poimullisen alushameensa. KAHDEKSASTOISTA LUKU. Samassa Galatea tuli sis‰‰n tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen miehen, joka oli nelj‰kymment‰ vuotta vanha, mutta n‰ytti paljon vanhemmalta. Viisaat, mutta liian ter‰v‰t piirteet, tuijottavat silm‰t, parrattomat, yhteen puristetut huulet -- kaikki todistivat ep‰miellytt‰v‰‰ viekkautta. Teodora vastasi p‰‰t‰‰n nyˆk‰ytt‰en tulijan matelevaan tervehdykseen. Galatea alkoi maalata h‰nen kulmakarvojaan. "Keisarinna", sanoi mies peloissaan, "min‰ ihmettelen sinun rohkeuttasi. Jos minut t‰‰ll‰ n‰ht‰isiin! Yksi ainoa silm‰nr‰p‰ys turmelisi yhdeks‰n vuoden viisauden hedelm‰t." "Mutta sinua ei kukaan n‰e t‰‰ll‰", sanoi Teodora levollisesti. "T‰m‰ hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen tunkeilevalta hellyydelt‰. "Nyt on h‰nen rukoushetkens‰. "Minun t‰ytyy k‰ytt‰‰ sit‰ parhaani mukaan hyv‰kseni. "Jumala varjelkoon h‰nen hurskauttaan. "Galatea! Aamuviinini. Mit‰? Pelk‰‰tkˆ j‰tt‰‰ minut kahden kesken tuon vaarallisen viettelij‰n kanssa?" Vanhus meni pahasti irvist‰en ja palasi heti takaisin kantaen toisessa k‰dess‰‰n tuopillisen l‰mmitetty‰ kios-viini‰ ja toisessa vesi- ja hunajapikareita. "En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka pime‰ss‰ rippituolissa sin‰ olet erehdytt‰v‰sti papin n‰kˆinen. Keisari tahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun t‰ytyy olla selvill‰ asioista sit‰ ennen." "Mit‰ on tekeill‰?" "Petros", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja hitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, "t‰n‰‰n on se p‰iv‰, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka tekee sinusta suuren miehen." "Jo olisikin aika", arveli Petros. "Ole k‰rsiv‰llinen, yst‰v‰ni. "Galatea, hiukan enemm‰n hunajaa. "Valmistaakseni sinua t‰m‰n p‰iv‰n teht‰viin pid‰n tarpeellisena muistuttaa sinua menneist‰ ajoista, muistuttaa siit‰ kuinka -- yst‰vyytemme alkoi." "Mit‰ varten? Miksi se olisi tarpeellista?" sanoi Petros vastenmielisesti. "Monesta syyst‰. "Sin‰ olit veriviholliseni Narseksen serkku ja puoluelainen. "Siis myˆskin minun viholliseni. "Vuosikausia olet sin‰ serkkusi palveluksessa tyˆskennellyt minua vastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eik‰ liioin sinua hyˆdytt‰nyt. "Sill‰ Narses, siveellinen yst‰v‰si, oli p‰‰tt‰nyt oman kunniansa vuoksi, viekkaasti kyll‰, olla tekem‰tt‰ mit‰‰n sukulaistensa hyv‰ksi, ettei h‰nt‰, kuten t‰m‰n valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syytt‰‰ sukulaisten suosimisesta. "Pelk‰st‰ varovaisuudesta ja maineensa vuoksi h‰n j‰tti sinut koroittamatta. "Sin‰ elit suuressa puutteessa ja pysyit halpana kirjurina. "Mutta niin ter‰v‰p‰inen mies kuin sin‰ osasi auttaa itse‰‰n. "Sin‰ v‰‰rensit keisarin veroluettelot tekem‰ll‰ ne kaksinkertaisiksi. "Maakuntalaisten t‰ytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa toinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat kesken‰‰n. "Jonkin aikaa k‰vi kaikki erinomaisesti. Mutta kerran --" "Keisarinna, min‰ rukoilen --" "Kertomukseni on pian lopussa, yst‰v‰iseni. Mutta kerran sinun onnettomuudeksesi er‰s uusista veronkantajista piti t‰rke‰mp‰n‰ keisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista. "H‰n oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun v‰‰rent‰‰ luettelot ja -- toi ne minulle." "Tuo heittiˆ", murisi Petros. "Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty", hymyili Teodora asettaen pikarin pˆyd‰lle. "Min‰ olisin nyt voinut saattaa ilke‰n viholliseni, vihatun kuohilaan uskotun, p‰‰t‰ lyhemm‰ksi ja minun t‰ytyy tunnustaa: minun tekikin jo mieleni. "Mutta min‰ uhrasin lyhytaikaisen kostonilon pysyv‰isemm‰n edun vuoksi. "Kutsuin sinut luokseni. Sin‰ sait itse valita, tahdoitko kuolla vai ruveta minun uskolliseksi palvelijakseni. "Olit kyllin j‰rkev‰ valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin olemme me, jotka maailman n‰hden olemme katkerimpia vihamiehi‰, salaisuudessa toimineet yhdess‰ vuosikausia. Olet edelt‰p‰in kertonut minulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja min‰ olen sinua palkinnut runsaasti. Sin‰ olet nyt rikas mies." "Eip‰ siit‰ juuri kannata puhua." "Ole vaiti, kiitt‰m‰tˆn. Rahastonhoitajani sen parhaiten tiet‰‰. Sin‰ olet hyvin rikas." "Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimi‰ eik‰ yhteiskunnallista asemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektej‰, ylh‰isi‰ herroja It‰- tai L‰nsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja Prokopius Bysantissa. "K‰rsiv‰llisyytt‰. T‰st‰ p‰iv‰st‰ alkaen kiipe‰t nopeasti kunnian portaita ylˆsp‰in. Kuule: huomenna matkustat sin‰ l‰hettil‰‰n‰ Ravennaan." "Keisarillisena l‰hettil‰‰n‰kˆ?" kysyi Petros iloissaan. "Niin, minun v‰lityksell‰ni. Mutta siin‰ ei viel‰ ole kaikki. "Sin‰ saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan h‰vitt‰miseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan." "Toiminko min‰ n‰iden ohjeiden mukaan, vai niit‰ vastaan?" "Niiden mukaan. "Mutta sin‰ saat viel‰ er‰‰n toimen, jonka Justinianus erityisesti panee syd‰mellesi, nimitt‰in ett‰ Teoderikin tyt‰r on mill‰ tavalla tahansa pelastettava vihollistensa k‰sist‰ ja tuotava Bysanttiin. "T‰ss‰ on minulta kirje, jossa h‰nt‰ kutsutaan t‰nne ja h‰nelle tarjotaan turvapaikka luonani." "Hyv‰ on", sanoi Petros aikoen pist‰‰ kirjeen povelleen. "Min‰ siis tuon h‰net t‰nne." Silloin hyp‰hti Teodora sohvalta kuin hyˆkk‰‰v‰ k‰‰rme. Galateakin per‰ytyi pel‰styneen‰. "Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut l‰het‰n aivan toista tarkoitusta varten. H‰n ei saa tulla Bysanttiin, h‰n ei saa el‰‰." H‰mm‰styksiss‰‰n Petros pudotti kirjeen lattialle. "Oi, keisarinna", kuiskasi h‰n, "-- murha". "Hiljaa, Petros", sanoi Teodora k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, silmiss‰ hurja ilme. "H‰nen t‰ytyy kuolla." "Kuolla! Miksi?" "Miksi? Sit‰ ei sinun tarvitse kysell‰. Mutta sama se -- ehk‰ sinun on hyv‰ se tiet‰‰, ett‰ pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta -- tied‰ siis --", h‰n tarttui kiivaasti Petroksen k‰sivarteen ja kuiskasi h‰nen korvaansa: "Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan h‰neen." "Teodora!" huusi kaunopuhuja pel‰styneen‰ ja per‰ytyi pari askelta. Keisarinna vaipui takaisin sohvalle. "Mutta eih‰n keisari ole n‰hnytk‰‰n h‰nt‰", ‰nkytti Petros toipuen pel‰styksest‰‰n. "H‰n on n‰hnyt h‰nen kuvansa. H‰n n‰kee jo h‰nest‰ unta." "Sinulla ei ole t‰h‰n saakka ollut kilpailijatarta." "Senvuoksi pid‰n huolta, etten saakaan sellaista." "Sin‰ olet niin kaunis." "Amalasunta on nuorempi." "Sin‰ olet niin viisas, sin‰ olet h‰nen neuvonantajansa, h‰nen uskottunsa." "Siksi juuri olen h‰nelle vaivaksi. Ja" -- h‰n tarttui taas Petroksen k‰sivarteen -- "ota huomioon: h‰n on kuninkaantyt‰r, syntyper‰inen hallitsijatar, min‰ taas olen jalopeurojen vartijan halpas‰‰tyinen tyt‰r. "Ja -- niin mielettˆm‰n naurettavalta kuin se kuuluukin -- Justinianus unohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika. "H‰n on perinyt kuningasten mielettˆmyyden, vaikka itse onkin seikkailija. H‰n uneksii syntyper‰isest‰ majesteetillisuudesta ja kuninkaallisen veren mysteereist‰. "Sellaisia p‰‰h‰npistoja vastaan ei ole mit‰‰n keinoa. Ket‰‰n muuta naista en pelk‰isi, mutta tuo kuninkaantyt‰r -- --" H‰n hyp‰hti vihoissaan pystyyn ja puristi pienen k‰tens‰ nyrkkiin. "Varo itse‰si, Justinianus!" sanoi h‰n k‰vellen edestakaisin. "Teodora on n‰ill‰ silmill‰‰n kesytt‰nyt ja t‰ll‰ k‰dell‰‰n hallinnut jalopeuroja ja tiikereit‰. Saa n‰hd‰, kykeneekˆ h‰n pit‰m‰‰n tuota purppuraan puettua kettua uskollisena itselleen." H‰n istuutui taas. "Lyhyesti, Amalasunta kuolee", sanoi h‰n ‰kki‰ taas tyyntyen. "Olkoon niin", vastasi kaunopuhuja, "mutta minun k‰teni ei h‰nt‰ surmaa. Sinulla on kyllin paljon veritˆihin tottuneita palvelijoita. L‰het‰ ne. Min‰ olen kaunopuhuja --" "Sin‰ olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun, viholliseni, t‰ytyy se tehd‰. Jos joku yst‰vist‰ni sen tekisi, her‰tt‰isi se ep‰luuloja." "Teodora", suostutteli Petros varomattomasti, "suuren Teoderikin tytt‰ren, syntyper‰isen kuningattaren murhaaminen olisi --" "Haa", nauroi Teodora pirullisesti, "syntyper‰inen kuningatar h‰ik‰isee sinutkin, kurjan. "Kaikki miehet ovat enemm‰n narreja kuin heittiˆit‰. "Kuule, Petros, sin‰ p‰iv‰n‰, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan, tulee sinusta senaattori ja patriisi." Petroksen silm‰t v‰l‰htiv‰t. Mutta pelkuruus tai omantunnon ‰‰ni olivat voimakkaampia kuin kunnianhimo. "Ei", sanoi h‰n p‰‰tt‰v‰isesti, "mieluummin luovun hovista ja tulevaisuudentoiveistani". "El‰m‰st‰si sin‰ luovut, kurja!" huudahti Teodora raivoissaan. "Sin‰ luulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, ett‰ silloin silmiesi edess‰ poltin v‰‰rennetyt asiakirjat. "Hullu! Ne eiv‰t olleet oikeat. "Katso -- t‰ss‰ on henkesi." H‰n sieppasi er‰‰st‰ asiapapereita sis‰lt‰v‰st‰ kotelosta kellastuneen pergamentin. H‰n n‰ytti sit‰ pel‰styneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena polvilleen. "K‰ske", ‰nkytti h‰n, "min‰ tottelen". Kamarin p‰‰ovelle koputettiin. "Mene tiehesi", huusi keisarinna. "Ota goottiruhtinattarelle menev‰ kirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos h‰n kuolee, kidutus ja kuolema, jos h‰n el‰‰. Tiehesi!" Ja Galatea tyˆnsi puolipyˆrryksiss‰ olevan miehen salaovesta ulos, k‰‰nsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan p‰‰ovea. YHDEKSƒSTOISTA LUKU. Sielt‰ tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni, hento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin t‰m‰, mutta nuorempi ja kukoistavampi. H‰nen ihonv‰rins‰ oli terve ja h‰nen k‰ytˆksens‰ teeskentelem‰tˆn. "Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!" huudahti keisarinna k‰yden syv‰sti kumartavaa tulijaa vastaan. Belisariuksen puoliso totteli ‰‰neti. "Kyll‰p‰ silm‰nalukset ovat kuopalla", ajatteli h‰n ojentautuessaan ylˆs. "Kyll‰p‰ tuolla sotamiehen vaimolla on jykev‰t jalat", sanoi siro keisarinna itsekseen silm‰illess‰‰n yst‰v‰t‰rt‰‰n. "Sin‰ olet kukoistava kuin Hebe", sanoi h‰n ‰‰neen Antoninalle. "Kuinka lis‰‰k‰‰n valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta. "Onko sinulla mit‰‰n uutta kerrottavana -- h‰nest‰?" kysyi h‰n ottaen v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisen‰ k‰teens‰ pesupˆyd‰lt‰ hirmuisen esineen, ter‰v‰k‰rkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. T‰ll‰ vihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisi‰ haavoja orjattarensa hartioihin ja k‰sivarsiin t‰m‰n taitamattomuuden, viel‰p‰ t‰lle sattuneen tapaturmankin vuoksi. "Ei t‰n‰‰n", kuiskasi Antonina punastuen, "en n‰hnyt h‰nt‰ eilenk‰‰n". "Sen kyll‰ uskon", tuumi Teodora itsekseen salaper‰isesti hymyillen. "Oi, kuinka katkerasti min‰ tulen sinua pian kaipaamaan", sanoi h‰n sivellen Antoninan t‰ytel‰ist‰ k‰sivartta. "Kenties jo ensi viikolla l‰htee Belisarius merille ja sin‰, vaimoista uskollisin, tietysti seuraat h‰nt‰. Kuka yst‰vist‰nne tulee mukaanne?" "Prokopius", sanoi Antonina, "ja -- ja BoÎthiuksen molemmat pojat", lis‰si h‰n luoden silm‰ns‰ maahan. "Vai niin", sanoi keisarinna hymyillen, "kyll‰ ymm‰rr‰n. "Leiriel‰m‰n vapaudessa toivot saavasi h‰iritsem‰tt‰ iloita kauniin nuorukaisen kanssa, sill‰ aikaa kun Belisarius-sankari taistelee voitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja --" "Oikein arvasit. Mutta minulla on sinulle er‰s pyyntˆ. "Sinulla on hyv‰t olot. Aleksandros, kaunis yst‰v‰si on tullut takaisin. H‰n j‰‰ luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies. "Mutta Anicius on viel‰ nuorukainen ja on, kuten tied‰t, vanhemman veljens‰ Severinuksen ankaran komennon alaisena. "T‰m‰, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei koskaan suvaitsisi t‰t‰ hell‰‰ -- yst‰vyytt‰. H‰n h‰iritsisi seurusteluamme tuhansin keinoin. "Tee minulle senvuoksi hyv‰ tyˆ: ‰l‰ salli Severinuksen tulla mukaan. Kun Anicius ja min‰ olemme p‰‰sseet laivaan, pid‰t‰ vanhempi veli Bysanttiin viekkaudella tai v‰kivallalla -- sin‰h‰n voit sen helposti tehd‰ -- sin‰, keisarinna." "Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa sinun olleen Belisariuksen oppilaana." Silloin karahti Antonina tulipunaiseksi. "ƒl‰ mainitse h‰nen nime‰‰n, ‰l‰k‰ ivaa! Sin‰ itse tied‰t parhaiten, kuka minua on opettanut tekem‰‰n sellaista, jonka vuoksi tarvitsee punastua." Teodora loi leimuavan katseen yst‰v‰tt‰reens‰. "Taivas tiet‰‰", jatkoi t‰m‰ v‰litt‰m‰tt‰ keisarinnasta, "ettei Belisarius ollut uskollisempi kuin min‰ siihen saakka, kun tulin hoviin. "Sin‰, keisarinna, olet minulle opettanut, ett‰ nuo itsekk‰‰t miehet, jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja tyˆskentelev‰t oman kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyˆv‰t meid‰t aviomiehiksi p‰‰sty‰‰n, eiv‰tk‰ en‰‰ anna meille arvoa, kun olemme heid‰n omikseen joutuneet. "Sin‰ olet opettanut minulle, ettei ole synti eik‰ v‰‰rink‰‰n ottaa vastaan toivovan ja senvuoksi viel‰ nˆyr‰n yst‰v‰n viaton kunnioitus ja imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eiv‰t meille en‰‰ suo. "Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta jota heikko, turhamainen syd‰meni ehdottomasti vaatii." "Onnekseni se muuttuu minusta v‰hitellen ik‰v‰ksi", sanoi Teodora itsekseen. "Ja kuitenkin -- min‰ pelk‰‰n, ett‰ t‰m‰kin on jo rikos Belisariusta vastaan. Oi, kuinka h‰n on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan h‰n vain ei olisi liian suuri t‰lle pienelle syd‰melle." -- H‰n peitti kasvonsa k‰siins‰. "Surkuteltava ihminen", ajatteli keisarinna, "h‰n on liian heikko nauttiakseen el‰m‰st‰‰n ja voidakseen olla sive‰." Silloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttˆ, tuoden suuren ruusukimpun. "H‰nelt‰!" kuiskasi h‰n keisarinnalle. "Kenelt‰?" kysyi t‰m‰. Antonina katsahti juuri heihin, ja Agave teki merkin silmill‰‰n. Keisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle k‰‰nt‰‰kseen h‰nen huomionsa muualle. "Ole hyv‰ ja vie t‰m‰ tuonne marmorimaljakkoon", sanoi h‰n. Sill‰ aikaa, kun Belisariuksen puoliso t‰ytt‰ess‰‰n keisarinnan k‰sky‰, k‰‰nsi heille selk‰ns‰, kuiskasi Agave: "No h‰nelt‰, joka oli eilen koko p‰iv‰n t‰‰ll‰ luonasi k‰tkˆss‰ -- kauniilta Aniciukselta --" lis‰si rakastettava lapsi punastuen. Mutta tuskin h‰n oli sanonut n‰m‰ varomattomat sanat, kun h‰n kovasti kiljaisten tarttui vasempaan k‰sivarteensa. Keisarinna lˆi h‰nt‰ viel‰ verisell‰ lansetilla kasvoihin. "Min‰ opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita", kuiskasi h‰n vimmastuneena. "Sinut suljetaan nelj‰ksi viikoksi kehruuhuoneeseen -- heti -- etk‰ saa en‰‰ koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!" Tyttˆ meni ulos itkien ja pit‰en k‰si‰‰n kasvojensa edess‰. "Mit‰ h‰n on tehnyt?" kysyi Antonina k‰‰ntyen toisiin p‰in. "H‰n pudotti pienen hajuvesipullon lattialle", sanoi Galatea nopeasti ottaen ylˆs matolle pudonneen pullon. -- "Hallitsijatar, tukkasi on valmis." "Laske pukijanaiset sis‰‰n ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole hyv‰ ja silm‰ile sill‰ aikaa n‰it‰ runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin uusimmat runot apostolien el‰m‰st‰. Se on hyvin mielt‰ ylent‰v‰ kirja. Varsinkin t‰m‰ kohta pyh‰n Stefanuksen kivitt‰misest‰. Mutta lue itse ja sano sitten arvostelusi." Galatea avasi p‰‰ovet selko sel‰lleen ja etuhuoneesta virtasi sis‰‰n kokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja. Muutamat siirsiv‰t pois huoneesta jo k‰ytetyt pukeutumistarpeet, toiset suitsuttivat hyv‰‰ hajua pienist‰ hehkuvista hiilipannuista tai pirskoittelivat ymp‰ri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista. Mutta useimmat puuhasivat keisarinnan ymp‰rill‰, joka nyt pukeutui t‰ydellisesti. Galatea otti keisarinnan p‰‰lt‰ ruusunpunaisen aamuvaipan. "Berenike", huusi h‰n, "tuo t‰nne purppurareunuksilla ja kultakoristeilla somistettu milesil‰inen tunika. T‰n‰‰n on sunnuntai." Sill‰ aikaa kun n‰pp‰r‰ vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan tukkaan, kiinnitti eritt‰in taitavasti siihen kultaneulan, jonka nuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora: "Mit‰ uutta kuuluu kaupungilta, Delfine?" "Sin‰ olet voittanut, hallitsijatar", vastasi kysytty polvistuen asettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. "Sinun v‰risi, siniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheri‰iset." "Mainiota", riemuitsi Teodora. "Olen voittanut vedossa kaksi sentneri‰ kultaa. "Onko tietoja? Mit‰? Italiastako?" huusi h‰n kirjeit‰ tuovalle palvelijattarelle. "Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatar Gotelindikselta -- min‰ tunnen Gorgon-sinetin -- ja diakoni Silveriukselta." "Anna t‰nne", sanoi Teodora, "min‰ otan ne mukaani kirkkoon. Peili, Elpis." Nuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista, sile‰ksi kiilloitetusta hopeasta tehty‰ levy‰, jota reunustivat runsaasti helmill‰ koristetut kultakehykset. Levy‰ kannatti vahva norsunluinen jalka. Elpis raukalla oli kova tyˆ. H‰nen t‰ytyi pukeutumisen kest‰ess‰ k‰‰nt‰‰ raskasta levy‰ levottoman hallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, ett‰ t‰m‰ aina voi n‰hd‰ kuvansa siin‰. Jollei h‰n ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista liikett‰, rangaistiin h‰nt‰. "Mit‰ on kaupan, Zefyris?" kysyi keisarinna tummaihoiselta libyalaiselta vapautetulta t‰m‰n ojentaessa h‰nelle aamuhyv‰ily‰ varten kesyn kotik‰‰rmeen, joka makasi pieness‰ korissa pehme‰ll‰ sammalella. "Ei mit‰‰n erikoista", vastasi libylialainen, -- "tule, Glauke", jatkoi h‰n ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan ja piti sit‰ huolellisesti k‰sivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen vastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, ett‰ se heti laskeutui kauniisiin poimuihin. Sitten h‰n sitoi vaipan kiinni valkoisella vyˆll‰ kiinnitt‰en sen toisen p‰‰n valkoisen olan yli kultasoljella, joka ennen oli esitt‰nyt Venuksen kyyhkyst‰, mutta kuvasi nyt pyh‰‰ henke‰. Glauke, er‰‰n ateenalaisen kuvanveist‰j‰n tyt‰r, oli useita vuosia tutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi h‰nest‰ monta tuhatta solidia. H‰nell‰ ei ollut p‰iv‰n mittaan muuta tekemist‰ kuin keisarinnan pukujen poimujen j‰rjesteleminen. "Hyv‰nhajuista espanjalaista saippuaa on taas saapunut", kertoi Zefyris. "Uusi milesil‰inen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptil‰inen on taas t‰‰ll‰", jatkoi h‰n hiljaa, "kaupaten Niilinvett‰‰n. H‰n sanoo, ett‰ se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo kahdeksan vuotta oli ollut lapseton -- --" Huoaten k‰‰ntyi Teodora pois p‰in ja h‰nen kasvoilleen ilmestyi varjo. "K‰ske h‰nen menn‰ pois", sanoi h‰n, "minulla ei ole en‰‰ toivoa --" T‰m‰ n‰ytti olevan arka kohta. Hetken aikaa h‰n oli kovin synk‰n n‰kˆinen. Mutta h‰n toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti p‰‰nalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle. "L‰het‰ t‰m‰ Aniciukselle", kuiskasi h‰n vanhukselle. "Erigone, koristeeni!" Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen tyˆpajoja esitt‰v‰ kuva, oli lukittu keisarinnan sinetill‰. Erigone n‰ytti, ett‰ sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina orjatytˆt nousivat varpailleen saadakseen edes heitt‰‰ silm‰yksen noihin kimalteleviin aarteisiin. "Tahdotko viel‰ kes‰sormuksesi, hallitsijatar?" kysyi Erigone. "En", sanoi Teodora valiten, "niiden k‰ytt‰misaika on jo lopussa. Anna minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut." Erigone ojensi h‰nelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita. "Kuinka hyvin", sanoi Antonina j‰tt‰en sikseen hurskasten runojen lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheri‰ v‰ri sopivat yhteen." "Se on er‰s Kleopatran koristeista", sanoi keisarinna v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti. "Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien sukupuun oikeaksi." "Mutta sin‰ viivyttelet kovin kauan", huomautti Antonina. "Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin t‰nne." "Niin, hallitsijatar", huudahti er‰s nuori orjatar peloissaan, "aurinkokellon luona seisova orja huusi jo nelj‰nnen hetken. Kiiruhda, hallitsijatar." Lansetin pistos oli vastauksena. "Neuvotko sin‰ keisarinnaa?" Mutta Antoninalle h‰n kuiskasi: "Miehi‰ ei pid‰ opettaa pahoille tavoille. Heid‰n pit‰‰ aina odottaa meit‰, me emme saa koskaan odottaa heit‰. "Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, ett‰ tahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan." H‰n yritti l‰hte‰. "Oi, Teodora", huusi Antonina h‰nelle, "‰l‰ unohda pyyntˆ‰ni". "En", sanoi t‰m‰ ‰kki‰ seisahtuen, "en tietystik‰‰n. Ja sin‰ saat itse n‰hd‰ m‰‰r‰ykseni, ett‰ olisit aivan varma asiastasi", jatkoi h‰n hymyillen. "Vahatauluni ja kirjoituspuikko!" Galatea toi ne nopeasti. Teodora kirjoitti ja kuiskasi sitten yst‰v‰tt‰relleen: "Sataman prefekti on vanha yst‰v‰ni, h‰n tottelee minua sokeasti. Lue, mit‰ olen kirjoittanut." Prefekti Aristarkokselle keisarinna Teodora. Jos Severinus, BoÎthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan, niin pid‰t‰ h‰net -- h‰t‰tilassa v‰kivalloin -- ja l‰het‰ h‰net minun huoneisiini. H‰net on nimitetty kamariherrakseni. "Oletko tyytyv‰inen, rakas sisko", kuiskasi h‰n. "Tuhannet kiitokset", sanoi t‰m‰ loistavin silmin. "Mutta", huudahti keisarinna koetellen ‰kki‰ kaulaansa, "p‰‰asian olimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyv‰ ja anna se minulle. Se on tuolla." T‰m‰ meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pient‰ kultaista Mercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieress‰. Mutta sill‰ aikaa pyyhk‰isi Teodora nopeasti kultaisella kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan "Anicius". H‰n pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi niiden p‰‰lle sinettisormuksellaan merkin. "T‰ss‰ on taikakalu", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo. "Ja t‰ss‰ k‰sky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se l‰htˆhetkell‰ Aristarkokselle. "Ja nyt", huudahti h‰n, "kirkkoon". KAHDESKYMMENES LUKU. Napolissa, siin‰ Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista p‰in nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa. Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan yst‰vyyden kaikkia riemuja, n‰htiin siell‰ n‰ihin aikoihin melkein joka p‰iv‰ kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilev‰n ihanilla, Polisippoon vievill‰ jyrk‰nteill‰ tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoyl‰nteill‰. Lhana aika, jolloin puhdas sielu el‰m‰n raikkaan aamuilman ymp‰rˆim‰n‰, viel‰ v‰sym‰ttˆm‰n‰ ja masentumattomana, ylpeiden unelmain t‰ytt‰m‰n‰ haluaa valaa sis‰ltˆns‰ yht‰ nuoreen, yht‰ aaterikkaaseen, yht‰ t‰yteen syd‰meen. Silloin katse v‰kisinkin suuntautuu jaloihin p‰‰m‰‰riin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liit‰‰ korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sill‰ silloin varmasti tiet‰‰, ett‰ on olemassa henkilˆ, joka ymm‰rt‰‰. Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja el‰m‰mme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenyst‰vyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymy‰, siin‰ ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimm‰isten kev‰tp‰ivien suloisia, hurmaavia heng‰hdyksi‰. Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat lˆyt‰neet toisensa sellaisen liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he t‰ydensiv‰t toisiaan ihmeellisesti. Totilan aurinkoinen sielu oli t‰ydellisesti s‰ilytt‰nyt nuoruuden tuoreuden. Hymyillen h‰n katseli hymyilev‰‰ maailmaa. H‰n rakasti ihmisi‰, ja h‰nen hyv‰ntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti helposti ihmisten syd‰met puolelleen. H‰n uskoi vain hyv‰‰n ja hyv‰n voittoon. Jos h‰n tiell‰‰n tapasi alhaista ja pahaa, polki h‰n sen tomuun arkkienkelin pyh‰ll‰ vihalla. H‰nen lempe‰st‰ luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille h‰ness‰ uinaileva raju voima -- sankarimielt‰ kertova -- joka ei tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu h‰nen l‰heisyydest‰‰n. Mutta seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ nuo h‰iritsev‰t seikat olivat voitetut ja unohdetut ja h‰n tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa h‰nt‰ ymp‰rˆiv‰n maailman ja el‰m‰n kanssa. H‰n tunsi ylpe‰n iloisena olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten h‰n painoi kultaisen nykyisyyden rintaansa vasten. Laulellen h‰n kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilin‰ss‰ kuin ilon jumala onnellisena ja onnelliseksi tekev‰n‰, tyttˆjen jumaloimana, goottilaisten asetoveriensa ylpeyten‰. H‰nen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui h‰nen hiljaisempaan yst‰v‰‰ns‰kin. Julius Montanuksella oli hell‰ ja tunteellinen, melkein naisellinen luonne. Aikaisin orvoksi j‰‰neen‰ h‰n oli joutunut Cetheguksen hoitoon. T‰m‰n paljon lahjakkaampi henkilˆllisyys oli painostanut h‰nt‰ ja tehnyt h‰net hiukan araksi. Yksin‰isyydess‰ kirjojensa ‰‰ress‰ kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemm‰n painamana kuin kohottamana h‰n oli tottunut katsomaan el‰m‰‰ totiselta, melkein synk‰lt‰ kannalta. H‰nen surumielisyytens‰ ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus yli-inhimillisen t‰ydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua synkk‰mielisyydeksi. Onnellisella hetkell‰ Totilan p‰iv‰npaisteinen yst‰vyys virtasi h‰nen sieluunsa ja valaisi sen syvimpi‰ soppia myˆten niin kirkkaasti, ett‰ h‰nen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siit‰ ankarasta iskusta, jonka h‰n juuri t‰m‰n yst‰vyyden vuoksi sai. Kuunnelkaamme h‰nen omaa kertomustaan prefektille. "Prefekti Cethegukselle Julius Montanus. "Kylm‰kiskoinen vastauksesi, jonka l‰hetit l‰mminsyd‰miseen kertomukseeni uudesta yst‰vyyden onnestani, vaikutti minuun ensin -- varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi -- hyvin pahasti, mutta sittemmin vahvisti se vain t‰m‰n yst‰vyyden onnea, tosin tavalla, jota et ole voinut toivoa etk‰ aavistaakaan. "Tuska, jonka tuotit minulle, on v‰hitellen muuttunut huoleksi sinun vuoksesi. "Vaikka minua alussa loukkasikin se, ett‰ pidit syvimpi‰ tunteitani sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan sieluni pyh‰kˆt -- vain tahdoit, sill‰ ne ovat loukkaamattomat -- rupesin v‰hitellen s‰‰lim‰‰n sinua. "Kurjaa on, ett‰ sinunlaiseltasi miehelt‰, jolla on niin tavattoman suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu syd‰men hyvyys. "Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etk‰ uhrautuvaa rakkautta. Uskonto, jota sin‰ enemm‰n pilkkaat kuin ymm‰rr‰t ja johon tuskani minua yh‰ enemm‰n l‰hent‰‰, kutsuu sit‰ l‰himm‰isenrakkaudeksi. Kurjaa on, ettet tajua t‰t‰ ihaninta tunnetta. "Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tied‰n, etten ole koskaan sinulle sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta v‰h‰n aikaa olenkin ollut se, mik‰ olen. "Kenties et aivan syytt‰ ruoskinut viime kirjeess‰si poikamaisuuteni j‰‰nnˆksi‰. "Mutta nyt min‰ luulen, ett‰ ne ovat h‰vinneet ja muuttuneena puhun nyt sinulle. "Kirjeesi, neuvosi ja l‰‰kkeesi ovat kypsytt‰neet minut mieheksi, mutta ei sellaiseksi kuin sin‰ toivoit. "Se on tuottanut minulle tuskan, pyh‰n, puhdistavan tuskan, se on pannut t‰m‰n yst‰vyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle, mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti. "Kuule, mit‰ taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja h‰mm‰sty. "Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti m‰‰r‰yst‰si -- olin vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen -- ja hain k‰siini vanhan kestiyst‰v‰si, purppurakauppias Valerius Procilluksen. "H‰n oli jo l‰htenyt kaupungista viett‰m‰‰n kes‰‰ ihanaan huvilaansa. Huomasin h‰net paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja is‰nmaan yst‰v‰ksi. "Mutta h‰nen tytt‰rens‰ on helmi. "Olit ennustanut oikein. "Aikomukseni pysy‰ kylm‰n‰ h‰nt‰ kohtaan suli h‰net n‰hty‰ni kuin sumu auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia tai Virginia olisi ollut edess‰ni. "Mutta viel‰ enemm‰n kuin h‰nen kauneutensa hurmasi minut h‰nen kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan. "H‰nen is‰ns‰ pyysi minua j‰‰m‰‰n vieraana luokseen. H‰nen kattonsa alla elinkin Valerian seurassa el‰m‰ni ihanimmat p‰iv‰t. "Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma ruumiille. "Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta kaikui Antigonen valitus h‰nen kauniin ‰‰nens‰ lausumana. Tuntikausia lausuimme me vuorotellen ja ihana oli h‰n, kun h‰n innostuksensa valtaamana nousi ylˆs, kun h‰nen tumma tukkansa p‰‰si vapaana aaltoilemaan ja kun h‰nen suurista, mustista silmist‰‰n s‰teili ylimaailmallinen tuli. "H‰nen suurin vieh‰tyksens‰ on ristiriita, joka t‰ytt‰‰ koko h‰nen el‰m‰ns‰ ja joka kenties tuottaa h‰nelle viel‰ monta syv‰‰ surua. Sin‰ kai aavistat, mit‰ tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen kohtalot. "Tied‰t kai tarkemmin kuin min‰, mist‰ johtui, ett‰ Valerian ‰iti oli h‰net jo syntym‰st‰ saakka vihkinyt aviottomaan, yksin‰iseen el‰m‰‰n ja hartauden tˆihin, mutta ett‰ Valerian enemm‰n roomalais- kuin kirkollismielinen is‰ oli ostanut h‰net vapaaksi rakennuttamalla kirkon ja luostarin. "Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota el‰v‰n sielun maksuksi kuollutta kultaa. H‰n ei tunne itse‰‰n vapautuneeksi ‰idin lupauksesta, jota h‰n alituisesti ajattelee, mutta pelolla eik‰ rakkaudella. "Olit oikeassa kirjoittaessasi, ett‰ h‰n on l‰peens‰ vanhan, pakanallisen maailman lapsi. "H‰n on is‰ns‰ tyt‰r, mutta kuitenkaan h‰n ei voi vapautua hurskaan ‰idin kielt‰ytyv‰st‰ kristillisyydest‰. Se ei ole h‰nelle kuitenkaan siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana pakkona. "Jalo neito k‰rsii nˆyr‰sti tuon ristiriidan, tuon ankaran sieluntaistelun; se kiduttaa h‰nt‰, mutta samalla jalostaa. "Kuka tiet‰‰, mik‰ t‰m‰n ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot m‰‰r‰‰. "Minua t‰m‰ taistelu on j‰rkytt‰nyt syd‰njuuria myˆten. Sin‰ tied‰t, ett‰ minun sielussani kristinusko ja filosofia myllert‰v‰t selitt‰m‰ttˆm‰n‰ sekasortona. "H‰mm‰styksekseni on n‰in‰ tuskan p‰ivin‰ uskoni vahvistunut ja olen melkein valmis uskomaan, ett‰ ilo johtaa pakanalliseen viisauteen, mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo. "Kuule siis, miten tuska on p‰‰ssyt sielussani vallalle. "Aluksi, kun n‰in rakkauteni alkavan juurtua, olin t‰ynn‰ iloista toivoa. "Valerius, jonka sin‰ luultavasti jo edelt‰p‰in olit voittanut puolelleni, ei n‰ht‰v‰sti ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. H‰nell‰ ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa h‰nen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai h‰nen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita h‰n piti sek‰ perheens‰ ett‰ Italian verivihollisina. "Valeriakin oli pian muuttunut yst‰v‰lliseksi minulle, ja kenties olisivat is‰n tahdon kunnioittaminen ja t‰m‰ yst‰vyys saattaneet h‰net suostumaan avioliittoon kanssani. "Mutta min‰ kiit‰n, -- sanonko Jumalaa vai sallimusta -- ettei niin k‰ynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta h‰n ei juuri v‰litt‰nyt -- "En tied‰, mik‰ omituinen tunne pid‰tti minua lausumasta sanaa, joka noina p‰ivin‰ varmasti olisi saattanut h‰net omakseni. "Rakastin h‰nt‰ syv‰sti, -- mutta joka kerta, kun aioin pyyt‰‰ h‰nt‰ h‰nen is‰lt‰‰n, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin v‰‰ryydell‰ anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas h‰nelle tai ett‰ kohtalo ei olisi m‰‰r‰nnyt minua h‰nelle. Min‰ olin vaiti ja tyynnytin sykkiv‰‰ syd‰nt‰ni. "Kerran kuudennella hetkell‰ -- aurinko paistoi tukahduttavasti -- l‰hdin hakemaan varjoa puutarhan viile‰st‰ marmoriluolasta. "Kuljin oleander-pensaikon l‰pi. Siell‰ h‰n nukkui ruohopenkill‰ oikea k‰si hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen p‰‰n alla, jota viel‰ koristi aamiaispˆyd‰ss‰ otettu asfodelos-seppele. "Seisoin vavisten h‰nen edess‰‰n. Niin kaunis ei h‰n ollut koskaan ollut. Kumarruin h‰nen puoleensa ja katselin ihastuneena h‰nen jaloja, kuin marmoriin veistettyj‰ piirteit‰‰n. Syd‰meni sykki kiivaasti, min‰ kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia. "Silloin tuli syd‰meeni lyijynraskaana tunne: sin‰ aiot ryˆst‰‰ toisen oman. "Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja min‰ hiivin tieheni yht‰ hiljaa kuin olin tullutkin. "Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenik‰‰n. "Nuhtelin itse‰ni siit‰, ett‰ olin unohtanut syd‰meni veljen uuden onneni vuoksi. "Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. T‰m‰ rakkaus ei saa vieroittaa minua yst‰v‰st‰ni. "H‰nen t‰ytyy saada n‰hd‰ Valeria, ihailla h‰nt‰ samoin kuin min‰kin, kiitt‰‰ valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on onnellinen kanssamme. "Seuraavana p‰iv‰n‰ palasin Napoliin noutamaan h‰nt‰. "Ylistin h‰nelle tytˆn kauneutta, mutta en voinut puhua h‰nelle rakkaudestani. "H‰n saisi n‰hd‰ h‰net ja itse arvata asian. "Tullessamme huvilaan emme lˆyt‰neet Valeriaa sis‰lt‰. "Vein Totilan puutarhaan -- Valeria on mit‰ innokkain kukkien hoitaja -- me tulimme, Totila edell‰, tihe‰st‰ taksusk‰yt‰v‰st‰ aukealle paikalle ja silloin yht'‰kki‰ n‰imme h‰nen suloisen olentonsa edess‰mme. H‰n seisoi is‰ns‰ kuvapatsaan edess‰ koristellen sit‰ tuoreilla ruusuilla, joita h‰n piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niit‰ vasemmalla k‰dell‰‰n. "Kuva oli h‰mm‰stytt‰v‰n kaunis: ihana neito viheri‰n pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edess‰, oikea k‰si kauniisti kohollaan. Totilaankin n‰ky vaikutti valtavasti. H‰mm‰styksest‰ huudahtaen h‰n j‰i liikkumattomana seisomaan tytˆn eteen. "Valeria silm‰si meihin p‰in ja vavahti kuin salaman iskem‰n‰; ruusut putosivat tihe‰n‰ ryhm‰n‰ maahan. H‰n ei huomannut sit‰. Heid‰n katseensa olivat kohdanneet, heid‰n poskensa hohtivat. -- Tajusin nuolennopeasti heid‰n kohtalonsa ja oman kohtaloni. "He rakastuivat toisiinsa ensi n‰kem‰lt‰. "Tuskallisena kuin palava nuoli t‰m‰ varmuus lensi l‰pi sieluni. "Mutta vain silm‰nr‰p‰yksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani. "Sill‰ katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siit‰, ett‰ he olivat lˆyt‰neet toisensa. Tunsin, ett‰ se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heid‰t toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt k‰sitin tunteen, joka ankarana oli est‰nyt minua l‰hestym‰st‰ Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. H‰nen omakseen piti Valerian tulla Jumalan p‰‰tˆksen tai t‰htien m‰‰r‰yksen mukaan. Enk‰ aikonut menn‰ v‰liin. "S‰‰st‰ minua jatkamasta kertomustani. "Sill‰ niin itsek‰s on luonteeni, niin v‰h‰n valtaa on pyh‰ kielt‰ytymisen oppi saanut minussa, ett‰ -- h‰pe‰n tunnustaa sit‰ -- syd‰meni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pit‰isi sykki‰ ilosta yst‰v‰ni onnen t‰hden. "Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekki‰ heid‰n sielunsa sulautuivat toisiinsa. "He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun iloni on katsella heid‰n onneaan ja auttaa heit‰ sen salaamisessa is‰lt‰, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun h‰n pit‰‰ Totilaa vain barbaarina. "Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti yst‰v‰lt‰ni. H‰n ei aavista sit‰ eik‰ saakaan sit‰ koskaan tiet‰‰. Se vain himment‰isi h‰nen rajatonta onneaan. "Siit‰ n‰et, Cethegus, kuinka Jumala k‰ytti suunnitelmaasi aivan toiseen tarkoitukseen. "Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin h‰net Totilan omaksi. "Tahdoit h‰vitt‰‰ yst‰vyyteni, mutta oletkin saanut sen pyh‰n kielt‰ymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen kuolemattomaksi. "Tahdoit tehd‰ minusta miehen rakkauden onnen avulla -- rakkauden tuska on tehnyt minusta miehen. "Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta." KAHDESKYMMENESENSIMMƒINEN LUKU. J‰t‰mme kertomatta t‰m‰n kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme mieluummin molempia Dioskureja er‰‰lle heid‰n iltak‰velylleen Napolin ihanilla rannoilla. He l‰htiv‰t aikaisin p‰‰ttyneen coenan j‰lkeen kaupungista Porta nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat er‰‰n roomalaisen imperaattorin voittoa h‰nen taisteltuaan muutamaa germaaniheimoa vastaan. Totila j‰i seisomaan ja ihailemaan kaunista tyˆt‰. "Kuka on tuo keisari", kysyi h‰n yst‰v‰lt‰‰n, "tuolla voittovaunuissa, siivitetty salama k‰dess‰‰n kuin Jupiter Tonans." "H‰n on Marcus Aurelius", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa. "Odota viel‰ hiukan. Ja ket‰ ovat nuo kahleissa olevat pitk‰tukkaiset miehet, jotka vet‰v‰t vaunuja?" "Ne ovat germaanikuninkaita." "Mutta mit‰ heimoa?" kysyi Totila edelleen. -- "Kas, siin‰h‰n onkin kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'." ƒ‰neens‰ nauraen nuori gootti l‰im‰ytti k‰mmenell‰‰n marmoripatsasta ja meni sitten nopeasti portin l‰pi. "Marmoriin hakattu valhe", huudahti h‰n katsellen taakseen. "Tuo imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, ett‰ kerran goottilainen merikreivi Napolissa todistaisi h‰nen valehdelleen ja liioitelleen!" "Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa", sanoi Julius miettiv‰isesti. "Kukahan t‰ss‰ maassa teid‰n j‰lkeenne hallitsee?" Totila pys‰htyi. "_Meid‰n j‰lkeemmekˆ_?" kysyi h‰n ihmeiss‰‰n. "Niin, et kai sin‰ usko, ett‰ sinun goottisi ikuisesti pysyisiv‰t hallitsevana kansana." "En tied‰", sanoi Totila l‰htien hitaasti matkaa jatkamaan. "Yst‰v‰ni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja makedonialaisilla ja, kuten n‰ytt‰‰, meill‰ roomalaisillakin on kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyiv‰t ja sortuivat. Luuletko gooteille k‰yv‰n toisin?" "En tied‰", sanoi Totila, "en ole koskaan ajatellut asiaa. "Ei ole koskaan johtunut mieleenik‰‰n, ett‰ sellainen aika voisi tulla, jolloin kansani" -- h‰n pys‰htyi, ik‰‰nkuin olisi ollut rikos ajatella tuota ajatusta loppuun saakka. "Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sit‰ yht‰ v‰h‰n kuin -- kuin kuolemaa." "Se on sinun tapaistasi, Totila!" "Ja sinun tapaistasi on kiusata itse‰si ja muita sellaisilla unelmilla." "Unelmilla! Sin‰ unohdat, ett‰ ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet todellisuudeksi. "Sin‰ unohdat, ett‰ olen roomalainen. En voi pett‰‰ itse‰ni, kuten useimmat muut. Meid‰n aikamme on ollut ja mennyt. "Valtikka on siirtynyt meilt‰ teille. Luuletko sin‰, ett‰ voin ilman tuskaa ja sis‰llist‰ taistelua unohtaa, ett‰ sin‰, syd‰meni yst‰v‰, olet barbaari, kansani vihollinen?" "Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti. "Onko sinunkin lempe‰ss‰ sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo? Katsele toki ymp‰rillesi. "Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin meid‰n aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa. "Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa ja suojelusta. "Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu roomalaisten ja germaanien v‰lill‰ voi luoda aivan uuden ajan, ihanamman kuin koskaan on ollut." "Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meist‰ vieras kansa. Meit‰ erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuper‰ ja maailmankatsomus sek‰ puolituhatvuotinen viha. "Me sorrimme kerran teid‰n vapauttanne, te nyt meid‰n; meid‰n v‰lill‰mme on ikuisesti ylip‰‰sem‰tˆn juopa." "Sin‰ kumoat lempiajatukseni." "Se on unelma." "Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee viel‰ aika, jolloin saan sen sinulle todistetuksi. Min‰ rakennan koko el‰m‰ntyˆni sille." "Niinp‰ se on rakennettu jalolle mielettˆmyydelle. Roomalaisten ja barbaarien v‰lille ei voida rakentaa siltaa." "Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymm‰rr‰, kuinka voit el‰‰, kuinka sin‰ minua --" "ƒl‰ puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli suuri kielt‰ymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan se onnistui minulle. Lopulta lakkasin el‰m‰st‰ yksinomaan vain kansani hyv‰ksi. "Pyh‰ usko, joka jo nyt -- ja vain se voi sen tehd‰ -- yhdist‰‰ roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen sieluni -- tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni -- on saanut n‰m‰ ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan. "Yhdest‰ ainoasta seikasta en‰‰ uskallan olla varma, siit‰, ett‰ olen kristitty. El‰n nyt koko ihmiskunnan enk‰ ainoastaan oman kansani hyv‰ksi, el‰n ihmisen‰ enk‰ vain roomalaisena. "Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljen‰ni. Olemmehan me kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia. "Senvuoksi voin itse viel‰ el‰‰, vaikka n‰en kansani kuolleen. "El‰n ihmiskunnan hyv‰ksi, se on kansani." "Ei", huudahti Totila vilkkaasti, "sit‰ en koskaan voisi tehd‰. "Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon el‰‰. Kansani on ainoa ilma, jota sieluni voi hengitt‰‰. "Miksi emme voisi kest‰‰ ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa. "Mit‰p‰ persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta. "T‰ytyykˆ meid‰nkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, ett‰ heille on niin k‰ynyt. "Me kukoistamme viel‰ t‰ysiss‰ nuoruudenvoimissa. "Ei, jos se p‰iv‰ tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin ‰lkˆˆn silm‰ni sit‰ n‰hkˆ. "Oi, kaikki jumalat, ‰lk‰‰ salliko meid‰n kuihtua vuosisatojen kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eiv‰t voi el‰‰ eiv‰tk‰ kuolla. "Ei, jos meid‰n t‰ytyy kukistua, niin l‰hett‰k‰‰ hirmuinen, raju taistelu ja sallikaa meid‰n nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien, kaikkien ja minun ensimm‰iseksi." Nuorukainen oli puhunut l‰mpim‰sti ja innostuneesti. H‰n hyp‰hti pystyyn tien vieress‰ olevalta marmoripenkilt‰, jolle he olivat istuutuneet, ja ojensi keih‰‰ns‰ k‰rjen taivasta kohti. "Yst‰v‰ni", sanoi Julius katsellen h‰nt‰ l‰mpim‰sti, "kuinka tuo innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy meid‰n kanssamme, minun kansani kanssa, silloin t‰ytyy minun --" "Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selv‰‰. Jos sellainen taistelu puhkeaa. "Sin‰ luulet, ett‰ se vaikuttaisi lamauttavasti yst‰vyyteemme. Eikˆ mit‰. "Kaksi sankaria voi iske‰ toisiinsa syvi‰ haavoja, mutta samalla olla yst‰vi‰. "Minusta olisi hauskaa n‰hd‰ sinun tulevan vastaani taistelussa t‰ysiss‰ aseissa." Julius hymyili. "Minun yst‰vyyteni ei ole niin julmaa laatua, sin‰ villi gootti. -- "Nuo kysymykset ja ep‰ilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti eik‰ koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa. "Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, ett‰ minun on palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan p‰‰ll‰ ihmiskuntaa eik‰ ainoastaan yht‰ kansaa --" "Vaiti, yst‰v‰ni", huudahti Totila, "miss‰ on ihmiskunta, josta uneksit. "En n‰e sit‰. N‰en vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia. "Jossain yl‰ilmoissa todellisten kansojen yl‰puolella olevaa ihmiskuntaa en tunne. "Min‰ palvelen ihmiskuntaa siten, ett‰ el‰n kansani hyv‰ksi. "En voi muuta. En voi vet‰‰ p‰‰lt‰ni nahkaa, jonka sis‰ss‰ olen syntynyt. "Ajattelen goottien kielell‰ ja puhun goottien kielt‰ enk‰ ihmiskunnan yleist‰ kielt‰. Sit‰ ei ole olemassakaan. "Ja kun min‰ ajattelen goottien kielell‰, on minulla myˆskin goottilaiset tunteet. "Min‰ voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyll‰. "Ihailen teid‰n taiteitanne ja tieteit‰nne, osittain teid‰n valtiomuotoannekin, jossa kaikki on eritt‰in hyvin j‰rjestetty. "Meill‰ on teilt‰ paljon oppimista -- mutta min‰ en vaihtaisi gootteja toiseen kansaan, vaikka sen j‰senet olisivat pelkki‰ enkeleit‰. "Ah te gootit! Syd‰meni syvyydess‰ ihailen heid‰n vikojaan enemm‰n kuin heid‰n hyveit‰‰n." "Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen." "Sin‰ et ole roomalainen! Suo anteeksi, yst‰v‰ni, roomalaisia ei en‰‰ ole olemassa. "Muuten en olisi Napolin merikreivi. "Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla, joilla ei en‰‰ ole omaa kansaa. "Jokaisen, joka on el‰v‰n kansan j‰sen, t‰ytyy ajatella samoin kuin min‰." Julius oli hetken aikaa vaiti. "Ja jos niinkin on, -- olen onnellinen. "Ehk‰ kadotan maani, peri‰kseni taivaan. "Mit‰ ovat kansat, mit‰ on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole t‰‰ll‰ alhaalla. "Se ik‰vˆi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin t‰‰ll‰." "Pys‰hdy, Julius", sanoi Totila j‰‰den seisomaan keih‰‰seens‰ nojaten. "T‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja el‰‰ t‰‰ll‰, nauttia t‰‰ll‰ kauneudesta voimieni mukaan ja tehd‰ hyv‰‰ voimieni mukaan. "Sinun taivaaseesi en voi enk‰ tahdokaan seurata sinua. "Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyh‰‰ kaipaustasi -- mutta minulla ei ole niiss‰ osaa. "Sin‰ tied‰t", lis‰si h‰n hymyillen, "ett‰ olen pakana -- parantumaton pakana, kuten Valeriani -- Valeriamme. "Oikeaan aikaan muistinkin h‰net. "Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meid‰t unohtamaan rakkaimman olennon maan p‰‰ll‰. "Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti etel‰‰n ja minun on viet‰v‰ ennen yˆn tuloa tilatut siemenet Valeriuksen puutarhaan. "Se olisi huono puutarhuri", sanoi h‰n hymyillen, "joka unohtaisi kukkansa. Voi hyvin -- min‰ poikkean oikealle." "Kerro minulta Valerialle terveisi‰. L‰hden kotiin lukemaan." "Mit‰ sin‰ nykyj‰‰n luet? Platoako viel‰!" "Ei, Augustinusta. Voi hyvin!" KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU. Nopeasti Totila riensi v‰ltt‰‰kseen keskikaupungin vilkasliikkeisi‰ katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle p‰in ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille. Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siin‰ oli useita kerroksia. Ylimm‰ss‰ kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten. Siell‰ asui vanha juutalainen kauniin, tumman tytt‰rens‰ kanssa. Suuremmassa huoneessa, jonka seinill‰ riippui hyv‰ss‰ j‰rjestyksess‰ t‰rke‰n p‰‰portin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, k‰yr‰ vartijan torvi sek‰ torninvartijan leve‰, pertuskan tapainen keih‰s, istui jalat ristiss‰ kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. H‰nell‰ oli pitk‰, luiseva vartalo sek‰ rotunsa ominaisuudet, kotkannen‰ ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat. H‰nell‰ oli pitk‰ sauva polvien v‰liss‰. H‰n kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mit‰ttˆm‰n n‰kˆisen miehen puhetta. T‰m‰ oli n‰ht‰v‰sti myˆskin juutalainen, jonka kovista piirteist‰ juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui. "Katso, is‰ Iisak", p‰‰tti h‰n puheensa rumalla, soinnuttomalla ‰‰nell‰, "sanani eiv‰t ole turhaa lorua, eiv‰tk‰ ne tule ainoastaan syd‰mest‰, joka on sokea, vaan myˆs p‰‰st‰, jossa silm‰t ovat. "Ja t‰ss‰ olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat sanani. T‰ss‰ on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotˆiden rakennusmestariksi. Saan palkkaa nelj‰kymment‰ kultasolidia vuodessa ja sit‰paitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia. "Aivan ‰sken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen vesijohdon ja t‰ss‰ kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siit‰ sain. "Sin‰ n‰et, ett‰ voin el‰tt‰‰ vaimoni. Sit‰paitsi olen min‰ t‰tisi Rakelin poika. "Toivon, ettei sinulla ole mit‰‰n puhettani vastaan ja ett‰ annat lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi." Mutta vanhus siveli pitk‰‰ harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa p‰‰t‰ns‰. "Jochem, Rakelin poika, poikani -- min‰ sanon sinulle, luovu kosinnastasi." "Miksi? Mit‰ sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa sanaakaan Jochemia vastaan?" "Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sin‰ lis‰‰t omaisuuttasi ja Jumala siunaa tyˆsi. "Mutta oletko koskaan n‰hnyt, ett‰ satakieli rupeaa varpusen pariksi tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eiv‰t sovi yhteen. Katso tuonne ja sano itse, sovitko sin‰ lapselleni Mirjamille." Ja h‰n tyˆnsi pitk‰ll‰ sauvallaan syrj‰‰n viheri‰isen, villaisen esiripun, joka oli huoneiden v‰lill‰. Hiljaisia, hopealta hel‰ht‰vi‰ ‰‰ni‰ oli jo miesten puhelun aikana kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat n‰hd‰ yksinkertaisesti sisustettuun, mutta miellytt‰v‰‰n huoneeseen. Laajan kaariakkunan ‰‰ress‰, josta oli vapaa n‰kˆala ihanan Napolin yli siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttˆ oudonn‰kˆinen, harpun tapainen kielisoitin k‰siss‰‰n. N‰ky oli hurmaavan kaunis. Laskevan auringon s‰teet hyv‰iliv‰t hehkuvan punaisina korkealla olevaa huonetta, valoivat tytˆn valkeaan, poimulliseen pukuun ja jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkiv‰t h‰nen kiilt‰v‰n mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta korvien taakse. Tuon auringonhohteen tavoin n‰ytti koko h‰nen olemuksestaan s‰teilev‰n runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa h‰nen liikkeess‰‰n ja tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisin‰ harhailivat kaupungin ja meren yli. "Tummansinisiksi kuin meri" oli runoilija Piso noita silmi‰ sanonut. -- Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen kieli‰ samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen s‰vel: "Vierell‰ virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin saapuu p‰iv‰, mi sen itkut lopettaa?" "Sen itkut lopettaa?" h‰n toisti uneksien ja nojasi p‰‰t‰ns‰ k‰teens‰, joka piteli harppua akkunalla. "Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikˆ h‰n ole rakastettava kuin ruusu Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. H‰nen ruumiissaan ei ole mit‰‰n vikaa." Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme hiljaista koputusta. Mirjam her‰si unelmistaan, pyyhk‰isi k‰dell‰‰n silmi‰‰n ja riensi ahtaita kiertoportaita alasp‰in. Jochem meni akkunan luo ja h‰nen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyj‰. "Haa, kristitty, Jumalan kiroama", s‰hisi h‰n ja puristi k‰tens‰ nyrkkiin. "Siell‰ on taas tuo vaaleaverinen, hillittˆm‰n ylpe‰ gootti. "Is‰ Iisak! Onko h‰n se kruunuhirvi, joka sopii sinun naarashirvellesi?" "Poikani, ‰l‰ puhu pilkallisesti Iisakille! "Tied‰th‰n itsekin, ett‰ h‰nen syd‰mess‰‰n on roomalaistytˆn kuva. H‰nen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helme‰." "Mutta kenties Juudan helmi ajattelee h‰nt‰." "Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee v‰kev‰‰ paimentansa, joka on pelastanut h‰net suden kidasta. "Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat lˆyt‰‰kseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyh‰n synagoogan riettaalla tulella, joukko n‰it‰ vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tyt‰rt‰ni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repiv‰t hunnun h‰nen p‰‰st‰‰n ja rintaliinan h‰nen hartioiltaan -- miss‰ oli silloin Jochem, t‰tini poika, joka h‰nt‰ saattoi? "H‰n pakeni nopeasti vaaraa ja j‰tti kyyhkysen korppikotkien kynsiin." "Min‰ olen rauhan mies", selitti Jochem h‰peiss‰‰n, "k‰teni ei k‰yttele v‰kivallan miekkaa." "Mutta Totila k‰yttelee sit‰ kuin Juudan jalopeura ja Herra on h‰nen kanssansa. "Yksin h‰n hyˆkk‰si rohkeiden ryˆv‰rien kimppuun, iski h‰vyttˆmint‰ miekkansa ter‰ll‰, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki h‰nen horjuvia askeleitaan ja toi h‰net vahingoittumattomana kotiin, h‰nen vanhan is‰ns‰ syliin. "Antakoon Herra Jehova h‰nelle pitk‰n i‰n ja siunatkoon kaikkia h‰nen askeleitaan." "Hyv‰ on", sanoi Jochem pist‰en asiapaperit povelleen, "min‰ menen, t‰ll‰ kertaa pitk‰ksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan." "Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?" "Justinianuksen, it‰maiden keisarin kanssa. "Osa suurta kirkkoa, jonka h‰n on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut. "Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten." Kiivaasti hyp‰hti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan. "Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sin‰ palvella roomalaisia? Keisaria, jonka edelt‰j‰t h‰vittiv‰t pyh‰n Siionin ja polttivat poroksi Herran temppelin. "Ja sin‰, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa ep‰uskon temppelin. Voi, voi sinua." "Miksi voivottelet tiet‰m‰tt‰si ollenkaan syyt‰? Voitko sin‰ rahoista haistaa, ovatko ne l‰hteneet juutalaisen vai kristityn k‰dest‰? "Eiv‰tkˆ ne paina yht‰ paljon ja eiv‰tkˆ ne kiill‰ yht‰ kauniisti?" "Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa." "Ent‰ sin‰ itse! Etkˆ sin‰kin ole uskottomien palveluksessa? "N‰enh‰n min‰ vartijantorven talosi sein‰ll‰. Etkˆ vartioi noita avaimia goottien hyv‰ksi, etkˆ sin‰ avaa ja sulje n‰it‰ portteja heid‰n menness‰‰n ja tullessaan ja etkˆ sin‰ suojele heid‰n v‰kevyytens‰ linnaa?" "Sen teen", vastasi vanhus ylpe‰sti, "ja uskollisesti aionkin vartioida yˆt ja p‰iv‰t, kuten koira is‰nt‰ns‰ omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak, Rubenin poika, on hengiss‰ ei yksik‰‰n t‰m‰n kansan vihollisista tule t‰m‰n portin l‰pi. "Sill‰ Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heid‰n suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-is‰mme suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heid‰t Babylonin vankeudesta. "Roomalaiset ovat h‰vitt‰neet Herran temppelin ja hajoittaneet h‰nen kansansa kaikkiin maan ‰‰riin. "He ovat meit‰ halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit kaupunkimme ja ryˆst‰neet pyh‰ttˆmme ja h‰v‰isseet talomme ja raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja s‰‰t‰neet meit‰ vastaan useita julmia lakeja. "Silloin tuli yˆn maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos roomalaiset repiv‰t ne alas, t‰ytyi heid‰n omin k‰sin ja omilla varoillaan ne taas rakennuttaa. H‰n on suojellut kotiemme rauhaa, ja sen, joka loukkasi Israelin lasta, t‰ytyi maksaa siit‰ yht‰ suuret sakot kuin jos h‰n olisi kristitty‰ loukannut. "H‰n on sallinut meid‰n pit‰‰ Jumalamme ja uskomme ja h‰n on suojellut askelemme kaupan teill‰. Me vietimme p‰‰si‰ist‰mme rauhassa, mink‰ viimeksi olimme saaneet tehd‰ silloin, kun Temppeli viel‰ seisoi Siionin kukkuloilla. "Ja kun er‰s roomalainen ylimys ryˆsti v‰kivalloin vaimoni Saaran, hakkautti kuningas Teoderik h‰nelt‰ p‰‰n poikki viel‰ samana p‰iv‰n‰ ja palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana. "Sen muistan niin kauan kuin minulla elonp‰ivi‰ riitt‰‰ ja min‰ tahdon palvella h‰nen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, ett‰ laajalla kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin juutalainen." "Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiitt‰m‰ttˆmyytt‰ uskollisuudestasi", sanoi Jochem l‰htˆ‰ tehden. "Minusta tuntuu, ett‰ se p‰iv‰ viel‰ tulee, jolloin min‰ tulen taas pyyt‰m‰‰n Mirjamia vaimokseni -- viimeisen kerran. "Kenties, is‰ Iisak, olet silloin hiukan nˆyrempi." H‰n meni Mirjamin huoneen l‰pi portaille, miss‰ h‰n alas menness‰‰n tapasi Totilan. Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silm‰ten pikku juutalainen hiipi solakan gootin ohi, jonka t‰ytyi kumartua p‰‰st‰kseen torninvartijan huoneeseen. Mirjam tuli aivan h‰nen j‰ljess‰‰n. "Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitki‰ silm‰ripsi‰‰n, "ja t‰ss‰ ikkunalla ovat kukat valmiiksi j‰rjestettyin‰. "H‰n rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit ‰skett‰in. "Olen hankkinut valkoisia narsisseja. "Niiden tuoksu on suloinen." H‰n vaikeni. "Sin‰ olet hyv‰ tyttˆ, Mirjam", sanoi Totila ottaen p‰‰st‰‰n hopeanvalkoisilla joutsenensiivill‰ koristetun kyp‰r‰ns‰ ja asettaen sen pˆyd‰lle. "Miss‰ on is‰si?" "Herran siunaus lev‰tkˆˆn kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen huoneeseen. "Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen vaippansa hartioiltaan ja k‰‰riytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam otti sein‰lt‰. "Te, hyv‰t ihmiset! Ilman teit‰ ja teid‰n uskollista vaiteliaisuuttanne tiet‰isi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teit‰ kiitt‰‰?" "Kiitt‰‰kˆ?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silm‰ns‰ ja katsoen h‰neen tulisesti. "Sin‰ olet edelt‰p‰in ikuisiksi ajoiksi maksanut kiitollisuuden velkasi." "Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leve‰reunaisen, ruskean huopahatun syv‰lle silmillens‰. "Toivon teille hyv‰‰ kaikesta syd‰mest‰ni. "Sano, is‰ Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein t‰‰ll‰ n‰hnyt ja joka ‰sken tuli vastaani. Minusta n‰ytt‰‰, ett‰ h‰n on iskenyt silm‰ns‰ Mirjamiin. "Sanokaa suoraan, jos teilt‰ vain puuttuu rahaa -- min‰ autan mielell‰ni." "Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra", vastasi vanhus levollisesti. "Siin‰ tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos h‰nen syd‰mens‰ valitsee jonkun toisen, niin tekisin mielell‰ni jotain Mirjamin hyv‰ksi." H‰n laski k‰tens‰ yst‰v‰llisesti tytˆn kiilt‰v‰n mustalle tukalle. Kosketus oli hyvin hiljainen. Mutta kuin tulisen salaman iskem‰n‰ Mirjam lyyhistyi ‰kki‰ polvilleen, pannen k‰tens‰ ristiin rinnalleen ja kumartaen syv‰lle kauniin p‰‰ns‰. H‰n vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen juureen. T‰m‰ per‰ytyi h‰mm‰styneen‰. Mutta silm‰nr‰p‰yksen per‰st‰ tyttˆ oli taas ylh‰‰ll‰. "Anteeksi, -- ruusu vain putosi jalkoihisi." H‰n laski kukan pˆyd‰lle ja sai niin t‰ydellisesti mielenmalttinsa takaisin, ettei Iisak eik‰ nuorukainenkaan kiinnitt‰nyt tapaukseen suurempaa huomiota. "Alkaa jo h‰m‰rt‰‰, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti ojentaen Totilalle kukkakorin. "Min‰ menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Olen kertonut sinusta usein h‰nelle ja h‰n kyselee sinusta. H‰n haluaisi mielell‰‰n n‰hd‰ sinut. No, se kai tapahtuu piankin. T‰n‰‰n k‰yt‰n luultavasti viimeisen kerran t‰t‰ valepukua." "Aiotko ryˆst‰‰ tuon Edomin tytt‰ren?" huusi vanhus. "Tuo h‰net t‰nne. T‰‰ll‰ h‰n on hyv‰ss‰ k‰tkˆss‰." "Ei", huusi Mirjam, "ei t‰nne, ei, ei". "Miksi ei, kummallinen lapsi?" kysyi vanhus nyreiss‰‰n. "T‰m‰ ei ole sopiva paikka h‰nen morsiamelleen -- t‰llainen huone -- se ei k‰y p‰ins‰." "Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella menness‰‰n. "Aion tehd‰ salaisuudesta lopun kosimalla tyttˆ‰ julkisesti. Hyv‰sti." H‰n l‰hti. Iisak otti keih‰‰n, torven ja muutamia avaimia sein‰lt‰. H‰n meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam j‰i yksin. Kauan aikaa h‰n seisoi liikkumattomana ja silm‰t ummessa samalla paikalla. Vihdoin h‰n pyyhk‰isi k‰sill‰‰n ohimoitaan ja poskiaan ja avasi silm‰ns‰. Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipiv‰t sis‰‰n kuun ensimm‰iset s‰teet. Ne leikkiv‰t Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin selustalle. Mirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin. Sitten h‰n tarttui viereisell‰ pˆyd‰ll‰ olevaan joutsensulkaiseen kyp‰r‰‰n, syleili sit‰ molemmin k‰sin ja painoi sit‰ hell‰sti rintaansa vasten. H‰n piti sit‰ hetken aikaa uneksien k‰siss‰‰n, vihdoin h‰n ei voinut vastustaa haluaan -- h‰n nosti sen nopeasti ja pani p‰‰h‰ns‰. H‰n vavahti, kun kyp‰r‰ koski h‰nen otsaansa. Sitten h‰n pyyhk‰isi mustat kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylm‰‰ ter‰st‰ molemmin k‰sin hehkuvaan otsaansa. V‰h‰n ajan per‰st‰ h‰n laski sen takaisin vaipan viereen arasti katsellen ymp‰rilleen. Sitten h‰n meni akkunan ‰‰reen ja katseli yˆn helmoissa lep‰‰v‰‰ kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa. H‰nen huulensa liikkuivat. H‰n aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu: "Vierell‰ virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tyt‰r Siionin, sun vaivas vaimenee?" KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU. Sill‰ aikaa kun Mirjam ‰‰neti katseli ensimm‰isi‰ taivaalle ilmestyvi‰ t‰hti‰, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli l‰hes tunnin matkan p‰‰ss‰ Porta capuanasta. Portinvartijaorja neuvoi h‰net vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito. T‰m‰, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka t‰m‰ muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi h‰net h‰nen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan p‰in. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua -- niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi -- olivat kukat istutettavat, ett‰ ensimm‰inen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko. K‰rsim‰ttˆm‰n‰ nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ‰‰ress‰ hetke‰, jolloin Valeria voisi sanoa is‰lleen j‰‰hyv‰iset illallisen j‰lkeen. Tuon tuostakin h‰n katsoi taivaalle n‰hd‰kseen t‰htien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitk‰lle yˆ oli kulunut. H‰n veti syrj‰‰n akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus. Kaukana suihkul‰hteet loistivat ja hein‰sirkat sirisiv‰t myrttipensaissa. L‰mmin, pehme‰ etel‰tuuli henk‰ili l‰pi yˆn tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa p‰‰ss‰ kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu. Totila ei en‰‰ jaksanut kauemmin odottaa. Hiljaa h‰n kiipesi akkunalaudalle ja siit‰ ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin ‰‰nn‰htik‰‰n h‰nen keveiden askeltensa alla, kun h‰n v‰ltt‰en kuutamoa riensi pensaston varjoon. H‰n riensi tummia taksusk‰yt‰vi‰ ja tihe‰latvaisten olivien varjostamia teit‰ pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkul‰hteen ohi, jossa kuusi delfiini‰ puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti k‰yt‰v‰lle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan l‰pi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan. Kun h‰n p‰‰si luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa. "Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli h‰nen kiivaita mielenilmauksiaan. "P‰‰st‰, p‰‰st‰, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua h‰nen syleilyst‰‰n. "En, armaani, en p‰‰st‰ sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kes‰yˆn l‰mmin henk‰ys ja kuusamain huumaava tuoksu henkiv‰t rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meit‰ olemaan onnellisia. "Nauttikaamme n‰ist‰ kultaisista hetkist‰. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri k‰sitt‰‰kseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja t‰t‰ hehkuvaa, suloista kes‰yˆt‰. El‰m‰nvoima kuohuu mahtavina aaltoina syd‰mess‰ni, joka on haljeta onnestaan." "Yst‰v‰iseni! Mielell‰ni tahtoisin, kuten sin‰kin, t‰ydellisesti antautua t‰m‰n hetken riemulle, mutta en voi. En luota t‰h‰n hurmaavaan tuoksuun, n‰iden kes‰ˆiden viileihin henk‰yksiin. Ne eiv‰t kest‰ kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen." "Miksi et, rakas hullu?" "En tied‰; onneton ristiriita, joka on imeytynyt l‰pi koko olemukseni, vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielell‰‰n minunkin syd‰meni, kuten sinun, nauttisi t‰st‰ onnesta. Mutta sis‰inen ‰‰ni varoittaa: se ei kest‰ kauan -- sin‰ et tule onnelliseksi." "Etkˆ siis ole onnellinen lev‰tess‰si rinnoillani?" "Olen ja en! Salaper‰isyys jaloa is‰‰ni kohtaan painaa minua kuin jokin rikos tai v‰‰ryys. "Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eiv‰t eniten ved‰ minua puoleesi. "Eniten kiinnitt‰‰ minua sielusi, avomielinen, p‰iv‰npaisteinen, jalo sielusi, josta syd‰meni on ylpe‰. "Sin‰ vaellat t‰m‰n synk‰n maailman l‰pi kirkkaana ja valoisana kuin valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, ett‰ kaikki pikkumaisuus, v‰linpit‰m‰ttˆmyys ja halpamaisuus katoavat sinun l‰heisyydest‰si. "Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on l‰hestynyt h‰nt‰ valonsa t‰ydess‰ loistossa. "Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mit‰‰n salaper‰ist‰ tai teeskennelty‰. "En voi nauttia t‰m‰n hetken onneakaan -- se on v‰‰ryydell‰ hankittu eik‰ siis voi kauan kest‰‰." "Ei, Valeria, eik‰ niin saa ollakaan. "Olen aivan samaa mielt‰ kuin sin‰. "Min‰kin vihaan t‰t‰ valheellisuutta ja naamioimista enk‰ en‰‰ kest‰ sit‰ kauemmin. "Olen tullutkin lopettaakseni sen. "Huomenna, huomenna heit‰n valepukuni ja kerron is‰llesi asian suoraan." "T‰m‰ p‰‰tˆs on paras, sill‰ --" "Sill‰ se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti ‰kki‰ syv‰ ‰‰ni ja luolan pime‰st‰ takaosasta tuli esille mies pist‰en kirkkaan miekan takaisin tuppeen. "Is‰ni!" huudahti Valeria h‰mm‰styneen‰, mutta rohkealla mielell‰. Totila pani k‰sivartensa h‰nen vyˆt‰isilleen puolustaakseen aarrettaan. "Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten k‰skev‰sti k‰dell‰‰n. "Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa vasten. "H‰nen paikkansa on t‰st‰ l‰htien t‰ll‰ rinnalla." "Rˆyhke‰ gootti!" "Kuule minua, Valerius, ‰l‰k‰ ole meille vihoissasi t‰m‰n salaper‰isyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna loppunut." "Onneksesi kuulin sen. "Vaikka vanhin yst‰vist‰ni oli minua varoittanut, en kuitenkaan tahtonut uskoa, ett‰ tytt‰reni toimii selk‰ni takana. "Kun minun t‰ytyi se lopuksikin uskoa, p‰‰tin, ett‰ saisit verell‰si maksaa viekkautesi. "P‰‰tˆksesi pelasti henkesi. "Mutta pakene nyt, sill‰ sin‰ et saa en‰‰ koskaan h‰nt‰ n‰hd‰." -- Totila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen h‰nt‰. "Is‰", sanoi h‰n levollisesti mennen miesten v‰liin, "kuule lastasi. "En tahdo puolustaa rakkauttani, sill‰ se ei tarvitse puolustamista. Se on jumalallinen ja v‰ltt‰m‰tˆn kuin t‰hdet. Rakkauteni t‰h‰n mieheen on el‰m‰ni el‰m‰. "Sin‰ tunnet sieluni. Totuus on sille yht‰ v‰ltt‰m‰tˆn kuin ruumiille ilma. Ja min‰ sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu t‰st‰ miehest‰." "Enk‰ min‰ koskaan h‰nest‰", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan k‰teen. Nuoret seisoivat siin‰ kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edess‰ pystyp‰isin‰ ja p‰‰tt‰v‰isin‰. Heid‰n jaloista piirteist‰‰n ja vartaloistaan kuvastui t‰ll‰ hetkell‰ pyh‰ innostus. Ryhm‰ oli niin kaunis, ett‰ vihastuneen is‰n syd‰n alkoi helty‰. "Valeria, lapseni!" "Oi, is‰ni! Sin‰ olet niin hell‰sti ja uskollisesti valvonut jokaista askeltani, ett‰ vaikka t‰h‰n saakka tosin olen valittanut ‰itini menetyst‰, tuskin koskaan olen h‰nt‰ kaivannut. "Nyt, t‰ll‰ hetkell‰ kaipaan h‰nt‰ ensimm‰isen kerran. Nyt tunnen, ett‰ tarvitsisin h‰nt‰ puhumaan puolestani. "Salli ainakin h‰nen muistonsa nyt tehd‰ se. "Salli minun palauttaa h‰nen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle hetke‰, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ‰‰reen ja laski syd‰mellesi -- kuten itse olet usein sanonut -- onneni arvokkaimpana testamenttinaan." -- Valerius painoi vasemmalla k‰dell‰‰n otsaansa. Tyt‰r rohkaisi mielens‰ ja tarttui toiseen. Is‰ ei vet‰nyt sit‰ pois. N‰ht‰v‰sti oli vanhuksen rinnassa kiivas taistelu k‰ynniss‰. Vihdoin h‰n sanoi: "Valeria, olet tiet‰m‰tt‰si lausunut t‰rkeit‰ sanoja. "Tekisin v‰‰rin, jos salaisin sinulta sen, mit‰ aavistaen mainitsit. "Kuule siis, mit‰ ‰itisi minulle kuolinhetkell‰‰n puhui. "H‰nen mielt‰‰n painoi yh‰ tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut aikoja sitten vapauttaneet. "'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi h‰n, 'niin lupaa minulle ainakin, ett‰ h‰n saa vapaasti valita puolisonsa.' "'Min‰ tied‰n, kuinka roomalaisia tyttˆj‰, usein meid‰nkin s‰‰tymme tytt‰ri‰, naitetaan kysym‰tt‰ ollenkaan heid‰n mielipidett‰‰n tai rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan p‰‰ll‰ ja kauhistus Herralle.' "'Valeriani valitsee jalosti -- lupaa minulle, ett‰ annat h‰net miehelle, jonka h‰n valitsee, etk‰ kellek‰‰n muulle.' "Lupasin sen pit‰en h‰nen vapisevaa k‰tt‰‰n omassani. -- "Mutta en koskaan anna tyt‰rt‰ni barbaarille, Italian viholliselle, en, en!" Ja heilauttaen kiivaasti k‰tt‰‰n h‰n riist‰ytyi irti tytt‰rest‰‰n. "Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius", sanoi Totila. "Ainakin olen min‰ l‰mpimin roomalaisyst‰v‰ koko kansastani. "Usko minua, en teit‰ vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teid‰n samoin kuin meid‰nkin vaarallisimmat viholliset -- bysanttilaiset." Se oli sana paikallaan. Sill‰ vanha tasavaltalainen vihasi yht‰ tulisesti ja syd‰mens‰ pohjasta Bysanttia kuin h‰n rakasti vapautta ja Italiaa. H‰n oli ‰‰neti, mutta h‰nen silm‰ns‰ katselivat tutkien nuorukaista. "Is‰ni", sanoi Valeria, "lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria. "Opi tuntemaan h‰net ja jos viel‰ sittenkin pid‰t h‰nt‰ barbaarina -- niin en koskaan tahdo h‰nen omakseen tulla. "Kaikki jumalat rakastavat h‰nt‰ ja kaikkien ihmisten t‰ytyy pit‰‰ h‰nest‰ -- sin‰ et myˆsk‰‰n voi h‰nt‰ hyleksi‰. "En vaadi sinulta muuta kuin ett‰ opit h‰net tuntemaan. P‰‰t‰ sitten itse, onko valintani ollut jalo vai ei." H‰n tarttui is‰ns‰ k‰teen. "Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen syd‰mellisesti h‰nen toiseen k‰teens‰. Vanhus huokasi. Lopuksi h‰n sanoi: "Tulkaa kanssani ‰idin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa. "Siell‰ lep‰‰ h‰nen syd‰mens‰ uurnassa. "Muistelkaamme siell‰ h‰nt‰, jalointa naisista, ja rukoilkaamme h‰nen varjoaan. "Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin t‰yt‰n lupaukseni." KAHDESKYMMENESNELJƒS LUKU. Muutamia viikkoja myˆhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan l‰hettil‰‰n. Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen menneiden aikojen tapahtumia -- he olivat opintotovereita, kuten ennen on mainittu -- syˆneet yksinkertaisen aterian ja tyhjent‰neet sen p‰‰lle ruukullisen vanhaa massiko-viini‰. Ruokasalista he olivat siirtyneet t‰h‰n syrj‰iseen tyˆhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia pelk‰‰m‰tt‰ puhella salaisemmistakin asioista. "Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siit‰", p‰‰tti Cethegus kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "ett‰ kauheat kertomukset Ravennan rettelˆist‰ olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti keksittyj‰, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan rauhoittaa yst‰vieni levottomuutta ja innostusta. "Yltiˆp‰‰ Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettˆm‰sti, oli turmella kaiken. "Herke‰m‰tt‰ h‰n vaati, ett‰ minut valittaisiin diktaattoriksi. H‰n pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, ett‰ minut pit‰isi pakottaa pelastamaan is‰nmaa. "H‰n lˆrpˆtteli niin paljon salaisuuksiamme, ett‰ onneksi tumma korsikalainen -- joka n‰ytt‰‰ olevan barbaarien yst‰v‰, kenenk‰‰n aavistamatta, mist‰ syyst‰ -- luuli h‰nt‰ p‰ihtyneemm‰ksi kuin h‰n olikaan. "Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui v‰hitellen kansa ja senaatti." "Mutta sin‰", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman barbaarien kostolta -- unohtumaton ansiotyˆ, josta koko maailman, etup‰‰ss‰ hallitsijattaren, t‰ytyy sinua kiitt‰‰." "Hallitsijatar, -- naisparka!" sanoi Cethegus olkap‰it‰‰n kohauttaen. "Kuka tiet‰‰, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat h‰nen olla valtaistuimella." "Mit‰ sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti. "Minun l‰hettil‰stoimeni tarkoitus on etup‰‰ss‰ tukea h‰nen valtaistuintaan. Aioin juuri kysy‰ sinulta neuvoa, miten sen parhaiten voisin tehd‰", lis‰si h‰n viekkaasti. Mutta Cethegus nojasi p‰‰t‰‰n takanaan olevaan marmorisein‰‰n ja katsoi l‰hettil‰‰seen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi h‰n, "miksi teeskentelet? Luulin, ett‰ tunnemme toisemme paremmin." "Mit‰ tarkoitat?" kysyi bysanttilainen h‰mill‰‰n. "Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdess‰ historiaa ja lakitiedett‰ Berytuksessa ja Ateenassa. "Tarkoitan, ett‰ jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme k‰velimme tai keskustelimme tieteist‰ lukemattomia kertoja, tulimme siihen johtop‰‰tˆkseen, ett‰ keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta ja taas hallittava sek‰ Roomaa ett‰ Bysanttia. "Ja kun viel‰kin ajattelen samalla lailla, et liene sin‰k‰‰n mielt‰si muuttanut." "Minun mielipiteeni t‰ytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja Justinianus --" "Tahtoo tietysti kaikin mokomin s‰ilytt‰‰ barbaarien vallan Italiassa." "Se on totta", sanoi kaunopuhuja h‰mill‰‰n, "mutta voi sattua tapauksia --" "Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "‰l‰ viitsi en‰‰ syˆtt‰‰ minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eiv‰t pysty minuun. "N‰etkˆ, Petros, sin‰ teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas ollaksesi viisas. Sin‰ arvelet, ett‰ aina t‰ytyy valehdella eik‰ sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta. "Mutta valehdella pit‰‰ vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin. "H‰nen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa h‰nen olla valtaistuimella, riippuu vain siit‰, luuleeko h‰n parhaiten p‰‰sev‰ns‰ p‰‰m‰‰r‰‰ns‰ ilman h‰nt‰, vai h‰nen avullaan. "Minun ei tietenk‰‰n pit‰isi saada tiet‰‰, mit‰ keisari aikoo. "Mutta tied‰tkˆ, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun kerran olemme yhdess‰, sanoa sinulle p‰in silmi‰, mit‰ keisari aikoo." Ilke‰ ja katkera hymy v‰reili l‰hettil‰‰n huulilla. "Keskustelutaitosi on yht‰ osuva kuin Ateenassa", sanoi h‰n myrkyllisesti. "Niin on ja sin‰ tied‰t, ett‰ Ateenassa olin min‰ aina ensimm‰inen, Prokopius toinen ja sin‰ vasta kolmas." Silloin Syphax astui sis‰‰n. "Hunnutettu nainen", ilmoitti h‰n, "odottaa sinua Zeus-salissa." Iloissaan siit‰, ett‰ t‰m‰ keskustelu keskeytyi, sill‰ h‰n tunsi prefektin itse‰‰n etev‰mm‰ksi, irvisteli Petros: "No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi." "Niin, mutta itsellesi", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos. "Saat viel‰ katua pilkkaasi, kopea mies", ajatteli bysanttilainen. Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimens‰ ateenalaisen Glykonin veist‰m‰n kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun puetun naisen. Prefektin astuessa sis‰‰n h‰n heitti taaksep‰in ruskean vaippansa hilkan. "Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus h‰mm‰styneen‰, "mik‰ tuo teid‰t luokseni?" "Kosto", vastasi k‰he‰, ruma ‰‰ni ja ruhtinatar meni h‰nen luokseen. Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat ter‰v‰t, mutta eiv‰t silti rumat. H‰nt‰ olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silm‰ olisi ollut poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava n‰ytti vuotavan joka kerta, kun t‰m‰n intohimoisen naisen poskiin nousi puna. H‰n puhui kiihke‰sti ja takoi nyrkki‰ joka sanalleen. J‰ljell‰ olevasta harmaasta silm‰st‰ hehkui sellainen leppym‰tˆn viha, ett‰ Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksep‰in. "Kostoko?" kysyi h‰n. "Kenelle?" "Sen saat sittemmin tiet‰‰. "Suo anteeksi", sanoi h‰n koettaen tyynty‰, "ett‰ h‰iritsen teit‰. "Yst‰v‰si Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikˆ olekin?" "On. Mist‰ sin‰ --" "N‰in h‰nen ennen coenaa tulevan portistasi sis‰‰n", sanoi h‰n v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisen‰. "Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Min‰h‰n laskin h‰net sis‰‰n puutarhaportin kautta. "Nuo molemmat ovat siis p‰‰tt‰neet tavata toisensa t‰‰ll‰. "Minun ei pit‰isi aavistaa sit‰. "Mutta mit‰ asiaa heill‰ on minulle?" "En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain yksi kysymys teht‰v‰n‰ sinulle. Vastaa aivan lyhyesti. "Voin kukistaa tuon naisen -- Teoderikin tytt‰ren -- ja min‰ tahdon sen tehd‰. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?" "Ahaa, Petros-yst‰v‰", ajatteli prefekti, "nyt tied‰n jo, mit‰ sinulla on Amalasuntan kanssa tekemist‰. "Mutta katsokaamme, kuinka pitk‰ll‰ he jo ovat." "Gotelindis", sanoi h‰n arvellen, "sin‰ tahdot kukistaa hallitsijattaren -- sen kyll‰ uskon -- mutta ep‰ilen, voitko sen todella tehd‰." "Kuule ja p‰‰t‰ sitten, voinko sen tehd‰. "H‰n on murhauttanut nuo kolme herttuaa." Cethegus kohautti olkap‰it‰‰n: "Monihan sit‰ ep‰ilee." "Mutta min‰ voin sen todistaa." "Tuskin", arveli Cethegus ep‰illen. "Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tied‰t. "H‰nen kimppuunsa hyˆk‰ttiin aemil‰isell‰ tiell‰ l‰hell‰ minun huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani lˆysiv‰t h‰net ja toivat h‰net talooni. "Kuten tied‰t, oli h‰n serkkuni -- min‰h‰n olen baltien sukua. -- H‰n kuoli k‰siini." "No, mit‰ sairas houraili haavakuumeessaan." "Ei h‰nell‰ ollut haavakuumetta. "Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. T‰m‰ ei p‰‰ssyt pitk‰lle pakoon. Uudisasukkaani hakivat h‰nt‰ ja lˆysiv‰t h‰net kuoleman kieliss‰ l‰heisest‰ mets‰st‰. H‰n tunnusti minulle kaikki." Cethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. "No, mit‰ h‰n sanoi?" "Murhaaja oli", sanoi Gotelindis ter‰v‰sti, "isaurilainen palkkasoturi, er‰s Rooman vallitustˆiden tyˆp‰‰llikˆit‰. H‰n sanoi: prefekti Cethegus l‰hetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin luo." "Kuka paitsi sinua kuuli tunnustuksen?" kysyi Cethegus vaanivasti. "Ei kukaan. Eik‰ kukaan saa siit‰ tiet‰‰ mit‰‰n, jos autat minua. Mutta jollet --" "Gotelindis", keskeytti prefekti, "‰l‰ viitsi uhkailla. Se ei sinua auta. "Saat n‰hd‰, ett‰ sin‰ vain sill‰ ‰rsyt‰t minua, mutta et voi pakottaa. "H‰t‰tilassa voin laskea asian julkisen oikeuden k‰sitelt‰v‰ksi. Sin‰ olet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi yksin -- olit kyllin varomaton myˆnt‰m‰‰n, ettei tunnustusta kukaan muu kuullut -- ei saa kukistetuksi h‰nt‰ eik‰ minua. "Sin‰ et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan. Korkeintaan voit hyv‰ll‰ saada minut puolellesi, jos pystyt todistamaan, ett‰ minulle on siit‰ hyˆty‰. "Ja sit‰paitsi hankin sinulle er‰‰n liittolaisen. "Tunnethan sin‰ Petroksen, yst‰v‰ni." "Hyvin, jo useita vuosia." "Sallitko, ett‰ kutsun h‰net osalliseksi keskusteluumme?" H‰n palasi tyˆhuoneeseensa. "Petros, nainen on ruhtinatar Gotelindis, Teodahadin puoliso. "H‰n tahtoo puhua meid‰n molempien kanssa. "Tunnetko h‰net?" "Min‰kˆ? En. En ole koskaan n‰hnytk‰‰n h‰nt‰", vastasi kaunopuhuja nopeasti. "Hyv‰ on! Tule mukanani." Kun he olivat saapuneet Zeus-saliin, huusi Gotelindis Petrokselle: "Terve tuloa, vanha yst‰v‰. Hauska n‰hd‰ sinua pitkist‰ ajoista." Petros oli ‰‰neti. Cethegus seisoi k‰det sel‰n takana ja nautti bysanttilaisen valtiomiehen ‰llistyksest‰. Kiusallisen vaitiolon j‰lkeen h‰n sanoi: "Siin‰ n‰et, Petros, ett‰ olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia metkuja. "Mutta ‰l‰ nyt ole noin alakuloinen, vaikka viekkautesi tulikin ilmi. "Te molemmat olette siis tehneet liiton kukistaaksenne hallitsijattaren. "Te tahdotte saada minut apulaiseksenne. "Minun t‰ytyy sit‰varten saada tarkat tiedot aikomuksestanne. "Kenet aiotte asettaa Amalasuntan valtaistuimelle? "Sill‰ tie ei ole viel‰ Justinianukselle vapaa." Molemmat olivat vaiti. He ihmetteliv‰t itsekseen sit‰, ett‰ prefekti oli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi: "Teodahadin, puolisoni, viimeisen amelungin." "Teodahadin, viimeisen amelungin", toisti Cethegus hitaasti. Sill‰ aikaa h‰n punnitsi mieless‰‰n kaikkia mahdollisuuksia. H‰n mietti, ett‰ Teodahad, josta gootit eiv‰t erityisesti pit‰neet ja jonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan bysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi loppuisku aikaisemmin kuin h‰n tahtoisi. H‰n mietti, ett‰ h‰nen t‰ytyisi joka tapauksessa koettaa pit‰‰ it‰roomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja h‰n p‰‰tti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyist‰ asiaintilaa ja samalla Amalasuntaa. Kaiken t‰m‰n h‰n oli silm‰nr‰p‰yksess‰ ajatellut, punninnut ja p‰‰tt‰nyt. "Kuinka aioitte panna suunnitelmanne toimeen?" kysyi h‰n levollisesti. "Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyv‰ksi uhaten muutoin syytt‰‰ h‰nt‰ murhasta." "Ja jos h‰n kielt‰ytyy?" "Niin t‰yt‰mme uhkauksemme", sanoi Petros, "ja lietsomme goottien keskuuteen myrskyn, joka --" "Maksaa h‰nelle hengen", huudahti Gotelindis. "Kenties maksaa kruunun", sanoi Cethegus. "Mutta se ei silloin joudu Teodahadille. "Sill‰ jos gootit valitsevat kuninkaan, ei sen nimi ole Teodahad." "Se on totta", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen. "Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi paljon vastenmielisempi kuin Amalasunta. "Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teid‰n puolellenne, kannatan Amalasuntaa." "Hyv‰ on", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, "siis taistelu meid‰n v‰lill‰mme alkaa. Tule, Petros." "Hiljaa, yst‰v‰ni", varoitti bysanttilainen. "Kenties Cethegus muuttaa mielens‰ luettuaan t‰m‰n kirjeen." H‰n ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut Amalasuntalta Justinianukselle. Cethegus luki. H‰nen piirteens‰ synkistyiv‰t. "No", tuumi Petros ivallisesti, "viel‰kˆ aiot puolustaa kuningatarta, joka on m‰‰r‰nnyt sinut itsesi tuhottavaksi. "Mit‰ sinusta tulisi, jos h‰n saisi suunnitelmansa t‰yt‰ntˆˆn, eiv‰tk‰ yst‰v‰si pit‰isi sinusta huolta." Cethegus tuskin kuuli h‰nen sanojaan. "Kurja", mietti h‰n. "Ik‰‰nkuin se minua huolestuttaisi. "Ik‰‰nkuin hallitsijatar ei olisi oikeassa. "Ik‰‰nkuin voisin h‰nelle siit‰ suuttua. "Mutta h‰n on varomattomuudessaan tehnyt sen, mit‰ min‰ vasta Teodahadin taholta pelk‰sin. H‰n on tuhonnut itse itsens‰ ja uhkaa suunnitelmiani. H‰n on pyyt‰nyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne tulevat, tahtoi h‰n tai ei. "Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, n‰yttelee keisari suojelijan osaa." H‰n k‰‰ntyi n‰kˆj‰‰n hyvin liikutettuna l‰hettil‰‰n puoleen ja antoi kirjeen takaisin. "Ja jos h‰n panisi p‰‰tˆksens‰ t‰yt‰ntˆˆn, jos h‰n j‰isi valtaistuimelle -- kuinka pian voisivat joukkonne ehti‰ t‰nne?" "Belisarius on jo matkalla Sisiliaan", sanoi Petros ylpe‰n‰ siit‰, ett‰ oli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, "viikon kuluttua h‰n voi jo olla Rooman edustalla." "Mahdotonta", huudahti Cethegus tosissaan h‰mm‰styneen‰. "Siin‰ n‰et", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sill‰ v‰lin antanut kirjeen, "ett‰ se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu sin‰ ennen h‰nt‰." "Ja herrani ja keisarini nimess‰ pyyd‰n min‰ sinua auttamaan itse‰ni goottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa. "Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun voitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle -- senaattorin arvon Bysantissa." "Onko se mahdollista?" huusi Cethegus. "Mutta teid‰n liittoonne ei t‰m‰ suuri kunnia houkuttele minua niin paljon kuin vihani kiitt‰m‰tˆnt‰ kohtaan, joka palkaksi hyvist‰ tˆist‰ni uhkaa el‰m‰‰ni. -- "Oletko varma siit‰", kysyi h‰n huolissaan, "ettei Belisarius heti laske maihin?" "Rauhoitu, yst‰v‰ni", hymyili Petros, "min‰ h‰net t‰nne kutsun silloin, kun aika on tullut. "Mutta ensin on Teodahad saatava Amalasuntan sijalle." "Hyv‰ on", ajatteli Cethegus, "kun voitetaan aikaa, voitetaan kaikki. "Eik‰ bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan aseissa olevan Italian etunen‰ss‰." "Olen liittolaisenne", sanoi h‰n, "ja luulen saavani hallitsijattaren taipumaan omin k‰sin panemaan kruunun puolisosi p‰‰h‰n. "Amalasunta luopuu valtikasta." "Sit‰ h‰n ei koskaan tee", huusi Gotelindis. "Kenties. H‰nen jalomielisyytens‰ on suurempi kuin h‰nen vallanhimonsa. "Vihollisensa voi tuhota heid‰n hyveidens‰kin avulla", sanoi Cethegus miettiv‰isen‰. "Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar", sanoi h‰n lopuksi hiukan kumartaen. KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU. Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen j‰lkeen odottavalla kannalla. H‰n oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen p‰‰miesten kuoltua saavansa hiukan vapaammat k‰det, mutta aivan tuossa tuokiossa kutsuttiin Regetaan Rooman l‰helle kansankokous, jossa h‰nen piti puhdistautua t‰ydellisesti ep‰luulosta tai luopua kruunusta, kenties h‰n menett‰isi henkens‰kin. Vain siihen saakka olivat Vitiges ja h‰nen puoluelaisensa luvanneet h‰nelle suojaa. H‰n ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin puolin ennen ratkaisevaa hetke‰. Cetheguksen taholta h‰n ei en‰‰ toivonut apua. H‰n oli huomannut t‰m‰n kylm‰n itsekkyyden. H‰n luotti kuitenkin siihen, ett‰ italialaiset ja katakombien salaliittolaiset, joiden etunen‰ss‰ h‰nen nimens‰ oli, pit‰isiv‰t h‰nen roomalaisyst‰v‰llist‰ hallitustaan raa'an goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana. H‰n odotti j‰nnittyneen‰ keisarin l‰hett‰m‰n henkivartioston saapumista, ett‰ h‰nell‰ olisi vaaran hetkell‰ suojelijoita. H‰n koetti sit‰paitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemm‰n yst‰vi‰. H‰n kutsui luoksensa Ravennaan useita is‰ns‰ vanhoja seuralaisia, amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita, kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinp‰ nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli eritt‰in huomattava valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi Grippalle ja h‰nen yst‰villeen kunnianosoituksia ja uskoi heid‰n vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heilt‰ valallisen lupauksen, ett‰ s‰ilytt‰isiv‰t linnan amaleille. T‰m‰ yst‰vyysliitto kansan suosiossa olevien henkilˆiden kanssa oli jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigest‰ ja heid‰n yst‰vi‰‰n vastaan -- eik‰ Vitiges voinut est‰‰ Teoderikin yst‰vien suosimista muka valtiolle vaarallisina -- mutta kuningattaren t‰ytyi hankkia itselleen turvaa myˆskin baltien aatelispuoluetta ja heid‰n verikostoaan vastaan. H‰n huomasi saavansa sen vˆlsungien jalosta suvusta, joka oli amalien ja baltien j‰lkeen ylh‰isin goottien aatelissuvuista. Vˆlsungeilla oli laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa. Heid‰n p‰‰miehin‰‰n olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi Arahad. H‰n oli keksinyt hyvin tepsiv‰n keinon saadakseen n‰m‰ puolelleen. H‰n tarjosi vˆlsungien yst‰vyyden maksuksi kauniin tytt‰rens‰ k‰den. -- Er‰‰ss‰ Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa ‰iti ja tyt‰r keskustelivat vakavasti, mutta ei eritt‰in yst‰v‰llisesti. Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita h‰nen tavalliselle levollisuudelleen, k‰veli vartaloltaan junomainen hallitsijatar edestakaisin pieness‰ huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen ihanaa tyt‰rt‰‰n, joka rauhallisena ja silm‰t maahan luotuina seisoi h‰nen edess‰‰n, vasen k‰si lanteilla ja oikea marmoripˆyd‰n varassa. "Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'‰kki‰ seisahtuen. "Mieti tarkkaan. Annan sinulle viel‰ kolme p‰iv‰‰ miettimisaikaa." "Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin t‰n‰‰nkin", sanoi Matasunta silm‰t yh‰ maahan luotuina. "No, sano edes, mit‰ sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia vastaan." "Ei mit‰‰n muuta kuin etten h‰nt‰ rakasta." Kuningatar ei n‰ytt‰nyt kuulevan h‰nen vastaustaan. "Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti menn‰ naimisiin Cyprianuksen kanssa. H‰n oli vanha ja -- mik‰ sinun silmiss‰si oli luultavasti huono puoli" -- h‰n lis‰si katkerasti -- "roomalainen". "Ja siit‰ huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin." "Min‰ toivoin, ett‰ ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausim‰‰ri‰ pidin sinut poissa hovistani ja ‰idinsyd‰meni luota." Matasuntan kauniit huulet vet‰ytyiv‰t katkeraan hymyyn. "Turhaan! Min‰ kutsuin sinut takaisin --" "Sin‰ erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!" "Sinulle on ehdotettu toinen kosija. H‰n on nuori, kukoistavan kaunis, jalosukuinen gootti. H‰nen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi ylh‰isin. "Sin‰ tied‰t, ainakin aavistat, ett‰ joka puolelta uhattu valtaistuimeni tarvitsee tukea. H‰n ja h‰nen sotainen veljens‰ lupaavat auttaa meit‰ kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sin‰ -- sin‰ hylk‰‰t h‰net. Miksi? Sano miksi?" "Siksi, etten h‰nt‰ rakasta." "Lapsellista tyttˆjen lˆrpˆtyst‰. Sin‰ olet kuninkaan tyt‰r -- sinun on uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi." "Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylˆs s‰kenˆiv‰t silm‰ns‰, "eik‰ mik‰‰n taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan syd‰nt‰ni." -- "Niinkˆ minun tytt‰reni puhuu? "Katso minua, hullu lapsi. "Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin. "Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylh‰ist‰, mainitsevat he minun nimeni. "Olen saavuttanut ihanimman, mit‰ el‰m‰ voi tarjota, enk‰ ole --" "Koskaan rakastanut. Tied‰n sen", sanoi h‰nen tytt‰rens‰ huoaten. "Tied‰tkˆ sen?" "Tied‰n, se oli lapsuuteni kirous. "Olin vain lapsi silloin, kun rakas is‰ni kuoli. En osannut antaa h‰nen tunteelleen nime‰, mutta huomasin jo silloinkin, ett‰ h‰nen syd‰mens‰ kaipasi jotain, kun h‰n huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi. "Rakastin h‰nt‰ sit‰kin syd‰mellisemmin, kun huomasin h‰nen etsiv‰n rakkautta, jota h‰nelt‰ puuttui. "Nyt olen jo kauan tiet‰nyt sen, mik‰ minua silloin selitt‰m‰ttˆm‰sti kiusasi. Sin‰ rupesit is‰mme vaimoksi sen vuoksi, ett‰ h‰n oli Teoderikin valtaistuimen l‰hin perillinen. Vallanhimosta sin‰ rupesit h‰nen puolisokseen etk‰ rakkaudesta. Kylm‰ ylpeytesi s‰rki h‰nen l‰mpim‰n syd‰mens‰." Amalasunta seisahtui h‰mm‰styneen‰: "Sin‰ olet hyvin rohkea." "Olen tytt‰resi." "Sin‰ puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin -- n‰yt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin min‰ nelj‰nkymmenen vuoden vanhana -- sin‰ rakastat", huudahti h‰n ‰kki‰, "ja siit‰ sinun uppiniskaisuutesi johtuu." Matasunta punastui ja oli ‰‰neti. "Puhu", huusi vihastunut ‰iti, "tunnusta tai kiell‰ se!" Matasunta painoi katseensa alas ja oli yh‰ vaiti. N‰in kaunis ei h‰n ollut koskaan ollut. "Tahdotko sin‰ kielt‰‰ totuuden? Oletko sin‰ pelkuri, amelungien tyt‰r?" Ylpe‰sti tyttˆ kohotti katseensa. "En ole pelkuri enk‰ kiell‰ totuutta. Niin, min‰ rakastan." "Ket‰, onneton?" "Sit‰ ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan." H‰n n‰ytti niin p‰‰tt‰v‰iselt‰, ettei Amalasunta yritt‰nytk‰‰n en‰‰ urkkia. "Hyv‰ on", sanoi h‰n, "tytt‰reni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyv‰lle." "Uhraan kyll‰, ‰iti. Syd‰mess‰ni asuu ylpe‰ unelma. Se on korkein hyv‰ni. Sille tahdon min‰ uhrata." "Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on ep‰kuninkaallista. Katso, sinulle on Jumala antanut ylev‰mm‰n ruumiin ja sielun kauneuden kuin tuhansille muille. Sin‰ olet syntynyt kuningattareksi." "Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylist‰v‰t minun naisellista kauneuttani. Hyv‰! Olen p‰‰tt‰nyt olla nainen, joka rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen." "Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?" "Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi." "Teoderikin tytt‰rentytt‰rest‰ eiv‰t siis valtakunta ja kruunu ole mink‰‰n arvoiset. Etkˆ v‰lit‰ kansastasikaan, gooteista?" "En, ‰iti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siit‰, melkein h‰pe‰nkin sit‰, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit' ei her‰t‰ minussa mit‰‰n erityisi‰ tunteita. Kenties se ei ole kokonaan minun syyni. Sin‰ olet aina halveksinut gootteja ja pit‰nyt n‰it‰ barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimm‰iset vaikutelmani, jotka ovat sitten s‰ilyneetkin. "Vihaan t‰t‰ kruunua ja t‰t‰ goottien valtakuntaa. Se on vallannut syd‰mess‰si is‰ni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti." "Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syyp‰‰. "Ja jos et tee sit‰ valtakunnan vuoksi, niin tee se minun t‰hteni. Olen hukassa ilman n‰iden vˆlsungien apua. Tee se rakkauteni t‰hden." H‰n tarttui tytt‰rens‰ k‰teen. Matasunta veti k‰tens‰ pois katkerasti hymyillen. "ƒiti, ‰l‰ k‰yt‰ v‰‰rin t‰t‰ pyh‰‰ sanaa. Sinun rakkautesi! "Et ole koskaan rakastanut. "Et minua, et velje‰ni, et is‰‰ni." "Lapseni! Mit‰ olisin sitten rakastanut, jollen teit‰!" "Kruunua, ‰iti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sys‰sit minut luotasi ennen Atalarikin syntymist‰, koska min‰ olin tyttˆ ja sin‰ toivoit valtaistuimen perillist‰. "Ajattele is‰ni hautaa ja --" "Lopeta jo", k‰ski Amalasunta. "Ja Atalarikia. Et sin‰ h‰nt‰ rakastanut, ainakaan et h‰nen oikeuttaan kruunuun. "Kuinka usein me lapsirukat itkimmek‰‰n, kun etsimme ‰iti‰ ja lˆysimmekin kuningattaren." "Sin‰ et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani." "ƒiti, eih‰n nytk‰‰n uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi. "Luovu t‰st‰ kruunusta, niin p‰‰set vapaaksi kaikista huolista. T‰m‰ kruunu ei ole tuottanut sinulle eik‰ meillek‰‰n onnea, tuskia vain. "Ei sinua itse‰si ole uhattu -- sinun puolestasi uhraisin kaikki -- valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa, syd‰mesi ep‰jumalaa, el‰m‰ni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan uhraa rakkauttani, en, en, en!" H‰n pani valkoiset k‰sivartensa ristiin rinnoilleen ik‰‰nkuin suojellakseen rakkauttaan. "Voi sinua!" sanoi kuningatar kiukuissaan, "sin‰ itsek‰s, syd‰metˆn lapsi! "Sin‰ myˆnn‰t, ettet v‰h‰‰k‰‰n v‰lit‰ kansastasi, etk‰ suurten esi-isiesi kruunusta -- sin‰ et vapaaehtoisesti tottele kunnian ‰‰nt‰ etk‰ ‰itisi kehoitusta -- hyv‰, sinun on sitten toteltava pakkoa! "Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi. "T‰ll‰ hetkell‰ l‰hdet sin‰ seurueinesi Ravennasta. "Sin‰ menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. H‰nen puolisonsa on pyyt‰nyt sinua tulemaan. "Kreivi Arahad saattaa sinut sinne. "Pois luotani. Aika taltuttaa sinut." "Minutko", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, "ei i‰isyysk‰‰n!" ƒ‰neti kuningatar katsoi h‰nen j‰lkeens‰. Tytt‰ren syytˆkset olivat koskeneet h‰neen kovemmin kuin h‰n tahtoi n‰ytt‰‰k‰‰n. "Vallanhimo", sanoi h‰n itsekseen. "Ei, vallitseva tunteeni ei ole vallanhimo. "Luulin voivani suojella ja hyˆdytt‰‰ valtakuntaa. Senvuoksi rakastin kruunua. "Tunnen voivani uhrata el‰m‰ni, kruununikin, jos kansani onni sit‰ vaatii. "Voisitkohan sen tehd‰, Amalasunta?" kysyi h‰n itselt‰‰n pannen vasemman k‰tens‰ ep‰illen syd‰melleen. H‰nen mietteit‰‰n h‰iritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla p‰in tuli huoneeseen. "No", huudahti Amalasunta s‰ik‰ht‰en h‰nen kasvojensa ilmett‰, "tuotko huonoja uutisia?" "En, tekisin vain yhden kysymyksen." "Mink‰ kysymyksen?" "Kuningatar", alkoi h‰n juhlallisesti, "olen palvellut is‰‰si ja sinua kolmekymment‰ vuotta uskollisesti ja innokkaasti, min‰, roomalainen, barbaareita, koska kunnioitan hyveit‰nne ja koska luulin, ett‰ Italia, joka ei en‰‰ voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teid‰n hallitessanne, sill‰ teid‰n hallituksenne oli oikeudenmukainen ja lempe‰. "Olen palvellut edelleen, vaikka n‰inkin yst‰vieni BoÎthiuksen ja Symmachuksen -- kuten luulen viattoman -- veren vuotavan. Mutta he kuolivat julkisen tuomioistuimen p‰‰tˆksest‰, eiv‰tk‰ murhattuina. Minun t‰ytyi kunnioittaa is‰‰si, vaikken h‰nt‰ aina kiitt‰nytk‰‰n. Mutta nyt --" "Ent‰ nyt?" kysyi kuningatar ylpe‰sti. "Nyt tulen pyyt‰m‰‰n monivuotiselta yst‰v‰tt‰relt‰ni, uskaltanenko sanoa, oppilaaltani --" "Kyll‰ sen voit sanoa", huudahti Amalasunta lempe‰mmin. "Suuren Teoderikin jalolta tytt‰relt‰ pient‰ sanaa, myˆnt‰v‰‰ vastausta. "Jos sin‰ voit myˆnt‰v‰sti vastata -- min‰ rukoilen Jumalaa, ett‰ voisit -- niin tahdon palvella sinua yht‰ uskollisesti kuin t‰h‰nkin saakka ja niin kauan kuin t‰m‰ harmaa p‰‰ jaksaa." "Ja jollen min‰ voi?" "Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon j‰‰hyv‰iset sinulle ja koko t‰m‰n maailman riemuille." "Mit‰ aioit kysy‰?" "Amalasunta, sin‰ tied‰t, ett‰ olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla, kun t‰‰ll‰ syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua vastaan tehtiin tuo kamala syytˆs. "En uskonut tietoa -- min‰ riensin t‰nne Tridentumista. -- "Kaksi p‰iv‰‰ sitten saavuin t‰nne. Joka hetki, joka kerta kun olen puhutellut jotain goottia, on t‰m‰ syytˆs t‰ytt‰nyt syd‰meni kauhulla. "Sin‰kin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet ep‰vakainen ja levoton -- enk‰ sittenk‰‰n tahdo sit‰ uskoa. -- Sana sinun huuliltasi poistaa kaikki n‰m‰ sumut." "Mit‰ pitkist‰ puheista", sanoi kuningatar nojaten k‰tt‰‰n tuolin selustaan, "sano lyhyesti, mit‰ sinulla on minulta kysytt‰v‰‰." "Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sin‰ syytˆn kolmen herttuan kuolemaan?" "Ja ellen olisi -- eiv‰tkˆ he ole kuolemaa hyvin ansainneet?" "Amalasunta, min‰ pyyd‰n sinua sanomaan: olen." "Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon." "Min‰ vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen, "Teoderikin tyt‰r, jos voit, niin sano: olen." "Nouse", sanoi Amalasunta k‰‰ntyen synkk‰n‰ poisp‰in, "sinulla ei ole oikeutta tehd‰ tuota kysymyst‰." "Ei", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, "ei, ei en‰‰. "Sill‰ t‰st‰ hetkest‰ alkaen en en‰‰ kuulu t‰h‰n maailmaan." "Cassiodorus!" huudahti kuningatar s‰ik‰htyneen‰. "T‰ss‰ on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siell‰ ovat lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siell‰ ovat arvonimi‰ni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Min‰ menen." "Minne, vanha yst‰v‰, minne?" "Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin. "T‰st‰ alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia maan p‰‰ll‰. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eik‰ minulla en‰‰ ole maan p‰‰ll‰ mit‰‰n, joka minua pid‰tt‰isi. "L‰htiess‰ni tahdon viel‰ antaa sinulle neuvon. Laske valtikka verentahraamasta k‰dest‰si. Se ei en‰‰ tuota t‰lle valtakunnalle siunausta, vaan kirousta. "Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tyt‰r. Jumala olkoon sinulle armollinen." Ennenkuin kuningatar ehti toipua h‰mm‰styksest‰‰n, h‰n oli kadonnut. Amalasunta aikoi menn‰ h‰nen j‰lkeens‰ ja huutaa h‰net takaisin, mutta ovessa tuli h‰nt‰ vastaan Petros, bysanttilainen l‰hettil‰s. "Kuningatar", sanoi h‰n nopeasti ja hiljaa, "j‰‰ t‰nne ja kuule minua. Minulla on sinulle t‰rkeit‰ asioita. Vainoojat ovat aivan j‰ljess‰ni." "Ketk‰ sinua vainoovat?" "Ihmiset, joilla ei ole sinuun n‰hden yht‰ hyvi‰ aikomuksia kuin minulla. ƒl‰ en‰‰ pet‰ itse‰si. T‰m‰n valtakunnan kohtalo on l‰hell‰ ratkaisuaan. Sin‰ et voi sit‰ pelastaa. Niinp‰ pelasta itse‰si varten, mink‰ voit. Min‰ uudistan ehdotukseni." "Mink‰ ehdotuksen?" "Eilisen." "H‰pe‰llisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu. "Min‰ ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyyd‰n, ett‰ sinut kutsutaan takaisin. "En ryhdy keskusteluihin kanssasi." "Kuningatar, sinua ei aiota en‰‰ kauemmin s‰‰st‰‰. Seuraavan l‰hettil‰‰n nimi on Belisarius ja h‰n tuo sotajoukon tullessaan." "Mahdotonta", huusi hylj‰tty ruhtinatar. "Min‰ peruutan pyyntˆni." "Liian myˆh‰‰n! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona. "Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sin‰ hylk‰sit. "Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa viimeisen‰ todistuksena." "Justinianus, yst‰v‰ni, suojelijani tahtoo syˆst‰ minut ja valtakuntani perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi v‰hitellen kauhukseen tajuta asemansa. "Ei h‰n tahdo syˆst‰ sinua perikatoon. H‰n tahtoo pelastaa sinut. "H‰n tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon. T‰m‰ luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon. "Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta. "Justinianus ojentaa sinulle yst‰v‰nk‰den, keisarinna tarjoaa sinulle turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki linnoitukset Belisariuksen k‰siin ja saat sen aikaan, ett‰ gootit l‰htev‰t aseettomina Alppien yli." "Hylkiˆ! Pit‰isikˆ minun pett‰‰ kansani kuten te minut? Liian myˆh‰‰n huomaan min‰ petollisuutenne. "Min‰ pyyd‰n apuanne ja te tahdotte tuhota minut." "Ei sinua, barbaarit vain." "N‰m‰ barbaarit ovat kansaani ja ainoat yst‰v‰ni. Huomaan sen nyt ja heid‰n puolellaan olen el‰m‰ss‰ ja kuolemassa." "Mutta he eiv‰t ole en‰‰ sinun puolellasi." "Konna! Pois n‰kyvist‰ni! Pois hovistani!" "Et tahdo kuulla minua. "Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengest‰si." "Hengest‰ni vastaa aseistettu kansani." "Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta --" "Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani." "Hyv‰ on", sanoi Petros itsekseen. "Silloin t‰ytyy jonkun muun se tehd‰. -- "Tulkaa sis‰‰n, yst‰v‰ni", huusi h‰n seuraavaan huoneeseen. -- Mutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksin‰‰n, k‰det ristiss‰ rinnalla. "Miss‰ on Gotelindis? Miss‰ on Teodahad?" kuiskasi Petros. -- Ruhtinatar huomasi h‰nen h‰mm‰styksens‰. "J‰tin heid‰t palatsin edustalle. "N‰m‰ naiset vihaavat toisiaan liian kiihke‰sti. "Heid‰n intohimonsa turmelisi asiat." "Sin‰ et ole hyv‰ enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synk‰sti ja vet‰ytyi h‰nest‰ kauemmaksi. "Kenties t‰ll‰ kertaa", kuiskasi Cethegus mennen h‰nen luokseen. "Sin‰ olet hyl‰nnyt bysanttilaisen ehdotukset. Sit‰ odotinkin. "K‰ske tuo viekas kreikkalainen pois." Kuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen. "Mit‰ asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun en‰‰." "Sin‰ olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt n‰et seuraukset." "N‰en kyll‰", vastasi h‰n surullisesti. "Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sit‰, ett‰ rakastan Italiaa ja Roomaa enemm‰n kuin goottejasi. Muistat kai, ett‰ sen sanoin sinulle usein." "Muistan, enk‰ voi sinua siit‰ moittia." "Mieluisinta minusta olisi, ett‰ Italia olisi aivan vapaa. "Mutta jos sen t‰ytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin alistun teid‰n, goottien lempe‰‰n hallitukseen kuin Bysantin tyranniuteen. "Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin. "Est‰‰kseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pit‰‰ pystyss‰ teid‰n valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei en‰‰ voi tukea, sen sanon sinulle suoraan. "Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eiv‰t gootit sinua seuraa eiv‰tk‰ italialaiset sinuun luota." "Miksi ei? Mik‰ erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?" "Omat tekosi. "Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen k‰siss‰. "Sin‰ itse olet kutsunut h‰net Italiaan pyyt‰m‰ll‰ henkivartioston Bysantista." Amalasunta kalpeni. "Sin‰ tied‰t --" "Ik‰v‰ kyll‰ en ainoastaan min‰, vaan myˆs yst‰v‰ni katakombien salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat sinua." "Onhan minulla gootit j‰ljell‰." "Ei en‰‰. "Koko baltien puolue tavoittelee henke‰si. -- Mutta sit‰paitsi ovat roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan p‰‰tt‰neet julistaa koko maailmalle heti, kun taistelu alkaa, ett‰ sinun nimesi on ollut ensimm‰isen‰ heid‰n joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan. "Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei en‰‰ ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa." "Uskoton!" "Kuinka voin tiet‰‰, ett‰ vehkeilit selk‰ni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit yst‰v‰ni vihollisiksesi. "Sin‰ huomaat, ett‰ Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua vastaan. "Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien v‰lill‰, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen k‰siin. "Amalasunta! Sinun on teht‰v‰ uhraus. Min‰ vaadin sit‰ Italian nimess‰, sinun kansasi ja minun kansani nimess‰." "Mink‰ uhrin sin‰ vaadit?" "Korkeimman: kruunusi. "Siirr‰ se miehelle, joka voi yhdist‰‰ gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta." Amalasunta katsoi h‰neen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu. "Kruununi! Se on minusta niin kallis." "Olen aina pit‰nyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin." "Voinko luottaa neuvoosi?" "Jos se olisi sinusta -- mieluista, niin voisit ep‰ill‰. "Jos imartelisin ylpeytt‰si, niin voisit ep‰ill‰, mutta min‰ m‰‰r‰‰n sinulle kielt‰ymyksen karvaita l‰‰kkeit‰. "Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. ƒl‰ salli minun joutua h‰pe‰‰n." "Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta ep‰illen. "Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sit‰ voi tukea, niin kauan kuin se hyˆdytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja min‰ toivon, ett‰ sin‰ rakastat enemm‰n kansaasi kuin valtikkaasi." "Kautta Jumalan! Sin‰ et siin‰ erehdyk‰‰n. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henki‰k‰‰n" -- h‰n tuuditti mielell‰‰n omantuntonsa uneen t‰ll‰ vakuutuksella -- "enk‰ kielt‰ydy nytk‰‰n -- mutta kuka tulee j‰lkel‰isekseni?" "Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali." "Mit‰? Heikko Teodahadko?" "H‰n ei tosin ole sankari. "Mutta sankarit tottelevat h‰nt‰, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sin‰ asetat h‰net valtaistuimelle. "Muistele viel‰ er‰st‰ seikkaa. H‰n on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksens‰ vuoksi. H‰nt‰ he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleist‰ kuningasta he vihaisivat ja pelk‰isiv‰t." "Syyst‰ kyll‰", sanoi hallitsijatar miettiv‰isen‰. "Mutta Gotelindis kuningattarena." Silloin Cethegus meni aivan h‰nen luokseen ja katsoi h‰nt‰ ter‰v‰sti silmiin. "Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, ett‰ h‰n muistelee naisten keskisi‰ riitoja, kun jalompia p‰‰tˆksi‰ on teht‰v‰. "Olen aina pit‰nyt sinua sukupuoltasi ylev‰mp‰n‰. Todista se nytkin. "Luovu kruunusta!" "Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja syd‰meni sykkii kiivaasti. "Salli minun mietti‰ ensi yˆ. "Sin‰ olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos siit‰! "Huomenna ilmoitan p‰‰tˆkseni." NELJƒS KIRJA TEODAHAD ENSIMMƒINEN LUKU. Seuraavana aamuna ilmoitti h‰mm‰styneelle Ravennalle julistuskirja, ett‰ Teoderikin tyt‰r oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyv‰ksi ja ett‰ t‰m‰, amelungien viimeinen miespuolinen j‰lkel‰inen jo oli noussut valtaistuimelle! Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle. Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet. Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, viel‰p‰ muutamat verityˆtkin. Jalot luonteet etsiv‰t sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kielt‰ymyksiss‰. Tytt‰rens‰ Matasuntan ja Cassiodoruksen syytˆkset olivat voimakkaasti koskeneet h‰nen syd‰meens‰, prefekti oli tavannut h‰net tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa. Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, ett‰ ne olivat ep‰mieluisia ja katkeria. H‰n olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nˆyryytyksiin. Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta. Ravennassa olevat italialaiset eiv‰t olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heit‰ soveliaamman ajankohdan toivolla. Uusi kuningas oli sit‰paitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen yst‰v‰n‰. Gootit sit‰vastoin eiv‰t n‰ytt‰neet niin vain tyytyv‰n vaihtokauppaan. Ruhtinas Teodahad oli tosin mies -- mik‰ oli h‰nelle eduksi Amalasuntaan n‰hden -- ja amali. Se painoi suuressa m‰‰r‰ss‰ vaa'an h‰nen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla. Mutta muuten ei h‰n ollut eritt‰in kunnioitettu goottien keskuudessa. H‰n oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sek‰ ruumiin ett‰ sielun puolesta. H‰nell‰ ei ollut mit‰‰n sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan. Yksi intohimo t‰ytti h‰nen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo. Siit‰ huolimatta, ett‰ h‰nell‰ oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli h‰nell‰ alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. H‰n k‰ytti viekkautta ja v‰kivaltaa sek‰ vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun j‰senen‰ laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sill‰" -- sanoo er‰s sen aikainen kirjailija -- "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sit‰, ett‰ h‰nell‰ oli naapureita." Sen ohessa h‰nen heikko sielunsa oli t‰ydellisesti riippuvainen h‰nen vaimonsa pahanilkisest‰, mutta voimakkaasta luonteesta. Sellaista kuningasta eiv‰t etevimm‰t gootit tietystik‰‰n olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle. Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui t‰m‰n sek‰ vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heit‰ kiihoittamaan kansan tyytym‰ttˆmyytt‰, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan. "Te tied‰tte", p‰‰tti h‰n puheensa, "millainen kansan mieliala on. "Siit‰ alkaen, kun teimme yˆllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekk‰‰n esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet. "Nytkin on sopiva tilaisuus. "Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista? "Eikˆ meill‰ ole goottien joukossa arvokkaampaa miest‰ kuin Teodahad?" "H‰n on oikeassa kautta salaman ja jyrin‰n", huusi Hildebad. "Pois n‰m‰ kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien p‰‰lle sankarikuningas ja alkakaamme iske‰ joka puolelle. Pois amalit." "Ei", sanoi Vitiges silm‰illen rauhallisesti puhujia, "ei viel‰. "Kenties se t‰ytyy kerran tehd‰kin, mutta vasta sitten, kun t‰ytyy. "Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain v‰kivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtym‰‰n taisteluun, kenties voittamaankin. "Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain v‰ltt‰m‰ttˆmyys sen oikeuttaa. "Mutta nyt se ei ole viel‰ v‰ltt‰m‰tˆnt‰. "Teodahad olkoon varuillaan. H‰n on heikko, h‰n sallii johtaa itse‰‰n. "Jos h‰n osoittautuu kelvottomaksi, on meid‰n aika toimia." "Kuka tiet‰‰, onko meill‰ en‰‰ silloin tilaisuutta", varoitteli Teja. "Mink‰ neuvon sin‰ annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet. "Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitk‰‰ partaansa, "te ep‰rˆitte. "Min‰ en, sill‰ olen sidottu. "Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteiv‰t anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksik‰‰n h‰nen suvustaan el‰‰." "Hullu vala", huusi Hildebad. "Olen vanha enk‰ sano sit‰ hulluksi. "Min‰ tied‰n, mit‰ siunausta tuottaa perimyksen luja, pyh‰ j‰rjestys. "Ja amalit ovat jumalien poikia", lis‰si h‰n salaper‰isesti. "Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen. "Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sit‰ k‰sit‰. "Te tahdotte k‰sitt‰‰ ja ymm‰rt‰‰ kaikki pienen ymm‰rryksenne mukaan. "Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeest‰, taikavoimasta te ette v‰lit‰ mit‰‰n. "Sen vuoksi en min‰ puhukaan teille sellaisista asioista. "Mutta te ette saa minua, l‰hes satavuotiasta, toisenlaiseksi. "Tehk‰‰ te, kuten itse tahdotte, min‰ teen, kuten min‰ hyv‰ksi n‰en." "Hyv‰ on", sanoi Teja myˆntyen, "tulkoon syy teid‰n niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa --" "Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan." "Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, ett‰ sinun valasi s‰‰st‰‰ meilt‰kin p‰‰tt‰misen vaivan, sill‰ varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sin‰ et voi tunnustaa. Menk‰‰mme siis rauhoittamaan kansaa ja siet‰k‰‰mme t‰t‰ kuningasta -- niin kauan kuin h‰nt‰ voi siet‰‰." "Mutta ei hetke‰k‰‰n kauempaa", sanoi Teja l‰htien vihoissaan ulos. -- TOINEN LUKU. Jo samana p‰iv‰n‰ kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla. Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylh‰iset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikett‰ Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden n‰ytt‰mˆn‰. Mieluinen juhla kesti myˆh‰‰n yˆhˆn. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eik‰ barbaarisen juhla-ilon yst‰v‰, l‰hti aikaisin pois. Gotelindis sit‰vastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpe‰n‰ h‰n istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan. H‰n tuntui mielell‰‰n kuuntelevan ‰‰nekk‰it‰ riemuhuutoja, joilla h‰nt‰ ja h‰nen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin. Mutta h‰nen syd‰mens‰ t‰ytti vain se iloinen ajatus, ett‰ n‰iden riemuhuutojen t‰ytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, h‰nen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ‰‰ress‰. Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia t‰yden pikarin ‰‰ress‰, n‰kyi juhlassa useita synkempi‰kin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat t‰ll‰ hetkell‰ tyhj‰ll‰ valtaistuimella n‰hneet mieluummin keisarin. Useat gootit eiv‰t mielell‰‰n olisi pit‰neet Teodahadia kuninkaanaan t‰llaisena vaarallisena aikana. Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eiv‰t n‰ytt‰neet viihtyv‰n juomasalin seppelin koristetun pylv‰skaton alla. Koskemattomana seisoi kultainen malja h‰nen edess‰‰n ja h‰n tuskin tajusi vastap‰‰t‰ istuvan Hildebadin ‰‰nekk‰it‰ huomautuksia. Vihdoin -- salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla t‰hdet loistaneet -- h‰n nousi paikaltaan ja poistui pime‰‰n puutarhaan. Verkalleen h‰n k‰veli pitkin taksusk‰yt‰vi‰ ja katseli tuikkivia t‰hti‰. H‰nen syd‰mens‰ oli vaimon ja pojan luona, joita h‰n ei ollut n‰hnyt kuukausm‰‰riin. Ajatuksissaan kulkiessaan h‰n tuli lahden pohjassa olevan tutun Venus-temppelin luo. H‰n katseli kimaltelevalle merelle -- silloin v‰l‰hti heikossa kuutamossa jotakin aivan h‰nen edess‰‰n. Se oli varustus ja sen vieress‰ pieni, goottilainen harppu. H‰nen edess‰‰n ruohossa makasi mies, joka k‰‰nsi kalpeat kasvonsa h‰neen p‰in. "Sin‰kˆ t‰‰ll‰, Teja? Et ollut juhlassa." "En. Olin kuolleiden luona." "Ei minunkaan syd‰meni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen h‰nen viereens‰. "Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten. "Useat kaipasivat sinua, Teja." "Minua! Pit‰isikˆ minun istua Cetheguksen vieress‰, joka on riist‰nyt kunniani, ja Teodahadin vieress‰, joka on riist‰nyt is‰nperintˆni." "Riist‰nyt is‰nperintˆsi?" "Ainakin se on h‰nen hallussaan. Sill‰ paikalla, jossa k‰tkyeni seisoi, piirt‰v‰t nyt h‰nen auransa vakoja." ƒ‰neti h‰n katsoi eteens‰. "Harppusi on ‰‰neti. Sinua kiitet‰‰n kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi." "Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. -- -- -- Mutta minua eiv‰t he vie voittokulkueessaan Bysanttiin." "Sin‰ laulat en‰‰ hyvin harvoin." "Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, ett‰ tulee aika, jolloin taas laulan." "Ilonko aika?" "Suurimman, viimeisen surun aika." Molemmat olivat kauan ‰‰neti. -- "Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani. "Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin min‰ ja vaikka vanhemmat miehet eiv‰t tavallisesti ole nuorukaisten yst‰vi‰, olet sin‰ syd‰meni paras yst‰v‰. "Ja tied‰n, ett‰ sinunkin syd‰mesi on kiintynyt minuun enemm‰n kuin nuoruudentovereihisi." Teja puristi h‰nen k‰tt‰‰n. "Sin‰ ymm‰rr‰t minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymm‰rt‰isik‰‰n. Nuo toiset --! Ja kuitenkin rakastan min‰ yht‰ heist‰." "Ket‰?" "H‰nt‰, jota kaikki rakastavat." "Totilaako?" "Rakastan h‰nt‰ kuin yˆ aamut‰hte‰. Mutta h‰n on niin valoisa. En voi ymm‰rt‰‰, miksi toiset ovat synkki‰ ja miksi heid‰n t‰ytyy j‰‰d‰ synkiksi." "T‰ytyy j‰‰d‰! Miksi? "Sin‰ tied‰t, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyyd‰n t‰n‰ vakavana hetken‰: nosta harsoa, joka verhoaa synk‰n surusi, niin pyyd‰n vain senvuoksi, ett‰ voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, ett‰ yst‰v‰n silm‰ n‰kee usein paremmin kuin oma." "Auttaako? Minuako auttaa? Voitko her‰tt‰‰ kuolleet takaisin eloon? "Tuskani on yht‰ per‰ytym‰tˆn kuin menneisyys. "Sill‰, joka, kuten min‰, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyˆr‰n eteen, pyˆr‰n, joka on sokea ja kuuro kaikelle hell‰lle ja ylh‰iselle ja polkee rautaisella, v‰linpit‰m‰ttˆm‰ll‰ v‰kivallalla maahan sen, mik‰ sen tielle sattuu, viel‰p‰ mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; -- joka kerran on huomannut, ett‰ synkk‰ v‰ltt‰m‰ttˆmyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee el‰m‰‰, maailmaa ja ihmisi‰, h‰nell‰ ei ole apua eik‰ lohdutusta. H‰n kuuntelee ikuisesti -- jos h‰n on sen kerran kuullut -- ep‰toivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyˆr‰n aina yht‰ t‰sm‰llist‰ kulkua maailman keskipisteess‰, joka v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti joka silm‰nr‰p‰ys synnytt‰‰ el‰m‰‰ ja kuolettaa el‰m‰‰. "Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mik‰‰n ei voi en‰‰ h‰nt‰ s‰ik‰ytt‰‰. "Mutta -- hymyilemisen taidon h‰n on kokonaan unohtanut." "Kauheata. "Jumala varjelkoon minua sellaisesta. "Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?" "Yst‰v‰ni, j‰rjell‰si yksin et p‰‰se totuuden perille, sinun t‰ytyy oppia kokemuksen tiet‰. "Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit k‰sitt‰‰ h‰nen ajatuksensa. "Ja ettet pit‰isi minua en‰‰ houkkamaisena, ventomielisen‰ uneksijana, joka mielell‰‰n tuudittaa itsens‰ tuskiinsa -- ja ett‰ n‰kisit, kuinka kunnioitan yst‰vyytt‰si ja luotan sinuun -- kerron muutamia palasia surullisesta el‰m‰st‰ni. "Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat j‰t‰n viel‰ omaksi salaisuudekseni", sanoi h‰n tuskallisesti painaen k‰tens‰ rintaansa vasten -- "kenties kerron viel‰ joskus nekin. "T‰n‰‰n kerron sinulle vain sen verran, ett‰ huomaat onnettomuuden t‰hden loistaneen minuun jo syntym‰hetkell‰ni. -- "Ja tuhansista tuolla ylh‰‰ll‰ kimaltelevista t‰hdist‰ on vain se uskollinen. "Sin‰ olit l‰sn‰ -- sin‰ muistat -- kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien l‰sn‰ ollessa ‰p‰r‰ksi ja kielt‰ytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. -- Minun t‰ytyi se k‰rsi‰: min‰ olen pahempi kuin ‰p‰r‰. -- -- "Is‰ni Tagila oli suuri sotasankari, mutta h‰n ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli kˆyhiss‰ oloissa. "H‰n rakasti siit‰ ajasta alkaen, jolloin h‰n sai ensimm‰iset partahaivenet leukaansa, Gisaa, set‰ns‰ tyt‰rt‰. "He eliv‰t kaukana, kaukana valtakunnan it‰rajalla, kylm‰n Isterin varrella, miss‰ alinomaa riehui taistelu gepidej‰ ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siell‰ oli liian v‰h‰n aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia p‰‰tˆksi‰. "Vuosia kului, ennenkuin is‰ voi vied‰ Gisansa kotiinsa. H‰nell‰ ei ollut muuta omaisuutta kuin kyp‰r‰ns‰ ja keih‰‰ns‰. H‰n ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eik‰ perustamaan omaa kotia. "Vihdoin onni hymyili h‰nelle. "Sodassa er‰st‰ sarmaattien kuningasta vastaan h‰nen onnistui valloittaa t‰m‰n luja aarrelinna Alutan varrella. "Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryˆstˆretkilt‰‰n tuoneet ja joita he t‰‰ll‰ s‰ilyttiv‰t, joutuivat h‰nen saaliikseen. "Palkinnoksi t‰st‰ urotyˆst‰ Teoderik koroitti h‰net kreiviksi ja kutsui Italiaan. "Is‰ni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli h‰nen vaimonsa, Alppien t‰lle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia Tusciasta, Florentian ja Lucan v‰lilt‰. -- Mutta h‰nen onnensa ei ollut pitk‰aikainen. "Heti kun olin syntynyt, syytti er‰s heittiˆ, er‰s pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edess‰ sukurutsauksesta. "He olivat katolilaisia -- eiv‰t areolaisia -- ja sisarusten lapsia. Heid‰n avioliittonsa oli mit‰tˆn kirkkolain mukaan ja kirkko -- m‰‰r‰si heid‰t eroamaan. "Is‰ni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi m‰‰r‰ykselle. "Mutta salainen syytt‰j‰ ei lev‰nnyt --" "Kuka tuo heittiˆ oli?" "Jospa sen tiet‰isinkin. Hakisin h‰net k‰siini, vaikka kaikki Vesuviuksen kauhut h‰nt‰ suojelisivat. H‰n ei lev‰nnyt. "Yht‰mittaa papit ahdistivat ‰itiraukkaani ja yrittiv‰t peloitella h‰nen sieluaan omantunnontuskilla. "Turhaan. H‰n piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja h‰nen l‰hettil‰it‰‰n. "Ja is‰ni antoi er‰‰lle papille, jonka h‰n kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei t‰m‰ en‰‰ toiste tullut. "Mutta kuka voi taistella niit‰ vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimess‰. "Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleiv‰t he siihen menness‰ olisi erossa, julistettaisiin heid‰t kirkonkiroukseen ja heid‰n omaisuutensa joutuisi kirkolle. "Ep‰toivoissaan is‰ni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman k‰skyn per‰ytt‰mist‰. "Kirkolliskokouksen p‰‰tˆs oli liian selv‰, eik‰ Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta. "Kun is‰ni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi h‰n kauhukseen tyhj‰n‰ sen paikan, jossa h‰nen talonsa oli ollut. M‰‰r‰aika oli p‰‰ttynyt ja uhkaus pantu t‰yt‰ntˆˆn. H‰nen talonsa oli h‰vitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet. "Raivoissaan h‰n kuljeksi l‰pi Italian meit‰ etsien. Vihdoin h‰n papiksi puettuna lˆysi Gisansa er‰‰st‰ luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty ‰itins‰ k‰sist‰ ja viety Roomaan. "Is‰ni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipiv‰t er‰‰n‰ yˆn‰ luostarista puutarhan muurin ylitse. "Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekij‰t‰r poissa rukouksesta. H‰nt‰ kaivattiin, h‰nen koppinsa oli tyhj‰. "Luostarin palvelijat seurasivat hevosen j‰lki‰, -- he tapasivat pakolaiset. Is‰ni kaatui taistelussa, ‰itini vietiin takaisin koppiinsa. "Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri h‰nen heikontuneita sielunvoimiaan, ett‰ h‰n tuli mielipuoleksi ja kuoli. "Sellainen oli vanhempieni kohtalo." "Ent‰ sin‰?" "Minut lˆysi Roomassa Hildebrand-vanhus, is‰ni ja isois‰ni asetoveri -- h‰n riisti minut kuninkaan luvalla pappien k‰sist‰ ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa." "Ent‰ perintˆsi, tiluksesi?" "Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. H‰n oli silloin is‰ni naapuri ja on nyt kuninkaani." "Yst‰v‰ parka! "Mutta miten sinulle sittemmin k‰vi? "Kerrotaan kaikenlaisia juttuja -- olit kerran Kreikassa vankina --" Teja nousi. "Salli minun pit‰‰ se salaisuutenani. Kenties kerron siit‰ toiste. "Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen. "Olen saanut katkerasti katua sit‰. "En en‰‰ koskaan usko. "Hyv‰sti, Vitiges, ‰l‰ nuhtele Tejaa, vaikka h‰n onkin toisenlainen kuin muut." H‰n puristi toverinsa k‰tt‰ ja katosi pimeisiin lehtok‰yt‰viin. Vitiges katseli kauan ‰‰neti eteens‰. Sitten h‰n katseli taivaalle saadakseen kirkkaista t‰hdist‰ lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat her‰tt‰neet. H‰n kaipasi t‰htien kirkasta, rauhallista valoa. Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pime‰‰. Huoaten Vitiges nousi ja l‰hti mietteiss‰‰n yksin‰iseen asuntoonsa. KOLMAS LUKU. Italialaiset ja gootit eiv‰t voineet aavistaakaan, ett‰ sill‰ aikaa, kun he sˆiv‰t ja joivat linnan juomasalissa, heid‰n yl‰puolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan k‰ynniss‰ keskustelu, jossa ratkaistiin heid‰n ja heid‰n valtakuntansa kohtalo. Bysanttilainen l‰hettil‰s oli huomaamatta l‰htenyt heti kuninkaan j‰ljess‰, jonka kanssa h‰n sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti. Vihdoin he n‰yttiv‰t sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi viel‰ kerran lukea sen, mit‰ he olivat yhdess‰ p‰‰tt‰neet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti h‰net. "Seis", sanoi pieni mies, joka n‰ytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis -- viel‰ er‰s seikka." H‰n nousi taiteellisesti tehdylt‰ tuoliltaan, hiipi huoneen l‰pi ja nosti oviverhon syrj‰‰n n‰hd‰kseen, oliko siell‰ kuuntelijoita. Sitten h‰n palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen k‰sivarteen. Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja h‰nen siristeleviin silmiins‰. "Viel‰ er‰s seikka. Jos n‰m‰ hyˆdylliset muutokset saadaan aikaan, -- on hyv‰, viel‰p‰ tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, ett‰ muutamia ylpeimmist‰ barbaareistani tehd‰‰n vaarattomiksi." "Olen sit‰ jo miettinyt", sanoi Petros. "Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylm‰ Vitiges --" "Sin‰ tunnet hyvin v‰kesi", irvisteli Teodahad, "sin‰ olet katsellut tarkoin ymp‰rillesi. "Mutta", kuiskasi h‰n Petroksen korvaan, "on er‰s, jota et ole maininnut, ja joka on ensimm‰iseksi saatava tielt‰." "Kuka?" "Kreivi Teja, Tagilan poika." "Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?" "Vaarallisin kaikista. "Ja minun mieskohtainen viholliseni. H‰nen is‰ns‰ oli jo viholliseni." "Mist‰ se johtui?" "H‰n oli naapurini Florentiassa. "Tahdoin v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti h‰nen maatilansa -- turhaan pyysin h‰nt‰ luopumaan niist‰. "Ja", h‰n hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni. "Pyh‰ kirkko tuomitsi h‰nen rikollisen avioliittonsa, riisti h‰nelt‰ tilukset ja antoi ne minulle halvalla. "Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa -- yst‰v‰si, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin." "Ymm‰rr‰n", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyv‰ll‰? Tiet‰‰kˆ Teja --?" "Ei h‰n tied‰. "Mutta h‰n vihaa minua jo senkin vuoksi, ett‰ min‰ -- ostin tilukset. "H‰n katselee minua aina karsaasti. "Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka Jumalan jalkojen juuressa." "Vai niin?" sanoi Petros tullen yht‰kki‰ hyvin miettiv‰iseksi. "No, h‰nest‰ on tarpeeksi juteltu. Ei h‰n sinua vahingoita. "Salli minun viel‰ kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa. "Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimitt‰in Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja h‰nen j‰lkel‰istens‰ hyv‰ksi Bysantin valtaistuimella. H‰n sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin k‰siin." Teodahad nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n. "Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, ett‰ koko goottien sotajoukko vied‰‰n aseitta ja pieniss‰ eriss‰ Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotap‰‰llikˆn harkinnan mukaan seurata joukkoa tai menn‰ orjiksi Bysanttiin. Kuningas pit‰‰ huolen siit‰, ett‰ goottien vastustus tulee tehottomaksi. "Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja h‰nen puolisonsa pit‰‰ kuninkaallisen arvonsa ja nelj‰nneksi --" "T‰m‰n kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit k‰siins‰. "Nelj‰nneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka t‰m‰ voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myˆs koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksist‰‰n rahaksi lyˆty‰ kultaa nelj‰kymment‰tuhatta naulaa. H‰n antaa sit‰paitsi h‰nelle perinnˆlliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sek‰ lopuksi luovuttaa h‰nelle puolet kaikista t‰m‰n sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. -- Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea nelj‰sosaa valtiontuloista?" -- -- "Voithan sin‰ vaatia, mutta ep‰ilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni." "Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun. "Justinianuksen t‰ytyy suostua siihen tai myˆnt‰‰ minulle muita etuja." Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy. "Sin‰ olet viisas kaupantekij‰, kuningas. -- "Mutta nyt sin‰ ainakin lasket v‰‰rin", sanoi h‰n itsekseen. Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorik‰yt‰v‰st‰ ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitk‰ musta vaippa p‰‰ll‰‰n ja musta, hopeaisilla t‰hdill‰ koristettu harso silmill‰‰n, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisen‰. H‰n oli kuningatar kruununsa menett‰misest‰ huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui h‰nen kalpeista piirteist‰‰n. "Goottien kuningas", sanoi h‰n, "suo anteeksi, ett‰ ilojuhlanasi viel‰ kerran ilmestyy eteesi synkk‰ varjo kuolleitten valtakunnasta. T‰m‰ on viimeinen kerta." Molemmat miehet h‰mm‰styiv‰t n‰hdess‰‰n h‰net. "Kuningatar", -- ‰nkytti Teodahad. "Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar. "Serkku, min‰ tulen jalon poikani sarkofagin ‰‰rest‰, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani. "Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista tˆist‰." Teodahadin ep‰varmat silm‰t v‰istiv‰t h‰nen vakavaa, tutkivaa katsettaan. "Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka n‰en t‰‰ll‰ keskiyˆn aikana uskottunasi. "Ruhtinas ei lˆyd‰ onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myˆh‰‰n sen huomasin, liian myˆh‰‰n itseeni n‰hden, mutta toivoakseni en liian myˆh‰‰n kansaani n‰hden. "ƒl‰ luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan." "Sin‰ teet puheellasi v‰‰ryytt‰", sanoi Petros, "ja olet kiitt‰m‰tˆn." "Kuninkaallinen serkkuni, ‰l‰ suostu t‰m‰n miehen vaatimuksiin. "ƒl‰ myˆnn‰ sit‰, mink‰ min‰ kielsin. "Meid‰n pit‰isi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin k‰ytett‰v‰ksi h‰nen sotiaan varten -- min‰ hylk‰sin sen inhoten. "Min‰ n‰en", sanoi h‰n osoittaen pergamenttia, "ett‰ olet jo tehnyt sopimuksen h‰nen kanssaan. "Peruuta se, bysanttilainen pett‰‰ sinua." Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit k‰teens‰ ja katsahti ep‰luuloisesti Petrosta. T‰m‰ meni Amalasuntan luo ja sanoi: "Mit‰ sinulla on t‰‰ll‰ tekemist‰, eilinen kuningatar? "Tahdotko puolustaa t‰m‰n valtakunnan hallitsijaa? "Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet." "J‰t‰ meid‰t", sanoi Teodahad rohkaistuneena. "Min‰ teen, mit‰ hyv‰ksi n‰en. "Sin‰ et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista yst‰vist‰ni. "Katso n‰it‰ papereita. Silmiesi edess‰ liittomme p‰‰tet‰‰n." H‰n n‰ytti nime‰‰n sopimuksen alla. "Sin‰ tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi t‰h‰n todistajaksi", sanoi Petros. "Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehi‰, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehd‰ tyhj‰ksi suunnitelmanne. "L‰hden t‰‰lt‰ suoraa p‰‰t‰ sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidet‰‰n Regetassa. "Siell‰ ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden." "Sit‰ et voi tehd‰", sanoi Petros rauhallisesti, "syytt‰m‰tt‰ itse‰si." "Min‰ aionkin syytt‰‰ itse‰ni. "Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielell‰ni k‰rsi‰ ansaitsemani kuoleman. "Mutta t‰m‰ itsesyytˆkseni varoittaa kansaani ja s‰ik‰ytt‰‰ sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teit‰ vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja min‰ pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heid‰t el‰ess‰ni syˆksin." Jalo innostus kasvoillaan h‰n riensi huoneesta. Teodahad katseli masentuneena l‰hettil‰st‰ saamatta sanaakaan suustaan. "Neuvo, auta --", ‰nkytti h‰n vihdoin. "On olemassa vain yksi neuvo. "Raivostunut ruhtinatar syˆksee itsens‰ ja meid‰t turmioon, jos h‰nen annetaan toimia vapaasti. "H‰n ei saa t‰ytt‰‰ uhkaustaan. "Siit‰ on sinun pidett‰v‰ huoli." "Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En min‰ mit‰‰n voi. "Miss‰ on Gotelindis? "H‰n yksin voi auttaa." "Ent‰ prefekti", sanoi Petros -- "l‰het‰ h‰nt‰ noutamaan." Heti kutsuttiinkin mainitut henkilˆt juomasalista heid‰n luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, ett‰ sopimus oli ollut varsinaisena syyn‰ Amalasuntan p‰‰tˆkseen. Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti: "Hyv‰ on! H‰n ei saa t‰ytt‰‰ uhkaustaan. "H‰nen joka askeltaan t‰ytyy vartioida, h‰n ei saa Ravennassa puhua kenenk‰‰n gootin kanssa -- h‰n ei saa l‰hte‰ palatsista. Se ennen kaikkea." H‰n riensi ulos l‰hett‰‰kseen uskollisimmat orjansa vartioiksi Amalasuntan oven eteen. Pian h‰n palasi takaisin. "H‰n rukoilee ‰‰neen huoneessaan", sanoi h‰n ylenkatseellisesti. "Ylˆs, Cethegus, tehk‰‰mme h‰nen rukouksensa turhiksi." Oven vieress‰ marmoripatsaaseen nojaten, k‰det ristiss‰ rinnalla Cethegus oli kuunnellut keskustelua ‰‰neti ja miettien. H‰n huomasi v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi taas koota tapahtumien langat k‰teens‰ ja vet‰‰ ne tiukemmalle. H‰n huomasi Bysantin siirtyv‰n etusijalle -- niin ei saisi k‰yd‰. "Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mik‰ nyt on kaikista t‰rkeint‰?" "Selvyys", vastasi t‰m‰ kohottautuen pystyyn. "Jokaisessa liitossa t‰ytyy olla selvill‰ tarkoitusper‰, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusper‰, muuten liittolaiset ep‰ilev‰t toinen toistaan. "Teill‰ on omat tarkoitusper‰nne -- niin on minullakin. "Teid‰n tarkoitusper‰nne ovat selvill‰. Olen ne ‰skett‰in teille maininnut. Sin‰, Petros, tahdot, ett‰ keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyv‰ksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimi‰. "Mutta minulla -- minulla on myˆskin tarkoitusper‰ni. Mit‰p‰ sit‰ salaisin. "Viekas yst‰v‰ni Petros, et kai toki usko, ett‰ ainoana kunnianhimonani olisi sinun v‰likappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa. "Minulla on siis tarkoitusper‰. Teid‰n kolmen yhteinen viekkaus ei sit‰ koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen. "Minun itseni on se teille ilmoitettava. "Kivettyneell‰ Cetheguksellakin on viel‰ rakastettu, se on Italia. "Senvuoksi haluaa h‰n, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi t‰st‰ maasta. "Mutta h‰n ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heid‰n sijalleen. H‰n ei tahdo pisaraa sateen sijaan. "Kaikista mieluimmin tahtoisin min‰, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit p‰‰st‰m‰tt‰ teit‰ heid‰n sijalleen. -- Sin‰ tied‰t Petros, ett‰ olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen viel‰kin, mutta sinun ei tarvitse sit‰ kertoa herrallesi keisarille, sill‰ olen itse siit‰ h‰nelle kirjoittanut. "Ik‰v‰ kyll‰ se ei k‰y p‰ins‰; me tarvitsemme teid‰n apuanne. Mutta min‰ tahdon supistaa apunne mahdollisimman v‰h‰‰n. "Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla t‰nne kuin aivan h‰t‰tilassa, ja silloinkin saa se t‰m‰n maan vain italialaisten k‰dest‰. "Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme v‰lit‰ siunauksesta, jonka Bysantti l‰hett‰‰ vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotap‰‰llikkˆjen muodossa. Tahdomme teilt‰ suojaa emmek‰ hirmuvaltaa." Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei n‰ytt‰nyt huomaavan. H‰n jatkoi: "Kuulkaa ehtoni! "Min‰ tied‰n, ett‰ Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto Sisilian luona. "H‰n ei saa laskea maihin. "H‰nen on palattava kotiin. "En tarvitse Belisariusta Italiassa. "En ainakaan, ennenkuin itse h‰net kutsun. "Ja jollet sin‰, Petros, l‰het‰ h‰nelle palaamisk‰sky‰, eroavat tiemme. "Min‰ tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heid‰n sotilasvaltansa ja tied‰n kuinka lempeit‰ is‰nti‰ gootit ovat. "Min‰ s‰‰lin Amalasuntaa. H‰n oli kuin ‰iti kansalleni. "Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus. "Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenp‰h‰n n‰hd‰‰n, saatteko valloitetuksi tuumaakaan t‰st‰ maasta. "Jos valitsette Cetheguksen, niin h‰n musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi h‰nen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros." "Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sin‰ uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." H‰n kohotti k‰tens‰ uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautak‰dell‰ ja painoi sen levollisesti alas. "Leikki pois, yhden p‰iv‰n kuningatar. "T‰‰ll‰ tekev‰t Italia ja Bysantti sopimusta. "Jos sin‰ unohdat voimattomuutesi, t‰ytyy sinua siit‰ muistuttaa. "Sin‰ istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidet‰‰n." H‰n seisoi vihastuneen naisen edess‰ niin majesteetillisena, ettei t‰m‰ kyennyt vastaamaan mit‰‰n. Mutta katseesta v‰l‰hti sammumaton viha. "Cethegus", sanoi Petros, joka sill‰ v‰lin oli tehnyt p‰‰tˆksens‰, "olet oikeassa. "Bysantin t‰ytyy t‰ll‰ hetkell‰ etup‰‰ss‰ saada sinut puolelleen, sill‰ ilman sinun apuasi ei se pysty mihink‰‰n. "Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?" "Ehdottomasti." "Ent‰ Amalasunta?" "H‰net j‰t‰n teid‰n k‰siinne." "Hyv‰", sanoi bysanttilainen, "min‰ suostun." H‰n kirjoitti vahataululle lyhyesti m‰‰r‰yksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille. "Saat itse toimittaa m‰‰r‰yksen perille." Cethegus luki sen tarkoin. "Hyv‰ on", sanoi h‰n pist‰en taulun povelleen, "asia on siis p‰‰tetty." "Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros. "Ensi kuun alkup‰ivin‰. Min‰ menen Roomaan. Voikaa hyvin." "Sin‰ menet etk‰ auta meit‰ tuon naisen -- Teoderikin tytt‰ren tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "S‰‰litkˆ sin‰ taas h‰nt‰?" "H‰nen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella menness‰‰n. "Tuomari l‰htee -- pyˆveli alkakoon tyˆns‰." H‰n meni ylpein askelin ulos. Silloin tarttui Teodahad, joka oli h‰mm‰styksest‰ ‰‰nettˆm‰n‰ kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena t‰m‰n k‰teen. "Petros", huusi h‰n, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mit‰ olet tehnyt? "Meid‰n sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sin‰ nyt palautat kotiin." "Ja annat tuon kopean riemuita", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen. Mutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti h‰nen kasvoistaan. "Olkaa huoletta", sanoi h‰n, "t‰ll‰ kertaa on h‰n voitettu. Pilkattu Petros voitti t‰ll‰ kertaa voittamattoman Cetheguksen." H‰n tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen k‰siin, veti heid‰t luokseen, katsahti ymp‰rilleen ja kuiskasi sitten: "Tuon Belisariukselle l‰hetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se merkitsee: kirje ei ole p‰tev‰, se on vain olosuhteiden pakosta kirjoitettu. "Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon." NELJƒS LUKU. Kaksi Teodahadin ja Petroksen yˆllisen keskustelun j‰lkeist‰ p‰iv‰‰ Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa. Joka kerta kun h‰n l‰hti huoneestaan tai k‰‰ntyi johonkin palatsin k‰yt‰v‰‰n, luuli h‰n huomaavansa, ett‰ h‰nen taakseen tai viereens‰ ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena n‰ytti olevan vartioida h‰nt‰, mutta samalla pysytell‰itse huomaamattomina. H‰n p‰‰si tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta. Turhaan h‰n kyseli Vitigest‰ ja Tejaa. N‰iden sanottiin kruunausjuhlan j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ l‰hteneen kaupungista kuninkaan asioille. H‰nen sieluaan painoi yksin‰isyyden sek‰ samalla vaarallisten vihollisten l‰heisyyden tunne. Tummat ja synk‰t syksyiset sadepilvet peittiv‰t taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen p‰iv‰n aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan. Kammottava tunne hiipi h‰nen sieluunsa, kun h‰n menty‰‰n himme‰st‰ lasista tehdyn akkunan luo, n‰ki korpin l‰htev‰n lentoon akkunalaudalta ja k‰he‰sti r‰‰kkyen katoavan puiston toiselle puolen. Ruhtinatar tunsi, ett‰ h‰nen sielunsa oli murtunut viime p‰ivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. H‰n ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lis‰si. Huoaten h‰n katseli silmiens‰ edess‰ avautuvaa harmaata suomaisemaa. H‰nen syd‰nt‰‰n raskauttivat katumus ja suru. H‰nen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, ett‰ h‰n vapaaehtoisesti syytt‰m‰ll‰ itse‰‰n ja nˆyrtym‰ll‰ koko kansan edess‰ voisi uhraamalla henkens‰ pelastaa valtakunnan. Sill‰ h‰n oli aivan varma siit‰, ett‰ kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat t‰ytt‰isiv‰t velvollisuutensa. T‰llaisiin ajatuksiin vaipuneena h‰n kulki palatsin autioiden salien ja k‰yt‰vien l‰pi -- t‰ll‰ kertaa vartioimatta, kuten h‰n luuli -- alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siell‰ p‰‰tˆst‰‰n katumuksesta ja sovituksesta kansan edess‰. Kun h‰n palasi holvista ja poikkesi er‰‰seen pime‰hkˆˆn holvik‰yt‰v‰‰n, ilmestyi ‰kki‰ er‰‰st‰ sein‰komerosta mies orjanpuvussa -- h‰n luuli usein ennenkin n‰hneens‰ nuo kasvot -- pisti h‰nen k‰teens‰ pienen vahataulun ja katosi. H‰n tunsi heti -- Cassiodoruksen k‰sialan --. H‰n arvasi myˆskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, h‰nen uskollisen ministerins‰ kirjuriorja. K‰tkien nopeasti taulun h‰n riensi huoneeseensa. Siell‰ h‰n luki: "Min‰ erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani. "En tahdo, ett‰ l‰hdet t‰‰lt‰ katumusta tekem‰tt‰ ja ett‰ kuolematon sielusi joutuu kadotukseen. "Pakene t‰st‰ palatsista, t‰st‰ kaupungista. Henkesi on vaarassa. "Sin‰ tunnet Gotelindiksen ja h‰nen vihansa. "ƒl‰ luota kehenk‰‰n muuhun kuin kirjuriini ja mene p‰iv‰n laskiessa Venus-temppelin luo puutarhaan. "Siell‰ odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-j‰rven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen." Liikuttuneena Amalasunta antoi k‰tens‰ vaipua alas. "Uskollinen Cassiodorus", kuiskasi h‰n. H‰n ei ollut kokonaan hyl‰nnyt h‰nt‰. H‰n huolehti yh‰ edelleen yst‰v‰ns‰ el‰m‰st‰. Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-j‰rven yksin‰isell‰ saarella. Siell‰ h‰n oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viett‰nyt h‰‰ns‰ Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siell‰ h‰n oli viett‰nyt nuoruutensa ylpeimm‰t p‰iv‰t vallan ja kunnian loisteen ymp‰rˆim‰n‰. H‰nen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehment‰m‰ mielens‰ ik‰vˆi paikkoja, joissa h‰n oli el‰m‰ns‰ iloisimmat hetket viett‰nyt. T‰m‰kin tunne kehoitti h‰nt‰ seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta viel‰ enemm‰n pelko -- ei hengest‰‰n, sill‰ h‰n tahtoi kuolla, vaan -- siit‰, ett‰ vihollisten nopea toiminta est‰isi h‰nt‰ varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta. Lopuksi h‰n otti huomioon senkin, ett‰ tie Regetaan Rooman luona, miss‰ piakkoin pidett‰isiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-j‰rven ohi. Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain h‰nen suunnitelmansa toimeenpanoa. Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siit‰, ett‰ h‰nen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei h‰n itse p‰‰sisik‰‰n matkansa perille, h‰n p‰‰tti kirjeellisesti ripitt‰yty‰ Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa h‰n ei pit‰nyt ollenkaan varmana, ja paljastaa h‰nelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat. Lukittujen ovien takana h‰n kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneli‰ tippui pergamentille, jonka h‰n huolellisesti sulki sinetill‰ ja antoi uskollisimmalle orjalleen viet‰v‰ksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, miss‰ Cassiodorus tavallisesti oleskeli. * * * * * Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielest‰ p‰iv‰n hetket. H‰n oli koko sielustaan ottanut vastaan yst‰v‰ns‰ tarjoaman k‰den. Muistot ja toivo kuvasivat h‰nelle kilpaa Bolsena-j‰rven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siell‰ h‰n toivoi saavansa levon ja rauhan. H‰n pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteiv‰t h‰nen vartijansa rupeaisi ep‰ilem‰‰n ja mahdollisesti est‰isi h‰nen pakoaan. Vihdoin aurinko laski. Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja k‰tkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leve‰‰n pylv‰sk‰yt‰v‰‰n, joka johti puutarhan portaille. H‰n vapisi pelosta luullen t‰‰ll‰ tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipiv‰n vakoilijan, joka mahdollisesti pys‰ytt‰isi h‰net. H‰n katseli tuon tuostakin ymp‰rilleen, h‰n silm‰ili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin -- kaikkialla oli tyhj‰‰, ei ainoakaan vakoilija seurannut h‰nen askeleitaan. Huomaamatta h‰n p‰‰si palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimm‰lle astuimelle, josta oli vapaa n‰kˆala puutarhaan. H‰n katseli tarkoin lyhint‰ Venus-temppelin luo viev‰‰ tiet‰. Se oli vapaa. Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkak‰yt‰v‰lle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilvi‰ aavemaisina joukkoina, pyˆritteli niit‰. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa h‰m‰r‰ss‰ tuntui kammottavalta. Ruhtinatarta puistatti. Kylm‰ iltatuuli repi h‰nen harsoaan ja vaippaansa. H‰n katsahti viel‰ arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa h‰n oli ylpe‰n‰ hallinnut ja josta h‰n pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekij‰. H‰n ajatteli poikaansa, joka lep‰si tuon palatsin holvissa. -- H‰n ajatteli tyt‰rt‰‰n, jonka h‰n oli karkoittanut l‰heisyydest‰‰n. Tuska yritti hetkeksi vallata hyl‰tyn naisen. H‰n horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyss‰ portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenv‰ristys vavautti h‰nen ruumistaan ja yksin‰isyyden tunne ahdisti h‰nen sieluaan. "Mutta kansani", sanoi h‰n itsekseen, "ja katumukseni -- se minun on t‰ytett‰v‰". T‰m‰n ajatuksen vahvistamana h‰n riensi portaita alas ja poikkesi murattikˆynnˆsten kattamaan k‰yt‰v‰‰n, joka vei l‰pi puutarhan Venus-temppelille. H‰n k‰veli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehti‰ sivuk‰yt‰vilt‰. Heng‰styneen‰ h‰n saapui pienen temppelin luo ja silm‰ili ymp‰rilleen. Mutta ei miss‰‰n n‰kynyt kantotuolia eik‰ orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen k‰siss‰. ƒkki‰ kajahti h‰nen korvaansa aivan l‰helt‰ hevosen hirnunta. H‰n k‰‰ntyi ymp‰ri. -- Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies. T‰m‰ oli Dolios, joka antoi h‰nelle merkin silm‰illen varovasti ymp‰rilleen. Nopeasti ruhtinatar meni h‰nen luokseen ja seurasi h‰nt‰ kulman ymp‰ri. Siell‰ oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla nelj‰ll‰ sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrj‰lle vedett‰v‰t ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta. "Meid‰n t‰ytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen h‰net pehmeille patjoille. "Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi. "Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meit‰." Amalasunta katsahti viel‰ kerran ymp‰rilleen. Dolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siit‰ ulos. Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miest‰. Toinen nousi ajajan paikalle ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selk‰‰n. Amalasunta tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin kuin Dolioskin, aseilla varustetut. Dolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut alas. Sitten h‰n hypp‰si oman ratsunsa selk‰‰n ja paljasti miekkansa. "Eteenp‰in", huusi h‰n. Ja pieni joukko l‰hti kiit‰m‰‰n kuin kuolemaa pakoon. VIIDES LUKU. Ruhtinatar tuuditteli itse‰‰n kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin. H‰n teki kauniita sovitussuunnitelmia. H‰n n‰ki kansansa, jonka h‰nen varoittava ‰‰nens‰ oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, h‰n kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen h‰viˆt‰ ja anteeksiantoa h‰nelle. Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat p‰iv‰t ja yˆt. Lakkaamatta kulkue kiiti eteenp‰in. Kolmasti tai nelj‰sti p‰iv‰ss‰ vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa per‰st‰ mentiin kuin lent‰en. Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin h‰n suojeli vaunun ovea sill‰ aikaa, kun h‰nen seuralaisensa nauttivat pys‰hdyspaikoissa ruokaa ja juomaa. Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka aluksi oli ollut suuresti huolissaan. H‰n n‰et pelk‰si, ett‰ heit‰ ajettiin takaa. Kaksi kertaa, nimitt‰in Perusiassa ja Clusiumissa luuli h‰n vaunujen pys‰htyess‰ kuulevansa aivan l‰helt‰ heid‰n takaansa pyˆr‰in ratinaa ja ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa h‰n luuli katsellessaan alaslasketun ristikkoluukun l‰pi n‰hneens‰ toistenkin vaunujen, niinik‰‰n ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sis‰‰n. Mutta kun h‰n mainitsi t‰st‰ Doliokselle, ajoi t‰m‰ t‰ytt‰ laukkaa portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei h‰n ollut mit‰‰n huomannut. Siit‰ hetkest‰ alkaen ei ruhtinatarkaan en‰‰ mit‰‰n erikoista n‰hnyt eik‰ kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla h‰n l‰heni kaivattua saarta, saattoi h‰net toivomaan, ett‰ h‰nen vihollisensa olivat v‰synein‰ j‰‰neet j‰lkeen, vaikka h‰nen pakonsa olisikin huomattu ja vaikka h‰nt‰ olisi ajettukin takaa jonkin matkaa. ƒkki‰ synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus, joka oli itsess‰‰n v‰h‰p‰tˆinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat onnettomuutta ennustavia. He olivat juuri l‰hteneet pienest‰ Martulan kaupungista. Autio, puuton er‰maa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silm‰ kantoi. Vain kaislat ja pitk‰t suokasvit kohottivat p‰it‰‰n molemmin puolin roomalaista maantiet‰ ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti yˆtuulessa. Tien molemmilla puolin oli matala, viinikˆynnˆsten peitt‰m‰ muuri sek‰ vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimm‰kseen olivat rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua tiell‰. ƒkki‰ vaunut pys‰htyiv‰t kiivaaseen nyk‰ykseen ja Dolios kiskaisi oikeanpuolisen vaununoven auki. "Mit‰ on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet vihollisten k‰siin." "Emme", sanoi Dolios, jonka h‰n ennest‰‰nkin tiesi umpimieliseksi ja synk‰ksi mieheksi ja joka t‰ll‰ matkalla oli ollut viel‰ salaper‰isempi, "mutta pyˆr‰ on s‰rkynyt. Sinun on noustava pois vaunusta siksi, kun se on korjattu." Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylm‰ sade pieksi pel‰styneen ruhtinattaren kasvoja. "Noustako pois? T‰‰ll‰kˆ? Minne min‰ menen? T‰‰ll‰ ei ole taloa, ei puuta eik‰ mink‰‰nn‰kˆist‰ suojaa sadetta ja myrsky‰ vastaan. Min‰ j‰‰n vaunuun." "Pyˆr‰ on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa." Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tiet‰, miss‰ maantienojan toisella puolen h‰‰mˆitti pime‰st‰ hautapatsas. Dolios auttoi h‰net ojan yli. Silloin kuului heid‰n takaansa tielt‰ hevosen hirnumista. "Se on ratsastaja, joka suojaa meit‰ takaa p‰in mahdollisesti tulevilta hyˆkk‰yksilt‰. Tule." H‰n johti h‰net kostean ruohon l‰pi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi. P‰‰sty‰‰n ylˆs Amalasunta istuutui er‰‰n sarkofagin leve‰lle kivelle. Dolios katosi ‰kki‰ pime‰‰n. Turhaan h‰n huusi h‰nt‰ takaisin. Pian h‰n n‰ki taas alapuolellaan tiell‰ tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen l‰pi. Myrskytuuli toi h‰nen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun n‰m‰ korjasivat pyˆr‰‰. Siin‰ istui suuren Teoderikin tyt‰r yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yˆss‰. Myrsky repi h‰nen vaippaansa ja harsoansa, kylm‰ tihkusade kasteli h‰net l‰peens‰. Hautapatsaan vieress‰ olevissa sypresseiss‰ tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilvi‰, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siit‰ oli vain se seurauksena, ett‰ seuraava pilvi teki pimeyden yh‰ synkemm‰ksi. Turruttava tuska t‰ytti h‰nen syd‰mens‰ ja sai h‰net vapisemaan. V‰hitellen h‰nen silm‰ns‰ tottuivat pimeyteen ja h‰n voi tarkemmin erottaa l‰himpien esineiden piirteet. Silloin -- h‰nen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn -- silloin tuntui h‰nest‰, ett‰ aivan h‰nen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilˆ -- h‰nen oma varjonsa se ei ollut -- pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, k‰det polvilla, p‰‰ k‰sien varassa tuijottaen h‰neen. H‰nen henke‰‰n salpasi, h‰n luuli kuulevansa kuisketta. H‰n j‰nnitti aistimiaan n‰hd‰kseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei viel‰." Niin h‰n luuli kuulleensa. H‰n nousi hiljaa, toinen n‰ytti tekev‰n samalla tavalla. Selv‰sti kuului ter‰ksen kilahdus kiveen. H‰n huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!" H‰n aikoi l‰hte‰ kukkulaa alasp‰in tielle, mutta jalat eiv‰t kannattaneet. H‰n vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa ter‰viin kiviin. Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. H‰n nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn. "Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna t‰nne tulisoihtu. Minun t‰ytyy saada n‰hd‰, mit‰ siell‰ oli, mit‰ siell‰ on." H‰n otti tulisoihdun ja meni p‰‰tt‰v‰isesti sarkofagin kulman ymp‰ri, mutta ei n‰hnyt mit‰‰n. Sen sijaan h‰n n‰ki soihdun valossa, ett‰ hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan n‰ht‰v‰sti aivan ‰sken tehty, sill‰ valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selv‰t. -- Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti h‰nt‰ vastustamattomasti eteenp‰in, h‰n ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat: "Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle. Ikuisesti kirottu olkoon heid‰n murhaajansa." Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksep‰in. Dolios vei h‰net puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana h‰n istui loppumatkan siin‰. H‰n tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta. Kuta l‰hemm‰ksi saarta h‰n tuli, sit‰ enemm‰n v‰istyi kuumeentapainen ilo, jolla h‰n oli sit‰ odottanut, tuskallisen aavistuksen tielt‰. Peloissaan h‰n katseli, kuinka tien vieress‰ kasvavat pensaat ja puut kiitiv‰t yh‰ nopeammin h‰nen ohitsensa. Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat. Amalasunta nosti luukun ja silm‰ili ulos. Oli parhaillaan se kylm‰, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimm‰inen p‰iv‰nsarastus taistelee vallitsevaa yˆt‰ vastaan. He olivat n‰ht‰v‰sti saapuneet j‰rven rantaan. Mutta sen sinisist‰ aalloista ei n‰kynyt merkki‰k‰‰n. Synk‰n harmaa sumu ymp‰rˆi h‰nt‰ l‰pin‰kym‰ttˆm‰n‰ kuin tulevaisuus. Huvilaa ei n‰kynyt ollenkaan, ei edes saartakaan. Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tihe‰n, pitk‰n kaislan peitossa, jonka l‰pi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia p‰it‰. Merkillist‰! H‰nest‰ tuntui, ett‰ ne varoittivat h‰nt‰ ja viittasivat h‰nt‰ poistumaan niiden takana olevan j‰rven tienoilta. Dolios oli mennyt majaan. H‰n palasi sielt‰ pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti h‰net kosteata niitty‰ pitkin kaislikkoon. Rannalla oli pieni venhe, joka n‰ytti uivan pikemmin sumussa kuin vedess‰. Per‰sint‰ hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitk‰ valkoinen tukka riippui takkuisena silmill‰. H‰n n‰ytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmi‰ns‰ suljettuina. H‰n ei avannut niit‰ edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille. Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat j‰iv‰t vaunun luo. "Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pime‰ viel‰. Osaako vanhus ohjata t‰llaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?" "Valo ei h‰nt‰ hyˆdytt‰isi, kuningatar. H‰n on sokea." "Sokeako?" huudahti pel‰stynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin! K‰‰nt‰k‰‰!" "Olen kulkenut n‰it‰ vesi‰ kohta kaksikymment‰ vuotta", sanoi vanha lautturi. "Kukaan n‰kevist‰ ei osaa tiet‰ niin hyvin." "Oletko sin‰ sokeana syntynyt?" "En, amali Teoderik antoi puhkaista silm‰ni, koska muka balti-herttua Alarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan h‰net. "Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yht‰ viaton kuin is‰nt‰ni, maanpakoon ajettu Alarik. "Kirous amelungeille!" huusi, h‰n nyk‰isten kiukkuisesti per‰sint‰. "Vaiti, vanhus", sanoi Dolios. "Miksi en saisi t‰n‰‰n sanoa sit‰, mit‰ olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. -- Kirous amelungeille." Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi venhett‰ varmasti ja suoraan. Amalasuntasta tuntui, ett‰ Karon vei h‰nt‰ Styxin yli varjojen harmaaseen valtakuntaan. -- H‰n k‰‰ri poimullisen vaippansa tiukasti ymp‰rilleen. Muutamien aironvetojen per‰st‰ olivat he perill‰. Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheest‰. Vanhus k‰‰nsi sen ‰‰neti ja l‰hti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti. Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli h‰nt‰, kunnes h‰n katosi sakean sumun sekaan. Silloin h‰n oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti l‰heni saarta. H‰n kysyi Doliokselta t‰m‰n ‰‰nen syyt‰. "Min‰ en kuule mit‰‰n", sanoi t‰m‰. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan." Dolioksen k‰sivarteen nojaten h‰n hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylˆs, jotka veiv‰t linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka -- kuten h‰n el‰v‰sti muisti -- sijaitsi molemmin puolin t‰t‰ kapeata tiet‰, n‰kyi sumun l‰pi vain puurivien piirteet. Vihdoin he p‰‰siv‰t korkeaan portaikkoon, marmoripieliss‰ olevan kuparioven eteen. Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. -- Lyˆnti kaikui kumeasti holvik‰yt‰viss‰. -- Ovi lensi auki. Amalasunta muisti, kuinka h‰n oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt t‰st‰ ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. H‰n muisti, kuinka yst‰v‰llisesti silloinen portinvartija, joka myˆskin oli ‰sken mennyt naimisiin, toivotti heid‰t tervetulleiksi. Synkk‰katseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heit‰ vastaan lyhty ja avainkimppu k‰dess‰‰n, oli aivan vieras. "Miss‰ on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikˆ h‰n en‰‰ ole t‰ss‰ talossa?" kysyi h‰n. "H‰n hukkui aikoja sitten j‰rveen", vastasi ovenvartija v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisen‰ ja kulki heid‰n edell‰‰n lyhty‰ kantaen. V‰risten ruhtinatar seurasi miest‰. H‰n ei voinut olla ajattelematta kylmi‰, synkki‰ aaltoja, jotka olivat niin salaper‰isesti loiskineet venheen laitoja vasten. He kulkivat holvipihojen ja pylv‰sk‰yt‰vien l‰pi. -- Kaikkialla oli tyhj‰‰ ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjiss‰ saleissa. --- Koko huvila n‰ytti suurelta hautaholvilta. "Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren." "Vaimoni palvelee sinua." "Eikˆ muita ole koko huvilassa?" "On er‰s toinen orja. Kreikkalainen l‰‰k‰ri." "L‰‰k‰ri -- min‰ tahdon --" Mutta samalla hetkell‰ kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat kovina tyhjiss‰ huoneissa. Kauhuissaan Amalasunta lys‰hti kokoon. "Mit‰ se oli!" kysyi h‰n tarttuen Dolioksen k‰sivarteen. H‰n kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan. "Joku kai pyrkii sis‰‰n", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven. Kauan k‰ytt‰m‰ttˆm‰n‰ olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana h‰nt‰ vastaan. Mutta liikutettuna h‰n tunsi seinien kilpikonnanluisen p‰‰llystyksen. T‰m‰ oli sama huone, jossa h‰n kaksikymment‰ vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana h‰n meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla. H‰n viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen. KUUDES LUKU. Siin‰ h‰n nukkui itsek‰‰n tiet‰m‰tt‰ kuinka kauan, puoleksi valveilla, puoleksi uneksien. Kuva toisensa per‰st‰ lensi h‰nen silmiens‰ ohi. Eutarik tuskan piirre huulillaan -- Atalarik sellaisena kuin h‰n oli arkussaan, h‰n n‰ytti viittovan h‰nt‰ luokseen -- Matasuntan moittivat kasvot -- sitten sumua ja pilvi‰ ja lehdettˆmi‰ puita -- kolme vihaista soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen -- sokea lautturi varjojen valtakunnassa. Ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n taas makasi autiossa er‰maassa baltien hautapatsaan portailla, ett‰ h‰nen takaansa kuului taas kahinaa ja ett‰ kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yh‰ l‰hemm‰ksi h‰nt‰. H‰nen kurkkuaan ahdisti, h‰n oli tukehtumaisillaan. Tuska puristi h‰nen syd‰mens‰ kokoon, kauhuissaan h‰n her‰si unestaan ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ymp‰rilleen. Tuolla -- ei, se ei ollut mik‰‰n unikuva -- tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja pitkin paneelisein‰‰ liukui hunnutettu varjo. Kiljaisten Amalasunta rep‰si vuoteen verhot syrj‰‰n -- ei mit‰‰n n‰kynyt. Oliko h‰n vain n‰hnyt unta? Mutta h‰n ei voinut en‰‰ olla yksin surullisine ajatuksineen. H‰n painoi sein‰ss‰ olevaa agaattinappia, joka pani eteisess‰ er‰‰n vasaran liikkeeseen. Heti tulikin sis‰‰n orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa sivistyst‰. H‰n sanoi olevansa kreikkalainen l‰‰k‰ri. Ruhtinatar kertoi h‰nelle viime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. L‰‰k‰ri selitti, ett‰ n‰m‰ olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta matkan varrella, m‰‰r‰si h‰nelle l‰mpim‰n kylvyn ja riensi sit‰ valmistamaan. Amalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen laajuinen ja kahden kerroksen korkuinen. Suuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmi‰ kylpyj‰ varten, oli v‰littˆm‰ss‰ yhteydess‰ j‰rveen. Sielt‰ laskettiin vesi hienon verkon l‰pi, joka t‰ydellisesti puhdisti sen. Ylempi kerros oli rakennettu j‰lkeenp‰in kylpyhuoneen p‰‰lle, l‰mpimi‰ kylpyj‰ varten. Sen lattiana sek‰ samalla alakerroksen kattona oli suuri ympyr‰nmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, tyˆnt‰‰ kahtena puoliympyr‰n‰ oikealle ja vasemmalle muurin sis‰‰n, jolloin molemmat kerrokset muodostivat yhten‰isen torninkorkuisen huoneen. Se voitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ‰‰ri‰‰n myˆten t‰ytt‰‰ j‰rvivedell‰. Mutta tavallisesti k‰ytettiin ylemp‰‰ kahdeksankulmaista huonetta l‰mpimiin kylpyihin. Siell‰ oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sek‰ pronssisia ja marmorisia delfiinej‰, tritoneja ja medusanp‰it‰, joista tuli huoneeseen hyv‰nhajuisia, ˆljyill‰ ja voiteilla sekoitettuja vesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veiv‰t sirot portaat varsinaisen kylpyhuoneen n‰kinkeng‰n muotoiseen porfyyrialtaaseen. Ruhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli huoneeseen ovenvartijaorjan vaimo vied‰kseen h‰net kylpyyn. He kulkivat avaroiden pylv‰ssalien ja kirjastohuoneiden l‰pi puutarhaan p‰in. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista Cassiodoruksen kotelot ja papyrus-k‰‰rˆt olivat joutuneet. Orjatar kantoi hienoja kylpyliinoja, ˆljypulloja ja voideastiaa. Vihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka kaikkien huoneiden lattiat, sein‰t ja katot olivat lasketut vaaleanharmailla marmorilevyill‰. He riensiv‰t salien ja k‰yt‰vien l‰pi, joita ennen kylpy‰ ja sen j‰lkeen k‰ytettiin voimistelua ja palloleikkej‰ varten, hiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin, l‰mpim‰in kylpyjen huoneeseen. Orjatar avasi ‰‰neti oven. Amalasunta meni sis‰‰n ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ymp‰rˆi kylpylaitosta. Aivan h‰nen edest‰‰n l‰ksiv‰t mukavat portaat ammeeseen, josta jo nousi l‰mmint‰, hyv‰‰ hajua. Valo tuli sis‰‰n ylh‰‰lt‰ p‰in taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn kahdeksankulmaisen kuvun l‰pi. Oven vierest‰ nousi kaksitoista seetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan marmoriseini‰ oli korkokuvia vesijohto- ja l‰mminilmaputkien suiden peittona. Sanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa peitt‰ville, pehmeille patjoille ja k‰‰ntyi ovelle p‰in. "Miss‰ olen sinut ennen n‰hnyt?" kysyi ruhtinatar katsellen h‰nt‰ miettiv‰isesti. "Kuinka kauan olet ollut t‰‰ll‰?" "Kahdeksan p‰iv‰‰." Nainen tarttui ovenripaan. "Kuinka kauan olet ollut Cassiodoruksen palveluksessa?" "Olen nykyj‰‰n ruhtinatar Gotelindiksen palveluksessa." Tuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hyp‰hti t‰m‰n nimen kuullessaan pystyyn, k‰‰ntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan -- liian myˆh‰‰n. T‰m‰ oli jo p‰‰ssyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta kuuli, ett‰ avain vedettiin ulkoap‰in lukosta. Turhaan h‰n katseli ymp‰rilleen lˆyt‰‰kseen toisen oven. Silloin kuningatar joutui musertavan, selitt‰m‰ttˆm‰n tuskan valtaan. H‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰net oli kamalasti petetty, ett‰ t‰‰ll‰ piili jokin turmiota tuottava salaisuus. H‰t‰, sanomaton h‰t‰ t‰ytti h‰nen syd‰mens‰. H‰nen ainoana ajatuksenaan oli p‰‰st‰ pakoon, pakoon t‰st‰ huoneesta. Mutta mit‰‰n paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei sis‰puolelta n‰kynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei olisi saanut neulaakaan mahtumaan. Ep‰toivoisena h‰n silm‰ili parvekkeen seini‰, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat h‰neen. Viimeksi kiintyiv‰t h‰nen silm‰ns‰ vastap‰isell‰ sein‰ll‰ olevaan k‰‰rmehiuksiseen medusanp‰‰h‰n ja -- h‰n kiljahti pelosta. Medusan kasvot olivat tyˆnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa k‰‰rmetukan alla oli el‰v‰t ihmiskasvot. Olivatko ne ihmiskasvot? Vapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja katseli eteenp‰in kumartuen medusanp‰‰t‰. Ei ep‰ilyst‰k‰‰n, ne olivat Gotelindiksen rumat kasvot. Silmist‰ leimusi viha ja iva. Amalasunta vaipui polvilleen ja k‰tki kasvonsa k‰siins‰. "Sin‰ -- sin‰ t‰‰ll‰!" K‰he‰ nauru oli vastauksena. "Niin, amelunginainen, olen t‰‰ll‰ sinun turmioksesi. "T‰m‰ saari on minun, talo on minun -- siit‰ tulee hautasi --. Dolios ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heid‰t kahdeksan p‰iv‰‰ sitten. "Olen houkutellut sinut t‰nne. Olen hiipinyt t‰nne j‰ljess‰si kuin varjo. Pitk‰t p‰iv‰t ja pitk‰t yˆt olen hautonut palavaa vihaa povessani. Nyt saan t‰ydellisesti sinulle kostaa. "Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon n‰hd‰, kuinka raukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpe‰t‰ ruumistasi ja v‰‰rist‰‰ kopeat kasvonpiirteesi -- oi, min‰ tahdon juoda kokonaisen meren kostoa." Amalasunta nousi k‰si‰‰n v‰‰nnellen. "Kostoako? Miksi? Mist‰ sinun sammumaton vihasi johtuu?" "Haa, viel‰kˆ sin‰ kysyt? "Tosin siit‰ on kulunut muutamia vuosikymmeni‰ ja onnellisen syd‰n unohtaa helposti. "Mutta vihalla on hyv‰ muisti. "Oletko unohtanut, ett‰ muinoin kaksi nuorta tyttˆ‰ usein leikki plataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityll‰. "He olivat etevimm‰t ik‰tovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja rakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tyt‰r. "Tyttˆjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen, sill‰ h‰n oli viel‰ kauniimpi kuin sin‰ eik‰ niin k‰skev‰. He valitsivat h‰net kerran, valitsivat kahdesti. "Mutta kuninkaantyt‰r seisoi vieress‰ villin, hillittˆm‰n vihan ja kateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta kuningattareksi, tarttui h‰n ter‰viin puutarhasaksiin --" "Lopeta, vaikene, Gotelindis." -- "Ja heitti ne minua kohti. "Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisen‰, vaivuin maahan koko kasvot ammottavana haavana ja silm‰ni, silm‰ni puhkaistuna. "Haa, siihen koskee viel‰ t‰n‰p‰iv‰n‰kin." "Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis", vaikeroi vankina oleva ruhtinatar. "Kai sin‰ oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi." "Antanutko anteeksi? Min‰kˆ antanut sinulle anteeksi? Pit‰isikˆ minun antaa anteeksi sinulle, joka olet ryˆst‰nyt silm‰n kasvoistani ja ikip‰iviksi h‰vitt‰nyt kauneuteni? "Sin‰ olit voittanut koko el‰m‰si ajaksi. "Gotelindis ei en‰‰ ollut vaarallinen. H‰n suri hiljaisuudessa. Silm‰puoli pakeni ihmisten n‰kyvist‰. "Vuodet kuluivat. "Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilm‰inen ja lempe‰mielinen amali. Ja h‰n, joka itse oli sairas, s‰‰li sairasta, puolisokeaa tyttˆ‰. H‰n puheli s‰‰lin sanoja rumalle olennolle, jota kaikki v‰istiv‰t. "Oi, kuinka se virkisti janoavaa sieluani. "Silloin p‰‰tettiin, ett‰ molempien sukujen v‰lisen ikivanhan vihan sek‰ vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi -- balti-herttua Alarik oli tuomittu salaisen, todistamattoman syytˆksen vuoksi -- pahoin pidelty baltien tyt‰r tulisi jaloimman amalin vaimoksi. "Mutta kun sin‰, joka olit minut rumentanut, sait tiet‰‰ sen, p‰‰tit sin‰ ryˆst‰‰ rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sill‰ sin‰ et h‰nt‰ rakastanut, vaan ylpeydest‰. Tahdoit saada omaksesi goottien valtakunnan jaloimman miehen, kruunun l‰himm‰n miespuolisen perij‰n. "Olit sen p‰‰tt‰nyt ja saitkin sen aikaan, sill‰ is‰si ei voinut vastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian s‰‰lins‰ silm‰puolta kohtaan, kun h‰nelle tarjottiin kauniin kuninkaantytt‰ren k‰si. "Korvaukseksi -- tai kenties pilkalla -- annettiin minulle kuitenkin mieheksi amali -- Teodahad, tuo kurja raukka." "Gotelindis, min‰ vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavan Eutarikia. Kuinka voin --" "Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, ett‰ tuo rumilas kohottaisi ajatuksensa niin korkealle. "Oi, sin‰ kirottu. Jos edes olisit rakastanut h‰nt‰ ja tehnyt h‰net onnelliseksi, niin -- min‰ olisin antanut sinulle anteeksi. "Mutta sin‰ et rakastanut h‰nt‰. Sin‰ rakastit vain valtikkaa. Sin‰ teit h‰net onnettomaksi. "Vuosien vieriess‰ n‰in h‰nen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman rakkautta. Syd‰njuuria myˆten oli kylmyytesi h‰net j‰‰t‰nyt. "J‰‰kylm‰n ylpeytesi aiheuttama suru surmasi h‰net ennen aikojaan. Sin‰, sin‰ olet ryˆst‰nyt minulta rakastettuni ja saattanut h‰net hautaan -- kostoa, kostoa h‰nen puolestaan." Ja laajassa, korkeassa holvissa kaiku vastasi: "Kostoa, kostoa". "Apua", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen ep‰toivoisesti k‰sill‰‰n marmorilevyj‰, ymp‰ri huoneen parveketta. "Niin, huuda vain, t‰‰ll‰ ei ‰‰nt‰si kuule muu kuin koston jumala. "Luuletko, ett‰ olen turhaan vihaani hillinnyt kuukausim‰‰ri‰. "Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyll‰ tai tikarilla, mutta min‰ houkuttelin sinut t‰nne. "Serkkujeni hautapatsaan luona ja ‰sken vuoteesi ‰‰ress‰ oli minulla t‰ysi tyˆ saada jo koholla oleva k‰sivarteni estetyksi antamasta sinulle kuoliniskua. -- Sinun t‰ytyy kuolla tuuma tuumalta ja min‰ tahdon nauttia n‰hdess‰ni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkelt‰." "Hirviˆ!" "Mit‰ ovatkaan n‰m‰ hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden kuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryˆst‰m‰ll‰ rakastettuni ja itse s‰ilyv‰n kauniina. Mit‰ ovat hetket vuosikymmeniin verrattuina. Mutta nyt saat siit‰ rangaistuksen." "Mit‰ aiot tehd‰?" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa per‰st‰ parvekkeen ymp‰ri lˆyt‰‰kseen pakotien. "Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti t‰m‰n kylpytornin vesilaitoksiin, jonka yst‰v‰si Cassiodorus on rakennuttanut. "Sin‰ et tied‰, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon tuskia olen saanut t‰ss‰ talossa k‰rsi‰, kun sin‰ vietit t‰‰ll‰ h‰‰si Eutarikin kanssa ja minun t‰ytyi olla mukana palvelijanasi. "T‰ss‰ kylpyhuoneessa, sin‰ kopea, olen p‰‰st‰nyt sandaalit jaloistasi ja kuivannut j‰senesi -- t‰ss‰ huoneessa sin‰ kuolet." H‰n painoi er‰st‰ jousta. Ylemm‰n kerroksen lattia, pyˆre‰ metallilaatta, jakautui kahteen puoliympyr‰‰n, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sis‰‰n. Kauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen aukkoon jalkojensa juuressa. "Muista silm‰‰ni", huusi Gotelindis. Yht'‰kki‰ avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja j‰rven vesi syˆksyi sis‰‰n pauhaten ja s‰histen ja kohoten ylemm‰ksi peloittavan nopeasti. Amalasunta n‰ki varman kuoleman edess‰‰n. H‰n huomasi mahdottomaksi p‰‰st‰ pakoon ja viel‰ mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen vihollisensa armoa antamaan. Silloin h‰n sai takaisin amelungien vanhan, ylpe‰n rohkeuden. H‰n tuli levolliseksi ja mukautui kohtaloonsa. H‰n huomasi helleenil‰isaiheisten korkokuvien joukossa aivan l‰hell‰ oven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esitt‰v‰n kuvan. T‰m‰ virkisti h‰nen sieluaan. H‰n lankesi polvilleen marmoriin hakatun ristin eteen, tarttui siihen molemmin k‰sin ja rukoili rauhallisesti suljetuin silmin. Vesi nousi sill‰ v‰lin ylemm‰ksi ja huuhteli jo parvekkeen portaita. "Aiotko sin‰ rukoilla, murhaaja? "Pois ristin luota", huusi Gotelindis vimmoissaan. "Muista kolmea herttuaa!" ƒkki‰ kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit alkoivat pursuttaa kuumaa vett‰. Valkea savu kumpusi torvista. Amalasunta hyp‰hti ylˆs ja riensi parvekkeen vasemmalle reunalle. "Gotelindis, min‰ annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna sin‰kin sielulleni anteeksi." Ja vesi nousi yh‰ ylemm‰. Se aaltoili jo ylimm‰ll‰ portaalla ja lainehti v‰hitellen parvekkeen lattialle. "Min‰kˆ antaisin sinulle anteeksi? En koskaan. Ajattele Eutarikia!" -- Sihisten r‰isk‰htiv‰t vasemmalta tulikuumat suihkut Amalasuntan p‰‰lle. H‰n pakeni nyt keskelle huonetta, vastap‰‰t‰ medusanp‰‰t‰, ainoaan paikkaan, mihin vesisuihkut eiv‰t viel‰ ulottuneet. Jos h‰n nousisi t‰m‰n l‰hell‰ olevalle ponnahdussillalle, voisi h‰n suojella henke‰ns‰ viel‰ muutaman hetken. Gotelindis n‰ytti odottavan sit‰ ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen marmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. T‰m‰ riensi kiilt‰v‰nruskeita portaita ylˆs ja nojasi sillan marmorikaiteeseen. "Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntˆni. Se ei koske minua -- kansani, kansamme puolesta rukoilen -- Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad --" "Niin, min‰ tiesin, ett‰ t‰m‰ valtakunta on sielusi viimeinen huoli. "Kuule! Se on hukassa! "Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pit‰neet amaleja balteja parempina, on nyt amalien suku myynyt ja pett‰nyt. Belisarius l‰henee sotajoukkoineen, eik‰ kukaan ole heit‰ varoittanut." "Sin‰ erehdyt, paholainen, he ovat saaneet varoituksen. "Min‰, heid‰n kuningattarensa, olen varoittanut heit‰. "El‰kˆˆn kansani! "Turmio goottien vihollisille! Jumala armahtakoon sieluani!" Nopeasti h‰n hypp‰si korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin, jotka kohisten sulkivat h‰net syliins‰. Gotelindis tuijotti yh‰ siihen paikkaan, jossa h‰nen uhrinsa oli seisonut. "H‰n on kadonnut", sanoi h‰n. Sitten h‰n katsoi veteen. Pinnalla ui Amalasuntan rintaliina. "Kuollessaankin t‰m‰ nainen voitti minut", sanoi h‰n hitaasti. "Kuinka pitk‰ oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo." SEITSEMƒS LUKU. Muutamia p‰ivi‰ edell‰ kerrottujen tapausten j‰lkeen tapaamme Ravennassa bysanttilaisen l‰hettil‰‰n huoneessa joukon ylh‰isi‰ roomalaisia sek‰ maallikkoja ett‰ kirkonmiehi‰. Myˆskin it‰-roomalaiset piispat Hypatius ja Demetrius olivat l‰sn‰. Kaikkien kasvoilla n‰kyi ankara mielenliikutus, sek‰ vihan ett‰ pelon aiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja p‰‰tti kertomuksensa seuraavin sanoin: "Senvuoksi olen kutsunut teid‰t t‰nne, te arvoisat L‰nsi- ja It‰-Rooman piispat ja te jalot roomalaiset. "Julkisesti ja juhlallisesti panen teid‰n l‰sn‰ollessanne keisarini nimess‰ vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja v‰kivallan tekoja vastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylh‰ist‰ naista kohtaan. "Yhdeks‰n p‰iv‰‰ sitten h‰n katosi Ravennasta. H‰net on varmaankin v‰kivallalla viety pois keskelt‰mme, h‰net, joka on aina ollut yst‰v‰tt‰renne ja italialaisten innokas suojelija. "Samana p‰iv‰n‰ katosi kuningatar, h‰nen katkerin vihollisensa. "Olen l‰hett‰nyt pikal‰hettej‰ kaikille ilmansuunnille, mutta en ole viel‰ saanut mit‰‰n tietoja. Mutta, voi, jos --" H‰n ei saanut sanottavaansa loppuun. Herkuleen torilta kuului kumeaa jyrin‰‰, pian kaikui eteisest‰ nopeita askeleita, oviverho kiskaistiin syrj‰‰n ja huoneeseen riensi tomuisena er‰s l‰hettil‰‰n bysanttilaisista orjista. "Herra", huusi orja. "H‰n on kuollut! H‰net on murhattu!" "Murhattu", toistivat l‰sn‰olijat. "Kuka on murhaaja?" kysyi Petros. "Gotelindis murhasi h‰net huvilassaan Bolsena-j‰rven saarella." "Miss‰ on Amalasuntan ruumis? Miss‰ on murhaaja?" "Gotelindis sanoo, ett‰ ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen leikkiess‰‰n vesisuihkuilla, joita h‰n ei osannut hoitaa. "Mutta h‰n kuuluu seuranneen uhriaan t‰‰lt‰ saakka. "Roomalaisia ja gootteja rient‰‰ sadoittain huvilaan, josta ruumis aiotaan tuoda t‰nne juhlallisessa saatossa. "Kuningatar pakeni kansan raivoa lujaan linnaansa Feretrin luona." "Riitt‰‰ jo", sanoi Petros suutuksissaan. "Min‰ rienn‰n kuninkaan luo ja vaadin teit‰kin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Min‰ pyyd‰n teit‰ todistajikseni keisari Justinianusta varten." H‰n riensi heti kokoontuneiden etunen‰ss‰ palatsiin. Kaduilla he n‰kiv‰t kiihtyneen ja h‰mm‰styneen ihmisjoukon aaltoilevan edestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean tavoin talosta taloon. Kun v‰kijoukko tunsi keisarin l‰hettil‰‰n ja kaupungissa asuvat ylh‰iset roomalaiset, antoi se heille tiet‰, mutta sulkeutui taas heid‰n j‰lkeens‰ ja riensi hyˆkyaallon tavoin palatsia kohti. Tˆin tuskin se saatiin pysym‰‰n palatsin porttien ulkopuolella. Joka silm‰nr‰p‰ys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla tunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan toivoivat, ett‰ t‰m‰n tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi. Keisarillisen l‰hettil‰‰n n‰keminen vahvisti t‰t‰ toivoa ja palatsin edustalle kokoontunut v‰kijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin Gotelindista ja Teodahadia. Sill‰ v‰lin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen. Teodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa l‰hdetty‰. H‰n vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan v‰kijoukon vihan ilmauksia ja l‰hetti noutamaan Petrosta saadakseen t‰lt‰ apua ja neuvoja, koska t‰m‰ oli yhdess‰ Gotelindiksen kanssa p‰‰tt‰nyt ruhtinattaren surmaamisen, viel‰p‰ tehnyt sit‰ varten suunnitelmankin. Petroksen pit‰isi nyt olla mukana teon seurauksiakin kest‰m‰ss‰. Kun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas k‰det lev‰ll‰‰n h‰nt‰ vastaan, mutta seisahtui h‰mm‰styneen‰. H‰n h‰mm‰styi Petroksen seuruetta, mutta viel‰ enemm‰n l‰hettil‰‰n synkki‰, uhkaavia kasvonpiirteit‰. "Min‰ vaadin sinut tilille, goottien kuningas", huusi Petros jo ovelta, "tilille Bysantin nimess‰ Teoderikin tytt‰ren vuoksi. "Sin‰ tied‰t, ett‰ keisari Justinianus on erityisesti luvannut h‰nelle suojelusta. Jokainen h‰nen hiuksistaan on sen vuoksi pyh‰ ja jokainen h‰nen veripisaransa on pyh‰. "Miss‰ on Amalasunta?" Kuningas katseli h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰. H‰n ihmetteli toisen teeskentelemistaitoa. Mutta h‰n ei k‰sitt‰nyt h‰nen tarkoitustaan. H‰n oli ‰‰neti. "Miss‰ on Amalasunta?" kysyi Petros toistamiseen l‰hestyen kuningasta uhkaavasti. H‰nen seuralaisensa tekiv‰t samoin. "H‰n on kuollut", sanoi Teodahad, joka alkoi pel‰t‰ pahinta. "Murhattu h‰n on", huusi Petros, "niin huutaa koko Italia. Sin‰ olet vaimoinesi h‰net murhannut. "Justinianus, korkea keisarini, oli t‰m‰n rouvan suojelija. H‰n kostaakin h‰nen puolestaan. Min‰ julistan h‰nen nimess‰‰n sodan, sodan teit‰ vastaan, veriset barbaarit, sodan teit‰ ja koko teid‰n sukuanne vastaan." "Sodan teit‰ ja koko teid‰n sukuanne vastaan", toistivat italialaiset antaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan kyteneelle vihalleen. Uhkaavina he rynt‰siv‰t vapisevaa kuningasta kohti. "Petros", ‰nkytti t‰m‰ h‰mm‰styneen‰, "muistele sopimustamme, muistele --" Mutta l‰hettil‰s sieppasi papyrusk‰‰rˆn vaippansa alta ja repi sen palasiksi. "Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja t‰m‰n verentahraaman suvun v‰lill‰. "Te olette itse hirve‰ll‰ rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teit‰ kohtaan voi en‰‰ osoittaa s‰‰li‰. Sopimukset ovat mit‰ttˆm‰t. Sota!" "Jumalan t‰hden", vaikeroi Teodahad, "ei sotaa eik‰ taistelua. Mit‰ sin‰ vaadit, Petros?" "Antautumista! Italian vapauttamista barbaareista! "Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin Justinianuksen eteen, siell‰ --" Mutta h‰nen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven r‰ikyv‰ ‰‰ni ja huoneeseen syˆks‰hti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita kreivi Vitigeksen johdolla. Goottilaiset p‰‰llikˆt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan kuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun Ravennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siell‰, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdytt‰v‰ yleisen turvallisuuden ja heid‰n oikeuksiensa s‰ilytt‰miseksi. Oikeaan aikaan he ilmestyiv‰t Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten k‰ytˆs oli muuttunut yh‰ uhkaavammaksi. Siell‰ t‰‰ll‰ v‰l‰hti jo tikari ja tuon tuostakin kuului huuto: "voi, barbaareita!" Mutta julkisen v‰kivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun vihatut gootit marssivat hyv‰ss‰ j‰rjestyksess‰ Herkuleen torilta Via palatinaa myˆten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat marssivat kiihtyneen kansanjoukon l‰pi. Sill‰ aikaa, kun kreivi Teja ja Hildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges ja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan l‰hettil‰‰n viimeiset sanat. Heid‰n seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan valtaistuinta, jolle t‰m‰ oli per‰ytynyt. Vitiges meni pitk‰‰n miekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi h‰nt‰ ter‰v‰sti silmiin. Syntyi hiljaisuus. "Kuka uskaltaa", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, "n‰ytell‰ t‰‰ll‰, goottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?" V‰hitellen toipuen h‰mm‰styksest‰‰n vastasi Petros h‰nelle: "Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen haastanut h‰net bysanttilaisen tuomioistuimen eteen." "Etkˆ sin‰ siihen voi mit‰‰n vastata, amelungi?" kysyi Hildebrand-vanhus vimmastuneena. Mutta kuninkaan paha omatunto esti h‰nt‰ vastaamasta. "Niinp‰ meid‰n on puhuttava h‰nen sijastaan", sanoi Vitiges. "Tied‰ se, kreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiitt‰m‰ttˆm‰t ravennalaiset, ett‰ goottien kansa on vapaa, eik‰ tunnusta t‰m‰n maan p‰‰ll‰ ket‰‰n herrakseen eik‰ tuomarikseen." "Eikˆ murhan tai verenrikoksenkaan vuoksi?" "Jos meid‰n seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne itse. Me emme j‰t‰ sit‰ vieraan, kaikkein v‰hiten vihollisemme, bysantin keisarin teht‰v‰ksi." "Keisarini kostaa t‰m‰n jalon naisen puolesta, kun h‰n ei voinut h‰nt‰ pelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi." "Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, viel‰ v‰hemm‰n kuningastamme." "Siin‰ tapauksessa saatte tekin rangaistuksen h‰nen rikoksestaan. Julistan teille sodan hallitsijani nimess‰. Vaviskaa Justinianuksen ja Belisariuksen edess‰." Iloinen liikehtiminen goottisoturien joukossa oli vastauksena. Hildebrand-vanhus meni akkunan ‰‰reen ja huusi ulkona oleville gooteille: "Kuulkaa, gootit! Ilmoitan ilosanoman. Sota, sota Bysanttia vastaan alkaa." Silloin kuului ulkoa jyrin‰ ik‰‰nkuin meri olisi s‰rkenyt sulkunsa ja p‰‰ssyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet ‰‰net huusivat riemuissaan: "Sota, sota Bysanttia vastaan." T‰llainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja italialaisiin. Tuo hurja innostus s‰ik‰ytti heit‰. ƒ‰neti he katselivat eteens‰ lattiaan. Sill‰ aikaa kun gootit k‰tt‰ puristaen onnittelivat toisiaan, meni Vitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti: "Siis sota! "Me emme sit‰ pelk‰‰ -- itse olet kuullut. "Parempi julkinen sota kuin monivuotinen, salainen, vaaniva vihollisuus. "Sota on hyv‰, mutta voi sit‰ roistoa, joka ilman oikeutta ja syyt‰ alkaa sodan. "Min‰ n‰en hengess‰ni useita vuosia eteenp‰in, veren, murhan ja palon vuosia, min‰ n‰en tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja, lukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan. "Kuulkaa sanamme: teid‰n syyksenne tulkoon tuo veri, tuo kurjuus! "Te olette tuoneet vihollisuutta ja ‰rsytt‰neet meit‰ monta vuotta -- me olemme sen kaiken levollisesti k‰rsineet. "Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi sellaisessa asiassa, joka ei ole teid‰n tuomittavanne. Te olette suotta sekautuneet sellaisen kansan el‰m‰‰n, joka on yht‰ vapaa kuin tekin. Syylliset olette te! "T‰m‰ on vastauksemme Bysantille." ƒ‰neti Petros kuunteli n‰it‰ sanoja, ‰‰neti h‰n k‰‰ntyi poistuen italialaisten yst‰viens‰ kanssa. Muutamat n‰ist‰ saattoivat h‰nt‰ h‰nen asunnolleen saakka, niiden joukossa Florentian piispa. "Kunnioitettava yst‰v‰ni", sanoi Petros t‰lle heid‰n hyv‰stelless‰‰n, "kaikki Teodahadin kirjeet siin‰ jutussa, jonka j‰titte minun valvottavakseni, t‰ytyy teid‰n antaa minulle. Min‰ tarvitsen niit‰, mutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat." "Oikeusjuttu on aikoja sitten p‰‰ttynyt", vastasi piispa, "ja tilukset ovat peruuttamattomasti hallussamme. Sin‰ saat asiakirjat." -- Sitten l‰hettil‰s sanoi j‰‰hyv‰iset yst‰villeen, jotka toivoivat pian n‰kev‰ns‰ h‰net taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja riensi huoneeseensa. Ensiksi h‰n l‰hetti Belisariukselle k‰skyn ryhty‰ heti hyˆkk‰ykseen. Sitten h‰n kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka p‰‰ttyi seuraavasti: "Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla t‰ysi syy olla tyytyv‰inen uskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan. "Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on vihattu, toimeton ja ep‰luulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat varustautumattomat hyˆkk‰ykseen. Italialainen v‰estˆ on kaikkialla sinun puolellasi. Jollei ihmett‰ tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein ilman vastarintaa. "Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeyten‰ on oikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. -- Omituinen sattuma muuten on, ett‰ kolmisoudulla, joka on k‰ytett‰v‰n‰ni, on nimen‰ 'Nemesis'. "Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimitt‰in se, etten ponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta tyt‰rt‰. "Min‰ rukoilen sinua, ett‰ ainakin vakuuttaisit ylh‰iselle hallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen minulle, ett‰ koetin mit‰ tarkimmin noudattaa h‰nen k‰skyj‰‰n ruhtinattareen n‰hden, jonka suojelemisen h‰n viel‰ viimeiseksi tavatessamme erityisesti laski syd‰melleni. "Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta, joiden avulla goottien valtakunta joutuu k‰siimme, tahtoisin vastata viisauden ensimm‰isell‰ s‰‰nnˆll‰: on vaarallista pit‰‰ hovissa henkilˆit‰, jotka tuntevat syvimm‰t salaisuutemme." T‰m‰n kirjeen Petros l‰hetti edelt‰p‰in piispojen Hypatiuksen ja Demetriuksen mukana. N‰iden piti rient‰‰ Brundusiumiin, sielt‰ yli Epidamnukseen ja sitten maata myˆten Bysanttiin. Itse h‰n aikoi l‰hte‰ vasta muutaman p‰iv‰n per‰st‰ kulkien hitaasti pitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla satamakaupungeissa v‰estˆn mielialaa ja kiihoittaakseen sit‰. Sitten h‰n purjehtisi Peloponneson ja Euboean ymp‰ri, sill‰ keisarinna oli m‰‰r‰nnyt h‰nen palaamaan meritiet‰ ja antanut h‰nen toimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa. H‰n muisteli jo ennen Ravennasta l‰htˆ‰‰n usein mielihyvin toimiaan Italiassa ja ajatteli sit‰ palkintoa, jonka h‰n Bysanttiin palattuaan varmasti saisi. H‰n palasi Bysanttiin toista vertaa rikkaampana kuin oli sielt‰ l‰htenyt. Sill‰ h‰n ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sit‰, ett‰ h‰nen varsinainen teht‰v‰ns‰ oli Amalasuntan tuhoaminen. P‰invastoin h‰n oli useita kertoja vastustanut sit‰ huomauttamalla, ett‰ h‰n voisi joutua keisarin ja keisarinnan ep‰suosioon. Suurella rahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen Petroksen, joka itse asiassa k‰ytti h‰nt‰ v‰likappaleenaan. Petros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja iloitsi jo p‰‰sev‰ns‰ samanarvoiseksi kuin ylpe‰ serkkunsa Narses, joka ei ollut auttanut h‰nt‰ ylenem‰‰n. "Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan", sanoi h‰n tyytyv‰isen‰ itsekseen j‰rjest‰ess‰‰n asiapapereitaan, "ja t‰ll‰ kertaa, ylpe‰ yst‰v‰ni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyˆdyksi. "Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on p‰‰ssyt pitemm‰lle lyhyill‰, hiljaisilla askeleillaan kuin sin‰ ylpeill‰, ‰rsytt‰vill‰ harppauksillasi. "Nyt on huolehdittava siit‰, etteiv‰t Teodahad ja Gotelindis p‰‰se Bysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli keisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa h‰nt‰ t‰ss‰ suhteessa. "Ei, t‰m‰n kuningasparin t‰ytyy kadota pois tielt‰mme." H‰n kutsui luokseen kestiyst‰v‰ns‰, jonka luona h‰n oli asunut, ja sanoi h‰nelle j‰‰hyv‰iset. Samalla h‰n antoi h‰nelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon, jollaisia tavallisesti k‰ytettiin asiapaperien s‰ilytt‰miseen. H‰n lukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehty‰ skorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun. "Hae t‰m‰ mies k‰siisi", sanoi h‰n kestiyst‰v‰lleen, "goottien kansankokouksesta, joka piakkoin pidet‰‰n Regetan luona, ja anna h‰nelle t‰m‰ maljakko. Sen sis‰ss‰ olevat paperit kuuluvat h‰nelle. Voi hyvin, toivottavasti n‰emme pian toisemme t‰‰ll‰ Ravennassa." H‰n l‰hti orjineen talosta ja meni suoraan l‰hettil‰‰n laivaan. Ylpeisiin unelmiin vaipuneena h‰n l‰hti Ravennasta "Nemesiksell‰". -- Ja kun h‰nen laivansa l‰hestyi Bysantin lahtea, -- Lampsakosta h‰n oli keisarinnan toivomuksen mukaan l‰hett‰nyt keisarillisen pikapurjehtijan, joka l‰hti samaan aikaan kuin "Nemesiskin", ilmoittamaan tulostaan -- silm‰ili l‰hettil‰s ilomielin kauniita maataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriˆivien puutarhojen lomasta. "T‰‰ll‰ min‰kin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa", tuumi Petros itsekseen. Sataman suulla tuli heit‰ vastaan keisarinnan upea huvialus "Thetis". Heti, kun se tunsi l‰hettil‰‰n kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa ja k‰ski heit‰ pys‰htym‰‰n. Pian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan l‰hettil‰s. H‰n oli Aleksandros, joka ennen oli ollut l‰hettil‰‰n‰ Ravennan hovissa. H‰n antoi kolmisoudun p‰‰llikˆlle keisarin kirjelm‰n, johon t‰m‰ s‰ik‰htyneen‰ silm‰si, ja k‰‰ntyi sitten Petroksen puoleen. "Keisari Justinianuksen nimess‰! "Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen v‰‰rent‰misen ja v‰‰r‰n veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyˆhˆn Kersonin vuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella. "Sin‰ olit j‰tt‰nyt Teoderikin tytt‰ren h‰nen vihollistensa k‰siin. "Keisari olisi pit‰nyt sinua kirjeesi johdosta syyttˆm‰n‰, mutta keisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa kadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi. "Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeess‰‰n, ett‰ olit yhdess‰ Gotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi. "Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siin‰kin suhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna k‰skee sanoa sinulle", -- kuiskasi l‰hettil‰s murtuneen miehen korvaan -- "ett‰ olit itse viisaassa kirjeess‰si antanut neuvon, ett‰ ne henkilˆt, jotka tiet‰v‰t syvimm‰t salaisuutemme, ovat tuhottavat. "P‰‰llikkˆ, sin‰ saat heti vied‰ tuomitun rangaistuspaikkaansa." Aleksandros meni takaisin alukseensa. Mutta "Nemesis" muutti suuntansa, k‰‰nsi Bysantin satamalle selk‰ns‰ ja vei pakkotyˆhˆn tuomitun pois ihmisten ilmoilta. KAHDEKSAS LUKU. Cethegusta emme ole n‰hneet sen j‰lkeen, kun h‰n l‰hti Ravennasta Roomaan. Viimeksi kerrottujen tapausten j‰lkeisin‰ viikkoina h‰n oli ollut innokkaassa puuhassa, sill‰ h‰n huomasi, ett‰ ratkaisu oli nyt l‰hell‰. H‰n voi sen levollisesti vastaanottaa. Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin katakombien salaliiton p‰‰mies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa t‰m‰n vihan voimaa ja antaa sille p‰‰m‰‰r‰n. H‰n oli nykyj‰‰n Rooman hallitsija t‰ydellisesti harjoitettujen ja hyvill‰ aseilla varustettujen legioonalaisten sek‰ kaupungin melkein valmiiden varustusten tukemana, joita h‰n oli viime kuukausina rakennuttanut yˆt‰ p‰iv‰‰. Ja nyt viimeksi oli h‰nen onnistunut, kuten h‰n itse luuli, est‰‰ bysanttilaisen sotajoukon ‰killinen tulo Italiaan, suurin vaara, mik‰ h‰nen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla h‰n oli saanut tiet‰‰, ett‰ bysanttilainen laivasto, joka t‰h‰n saakka oli ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli l‰htenyt Italiasta ja mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja. Tosin Cetheguksen oli pakko myˆnt‰‰, ett‰ kreikkalaisten t‰ytyisi lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta h‰n tarvitsi heit‰ satunnaisina avustajina. H‰nest‰ oli t‰rke‰t‰ saada asiat sille kannalle, ett‰ keisarin esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle, joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin palkita siten, ett‰ keisarille nimellisesti myˆnnett‰isiin Italian yliherruus. T‰t‰ tarkoitusta varten h‰n oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa. Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle, hyˆk‰tt‰isiin samana p‰iv‰n‰ koko Italiassa goottien kimppuun ja koetettaisiin saada yhdell‰ iskulla vallatuiksi kaikki varustetut paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea. Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle kent‰lle, ei tarvitsisi en‰‰ pel‰t‰ -- kun otetaan huomioon heid‰n huono piiritystaitonsa sek‰ italialaisten linnojen lukum‰‰r‰ ja lujuus -- ett‰ he pystyisiv‰t valloittamaan niit‰ takaisin ja ottaisivat taas valtaansa niemimaan. Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi pit‰‰ siit‰kin huolen, etteiv‰t n‰m‰ vapauttajat saisi jalallaankaan astua vahvimpiin linnoituksiin, sill‰ siten voitaisiin heid‰t helpommin saada maasta ajetuiksi. Mutta t‰m‰ suunnitelma edellytti sen, ett‰ italialaiset nousisivat kapinaan gootteja vastaan ja yll‰tt‰isiv‰t heid‰t. Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eiv‰t barbaarit tietysti antaisi ‰kkiarvaamatta riist‰‰ itselt‰‰n sotakuntoon asetettuja kaupunkeja. Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen tarkoituksen, pelk‰si h‰n joka hetki, ett‰ keisari Justinianus alkaisi ilmisodan, ja senvuoksi h‰n p‰‰tti heti ryhty‰ toimeen, kun h‰nen tuskin oli onnistunut saada Belisarius l‰htem‰‰n Italiasta. Rooman varustusten valmistumisp‰iv‰ksi h‰n oli kutsunut kaikki katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin t‰m‰n vaivalloisen, mutta onnistuneen tyˆn p‰‰ttymist‰, p‰‰tett‰isiin kapinan alkamisesta ja valittaisiin Cethegus t‰m‰n puhtaasti italialaisen vapaussodan johtajaksi. H‰n toivoi varmasti, ett‰ Bysantin apua haluavien lahjottujen ja ep‰rˆivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos h‰n lupaisi heti alkaa heid‰n etunen‰ss‰‰n taistelun. Ennen m‰‰r‰p‰iv‰‰ saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja goottien h‰mm‰styksest‰ ja hajautumisesta. Prefekti toivoi k‰rsim‰ttˆm‰n‰ ratkaisun hetke‰. Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla. Cethegus itse lˆi viimeiset naulat. H‰n oli silloin kuulevinaan Rooman ja Italian kohtalon jymisev‰t iskut. Juhlassa, jonka h‰n sen j‰lkeen piti tuhansille tyˆmiehille Pompejuksen teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset l‰sn‰ ja prefekti k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen n‰ytt‰‰kseen rajatonta kansan suosiotaan. Nuorempiin salaliittolaisiin t‰m‰ teki toivotun vaikutuksen, mutta pieni joukko, jonka keskipisteen‰ oli Silverius, poistui synk‰ll‰ mielell‰ juhlapaikalta. Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, ett‰ Cethegus ei tahtonut olla yksinomaan h‰nen v‰likappaleenaan, vaan ett‰ h‰nell‰ oli omia suunnitelmia, jotka saattoivat k‰yd‰ vaarallisiksi kirkolle ja h‰nen, Silveriuksen, omille puuhilleen. H‰n oli p‰‰tt‰nyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei en‰‰ h‰nt‰ tarvinnut. H‰n sai helposti salaa lietsotuksi useiden roomalaisten mieliss‰ kytev‰n kateuden vihaksi etev‰‰ Cethegusta kohtaan. Hiukan aikaisemmin olivat it‰roomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja Demetrius Filippist‰ olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas p‰‰diakoni oli k‰ytt‰nyt hyv‰kseen heid‰n k‰ynti‰‰n tehd‰kseen omaksi edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa. "Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola l‰htiess‰‰n teatterista, "prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar." "H‰n ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. H‰neen ei saa liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus. "Rakkaat veljet", sanoi pappi, "‰lk‰‰ tuomitko velje‰nne kovin. "Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut. "Tosin yst‰v‰mme hallitsee k‰sityˆl‰isten nyrkkej‰ yht‰ varmasti kuin nuorien 'ritarien' syd‰mi‰, mutta h‰n voi sill‰ tavalla poistaa hirmuvallan --" "Mutta voi myˆskin saada sijaan uuden hirmuvallan", tuumi Calpurnius. "Sit‰ h‰n ei pysty, jos tikari tappaa yht‰ hyvin kuin Brutuksen aikana", sanoi Scaevola. "Verta ei pid‰ vuodattaa. "Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "ett‰ kuta l‰hemp‰n‰ tyranni on, sit‰ ankarampi h‰nen hallituksensa on, mutta kuta kauempana hallitsija on, sit‰ siedett‰v‰mpi on hallituskin. "Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin vaikutusvalta." "Niin kyll‰", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria rahasummia, "keisarin t‰ytyy p‰‰st‰ Italian herraksi." "Tavallaan", sanoi Silverius tyynnytt‰‰kseen kiihtynytt‰ Scaevolaa, "meid‰n t‰ytyy hillit‰ prefekti‰ keisarin avulla ja keisaria prefektin avulla. "Kas, johan olemmekin taloni kynnyksell‰. Menk‰‰mme sis‰‰n. "Ilmoitan siell‰ jo teille sen, mink‰ aion julaista t‰n‰ iltana kokouksessa. Se h‰mm‰stytt‰‰ teit‰. Mutta er‰it‰ muita viel‰ enemm‰n." Sill‰ v‰lin oli prefektikin rient‰nyt juhlasta kotiinsa valmistautuakseen yksin‰isyydess‰ t‰rke‰‰n teht‰v‰‰ns‰. H‰n ei miettinyt puhettaan, sill‰ h‰n tiesi, mit‰ aikoi sanoa ja kun h‰n oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yht‰ nopeasti kuin ajatukset aivoihin, j‰tti h‰n sanat hetken innostuksen varaan. H‰n tiesi, ett‰ ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin. Mutta h‰n koetti tyynty‰, sill‰ intohimot aaltoilivat h‰nen sielussaan. H‰n muisteli niit‰ askeleita, jotka h‰n oli jo kulkenut p‰‰m‰‰r‰‰ns‰ kohti siit‰ alkaen, kun t‰m‰ pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan h‰nt‰. H‰n tarkasti lyhytt‰ matkaa, joka en‰‰ oli j‰ljell‰. H‰n punnitsi niit‰ vaikutteita ja esteit‰, jotka h‰nen viel‰ tuli voittaa, ja vertaili niihin henkens‰ voimaa. T‰m‰n vertailun tulos aiheutti h‰ness‰ voiton riemun, joka tempasi h‰net mukaansa kuin innostuneen nuorukaisen. Pitkin askelin h‰n k‰veli edestakaisin huoneessaan. K‰sivarsien lihakset j‰nnittyiv‰t kuten taistelun edell‰. H‰n sitoi vyˆlleen leve‰n, voitokkaan miekkansa, joka h‰nell‰ oli ollut sotaretkill‰ mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanp‰‰t‰ esitt‰v‰‰ kahvaa ik‰‰nkuin h‰nen olisi nyt taisteltava Roomansa puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan. Sitten h‰n meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen ‰‰nettˆmi‰ marmorikasvoja. Lopuksi h‰n tarttui molemmin k‰sin imperaattorin lanteisiin ja pudisteli t‰t‰. "Voi hyvin", sanoi h‰n, "ja anna minulle onnesi matkalleni. -- Muuta en tarvitsekaan." Nopeasti h‰n k‰‰ntyi ja riensi huoneestaan atriumin l‰pi kadulle, jossa ensimm‰iset t‰hdet tervehtiv‰t h‰nt‰. Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet t‰n‰ iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin l‰hetetty kautta koko Italian t‰h‰n kokoukseen, joka oli ratkaiseva. Varsinkin olivat prefektin erityisest‰ toivomuksesta sodan kannalta t‰rkeimm‰t paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka Ausonian meren lempeiden laineiden ‰‰rell‰ oli saapunut edustajia. Edustettuina olivat myˆskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit, joilla oli ylpe‰t, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae, Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna, Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia), Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sek‰ paitsi Jonian meren pohjois- ja it‰rannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja, Jadera, Scardona ja Salona. Siell‰ oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehi‰ heid‰n esi-is‰ns‰ olivat jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leve‰harteisia tilanomistajia, itsep‰isi‰ lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenik‰isi‰ hengelliseen s‰‰tyyn kuuluvia miehi‰, jotka muodostivat ainoan t‰ydellisesti j‰rjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle. Kun Cethegus kapean sivuk‰yt‰v‰n varjosta katseli luolan puoliympyr‰‰n kokoontunutta joukkoa, ilmestyi h‰nen huulilleen ylenkatseellinen hymy, joka kuitenkin h‰ipyi huokaukseen. Paitsi heid‰n kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyytt‰, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan aikaan valtiollista mullistusta ja kest‰m‰‰n sen aiheuttamia uhrauksia ja kielt‰ymyksi‰, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin v‰h‰p‰tˆiset syyt saattaneet n‰m‰ miehet kokoon. Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan. H‰nen t‰ytyi olla siit‰ mieliss‰‰n, sill‰ h‰n ei olisi koskaan saanut vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten h‰n oli saanut n‰m‰ salaliittolaiset. Mutta kun h‰n nyt n‰ki koolla kaikki nuo is‰nmaanyst‰v‰t ja tiesi, ett‰ joku heist‰ oli liittynyt tyytym‰ttˆmiin bysanttilaisen arvonimen toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen loukkauksen vuoksi tai muun tyˆn puutteessa, muutama suorastaan jonkin rikoksen tai velkojen t‰hden, ja kun h‰n sitten ajatteli, ett‰ h‰nen pit‰isi t‰llaisten liittolaisten etunen‰ss‰ l‰hte‰ goottisotureita vastaan -- pel‰styi h‰n melkein suunnitelmansa rohkeutta. H‰n tunsi mielens‰ virkistyv‰n, kun Lucius Liciniuksen hele‰ ‰‰ni k‰‰nsi h‰nen huomionsa "ritarien" ryhm‰‰n, joiden silmist‰ loisti todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siin‰ oli h‰nell‰ ainakin muutamia luotettavia miekkoja. -- "Terve, Lucius Licinius", sanoi h‰n astuen esille k‰yt‰v‰n varjosta. "Sin‰h‰n olet aseissa aivan kuin t‰‰lt‰ l‰hdett‰isiin barbaareita vastaan." "Olen tuskin voinut hillit‰ vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis nuorukainen. "Katso, n‰m‰ kaikki olen saanut sinun puolellesi ja is‰nmaan puolelle." Cethegus silm‰ili tervehtien ymp‰rilleen. "Sin‰kin t‰‰ll‰, Kallistratos -- sin‰ rauhan iloinen poika." "Hellas ei hylk‰‰ sisartaan Italiaa vaaran hetkell‰", vastasi helleeni pannen valkoisen k‰tens‰ siron miekkansa norsunluiselle kahvalle. Cethegus nyˆk‰ytti h‰nelle p‰‰t‰‰n ja k‰‰ntyi muiden puoleen. Siell‰ oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja jotka olivat tuoneet mukanaan veljens‰, serkkunsa ja yst‰v‰ns‰. Tutkien Cethegus silm‰ili joukkoa ik‰‰nkuin jotakin kaivaten. Lucius Licinius arvasi h‰nen ajatuksensa. "Sin‰ haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa. "H‰neen et voi luottaa. "Hain h‰net k‰siini, mutta h‰n sanoi: 'Olen korsikalainen enk‰ italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En ryhdy teid‰n puuhiinne.' Ja kun yh‰ kiusasin h‰nt‰ -- sill‰ tahdoin saada puolellemme h‰nen rohkean syd‰mens‰ ja ne tuhannet k‰sivarret, joita h‰n voi k‰ske‰ --- vastasi h‰n lyhyesti: 'Min‰ en taistele Totilaa vastaan.' "Jumalat yksin tiet‰v‰t, mik‰ kiinnitt‰‰ tiikerintapaisen korsikalaisen tuohon maitopartaan", tuumi Piso. Cethegus hymyili, vaikka h‰nen otsalleen ilmestyi ryppyj‰. "Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi h‰n ‰‰neen. Nuorukaisten syd‰met sykkiv‰t ylpeydest‰. "Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan p‰‰diakonille. "Etkˆ n‰e, kuinka h‰n tekeytyy nuorten miesten yst‰v‰ksi. Keskeyt‰ h‰net, puhu!" "Heti paikalla. Oletko varma siit‰, ett‰ Albinus tulee?" "H‰n tulee. H‰n odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla." "Hyv‰", sanoi pappi. "Jumala olkoon kanssamme." H‰n meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi: "Kolmiyhteisen Jumalan nimeen! "Taas olemme kokoontuneet yˆn pimeydess‰ valon tˆit‰ tekem‰‰n. "Kenties viimeisen kerran, sill‰ ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta kerettil‰iset tahtovat kielt‰‰ kunnian, siunannut tyˆmme h‰nen ylistyksekseen ja h‰nen vihollistensa kukistamiseksi. "Mutta l‰hinn‰ Herraa Jumalaa on meid‰n kiitt‰minen jaloa keisaria Justinianusta ja h‰nen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet s‰‰lim‰‰n k‰rsiv‰n kirkon huokauksia, sek‰ myˆskin yst‰v‰‰mme ja johtajaamme prefekti‰, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme keisarin --" "Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka t‰‰ll‰ sanoo Bysantin keisaria meid‰n hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme p‰‰st‰ vapaiksi!" "Me tahdomme p‰‰st‰ vapaiksi", toisti Liciniuksen yst‰vien kuoro. "Tietysti tahdomme p‰‰st‰ vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan keisarin avulla. "ƒlk‰‰ luulko, rakkaat nuorukaiset, ett‰ sek‰‰n mies, jota te pid‰tte johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin min‰. "Justinianus on l‰hett‰nyt h‰nelle kallisarvoisen sormuksen -- oman kuvansa karneoliin piirrettyn‰ -- merkiksi, ett‰ h‰n hyv‰ksyy kaiken, mit‰ prefekti tekee h‰nen hyv‰kseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen vastaan, se on nytkin h‰nen sormessaan." H‰mm‰stynein‰ ja tyytym‰ttˆmin‰ nuorukaiset katsoivat Cethegusta. T‰m‰ astui vaieten joukosta esille. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. "Puhu, p‰‰llikkˆ", huusi Lucius, "v‰it‰ valheeksi. Sormuksen laita ei tietenk‰‰n ole, kuten pappi sanoo." Mutta Cethegus veti p‰‰t‰‰n pudistaen sormuksen sormestaan. "H‰n puhuu totta. Sormus on keisarin l‰hett‰m‰ ja olen ottanut sen vastaan." Lucius Licinius per‰ytyi. "Merkiksikˆ?" kysyi Silverius. "Merkiksi siit‰", sanoi Cethegus uhkaavalla ‰‰nell‰, "etten ole vallanhimoinen omanvoitonpyyt‰j‰, jona muutamat minua pit‰v‰t, merkiksi siit‰, ett‰ rakastan Italiaa enemm‰n kuin kunnianhimoani. "Niin, min‰ olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan keisarille. -- Siksi otin t‰m‰n sormuksen. "En en‰‰ luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen tuonut t‰m‰n sormuksen t‰n‰‰n mukanani l‰hett‰‰kseni sen takaisin keisarille. "Sin‰, Silverius, n‰yt olevan Bysantin edustaja. Anna t‰m‰ sormus hallitsijallesi takaisin. H‰n hidastelee liiaksi. Sano h‰nelle, ett‰ Italia auttaa itse itse‰‰n." "Italia auttaa itse itse‰‰n", huusivat nuoret ritarit riemuiten. "Ajatelkaa, mit‰ teette", varoitteli pappi pid‰tt‰en vihaansa. "Nuorukaisten tulisen vihan min‰ kyll‰ ymm‰rr‰n, -- mutta ett‰ yst‰v‰ni, kypsyneen miehen k‰si tavoittelee mahdottomia, -- sit‰ en k‰sit‰. "Ajatelkaa barbaarien lukum‰‰r‰‰ ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, ett‰ Italian miehet eiv‰t ole vuosikymmeniin k‰ytelleet aseita! Ajatelkaa, ett‰ maan kaikki linnoitetut paikat ovat --" "Vaikene, pappi", ‰rj‰isi Cethegus. "N‰it‰ asioita et sin‰ ymm‰rr‰. "Puhu sin‰ silloin, kun on selitett‰v‰ virsi‰ ja k‰‰nnytett‰v‰ sieluja taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymm‰rt‰v‰t asian. "Me annamme sinulle koko taivaan -- j‰t‰ meille maa. "Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita. "Tahdotteko odottaa, kunnes ep‰rˆiv‰ Bysantti armahtaa Italiaa -- enn‰t‰tte sit‰ ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi -- vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla miekoillanne? "Te tahdotte taistella, n‰en sen silmienne s‰ihkyst‰. "Mit‰? Meille sanotaan, ett‰ olemme liian heikkoja Italiaa vapauttamaan. "Haa, ettekˆ te ole niiden roomalaisten j‰lkel‰isi‰, jotka hallitsivat koko maailmaa? "Jos huudan teit‰ mies miehelt‰, niin ei joukossanne ole ket‰‰n, jonka nimell‰ ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius -- tahdotteko vapauttaa kanssani is‰nmaan?" "Tahdomme! Johda meit‰, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan. Lyhyen vaitiolon j‰lkeen lainoppinut alkoi: "Minun nimeni on Scaevola. "Kun roomalaisia sankarinimi‰ mainittiin, olisi pit‰nyt muistaa sekin suku, jossa kylm‰verinen sankaruus on perinnˆllist‰. "Min‰ kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin unelmia ja toiveita, kuten n‰ill‰ nuorukaisilla, vai onko sinulla suunnitelmaa?" -- "Enemm‰n kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto k‰siss‰ni. "Minulla on t‰ss‰ luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi Iduksena, siis kolmenkymmenen p‰iv‰n kuluttua, ovat ne kaikki yhdell‰ iskulla k‰siss‰ni." "Mit‰? Pit‰isikˆ meid‰n odottaa kolmekymment‰ p‰iv‰‰?" kysyi Lucius. "Vain niin kauan, ett‰ t‰m‰n kokouksen osanottajat ovat ehtineet kaupunkeihinsa, ett‰ pikal‰hettini ovat enn‰tt‰neet kaikkiin Italian kaupunkeihin. "Teid‰n on t‰ytynyt jo odottaa viidett‰kymment‰ vuotta." Mutta nuorukaisten levoton into, jota h‰n itse oli lietsonut, ei ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykk‰yksest‰ -- he murisivat. Nuolennopeasti pappi huomasi t‰m‰n mielenmuutoksen. "Ei, Cethegus", huusi h‰n. "Niin kauan ei saa en‰‰ hidastella. "Jaloille miehille on hirmuhallitus siet‰m‰tˆn. H‰pe‰ sille, joka k‰rsii sit‰ kauemmin kuin on tarpeellista. "Voin lohduttaa teit‰ paremmin, roomalaiset! "Jo n‰in‰ p‰ivin‰ voivat Belisariuksen aseet v‰lkky‰ Italiassa." "Tai eikˆ meid‰n pit‰isi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska h‰n ei ole Cethegus?" "Te puhutte toiveista", sanoi t‰m‰ hymyillen, "ettek‰ todellisuudesta. "Jos Belisarius laskee maihin, olen min‰ ensimm‰inen liittym‰‰n h‰neen. "Mutta h‰n ei laske maihin. "En luota Bysanttiin. Keisari ei pid‰ sanaansa." Cethegus pelasi rohkeata peli‰. Mutta h‰n ei voinut muuta. "Sin‰ erehdyt. Kenties keisari t‰ytt‰‰ lupauksensa, ennenkuin luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona." "Ei en‰‰. H‰n on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. ƒlk‰‰ luottako Belisariukseen." Silloin kaikui sivuk‰yt‰v‰st‰ askeleita ja Albinus syˆksyi sis‰‰n. "Voitonsanoma", huusi h‰n. "Vapaus, vapaus!" "Mit‰ tied‰t?" kysyi pappi iloissaan. "Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan." "Vapaus! Sota!" huusivat nuorukaiset. "Se on mahdotonta", sanoi Cethegus soinnuttomalla ‰‰nell‰. "Se on varma", huusi toinen ‰‰ni k‰yt‰v‰st‰ -- sielt‰ tuli Calpurninus, joka oli rient‰nyt Albinuksen j‰ljess‰ -- "sota on alkanut. "Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja Messena ovat joutuneet h‰nen valtaansa, Panormuksen valloitti h‰nen laivastonsa. H‰n on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. H‰n on jo meid‰n maassamme." "Vapaus!" huusi Marcus Licinius. "Kaikkialla v‰estˆ liittyy h‰neen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat h‰mm‰styneet gootit. Vastustamatta h‰n tunkeutuu Bruttian ja Lucanian kautta Napolia kohti." "Kaikki on valhetta!" sanoi Cethegus enemm‰n itsekseen kuin muille. "Et n‰y olevan kovinkaan iloinen hyv‰n asian voitosta. Mutta sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa." "Petturi h‰n, joka viel‰ ep‰ilee", sanoi Scaevola. "No, nyt n‰hd‰‰n", ivaili Silverius, "pid‰tkˆ sanasi, oletko sin‰ meist‰ ensimm‰inen, joka liittyy Belisariukseen?" Cetheguksen silmien edess‰ tuhoutui t‰ll‰ hetkell‰ kokonainen maailma, h‰nen maailmansa. H‰n oli siis puuhannut turhaan. Viel‰ pahempaa. H‰n oli puuhannut vihollisen hyv‰ksi. Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja h‰net oli petetty, h‰n oli voimaton ja voitettu. Joku toinen olisi jo v‰syneen‰ j‰tt‰nyt puuhansa sikseen. Mutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan. Koko h‰nen j‰ttil‰israkennuksensa oli luhistunut kokoon. Jymin‰ kaikui viel‰ h‰nen korvissaan. Mutta samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ h‰n p‰‰tti ryhty‰ rakentamaan uutta. H‰nen maailmansa oli sortunut, eik‰ h‰n voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sill‰ kaikki katselivat h‰nt‰. H‰n p‰‰tti luoda uuden maailman. "No, mit‰ teet?" kysyi Silverius uudestaan. Cethegus ei katsonutkaan h‰neen. Kokoontuneihin p‰in k‰‰ntyen sanoi prefekti rauhallisesti: "Belisarius on laskenut maihin. H‰n on nyt p‰‰llikkˆmme. Min‰ menen h‰nen leiriins‰." Sitten h‰n l‰hti levollisin askelin ja tyynen n‰kˆisen‰ Silveriuksen ja h‰nen yst‰viens‰ ohi ovelle p‰in. Silverius aikoi kuiskata h‰nelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi n‰hdess‰‰n prefektin synk‰n katseen. "ƒl‰ ilku, pappi", n‰ytti se sanovan, "t‰st‰ hetkest‰ saat viel‰ rangaistuksen." Ja Silverius, voittaja, j‰i pel‰styneen‰ paikalleen. -- YHDEKSƒS LUKU. Bysanttilaisten maihinnousu oli yht‰ odottamaton gooteille kuin italialaisillekin. Sill‰ Belisariuksen l‰htˆ keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon p‰in erehdytti kaikki. Goottilaisista yst‰vist‰mme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan h‰n oli Napolin merikreivin‰ l‰hett‰nyt hallitukselle Ravennaan varoituksen toisensa j‰lkeen ja pyyt‰nyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista varten. Myˆhemp‰n‰ saamme n‰hd‰, kuinka h‰nelt‰ riistettiin kaikki apukeinot sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi h‰nen kansaansa ja joka heitti synkki‰ varjoja h‰nen omaan p‰iv‰npaisteiseen el‰m‰‰ns‰ sek‰ s‰rki ne onnen siteet, joilla yst‰v‰llinen kohtalo oli t‰h‰n saakka ymp‰rˆinyt tuota jumalien suosikkia. Sill‰ pian oli h‰nen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen syd‰n. Olemme n‰hneet, kuinka j‰rkytt‰v‰sti tytt‰ren rukoukset, puolison j‰‰hyv‰issanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yˆllisess‰ kohtauksessa. Totila j‰i vieraaksi huvilaan, hyv‰ntahtoinen Julius kutsuttiin rakastuneitten avuksi ja heid‰n yhteiset ponnistuksensa saivat is‰n v‰hitellen myˆntym‰‰n. T‰m‰ oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen, mahdollista vain senvuoksi, ett‰ Totila luonteeltaan ja sivistykselt‰‰n oli kaikista gooteista roomalaisia l‰hinn‰, joten Valerius heti huomasi, ettei h‰n voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sek‰ ihaili vanhan maailman sivistyst‰ yht‰ paljon kuin rakasti goottejaan. Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja nuorta germaania se seikka, ett‰ he molemmat tulisesti vihasivat bysanttilaisia. Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten valo vihaa yˆt‰. Valeriuksen sukuperintˆn‰ taas oli viha yksinvaltiutta ja Bysanttia kohtaan. Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen. Ja moni t‰m‰n suvun j‰senist‰ oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut verell‰‰n maksaa tasavaltalaiset mielipiteens‰. T‰m‰ suku ei ollut koskaan syd‰mess‰‰n tunnustanut maailmanvallan siirt‰mist‰ Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielest‰ bysanttilainen keisarikunta oli kehitt‰nyt hirmuhallituksen huippuunsa. Kaikin voimin h‰n tahtoi est‰‰ n‰iden keisarien ahneuden, uskonvainoamisen ja it‰maisen hirmuvallan p‰‰semist‰ valtaan Latiumissaan. Sen lis‰ksi sattui, ett‰ Justinianuksen ahne edelt‰j‰ oli vanginnut Valeriuksen is‰n ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa, mestauttanut heid‰t muka er‰‰n salaliiton j‰senin‰ sek‰ anastanut heid‰n it‰mailla olevan omaisuutensa. Is‰nmaanyst‰v‰n valtiollisen vihan lis‰ksi tuli siis viel‰ mieskohtainen viha. Kun Cethegus otti h‰net osalliseksi katakombien salaliittoon, oli h‰n innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsen‰istymisest‰, mutta vastustanut kaikkea l‰hentelemist‰ keisarillisen puolueen kanssa sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!" Molemmat miehet vakaantuivat siis yh‰ p‰‰tˆksess‰‰n, etteiv‰t he suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti rakasti melkein yht‰ paljon kuin roomalainenkin. Rakastavaiset eiv‰t tahtoneet viel‰ pakottaa vanhusta ratkaisevan vastauksen antamiseen. He tyytyiv‰t toistaiseksi vapaaseen seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes jokap‰iv‰inen yhdess‰olo opettaisi h‰net huomaamaan heid‰n t‰ydellisen yhdistymisens‰ mahdolliseksi. Siten eleliv‰t nuoret yst‰v‰mme onnellisina. Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myˆskin siit‰, ett‰ is‰ rupesi yh‰ enemm‰n suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien tuskien voittaminen rakastetun henkilˆn onni. H‰nen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytyst‰ vanhan filosofian viisaudesta, k‰‰ntyi yh‰ enemm‰n sen opin puoleen, joka lˆyt‰‰ korkeimman rauhan kielt‰ymyksiss‰. Valerian luonne oli aivan p‰invastainen. H‰n oli is‰ns‰ aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun ‰iti oli aikaisin kuollut, oli is‰ kokonaan johtanut h‰nen kasvatustaan ja istuttanut h‰nen sieluunsa sek‰ henkisesti ett‰ siveellisesti vanhan pakanallisen katsantokannan. Kristinusko, johon h‰net syntyess‰‰n oli pakotettu ja josta h‰n niinik‰‰n ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli h‰nelle enemm‰n peloittava kuin rakastettu voima, jota h‰n ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piirist‰. Oikeana roomalaisnaisena ei h‰n katsellut pel‰ten, vaan iloisen ylpe‰n‰ Totilan sielussa v‰l‰htelev‰‰ sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun t‰m‰ keskusteli h‰nen is‰ns‰ kanssa Bysantista ja sen sotap‰‰llikˆist‰. Senvuoksi h‰n kestikin jalosti sen, ett‰ Totilan t‰ytyi ‰kki‰ riist‰yty‰ lemmittyns‰ ja yst‰viens‰ seurasta ja ryhty‰ sotatoimiin. Sill‰ heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mieless‰. Etel‰-italialaisen laivaston p‰‰llikkˆn‰ h‰nen oli pidett‰v‰ silm‰ll‰ vihollista ja suojeltava rannikkoja. H‰n pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heilt‰ selityst‰ n‰ille vesille tuloon. Belisarius, joka oli saanut k‰skyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen m‰‰r‰yksest‰, vastasi saapuneensa t‰nne senvuoksi, ett‰ maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet h‰tyyttelem‰‰n kauppalaivoja ja ett‰ Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia. Totilan t‰ytyi tyyty‰ t‰h‰n vastaukseen, mutta h‰n oli varma sodan syttymisest‰. Kenties senkin vuoksi, ett‰ h‰n sit‰ toivoi. H‰n ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, l‰hetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata t‰rke‰n Napolin ainakin meren puolelta, sill‰ kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitk‰llisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siin‰ m‰‰rin kreikkalaisia, ettei h‰nt‰ saatu luopumaan ylpe‰st‰ turvallisuudentunteestaan. Gootit yleens‰kin tuudittivat itsens‰ siihen vaaralliseen luuloon, etteiv‰t bysanttilaiset uskaltaisi hyˆk‰t‰ heid‰n kimppuunsa. Heid‰n petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heit‰ t‰ss‰ uskossa. Totilan varoitukset j‰tettiin siis huomioon ottamatta, viel‰p‰ riistettiin innokkaalta merikreivilt‰ koko h‰nen laivastonsa, joka m‰‰r‰ttiin Ravennan satamaan muka siell‰ olevaa laivastoa vartiopalveluksesta p‰‰st‰m‰‰n. Mutta niit‰ laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei n‰kynyt eik‰ kuulunut. Totilalla oli k‰ytett‰v‰n‰‰n vain pari vartiolaivaa, joilla h‰n, kuten h‰n yst‰villeen selitti, ei voinut edes pit‰‰ silm‰ll‰ lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeit‰, viel‰ v‰hemmin est‰‰ sen toimia. N‰m‰ tiedot saivat kauppiaan j‰tt‰m‰‰n huvilansa Napolin luona ja l‰htem‰‰n niemimaan etel‰k‰rjess‰ olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin l‰helle. H‰n aikoi siirt‰‰ Napoliin arvokkaimman omaisuutensa n‰ilt‰ tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimm‰isen hyˆkk‰yksen suunnattavan, sek‰ muutenkin ryhty‰ tarpeellisiin toimenpiteisiin pitk‰llisen sodan varalta. Juliuksen piti l‰hte‰ h‰nen kanssaan t‰lle matkalle. Valeriakaan ei suostunut j‰‰m‰‰n yksin tyhj‰‰n huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara viel‰ uhkaisi. He l‰htiv‰t siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan p‰‰huvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, viel‰p‰ osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut. Valerius tapasi kaikki mit‰ suurimmassa ep‰j‰rjestyksess‰. H‰nen palvelijansa olivat, is‰nt‰ns‰ pitk‰aikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, ett‰ h‰nen tarkastavaa, j‰rjest‰v‰‰ ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin t‰‰ll‰ useiden viikkojen aikana. Sill‰ v‰lin sodan vaara k‰vi yh‰ uhkaavammaksi. Totila l‰hetti varoittavia merkkej‰, mutta Valeria selitti, ettei h‰n voinut l‰hte‰ is‰ns‰ luota vaaran hetkell‰. Valerius piti taas h‰pe‰llisen‰ l‰hte‰ pakoon "pikku kreikkalaisia", joita h‰n halveksi viel‰ enemm‰n kuin vihasi. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ he h‰mm‰styiv‰t n‰hdess‰‰n kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla. Molemmat olivat hiukan ihmeiss‰‰n n‰hdess‰‰n toinen toisensa, mutta he tervehtiv‰t iloisina kuten ainakin hyv‰t yst‰v‰t ja meniv‰t yhdess‰ pitkin puutarhan taksus- ja laakerik‰yt‰vi‰ huvilaan. T‰‰ll‰ he erosivat. Totila sanoi menev‰ns‰ hakemaan yst‰v‰‰ns‰ Juliusta, jota vastoin korsikalainen l‰hti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa h‰n oli jo useita vuosia ollut molemmille yht‰ edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja syd‰mellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka j‰lkeen molemmat yst‰vykset ryhtyiv‰t katselemaan kirjojaan ja tilej‰‰n. Hiukan niit‰ silm‰ilty‰‰n j‰tti korsikalainen laskutaulut k‰sist‰‰n ja sanoi: "Kuten n‰et, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme. "Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemm‰n kuin edellisen‰ vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat L‰nsi-Rooman rauhaa ja oikeutta." H‰n vaikeni. "Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meid‰n olla rauhassa. Kuka takaa, eikˆ jo t‰n‰ yˆn‰ merituuli tuo Belisariuksen laivastoa n‰ille rannoille." "Odotatko sin‰kin siis sotaa? N‰in meid‰n kesken sanoen sota on enemm‰n kuin luultava, se on varma." "Furius", huudahti roomalainen, "mist‰ sen tied‰t?" "Tulen Afrikasta, Sisiliasta. "Olen n‰hnyt keisarin laivaston. Sill‰ tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan. "Olen puhutellut Belisariuksen alip‰‰llikˆlt‰. He uneksivat yˆt ja p‰iv‰t Italian aarteista. "Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee maihin." Valerius kalpeni mielenliikutuksesta. Furius huomasi sen ja jatkoi: "Ja ennen kaikkea olen rient‰nyt t‰nne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin n‰ill‰ tienoilla ja min‰ tiesin, ett‰ -- tytt‰resi oli mukanasi." "Valeria on roomalaisnainen." "Niin on, mutta n‰m‰ viholliset ovat villeimpi‰ raakalaisia, sill‰ roomalaisten keisari on l‰hett‰nyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttej‰, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heid‰n k‰siins‰." "H‰n ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa -- h‰nen t‰ytyy l‰hte‰ t‰‰lt‰ -- turvalliseen paikkaan." -- -- "Miss‰ on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyˆkyv‰t t‰m‰n sodan laineet Napolin yli -- Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan." "Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin n‰yttelijˆit‰, merirosvoja ja vaatekauppiaita?" "Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teist‰ el‰ sen loppuun saakka." "Sin‰ sanot _teist‰_. Etkˆ sin‰ aio ryhty‰ taistelemaan puolestamme?" "En, Valerius! "Sin‰ tied‰t, ett‰ suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimest‰ni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enk‰ gootti. Min‰ toivon voittoa gooteille, koska he yll‰pit‰v‰t j‰rjestyst‰ maalla ja merell‰ ja koska kauppani kukoistaa heid‰n hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heid‰n puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme nelj‰sosaa koko omaisuudestani. "Ei, aion varustaa saareni niin -- kuten tied‰t omistan puolet Korsikaa -- ettei yksik‰‰n sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni t‰ytyy olla rauhan saari, vaikka l‰heisilt‰ mailta ja merilt‰ kaikuu taistelun melske. "Min‰ suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan -- ja senvuoksi" -- h‰nen silm‰ns‰ salamoivat ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi liikutuksesta -- "senvuoksi aioin -- t‰n‰‰n sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut syd‰mell‰ni." -- H‰n vaikeni. Valerius huomasi, mit‰ oli tekeill‰, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli h‰nen mieless‰‰n kytenyt ajatus antaa tytt‰rens‰ t‰lle mahtavalle kauppiaalle, vanhan yst‰v‰ns‰ ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan h‰n oli aikoja sitten huomannut. Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut h‰nelle rakkaaksi, olisi h‰n mieluummin ottanut v‰vykseen monivuotisen kauppatoverinsa. H‰n tunsi korsikalaisen hillittˆm‰n ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. H‰n pelk‰si, ett‰ kielt‰v‰ vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja yst‰vyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjap‰isyydest‰ kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielell‰‰n s‰‰st‰nyt t‰lt‰ ja itselt‰‰n kielt‰v‰n vastauksen tuskan. Mutta Furius jatkoi: "Luullakseni olemme molemmat miehi‰, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta. "Ja min‰ puhun vanhan tavan mukaan ensin is‰lle enk‰ tytt‰relle. "Anna tytt‰resi minulle vaimoksi, Valerius. Sin‰ tied‰t osittain omaisuuteni suuruuden -- vain osittain -- sill‰ se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myˆt‰j‰isist‰ annan min‰ -- olkoot ne kuinka suuret tahansa -- kaksinkertaisen summan -- --" "Furius!" keskeytti Valerius. "Luulen olevani mies, joka voi tehd‰ vaimonsa onnelliseksi. "Joka tapauksessa voin h‰nt‰ suojella paremmin kuin kukaan muu n‰in‰ uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien h‰net laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on h‰nt‰ odottamassa palatsi. H‰nen ei tarvitse kadehtia ket‰‰n kuningatartakaan. Rakastaisin h‰nt‰ -- enemm‰n kuin omaa sieluani." H‰n vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta. Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. -- Se kesti vain silm‰nr‰p‰yksen, mutta jo pelkk‰ ajatuskin, ett‰ is‰ voisi ruveta punnitsemaan h‰nen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta. H‰nen verens‰ kuohahti. H‰nen kauniille, pronssinv‰risille kasvoilleen, jotka ‰sken olivat olleet melkein lempe‰n n‰kˆiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna. "Furius Ahalla", puhui h‰n nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekem‰‰n tarjoustaan kahdesti. "Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin k‰sin. -- Nyt tarjoan min‰ itse‰ni -- enk‰, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan --" "Yst‰v‰ni", alkoi vanhus. "Me emme el‰ en‰‰ vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina. "Uusi uskonto on melkein kokonaan riist‰nyt isilt‰ tyt‰rten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa h‰net sinulle enk‰ kellek‰‰n muulle, mutta h‰nen syd‰mens‰ --" "H‰n rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen. "Ket‰?" H‰n tarttui tikariinsa ik‰‰nkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa. Tuo liike ja pyˆrivien silmien v‰lk‰hdys muistutti suuresti tiikeri‰. Valerius tajusi tuon vihan voiman eik‰ uskaltanut sanoa nime‰. "Kukahan h‰n lienee?" sanoi raivostunut Furius puoli‰‰neen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain -- ei vain h‰n -- sano ei, vanhus, ei h‰n --" H‰n tarttui Valeriuksen vaatteisiin. "Kuka? Ket‰ tarkoitat?" "H‰nt‰, joka laski maihin yht'aikaa kanssani -- gootti. H‰n se varmaankin on. H‰nt‰h‰n kaikki rakastavat -- Totila!" "H‰n se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen k‰teen. Mutta pel‰styneen‰ h‰n laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti v‰kev‰n korsikalaisen ruumista. H‰n ojensi k‰tens‰ j‰yk‰sti eteens‰ ik‰‰nkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa. Sitten h‰n heitti p‰‰ns‰ taaksep‰in, takoi molemmilla nyrkeill‰ kovasti otsaansa, pudisti p‰‰t‰‰n ja nauroi ‰‰neen. Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkiss‰ olevat k‰det vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat n‰kyviin. "Kaikki on lopussa", sanoi h‰n sitten vapisevalla ‰‰nell‰. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea. "Kerran ennen -- juuri ennen h‰it‰ --! Ja nyt -- min‰ tied‰n -- Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan el‰m‰‰ni -- olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi. "Ja jollen olisi h‰nt‰ saanut", -- h‰nen silm‰ns‰ v‰l‰htiv‰t taas -- "niin olisi ollut melkein yht‰ suuri onni murhata tuo onnen ryˆst‰j‰. "Niin, olisin kierinyt h‰nen veress‰‰n ja riist‰nyt morsiamen h‰nen ruumiinsa ‰‰rest‰ -- mutta nyt se on _h‰n_! "H‰n, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa -- ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." -- -- H‰n vaikeni p‰‰t‰‰n nyˆk‰ytt‰en ja vaipui muistoihinsa. "Valerius", huudahti h‰n sitten ‰kki‰ ajatuksistaan her‰ten, "en v‰ist‰ ket‰‰n miest‰ maan p‰‰ll‰ -- en olisi siet‰nyt, ett‰ minut olisi syrj‰ytetty toisen vuoksi -- mutta kun se oli Totila! -- Annan Valerialle anteeksi, vaikka h‰n hylk‰si minut, kun h‰n valitsi Totilan. "Voi hyvin, Valerius! L‰hden merille, Persiaan, Intiaan -- en itsek‰‰n tied‰ minne -- joka paikassa muistan t‰m‰n hetken." H‰n riensi nopeasti ulos ja pian h‰nen pikku venheens‰ l‰hti kiit‰m‰‰n nuolen nopeudella huvilan pienest‰ satamasta. -- Huoaten l‰hti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tyt‰rt‰‰n. H‰n tapasi atriumissa Totilan, joka niinik‰‰n oli l‰htˆpuuhissa. Totila oli tullut sanomaan, ett‰ heid‰n pit‰isi heti matkustaa takaisin Napoliin. Sill‰ Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa h‰n saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sill‰ kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta l‰hett‰nyt laivoja. N‰in‰ p‰ivin‰ Totila aikoi itse l‰hte‰ Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista. T‰‰ll‰ he olisivat aivan turvattomat. H‰n pyysi Valerian is‰‰ heti l‰htem‰‰n maata myˆten takaisin Napoliin. Mutta vanha sotilas piti h‰pe‰llisen‰ paeta kreikkalaisia. Kolmeen p‰iv‰‰n ei h‰n viel‰ p‰‰sisi asioidensa vuoksi t‰‰lt‰ eik‰ h‰nell‰ ollut haluakaan poistua. Tˆin tuskin Totila sai h‰net taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymment‰ goottia. Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsens‰ laivalleen. Kun h‰n saapui sinne, oli jo pime‰ ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan v‰littˆm‰ss‰ l‰heisyydess‰kin. Silloin kuului l‰nnest‰ p‰in aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkin‰ oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli n‰kyviin kallionkielekkeen takaa. Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille: "Alus vasemmalla! Mik‰ laiva se on? Kenen se on?" "Mastokorissa on jo merkki" -- vastattiin. -- "Kauppalaiva -- Furius Ahalla -- oli t‰‰ll‰ ankkurissa." "Minne matka?" "It‰‰n -- Intiaan." KYMMENES LUKU. Kolmantena p‰iv‰n‰ sen j‰lkeen, kun Totila oli l‰hett‰nyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja p‰‰tt‰nyt l‰hte‰ paluumatkalle seuraavana aamuna. H‰n istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispˆyd‰ss‰ ja keskusteli rauhan s‰ilytt‰misen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pit‰nyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, ett‰ "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina h‰nen kalliiseen synnyinmaahansa. "Min‰kin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiv‰isen‰, "vaikkakin --" "Mit‰ tarkoitat?" kysyi Valerius. "Olen varma", jatkoi tyt‰r, "ett‰ vasta sodassa oppisit rakastamaan Totilaa. H‰n taistelisi minun ja Italian puolesta." "Niin", sanoi Julius, "h‰ness‰ uinuu sankari ja viel‰ suurempaakin." "Enk‰ tied‰ suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius. Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syˆksyi kiivaasti sis‰‰n. "Valerius", sanoi h‰n nopeasti, "k‰ske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille -- teid‰n t‰ytyy l‰hte‰." Huoneessa olijat hyp‰htiv‰t ylˆs. "Mit‰ on tapahtunut -- ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?" "Puhu", sanoi Julius. "Mik‰ sinua huolettaa?" "Ei mik‰‰n omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enk‰ tahtoisi teit‰k‰‰n peloittaa, ennenkuin on v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Mutta en voi en‰‰ olla vaiti -- eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin --" "Ruumiin?" "Er‰‰n laivamiehist‰mme, Albin, Totilan laivan per‰miehen." Valeria kalpeni, mutta ei vavissut. "Se saattoi olla sattuma -- kenties h‰n on hukkunut." "Ei", vastasi gootti vakavasti, "h‰n ei ole hukkunut. H‰nell‰ oli nuoli rinnassa." "Se todistaa merisotaa, eik‰ muuta", arveli Valerius. "Mutta t‰n‰‰n --" "T‰n‰‰n?" kysyi Julius. "T‰n‰‰n ei ole t‰st‰ kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka p‰iv‰ menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka l‰hetin Regiumiin p‰in tiedusteluretkelle, ei myˆsk‰‰n ole palannut." -- "Se ei todista mit‰‰n", v‰itti Valerius itsep‰isesti. -- H‰nen syd‰mens‰ ep‰ili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. -- "Usein hyˆkyaallot tukkivat tien." "Mutta kun ‰sken itse menin Regiumiin p‰in viev‰‰ tiet‰ ja panin korvani maata vasten, kuulin maan t‰risev‰n ratsujoukon alla, joka nopeasti l‰henee t‰nnep‰in. Teid‰n t‰ytyy l‰hte‰." Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylv‰iss‰. Valeria laski raskaasti hengitt‰en k‰den syd‰melleen. "Mit‰ on teht‰v‰?" kysyi h‰n. "Miehitt‰k‰‰ Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", k‰ski Valerius. "Se on kapea, sit‰ voimme kauan puolustaa." "Kahdeksan goottia on jo sit‰ vartioimassa. Menen sinne myˆs niin pian kuin te olette l‰hteneet matkalle. Puolet joukostani l‰htee saattamaan teit‰. Rient‰k‰‰!" Mutta ennenkuin he ehtiv‰t l‰hte‰ huoneesta, syˆksyi sis‰‰n tomuinen ja verinen goottisoturi. "Paetkaa", huusi h‰n. "Ne ovat t‰‰ll‰!" "Ketk‰ ovat t‰‰ll‰, Gelaris?" kysyi Torismut. "Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!" "Puhu!" k‰ski Torismut. "Olin p‰‰ssyt Regiumin t‰ll‰ puolen olevan pinjamets‰n luo huomaamatta mit‰‰n ep‰ilt‰v‰‰. Tiell‰ ei n‰kynyt ainoatakaan ihmist‰. "Kun ratsastin paksun puunrungon ohi t‰hyst‰en eteeni, tunsin nyk‰yksen kaulassani ik‰‰nkuin salama olisi rep‰issyt p‰‰ni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle --" "Sin‰ istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut. "Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan p‰‰h‰ns‰, niin putoaa siin‰ parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika. "Kaksi noitaa -- mets‰nhaltijan tai mennink‰isten n‰kˆisi‰ he olivat -- hyˆkk‰si pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selk‰‰n, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa v‰liin -- ja hei vain --" "Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius. "He kiid‰ttiv‰t minua Regiumia kohti. -- Kun olin taas tullut t‰ydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskell‰ vihollisia. Siell‰ sain tiet‰‰ kaikki. "Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin k‰siin --" "Ent‰ luja Panormus?" "Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niist‰ he ampuivat ja rynt‰siv‰t kaupunkiin." "Ent‰ Syrakuusa?" kysyi Valerius. "Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten k‰siin -- goottilainen vartiov‰ki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli -- sill‰ h‰nen konsulivirkansa p‰‰ttyi sin‰ p‰iv‰n‰ -- kultarahoja ymp‰rilleen siroitellen ja koko kansan k‰ttentaputusten kaikuessa." "Miss‰ on merikreivi? Miss‰ on Totila?" "Kolmisoutujen ter‰v‰t k‰rjet puhkaisivat kaksi h‰nen kolmesta laivastaan. "Sen, jossa h‰n oli, ja er‰‰n toisen. H‰n hypp‰si mereen t‰ysiss‰ varusteissa -- eik‰ h‰nen ruumistaan -- ole viel‰ -- saatu ylˆs." Valeria vaipui sohvalle. "Kreikkalainen sotap‰‰llikkˆ", jatkoi mies, "laski toissa yˆn‰ pime‰n ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti h‰net riemuiten vastaan. H‰n j‰rjest‰‰ joukkonsa ja l‰htee suoraan Napolia kohti. H‰nen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehi‰ -- he juuri vangitsivat minutkin, piti heti l‰hte‰ valtaamaan t‰t‰ solaa. "Minun piti opastaa heit‰. "Vein heid‰t harhaan -- kauaksi l‰nteen p‰in -- merenrantasuohon ja -- pakenin -- illalla pime‰ss‰ -- mutta he -- ampuivat -- j‰lkeeni -- nuolia -- joista -- yksi sattui -- en jaksa en‰‰." -- Mies kaatui maahan. "H‰n on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit k‰ytt‰v‰t myrkytettyj‰ nuolia. "Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Min‰ menen solaan ja suojelen teid‰n pakomatkaanne." Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat j‰rk‰ht‰m‰tˆnt‰ p‰‰tˆst‰. "Totelkaa", huusi h‰n vastahakoisille. "Min‰ olen t‰m‰n talon is‰nt‰ ja min‰ tahdon kysy‰ Belisariuksen hunneilta, mit‰ heill‰ on is‰nmaassani tekemist‰. Ei, Julius! Minun t‰ytyy tiet‰‰, ett‰ sin‰ olet Valerian luona -- voikaa hyvin!" Sill‰ aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi t‰ytt‰ laukkaa Napoliin viev‰‰ tiet‰ pitkin, riensi Valerius kilvell‰ ja miekalla varustettuna sek‰ puolikymment‰ orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan l‰hell‰ h‰nen tilustensa rajaa. Vasemmalla puolen tiet‰ sijaitsevat kalliot olivat ylip‰‰sem‰ttˆm‰t ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkk‰n‰ kuin sein‰ mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka. Solan suu oli niin ahdas, ett‰ kaksi vierekk‰in seisovaa miest‰ saattoi sen sulkea kilvill‰‰n. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitk‰n etumatkan. Rient‰ess‰‰n pime‰ss‰ kapeata polkua pitkin, joka kulki h‰nen viinim‰kiens‰ ja meren v‰litse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merell‰ jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, n‰ht‰v‰sti jonkin laivan merkkilyhdyn. Valerius pel‰styi. Aikovatko bysanttilaiset rynn‰t‰ meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea v‰ke‰ maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti n‰kyisi useampia tulia. H‰n aikoi kysy‰, mit‰ arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet h‰nen k‰skyst‰‰n, vaikka n‰ht‰v‰sti vastenmielisesti. Turhaan. Orjat olivat pˆtkineet tiehens‰ yˆn pimeyden turvissa. He olivat j‰tt‰neet is‰nt‰ns‰ heti, kun t‰m‰ k‰‰nsi huomionsa muualle. Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sis‰ss‰. Tuskin Valerius oli kulkenut l‰himpien vahtien ohi, kun aivan l‰helt‰ kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisest‰ solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta n‰kyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat t‰ytt‰ karkua. Kummallakin oli oikeassa k‰dess‰‰n tulisoihtu. ÷ist‰ seutua valaisivat vain n‰m‰ soihdut, sill‰ gootit v‰lttiv‰t kaikkea, mik‰ olisi voinut ilmaista heid‰n v‰h‰lukuisuutensa. "Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljent‰en vauhtiaan, "t‰m‰ kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, ett‰ kunniallinen ratsumies tuskin voi sit‰ myˆten kulkea, -- ja tuolla tulee viel‰ lis‰ksi sola -- seis, mit‰ siell‰ liikkuu?" H‰n pys‰hdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenp‰in. T‰ss‰ asennossa h‰n oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville. "Kuka siell‰ on?" huusi h‰n viel‰ kerran per‰ss‰ tulevalle toverilleen. Silloin goottilainen heittokeih‰s lensi leveiden panssarilevyjen l‰pi h‰nen rintaansa. "Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksep‰in satulastaan. "Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun k‰dest‰‰n kauas mereen, pyˆr‰ytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehens‰. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena is‰nt‰ns‰ ruumiin ‰‰ress‰. Yˆn hiljaisuudessa kuului vain poisp‰in kiit‰v‰n ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kalliosein‰‰ vastaan. Solassa olevien miesten syd‰met sykkiv‰t nopeasti odotuksesta. "Pysyk‰‰ nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "ƒlk‰‰k‰ antako houkutella itse‰nne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimm‰isess‰ riviss‰, pankaa kilpenne aivan vierekk‰in ja ojentakaa keih‰‰nne. Me keskell‰ olevat heit‰mme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keih‰it‰ ja pid‰tte silm‰ll‰ kaikkea." "Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa n‰kyy! Laiva tulee yh‰ l‰hemm‰ksi rantaa." "Pit‰k‰‰ sit‰ silm‰ll‰ ja antakaa meille merkki, jos --" Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymment‰ hunnilaista ratsumiest‰, muutamat niist‰ tulisoihduilla varustettuja. Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pime‰‰n ymp‰ristˆˆn. "T‰ss‰ se oli, herra", sanoi pakoon p‰‰ssyt ratsumies, "katsokaa eteenne". "Viek‰‰ pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ‰‰ni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu k‰dess‰‰n solan suuta kohti. "Seis!" huusi Valerius h‰nelle latinankielell‰. "Keit‰ olette ja mit‰ tahdotte?" "Samaa voin teilt‰ kysy‰", vastasi johtaja samalla kielell‰. "Olen roomalainen ja puolustan is‰nmaatani rosvoja vastaan." Johtaja oli sill‰v‰lin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. H‰nen harjaantunut silm‰ns‰ n‰ki mahdottomaksi solan kiert‰misen oikealta tai vasemmalta puolen ja h‰n huomasi myˆskin solan suun kapeuden. "Yst‰v‰", sanoi h‰n vet‰ytyen hiukan taaksep‰in. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryˆv‰reist‰. V‰isty siis ja salli meid‰n p‰‰st‰ l‰pi." Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi: "Kuka sin‰ olet ja kuka sinut l‰hett‰‰?" "Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten p‰‰llikkˆ. "Koko maa Regiumista t‰nne saakka on ottanut meid‰t riemuiten vastaan. T‰ss‰ on ensimm‰inen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen p‰‰ss‰, jollei er‰s goottikoira olisi vienyt meit‰ vetel‰lle suolle, jonne monta hyv‰‰ hevosta hukkui. Me olemme hukanneet t‰rke‰t‰ aikaa. ƒl‰ viivyt‰ en‰‰ meit‰! Saat pit‰‰ henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lis‰ksi runsas palkinto, jos l‰hdet meit‰ opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat h‰mm‰styksiss‰‰n. He eiv‰t saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, viel‰p‰ Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi k‰ske‰ myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edelt‰ni, l‰het‰n sinut.'" "Siis tielt‰ pois!" -- H‰n kannusti hevostaan. "Sano Belisariukselle, ett‰ niin kauan kuin Cnejus Valerius el‰‰, ei h‰n p‰‰se askeltakaan eteenp‰in Italian mantereella. Takaisin, rosvot!" "Hullu ihminen! Sin‰ taistelet goottien puolella meit‰ vastaan." "Vaikka helvetin puolella -- kun teit‰ vastaan on taisteltava." Johtaja silm‰ili viel‰ kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle. "Kuule", sanoi h‰n, "sin‰ voit todellakin pid‰tt‰‰ meit‰ t‰ss‰ hetkisen. Mutta et kauan. Jos v‰istyt, saat pit‰‰ henkesi. Jollet v‰isty, annan ensin nylke‰ sinut el‰v‰lt‰ ja sitten seiv‰st‰‰." H‰n nosti tulisoihtua koettaen keksi‰ jotakin heikkoa kohtaa. "Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, yst‰v‰!" Jousen j‰nne hel‰hti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kyp‰r‰‰n. "Odotahan", huusi t‰m‰ per‰ytyen. "Ratsailta joka mies", komensi h‰n. Mutta hunnit eiv‰t mielell‰‰n laskeudu hevosen sel‰st‰. "Mit‰, herra? Ratsailtako?" kysyi er‰s etumaisista ratsumiehist‰. Silloin Johannes iski miest‰ p‰in naamaa nyrkill‰‰n. Mies ei liikahtanutkaan. "Ratsailta!" ‰rj‰si johtaja viel‰ kerran. "Aiotteko te hevosen sel‰ss‰ menn‰ tuohon rotanloukkuun?" H‰n hypp‰si itse pois ratsultaan. "Kuusi teist‰ kiipe‰‰ puihin ja ampuu ylh‰‰lt‰p‰in. "Kuusi heitt‰ytyy maahan, ryˆmii eteenp‰in pitkin tien sivuja ja ampuu pitk‰lt‰‰n. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun j‰ljest‰n! keih‰‰t ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenp‰in." H‰n antoi soihtunsa er‰‰lle miehelle ja tarttui keih‰‰seens‰. Sill‰ aikaa, kun hunnit t‰yttiv‰t h‰nen k‰skyj‰‰n, silm‰ili h‰n viel‰ solaa. "Antautukaa!" sanoi h‰n. "Tulkaa", huusivat gootit. Johannes antoi merkin, ja kolmattakymment‰ nuolta suhahti yht'aikaa. Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Er‰s puuhun kiivenneist‰ hunneista oli ampunut h‰nt‰ otsaan. Nopeasti Valerius hypp‰si kilpineen h‰nen tilalleen. H‰n joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyˆkk‰yksen, kun t‰m‰ peitsi ojossa syˆksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvell‰‰n ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksep‰in, hoiperteli ja kaatui l‰helle solan suuta. H‰nen takanaan olevat hunnit per‰ytyiv‰t hiukan. Silloin ei Valeriuksen vieress‰ oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengilt‰. H‰n syˆksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenp‰in asennostaan. Mutta Johannes oli sit‰ odottanutkin. Nuolennopeasti h‰n hyp‰hti pystyyn, tyˆnsi h‰mm‰styneen gootin solasta, p‰‰si samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja t‰m‰n torjuessa uudestaan rynt‰‰vi‰ hunneja, pisti pitk‰n persialaisen veitsens‰ h‰nen kylkeens‰. Valerius kaatui, mutta kolmen h‰nen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiens‰ piikeill‰ karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sis‰‰n. H‰n riensi hunniensa luo k‰skien heid‰n uudestaan ampua. ƒ‰neti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti verist‰ Valeriusta syliss‰‰n. Silloin syˆksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen: "Laiva! Herra -- laiva! Ne ovat laskeneet maihin. "Ne hyˆkk‰‰v‰t meit‰ vastaan takaap‰in. Paetkaa, me kannamme teit‰ -- piilopaikkaan kallioiden lomassa." -- "Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla t‰‰ll‰; aseta miekkani kahva tuota kalliosein‰‰ vasten ja --" Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ‰‰ni. Tulisoihdut v‰lkkyiv‰t, ja kolmekymment‰ goottia syˆksyi solaan, Totila etunen‰ss‰. H‰n katsahti ensin Valeriusta. "Liian myˆh‰‰n, liian myˆh‰‰n", huusi h‰n tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!" Raivoisana h‰n hyˆkk‰si keih‰ill‰ varustetun jalkav‰kens‰ kanssa solasta ulos. Yhteentˆrm‰ys kapealla tiell‰ meren ja kallion v‰lill‰ oli kamala. Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eik‰ valkeneva aamukaan viel‰ antanut tarpeeksi valoa. Hunnit, vaikka heit‰ olikin enemm‰n kuin rohkeita hyˆkk‰‰ji‰, olivat ‰killisen rynn‰kˆn vuoksi aivan h‰mmennyksiss‰‰n. He luulivat, ett‰ kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensiv‰t hevostensa luo p‰‰st‰kseen pakoon. Mutta gootit p‰‰siv‰t melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sek‰ miehet ett‰ hevoset syˆksyiv‰t nurin niskoin kalliolta alas. Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehi‰‰n. He juoksivat h‰net kumoon, mutta h‰n nousi ylˆs ja syˆksyi l‰hint‰ goottia vastaan. Mutta h‰n joutui pahaan paikkaan. H‰n tunsi vastassaan olevan Totilan. "Kirottu pellavap‰‰", huusi h‰n. "Sin‰ et siis hukkunutkaan?" "En, kuten n‰et", huusi t‰m‰ ja iski h‰nt‰ miekalla niin, ett‰ kyp‰r‰ halkesi ja miekka upposi syv‰lle p‰‰h‰n. Bysanttilainen kaatui maahan. Silloin oli vastustus lopussa. H‰din tuskin saivat l‰himm‰t ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selk‰‰n ja viedyksi h‰net pois. Taistelupaikka oli goottien k‰siss‰. Totila riensi takaisin solaan. H‰n tapasi Valeriuksen kalpeana, silm‰t kiinni ja p‰‰ kilven varassa. H‰n heitt‰ytyi polvilleen h‰nen viereens‰ ja painoi j‰ykistyneen k‰den rintaansa vasten. "Valerius", huusi h‰n, "is‰! ƒl‰ l‰hde! ƒl‰ l‰hde luotamme! Viel‰ j‰‰hyv‰issanat." Kuoleva avasi v‰syneesti silm‰ns‰. "Miss‰ he ovat?" kysyi h‰n. "Voitetut, pakenivat." "Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria -- lapseni -- onko h‰n pelastunut?" "On, h‰n on pelastunut. "Pelastuttuani meritaistelusta ja merest‰ riensin t‰nne varoittamaan Napolia ja pelastamaan teit‰. "Laskin maihin l‰hell‰ Napolin ja talosi v‰list‰ tiet‰. Siell‰ tapasin h‰net ja sain tiet‰‰ vaarasi. Er‰s laivaveneist‰ni vie h‰net Napoliin. Toisella riensin t‰nne pelastaakseni sinut -- mutta jouduinkin vain -- kostamaan puolestasi." H‰n painoi p‰‰ns‰ kuolevan rintaa vasten. "ƒl‰ sure minua, min‰h‰n kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siit‰ kiitt‰‰." H‰n siveli hell‰sti nuorukaisen pitki‰ kutreja. "Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiitt‰‰ Italiankin pelastuksesta. Sin‰ olet sankari, joka t‰m‰n maan voi pelastaa, -- huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sin‰ voit sen, -- sin‰ teet sen, -- ja palkkanasi on rakas lapseni." "Valerius! Is‰ni!" "H‰n on omasi! Mutta vanno minulle" -- ja h‰n kohottautui viimeisill‰ voimillaan pystyyn ja katsoi h‰nt‰ ter‰v‰sti silmiin, -- "vanno minulle Valerian kotijumalan nimess‰, ettet ota h‰nt‰ vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eik‰ tuumaakaan sen pyh‰st‰ maasta ole bysanttilaisten hallussa." "Min‰ vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen h‰nen k‰teens‰, "min‰ vannon sen Valerian kotijumalan nimess‰." "Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana -- kerro terveiseni h‰nelle ja sano, ett‰ olen uskonut h‰net sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi -- h‰net ja Italian." H‰n laski p‰‰ns‰ kilvelleen, pani k‰tens‰ ristiin rinnalleen -- ja kuoli. Kauan piti Totila k‰tt‰‰n syd‰nt‰‰n vasten painettuna. Loistava valo her‰tti h‰net ‰kki‰ unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehr‰ kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. H‰n ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta. Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ymp‰ri seutua. "Valerian kotijumalan nimess‰", toisti h‰n hiljaa syv‰sti liikutettuna ja kohotti k‰tens‰ vannoen aamuaurinkoon p‰in. Samoin kuin vainajakin, sai h‰n voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti h‰nt‰. Levollisena h‰n l‰hti solasta ja k‰ski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten viet‰isiin Valeriusten perhehautaan Napoliin. YHDESTOISTA LUKU. N‰iden uhkaavien tapausten aikana eiv‰t tietysti gootitkaan olleet aivan toimettomina. Mutta heid‰n kuninkaansa pelkurimainen petollisuus oli lamauttanut, viel‰p‰ tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet voimakkaamman vastarinnan hyv‰ksi. Teodahad oli pian toipunut h‰mm‰styksest‰‰n, jonka bysanttilaisen l‰hettil‰‰n sodanjulistus oli aiheuttanut, sill‰ h‰n ei voinut eik‰ tahtonut luopua siit‰ vakaumuksesta, ett‰ h‰nt‰ uhkailtiin etup‰‰ss‰ keisarillisen hovin kunnian s‰ilytt‰misen vuoksi. H‰nh‰n oli viimeksi puhunut vierasten miesten l‰sn‰ollessa Petroksen kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi t‰ytyi olla jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun saapuminenhan oli kauan edelt‰p‰in sovittu keino salaisten suunnitelmain toteuttamiseksi. Sotaan ryhtyminen oli h‰nest‰ mit‰ vastenmielisint‰, -- eik‰ siihen h‰nen mielest‰‰n ollut pakkokaan, koska h‰n, viisaasti kyll‰, harkitsi sodank‰yntiin tarvittavan kaksi riitapuolta. "Jollen puolusta itse‰ni", ajatteli h‰n, "on hyˆkk‰ys pian ohi. Belisarius tulkoon -- min‰ pid‰n voimieni mukaan huolta siit‰, ettei h‰n kohtaa vastarintaa, joka vain yllytt‰isi keisarin yh‰ enemm‰n suuttumaan minuun. Mutta jos sotap‰‰llikkˆ sit‰vastoin ilmoittaa Bysanttiin, ett‰ olen h‰nt‰ kaikin tavoin avustanut, t‰ytyy Justinianuksen t‰ytt‰‰ alkuper‰inen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin." H‰n toimikin t‰ss‰ mieless‰, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja l‰hetti niit‰ joukottain valtakunnan it‰rajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sek‰ l‰nteen p‰in Etel‰-Galliaan. N‰m‰ k‰skyns‰ h‰n perusteli sill‰, ett‰ Bysantista oli l‰hetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja ett‰ keisari oli vaihtanut l‰hettil‰it‰ frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten p‰‰hyˆkk‰yst‰ voitiin odottaa Istriassa, kun taas heid‰n liittolaisensa frankit hyˆkk‰isiv‰t Rodanuksen ja Paduksen tienoilla. Belisariuksen valeliike Afrikaan p‰in tuntui vahvistavan t‰t‰ luuloa. Niinp‰ sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, ett‰ goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niilt‰ seuduilta, joita vastaan ensimm‰inen hyˆkk‰ys todella kohdistuisi, ett‰ Etel‰-Italia Roomaan, melkeinp‰ Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyˆkk‰yst‰ vastaan ja ett‰ kaikki puolustustoimet niill‰ tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimm‰isen iskunsa, laiminlyˆtiin. Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sit‰vastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme n‰hneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat. Goottilaisten is‰nmaanyst‰vien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita. Kuningas oli poistanut l‰heisyydest‰‰n Vitigeksen ja Hildebadin l‰hett‰m‰ll‰ heid‰t sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heret‰ luottamasta viimeiseen amaliin. Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun h‰nen p‰‰tt‰v‰inen puolisonsa saapui takaisin. Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen j‰lkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut t‰m‰n vapaaehtoisesti l‰htem‰‰n Ravennaan taaten h‰nelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman l‰heisyydess‰ pidett‰v‰ kansan- ja sotajoukkojen k‰r‰j‰t kaikkien lain s‰‰dˆsten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian. Molemmat asianomaiset hyv‰ksyiv‰t n‰m‰ ehdot, sill‰ goottilaiset is‰nmaanyst‰v‰t pitiv‰t t‰rke‰n‰, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi. Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sit‰ mielt‰, ett‰ jokaisella syytetyll‰ t‰ytyi olla t‰ydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, ett‰ kun vihollinen oli syytt‰nyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eik‰ suinkaan sokeaan ep‰luuloon perustuva, r‰hisev‰ roistov‰en tuomio. Mutta Gotelindis sai t‰st‰ menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka h‰n siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt v‰‰rin, luuli h‰n melkein varmasti, ettei h‰nt‰ vastaan voitaisi saada mit‰‰n p‰tevi‰ todistuksia. -- Vain h‰n yksin oli n‰hnyt vihollisensa kuoleman. -- Ja h‰n tiesi, ettei h‰nt‰ tuomittaisi ilman t‰ydellisi‰ todistuksia. Niinp‰ h‰n tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun k‰r‰j‰p‰iv‰ oli ohi, esteett‰ menn‰ Belisariuksen leiriin p‰‰st‰kseen lepoon Bysantin hoviin sek‰ turvaan vastaiselta vainolta. Kuningasparin luottamus onnistumiseensa k‰r‰jill‰ kasvoi, kun frankkien varustukset antoivat heille tekosyyn l‰hett‰‰ paitsi Vitigest‰ ja Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana niemimaan luoteisosaan. -- Heid‰n kanssaan meni useita tuhansia goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. -- Niinp‰ he luulivat, ettei tuona p‰iv‰n‰ olisi Rooman l‰histˆll‰ kovinkaan monta heid‰n vastustajiaan. -- Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana p‰iv‰n‰ kokoukseen mahdollisimman suuren m‰‰r‰n henkilˆkohtaisia puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan, monihaaraisen suvun j‰seni‰. Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis suostuttanut Teodahadin esiintym‰‰n puolisonsa puoltajanakin kaikkia goottien syytˆksi‰ vastaan t‰ll‰ tavoin jo edelt‰p‰in peloittaen kaikki vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan. Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he l‰htiv‰t Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita p‰ivi‰ ennen kokouksen alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin. Kokousta ei aiottu pit‰‰ aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen l‰histˆll‰, avonaisella, Regeta-nimisell‰ kent‰ll‰ Anagnin ja Terracinan v‰lill‰. Aikaisin sen p‰iv‰n aamuna, jolloin Teodahad oli juuri k‰r‰j‰paikalle l‰hdˆss‰ ja otti Gotelindikselta j‰‰hyv‰isi‰, ilmoitettiin odottamaton ja ep‰mieluisa vieras, nimitt‰in Cethegus, joka ei ollut viel‰ n‰ytt‰ytynyt heid‰n Roomassa ollessaan. H‰nell‰ oli ollut t‰ysi puuha varustusten valmistamisessa. Kun h‰n tuli sis‰‰n, huudahti Gotelindis s‰ik‰ht‰neen‰ h‰nen kasvojensa ilmeest‰: "Jumalan t‰hden, Cethegus! Mink‰ onnettomuuden sanoman sin‰ tuot?" Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa h‰net n‰hdess‰‰n ja sanoi sitten levollisesti: "Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa. "Tulen er‰‰st‰ yst‰vieni kokouksesta, jossa vasta sain tiet‰‰ sen, mink‰ heti koko Rooma tiet‰‰, Belisarius on laskenut maihin." "Vihdoinkin", huudahti Teodahad. -- Kuningatarkaan ei saanut salatuksi voitoniloaan. "ƒlk‰‰ riemuitko liian aikaisin! "Kenties kadutte viel‰. "En tule vaatimaan teit‰ enk‰ yst‰v‰‰nne Petrosta tilille. Sen, joka ryhtyy asioihin petturin kanssa, t‰ytyy olla valmis valheen satoon. "Tulen vain teid‰n vuoksenne ilmoittamaan, ett‰ te olette aivan varmasti hukassa." "Hukassako?" "Me olemme turvassa nyt." "Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. H‰n on luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teid‰t h‰nelle el‰vin‰ tai kuolleina." Teodahad kalpeni. "Mahdotonta", huusi Gotelindis. "Gootit taas saavat pian tiet‰‰, kenen toimesta maa on vastustuksetta joutunut vihollisten k‰siin. "Viel‰kin enemm‰n. "Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pit‰‰ sen eduista huolta n‰in‰ myrskyisin‰ aikoina. "Min‰ vangitsen teid‰t Rooman nimess‰ ja j‰t‰n Belisariuksen k‰siin." "Sin‰ et uskalla", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa. "Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyss‰. "Min‰ sallin teid‰n paeta -- mit‰p‰ minua teid‰n el‰m‰nne tai kuolemanne liikuttaa -- halvasta hinnasta." "Suostun mihin tahansa", ‰nkytti Teodahad. "Sin‰ luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekem‰si sopimuksen asiapaperit -- vaiti! ƒl‰ valehtele! Min‰ tied‰n, ett‰ te olette kauan salassa hieroneet kauppoja. "Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Min‰ haluan kauppakirjan." "Kauppa on nyt mit‰tˆn ja asiapaperit arvottomat. Sin‰ saat ne. Ne ovat k‰tkˆss‰ pyh‰n Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla kuorikellarissa!" H‰nen pelkonsa todisti h‰nen sanansa tosiksi. "Hyv‰ on", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin ovia. "Noudan ensin asiapaperit. "Jos lˆyd‰n ne sielt‰, annan k‰skyn, ett‰ teid‰t lasketaan vapaiksi. Jos sitten tahdotte paeta, niin menk‰‰ Marcus Aureliuksen portille ja sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. H‰n sallii teid‰n menn‰." H‰n l‰hti j‰tt‰en kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan. "Mit‰ meid‰n on teht‰v‰?" sanoi Gotelindis enemm‰n itsekseen kuin puolisolleen. "V‰isty‰kˆ vai uhmaillako?" "Mit‰kˆ on teht‰v‰?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis j‰‰d‰! Mielettˆmyytt‰! Pois t‰‰lt‰ niin pian kuin suinkin. Pako on ainoa pelastuksemme! "Ensin Ravennaan -- se on selv‰. Sielt‰ anastan valtakunnan rahaston. Sielt‰ pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ik‰v‰ vain, ett‰ minun t‰ytyy j‰tt‰‰ t‰nne k‰tketyt rahat. Monta miljoonaa solidia." "T‰‰ll‰kˆ? Onko sinulla aarteita k‰tkˆss‰ t‰‰ll‰ Roomassakin", kysyi Gotelindis. "Miss‰? Ovatko ne varmassa k‰tkˆss‰?" "Liiankin varmassa! Katakombeissa! "Min‰ itsekin tarvitsisin tuntikausia lˆyt‰‰kseni ne pimeist‰ sokkeloista. Ja nyt riippuu el‰m‰ tai kuolema minuuteista. El‰m‰ on sittenkin t‰rke‰mpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Min‰ rienn‰n Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n." H‰n l‰hti huoneesta. Mutta Gotelindis j‰i seisomaan mietteiss‰‰n. H‰n oli miehens‰ sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. H‰n punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia. H‰nen ylpeytens‰ ei olisi sallinut h‰nen luopua vallasta. "Raha on valtaa", sanoi h‰n itsekseen, "ja vain valta on el‰m‰‰." H‰nen p‰‰tˆksens‰ oli varma. H‰n ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat viel‰ is‰nn‰ttˆmin‰ Roomassa odotellen laivaa. H‰n kuuli Teodahadin menev‰n nopeasti portaita alas ja huutavan kantotuoliaan. "Niin, pakene vain, raukka", sanoi h‰n, "min‰ j‰‰n t‰nne." -- KAHDESTOISTA LUKU. Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merest‰. Sen s‰teet kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan laajalla tasangolla. Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat n‰m‰ joukot t‰nne virranneet, ryhmitt‰in, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen, joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin. T‰llainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja vakavin neuvottelu. Se oli per‰isin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kes‰p‰iv‰nseisauksen aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisi‰ jumalia palvelemaan. Sen yhteydess‰ oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkej‰ ja sotajoukkojen katselmus. Kokouksella oli myˆskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena tekij‰n‰ se ratkaisi niinik‰‰n lopullisesti sodasta ja rauhasta sek‰ suhteesta muihin valtioihin. Ja yh‰ viel‰ kristityss‰kin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli kansankokouksella eritt‰in juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden j‰‰nnˆkset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, her‰siv‰t taas voimakkaammin eloon h‰nen heikkojen j‰lkel‰istens‰ aikana. Vapaiden goottien kokouksella oli yh‰ oikeus julistaa tuomioita ja rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi h‰nen nimess‰‰n johti oikeudenk‰ynti‰ ja pani toimeen tuomion. Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa syytt‰neet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta, murhasta ja muista suurista rikoksista. Ylpe‰n‰ ja itsetietoisena siit‰, ett‰ oli oma herransa tarvitsematta olla kenenk‰‰n palvelija, ei edes kuninkaan, mik‰li vapautta liikaa rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "k‰r‰jiin", jossa h‰n tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsens‰ turvalliseksi ja vahvaksi ja n‰ki el‰v‰sti edess‰‰n oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian. Mutta t‰ll‰ kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen eritt‰in t‰rkeist‰ syist‰. Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin, kun kutsut Regetaan saapumisesta l‰hetettiin ymp‰ri maata. Kansa iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa sotajoukkoaan, sill‰ t‰ll‰ kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla t‰rke‰ sotajoukkojen katselmus. Sen lis‰ksi ainakin l‰heisimpien maakuntien gootit tiesiv‰t, ett‰ Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tytt‰ren murhaajat. Murha oli her‰tt‰nyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan paljon v‰ke‰. Osa t‰nne rient‰neest‰ kansasta majoittui l‰heisiin kyliin yst‰vien ja sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita p‰ivi‰ ennen kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin, vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskent‰lle, joka on kahdensadan kahdeksankymmenen stadion p‰‰ss‰ Roomasta. He olivat jo varhain kokousp‰iv‰n aamuna reippaassa liikkeess‰ ja k‰yttiv‰t v‰h‰isen ajan, jonka he viel‰ olivat paikan ainoina is‰ntin‰, kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin. Muutamat uivat tai peseytyiv‰t virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen", koska se yhdeks‰ntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan luona) kirkkaissa aalloissa. Toiset n‰yttiv‰t taitoaan hyp‰ten keih‰iden yli tai melkein alastomina tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat juoksivat hevostensa harjoista kiinni pit‰en yht‰ rintaa n‰iden kanssa ja hypp‰siv‰t perille p‰‰sty‰‰n varmasti satuloimattoman hevosen selk‰‰n. "Mik‰ vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli t‰ss‰ kilpailussa saapunut ensimm‰isen‰ perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois otsalta, "vahinko, ettei Totila ole t‰‰ll‰! H‰n on kansamme paras ratsastaja ja on t‰h‰n saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin koettaa h‰nen kanssaan, kun minulla on t‰m‰ hevonen." "Olen hyvill‰ni, ettei h‰n ole t‰‰ll‰", sanoi nauraen Guntamund, joka oli saapunut toisena, "sill‰ silloin tuskin olisin eilen saanut ensimm‰ist‰ palkintoa keih‰‰nheitossa." "Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli p‰‰ll‰‰n kilahteleva rengaspanssari, "Totila heitt‰‰ hyvin keih‰st‰, mutta varmemmin heitt‰‰ musta Teja. "H‰n sanoo jo edelt‰p‰in, mihin kylkiluuhun h‰n heitt‰‰." "Mit‰p‰ noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikki‰. "Kun verinen totuus on kysymyksess‰, on miekka sittenkin viimeinen ase, jota voi k‰ytt‰‰, kun kuolema uhkaa joka puolelta eik‰ en‰‰ ole niin paljon tilaa, ett‰ voisi ojentaa k‰tens‰ heittoon. "Miekan k‰ytt‰j‰n‰ kiit‰n min‰ parhaaksi kreivi Vitigest‰ Faesulaesta. "H‰n on minun miehi‰ni! Kuinka h‰n halkoikaan kalloja gepidisodassa! H‰n iski ter‰ksen ja nahan l‰pi aivan kuin se olisi ollut kuivaa ruohoa. H‰n k‰yttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani vˆlsungi Guntaris Florentiasta. Mutta mit‰p‰ te t‰st‰ tied‰tte, poikaset! -- Katsokaa, ensimm‰iset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, l‰htek‰‰mme heit‰ vastaan!" Joka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja vaunuilla. Laajan kent‰n t‰ytti yh‰ enemm‰n kuohuva, aaltoileva el‰m‰. Joen rannalla, miss‰ useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myˆten virtasi yh‰ kasvava v‰kijoukko. Yst‰v‰t ja aseveljet, jotka eiv‰t olleet vuosikausiin toisiaan n‰hneet, etsiv‰t ja, lˆydetty‰‰n, tervehtiv‰t toisiaan. Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli aikoja sitten h‰vinnyt t‰st‰ valtakunnasta. Jalosukuisen ylimyksen vieress‰, joka oli asettunut johonkin Italian rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut italialaisten hienommat, ylellisemm‰t tavat, tai Mediolanumista tai Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti kullatun panssarin p‰‰ll‰ purppurasilkkinen miekankannin, -- seisoi raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkiss‰ tammimetsiss‰ Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen l‰heisiss‰ m‰nnikˆiss‰ oli pakottanut suden luovuttamaan pˆrhˆisen turkkinsa ja heitt‰nyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin korvassa. Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehi‰ Augusta Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yˆt‰ p‰iv‰‰ suojeltava t‰m‰n goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita muureja villej‰ svaaveja vastaan. Viel‰ tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa eik‰ taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan samoin kuin heid‰n esi-is‰ns‰ tekiv‰t tuhat vuotta sitten Aasiassa. Tuolta l‰hestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut roomalaisen rahanvaihtajan tytt‰ren ja pian oppinut roomalaisen appensa tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa. Ja vieress‰ seisoi kˆyh‰ paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan karhunpes‰n viereen lautavajansa. Niin erilaiseksi oli t‰nne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut siit‰ alkaen, kun heid‰n is‰ns‰ olivat Teoderikin kutsua totellen l‰hteneet l‰nteen p‰in Haemuksen laaksoista. Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa velji‰, saman kansan poikia, he puhuivat samaa, ylpe‰lt‰ kajahtavaa kielt‰, heill‰ oli samanlaiset kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat, loistavat silm‰t ja -- ennen kaikkea -- samanlainen tunne rinnassa: voittajina olemme t‰ss‰ maassa, jonka is‰mme ovat erottaneet roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua el‰vin‰ tai kuolleina. Suunnattoman suuren mehil‰isparven tavoin liikkui t‰m‰ tuhansiin nouseva ihmisjoukko soristen kent‰ll‰. Siell‰ tervehdittiin, haettiin vanhoja yst‰vi‰, tehtiin uusia tuttavuuksia, eik‰ t‰m‰ hirmuinen sekamelska n‰ytt‰nyt loppuvankaan. Mutta yht'‰kki‰ kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven omituinen, juhlallinen, pitk‰veteinen soitto ja silm‰nr‰p‰yksess‰ vaikeni tuhansien ‰‰nten sorina. Tarkkaavaisina kaikki k‰‰ntyiv‰t katsomaan kukkulalle p‰in, josta l‰heni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan n‰kˆisi‰ vanhuksia. Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa, p‰‰t tammiseppeleill‰ koristettuina ja k‰siss‰ valkoiset sauvat ja vanhanaikaiset kivikirveet. N‰m‰ olivat tuomioistuimen sajoneja ja palvelijoita, joiden toimena oli k‰r‰jien juhlallinen avaaminen ja p‰‰tt‰minen sek‰ k‰r‰j‰paikan aitaaminen. Saavuttuaan tasangolle he tervehtiv‰t kolminkertaisella, pitk‰veteisell‰ torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. N‰m‰ vastasivat juhlallisen hiljaisuuden j‰lkeen kalistelemalla ‰‰nekk‰‰sti aseitaan. Heti sen j‰lkeen oikeudenpalvelijat ryhtyiv‰t toimeensa. He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen l‰hti oikealle, toinen vasemmalle ja ymp‰rˆiv‰t koko laajan tasangon punaisilla villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen p‰‰ss‰ kierretyt p‰hkin‰puiseen keppiin, jonka he pistiv‰t maahan. Tyˆt‰ tehdess‰‰n he lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja. Id‰ss‰ ja etel‰ss‰ olivat langat j‰nnitetyt miehenkorkuisten keih‰iden p‰ihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun k‰r‰j‰kentt‰‰n kaksi porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet k‰siss‰ vartioivat, ettei orjia, muukalaisia eik‰ naisia p‰‰ssyt kent‰lle. Kun tyˆ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta keih‰sporteille ja huusi kuuluvalla ‰‰nell‰: "Kentt‰ on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt Jumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita." Lyhyen hiljaisuuden per‰st‰ rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta kuulumaan alussa hiljaisena, mutta v‰hitellen ‰‰nekk‰‰mp‰n‰ ja lopuksi melkein huumaavana sekamelskana kysymyksi‰, v‰ittely‰ ja napinaa. Kaikki olivat nimitt‰in jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heit‰ tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan nimess‰ ja sijasta alkaa k‰r‰j‰t ja johtaa keskusteluja. Ainakin oli odotettu, ett‰ t‰m‰ kuninkaan edusmies olisi saapunut paikalle kent‰n aitaamisen aikana. Mutta kun tyˆ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan k‰r‰ji‰ eik‰ sittenk‰‰n ilmestynyt kreivi‰ eik‰ virkamiest‰, joka olisi lausunut avajaissanat, k‰‰ntyi kaikkien huomio t‰h‰n arveluttavaan ep‰kohtaan. Kuninkaan kreivi‰ tai muuta edustajaa odotellessa muistettiinkin, ett‰ kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen puolustamaan itse‰‰n ja kuningatartaan raskauttavia syytˆksi‰ vastaan. Ja kun kuninkaan yst‰vilt‰ ja puoluelaisilta ruvettiin kyselem‰‰n asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli j‰rjestytty, ettei k‰r‰jiss‰ ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista, yst‰vist‰ eik‰ palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut saapua puolustamaan syytettyj‰. Asia oli sit‰kin arveluttavampi, kun heit‰ oli viime p‰ivin‰ n‰hty suuret joukot Rooman kaduilla ja tienoilla. T‰m‰ her‰tti h‰mm‰styst‰ ja ep‰luuloa. N‰ytti silt‰, ett‰ k‰r‰jien virallinen avaaminen j‰isi kokonaan suorittamatta siin‰ meteliss‰, joka johtui n‰ist‰ omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisj‰‰misest‰. Useat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ‰‰nt‰ns‰ kuuluviin. Silloin kajahti ‰kki‰ kokoontuneiden keskelt‰ kaiken yli kuuluva raikuva ‰‰ni, kuin peloittavan hirviˆn sotahuuto. Kaikki katselivat sinne p‰in, mist‰ ‰‰ni tuli. He n‰kiv‰t keskell‰ k‰r‰j‰kentt‰‰ pitk‰‰n rautatammeen nojautuneen j‰ttil‰ism‰isen miehen, joka pit‰en onttoa kuparikilpe‰ suunsa edess‰ puhalsi sen l‰pi kaikuvalla ‰‰nell‰ goottien sotahuudon. Kun h‰n laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot. H‰nen silm‰ns‰ n‰yttiv‰t s‰ihkyv‰n tulta. Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo el‰ess‰ tehneet tarumaiseksi henkilˆksi. Kun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus: "Hyv‰t gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja h‰mm‰styneet sen johdosta, ettette n‰e t‰‰ll‰ kruunuanne kantavan miehen kreivi‰ ettek‰ muuta edustajaa. "ƒlk‰‰ t‰st‰ pel‰stykˆ! "Jos kuningas luulee sill‰ tekev‰ns‰ k‰r‰j‰t tyhjiksi, erehtyy h‰n. "Min‰ muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada oikeutta ilman kuningastakin ja pit‰‰ k‰r‰ji‰ ilman kuninkaankreivi‰. "Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea minua nuorempi. H‰n voi todistaa oikeaksi sen, ett‰ kansa on p‰‰mahtimme. Goottien kansa on vapaa." "Niin, me olemme vapaat", huusi tuhat‰‰ninen kuoro. "Me valitsemme k‰r‰j‰kreivimme itse, jollei kuningas l‰het‰ kreivi‰‰n", huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin kuningas ja kreivi. "Kukapa tuntee oikeuden k‰yt‰nnˆn paremmin kuin Hildebrand, Hildungin poika? "Hildebrand olkoon k‰r‰j‰kreivimme!" "Niin", kaikui joka taholta, "Hildebrand olkoon k‰r‰j‰kreivimme." "Min‰ olen k‰r‰j‰kreivi teid‰n p‰‰tˆksenne nojalla ja pid‰n nimityst‰ni yht‰ p‰tev‰n‰ kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen valtakirjan paperilla ja pergamentilla. "Esi-is‰ni ovat johtaneet goottien k‰r‰ji‰ vuosisatoja. "Tulkaa, sajonit, auttakaa minua k‰r‰jien avaamisessa." Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli viel‰ mets‰njumala Picukselle pyhitetyn temppelin j‰‰nnˆksi‰. Sajonit puhdistivat paikan, nostivat leveimm‰t kivet pystyyn ja asettivat kaksi neliskulmaista kivilevy‰ tammen nojaan, joten muodostui komea tuomarinistuin. Goottilainen kreivi piti siten k‰r‰ji‰ muinaisitalialaisen mets‰n- ja paimenjumalan alttarilta. Toiset sajonit heittiv‰t Hildebrandin hartioille sinisen, laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leve‰, valkoinen kaulus, antoivat h‰nen k‰teens‰ k‰yr‰p‰isen saarnisauvan ja ripustivat h‰nen vasemmalle puolelleen tammen oksaan kiilt‰v‰n ter‰skilven. Sitten he asettuivat kahteen ryhm‰‰n yksi oikealle, toinen vasemmalle puolelle Hildebrandia. Vanhus lˆi sauvalla kilpeen, joka hel‰hti kirkkaasti, istuutui sitten kasvot it‰‰np‰in k‰‰nnettyin‰ ja lausui: "Min‰ vaadin hiljaisuutta ja rauhaa! "Min‰ vaadin oikeutta ja kiell‰n v‰‰ryyden, pikaisuuden ja haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mik‰ voi h‰irit‰ k‰r‰j‰rauhaa. Ja min‰ kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja p‰iv‰, tunti ja paikka vapaiden goottien k‰r‰jien pitoon?" Silloin l‰hinn‰ seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa: "T‰‰ll‰ on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, t‰m‰ on oikea aika p‰iv‰st‰ nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla goottilaisella tantereella vapaiden goottien k‰r‰jien pitoon." "Hyv‰", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytet‰‰n murhasta ja kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyˆnneist‰ suuren vaaran aikana. Min‰ kysyn --" H‰nen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka l‰nnest‰ p‰in tuli yh‰ l‰hemm‰ksi. KOLMASTOISTA LUKU. H‰mm‰stynein‰ gootit katselivat ymp‰rilleen ja huomasivat ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta k‰r‰j‰paikkaa kohti. Auringon valo kuvastui h‰ik‰isev‰n‰ miesjoukon aseista. Ihmisi‰ ei voinut tuntea, vaikka he l‰hestyiv‰tkin t‰ytt‰ karkua. Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti k‰dell‰‰n haukansilmi‰‰n ja huudahti ‰kki‰: "Ne ovat goottilaisia aseita! -- Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka -- se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on h‰n itsekin! Joukkueen etunen‰ss‰. "Pitk‰ mies h‰nen vasemmalla puolellaan on v‰kev‰ Hildebad! "Mik‰ on saattanut sotap‰‰llikˆt palaamaan takaisin? Heid‰n joukkonsa pit‰isi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan." Nyt syntyi yleinen h‰lin‰, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin. Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien hevostensa sel‰st‰. Riemuhuutojen kaikuessa p‰‰llikˆt Vitiges ja Hildebad meniv‰t joukon l‰pi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ‰‰reen. "Kuinka?" huudahti Hildebad heng‰styneen‰. "Te istutte t‰‰ll‰ ja pid‰tte k‰r‰ji‰ aivan kuin maassa olisi t‰ysi rauha. Belisarius, vihollinen on laskenut maihin!" "Me tied‰mme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista." "Kuninkaan kanssa", sanoi Hildebad katkerasti. "H‰n ei ole t‰‰ll‰", sanoi Vitiges katsellen ymp‰rilleen. "Se vahvistaa ep‰luuloamme. "Me palasimme takaisin, kun ep‰ilimme, etteiv‰t asiat olleet aivan paikallaan. "Mutta siit‰ myˆhemmin. Jatkakaa siit‰, mihin j‰itte. "Kaiken tulee menn‰ oikeassa j‰rjestyksess‰. Hiljaa, yst‰v‰ni!" Tyˆnnetty‰‰n k‰rsim‰ttˆm‰n Hildebadin syrj‰‰n h‰n asettui vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon. Kun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus: "Kuningatartamme Gotelindista syytet‰‰n Amalasuntan, Teoderikin tytt‰ren murhaamisesta. "Min‰ kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?" Hadusvint-vanhus astui esille pitk‰‰n nuijaansa nojaten ja sanoi: "Punaiset ovat langat t‰m‰n k‰r‰j‰paikan ymp‰rill‰. "Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityˆst‰ ja kalpeasta kuolemasta, sill‰ on valta l‰mpim‰‰n el‰m‰‰n. "Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut v‰kivaltaa eik‰ oikeutta. "Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan." "Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Syd‰miss‰mme syyt‰mme me kaikki h‰nt‰ siit‰. "Mutta kuka tahtoo t‰‰ll‰ julkisessa kansankokouksessa ‰‰neen syytt‰‰ h‰nt‰ murhasta?" "Min‰", sanoi hele‰ ‰‰ni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean k‰tens‰ rinnalleen. Suosion murinaa kuului joka puolelta. "H‰n rakastaa kaunista Matasuntaa." "H‰n on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia hallussaan." "H‰n kosii Matasuntaa." "Rakastettunsa ‰idin kostajana h‰n esiintyy!" "Min‰, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika vˆlsungien jalosta suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille. "Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta h‰nen sukunsa miehet -- h‰nen serkkunsa, kuningas Teodahad etup‰‰ss‰ -- eiv‰t t‰yt‰ verikoston k‰sky‰; viel‰p‰ on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin tiet‰nyt siit‰. "Niinp‰ min‰ vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman ruhtinattaren yst‰v‰, olen syytt‰j‰n‰ h‰nen tytt‰rens‰ Matasuntan sijasta. "Syyt‰n kuningatarta murhasta ja verityˆst‰!" Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa ja ojensi sen eteens‰ tuomarintuolia kohti. "Ja todistuksesi? Sano --" "Seis, k‰r‰j‰kreivi", kajahti vakava ‰‰ni. Vitiges tuli esille ja asettui syytt‰j‰‰ vastap‰‰t‰. "Sin‰ olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin v‰kijoukon villien intohimojen vaikuttaa itseesi. "T‰ytyykˆ minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden ensimm‰ist‰ k‰sky‰? Syytt‰j‰ on t‰‰ll‰, syytetty ei." "Nainen ei saa olla l‰sn‰ goottien k‰r‰jiss‰", sanoi Hildebrand levollisesti. "Min‰ tied‰n sen, mutta miss‰ on Teodahad, h‰nen puolisonsa ja edustajansa." "H‰nt‰ ei ole n‰kynyt." "Onko h‰net kutsuttu?" "On. Min‰ voin tehd‰ valan, samoin n‰m‰ oikeudenpalvelijat", sanoi Arahad. "Sajonit, tulkaa esiin." Kaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan tuomarintuolia. "Mutta", jatkoi Vitiges, "‰lkˆˆn sanottako, ett‰ goottinainen on tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka h‰nt‰ vihataankin, on h‰n oikeutettu puolustautumaan oikeuden edess‰. Min‰ rupean h‰nen edustajakseen ja puoltajakseen." H‰n astui levollisesti nuorekkaan syytt‰j‰n luo ja veti miekkansa kuten t‰m‰kin. Syntyi hiljaisuus. "Kiell‰tkˆ sin‰ siis murhan?" kysyi tuomari. "Min‰ sanon: se ei ole todistettu." "Todista se", sanoi tuomari k‰‰ntyen Arahadiin p‰in. T‰m‰, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eik‰ vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miest‰ kuin Vitiges, h‰mm‰styi. "Pit‰isikˆ se todistaa?" huusi h‰n k‰rsim‰ttˆm‰n‰. "Tarvitaanko t‰ss‰ todistuksia? "Sin‰, min‰, kaikki gootit tiet‰v‰t, ett‰ Gotelindis on kauan ollut ruhtinattaren verivihollinen. "Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. H‰nen uhrinsa tavataan er‰‰st‰ Gotelindiksen talosta -- kuolleena. -- Murhaaja pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemm‰n todistuksia?" H‰n silm‰si k‰rsim‰ttˆm‰n‰ ymp‰rill‰‰n olevia gootteja. "Ja sellaisilla perusteilla syyt‰t sin‰ murhasta julkisissa k‰r‰jiss‰", sanoi Vitiges levollisesti. "Olkoon gooteista kaukana p‰iv‰, jona tuollaisten ep‰luulojen nojalla tuomitaan. "Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma. "Voi, voi sit‰ kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen. "Min‰kin vihaan tuota naista ja h‰nen puolisoaan, mutta sen vuoksi, ett‰ vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itse‰ni kohtaan." H‰n lausui n‰m‰ sanat niin jalosti ja teeskentelem‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n voitti puolelleen kaikkien goottien syd‰met. "Miss‰ ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko h‰net tavattu itse teossa? Onko sinulla silminn‰kijˆit‰ todistajina? Onko sinulla luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytetty‰ puhdistusvalalle?" "Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita todistuksia kuin syd‰meni luja usko." "Silloin", sanoi Hildebrand -- Mutta samalla hetkell‰ tuli portilla seissyt sajoni h‰nen luokseen ja sanoi: "Roomalaisia miehi‰ on portilla. He pyyt‰v‰t p‰‰st‰ k‰r‰jiin. He sanovat tiet‰v‰ns‰ ruhtinattaren kuolemasta." "Vaadin, ett‰ heit‰ kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei syytt‰jin‰, vaan syytt‰j‰n todistajina." Hildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehi‰ uteliaan joukon keskitse. Edell‰ kulki vuosien koukistama i‰k‰s mies jouhikaavussa, kˆysi vyˆt‰isill‰. Kaavun p‰‰hine esti kasvonpiirteit‰ n‰kym‰st‰. H‰nen j‰ljess‰‰n tuli kaksi orjapukuista miest‰. Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta, melkeinp‰ puutteellisesta puvustaan oli eritt‰in arvokkaan n‰kˆinen. Kun h‰n oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ‰‰reen, katsoi Arahad h‰nt‰ suoraan silmiin, mutta per‰ytyi h‰mm‰styneen‰. "Kenenk‰ olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari. "Tuntemattoman muukalaisenko?" "Ei", huudahti Arahad ja vet‰isi todistajan kaavun p‰‰hineen pois. "H‰nen nimens‰ te kaikki tunnette ja kaikki te h‰nt‰ kunnioitatte. H‰n on Marcus Aurelius Cassiodorus." H‰mm‰styksen huutoja kuului joka puolelta k‰r‰j‰kentt‰‰. "Se oli nimeni maailmallisen el‰m‰ni aikana", sanoi todistaja, "nyt on nimeni veli Marcus." H‰nen piirteist‰‰n kuvastui juhlallinen kielt‰ytymisen leima. "No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mit‰ sinulla on kerrottavana Amalasuntan kuolemasta? Sano meille t‰ysi totuus, mutta vain totuus." "Min‰ sanon sen. "Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole t‰nne tuonut inhimillisen hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan -- kosto on minun, sanoo Herra! -- Ei, olen saapunut t‰ytt‰m‰‰n suuren kuninkaani onnettoman tytt‰ren viimeist‰ pyyntˆ‰." H‰n otti papyrusk‰‰rˆn poveltaan. "V‰h‰n ennen Ravennasta l‰htˆ‰‰n h‰n kirjoitti minulle n‰m‰ rivit, jotka minun on ilmoitettava h‰nen testamenttinaan goottien kansalle: "Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus yst‰vyydest‰si. "Tieto pysyv‰st‰ uskollisuudestasi lohduttaa minua enemm‰n kuin pelastuksen toivo. "Niin, min‰ rienn‰n huvilaasi Bolsena-j‰rven saarella. Sielt‰h‰n menee tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja k‰rsin rangaistukseni. "Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta ‰lkˆˆn tuomiotani langettako viholliseni v‰‰ryydellinen k‰si, vaan kansani, kansani, jonka sokeudessani vein perikatoon. "Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi, jonka vuotamiseen -- kaikki saakoot sen tiet‰‰ -- olin min‰ syyp‰‰, vaan enemm‰n senvuoksi, ett‰ olin kyllin mieletˆn viel‰ syrj‰ytt‰m‰‰n kansani Bysantin t‰hden. "Jos saavun el‰v‰n‰ Regataan varoitan min‰ kansaani el‰m‰ni viimeisill‰ voimilla: pel‰tk‰‰ Bysanttia. "Bysantti on petollinen kuin helvetti eik‰ meid‰n v‰lill‰mme voi rauha tulla kysymykseen. Mutta min‰ tahdon varoittaa sis‰llisist‰kin vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. H‰n on myynyt Petrokselle, Bysantin l‰hettil‰‰lle Italian ja goottien kruunun. H‰n on tehnyt sen, mit‰ min‰ kielt‰ydyin tekem‰st‰. "Varokaa, olkaa v‰kev‰t ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani sovittaa sen, mit‰ el‰ess‰ni olen rikkonut." Hiljaa kansa kuunteli n‰it‰ sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut vapisevalla ‰‰nell‰ ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen. Viel‰ sen j‰lkeenkin, kun h‰n oli lopettanut, vallitsi s‰‰lin ja surun aiheuttama hiljaisuus. Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "H‰n on rikkonut, h‰n on sovittanut. "Teoderikin tyt‰r, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiitt‰‰ sinua uskollisuudestasi." "Antakoon Jumalakin h‰nelle samoin anteeksi, amen!" sanoi Cassiodorus. "En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-j‰rven huvilaan. En voinutkaan sit‰ tehd‰, sill‰ nelj‰toista p‰iv‰‰ aikaisemmin olin myynyt kaikki maatilani Gotelindikselle." "Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa", sanoi Arahad, "tuohon taloon v‰‰rent‰m‰ll‰ Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kielt‰‰, kreivi Vitiges?" "En", sanoi t‰m‰ levollisesti, "mutta", jatkoi h‰n k‰‰ntyen Cassiodorukseen p‰in, "onko sinulla todistuksia siit‰, ettei ruhtinatar kuollut tapaturmaisesti, vaan ett‰ Gotelindis aiheutti h‰nen kuolemansa?" "Astu esiin, Syrus, ja puhu", sanoi Cassiodorus. "Min‰ takaan t‰m‰n miehen uskollisuuden." Orja astui esiin, kumarsi ja puhui: "Olen kaksikymment‰ vuotta hoitanut j‰rven sulkuja ja kylpytornin vesilaitoksia Bolsena-j‰rven huvilassa. Min‰ yksin tunsin niiden salaisuudet. "Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki Cassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren palvelijoita. Min‰ yksin sain k‰skyn j‰‰d‰ sinne. "Silloin saapui saarelle er‰‰n‰ varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta ja kohta h‰nen j‰ljess‰‰n kuningatar. "T‰m‰ kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpe‰ ja k‰ski minun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien avaimet sek‰ selitt‰‰ kaikki laitoksen salaisuudet. "Min‰ tottelin, annoin h‰nelle avaimet sek‰ pergamentille piirretyn kylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin h‰nt‰ erityisesti, ettei h‰nen pit‰isi avata kaikkia j‰rven sulkuja eik‰ panna kaikkia putkia yht'aikaa k‰yntiin, sill‰ se voisi maksaa ihmishenki‰. "H‰n k‰ski minut vihaisin sanoin luotaan. Min‰ kuulin, ett‰ h‰n k‰ski kylpyorjattaren t‰ytt‰m‰‰n kattilat kuumalla eik‰ tavallisuuden mukaan l‰mpim‰ll‰ vedell‰. Menin matkoihini peloissani h‰nen turvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen l‰heisyydess‰. "V‰h‰n ajan per‰st‰ kuulin min‰ mahtavasta pauhusta ja kohinasta, ett‰ kuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla kuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seini‰. Kun samalla olin kuulevinani tuskallisia, marmorisein‰in heikent‰mi‰ h‰t‰huutoja, riensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren. "Mutta h‰mm‰styin suuresti n‰hdess‰ni vesilaitoksien hoitamispaikassa Medusan p‰‰n luona t‰ysiss‰ vaatteissa kuningattaren, jonka luulin olevan hengenvaarassa kylpytornissa. "H‰n painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi kylpytornissa apua. "Kauhistuneena ja h‰m‰r‰sti aavistaen tapahtuman hiivin tieheni, onneksi h‰nen huomaamattaan." "Mit‰, kurja raukka", sanoi Vitiges, "sin‰ aavistit, mit‰ siell‰ tapahtui ja hiivit pakoon." "Olen vain orja, herra, enk‰ mik‰‰n sankari. Ja jos julma kuningatar olisi minut huomannut, niin en olisi nyt t‰‰ll‰ h‰nt‰ syytt‰m‰ss‰. "Heti sen j‰lkeen kuului huuto, ett‰ ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut kylpytorniin." Uhkauksia, nurinaa ja huutoja kuului kokoontuneen kansan seasta. Riemuiten Arahad huusi: "No, kreivi Vitiges, viel‰kˆ aiot h‰nt‰ puolustaa?" "En", sanoi t‰m‰ pist‰en miekkansa levollisesti tuppeen, "en puolusta murhaajaa. Toimeni on p‰‰ttynyt." N‰in sanoen h‰n meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syytt‰jien joukkoon. "Teid‰n, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan", sanoi Hildebrand, "minun teht‰v‰ni on vain teid‰n tuomionne t‰yt‰ntˆˆnpano. "Kysyn senvuoksi teilt‰, tuomarit, mit‰ mielt‰ olette vˆlsungien sukuun kuuluvan kreivi Arahadin, Aramutin pojan, syytˆksest‰ kuningatar Gotelindista vastaan. Sanokaa, onko h‰n syyllinen murhaan?" "Syyllinen, syyllinen", kaikui tuhansista suista, kukaan ei vastustanut. "H‰n on syyllinen", sanoi vanhus nousten seisoalleen. "Sano, syytt‰j‰, mit‰ rangaistusta sin‰ vaadit t‰st‰ rikoksesta?" Arahad kohotti miekkansa taivasta kohti ja sanoi: "Min‰ syytin murhasta. Min‰ syytin verityˆst‰. H‰n on kuolemalla kuoleva." Ja ennenkuin Hildebrand ehti tehd‰ kansalle kysymyksens‰, oli joukon viha kiihtynyt ‰‰rimmilleen. Kaikki miekat lensiv‰t esille ja v‰l‰hteliv‰t auringon valossa. Kaikki huusivat: H‰n on kuolemalla kuoleva! -- Peloittavan ukkosjyrin‰n tavoin vieriv‰t n‰m‰ sanat laajan kent‰n yli todistaen kansanoikeuden majesteettia, ja kaukainen ilmakin viel‰ siit‰ kajahteli. "H‰n on kuoleva", sanoi Hildebrand nousten ylˆs, "kirveen iskusta. "Ylˆs sajonit ja hakekaa h‰net mist‰ lˆyd‰tte." "Seis", sanoi v‰kev‰ Hildebad tullen esille. "On vaikea panna tuomiotamme t‰yt‰ntˆˆn niin kauan kuin t‰m‰ nainen on kuninkaamme puoliso. "Min‰ vaadin sen vuoksi, ett‰ kansankokous tutkii nekin syytˆkset, jotka aiomme tehd‰ Teodahadia vastaan, joka ep‰sankarillisesti hallitsee sankarikansaa. "Min‰ lausun n‰m‰ syytˆkset. "Huomatkaa tarkoin! Syyt‰n h‰nt‰ petoksesta enk‰ ainoastaan kykenem‰ttˆmyydest‰ meit‰ pelastamaan ja johtamaan. "J‰t‰n koskettelematta sen seikan, ett‰ kuningatar tuskin olisi voinut h‰nen tiet‰m‰tt‰‰n tyydytt‰‰ kostonhimoaan Amalasuntaan n‰hden, ja senkin, ett‰ Amalasuntan viimeiset sanat varoittivat meit‰ Teodahadin petoksesta. "Mutta eikˆ ole totta, ett‰ h‰n on siirt‰nyt valtakunnan etel‰osasta pois miehet, aseet, ratsut ja laivat, ett‰ h‰n on l‰hett‰nyt kaikki sotavoimat Alppien tienoille, joten kurjat pikku kreikkalaiset ovat ilman miekan iskua saaneet Sisilian haltuunsa ja p‰‰sseet Italian mantereelle. "Totila, veliparkani, vastustaa yksin heit‰ apunaan kourallinen v‰ke‰. "Sen sijaan, ett‰ koettaisi turvata h‰nen selk‰puoltaan, l‰hett‰‰ kuningas Vitigeksen, Tejan ja minut pohjoiseen. Raskain syd‰min tottelimme, sill‰ me aavistimme, miss‰ Belisarius laskee maihin. "Hitaasti kuljimme eteenp‰in odottaen joka hetki palausk‰sky‰. Turhaan. "Maakunnissa, joiden l‰pi kuljimme, kierteli jo ep‰m‰‰r‰isi‰ huhuja siit‰, ett‰ Sisilia oli menetetty, ja italialaiset, jotka n‰kiv‰t meid‰n vet‰ytyv‰n pohjoiseen p‰in, pilkkasivat meit‰. "Kun olimme kulkeneet pari p‰iv‰marssia pitkin rannikkoa, sain veljelt‰ni Totilalta kirjeen, joka oli n‰in kuuluva: "Onko koko goottien kansa ja veljenikin hyl‰nnyt minut samoin kuin kuningas on tehnyt? "Belisarius on valloittanut Sisilian. "H‰n on laskenut maihin. "Koko kansa menee h‰nen puolelleen. "Vastustuksetta rient‰‰ h‰n Napolia kohti. "Nelj‰ kirjett‰ olen l‰hett‰nyt kuningas Teodahadille pyyt‰en apua. "Kaikki turhaan. "En ole saanut laivaakaan. "Napoli on mit‰ suurimmassa vaarassa. "Pelastakaa, pelastakaa Napoli ja valtakunta." Gootit p‰‰stiv‰t tuhat‰‰nisen tuskan ja kiukun huudon. "Min‰ tahdoin", jatkoi Hildebad, "heti k‰‰nty‰ legioonineni, mutta ylip‰‰llikkˆni, kreivi Vitiges, ei sit‰ sallinut. "Sen kuitenkin sain aikaan, ett‰ annoimme joukkojen pys‰hty‰ ja muutamain ratsumiesten kanssa riensimme t‰nne varoittamaan, pelastamaan, kostamaan. "Sill‰ kostoa, kostoa vaadin min‰ kuningas Teodahadille. H‰n j‰tti valtakunnan etel‰puolen vihollisten k‰siin petollisessa mieless‰, ei tyhmyydest‰ eik‰ heikkoudesta. "T‰m‰ kirje sen todistaa. "Nelj‰sti on veljeni h‰nt‰ kehoittanut, rukoillut. "Kaikki turhaan. "H‰n j‰tti h‰net ja valtakunnan vihollisten k‰siin. "Voi meit‰, jos Napoli joutuu tai on joutunut vihollisille. "H‰n, h‰n, joka on t‰m‰n aikaan saanut, ei saa en‰‰ hallita, ei saa en‰‰ el‰‰. "Riist‰k‰‰ h‰nen p‰‰st‰‰n goottien kruunu, jonka h‰n on h‰v‰issyt; alas Teodahad! "H‰n kuolkoon!" "Alas Teodahad! H‰n kuolkoon!" jyrisi mahtavana kaikuna kansan huuto. Vastustamattomana n‰ytti heid‰n vihansa aaltoilevan tuhoten kaikki, jotka tahtoivat panna sen tielle esteit‰. Yksi ainoa mies pysyi tyynen‰ raivoavan kansan keskell‰. T‰m‰ mies oli kreivi Vitiges. H‰n hypp‰si er‰‰lle kivelle tammen juurella ja odotti, kunnes meteli oli hiukan asettunut. Sitten h‰n koroitti ‰‰nens‰ ja sanoi h‰nelle omituisella vaatimattomuudella ja selvyydell‰: "Kansalaiset, toverit! Kuulkaa minua! "Teid‰n tuomionne on v‰‰r‰. "Kurjaa on, jos goottien heimo, jonka kunniana ja ylpeyten‰ isien ajoista asti on ollut oikeudenmukaisuus, koroittaa vihan ja v‰kivallan oikeuden istuimelle. "Teodahad on heikko, veltto kuningas. "H‰n ei saa en‰‰ yksin hallita valtakuntaa. Asettakaa h‰net alaik‰isen tavoin holhouksen alaiseksi. "Erottakaa h‰net ennemmin. "Mutta h‰nen kuolemaansa, h‰nen vertaan te ette voi vaatia. "Miss‰ ovat todistukset siit‰, ett‰ h‰n on meid‰t pett‰nyt, ett‰ Totilan kirjeet ovat h‰nelle saapuneet? "N‰hk‰‰, te vaikenette, ‰lk‰‰ tehkˆ vasten oikeutta, sellainen h‰vitt‰‰ valtakunnat ja kansat." Suurena ja jalona h‰n seisoi korkealla paikallaan, auringon loisteessa, voimakkaana ja arvokkaana. Ihaillen tuhannet miehet katselivat h‰nt‰, joka n‰ytti olevan kaikkia suurempi, ylh‰isempi, arvokkaampi ja levollisempi. Juhlallinen hiljaisuus syntyi. Ja ennenkuin Hildebad ja muu kansa ehti keksi‰ vastauksen miehelle, joka n‰ytti olevan pelkk‰‰ oikeamielisyytt‰, ik‰‰ntyi yleinen huomio tihe‰‰n mets‰‰n, joka etel‰ss‰ rajoitti n‰kˆalan ja joka nyt ‰kki‰ n‰ytti rupeavan el‰m‰‰n. NELJƒSTOISTA LUKU. Sielt‰ kuului l‰hestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden helin‰‰. Pian tuli mets‰st‰ esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyv‰n matkaa sen edell‰ ajoi pikimustalla hevosella mies, joka n‰ytti kilpailevan myrskytuulen kanssa. Tuuli liehutti h‰nen kyp‰r‰tˆyhtˆ‰‰n, pitk‰‰, mustaa hevosenh‰nt‰‰ ja h‰nen pitki‰, mustia hiuksiaan. Eteenp‰in kumartuneena h‰n pakotti vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hypp‰si nopeasti k‰r‰j‰kent‰n etel‰portilla ratsunsa sel‰st‰. Kuin siivill‰ h‰n riensi m‰ke‰ ylˆsp‰in, hypp‰si kivelle Vitigeksen viereen, ojensi paperik‰‰rˆn ylˆs, huusi viimeisill‰ voimillaan: "Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskem‰n‰ maahan. Pel‰stynein‰ Vitiges ja Hildebad riensiv‰t h‰nen luokseen. He olivat tuskin tunteneet yst‰v‰‰ns‰. "Teja, Teja", huusivat he. "Mit‰ on tapahtunut? Puhu?" "Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo kysymyksess‰". Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui ter‰ksinen mies n‰m‰ sanat kuullessaan pystyyn, katseli v‰h‰n aikaa ymp‰rilleen ja puhui sitten kolkolla ‰‰nell‰: "Meid‰t on petetty. "Gootit, kuninkaamme on meid‰t pett‰nyt. "Kuusi p‰iv‰‰ sitten sain k‰skyn l‰hte‰ Istriaan eik‰ Napoliin, kuten olin pyyt‰nyt. "Ep‰ilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja l‰hdin purjehtimaan joukkoineni. "Ankara l‰nsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieni‰ aluksia l‰nnest‰ p‰in luoksemme. "Niiden joukossa oli nopeakulkuinen 'Mercurius', Teodahadin pieni postialus. "Tunsin aluksen hyvin, sill‰ se oli kerran is‰ni omaisuutta. "Kun se oli n‰hnyt meid‰n laivamme, yritti se paeta. "Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeill‰ ajoin sit‰ takaa ja sain sen kiinni. "Alus oli viem‰ss‰ kuninkaalta Belisariukselle n‰in kuuluvaa kirjett‰: "Saat olla minuun tyytyv‰inen, suuri sotap‰‰llikkˆ. "Kaikki goottijoukot ovat t‰ll‰ hetkell‰ Rooman koillispuolella, joten voit vaaratta laskea maihin. "Nelj‰ Napolin merikreivin kirjett‰ olen min‰ h‰vitt‰nyt ja h‰nen l‰hettil‰‰ns‰ heitt‰nyt vankeuteen. "Kiitokseksi odotan, ett‰ t‰yt‰t sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa suoritat kauppasumman." Tejan k‰si vaipui alas, ‰‰ni petti h‰net. Joka puolelta kuului vihan voihketta, huokauksia ja huudahduksia. "Min‰ k‰skin heti k‰‰nty‰ takaisin ja laskea maihin. Kolme p‰iv‰‰ ja kolme yˆt‰ olen lep‰‰m‰tt‰ rient‰nyt ehti‰kseni t‰nne. "En jaksa en‰‰." Hoiperrellen h‰n vaipui Vitigeksen syliin. Silloin Hildebrand-vanhus hyp‰hti seisomaan tuolinsa korkeimmalle kivelle. H‰n oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu k‰r‰j‰kansasta. H‰n sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota er‰s mies tavan mukaan piti keih‰‰n nen‰ss‰, ja otti sen vasempaan k‰teens‰. Oikeassa k‰dess‰ oli h‰nell‰ kivikirves. "H‰n on myynyt ja pett‰nyt kansansa keltaisen kullan vuoksi. "Kuolkoon h‰n, kuolkoon, kuolkoon!" Kirveeniskulla h‰n musersi patsaan. T‰m‰ teko oli kuin ensimm‰inen ukkosen isku, joka p‰‰st‰‰ uhkaavan rajuilman valloilleen. Vain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrsky‰, joka puhkesi ilmi syd‰njuuria myˆten j‰rkytetyss‰ kansanjoukossa. "Kuolkoon! Kuolkoon! H‰n kuolkoon!" huusivat tuhannet ‰‰net ja tuhannet aseet r‰misiv‰t huumaavasti. Vanha asemestari koroitti taas mahtavan ‰‰nens‰ ja sanoi juhlallisesti: "Tiet‰k‰‰, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja suhiseva tuuli, tiet‰k‰‰, ett‰ goottien kansa, joka on vapaa, jolla on kunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut viralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska h‰n on pett‰nyt kansansa ja valtakuntansa. "Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien valtakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi. "Emmek‰ tee sit‰ v‰‰ryydell‰, vaan oikeuden p‰‰tˆksen nojalla. "Sill‰ me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja tahdomme mieluummin menett‰‰ kuninkaamme kuin vapautemme. "Eik‰ yksik‰‰n kuningas ole niin korkealla, ettei h‰nt‰ voitaisi haastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai v‰‰r‰st‰ valasta. "Niinp‰ otamme sinulta kruunun ja valtakunnan, oikeuden ja henkesi. "Maanpakolainen olet, suojaton, kunniaton, oikeutesi menett‰nyt. "Joka paikassa, miss‰ kristityt menev‰t kirkkoon ja pakanat uhrikivilleen. "Joka paikassa, miss‰ tuli palaa ja maa viheriˆitsee. "Joka paikassa, miss‰ laiva liikkuu ja kilpi kiilt‰‰. "Joka paikassa, miss‰ taivas kaareutuu ja maailma avartuu. "Joka paikassa, miss‰ haukka lent‰‰ pitk‰n‰ kev‰tp‰iv‰n‰, kun tuuli puhaltaa sen leveisiin siipiin. "Sinulta kiellet‰‰n koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset asumukset, paitsi helvetti. Perintˆsi ja tiluksesi ja'an gooteille. Lihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa tai kartanolla tai maantiell‰, tappaa sinut rankaisematta. H‰nt‰ kiitt‰‰ Jumala ja hyv‰t gootit. "Min‰ kysyn teilt‰, onko t‰m‰ h‰nen kohtalonsa?" "Se on h‰nen kohtalonsa!" vastasivat tuhannet miehet lyˆden miekoillaan kilpiin. Tuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi h‰nen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi: "Heittiˆkuninkaasta olemme siis p‰‰sseet. H‰net kyll‰ kostaja tavoittaa. "Mutta nyt, hyv‰t miehet, on valittava uusi kuningas. Sill‰ ilman kuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja sananpartemme muistavat, ovat esi-is‰mme kohottaneet kilpien p‰‰lle miehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea. "Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heill‰ kuningaskin, ja niin kauan kuin on kuningas, on h‰nell‰ kansakin. "Nyt on meid‰n ennen kaikkea saatava itsellemme p‰‰llikkˆ, johtaja. "Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen kirkkain t‰hti, Teoderik, loistanut, mutta h‰pe‰llisesti on suku sammunut Teodahadiin. "Ylˆs, goottien kansa! Sin‰ olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi oikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan. "Valtaistuimesi on tyhj‰. Kansani, min‰ kutsun sinut kuninkaanvaaliin!" "Kuninkaanvaaliin!" toisti juhlallisesti ja voimakkaasti tuhansien kuoro. Silloin Vitiges nousi k‰r‰j‰tuoliin, otti kyp‰r‰n p‰‰st‰‰n ja kohotti oikean k‰tens‰ taivasta kohti. "Sin‰, Jumala, joka oleskelet t‰htien tarhoissa, tied‰t, ettei meit‰ t‰h‰n tekoon johda tottelemattomuus eik‰ ylpeys, vaan h‰d‰n pyh‰ oikeus. "Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta s‰teilev‰‰ loistoa. Mutta t‰m‰ loisto on h‰v‰isty, ja valtakunnan suurimmassa h‰d‰ss‰ ryhdymme k‰ytt‰m‰‰n kansan suurinta oikeutta. "Airueet menev‰t kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme sen tehneet, koska kunnioitimme, emmek‰ suinkaan halveksineet kruunua. Mutta kenet me valitsemme? "Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja viisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa k‰yd‰ niin, ett‰ yksi pit‰‰ yht‰, toinen toista parempana. "Mutta, Jumalan t‰hden, nyt ei riitaa eik‰ taistelua, nyt kun vihollinen on maassa. "Senvuoksi vannokaamme jo edelt‰ p‰in juhlallisesti, ett‰ sit‰, joka saa enimm‰t ‰‰net, vaikka vain yhden ‰‰nen enemmistˆn, tahdomme kaikki vilpittˆm‰sti kuninkaanamme kunnioittaa, emmek‰ ket‰‰n muuta. Min‰ vannon -- vannokaa kanssani!" "Me vannomme", huusivat gootit. Mutta nuori Arahad ei yhtynyt huutoon. Kunnianhimo ja rakkaus riehuivat h‰nen syd‰mess‰‰n. H‰n muisteli, ett‰ h‰nen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan ylh‰isin. H‰n toivoi voittavansa Matasuntan k‰den, jos h‰n voisi tarjota h‰nelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun h‰n astui esille ja huusi: "Kenet me valitsemme, gootit? Miettik‰‰mme tarkoin. "Ennen kaikkea, se on selv‰‰, t‰ytyy meid‰n saada nuori, voimakas k‰si johtamaan meit‰ vihollista vastaan. "Mutta se ei riit‰. "Miksi koroittivat esi-is‰mme amalit valtaistuimelle? "Koska n‰m‰ olivat jalointa, vanhinta, jumalista polveutuvaa sukua. "Ensimm‰inen t‰hti on sammunut, ajatelkaa toista, ajatelkaa balteja!" Baltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen j‰sen, herttua Pitzan poika, joka ei viel‰ ollut asekuntoinen -- sill‰ Alarik, Thulun ja Ibba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja j‰ljettˆm‰sti kadonnut. -- Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan ajateltaisiin kolmatta t‰hte‰. Mutta h‰n erehtyi. Hadusvint-vanhus astui vihoissaan esille ja huusi: "Mit‰ on aateli? Mit‰ on sukuper‰? Olemmeko me aatelisten orjia vai vapaita miehi‰? "Kautta jyrin‰n! Rupeammeko me laskemaan esi-isi‰, kun Belisarius on Italiassa. "Min‰ sanon sinulle, poika, mit‰ kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista k‰tt‰, totta kyll‰, mutta siin‰ ei ole viel‰ kaikki. "Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras mies taistelussa. "Kuninkaalla t‰ytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas kuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siin‰ nousta ja laskea kirkkaiden t‰htien tavoin. "Kuninkaan t‰ytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava ja tyyni. H‰n ei saa unohtaa itse‰‰n eik‰ antaa vihan eik‰ rakkauden hallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat. "H‰nen tulee olla lempe‰ yst‰villeen, mutta samalla oikeudenmukainen vihollisiaankin kohtaan. "H‰nen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo tyyneys ja uskollinen voima. -- Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi luotu, vaikka h‰n olisi halvan talonpojan poika." ƒ‰nekk‰‰t hyv‰ksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vet‰ytyi h‰peiss‰‰n taaksep‰in. Mutta vanhus jatkoi: "Hyv‰t gootit! Luullakseni onkin joukossamme sellainen mies. "En tahdo h‰nt‰ mainita, mainitkaa h‰net itse. "Saavuin t‰nne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meid‰n rajamailta, miss‰ raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita. "Siell‰ olen el‰nyt kauemmin kuin tavallisen ihmisi‰n ylpe‰n‰, vapaana ja yksin‰isen‰. "V‰h‰n tiesin ihmisten puuhista, v‰h‰n oman kansanikin urotˆist‰. Silloin t‰llˆin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni. "Ja kuitenkin tunkeutui yksin‰iselle vuorellenikin er‰‰n sankarimme maine, miehen, joka ei ollut koskaan vet‰nyt miekkaansa v‰‰r‰n asian puolesta ja joka aina oli voittajana pist‰nyt miekkansa tuppeen. "H‰nen nimens‰ kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meit‰ suojelee, kun Teoderik on kaatunut?' "H‰nen nimens‰ kuulin jokaisen voiton yhteydess‰, jonka saavutimme, jokaisen viisaan rauhantyˆn yhteydess‰, joka oli saatu aikaan. "En ollut h‰nt‰ koskaan n‰hnyt. "Halusin n‰hd‰ h‰nt‰. "T‰n‰‰n olen n‰hnyt h‰net ja kuullut h‰nen puhuvan. "Olen n‰hnyt h‰nen silm‰ns‰, jotka ovat kirkkaat ja lempe‰t kuin aurinko. "Olen kuullut h‰nen sanansa, olen kuullut, kuinka h‰n puolusti vihollistaankin ja vaati sille oikeutta. "Olen kuullut, miten h‰n yksin, kun sokea viha sieppasi meid‰t kaikki mustan siipens‰ alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena. "Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, h‰n on v‰kev‰ taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin ter‰s ja kirkas kuin kulta.' "Gootit! T‰m‰ mies olkoon kuninkaamme. "Mainitkaa h‰nen nimens‰!" "Kreivi Vitiges, niin Vitiges! Terve, kuningas Vitiges!" Sill‰ aikaa, kun t‰m‰ voimakas riemuhuuto kaikui kautta kent‰n, oli vapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka j‰nnitettyn‰ ja tarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa aavisti, ett‰ h‰n itse oli tuo ylistetty. Mutta kun h‰n nyt kuuli t‰m‰n tuhat‰‰nisen riemuhuudon nime‰‰n julistavan, tuli h‰nen rintaansa ennen kaikkea tunne: "Ei, se ei voi, se ei saa tapahtua." H‰n riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan puristivat h‰nen k‰si‰‰n, syˆksyi muutamia askelia eteenp‰in, pudisti p‰‰t‰‰n ja heilautti k‰si‰‰n est‰‰kseen huutoja. "ƒlk‰‰", huusi h‰n, "‰lk‰‰, yst‰v‰ni! ƒlk‰‰ minua valitko! Min‰ olen yksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi. "Olen kenties hyv‰ tyˆntekij‰, mutta tyˆnjohtaja en ole. "Valitkaa joku toinen, arvokkaampi!" Ik‰‰nkuin rukoillen h‰n ojensi k‰tens‰ kansan puoleen. Mutta jylisev‰ huuto: "Terve, kuningas Vitiges!" oli vastauksena. Ja nyt Hildebrand-vanhus tuli esille, tarttui h‰nen k‰teens‰ ja sanoi: "Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimm‰isen‰ vannoi tunnustavansa kuninkaakseen sen, joka saisi yhdenk‰‰n ‰‰nen enemmistˆn! "Sin‰ olet nyt saanut kaikki ‰‰net ja tahdot sittenkin tehd‰ vastav‰itteit‰." Mutta Vitiges pudisti p‰‰t‰‰n ja painoi k‰tt‰‰n otsaansa vasten. Silloin vanhus meni aivan h‰nen viereens‰ ja kuiskasi h‰nen korvaansa: "Mit‰? T‰ytyykˆ minun muistuttaa sinua t‰rkeimmist‰ velvollisuuksistasi? "T‰ytyykˆ minun muistuttaa tuota yˆllist‰ valaa ja liittoa, jolloin lupasit: 'Kaikki kansani hyv‰ksi.' "Min‰ tied‰n, -- tunnen puhtaan sielusi -- ett‰ kruunu on sinulle enemm‰n taakaksi kuin koristukseksi. Min‰ aavistan, ett‰ t‰m‰ kruunu tuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemm‰n kuin riemuja. Senvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen." Vitiges ei puhunut mit‰‰n, vaan painoi toisenkin k‰tens‰ silmilleen. Riemastuneen kansan mielest‰ t‰m‰ v‰lin‰ytˆs oli kest‰nyt liian kauan. Miehet jo varustivat leve‰‰ kilpe‰, jolle h‰net aiottiin nostaa, ja riensiv‰t kukkulalle p‰in p‰‰st‰kseen puristamaan h‰nen k‰tt‰‰n. Melkein k‰rsim‰ttˆmin‰ jo kaikuivat huudot: "Terve, kuningas Vitiges!" "Min‰ vaadin t‰t‰ sinulta verenvalasi nimess‰! Aiotko pit‰‰, vai rikkoa sen?" kysyi Hildebrand hiljaa. "Pit‰‰", vastasi Vitiges ja ojentautui p‰‰tt‰v‰isen‰ pystyyn. H‰n astui nyt v‰‰r‰st‰ h‰veli‰isyydest‰ vapautuneena ja ilman turhamaisuutta askeleen eteenp‰in ja lausui: "Sin‰ olet valinnut, kansani! Hyv‰! Ottakaa minut sitten! "Min‰ tahdon olla kuninkaanne!" Silloin kaikki miekat v‰l‰htiv‰t ilmassa ja entist‰ ‰‰nekk‰‰mp‰n‰ kaikui huuto: "Terve, kuningas Vitiges!" Nyt astui Hildebrand-vanhus kokonaan pois k‰r‰j‰tuolistaan ja sanoi: "Min‰ luovun t‰st‰ ylh‰isest‰ istuimesta. "Se kuuluu nyt kuninkaallemme. "Mutta sallikaa minun viel‰ kerran hoitaa kreivinvirkaa. "Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pit‰neet, enk‰ antaa sinulle heid‰n kultaista valtikkaansa -- niin ota tuomarinkaapuni ja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myˆskin merkkin‰ siit‰, ett‰ olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi. "En voi panna otsallesi vanhaa goottien kruunua. Teoderikin kultaista vannetta. "Siksip‰ salli kruunata itsesi tammen vihreill‰ lehvill‰, sill‰ sin‰ olet voimakas ja uskollinen kuin tammi." N‰in sanoen h‰n taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi Vitigeksen p‰‰n ymp‰rille. "T‰nne, goottisoturit, kilpi esiin!" Silloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leve‰‰n sajonien k‰r‰j‰kilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli koristettu seppeleell‰, sauvalla ja vaipalla, ja n‰yttiv‰t h‰nt‰ kansalle. "Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa h‰nelle uskollisuutta." Ja he vannoivat seisoaltaan -- ei polviltaan -- k‰tens‰ taivasta kohti kohottaen h‰nelle uskollisuutta kuolemaan saakka. Silloin Vitiges hypp‰si pois kilvelt‰, nousi k‰r‰j‰tuoliin ja sanoi: "Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon min‰ teille lempeytt‰. "Tahdon olla lempe‰ ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edist‰‰ oikeutta ja vastustaa v‰‰ryytt‰. Lupaan aina muistaa, ett‰ te olette vapaita, kuten min‰kin, ettek‰ orjia. Pyhit‰n el‰m‰ni, onneni, kaikkeni rakkaan goottikansan hyv‰ksi. "Sen vannon kautta taivaan Jumalan ja oman uskollisuuteni." H‰n otti sitten k‰r‰j‰kilven puusta ja sanoi: "K‰r‰j‰t ovat lopussa. Min‰ hajoitan kokouksen." Sajonit lˆiv‰t p‰hkin‰puukepit ja niiss‰ olevat langat maahan. V‰kijoukko virtasi ulos k‰r‰j‰paikalta sikin sokin ilman j‰rjestyst‰. Roomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet t‰t‰ kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut n‰hty viiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myym‰‰n n‰ille viini‰ ja ruokaa. Vitiges oli l‰hdˆss‰ yst‰viens‰ ja sotajoukkojen p‰‰llikkˆjen kanssa er‰‰seen joen rannalle pystytettyyn telttaan. Silloin tuli esille roomalaispukuinen mies, n‰kˆj‰‰n hyvinvoipa porvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa. "Min‰ olen Teja. Mit‰ sinulla on asiaa, roomalainen?" kysyi t‰m‰. "Tahdon vain j‰tt‰‰ sinulle t‰m‰n maljakon. Kuten n‰et, on sinetti aivan ehe‰." "Mit‰ se minulle kuuluu? En min‰ tuollaisia osta." "Maljakko on omanne, herra. "Er‰s kestiyst‰v‰ni on antanut toimekseni tuoda se teille. "Ottakaa se, olkaa hyv‰." H‰n pisti maljakon Tejan k‰teen ja pujahti v‰kijoukkoon. V‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit ruveten niit‰ silm‰ilem‰‰n. Mutta ‰kki‰ polttava puna syˆks‰hti h‰nen kalpeille kasvoilleen, silm‰t s‰ihkyiv‰t tulta ja h‰n pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan. Maljakko putosi h‰nen k‰dest‰‰n, kuumeentapaisella kiireell‰ h‰n tunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla ‰‰nell‰: "Kuninkaani! -- Kuningas Vitiges -- min‰ pyyd‰n armonosoitusta!" "Mik‰ sinulla on, Teja? Jumalan t‰hden! Mit‰ haluat?" "Lomaa! "Lomaa kuudeksi -- kolmeksi p‰iv‰ksi! "Minun t‰ytyy l‰hte‰." "L‰hte‰! Minne?" "Kostamaan! "Lue -- paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heid‰t ep‰toivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, -- on h‰n -- h‰n, jota olen jo kauan ep‰illyt: t‰ss‰ on h‰nen omak‰tinen syytˆskirjansa Florentian piispalle -- on Teodahad! --" "Todellakin, Teodahad", sanoi Vitiges silm‰ten kirjett‰. "Mene vain. "Mutta et sin‰ en‰‰ h‰nt‰ Roomasta lˆyd‰. H‰n on varmaankin paennut aikoja sitten. "H‰n on p‰‰ssyt paljon edelle. "Sin‰ et en‰‰ saavuta h‰nt‰." "Min‰ saavutan h‰net, vaikka h‰n pakenisi myrskykotkan siivill‰." "Sin‰ et lˆyd‰ h‰nt‰." "Min‰ lˆyd‰n h‰net, vaikka minun pit‰isi hakea h‰nt‰ helvetin syvimm‰st‰ onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta." "H‰nell‰ on suuri suojelusjoukko mukanaan", varoitteli kuningas. "Min‰ riist‰n h‰net vaikka tuhannen paholaisen k‰sist‰. "Hildebad, hevosesi! "Voi hyvin, goottien kuningas! "Min‰ panen tuomion t‰yt‰ntˆˆn." VIIDES KIRJA VITIGES I ENSIMMƒINEN LUKU. Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriˆivien kukkulain taakse kullaten sen pienen maatalon pylv‰it‰, jossa Rautgundis oli em‰nt‰n‰. Goottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan tˆit‰‰n. Tallirenki toi nuoret hevoset laitumelta. Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavasel‰imi‰ ruohopeitteisilt‰ kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja lasketellen, hoidokkaitaan, jotka j‰iv‰t tuontuostakin syˆm‰‰n suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien vieress‰. Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla k‰ytettyj‰ ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylh‰inen herra, itse ylipuutarhuri l‰hti tyytyv‰isesti ymp‰rilleen katsellen kukkivalta ja tuoksuvalta tyˆmaaltaan. Silloin pikku yst‰v‰mme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit seppelˆityin‰. "Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen. "Vakis muistutti siit‰ erityisesti. Jollet sin‰ sit‰ tee, niin Vakis antaa taas kotiin tultuaan sinulle selk‰‰n." H‰n paiskasi oven kiinni. "Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori is‰nt‰ mahtavan n‰kˆisen‰. "Sen j‰lkeen kun is‰ l‰hti ja Vakis meni h‰nen mukanaan leirille, on kaikki ollut minun hoidettavanani. ƒiti, Jumala paratkoon, voi pit‰‰ palvelustytˆt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miest‰ k‰skij‰kseen." Totisena ja arvokkaana pikku is‰nt‰ meni pihan yli. "Mutta eiv‰t ne oikein kunnioita minua", sanoi h‰n muikistaen kirsikanpunaisia huuliaan ja rypist‰en otsaansa. "Mist‰h‰n se johtuu? "Ensi p‰iv‰nseisauksen aikana t‰yt‰n jo yhdeks‰n vuotta, ja sittenkin t‰ytyy minun pit‰‰ t‰t‰ asetta, joka muistuttaa kauhaa." Ja h‰n liikautti ylenkatseellisesti pient‰ puista miekkaansa. "Minun pit‰isi saada mets‰styspuukko, oikea ase. "Nyt en voi mit‰‰n tehd‰, eik‰ minulla ole haluakaan." Suuttumuksestaan huolimatta h‰n oli niin suloinen, aivan kuin vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta pellavasta tehdyss‰ takissaan, jonka rakas ‰iti oli kutonut, ommellut ja koristanut punaisella reunuksella. "Mielell‰ni juoksisin viel‰ niitylle ja poimisin ‰idille illaksi mets‰kukkia, joita h‰n rakastaa enemm‰n kuin puutarhamme komeimpia kukkia. "Mutta minun t‰ytyy viel‰ pit‰‰ iltatarkastus, ennenkuin ‰iti sulkee ovet. "'Atalvin', sanoi nimitt‰in is‰ ennen l‰htˆ‰‰n, 'tarkasta taloa ja suojele ‰iti‰. J‰t‰n h‰net sinun k‰siisi!' Ja min‰ lupasin k‰tt‰ lyˆden. Siksip‰ minun t‰ytyy pit‰‰ sanani." H‰n meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kova‰‰nisell‰ haukunnallaan h‰nen huomionsa k‰‰ntym‰‰n vasemmalta, taloa ymp‰rˆiv‰n puuaidan luota kuuluvaan meteliin. H‰n meni kulman ohi, mutta j‰i h‰mm‰styneen‰ seisomaan, sill‰ aidalla istui tai pikemmin sen yli tuli omituisenn‰kˆinen ihminen. Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien k‰ytt‰m‰‰n karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. K‰dess‰ oli h‰nell‰ suuri, ter‰v‰ll‰ ter‰sk‰rjell‰ varustettu vuorisauva, jolla h‰n ajeli pois kiukkuisesti haukkuvia koiria. Nopeasti poika juoksi paikalle. "Seis, muukalainen, mit‰ sinulla on aidallani tekemist‰? Mene heti tiehesi." Vanhus h‰mm‰styi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa. "Mene tiehesi, sanon min‰", toisti Atalvin. "Sill‰ tavallako t‰ss‰ talossa tervehdit‰‰n v‰synytt‰ matkalaista?" "Niin, jos v‰synyt matkalainen tulee taloon takateit‰. "Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on p‰‰portti aivan selkisel‰ll‰‰n. Tule sit‰ tiet‰ sis‰‰n." "Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tiet‰‰." H‰n aikoi nousta aidan yli pihalle. "Seis", huusi poika suutuksissaan. "Sit‰ tiet‰ et tule t‰nne. "K‰y kiinni, Griffo! K‰y kiinni Wulfo! "Ja jollet sin‰ pelk‰‰ n‰it‰ kahta nuorta, niin huudan min‰ vanhan. "Varo silloin itse‰si! "Tursa, Tursa, k‰y p‰‰lle!" T‰m‰n huudon kuultuaan syˆksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka n‰ytti aikovan pitemmitt‰ mutkitta karata rauhanh‰iritsij‰n kurkkuun kiinni. Mutta tuskin oli raivoisa el‰in ehtinyt aidan luo vastap‰‰t‰ vanhusta, kun sen kiukku muuttui yst‰vyydeksi. Haukunta vaikeni ja h‰nt‰‰ns‰ heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan. "Niin, Tursa, uskollinen el‰in. Meh‰n sent‰‰n olemme yst‰vi‰", sanoi h‰n. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mik‰ sinun nimesi on." "Nimeni on Atalvin", sanoi t‰m‰ per‰ytyen arasti, "mutta -- min‰ luulen, ett‰ sin‰ olet noitunut koiran -- mik‰ on sinun nimesi?" "Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus yst‰v‰llisemmin. "Oikein on, ett‰ sinun nimesi on sama kuin minunkin. "ƒl‰ pelk‰‰. En ole mik‰‰n ryˆv‰ri. Saata minut ‰itisi luo, niin kerron h‰nelle, kuinka urhoollisesti sin‰ olet taloasi suojellut." Molemmat riitaveljet meniv‰t nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edell‰ iloisesti haukahdellen. Goottilainen em‰nt‰ oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienill‰ muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin. Talon is‰nn‰n poissa ollessa ei Rautgundis suuresti v‰litt‰nyt vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi naistenhuoneesta t‰nne palvelijattarineen. Oikealla istui pitk‰ rivi goottilaisia palvelijattaria v‰rttinˆidens‰ ‰‰ress‰. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia orjattaria, jotka tekiv‰t hienompia k‰sitˆit‰. Keskell‰ lattiaa seisoi Rautgundis itse kangaspuiden ‰‰ress‰ nopeasti sukkulaa k‰ytellen, mutta samalla pit‰en silm‰ll‰ k‰skyl‰isi‰‰n. Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien yl‰puolelle ter‰srenkaiselle vyˆlle, johon h‰nen ainoa korunsa -- avainkimppu -- oli kiinnitetty. Tummankeltainen tukka oli sile‰ksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi sykerˆksi niskaan. H‰nen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus. H‰n meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin alap‰‰ss‰, ja kumartui h‰nen puoleensa. "Hyv‰, Liuta", sanoi h‰n, "lankasi on tasaista etk‰ ole t‰n‰‰n katsonut niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lis‰si h‰n hymyillen, "turhaapa se olisi ollutkin, sill‰ ei sielt‰ Vakis kuitenkaan tulisi." Nuori tyttˆ punastui. Rautgundis laski k‰tens‰ h‰nen sile‰lle tukalleen. "Min‰ tied‰n", sanoi h‰n, "ett‰ sin‰ olet itseksesi soimannut minua siit‰, ett‰ olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, t‰m‰n vuoden ajan istua kehr‰‰m‰ss‰ sek‰ aamuin ett‰ illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta. "N‰etkˆ: se oli omaksi hyˆdyksesi. "Kaikki, mit‰ olet t‰n‰ vuonna kehr‰nnyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myˆt‰j‰iseksesi. Niinp‰ ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimm‰isen‰ aviovuotenasi, ollenkaan kehr‰t‰." Tyttˆ tarttui h‰nen k‰teens‰ ja katsoi h‰nt‰ itkien silmiin. "Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai h‰n vain sanotuksi. "Olen lempe‰ hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintˆ‰. Sen vuoksi minun on oltava ankara." Vanhus ja Atalvin ilmestyiv‰t ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta h‰nen seuralaisensa pani k‰tens‰ h‰nen suunsa eteen ja tarkasteli v‰h‰n aikaa sis‰ss‰ olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka t‰m‰ tarkasti tyttˆjen tˆit‰, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta tyˆt‰. "Komealta h‰n n‰ytt‰‰", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar h‰n tuntuu olevan talossaan -- mutta kukapa kaikki tiet‰‰." Silloin Atalvin ei en‰‰ voinut pid‰tt‰‰ itse‰‰n. "ƒiti", huusi h‰n, "t‰‰ll‰ on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sit‰ k‰sitt‰‰." Komea em‰nt‰ k‰‰ntyi silloin arvokkaana ovelle p‰in ja pani k‰tens‰ silmilleen suojellakseen niit‰ h‰ik‰isev‰lt‰ ilta-auringon loisteelta, joka virtasi sis‰‰n avonaisesta ovesta. "Miksi tuot vieraan t‰nne? "Tied‰th‰n sin‰, ettei is‰ ole kotona. "Vie h‰net vierassaliin. "H‰nen paikkansa ei ole minun luonani." "Eikˆh‰n sittenkin, Rautgundis! T‰‰ll‰, luonasi on paikkani", sanoi vanhus tullen esille. "Is‰!" -- huudahti em‰nt‰ ja juoksi muukalaisen syliin. Ihmeiss‰‰n ja hiukan tyytym‰ttˆm‰n‰ Atalvin katseli ryhm‰‰. "Sin‰ olet siis isois‰, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla. "Jumalan rauha, isois‰! "Mutta miksi et sit‰ heti sanonut? "Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?" Vanhus tarttui molemmin k‰sin tytt‰reens‰ ja katsoi h‰nt‰ tarkasti silmiin. "H‰n n‰ytt‰‰ tyytyv‰iselt‰ ja iloiselta", murisi h‰n itsekseen. Silloin Rautgundis tointui. H‰n silm‰si nopeasti ymp‰ri salia. Kaikki v‰rttin‰t seisoivat -- paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana vanhusta. "Miksi te ette kehr‰‰, laiskat harakat", huudahti em‰nt‰ ankarasti. "Sin‰, Marcia, olet tˆllistelless‰si antanut kehruuksesi pudota -- tied‰t s‰‰nnˆn, sin‰ kehr‰‰t yhden k‰‰min lis‰‰ -- te muut saatte vapaaillan. Tule, is‰! "Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viini‰." "Ei", sanoi is‰. "Vanha talonpoika on tottunut peseytym‰‰n vuorikoskessa ja juomaankin siit‰. "Ja mit‰ ruokaan tulee -- tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona on reppuni. Tuokaa se minulle. Siell‰ on ohraleip‰‰ ja lampaan maidosta tehty‰ juustoa. Ne kelpaavat minulle. -- "Kuinka monta lehm‰‰ teill‰ on navetassa ja kuinka monta hevosta laitumella?" T‰m‰ oli h‰nen ensimm‰inen kysymyksens‰. V‰h‰n myˆhemmin -- ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt nukkumaan pudistellen p‰‰t‰‰n isois‰n k‰ytˆkselle -- is‰ ja tyt‰r k‰veliv‰t nousevan kuun valossa ulkona. "En saanut tarpeeksi ilmaa sis‰ll‰", oli vanhus sanonut. He puhelivat kauan vakavista asioista k‰velless‰‰n pihalla ja puutarhassa. Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sit‰ mukaa kuin h‰nen silm‰ns‰ kiintyiv‰t tyˆkaluihin tai rakennuksiin. H‰nen ‰‰nens‰ ei ilmaissut syd‰mellisyytt‰. Silmiss‰ se vain joskus v‰l‰hti, kun h‰n salavihkaa katseli tyt‰rt‰‰n. "Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis hymyillen, "ja sano minulle, miten olet n‰in‰ vuosina voinut? "Ja mik‰ sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?" "Kuinkako olen voinut. No, yksin‰ni olen ollut. Ja talvet ovat kylmi‰. "Niin, meill‰ ei ole niin suloisen l‰mmint‰ kuin t‰‰ll‰ Italian laaksoissa." H‰n sanoi sen ik‰‰nkuin moittien. "Miksikˆ olen t‰nne tullut? "N‰etkˆ, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen tullut t‰‰lt‰ etel‰st‰ ostamaan uutta sonnia." Nyt ei Rautgundis voinut en‰‰ hillit‰ itse‰‰n. H‰n heitt‰ytyi vanhuksen rinnoille ja sanoi: "Etkˆ ole lˆyt‰nyt sonnia l‰hemp‰‰ kuin t‰‰lt‰? ƒl‰ valehtele, vuoritilallinen, omalle syd‰mellesi ja omalle lapsellesi. "Sin‰ olet tullut t‰nne, koska sinun t‰ytyi, koska et en‰‰ jaksanut vastustaa haluasi n‰hd‰ lastasi." Vanhus seisahtui ja siveli h‰nen tukkaansa. "Mist‰ sen tied‰t? "No niin! T‰ytyih‰n minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sin‰ voit ja kuinka h‰n, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee." "Kuten silm‰ter‰‰ns‰", vastasi Rautgundis innoissaan. "Vai niin? Miksi h‰n ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?" "H‰n on leiriss‰ kuninkaan palveluksessa." "Sep‰ se onkin. "Mit‰ h‰nen tarvitsee palvella kuningasta? "Mutta -- sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita k‰siss‰si? "Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme er‰s goottivaimo Italian laaksoista. H‰nell‰ oli k‰denlevyisi‰ kultakoristeita. Silloin ajattelin: sellaisia tytt‰rell‰sikin on ja min‰ iloitsin, mutta nyt --" Rautgundis sanoi hymyillen. "Pit‰isikˆ minun koreilla kultahelyill‰ palvelijattarieni silm‰in edess‰! Koristelen itse‰ni vain silloin, kun Vitiges n‰kee?" "Vai niin? Ansaitseeko h‰n sen? "Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla ylh‰isill‰ goottinaisilla t‰‰ll‰ etel‰ss‰?" "Enemm‰n kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit gepidisodasta." "Sin‰ olet siis onnellinen." "Olen, is‰, mutta en rannerenkaiden vuoksi." "Eikˆ sinulla ole mit‰‰n valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle is‰llesi, olipa se mit‰ tahansa. H‰n puoltaa oikeuttasi." Rautgundis seisahtui. "Is‰, ‰l‰ puhu tuollaista. "Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eik‰ minulla oikeutta kuunnella sinua. "Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, ett‰ olen muka onneton senvuoksi, ett‰ olen siirtynyt t‰nne laaksoon. Alan luulla, ett‰ vain t‰m‰ pelkosi on saattanut sinut t‰nne." "Vain pelkoni", huudahti vanhus ‰kki‰ sys‰ten sauvansa maahan. "Ja sin‰ sanot luulotteluksi is‰si syd‰men sisint‰ vakaumusta. "Luulottelua! Onko luulottelua, ett‰ minun on vaikea hengitt‰‰ t‰‰ll‰ laaksossa? "Onko luulottelua, ett‰ rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat t‰‰ll‰ laaksossa pieniksi ja ruskeiksi? "Onko se luulottelua, ett‰ kaikki v‰‰ryys aina tulee etel‰st‰, t‰st‰ veltostuneesta, petollisesta laaksosta? "Mist‰ tulivat lumivyˆryt, jotka hautasivat majamme? Etel‰st‰. "Mist‰ tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja el‰imet? Etel‰st‰. "Miksi syˆksyv‰t lehm‰ni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella vuoren etel‰puolella? "Miksi kuoli ‰itisi, kun h‰n ensimm‰isen kerran tuli vuoriltamme Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin? "Er‰s veljist‰ni tuli t‰nne etel‰‰n ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon. Italialaiset pistiv‰t h‰net juomingeissa kuoliaaksi. "Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut t‰‰ll‰ etel‰ss‰, ei kelpaa en‰‰ mihink‰‰n? "Miss‰ on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen? "Mit‰ ovat is‰mme siit‰ kaikesta tienneet? "Mist‰ tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys, kaikki velttous, kaikki viekkaus? "T‰‰lt‰, Italian laaksosta, etel‰st‰, jossa ihmiset kasautuvat kuin syˆp‰l‰iset samoihin paikkoihin ja myrkytt‰v‰t ilman toisiltaan. "Ja niinp‰ tulee er‰s mies vuorelleni ja vie terveen lapseni t‰h‰n kirouksen maahan. "Miehesi olennossa on jotakin hyv‰‰ ja kirkasta, en sit‰ kiell‰. Jos h‰n olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielell‰ni antanut h‰nelle lapseni ja parin parhaita h‰rki‰ni. "Mutta ei! H‰n toi h‰net t‰nne etel‰n kuumaan suomaahan. "Ja h‰n itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa. "Kauan min‰ vastustin --" "Mutta myˆnnyit lopuksi." "Mit‰p‰ min‰ voin? "Raikas, reipas tyttˆni sai syd‰nsuruja onnettoman miehen vuoksi." "Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi onnelliseksi." "Jos se vain olisi totta." "Is‰!" "Kumpahan se sellainen kest‰isi. "Ensimm‰isen kerran tulisi onni etel‰st‰ p‰in. "N‰etkˆ, vastenmielisyyteni t‰t‰ tasankoa kohtaan on niin suuri, etten ole t‰‰ll‰ k‰ynyt seitsem‰‰n vuoteen, enk‰ ole ollenkaan n‰hnyt tytt‰renpoikaani. "Kun siit‰ huolimatta t‰nne tulin, oli minulla siihen t‰rke‰t syyni." "Siis et tullut rakkautesi vuoksi etk‰ syd‰mesi pakottamana." "Kyll‰, surullisen syd‰meni pakottamana. Paha enne on sattunut. "Sin‰ kai muistat viel‰ komean pyˆkin, joka oli kalliolla talostamme oikealla. "Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnytty‰si. Ja se menestyi hyvin, kuten sin‰ itsekin! Sin‰ vuonna, jolloin l‰hdit kotoa, n‰ytti se minusta sairaalta ja surulliselta. "Mutta toiset eiv‰t sit‰ huomanneet ja he nauroivat minulle. "No, se virkistyi taas ja n‰ytti terveelt‰ ja kukoistavalta. "Mutta er‰‰n‰ yˆn‰ viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole sellaista usein vuorilla n‰hnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos -- n‰in, ett‰ ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja ett‰ tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan -- etel‰‰n." "S‰‰li rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?" "En ole viel‰ kaikkea kertonut. "Surullisena kaivoin illalla p‰iv‰tyˆn p‰‰tytty‰ rungon maasta ja heitin tuleen, ettei se -- tytt‰reni nimikkopuu -- viruisi tiell‰ halveksittuna. "Tapaus koski kovasti syd‰meeni ja min‰ mietin ja mietin. Surulla ajattelin miest‰si ja ep‰luuloni h‰nt‰ kohtaan kasvoi kasvamistaan. "Ja min‰ katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi. "Silloin nukahdin siihen ja n‰in unissani sinut ja Vitigeksen. "H‰n aterioi kultaisessa salissa ylh‰isten herrojen ja kauniiden, komeapukuisten naisten kanssa. "Mutta sin‰ seisoit ovella kerj‰l‰isen vaatteissa, itkit katkerasti ja huusit h‰nen nime‰‰n. "Mutta h‰n sanoi: "'Kuka on tuo vaimo? En tunne h‰nt‰.' "T‰m‰ n‰ky ei sallinut minun en‰‰ j‰‰d‰ vuorelleni. "Minun t‰ytyi tulla t‰nne. Minun t‰ytyi saada n‰hd‰, kuinka lapseni voi t‰‰ll‰ laaksossa. Aioin yll‰tt‰‰ h‰net. -- Sen vuoksi en tullut taloon portista." "Is‰", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan ajatella. Ep‰luulosi --" "Ep‰luuloni! En luota kehenk‰‰n muuhun kuin itseeni. "Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siit‰, ett‰ sinua uhkaa vaara. "Luovu h‰nest‰! "Ota poikasi mukaasi ja l‰hde kanssani vuorille! "Vain v‰h‰ksi aikaa. "Usko minua, sin‰ alat taas viihty‰ hyvin vapaassa ilmassa vuorilla, joilla asumme kaikkien maailman herrojen yl‰puolella." "Pit‰isikˆ minun luopua miehest‰ni? "Ei koskaan." "Eikˆ h‰n ole sinua hyl‰nnyt? "H‰nelle merkitsev‰t hovi ja kuninkaan palvelus enemm‰n kuin vaimo ja lapsi. "Anna h‰nen tehd‰ mielens‰ mukaan." "Is‰", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti h‰nen k‰teens‰, "ei sanaakaan en‰‰! "Etkˆ rakastanut ‰iti‰si, koska voit noin puhua aviopuolisoista? "Vitiges on kaikkeni, el‰m‰ni ilma ja valo. "Ja h‰n rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla. "Me kaksi olemme yksi. "Ja jos h‰n pit‰‰ oikeana toimia erill‰‰n minusta, niin se on oikein. "H‰n toimii kansansa hyv‰ksi. "Meid‰n v‰lillemme ei saa tulla sanaa, ei henk‰yst‰, ei varjoakaan. "Ei edes is‰k‰‰n." Vanhus vaikeni. Mutta h‰nen ep‰luulonsa kyti viel‰. "Miksi h‰n ei", alkoi h‰n hetken kuluttua, "kun h‰nell‰ on hovissa niin t‰rkeit‰ asioita, miksi h‰n ei ota vaimoaan mukaansa? "H‰pe‰‰kˆ h‰n talonpojan tyt‰rt‰?" ‰r‰hti vanhus ja iski vihoissaan sauvansa maahan. "Vihasi vie sinut harhaan. "Olet vihoissasi senvuoksi, ett‰ h‰n on tuonut minut vuorilta italialaisten laaksoihin -- ja nyt olet vihoissasi siit‰, ettei h‰n ole vienyt minua Roomaan heid‰n joukkoonsa." "Ei h‰nen tarvitse sit‰ tehd‰k‰‰n. "Mutta h‰nen pit‰isi tahtoa sit‰. "H‰nen ei pit‰isi tulla toimeen ilman sinua. "Mutta kuninkaan sotap‰‰llikkˆ h‰pe‰‰ talonpojan tyt‰rt‰." Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mit‰‰n, saapui ratsumies suljetulle p‰‰portille, jonka luona he nyt olivat. "Auki, portti auki", huusi h‰n lyˆden nuijalla porttiin. "Kuka siell‰ on?" kysyi vanhus varovaisesti. "Portti auki! Kuninkaan l‰hetin ei saa antaa odottaa niin kauan." "Vakishan se on", sanoi Rautgundis vet‰en raskaan salvan portilta. "Mik‰ sinut on n‰in ‰kki‰ tuonut takaisin?" "Sin‰ itsekˆ minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve, goottien kuningatar! "Herra on valittu kansamme kuninkaaksi. "Omin silmin n‰in h‰net kilvell‰. H‰n l‰hett‰‰ sinulle terveisens‰ ja kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan. "Kymmenen p‰iv‰n kuluessa on sinun l‰hdett‰v‰ matkalle." Vaikka Rautgundis olikin h‰mm‰stynyt, pel‰stynyt ja iloissaan ja vaikka paljon olikin kyselt‰v‰‰, ei h‰n malttanut olla silm‰‰m‰tt‰ is‰‰ns‰ iloisen ylpe‰sti. Sitten h‰n riensi t‰m‰n syliin ja alkoi itke‰. "No", sanoi h‰n vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, "is‰, mit‰ nyt sanot?" "Mit‰kˆ sanon? "T‰m‰ on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo t‰n‰ yˆn‰ takaisin vuorelleni." TOINEN LUKU. Sill‰ aikaa kun gootit pitiv‰t k‰r‰ji‰ Regetassa, vet‰ytyi Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyr‰n‰ yh‰ tiiviimmin kovasti ahdistetun Napolin ymp‰ri. Nopeasti, lev‰ht‰m‰tt‰ kuin tuli aron kuivassa hein‰ss‰ oli bysanttilainen sotajoukko vyˆrynyt Italian etel‰k‰rjest‰ partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta. Sill‰ Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei n‰ill‰ seuduilla ollut sataakaan goottisoturia. Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este kreikkalaisten tiell‰. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin, Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin, Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin, Nuserian ja Campsaen ynn‰ useiden muiden kaupunkien roomalainen v‰estˆ otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin Justinianuksen nimess‰ julisti vapautusta kerettil‰isten ja barbaarien ikeest‰. Aufidukseen saakka id‰ss‰ ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia joutunut pois goottien k‰sist‰ ja vihollisten hyˆkyaalto pys‰htyi Napolin valleihin. Belisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan. Pohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri. T‰m‰n urhoollisen p‰‰llikˆn haltuun oli uskottu Via nolanan vartioiminen ja h‰nen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan viev‰ tie. Laajoilla niityill‰ ja ahkerain goottien pelloilla temmelsiv‰t nyt massagetit ja keltaiset hunnit pienill‰, rumilla hevosillaan. Heid‰n vieress‰‰n oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit, joilla oli varustuksena pellavapanssari sek‰ aseina jousi ja nuolet; n‰iden vieress‰ raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat, makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keih‰ineen) ja suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, viel‰p‰ sarasenilaisiakin ratsumiehi‰, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen ja jotka mahdollisuuden mukaan k‰yttiv‰t joutilaisuuttaan hyv‰kseen tehd‰kseen ryˆstˆretki‰ sis‰maahan. Leirin keskiosa kaupungin it‰puolella oli p‰‰joukon hallussa. Sen keskell‰ sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisest‰ sidonilaisesta silkist‰ tehty p‰‰llikkˆteltta. T‰‰ll‰ komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta v‰ke‰, miehi‰, jotka olivat kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. N‰ihin kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotap‰‰llikˆt. Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista hevosenjouhista tehdyll‰ tˆyhdˆll‰ varustettu kyp‰r‰, upeat rinta- ja s‰‰rihaarniskat, kuparikilpi, leve‰ miekka sek‰ pitk‰, pertuskantapainen keih‰s. Jalkav‰en parhaana joukkona oli t‰‰ll‰ kahdeksan tuhatta illyrialaista -- ainoa hyv‰ sotajoukko, jonka itse Kreikasta en‰‰ sai. T‰‰ll‰ oli myˆskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja, sarmaatteja, viel‰p‰ germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja gepidej‰, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla v‰rv‰nnyt, poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. T‰‰ll‰ olivat leiriytynein‰ tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin muuttaneet It‰-Roomaan tai ‰sken menneet Belisariuksen puolelle. Lounaista leiri‰, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus, piirityskoneiden p‰‰llikkˆ. T‰‰ll‰ olivat varastossa katapultit ja ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. T‰‰ll‰ liikkuivat sekaisin isaurilaiset ja ‰sken vandaaleilta valloitetun Afrikan l‰hett‰m‰t apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sek‰ libyalaiset linkomiehet. Sit‰ paitsi oli yksin‰isi‰ seikkailijoita ja palkkasotureita melkein kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen, anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja Afrikasta. Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja vapauttaa Italian. Etujoukkojen p‰‰llikkˆn‰ oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen henkivartioista. N‰iden joukkojen muodostama ketju ulottui ymp‰ri kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka. Napoli oli huonosti varustettu ja sill‰ oli heikko puolustusjoukko. Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia nelj‰‰kymment‰ tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan. Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. H‰n oli vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta h‰n ei olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa, jollei onnellinen sattuma olisi tullut h‰nelle avuksi. Se oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin. Kun Belisarius nimitt‰in, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon lev‰ht‰‰ yhden yˆn Regiumissa ja tarkastettuaan sen, k‰ski koko maa- ja merivoiman l‰hte‰ Napolia kohti, l‰hetti h‰nen navarkkinsa Konon h‰nelle t‰h‰n saakka salassa pidetyn keisarillisen k‰skykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuv‰ke‰, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehi‰ Italiaan. Prinssin teht‰v‰n‰ oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja h‰t‰tilassa ehk‰ist‰ se sek‰ ylisotap‰‰llikkˆn‰ valvoa ep‰luuloisen keisarin etuja alap‰‰llikkˆ‰ Belisariusta vastaan. Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto l‰hti pois juuri hetkell‰, jolloin h‰n olisi sit‰ kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntˆjen j‰lkeen navarkki lupasi l‰hett‰‰ h‰nelle nelj‰ sotakolmisoutua, jotka viel‰ risteiliv‰t Sisilian tienoilla. Belisarius oli siis ryhdytty‰‰n Napolia piiritt‰m‰‰n saanut maajoukoillaan suljetuksi p‰‰syn kaupunkiin koillisesta, id‰st‰ ja kaakosta -- l‰ntisen, Roomaan viev‰n tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna -- mutta Napolin satamaa h‰n ei ollut voinut sulkea eik‰ sen yhteytt‰ mereen. Alussa h‰n lohdutteli itse‰‰n sill‰, ettei piiritetyill‰ ollut mink‰‰nlaista laivastoa eik‰ heill‰ siis voinut olla paljon hyˆty‰ yhteydest‰‰n meren kanssa. Mutta nyt h‰n sai ensi kerran tuntea er‰‰n vastustajansa kyky‰ ja rohkeutta, vastustajan, jota h‰n myˆhemmin oppi viel‰ enemm‰n pelk‰‰m‰‰n. T‰m‰ oli Totila. Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimm‰iset kyyneleet, kun h‰n jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhj‰st‰. H‰n oli Napolin laivaston p‰‰llikkˆ, mutta koko t‰m‰n laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirt‰nyt Belisariuksen tielt‰ Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta. Niinp‰ ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pient‰ vartiolaivaa, joista h‰n oli menett‰nyt kaksi taistelussa Sisilian luona. H‰n palasi Napoliin pit‰en melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun h‰n ihmeekseen n‰ki uskomattomia tapahtuvan, nimitt‰in bysanttilaisen laivaston l‰htev‰n kotiinsa, alkoi h‰nen toivonsa elpy‰. H‰n puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheist‰, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveist‰mˆill‰ viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyist‰ muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. T‰m‰ laivasto ei olisi tosin voinut kest‰‰ myrskyss‰ merell‰ eik‰ ryhty‰ taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynn‰ muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pit‰m‰ll‰ silm‰ll‰ vihollisen liikkeit‰ rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyˆkk‰yksill‰. Totila nimitt‰in hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etel‰ss‰, kreikkalaisten leirin selk‰puolella, hyˆkk‰si milloin siell‰, milloin t‰‰ll‰ pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. H‰n peloitteli viholliset niin, etteiv‰t n‰m‰ uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eiv‰tk‰ silloinkaan kovin kauas leirist‰. Toisaalta n‰m‰ pienet myˆt‰k‰ymiset sit‰paitsi virkistiv‰t Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta v‰syneen miehistˆn mieli‰. Kaikesta huolimatta Totilan t‰ytyi myˆnt‰‰ itsekseen, ett‰ heid‰n asemansa oli nytkin arveluttava ja ett‰ se tulisi yh‰ siet‰m‰ttˆm‰mm‰ksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle. H‰n k‰ytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka p‰iv‰ joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. H‰n hylk‰si inhoten rikkaiden ehdotuksen, ett‰ laivat kuljettaisivat v‰ke‰ vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta kˆyhi‰ ja rikkaita. Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyyt‰nyt Valeriaa pakenemaan n‰ill‰ laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei viel‰ tahtonut l‰hte‰ is‰ns‰ haudalta eik‰ luopua rakastetustaan, jonka ylistyst‰ kaupungin suojelijana h‰n riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan. Levollisena h‰n pysyi edelleen kodissaan el‰en surulleen ja rakkaudelleen. KOLMAS LUKU. Piirityksen ensimm‰isin‰ p‰ivin‰ koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut. Useammin kuin koskaan ennen h‰n sai nauttia rakastamansa henkilˆn n‰kemisest‰, sill‰ Porta capuana oli t‰rke‰ osa linnoituksista ja merikreivin t‰ytyi usein k‰yd‰ siell‰. Vanhan Iisakin tornikamarissa h‰n ja kreivi Uliaris joka p‰iv‰ pitiv‰t surullisen sotaneuvottelun. Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehditty‰‰n heit‰ ja pantuaan heid‰n eteens‰ pˆyd‰lle hedelmi‰ ja viini‰, hiipi‰ pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieress‰. Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. T‰lle jumalattarelle nimitt‰in rakennettiin usein temppeleit‰ kaupunkien p‰‰porteille. Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta viel‰ oli pystyss‰ vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ymp‰rill‰ tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hell‰ k‰si hoiteli ja joita h‰n usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten. Vastap‰‰t‰ j‰ttil‰ism‰ist‰ ˆljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yl‰puolelle ja muodostivat synk‰n aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystytt‰nyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yl‰puolelle, jonka er‰s Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielell‰‰n uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tielt‰. T‰m‰n ristin juurella kaunis juutalaistyttˆ istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. T‰m‰ oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman j‰lkeen ‰idin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla. Siell‰ h‰n oli vuosien vieriess‰ usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin k‰‰ntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni s‰de Natsarealaisen lempe‰st‰, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen syd‰meen. Nyt kun vanhuus ja huonon‰kˆisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekk‰‰ll‰ uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat. Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. H‰nen vanhaa syd‰nt‰‰n hellytti ja s‰‰litti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin h‰n jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan. Kolmannen piiritysp‰iv‰n iltana Mirjam k‰veli ajatuksissaan pitkin leveit‰ muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. H‰nen kauniiden, sielukkaiden silmiens‰ katse harhaili miettiv‰isen‰ pitkin kukkasarkoja. H‰n pys‰htyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta k‰tt‰‰n muurin reunaan. Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selk‰ Mirjamiin p‰in ja rukoili ‰‰neen. H‰n olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi ‰kki‰ ruvennut kuulumaan siipien suhinaa. Oliivipuun oksilla pesiv‰t nimitt‰in Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset. Kun n‰m‰ n‰kiv‰t tutun olennon tulevan portaita alas, lensiv‰t kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa h‰nen kauniin p‰‰ns‰ ymp‰rill‰. Yksi istuutui tytˆn vasemmalle olkap‰‰lle ja toiset h‰nen oikealle k‰delleen, jonka h‰n unelmistaan her‰ten hymyillen ojensi. "Mirjamhan sielt‰ tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria k‰‰ntyen neitoon p‰in. Kaunis tyttˆ astui viimeiselt‰ portaalta varovaisesti, ettei pel‰stytt‰isi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse h‰nen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana. "Min‰ t‰‰ll‰ olen, ‰iti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on er‰s pyyntˆ. "Kuinka kuuluu", h‰n kysyi hiljent‰en ‰‰nt‰‰n, "tuo kohta el‰m‰st‰ kuoleman j‰lkeen, uskonkappaleesi? -- 'min‰ uskon pyh‰in ihmisten -- --'" "Pyh‰in ihmisten yhteyteen, ruumiin ylˆsnousemiseen ja iankaikkiseen el‰m‰‰n. "Kuinka olet tullut sit‰ ajatelleeksi?" "Keskell‰ el‰m‰‰", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja. "Kuten me nyt. "Eikˆ joka p‰iv‰ sada nuolia ja kivi‰ kaduille. "Mutta -- min‰ poimin viel‰ hiukan kukkia", sanoi h‰n nousten ylˆs. Arria oli hetken ‰‰neti. "Eikˆ merikreivi ole viel‰ t‰‰ll‰? Luulin kuulleeni h‰nen kirkkaan ‰‰nens‰." Mirjam punastui hiukan. "N‰m‰ eiv‰t ole Totilalle", sanoi h‰n sitten levollisesti, "vaan h‰nelle". "Kenelle?" "Totilan morsiamelle. N‰in h‰net t‰n‰‰n ensi kerran. H‰n on hyvin kaunis. Min‰ annan h‰nelle ruusuja." "Oletko puhunut h‰nen kanssaan? Millainen h‰n on?" "Olen vain n‰hnyt h‰net. H‰n ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt Valeriusten palatsin tienoilla sen j‰lkeen, kun h‰n tuli t‰nne. "T‰n‰‰n h‰n nousi kantotuoliin ja kannatti itsens‰ basilikaan. "Piileksin h‰nen talonsa pylv‰‰n takana." "Onko h‰n Totilan arvoinen?" "H‰n on hyvin kaunis. "Ja ylh‰inen. "Viisaalta n‰ytt‰‰ h‰n myˆs ja hyv‰lt‰. "Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta. "Min‰ annan h‰nelle ruusuja. "ƒiti", sanoi h‰n v‰h‰n ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat k‰siss‰‰n, "mit‰ merkitsee 'pyh‰in ihmisten yhteys'. "Kuuluvatko siihen vain kristityt? "Ei, ei", jatkoi h‰n odottamatta vastausta, "niin ei voi olla. "Joko kaikki, kaikki hyv‰t tai" -- h‰n huokasi. "ƒiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mit‰‰n siit‰, ett‰ ihmiset her‰‰v‰t kuoleman j‰lkeen. "Eik‰ olisikaan kovin kamalaa", sanoi h‰n kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin lev‰t‰. "T‰ydellisesti lev‰t‰! "Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yˆss‰. "Lev‰t‰ el‰m‰st‰. "Sill‰ onko el‰m‰‰ ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita? "Ei minun luullakseni." H‰n lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi p‰‰ns‰ k‰teens‰. Kyyhkyset lensiv‰t pois, kun heid‰n em‰nt‰ns‰ ei heist‰ en‰‰ v‰litt‰nyt. "Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eiv‰t en‰‰ isoo eiv‰tk‰ janoo. "Heid‰n p‰‰llens‰ ei aurinko paista eik‰ heit‰ kuumuus vaivaa. "Sill‰ Herra Jumala johtaa heid‰t el‰vien vesil‰hteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heid‰n silmist‰‰n." "Kaikki kyyneleet heid‰n silmist‰‰n", toisti Mirjam. "Puhu viel‰. Tuntuu niin hyv‰lt‰." "Siell‰ he el‰v‰t ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat n‰hd‰ Jumalan ja h‰nen rauhansa varjoaa heit‰ palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mik‰ heid‰n syd‰mi‰‰n on maan p‰‰ll‰ liikuttanut. "Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon." Mirjam pudisti hiljaa p‰‰t‰‰n. "Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus. "Sill‰ kuinka voi sielu irtautua siit‰, mik‰ on sen el‰m‰? "Kuinka voit luopua syvimm‰st‰ olemuksestasi ja sittenkin pysy‰ samana? "Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani. "Oi, vain se, ett‰ rakastamme, tekee el‰m‰n jonkin arvoiseksi. "Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla syd‰meni ainoasta omaisuudesta tai syd‰meni rakkaus i‰isine tuskineen -- niin en kadehtisi autuaita heid‰n taivaastaan. Min‰ valitsisin rakkauteni ja tuskani." "Lapseni! ƒl‰ puhu noin! ƒl‰ herjaa! "Sano, onko olemassa ‰idinrakkautta suurempaa? Ei maan p‰‰ll‰! "Mutta sit‰k‰‰n ei ole taivaassa. "Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni. "ƒidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo ikip‰iviksi. "Oi, Jucundukseni, Jucundukseni! "Jospa pian palaisit, ett‰ saisin viel‰ kerran n‰hd‰ sinut t‰ss‰ el‰m‰ss‰, ennenkuin t‰ydellinen yˆ peitt‰‰ silm‰ni. "Sill‰ tuolla ylh‰‰ll‰ taivaanvaltakunnassa sulautuu ‰idinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen. "Tahtoisin viel‰ kerran syleill‰ h‰nt‰ ja sivell‰ k‰sill‰ni h‰nen rakasta p‰‰t‰‰n. "Kuule minua, Mirjam! Min‰ toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan min‰ h‰net n‰hd‰." "Sin‰ et saa kuolla luotani, Arria!" "Ei, en sit‰ tarkoittanut. T‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ n‰en h‰net viel‰. "N‰en h‰nen viel‰ tulevan samaa tiet‰, jota h‰n l‰htikin." "ƒiti", sanoi Mirjam lempe‰sti, kuten lapselle, jonka p‰‰st‰ koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa? "Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymment‰ vuotta." "Mutta h‰n palaa sittenkin. "On aivan mahdotonta, ett‰ Jumala hylk‰isi rukoukseni ja kyyneleeni. "H‰n oli hyv‰ poika. "H‰n el‰tti minua k‰ttens‰ tyˆll‰, kunnes sairastui eik‰ voinut en‰‰ k‰ytell‰ kirvest‰ eik‰ lapiota. Silloin jouduimme me h‰t‰‰n. "Silloin h‰n sanoi: "'ƒiti, en voi kauemmin k‰rsi‰ sit‰, ett‰ olet puutteessa.' "'Sin‰ tied‰t, ett‰ vanhan temppelin k‰yt‰viss‰, tuolla ˆljypuun rungon juurella on k‰tkˆss‰ pakanallisten pappien aarteet. Is‰ tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.' "'Min‰ menen sinne niin pitk‰lle kuin p‰‰sen. Ehk‰p‰ lˆyd‰n k‰tketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.' "Ja min‰ sanoin amen. "Sill‰ h‰t‰ oli suuri, ja min‰ tiesin, ett‰ Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa. "Me rukoilimme kahden t‰ss‰ ristin juurella kauan aikaa. "Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne ˆljypuun juurien alla olevaan luolaan. "Kuuntelin h‰nen askeltensa ‰‰nt‰ niin kauan kuin sen voi erottaa. "H‰n ei ole viel‰ tullut takaisin. "Mutta h‰n ei ole kuollut. "Ei! Joka p‰iv‰ ajattelen min‰: t‰n‰‰n saattaa Jumala h‰net takaisin. "Eikˆ Joosefkin ollut vuosikausia Egyptiss‰ ja sittenkin Jaakobin silm‰t n‰kiv‰t h‰net viel‰. "Minusta tuntuu, ett‰ n‰en h‰net t‰n‰‰n tai huomenna. "Sill‰ n‰in h‰net viime yˆn‰ unissani. H‰n nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti k‰sivartensa. Huusin h‰nen nime‰‰n, ja me yhdyimme ikuisesti. "Ja niin k‰ykin, sill‰ Herra kuulee raskautetun rukouksen eik‰ salli sen, joka h‰neen luottaa, h‰pe‰‰n tulla." Vanhus nousi, puristi Mirjamin k‰tt‰ ja poistui huoneeseensa. Kuu oli v‰hitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pient‰ puutarhaa, johon torni loi synk‰n varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas. Mirjam nousi seisoalleen ja katseli risti‰. "Kuinka mahtava usko! Kuinka el‰v‰ lohdutus! Kuinka lempe‰ oppi! "Onko se totta? "Onko mies, joka tuolla ristill‰ taivuttaa p‰‰ns‰ kuolemantuskissa, onko h‰n Messias? "Onko h‰n mennyt taivaaseen ja hoitaako h‰n omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? -- Mutta min‰ en kuulu h‰nen laumaansa. "Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa. "Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut sielukseni. "Pit‰isikˆ minun kerran leijailla t‰htien toisella puolen ilman rakkauttani? "Silloin en olisi en‰‰ Mirjam. "Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrj‰ytetyksi. Pit‰isikˆ minun n‰hd‰ tuo roomalaisnainen koko i‰isyyskin h‰nen rinnallaan? "Asuisivatko he siell‰ ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heit‰ yksin pime‰ss‰ pilvess‰ ja vain kaukaa n‰kisin h‰nen valkoisen vaippansa helman loistavan? "Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" -- "Hyv‰‰ yˆt‰, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ‰‰ni. Tyttˆ katsahti melkein s‰ik‰htyneen‰ ‰‰nt‰ kohti. H‰n n‰ki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edess‰ olevan kulman taa. Uliaris meni p‰invastaiselle taholle. Mirjam juoksi nopeasti portaita ylˆs ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan -- -- kunnes se h‰ipyi kaukaisten varjojen joukkoon. NELJƒS LUKU. Kahdesti p‰iv‰ss‰ Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksens‰ ja tappionsa sek‰ punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita. Piirityksen kymmenenten‰ p‰iv‰n‰ Uliaris saapui jo ennen p‰iv‰nnousua Totilan "amiraalilaivan", er‰‰n lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa. "Mik‰ h‰t‰n‰?" huudahti Totila hyp‰ten unisena pystyyn. "Vihollinenko? Miss‰?" "Ei, poikani. T‰ll‰ kertaa her‰tt‰‰ sinut Uliaris eik‰ Belisarius. Mutta sek‰‰n aika ei liene kaukana, kautta salaman." "Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava p‰‰ss‰si." "Mit‰ viel‰, nuoli vain hipaisi. "Onneksi se ei ollut myrkytetty. "Sain sen yˆll‰. "Tied‰tkˆ, ett‰ asiat ovat huonosti, viel‰ huonommin kuin eilen. "Verinen Johannes, Jumala h‰net tuhotkoon, kaivautuu kuin myyr‰ Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos h‰n saa sen k‰siins‰, niin hyv‰‰ yˆt‰, Napoli! "Eilisiltana h‰n sai valmiiksi varustuksen yl‰puolellamme olevalle kukkulalle ja heit‰tt‰‰ nyt tulinuolia p‰‰llemme. "Koetin viime yˆn‰ karkoittaa h‰net sielt‰, mutta en onnistunut. "Heit‰ oli seitsem‰n yht‰ vastaan, enk‰ saanut muuta kuin t‰m‰n haavan harmaaseen p‰‰h‰ni." "Varustus t‰ytyy h‰vitt‰‰", sanoi Totila miettiv‰isen‰. "Se on selv‰‰, mutta eip‰ se ota l‰hte‰kseen. Eik‰ t‰ss‰ viel‰ kaikki. Kaupunkilaisia on vaikea en‰‰ pit‰‰ kurissa. "Joka p‰iv‰ ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsi‰ nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'. "Ne vaikuttavat enemm‰n kuin tuhannet ter‰v‰t nuolet. -- Siell‰ t‰‰ll‰ heitet‰‰n jo katoilta sotilasparkojani kivill‰. "Jos t‰m‰ yltyy -- --! -- Me emme voi tuhannella miehell‰ vastustaa nelj‰‰kymment‰ tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymment‰ tuhatta napolilaista muurien sis‰puolella. Senvuoksi aion min‰" -- h‰nen kasvonsa synkistyiv‰t -- "Mit‰ aiot?" "Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" -- "Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eiv‰t saa meit‰ syyst‰ sanoa barbaareiksi. "Tied‰n paremman keinon. -- He n‰kev‰t n‰lk‰‰. Toin eilen nelj‰ laivalastia ˆljy‰, viljaa ja viini‰. Ja'an ne kansalle." "÷ljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viini‰. Sen vaadin min‰ goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovett‰, hyi helkkari!" "Hyv‰ on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinist‰!" "Ent‰ viel‰? Eikˆ ole tullut mit‰‰n tietoja Ravennasta tai Roomasta?" "Ei mit‰‰n. Viides l‰hettil‰‰ni l‰hti eilen." "Jumala tuhotkoon kuninkaamme. "Kuule, Totila! Min‰ luulen, ettemme p‰‰se elossa n‰iden madonsyˆmien muurien piirist‰." "Niin min‰kin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viini‰. Uliaris katsoi h‰nt‰. Sitten h‰n joi ja virkkoi: "Kultapoika! Sin‰ olet oikeaa ainetta ja viinisi myˆs. "Jos minun t‰ytyy kuolla t‰‰ll‰ kuten karhun nelj‰nkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvill‰ni, ett‰ olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi." Ja yst‰v‰llist‰ karkeaa pilaansa laskien vanha gootti l‰hti laivasta. Totila l‰hetti sotamiehille linnoitukseen viini‰ ja viljaa. Miehet viettiv‰t hauskan illan. Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi h‰n hieromaan silmi‰‰n. Sill‰ kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu. Totila oli yˆll‰ laskenut maihin vihollisten selk‰puolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyˆkk‰yksell‰. Mutta t‰m‰ uusi urotyˆ saattoi Belisariuksen raivoon. H‰n vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset mill‰ keinoilla tahansa. Oikealla hetkell‰ odotetut nelj‰ sotalaivaa saapuivat Sisilian luota Napolin edustalle. Belisarius m‰‰r‰si, ett‰ niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja teht‰v‰ loppu merirosvouksista. Jo saman p‰iv‰n iltana nuo nelj‰ komeaa kolmisoutua l‰htiv‰t liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle. Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi. "Nouseva aurinko n‰kee niiden laskevan satamaan tuosta yltiˆp‰‰st‰ huolimatta", sanoi h‰n mukanaan olevalle Antonialle ja k‰‰nsi kimonsa leiriin p‰in. Seuraavana aamuna ei sotap‰‰llikkˆ viel‰ ollut noussut vuoteeltaan, -- h‰nen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi h‰nen edess‰‰n ja luki Justinianukselle l‰hetett‰v‰n kertomuksen suunnitelmaa -- kun henkivartioston p‰‰llikkˆ, persialainen Chanaranges syˆksyi telttaan ja huusi: "Laivat, p‰‰llikkˆ, laivat on vallattu." Raivoissaan Belisarius hyp‰hti vuoteeltaan ja huusi: "Sen sanoman tuoja kuolkoon!" "Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi." "Kuka se oli?" "Ah, herra, se nuori, loistavasilm‰inen ja kiilt‰v‰tukkainen gootti." "Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila." "Miehistˆ oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. ƒkki‰ puoliyˆn tienoissa syntyi ymp‰rill‰ vilkas el‰m‰ ik‰‰nkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa." "Sata laivaa! Kymmenen p‰hkin‰nkuorta h‰nell‰ on." "Silm‰nr‰p‰yksess‰, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin." "Ne p‰‰siv‰t satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi Prokopius. Mutta Belisarius oli jo p‰‰ssyt t‰ydellisesti itsens‰ herraksi. "Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. T‰m‰n j‰lkeen h‰n k‰y siet‰m‰ttˆm‰ksi. "Nyt t‰st‰ t‰ytyy tulla loppu." H‰n pani komean kyp‰r‰n majesteetilliseen p‰‰h‰ns‰ ja sanoi: "Aioin s‰‰st‰‰ kaupunkia ja roomalaista v‰estˆ‰, mutta se ei en‰‰ k‰y p‰ins‰. "Prokopius, mene kutsumaan t‰nne p‰‰llikˆt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sek‰ ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemist‰. "Barbaarit eiv‰t ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan Belisariuksen." Heti saapui ylip‰‰llikˆn telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta n‰ytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta. Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, s‰vyis‰ luonteeltaan. H‰nen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta. H‰n ei voinut n‰hd‰k‰‰n verta eik‰ taittaa kukkaakaan. Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana h‰n oli er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. H‰n esitti suunnitelmansa Belisariukselle. T‰m‰ ihastui siihen eik‰ laskenutkaan en‰‰ Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi h‰net keisarin luo ja pakotti h‰net rupeamaan "It‰-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." H‰n sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen. Vastenmielisesti s‰vyis‰ matemaatikko suunnitteli hirmuisia h‰vityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittiv‰t sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisi‰. Tosin h‰n joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen teht‰v‰ns‰, jota h‰n v‰sym‰ttˆm‰sti harkitsi, mutta kun teht‰v‰ oli suoritettu, ajatteli h‰n kauhulla keksintˆjens‰ vaikutusta. Surullisen n‰kˆisen‰ h‰n nytkin saapui Belisariuksen luo. "Martinus, harpink‰yttelij‰", huudahti t‰m‰ h‰nelle, "n‰yt‰ nyt taitoasi. "Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meill‰ kaikkiaan on?" "Kolmesataa viisikymment‰, herra!" "Hyv‰! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme. "Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle. "Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle. "Niiden t‰ytyy s‰rky‰, vaikka ne olisivat timanttia. "Leirin keskikohdalta on ammuttava keih‰it‰ kaupungin kaduille. "Pane kaikki voimasi liikkeelle. ƒl‰ hellit‰ hetkeksik‰‰n ensi vuorokauden aikana. "Anna joukkojen vuorotella. "Pane kaikki koneet k‰yntiin." "Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit, tulenheitt‰j‰t?" "Nekin! Ne etup‰‰ss‰." "Herra, ne ovat kamaloita! Sin‰ et tunne niiden vaikutusta." "Niinp‰ tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niit‰." "T‰t‰ ihanaa kaupunkiako vastaan? "Keisarin kaupunkia. "Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?" Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo. H‰h oli tyytym‰tˆn itseens‰, tyytym‰tˆn Martinukseen, tyytym‰tˆn gootteihin. "En voi muuta", tuskitteli h‰n. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon. "Viidesti olen tarjonnut heille hyvi‰ antautumisehtoja. "T‰m‰h‰n on sulaa hulluutta! "Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miest‰ k‰ytett‰v‰n‰‰n. "Justinianuksen p‰‰n kautta! Miksi nuo nelj‰kymment‰ tuhatta napolilaista eiv‰t tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi." "He kai pelk‰‰v‰t sinun hunnejasi enemm‰n kuin goottejaan", arveli Prokopius. "He ovat huonoja is‰nmaanyst‰vi‰. "Tyˆhˆn, Martinus! "Tunnin p‰‰st‰ t‰ytyy Napolissa palaa." "Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on v‰ltt‰m‰tˆnt‰. "Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa tyˆt‰nne. H‰n on el‰v‰ Napolin asemakaava. "Tuonko h‰net t‰nne?" Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sis‰‰n pienen, juutalaisen n‰kˆisen miehen. "Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius. "Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti. "Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko. "Mit‰ siit‰ tuli?" "Luvallanne, herra, ei mit‰‰n." "Miksi?" "Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta h‰nen keisarilliselle pyhyydelleen. "Sill‰ mit‰ enemm‰n kristittyjen kirkko maksaa, sit‰ pyhempi ja Jumalalle otollisempi se on. "Er‰s kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan." "Mutta n‰inh‰n sinut rakennushommissa Bysantissa." "Kyll‰, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria. "Muutin sit‰ hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen." "Sin‰ kai tunnet Napolin tarkasti? Sek‰ sis‰lt‰ ett‰ ulkoa." "Sek‰ sis‰lt‰ ett‰ ulkoa. Yht‰ hyvin kuin rahapussini." "Hyv‰, sin‰ autat sotamiehi‰ t‰ht‰‰m‰‰n valleja ja kaupunkia. "Mars matkaan! Tee hyvin teht‰v‰si, muuten sinut seiv‰stet‰‰n. Menk‰‰!" "Kaupunki-parka", huokasi Martinus. "Mutta sin‰ saat n‰hd‰ pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja -- ne laukeavat helposti -- lapsikin voi niit‰ hoitaa." Nyt alkoi kautta koko leirin v‰sym‰tˆn ja turmiota uhkaava puuha. Goottisoturit n‰kiv‰t muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymment‰ jopa kolmekymment‰kin hevosta, kameelia, aasia tai h‰rk‰‰ edess‰. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa. Huolissaan Totila ja Uliaris riensiv‰t muureille ja ryhtyiv‰t puolustuspuuhiin. Multas‰kkej‰ kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikek‰leit‰ oli valmiina koneiden sytytt‰mist‰ varten, jos ne tulisivat liian l‰helle. Kiehuvaa vett‰, nuolia ja kivi‰ oli varattu vetoel‰imi‰ ja miehistˆ‰ varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, ett‰ koneet pys‰ytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa. Mutta Totila ei nauranut. H‰n kauhistui n‰hdess‰‰n bysanttilaisten riisuvan vetoel‰imet ja rupeavan t‰ht‰‰m‰‰n. Ainoatakaan laukausta ei viel‰ ollut ammuttu. "No", ivaili nuori Agila Totilan vieress‰, "aikovatko ne tuolta saakka ampua? "Miksi ei suoraan Bysantista meren yli. "Se olisi turvallisempaa." H‰n oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi h‰net ja sen muurinharjan, jolla h‰n seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi. Totila huomasi, ett‰ heid‰n t‰ytyi sallia vihollisten vastustamatta ampua. Kauhistuneina gootit hypp‰siv‰t valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa. Turhaan! Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keih‰it‰, raskaita palkkeja, kivi‰ ja kivikuulia sateli tarkoin t‰hd‰tyist‰ koneista heid‰n p‰‰lleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten l‰pi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin. Sill‰ aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensiv‰t auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mik‰ johtui maahan putoavien kivien r‰iskeest‰, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytin‰st‰ sek‰ haavoittuneiden valitushuudoista. Kauhistuneena ja vavisten v‰estˆ pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sek‰ Belisariusta ett‰ gootteja. Mutta vapiseva kaupunki ei ollut viel‰ n‰hnyt pahinta. Trajanuksen torilla l‰hell‰ satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan t‰ynn‰ vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m. Silloin lensi s‰histen ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkell‰, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa. Riemuhuudoin piiritt‰j‰t tervehtiv‰t taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti t‰h‰n paikkaan est‰‰kseen sammutustˆit‰. Belisarius ratsasti Martinuksen luo. "Hyv‰ on, harppiherra, hyv‰ on", huusi h‰n. "Kuka tuon laukauksen t‰ht‰si?" "Min‰", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyv‰inen, herra. "Huomatkaa! "N‰ettekˆ tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita. "Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain yst‰v‰in talo. "Katsokaa! "Se palaa pian." Sihisten tulinuoli lensi ilman l‰pi ja heti sen j‰lkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti. Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi: "Belisarius, sotap‰‰llikkˆsi Johannes terveht‰‰ sinua ja k‰skee ilmoittaa, ett‰ Tiberiuksen linnoitus palaa ja ett‰ ensimm‰inen valli on jo maan tasalla." Niin olikin asian laita ja pian oli nelj‰, kuusi, kymmenen taloa mik‰ miss‰kin kaupunginosassa ilmitulessa. "Vett‰", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan p‰in. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit! "Sammuttakaa talonne! "En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia. "Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle. "Naiset sis‰‰n! -- mit‰ sinulla on minulle asiaa, tyttˆ? Anna minun -- "Sin‰kˆ, Mirjan? "Sin‰kˆ t‰‰ll‰? "Nuolien ja liekkien keskell‰. "Tiehesi, mit‰ sin‰ haet?" "Sinua", sanoi tyttˆ. "ƒl‰ pel‰sty. "H‰nen talonsa palaa. "Mutta h‰n itse on pelastunut." "Valeria? Jumalan t‰hden! Miss‰ h‰n on?" "Minun luonani. "Paksumuurisessa tornissamme. Siell‰ h‰n on varmasti suojassa. "Min‰ n‰in liekin nousevan. "Min‰ riensin paikalle. "Lempe‰-‰‰ninen yst‰v‰si toi h‰net raunioiden seasta. H‰n aikoi vied‰ h‰net kirkkoon. "Huusin h‰nelle ja kuljetin heid‰t kattomme alle. "Neitonen on haavoittunut. "Kivi on sattunut h‰nen olkap‰‰h‰ns‰. "Mutta haava on aivan vaaraton. "H‰n tahtoo n‰hd‰ sinua. "L‰hdin sinua etsim‰‰n." "Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois t‰‰lt‰!" H‰n tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti h‰net eteens‰ hevosen selk‰‰n. Vavisten tyttˆ pani k‰tens‰ h‰nen kaulaansa. Totila piti vasemmalla k‰dell‰‰n leve‰t‰ kilpe‰ suojana tytˆn edess‰ ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle p‰in. "Oi, jos nyt -- jos nyt saisin kuolla -- kuolla h‰nen rinnoillaan, vaikkakaan ei h‰nen kanssansa", rukoili Mirjam. Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa. Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja tyyni. Totila riensi h‰nen luokseen. Sykkivin syd‰min Mirjam seisoi akkunan ‰‰ress‰ ja katseli ‰‰neti palavaa kaupunkia. -- -- Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi h‰n: "Sinun on l‰hdett‰v‰ pois t‰ll‰ hetkell‰! Tunnin per‰st‰ kenties Belisarius tekee rynn‰kˆn n‰it‰ muureja vastaan. "Kaikki laivani ovat t‰ynn‰ pakolaisia. Laivani viev‰t sinut Cajetaan ja sielt‰ edelleen Roomaan. Rienn‰ sitten Taginaehen, miss‰ teill‰ on tiluksia. Sinun on l‰hdett‰v‰. Julius saattaa sinua." "Sen teen", sanoi t‰m‰, "sill‰ meill‰ on sama matka". "Sama matka? Minne sin‰ sitten aiot?" "Kotiini Galliaan. "En voi kauemmin katsella t‰t‰ kamalaa taistelua. Sin‰ tied‰t itsekin, ett‰ koko Italia nousee Bysantin puolesta teit‰ vastaan. "Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pit‰isikˆ minun sotia heit‰ vai sinua vastaan? Min‰ l‰hden." ƒ‰neti Totila k‰‰ntyi Valeriaan p‰in. "Yst‰v‰ni", sanoi t‰m‰, "minusta tuntuu, ett‰ rakkautemme onnent‰hti on sammunut i‰ksi. "Tuskin on is‰ni astunut Jumalan valtaistuimen ‰‰reen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten k‰siin." "Etkˆ sin‰ siis luota miekkoihimme?" "Min‰ luotan miekkoihinne -- mutta en onneenne! Is‰ni talon palkkien romahtaessa n‰in onnenikin perustan horjuvan. "Hyv‰sti -- pitkiksi ajoiksi. "Tottelen sinua ja l‰hden Taginaehen." Totila ja Julius riensiv‰t orjat mukanaan varaamaan itse‰‰n varten yhden kolmisoudun. Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam h‰nen luokseen sitoakseen h‰nelle kiilt‰v‰t sandaalit jalkoihin. "Anna olla, tyttˆ! Sin‰ et saa palvella minua", sanoi Valeria. "Teen sen mielell‰ni", kuiskasi t‰m‰. "Mutta salli minun tehd‰ yksi kysymys." Ja h‰nen s‰ihkyv‰t silm‰ns‰ katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja. "Sin‰ olet kaunis ja viisas ja ylev‰ -- mutta sano minulle, rakastatko h‰nt‰ -- nyt sin‰ voit h‰net hyl‰t‰ -- rakastatko h‰nt‰ kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sin‰ h‰nt‰ niinkuin --" Silloin Valeria painoi tytˆn kauniin, hehkuvan p‰‰n rintaansa vasten: "Rakastanko h‰nt‰ niinkuin sin‰? "En, suloinen sisareni! "ƒl‰ pel‰sty! "Olen aavistanut sen siit‰, mit‰ Totila on sinusta kertonut. "Ja huomasin sen selv‰sti n‰hdess‰ni ensikerran teid‰t yhdess‰. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyv‰ss‰ k‰tkˆss‰. Ainoakaan ihminen ei saa sit‰ tiet‰‰. "ƒl‰ itke, ‰l‰ vapise, suloinen lapsi! "Rakastan sinua rakkautesi vuoksi. "Ymm‰rr‰n sinua. "Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken surulle. "Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydest‰ tulevaisuuteen. "Niinp‰ n‰en edess‰mme synkk‰‰ surua ja pitk‰n, synk‰n polun, jolla ei n‰y valonpilkahdustakaan. "Mutta en voi j‰tt‰‰ sinua siihen ylpe‰‰n luuloon, ett‰ rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, ett‰ se on toivoton. "Minunkin toiveeni ovat rauenneet. "Kenties olisi ollut h‰nen onnensa, jos h‰n olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun -- sill‰ Valeria, niin pelk‰‰n -- ei tule koskaan h‰nen omakseen. "Voi hyvin, Mirjam! "He tulevat. "Muista t‰t‰ hetke‰. "Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi." Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta Valerian luota. Mutta t‰m‰n jalot sanat kartoittivat h‰nen syd‰mest‰‰n ujouden ja pelon. Kyyneleet vieriv‰t virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, h‰pe‰st‰ ja itkusta vavisten h‰n painoi kiihke‰sti p‰‰t‰‰n yst‰v‰tt‰rens‰ rintaa vasten. Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heid‰n t‰ytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmist‰‰n kauniiseen roomalaisnaiseen. Sitten h‰n nopeasti vaipui h‰nen eteens‰, syleili h‰nen polviaan, painoi polttavan suudelman h‰nen kylm‰lle k‰delleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Valeria nousi kuin unesta her‰ten seisomaan ja katseli ymp‰rilleen. Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu. H‰n suuteli sit‰, k‰tki sen povelleen, siunasi nopealla k‰denliikkeell‰ huonetta, joka oli ollut h‰nen turvapaikkanaan ja l‰hti sitten p‰‰tt‰v‰isesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa h‰n viel‰ sanoi Totilalle lyhyet j‰‰hyv‰iset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan. T‰m‰ k‰‰nsi v‰hitellen keulansa merelle p‰in ja eteni sitten nopeasti satamasta. Totila katseli unelmoiden laivaa. H‰n n‰ki Valerian valkoisen k‰den viittovan j‰‰hyv‰isi‰. H‰n j‰i katselemaan kauas h‰ipyv‰‰ purjetta v‰litt‰m‰tt‰ laukauksista, joita rupesi yh‰ enemm‰n satelemaan satamaan. H‰n nojautui er‰‰seen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsens‰ ja kaiken. Silloin uskollinen Torismut her‰tti h‰net unelmista, "Tule, p‰‰llikkˆ", huusi t‰m‰ h‰nelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. -- Tule! Mit‰ tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?" Totila ojentautui v‰hitellen pystyyn. "N‰etkˆ sin‰", sanoi h‰n, "n‰etkˆ sin‰ tuota laivaa? -- Siell‰ ne pakenevat! --" "Kutka?" kysyi Torismut. "Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja l‰ksi etsim‰‰n Uliarista. T‰m‰ ilmoitti h‰nelle hyv‰ksyneens‰ aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten. "En antaudu koskaan! "Mutta meid‰n on saatava aikaa muurien korjaamista varten. "Eikˆ apua tule? Etkˆ ole meritse saanut mink‰‰nlaisia tietoja kuninkaalta?" "En mit‰‰n." "Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia. "En voi en‰‰ miehitt‰‰ t‰rkeimpi‰k‰‰n paikkoja, jospa minulla olisi edes nelj‰sataa miest‰." "Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietitty‰‰n. "Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan viev‰n tien varrella on nelj‰sataa viisikymment‰ goottia. "He ovat t‰h‰n saakka selitt‰neet, ett‰ heit‰ pid‰tt‰‰ Teodahadin mieletˆn, mutta ankara k‰sky tulemasta Napolin avuksi. "Mutta nyt h‰d‰n suurimmillaan ollessa -- menen itse sinne aselevon kest‰ess‰ ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heid‰t t‰nne." "ƒl‰ mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eik‰ tie ole sitten en‰‰ auki. Sin‰ et p‰‰se saarroksen l‰pi." "Min‰ p‰‰sen l‰pi v‰kivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!" Sill‰ aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, k‰ytt‰nyt hyv‰kseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tyt‰rt‰‰n ja saamaan ruokaa. Mirjam toi leip‰‰ ja viini‰ ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisest‰. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, ep‰varmoja askelia ja h‰mm‰styneen parin eteen ilmestyi Jochem. "Rakelin poika, mist‰ tulet t‰llaisena hetken‰, kuten korppi onnettomuuden edell‰. Kuinka olet p‰‰ssyt kaupunkiin? Mist‰ portista?" "Se on minun asiani. "Min‰ tulen, is‰ Iisak, viel‰ kerran pyyt‰m‰‰n tytt‰resi k‰tt‰ -- viimeisen kerran t‰ss‰ el‰m‰ss‰." "Onko nyt mielest‰si sopiva aika kosimiseen ja h‰iden viett‰miseen", kysyi Iisak nyreiss‰‰n. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita t‰ynn‰." "Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat t‰ynn‰ ruumiita? "Koska Napolin miehet pit‰v‰t Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika. "Anna minulle lapsesi, is‰ Iisak, niin min‰ pelastan sinut ja h‰net. "Min‰ yksin voin teid‰t pelastaa." H‰n tarttui Mirjamin k‰sivarteen. "Sin‰kˆ pelastaisit minut?" huusi t‰m‰ per‰ytyen. "Mieluummin kuolen." "Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sin‰ sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi. "Saadaan n‰hd‰, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun k‰sist‰ni. "Haa, min‰ ved‰n h‰nt‰ pitkist‰, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen h‰nen kalpeaan naamaansa." "Mene t‰‰lt‰ tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keih‰‰seen. "Min‰ huomaan, ett‰ sin‰ pid‰t tuolla ulkopuolella olevien puolta. "Mutta torvi kaikuu, minun t‰ytyy l‰hte‰. Er‰‰n asian sent‰‰n sanon sinulle: moni teist‰ viel‰ kaatuu sel‰lleen, ennenkuin p‰‰sette n‰iden rappeutuneiden muurien yli." "Kenties", irvisteli Jochem, "me lenn‰mme lintujen tavoin niiden yli. "Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristityst‰. N‰m‰ vallit -- sen sanon sinulle -- hautaavat heid‰t raunioihinsa. "Min‰ tied‰n, ett‰ olet kantanut h‰nen kuvaansa syd‰mess‰si -- annanhan sinulle anteeksi -- kun vain tulet vaimokseni." H‰n tavoitteli Mirjamin k‰tt‰. "Sin‰kˆ annat minulle anteeksi? Senkˆ annat anteeksi, ett‰ h‰n on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa. "En olisi ansainnut koskaan n‰hd‰k‰‰n h‰nt‰, jos tulisin vaimoksesi. "L‰hde tiehesi!" "Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa -- vaimokseni et koskaan tule. "Mutta sin‰ saat kiemurrella n‰ill‰ k‰sivarsilla, ja kristityn kuvan min‰ riist‰n verta vuotavasta syd‰mest‰si. "N‰kemiin!" H‰n katosi ‰kki‰ huoneesta ja yht‰ salaper‰isesti koko kaupungistakin. Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat h‰nt‰ rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; h‰n rukoili h‰nen Jumalaansa. Ep‰rˆivin askelin h‰n meni l‰heiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttˆ oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois. Mutta nyt ei kristityill‰ ollut aikaa sadatella h‰nt‰. H‰n hiipi er‰‰seen pime‰‰n pylv‰sk‰yt‰v‰n kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsens‰, kaupungin ja koko maailman. H‰n oli h‰nen luonaan ja h‰nen Jumalansa luona. T‰ll‰ v‰lin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti. Gootit paikkailivat ja t‰yttiv‰t parhaan kykyns‰ mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot. Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla p‰‰llikkˆjens‰ ymp‰rˆim‰n‰ ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkki‰. "En min‰ sit‰ usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle. "Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu. "Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynn‰kkˆ ja sitten kunnollinen ryˆstˆ." Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keih‰‰ns‰ odottavia etujoukkoja vastaan. Belisarius hyp‰hti pystyyn. "Nuo p‰‰ttˆm‰t haluavat omaa turmiotaan, niinp‰ saakoot sen. "P‰‰llikˆt, rynn‰kkˆˆn! "Sille, joka ensin pystytt‰‰ lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista." P‰‰llikˆt riensiv‰t eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja voitonhimo. Johannes k‰‰ntyi juuri vesijohdon h‰vitetyn kaaren ymp‰ri -- Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon est‰‰kseen veden saannin kaupunkiin -- kun joku kutsui h‰nt‰ hiljaa. H‰m‰r‰ alkoi jo laskeutua, joten h‰n vaivoin tunsi huutajan. "Mit‰ tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti. "Minulla ei ole aikaa! "Kova tyˆ on edess‰! "Minun on p‰‰st‰v‰ ensimm‰isen‰ kaupunkiin." "Sinne p‰‰sette v‰h‰ll‰ vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua." "Seuraan sinua? Tied‰tkˆ sin‰ tien yli muurien ilmojen kautta?" "En, mutta muurien alitse, maan l‰pi. "N‰yt‰n sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytˆn, jota vaadin." Johannes seisahtui. "Saat, mit‰ pyyd‰t. Miss‰ on tie?" "T‰‰ll‰", sanoi Jochem lyˆden k‰dell‰‰n kiviin. "Mit‰? Vesijohto? Mist‰ sen tied‰t?" "Min‰ olen sen rakennuttanut. "Mies voi kumarassa k‰vell‰ sit‰ pitkin. Siin‰ ei ole nyt vett‰. "Tulin juuri t‰t‰ tiet‰ kaupungista. "Johto p‰‰ttyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymment‰ miest‰ ja seuraa minua." Johannes katsoi h‰nt‰ tiukasti silmiin. "Ja jos sin‰ pet‰t minut?" "Min‰ kuljen miekkojenne v‰liss‰. "Jos valehtelen, niin pist‰k‰‰ minut kuoliaaksi." "Odota", huusi Johannes ja riensi pois. VIIDES LUKU. H‰n palasi heti takaisin mukanaan veljens‰ Perseus ja kolmisenkymment‰ rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet k‰sikirveet. "Kun olemme p‰‰sseet kaupunkiin", sanoi Johannes, "rep‰iset sin‰, Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan rynt‰ysportin auki. Samalla hetkell‰ toiset pystytt‰v‰t lippumme vallille. "T‰m‰ on merkkin‰ hunneilleni, jotka silloin ulkoap‰in rient‰v‰t rynn‰kkˆportille. "Mutta kuka suojelee portin tornia. "H‰net meid‰n t‰ytyy saada k‰siimme." "Iisak, er‰s edomealaisten harras yst‰v‰. H‰nen t‰ytyy kuolla." "H‰n kuolee", sanoi Johannes vet‰en miekkansa esille. "Eteenp‰in." H‰n meni ensimm‰isen‰ vesijohdon holvik‰yt‰v‰‰n. "Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen v‰liinne ja jos v‰h‰nkin h‰nt‰ ep‰ilette, pist‰k‰‰ kuoliaaksi." Milloin nelinkontin, milloin kyyryksiss‰ hapuilivat armenialaiset pilkkopime‰ss‰ h‰nen j‰ljess‰‰n huolellisesti v‰ltt‰en aseittensa kolistelemista. ƒ‰neti he ryˆmiv‰t eteenp‰in. ƒkki‰ huusi Johannes puoli‰‰neen: "Ottakaa juutalainen kiinni! "Pist‰k‰‰ h‰net kuoliaaksi! "Vihollisia! Aseita! "Ei, antakaa h‰nen olla", huusi h‰n nopeasti, "se olikin vain k‰‰rme, joka kiemurteli ohi. Eteenp‰in!" "Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "T‰ss‰ p‰‰ttyy vesijohto temppeliholviin." "Mit‰ t‰‰ll‰ on? -- Luita. -- Luuranko!" "En jaksa en‰‰! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi er‰s miehist‰. "Antakaa h‰nen j‰‰d‰! Eteenp‰in!" komensi Johannes. "Min‰ n‰en t‰hden." "Se on p‰iv‰n valo Napolista", sanoi Jochem. "Viel‰ muutamia askeleita." Johanneksen kyp‰r‰ tˆks‰hti pitk‰n, temppelin pihalla olevan ˆljypuun juuriin. Me tunnemme puun. Juurta v‰ist‰ess‰‰n h‰n iski kyp‰r‰ns‰ sivusein‰‰n, niin ett‰ hel‰hdys kuului. H‰n seisahtui pel‰styneen‰. Mutta h‰n kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun n‰m‰ pel‰stynein‰ l‰htiv‰t lentoon puun oksilta. "Mit‰ se oli?" sanoi hiljainen ‰‰ni heid‰n yl‰puolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa." Puhuja oli Arria. "Oi Jumalani", sanoi h‰n langeten taas polvilleen ristin eteen, "p‰‰st‰ meit‰ pahasta, ‰l‰k‰ salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin. "Voi, jollei h‰n lˆyd‰ en‰‰ j‰lki‰‰n eik‰ ‰iti‰‰n. "Salli h‰nen tulla takaisin samaa tiet‰, jota h‰n menikin. N‰yt‰ h‰net minulle taas sellaisena kuin h‰net viime yˆn‰ n‰in." H‰n k‰‰ntyi aukkoon p‰in. "Oi, synkk‰ k‰yt‰v‰! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo h‰net takaisin t‰t‰ samaa tiet‰." H‰n seisoi aivan aukon edess‰ k‰det ristiss‰ ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti. "H‰n rukoilee", sanoi h‰n. "T‰ytyykˆ minun tappaa h‰net kesken rukoustaan?" H‰n pys‰htyi. H‰n toivoi, ett‰ Arria k‰‰ntyisi. "T‰m‰ kest‰‰ liian kauan. En voi sille mit‰‰n, kautta Jumalan." H‰n tuli nopeasti esille juurten varjosta. Silloin rukoileva loi puolisokeat silm‰ns‰ alasp‰in. H‰n n‰ki komean miehen nousevan maasta. Autuuden tunne kuvastui h‰nen piirteiss‰‰n. H‰n levitti k‰tens‰. "Jucundus!" huusi h‰n. T‰m‰ oli h‰nen viimeinen sanansa. Bysanttilaisen miekka tunkeutui h‰nen syd‰meens‰. Huudahtamattakaan, hymy huulilla h‰n kaatui kukkien -- Mirjamin kukkien p‰‰lle. Johannes k‰‰ntyi ja auttoi nopeasti ensin veljens‰ Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylˆs. "Miss‰ on portti?" "T‰‰ll‰ vasemmalla, min‰ menen avaamaan." Perseus n‰ytti sotamiehille tiet‰. "Miss‰ ovat tornin portaat?" "T‰‰ll‰ oikealla", sanoi Jochem -- n‰m‰ olivat ne portaat, jotka veiv‰t Mirjamin huoneeseen ja joita myˆten Totila oli niin usein kulkenut -- "hiljaa! Vanhus on t‰nne tulossa." Iisak sielt‰ tulikin. H‰n oli kuullut ylˆs melua. H‰n tuli soihtu ja keih‰s k‰dess‰ portaille. "Kuka siell‰ on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi h‰n. "Min‰, is‰ Iisak", vastasi Jochem. "Aioin viel‰ kerran kysy‰." -- H‰n hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylˆsp‰in. Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa. "Keit‰ sinulla on mukanasi?" huusi h‰n ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan. Silloin h‰n huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet. "Petturi, petturi", huusi h‰n. "Kuole, sin‰ hebrealaisten h‰pe‰pilkku." Raivoissaan h‰n iski Jochemia, joka ei voinut per‰yty‰, pertuskalla rintaan. T‰m‰ kaatui kuolleena taaksep‰in. "Petturi!" huusi Iisak viel‰ kerran. Mutta samassa Johannes iski h‰net kuoliaaksi, hypp‰si ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun. Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyˆkk‰ysportti kaatui ulosp‰in ja riemuhuutojen kaikuessa -- oli tullut jo aivan pime‰ -- tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa. Osa hyˆkk‰si murhaten kaduille, osa riensi l‰himmille porteille ja lˆi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen. Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. H‰n toivoi saavansa kaupunkiin p‰‰sseet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeih‰s kaatoi h‰net maahan. H‰nen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka viel‰ olivat j‰ljell‰. Silloin, n‰hdess‰‰n keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen roomalaisyst‰vien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla -- asianajaja Kastor, goottien innokas yst‰v‰, joka koetti t‰t‰ estell‰, lyˆtiin kuoliaaksi --. He riistiv‰t aseet viimeisten kaduilla olevien goottien k‰sist‰ ja l‰hettiv‰t l‰hetystˆn onnittelemaan ja kiitt‰m‰‰n Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ymp‰rˆim‰n‰ ajoi Porta capuanan kautta Napoliin, sek‰ pyyt‰m‰‰n h‰nelt‰ armoa kaupungille. Mutta h‰n rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan pys‰ytt‰m‰tt‰: "Viisitoista p‰iv‰‰ on Napoli minua pid‰tt‰nyt. "Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla. "T‰m‰ on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani. "Viisitoista p‰iv‰‰ on teit‰ pelkureita ja ilke‰mielisi‰ raukkoja kourallinen barbaareita saanut vallita. "Rangaistuksena n‰ist‰ viidest‰toista p‰iv‰st‰ on viidentoista tunnin -- ryˆstˆ. "Ilman murhaa -- sill‰ asukkaat ovat keisarin sotavankeja -- ilman murhapolttoja -- sill‰ kaupunki on nyt Bysantin linnoitus. "Miss‰ on goottien johtaja? Kuollutko?" "Kuollut", vastasi Johannes. "T‰ss‰ on h‰nen miekkansa. Kreivi Uliaris kaatui." "En min‰ h‰nt‰ tarkoittanut", sanoi Belisarius. "Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka h‰nen on k‰ynyt? "Minun t‰ytyy saada h‰net k‰siini." "Herra", sanoi er‰s napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos s‰‰st‰tte taloni ja tavaravarastoni ryˆstˆlt‰, niin sanon teille, mihin h‰n on joutunut." Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiest‰ tarttui vapisevaan kauppiaaseen. "Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkiss‰ kyll‰ puhut." "Armoa! Armoa!" parkui Asklepiodot. "Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sielt‰ apuv‰ke‰. H‰n voi palata mill‰ hetkell‰ tahansa." "Johannes", sanoi Belisarius, "Totila on yht‰ t‰rke‰ kuin koko Napoli. "Meid‰n t‰ytyy saada h‰net vangiksi. "Oletko k‰skyni mukaan vallannut Roomaan viev‰n tien ja miehitt‰nyt portin?" "Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan p‰‰ssyt", sanoi Johannes. "Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meid‰n t‰ytyy houkutella h‰net kaupunkiin. "Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen linnoituksen ja Porta capuanan harjalle. "Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka h‰nt‰ varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien asepukuun. "Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miest‰ portin l‰heisyyteen. "Heti, kun h‰n on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas. "Tahdon saada h‰net el‰v‰n‰ kiinni. "H‰nen t‰ytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin." "Anna t‰m‰ minun huolekseni, p‰‰llikkˆ", pyysi Johannes. "Olen h‰nelle velkaa ankaran iskun." H‰n riensi takaisin Porta capuanalle, k‰ski vied‰ pois ruumiit ja kaikki taistelun merkit sek‰ ryhtyi muihinkin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Silloin saapui paikalle hunnutettu nainen. "Jumalan hyvyyden t‰hden", rukoili suloinen ‰‰ni, "antakaa minun menn‰, miehet! Min‰ tahdon vain h‰nen ruumiinsa -- oi, varokaa! H‰nen valkoinen partansa! Oi, is‰ni!" Tulija oli Mirjam, jonka ryˆst‰vien hunnien melu oli pel‰stytt‰nyt kirkosta. Ep‰toivon voimalla h‰n tyˆnsi keih‰‰t syrj‰‰n ja otti Iisakin kalpean p‰‰n syliins‰. "Tiehesi, tyttˆ", huusi l‰hin sotilas, hyvin pitk‰ bajuvari. -- Garizo oli h‰nen nimens‰. H‰n oli palkkasoturina Bysantin armeijassa. "ƒl‰ pid‰t‰ meit‰! Meid‰n on saatava paikka puhtaaksi. "Juutalainen hautaan!" "Ei, ei", huusi Mirjam ja tyˆnsi miest‰ taaksep‰in. "Nainen", huusi t‰m‰ vimmoissaan ja kohotti kirveens‰. -- Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten is‰ns‰ ruumista k‰sill‰‰n ja katsellen loistavin silmin miest‰. -- Garizolta vaipui k‰si alas. "Sin‰ olet rohkea", sanoi h‰n. "Ja kaunis sin‰ olet kuin Liusachan mets‰nhaltijatar. Mit‰ voin tehd‰ hyv‰ksesi? Sin‰ olet ihmeellisen n‰kˆinen." "Jos isieni Jumala on saanut syd‰mesi taivutetuksi", pyysi Mirjam syd‰nt‰liikuttavalla ‰‰nell‰, "niin auta minua t‰m‰n ruumiin hautaamisessa tuonne puutarhaan. -- Haudan h‰n on itse aikoja sitten kaivanut -- Saaran, ‰itini viereen, p‰‰ it‰‰np‰in." "Olkoon menneeksi", sanoi bajuvari ja seurasi h‰nt‰. H‰n kantoi p‰‰t‰, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen per‰st‰ he olivat pieness‰ puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies vieritti sen syrj‰‰n, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot it‰‰np‰in. Sanaakaan sanomatta, kyynelt‰k‰‰n vuodattamatta Mirjam tuijotti hautaan. H‰n tunsi itsens‰ nyt niin turvattomaksi, niin yksin‰iseksi. Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen. "Tule", sanoi h‰n sitten. "Minne?" kysyi Mirjam soinnuttomalla ‰‰nell‰. "Niin, minne sin‰ haluat?" "En tied‰ itsek‰‰n. -- Kiitos sinulle," sanoi tyttˆ, otti taikakalun kaulastaan ja ojensi sen h‰nelle. Se oli kultainen muistoraha Jordanista, temppelist‰. "Ei", sanoi mies pudistaen p‰‰t‰‰n. H‰n tarttui Mirjamin k‰teen ja asetti sen silmilleen. "Kas n‰in", sanoi h‰n, "t‰m‰ tuottaa minulle onnea koko el‰m‰ni ajan. "Nyt minun on l‰hdett‰v‰. Meid‰n on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi hyvin!" T‰m‰ nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. -- H‰n silm‰si viel‰ kerran hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta. H‰n pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja portilla seisoi miehi‰ goottilaisissa varustuksissa. H‰n katseli ihmeiss‰‰n ymp‰rilleen. "Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?" "On, h‰n on melkein vankimme." "Kuulkaa, vallin ulkopuolella, -- kavion kopsetta -- siin‰ ne ovatkin. Tiehesi nainen!" Ulkopuolella ajoi joukko ratsastajia t‰ytt‰ karkua porttia kohti. "Auki, portti auki", huusi Totila jo kaukaa. Silloin ajoi Torismut etumaiseksi. "En oikein luota t‰h‰n", sanoi h‰n. "Maantiell‰ oli hiljaa kuin haudassa, samoin vihollisten leiriss‰. Vain pari vartiotulta palaa siell‰." Silloin goottilaisen sotatorven ‰‰ni kajahti tornin huipulta. "Se poika puhaltaa kamalasti", sanoi Torismut kiukuissaan. "Se oli varmaankin italialainen", arveli Totila. "Mik‰ on tunnussana", huudettiin sis‰puolelta latinankielell‰. "Napoli", vastasi Totila. "Kuuletko? Uliariksen on t‰ytynyt aseistaa kaupungin porvarit. "Portti auki! Min‰ tuon iloisia sanomia", jatkoi h‰n puhettaan sis‰puolella oleville. "Nelj‰sataa goottia saapuu tuossa tuokiossa. Italialla on uusi kuningas." "Kuka?" kysyttiin sis‰puolelta hiljaa. "Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin." Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ‰‰ni‰ kuului. "Laskuristikko ylˆs", huusi Totila ratsastaen aivan sen ‰‰reen. Torismut katseli joukkoa varjostaen silmi‰‰n k‰dell‰‰n. "Eilen oli heill‰ Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on erotettu virasta ja kreivi Vitiges --" Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa t‰ytt‰ karkua kaupunkiin, kun h‰nen hevosensa eteen syˆks‰hti soturien joukosta nainen. "Pakene", huusi h‰n, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut vihollisten k‰siin." H‰n ei saanut enemp‰‰ sanotuksi. Keih‰s l‰visti h‰nen rintansa. "Mirjam", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan taaksep‰in. Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, lˆi miekallaan ristikkojen lomasta poikki kˆyden, jolla laskuristikko nostettiin ja laskettiin. R‰m‰ht‰en se putosi Totilan edess‰ maahan. Sateena lensi keih‰it‰ ja nuolia ristikkojen l‰pi portin sis‰puolelta. "Ristikko ylˆs! Heid‰n kimppuunsa!" huusi Johannes miehilleen. Totila ei liikahtanutkaan paikaltaan. "Mirjam! Mirjam!" huusi h‰n syv‰n surun valtaamana. Silloin Mirjam avasi viel‰ kerran silm‰ns‰ ja loi h‰neen raukeavan, rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. T‰m‰ katse ilmaisi kaikki. Se tunkeutui Totilan syd‰meen. "Sinun vuoksesi", huokasi tyttˆ ja kaatui kuolleena maahan. Silloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran. "Mirjam", huudahti h‰n viel‰ kerran ojentaen molemmat k‰tens‰ tyttˆ‰ kohti. Samassa nuoli sattui h‰nen hevosensa lapaan. Jalo el‰in hyp‰hti taaksep‰in ja nousi pystyyn. Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, k‰‰nsi hevosen ja lˆi sit‰ miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he l‰htiv‰t pakoon. "Pois t‰‰lt‰, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heid‰n t‰ytyy olla, jos mieliv‰t meid‰t kiinni saada." Tuulen tavoin he ajoivat takaisin p‰in pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heit‰ pitk‰lle takaa, sill‰ yˆ oli pime‰ ja tie h‰nelle tuntematon. Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistˆn. Pys‰hdyttiin er‰‰lle kukkulalle, jonne n‰kyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa. Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan. "Uliaris!" huokasi h‰n. "Mirjam! "Napoli -- me n‰emme viel‰ toisemme." H‰n k‰ski l‰hte‰ Roomaan p‰in. Mutta t‰st‰ hetkest‰ alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyh‰ll‰ oikeudella Mirjam oli saanut i‰ksi sijan h‰nen syd‰mess‰‰n. Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkelt‰‰n, hypp‰si h‰n hevosen sel‰st‰ ja huusi vihaisella ‰‰nell‰: "Miss‰ on tyttˆ, joka h‰nt‰ varoitti! "Heitt‰k‰‰ h‰nen ruumiinsa koirille." Ja h‰n riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta. Mutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytˆn ruumis oli joutunut. Hevoset olivat polkeneet h‰net m‰s‰ksi, arvelivat ihmiset. Mutta er‰s tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo. H‰n oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille k‰sivarsilleen ja kantanut h‰net puutarhaan, vieritt‰nyt kivilevyn aivan ‰sken suljetun haudan p‰‰lt‰ ja asettanut tytt‰ren is‰n viereen. Sitten h‰n oli katsellut h‰nt‰ kauan. Kaukaa kuului meteli‰, kaupunkia ryˆstettiin. Belisariuksen massagetit polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei s‰‰stetty. Lopuksi sotap‰‰llikˆn t‰ytyi itse tulla paljain miekoin pit‰m‰‰n j‰rjestyst‰. -- Mirjamin piirteiss‰ kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut h‰nt‰ mielell‰‰n, mutta ei uskaltanut. Sitten h‰n k‰‰nsi tytˆn kasvot it‰‰n p‰in, taittoi haudan vieress‰ kasvavan ruusun ja kiinnitti sen h‰nen rintaansa. H‰nkin aikoi l‰hte‰ ryˆst‰m‰‰n. Mutta h‰n ei hennonut l‰hte‰, h‰n k‰‰ntyi takaisin. Ja h‰n seisoi keih‰‰seens‰ nojaten koko yˆn kunniavahtina kauniin tytˆn haudan ‰‰ress‰. H‰n katseli t‰hti‰ ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen, jonka h‰nen ‰itins‰ oli h‰nelle opettanut kotona Liusachan luona. Mutta se ei h‰nen mielest‰‰n riitt‰nyt. H‰n rukoili sen lis‰ksi hartaasti kristillisen Is‰meid‰n. Ja kun aurinko nousi, h‰n siirsi huolellisesti kiven haudalle ja l‰hti. Niin oli Mirjam j‰ljettˆm‰sti kadonnut. Mutta Napolin kansa, joka syd‰mest‰‰n rakasti Totilaa, kertoi, ett‰ h‰nen suojelusenkelins‰ oli tullut maan p‰‰lle ihanan immen muodossa pelastamaan h‰nt‰ ja sitten noussut takaisin taivaaseen. KUUDES LUKU. Napoli oli joutunut vihollisten k‰siin Regetan kokouksen j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰. Totila tuli Formiaen luona velje‰‰n Hildebadia vastaan, jonka Vitiges oli heti l‰hett‰nyt Napolin varusv‰en lis‰ksi muutamien tuhansien miesten kanssa, kunnes h‰n itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana. Asiain n‰in ollen eiv‰t veljekset voineet muuta kuin palata p‰‰joukon luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisist‰, surullisista hetkist‰. Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen menetyksen vuoksi t‰ytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa. Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niit‰ oli noin kaksikymment‰ tuhatta miest‰. T‰m‰ ynn‰ se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa palauttanut, oli ainoa k‰ytett‰viss‰ oleva sotavoima. Koko Italia saattoi joutua vihollisen k‰siin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka Teodahad oli l‰hett‰nyt kauas Etel‰-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja Dalmatiaan, ehtisiv‰t palata, vaikka paluuk‰sky l‰hetett‰isiin kuinkakin nopeasti. Siit‰ huolimatta kuningas oli p‰‰tt‰nyt murtautua noiden kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siell‰ vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa suuremmaksi kuin h‰nen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisiv‰t apuun. Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen k‰siin, luopui Vitiges aikeestaan l‰hte‰ h‰nt‰ vastaan. H‰nen tyyni rohkeutensa oli yht‰ et‰‰ll‰ uhkarohkeudesta kuin pelkuruudestakin. Mutta h‰nen t‰ytyi tehd‰ toinen, viel‰ tuskallisempi p‰‰tˆs. Sill‰ v‰lin kun gootit ensimm‰isin‰ p‰ivin‰ Totilan leiriin saapumisen j‰lkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia, Belisariusta ja italialaisia, sill‰ aikaa kun reipas nuoriso alkoi siell‰ t‰‰ll‰ murista kuninkaan viivyttelemisest‰, kun t‰m‰ ei vienyt heit‰ v‰h‰isi‰ kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin nelj‰ yht‰ goottia kohden, sill‰ aikaa kun sotajoukko jo ‰‰neen murisi toimettomuuttaan, t‰ytyi kuninkaan raskain syd‰min myˆnt‰‰ itselleen, ett‰ oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ per‰yty‰ viel‰ kauemmas, toistaiseksi luopua itse Roomastakin. Joka p‰iv‰ saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta. Yksinomaan Napolista h‰n vei kymmenen tuhatta miest‰ -- osittain panttivankeina, osittain liittolaisina. -- Joka puolelta italialaisia virtasi h‰nen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman v‰lill‰ ei ollut kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemm‰t rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle. Goottiperheet pakenivat n‰ilt‰ tienoilta kuninkaan leiriin ja kertoivat, ett‰ Napolin valloituksen j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ Cumae ja Atella antautuivat ja heti sen j‰lkeen Capua ja Cajeta, viel‰p‰ vahva Beneventumkin. Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset ratsumiehet olivat jo Formiaen luona. Goottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua. Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella avonaisella kent‰ll‰ Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan tuhanteen mieheen. Jonkin aikaa h‰n toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia, Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian h‰nen t‰ytyi luopua t‰st‰kin ajatuksesta. Prefektin puuhista johtui, ett‰ Rooman v‰estˆn joukossa nyt oli enemm‰n asekuntoisia ja aseiden k‰ytt‰miseen tottuneita miehi‰ kuin useihin vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkelt‰ yh‰ varmemmaksi siit‰, miten he suhtautuivat gootteihin. Roomalaiset voivat tuskin en‰‰ salata vihaansa barbaareita kohtaan. He eiv‰t tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eiv‰t uskaltaneet en‰‰ liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka p‰iv‰ lˆydettiin yksin‰isi‰ goottilaisia vahtisotamiehi‰ takaap‰in kuoliaaksi pistettyin‰. Vitiges tiesi, ett‰ t‰llaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja mahtavat p‰‰miehet, ylh‰isimm‰t roomalaiset aatelismiehet ja roomalainen papisto. H‰nen t‰ytyi myˆnt‰‰ itsekseen, ett‰ heti kun Belisarius ilmestyisi muurien edustalle, nousisi Rooman v‰estˆ kapinaan ja tuhoaisi pienen goottilaisen varusv‰en yksiss‰ neuvoin piiritt‰j‰in kanssa. Niinp‰ Vitiges teki vaikean p‰‰tˆksen. H‰n p‰‰tti uhrata Rooman, viel‰p‰ koko Keski-Italiankin, vet‰yty‰ vahvaan, luotettavaan Ravennaan, t‰ydent‰‰ sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea vihollisen k‰siins‰ vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasav‰kiset. T‰m‰ p‰‰tˆs oli uhraus. Sill‰ Vitigeksenkin mieless‰ hehkui germaanilainen sodanhalu ja h‰nen urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun h‰nen itse‰‰n puolustaakseen t‰ytyi per‰yty‰ taistelun asemesta. Mutta siin‰ ei ollut viel‰ kaikki. Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa h‰pe‰llisell‰ paolla. H‰nen hallituksensa ensimm‰isin‰ p‰ivin‰ Napoli oli joutunut vihollisten k‰siin. Pit‰isikˆ h‰nen nyt vapaaehtoisesti luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta Italiaa? Vaikka h‰n kukistaisikin oman ylpeytens‰ kansansa vuoksi, niin mit‰ sanoisi kansa itse? Mit‰ sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittˆmi‰ luonteeltaan ja jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia. Voisiko h‰n saada heid‰t tottelemaan k‰sky‰‰n? Sill‰ germaanilainen kuningas oli enemm‰n neuvojen antaja ja ehdotusten tekij‰ kuin k‰skij‰ ja hallitsija. Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon. H‰n pelk‰si samaa. Raskain mielin h‰n k‰veli er‰‰n‰ yˆn‰ edestakaisin teltassaan Regetan leirill‰. Silloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrj‰‰n. "Ylˆs, goottien kuningas", huusi kiihkoisa ‰‰ni, "nyt ei ole aikaa maata." "En makaa, Teja", vastasi Vitiges. "Milloin palasit? Mit‰ tietoja tuot?" "He eiv‰t ole en‰‰ elossa." "Ketk‰?" "Petturi ja murhaajatar." "Kuinka? Oletko tappanut heid‰t molemmat?" "En tapa naisia. Teodahad heittiˆt‰ ajoin takaa kaksi yˆt‰ ja kaksi p‰iv‰‰. "H‰n oli matkalla Ravennaan. H‰n oli minua paljon edell‰. "Mutta minun vihani oli viel‰ nopeampi kuin h‰nen kuolemanpelkonsa. "Jo Narnian luona saavutin h‰net. Kaksitoista orjaa saattoi h‰nen kantotuoliaan. Mutta heill‰ ei ollut halua kuolla tuon kurjan edest‰. He heittiv‰t tulisoihdut k‰sist‰‰n ja pakenivat. "Kiskaisin h‰net kantotuolista ja annoin h‰nelle oman miekkansa k‰teen, mutta h‰n lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla h‰n kuitenkin t‰ht‰si salakavalan iskun minua vastaan. "Silloin tapoin h‰net kuin uhrih‰r‰n kolmella iskulla. "Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta. "Ripustin h‰net kultaisesta vyˆst‰‰n kuivaan marjakuuseen maantien vieress‰. Riippukoon h‰n siin‰ taivaan lintujen ruokana sek‰ varoituksena maan kuninkaille." "Kuinka Gotelindiksen k‰vi?" "H‰n sai kamalan lopun", sanoi Teja v‰risten. "Kun l‰hdin t‰‰lt‰ Roomaan, tiedettiin vain, ettei h‰n ollut viitsinyt l‰hte‰ tuon pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin. "Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat h‰nt‰ ja sulkeutuisivat h‰nen kanssaan lujaan Salonaan. "Palkkasoturit ep‰iliv‰t ja tahtoivat ensin n‰hd‰ kultakasat. "Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. H‰n l‰htikin, mutta ei tullut takaisin. "Kun taas palasin Rooman kautta, oli h‰net lˆydetty." "Mist‰ sitten?" "H‰n oli mennyt katakombeihin yksin‰‰n, ilman opasta, etsim‰‰n sinne k‰tketty‰ aarretta. "H‰n eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eik‰ lˆyt‰nyt en‰‰ tiet‰ ihmisten ilmoille. "Palkkasoturit, jotka l‰htiv‰t h‰nt‰ hakemaan, lˆysiv‰t h‰net el‰v‰n‰. H‰nen tulisoihtunsa oli melkein k‰ytt‰m‰tˆn. Se oli luultavasti sammunut heti, kun h‰n meni luoliin. "H‰n oli tullut mielipuoleksi. Pitk‰ kuolemantuska ja ep‰toivo olivat tuhonneet tuon ilke‰n naisen. H‰n kuoli heti, kun h‰net oli saatettu p‰iv‰n valoon." "Hirmuista", huudahti Vitiges. "Se oli oikein", sanoi Teja. "Mutta minulla on viel‰ muutakin kerrottavaa." Mutta ennenkuin h‰n ehti jatkaa, riensiv‰t Totila, Hildebad, Hildebrand ja muut goottilaiset p‰‰llikˆt telttaan. "Joko h‰n tiet‰‰ sen?" huusi Totila. "Ei viel‰", sanoi Teja. "On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges, l‰hde puolustamaan kruunuasi! "Tee se kopea poika p‰‰t‰‰n lyhemm‰ksi!" "Mit‰ on tapahtunut?" kysyi Vitiges levollisesti. "Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan. "H‰n riensi, kun sinut oli valittu, suoraa p‰‰t‰ Florentiaan, jossa h‰nen vanhempi veljens‰ Guntaris, Tuscian ylpe‰ herttua hallitsee. "Siell‰ saivat vˆlsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen. "He ovat valinneet h‰net kuningattareksi. "H‰n oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heid‰n valtaansa. "Ei ollenkaan tiedet‰, onko h‰n Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo. "Se vain tiedet‰‰n, ett‰ he ovat pestanneet avareja ja gepidej‰ palkkasotureiksi ja aseistaneet vˆlsungien suuren joukkueen lis‰ksi koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat. "He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi. "He aikovat saada Ravennan haltuunsa." "L‰het‰ minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi Hildebad kiukuissaan. "Min‰ tuon t‰m‰n goottien kuningattaren ja h‰nen aatelisen ihailijansa luoksesi vankeina lintuh‰kiss‰." Mutta muut olivat hyvin huolestuneen n‰kˆisi‰. "Synk‰lt‰ n‰ytt‰‰", sanoi Hildebrand. "Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edess‰mme. Selk‰mme takana on k‰‰rmem‰inen Rooma -- kaikki sotajoukkomme ovat viel‰ viidenkymmenen penikulman p‰‰ss‰ -- ja kaiken lis‰ksi veljessota ja kapina valtakunnan syd‰mess‰. Ukkonen on iskenyt t‰h‰n maahan." Mutta Vitiges pysyi yht‰ levollisena ja vakavana kuin ennenkin. H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰‰n otsaansa. "Kenties se olikin hyv‰ksi", sanoi h‰n sitten. "Nyt ei ole valitsemisen varaa. "Nyt meid‰n _t‰ytyy_ per‰yty‰." "Per‰yty‰kˆ", kysyi Hildebad synkk‰n‰. "Niin! Me emme saa j‰tt‰‰ selk‰puolelle vihollisia. Huomenna l‰hdemme liikkeelle --" "Napolia kohti", sanoi Hildebad. "Ei! Takaisin Roomaan. "Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan. "Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se p‰‰see oikein leimuamaan." "Kuinka? Aiotko sin‰ l‰hte‰ Belisariusta pakoon?" "Aion, voidakseni sit‰ vahvempana k‰‰nty‰ takaisin. "Jousenj‰nnekin taipuu taaksep‰in voidakseen sinkauttaa tappavan nuolen." "Ei koskaan", sanoi Hildebad, "sin‰ et saa, sin‰ et uskalla sit‰ tehd‰". Mutta Vitiges meni levollisesti h‰nen luokseen ja laski k‰tens‰ h‰nen olalleen. "Min‰ olen kuninkaasi. "Sin‰ itse olet valinnut. "Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas Vitiges.' "Sin‰ tied‰t ja Jumala tiet‰‰, etten ole kruunua tavoitellut. "Te olette sen p‰‰h‰ni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sit‰ en‰‰ minulle uskoa. "Mutta niin kauan kuin min‰ sit‰ kannan, luottakaa minuun ja totelkaa minua. Muuten olette hukassa ja min‰ samoin." "Olet oikeassa", sanoi pitk‰ Hildebad taivuttaen p‰‰t‰‰n. "Anna anteeksi! Koetan korvata t‰m‰n ensi taistelussa." "Nyt tyˆhˆn, sotap‰‰llikˆt", sanoi Vitiges pannen kyp‰r‰n p‰‰h‰ns‰. "Sin‰, Totila, menet t‰rkeille asioille frankkien kuninkaan luo Galliaan. Te toiset l‰hdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri. Auringon noustessa l‰hdemme Roomaan." SEITSEMƒS LUKU. Muutamia p‰ivi‰ t‰m‰n j‰lkeen, sen p‰iv‰n iltana, jolloin gootit saapuivat Roomaan, tapaamme nuoret "ritarit" Lucius ja Marcus Liciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen Julianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa. "T‰ss‰ on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista puoluelaisista, minun v‰h‰isimmist‰ vastustajistani. "Onko se t‰ydellinen?" "On. "Suuren uhrauksen olen saanut tehd‰ t‰htesi, p‰‰llikkˆ", sanoi Lucius Licinius. "Jos olisin, kuten syd‰meni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen k‰siini, olisin jo ollut mukana piiritt‰m‰ss‰ ja valloittamassa Napolia sen sijasta, ett‰ nyt saan t‰‰ll‰ urkkia pappien vehkeit‰ ja opettaa plebeijej‰ marssimaan ja muodostamaan manipeleita." "Jota he eiv‰t kuitenkaan koskaan opi", tuumi Marcus. "Olkaa k‰rsiv‰lliset", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta silmi‰‰n papyrusk‰‰rˆst‰, jota h‰n piti k‰dess‰‰n. "Te saatte pian ja aivan tarpeeksenne taistella goottilaisten karhujen kanssa. "Muistakaa aina, ett‰ taistelu on vain keino eik‰ p‰‰m‰‰r‰." "Miten lienee", ep‰ili Lucius. "Vapaus on p‰‰m‰‰r‰ ja vapaus vaatii voimaa", sanoi Cethegus. "Meid‰n t‰ytyy totuttaa roomalaiset uudelleen k‰yttelem‰‰n kilpe‰ ja miekkaa, muuten --" Ostiarius ilmoitti er‰‰n goottisotilaan. Nuoret miehet silm‰iliv‰t toisiaan kummastellen. "Antakaa h‰nen tulla sis‰‰n", sanoi Cethegus k‰tkien kirjoituksen er‰‰seen koteloon. Silloin riensi sis‰‰n nuori mies, yll‰‰n goottisoturin ruskea vaippa, p‰‰ss‰ goottilainen kyp‰r‰ ja heitt‰ytyi Cetheguksen syliin. "Julius", sanoi t‰m‰ vet‰ytyen kylm‰sti taaksep‰in. "Mik‰ sinut on t‰nne tuonut? "Oletko muuttunut kokonaan barbaariksi? Miksi tulit Roomaan?" "Is‰ni! Saatoin Valerian t‰nne goottilaisen suojelusjoukon turvissa. Tulen palavasta Napolista." "Vai niin", sanoi Cethegus. "Olet taistellut vaaleaverisen yst‰v‰si puolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mit‰, Lucius?" "En ole taistellut enk‰ aio taistellakaan t‰ss‰ turmiota tuottavassa sodassa. Voi niit‰, jotka ovat sen sytytt‰neet." Cethegus silm‰ili h‰nt‰ kylm‰sti. "Arvolleni on alentavaa eik‰ minulla ole k‰rsiv‰llisyytt‰k‰‰n selitt‰‰ roomalaiselle tuollaisen ajatuksen h‰pe‰llisyytt‰. "Voi, ett‰ Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkˆ h‰pe‰ n‰it‰ ik‰tovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. T‰ss‰ on roomalainen, joka ei halua vapautta eik‰ vihaa barbaareita." Mutta Julius pudisti levollisena p‰‰t‰‰n. "Sin‰ et ole viel‰ n‰hnyt Belisariuksen hunneja etk‰ massageetteja, joiden pit‰isi tuoda teille vapaus. "Miss‰ ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan katkaistakseen ikeens‰? Voiko se nousta kapinaan? "Justinianus taistelee gootteja vastaan, emmek‰ me. "Voi sit‰ kansaa, jonka tyranni vapauttaa." Cethegus myˆnsi itsekseen, ett‰ Julius oli oikeassa, mutta vierasten l‰sn‰ ollessa ei h‰n tahtonut sit‰ myˆnt‰‰. "Minun t‰ytyy puhua kahden kesken t‰m‰n filosofin kanssa. "Ilmoittakaa minulle, jos pyh‰n miehen luona jotakin tapahtuu." Sotatribuunit l‰htiv‰t katsellen halveksivasti Juliusta. "En haluaisi kuulla heid‰n arvosteluaan sinusta", sanoi Cethegus. "Minusta on yhdentekev‰‰, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia mielipiteit‰ni enk‰ muiden." "H‰nest‰ on tullut mies", sanoi Cethegus itsekseen. "Ja syvimm‰t ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat t‰t‰ sotaa, ovat saattaneet minut t‰nne. "Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois t‰st‰ tukahduttavasta ilmasta, t‰st‰ petollisuuden ja valheen maailmasta. Min‰ pyyd‰n sinua, yst‰v‰ni, is‰ni: l‰hde mukanani Galliaan." "Etp‰ pyyd‰k‰‰n v‰h‰‰", vastasi Cethegus hymyillen. "Minun pit‰isi l‰hte‰ Italiasta hetkell‰, jolloin vapauttajat saapuvat. Tied‰tkˆ sin‰, ett‰ min‰ olen heid‰t kutsunut, ett‰ min‰ olen sytytt‰nyt t‰m‰n sodan, jota sin‰ kiroat?" "Olen sit‰ aavistanut", vastasi Julius alakuloisena. "Mutta kuka vapauttaa meid‰t vapauttajista? Kuka lopettaa t‰m‰n taistelun?" "Min‰", sanoi Cethegus levollisena ja majesteetillisena. "Ja sin‰, poikani, autat minua siin‰. "Niin, Julius, is‰llisell‰ yst‰v‰ll‰, jota sin‰ olet aina pit‰nyt niin kylm‰n‰ ja tunteettomana, on korkealle t‰ht‰‰v‰t unelmansa, mutta ne eiv‰t koske kauniita tyttˆj‰ eiv‰tk‰ goottilaisia yst‰vi‰. "Lopeta nuo lapsenleikit nyt. Sin‰ olet jo aikamies. "Suo minun tyhj‰lle el‰m‰lleni viimeinen ilo. Ole toverinani taisteluissa ja rupea voittoni perij‰ksi. "Nyt on kysymyksess‰ Rooma, vapaus, valta. "Nuorukainen, eiv‰tkˆ n‰m‰ sanat voi sinua liikuttaa? Ajattele", jatkoi h‰n l‰mpim‰mmin, "ajattele, ett‰ gootit ja n‰m‰ bysanttilaiset -- vihaan heit‰ kuten sin‰kin -- v‰sytt‰v‰t ja silpovat toinen toisensa ja ett‰ heid‰n valtansa pirstaleille kohoaa Italia, Rooma entisess‰ loistossaan. "Kapitolin kukkulalla istuu taas L‰nsi- ja It‰-Rooman hallitsija. Uusi roomalainen maailmanvalta, komeampi kuin mit‰ kaimasi Caesar osasi uneksiakaan, levitt‰‰ j‰rjestyst‰, siunausta ja pelkoa ymp‰ri koko maan piirin --" "Ja t‰m‰n maailmanvallan hallitsija on nimelt‰‰n -- Cethegus Caesarius!" "Niin -- ja h‰nen j‰lkeens‰ Julius Montanus! Her‰‰, Julius! Sin‰ et ole mies, jollei t‰m‰ p‰‰m‰‰r‰ sinua houkuttele." Julius sanoi ihaillen: "Minua pyˆrrytt‰‰. Tuo p‰‰m‰‰r‰ on korkealla kuin t‰hdet. Mutta sinun tiesi -- ne eiv‰t ole suorat! "Jos ne olisivat suorat, niin, kautta Jumalan, l‰htisin mukaasi. "Kutsu roomalainen nuoriso aseisiin, sano molemmille barbaarijoukoille: 'L‰htek‰‰ tiehenne pyh‰st‰ Latiumista', aloita julkinen sota barbaareja ja tyranneja vastaan, niin rinnallasi seison ja kaadun." "Sin‰ tied‰t itsekin hyvin, ett‰ se tie on mahdoton." "Kuten siis -- p‰‰m‰‰r‰sikin." "Hullu! Kai sin‰ tunnustat, ett‰ hyvin tavallista on valmistaa kuvia hyv‰st‰ aineesta, mutta ett‰ on jumalallista luoda uusi maailma tyhj‰st‰ vain oman luovan tyˆns‰ avulla." "Jumalallista! Viekkauden ja valheen avulla! Ei koskaan!" "Julius!" "Salli minun puhua suoraan, sill‰ sit‰ varten min‰ olen t‰nne tullut. "Jospa voisin palauttaa sinut t‰lt‰ tielt‰, joka varmasti vie yˆhˆn ja turmioon. "Sin‰ tied‰t, kuinka kunnioitan ja rakastan sinua. "T‰h‰n kunnioitukseen ei tahdo oikein soveltua se, mit‰ kreikkalaiset, gootit ja roomalaiset sinusta kuiskailevat." "Mit‰ he kuiskailevat?" kysyi Cethegus ylpe‰sti. "Minun ei pit‰isi sit‰ ajatellakaan, mutta kaiken yhteydess‰ mit‰ on tapahtunut -- Atalarikin, Camillan ja Amalasuntan tuho, bysanttilaisten maihinnousu -- mainitaan sinun nime‰si paholaisena, joka on kaiken t‰m‰n saanut aikaan. Sano minulle suoraan ja rehellisesti, ett‰ olet syytˆn n‰ihin synkkiin --" "Poika", huudahti Cethegus, "aiotko pyrki‰ rippi-is‰kseni ja tuomarikseni? "Opi ensin tuntemaan p‰‰m‰‰r‰, ennenkuin tuomitset keinot. "Luuletko sin‰, ett‰ maailmanhistoriaa tehd‰‰n ruusuista ja liljoista? "Joka tavoittaa suurta, h‰nen t‰ytyy tehd‰ suuria tekoja, sanokoot pikkumaiset ihmiset niit‰ hyviksi tai pahoiksi." "Ei, kolme kertaa ei, huutaa koko syd‰meni vastaan. "Kirottu olkoon p‰‰m‰‰r‰, johon t‰ytyy kulkea rikosten polkuja. "T‰ss‰ eroavat tiemme." "Julius, ‰l‰ mene! Sin‰ halveksit osaa, jota tuskin kellek‰‰n kuolevaiselle on tarjottu. "Rupea pojakseni, jonka edest‰ voin taistella, jolle j‰t‰n perinnˆksi el‰m‰n tyˆni." "Johon liittyy kirouksia, valhetta ja verta. Vaikka saisin sen heti -- niin en sittenk‰‰n sit‰ ottaisi. "Min‰ l‰hden, ettei kuvasi syd‰mess‰ni himmentyisi enemp‰‰. "Mutta min‰ rukoilen sinulta yht‰: kun se p‰iv‰ tulee, ja se tulee varmasti, jolloin sin‰ alat inhota verenvuodatusta ja rikoksellista himoasi, viel‰p‰ p‰‰m‰‰r‰‰sikin, joka vaatii sellaisia tekoja -- -- niin kutsu silloin minua. Min‰ rienn‰n luoksesi olinpa miss‰ tahansa, ja taistelen, kunnes olet vapautunut noista hornan voimista, vaikka menett‰isin henkeni taistelussa." Prefektin huulilla v‰reili ensin pilkkahymy, mutta sitten h‰n ajatteli: "H‰n rakastaa viel‰ minua. -- Hyv‰ on, min‰ kutsun h‰net, kun tyˆ on p‰‰ttynyt. Sitten saadaan n‰hd‰, voiko h‰n silloinkin vastustaa, voiko h‰n hyl‰t‰ maailmanvallan." "Hyv‰ on", sanoi h‰n, "min‰ kutsun sinut tarvittaessa. Voi hyvin." V‰linpit‰m‰ttˆm‰sti h‰n viittasi k‰dell‰‰n j‰‰hyv‰iset liikutetulle Juliukselle. Mutta kun ovi h‰nen j‰lkeens‰ oli sulkeutunut, otti j‰inen prefekti er‰‰st‰ kotelosta kuparista pakotetun korkokuvan, jota h‰n katseli kauan. -- Sitten h‰n aikoi suudella sit‰. Mutta ‰kki‰ pilkallinen piirre taas ilmestyi suun ymp‰rille. "H‰pe‰ Caesaria, Cethegus", sanoi h‰n ja pani kuvan takaisin koteloon. Kuva oli naisenp‰‰, joka oli hyvin Juliuksen n‰kˆinen. KAHDEKSAS LUKU. Sill‰ v‰lin oli tullut pime‰. Orja toi siron korinttilaisen pronssilampun, jonka muodosti aurinkoa nokassaan kantava kotka. Lamppu oli t‰ynn‰ hyv‰nhajuista persialaista ˆljy‰. "Herra, ulkona on goottisoturi, joka tahtoo puhutella sinua kahden kesken. H‰n n‰ytt‰‰ hyvin vaatimattomalta. Onko h‰nen riisuttava aseensa?" "Ei tarvitse", vastasi Cethegus, "me emme pelk‰‰ barbaareita. Tuo h‰net sis‰‰n." Orja meni. Cethegus pani oikean k‰tens‰ tunikan rintapoimuun, jossa h‰nell‰ oli tikari. Sis‰‰n tuli komea gootti vaipan hilkka p‰‰n p‰‰ll‰. H‰n heitti sen syrj‰‰n. Cethegus astui h‰mm‰styneen‰ askeleen eteenp‰in. "Mik‰ tuo goottien kuninkaan luokseni?" "Hiljaa", sanoi Vitiges. "Kenenk‰‰n ei tarvitse tiet‰‰, mist‰ keskustelemme. "Sin‰ tied‰t, ett‰ eilen ja t‰n‰‰n siirtyi joukkoni Regetasta Roomaan. "Mutta sin‰ et tied‰, ett‰ l‰hdemme huomenna Roomasta." Cethegus vavahti. "Ihmetytt‰‰kˆ se sinua?" "Kaupunki on luja", sanoi Cethegus levollisesti. "Mutta roomalaisten uskollisuus ei ole luja. Beneventum on jo joutunut Belisariuksen k‰siin. "En halua joutua Belisariuksen ja teid‰n v‰liinne musertumaan." Cethegus oli varovaisuudesta ‰‰neti. H‰n ei tiet‰nyt, mit‰ toinen aikoi. "Miksi olet tullut luokseni, goottien kuningas?" "En ainakaan kysym‰‰n, miss‰ m‰‰rin roomalaisiin voi luottaa. "En tullut myˆsk‰‰n pahoittelemaan sit‰, ettemme voi ollenkaan luottaa teihin, joita Teoderik ja h‰nen tytt‰rens‰ niin suuresti suosivat. Olen tullut neuvottelemaan ja p‰‰tt‰m‰‰n kanssasi avomielisesti ja rehellisesti muutamista asioista molempien kansojen eduksi." Cethegus h‰mm‰styi. T‰m‰n miehen ylpe‰ss‰ avomielisyydess‰ oli jotakin, jota Cethegus kadehti. H‰n olisi mielell‰‰n halveksinut sit‰. "Me l‰hdemme Roomasta ja roomalaiset laskevat pian Belisariuksen kaupunkiin. "Niin k‰y varmasti. "En voi sit‰ est‰‰. "Minua on neuvottu viem‰‰n ylh‰isimm‰t aatelismiehet mukanani panttivankeina." Cethegus pel‰styi ja sai sen vain vaivoin salatuksi. "Sinut kaikkein ensiksi, princeps senatus." "Minut", sanoi Cethegus hymyillen. "Min‰ j‰t‰n sinut t‰nne. "Tied‰n aivan hyvin, ett‰ sin‰ olet Rooman sielu." Cethegus loi katseensa maahan. "Tuo on kuin ennustus", ajatteli h‰n. "Mutta juuri sen vuoksi j‰t‰n sinut t‰nne", sanoi Vitiges. "Sadat, jotka sanovat itse‰‰n roomalaisiksi, haluavat bysanttilaisia herroikseen -- sin‰ et sit‰ tahdo." Cethegus katsoi h‰neen kysyv‰sti. "ƒl‰ koetakaan pett‰‰ minua. "Siihen et pysty. "Min‰ en ole teeskentelij‰. "Mutta silm‰ni n‰kee ihmisten luonteen. "Sin‰ olet liian ylpe‰ palvellaksesi Justinianusta. "Min‰ tied‰n, ett‰ sin‰ vihaat meit‰. "Mutta sin‰ et rakasta kreikkalaisiakaan etk‰ sied‰ heit‰ t‰‰ll‰ kauemmin kuin v‰ltt‰m‰tˆnt‰ on. "Sen vuoksi j‰t‰n sinut t‰nne. Puolusta kaupunkia tyranneja vastaan. Min‰ tied‰n, ett‰ sin‰ rakastat t‰t‰ kaupunkia." T‰ss‰ miehess‰ oli jotakin, joka ihmetytti Cethegusta. "Goottien kuningas", sanoi h‰n, "sin‰ puhut selv‰sti ja jalosti kuin kuningas. Min‰ kiit‰n sinua. "Cetheguksesta ei pid‰ sanottaman, ettei h‰n ymm‰rr‰ jaloa puhetta. "On, kuten sanoit. Min‰ koetan voimieni mukaan s‰ilytt‰‰ Roomani roomalaisena." "Hyv‰ on", sanoi Vitiges. "Tied‰tkˆ, ett‰ minua on varoitettu viekkaudestasi. Min‰ tied‰n useita viekkaista suunnitelmistasi. Aavistan viel‰ useampia ja tied‰n, ettei minulla ole aseita petollisuutta vastaan. Mutta sin‰ et ole valehtelija. "Min‰ tiesin, ett‰ sin‰ pid‰t miehen sanaa peruuttamattomana. "Ja luottamus riist‰‰ aseet viholliselta, jos h‰n on mies." "Sin‰ kunnioitat minua, goottien kuningas. "Ansaitakseni sen varoitan sinua. Tied‰tkˆ, ketk‰ ovat Belisariuksen hartaimmat yst‰v‰t?" "Tied‰n, Silverius ja papit." "Aivan oikein. Ja tied‰tkˆ, ett‰ Silverius nousee paavinistuimelle heti, kun vanha paavi Agapetus on kuollut?" "Niin kerrotaan. "Minua neuvottiin viem‰‰n h‰netkin panttivankina. "Mutta sit‰ en tee. "Italialaiset vihaavat meit‰ kyllin katkerasti muutenkin. "En aio koskea paavien vaapsahaispes‰‰n. Min‰ pelk‰‰n marttyyrej‰." Mutta Cethegus olisi mielell‰‰n tahtonut p‰‰st‰ papista eroon. "H‰n tulee vaarallisemmaksi Pietarin istuimella", varoitteli h‰n. "Anna h‰nen olla. T‰m‰n maan omistusoikeutta eiv‰t papit ratkaise." "Olkoon sitten", vastasi Cethegus ottaen esille papyrusk‰‰rˆn, "mutta olen sattumalta saanut luettelon h‰nen hartaimmista yst‰vist‰‰n. He ovat mahtavia miehi‰." H‰n aikoi tunkea Vitigekselle v‰kisin t‰m‰n luettelon toivoen, ett‰ gootit veisiv‰t h‰nen vaarallisimmat vihollisensa mukanaan panttivangeiksi. Mutta Vitiges ei ottanut sit‰. "J‰t‰ t‰m‰ juttu! En ota ollenkaan panttivankeja. "Mit‰ hyˆty‰ siit‰ on, ett‰ heid‰t mestautan. Sin‰, sinun sanasi saa taata Rooman minulle." "Mit‰ tarkoitat? En voi est‰‰ Belisariusta tulemasta." "Ei sinun tarvitsekaan. "Belisarius tulee, mutta saat olla vakuutettu siit‰, ett‰ h‰n meneekin. "Silloin on ratkaistava toinen taistelu Roomasta." "Toinenko taistelu?" kysyi Cethegus levollisena. "Kenen kanssa?" Vitiges laski k‰tens‰ h‰nen olkap‰‰lleen ja katsoi h‰nt‰ ter‰v‰sti silmiin. "Sinun kanssasi, Rooman prefekti." "Minun kanssani!" H‰n aikoi hymyill‰, mutta ei voinut. "ƒl‰ kiell‰ lempituumaasi, mies! Se ei sovi sinun arvollesi. "Min‰ tied‰n, ket‰ varten sin‰ olet rakennuttanut t‰m‰n kaupungin tornit ja varustukset. Et meit‰ etk‰ kreikkalaisiakaan varten, vaan itse‰si varten. Ole levollinen! Min‰ tied‰n, mit‰ aiot. Ainakin aavistan. Mutta ei sanaakaan siit‰. "Taistelevatko kreikkalaiset ja gootit Roomasta ilman roomalaisia? "Mutta kuule! "ƒl‰ salli toisen vuosia kest‰v‰n taistelun raastaa kansojamme. "Kun olemme voittaneet bysanttilaiset ja karkoittaneet heid‰t Italiastamme -- silloin, Cethegus, odotan sinua Rooman muurien ulkopuolella. En tule vaatimaan kansojamme taisteluun, vaan sinua kaksintaisteluun. Sin‰ ja min‰, mies miest‰ vastaan, me ratkaisemme sitten Rooman kohtalon." Ja kuninkaan katseessa ja ‰‰ness‰ ilmeni sellainen suuruus, arvokkuus ja ylevyys, ett‰ prefekti joutui aivan h‰milleen. H‰n olisi mielell‰‰n salaa nauranut barbaarin yksinkertaisuudelle. Mutta h‰nest‰ tuntui, ettei h‰n voisi en‰‰ kunnioittaa itse‰‰n, jollei h‰n kykenisi tajuamaan, kunnioittamaan eik‰ vastaamaan t‰t‰ jaloutta. Niinp‰ h‰n sanoikin ilman pilkkaa: "Vitiges, sin‰ uneksit kuin goottipoikanen." "En, min‰ ajattelen ja menettelen kuin goottilainen mies. "Cethegus, sin‰ olet ainoa roomalainen, jota kunnioitan voidakseni puhua n‰in. "Olen n‰hnyt sinun taistelevan gepidisodassa. Sin‰ olet miekkani arvoinen. "Sin‰ olet minua vanhempi. Niinp‰ min‰ annan sinulle kilven etua." "Te, germaanit, olette omituista v‰ke‰", sanoi Cethegus tahtomattaan. "Millaisia kuvitelmia!" Mutta nyt ilmestyi Vitigeksen sile‰lle otsalle ryppyj‰. "Kuvitelmiako? Voi sinua, jollet sin‰ kykene tajuamaan tunteitani. "Voi, sinua, jos Teja on oikeassa. "H‰n nauroi suunnitelmalleni ja sanoi: 'Tuota ei roomalainen ymm‰rr‰'. "Ja h‰n neuvoi minua viem‰‰n sinutkin panttivangiksi. "Minulla on paremmat k‰sitykset sinusta ja Roomasta. "Tied‰tkˆ, ett‰ Teja on piiritt‰nyt talosi. Jos sin‰ olet liian halpamielinen tai arka k‰sitt‰‰ksesi minua, -- niin viemme sinut kahleissa pois Roomastasi. "Saat h‰vet‰, jos sinut t‰ytyy pakottaa kunniaan ja jalouteen." T‰m‰ suututti Cethegusta. H‰n h‰pesi. Tuollainen ritarillisuus oli h‰nelle vierasta, ja h‰nt‰ suututti, ettei h‰n voinut sit‰ ivatakaan. H‰nt‰ suututti, ett‰ h‰nt‰ aiottiin pakottaa v‰kivalloin, ett‰ h‰nen vapaata valitsemistaan ep‰iltiin. H‰nt‰ vimmastutti sek‰ Tejan halveksuminen ett‰ kuninkaan raaka avomielisyys. Kaikki nuo vaikutelmat taistelivat h‰nen sielussaan. H‰n olisi mielell‰‰n iskenyt tikarin germaanin leve‰‰n rintaan. H‰nen sotilaallinen kunniantuntonsa oli ollut v‰h‰ll‰ saada h‰net antamaan sanansa. Nyt h‰n tunsi p‰invastoin alhaista vahingoniloa. Barbaarit eiv‰t olleet luottaneet h‰neen, he olivat halveksineet h‰nt‰. Nyt h‰n heid‰t varmasti pett‰isi. Katsoen ter‰v‰sti kuningasta silmiin h‰n tarttui t‰m‰n k‰teen. "P‰‰tetty", huusi h‰n. "P‰‰tetty", toisti Vitiges puristaen lujasti h‰nen k‰tt‰‰n. "Mieleni on hyv‰, ett‰ olin oikeassa, eik‰ Teja. "Voi hyvin! Suojele Roomaamme! "Vaadin sen sinulta takaisin tasap‰‰ss‰ taistelussa." H‰n l‰hti. "Miten on", kysyi Teja tullen muiden goottien kanssa esille, "rynt‰‰nkˆ taloon?" "Et", sanoi Vitiges, "h‰n on antanut sanansa". "Kunpahan h‰n sen pit‰isikin." Vitiges per‰ytyi kiivaasti. "Teja! Synkk‰ luonteesi tekee sinut ep‰oikeudenmukaiseksi. "Sinulla ei ole oikeutta ep‰ill‰ sankarin sanaa. Cethegus on sankari." "H‰n on roomalainen. Hyv‰‰ yˆt‰!" sanoi Teja pist‰en miekkansa tuppeen. H‰n l‰hti goottiensa kanssa omia teit‰‰n. Mutta Cethegus heittelehti sin‰ yˆn‰ levottomasti vuoteellaan. H‰n oli tyytym‰tˆn itseens‰. H‰n oli vihainen Juliukselle. H‰n oli katkera Vitigekselle, mutta viel‰ enemm‰n Tejalle. Mutta eniten itselleen. * * * * * Seuraavana p‰iv‰n‰ Vitiges viel‰ kerran kutsui kaupungin kansan, senaatin ja papiston kokoon Tituksen termeihin. T‰m‰ komea rakennus oli t‰ynn‰ sotap‰‰llikˆit‰. Sen marmoriportaiden ylimm‰lt‰ astuimelta kuningas piti yksinkertaisen puheen roomalaisille. H‰n selitti luopuvansa v‰h‰ksi aikaa kaupungista ja per‰ytyv‰ns‰. Mutta h‰n sanoi pian palaavansa. H‰n muistutti goottilaisen hallituksen lempeytt‰, Teoderikin ja Amalasuntan hyvi‰ tˆit‰ ja vaati heit‰ vastustamaan miehuullisesti Belisariusta, kunnes gootit ehtisiv‰t avuksi. Roomalaisten aseiden k‰ytt‰miseen tottuneet legioonat ja kaupungin vahvat muurit tekiv‰t pitk‰llisenkin vastarinnan mahdolliseksi. Viimeksi h‰n vaati uskollisuusvalan ja antoi heid‰n viel‰ juhlallisesti vannoa, ett‰ he puolustaisivat henkeen ja vereen asti kaupunkia Belisariusta vastaan. Roomalaiset ep‰iliv‰t, sill‰ heid‰n ajatuksensa olivat jo nyt Belisariuksen leiriss‰ eiv‰tk‰ he tahtoneet tehd‰ v‰‰r‰‰ valaa. Silloin kaikui kumea, juhlallinen laulu Via sacralta p‰in ja Flaviuksen amfiteatterin ohi kulki suuri saattue pappeja, jotka veisasivat virsi‰ ja suitsuttivat pyh‰‰ savua. Edellisen‰ yˆn‰ paavi Agapetus oli kuollut ja h‰nen seuraajakseen oli heti valittu p‰‰diakoni Silverius. Hitaasti ja juhlallisesti pappien saatto aaltoili eteenp‰in. Etumaisina kannettiin Rooman piispan arvomerkkej‰. Pojat lauloivat hopeankirkkailla ‰‰nill‰‰n kauniita, vaikka valittavia lauluja. Vihdoin paavin avonainen, leve‰, runsaasti kullattu, laivaa muistuttava kantotuoli saapui. Kantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa. Kantotuolin ymp‰rill‰ tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka tahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta siunauksia nyˆk‰ten p‰‰t‰‰n oikealle ja vasemmalle. Iso pappisaattue ja joukko keih‰ill‰ varustettuja palkkasotureita p‰‰ttiv‰t kulkueen. Kulkue pys‰htyi keskelle toria. ƒ‰neti, uhmailevina katselivat areiolaiset goottisoturit, jotka vartioivat kaikkia torille vievi‰ katuja, heille vihamielisen kirkon ylpe‰‰, loisteliasta esiintymist‰. Roomalaiset sit‰ vastoin tervehtiv‰t piispansa saapumista sit‰kin iloisemmin, kun h‰nen sanansa vapauttaisi heid‰t omantunnon vaivoista, joita kohta teht‰v‰ vala aiheutti. Silverius aikoi juuri alkaa puheensa kokoutuneelle kansalle, kun j‰ttil‰iskokoinen gootti pisti k‰tens‰ kantotuolin eturistikon l‰pi ja nyk‰isi paavin kullalla kirjaillusta vaipasta. Vihoissaan t‰st‰ ep‰kunnioittavasta h‰iriˆst‰ Silverius katsahti taakseen, mutta gootti nyk‰isi huolettomana toistamiseen ja sanoi: "Pappi, tule kuninkaan luo!" Silverius olisi mieluummin suonut, ett‰ kuningas olisi saapunut h‰nen luokseen. Hildebad n‰ytti aavistavan sen h‰nen kasvoistaan. Mutta h‰n huudahti: "Ei t‰ss‰ muu auta. Taivu vain, pappi." Samalla h‰n laski k‰tens‰ er‰‰n kantotuolia kantavan papin olkap‰‰lle. Kantajat laskeutuivat polvilleen ja huoaten Silverius nousi maahan l‰htien Hildebadin mukana portaita ylˆs. Kun Silverius oli saapunut Vitigeksen luo, tarttui t‰m‰ h‰nen k‰teens‰, kulki h‰nen kanssaan portaiden reunalle ja sanoi: "Rooman miehet! T‰m‰n ovat papit valinneet piispaksenne. "Min‰ vahvistan vaalin. H‰n nouskoon paavin istuimelle heti, kun on vannonut minulle kuuliaisuutta ja vannottanut teill‰ minulle uskollisuudenvalan. Vanno, pappi!" Hetken aikaa Silverius n‰ytti h‰mm‰styneelt‰. Mutta pian h‰n toipui ja k‰‰ntyi kansan puoleen tekopyh‰sti hymyillen. "Sin‰ k‰sket", sanoi h‰n. "Vanno", huusi Vitiges, "ett‰ sin‰ poissa ollessamme teet kaiken voitavasi s‰ilytt‰‰ksesi Rooman kaupungin uskollisena gooteille, joille se on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Vanno valvovasi meid‰n etujamme kaikin tavoin ja vastustavasi vihollisiamme. Vanno uskollisuutta gooteille." "Min‰ vannon", sanoi Silverius k‰‰ntyen kansan puoleen. "Ja min‰, jolla on valta sitoa teid‰n sielunne, roomalaiset, vaadin teit‰, jotka olette goottilaisten aseiden ymp‰rˆim‰t, vannomaan samassa mieless‰ kuin min‰kin olen vannonut." Papit ja muutamat aatelisista n‰yttiv‰t k‰sitt‰v‰n h‰net ja kohottivat ep‰rˆim‰tt‰ k‰tens‰ vannoakseen. Silloin ei kansanjoukkokaan en‰‰ kauempaa miettinyt ja torilta kajahti ‰‰nek‰s huuto: "Me vannomme uskollisuutta gooteille." "Hyv‰ on, Rooman piispa", sanoi kuningas. "Me luotamme valaanne. Voikaa hyvin, roomalaiset. Pian n‰emme taas toisemme." H‰n asteli leveit‰ portaita alas. Teja ja Hildebad tulivat h‰nen j‰ljess‰‰n. "Nyt olen utelias", sanoi kreivi Teja. "N‰hd‰ksesi, aikovatko he pit‰‰ valansa", tuumi Hildebad. "En. En ollenkaan. Vaan n‰hd‰kseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyll‰ kai pappi keinot keksii." Liehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta j‰tt‰en sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius l‰heni sit‰ pikamarssissa pitkin Via latinaa. YHDEKSƒS LUKU. Florentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen el‰m‰. Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia vartiostoja. Kaduilla n‰kyi joukottain j‰ttil‰iskokoisia gootteja ja asestettuja palkkasotureita. Vˆlsungit Guntaris ja Arahad olivat nimitt‰in leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi m‰‰r‰nneet sen p‰‰kortteerikseen Vitigest‰ vastaan nostetun kapinan kest‰ess‰. Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin kaupungin muurien sis‰puolella. Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pel‰tty sotilas. H‰n oli jo vuosikausia ollut Florentian kreivin‰. Kaupungin l‰himm‰ss‰ ymp‰ristˆss‰ olivat t‰m‰n mahtavan aatelissuvun tilukset, joita tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljeliv‰t. Heill‰ oli rajaton valta kaupunkiin ja sen ymp‰ristˆˆn, ja herttua Guntaris oli p‰‰tt‰nyt nyt sit‰ k‰ytt‰‰kin. T‰ysiss‰ varusteissa, kyp‰r‰ p‰‰ss‰ t‰m‰ komea mies k‰veli tyytym‰ttˆm‰n‰ er‰‰n huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin. Nuorempi veli oli sit‰ vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli aseeton. ƒ‰netˆnn‰ ja mietteiss‰‰n h‰n nojasi pˆyt‰‰ vasten, joka oli t‰ynn‰ kirjeit‰ ja pergamentteja. "Tee vihdoinkin p‰‰tˆs, poikani", sanoi Guntaris. "T‰m‰ on viimeinen sanani. "T‰n‰‰n on sinun tuotava myˆnt‰v‰ vastaus tuolta itsep‰iselt‰ tytˆlt‰ tai min‰ -- kuuletko -- min‰ itse menen sit‰ noutamaan. "Mutta varokoon h‰n silloin itse‰‰n. "Osaan paremmin kuin sin‰ kohdella oikullista tyttˆ‰." "Veljeni, ‰l‰ tee sit‰!" "Teen kyll‰, kautta salaman. "Luuletko, ett‰ min‰ panen p‰‰ni alttiiksi ja sallin sukumme onnen luistaa k‰sist‰ni sinun riutuvan rakkautesi ja hell‰mielisyytesi vuoksi. "Nyt on tilaisuus saada vˆlsungeille ensimm‰inen sija kansamme keskuudessa. T‰m‰ paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat vuosituhansia syrj‰ytt‰neet meid‰t silt‰. "Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi riidell‰ sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sit‰ p‰‰ss‰si talonpoikaiskuningasta Vitigest‰ vastaan. "Mutta emme saa en‰‰ viivytell‰. Minulla ei ole viel‰ mit‰‰n tietoja Ravennasta, mutta pelk‰‰n, ett‰ kaupunki antautuu vain Matasuntalle eik‰ meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sill‰, jonka hallussa on Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet viholliselle. _Meid‰n_ t‰ytyy saada haltuumme t‰m‰ mahtava linnoitus. "Senvuoksi t‰ytyy h‰nen tulla vaimoksesi, ennenkuin l‰hdemme korppikaupungin muurien edustalle, muuten levi‰‰ pian huhu, ett‰ h‰n on pikemmin vankimme kuin kuningattaremme." "Kuka sit‰ toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin min‰, mutta en voi h‰nt‰ pakottaa." "Miksi et? "Hae h‰net k‰siisi ja taivuta h‰net hyv‰ll‰ tai pahalla. Min‰ menen valleille vartioita lis‰‰m‰‰n. "Palatessani tahdon vastauksen." Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin l‰hti puutarhaan hakemaan Matasuntaa k‰siins‰. Puutarha oli V‰h‰st‰ Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima. Puutarhan takaosa oli mets‰ntapainen eik‰ siell‰ ollut penkereit‰ eik‰ kukkasarkoja, vaan rehev‰, ihmeen kaunis ruohokko. Kirkas puro virtasi hauskasti solisten n‰iden kukkaisten ruohokenttien ja tihe‰in oleanderpensastojen l‰pi. Aivan puron rannalla pehme‰ss‰ ruohossa loikoili nuori nainen. H‰n oli paljastanut oikean k‰sivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa. Mietteiss‰‰n h‰n katseli eteens‰ ja heitti silloin t‰llˆin hajamielisen‰ orvokin tai krokuksen veteen sek‰ katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat. Aivan h‰nen selk‰ns‰ takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttˆ maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelett‰, josta puuttui en‰‰ vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttˆ h‰nen salaista tyˆt‰‰n. Mutta t‰m‰ n‰ytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa. Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenv‰riselle tukalle ja kumartui h‰nen olkap‰‰ns‰ yli n‰hd‰kseen h‰nen katseensa. Mutta t‰m‰ ei edes huomannut kukkain kosketusta p‰‰h‰ns‰. Silloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeiss‰‰n: "Mit‰, kautta Auran palmujen, sin‰ taas mietit, hallitsijattareni? Kenen luona ovat ajatuksesi?" Matasunta avasi hehkuvat silm‰ns‰ ja kuiskasi: "H‰nen luonaan." "Valkoinen jumalatar, t‰t‰ en en‰‰ kest‰ kauemmin", huudahti tyttˆnen hyp‰ht‰en ylˆs. "T‰m‰ on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut. "Sin‰ unohdat sek‰ minut, pienen gasellisi, ett‰ oman kauneutesi -- miehen vuoksi, jota et saa n‰hd‰k‰‰n. Luo silm‰si aaltoihin ja katso, kuinka tukkasi ihanuutta lis‰‰v‰t tummat orvokit ja valkovuokot." "Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa h‰nelle minulta terveisi‰." "Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niit‰. H‰n ei uskaltanut jatkaa torumistaan. "Sano", huudahti h‰n taas istuutuen, "kuinka t‰m‰ kaikki p‰‰ttyy? "Olemme olleet t‰‰ll‰ useita p‰ivi‰, mutta emme oikein tied‰, oletko sin‰ kuningatar vai vanki. "Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet askeltakaan kamaristasi muuanne kuin t‰h‰n korkeiden muurien ymp‰rˆim‰‰n puutarhaan. Me emme tied‰ mit‰‰n koko maailmasta. "Mutta sin‰ olet hiljainen ja tyytyv‰inen ik‰‰nkuin niin pit‰isi ollakin." "Niin pit‰‰kin olla." "Vai niin! Ja mitenk‰ t‰m‰ p‰‰ttyy?" "H‰n tulee vapauttamaan meid‰t." "Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko. "Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos n‰kisin sinun yˆll‰ katselevan t‰hti‰, niin sanoisin: sin‰ olet lukenut kaiken tuon t‰hdist‰. Mutta nyt! En sit‰ ymm‰rr‰" -- ja h‰n pudisteli mustia kiharoitaan -- "enk‰ koskaan tule ymm‰rt‰m‰‰nk‰‰n." "Aspa! Sin‰ voit ja sinun t‰ytyykin ymm‰rt‰‰", sanoi Matasunta kohottautuen pystyyn ja pannen valkean k‰tens‰ tytˆn ruskealle kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee t‰m‰n palkinnon, parhaan, mit‰ minulla on antaa." Orjattaren tummaan silm‰‰n kohosi kyynel. "Palkinnonko", sanoi h‰n. "Aspan ryˆstiv‰t villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat. "Aspa on orjatar. "Kaikki ovat haukkuneet ja lyˆneet h‰nt‰. "Sin‰ olet ostanut minut kuin kukan. "Ja sin‰ olet sivellyt poskiani ja hiuksiani. "Ja sin‰ olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta." H‰n painoi pienen p‰‰ns‰ hallitsijattarensa povelle. "Sin‰ olet gasellini", sanoi t‰m‰, "ja sinulla on syd‰n kullasta. "Sin‰ saat tiet‰‰ kaiken, mit‰ eiv‰t muut tied‰ kuin min‰. "Kuule siis. "Lapsuuteni oli iloton ja lemmetˆn. "Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeytt‰ ja rakkautta. "ƒiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut poikaa, valtaistuimen perillist‰. -- H‰n kohteli minua, tyttˆ‰, vastenmielisyydell‰, kylmyydell‰ ja kovuudella. "Kun Atalarik oli syntynyt, ei h‰n en‰‰ ollut kova, mutta sensijaan kylm‰. Valtaistuimen perillinen sai osakseen h‰nen rakkautensa ja huolenpitonsa. "Olisin tuskin ymm‰rt‰nytk‰‰n sit‰, jollen olisi huomannut lempe‰ss‰ is‰ss‰ni t‰ytt‰ vastakohtaa. Tunsin, kuinka h‰nkin k‰rsi puolisonsa kylmyydest‰. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleit‰ vuodattaen rintaansa vasten. "Kun h‰n oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen rakkaus. "Hyvin harvoin n‰in Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat palatsin toisessa osassa. Viel‰ harvemmin n‰in ‰iti‰ni. Tuskinpa muulloin kuin silloin, kun h‰nen oli rangaistava minua jostakin. "Rakastin h‰nt‰ sittenkin kovasti. N‰in, kuinka hoitajattareni ja opettajattareni rakastivat, syleiliv‰t ja suutelivat omia lapsiaan. Samanlaista hellyytt‰ minunkin syd‰meni hartaasti kaipasi. "N‰in kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta. "Rakkain paikka maailmassa oli minulle is‰ni Eutarikin hauta hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa. "Siell‰ hain kuolleelta rakkautta, jota en el‰vilt‰ saanut. Joka kerta, kun p‰‰sin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkem‰‰n. "Kaipaukseni kasvoi yh‰ suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. ƒitini l‰sn‰ollessa t‰ytyi minun huolellisesti salata tunteeni. H‰n halveksi minua, jos niit‰ n‰ytin. "Ja kehittyess‰ni lapsesta tytˆksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina katselivat minua ihaillen, mutta luulin, ett‰ he surkuttelivat minua, ja se tuotti minulle tuskia. "Yh‰ useammin pakenin is‰ni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta ‰idilleni. H‰nelle kerrottiin, ett‰ itkin siell‰ ja palasin aina menehtyneen‰. "Vihoissaan ‰itini sanoi, etten saisi k‰yd‰ haudalla kuin h‰nen kanssaan. Ja sitten h‰n puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta. "Mutta koko syd‰meni nousi kieltoa vastaan ja k‰vin haudalla siit‰ huolimatta. "Kerran h‰n itse tapasi minut siell‰. H‰n lˆi minua -- vaikka en en‰‰ ollut lapsi -- ja vei minut takaisin palatsiin. H‰n nuhteli minua ankarasti ja uhkasi ajaa minut i‰ksi pois luotaan. L‰htiess‰‰n h‰n kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi h‰nelle oli annettu sellainen lapsi rangaistukseksi. "T‰m‰ oli liikaa. "Rajattomasti onnettomana p‰‰tin paeta ‰itini luota, jolle olin vain rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, miss‰ ei kukaan minua tuntisi. Mutta en itsek‰‰n tiennyt, minne olisin l‰htenyt. Mieluimmin olisin mennyt is‰ni haudalle. "Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin viel‰ kerran haudalle, jolta otin itkien haikeat j‰‰hyv‰iset. "T‰hdet ilmestyiv‰t jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeit‰ katuja faventinil‰iselle portille. "Onnellisesti p‰‰sin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja l‰hdin juoksemaan pitkin tiet‰ yˆt‰ ja kurjuutta kohti. "Mutta tiell‰ tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies. "Kun aioin menn‰ h‰nen ohitsensa, tuli h‰n ‰kki‰ minua p‰in, katsoi minua silmiin ja laski k‰tens‰ hartioilleni. "'Minne Matasunta-neito menee yksin t‰h‰n aikaan vuorokaudesta?' "H‰nen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vieriv‰t silmist‰ni ja nyyhkien min‰ huusin: "'Ep‰toivoa kohden!' "Silloin mies tarttui molempiin k‰siini ja katsoi minua niin yst‰v‰llisesti, lempe‰sti ja osanottavasti. "Sitten h‰n kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempe‰ll‰, suurinta hyvyytt‰ ilmaisevalla ‰‰nell‰: "'Miksi? Mik‰ sinua niin vaivaa?' "Syd‰melleni teki sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa h‰nen ‰‰nens‰. "Ja kun katsoin h‰nen lempeisiin silmiins‰, en voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ni. "'Koska minua oma ‰itini vihaa, koska en saa rakkautta maan p‰‰ll‰.' "'Lapsi! Lapsi! Sin‰ olet sairas', sanoi h‰n, 'ja hourit. Tule, tule kanssani takaisin. Sinusta -- odotahan vain -- sinusta tulee rakkauden kuningatar.' "En ymm‰rt‰nyt h‰nt‰. Mutta min‰ rakastin h‰nt‰ noiden sanojen, tuon lempeyden vuoksi. "Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin h‰nt‰ silmiin. "Min‰ vapisin. "T‰m‰ liikutti h‰nt‰. H‰n luuli kenties, ett‰ minua paleli. "H‰n otti l‰mpim‰n viittansa, k‰‰ri sen ymp‰rilleni ja toi minut hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja palatsiin. "Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin h‰nt‰ nojaten p‰‰t‰ni, jonka h‰n huolellisesti peitti, h‰nen rintaansa vasten. "H‰n oli ‰‰neti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni. "Kenenk‰‰n huomaamatta -- kuten luulin -- onnistuimme p‰‰sem‰‰n palatsin portaille. H‰n avasi oven ja tyˆnsi minut hiljaa sis‰‰n. Sitten h‰n pudisti k‰tt‰ni. "'Ole hyv‰', sanoi h‰n, 'ja levollinen.' "'Onnesi tulee kyll‰ aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.' "H‰n pani hiljaa k‰tens‰ p‰‰ni p‰‰lle, sulki oven ja astui portaita alas. "Mutta min‰ nojasin puoleksi avonaiseen oveen enk‰ voinut liikkua minnek‰‰n. Jalkani eiv‰t kannattaneet minua. Syd‰meni sykki rajusti. "Silloin kuulin karkean ‰‰nen sanovan h‰nelle: "'Kenet sin‰ n‰in yˆaikaan keinottelit palatsiin, yst‰v‰ni?' "Mutta h‰n vastasi: "'Sin‰kˆ, Hildebrand?' "'Sin‰ et h‰nt‰ ilmaise.' "'H‰n oli Matasunta-lapsi. H‰n oli eksynyt yˆn pimeydess‰ kaupungille ja pelk‰si ‰itins‰ vihaa.' "'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kauniimmaksi.' "Ja saattajani sanoi" -- h‰n vaikeni ja poskille lensi hele‰ puna. "No", kysyi Aspa katsellen h‰nt‰ ihmeiss‰‰n, "mit‰ h‰n sanoi?" Mutta Matasunta painoi Aspan p‰‰n rintaansa vasten. "H‰n sanoi", kuiskasi h‰n, "h‰n sanoi: -- 'h‰nest‰ tulee maailman kaunein nainen.'" "Silloin h‰n sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siit‰ punastut? Onhan se totta! Jatka! Mit‰ sin‰ teit?" "Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden kyyneli‰. "Tuona yˆn‰ ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. H‰n oli hyv‰ minulle. Tunsin sen. Ja h‰n sanoi minua kauniiksi. "Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siit‰ onnellinen. Tahdoin olla kaunis: h‰nen vuokseen. "Oi, kuinka onnellinen olinkaan. H‰nen kohtaamisensa toi valoa pimeyteeni, siunausta el‰m‰‰ni. "Nyt tiesin, ett‰ minullekin voitiin olla hyvi‰, ett‰ minuakin voitiin rakastaa. "Huolellisesti hoidin ruumista, jota h‰n oli kiitt‰nyt. "Suloinen voima syd‰mess‰ni levitti lempe‰‰ l‰mpˆ‰ koko olemukseeni, muutuin lempe‰mm‰ksi ja syd‰mellisemm‰ksi. Ankara ‰itikin muuttui nyt hellemm‰ksi minua kohtaan, kun vastasin h‰nen kovuuteensa vain lempe‰ll‰ rakkaudella. Ja p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kaikkien syd‰met muuttuivat suopeammiksi minulle, kuten min‰kin muutuin lempe‰mm‰ksi ymp‰ristˆlleni. "T‰st‰ kaikesta saan kiitt‰‰ h‰nt‰. H‰n esti minua pakenemasta h‰pe‰‰n ja kurjuuteen, h‰n antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta. "Siit‰ alkaen olen el‰nyt ja yh‰ el‰n h‰nen vuokseen." H‰n vaikeni ja painoi vasemman k‰tens‰ aaltoilevalle povelleen. "Mutta hallitsijattareni, oletko n‰hnyt h‰nt‰ t‰m‰n j‰lkeen? Oletko puhutellut h‰nt‰? El‰‰kˆ rakkautesi niin laihasta ravinnosta?" "En ole h‰nt‰ senj‰lkeen puhutellut. Kerran n‰in h‰net. Teoderikin kuolinp‰iv‰n‰ h‰n komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi h‰nen nimens‰. En ollut koskaan uskaltanut kysell‰ h‰nest‰ pel‰ten saattavani julkisuuteen pakoni ja -- salaisuuteni. H‰n ei ollut hovissa. Ja kun h‰n mahdollisesti oli siell‰, olin min‰ jossakin huvilassa." "Siis et tied‰ sen enemp‰‰ h‰nest‰, h‰nen el‰m‰st‰‰n, h‰nen entisyydest‰‰n." "Miten olisin voinut sit‰ kysell‰? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut. "Rakkaus on ‰‰nettˆmyyden ja kaipauksen tyt‰r. Mutta h‰nen tulevaisuudestaan, meid‰n tulevaisuudestamme tied‰n jotakin." "H‰nen tulevaisuudestaan", sanoi Aspa hymyillen. "Hoviin tuli joka vuosi kes‰p‰iv‰nseisauksen aikana vanha Radrun ja sai kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita t‰m‰ oli tuottanut Aasiasta ja Niilin luota. "T‰m‰n h‰n oli pyyt‰nyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siit‰, ett‰ h‰n oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko h‰nen kohtalonsa. Kaikki oli k‰ynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita ja juomia. 'Mets‰nhaltijattareksi' kutsuttiin h‰nt‰ julkisesti, mutta salaisuudessa sanottiin h‰nt‰ 'valaksi', ennustajattareksi. "Kaikki me hovilaiset -- paitsi pappeja, jotka olisivat sen est‰neet -- tiesimme, ett‰ kuningas antoi joka kes‰p‰iv‰nseisauksen aikana Radrunin ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat. "Ja kun h‰n palasi kuninkaan luota, kutsuivat -- sen tiesin aivan varmasti -- ‰itini, Teodahad ja Gotelindis h‰net luokseen ja ennustuttivat h‰nell‰. Ja aina tapahtui h‰nen sanojensa mukaan. "Seuraavana kes‰p‰iv‰nseisauksena min‰kin rohkaisin mieleni, hain vanhuksen k‰siini, houkuttelin h‰net huoneeseeni ja tarjosin h‰nelle kultaa ja kalliita kivi‰, jos h‰n ennustaisi minulle. "Mutta h‰n nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi: "'Ei kullalla, vaan verell‰!' "'Puhtaan kuninkaanlapsen v‰kev‰ll‰ verell‰.' "H‰n iski vasemmasta k‰dest‰ni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa. "Sitten h‰n katsoi tutkivasti molempia k‰si‰ni ja sanoi soinnuttomalla ‰‰nell‰: "'Se, jota syd‰mess‰si korkeimpana pid‰t, antaa sinulle suurimman loiston ja suurimman onnen.' "'H‰n tuottaa sinulle suurimmat surut. H‰nest‰ tulee puolisosi, vaan ei miehesi.' "Samassa h‰n riensi ulos." "Ennustus oli verraten lohduton -- ainakin minun k‰sitt‰‰kseni." "Sin‰ et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin h‰m‰ri‰ ja synkki‰. Jokaiseen lupaukseen h‰n liitt‰‰ aina uhkauksen. Mutta min‰ puolestani luotan enemm‰n valoisaan kuin synkk‰‰n. "Ennustus toteutuu, k‰sittip‰ sen kuinka tahansa. Min‰ tied‰n, ett‰ h‰n tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sit‰ seuraavat surut k‰rsin mielell‰ni. Tuska h‰nen vuoksensa on suloinen onni." "Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan ennustuksen t‰hden hyl‰nnyt kaikkien vandaalien, l‰nsigoottien, frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja ruhtinasten kosinnat. Olet hyl‰nnyt Bysantin keisarillisen prinssin Germanuksenkin. Sin‰ odotat vain h‰nt‰!" "Min‰ odotan h‰nt‰. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi. "Syd‰mess‰ni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka p‰iv‰: h‰n tulee omaksesi, h‰nen t‰ytyy tulla omaksesi. "Se on varmaa kuin t‰hdet", sanoi h‰n lopuksi luoden silm‰ns‰ taivasta kohti ja vaipuen taas ‰skeisiin unelmiinsa. Huvilasta p‰in kuului askeleita. "Ah", huudahti Aspa, "komea kosijasi tulee. "Arahad raukka, turhaa on vaivasi." "Teen jo t‰n‰‰n siit‰ leikist‰ lopun", sanoi Matasunta nousten ylˆs. H‰nen otsaltaan, h‰nen silmist‰‰n kuvastui nyt viha ja ankaruus, mik‰ ilmaisi amalien veren virtaavan h‰nen suonissaan. T‰ss‰ tytˆss‰ hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen. Aspa h‰mm‰styi hallitsijattarensa itsehillitsemiskyky‰. "Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi h‰n. "Lunta p‰‰laella, ruusuja vyˆt‰isill‰, mutta sisimm‰ss‰ syd‰mess‰ kuluttava tuli, joka usein virtaa lumelle ja ruusuille." Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta k‰yt‰v‰lt‰ ja kumarsi punastuen kauniille neitoselle. "Min‰ tulen", sanoi h‰n, "kuningatar --" Mutta t‰m‰ keskeytti h‰net. "Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan t‰m‰n v‰kivallan ja valheen sekaisen ilveilyn. "En suvaitse sit‰ en‰‰ kauemmin. "Reipas veljesi hyˆkk‰‰ ‰kki‰ asunnossani minun, turvattoman, ‰iti‰‰n syv‰sti surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa kuningattarekseen ja vangikseen ja pit‰‰ minua viikkokausia arvolleni sopimattomassa vankeudessa. "H‰n lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riist‰‰ minulta vapauden. "Sitten tulet sin‰ ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei johda mihink‰‰n tulokseen. "Olen v‰heksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sin‰, hullu, ett‰ amalien tyt‰r suostuu v‰kisin, vankinasi ollessaan? "Sin‰ vannot rakastavasi minua. "Niinp‰ kunnioita minua myˆskin. "Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi. "Muuten vapise, kun vapauttaja tulee." Uhkaavan n‰kˆisen‰ h‰n meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua sanaakaan. Silloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja s‰ihkyvin silmin. "Nyt, Arahad", huusi h‰n, "tee asiasta vihdoinkin selv‰. "Meid‰n on heti l‰hdett‰v‰ liikkeelle. H‰n l‰hestyy sotajoukkoineen." "Kuka", kysyi Arahad nopeasti. "H‰n sanoo tulevansa vapauttamaan. "Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin luona." "Kuka", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihke‰sti. "Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tiet‰‰, eih‰n sit‰ kuitenkaan voi en‰‰ salata. Faesulaen kreivi Vitiges." "Vitiges", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syv‰‰n henke‰‰n. "Niin, h‰net ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet." "H‰n, h‰n on kuninkaani", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan. "Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani, mutta sinun huoneessasi oli h‰nen marmoripatsaansa seppelˆityn‰. Se tuntui minusta ep‰ilytt‰v‰lt‰. "Myˆhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-p‰‰." Matasunta oli ‰‰neti ja koetti salata poskillensa ilmestynytt‰ hehkuvaa punaa. "Mit‰ on teht‰v‰?" huudahti Arahad. "Meid‰n t‰ytyy l‰hte‰. "Meid‰n t‰ytyy ehti‰ ennen h‰nt‰ Ravennan edustalle. "Vahva Florentia pid‰tt‰‰ h‰nt‰ jonkin aikaa. Sill‰ v‰lin saamme Ravennan k‰siimme ja kun sin‰ olet viett‰nyt h‰‰si Teoderikin linnassa h‰nen tytt‰rentytt‰rens‰ kanssa, on koko goottien kansa puolellamme. "Tule, kuningatar! Min‰ valjastutan vaunusi. Hetken per‰st‰ l‰hdet joukkojeni suojaamana Ravennaan." Molemmat veljekset riensiv‰t tiehens‰. S‰ihkyvin silmin Matasunta katseli heid‰n j‰lkeens‰. "Niin, viek‰‰ minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin kuninkaani syˆksyy kimppuunne ja pelastaa minut. "Tule, Aspa, vapauttaja l‰hestyy." KYMMENES LUKU. Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piirist‰, kun paavi Silverius -- t‰m‰ tapahtui valanteon j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ -- kutsui kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston p‰‰miehet Caracallan termeihin neuvottelemaan pyh‰n Pietarin kaupungin asioista. Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, ett‰ nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, l‰hetett‰isiin l‰hetystˆ oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan oikeudenmukaisen hallitsijan sotap‰‰llikˆn Belisariuksen luo, jolle annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydett‰isiin joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa vastaan. Er‰‰n aivan nuoren papin ja rehellisen sep‰n omantunnon vaivat edellisen‰ p‰iv‰n‰ tehdyn valan rikkomisesta h‰n poisti naurussa suin vetoamalla apostoliseen sitomis- ja p‰‰st‰misvaltaansa sek‰ huomauttamalla, ett‰ vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta. Sitten hyv‰ksyttiin ehdotus yksimielisesti. L‰hetystˆˆn valittiin paavi itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti p‰‰tˆst‰. ƒ‰neti h‰n oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erill‰‰n ‰‰nestyksest‰. Nyt h‰n nousi puhumaan: "Min‰ vastustan p‰‰tˆst‰. "En valan t‰hden. "En tarvitse apostolista p‰‰st‰misvaltaa. "En ole vannonutkaan. "Mutta kaupungin t‰hden. "T‰m‰ p‰‰tˆs nimitt‰in panisi ilman pakottavaa syyt‰ kaupungin alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat. Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymist‰mme vihollisen puolelle apostolisella p‰‰st‰misvallalla. "Antakaamme Belisariuksen rukoilla meit‰ tai pakottaa meid‰t puolelleen. Se, joka heitt‰ytyy maahan, joutuu tallattavaksi." Silverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsev‰sti. "Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "ep‰ilem‰tt‰ miellytt‰isi keisarin sotap‰‰llikkˆ‰, mutta me emme voi muuttaa p‰‰tˆst‰mme. Sin‰ et siis l‰hde mukanamme Belisariuksen luo!" Cethegus nousi seisomaan. "Min‰ menen Belisariuksen luo, mutta en teid‰n kanssanne!" T‰m‰n sanottuaan h‰n l‰hti. Kun muutkin olivat poistuneet termeist‰, sanoi paavi Scaevolalle: "Nyt on h‰nen mittansa t‰ysi. H‰n on todistajien l‰sn‰ollessa vastustanut Belisariuksen k‰siin antautumista." "Ja h‰n menee itse jalopeuran luolaan." "H‰n ei palaa en‰‰ sielt‰. Oletko kirjoittanut syytˆskirjan?" "Aikoja sitten. Pelk‰sin, ett‰ h‰n pakenisi t‰‰ll‰ sotav‰en turviin, mutta h‰n l‰hteekin Belisariuksen luo. H‰n on hukassa, tuo kopea." "Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyh‰‰ Pietaria. Huomenna, nelj‰nnell‰ hetkell‰, l‰hdemme matkalle." Mutta pyh‰ is‰ erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut t‰ll‰ kertaa perikatoon. Cethegus oli heti rient‰nyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo odotti h‰nt‰. "Me l‰hdemme heti matkalle", huusi h‰n orjalle, joka istui etumaisen hevosen sel‰ss‰. "Noudan vain miekkani." Eteisess‰ h‰n tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat h‰nt‰. "T‰n‰‰n on p‰iv‰, jolla olet kauan meit‰ lohduttanut", huusi Lucius. "Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme, kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus. "K‰rsiv‰llisyytt‰", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi sis‰huoneisiin. Pian h‰n tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa kainalossa, sinetill‰ suljettu k‰‰rˆ oikeassa k‰dess‰. H‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyiv‰t. "Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis", kysyi h‰n. "On", vastasi Lucius Licinius. "Onko Sisiliasta tuotu vilja k‰tketty Kapitoliumin varustuksiin?" "K‰tkˆss‰ on." "Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten k‰skin?" "Valmiit ovat", vastasi Marcus. "Hyv‰! Ottakaa t‰m‰ k‰‰rˆ. "Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on l‰htenyt kaupungista ja totelkaa tarkoin siin‰ annettuja m‰‰r‰yksi‰. "Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengest‰ni ja teid‰n hengest‰nne -- vaan koko Roomasta. "Caesarin kaupunki n‰kee tekonne. "Menk‰‰! N‰kemiin!" H‰nen silmist‰‰n hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten syd‰miin. "Sin‰ tulet olemaan meihin tyytyv‰inen. "Sin‰ ja Caesar", huusivat nuorukaiset rient‰en tiehens‰. Cetheguksen huulilla v‰reili yst‰v‰llinen hymy, kun h‰n hypp‰si vaunuun. "Pyh‰ is‰", sanoi h‰n sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa viimeisest‰ katakombeissa pidetyst‰ kokouksesta. Aion maksaa sen." "Via latinaa pitkin", huusi h‰n nopeasti orjalle, "ja anna hevosten juosta mink‰ ne suinkin jaksavat." Prefekti oli toista p‰iv‰‰ edell‰ hitaammin kulkevasta l‰hetystˆst‰. H‰n k‰ytti aikansa hyvin. H‰nen v‰sym‰tˆn henkens‰ oli keksinyt keinon, jonka avulla h‰n pysyisi Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta. Ja nyt h‰n ryhtyi h‰nelle ominaisella huolellisuudella toimeen. Tulisella kiireell‰ jatkettiin matkaa, kunnes h‰n Capuan luona tapasi Belisariuksen etuvartijat, joiden p‰‰llikkˆ Johannes antoi veljens‰ Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa h‰net majaan. Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotap‰‰llikkˆ‰, vaan saatatti itsens‰ Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen telttaan. Prokopius oli ollut h‰nen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet toisiinsa. Mutta prefekti‰ ei nyt saattanut t‰m‰n miehen luo yksinomaan l‰mmin yst‰vyys, vaan pikemminkin se seikka, ett‰ t‰m‰ mies tunsi parhaiten Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myˆskin h‰nen tulevaisuussuunnitelmansa. Prokopius ihastui ikihyv‰ksi n‰hdess‰‰n nuoruudentoverinsa. H‰nell‰ oli raitis, terve j‰rjenjuoksu ja h‰n oli muuan niit‰ harvoja sen aikakauden oppineita, joiden selv‰‰ k‰sityskyky‰ ja luonnollista tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelev‰ sivistys eik‰ Bysantin oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi. H‰nen avomielinen otsansa ilmaisi selv‰‰ j‰rke‰, ja nuorekkaasta s‰ihkyvist‰ silmist‰ loisti viel‰ raikas el‰m‰nhalu. Kun Cethegus oli kylvyss‰ huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja v‰symyksen, l‰hti h‰n is‰nt‰ns‰ kanssa ennen illallista kiert‰m‰‰n leiri‰. Prokopius n‰ytti h‰nelle t‰rkeimpien joukko-osastojen ja kuuluisimpien p‰‰llikkˆjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden. Siell‰ oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat v‰hitellen kohonneet halvoista sotamiehist‰. He olivat urhoollisia sotilaita, mutta sivistym‰ttˆmi‰ ja, kuten ainakin nousukkaat, itserakkaita. -- He pitiv‰t itse‰‰n Belisariuksen v‰ltt‰m‰ttˆmin‰ tukipylv‰in‰ ja h‰nen tasa-arvoisina seuraajinaan. N‰iden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui iberialaisten -- persialaisten vihollisten -- kuningassuvusta. Kun persialaiset olivat valloittaneet h‰nen kansansa, l‰hti h‰n is‰nmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin palvelukseen. Viel‰ Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen, ratsuv‰en pelottomat p‰‰llikˆt, Pauluksen, Demetriuksen ja Ursicinuksen, jalkav‰en johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja Belisariuksen isaurien p‰‰llikˆn Enneksen, massageettien p‰‰llikˆt Aiganin ja Askanin, saraseenien p‰‰llikˆt Alamundaruksen ja kuningas Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen, Amazaspeen ja Artabaneen, -- Arsakeen poika Faza oli j‰‰nyt muiden armenialaisten kanssa Napoliin -- persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin. Kaikki n‰m‰ Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiitt‰en, useimpia ter‰v‰sti ja sukkelasti moittien. He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi: "Kenenk‰ on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on koristettu kultaisilla t‰hdill‰, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?" "Siell‰ asuu", sanoi Prokopius, "h‰nen voittamaton ylevyytens‰, Rooman valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka j‰rke‰ Jumala valaiskoon." "Keisarin veljenpoikako?" "Tavallaan, sill‰ h‰n on nainut keisarin veljentytt‰ren, Projektan, mik‰ muuten on h‰nen suurin ja ainoa ansionsa. "H‰net on l‰hetetty t‰nne keisarillisen henkivartioston kanssa meit‰ ‰rsytt‰m‰‰n ja pit‰m‰‰n huolta siit‰, ettemme liian helposti voita. "H‰nell‰ on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei h‰n ymm‰rr‰ sodasta enemm‰n kuin Belisarius purppurasimpukoista. H‰nest‰ tulee Italian hallitsija." "Vai niin", tuumi Cethegus. "Kun me laadimme leirin, tahtoi h‰n v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti telttansa oikealle puolelle Belisariuksen telttaa. "Me emme siihen suostuneet. "Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen." "Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka siell‰ asuu?" "Siell‰", huokasi Prokopius, "asuu er‰s hyvin onneton nainen, Antonina, Belisariuksen puoliso." "H‰nkˆ onneton? H‰n, jota niin ylistet‰‰n, viel‰p‰ sanotaan toiseksi keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?" "Siit‰ ei ole hyv‰ puhua avonaisella leirikadulla. L‰htek‰‰mme telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi j‰‰htynytt‰." YHDESTOISTA LUKU. Kun he tulivat telttaan, olivat kentt‰vuoteiden pehme‰t patjat asetetut matalan pronssipˆyd‰n ymp‰rille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli. "Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani. "Ja n‰m‰ pehme‰t patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain ne saaliikseni Daran taistelusta." "Sin‰ olet k‰yt‰nnˆllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet muuttunut paljon sen j‰lkeen, kun olimme yhdess‰ Ateenassa." "Niin min‰kin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse hˆyry‰v‰‰ hirvenpaistia -- h‰n oli l‰hett‰nyt palvelusvuorolla olevat orjat pois. "Kuten muistat, tutkin viisaustiedett‰ ja tahdoin hankkia itselleni kokemusta. "Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja Ateenassa -- ja luin niin, ett‰ tulin sairaaksi. Mutta en pys‰htynyt viisaustieteeseen. "Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan t‰ytyi minun tutkia jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymyst‰, oliki Kristus Is‰ Jumalana ja samalla oman neitseellisen ‰itins‰ is‰n‰, siis oma isois‰ns‰. "Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittiv‰t tehd‰ lopun luonnon minulle antamasta jokseenkin hyv‰st‰ ymm‰rryksest‰. "Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja l‰‰k‰rit kielsiv‰t minulta Ateenan ja kaikki kirjat. He l‰hettiv‰t minut V‰h‰‰n-Aasiaan. "Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. T‰m‰ Tukydides pelasti minut. "Ik‰viss‰ni matkalla luin ja lukemasta p‰‰sty‰ni luin h‰nen ihania kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt ihmeekseni, ett‰ ihmisten teot ja puuhat, heid‰n intohimonsa, heid‰n hyveens‰ ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki m‰‰ritelm‰t ja kuviot -- kristillisest‰ logiikasta puhumattakaan. "Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain ‰kki‰ p‰‰h‰ni oivallisen ajatuksen. "K‰velin juuri suuren torin yli. Edess‰ni oli pyh‰n hengen kirkko, joka oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille. "Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten rukoushuone. "Silloin juolahti ‰kki‰ mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat lujasti ja horjumattomasti, ett‰ heill‰ yksin on oikea k‰sitys korkeimmasta olennosta. "Mutta seh‰n on aivan mahdotonta. Korkein olento -- kuten n‰ytt‰‰ -- ei kaipaa eik‰ tarvitse sit‰, ett‰ tunnemme h‰net -- min‰ ainakaan en h‰nen sijassaan siit‰ v‰litt‰isi -- ja h‰n on luonut ihmiset el‰m‰‰n sek‰ kunnollisesti ett‰ hyˆdyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan maan p‰‰ll‰. "Ja t‰m‰ el‰minen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin oikeastaan ainoat seikat, mitk‰ ihmist‰ liikuttavat. "Jos joku tahtoo tutkia, on h‰nen tutkittava ihmisten el‰m‰‰ ja puuhia. "Siin‰ seisoessani ja miettiess‰ni kuulin ‰kki‰ torvien ratisevan ‰‰nen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edess‰ ratsasti komea mies kimolla, mies kaunis ja v‰kev‰ kuin sodanjumala. "Heid‰n aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat. "Min‰ mietin: "Nuo tiet‰v‰t el‰m‰ns‰ tarkoituksen eiv‰tk‰ tarvitse filosofiaa sit‰ ratkaistakseen. "Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, lˆi er‰s Efeson porvari minua olalle ja sanoi: "'Te ette n‰y tiet‰v‰n, keit‰ nuo olivat ja minne he menev‰t.' "'Johtaja oli sankari Belisarius. He menev‰t sotaan persialaisia vastaan.' "'Kiitos, yst‰v‰ni', sanoin min‰. 'Min‰ l‰hden h‰nen mukaansa.' "Ja niin k‰vikin. "Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen. "Siit‰ alkaen on minulla ollut kaksinainen teht‰v‰. P‰iv‰ll‰ luon itse tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yˆll‰ kirjoitan sit‰." "Kumpaa tyˆt‰ pid‰t parempana?" "Ik‰v‰ sanoa, yst‰v‰ hyv‰, kirjoittamisesta. "Ja kirjoittaminen olisi viel‰ parempaa, jos itse historia olisi parempaa. "Sill‰ useimmiten en ollenkaan tajua, mit‰ teemme. Menen mukana, koska se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen. "Tuo t‰nne Tacitusta, orja", huusi h‰n teltan ovesta ulos. "Tacitusta?" "Niin, yst‰v‰iseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet. "Selitykseksi mainitsen, ett‰ olen antanut viineilleni nimet niiden historiallisen luonteen mukaan. "Esimerkiksi t‰m‰ meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt t‰‰ll‰ teemme, t‰m‰ goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa. Meid‰n olisi pit‰nyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan, ennenkuin k‰vimme goottien kimppuun." "Narses! Mit‰ viisas yst‰v‰ni nykyj‰‰n puuhaa?" "H‰n kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sit‰ myˆnt‰‰ itselleenk‰‰n. "Sit‰paitsi h‰n tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka lyˆd‰ vetoa, ett‰ h‰n oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme maihinkaan." "Sin‰ et ole h‰nen yst‰v‰ns‰. Mutta h‰n on nero. Miksi pid‰t Belisariusta parempana?" "Sen sanon sinulle heti", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta pikareihin. "Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden historiankirjoittajaksi. "Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko syd‰mest‰ni saada k‰siini t‰ydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verest‰. Minua suututti nuo h‰m‰h‰kin tapaiset keisarit, piispat ja sotap‰‰llikˆt, jotka tekev‰t kaikki j‰rjell‰ns‰. Me olemme muuttuneet k‰‰piˆsuvuksi. Sankarien aika on ollut ja mennyt. "Vain Belisarius, tuo rehti mies, on viel‰ sankari, muinaisten arvoinen. "H‰n olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla. "H‰n ei ole tyhm‰. H‰nell‰ on j‰rke‰, mutta vain jalojen, villien el‰inten luonnonj‰rke‰ saaliin pyynti‰ varten, ammattiaan varten. "Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus. "Suurin iloni on katsella h‰nen leve‰t‰ rintaansa, h‰nen s‰ihkyvi‰ silmi‰‰n ja h‰nen voimakkaita jalkojaan, joilla h‰n pit‰‰ kurissa v‰kevimm‰nkin oriin. "Iloitsen n‰hdess‰ni, kuinka sokea halu lyˆd‰ kaikki s‰p‰leiksi monesti ilmenee h‰nen taistelusuunnitelmissaan. "Iloitsen n‰hdess‰ni h‰nen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten keskelle ja taistelevan siell‰ raivoisan villisian tavoin. "Mutta en uskalla h‰nelle sanoa, ett‰ se miellytt‰‰ minua, sill‰ sitten h‰nt‰ ei voisi en‰‰ mik‰‰n pid‰tt‰‰. Kolmen p‰iv‰n kuluessa h‰n olisi kappaleiksi hakattuna. "Min‰ p‰in vastoin hillitsen h‰nt‰. H‰n sanoo minua j‰rjekseen. "Ja j‰rkevyyteni miellytt‰‰ h‰nt‰, koska h‰n tiet‰‰, ettei se ole heikkoutta. "Monesti olen saanut maallikonj‰rjell‰ni auttaa h‰net pulasta, johon h‰n on uhkamielisyytens‰ ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut. "Hauskin tapaus on sent‰‰n tarina torvesta ja tuubasta." "Kumpaa sin‰ puhallat, yst‰v‰ni?" "En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua." "Mutta mit‰ puhuit torvesta ja tuubasta?" "Niin, me olimme Persiassa er‰‰n vuorilinnoituksen edustalla, joka meid‰n t‰ytyi saada k‰siimme, koska se hallitsi maantiet‰. "Mutta me olimme jo useita kertoja lyˆneet sankarilliset p‰‰mme pahasti linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut p‰‰llikkˆni vannoi 'kautta Justinianuksen unen' -- se on h‰nen pyhin valansa -- ettei h‰n puhaltaisi koskaan per‰ytymismerkki‰ t‰m‰n Anglon-linnan edustalla. "Asiat olivat sill‰ kannalla, ett‰ linnoituksesta tehtiin usein hyˆkk‰yksi‰ etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta leirist‰mme n‰hd‰ hyˆkk‰‰j‰in l‰htev‰n linnoituksesta, mutta vuoren juurella olevat etuvartijamme eiv‰t voineet sit‰ n‰hd‰. "Neuvoin, ett‰ antaisimme leirist‰ miehillemme per‰ytymisk‰skyn joka kerta, kun n‰imme vaaran heit‰ uhkaavan. "Mutta siin‰p‰ tulikin pulma. "Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua valaa uskaltanut peruuttaa. "Niinp‰ meid‰n t‰ytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme. "Lopuksi keksin nerokkaan v‰lityskeinon. Ehdotin sankarilleni, ett‰ h‰n soittaisi hyˆkk‰ysmerkin torvella eik‰ tuuballa ja ett‰ t‰m‰ olisi meik‰l‰isille per‰ytymismerkkin‰. "T‰m‰ ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme torvilla hyˆkk‰ysmerkin, pˆtkiv‰t vuoren juurella taistelevat miehemme pakoon niin nopeasti kuin suinkin p‰‰siv‰t. "Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi n‰hdess‰mme uljaiden s‰veleiden vaikuttavan t‰ll‰ tavalla. "Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala j‰iv‰t loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei en‰‰ teurastettu ja linnoitus antautui vihdoin. "Annan h‰nelle aina leikillisi‰ letkauksia h‰nen urotˆist‰‰n. "Mutta syd‰mess‰ni niit‰ ihailen. H‰n on viimeinen sankari." "Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria", arveli Cethegus. Prokopius nyˆk‰ytti p‰‰t‰‰n mietteiss‰‰n. "Minun t‰ytyy myˆnt‰‰, ett‰ gootit miellytt‰v‰t minua suuresti. Mutta he ovat liian tyhmi‰." "Kuinka? Miksi?" "He ovat tyhmi‰ siin‰, ett‰ he sen sijaan, ett‰ olisivat tulleet meit‰ vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdess‰ keltatukkaisten veljiens‰ kanssa, -- silloin olisivat he olleet vastustamattomat -- ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan. "He joutuvat perikatoon. He palavat t‰‰ll‰, kuten saat n‰hd‰." "Toivon n‰kev‰ni sen. Ent‰ sitten?" kysyi Cethegus levollisesti. "Niin", sanoi Prokopius nyreiss‰‰n. "Sitten tulee pahin seikka. "Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja -- sill‰ simpukkaprinssi ei t‰‰ll‰ viivy vuottakaan -- ja h‰n turmelee parhaat voimansa maleksien t‰‰ll‰, kun persialaiset antaisivat h‰nelle yllin kyllin tyˆt‰. "Ja min‰, h‰nen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka monta viinileili‰ olemme vuoden kuluessa juoneet." "Sin‰ tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois Italiasta." "Tietysti. Persiassa kasvavat h‰nen laakerinsa ja minunkin. "Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni h‰net sitten t‰‰lt‰ pois." Cethegus oli vaiti. H‰n iloitsi saadessaan n‰in mahtavan apulaisen tuumansa toteuttamiseksi. "Hallitseeko jalopeura Belisariusta h‰nen j‰rkens‰ Prokopius", sanoi h‰n ‰‰neen. "Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin h‰nen j‰rjettˆmyytens‰, h‰nen vaimonsa." "Antonina! Sano nyt, miksi ‰sken sanoit h‰nt‰ onnettomaksi." "Koska h‰n on puolinainen luonne ja vastustushaluinen. "Luonto on aikonut tehd‰ h‰nest‰ hyv‰n, uskollisen vaimon. Ja Belisarius rakastaa h‰nt‰ sankarisielunsa koko voimalla. "Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin. "Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yht‰ taipuvainen irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen. "Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja. "Mutta luullakseni h‰n ei suvaitse kunniallista vaimoa l‰himm‰ss‰ ymp‰ristˆss‰‰n, koska t‰m‰ voisi halveksia h‰nt‰. "H‰n pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella esimerkill‰‰n Antoninan mielistelyhalun her‰‰m‰‰n. H‰n onnistuikin. "Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitelless‰‰n ihailijoittensa kanssa, sill‰ h‰n rakastaa miest‰‰n, jumaloi h‰nt‰." "Ja sittenkin. "Miksi h‰nt‰ ei tyydyt‰ sankari Belisarius?" "Siksi, ett‰ t‰m‰ on sankari. "Belisarius ei imartele h‰nt‰, vaikka h‰n rakastaakin. Antonina ei voinut siet‰‰ sit‰, ett‰ keisarinnan ihailijat l‰hettiv‰t t‰lle runoja, kukkia ja lahjoja, kun h‰n ei saanut mit‰‰n. "Turhamaisuus oli h‰nen loukkauskivens‰. Mutta h‰n ei ole sittenk‰‰n tyytyv‰inen t‰h‰n lemmenleikkiins‰." "Aavistaako Belisarius?" "Ei v‰h‰‰k‰‰n. "H‰n on koko It‰-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tied‰ sit‰, mik‰ koskee l‰himmin h‰nt‰. T‰m‰ tieto kai olisi h‰nen surmansa. "Sekin on er‰s syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa j‰‰d‰ Italiaan. "Leiriss‰, sodan melskeess‰ ei mielistely‰ kaipaavalla naisella ole imartelijoita eik‰ h‰nell‰ ole tilaisuutta kuunnella niit‰. Sill‰ ik‰‰nkuin vapaaehtoisena hyvityksen‰ noista suloisista rikoksista, joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, -- tˆrke‰mpiin rikoksiin ei h‰n luullakseni kykene -- Antonina voittaa kaikki naiset ankarasti t‰ytt‰m‰ll‰ velvollisuutensa. H‰n on Belisariuksen yst‰v‰ ja sotap‰‰llikkˆ, h‰n jakaa meren, er‰maan ja sodan vaarat h‰nen kanssaan. H‰n tyˆskentelee yˆt ja p‰iv‰t h‰nen rinnallaan. H‰n on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista Bysantin hovissa. "Lyhyesti sanoen, vain leiriss‰, sodassa h‰n on hyv‰ vaimo ja siell‰ on Belisariuksenkin oikea paikka." "Nyt tied‰n jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat t‰‰ll‰ ovat", sanoi Cethegus. "Puhun sinulle siis avomielisesti. Sin‰ tahdot Belisariuksen pois Italiasta, kun h‰n on voittanut gootit. Niin min‰kin. Sin‰ Belisariuksen, min‰ Italian t‰hden. Sin‰ tied‰t, ett‰ olen aina ollut tasavaltalainen." Silloin Prokopius siirsi pikarinsa syrj‰‰n ja katsoi omituisesti vierastaan. "Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia nelj‰ntoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden v‰lill‰. "Mutta sinun tasavaltaisuutesi -- on minusta -- hyvin -- hyvin ep‰historiallista. "T‰st‰kˆ italialaisesta roskav‰est‰, n‰ist‰ eritt‰in rakastettavista liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehd‰ tasavallan kansalaisia. "He eiv‰t kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi." "Sit‰ en kiell‰k‰‰n", vastasi Cethegus hymyillen. "Mutta teid‰n hirmuvallastanne tahtoisin suojella is‰nmaatani." "Siit‰ en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myˆs hymyillen, "sill‰ meid‰n hallituksemme siunaus -- tukahduttaa." "Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin suojeluksen alainen." "Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimelt‰‰n Cethegus." "Vaikkapa niinkin -- jos v‰ltt‰m‰tˆnt‰ on." "Kuule", sanoi Prokopius totisena, "yhdest‰ seikasta tahdon sinua varoittaa. "Rooman ilma n‰kyy synnytt‰v‰n suurenmoisia suunnitelmia. "Rooman herra ei tahdo mielell‰‰n olla toisena maan p‰‰ll‰. "Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule en‰‰ maailmanvaltiasta." Cethegus tuli pahalle tuulelle. H‰n muisti kuningas Teoderikin varoituksen. "Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen min‰ paremmin kuin sin‰. "Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen l‰hetystˆ saapuu, p‰‰syn Belisariuksen puheille -- voit olla varma siit‰, ett‰ tulos on suurenmoinen." Sitten h‰n rupesi tekem‰‰n h‰mm‰styneelle Prokopiukselle yleisin piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen p‰‰m‰‰r‰ns‰. "Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te teette yh‰ maailmanhistoriaa t‰‰ll‰ Tiberin rannalla. "T‰ss‰ on k‰teni. "Avustani voit olla varma. "Belisarius voittaa Italian, mutta h‰n ei saa sit‰ hallita. T‰m‰n asian menestykseksi juomme viel‰ toisen ruukun hapanta Sallustiusta." Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki yst‰v‰lleen p‰‰syn Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sielt‰ tyytyv‰isen‰. "Puhuitko suusi puhtaaksi", kysyi Prokopius. "En ihan", vastasi Cethegus hym‰ht‰en. "T‰ytyy aina j‰tt‰‰ hiukan omaksi tiedokseenkin." KAHDESTOISTA LUKU. Heti sen j‰lkeen syntyi leiriss‰ harvinaisen vilkas el‰m‰. Huhu pyh‰n is‰n tulosta lensi h‰nen runsaasti kullatun kantotuolinsa edell‰ ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai kunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta l‰htem‰‰n liikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta. P‰‰llikˆt saivat tuskin pid‰tetyksi ne miehet, jotka olivat palvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien p‰‰st‰ uskovaisia oli saapunut paavia vastaan ja saattoivat nyt yhdess‰ l‰hiseudun asukasten kanssa h‰nen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka. Aikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin kantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sit‰ kantamaan -- turhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sit‰ -- ja lakkaamatta huutaen "El‰kˆˆn Rooman piispa, siunattu olkoon pyh‰n Pietarin muisto" vyˆryi tuhatlukuinen v‰kijoukko eteenp‰in. V‰sym‰ttˆm‰sti Silverius luki siunauksiaan. H‰nen mukanaan olevaa Scaevolaa ja Albinusta ei kukaan ajatellut. Belisarius katseli totisena mahtavaa n‰ytelm‰‰ telttansa ovelta. "Prefekti on oikeassa", sanoi h‰n. "Tuo pappi on vaarallisempi kuin gootit. "T‰m‰h‰n on riemukulku. "Prokopius, p‰‰st‰ bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani ymp‰rilt‰ heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyvi‰ kristittyj‰. "Aseta heid‰n sijaansa hunneja ja pakanallisia gepidej‰." Sitten h‰n meni telttaansa, jossa h‰n sotap‰‰llikkˆjens‰ ymp‰rˆim‰n‰ otti vastaan roomalaisen l‰hetystˆn. Prokopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka t‰rke‰t‰ nyt olisi l‰hte‰ tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, ett‰ vain prinssi voisi sen kunnollisesti suorittaa. Loistavan pappijoukon seuraamana paavi l‰hestyi p‰‰llikˆntelttaa. Suuri v‰kijoukko seurasi per‰ss‰. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja Albinus olivat p‰‰sseet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit keih‰ill‰‰n tien eiv‰tk‰ sallineet pappien eik‰ sotamiesten seurata n‰it‰. Hymyillen Silverius k‰‰ntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti t‰lle kauniin puheen, jonka tekstin‰ oli "sallikaa lasten tulla tykˆni, ‰lk‰‰k‰ heit‰ kielt‰kˆ." Mutta germaani pudisti vain takkuista p‰‰t‰‰n ja k‰‰nsi paaville selk‰ns‰. H‰n ei ymm‰rt‰nyt latinankielest‰ muuta kuin komennussanat. Silverius hymyili, siunasi viel‰ kerran uskollisia seuralaisiaan ja meni sitten levollisesti telttaan. Belisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja. H‰nen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla peitetyll‰ istuimellaan. Antoninan sairas sielu oli toivonut pyh‰n Pietarin j‰lkel‰isest‰ l‰‰k‰ri‰ ja auttajaa itselleen. Mutta n‰hdess‰‰n Silveriuksen viekkaat kasvonpiirteet h‰n pel‰styi. Belisarius nousi paavin sis‰‰n tullessa seisomaan. T‰m‰ astui kumartamatta suoraan h‰nen luokseen ja pani -- vaivalloisesti kurottautuen varpailleen -- molemmat k‰tens‰ h‰nen olkap‰illeen ik‰‰nkuin siunatakseen h‰nt‰. Silverius aikoi painaa h‰net hiljaa polvilleen, mutta sotap‰‰llikkˆ seisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin t‰ytyi lukea siunauksensa Belisariuksen seisoessa. "Te tulette roomalaisten l‰hettil‰in‰", alkoi Belisarius. "Min‰ tulen", keskeytti Silverius, "pyh‰n Pietarin nimess‰ ja Rooman piispana j‰tt‰‰kseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen k‰siin. "Nuo hyv‰t miehet", jatkoi h‰n viitaten Scaevolaan ja Albinukseen, "ovat liittyneet minuun kuten j‰senet p‰‰h‰n." Tyytym‰ttˆm‰n‰ Scaevola aikoi sekautua puheeseen. H‰n oli k‰sitt‰nyt liittonsa kirkon kanssa hiukan toisin -- mutta vaikeni Belisariuksen viittauksesta. "Lausun sinut Herran nimess‰ tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan. "Tule ikuisen kaupungin muurien sis‰lle kirkon ja uskovaisten suojaksi kerettil‰isi‰ vastaan. "Kohota siell‰ Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, ‰l‰k‰ koskaan unohda, ett‰ pyh‰ kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi. "Min‰ olen se, jonka Jumala on valinnut v‰likappaleekseen tuudittamaan gootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viem‰‰n heid‰t soaistuin silmin pois kaupungista. Min‰ olen voittanut ep‰rˆiv‰n kaupungin ja sen asukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyh‰ Pietari j‰tt‰‰ minun k‰teni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, ett‰ suojelisit sit‰. ƒl‰ koskaan unohda n‰it‰ sanoja." H‰n ojensi Belisariukselle asinarisen portin avaimen. "En unohda niit‰ koskaan", vakuutti Belisarius ja antoi merkin Prokopiukselle, joka otti avaimen paavin k‰dest‰. "Sin‰ puhuit vihollisteni vehkeist‰. "Onko keisarilla Roomassa vihollisia?" Silverius huokasi ja sanoi: "ƒl‰ kysele, p‰‰llikkˆ. "Heid‰n verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eik‰ kirkon sovi ruveta syytt‰j‰ksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki parhain p‰in k‰‰nnett‰v‰." "Pyh‰ is‰, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille ne kavaltajat, joita h‰nen roomalaisien alamaistensa joukossa on. Vaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset." Silverius huokasi. "Kirkko ei himoa verta", sanoi h‰n. "Mutta se ei saa ehk‰ist‰ maallista oikeutta", sanoi Scaevola. Lainoppinut astui esille ja antoi Belisariukselle papyrusk‰‰rˆn. "Min‰ syyt‰n Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefekti‰ majesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan. "T‰m‰ kirjelm‰ sis‰lt‰‰ syytˆksen eri kohdat sek‰ todistukset. "H‰n on haukkunut keisarin hallitusta hirmuhallitukseksi. "H‰n on kaikin voimin vastustanut keisarillisen sotajoukon maihinnousua. "Lopuksi h‰n on muutamia p‰ivi‰ sitten yksin ‰‰nest‰nyt sen ehdotuksen puolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle." "Mit‰ rangaistusta vaaditte", kysyi Belisarius silm‰ten kirjelm‰‰. "Lakien mukaan kuolemaa", sanoi Scaevola. "Ja h‰nen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syytt‰j‰lle", sanoi Albinus. "Ja h‰nen sielunsa joutuu laupeuden Jumalan k‰siin", lis‰si Rooman piispa. "Miss‰ on syytetty", kysyi Belisarius. "H‰n lupasi tulla sinun luoksesi, mutta min‰ luulen, ett‰ h‰nen paha omatuntonsa est‰‰ h‰nt‰ t‰nne tulemasta", sanoi Silverius. "Erehdyt, Rooman piispa", sanoi Belisarius, "h‰n on jo t‰‰ll‰." N‰in sanoen h‰n tyˆnsi syrj‰‰n teltan takaosan edess‰ olleen verhon ja h‰mm‰styneiden syytt‰jien n‰kyviin tuli prefekti Cethegus. Syytt‰j‰t vavahtivat pelosta. ƒ‰neti, musertavasta heit‰ silm‰illen Cethegus astui muutamia askeleita eteenp‰in ja seisahtui Belisariuksen rinnalle. "Cethegus on k‰ynyt luonani aikaisemmin kuin sin‰", jatkoi p‰‰llikkˆ v‰h‰n ajan per‰st‰, "ja h‰n on ehtinyt ennen -- syytt‰‰kin. "Sinua kohtaan, Silverius, on minulle tehty raskauttavia syytˆksi‰. "Puolusta itse‰si, ennenkuin rupeat muita syytt‰m‰‰n." "Minuako syytet‰‰n?" kysyi paavi hymyillen. "Miss‰ on pyh‰n Pietarin j‰lkel‰isen syytt‰j‰ tai tuomari?" "Tuomari olen min‰ herrasi, keisari Justinianuksen sijaisena." "Miss‰ on syytt‰j‰?" kysyi Silverius. Cethegus k‰‰ntyi puoleksi Belisariukseen p‰in ja sanoi: "Min‰ olen syytt‰j‰. "Min‰ syyt‰n Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta keisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan. "Min‰ todistan heti syytˆkseni. "Silverius aikoo riist‰‰ keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden Rooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja -- niin naurettavalta kuin se tuntuukin -- perustaa pappisvaltakunnan Caesarien is‰nmaahan. "H‰n on jo ottanut ensimm‰isen askeleen t‰m‰n -- sanoisinko hullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi. "T‰ss‰ on sopimus, -- t‰ss‰ on h‰nen omak‰tinen allekirjoituksensa -- jonka h‰n on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa. "Kuningas myy siin‰ tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyh‰lle Pietarille ja h‰nen j‰lkel‰isilleen siin‰ tapauksessa, ett‰ Silverius tulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sek‰ kaiken maan kolmenkymmenen penikulman piiriss‰ siit‰. "Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja lainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien m‰‰r‰‰minen, viel‰p‰ sodan julistaminen. "T‰m‰ sopimus on t‰n‰‰n p‰iv‰lleen kolmen kuukauden vanha. "Siis samalla hetkell‰, kun hurskas p‰‰diakoni Teodahadin sel‰n takana kutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, h‰n teki keisarin sel‰n takana sopimuksen, joka riist‰isi t‰lt‰ kaikki ponnistusten hedelm‰t ja turvaisi joka tapauksessa paavin aseman. "J‰t‰n keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten t‰llaista viisautta on arvosteltava. "Herran valittujen joukossa pidet‰‰n k‰‰rmeiden siveysoppia suurena viisautena -- me maallikot pid‰mme sellaista tekoa --" "Mit‰ h‰pe‰llisimp‰n‰ petoksena", huusi Belisarius jyrisev‰ll‰ ‰‰nell‰ ja otti asiapaperit prefektin k‰dest‰. "T‰ss‰ on sinun omak‰tinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko viel‰ kielt‰‰?" T‰m‰ syytˆs, t‰m‰ todistus vaikutti j‰rkytt‰v‰sti kaikkiin l‰sn‰oleviin. Kaikkien kasvoilla kuvastui h‰mm‰styst‰ ja vastenmielisyytt‰ ja kaikki odottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten h‰mm‰stynyt n‰ist‰ vaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo lyhytn‰kˆinen tasavaltalainen. H‰n toivoi, ett‰ Silverius todistaisi v‰‰r‰ksi t‰m‰n h‰p‰isev‰n syytˆksen. Paavin asema oli todella vaarallinen. Syytˆs n‰ytti eitt‰m‰ttˆm‰lt‰ ja Belisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pel‰stytt‰neet monen urhoollisen sotilaankin. Mutta Silverius n‰ytti t‰ll‰ hetkell‰, ett‰ h‰n oli prefektin ja Bysantin sankarin t‰ysin arvokas vastustaja. H‰n ei kadottanut mielenmalttiaan silm‰nr‰p‰ykseksik‰‰n. Vain silloin, kun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, h‰n loi silm‰ns‰ hetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun. Mutta Belisariuksen jyrisev‰n huudon ja s‰ihkyv‰n katseen h‰n kesti levollisesti kasvonv‰rett‰k‰‰n muuttamatta. H‰n tunsi, ett‰ h‰nen oli t‰ll‰ hetkell‰ taisteltava el‰m‰ns‰ aatteen puolesta. T‰m‰ antoi h‰nelle voimaa ja rohkeutta. "Kuinka kauan aiot vaieta?" jatkoi Belisarius. "Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. T‰ll‰ hetkell‰ vallitsee mielt‰si Urchitophel, vihan henki." "Puhu, puolusta itse‰si", sanoi Belisarius istuutuen paikalleen. "Tuon jumalattoman miehen syytˆs", sanoi Silverius, "saattaa vain er‰‰n pyh‰n kirkon oikeuden p‰iv‰n valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi n‰in‰ rauhattomina aikoina tahtonut. "Totta on, ett‰ tein sopimuksen barbaarikuninkaan kanssa." Bysanttilaisten joukossa syntyi uhkaava levottomuus. "En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa keskusteluihin maallisesta vallanhimosta enk‰ saadakseni uusia oikeuksia. "En, kautta pyhimysten. "Sen tein vain suojellakseni er‰st‰ pyh‰n Pietarin ikivanhaa oikeutta." "Er‰st‰ ikivanhaa oikeutta?" kysyi Belisarius harmistuneena. "Er‰st‰ ikivanhaa oikeutta", toisti Silverius, "jota kirkko ei ole t‰h‰n saakka tahtonut saada voimaan. "Sen viholliset pakottavat sen t‰ll‰ hetkell‰ toimimaan. "Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotap‰‰llikˆt ja miekkamiehet! Se, mink‰ kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi vuosisataa. Gootti on vain vahvistanut t‰m‰n omistusoikeuden. "Samasta paikasta, mist‰ prefektin temppelin h‰v‰issyt k‰si on t‰m‰n sopimuskirjan varastanut, olisi h‰n voinut saada k‰siins‰ senkin asiakirjan, johon oikeutemme alkuper‰isesti nojautuu. "Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimm‰isen‰ keisari Justinianuksen edelt‰jist‰ k‰‰ntyi ainoaan autuaaksi tekev‰‰n oppiin, on autuaan ‰itins‰ Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa pyhimysten ja eritt‰inkin pyh‰n Pietarin silminn‰ht‰v‰ll‰ avulla tunnustaakseen kiitollisuudella t‰m‰n avustuksen ja todistaakseen koko maailmalle, ett‰ kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin edess‰, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyh‰n Pietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan l‰heisine kaupunkeineen ja maakuntineen sek‰ sen oikeus- ja poliisivallan, tullien ja verojen m‰‰r‰‰misen ja kaikki maallisen hallituksen valtaoikeudet, ett‰ kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen helpommin t‰ytt‰‰ maailmallisia tarkoituksiaan. "T‰m‰ lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen laaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka sit‰ vastustaa. "Ja min‰ kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimess‰ keisari Justinianukselta aikooko h‰n tunnustaa t‰m‰n edelt‰j‰ns‰, Herrassa kuolleen keisari Konstantinuksen toimenpiteen vai aikooko h‰n maallisesta vallanhimosta kumota sen ja siten vet‰‰ p‰‰ns‰ p‰‰lle Gehennan kirouksen ja ikuisen kadotuksen?" N‰m‰ Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla ja maailmallisen puhetaidon s‰‰ntˆjen mukaan tekiv‰t valtavan vaikutuksen. Belisarius, Prokopius ja sotap‰‰llikˆt, jotka ‰sken aikoivat ryhty‰ ankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin. syytettyn‰ tuon ‰kki‰ esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla. Keisari n‰ytti auttamattomasti menett‰neen Italian syd‰men, joka joutuisi kirkon hallinnon alaiseksi. ƒsken viel‰ niin rˆyhke‰t bysanttilaiset olivat aivan ‰‰neti. Voiton hymy huulilla paavi seisoi heid‰n keskell‰‰n. Lopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirt‰‰ toisen hartioille paavin kukistamisen tai tappion h‰pe‰n: "Rooman prefekti, mit‰ sinulla on t‰h‰n sanottavaa?" Tuskin huomattava ivanhymy huulillaan Cethegus kumarsi ja sanoi: "Syytetty on puolustautunut er‰‰n asiakirjan perustalla. "Luullakseni saattaisin h‰net pahaan ahdinkoon, jos kielt‰isin sen olemassa olon ja vaatisin h‰nt‰ heti esitt‰m‰‰n meille alkuper‰isen asiakirjan. "Mutta en tahdo k‰ytt‰yty‰ saivartelevan asianajajan tavoin miest‰ kohtaan, joka nimitt‰‰ itse‰‰n kristikunnan p‰‰ksi. "Myˆnn‰n, ett‰ asiakirja on olemassa." Belisarius liikahti paikallaan voimattomasta kiukusta. "Viel‰ enemm‰n. "Olen s‰‰st‰nyt pyh‰lt‰ is‰lt‰ vaivan hankkia asiakirjan t‰nne -- mik‰ muuten olisi h‰nelle ollut vaikea teht‰v‰ -- ja olen sen tuonut itse temppelin h‰v‰isseess‰ k‰dess‰ni." H‰n otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli hymyillen vuoroin sit‰, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien n‰iden kasvoista kuvastuvasta j‰nnityksest‰. "Niin, viel‰ enemm‰n. "Olen p‰iv‰kausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi ja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myˆten ter‰vimmill‰ lainoppineilla kuin itse, ik‰v‰ kyll‰, olen. Muun muassa on nuori yst‰v‰ni Salvius Julianus sen tutkinut. "Turhaan. "Kunnioitettavan ja oppineen yst‰v‰ni Scaevolankaan tarkkan‰kˆisyys ei voisi keksi‰ siin‰ mit‰‰n virhett‰ eik‰ vaillinaisuutta. "Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle v‰ltt‰m‰ttˆm‰t v‰liehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt. Olisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen, sill‰ h‰n on ollut ensi luokan lainoppinut." H‰n vaikeni katsellen ivallisesti Silveriusta, joka pyyhki hike‰ ohimoiltaan. "Siis", sanoi Belisarius kuohuksissaan, "asiakirja on muodollisesti aivan oikea -- ja niin muodoin oikeudellisesti p‰tev‰." "Niin on", huokasi Cethegus. "Lahjoituskirja on oikein tehty. "Ik‰v‰ vain, ett‰ --" "No", sanoi Belisarius. "Ik‰v‰ vain, ett‰ se on v‰‰rennetty." Kaikki huudahtivat. Belisarius ja Antonina hyp‰htiv‰t pystyyn, muut l‰sn‰olijat astuivat askeleen prefektiin p‰in. Silverius vain per‰ytyi hiukan. "V‰‰r‰kˆ", kysyi Belisarius. ƒ‰ni kajahti kuin riemuhuuto. "Prefekti -- yst‰v‰ -- voitko sen todistaa?" "Olisin kai muuten varonut sellaista v‰itt‰m‰st‰. Pergamentissa, jolle lahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut, madonsyˆm‰t ja kaikenlaiset pilkut -- kaikki mit‰ niin i‰kk‰‰lt‰ pergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada kirjaimista selv‰‰kin. "Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yht‰ taitavasti kuin useat naiset pysytt‰ytyv‰t nuoren n‰kˆisin‰ on t‰m‰ pyhyys laadittu vanhaksi. "Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta, viel‰kin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta Bysantissa." "Asiaan", huusi Belisarius. "Mutta kaikki eiv‰t tiet‰ne -- ja ik‰v‰ kyll‰ n‰ytt‰‰ pyh‰ piispakin j‰tt‰neen sen huomioonottamatta -- ett‰ n‰iss‰ pergamenteissa merkit‰‰n valmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla kirjaimilla sen vuoden konsulien nimet. "Katso nyt, p‰‰llikkˆ. "T‰m‰ asiakirja pit‰isi olla laadittu, kuten sis‰llyksest‰ k‰y selville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana vuonna, jona h‰n antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten t‰ss‰ hurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen j‰lkeen kun Konstantinopoli koroitettiin p‰‰kaupungiksi. Siin‰ mainitaankin oikeat sen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos. "Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitett‰viss‰, -- mutta t‰ss‰ kai Jumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyv‰ksi -- ett‰ tuona vuonna, siis vuonna kolmesataa kolmekymment‰ viisi j‰lkeen Kristuksen syntym‰n jo voitiin varmasti tiet‰‰, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja kuningas Teoderikin kuoleman j‰lkeisen‰ vuonna. Sill‰ katsokaa, t‰‰ll‰ reunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sit‰ huomannut, -- sit‰ onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidet‰ tulta vasten -- jokseenkin noin, n‰etkˆ Belisarius -- vaan maalannut p‰‰lle kolme risti‰. Olen pessyt pois n‰m‰ ristit -- kuinka se taas olikaan -- 'temppelin h‰v‰isseell‰', mutta taitavalla k‰dell‰ni. Siin‰ on, kuten n‰et: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa ensimm‰isen‰ vuonna'." Silverius hoiperteli ja tarttui tuoliin, joka oli h‰nt‰ varten tuotu. "Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari vuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten nyletty Bysantissa aasin sel‰st‰. "Myˆnn‰ p‰‰llikkˆ, ett‰ t‰h‰n p‰‰ttyy k‰sitett‰v‰n piiri ja yliluonnollisen alkaa, ett‰ t‰ss‰ ovat pyhimykset saaneet aikaan ihmeen. Kunnioita taivaan tekoja." H‰n ojensi asiakirjan Belisariukselle. "T‰ll‰ hetkell‰ olemme el‰neet hyv‰n kappaleen maailmanhistoriaa sek‰ pyh‰‰ ett‰ ep‰pyh‰‰", tuumi Prokopius itsekseen. "Oikeassa olet, kautta Justinianuksen unen", huudahti Belisarius iloissaan. "Rooman piispa, mit‰ sinulla on t‰h‰n sanomista?" Suurella vaivalla Silverius oli saanut itsens‰ levolliseksi. H‰n n‰ki el‰m‰ntyˆns‰ vaipuvan maahan silmiens‰ edess‰. Masentuneella ‰‰nell‰ h‰n vastasi: "Lˆysin asiakirjan muutamia kuukausia sitten kirkon arkistosta. "Jos niin on, kuten on sanottu, olen pettynyt samoin kuin tekin." "Mutta me emme ole pettyneet", v‰itti Cethegus hymyillen. "En tiennyt mit‰‰n leimasta, sen vannon Kristuksen haavojen kautta." "Sen uskon vannomattasikin, pyh‰ is‰", vastasi Cethegus. "Sin‰ kai ymm‰rr‰t, pappi", sanoi Belisarius nousten seisomaan, "ett‰ t‰m‰n asian johdosta toimeenpannaan mit‰ ankarin --" "Sit‰ toivonkin", sanoi Silverius, "oikeutenani." "Sit‰ ei sinulta kiellet‰, ole varma siit‰! "Mutta min‰ en voi tuomita t‰ss‰ asiassa. Vain keisarin viisaus voi t‰m‰n ratkaista. "Vulkaris, uskollinen herulini, sinun haltuusi uskon min‰ piispan. "Sin‰ saatat h‰net heti laivaan ja viet Bysanttiin." "Min‰ panen vastalauseeni", sanoi Silverius. "Minua ei voi maan p‰‰ll‰ tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon edustajain kokous. "Minut on saatettava takaisin Roomaan." "Roomaa et en‰‰ koskaan n‰e. "Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, p‰‰tt‰‰ yhdess‰ Tribonianuksen kanssa. "Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin v‰‰r‰t syytt‰j‰t ovat kovin ep‰luulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin uskollisimmaksi yst‰v‰ksi. "Justinianus p‰‰tt‰kˆˆn, miss‰ m‰‰rin he ovat syylliset. "Viek‰‰ heid‰tkin kahleissa Bysanttiin. "Laivoille. "Menk‰‰ takaoven kautta, ei leirin l‰pi. "Vulkaris, t‰m‰ pappi on keisarin vaarallisin vihollinen. "Sin‰ vastaat h‰nest‰ hengell‰si." "Min‰ vastaan", sanoi j‰ttil‰iskokoinen heruli laskien k‰tens‰ piispan olkap‰‰lle. "Laivalle, pappi! "H‰n p‰‰see vain kuolleena k‰sist‰ni." Silverius n‰ki, ett‰ vastustus olisi vain aiheuttanut h‰nen arvoaan alentavaa v‰kivaltaa. H‰n taipui ja l‰hti germaanin mukana, joka piti koko ajan k‰tt‰‰n h‰nen olallaan, teltan per‰ovelle, jonka vahtisotilas avasi. H‰nen t‰ytyi kulkea Cetheguksen ohi. H‰n painoi p‰‰ns‰ alas eik‰ katsonutkaan t‰h‰n, mutta kuuli t‰m‰n kuiskaavan: "Silverius, t‰m‰ hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. -- Nyt olemme kuitit." KOLMASTOISTA LUKU. Heti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena istuimeltaan, riensi prefektin luo sek‰ syleili ja suuteli t‰t‰. "Suuret kiitokset sinulle, Cethegus Caesarius", sanoi h‰n. "Min‰ kerron keisarille, ett‰ olet t‰n‰‰n pelastanut Rooman h‰nelle. H‰n on palkitseva sinua runsaasti." Mutta Cethegus vastasi hymyillen: "Tekoni palkitsevat itse itsens‰." Belisarius-sankaria oli n‰iden hetkien henkinen taistelu, jonka kuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, j‰nnitys ja voitonriemu, v‰sytt‰nyt ja rasittanut enemm‰n kuin puolen p‰iv‰‰ kest‰nyt taistelu kyp‰r‰ p‰‰ss‰ ja kilpi k‰dess‰. H‰n toivoi virkistyst‰ ja lepoa ja antoi sotap‰‰llikˆilleen luvan l‰hte‰. N‰ist‰ ei yksik‰‰n poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut prefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa. T‰m‰ huomasi, ett‰ kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat h‰nen etev‰mmyytens‰. H‰nest‰ tuntui hyv‰lt‰, kun h‰n oli saanut muutamassa hetkess‰ viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpe‰t bysanttilaiset nˆyryytetyiksi. Mutta h‰n ei ruvennut nauttimaan toimetonta voitoniloa. H‰n tiesi laakereilla lep‰‰misen vaarallisuuden. Laakeri huumaa. H‰n p‰‰tti heti t‰ydent‰‰ voittoansa, k‰ytt‰‰ parhaansa mukaan hyv‰kseen henkist‰ ylivaltaansa, joka h‰nell‰ t‰ll‰ hetkell‰ kielt‰m‰tt‰ oli Bysantin sankariin n‰hden, ja nyt vaikutelman tuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun. Kun h‰n n‰it‰ miettien tarkasti p‰‰llikkˆjen jonoa n‰iden poistuessa teltasta, ei h‰n huomannut, ett‰ kaksi silm‰‰ katseli h‰nt‰ omituisesti. N‰m‰ olivat Antoninan silm‰t. Edellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut, olivat tehneet h‰neen omituisen vaikutuksen ja her‰tt‰neet sekavia tunteita. Ensi kerran el‰m‰ss‰‰n h‰n oli n‰hnyt ihaillun puolijumalansa, puolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenem‰tt‰ auttamaan ja puolustamaan itse‰‰n. Vain t‰m‰n pirullisen roomalaisen etev‰mmyys oli pelastanut Belisariuksen. Alussa h‰n oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miest‰ kohtaan, joka oli nˆyryytt‰nyt h‰nen puolisoaan ja loukannut siten h‰nen ylpeytt‰‰n. Mutta t‰m‰ viha ei kest‰nyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen etev‰mmyys keskustelujen aikana ilmeni, sit‰ mukaa muuttui h‰nen vihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. H‰n k‰sitti vain yhden seikan. Kirkko oli nˆyryytt‰nyt h‰nen Belisariuksensa, mutta Cethegus oli nˆyryytt‰nyt sek‰ h‰nen Belisariuksensa ett‰ kirkon. H‰nen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, ett‰ tuo mies pysyisi h‰nen puolisonsa liittolaisena eik‰ koskaan tulisi t‰m‰n viholliseksi. Lyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt t‰rke‰n henkisen valloituksen, jonka h‰n itsekin pian huomasi. Silm‰t maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseens‰ luottava nainen tuli h‰nen luokseen. H‰n katsahti Antoninaan. Silloin t‰m‰ punastui ja ojensi h‰nelle vapisevan k‰tens‰. "Rooman prefekti", sanoi t‰m‰, "Antonina kiitt‰‰ sinua syd‰mest‰‰n. "Sin‰ olet tehnyt Belisariukselle ja keisarille suuren palveluksen. "Olkaamme yst‰vi‰." Ihmetellen katseli Prokopius, joka oli j‰‰nyt telttaan, t‰t‰ kohtausta. "Odysseukseni taikoo itse Kirkenkin", ajatteli h‰n. Mutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui h‰nen edess‰‰n ja millaisen vaikutusvoiman h‰n n‰in sai Belisariukseen. "Kaunis magistra militum", sanoi h‰n kohottautuen pystyyn, "yst‰vyytesi on voittoni kaunein laakeri. "Panen sen heti koetukselle. "Min‰ pyyd‰n sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni neuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa." "Nytkˆ?" kysyi Belisarius tyytym‰ttˆm‰n‰. "Tulkaa, viett‰k‰‰mme ensin ruoan ja cekubaviinin ‰‰ress‰ papin kukistumista." H‰n meni ovelle p‰in. Mutta Cethegus j‰i levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina ja Prokopius olivat niin t‰ydellisesti h‰nen vaikutusvaltansa alaisia, etteiv‰t uskaltaneet seurata Belisariusta. T‰m‰ k‰‰ntyi takaisin ja kysyi: "T‰ytyykˆ tuo neuvottelu v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti pit‰‰ t‰n‰‰n?" "T‰ytyy", vastasi Cethegus taluttaen Antoninan takaisin istumaan. Belisariuskin palasi takaisin. "No, puhu siis, mutta lyhyesti." "Niin lyhyesti kuin suinkin. "Olen aina huomannut, ett‰ hyville yst‰ville ja suurille vihollisille t‰ytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase. "Sen periaatteen mukaan toimin min‰ t‰ll‰kin hetkell‰. "Kun sanoin, ett‰ tekoni palkitsee itsens‰, niin tahdoin sill‰ huomauttaa, etten riist‰nyt petolliselta papilta Rooman hallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyv‰ksi." Belisarius tuli tarkkaavaisemmaksi. Prokopius antoi s‰ik‰ht‰en yst‰v‰ns‰ liian rohkeaa avomielisyytt‰ t‰lle varoittavan merkin. Antoninan tarkka silm‰ huomasi sen. H‰n s‰ps‰hti ja rupesi katselemaan heit‰ molempia ep‰luuloisesti. Cethegus tajusi t‰m‰n. "Ei, Prokopius", sanoi h‰n Belisariuksen ihmeeksi, "yst‰v‰mme t‰‰ll‰ huomaavat kuitenkin pian, ett‰ Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei tyydyt‰ Justinianuksen armollinen hymy. "En ole pelastanut Roomaa keisarin vuoksi." "Kenen vuoksi olet sen pelastanut", kysyi Belisarius totisena. "Ensi sijassa Rooman vuoksi. "Olen roomalainen. Rakastan ikuista Roomaani. "Siit‰ ei saanut tulla pappien palvelija. "Mutta se ei saa joutua keisarin orjattareksikaan. "Olen tasavaltalainen", sanoi h‰n heilauttaen ylpe‰sti p‰‰t‰‰n. Belisarius hymyili. Prefekti tuntui h‰nest‰ nyt v‰h‰p‰tˆisemm‰lt‰ kuin t‰h‰n saakka. Prokopius kohautti olkap‰it‰‰n ja sanoi: "K‰sitt‰m‰tˆnt‰." Mutta Antoninaa miellytti t‰llainen avomielisyys suuresti. "Olen kyll‰ tiennyt sen, ett‰ vain Belisariuksen miekan avulla voimme p‰‰st‰ vapaaksi barbaarien vallasta. "Ik‰v‰ kyll‰, ei aikamme ole viel‰ niin kypsynyt, ett‰ unelmani tasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa. "Roomalaisten t‰ytyy ensin taas muuttua Catoiksi, t‰m‰n sukupolven t‰ytyy kuolla ja min‰ tunnustan, ett‰ Rooma toistaiseksi vain Justinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan. "Sen vuoksi kumarrumme t‰m‰n kilven edess‰ toistaiseksi." "Ei hullumpaa", ajatteli Prokopius. "Keisarin on suojeltava heit‰ siksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen h‰net pois Roomasta." "N‰m‰ ovat unelmia, prefekti", sanoi Belisarius s‰‰liv‰isesti. "Mit‰ k‰yt‰nnˆllisi‰ seurauksia niist‰ on?" "Niist‰ on se k‰yt‰nnˆllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua keisarille sidotuin k‰sin eik‰ ilman ehtoja. "Justinianuksella on muitakin palvelijoita kuin Belisarius. "Ajattele, jos syd‰metˆn Narses tulee seuraajaksesi." Sankarin otsa synkistyi. "Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee sinut ja sotajoukkosi muuriensa sis‰‰n." T‰m‰ oli Belisariuksesta liikaa. Kiukuissaan h‰n hyp‰hti ylˆs, h‰nen poskensa hehkuivat ja silm‰ns‰ salamoivat. "Rooman prefekti", huusi h‰n leijonan karjumista muistuttavalla ‰‰nell‰, "sin‰ unohdat itsesi ja asemasi. "Huomenna vien Roomaa vastaan seitsem‰nkymment‰ tuhatta miest‰. "Kuka minua est‰‰ tulemasta kaupunkiin ilman ehtoja?" "Min‰", vastasi Cethegus levollisesti. "Min‰ en houri, Belisarius. "Katso t‰t‰ kaupungin ja sen varustusten asemakaavaa. "P‰‰llikˆnsilm‰si k‰sitt‰‰ sen vahvuuden nopeammin kuin minun silm‰ni." H‰n otti esille pergamenttilevyn ja asetti sen telttapˆyd‰lle. Belisarius silm‰si sit‰ v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti ja huudahti heti: "T‰m‰ asemakaava on v‰‰r‰. "Prokopius, anna meid‰n asemakaavamme tuolta kotelosta. "Katsos nyt! Nuo haudat ovat t‰yttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo muurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat. "Sinun asemakaavasi esitt‰‰ Rooman varustuksia niiden muinaisessa, peloittavassa kunnossa. "Se on vanhentunut, Rooman prefekti." "Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. N‰m‰ muurit, haudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa." "Mist‰ alkaen?" "Viime vuodesta." "Kuka ne on pannut kuntoon?" "Min‰." Belisarius katsoi pel‰styneen‰ asemakaavaa. Antonina katseli huolestuneena puolisonsa kasvojen ilmett‰. "Prefekti", sanoi Belisarius vihdoin, "jos asiat ovat niin kuin sanot, olet sin‰ perill‰ sodasta, varsinkin linnoitussodasta. "Mutta sotaan tarvitaan sotajoukkokin. Tyhj‰t vallisi eiv‰t minua pid‰t‰." "Ne eiv‰t ole tyhj‰t. "Sinun t‰ytyy myˆnt‰‰, ett‰ kaksikymment‰ tuhatta miest‰ voi puolustaa Roomaa, nimitt‰in t‰t‰ minun Roomaani, joka on kuvattu t‰h‰n asemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan. "Ja kun sen myˆnn‰t, niin voin ilmoittaa sinulle, ett‰ n‰iss‰ varustuksissa on t‰ll‰ hetkell‰ kolmekymment‰viisi tuhatta aseellista miest‰." "Ovatko gootit palanneet takaisin", huudahti Belisarius. Prokopius tuli h‰mm‰styneen‰ l‰hemm‰ksi. "Ei, nuo kolmekymment‰viisi tuhatta miest‰ ovat minun k‰skett‰vin‰ni. "Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden k‰yttˆˆn ja her‰tt‰nyt heiss‰ sotaisen harrastuksen. "Siten on minulla t‰ll‰ hetkell‰ k‰ytett‰v‰n‰ni kolmekymment‰ taistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on l‰hes tuhat miest‰." Belisarius koetti salata vihastustaan ja kohautti olkap‰it‰‰n. "Min‰ myˆnn‰n", -- jatkoi Cethegus -- "etteiv‰t n‰m‰ joukot voisi avonaisella kent‰ll‰ vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa. "Mutta min‰ vakuutan, ett‰ he puolustavat uljaasti n‰it‰ muureja. "Sit‰paitsi olen omilla varoillani pestannut seitsem‰n tuhatta isaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia -- kaikki valiov‰ke‰ -- ja kuljettanut ne v‰hitellen kenenk‰‰n huomaamatta pieniss‰ joukoissa Ostiaan, Roomaan ja Rooman ymp‰ristˆlle. "Ep‰iletkˆ sit‰? T‰ss‰ on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin kuuluvista miehist‰ ja t‰ss‰ on isaurilaisten kanssa tehty sopimus. "Nyt n‰et selv‰sti, mill‰ kannalla asiat ovat. "Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymment‰viisi tuhatta miest‰ puolellasi, Rooma, minun Roomani, t‰m‰ Rooma, joka on t‰ss‰ asemakaavassa kuvattuna ja jota sin‰ sanoit peloittavan vahvaksi, on puolellasi ja Cethegus on puolellasi. "Mutta jollet sin‰ hyv‰ksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi, jonka onnistuminen riippuu suuressa m‰‰r‰ss‰ nopeudestasi. "Sinun on piiritett‰v‰ Roomaa kuukausm‰‰ri‰. "Gooteilla on runsaasti aikaa kokoontuakseen. "Me itse kutsumme heid‰t takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua voimakkaampina kaupungin avuksi, eik‰ sinua voi pelastaa varmasta perikadosta muu kuin ihme." "Tai sinun kuolemasi t‰ll‰ hetkell‰, paholainen", huusi Belisarius kykenem‰tt‰ en‰‰ hillitsem‰‰n vihaansa ja veti miekkansa tupesta. "Keisarin nimess‰, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. H‰nen t‰ytyy kuolla t‰ll‰ hetkell‰." H‰mm‰styneen‰, ep‰rˆiden Prokopius meni molempien miesten v‰liin. Antonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua h‰nen oikeaan k‰teens‰. "Oletteko te yhdess‰ juonessa h‰nen kanssaan", huusi Belisarius vimmoissaan. "Vartijat t‰nne!" Kummankin oven kautta tuli sis‰‰n kaksi keih‰smiest‰ telttaan. Sill‰ v‰lin Belisarius oli riist‰ytynyt irti Antoninasta ja paiskannut vasemmalla k‰dell‰‰n v‰kev‰n Prokopiuksen syrj‰‰n ik‰‰nkuin t‰m‰ olisi ollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvitt‰v‰‰n iskuun h‰n hyˆkk‰si Cethegusta kohti. Mutta ‰kki‰ h‰n pys‰htyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa, vaipua. Sill‰ Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja kasvonv‰rett‰k‰‰n muuttamatta katsoi kylm‰sti raivoavaan Belisariukseen hymyillen ‰‰rettˆm‰n ylenkatseellisesti. "Mit‰ tuo katse ja tuo hymy tarkoittaa", kysyi Belisarius. Prokopius viittasi ‰‰neti vartijoita poistumaan. "S‰‰lin sotap‰‰llikˆn mainettasi, jonka silm‰nr‰p‰yksen vihastuminen olisi ikuisiksi ajoiksi turmellut. "Jos iskusi olisi sattunut, olisit sin‰ ollut hukassa." "Min‰", sanoi Belisarius nauraen. "Sin‰ olisit luullakseni ollut hukassa." "Ja sin‰ myˆs. "Luuletko sin‰, ett‰ min‰ tyhm‰nrohkeasti pist‰n p‰‰ni jalopeuran kitaan? "Ei ollut vaikeata arvata, ett‰ sinunlaisesi sankari tahtoisi ensik‰dess‰ ratkaista pulman hyv‰ll‰ miekaniskulla. "Sen vuoksi ryhdyinkin varokeinoihin. "Eilisest‰ alkaen on Rooma j‰lkeen j‰tt‰m‰ni kirjallisen k‰skyn mukaan sokeasti minua tottelevien miesten k‰siss‰. "Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat isaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat. "Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut seuraavan k‰skyn silt‰ varalta, ett‰ sin‰ saapuisit Rooman edustalle ilman minua." H‰n ojensi Prokopiukselle papyrusk‰‰rˆn. T‰m‰ luki: "Lucius ja Marcus Liciniukselle Cethegus, Rooman prefekti. "Olen joutunut bysanttilaisten hirmuvallan uhriksi. "Kostakaa minun puolestani. Kutsukaa gootit takaisin. "Min‰ vaadin sit‰ valanne nimess‰. "Barbaarit ovat siedett‰v‰mm‰t kuin Justinianuksen voudit. "Pit‰k‰‰ puolianne viimeiseen mieheen saakka. "Uhratkaa kaupunki liekeille, ennenkuin luovutatte sen tyrannin sotajoukolle." "Sin‰ n‰et siis", sanoi Cethegus, "ettei kuolemani avaa sinulle Rooman portteja, vaan p‰invastoin sulkee ne i‰ksi. "Sinun t‰ytyy ryhty‰ piiritt‰m‰‰n kaupunkia tai suostua sovintoon kanssani." Belisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miest‰, joka m‰‰r‰si h‰nelle ehtoja h‰nen sotajoukkonsa keskell‰. H‰n pisti miekkansa tuppeen, istuutui tuolilleen ja sanoi: "Mitk‰ ovat luovuttamisehdot?" "Niit‰ on vain kaksi. "Ensiksi annat komennettavakseni pienen osan joukostasi. "En liene tuntematon bysanttilaisille." "Myˆnn‰n. Sin‰ saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miest‰ illyrialaista jalkav‰ke‰ ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista ratsumiest‰. Tyydytkˆ siihen?" "T‰ydellisesti. "Toiseksi. "Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, ett‰ Rooma on t‰ydellisesti vallassani. "T‰m‰ koskee myˆskin sinun Roomassa oloaikaasi. "Sen vuoksi j‰‰ koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sek‰ vasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyh‰n Paavalin porttiin saakka etel‰ss‰ koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja roomalaisteni k‰siin. Sin‰ saat sen sijaan haltuusi muun osan vasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta portista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etel‰ss‰." Belisarius silm‰si asemakaavaa. "Ei ole hullummin ajateltu. N‰ist‰ paikoista voit sin‰ karkoittaa minut kaupungista mill‰ hetkell‰ tahansa tai teljet‰ joen. Se ei k‰y p‰ins‰." "Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman muurien edustalla." Belisarius hyp‰hti pystyyn. "Menk‰‰! J‰tt‰k‰‰ minut kahden kesken Prokopiuksen kanssa. "Cethegus, odota p‰‰tˆst‰ni!" "Huomiseen saakka", sanoi t‰m‰. "Auringon noustessa l‰hden Roomaan joukkosi etunen‰ss‰ tai -- yksin." Muutamia p‰ivi‰ myˆhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen kaupunkiin asinarisen portin kautta. Rajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. H‰n ja h‰nen puolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella h‰nen rinnallaan, melkein peittyiv‰t kukkiin. Kaikki talot olivat koristetut matoilla ja seppeleill‰. Mutta juhlimisen esine ei n‰ytt‰nyt iloiselta. H‰n oli alla p‰in ja silm‰ili synk‰sti Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja roomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit eiv‰tk‰ Bysantin lohik‰‰rmeliput. Asinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius per‰ytt‰nyt keisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut, ennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa sel‰ss‰ Belisariuksen rinnalle. Lucius ihmetteli ihaillussa yst‰v‰ss‰‰n tapahtunutta muutosta. Kylm‰, ankara umpimielisyys oli kadonnut. H‰n n‰ytti suuremmalta, nuoremmalta. Voitonilo ilmeni h‰nen kasvoistaan, ryhdist‰‰n ja koko olemuksestaan. H‰nell‰ oli p‰‰ss‰‰n korkea, runsaasti kullattu kyp‰r‰, josta purppuranv‰rinen hevosenh‰nt‰ aaltoili panssariin saakka. T‰m‰ oli kallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyist‰ oli hienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittiv‰t roomalaisten voittoja. H‰nen voitonriemuiset kasvonsa, h‰nen ylpe‰ ryhtins‰ ja loistava varuksensa saattoivat varjoon sek‰ Belisariuksen ett‰ koko t‰m‰n alip‰‰llikkˆjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heid‰n j‰ljess‰‰n. Ja t‰m‰ h‰nen esiintymisens‰ oli niin silmiinpist‰v‰‰, ett‰ se vaikutti kansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. V‰hitellen alkoikin huuto "Cethegus" kuulua yht‰ voimakkaana, jollei voimakkaampanakin kuin "Belisarius". Antoninan hieno korva huomasi t‰m‰n. Levottomana h‰n rupesi joka kerta saattueen seisahtuessa kuuntelemaan v‰kijoukon huutoja ja puheita. Kun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja p‰‰sseet Flaviuksen amfiteatterin luona Via sacralle, t‰ytyi heid‰n pys‰hty‰ suuren v‰kijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka l‰pi p‰‰stiin vain hyvin hitaasti. "Voitto keisari Justinianukselle ja h‰nen sotap‰‰llikˆlleen Belisariukselle", oli portissa kirjoitettuna. Sill‰ aikaa kun Antonina luki t‰t‰, kuuli h‰n er‰‰n vanhuksen, joka ei juuri tuntunut olevan perill‰ asioista, tekev‰n kaikenlaisia kysymyksi‰ pojalleen, er‰‰lle Cetheguksen legioonalaiselle. "Siis, Cajus, tuo synkk‰ mies kimon sel‰ss‰ on --" "Niin, h‰n on Belisarius, kuten sanoin", vastasi poika. "Vai niin! No -- ent‰ tuo komea, riemuitsevan n‰kˆinen sankari h‰nen vasemmalla puolellaan -- tuo, joka ajaa mustalla hevosella -- h‰n on varmaankin Justinianus itse, h‰nen herransa ja keisarinsa." "Ei sinne p‰ink‰‰n, is‰! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa hovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja. "Ei, h‰nh‰n on Cethegus, _meid‰n_ Cetheguksemme, minun Cethegukseni, prefekti, joka lahjoitti minulle t‰m‰n miekan. "Niin, h‰n on miesten mies. "Tribunini Licinius sanoi nimitt‰in: 'Jos h‰n tahtoisi, ei Belisarius koskaan n‰kisi Rooman portteja sis‰lt‰p‰in'." Antonina lˆi hevostaan kiivaasti pienell‰ hopeasauvalla ja ajaa karautti nopeasti riemuportin l‰pi. Cethegus saattoi Belisariusta ja t‰m‰n puolisoa Pincioiden palatsille saakka, joka oli pantu kuntoon heid‰n asunnokseen. T‰‰ll‰ h‰n lausui j‰‰hyv‰iset ja l‰hti auttamaan bysanttilaisia sotap‰‰llikkˆj‰ joukkojen majoittamisessa. N‰m‰ sijoitettiin osittain kaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin kaupungin ulkopuolelle. "Kun olet virkistynyt t‰m‰n p‰iv‰n v‰symyksest‰, Belisarius, pyyd‰n sinua ja Antoninaa sek‰ etevimpi‰ p‰‰llikˆit‰si luokseni illalliselle", sanoi Cethegus l‰htiess‰‰n. Muutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat noutamaan kutsuttuja. He saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat. P‰‰llikˆt kulkivat jalkaisin. "Miss‰ prefekti asuu", kysyi Belisarius noustessaan kantotuoliin. "Sinun t‰‰ll‰ ollessasi p‰ivisin Hadrianuksen haudalla, ˆisin Kapitoliumissa." Belisarius s‰ps‰hti. Kulkue l‰hestyi Kapitoliumia. Ihmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa vuotta kest‰neen rappiotilan j‰lkeen oli kunnostettu peloittavan vahvoiksi. Kuljettuaan pitk‰n, kapean, pime‰n, kiemurtelevan k‰yt‰v‰n l‰pi he saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten sota-aikana. Marcus Licinius antoi vartijoille merkin. "Mik‰ on tunnussana", kysyttiin sis‰puolelta. "Caesar ja Cethegus", vastasi Marcus. Silloin ovet aukenivat. Sis‰puolella n‰kyi kaksinkertainen rivi roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heill‰ oli kaksoiskirveet. Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunen‰ss‰ paljas miekka k‰dess‰. Isaurilaisten p‰‰llikkˆn‰ oli heid‰n ruhtinaansa Sandil. Bysanttilaiset pys‰htyiv‰t hetkeksi. Heihin tekiv‰t n‰m‰ graniitti- ja rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen. ƒkki‰ k‰yt‰v‰ tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa, ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille Cethegus aseettomana, p‰‰ss‰‰n seppele, jollaisia juhlien is‰nn‰t tavallisesti pit‰v‰t, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen pukuun. H‰n sanoi hymyillen: "Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: t‰m‰ on el‰m‰ni ihanin hetki, sill‰ Belisarius on _minun_ vieraanani Kapitoliumissa." Torvien raikuessa h‰n vei vieraansa linnoitukseen. NELJƒSTOISTA LUKU. N‰iden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yht‰ ja toista ratkaisevaa. Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rient‰neet Florentiasta, jonne olivat j‰tt‰neet pienen varusv‰en, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle. Jos he p‰‰sisiv‰t t‰m‰n linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he m‰‰r‰t‰ kuninkaalle ehdot. He olivat paljon edell‰ ja toivoivat, ett‰ kuninkaalta menisi pitk‰ aika Florentian piiritt‰miseen. Mutta he menettiv‰t melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, ett‰ l‰himm‰t, Ravennaan viev‰n tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehd‰ suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) p‰in, joka oli ruvennut heid‰n puolelleen, ja vasta sielt‰ he p‰‰sisiv‰t marssimaan Ravennaa kohti. Kun he saapuivat merilinnoitusta ymp‰rˆiviin suoseutuihin noin puolen p‰iv‰nmatkan p‰‰h‰n kaupungista, ei kuninkaan joukkoja viel‰ n‰kynyt eik‰ kuulunut. Guntaris salli v‰syneiden miestens‰ ruveta lep‰‰m‰‰n, varsinkin kun jo oli iltap‰iv‰. H‰n l‰hetti vain pienen ratsastajaparven veljens‰ johdolla ilmoittamaan heid‰n tulostaan linnoituksessa oleville gooteille. Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa. "Jumalan miekan nimess‰", huusi Guntaris, "mist‰ tulet?" "Ravennasta tulemme. "Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme p‰‰st‰ sis‰puolelle. Mutta meit‰ ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreivi‰, Grippa-vanhusta. "T‰m‰ selitti, ett‰ saisimme huomenna h‰nen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, -- sek‰ me ett‰ kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo l‰heniv‰t kaupunkia kaakosta p‰in." "Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan. "En voinut muuta kuin per‰yty‰, vaikka en k‰sitt‰nytk‰‰n t‰t‰ yst‰v‰mme Grippan menettely‰. "Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinik‰‰n vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes ‰kki‰ vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'El‰kˆˆn, kuningas Vitiges' hyˆkk‰siv‰t miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin etel‰puolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heid‰t kiivaan taistelun per‰st‰ pakosalle." "Sin‰ hourit", huudahti Guntaris. "Onko heill‰ siivet? Onko Florentia pyyhk‰isty pois heid‰n tielt‰‰n?" "Ei, mutta er‰s picentinil‰inen talonpoika kertoi, ett‰ Vitiges rient‰‰ Ravennaan rantatiet‰ Auximumin ja Ariminumin kautta." "Ja Florentian on h‰n j‰tt‰nyt selk‰ns‰ taa. Sen tyhmyyden h‰n saa maksaa." "Florentia on joutunut h‰nen k‰siins‰. H‰n l‰hetti kaupunkia vastaan Hildebadin, joka otti sen v‰kirynn‰kˆll‰. "H‰n -- tuo raivoisa h‰rk‰ -- iski omin k‰sin Mars-portin rikki." Synk‰n n‰kˆisen‰ herttua Guntaris kuunteli n‰it‰ onnettomuuden sanomia. Mutta h‰n teki nopeasti p‰‰tˆksens‰. H‰n l‰hti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen ‰kkirynn‰kˆll‰. Yritys ep‰onnistui. Mutta kapinalliset huomasivat tyytyv‰isyydekseen, ett‰ linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut t‰m‰n kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan. T‰m‰ oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen edustalle. Herttua Guntaris huomasi heti, ett‰ r‰memaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myˆskin varman turvapaikan, ja h‰n rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin. Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sit‰ kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei n‰ytt‰nyt kummastakaan oikein v‰litt‰v‰n. Seuraavana aamuna l‰hti linnoituksen luoteisesta -- Honoriuksen -- ja kaakkoisesta -- Teoderikin -- portista kummastakin l‰hetystˆ, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen l‰hetystˆ vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin t‰rkeit‰ sanomia Ravennasta. N‰m‰ lienev‰t olleet omituisia. Molemmat sotap‰‰llikˆt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimitt‰in merkillisen yksimielisi‰ siin‰, ett‰ he salasivat ne tarkasti ja pitiv‰t huolta siit‰, etteiv‰t sotajoukot saisi niist‰ vihi‰. L‰hettil‰‰t vietiin heti molempien leirien p‰‰llikˆnteltoista sotap‰‰llikkˆjen ymp‰rˆimin‰ takaisin kaupungin portille. P‰‰llikˆt katsoivat, etteiv‰t l‰hettil‰‰t saaneet puhutella sotamiehi‰. Mutta sanomien seuraus huomattiin selv‰sti kummassakin leiriss‰. Molempien kapinallisten p‰‰llikkˆjen v‰lill‰ syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin v‰liintulo -- niin kerrottiin -- pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta. Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon. Ravennalaisen l‰hetystˆn k‰ynti vastakkaisessa leiriss‰ aiheutti vakavampia seurauksia. Ensimm‰inen vastaus, jonka kuningas Vitiges l‰hetystˆn viesteihin antoi, oli k‰sky yleiseen hyˆkk‰ykseen kaupunkia vastaan. Ihmeiss‰‰n Hildebrand ja Teja, sek‰ koko sotajoukko tottelivat t‰t‰ k‰sky‰. Oli toivottu, ett‰ vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle. Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielist‰ luonnettaan kuningas salasi kaikilta -- l‰heisimmilt‰ yst‰vilt‰‰nkin -- l‰hettil‰sten tuomat sanomat ja t‰m‰n ep‰toivoisen teon syyt. ƒ‰nettˆmin‰, p‰‰t‰‰n pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynn‰kkˆˆn. Se lyˆtiin takaisin. Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa per‰st‰ jyrkki‰ kalliovalleja vastaan. Turhaan h‰n nousi kolmasti ensimm‰isen‰ miehen‰ rynn‰kkˆportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyˆkk‰‰j‰t olivat tehneet rynt‰yksi‰ p‰‰sem‰tt‰ askeltakaan eteenp‰in. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta. Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten h‰net t‰ytyi kantaa pois sodan melskeest‰, veiv‰t Teja ja Hildebrand v‰syneet joukot takaisin leiriin. Sotajoukon mieliala oli seuraavana yˆn‰ synkk‰ ja painostava. Edellisen‰ p‰iv‰n‰ oli k‰rsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mit‰‰n. Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida v‰kivallalla saada. Ravennan goottilainen varusv‰ki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sis‰ll‰ oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sek‰ siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten. Mutta pahinta oli, ett‰ sotajoukko syytti kuningasta t‰st‰ onnettomasta taistelusta ja veljessodan v‰ltt‰m‰ttˆmyydest‰. Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin ‰kki‰ lopetetut? Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syyt‰, ett‰ olisi saatu tiet‰‰, oliko se p‰tev‰. Miksi kuningas pelk‰si valoa? Sotamiehet istuivat alla p‰in vartiotuliensa ‰‰ress‰ tai venyiv‰t teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eiv‰t tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripˆytien ‰‰ress‰. Kun p‰‰llikˆt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan. Aamupuolella yˆt‰ saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen Florentiasta. Suru ja raivo kiehuivat h‰ness‰ h‰nen saadessaan tiedon t‰st‰ verisest‰, onnettomasta taistelusta. H‰n aikoi heti menn‰ kuninkaan luo. Mutta kun t‰m‰ viel‰ oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja h‰net telttaansa ja vastaili h‰nen kysymyksiins‰. V‰h‰n ajan per‰st‰ vanha asemestarikin saapui sinne. H‰nen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, ett‰ Hildebad hypp‰si pel‰styneen‰ karhuntaljalta, joka oli h‰nen vuoteenaan, ja ett‰ Tejakin kysyi kiivaasti: "Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka h‰nen haavansa ovat? Kuoleeko h‰n?" Vanhus pudisti surullisena p‰‰t‰‰n. "Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, ett‰ h‰n kuolisi. Sill‰ min‰ tunnen h‰net ja h‰nen jalon syd‰mens‰." "Mit‰ arvaat? Mit‰ tarkoitat?" "Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi." H‰n vaikeni. "Millaisessa tilassa h‰n oli l‰htiess‰si?" kysyi Teja. "Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. H‰n voi huomenna nousta hevosen selk‰‰n. Mutta h‰n puhui kuumehoureissaan omituisia asioita -- toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen h‰nt‰." Enemp‰‰ ei saatu umpimieliselt‰ vanhukselta tiet‰‰. V‰h‰n ajan per‰st‰ Vitiges kutsui n‰m‰ kolme p‰‰llikkˆ‰ luokseen. He tapasivat h‰net ihmeekseen t‰ysiss‰ varusteissa, vaikkakin h‰nen t‰ytyi nojata miekkaansa pysy‰kseen pystyss‰. Pˆyd‰ll‰ oli h‰nen kuninkaallinen kruunukyp‰r‰ns‰ ja pyh‰, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta. Yst‰vykset pel‰styiv‰t n‰hdess‰‰n, millaisiksi n‰m‰ tavallisesti niin miehekk‰‰n kauniit kasvot olivat muuttuneet. H‰n oli varmaankin juuri p‰‰tt‰nyt ankaran sis‰llisen taistelun. T‰m‰ vaatimaton, t‰ydellinen luonne ei voinut kest‰‰ taistelua velvollisuudentunteensa ja syd‰mens‰ v‰lill‰. "Olen kutsunut teid‰t", sanoi h‰n vaivalloisesti, "kuulemaan p‰‰tˆst‰ni, jonka t‰ytt‰misess‰ luotan teihin. "Kuinka suuret olivat tappiomme eilisess‰ taistelussa?" "Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena. "Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lis‰si Hildebrand. Vitiges painoi silm‰ns‰ kiinni. Sitten h‰n sanoi: "Ei ole muuta keinoa. "Teja, k‰ske heti sotajoukko uuteen rynn‰kkˆˆn." "Kuinka? Mit‰?" huusivat nuo kolme p‰‰llikkˆ‰ kuin yhdest‰ suusta. "Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas. "Kuinka monta miest‰ toit t‰nne mukanasi, Hildebad?" "Kolme tuhatta, mutta he ovat v‰syneit‰ marssista. He eiv‰t voi taistella t‰n‰‰n." "Niinp‰ siis rynt‰‰mme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen keih‰‰seens‰. "Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kive‰k‰‰n linnoituksesta ja t‰n‰‰n on meit‰ yhdeks‰n tuhatta v‰hemm‰n." "Ja haavoittumattomat ovat v‰syneet ja kovin alakuloiset." "Meid‰n t‰ytyy saada Ravenna k‰siimme." "Me emme koskaan saa sit‰ rynn‰kˆll‰", sanoi kreivi Teja. "Sep‰h‰n n‰hd‰‰n", arveli Vitiges. "Olin t‰t‰ kaupunkia piiritt‰m‰ss‰ suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "H‰n teki seitsem‰ntoista turhaa rynn‰kkˆ‰. Me saimme kaupungin k‰siimme n‰l‰n avulla -- kolmen vuoden per‰st‰." "Meid‰n on teht‰v‰ rynn‰kkˆ", sanoi Vitiges. "K‰skek‰‰ miehet liikkeelle." Teja aikoi l‰hte‰ teltasta. Hildebrand pys‰ytti h‰net. "J‰‰ t‰nne", sanoi vanhus. "Me emme voi sit‰ en‰‰ salata. Kuningas! Gootit nurisevat. He eiv‰t tottelisi t‰n‰‰n. Rynn‰kkˆ on mahdoton." "Ovatko asiat sill‰ kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynn‰kkˆ mahdoton? "Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pit‰nyt ehdottaa sit‰ jo eilen -- silloin el‰isiv‰t viel‰ nuo kolme tuhatta goottia. "Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva. "Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. H‰n naikoon Matasuntan. Min‰ sotajoukkoineni tunnustan h‰net kuninkaaksi." Ja h‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ vuoteelleen. "Sin‰ puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand. "Mahdotonta", sanoi Teja. "Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen n‰ytt‰‰ myˆs olevan mahdotonta. "Ravennasta saapuneen sanoman j‰lkeen ei ole muuta keinoa, vanhus." H‰n vaikeni. Muut katselivat toisiaan omituisesti. Lopuksi sanoi vanhus: "Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon. "Kahdeksan silm‰‰ n‰kee paremmin kuin kaksi." "Ei", vastasi Vitiges, "ei t‰ss‰, sill‰ t‰ss‰ ei ole mit‰‰n n‰ht‰v‰‰. Olisin sen siin‰ tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siit‰ ei olisi ollut mit‰‰n hyˆty‰. "Olen toiminut omalla vastuullani. "Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. ƒlk‰‰ ilmaisko sit‰ sotajoukolle." Vanhus otti pergamenttik‰‰rˆn ja luki: "Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville --" "H‰vyttˆm‰t", huusi Hildebad. "Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille. "T‰m‰n kaupungin gootit ja porvarit selitt‰v‰t molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, ett‰ he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyvi‰ tˆit‰ ovat p‰‰tt‰neet totella t‰t‰ hallitsijasukua niin kauan kuin siit‰ on yksik‰‰n j‰sen j‰ljell‰. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme n‰m‰ vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka." "Hurjat", sanoi kreivi Teja. "K‰sitt‰m‰tˆnt‰", sanoi Hildebad. Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi: "Min‰ k‰sit‰n sen hyvin. "Gootteihin n‰hden tied‰tte, ett‰ kaupungin varustusv‰ken‰ ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteiv‰t he koskaan salli syrj‰ytt‰‰ h‰nen sukuaan valtaistuimelta. Min‰kin olen t‰m‰n valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia j‰seni‰ enk‰ v‰rttin‰v‰ke‰. Sen vuoksi t‰ytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta h‰nen petoksensa ilmitultua voin hyv‰ksy‰ Vitigeksen kuninkaakseni. "Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja h‰nen puoluelaisensa luulevat, ett‰ tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin j‰seniin n‰hden. Saatte olla varmat siit‰, ett‰ nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsens‰ mies miehelt‰ palasiksi kuin luopuvat t‰ll‰ tavalla k‰sitt‰m‰st‰‰n valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sek‰ kiitollisia ett‰ viekkaita. He toivovat, ett‰ gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heid‰n muuriensa edustalla. "Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei h‰n voi rangaista kaupunkia, joka on pit‰nyt t‰m‰n tytt‰ren puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusv‰ki pakottanut sulkemaan portit." "Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymm‰rr‰tte menettelyni. "Jos sotamiehet saavat tiet‰‰ ravennalaisten ehdon, niin moni heist‰ tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on. "Minulla on vain kaksi tiet‰ valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai -- luovuttava kruunusta. Edellist‰ olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, ett‰ yrityst‰ on turha uudistaa. "Siis on j‰ljell‰ vain toinen tie -- kruunusta luopuminen. "Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Min‰ vannon h‰nelle ensimm‰isen‰ uskollisuutta ja puolustan yhdess‰ h‰nen urhoollisen veljens‰ kanssa valtakuntaa." "Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sin‰ j‰‰t kuninkaaksemme. "Min‰ en koskaan taivuta p‰‰t‰ni tuon nulikan edess‰. "Salli meid‰n huomenna hyˆk‰t‰ kapinoitsijan kimppuun. Min‰ yksin karkoitan heid‰t leirist‰ ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edess‰ nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, _meid‰n_ telttoihimme." "Mit‰ hyˆty‰ meill‰ on siit‰, ett‰ h‰n on k‰siss‰mme", sanoi kreivi Teja. "Se ei hyˆdyt‰ meit‰, jollemme julista h‰nt‰ kuningattareksemme. "Haluatko sin‰ sit‰? "Etkˆ ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta? "Haluatko viel‰ naisvaltaa?" "Jumala meit‰ siit‰ varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen. "Niin min‰kin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten k‰ytt‰nyt sit‰ keinoa." "Maatkaamme siis t‰‰ll‰, kunnes kaupunki m‰t‰nee." "ƒlk‰‰ menkˆ", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman p‰iv‰n per‰st‰ voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa j‰lkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa. "Kaksi tiet‰ vain on olemassa: Rynn‰kkˆ --" "Mahdoton", sanoi Hildebrand. "Tai kruunusta luopuminen. "Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa." Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla. Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hell‰sti: "Min‰ tied‰n keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se, Vitiges, vaikka se musertaakin syd‰mesi." Vitiges katsoi h‰nt‰ kysyv‰sti. Teja ja Hildebad ihmetteliv‰t muuten kivikovan vanhuksen lempeytt‰. "Menk‰‰ te ulos", jatkoi t‰m‰, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa." VIIDESTOISTA LUKU. ƒ‰neti Teja ja Hildebad l‰htiv‰t teltasta ja k‰veliv‰t p‰‰tˆst‰ odottaessaan leirikatua edestakaisin. Teltasta kuului silloin t‰llˆin Hildebrandin ‰‰ni. H‰n kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus. "Mit‰ vanhuksella on mieless‰", kysyi Hildebad pys‰htyen. "Tied‰tkˆ sin‰?" "Min‰ aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka." "Perhana, mit‰ sin‰ tarkoitat?" "Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyll‰ saat sen tiet‰‰." Taas kului pitk‰ aika. Kuninkaan ‰‰ni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. H‰n tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan. "Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad k‰rsim‰ttˆm‰n‰. "Aikooko h‰n murhata h‰net? "Min‰ menen kuninkaan avuksi." Mutta Teja tarttui h‰neen kiinni. "J‰‰ t‰nne", sanoi h‰n. "Ei kai ole muuta keinoa." Kun Hildebad koetti irroittautua h‰nest‰, rupesi leirikadun yl‰p‰‰st‰ kuulumaan melua. Kaksi vahtia koetti turhaan pid‰tt‰‰ v‰kev‰‰ goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli n‰ht‰v‰sti saapunut pitk‰lt‰ ratsastusmatkalta. "P‰‰st‰ minut, hyv‰ yst‰v‰", huusi h‰n, "tai lyˆn sinut kuoliaaksi." H‰n kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa. "Ei k‰y laatuun. "Sinun t‰ytyy odottaa. "Ylimm‰t p‰‰llikˆt ovat parhaillaan h‰nen teltassaan." "Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdess‰ Herran Kristuksen kanssa h‰nen teltassaan, niin t‰ytyy minun p‰‰st‰ h‰nen luokseen. "Ensin on ihminen is‰ ja puoliso ja sitten vasta kuningas. P‰‰st‰ minut hyv‰ll‰." "Tuon ‰‰nen tunnen", sanoi Teja mennen sinne p‰in, "ja miehen myˆs. "Vakis, mit‰ sinulla on t‰‰ll‰ tekemist‰?" "Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyv‰, ett‰ tapasin teid‰t. "Sanokaa n‰ille miehille, ett‰ he antavat minun menn‰. Silloin ei minun tarvitse heit‰ tappaa. Minun t‰ytyy heti p‰‰st‰ is‰nt‰parkani luo." "Antakaa h‰nen menn‰, muuten h‰n t‰ytt‰‰ uhkauksensa. Min‰ tunnen h‰net. Mit‰ sinulla on kuninkaalle asiaa?" "Saattakaa minut heti h‰nen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta." "Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad h‰mm‰styneen‰. "Vitigeksell‰ on siis vaimo." "Harvat sen tiet‰v‰t", sanoi Teja. "H‰n ei koskaan l‰htenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin. "Tuskin kukaan tuntee h‰nt‰. Mutta kaikki, jotka h‰net tuntevat, kunnioittavat h‰nt‰. "Min‰ en tunne h‰nen vertaistaan." "Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti. "ƒiti parka, is‰ parka. "Mutta saattakaa minut sis‰‰n. "Kuningatar Rautgundis saapuu heti t‰nne. Minun t‰ytyy valmistaa herraani." Teja tyˆnsi ‰‰neti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa h‰nen per‰ss‰‰n. He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin v‰ltt‰m‰ttˆmyys, nojaten leukaansa k‰teen ja k‰tt‰‰n kivikirveeseen. H‰n istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin k‰veli edestakaisin eik‰ huomannut edes telttaan tulijoitakaan. "Ei, ei, ei koskaan", huusi h‰n. "Se on julmaa, h‰pe‰llist‰, mahdotonta." "Niin t‰ytyy tehd‰", sanoi Hildebrand aivan levollisena. "Ei, sanon min‰", huusi kuningas k‰‰ntyen ovelle p‰in. Vakis oli h‰nen edess‰‰n. H‰n tuijotti t‰h‰n. Silloin uskollinen palvelija heitt‰ytyi itkien polvilleen. "Vakis", huudahti kuningas pel‰styneen‰, "mit‰ tietoja sin‰ tuot? "Tuletko sin‰ h‰nen luotaan? "Nouse -- mit‰ on tapahtunut?" "Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yh‰ polvistuneena. "Syd‰meeni koskee n‰hdess‰ni teid‰t. "En voinut sille mit‰‰n. Olen voimieni mukaan kostanut." Silloin tarttui Vitiges h‰nt‰ hartioihin. "Puhu, ihminen! Mit‰ oli kostettava? Vaimoni --" "H‰n el‰‰, h‰n tulee t‰nne, mutta lapsenne --" "Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mit‰ h‰nelle on tapahtunut?" "Kuollut, herra, -- murhattu." Kiusattu is‰ parkaisi. H‰n peitti kasvonsa k‰siins‰. Teja ja Hildebad l‰hestyiv‰t osanottavina h‰nt‰. Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhm‰‰. Vakis ei kest‰nyt ‰‰nettˆmyytt‰. H‰n koetti tarttua herransa k‰siin. Silloin n‰m‰ vaipuivat itsest‰‰n. Kaksi suurta kyynelt‰ ilmestyi sankarin ruskeille poskille. H‰n ei h‰vennyt niit‰. "Murhattu", sanoi h‰n. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni." "Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad. Teja puristi k‰tens‰ nyrkkiin ja h‰nen huulensa liikkuivat ‰‰nettˆm‰sti. "Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista. "Niin, Calpurnius. "Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin. "Atalvin iloitsi tavattomasti, koska h‰nkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohik‰‰rmeen. "H‰n tahtoi heti l‰hte‰ seikkailumatkoille tappamaan lohik‰‰rmeit‰ ja julmia j‰ttil‰isi‰. "Silloin naapurikin saapui Roomasta. "Min‰ huomasin, ett‰ h‰n n‰ytti entist‰ synkemm‰lt‰ ja kateellisemmalta. Min‰ vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi. "Mutta suojella lasta -- kuka osasi ajatellakaan, ett‰ lapsia pit‰isi vartioida." Vitiges pudisti surullisena p‰‰t‰‰n. "Poika ei olisi mitenk‰‰n malttanut odottaa hetke‰, jolloin h‰n saisi n‰hd‰ is‰ns‰ sotaleiriss‰ ja tuhannet goottisoturit ja jolloin h‰n saisi katsella taistelua l‰helt‰. "H‰n viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, ett‰ kuninkaanpojalla t‰ytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana. "Minun t‰ytyi hankkia h‰nelle mets‰styspuukko, viel‰p‰ teroittaakin se. "T‰m‰ miekka mukanaan h‰n l‰hti varhain joka aamu ‰itins‰ luota. "Ja kun ‰iti kysyi: 'Minne?' sanoi h‰n nauraen: 'Seikkailulle, rakas ‰iti' ja juoksi mets‰‰n. "Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ h‰n tuli kotiin v‰syneen‰ ja vaatteet repaleina, mutta ylpe‰n n‰kˆisen‰. H‰n ei kertonut mit‰‰n, mainitsi vain leikkineens‰ Sigfridi‰. "Mutta minulla oli omat ajatukseni. "Ja kun kerran n‰in veripilkkuja h‰nen miekassaan, hiivin h‰nen j‰lkeens‰ mets‰‰n. "Luuloni oli oikea. "Olin kerran n‰ytt‰nyt h‰nelle luolan kalliossa, joka on aivan puron ‰yr‰‰ll‰, ja varoittanut h‰nt‰ sinne menem‰st‰, koska siell‰ oli kymmenitt‰in myrkyllisi‰ kyyk‰‰rmeit‰. "H‰n kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mit‰ tiesin k‰‰rmeist‰. Kun sanoin, ett‰ yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja ett‰ er‰s marjanpoimija, jota k‰‰rme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti h‰n puumiekkansa esille ja aikoi hyˆk‰t‰ luolaan. "Min‰ pel‰styin ja sain suurella vaivalla h‰net pid‰tetyksi. "Nyt muistin heti k‰‰rmeet ja kaduin, ett‰ olin antanut h‰nelle rauta-aseen. "Lˆysin h‰net pian mets‰st‰ kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. H‰n otti sielt‰ suuren puukilven, jonka h‰n itse oli veist‰nyt ja sinne k‰tkenyt. "Siihen oli ‰sken maalattu kruunu. "H‰n veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan. "Min‰ katselin ymp‰rilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta k‰‰rmett‰. Min‰ menin luolaan, mutta en hennonut h‰nt‰ h‰irit‰, vaikka olinkin huolissani h‰nen vuokseen, sill‰ h‰n taisteli niin uljaasti. "H‰n heitteli kivill‰ paksua kyyt‰ ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitk‰ll‰ h‰nt‰ vastaan. Juuri kun se aikoi hyˆk‰t‰ h‰nen p‰‰lleen, pisti h‰n nuolennopeasti kilpens‰ eteen ja iski sen samassa poikki. "Silloin huusin min‰ h‰net sielt‰ pois ja toruin h‰nt‰ ankarasti. "Mutta h‰n katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi: "'ƒl‰ vain kerro ‰idille mit‰‰n. Min‰ tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.' "Min‰ sanoin ottavani h‰nelt‰ miekan. "'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi h‰n. "'Mutta se on h‰pe‰ksi kuninkaanpojalle.' "Seuraavina p‰ivin‰ otin h‰net mukaani niitylle ja n‰ytin, kuinka hevosia otetaan kiinni. "Se miellytti h‰nt‰ suuresti. "Muutaman p‰iv‰n per‰st‰ l‰hdemme matkalle, arvelin itsekseni. "Mutta er‰‰n‰ aamuna h‰n p‰‰si pujahtamaan k‰sist‰ni ja min‰ l‰hdin tyˆhˆn. "Kuljin kiertotiet‰ puron kautta luullen tapaavani h‰net luolalla. "Mutta en n‰hnyt h‰nt‰. "H‰nen miekankantimensa lˆysin revittyn‰ orjantappurapensaasta ja puukilpens‰ rikkin‰isen‰ maasta. "Pel‰styneen‰ katselin ymp‰rilleni, mutta--" "Kerro nopeammin", huusi kuningas. "Mutta", sanoi Hildebad. "Mutta kalliolla ei n‰kynyt mit‰‰n. "Silloin huomasin pehme‰ss‰ hiekassa suuret miehen j‰ljet. "Seurasin niit‰. "Ne veiv‰t kallion ‰kkijyrk‰lle reunalle. "Min‰ katson alas. "Siell‰ --" Vitiges horjui. "Herra parka! "Siell‰ oli pieni ruumis puron rannalla. "En tied‰, kuinka tulin kalliorinnett‰ alas, mutta pian olin alhaalla -- "Siell‰ h‰n makasi, pieni miekka lujasti k‰dess‰, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana." "Vaikene", sanoi Teja pannen k‰tens‰ Vakiksen olkap‰‰lle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen is‰n k‰teen. "Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi t‰m‰. "Min‰ tunsin h‰nen syd‰mens‰ viel‰ lyˆv‰n. "H‰n tuli tuntoihinsa, kun olin valellut h‰nen p‰‰t‰‰n vedell‰. "H‰n avasi silm‰ns‰ ja tunsi minut. "'Sin‰ olet pudonnut, lapseni', valittelin min‰. "'En', sanoi h‰n. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.' "Olin j‰ykk‰n‰ kauhusta. "'Calpurnius', kuiskasi h‰n, 'tuli ‰kki‰ kallionkulman takaa, kun tapoin k‰‰rmeit‰.' "'Tule mukaani', sanoi h‰n ja koetti tarttua kiinni minuun. "'Mutta h‰n n‰ytti ilke‰lt‰ ja viekkaalta.' "'Min‰ juoksin taaksep‰in.' "'Tule', sanoi h‰n, 'tai sidon sinut.' "'Minutko', huusin min‰. 'Is‰ni on goottien ja sinun kuninkaasi'. "'Koetahan koskeakaan minuun.' "'Silloin h‰n raivostui, koetti lyˆd‰ minua kepill‰‰n ja tuli l‰hemm‰ksi. Mutta min‰ tiesin, ett‰ renkimme olivat l‰hell‰ puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla per‰ydyin kallion reunalle saakka.' "'H‰n katseli pel‰styneen‰ ymp‰rilleen.' "'V‰kemme oli varmaankin kuullut huutoni, sill‰ kirveiden kalske taukosi.' "'Silloin h‰n hyˆkk‰si ‰kki‰ minua kohti ja tyˆnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyyk‰‰rme'." Teja puri huuliaan. "Konna", huusi Hildebad. Vitiges riist‰ytyi tuskasta huutaen yst‰viens‰ k‰sist‰. "Kerro lyhyesti", sanoi Teja. "H‰n meni taas tainnoksiin. "Min‰ kannoin h‰net kotiin ‰idin luo. "H‰n avasi viel‰ kerran silm‰ns‰. "Tervehdys sinulle oli h‰nen viimeinen sanansa." "Ja vaimoni -- onko h‰n ep‰toivoinen?" "Ei, herra. H‰n on kultaa, mutta samalla myˆs ter‰st‰. "Kun poika oli sulkenut silm‰ns‰, n‰ytti h‰n ‰‰neti akkunasta ulos oikealle. "Min‰ ymm‰rsin. Siell‰ oli murhaajan talo. "Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heid‰t kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme h‰nt‰ keskell‰mme. "Ja Rautgundis kulki miekka k‰dess‰ ruumiin j‰ljess‰. "Huvilan portilla laskimme me pojan maahan. "Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen leiriin. "Mutta h‰nen veljens‰ ja poikansa ja kaksikymment‰ orjaa oli pihalla. He aikoivat juuri nousta hevosten selk‰‰n l‰hte‰kseen h‰nen j‰lkeens‰. "Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon. "Sitten hyˆkk‰simme heid‰n kimppuunsa. "Me tapoimme heid‰t _kaikki_ ja poltimme sitten talonkin. "Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ‰‰ress‰ eik‰ lausunut sanaakaan. "Minut h‰n l‰hetti seuraavana p‰iv‰n‰ luoksesi. "H‰nen piti l‰hte‰ per‰ss‰ heti, kun h‰n oli polttanut ruumiin. "Ja kun menetin yhden p‰iv‰n sen vuoksi, ett‰ kapinalliset olivat sulkeneet lyhimm‰n tien, voi h‰n olla t‰‰ll‰ aivan heti." "Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani. "T‰m‰ on ensimm‰inen kruunun tuottama siunaus. "Ja", huusi h‰n tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "viel‰kˆ sin‰, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta t‰t‰ siet‰m‰tˆnt‰ uhrausta?" Vanhus nousi hitaasti ylˆs. "Ei mik‰‰n ole siet‰m‰tˆnt‰, mik‰ on v‰ltt‰m‰tˆnt‰. "Talvikin on siedett‰v‰. "Ja vanhuus. "Ja kuolema! "Ne tulevat kysym‰tt‰, suvaitaanko niit‰. "Ne tulevat. "Ja me sied‰mme ne. "Koska meid‰n t‰ytyy. "Mutta min‰ kuulen naisen ‰‰nt‰ ja hameiden kahinaa. "Me l‰hdemme." Vitiges k‰‰ntyi oveen p‰in. Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmill‰ h‰nen vaimonsa Rautgundis painaen pient‰ marmoriuurnaa rintaansa vasten. Lemmekk‰‰n tuskan ja tuskallisen hell‰ huudahdus -- -- ja puolisot syleiliv‰t toisiaan. ƒ‰neti miehet l‰htiv‰t teltasta. KUUDESTOISTA LUKU. Ulkona Teja seisahdutti vanhuksen. "Sin‰ kiusaat kuningasta turhaan", sanoi h‰n. "H‰n ei suostu siihen. "H‰n ei voikaan. "Nyt kaikkein v‰hiten." "Mist‰ sin‰ tied‰t --", keskeytti vanhus. "Hiljaa! Min‰ aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet." "Silloin kai myˆnn‰t, ett‰ h‰nen t‰ytyy." "H‰n -- _h‰n_ ei koskaan sit‰ tee." "Mutta -- sin‰ luulet, ett‰ vaimo itse tekee." "Kenties." "Varmasti h‰n tekee", sanoi Hildebrand. "Niin, h‰n on ihmeellinen nainen", sanoi Teja. Sill‰ aikaa kun l‰hinn‰ seuraavina p‰ivin‰ t‰m‰ nyt lapseton pariskunta antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin l‰hti teltastaan, sattui usein, ett‰ kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja Ravennan goottilaisen varusv‰en uloimmat vartijastot joutuivat sanasotaan itsest‰‰n syntyneen aselevon aikana. He haukkuivat toisiaan ja syyttiv‰t toista puoluetta kansalaissodasta. Piiritt‰j‰t valittivat, ett‰ varusv‰ki oli valtakunnan ollessa suuressa h‰d‰ss‰ sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit. Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tytt‰relle tarpeellista kunnioitusta. Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten huomaamatta t‰llaisen keskustelun. ƒkki‰ h‰n tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat kuningastaan: "Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, ett‰ h‰n vastaamatta kohteliaaseen kirjeeseemme rynt‰‰ kuin hurja kaupungin kimppuun? "Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi. "No, miksi h‰n ei voi samalla olla kuningas. "Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen, ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat? "Pitikˆ ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua? "No, rynn‰tkˆˆn h‰n vain. "Sittenp‰h‰n n‰hd‰‰n, kumpi ensin murtuu, h‰nen itsep‰isyytens‰ vaiko n‰m‰ kalliot." Vanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin gootteihin. He eiv‰t lˆyt‰neet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi. H‰nen avioliitostaan he eiv‰t tienneet enemp‰‰ kuin muukaan joukko. Rautgundiksen leiriss‰ olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sill‰ h‰n ei ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin. Kuohuksissaan miehet riensiv‰t takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa sek‰ huomauttivat, ett‰ kuningas oli itsekkyydess‰‰n uhrannut veljiens‰ veren. "Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu", huusivat he. Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta v‰hitellen yh‰ ‰‰nekk‰‰mmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat kuningasta. Sen aikaiset germaanit k‰ytt‰ytyiv‰t kuninkaitaan kohtaan niin suorasukaisesti, ett‰ bysanttilaiset sit‰ kauhistuen kuuntelivat. L‰htˆ Roomasta, Ravennan luona k‰rsityn tappion h‰pe‰, suru kaatuneiden veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaper‰isyyden johdosta nostivat nyt tyytym‰ttˆmyyden myrskyn h‰nt‰ vastaan. Se oli sit‰kin vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi. Sotap‰‰llikˆt huomasivat kyll‰ joukossa vallitsevan mielialan, sill‰ uhkaussanat eiv‰t sanottavasti vaienneet heid‰nk‰‰n l‰hestyess‰‰n. Mutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa. Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhty‰ nuhtelemaan miehi‰, pid‰tti vanha asemestari heit‰. "Antakaa kuohua", sanoi h‰n. "Min‰ lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut. "Ainoa vaara on", mutisi h‰n puoli‰‰neen itsekseen -- "Ett‰ kapinallisten johtajat ehtisiv‰t ennen meit‰", sanoi Teja. "Oikein, kaikki arvaava. "Mutta eip‰ silt‰ n‰yt‰. "Karkulaiset kertovat, ett‰ ruhtinatar kielt‰ytyy tiukasti. "H‰n uhkaa ennen tappaa itsens‰ kuin ruveta Arahadin vaimoksi." "Se ei paljoa merkitse", arveli Hildebad. "Sin‰ et tunne t‰m‰n amelungien vesan intohimoista luonnetta. "H‰nell‰ on Teoderikin verta suonissaan sek‰ t‰m‰n tulinen sielu ja h‰n voi lopuksi tehd‰ meillekin pahan kolttosen." "Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen", kuiskasi Teja. "Siihen min‰kin luotan", tuumi Hildebad. "Antakaamme h‰nen olla muutamia p‰ivi‰ rauhassa", sanoi vanhus. "Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi h‰nt‰ taivuttaa. "ƒlk‰‰ sit‰ h‰iritkˆ. Antakaa h‰nen olla teltassaan vaimonsa luona. "Minun t‰ytyy pian h‰irit‰ h‰nt‰." Mutta vanhuksen t‰ytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta syyst‰ h‰irit‰ kuninkaansa suruaikaa. Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisiv‰t bysanttilaisten puolelle s‰‰t‰nyt lain, joka uhkasi n‰it‰ h‰pe‰llisell‰ kuolemalla. Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niiss‰ seuduissa, joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tihe‰n roomalaisv‰estˆn keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat t‰llaiset tapaukset tavallisempia. Vanha asemestari vihasi erityisesti n‰it‰ roistoja, jotka h‰p‰isiv‰t itsens‰ ja kansansa. H‰n oli myˆskin saanut aikaan t‰m‰n karkulaisia koskevan lain. Sit‰ ei ollut viel‰ tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin. ƒkki‰ sattui tapaus, joka saattoi lain k‰yt‰ntˆˆn. -- Belisarius oli itse p‰‰joukkoineen viel‰ Roomassa. Useammista syist‰ h‰n tahtoi ensin tehd‰ t‰m‰n kaupungin sotaliikkeittens‰ tukikohdaksi Italiassa. Mutta h‰n oli l‰hett‰nyt per‰ytyvien goottien j‰lkeen useita partiojoukkoja ahdistamaan ja h‰iritsem‰‰n n‰it‰ sek‰ etenkin valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen varusv‰en tai jotka, jollei niiss‰ ollut varusv‰ke‰, olivat hyvin yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle. Sellaisia tapauksia sattui melkein joka p‰iv‰, varsinkin kun goottien kuningas per‰ytyi ja kun goottien valtakunta n‰ytti kapinan synnytty‰ olevan hukassa. Monet linnat ja kaupungit meniv‰t Belisariuksen puolelle -- joko pakosta tai vapaasta tahdosta -- heti bysanttilaisten joukkojen ilmestytty‰ niiden edustalle. Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, ett‰ ne ainakin n‰enn‰isesti pakotettaisiin antautumaan -- silt‰ varalta, ett‰ he voisivat puolustautua t‰ll‰, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat -- t‰ytyi Belisariuksen sit‰kin suuremmalla syyll‰ l‰hett‰‰ pieni‰, etup‰‰ss‰ italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja, luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot. N‰m‰ joukot tekiv‰t goottien yht‰mittaisen per‰ytymisen rohkaisemina retki‰ hyvin kauas sis‰maahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli l‰htˆkohtana yh‰ kauemmas ulottuville retkeilyille. Er‰s sellainen partiojoukko oli ‰skett‰in vallannut Castellum Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli l‰hell‰ kuninkaallista leiri‰ korkealla kukkulalla pinjamets‰n keskell‰. Hildebrand-vanhus, jolle ylip‰‰llikkyys oli kuninkaan haavoittumisen j‰lkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymist‰ ja italialaisten petollisuutta. Kun h‰n ei tahtonut k‰ytt‰‰ joukkoaan herttua Guntarista eik‰ Ravennaa vastaan, -- h‰n toivoi selkkausten selvi‰v‰n rauhallisesti -- p‰‰tti h‰n antaa partiojoukoille hyv‰n l‰ksytyksen. Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰, ett‰ Castellum Marcianumin bysanttilainen varusv‰ki uhkasi jo Caesenaa, goottilaisen leirin selk‰puolella olevaa t‰rke‰‰ kaupunkia. Kiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot perikatoon. H‰n johti itse tuhatta ratsumiest‰, jotka yˆn hiljaisuudessa, hevosten kaviot olkitukoilla k‰‰rittyin‰, l‰htiv‰t Caesenaan p‰in. Hyˆkk‰ys onnistui t‰ydellisesti. Huomaamatta he p‰‰siv‰t linnoituksen juurella olevaan mets‰‰n saakka. T‰‰ll‰ sijoitti Hildebrand puolet miehist‰‰n ymp‰ri linnaa. Toinen puoli astui hevosten sel‰st‰ ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua pitkin linnalle. Porteilla olevat vahdit yll‰tettiin ja bysanttilaiset pakenivat vihollisen ylivoimaa pel‰styen pitkin vuorenrinnett‰ mets‰‰n, jossa he melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi. Palavan linnan liekit loivat valoa yˆhˆn. Pieni joukko bysanttilaisia vet‰ytyi taistellen kallion juurella olevan joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta. T‰‰ll‰ pid‰tti Hildebrandin ratsumiehi‰ yksi ainoa mies, varuksen komeudesta p‰‰tt‰en joukon johtaja. T‰m‰ pitk‰, notkea ja n‰kˆj‰‰n nuori mies -- h‰nen kyp‰r‰ns‰ silmikko oli laskettu alas -- taisteli ep‰toivon vimmalla ja suojeli miestens‰ pakotiet‰. H‰n oli jo tappanut nelj‰ goottia. Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli v‰h‰n aikaa t‰t‰ ep‰tasaista taistelua. "Antaudu, urhoollinen mies", huusi h‰n yksin‰iselle soturille, "min‰ takaan henkesi". T‰m‰n huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silm‰nr‰p‰ykseksi h‰n laski miekkansa ja katseli vanhusta. Mutta heti sen j‰lkeen h‰n hyˆkk‰si eteenp‰in ja sitten takaisin. H‰n oli lyˆnyt l‰himm‰lt‰ miehelt‰ k‰den irti ruumiista. H‰mm‰stynein‰ gootit per‰ytyiv‰t. Hildebrand kiukustui. "Eteenp‰in", huusi h‰n. "Ei en‰‰ armoa! Heitt‰k‰‰ h‰nt‰ keih‰ill‰!" "H‰n on noiduttu rautaa vastaan", huusi er‰s gooteista, Tejan serkku. "Kolmesti olen h‰nt‰ heitt‰nyt, mutta h‰neen ei ole tullut piirtoakaan." "Niinkˆ luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan, onko h‰n noiduttu kive‰kin vastaan." H‰n sinkautti kivisen heittovasaransa -- h‰n oli melkein ainoa, joka en‰‰ k‰ytti t‰t‰ pakana-ajan asetta -- bysanttilaista vastaan. Raskas kivivasara sattui kiilt‰v‰‰n, joutsenensiipien koristamaan kyp‰r‰‰n. Urho kaatui kuin ukkosen iskem‰n‰. Kaksi miest‰ juoksi heti esille ja avasi h‰nen kyp‰r‰ns‰. "Mestari Hildebrand", huusi Aligern h‰mm‰styneen‰, "h‰n ei ole bysanttilainen". "Eik‰ italialainen", sanoi Guntamund. "Katsokaa noita kultakiharoita -- h‰n on gootti", tuumi Hunibad. Hildebrand saapui paikalle -- -- ja vavahti. "Soihtuja t‰nne", huusi h‰n. -- "Valoa. -- -- Niin", h‰n sanoi synkk‰n‰ ottaen kivivasaransa, "h‰n on gootti. "Ja min‰ -- min‰ olen h‰net tappanut", lis‰si h‰n j‰isen levollisesti. Mutta h‰nen k‰tens‰ vapisi. "Ei, herra", huusi Aligern, "h‰n el‰‰. "H‰n oli vain tainnoksissa. "H‰n avaa silm‰ns‰." "El‰‰kˆ h‰n", kysyi vanhus kauhistuen. "Jumala varjelkoon." "H‰n el‰‰", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn. "Voi silloin h‰nt‰ ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet h‰net k‰siini. Sido h‰net hevosesi selk‰‰n, Guntamund, ja sido vahvasti. Jos h‰n p‰‰see pakoon, vastaat sin‰ p‰‰ll‰si. Ratsaille! Leiriin!" Leiriin p‰‰sty‰ miehet kysyiv‰t vanhukselta, mit‰ vangille piti teht‰m‰n. "Yˆksi kupo olkia", vastasi vanhus, "ja huomisaamuna varhain -- hirsipuu". Sitten h‰n meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat. "Meill‰ on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi h‰n lopuksi synk‰sti. "H‰net on hirtett‰v‰ huomenna." "Se on hyvin ik‰v‰‰", sanoi Vitiges huoaten. "Niin, mutta v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi. Tuletko sin‰ johtamaan keskusteluja?" "En", vastasi Vitiges, "s‰‰st‰ minua siit‰. M‰‰r‰‰n Hildebadin sijaani." -- "Ei k‰y laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotap‰‰llikkˆ niin kauan kuin sin‰ olet sairaana. Min‰ vaadin tuomitsemisoikeuttakin." Vitiges katsoi h‰neen ja sanoi: "Sin‰ n‰yt‰t julmalta. Onko h‰n sukusi vanha vihollinen?" "Ei", sanoi Hildebrand. "Mik‰ on vangin nimi?" "Hildebrand." "Kuule, sin‰ n‰yt vihaavan t‰t‰ Hildebrandia. Sin‰ saat tuomita h‰net, mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, ett‰ min‰ armahdan mielell‰ni." "Goottien etu vaatii h‰nen kuolemaansa", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja h‰n kuolee". SEITSEMƒSTOISTA LUKU. Varhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin p‰in er‰‰lle niitylle leirin pohjoisosassa, "kylm‰ss‰ kulmassa". Sinne olivat saapuneet p‰‰llikˆt sek‰ suuri joukko sotamiehi‰. "Kuule", sanoi vanki er‰‰lle saattajistaan, "onko Hildebrand-vanhus k‰r‰j‰paikalla?" "H‰n on tuomarina." "Te olette barbaareita ja pysytte barbaareina. "Mutta tee mielikseni, yst‰v‰, -- lahjoitan sinulle t‰m‰n purppuravyˆn -- ja mene vanhuksen luo. "Sano h‰nelle minun tiet‰v‰n, ett‰ minun t‰ytyy kuolla. "Mutta h‰nen pit‰isi s‰‰st‰‰ minulta -- ja varsinkin suvultani -- kuuletko -- suvultani -- hirsipuun tuottama h‰pe‰. "L‰hett‰kˆˆn h‰n minulle salaa jonkin aseen." Gootti, Guntamund, meni Hildebrandin luo, joka juuri alkoi oikeudenistunnon. Menettely oli hyvin yksinkertaista. Vanhus luki ensin Regetan luona hyv‰ksytyn lain ja kutsui todistajat, jotka kertoivat asiain kulun, sek‰ k‰ski sitten tuoda vangin esille. Villas‰kki peitti viel‰ vangin p‰‰t‰ ja hartioita. Juuri kun se piti poistettaman, kuiskasi Guntamund sanoman vanhukselle. "Ei", sanoi t‰m‰ rypist‰en otsaansa. "Min‰ sanon, ett‰ h‰nen rikoksensa h‰p‰isee h‰nen sukunsa eik‰ rangaistus." Sitten h‰n jatkoi ‰‰neen: "N‰ytt‰k‰‰ petturin kasvot. H‰n on Hildebrand, Hildegin poika." Joukko p‰‰sti h‰mm‰styksen ja pel‰styksen huudon. "H‰nen pojanpoikansa." "Vanhus, sin‰ et saa en‰‰ tuomita. Sin‰ olet julma omaa lihaasi ja vertasi vastaan", huusi Hildebad rient‰en h‰nen luokseen. "Min‰ olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan", sanoi Hildebrand iskien sauvansa maahan. "Vitiges parka", kuiskasi Teja. Mutta Hildebad riensi leiriin p‰in. "Mit‰ sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?" kysyi Hildebrand. Nuori mies tuli nopeasti esille. H‰nen poskillensa ilmestyi vihan, ei suinkaan h‰pe‰n puna. H‰nen kasvoissaan ei n‰kynyt pelon j‰lke‰k‰‰n. H‰nen pitk‰, keltainen tukkansa liehui tuulessa. Joukon valtasi myˆt‰tunto h‰nt‰ kohtaan. Ensin kertomus h‰nen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto h‰nen nimest‰‰n ja lopuksi h‰nen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat h‰nen puolestaan. H‰n silm‰si tulisesti joukkoa sek‰ lopuksi ylpe‰sti vanhusta. "En hyv‰ksy t‰t‰ tuomioistuinta. "Teid‰n lakinne ei liikuta minua. "Is‰ni kuoli ennen syntymist‰ni ja ‰itini, jalo Cloelia, oli roomalainen. "Tuota raakaa vanhusta en ole koskaan tunnustanut sukulaisekseni. "H‰nen ankaruuttaan olen halveksinut, samoin h‰nen rakkauttaan. "H‰n pakotti minut lapsena ottamaan nimens‰ ja riisti minut ‰itini luota. "Mutta min‰ pakenin ensimm‰isess‰ sopivassa tilaisuudessa. Siit‰ alkaen olen kutsunut itse‰ni Flavus Cloeliukseksi enk‰ Hildebrandiksi. "Yst‰v‰ni ja ajatukseni olivat roomalaisia, elintapani myˆs roomalainen. "Kaikki yst‰v‰ni meniv‰t Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin. Olisiko minun pit‰nyt j‰‰d‰ pois? "Tappakaa minut, sen te voitte ja teettekin. "Mutta myˆnt‰k‰‰, ett‰ se on murha eik‰ laillinen tuomio. "Te ette tuomitse goottia, te murhaatte vangiksi joutuneen roomalaisen. "Sill‰ sieluni on roomalainen." ƒ‰neti, sekavin tuntein joukko kuunteli puhetta. Silloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. H‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyiv‰t, h‰nen k‰tens‰ vapisi. "Kurja", huusi h‰n, "sin‰ olet goottilaisen miehen poika, kuten itse tunnustat. "Olet siis gootti. Ja vaikka sin‰ tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin ansaitset juuri siit‰ syyst‰ kuoleman. "Sajonit, viek‰‰ h‰net pian hirteen." Silloin vanki astui viel‰ kerran tuomarin istuimen luo. "Ole siis kirottu", huusi h‰n, "sin‰ el‰imellisen raaka kansa. "Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sin‰, vanhus, jolla on suden syd‰n. ƒlk‰‰ uskoko, ett‰ teid‰n villeytenne ja julmuutenne teit‰ auttaa. "Teid‰t karkoitetaan t‰st‰ ihanasta maasta eik‰ teist‰ j‰‰ t‰nne j‰lke‰k‰‰n." Vanhuksen viittauksesta k‰r‰j‰palvelijat heittiv‰t taas peiton h‰nen p‰‰h‰ns‰ ja veiv‰t h‰net kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli poistettu kaikki oksat ja lehdet. Joukon katseet k‰‰ntyiv‰t leiriin p‰in, sill‰ silt‰ suunnalta rupesi kuulumaan melua ja kavionkopsetta. Sielt‰ tuli ratsastajajoukko Vitiges ja Hildebad etunen‰ss‰. "Seis", huusi kuningas jo kaukaa, "s‰‰st‰k‰‰ Hildebrandin pojanpoikaa, armoa, armoa." Mutta vanhus viittasi kukkulaa kohti. "Liian myˆh‰ist‰, herra kuningas", huusi h‰n, "petturi on saanut palkkansa. "Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja lapsenlapset." Hildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja viel‰ valtavammin kuninkaaseen. Vitiges tunsi, ett‰ vanhus oli uhrauksellaan saanut pontta vaatimuksilleen. H‰n tunsi, ett‰ vastustus h‰nen puoleltaan k‰visi paljon vaikeammaksi. Hildebrand k‰ytti hyv‰kseen etuaan ja kuninkaan mielialaa. H‰n meni samana iltana Tejan kanssa kuninkaan telttaan. ƒ‰neti, k‰sitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heid‰n edess‰‰n pˆyd‰ll‰ oli musta uurna ja sen vieress‰ amuletintapainen kultakotelo sinisess‰ nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himme‰sti telttaa. Kun Hildebrand ojensi k‰tens‰ kuninkaalle, katsoi h‰n t‰t‰ silmiin. Vitiges huomasi, ett‰ vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa perille mill‰ hinnalla tahansa. Kaikki olivat ‰‰neti vavisten alkavan sieluntaistelun odotuksesta. "Kuningatar Rautgundis", sanoi vanhus, "minun on puhuttava arkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa. "Teit‰ voisi niiden kuuleminen loukata." Rautgundis nousi seisoalleen, mutta ei n‰ytt‰nyt aikovan l‰hte‰. Syv‰n surun ja syv‰n rakkauden ilme loivat h‰nen s‰‰nnˆllisiin piirteisiins‰ jalon ja juhlallisen leiman. H‰n pani vasemman k‰tens‰ hiljaa puolisonsa olkap‰‰lle. Oikea oli yh‰ t‰m‰n k‰dess‰. "Puhu vain, Hildebrand, olen h‰nen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta kannettavakseni." "Kuningatar", -- sanoi vanhus viel‰ kerran. "Anna h‰nen j‰‰d‰", sanoi kuningas. "Vai pelk‰‰tkˆ sin‰ sanoa h‰nelle ajatuksesi suoraan?" "En pelk‰‰. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, ett‰ goottien kansa on minulle kalliimpi kuin sin‰ -- niin tekisin sen pelotta. Tied‰ siis --" "Kuinka? Sin‰ aiot siis? S‰‰st‰, s‰‰st‰ h‰nt‰", sanoi Vitiges pannen k‰tens‰ vaimonsa vyˆt‰isille. Mutta Rautgundis katsoi h‰nt‰ vakavasti silmiin. "Min‰ tied‰n kaikki, Vitiges. "Kun eilen illan h‰myss‰ k‰velin tuntemattomana leiritiet‰, kuulin sotamiesten nuotioiden ‰‰ress‰ haukkuvan sinua ja kiitt‰v‰n t‰t‰ vanhusta. "Kuulin, mit‰ t‰m‰ vaatii ja ettet sin‰ siihen suostu." "Etk‰ sin‰ ole minulle mit‰‰n sanonut." "Eih‰n se ollut tarpeen. Tied‰nh‰n min‰, ettet sin‰ hylk‰‰ vaimoasi. Et kruunun etk‰ tuon tarumaisen kauniin tytˆn vuoksi. "Kuka meid‰t erottaa? "Anna vanhuksen uhata. Min‰ tied‰n, etteiv‰t t‰hdet taivaalla ole niin lujassa kuin min‰ sinun syd‰mess‰si." H‰nen varmuutensa vaikutti vanhukseen. H‰n rypisti otsaansa ja sanoi: "En ole tullut sinun kanssasi v‰ittelem‰‰n. "Vitiges, min‰ kysyn sinulta Tejan l‰sn‰ollessa: -- sin‰ tied‰t asiain laidan. "Ilman Ravennaa olemme hukassa. "Ravennan portit avaa vain Matasuntan k‰si --. "Aiotko tarttua t‰h‰n k‰teen?" Vitiges hyp‰hti pystyyn. "Niin, vihollisemme ovat oikeassa. "Me olemme barbaareita. "Tuossa on t‰m‰n tunteettoman vanhuksen edess‰ ihana nainen, verraton uskollisuudessa, h‰nen edess‰‰n on murhatun lapsemme tuhka ja h‰n tahtoo riist‰‰ minut vaimoni ja t‰m‰n tuhkan ‰‰rest‰ uuteen avioliittoon. Ei, ei koskaan!" "V‰h‰n aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa telttaasi", sanoi vanhus. "He aikoivat pakottaa sinut suostumaan. "Sain heid‰t vaivoin pys‰ytetyksi." "Anna heid‰n tulla", huusi Vitiges, "he voivat ottaa minulta kruunun, mutta ei vaimoani." "Se, jolla on kruunu, on kansansa oma." "T‰ss‰", -- Vitiges tarttui kruunukyp‰r‰‰ns‰ ja pani sen Hildebrandin eteen pˆyd‰lle -- "tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. -- "En ole sit‰ halunnut, kautta Jumalan. -- "Se on tuottanut minulle vain t‰m‰n tuhkauurnan. "Ottakaa se pois -- tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon h‰n Matasuntaa." Mutta Hildebrand pudisti p‰‰t‰‰n. "Sin‰ tied‰t, ett‰ silloin joudumme varmaan perikatoon. "Nyt jo olemme jakautuneet kolmeen eri puolueeseen. "Tuhansia on, jotka eiv‰t tunnustaisi Arahadia kuninkaaksi. "Vain sin‰ ainoa voit pit‰‰ meid‰t koossa. "Jos luovut, niin hajaudumme kuin s‰rkynyt risukimppu, jonka Belisarius helposti katkoo. Tahdotko sin‰ sit‰?" "Kuningatar, etkˆ voi antaa uhria kansallesi", sanoi Teja l‰heten t‰t‰. "Sin‰kin, ylev‰luonteinen Teja, olet minua vastaan. Onko se yst‰vyytt‰?" "Rautgundis", sanoi t‰m‰ levollisesti, "min‰ kunnioitan sinua enemm‰n kuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemm‰n kuin muilta." -- Hildebrand keskeytti h‰net sanoen: "Sin‰ olet t‰m‰n kansan kuningatar. "Min‰ tied‰n tarinan er‰‰st‰ pakanuudenaikaisesta goottikuningattaresta. "N‰lk‰ ja rutto kaatoivat kansaa. "Goottien miekat eiv‰t voittaneet. "Jumalat olivat vihastuneet heihin. "Silloin Svanhild kysyi neuvoa mets‰n tammilta ja meren aalloilta. Ne vastasivat: "'Jos Svanhild kuolee, el‰v‰t gootit.' "'Jos Svanhild el‰‰, kuolee h‰nen kansansa.' "Svanhild ei palannut en‰‰ kotiin. "H‰n kiitti jumalia ja syˆksyi aaltoihin. "Mutta t‰m‰ tapahtui pakanuuden aikana." Kertomus koski Rautgundikseen. "Min‰ rakastan kansaani", vastasi h‰n, "ja kun Atalvinista on j‰ljell‰ vain t‰m‰ kihara" -- h‰n osoitti koteloa -- "luulen voivani uhrautua kansani vuoksi. "Kuolla min‰ voin", huudahti h‰n, "mutta en el‰‰ tiet‰ess‰ni, ett‰ t‰ll‰ syd‰meni ep‰jumalalla on toinen rakastettu." "Toinen rakastettu", huusi Vitiges. "Kuinka voit noin puhua? "Tied‰tkˆ sin‰, ett‰ t‰m‰ kiusattu syd‰n sykkii vain sinun vuoksesi? "Etkˆ sin‰ ole t‰m‰n uurnan ‰‰ress‰k‰‰n huomannut, ett‰ syd‰memme kuuluvat ikuisesti toisilleen? "Mit‰ olen ilman rakkauttasi? "Rep‰isk‰‰ syd‰meni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties voin luopua t‰st‰ naisesta. "Te ette todellakaan tied‰, mit‰ teette", sanoi h‰n Tejalle ja Hildebrandille. "Te ette tied‰, ett‰ rakkauteni t‰h‰n naiseen ja t‰m‰n naisen rakkaus on parasta Vitiges raukassa. "H‰n on hyv‰ t‰hteni. "Te ette tied‰, ett‰ saatte kiitt‰‰ h‰nt‰, yksin h‰nt‰ siit‰, mit‰ olette huomanneet minussa miellytt‰v‰‰. "H‰nt‰ ajattelen taistelun tuoksinassa ja h‰nen kuvansa vahvistaa k‰tt‰ni. "Kun neuvotteluissa on keksitt‰v‰ parhaat keinot, ajattelen h‰nt‰, h‰nen kirkasta ja levollista sieluaan, h‰nen verratonta uskollisuuttaan. -- "Oi, t‰m‰ nainen on el‰m‰ni sielu. Jos riist‰tte h‰net minulta, niin on kuninkaanne onneton, voimaton varjo vain." H‰n sulki kiihke‰sti vaimonsa syliins‰. Rautgundis oli h‰mm‰stynyt ja ilostunut. T‰m‰ levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei ollut koskaan puhunut siten h‰nest‰ eik‰ rakkaudestaan. Ei silloinkaan, kun h‰n h‰nt‰ kosi. Liikutettuna h‰n vaipui h‰nen rinnoilleen. "Kiitos, kiitos, Jumala, t‰st‰ tuskan hetkest‰", kuiskasi h‰n. "Nyt tied‰n, ett‰ syd‰mesi ja sielusi ovat ikuisesti omani." "Ja pysyv‰t ominasi", sanoi Teja hiljaa, "vaikka toinen olisi kuningattarena. "H‰n jakaa h‰nen kruununsa, ei h‰nen syd‰nt‰‰n." T‰m‰ vaikutti Rautgundikseen. Suurin silmin h‰n katseli Tejaa. Hildebrand huomasi t‰m‰n ja p‰‰tti antaa p‰‰iskunsa. "Kuka voi ja kuka tahtoo k‰‰nt‰‰ syd‰mi‰nne", sanoi h‰n. "Onneton, voimaton varjo -- siksi muutut vain, jos hylk‰‰t vaatimukseni ja rikot pyh‰n, pyh‰n valasi. "Sill‰ valapatto on tyhjempi kuin varjo." "Valansa", sanoi Rautgundis. "Mit‰ olet vannonut?" Vitiges vaipui vuoteelle ja peitti kasvonsa k‰sill‰‰n. "Mit‰ h‰n on vannonut?" kysyi Rautgundis toistamiseen. Silloin puhui Hildebrand lausuen hitaasti joka sanan: "Siit‰ on muutamia vuosia. "Silloin er‰s mies teki keskiyˆll‰ mahtavan liiton nelj‰n yst‰v‰ns‰ kanssa. "Pyh‰n tammen juurelta leikattiin turve ja h‰n vannoi valansa vanhan maan, l‰ikkyv‰n veden, leimuavan liekin ja keve‰n ilman kautta. "He sekoittivat verens‰ veljesliiton vahvistukseksi ikuiseksi. "He valan vannoen lupasivat: "Oman kaiken uhriksi antaa. "Kodin, karjan ja kalleudet. Ja vaimon, lapsen ja lemmen. "Ja voiman, veren ja hengen eest‰ onnen ja loiston goottien suvun. "Ja ken heist‰ pett‰‰ kerran t‰‰n valan, kielt‰en uhrejansa, sen syd‰nveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen. "Sen p‰‰lle salama taivon syˆskˆˆn, sen jymyst‰ h‰n maahan sortukoon. "Ja ken unohtaa t‰m‰n valan ja kielt‰ytyy kaikkea uhraamasta goottien hyv‰ksi, kun h‰t‰ on suuri ja joku veljist‰ h‰nt‰ uhraukseen kehoittaa, h‰nt‰ kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, h‰vitt‰v‰t voimat. "Hyv‰t ihmiset polkevat hylkiˆn p‰‰t‰ ja h‰nen muistonsa katoaa j‰ljettˆmiin. Tai jos joku h‰nt‰ muistaa, muistaa kirouksella. H‰nen sielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja h‰nen nimens‰ on kunniaton kaikkialla, miss‰ kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla miss‰ tuuli puhaltaa yli avaran maailman. "Niin vannoivat tuona yˆn‰ viisi miest‰: Hildebrand ja Hildebad, Totila ja Teja. "Mutta kuka oli viides? Vitiges, Valtarin poika." H‰n paljasti nopeasti kuninkaan vasemman ranteen. "Katso, Rautgundis. Veriliiton arpi ei ole viel‰ kadonnut. "Mutta vala on kadonnut h‰nen sielustaan. H‰n vannoi t‰ll‰ tavalla silloin, kun h‰n ei viel‰ ollut kuningas. "Ja kun tuhannet soturit kohottivat h‰net Regetan kent‰ll‰ kilvelle, h‰n teki viel‰ toisen, n‰in kuuluvan valan: 'Min‰ omistan sinulle, goottien kansa, el‰m‰ni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman Jumalan ja oman uskollisuuteni.' "Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua t‰ll‰ hetkell‰ kaksinkertaisesta valastasi. "Min‰ kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja vaimosi goottien kansan hyv‰ksi? "Katso, min‰kin olen kadottanut kolme poikaa t‰m‰n kansan vuoksi. "Ja min‰ olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut h‰net goottien t‰hden silm‰‰k‰‰n r‰p‰ytt‰m‰tt‰. "Sano, aiotko tehd‰ samalla tavalla? Aiotko pit‰‰ valasi? Vai aiotko rikkoa sen ja kulkea kunniattomana el‰ess‰si, kirottuna kuoltuasi?" Vitiges heittelehti tuskasta vanhuksen julmia sanoja kuullessaan. Silloin Rautgundis nousi seisomaan. Pannen vasemman k‰tens‰ miehens‰ syd‰melle ja viitaten oikealla Hildebrandille h‰n lausui: "Vaikene. ƒl‰ kiusaa h‰nt‰ en‰‰. "Olet jo tarpeeksi kiusannut. "H‰n tekee, kuten tahdot. "H‰nest‰ ei tule vaimonsa vuoksi valapattoa." Mutta Vitiges hyp‰hti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ik‰‰nkuin t‰m‰ aiottaisiin heti riist‰‰ h‰nelt‰. "Menk‰‰ nyt", sanoi Rautgundis miehille. "J‰tt‰k‰‰ meid‰t kahden kesken." Teja k‰‰ntyi ovelle p‰in, Hildebrand vitkasteli. "Mene sin‰kin, min‰ lupaan sinulle", sanoi Rautgundis k‰si uurnalla, "lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa h‰n on vapaa." "Ei", sanoi Vitiges, "en luovu vaimostani, en koskaan." "Ei sinun tarvitsekaan. "Min‰ luovun sinusta. "Rautgundis l‰htee pelastaakseen kansansa ja miehens‰ kunnian. "Sin‰ et voi riist‰‰ syd‰nt‰si minusta. Min‰ tied‰n, ett‰ se pysyy omanani. Nyt varmemmin kuin ennen. "Menk‰‰! Se, mit‰ nyt v‰lill‰mme tapahtuu, ei sied‰ todistajia." ƒ‰neti miehet l‰htiv‰t teltasta, ‰‰neti he kulkivat pitkin leirikatua. Kulmassa vanhus pys‰htyi. "Hyv‰‰ yˆt‰, Teja", sanoi h‰n. "Nyt se on tehty." "Niin on. Mutta oliko se oikein tehty? "Jalo, jalo uhri -- useita samanlaisia tehd‰‰n viel‰. Ja minusta tuntuu, ett‰ t‰htiin on kirjoitettu: turhaan. "Mutta kunnia on ainakin meid‰n, jollei voitto olekaan. Hyv‰sti." H‰n k‰‰ri mustan vaippansa ymp‰rilleen ja katosi varjon tavoin yˆhˆn. KAHDEKSASTOISTA LUKU. Seuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti goottien leirist‰. Ruskeavaippainen sotilas k‰veli h‰nen vieress‰‰n taluttaen hevosta ja katsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin. Nuolen kantaman p‰‰ss‰ heid‰n j‰ljess‰‰n ratsasti palvelija mytty takanaan. Satulasta riippui iso nuija. Kauan he kulkivat ‰‰neti. Vihdoin he saapuivat er‰‰lle mets‰yl‰nteelle. Heid‰n takanaan oli laaja tasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heid‰n edess‰‰n tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa. T‰‰ll‰ vaimo pys‰hdytti hevosensa. "Aurinko nousee juuri. Olen sit‰ ennen luvannut p‰‰st‰‰ sinut vapaaksi. Voi hyvin, Vitigekseni." "ƒl‰ rienn‰ noin luotani", sanoi Vitiges pudistaen h‰nen k‰tt‰‰n. "Sanassaan t‰ytyy pysy‰, yst‰v‰ni, vaikka syd‰n halkeaisi. "Ei ole muuta keinoa." "Sin‰ l‰hdet helpommalla mielell‰ kuin min‰ j‰‰n." Rautgundis hymyili surullisesti. "Min‰ j‰t‰n el‰m‰ni t‰m‰n mets‰yl‰nteen taa. Sinulla on el‰m‰ edess‰si." "Millainen el‰m‰!" "Kuninkaan el‰m‰ kansansa hyv‰ksi valasi mukaan." "Onneton vala." "Olit oikeassa vannoessasi sen, siis olet velvollinen pit‰m‰‰n sen. "Ja sin‰ muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin min‰ sinua majassani vuorten keskell‰. "Sin‰ muistelet aina n‰it‰ kymment‰ onnen vuotta ja suloista poikaamme." "Oi, vaimoni, vaimoni", huusi kiusaantunut mies, kietoi k‰tens‰ vaimonsa vyˆt‰isille ja painoi p‰‰ns‰ satulanuppiin. Rautgundis kumartui h‰nen puoleensa ja siveli h‰nen ruskeaa tukkaansa. Samassa Vakis saapui paikalle. H‰n katseli ryhm‰‰ v‰h‰n aikaa eik‰ voinut en‰‰ pid‰tt‰‰ itse‰‰n. H‰n nyk‰isi is‰nt‰‰ns‰ hiljaa vaipasta: "Herra, min‰ tied‰n hyv‰n keinon". "Mik‰h‰n se olisi?" "L‰htek‰‰ mukaan! Hyp‰tk‰‰ hevoseni selk‰‰n ja ratsastakaa tiehenne Rautgundis-rouvan kanssa. Min‰ tulen per‰st‰. "J‰tt‰k‰‰ kruunu ja valtakunta niille, jotka teit‰ niin kiusaavat, ett‰ teill‰ on kirkkaat kyyneleet silmiss‰. "Teille se ei ole tuottanut onnea. He eiv‰t tarkoita teille hyv‰‰. Kuka tahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun t‰hden? "Matkalle, sanon min‰. "Min‰ tied‰n er‰‰n kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris teid‰t lˆyt‰v‰t." "Pit‰isikˆ herrasi karata valtakunnastaan, kuten orjan myllyst‰? "Hyv‰sti, Vitiges! Ota t‰m‰ kotelo. Siin‰ on lapsesi kiharat ja", kuiskasi h‰n suudellen h‰nt‰ otsalle, "yksi Rautgundiksen kihara. "Voi hyvin, el‰m‰ni!" Vitiges kohottautui katsoakseen h‰nt‰ silmiin. Rautgundis nyk‰isi silloin hevosta suitsista, huudahti: "Eteenp‰in, Vallada!" ja riensi tiehens‰. Vakis l‰hti j‰ljest‰. Vitiges seisoi liikkumattomana ja katseli heit‰. Rautgundis pys‰hdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen -- viel‰ kerran viittasi h‰n k‰dell‰‰n ja katosi sitten. Vitiges kuunteli kuin unessa poiskiit‰vien hevosten kavionkopsetta. H‰n k‰‰ntyi vasta sitten, kun se oli vaiennut. Mutta h‰n ei l‰htenyt minnek‰‰n paikalta. H‰n meni tien viereen. Siell‰ oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien kuningas istuutui sille ja nojasi p‰‰t‰ns‰ k‰siins‰. H‰n painoi sormensa lujasti silmi‰‰n vasten ik‰‰nkuin erottautuakseen koko maailmasta ja kaikesta, mik‰ h‰iritsi h‰nen tuskaansa. Kyyneleet juoksivat sormien lomitse, mutta h‰n ei huomannut sit‰. Ratsastajia riensi ohi, h‰n ei huomannut niit‰. Siin‰ h‰n istui tuntikausia niin liikkumatta, ett‰ mets‰n linnut rupesivat laulamaan aivan h‰nen vieress‰‰n. Aurinko osoitti jo puolip‰iv‰‰. Silloin h‰n kuuli nime‰‰n mainittavan. H‰n katsahti ylˆs. H‰nen edess‰‰n seisoi kreivi Teja. "Min‰ tiesin kyll‰", sanoi Teja, "ettet ollut l‰htenyt pakoon. "Tule pelastamaan valtakunta. "Kun sinua ei t‰n‰ aamuna lˆydetty teltastasi, levisi heti leiriss‰ huhu, ett‰ sin‰ olit ep‰toivoissasi paennut kruunua. "Heti tieto levisi myˆskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin. Ravennalaiset aikovat hyˆk‰t‰ kimppuumme. He sanovat menev‰ns‰ Belisariuksen puolelle. "Arahad k‰rkkyy kruunua leirist‰mme. "Pari, kolme vastakuningasta on ilmestynyt. "Kaikki s‰rkyy palasiksi, jollet sin‰ l‰hde pelastajaksi." "Min‰ l‰hden", vastasi kuningas. "Varokoot he itse‰‰n. "Kruunun vuoksi murtui jaloin syd‰n. Se on sent‰hden pyh‰. Varokoot h‰p‰isem‰st‰ sit‰. "Tule, Teja, takaisin leiriin." End of the Project Gutenberg EBook of Taistelu Roomasta I, by Felix Dahn *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA I *** ***** This file should be named 26263-8.txt or 26263-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/6/2/6/26263/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.