Suomen historiallisia kertomuksia 1

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73919 *** SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen Kirj. VEIKKO KORHONEN Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1923. SISÄLLYS: Erätoverit. Kevätuhri. Muuan partioretki. Pyhä risti. Rangaistus. Ilta Kuusistossa. Kaarle Knuutinpoika. Viimeinen Vesperamessu. Kustaa Vaasa Suomessa. Kuninkaan apua anomassa. Riita apajasta. Suomen herttua.. Uusi sielunpaimen. Kastematka. Erämaan yössä. Rautamarski. Armoa anomassa. Kosto. Särkynyt joulurauha. Erätoverit. Keskitalven pakkanen paukahteli lumisessa korvessa. Tähtikiiluinen taivas näytti kuin laskeutuvan maata vasten ankaran pakkasen vetämänä. Apso, erämies, hiihteli korvessa kotimajalleen, koettaen löytää latua, jonka aamulla oli jättänyt, lähtiessään hiihtämään isomman otuksen jälkeen. Sen ladun varteen oli hän jättänyt aamulla ampumansa jäniksen ja teeriparin, mutta merkitty paikka ei ottanut löytyäkseen tähtien heikossa valossa. Jänöjussista ja teeristä oli tuleva illallinen hänelle ja Ilpolle, erätoverille, joka majalla sairasteli karhun kaadannassa vioittunutta jalkaansa. Saalis löytyi ja Apso pyyhälsi nopeasti pakkasen kynsissä risahtelevan korven poikki ja hiihdosta hiestyneenä astui majaan. Siellä loikoi Ilpo pyöreistä kivistä muuratun takan ääressä, kohennellen tulta padan alle, jossa kiehui samanlainen saalis kuin minkä Apso laski majan havupermannolle. — Ka, mistä riista pataan on tipahtanut? kysäisi Apso ihmeissään. — Korvesta sen käväsin keikkaamassa, naurahti Ilpo. — Kävi jo aikani kovin pitkäksi ja teeripari lensi aivan tuohon majan nurkalle ja jussukka kuukki uteliaana riista-aitan ympärillä. Siitä ne napistin. — No eihän sitten tarvinnut kauaksi liikkua ja jalkaasi uusia kipuja hankkia, virkkoi Apso. — Minä riehkasin hirven jäljillä, vaan lienen ajanut Tapion suojattia, kun yhtäkkiä edestäni hävisi. Apso pujotti jousensa poronsarvinaulaan ja laski otuskimpun maahan. — Tuos' on sitten tuoretta riistaa eineheksi, sillä eipä aamulla liene menemistä salolle. Pyry siitä yöllä nousee, vaikka metsä vielä seisoo hiljaisena tähtien vipajavassa valossa. Laatokan länsirannoilta olivat eränkävijätoverukset muuttaneet tänne Keski-Suomen asumattomille saloille. Täällä olivatkin riistamaat ja kalavedet erinomaiset. Karhun ja hirven suolattu liha ei loppunut heidän vahvojen pylväitten varaan rakennetusta aitastaan ja tuoretta riistaa oli nytkin tuo Ilpo-veli lävistänyt jousellaan aivan tuvan edestä. Kesäisin sai taas läheisestä järvestä vedenriistaa niin paljon kuin halusi. Olisipa vain nämä laajat pyyntimaansa saanut pitää yksinään, mutta silloin tällöin ilmestyi aina etelästä päin uusia asukkaita valloittamaan parhaimpia kalastus- ja eränkäynti paikkoja. — Näin taas Lapin pojankin tänään, sanoi Apso loikoessaan tulen ääressä. — Viimeisiä se muuten taitaa olla näillä mailla, sillä eipä kärsi nämä kääpiöt etelästä tulevia rotevampia naapurejaan. — Johan viime talvena keräsivät poronsa näiltä mailta, pohjoiseen paetakseen. — Keräsivät, kun taisi muidenkin erämiesten nuoli ja keihäs heidän porojaan läpäistä eikä vain yksin meidän. Miehet nostivat padan keskelleen ja vuoleskelivat puukoillaan mehevää lihaa, haukaten vain siteeksi ohrakakkaraa, jota oli viimekesän palohalmeesta lihan särpimeksi saatu. Väkevä, länteen viettävä järven rantarinne olisi sitä kasvanut enemmänkin, vaan kaukaa, selkärepussa tuotu siemen ei laajempaan halmeeseen olisi riittänyt. Ensi suveksi oli suurempi huhta kaadettu ja sitä varten siemenet varattu poronnahkaiseen säkkiin aitan orrelle. Ilpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat levolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut läheisyydessä. Ihana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven keskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää kuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa kahinaa, jota Ilpo oli ennustanut. * * * * * Kevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin ovat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan edustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä kevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt lammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä. — Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt jo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun päästään suliin vesiin soutelemaan. — Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme, sanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä päin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä pohjoisemmaksi. — Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja kalavetensä jättämään. Yhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja kalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua kirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski käsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut. — Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo. — Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja kaatuvien puiden parahtelu. — Niitä voi olla useampiakin. Molempien miesten kasvolihakset olivat jännittyneet ja Apso puristi lujasti kalapuukkoaan, hiljaa mutisten: — Sanoinhan jo, ettei niiltä rauhaa saa. Parhaimman kalapaikan aikovat anastaa. — Lähden katsomaan, sanoi Ilpo. — Menemme molemmat. Voivathan sinut vaikka keihästää yksin mentyäsi. Saalis kätkettiin visusti ja toverukset lähtivät aseistettuna katsomaan rauhansa häiritsijöitä. Niitä ei ollutkaan yksi eikä kaksi, vaan kokonainen perhekunta. Vaimokin heillä oli ja nuori tytär, joka iloisena laitteli havumajaa, toisten hääriessä tuvan veistoksella, joka oli pantu alulle jo eilen, vaikka toveruksilta oli jäänyt kirveen kalke kuulematta, ollessaan lammen puolella pyydyksiään laittamassa. Näreikön takaa katselivat Apso ja Ilpo tulokkaiden puuhia. Miehet eivät olleet Laatokan rantamilta, vaan varmasti etelän eri heimoa. Molemmat olivat rotevia ja riuskaliikkeisiä. Toinen kaatoi hirsiä ja veti paikalle, toisen niitä veistellessä ja laittaessa kehälle. — Heillä on naisensakin mukana, kuiskasi Apso. — Aikovat varmasti jäädä pitemmäksi ajaksi. Ilpo puristi tuimasti keihäänvartta. — Olisipa vain yksi, niin... Nyt emme heille voi mitään. Säynätlahti meni ja paljon muutakin. — Jos olisi heitä pyytää hyvällä siirtymään. Voisimmehan sanoa, että meitä on enemmän metsän takana asumuksillaan. Varovasti kävivät miehet esiin. Molemmin puolin katseltiin epäillen toisiaan. — Onpa tullut kutsumattomia vieraita näille rannoille, virkkaa Apso. — Valtaamaan meidän pyyntimaitamme ja kalavesiämme, jatkaa Ilpo. Tuvan rakentajat vain hymähtävät. — Ei ole kutsuen käyty ennenkään, eikä aiota lupaa kysyä nytkään, sanoo vanhempi ja alkaa taas sovitella hirttä saumalleen. — Onpa heillä komea tytär, sanoo Ilpo hiljaa toverilleen. — Tekisipä melkein mieli sitä kesytellä. — Vai sellaisiin sinä silmäsi isket, kun on eräpaikkojen menetys kysymyksessä. Odotahan, kun sanon heille tiukat sanat. — Etkä haasta heti riitaa, esteli Ilpo. — Näethän, että ovat meitä voimakkaampia ja pyydämme heitä ensiksi sovinnolla jättämään nämä maat. Elleivät siitä välitä, katsomme sitten, mitä olisi heidän kanssaan tehtävä. Toveriaan kuuntelematta läheni Apso tuvan kehää muutaman askelen ja sanoi miehille: Pahasti teitte, kun meidän kalavesillemme ja riistamaillemme tulitte. Emmehän mekään ketään ahdistele, joka korvessa asuntopaikan itselleen hankkii. Siirtykää pohjoisemmaksi, vaikka tämän veden toiseen päähän. Siellä on kyllä tilaa teillekin, eikä entisiä erämiesten savuja nousemassa. — Emme lähde tästä minnekään, kun olemme tähän tupamme paikan katsoneet ja sen kehän aloittaneet. Lienee tässä liikkuma-aloja teille niinkuin meillekin ja jos sovussa soudetaan, on kalapaikkojakin riittävästi ja riitaa pitämättä. Ilpon olisi tehnyt mieli mennä rauhan kämmentä lyömään, niin kovin mehevä oli tuon vaaleasuortuvaisen ja sinisilmäisen tytön hymy, mutta Apso kiskasi häntä hihasta ja kivahti: — Jääkööt siihen. Tulemme toiste suuremmalla joukolla ja silloin pistetään nuotioksi hämäläisten tupa. Miehet palasivat valmistelemaan kalakeittoaan, joka oli niin ikävästi jäänyt kesken. Apson povessa kiehahteli vieläkin kiukku rauhan häiritsijäin odottamattomasta ilmaantumisesta Säynätlahden pohjaan. Ilpo hyrähteli siinä kalevalaistaan'sen enempää vieraan ilmestymisestä välittämättä. Mies olikin sellainen hyvätuulinen, häilyvä hattara, joka ei osannut pitää kiinni omistaan. * * * * * — Kesä on tullut, ja erätoverit melovat haapiollaan pyydyksiään kokemaan. Erämaan kesäaamu on ihanimmillaan ja runsaalla saaliilla saavat veljekset täytellä ruuhensa. — Näkyy tätä Ahdin karjaa olevan, vaikka naapurikin siitä osansa ottaa, puheli Ilpo. — On sen aikaa kun on, jurahti Apso, joka yhä kantoi kademieltä Säynätlahden asuttajia kohtaan. — Kunhan tuossa pesivät muutamia vuosia, niin et kehu saaliillasi. — Suotta mutiset, naurahti Ilpo. — Aion tässä käydä heiltä pyytämään tytärtään ehtoiseksi emännäksi. Mitäs siihen sanot? — Että silloin saat jäädä sen kanssa yksinäsi. Minä en suvaitse naista yhteiseen taloon. Ilpo ei jatkanut, kun tiesi Apson kyllä sanansa pitävän. Ei kuitenkaan malttanut olla kysäisemättä mielitiettyä illalla, kun taittoi saunavihtoja samalta rannalta kuin tämä naapurin tytärkin. Sai kuitenkin tältä jäätävän vastauksen, vieläpä kiellon, ettei tulisi käymäänkään heidän maillaan ja vesillään. Vihaisen vastauksen lähettää Ilpo tulistuneena tytölle ja myrtyneenä rientää Apsolle kertomaan huonosta onnestaan. — Johan sen sanoin, vaikka et uskonut. Lähden tästä heti hakemaan heimoni miehiä, ja sitten katsomme, eivätkö lähde kutsumattomat vieraat vesiltämme. — En kiellä enää. Jään tänne majaa ja pyydyksiä vartioimaan, sanoi Ilpo, istuen synkkänä tuvan portailla. Muutamien päivien perästä palasi Apso neljä vetreätä miestä mukanaan. Apson Aino-siskokin oli lähtenyt mukaan leivän leipojaksi ja tähän ihastui Ilpo ikihyväksi. — Kun ajamme hämäläiset täältä tiehensä, rakennamme lisää pirttejä ja haemme nuorikot oman heimon tyttäristä, sanoi Apso. — Tuomme hiehonkin ja mullikan ja siitäpä karjan alku ahoillemme. — Ja kun emme unohda uhreja ilman, veden ja maan haltijoille, niin hyväpä on täällä asuaksemme. — Ellei taas etelästä joku voimakkaampi joukko tule meiltä asuinsijojamme vaatimaan, sanoi Ilpo. — Niille näytetään tietä pohjoisemmaksi, niinkuin Säynätlahden ylpeille asujamillekin. Heillepä meidän on ensiksi lähtimet annettavakin ja tehdään se nyt heti. Vastarintaa tekemättä, mutta uhkaillen Ukon kostolla, lähtivät hämäläiset Säynätlahdesta. Komean tyttären silmä välähti uhittelevasti pihamaalla seisovalle Ilpolle. — Vielä tätä kadut. — Mitäpä tässä katumista. Ala vain suoriutua venheeseen, hämärikköjen ylpeä tytär. Soreampi mielitietty minua jo kotipihalla vartoo. — Siitä ei onnea sinulle, suhahti tyttö niskaa nakaten. Uhkasanoja heitellen lähtivät toisetkin. — Ette siinä tuvassa kauan lämmittele. — Ettekä kalaa keitä näillä rannoilla. Kokemäen jokivarsilta uhkaa tänne miehiä tulla korpia asuttamaan ja silloin lähdette. Se uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla tappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä ei sopinut jäädä miettimään. — Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan sitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso. — Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan haltijoille. — Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon korvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja valmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian. Kevätuhri. Korkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä kentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen. Tyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen hengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen viilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta. Hikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi pitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa ja virkkoi toverilleen Juortanalle: — Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii juhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi. — Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme, virkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä ympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien lomasta puunsivat. — Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa riisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis heilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja sitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea kasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi. — Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan saatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan kalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan karjaa. — Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana. — Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne lohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä sanoo. — No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä sellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika uhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän kauneudesta. Käki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella. — Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa kukkumaan, sanoi Ilpo. — Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti Juortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään kehaisten. Juortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien savolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa muulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin niinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana tehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä rauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin majoissa. Uhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi aterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla ruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden juurelle. Mehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset tuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi. Ilma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa pään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa. — Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos ruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo. — Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle laseikse, myönsi Juortana. — Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta? — Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka veroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne. — Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoi Ilpo. — Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppo Ilmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja. Miehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta kulkenutta runolaulua: »Orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli...» Sillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä kirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka Juortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja vasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen vähän alemmaksi uhrikentän laitaan. Jopa tulee Juortanakin Ilpon, apulaisensa, kanssa ja erinäisin manauksin ja loihtuluvuin sytyttää uhrirovion, johon heitetään metsän ja maan antia, pari kyyhkystä ja kimppu rukiin tähkiä. Ilta on tyven ja savu nousee suorana patsaana hohtavaan avaruuteen. Sitä pitää Juortana hyvänä merkkinä ja puhelee kansalle: — Hyvin kelpaa Ukolle uhrimme, ja täydestä sydämestä sen hänelle suommekin. On saatu parahiksi sadetta ja poutaa, vuoroin kumpaakin ja hyvin on halmeemme tähkineet. Tapio ajoi talvella riistaa eteemme sen kun erämiehet jaksoivat kotiin kuljettaa ja runsaammin kuin milloinkaan ennen sai saksa miehiltämme nahkoja Teljän markkinoilla. Suopea on ollut Ahtikin, jonka senkin on Ukkoa ylistä kuultava ja toteltava, ja laumottain on vedenkarja uinut verkkoihimme. Ja kun aina vastakin sovussa elämme ja kaikki pienet uhrit ja taiat ajallaan teemme, seuraa onni meitä vastakin ja rauhassa saamme viljellä koskiamme, ja käydä riistamaillamme ja kalavesillämme. Nyt saivat jo naisetkin lähestyä uhripaikkaa ja tuoda antimensa. — Hyvin olette tekin pikku-uhrinne tehneet ja taiat muistaneet, lausuu Juortana heille. — Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan kaunis antimuori on hyvin karjojanne hoivannut. Niinkuin olen kuullut, ei ole yhtään karjavahinkoa koko heimokuntien seutuvilla sattunut. Kotihaltijat ovat niinikään saaneet lukunsa ja loitsunsa ja pienet saatavansa, koskapa kukaan ei ole sairastanut ja kotien rauha on hyvin säilynyt. Kun vastakin muistatte tehdä mitä olen neuvonut, on onni aina mukananne. Naisilla oli mukanaan voi vakkasia, nauhan ja kankaan palasia, piirakoita ja juustoja. Ne asetettiin Ukonpuun juurelle ja oksille, ja kun vielä Juortana oli lukenut muutamia salaisia loitsujaan, sai uhriväki lähteä alas Juortanan taloon, jossa juhlia jatkettiin ja vietiin uhrit myöskin veden haltijalle ja hopeasolki pyhään lähteeseen. Äsken oli Juortanan talon lohiapajilta saatu runsas saalis ja uhripapin ehtoinen emäntä oli siitä valmistanut illallisen uhri väelle ja vielä huomisen päivän pitoihinkin oli osa jäänyt. Aterian jälkeen vietiin lohen pääluut kotikarsikkoon ja sittenpä saivatkin nuoret aloittaa karkelon, vanhojen miesten lähtiessä saunomaan ja uhraamaan saunan haltijalle. Leppoisa mieliala kuitenkin särkyy, kun muuan erämailleen palaileva, aikoinaan Taivassalosta pieniä pilojaan karannut ja nyt kotopuolessaan käväissyt mies kertoo Auran suilta outoja uutisia. — Julma sota on syttynyt Aurajoen suulla, kertoo mies rauhallisen saunomisensa keskeyttäneille miehille. — Ruotsin kuningas on tullut pyhän miehen kanssa kastamaan suomalaisia ja joukottain on näitä kaatunut, kun eivät hyvin puhein suostuneet kasteeseen. Piispa kuuluu aikovan tulla Kokemäen joelle saakka ja mikäpä tietää, eikö tulle vielä tännekin. Äsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi mustaksi. — Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku, virkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen. — Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme kuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset ristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa päätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä oluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi. — Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille. — Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa, esittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken kuulemastaan uutisesta. — Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille onkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos ristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään. Pihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai vanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla tarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä. Muuan partioretki. Samoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen heimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden poikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen rantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien heimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa pyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja vainoretket. Eikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan rakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan partioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin syksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö. Kukapa tietää, hämäläisten vaiko karjalaisten puolelta nämä retket ensi kerran saivat alkunsa, mutta kun alkuun oli päästy, niin viha synnytti vihaa, kosto vaati kostamaan ja niin jatkui vuosisatoja paljon voimia ja uhreja vaativat kahakat. Äsken oli Vanajan Ilpolassa toimitettu Ukon suuret uhrijuhlat, joissa uhrivanhempana oli toiminut vielä nuorekas, vaikka jo harmaapäinen Ilpo. Hänet oli äsken manalle mennyt Juortana jälkeläisekseen nimittänyt ja heimo sen hyväksynyt. Kesä oli kauneimmillaan ja monipäiväisiä kekkereitä oli vietetty, kun takamailta tuotiin sana, että karjalainen on tulossa hävittämään hämäläiskyliä ja on jo poroksi polttanut erämiesten uudis-saunoja Suvilahden seutuvilla. Sanoma tuli tälläkertaa yllätyksenä juhliville hämäläisille eikä osattu ensin muuta kuin ihmetellä, että karjalaiset keskikesällä olivat vainoretkelle lähteneet. — Apuun sinne olisi lähdettävä, ennenkuin sieltä rintamaille ehtivät. Kuuluu olevan heillä novgorodin ryssiäkin mukanaan ja siitä päättäen heitä on suurempi joukko kuin ehkä aavistetaankaan, toimitti sanantuoja. — Se on selvä, että kotisijoilleen niitä on lähdettävä käännyttämään, sanoi Ilpo, juhlatuulet pois yltään karistaen. — Olipa sekin nyt, kun parhaana lahnankutuaikana tulivat, sanoi joku korvallistaan kynsien. — Mikä heidät nyt ajoikin liikkeelle. Varmaan sieltä takamaan kalasaunoilta nuoret yltiöpäät ovat hankikelin aikana vierailleet Laatokan rantamilla ja nyt he sen lämpimiltään maksoivat. — Ei ole muita retkiä tehty, kuin se mihin viime kevännä täältä lupa saatiin ja jossa Etelä-Hämeen miehiäkin oli mukana, puolustelihe sanantuoja. Ei hänkään kuitenkaan voinut mennä sanomaan, eikö takamaiden rajoilta ehkä oltu hiihdetty karjalaisten asuntomaille, koskapa jotain sellaista oli kuulunut. — Olipa miten tahansa, ei ole nyt aikaa arveluun, vaan sukkelimmat miehet kapulata kierrättämään ja ylihuomenna lähtee ensimmäinen joukko liikkeelle ja toiset tulevat perässä, määräsi Ilpo, jolla oli nyt ensi kertaa päällikön huolet niskoillaan. Hidas hämäläisveri ei tälläkertaa tahtonut kuohahtaa taisteluhaluiseksi. Olihan kesä kauneimmillaan ja Vanajaveden poukamissa olisi ollut mukava kääriä parhaillaan kutevia lahnaparvia verkkoihin. Yhtä hupaisaa olisi ollut kaskienkin kaataminen, kun entiset oli saatu jo aikaisin kylvöön ja lupaavasti laihoamaan. — Naisten hoiviin jää siis kalastus ja kaskenkaato, jurahti äskeinen korvallisen kynsijä. — Kaipa sitä on lähdettävä, kun kerran karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle. Jo tulistui Ilpokin siitä verkkaisuudesta, jolla lähtöä tuumailtiin ja kivahti: — Vieläkö arvelette, että olisiko muka lähdettävä, kun vainolainen saattaa muutamien päivien perästä jo täällä rintamailla reuhata. Ei nyt joudeta kaloja eikä kaskimaita miettimään. Ne asiat jääkööt naisten hoidettaviksi. — Siispä lähdetään jo huomispäivänä, ainakin osa miehistä. Ja retki pitää laatia sellaiseksi, että yksintein taivalletaan Novgorodiin asti. — Niin juuri. Novgorodiin asti, ennen ei hellitetä. Eivät ne karjalaisten retket ennen lopu ennenkuin annetaan isku itse pahan sydämeen. — Miten tuo käynee noin pitkälle retkelle lähteminen, kun ei ole edeltäpäin varusteltu, arveli joku. Sitä samaa mietti Ilpokin, mutta kun useampien sisu näytti nousevan Hämeeseen jo aikaisemmin ryöstöretkiä tehneitä novgorodilaisia rökittämään, ei hänkään vastustellut. — Voidaanhan käydä sinnekin kun ensin on Laatokan rannoilla tehty puhdasta. Jos joka talosta lähtee mies ja kaksikin suuremmista, voisi osa heistä tulla vesitse Syvärinjoen suuhun, josta yhdyttäisiin matkaa jatkamaan. Ilpon vanhimman pojan, Osmon, mieli paloi matkalle, jollaiselle ei ollut vielä ennen päässyt isänsä estelyn vuoksi lähtemään. Nyt häntä ei enää pidättäisi mikään. Eilen oli hän Karjalan kävijäin retkistä kuullut kerrottavan ja tällainen partioretki kangasteli hänen mielessään satuhohteisena. — Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana retkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle minun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän sukkelammin kuin tuuletkaan. — Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja ehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon kanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä täältä joudun. Taisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle pisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä tavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana sinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori seitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän tilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä oli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti toisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen. Lähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä puheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä hänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä lipakkaansa kärkiä katsellen. — No, mitäs nyt... mistä surut? kysyi Osmo. — Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti. — Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty. Ehkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet. Poikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena veitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja simasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli sotaan lähtö. Osmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan reunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli tämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan, mutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu. — Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet, virkkoi tyttö. — Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit sillä aikaa minulle uskollisena. Tyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt tietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi. Kättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan laittamaan. Kymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi matkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi Ilpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin. Verkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa näissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin Ilpolle: — Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan... Kunhan vain itse joudut miestesi kanssa matkalle. Kesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin painuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas soitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin joutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja muutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla vaaroista varjelemassa. Seuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille ja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja. Siitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä asettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle lepäämään ja murkinoimaan. — Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja vankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja ruislimppua pöytään. — Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo aikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta apua. — Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli näin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten uusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille. — Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja räähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo. Puoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön kärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen. — Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee ollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat tiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko takaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen, kertoi joku miehistä. — Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän kotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa paremmille saalispaikoille. — Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin ryöstäjäruhtinaista. — Vai sinne asti... eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla ja Laatokan rantamilla, arveli joku. Sitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin miehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti epäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun ensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat verensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin ruhtinailla oli. Kun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja sittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin olemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira, luihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä Mariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä. — Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi. Saatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja sinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa. Uhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi taipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten kimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille tehneet. — Mitä me heidän hengellään... sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana vangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä. Pohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä. — Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole isässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi. Otettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla säästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan tulisi hämäläiskyliin. Näin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa suurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt heitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka henkihieverissään haavojaan hoitelivat. Olihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet kuultuaan apua tulevaksi hämäläisille. Pohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista. — Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin tämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa sisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni. — Ja me kun säästimme karjalaisten henkiä, eikä edes taloja poltettu, naurahteli Pohto. — Siinä on päälliköitä! intoutui Ilpo. — Kelpaa heidän nyt siellä naureksia partaansa ja kahta suuremmalla voimalla hyökätä Hämeeseen. Voi raukkoja miehiä! — Oletko muka itse etevämpi, kivahti Pohto. — Juortana olisi puolella väellä lyönyt sellaiset joukot. Eivätkä hänen aikanaan uskaltaneetkaan vierailla meidän kylillä kovin usein, niinkuin ehkä nyt tekevät. — Olisitte pitäneet siitä huolen, ettei olisi jäänyt vierailijoita. — Tämä Osmohan se alkoi, säälitellä poloisten henkeä. Tytön ryöstäjän kuitenkin vangitutti, mutta tyttöräivä taitaa olla siitä enemmän suruissaan. Alakuloisena näytti Marja tosiaankin istuvan erillään muista. Uhmana oli kohdellut häntä hellävaroen ja sanonut ottavansa taloonsa emännäksi. Yönuotiolla ollessa antoikin Uhmana tytölle merkkejä, että tämä aukaisi hänen siteensä. Ilpo tahtoikin kuulla mitä tyttö oikein arveli vapautuksestaan. — Mitä olisit tehnyt, jos ei miehemme olisi sinua vapauttaneet? kysyi hän tytöltä. — Jäänyt sinne, missä olinkin. — Tuota... mitenkä? Vanajan tuuheapartainen heimopäällikkö heristi korviaan, siksi oudolta kuului tytön vastaus. — Jäänyt Uhmanan luokse, sammalsi tyttö. Ei hän minulle pahaa tehnyt. — Taisi pitää hyvänäkin? — Niin. Ilpo naurahti, mutta samassa jo hänen sisunsa kuohahti: — Tiedätkö, että hän on sinun ja meidän kaikkien vihollinen ja sen mukaan kohdeltava. Omaisesi surevat sinua ja... — Eivät ne minusta välitä, keskeytti tyttö. Ilpo sai utelemalla tietää, että tytön äitipuoli oli kohdellut häntä huonosti ja isäkään ei hänestä taitanut välittää. — Tuhma tyttö olet ja nyt sinut kotiin viemme. Tokihan sinun pitäisi heimosi puolesta vihata karjalaisia. — Älä toru tyttöä, karjalainen on hänet loihtinut, sanoi Pohto. — Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun ryöstetyt naiset on lumottu. Ja tämä nyt sikseen ja pohtimaan, käännymmekö takaisin vai jatkammeko Novgorodiin. Viisainta olisi jättää se retki ja palatessa vähän höyrytellä karjalaiskyliä ja vannotella heitä pysymään kotonaan. — Niin on minustakin selvintä. Hyvä kun näillä vaurioilla selvitään ja suoraan sanoen näin meidän kesken: on parempi puurtaa siellä kotivesillä ja kaskimailla kuin rämpiä näitä vaivaloisia matkoja. Pohto hymähteli. Sotaisemmat miehet murahtelivat pahasti, mutta Ilpo touhusi paluumatkalle lähtöä ja laittoi sotaisammat maitse karjalaiskylien kautta kotiin, itse poikansa kanssa astuen venheeseensä, hoputtaen toisia matkaan. — Ottakaa karjalaisilta mitä saatte ja menetelkää miten haluatte. Me menemme jo suorinta tietä kotisatamiin. — Mene vain Ilpolan saunan lavoille, huudettiin hänelle. — Sinne joutaa semmoinen sotapäällikkö. Nämä huomautukset karmivat uuden heimopäällikön mieltä ja palauttaen veneensä rannalle sanoi kipakasti: — Vielä sitä käydään Novgorodissakin, mutta silloin pitää olla suurempi joukko. En minä ainakaan uskalla kourallista miesjoukkoa ajaa suoraan surman suuhun. Sanoi ja käski miehet soutamaan. Toisetkin soluivat takaisin karjalaiskyliin ja pitivät siellä kestiä viikkomäärin, karjalaisten nöyränä heille herkkujaan kantaessa. Päälliköt olivat vankina ja uusia ei ollut vielä, mutta tulisi ehken vielä olemaan. Siltä näytti Karjalan miesten veristävät silmät. Venekuntalaisten matka joutui myötätuulessa ja ennen kuin osattiin odottaa, palasivat miehet omaisten luokse. Tuli asiaa Aapolan Lipollekin Ilpolaan ja iloisesti hymyillen tervehti kaunokainen sotaurostaan. Osmo, kertoi säästäneensä karjalaisten hengen ja asunnoita ja sai tytön hyvästä mielestä punastumaan. — Siinä teit oikein. Silloin kun tänne hyökkäävät, ei voine heitä säästää, mutta lähteä sinne hävittämään on yhtä raaka teko kuin heidänkin. — Et siis naura tällaiselle sotasankarille? — Olet suurempi sankari kuin ne, jotka surmaavat. Sinun hyvyyttäsi varmaankin muistavat karjalaiset ja antavat olla meidän rauhassa. Tytön silmissä läikähteli lämmin loiste ja se oli paras palkinto pojalle. Hänenkin mielestään oli parempi lempeydellä rakentaa rauhaa kuin raudalla. Pyhä risti. Runsaasti oli keräytynyt Aurajoen suuhun kauppasaksojen laivoja ja heidän kanssaan vaihtokauppaa harjoittavia etelä-hämäläisiä. Turun uutterat porvarit lastasivat veneisiinsä suolaa ja rautaa ja koreita Saksan verkoja. Ja heidän kanssaanpa saksalaiset varsinaisesti kauppaa hieroivatkin, vaikka muuten oli tultu tänne Auran satamaan laivoja katsomaan. Kaupanteko kuitenkin keskeytyi kun yhtäkkiä vireän etelätuulen painamana komea Ruotsin laivue pöllähti sataman suulle. — Viikinkilaivue tulee! — Ruotsin ryöstäjät ovat taas täällä! — Tavarat kokoon ja pakoon kiireesti! Tämän tapaisia huudahduksia alkoi kuulua väkijoukosta, joka alkoi myöskin hajautua eri suunnille. Porvarit sukivat kiireesti venheensä lähtökuntoon ja alkoivat kiskoa niitä ylöspäin. — Kuninkaan laiva on mukana! — Itse Pyhä Eerikki on lähtenyt liikkeelle! — Nyt sitä saadaan taas tapella! Nämä lausuttiin puolittain kuiskaamalla ja hiljaiset hämäläiset katselivat, olisiko lähdettävä vai jäätävä katsomaan. — Tulevat verottamaan, mutta vähäisiksi ne verot nyt jäävät tälläkertaa, köhisi sattumalta Auraan toisten hämäläisten mukana tullut Jurkka, heimopäällikkö. Tämä komealta ja sotaiselta näyttävä mies oli parin muun miehen kanssa tullut ostamaan visbyläisiltä laivureilta aseita ja latonut ne jo venheisiinsä, jotka hiljaa liukuivat jokisuusta ylöspäin. Mietteisiinsä kävi kuitenkin Jurkkakin, kun saarten takaa ilmestyi näköpiiriin yhä lisää laivoja ja entisistä purkautui satoja sotilaita rannalle. Hämeen miehet neuvottelivat keskenään. Olisivat joutaneet turkulaiset itse hoidella vieraansa niinkuin olisivat voineet, mutta kaipa tässä oli heitä autettava. Hiki alkoi helmeillä naapukkapäisien, lammasnahkatakeissa kesälläkin liikkuvien hämäläisten otsalta ja joku jo taisi kirotakin, kun tuli lähteneeksi suolan hakuun ja joutui näin pahaan pinteeseen. Erik Pyhän joukkojen keihäät ja kilvet välkähtelivät auringossa ja itse pyhä piispa Henrikkikin komeat saattueen kera tuli ulos laivastaan. Ruotsalaiset eivät ymmärtäneet maan kieltä ja tuotiin sana, että kuningas ja piispa haluavat jonkun kauppaporvarin tulkikseen. Vikkelä visbyläinen laivapoika joutui kuitenkin tähän toimeen ja selitti kansalle kuninkaan tarjoavan suomalaisille rauhaa, mutta vaativan heitä ottamaan pyhän ristin kasteen. Jäykät hämäläiset katselivat kuninkaan, piispan ja sotaväen loistavia pukuja, joissa jokaisessa oli pyhä risti kuvattuna. Se oli piispa Henrikilläkin kädessä ja hän osoitti sitä kansalle, samalla puhuen jotain lempeällä äänellä. Kaupaan kalastajia sattui olemaan myöskin näillä markkinoilla ja he kertoivat kyyräileville hämäläisille, että piispa Henrik oli heidätkin kastanut ristin uskoon, eikä mitään pahaa ollut siitä heille seurannut. Turkulaisetkin olivat jo aikaisemmin kuulleet ristin uskosta ulkomaisilta kauppiailta ja muutamat jo palvelivatkin ristin Kiesusta suurimpana haltijanaan. — Mitä tehdään? kyselivät hämäläiset päälliköltään. — Ei suostuta vieraan vallan alle, eikä heidän kasteeseensa. Olette nähneet omien haltijain auttavan, mutta mistä tiedätte näiden ristinkastajain haltijoista. Aseet käteen joka miehelle ja taisteluun. Kun Visbyn laivapoika oli selittänyt, etteivät ainakaan salolaiset taivu kasteeseen, antoi kuningas piirittää väkijoukon ja kohta riehui taistelu kuumimmillaan. Ylivoiman edessä täytyi jäykkäniskojen suomalaisten taipua ja alttari rakennettiin Kupittaan lähteelle, jossa pyhä kastetoimitus aikoi. Kiireesti lähtivät hämäläiset kotimatkalle ja suoraa päätä pyhässä lähteessä pesemään pois ristin kasteen. Heimon käräjissä, joka heti pidettiin, päätettiin, että jokainen palvelee entisiä haltijoitaan niinkuin ennenkin ja varustautuu uusien ristisoturien hyökkäysten varalta. — Entä jos ristin Kiesus onkin voimakkaampi haltija? uskalsi joku arvella Jurkalle. — Älä puhu siten... joudut Ukon vihoihin, ja niistä et pääse minkäänlaisilla loitsuilla, sanoi päällikkö. Erik Pyhä majoittui sotureineen Turkuun ja Henrik piispa kastoi ympäristön kansaa ja toimitti joka sunnuntai messun, johon varsinkin naisväki mielellään otti osaa. Kuningas oli retkeensä tyytymätön. Olihan saatu tapellen toimittaa ensimmäinen kaste ja niskurit uhkasivat jatkaa entisiä pakanallisia tapojaan. — Tämän maan pakanat ovat jäykkäniskaista väkeä, puhui kuningas piispa Henrikille. — Kovin kourin sinun täytyy heitä kohdella ja meidän valtamme tueksi rakennuttaa linna tähän Aurajoen varrelle. Me lähdemme pois ja jätämme sinut tänne käännytystyötä jatkamaan ja turvaksesi jätämme me tänne puolet sotajoukostamme, ja jos lisää tarvitset, on sitä sinun meiltä pyydettävä. — Tahdon tehdä parhaani tämän jäykän kansan hyväksi ja toivon voivani lempeydellä heitä enemmän, käännyttää kuin ankaruudella. — Siinä erehdyt, piispa. Sinun on armotta hävitettävä heidän pyhät lähteensä, lehtonsa ja uhripuunsa sekä julistettava, että se on Pyhän isän ja meidän tahtomme. — Sen voin kyllä tehdä, mutta kuningas ymmärtäköön, miten vaikeata on tehdä käännytystyötä ja saarnata Kristuksen oppia, kun ei osaa maan kieltä, eivätkä he ymmärrä mitään meidän kielestämme. Tiedän kuitenkin, että minun jälkeeni on tuleva tänne minun työtäni jatkamaan miehiä, jotka osaavat maan kielellä julistaa ristinoppia ja silloin vasta voidaan tämä kansa käännyttää pakanuudesta. — Tahtoisitko, että meidän pitäisi määrätä sinulle maan kieltä taitava apulainen, kiivaili kuningas. — Sellaista meidän on vaikea hankkia, mutta voimmehan asiata miettiä. Nyt kuitenkin on sinun tehtävä mitä olemme määränneet, ja minun on aika lähteä täältä pakanain maasta. Mitä pikemmin saataisiin maan väestö tunnustamaan uutta oppia, sitä välemmin saisi maamme rannikko rauhan heidän hyökkäyksiltään. Piispa Henrik hymähti. Erik Pyhä luuli voivansa muutamissa vuosissa käännyttää harvaan asutun maan asujamet, vaikka siihen todennäköisesti tarvittiin ehkäpä vuosisatojakin. Kun kuningas oli osan sotaväkensä kanssa poistunut, ja sitä ennen pystyttänyt Kupittaan lähteelle ristin valtansa merkiksi, käytiin sitä taikaesineenä palvomassa. Taisipa joku tuoda uhrilahjojakin Henrikin pyhälle ristille. Rangaistus. Nousiaisten piispantalon virkahuoneen ikkuna oli auki ja kesäisen keskipäivän tuuli heilautteli Tuomas-piispan rapisevia pergamenttejä ja keskelle pöytää auki jäänyttä paavin kirjettä, jonka lähetti oli muutamia päiviä sitten tuonut Nousiaisiin. Tuomas-piispa koetti kyhätä kokoon kirjettä Upsalan arkkipiispalle, kertoen nyt lähtevänsä sotaan Novgorodia vastaan ja toivoen pikaista apua Ruotsista. Sotainen Tuomas-herra oli niin innoissaan, että haukankynä pyrki töksähtelemään eivätkä ajatuksetkaan oikein pysyneet koossa. Ne lipsahtivat yhtämittaa Turkuun, jossa laivoja varustettiin kiireesti retkeä varten ja odotettiin häntä joka hetki saapuvaksi. Kirkon asiat olivat taas Suomessa päin honkia, karjalaiset yhdessä novgorodilaisten kanssa tekivät tiheään ryöstöretkiä Hämeen alueille jopa etemmäksikin ja vaikka hän oli koettanut kaikin keinoin lujittaa kirkon valtaa maassa, ei se ottanut onnistuakseen. Kun väestö ei saanut hallituksen suojaa ryöstäjiä vastaan, luopui se ristin uskosta ja alkoi palvella entisiä haltijoitaan. Paavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt viimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen suulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla. Tuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa muistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti jotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella vaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle. — No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani laatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli kuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille. Saarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle huusi Tuomas avonaisesta ikkunasta: — Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista näpertelemään. Vakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen jäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot. — Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein äkäisesti tokaisi: — Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein samanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä, että heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä auttamaan. — Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen kirjoittamaan. — Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas. — Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaa Jaroslovia vastaan. — Suuri... mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä, jotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun mielestäsi koko retki sikseen, häh? Tuomas saapasteli kiivain askelin lattialla. — Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisi Ruotsista ja Liivinmaalta. — Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa kirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen, puhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä tiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille ja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan. Jolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä, mädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet siinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh? — Enpä erikoista... luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän armonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan. — Vai sillä...! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan! Pelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian tekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä Pietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle, mutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa. * * * * * Komea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita hätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea Tuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa. Huonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle ja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan ristiretkeltä. Päästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä paaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen: — Rangaistus se oli minulle omasta ankaruudestani, joilla pakanoita olen kohdellut. Pietari-veli on ehken sittenkin oikeassa. Saatuaan eronpyyntikirjeensä valmiiksi, tapasi taas kiukku sotaisen kirkkoruhtinaan ja terävästi käski hän sihteerinsä istumaan vuorostaan pöydän ääreen ja laatimaan kirjelmät samoille, joilta ristiretkelle lähtiessään oli apua pyytänyt. Sattuu olemaan sukkelampi hanhensulan käyttäjä kuin Pietari-veli ja äkäisiä ovat Tuomas-piispan sanatkin, jotka paperille piirtyvät. — Joko kirjoitit, että jätän tämän susien maan ja lähden Kristuksen haudalle vaeltamaan, kysyy piispa ja jatkaa saneluaan: — Määrätköön Pyhä Isä herroista kenen tahansa paikalleni ja pian on näkevä, ett'ei täällä mitään synny, ellei Karjalaa ensin kukisteta. Sen olisin nyt tehnyt, mutta melkein tyhjin käsin olisi se minun pitänyt suorittaa, kun arvoisa velikään ei suvainnut pikaista apua lähettää. Mutta maksetuksipa tämä laiminlyöntimme siellä meren takana voi tulla, sillä kukapa takaa, eikö taas pian novgorodilaiset pistäydy siellä savustamassa herroja, jotka rauhoinaan antavat pakanain päästä voitolle Suomen kristillisessä seurakunnassa. Piispa Tuomas raapusti nimensä kirjelmien alle ja antoi ne lähettien perille saatettaviksi. — Jo nyt saat avata ikkunan ja päästää raitista ilmaa sisään, sanoi piispa sihteerilleen. — Minun puolestani saa nyt vaikka mehiläinenkin tulla jatkamaan. Hoikkasäärinen luostariveli katseli ihmeissään herraansa, oudoksuen tämän puhetta mehiläisestä. Eipä hän tietänyt, että Pietari-veli oli kerran piispan papereita rähjännyttä mehiläistä pitänyt onnettomuuden enteenä. Ilta Kuusistossa. Keskikesän unettava hiljaisuus ympäröi joka puolelta Kuusiston piispan linnaa. Väliin hilpeään leikkiin heräävät Piikkiön lahden pikkulaineet läpättivät vain rantapengermän juurelle ja pyykinpesijäin karttu paukahteli silloin tällöin rannassa. Tähän paukkeeseen heräsivät valleilla torkkuvat vahtimiehetkin, mutta eipä kuitenkaan torventoitottaja Haakon, joka kuorsasi niin että jyrinän olisi luullut kuuluvan linnan pihalle, jossa hänen armonsa Suomen piispa, Maunu Tavast oli äsken kävellyt. Vahtimiehet olivatkin loikoneet nurmettuneella vallinharjalla koko päivän, nauttien kauniista ilmasta. Heidän täytyi olla tässä tavan vuoksi, sillä eihän nykyään vartijoita tarvittu muuhun, kuin korkeintaan vieraiden tulosta ilmoittamaan linnaan ja torventoitottaja Haakonille. Rauha oli maassa ollut jo pitemmän ajan ja kaikki edistyi ja kukoisti mahtavan Maunu Tavastin käden alla. Äsken juuri oli käynytkin useita vieraita Kuusiston linnassa. Lähettejä Ruotsista ja Turusta. Vielä äsken oli hänen armonsa ottanut vastaan lähettilään Raisiosta, jonne parhaillaan rakennettiin piispan tahdosta maan ensimmäistä nunnaluostaria. Vahtimiehetkin jutustelivat siinä joutessaan kaikkialla kunnioitetun isäntänsä suurista ansioista Suomen kirkon päänä ja valtiomiehenä. Sitä juttua riitti melkein joka päivä, mutta eipä ollut nyt sotaretkistä puhumista, kun venäläisetkin pysyivät omalla puolellaan ja Karjalakin koetti elää sovinnossa Hämeen kanssa. Maunu Tavastin aika oli ollutkin Suomen seurakunnalle yhtämittaista nousun aikaa. Kirkkoja rakennettiin ja yhteiskunnallisia oloja järjestettiin. Köyhät ja sairaat saivat avustusta ja kansa alkoi suorittaa papistollekin kymmenyksensä napisematta. * * * * * Turun linnan lähetti palasi piispan puheilta ja pysähtyi vallin juurelle laskeutuneiden vahtimiesten kanssa juttelemaan. Vanhempi hilporimies oli toimittanut paikan Yrjö Pietarinpojalle piispan palvelukseen, ja tämä katsoi nyt velvollisuudekseen kertoa vanhuksille hieman Turun uutisia. — Nyt Turussa vasta komeata on, kun tuomiokirkko on uusittu ja pappeja lisätty. Minäkin käyn joka kerran piispan messussa, vaikka olenkin tällainen huikarinen. — Vai jo tuomiokirkon laajennustyöt ovat päättyneet, sanoi Jönni-vanhus. — Pitääpä tästä lähteä sitten ensi piispanmessuun minunkin. Ja mitä siihen tulee, että sinä käyt siellä piispan messuissa, taitaa se olla vähän niinkuin tarpeellistakin. Hänen armonsa kyllä huomaisi poissa olosi ja taitaisitpa tuiskahtaa pois tärkeältä paikaltasi, johon sinut puuhasin. — Asemieheksipä tuota vain puuhasitte. Itse tässä olen melonut vähän ylemmäksi. Sitä kun yrittää oikein todenteolla niin pääsee aina eteenpäin. — Ja mitä muuta kuuluu Turkuun? — Kuuluuhan sinne muutakin. Oiavi-maisteri, hänen armonsa kasvattipoika, on palannut ulkomailta ja lienee jo tulossa tänne Kuusistoon. Sitäpaitsi näin tuolla linnassa Annan, Lepaan neidin, ja luulenpa hänenkin olevan hyvillään Olavi-maisterin tulosta. Keskustelu taukosi kun vallilta törähti Haakonin merkkitorvi. — Kas, johan kuorsaaja on herännyt. — Ja ilmoittaa varmaan Olavi-herran tulosta. — Poika, ota hilporisi ja käykäämme vallille. Ja rauha kanssasi, Yrjö Pietarinpoika. * * * * * Linnan vierassalissa oli valmistettu kuuluisan vieraan tuloa varten ja Maunu Tavast istui avatun ikkunan ääressä, nauttien kesän kauneudesta ja omista onnellisista unelmistaan. Äsken oli Lepaan jalosukuinen Anna-neiti, hänen nuoruutensa ystävä, lupautunut uuden, Raision birgittalaisluostarin abbedissaksi. Hänen kauan hautunut unelmansa oli nyt toteutumassa kun maan entiset, fransiskolais- ja dominikolaisluostarit, saisivat tämän uuden sisarluostarin lisäkseen. Tämän lisäksi vielä hänen rakas poikansa palasi kuuluisana miehenä kotimaahan, ja tänä ihanana suvi-iltana Kuusistoon. Maunu Tavast hengitti mielihyvin piispansaliin kannettujen nuorten koivujen tuoksua. Martti, piispan kaniikki näyttäytyi ovella. — Martti, eikö jo pian näy venhettä Piikkiön lahdella? — Kyllä, teidän armonne, se laski juuri rantaan. — Onko kaikki järjestetty Olavi-maisterin arvokkaaksi vastaanotoksi? — Kyllä, teidän armonne, — Nähkääs, herra kaniikki, hän on nyt oppineempi kuin me yhteensä ja meidän on osoitettava tarpeellista kunnioitusta hänelle. — Linnan vouti Pietari Karpalainen on itse häntä portilla vastaan ottamassa. Sitä paitsi on sana saatettu koko linnan väelle. — Hyvä. Minun sauvani ja piispanhiippani. Kaniikki toi ne ja Maunu Tavast valmistautui ottamaan vastaan Olavi-maisteria, joka kaiketi oli jo linnan pihalla, koskapa väkijoukko riemuitsi. Ovet levähtivät auki ja Pietari Karpalainen ja asemies Rankonen asettuivat ovenpieliin edellisen ilmoittaessa: — Hänen jalosukuisuutensa, maisteri Olavi Tavast. Ahavoittunut, yleväryhtinen nuori mies, maisterin baretti päässään, astui sisään ja jälleennäkevät syleilivät sydämellisesti toisiaan. — Rakas setä! — Rakas poikani! Sinä olet jälleen täällä. — Niin, ja tällaisena ihanana iltana oli minulla onni päästä sinun kauniiseen Kuusistoosi, setä. Ei ole mitään sen veroista kuin tämä tällainen Suomen kesäyö. Isä ja poika vajosivat hartaaseen keskusteluun, kun sitävastoin muualla linnassa oli vilkasta hyörinää vieraan saapumisen vuoksi. — Oletko tyytyväinen toimintasi tuloksiin, setä? kysyi Olavi ja lisäsi — Sitä oikeastaan voisit olla hyvinkin. — En vielä, vastasi piispa harvakseen. — Täällä on paljon työtä ja sitä on vasta osiksi tehty, mutta tahdon tehdä kaikkeni rakkaan maani hyväksi. Ja kun minun pääni kallistuu, jatkat sinä työtäni. — Niin, aika sen näyttää. Toimeni Parisin yliopistossa ei ole vielä päättynyt. — No, vielä minäkin luultavasti jaksan jonkun aikaa. Tämä ilta on nuorentanut minua ainakin kymmenellä vuodella. Kun Maunu Tavast myöhemmin käveli Olavi-maisterin kanssa linnan valleilla, kuiskasi Jönni-vanhus nuoremmalle hilporimiehelle: — Katso, miten komea hän on, Olavi-maisteri. Hänestä tulee hänen armonsa seuraaja. — Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan Maunu Tavastistakin. Kesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen poikansa hienoiseen hämäräänsä. Kaarle Knuutinpoika. Turun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva ylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan hänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja hopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika ja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä, Maunu-piispa. Kaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynyt Suomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos Knut Bonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui Kaarle Knuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossa yleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan. Täältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin, jossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen tehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin valtionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut enää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja kiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin, ellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa kohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta oli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt. Nyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister Niilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut Kristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja Viipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta» saamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen ja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän kuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä Eerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään laivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan, mutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan kanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi vaikuttavimpiin toimenpiteisiin. — Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen kiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta saksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi ja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa tehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi kansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan, että se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa olisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten takaisin Ruotsin mantereelle. — Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja silloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään. Nyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan muistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni. Haluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut minua vastaan. Kohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle tämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet mukavasti istumaan. — Arvaan, että olet saanut huonoja uutisia, tullenevatko sitten lännestä vai idästä, virkkoi piispa. — Mistä arvaat, isä, uutisten huonouden. Yhtähyvin niitä voisi sanoa hyviksikin. Ja tähän kiirehti Eerikki-ritari lisäämään: — Hyviä ne ainakin minun mielestäni olisivat siinä suhteessa, että niiden johdosta voitaisiin haarniskaan pukeutua ja heilauttaa vähän Kristofferin istuinta. — Eivätkä sittenkään ole hyviä, virkahti piispa pyytäen lähemmin kertomaan asioista. Marski kertoi kuninkaan kirjelmästä ja halusi kuulla minkälaista vastausta piispa-vanhus piti parempana. Aseellistako, vai jyrkkäsanaista kirjettä, jossa muistutettaisiin kuninkaan antamista lupauksista. Piispa-vanhus mietti jonkun aikaa ja virkkoi sitten harvakseen: — Ystäväsi, Eerik-ritari tahtoisi antaa heti korvalle valapattoa, mutta sinä haluaisit vielä muuten häntä muistutella. Parasta on lähettää kirje ja purjehtia heti perästä kunnollista vastausta vaatimaan. Tämä on minun neuvoni ja sitten vielä sekin, että panet lujille sen vanhan ketun Viipurissa. Hänen punomiaan juonia nämä ovat kaikki. — Sen hyvin arvasinkin, virkkoi marski hymyn häivähtäessä hänen kasvoillaan. — Hän koettaa sotkea Suomen aatelisiakin juttuun, eikö niin? — Niinpä kaiketi ja sinun asiasi on pitää huolta, ettei hän saa juoniaan sen pitemmältä jatkaa. Kun piispa oli poistunut, tuskaili Eerikki Akselinpoika: — Kuinka kauan tässä pitää oikein vitkastella. Kettu pitäisi pistää ensin häkkiin Viipurissa ja sitten lähteä »pikku baijerilaisen» puheille. — Älähän hätäile. Pian saat toimintaa tarpeeksesi, virkkoi marski. — Nyt lähetämme kuitenkin heti kirjeen nukkekuninkaalle ja muutaman päivän perästä nostamme purjeet ja viiletämme antamaan pontta vaatimuksillemme. Ja muutamien päivien perästä saikin Turun rantalaiturille paltoutunut utelias väki nähdä komean näyn. Kaarle Knuutinpojan uljas laivasto oli lähtövalmiina ja muita komeampana keikkui marskin valkoiseksi maalattu johtajalaiva, jonka kannella seisoi marski hopealta hohtavassa haarniskassaan, rinnallaan teräsvarusteinen Eerikki Akselinpoika. Eniten rakastamaansa hallitsijaa — olihan hän Suomessa syntynyt — tervehti kansa riemukkaasti toivotellen onnea hänen matkalleen. * * * * * Muutamana kauniina toukokuun aamuna tähysteli Olavintornin vartija Viipurin linnassa meren selälle, eikö jo näkyisi Kaarle Knuutinpojan valkopurjeita kaukaisesta etäisyydestä pilkottavaksi. Äsken oli Eerikki Akselinpoika, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut linnaa kuntoon laittamaan, käynyt kyselemässä vartijalta, eikö mitään näkynyt siintävältä selältä. Marskin laivue oli jo Turusta lähtenyt muutama päivä sitten ja pitkäksi alkoi odotus käydä Viipurissa ja etenkin linnassa, jossa viikon ajalla oli saatu ihmeitä aikaan Eerikki-ritarin taitavalla johdolla. Valmiina olivat linnan lukuisat suojat valtijataan vastaan ottamaan. Verhoilijat ja muut käsityöläiset olivat siellä liehuneet yötä päivää siistien Krister-ukon jälkiä. Tämä Kaarle Knuutinpoikaa vastaan vehkeilevä äijä oli äsken nukahtanut viimeiseen uneensa ja eilen oli laiva lähtenyt viemään hänen tomumajaansa pois Viipurista. Hänen marskia varten linnaan varaamansa tykit saisivat nyt lausua ukon puolesta odotetun vieraan tervetulleeksi toisella tavalla. Olavintornissa käyskelevä vartija ihmetteli kevätaamun kirkkautta. Näkyipä nyt laajalle merenselkiä ja hienosti vihannoivia metsäselänteitä. Auringon yletessä alkoi eteläinenkin henkäillä ravakammin ja kohta näkyikin salmen suussa jo ensimmäinen valkoinen purje ja kohta lasketti koko marskin laivasto satamaa kohti. Tähystäjälle tuli kiire töräyttämään torveensa ja linnassa ja kaupungissa alkoi vilkas liike. Krister-ukin tykit jymähtelivät ja kaupungin porvarit kiirehtivät rantakatua verhoamaan äsken lehdittyneillä koivuilla ja punaisella veralla. Vähitellen kertyivät kaikki Viipurin asukkaat rantalaiturille juhlapukuisina ja vanha pormestari tummanpunaisessa viitassaan sorvaili vielä muistissaan saksankielistä tervehdyspuhettaan. Molempien luostarien päälliköt, mustainveljesten laiha ja pitkä priori ja harmaidenveljesten hyvinvoipa guardiaani tungeksi etualalle, lausuakseen latinankieliset tervehdyksensä marskille. Marski saapui johtajalaivasta perheineen, laiturille ja vastaili kohteliaasti tervehdyksiin. Vanha, vapiseva linnanvouti Björn Deden sai kuitenkin Kaarle Knuutinpojan unohtamaan virallisuutensa, ja hymyilemään ukolle, joka oli liian uskollisesti palvellut herraansa ja aneli nyt nöyränä uuden isännän suosiota. — Mitäpä vanhoista muistelemaan. Nyt aloitetaan uutta aikaa Viipurissa ja koko maassa, sanoi marski ja taputti vanhusta ystävällisesti olalle. — Onhan tämä syntymämaani ja tahdon tehdä kaikkeni sen ja rakkaan Viipurini hyväksi. Ja siepaten syliinsä voutivanhuksen takana tämän nuoren, punastuneena ja lapsekkaana polviaan notkistavan tyttären, virkkoi marski iloisena: — Näin minä syntymäseutuani tervehdin. Väkijoukon läpi kävi innostunut humahdus ja marskia vastaan kajahti välitön riemuhuuto. Ensinäkemältä valloitti marski näin kaikkien sydämet. Ylempänä rannassa odotteli ratsujen luona marskin ystävä, Eerikki Akselinpoika ja pujotteli sieltä väkijoukon läpi marskin luokse, iskien tätä innoissaan olalle. — Terve, Kaarle, valtakuntaasi. Näet, että jokainen täällä sinua rakastaa niinkuin ei koskaan ennen ole hallitsijaa rakastettu. Katso, miten tänne kaukaa saloiltaan saapuneiden erämiestenkin kasvot loistavat. — Näen kyllä ja tahdon tehdä kaikkeni heidänkin hyväkseen. — Täällä onkin heidän rajankäyntiä anova lähetystönsä sinua odottamassa. — Käske heidätkin linnaan vieraikseni. Nyt juhlimme oikein kelpotavalla ja sitten taas työhön ja maan asioihin käsiksi. Muutamat Sysikankaan miehet olivat lähteneet anomaan marskilta pikaista rajankäyntiä ja jääneet odottamaan marskin Viipuriin saapumista. Olipa nyt kovin yllättävää saada linnan voudilta käsky heidänkin saapua linnaan juhlimaan, ja itsekseen päättelivät miehet, että suotta ei Kaarle Knuutinpoikaa pidetä hyvänä hallitsijana, parhaimpana kaikista, kansan miehenä ja heidän auttajanaan. Jo seuraavana päivänä kutsuukin marski heidät puheilleen ja kun saa kuulla talonpoikien raja-asian, niin kiireellisesti antaa heti määräyksen rajankäynnin alkamisesta. Ja kääntyen Olavi Tavastin, Hämeenlinnan voudin puoleen, virkkoi marski: — Sinä tunnet tietysti erämaariidat ja talonpoikain takamaataistelut ja sinun on otettava tämä asia selvitettäväksesi ja tehtävä se oikeudenmukaisesti. Juhannuksen aikaan on teidän kokoonnuttava ja sitten käydään raja etelästä pohjoiseen, niinkuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet sopivat. Rajakirja tuodaan sitten maakuntakäräjille vahvistettavaksi. Saadaan vihdoinkin rauha riitelevien heimojen välille. Kelpasipa tätä marskin puhetta talonpoikien kuunnella. Lähtiessään Viipurista, silmäsivät he mielissään talonpoikien ystävänä uutta Viipurin herraa, joka näin heidän asioistaan ja tarpeistaan piti isällistä huolta. Viimeinen Vesperamessu. Vespera, ehtoomessu oli kaareillut Turun luostarikirkon holveissa ja saarnaajaveljet olivat kokoontuneet ehtooaterialle yhteisten, suurten pöytien ääreen. Ruokapöytä olikin tänään, melkein kuin juhlan kunniaksi runsaampi ja senvuoksi kaiketi Isä-Tapanin ruokasiunauskin pitempi ja hartaampi. Tänään oli palannut veljeskunnan kiertelevät saarnaajat viimeiseltä almujenkeräysmatkalta. Kustaa Vaasa oli jo vuosi sitten kieltänyt ne kokonaan, mutta Turunlinnan käskynhaltijan suopeuden vuoksi olivat munkkikunnan jäsenet saaneet siellä keräystään jatkaa. Mutta nyt oli linnan asemies aikonut jo vangita viimeksi almuretkiltään palaavat ja laskenut vain sillä ehdolla vapaaksi, etteivät lähtisi enää toistamiseen liikkeelle. Taisipa tämä ehtooateriakin olla viimeisiä, sillä uusi uhkaava luostarien hajotuskäsky oli tullut uskonpuhdistajakuninkaalta ja toteltava sitä oli tällä kertaa. Äsken kovuutta jauhanut asemieskin oli sanonut, että elleivät munkit pian lähde tiehensä, rupeaa kiviä ja soraa satamaan heidän niskaansa. Kaipa sekin teko näille kiivaille Lutherin oppilaille ja kannattajille oli sopiva ja mahdollinen. Piispa Martti Skytte oli koettanut järjestää niille, jotka halusivat, papinvirkoja eri haaroilla Suomen erämaissa ja melkein kaikki olivatkin suostuneet tutkimaan Lutherin oppia ja sen mukaan saarnaamaan sydänmaaseurakunnissa. Heitä olikin vain rippeitä jälellä suuresta veljeslaumasta. Muutamia oli lähtenyt ulkomaille ja osa jo aikaisemmin papiksi muutamiin uusiin rannikkoseurakuntiin. Veljeskunnan ruokatuvassa oli tänään hiljaisempaa ehtooaterian aikana kuin ennen. Vihdoin sai kuitenkin vahva olut, jota tällä kertaa maisteltiin vähän runsaammin, kielenkannat norjenemaan ja ensimmäisenä aloitti keskustelun Isä-Johannes, veljeskunnan guardiaani, virkkeen vierustovereilleen: — Taidammepa viimeistä kertaa napastella suihimme näitä emäntien antimia. — Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa lampaanreidestä suuhunsa. — Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit hävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman. — Heh, kyllähän tuon... — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta — mutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä sen tiukempaa tullut. — Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaani Pohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni. — Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa kureeseen. — Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi sinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan. Kalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä kuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun, ilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi luostarille. Veljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa, jääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi pöytään. Kun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen jälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen. Sitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan. Pian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen masentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin saanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan ja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat. — Mihin tuota tästä sitten minä joutunen, sanoi Henrikki-veli nähtävästi jo tuiman oluen vaikutuksesta vähän rennommalla päällä. — Sinä Johannes varmaankin elelet siellä hämäläisten parissa kuin porvari ja otat jonkun nuoren, ilosilmäisen talontyttären vaimoksesi. — Niin on aikomukseni. Pietari-maisteri suorastaan kehoittaa meitä siihen ja hänellä itselläänkin on sievä saksatar emäntänä. — Ja mitä piispa tästä sanoo? — Mitäpä se siitä... taipuu uuden ajan tahtoon. Oli aika mennä completariuimiin, toiseen ehtoomessuun ja veljet kokoontuivat tähän viimeiseen hartaudenharjoitukseensa hiljaisina ja vakavina. Messun jälkeen menivät toiset veljistä makuulle, toisten jäädessä vielä tarinoimaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Seuraavana päivänä ennen matkalle lähtöä meni Isä-Johannes Martti-piispan luokse, sanoakseen jäähyväiset. Metsäkulman kyytipoika odotti jo häntä hevosineen piispan talon portilla. Martti Skytte tutki parhaillaan äsken saamaansa kuninkaan kirjettä, jossa peruutetaan kirkolta entisten lisäksi yhä lukuisampia maatiloja ja muuta omaisuutta. Pyytääpä kuningas hänelläkin, piispalta, lahjaa, jotain suurempaa maakartanoa, joita hänellä ei olekaan enää monta jälellä. Piispa huokasi kirjeen luettuaan. Tosinhan tanskalaiset olivat ryöstäneet Ruotsin niinkuin Suomenkin köyhäksi, mutta jos kirkolta kaikki omaisuus riistettäisiin, niin vaikeatapa sen olisi uutta oppia istuttaa ja juurruttaa kansaan ja varsinkin saada siihen sopivia työntekijöitä koulutetuksi. Isä-Johanneksen tulo keskeytti piispan mietteet. — No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes? — Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla on käsissäsi? — Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle. — Hm... Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja aatelisto kaikki kirkolta. — Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin tarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan. Emme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa valistustyötä tekemään. Erään pöydän ääressä istui kirjoittelemassa muuan nuorukainen Mikael Agricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen jatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään näyttikin loistavan uuden ajan ruskotus. Kustaa Vaasa Suomessa. Juuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli lounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset rajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota ja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin lähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta jossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat valtansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja neuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää kurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat sodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn, Suomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin vihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja peljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi rajamaata nimittää. Nyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin pesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle: — Nytkö ollaan Suomen Turussa? — Ei vielä, mutta sen läheisessä saaristossa, vastasi Horn varovasti. — Hä, mitä sanot...? Saaristossa...? Mihin sinä sitten meitä ja poikaamme kuljetat? — Halusimme ohjata laivaston pois merenkäynnistä, ettemme pahentaisi teidän majesteettinne meritautia. Maan vaari, joka väljässä turkisviitassaan oli kopeloinut laivan kannelle, näytti tästä tiedosta yhä ärtyvän ja jatkoi kiukkuisesti. — Laskekaa sitten meidät maihin, olkoonpa vaikka Turjan rannikkoa.. Meritautia, hä...? Kuka on sanonut, että tässä sitä sairastetaan...? Ja tällainenko on Suomen ranta, johon kerrankin tulemme. Mitä ovat nuo rähmäiset olennot, jotka liikkuvat tuolla rannikolla? — Ne ovat kalastajia. — No missä on sitten Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltija, kun ei ole kuningasta vastaanottamassa? — Hän ei ole ymmärtänyt saapua tänne saaristoon vastaamme, mutta kyllähän tästä selvitään, sanoi Svante Stuure, mukana seurannut Ruotsin valtioneuvos. — Eivät ymmärrä suomalaiset mitään... vai selvitään...! No miten, sanokaa se minulle? — Pienempiä saaristoselkiä myöten päästään pian Turkuun. — Mitä hittoja, eikö tämä ole edes mannerta ja vieläkö te aiotte minut merelle kiikuttaa. Eikä minkäänlaista vastaanottoa. Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään. No, miks'ette laske meitä maihin? — Tästä täytyy soutaa maihin venheellä. — Ja noita nuoratikkaitako myöten pitäisi meidän laskeutua ruuheen. Mitä? Poikamme Juhanako jo meni alas. No, auttakaa sitten minuakin. Suuttumuksesta ähkien tarttui kuningas nuoratikkaisiin ja hissaus alkoi. Miesvoimalla koetettiin auttaa venheeseen ärtynyttä maan vaaria, joka huohotti ja sadatteli, että hänet aiotaan nyt varmaankin tähän paikkaan lopettaa. Päästyään maihin, koetti kuningas tervehtiä mahdollisimman ystävällisesti rahvasta, jota oli keräytynyt rannalle töllistelemään, mutta nämä ymmärtämättä ruotsinkieltä, eivät osanneet vastata mitään. Tästä puuskahti taas kuningas uuteen äkäilyyn Hornille: — Miksi nämä tomppelit eivät vastaa kuninkaan tervehdykseen? — Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. — Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, niinkuin sitä jo sanoinkin. Kuningas yski, sylki ja puhisi kiukuissaan. — Minne tästä nyt sitten joudutaan, hyvät herrat? Tokko täällä on minkäänlaista majapaikkaa lähellä? — On Viaisten kartano, jossa asuu Taivassalon kirkkoherra, Mikael Karpalainen. — Häh... mestari Mikael, entinen Turun luostaripriori. Viainen? Miksei hän asu pappilassaan? — Siellä asuu apulainen. Mikael Karpalaisen luona on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin. — Se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä kuitenkin tapaa ihmisiäkin. Kuka opastaa Viaisiin? Heti paikalla matkaan! — Täällä on muuan piispa Agricolan oppilas. Haluaako teidän majesteettinne hevosen, kun matkaa on kokonainen neljännes. — Mitä... heidän kyntökoneillaan en halua ratsastaa... Kävelen mieluummin tämän hirmuisen matkan jälkeen. Missä on poika? Odottamatta toisia seurueensa jäseniä, alkoi kuningas kääkertää pojan rinnalla, joka pelosta varpaisillaan sipsutteli tien näyttäjänä. Kuningas kyseli pojalta yhtä ja toista piispa Agricolasta, ja tämän täsmälliset vastaukset saivat hänet lauhtumaan. — Kenen poika sinä olet? — Pietari Sillan. — Hän oli Turun pappeja, vai mitä? — Niin, teidän majesteettinne, arkkiteini. — Vai arkkiteini. Niin, se oli niitä Skytte-vainajan itsepäisyyksiä, sekin, että piti sellaisia kirkollisia virkoja, vaikka me olimme ne lakkauttaneet. Isäsi kai oli sitten Pietari Särkilahden työtoveri? — Niin, ja sitten Agricolan. — Ja mikä on nimesi? Toimesi kyllä arvaan, olet kouluteini. — Martti. — Heh... Lutherin kaima. Ja sinulla on kirkon peruja perintönä, joku talo? — Ei mitään. Ne on otettu kaikilta pois. — Vai on otettu, naurahti kuningas. Meidän määräyksestä ne on peruutettu kruunulle. Niillä vanhoilla kirkonmiehillä oli ruhtinaalliset tulot... elivät ylellisyydessä... taloja joka paikassa. Ja onhan niitä vieläkin, kun ovat osanneet pitää puoliaan. Sukulaisiako sinulla täällä Viaisissa? — Ei ole, mutta vietän kesää mestari Karpalaisen tilalla. Hän on isäni ystävä. Punakkana astui poika kuninkaan rinnalla ja oli ylen onnellinen tästä kunniasta. Olihan hänelle Kustaa Vaasan urotyöt tunnetut ja piispa Agricola sanoi Kustaa-kuningasta suurimmaksi mieheksi, mitä Ruotsin maa on koskaan päällään kantanut. Kuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen kannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä rasittavasta matkasta. Viaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli lähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas pahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta vastaanotosta. Talon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan ruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi. — No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi yhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta sodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja rajakahakoiden surkeudesta. Tähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola: — Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme täällä aina rauhan puolesta. Kuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle: — Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan toista. — Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia vähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava sellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule olevankaan. — Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun rehtori, terävä pappismies. — Kansan mielialoja ei sellaisissa tarvitse kysyä, ärähti kuningas. — Mikä on mestari Mikaelin mielipide tästä asiasta? — Hengenmiehenä en voi tarttua aseisiin ja siispä tehkööt muut mitä tahansa. Hoitelen hiljaisuudessa hiippakuntaani ja kirjallisia töitäni, lausui piispa rauhallisena. — Papeilla on pelkurikanta, murahti Antti Niilonpoika. — Ja sillä ei koskaan valtakunnan turvallisuutta säilytetä. Väittely alkoi paisua isoääniseksi, kunnes sen kuningas yht'äkkiä katkaisi. — Te suomalaiset olette riitaisia keskenänne, olemme sen ennenkin panneet merkille ja mitä näihin asioihin tulee, päätän niistä itse. Haluamatta jatkaa keskustelua, nousi kuningas ruokapöydästä, kävellen ulos. Klaus Eerikinpoika Fleming oli ollut kuninkaan hovissa oppimassa hieman sievistelevämpää käytöstä, jota tämä raju ja parikymmenvuotiaaksi harvinaisen voimakas aatelisnuorukainen ei äitinsä avulla oppinut. Nyt oli hän saanut seurata kuninkaan mukana ja kuningas antoi hänelle määräyksen lähteä Turkuun viemään sanaa Simo Tuomaanpojalle kuninkaan tulosta. Äskeinen Martti-teini seisoi pihamaalla ja hänet kutsui kuningas puheilleen. — Oletko valmis rupeamaan kuninkaan airueeksi, poika? — Olen, teidän majesteettinne, sammalsi poika arvelematta. - Hyvä. Saat mennä tämän nuoren ylimyksen kanssa Turkuun ja pitää huolta siellä, että saamme kunnollisen vastaanoton. Ymmärrätkö? — Kyllä, kuningas. — Mars, matkaan sitten. Pyytäkää vaikka mestari Karpalaiselta hevoset. Jurona, sanaakaan lausumatta itseään ympäröiville herroille, meni maan vaari lepäämään, jatkaakseen matkaa seuraavana päivänä. * * * * * Saatuaan sanoman kuninkaan tulosta, säikähti Turun linnanvouti Simo Tuomaanpoika pahanpäiväiseksi. — Ettäkö kuningas on Taivassalossa ja huomenna täällä? Jo sinä nyt... — Niin on, ja äkäisellä päällä. Tietäkää valmistaa juhlallinen vastaanotto ja linna juhlakuntoon. — Herra siunaa...! huomenna... ! Mistä minä otan tarpeellisen väen. Nyt tuli tupenrapinat. Vanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen housuihinsa, samalla hokien yhtämittaa: — Huomenna... itse Kustaa Vaasa... se on Simo Tuomaanpojan elämän loppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole vuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä puuhaa! Kaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu, ettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat, huudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki komennellen, rehevänä uudesta virastaan. Ja kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin, alkoi tämä heti ärähdellä: — Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä vaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat huoneet meitä varten. Linnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken oli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen ääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin korville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen ja ärisi pojalle: — Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä ja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei vetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin luulet olevasi, häh? — Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä suuret palvelukset kuninkaalleen. — Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule. Räiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes sotaan käyttää. — Olen kantava miekkaani kunnialla, ja... — Mitä, junkkari? — Ja olen kuullut sanottavan, että ketä Flemingit palvelevat, on heistä suurta hyötyä, mutta vastustajinakin jonkunveroiset. — Kuulehan poikaasi! kivahti kuningas tulistuneena kääntyen Hebla Sparren, hänen äitinsä puoleen. Tämä nousi hätääntyneenä pyytämään anteeksi poikansa puolesta. — Saat lähteä Klaus Kristerinpojan mukana Viipuriin. — Pyydän päästä sotaan. — Sinnehän sinut juuri lähetänkin ja siellä olet paikallasi aseharjoituksissa, etkä täällä säikyttelemässä rauhallisia porvareja. — Ja te, lisäsi kuningas Hebla-rouvaan kääntyen, saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyt astiat. Kuninkaan viittauksesta poistuivat molemmat ja kuningas keräytyi ylimysherrojen ja seurueensa kanssa neuvottelemaan alotettavasta sodasta. Nytkin kirkonmiehet koettivat varovasti vastustaa sotaa, mutta tästä kuninkaan ärtynyt mieli vain paheni. — Te papit pelkäätte omaa nahkaanne ja etujenne menetystä, mutta vähän välitätte, mitä kansa saa kärsiä alituisista ryssän vierailuista. Ja kuuntelematta enää vastaan mukisevia hengenmiehiä, antaa Kustaa Vaasa kiukkuiset määräykset joukkojen siirrosta Viipuriin ja sotatoimien alkamisesta, luvaten heti itsekin lähteä sinne antamaan parempata pontta yritykselle. Kuninkaan apua anomassa. -Hämäläiset olivat koettaneet Kustaa-kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa Savonlinnan voudin, Kustaa Fincken mieliksi siirtää muutamia kymmeniä perhekuntia heiltä riistetyille takamailleen, joita Savon erämiehet olivat niin kovin halukkaita asuttamaan. Jokaisesta suuremmasta talosta valmistettiin vävy tahi joku nuorimmista pojista entisille erämaille talon tekoon ja heille miehiä avuksi tupia ja saunoja rakentamaan. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa ladottiin venheisiin, jotka vedettiin maataipaleiden yli miesvoimalla, solutettiin salmivesiä ja virtoja myöten takamaan riistamaille ja vesille. Monesti kävi niinkin, että Savon sukkelakielinen erämies oli jo ehtinyt ennemmin ja näytteli ilkkuen talonkirjoja tulijoille. Silloin täytyi venheet soudella ja sauvoa taas toisille vesille ja ainapa löytyi asuinpaikka jostain salmen ja lahden poukamasta, kun vielä Fincken apulainen oli auttamassa ja opastamassa. Juurikorven Tanu Tasainenkin oli jo osan monilukuisesta perheestään saatellut emätalosta Hollolan Juurikorvessa näille hänen hallitsemilleen takamaille, mutta vielä oli näillä rintamailla vara vähentää lukuisasta poikalaumasta lähettämällä heitä uusia asuinpaikkoja hakemaan. Muutamat pojanpojistakin olivat putkahtaneet huomaamatta miehiksi ja alkoivat vaatia vaariaan toimittamaan heille uudistalon paikkaa Savon vesille. — Taitaa olla jo siellä jokainen lahden sopukka anastettu, arveli Tasainen. — Tietäisin kyllä vielä yhden paikan siellä, jossa olisi hyvät peltomaatkin ja lahnavesi erinomainen. Keväällä sitä ei ollut vielä otettu, mitä lienee nyt, kun Fincke siellä alituiseen häärää ja nuuskii talon paikat. — Jos mentäisi katsomaan, pyytelivät pojat. Muutaman viikon mietti Tanu asiata ja sanoi kerran saunatiellä pojille: — Vieläkö se erämaa mielessänne askartaa? — Vielä, vielä toki... lähtekää vain vaari oppaaksi. Venhekin on jo veistetty siltä varatta. — Vai on venhekin... enpä tuota ole nähnyt. — Salaa on tehty, kun isä olisi murissut. — Heh, vai murissut... onhan teitä täällä liikoja kuitenkin. — On, on, ja meidän niin mielemme tekisi. Jos se paikka olisi vielä ottamatta, niin tehtäisiin yhdessä tupa. Jäisit, vaari, meitä auttamaan. — Joutaa kai tästä lähteä katsomaan, kun kasketkin on vierretty. Ja niinpä muutamana kesäisenä päivänä lähti Tasainen viemään jänteriä miehen alkuja salolle. Paikka jonka vaari oli sopivaksi pojille miettinyt, oli jo Fincken asutuskartalla, ja luvattu Simo Samulinpoika Hakkaraiselle. Taloa ei oltu ehditty rakentaa, mutta hirret oli jo kevätkelin aikana vedetty valmiiksi paikalle. Muutamien päivien kuluttua saapui Tasainen poikien kanssa Lahnajärven rannalle ja huomasi sen jo vallatuksi. Kauan siinä ukko mietti ja murisi, viimein kipakasti kirahtaenkin: — Kuka kelvoton jo tähänkin osasi. En luullut kenenkään silmään pistävän tuota kapeata, metsän varjossa olevaa salmea, josta tänne päästään. Kelin aikana täällä ovat savolaisjuipit samoilleet ja erämaan pikku järven huomanneet. — Mikäs nyt neuvoksi? kyselivät pojat. — Ei muuta kuin setänne luokse, tähän muutaman peninkulman päähän siksi ajaksi, kun käyn Savonlinnassa Kyöstin puheilla. Ihmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka oli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina suurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon. Kauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen luiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa. Soudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta. — Tulitpa parhaiksi... tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden savolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät parhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa neuvonut. — Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin tästä lähteä Kyösti-herran pakinoille. — On sitten itselläsikin asioita? — On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan. Tanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä lähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti jonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä vielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin tein Turkuunkin. Fincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen luvannut Simo Hakkaraiselle. — Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa hakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti nimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin. — Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki. — Olisit viime kesänä ottanut. On niitä vielä siellä paikkoja, kun katselette. Kuningas, joka muuten on nyt itsekin Suomessa, tahtoo, että kaikki sopivat paikat asutetaan. — Mitä sanoit, onko Kyösti-kuningas Suomessa? kysäisi vaari uteliaana. — On ja hän on vihainen niistä alituisista riidoistanne. Jos ne kaikki kuninkaan korville toimittaisin, saisitte rökkiinne. — Turussako kuningas asustaa? — Niin, ellei jo ole Viipuriin lähtenyt. — Vai käy Viipurissakin. No, tavotanpa hänet sieltäkin. Tasainen lähtee taipaleelle ja jopa seuraavalla viikolla alkaa matkamies tarkastella, milloin Turun linnan tornit ja kaupungin tuulimyllyt alkaisivat tien mutkasta näkyä. Taipaleet olivat tuttuja ja kärsivällisinä niitä tarpoiltiin näin valitusmatkoja tehdessä. Tasainen menee ensiksi piispan puheille ja punakkanaamainen, valkopartainen ukko lasketaan Agricolan työhuoneeseen. — Olet erämaa-asialla, virkkoi piispa, jolle oli kerrottu Tanu-vaarin tulosta. — Niin, pitäisi siilien tässä jokin selvyys saataman. Savolaiset ahdistelevat meikäläisiä, eikä heiltä saa rauhassa pitää edes kuninkaanmiehen antamia apajia. — Merkillisen riitaista väkeä te olette siellä. Eikö voisi itsekukin sovinnossa pitää omaansa. Käyttekö siellä edes kirkossakaan, jonka juuri kuningas on teille teettänyt? kysyi mestari Mikael, koettaen puheen kääntää kirkollisiin asioihin. — Itsepä se tehtiin... eikä tuolla ole joutanut käymään. — Apaja riioiltanne, tokaisi piispa.. — On sitä muutakin tekemistä, henkielossa hilomista. Kun vielä meiltä vietiin tuottavat takamaamme. — Mutta ymmärrättehän, että ihmisiähän ovat toisetkin, savolaisetkin, ja tarvitsevat maasta ja vedestä saada ravintonsa niin kuin tekin. Koko maan etua kuningas tarkoittaa, kun asutusta erämaihin lisää. — Siitäpä hyväkin etu... — On siitä, kun asutus tihenee ja väkiluku lisääntyy ja sitten kun vielä tämä väestö saadaan oppimaan, toimitetaan sille omakielisiä kirjoja. — Kyllä meillä on opit, kun annatte vain meidän möyriä rauhassa korpiamme. — Sitähän saatte, kun vain keskenänne rauhaa rakennatte, sanoi Agricola jo tuimasti. — Vieläkö siellä taikuutta harjotetaan? — No, aina omiksi tarpeiksi. Kukapa siltä kirkon haltijalta lähtee joka tarpeeseen manauksia hakemaan. Jos lienevät sen parempia kuin omammekaan. Piispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva kirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään visapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä tulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan ja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä. — Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan kynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja sen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se oli huono teko. — Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua kuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä, sanoi piispa. — Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin olisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille. — Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa. — Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut asiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi: — Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi auttamaan talonpoikia. Tanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne ovat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan apua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen takamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä. Agricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle jänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään. Kustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä hämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo kivahteli, arvaten Tanun asian: — Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät valituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä! Uteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun veret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin hän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin. — No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain tapellaan kalavesistä? kysyi kuningas. — Ainahan sitä... ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita. — Häh, pukareita, sanot... eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa teissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne viljeltävä. — Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat... — Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on molemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää. — Tuota... olisi omaakin asiaa, murahti Tanu. — No mitä? Sano se asiasi pian. Kuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli. — Olen siellä muuanta pientä takamaapalasta säästellyt pojanpojilleni jo vuosikymmeniä ja nyt sen on Savonlinnan ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. — Mikä Hakkarainen se on? — Joku ryssien mykyttelijä kuuluu olevan. — Mykyttelijä? Kuningas ei käsittänyt oikein sanan merkitystä ja tulkki selitti: — Ryssien pieksääjä. Kuningas hörähti hytkyvään nauruun ja lauhtuneena jatkoi: — Olisit sinäkin pieksänyt ryssiä, niin olisit saanut talon. — On niitä pieksettykin, aivan näillä nyrkeillä. — Tanu näytti suuria kouriaan kuninkaalle. — Neljä poikaanikin on niissä tappeluissa kaatunut ja kaksi pojanpoikaa. Kaksikymmentäkuusi miestä on vielä jälellä sukuani, jotka kyllä kuningasta ja maata puolustavat. — Ja nyt kahdelle heistä olisit antanut Hakkaraisen maapalan. Onko se suurikin? — Pieni se on ja järvi siinä onkin paras osa. — Etkö heille saisi sieltä muualta yhtä mieluista talonpaikkaa? — Mistäpä sen... joka lahdenpoukama alkaa olla asuttu. — Saat kääntyä vielä Savonlinnan voudin puoleen, jos hän tahtoo auttaa sinua. — Ei siis kuningas auta minua. Turha siltä nilkulta ukolta on apua pyytää. Tanu-vaarin suoruus huvitti kuningasta. Tanu kääntyi jo lähteäkseen ja sanoi surkeasti: — Kertoivat, että Kyösti-kuningas on oikeudenmukainen ja auttaa kuin Ukko ylinen, mutta turhiapa puhuivat. — Häh? Minäkö en voi auttaa, jos tahdon. Yhdellä ehdolla teen sen, jos sovitat savolaisten ja hämäläisten riitoja ja autat siten käskynhaltijaamme, niin määrään sinut kihlakunnan vanhimmaksi ja käsken Fincken tarjoamaan toista taloa Hakkaraiselle. Silloinhan saisit haluamasi paikan. Mikä sen nimi on? — Lahnajärvi. Kuningas saneli sihteerilleen kirjeen Kustaa Finckelle, painoi sinettinsä ja antoi Tasaiselle, virkkoen: — Mutta muista nyt, mitä olen sanonut. Erämailta ei saa kuulua hiiskaustakaan. Kustaa-kuningas laski useimmiten oikein. Tanu-ukonkin hän näki mieheksi, jota heimonsa kuuntelee ja kunnioittaa ja näin vähällä voi ainakin yhdeltä Savon kulmalta vähentää maariidat. Tasainen kiitti ja raapaisi jalallaan moneen kertaan, virkkoi vielä partaansa puhaltelevan kuninkaan huviksi: — Eipä sitä sittenkään suotta kiitetä Kyösti-kuningasta. Hyvät henget häntä vain suojelkoot. Tästä toivomuksesta tuli kuningas niin hyvilleen, että käski tulkkinsa viemään Tanu-vaarin vielä linnan tupaan ja antamaan siellä ukolle kunnon kestityksen. Riita apajasta. Tavallista aikaisemmin oli päästy tänä kevänä ohra- ja nauriskaskia siementämästä Pohjois-Hämeen Palojärvellä. Muutamissa paikoin vielä lopeteltiin naurispalojen harausta, kun jo toisissa korjailtiin venheitä ja pyydyksiä takamaille lähtöä varten. Väliin oli takamaille lähtö jäänyt juhannuksen jälkipäiviin, kun tämä kaunis kotihaltijain juhla tahdottiin viettää kotoisilla pihoilla. Nyt kuitenkin oli vielä pitkä taival Johanneksen päivään ja kotoisilla apajilla ei saalis paljoa houkutellut. Parastahan oli kerrankin lähteä hauki- ja lahna-apajille hyvissä ajoin. Silloinpa varmasti ehtisi runsaamman saaliin kesän pitkään koota kotiin vietäväksi. Palojärven Vahvaniemen juureva Tuomas puhelikin kotikylänsä miehille: — Sinne takamaan saunoille tästä jo mieli vetää. Ehditään sinne vielä ruoholahnan kutuun, kun kiireesti lähdetään. Kaskia siellä on viimekesäiseltään kaadettuna ja laitetaanpa ne kerrankin ajoissa kylvöön samalla kun tarkataan entisten kasvua. — Mikäpä siinä... joutaa kai tästä lähtemään. Niinkuin juhlaan valmistauduttiin tähän jokakesäiseen kalasaunoille lähtöön. Kiireellä viimeisteltiin verkon pauloja ja muuta mukaan otettavaa. Venheet lykättiin vesille suurella riemulla ja piloja pakisten soudeltiin tyveniä, jopa väliin tuulisiakin vesiä koskien alle, joissa väliin lohiapaja vetäistiin nuotalla, ja keiteltiin koskien kauniit kalat ennen yönuotion hauteeseen laskeutumista.. Nyt, kun näin aikaisin lähdettiin, pyrki naisväkeäkin mukaan. Ensimmäisenä alkoi Vahvaniemen nuorin tytär Kylli pyytää isältään: — Ottakaa minutkin kerran mukaan kalasaunoille. — Ja minut, tomahti Aino, seuraava sisaruksista. — Sinä olet jo kerran käynyt. Nyt on minun vuoroni. Voutilan Irokin kuuluu pääsevän. Tuomas murahteli. Ei kieltänyt, eikä vielä aivan myöntänytkään. — Mitä te tyttöräpiskät siellä. Satutaan siellä vielä savolaisten kanssa tappeluun, niin olette vastuksina. — Tottapahan riitapukareita sovitellaan. Keitämme ja paistamme siellä teille. Kuuluitte viime kesänäkin suurukset paistamatta syöneen. Ja kaunis, keltakutrinen tytön tyllerö helähtää iloiseen nauruun. — Jäätte sinne vielä savolaisten morsiamiksi, sanoo joku. — Sittenpähän riidat loppuisivat, kun tultaisiin sukulaisiksi. Ei vastustanut enää Tuomaskaan ja Kylli pujahti sanomaan Irolle, että hänkin tulee. Iro tiesi vuorostaan Kauppilan Kaarinankin lähtevän. Ja kun venhekunta sovitteli airoja hankaimiin valmiina lähtöön, keikkui venheessä puolenkymmentä ilosilmäistä ja naurusuista tytön häilävää. Vanhat vaarit pyrkivät mukisemaan mokomien mukaan ottamisesta. — Joutavathan olemaan kalasaunojen vahteina, jollei muutakaan, urahti Tuomas. — Ja saalista perkaamassa. Hyvin tehty, tyttäret, kun mukaan lähditte. Kesälämmössä lekottelevia järven selkiä ja vipajavia virran suita soudeltiin ja olipa Palojärven monikymmenmiehisen matkueen kulku moninverroin rattoisampaa, kun nuorten tyttärien iloinen sälpätys ja helähtelevä nauru kohenteli mieliä. Ja kun viimeinen matkalla oleva virta soudettiin, olikin siinä jo ensimmäiset kalasaunat ruohikkorantaisen lahden poukamassa. Ehjinä olivat, ei ollut vainolainen käynyt niitä tänä kevänä polttamassa, niinkuin usein ennen. — Jopa täällä on mukavaa, ihasteli Voutilan Iro. — Sanos muuta, tänne tulemme joka kesä, lupasi Kauppilan kaunis Kaarina. — Sepä ihme, kun eivät miehet ole ennen meitä mukaansa ottaneet, ihmetteli Vahvaniemen Kylli. — Heh... on täällä ollut miehilläkin täysi työ... savolaisten kanssa tapellessa, urahtaa Tuomas. Kalastellaan siinä ja ihaillaan viimekesäisten ruislaihojen koreutta. Joku kiertää vielä nauriskaskenkin ja ihanaa on olo korpien keskellä. Ollaan jo pääsemässä juhaninpäivään, kun yhtäkkiä ilmestyy savolaisia, Nilakan ja Niiniveden rantalaisia ja vastakkain kyyräillään pahaenteisesti. Tyttäretkin sattuvat olemaan mansikka-ahoilla ja niinpä onkin parempi vaihtaa hämäläistenkin puolelta vähän tiukempia sanoja Savon miesten kanssa, vaikkapa vähän tapella katistaakin. — Johan olette tulleet taas tänne meidän apajia verottamaan, kivahti Niiniveden Haapalahden Lassi Mikonpoika. — Eivät ole teidän. Omaamme vain on tultu ottamaan niinkuin ennenkin, virkkoi Vahvaniemen Tuomas. — Vai omaanne! Meidän nämä apajat ovat ja pystytään kyllä hämäläisrähjäkkeet heittämään omalle puolelleen. — Joko taas tekisi mielenne tappelemaan, jurahti joku hämäläisten vaareista. — Osataan sitäkin tehdä, jos tarvitaan. — Osaamme mekin. — Niinkuin toissakin kesänä, että jäi miehiänne Uniluotoon. Kyllä olisi jo parasta jättää riidat ja soutaa sovussa, kun on kerran vesiä täällä riittämiin teillekin. Yhä siinä sanailtiin, ja kiihdyttiin jo molemmin puolin aseitakin katselemaan, kun metsästä pyrähti tyttöliuta riitelevien keskelle. Nämä jäivät hämillään, mutta uteliaina katselemaan savolaisia, jotka olivat melkein nuoria poikasia kaikki muut, paitsi Lassi Mikonpoika. Riita jäi kesken ja savolaisten sana katkesi. Nuoret töllistelivät molemmin puolin toisiaan ja Vahvaniemen sorea Kylli tokaisi: — Jopa olitte miehet taas täällä riitelemässä. Mökä kuului marja-aholle ja me suinpäin katsomaan mikä täällä on meteli. Hymyilevät, vuoroin totisiksi karahtavat tyttäret marjatuohisineen olivat somia katsella. Niinpä Haapalahden nuori Jukka nykäisikin toveriaan hurstipaidan hihasta, virkahtaen: — Onpa kataloilla kauniita tyttäriä. — On... mitäs jos kopataan mukaamme, sanoi Uhrivaaran Jolppi kyyräten kulmiansa alta Voutilan Iroa, joka häntä eniten miellytti. Tyttäret olivat kuulleet tämän ja Kylli tokaisi: — Oho, ei meitä vain niin kopata. Savilahden salskea Yrjö siirrähti vähän lähemmä tyttöparvea ja sanoi hiljaa: — Tulettekos sovinnolla? Siihen virkkaa Voutilan mesihuuli: — Miten tuumataan. Tuttavuuden teko olisi pian ollut parhaimmillaan, mutta Lassi Mikonpoika karahti miehilleen: — Vai sanaleikkiin lempojen kanssa... joutuin venheille. Siksi oli kuitenkin vanhankin miehen mieli pehmeäksi herahtanut vereviä veitikoita katsellessaan, että unohti sanoa nasevat lähtösanansa, jotka oli jo varannut valmiiksi. Hymähti hämäläistenkin vanhin kalavaari ja virkkoi: — Tarpeenpa olivat taas tyttäret kalasaunoilla... olisi kohta muuten tapeltu. Jo saunannurkkaan kalaimia sovitellessaan jupisi vanha tietäjä: — Näiden tyttösten lumoilla siitä vielä sovinnot syntyy eri heimojen välillä. Sen sanoi jo arpakannuskin. Vierähti taas muutama viikko ja juhanijuhlakin oli mennyt menojaan. Hupaisa se olikin lehditetyissä kalasaunoissa ja koivumajoissa. Lahnaakin oli jo suolassa monet tynnyrit talvea varten ja haukia riippui kuivumassa saunojen päivänpuoleiset seinät täytenään. Ollaan sitten muutamana päivänä heinälahnaa nuottaamassa, kun taas savolaisia ilmestyy rannalle ja rähäkkä on taas alkamassa. Osaksi samoja kuin edellisellä kerralla, osaksi uusia ovat nämä rauhanhäiritsijät ja molemmin puolin ollaan tavallista tiukempia. Miesten joukossa on Savilahden Yrjö ja Uhrivaaran Jolppi, ja kaihoisina nämä katselevat, sanasotaan yhtymättä, eivätkö hämäläisten tyttäret taas ilmestyisi lehvien lomasta riitapaikalle. — Vetäkää muilla apajilla, mutta tämä on meidän ja siitä on lähdettävä. — Kyllä olette erehtyneet tästä apajasta. Joutaahan tämä taas meiltä, kun kotiin palataan. Savolaiset vetäytyivät metsään ja Palojärven miehet luulivat jo heidän kokonaan poistuneen. Rauhassa laiteltiin lahnanpääkeitto kiehumaan ja oltiin aterialle asettumassa, kun Niiniveden miehet hyökkäsivät metsästä ja Lassi Mikonpoika kehaisi: — Näytetään nyt, eikö apaja ole meidän! — Tähän kalakeittoon olemme mekin osallisia! Yksi jo ehti tarttua padan sankaan ja pyyhkäistä sen sisältöineen rantakiviin säpäleiksi, kun marjamatkoiltaan palailevat tyttäret olivat paikalla. — No, mitäs tämä? — Hyvä isä, kuka löi padan palasiksi? — Joko täällä taas jauhetaan. — Hyi mokomia, kun kehtaattekin! Viimeisessä oli moitetta molemmille ja neuvottomaksi ja hiljaisiksi kävivät savolaiset. Joku aikoi vielä hyökätä, mutta Yrjö siirsihe eteen ja sanoi kipakasti: — Nyt ei tapella! Koetetaan kerrankin muuten selvittää asioita. Joka kesä on miehiä kaatunut näihin kalakahakoihin ja se riittäköön. Minä puolestani ojennan rauhan kämmentä hämäläisille. Yrjö tarjosi kätensä Vahvaniemen Tuomaalle, joka siihen ystävällisesti tarttuikin, samoin kuin tietäjävaarikin. Mutta toiset luimistelivat ja kyyräilivät. Hämäläisistä tuntui oudolta savolaisnuorukaisen puhe ja savolaisten vanhimmat miehet katselivat vihaisesti sovinnonhierojata. Yrjö läheni Vahvaniemen Kylliä arastellen ja sanoi tälle: — Eikö mekin lyötäisi kättä sovinnon merkiksi? Kylli vilkaisi vähän arasti isäänsä ja sanoi naurahtaen: — Samahan tuo on? Voutilan Iro katseli veitikoivin silmin Uhrivaaran Jolppia ja kysäisi tältä: — Mikä sinun nimesi on? Nuorukainen vähän arveli ennen kuin jurahti: — Jolppi. Irolta pääsi ilakoiva nauru. — Noin salskealla miehellä sellainen nimi! — Ei nimi miestä pahenna. Saanko tuosta tuohisestasi jonkun marjan? — Saat, mutta yhden vain. — Miks'ei useampia? — Ei kannattaisi antaa sitäkään, kun tällä tavoin tulette... tappelemaan. — Eihän enää tapellakaan. Tämä oli tapahtunut tuokiossa, niinkuin hyökkäyskin ja vanhemmat miehet katselivat vielä vihaisina toisiaan. — Vähästäpä menee mieheltä sisu, kun hämäläiskakaroiden näkemisestä, pisteli Lassi Mikonpoika Yrjölle. Niiniveden miehet vetäytyivät metsäpolulleen, mutta Yrjö istahti rauhallisena, niinkuin vanha tuttava hämäläisten kalatulille ja haasteli Vahvaniemen Tuomaalle: — Turhaa näistä apajista on rähistä ja tapella, kun kerran näitä on jokaisella riittävästi. Isäni, joka keväällä kuoli, sanoi minulle viime hetkillään: »Koeta saada sovintoa Hämeen ja Savon miesten välille kala-apajoista. Ei siitä hyvä seuraa, että joka vuosi kalajärvillä tapellaan.» — Riita vie viljan maasta, kateus kalan vedestä, sanoi Tuomaskin. Kyllä minunkin puolestani saisi nämä riidat loppua. — Ja ne lopetetaan, tomahti Yrjö, silmäillen tyttärien, varsinkin Kyllin liikkeitä, kun nämä sukkelina puuhasivat uutta kalakeittoa tulelle. — Nythän kruunukin tahtoo, että nämä teidän entiset takamaat on asutettavat. Tulkaa siis sieltä Hämeen perukoilta tänne taloja tekemään. On täällä tilaa ja halmemaita. Itselläni on tässä neljänneksen takana talo, iso onkin, enkä yhtään kadehti uusia naapureita. — Onhan niitä tullut sanoja sinnekin Palojärvelle, että jos aikoo täällä kalastella, on talotkin tehtävä, virkkoi Tuomas. — Ja onhan sitä jo suunniteltukin yhtä ja toista, että joku näistä nuoremmista jäisi jo tänä kesänä tänne tupiaan tekemään, kun saataisiin ensin vähäinenkään sovinto eri heimojen välille. — Se saadaan. Tulkaa miehet käymään talossani, niin puhutaan tästä enemmän. Tuota tieuraa — Yrjö viittasi tielle, joka lähti poukamasta — kun seurailette, niin löydätte Savilahteen. — Eipä ole tiedetty, että ollaan niin lähellä savolaisten asumuksia, sanoi joku Palojärven miehistä. — Olet varmaankin näinä vuosina sen talosi rakennellut, virkkoi Tuomas. — Eipä näillä seutuvilla vielä sitä ennen taloja kuulunut, eikä näkynyt. — Me on marja-aholla nähtykin se talo, sanoi Kylli. — No sittenpä sinäkin osannet joskus sinne, vanhan äitini vieraaksi. Hän onkin sieltä Hämeen perukoilta ja mielivieras olisit hänelle, sanoi Yrjö tytölle. — Eipä tiedä, vaikka joskus kävisinkin, lupasi Kylli. Yrjö löi kättä miehille ja lähti reippaasti astumaan. Kääntyi vielä sanomaan: — Niinpä muistakaakin sitten pian tulla vierahiksi. Liikenee sieltä karjanantiakin Palojärven miehille. Miehet asettuivat uudelleen aterialle. Joku potkasi syrjään särkyneen padan kappaleita. — Se oli se Jolppi, joka tuon padan särki. — Iron mielitietty, pilaili joku. — Häh... koputtelen niillä kappaleilla sitä heittiötä päihin, virkahti punastuva Iro. — On niitä mekin särjetty savolaisten patoja, sanoi Tuomas sovinnollisesti. — Hyvähän olisi jos nämä joutavat riidat kerrankin loppuisivat. On kylliksi jo tapeltu ja miehiäkin menetetty näissä riidoissa. — Kyllä ne loppuvat siitä... tämän kesäinen tyttärien kalajärville tulo sen saa aikaan, jurahti tietäjävaari. — Kun heistä saadaan savolaisten emäntiä, niin eivätpä kehtaa sukulaistensa kanssa tapella. Tyttäret tirskuivat ja punastelivat. Joku koetti tosissaan karahtaa, vaikka tekikin sen leikillä: — Hyh... mokomille emänniksi... millä sitten keittäisi, kun padat särkevät. Mutta miesten kuorsaillessa ruokalavoillaan, suunnittelivat jo tyttäret Savilahdessa käyntiä, ja taisipa olla muutamilla salaisena unelmana Savon maille jäänti. Suomen herttua. Pyhän Olavin messu ja juhlalliset teininvihkiäiset olivat juuri päättyneet Turun tuomiokirkossa. Kustaa Vaasan kuninkaallinen juhlakulkue poistui kirkosta piispan taloa kohden, jossa tänään oli määrä pitää tavallista komeammat piispanpidot, kun kuningaskin Juhana-poikansa kanssa suostui niihin vieraaksi tulemaan. Turun ahtaita kujia hellitti oikea kuninkaan pouta, joksi Turun porvarit olivat tänä kesänä alkaneet nimittää yhtämittaisia helteitä. Seurueensa etupäässä astuvan kuninkaan täytyi siristää heikot silmänsä melkein kiinni ja nojata Juhana-poikansa käsivarteen. Ahtaissa solissa oli päivän hautoma ilma ummehtunutta ja melkein löyhkäävää, josta kuningas tuli hieman huonotuuliseksi. Juhlallinen kirkkotoimituskin oli sitä osaltaan herättänyt. Kustaa-kuningas vainusi aina sellaisissa juhlallisuuksissa katolisuuden jätteitä. — Meidän aina vain täytyy viipyä täällä päivästä toiseen tämän maan asioita järjestelemässä, emmekä pääse kotiin, oli hän juuri sanonut Juhanalle. — Mutta tämä maahan on niin kaunis, ja minä tahtoisin jäädä tänne kokonaan, sanoo nuori Juhana, etsien katseilllaan piispan kartanon pihalta väkijoukosta muuanta neitosta, joka osaltaan teki Suomessa-olon hänelle mieluiseksi. Ja siellähän näkyikin olevan Kaarina Hannuntytär, muuan turkulaisten porvarien lapsia, muita somempana ja kauniimpana, odottamassa korkeata ystävätään. Ohikulkiessaan Juhana nyökkäsi hymyillen tälle punastuvalle immelle ja kuningas kysäisi: — Ketä tervehdit, poikani? — Turun väestöä, kansaa, joka pitää minusta ja minä heistä. Koko Suomessa oloaikansa oli Juhana, varsinkin sen jälkeen, kun tapasi eräissä juhlissa tämän Turun kukkeimman tyttären, pyytänyt isältään saada jäädä Suomeen Suomen herttuaksi, mutta kuningas ei ollut vielä antanut mitään varmaa lupausta. Hänenkin ajatuksiaan se oli askarruttanut, sillä hän olisi mielellään tahtonut eroittaa toisistaan Juhanan ja Eerikin, jotka eivät yhtään sopineet keskenään. Nythän olisi sopiva tilaisuus eroittaa heidät, kun vain olisi voinut jättää rakkaan poikansa tänne suomalaisten hallitsijaksi ja auttajaksi. Piispan talossa kuiskailtiin, että tänään ehkä kuningas nimittää nuoren prinssin Suomen herttuaksi ja tyytyväisenä sitä julistusta odotettiin. Alavana ja sydämellisenä nuorukaisena oli Juhana voittanut kansan ja myöskin katolisten suosion. Piispa Agricola vei kuninkaan työhuoneeseensa, jossa katseltiin Mikaelin uusimpia käännöksiä, joita hän äsken Tukholmassa oli painattanut. — Aiotko sinä kääntää kaikki kirjat suomeksi? kysyi kuningas leikkisästi piispalta. — Tärkeämmät vain ja siinäkin on paljon vaivaa ja kustannuksia. Näihinpä tuloistani suurin osa hupeneekin. — Ja luuletko Suomen kansan oppivan lukemaan? — Kyllä aikaa myöten. Ensin on se oppi pappien saatava ja heidän vuorostaan opetettava kansa lukutaitoiseksi. — Sinulla on suuret suunnitelmat, Mikael, enkähän tahdo mitenkään niitä vastustaa, mutta nyt meidän on suunniteltava ja puhuttava eräästä toisesta asiasta. Mitä sanot, Mikael-mestari, jos me annamme poikamme Juhanan Suomen herttuaksi? — Kannatan sitä lämpimästi, vastasi piispa. — Olisihan meillä täällä silloin joku, jonka puoleen voisimme kääntyä asioissamme ja tarpeissamme. — Mutta kenet valita pojallemme tänne neuvonantajiksi? Herroja oli kokoontunut piispan työhuoneeseen ja heille kaikille yhteisesti teki kuningas tämän kysymyksen. Neuvoteltiin ja suunniteltiin näistä tärkeistä henkilöistä. Tämä vei aikaa ja piispan suurtuvassa yleisö, joka odotti tätä kuninkaan päätöstä, alkoi käydä levottomaksi. Eikä vähimmin Juhana prinssi, joka jo pelkäsi isänsä peruutuvan osittaisesta lupauksestaan. Juhana astuikin huoneeseen ja kävi isälleen kuiskaamaan: — Rakas isä, järjestä nyt pian se asia. Ethän vain aikone jättää sitä tekemättä? — Tulemme täältä pian sinne vierasten pariin. Odota nyt siellä. Koetanhan tässä asiata valmistaa, vastasi kuningas ja viittasi poikaansa menemään. Iloisena riensi Juhana vieraiden joukkoon ja alkoi jotain kuiskutella Kaarina Hannuntyttären kanssa, koskapa tämä katseli kainosti maahan, posket palavina. Jo aukeaa piispan työhuoneen ovi ja tutisevin askelin, kiirettä pitämättä käy kuningas esiin. Nojaa pöydän päähän ja viittaa poikansa siihen vierelleen. Entistä vanhemmalta ja hauraammalta näyttää kuningas nyt, kun hänen on ilmoitettava luopuvansa lemmikkipojastaan suomalaisten hyväksi. Jännityksellä odottaa väkijoukko kuninkaan puhetta, jota hän nähtävästi aikoi pitää. Moneen kertaan täytyy kuninkaan yrittää ja viimein saa hän hiljaisella äänellä sanoiksi: — Kun nyt lähdemme tästä maasta, jossa olemme jo kohta vuoden oleskelleet, käytämme tätä tilaisuutta lausuaksemme jäähyväiset teille kaikille. Olemme huomanneet tämän maan köyhäksi ja monien puutteiden alaiseksi ja kun nyt olemme tutustuneet tähän kansaan ja nähneet sen jäykkyydessäänkin ansiokkaaksi ja... Kuningas väsähtää, nielasee jotain ja jatkaa ääni värähtäen: —... ja senpävuoksi olemme sen tarpeita ja kehitystä ajatellen tehneet päätöksen, joka on vaatinut meiltä paljon uhrautuvaisuutta. Tämän päätöksemme nyt ilmaisemme, vaikka se tuntuukin meistä raskaalta. Helpottaaksemme tämän maan eteenpäin pyrkimyksiä ja hallintaa, olemme päättäneet jättää tänne rakkaan poikamme Juhanan Suomen herttuaksi. Väkijoukossa kävi humahdus, eikä monikaan huomannut kuninkaan valkoiselle parralle vierähtävää kyyneltä. Mielenliikutuksesta väsähtäneenä istahti kuningas, ja selitti vielä kuinka vaikeata hänen oli erota pojastaan ja sanoi toivovansa, että suomalaiset pysyisivät uskollisina herttualleen ja tämän kanssa sovinnossa maan yhteistä etua harrastaisivat. Hän tahtoo edelleenkin olla Suomen kuningas, mutta kaikissa asioissa on heidän kuultava ruhtinastaan Juhanaa, Suomen herttuata. Kansleri astui nyt pöydän ääreen ja luki julistuksen, joka oli myöskin kirjallisesti laadittu. Väen täyteisessä tuvassa remahti äänekäs tervehdys ja piispa sekä valtaherrat kävivät kiittämään kuningasta, ja onnittelemaan Juhanaa. Olipa nyt iloisten äänten sorinaa tuvassa, kun Turun porvarien ja muiden läsnäolevien onnittelut jatkuivat nuorelle hallitsijalle. Yksi oli kuitenkin joukossa, joka karsain mielin seurasi suurta tapahtumaa ja viimeiseksi tuli kuningastakin tervehtimään, tahallaan sivuuttaen Juhanan. Se oli Klaus Fleming, nuori Kuitian ylimys, jolla oli ollut jo kohta isänsä kuoleman jälkeen salaisia vallanhimoisia suunnitelmia Suomeen nähden. — No nythän voit jäädä Turkuun, jossa poikamme tarvitsee apulaisia, sanoi kuningas. — En tiedä. Teidän majesteettinnehan on sanonut, ett'ei minusta ole hovimieheksi. Haluaisin vetäytyä maatiloilleni ja palvella sen ohella vain kuningasta miekallani. Kuningas katsoi hämmästyneenä nuoreen ylimykseen. — Mitä? Etkö halua tehdä sitä palvelusta pojalleni? — Tuskin hän minua tarvitsee. Kuningas rykäisee suuttumusta ennustaen. — Täällä toiset iloitsevat ja sinä näytät hapanta naamaa. Mitä se tietää? Ja kun nuori Klaus sammaltaa jotain epäselvästi, pyrkien itsepintaisesti maatiloilleen, kuohahtaa kuningas. — Jos et olisi parhaimman suomalaisen auttajani poika, olisi tilimme nyt pian selvä. Mene minne tahdot, mutta poikaamme vastaan et juonittele, siitä pidän huolen. Nuori Klaus kumarsi ja poistui pystypäisenä, ja kohtauskin häipyi salissa yhä jatkuvaan iloiseen humuun. Uusi sielunpaimen. Pakkanen paukahteli erämaiden lumisilla lakeuksilla ja lohduttoman laajoissa, asumattomissa ryteikkökorvissa. Jymäytteli muutaman kerran uuden erämaaseurakunnan papin tuvan nurkkaankin, kuin säikytelläkseen siellä hiljaisina istua kyyröttäviä miehiä. Mitäpä olivat nämä lammasnahkaturkeissaan ja -housuissaan hämärässä tuvassa istuvat miehet muita kuin erämaan ensimmäisiä asukkaita, jotka nyt siinä odottelivat uutta sielunpaimentaan. Vastahakoisesti olivat nämä miehet, niinkuin kauempanakin korpien ja vesien varrella asuvat, ryhtyneet rakentamaan äskenperustetun erämaaseurakunnan ensimmäistä kirkkoa. Oudosti katseltiin Savonlinnan käskynhaltijan, Kustaa Fincken asemiestä ja käskykirjettä, jossa määrättiin kirkko rakennettavaksi ja joka talosta siihen työhön mies ja hevonen, parhaista kaksikin. Mukisten ja korvallista kynsien ryhdyttiin rakennustarpeita ajamaan ja vielä vastenmielisempää oli kesälämpöisillä rakennella kirkkoa, kun kalavesillä ja kaskimailla olisi ollut viihtyisämpää kupsehtia. Kustaa Fincken lähettämä mies valvoi rakennustöitä ja tämä työnvalvoja olikin töyhtöhattuineen, miekkoineen ja leveine saapasvarsineen vastenmielisin eräkorpelaisille, jotka eivät olleet komenteluihin tottuneet. Kun kirkko saatiin syksytalvella valmiiksi ja Turun piispa Martti Skytte lähetti entisen dominikalaismunkin saarnaamaan uuden kirkon seurakuntalaisille, alkoivat mielet vähitellen sulaa ja melkeinpä hartaana kuunneltiin tämän papiksi antautuneen munkin kansankielistä saarnaa ja sulavata messuääntä. Harvat kuitenkin olivat tilaisuudessa tätä ensimmäistä jumalanpalvelusta kuulemaan, kun laajan pitäjän laitakulmilta ei ollut halua lähteä monipäiväistä hiihtomatkaa tämän takia tekemään. Lähiasuvia talonpoikia oli nytkin uutta sielunpaimentaan odottamassa. Näistäkin muutamat pyrkivät mukisemaan kymmenyksistä, joita muiden verojen lisäksi täytyi ryhtyä papille maksamaan. — Hukka tässä perii, kun entisetkin verot ovat raskaat, ja tämä kirkonmies vie nyt vielä runsaat lisät niukoista tuloista, haasteli Hakoinen, vähän ulompaa pitäjältä hiihtänyt ikämies. — Niin tekee, vahvisti Ilpoinen, Vanajassa aikoinaan asuneen tietäjän ja uhripapin, Ilpon, pojanpoika, joka ristinkastetta paeten oli hiihdellyt tänne Savon rintamaille ja jäänyt kotivävyksi Kanoisen taloon. — Kuninkaan asemiehet, käyvät joka vuosi Savonlinnan Kyöstille veroja raastamassa. Tälle ne kuuluu pitävän tuoda kotiin. Kauemmaksi Lainkorpeen olisi minunkin pitänyt hiihtää, kun kerran Vanajasta lähdin. — Toki sitä toivottiin Kyösti-kuninkaasta apua ahdistukseen ja verohelpoituksia, mutta näitä kirkkojaan rakennuttaa ja ajaa tänne erämaillemme uusia asukkaita riistamaita ja kalavesiä jakamaan, jatkoi Hakoinen. Hiilos hiipui papintuvan takassa ja ulkona kohosi lumisten metsien yli kirkas kuu. Sen valojuova alkoi leikkiä pirtin lattialla, tullen sisään neliruutuisesta ikkunasta, johon läpinäkyvä lasi korpiasukkaiden ihmeeksi oli Turusta asti haalittu. Tämän valojuovan ja ikkunan ihailu keskeytti nytkin napinapuheet ja joku miehistä virkkoi hymähtäen: — Pitännee tuo pappi nyt uudesta asunnostaan, kun noin komea ikkunakin laitettiin. — Tuli se maksamaankin, sanoo Lauri Pietarinpoika, kirkon kuudennusmies. — Kymmenen tynnyriä rukiita siitä lystistä meni. — Jopa on... ei sitä metsäkulmalaisen kannata tupaansa laittaa. — No ei. Istuttiin siinä ja käytiin ulkonakin kuuntelemassa, eikö jo kuuluisi tulokkaan tiukujen helinä. Katseet kääntyivät kuin itsestään sinne, missä kirkko seisoi mahtavana kunnaallaan samassa järven niemekkeessä. Kunnioitusta herättävänä kohosi sen tukeva puuristi petäjän latvojen tasalle. Ankara työ oli ollut sitä ristiä hilatessa kirkon jyrkälle harjalle ja paikalleen pantaessa. Töyhtöniekka rakennuttaja oli luvannut sille, joka kirkon ristin laittaa paikoilleen, vuodeksi verovapauden, ja Lassi Mikonpoika oli sen ottanut tehtäväkseen ja tehnytkin. Odotellessaan laittoivat miehet honkavalkean papintuvan takkaan. — Pistetäänhän roihu palamaan, että saa lämmitellä. — Ja näkee mokoman naaman, jurahti Ilpoinen, joka hengenmiehiä aina kuvitteli ilkeiksi näöltään ja tavoiltaan. Lauri Pietarinpojan talossa, joka oli lähinnä papintupaa, valmisteltiin tervetuliaisateriaa uudelle sielunpaimenelle. Muitakin kylän emäntiä oli auttamassa Laurin emäntää, joka tyttärineen, Pirkon ja Annikin kanssa, veti uunista liedelle makoisia kinkkuja ja naurislaatikkovateja. Pietarinpojan vierastuvassa olikin melkein pelkästään naisväkeä, koreissa pukimissaan puuhailemassa lämmintä vastaanottoa hengenmiehelle. Laurin emäntä varsinkin oli pohteissaan. Olihan hänen miehensä nyt kirkonisäntä ja siis lähempänä herrassäätyä kuin toiset. Pirkkokin, verevä ja täyteliäs tyttönen silmäili levottomana askartensa lomassa papintuvalle, joko siellä tulijan, Laurentius-papin, hevosta näkyisi. Laurentius ajoikin kohta papintuvan pihalle ja miehet menivät häntä nöyrinä vastaanottamaan. Kankeana pitkästä matkasta vääntäytyi Isä Laurentius, joksi häntä luostariajalla oli sanottu, reestä ja tervehti kädestä pitäen miehiä, liittäen vielä mieliä sulattavan loppumanauksen tervehdykseensä: — Rauha olkoon teidän kanssanne ja majoissanne. Papin alava esiintyminen ja rauhan toivottelu pehmensi äskeiset napisijatkin ja miehissä saatettiin sielunpaimen tupaan, sulavasti hänelle puhellen. — Tämmöinen tässä nyt on papin asunto ensialuksi. Kelvanneekohan. — Lasi-ikkunakin laitettiin, että näkee paremmin manauksia pitää. — Lämmintä täällä ainakin on. — Ja taloissa tyttäriä ruuanlaittajaksi, jos sellaiset kelvannee. Isä Laurentius, katseli mielihyvällä ympärilleen, kurkistipa kamari-huoneeseenkin, johon leveä vuode oli laitettu ja penkit verhottu hirventaljoilla ja pöytä valkoisella liinalla. Eipä ollut Pietarilan Pirkko-tytär kynttilääkään unohtanut, vaan parhaimman Saksan kestiltä ostetun jalankin siihen kotoaan katsellut. — Hyvän olette laittaneet sielunpaimenellenne asunnon, liiankin hyvän, puheli Isä Laurentius. — Ei ole maallinen majani tottunut milloinkaan ylellisyyteen, enkä siitä välitä. Liian pehmeillä patjoilla ei ihminen pysy hengessä ja totuudessa. Kiitän teitä huolenpidostanne, miehet, ja toivon että autatte minua minkä voitte suuren seurakunnan hoidossa. — Emmehän osaa sinua, hengen miestä, auttaa, mutta sen teemme mitä voimme ja kymmenyksiäkin koetamme maksaa vointimme mukaan, toimitteli Hakoinen, partaansa kynien. — Lähdetään kirkkoon, miehet. Siellä tahdon kiittää pyhää neitsyttä onnellisesta matkasta ja muutenkin rukoilla kanssanne kotien rauhan ja Kristuksen työn puolesta, sanoi Laurentius. Isä Laurentiukselta tahtoi vielä sotkeutua pyhimykset hartauden palvontaansa, vaikka se olikin kiellettyä. Vielä äsken oli Turun piispa saanut kuninkaalta kirjelmän, jossa ankarasti varotettiin muutamia entisiä papiksi tulleita munkkeja käyttämästä vähäisiäkään katolisia menoja kirkkotoimituksessa, sekä samoin varomaan pyhimyksien mainintaa ja palvomista. Takamaiden seurakunnissa nämä asiat kuitenkin tahtoivat sekautua, sillä kukapa näissä tarkasteli neitsyt Maariatako palveltiin vai Ristin Kiesusta. Lauri Pietarinpoika kävi kotoansa noutamassa kirkon avaimen, sanoen papin tahtovan ennen aterioimista käydä kirkossa. Naisväkikin lähti kirkkoon. Muistipa taas kaunis Pietarilan Pirkko-tytär varata kirkkoa varten valmistetun kolmihaaraisen kynttilänkin mukaan. — Tämäkö on, tyttäreni, sinun ensimmäinen kaunis lahjasi kirkolle? kysyi Isä Laurentius kainosti punastuvalta tyttäreltä, jonka kauneus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Kauniina kajahteli Laurentiuksen ääni honkaisessa Herran huoneessa. Mieltyen kuuntelivat Ilpoinen ja Hakoinenkin latinankielistä messua ja kansankielistä lyhyttä saarnaa. Toimituksen päätyttyä tallusteltiin kaikin kuutamoista tietä Pietarilan suureen vierastapaan ja iloinen puheen porina alkoi kuulua täysinäisten pöytien ympäriltä. Lauri Pietarinpoika oli Turunmatkoillaan kerran saanut olla piispan pidoissa ja samanlaisiksi oli hän nyt koettanut järjestää nämäkin tulijaisjuhlat, ollen vain hieman epätietoinen siitä antaisiko nuorten leikkiä perheen tuvassa. Kun uusi pappi tuntui mukavalta mieheltä, joka maallisistakin asioista haasteli ja kallisteli samalla hänelle varattua olutkannuakin, rohkaisi Pietarinpoika mielensä ja sanoi nurkissa sipattaville nuorille: — No, menkää te toiseen tupaan parin vaihtoon sillä aikaa, kun me vanhempi väki täällä yhteisistä asioista haastellaan. Oluthaarikoiden ääressä sitten puhuttiin erämaan asioista, joihin Laurentius tuntui jo edeltäpäin tutustuneen. Myöhemmällä pistäytyi kirkonmies nuortenkin joukkoon ja katseli erikoisesti Pirkon rehevätä kukkeutta ja notkeata liikehtimistä. — Tule nyt, Pirkko, vähän minunkin parikseni, että saadaan puhua asioista, sanoi Laurentius tytölle. Hyvillämielin punastellen, kainona esiliinaansa hypistellen vastaili Pirkko ihmeteltävän sukkelasanaisesti kirkonmiehen kysymyksiin. — Kuka sinut, Pirkitta, on kastanut? — Kiertävä saarnaajamunkki. Hän se täällä kastoi vanhoja ja nuoria. Samanlaiset munkit kuuluvat käyneen ennenkin kastamassa, mutta muutamat ovat aina piilotelleet ristin kasteelta. — Onko sinulla paljon työtä täällä kotona? — Onhan sitä... vaikka eihän meillä niin paljoa — äiti on niin vikkelä tekemään. — Jos joutaisit tulemaan sinne papin tupaan emännöitsijäksi. Jopa karahti taas puna tytön poskille ja ilo välähti silmäkulmassa. — Kyllähän minä... jos vain osaan. Minäpä menenkin heti kysymään äidiltä. Kohta palasikin Pirkko äitinsä kanssa ja hyvillään hieroskeli Metta-emäntä käsiään esiliinaansa. — Kyllähän toki Pirkko semmoiseen joutaa, jos vain osannee papin ruokia laittaa. — Osaa sellaisia kuin kotonaankin ja niihin olen liiaksikin tyytyväinen. Ja jos siellä lienee mitään ruoaksi laitettavaa, lisäsi Laurentius naurahtaen. Pirkkokin pyrskähti nauramaan, tietäessään uuden sielunpaimenen ruoka-aitan aivan tyhjäksi. Joku isäntämies oli vain vastaanottajaisiin tullessaan kolhaissut metsoparin ja pistänyt sen kynsistään riippumaan papin tuvan porstuaan. — Onhan siellä metsopari, sanoi Pirkitta. — No siitä tuleekin aamiainen ja ehkä jää päivälliseksikin, virkkoi kirkonmies. — Ja täältä tuodaan lisää ensi aluksi, lupasi Metta-emäntä. Iloisena lähti Pirkko uutista kertomaan toisille tyttärille ja häntäkös onniteltiin, että oli niin heti uuden sielunpaimenen suosioon päässyt. Ja kun isä Laurentius miesten hiihtämään lähdettyä asteli asunnolleen ja sytytti Pirkitta neidon valmistaman, kynttilän, polvistui hän hengessä kuvitellun pyhän äidin kuvan ääreen ja kiitti hartain sydämin uudesta kodistaan ja samalla vuodatti palavan rukouksen erämaan suuren seurakunnan puolesta, joka oli hänen hoitoonsa uskottu. Kastematka. Erämaaseurakunnan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi. Isä Laurentius Turun luostarikoulusta oli saapunut seurakunnan sielunpaimeneksi ja kohtapa oli seurakunnan kaukaisimmallekin kulmakunnalle ehtinyt saapua viesti uuden papin tulosta. Samalla oli saapunut kehoitus, että kastamattomat lapset oli tuotava kirkonkylään saamaan uudelta sielunpaimenelta ristin kasteen. Kastettavia olikin karttunut runsaasti, kun viime vuosina oli harvoin kulkenut vaeltavia saarnaajaveljiä, ja naapuriseurakunnan papit eivät joutaneet käymään tärkeimpiäkään kirkollisia toimituksia suorittamassa. Matti Lempaisen taloon Kivijärven Tialassa oli myöskin sana saapunut saattaa poikansa kasteelle. Lempainen murahteli tyytymättömänä vaivalloiselle matkalle lähdöstä. Hänen kasteelle saatettavat kolme poikaansa olisivat saaneet tuolle matkalle mennä yksinkin, jos olisivat tiettömiä taipaleita osanneet kulkea. Vanhin, Paavoksi nimitetty, oli yhdeksäntoistavuotias, nuorin Pentti, täytti kuusitoista. Häntä vähän vanhempi Rietu oli jo karhunkin keihäällä kaatanut ja vanhin poika oli päätään pitempi isäänsä. Voimiakin lienee hänellä ollut, koskapa kaskimaalla saattoi sulin käsin käydä kantoon kiinni ja vääntää sen irti niinkuin heinänkorren. Lempainen murisi lähtöpuuhissaan ja käski vaimonsa laatimaan evästä konttiin. — Suotta on minun, vanhan miehen, sinne asti hiihtää. Osaattehan yksinkin, kun saattelen jonkun matkaa ja tien neuvon. — Emmehän, vaikka osaisimme kulkeakin, tiedä kuka pappi on ja miten sitä on puhuteltava, kivahti Paavo. — Parasta on, kun lähdet opastamaan. Ethän ole itsekään vielä uudessa kirkossa käynyt etkä pappia nähnyt. Nythän ne siellä näkee kaikki yksintein. — Minä vähät heidän kirkoistaan ja papeistaan... tulee täällä sydänmaalla ilman niitäkin aikoihin... Kymmenyksiään se siellä vain tahtoo. Ja matkakin on kovin pitkä. Lempainen oli maankuulu karhunkaataja. Jo nuorena miehenä oli hän kerran halmemaita katsellessaan yhyttänyt karhun ja kirveellään sen hengiltä nuijannut. Sen jälkeen oli hän kymmeniä karhuja keihäällään kaatanut yksin — ilman toverien apua. Viimeaikoina oli Rietu jo hiihtänyt hänen kanssaan karhukierroksilla, ja jonkun jo keihäällään kaatanutkin. Nytkin oli hänellä karhunkorvia kaksikymmentä kappaletta, jotka oli kirkonkylään vietävä ja niistä käräjillä palkinto saatava. Kirkonkylään ei hän olisi lähtenyt kastetoimituksen vuoksi. Karhunkorvien käräjille vienti ja niistä palkinnon saanti oli paljon mieleisempi asia. Muori oli viillyt evästä konttiin ja hyvillä mielin, hymyssä suin kiiruhti poikiaan lähtöön. Hänestä oli kovin mieleinen asia kun pojat vihdoinkin pääsivät ristinkasteelle. Kovin usein hän oli siitä miehelleen puhunut, peläten että paha vielä kastamattomat pojat perii, johon mies oli naureksien virkkanut: — Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle piisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat. Miehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli aikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle sattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta Viitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille. — Emme hiihtele rajusti. Levätään, katsellaan uusia erämaita ja tehdään nuotio kun ilta hämärtyy. Kunhan viikon hiihtelemme, niin eiköhän jo silloin kirkko näkyne, puheli Lempainen pojilleen ja siirteli verkkaan latuskaisia suksiaan. Yöksi ehtivät he koskemattomaan korpeen, joka eli paikoin niin tiheää, että vaivoin kulkemaan pääsi. Huimaavan korkeat monisatavuotiset hongat ojensivat latvuksiaan pakkaskuulakalle taivaalle. Muutamat niistä olivat jo vanhuuttaan kallistuneet ja toiset jo maahan rysähtäneet kaataen pienempiä puita alleen. Yhden sellaisen maahan kaatuneen hongan kupeeseen viritteli Lempainen nuotiota, veistellen vyökirveellään lastuja hongan kyljessä. — Tähän jäämme yöksi. Kun seitsentähti aamupuolta näyttää, lähdemme jälleen hiihtämään. Nuotio roihusi, sulatellen lunta puiden oksilta. Rietu oli laittanut havuvuoteen ja Pertti kärventeli tulessa metsoa, jonka oli äsken jousellaan kelohongan oksalta pudottanut. Vähän matkaa nuotiosta oli valtava nietos — muurahaispesältä näyttävä, mutta liiaksi laaja muurahaispesäksi. Yläpäässä näytti olevan, pieni aukko, jossa oli lunta vähemmän kuin muualla. Lempainen katseli mätästä havu vuoteella loikoen ja naurahteli itsekseen silmäillen poikiaan, josko nämä mitään huomaisivat. Vihdoin hän virkahti kääntyen istumaan: — Taisimmepa sattua mesikämmenen kanssa samaan majapaikkaan. — Miten niin? — Siltä minusta tuo mätäs tuossa näyttää, että kontio siinä vetelee makeinta untaan. On se ennen tuommoisesta paikasta löytynyt... — Elähän... Pojat katselivat hämmästyneinä mätästä ja vuoroin isäänsä, laskiko hän leikkiä, vai tottako puhui. Rietu otti keihään ja hämmensi sillä aukkoa. Kohta kuuluikin ankara murina mättään sisästä. Katajapehko heilahti aukon suulla ja lumi pölähti. Näkyviin tuli kontion pörröinen pää ja etukäpälät. Kuului voimakas karjahdus ja otus painui takaisin pesäänsä, hetkisen silmättyään rauhansa häiritsijöitä. Pojat olivat tarttuneet keihäisiinsä valmiina vastaanottamaan otson hyökkäystä. Lempoinen naureskeli eikä viitsinyt edes istualtaan nousta. Antoihan poikien koettaa... Rietu ei näyttänyt hätäilevän. Kävi uudelleen penkomaan keihäällään pesän suuta. — Tulehan, ukko, sieltä lämmittelemään. Vai menit piiloon, kehveli. Pesästä kuului ensin murinaa ja kohta levähti pesän suu ja katajapensas kimposi kaarena ilmaan. Lumi pölähteli ja siinä seisoi korven ruhtinas vihaisesti silmäillen rauhansa häiritsijöitä. Korpi kajahteli sen karjahduksista, kun kolme keihästä tunkeutui sen turkkiin. Hetken temmellettyään painui kontio uupuneena lumelle, mutta Pentin se oli keihäineen heittänyt hangelle. Lumisena vääntyi mies hangesta ja iski vielä keihäänsä kontion kylkeen, kostoksi kuperkeikasta. — No, miehiä teistä tulee, pojat; ei teitä häveten tarvitse kasteelle kuljettaa, ihasteli Lempainen. Pojat kävivät nylkemään saalistaan ennenkuin se ehti jäätyä. Lihat kuopattiin hankeen ja talja levitettiin vuoteeksi, ja miehet kävivät ihastelemaan niinkuin ei olisi mitään erikoisempaa tapahtunutkaan. Viikkokauden ovat miehet hiihdelleet vuoroin lumisia metsiä, vuoroin laajoja järvenselkiä ja päässeet vihdoin kirkonkylään, mukanaan kantamus metsoja ja teiriä tuliaisiksi sielunpaimenelle. Talviaamun hämärässä käyvät he pappilan pirttiin, jossa Laurentius-herra on parhaillaan einehtimässä. — Terve taloon! — Terve tulijoille! Hetken perästä virkkaa Lempainen hattuaan pyöritellen: — Lienemmehän oikeaan osanneet. Onhan tämä pappila? — On. Mistäpäin miehet hiihtää? — Kivijärven Tialasta tulimme. Olisi vähän asiaa... Sinäkö lienet kirkonherra, virkkaa Lempainen einehtivän papin puoleen kääntyen — olisi tässä kastettavia, jos... Laurentius silmää ovensuussa seisovia miehiä ja hänen suunsa vetäytyy hyväntahtoiseen hymyyn. — Nuoko kastettavia... johan ovat partasuita miehiä. Ovatko ne poikiasi? — Minunhan nuo ovat. Ei niiden hartioita ikä paina, vaikka ovatkin jo miehen mittaisia. Johan nuo kontionkin kaatoivat tänne tullessaan. Tuo Rietu on jo kaatanut montakin. — Kukas sinä olet Kivijärveltä? kysyi Laurentius naureskellen pojille, jotka noloina hattuaan pyöritellen seisoivat ovensuussa. — Matti Lempaiseksi nuo ovat sanoneet. — Vai sanoneet... etpäs ole ennemmin tuonut poikiasi kasteelle. Häpeisit toki, vanha mies. — Mihinkä minä heitä olisin raahannut, kun ei ole ennemmin sattunut tilaisuutta, eikähän ole pappiakaan ollut. Olisi nuo kelvanneet minulle kastamattakin, mutta muori vain höpötti. — Vai olisi sinulle kelvanneet — murahteli Laurentius. Ja mitä sanoit... kontionko tullessaan kaataneet... taidat valehdella. — Tuos' on vielä veriset korvat, ell'et muuten usko, kivahti Lempainen ja heitti papin eteen permannolle kontion korvat. — No jo on miehiä, kun kasteelle tullessaan kontion kaatavat. Ovensuussa seisovien miesten mieli oli alkanut kuohua papin soimauksista ja hymähtelyistä. Paavo puristeli jo nyrkkiään ja mulkoili vihaisesti. — Olisi tässä metsänantia, jos kirkon herralle kelvannee. Ja Lempainen nosti lintutaakan ovensuusta keskilattialle. Laurentius myhähti mielihyvästä ja virkkoi jo leppyneenä: — Nuo pojatko ne näitäkin... — Nehän ne... — No mennään sitten miehet kirkkoon, virkkoi Laurentius reippaasti. — Otamme kummit tuolta naapurin talosta. Juhlallisin mielin astuivat kaukaisen salon asukkaat kirkkoon, jonka he ensi kertaa näkivät, ja toimitus alkoi. Neuvottomina katselivat pojat toimitusta. Paavo kyyräili vielä äskeisen kiukkunsa vallassa, joka vain näytti nousevan papin pitäessä manauksiaan. Ja kun pappi kysyi kastettaviltaan: — Luovuttekos pois perkeleestä? — puristui poikain kädet nyrkeiksi ja huulilta ei lähtenyt yhtään sanaa. — Vastatkaa: Luovumme, virkahti pappi, mutta Paavo kumartui veljiensä puoleen ja kysyi heiltä hiljaa: Jokohan sille pitäisi antaa selkään? — Tahdomme, tahdomme, virkkoivat veljet, luullen Paavon käyvän käsiksi pappiin. Kynttilät pantiin kastettavien käteen ja toimitus jatkui edelleen. Hiki tippui poikien otsalta ja heidän naamansa oli vetäytynyt ankaraan irvistykseen. Kaksi kuljeksivaa teiniä oli hiipinyt kirkkoon toimitusta katsomaan, ja kun veljekset palasivat pappilaan suksiaan noutamaan, alkoivat teinit heille naureskellen sopottaa kastelukuja. Paavon myrtynyt mieli ei sietänyt enempää. Hän kävi teinejä takin kauluksesta kiinni, löi heitä ensin vastakkain ja sitten heitti menemään. Veljekset nousivat suksilleen aikoen lähteä kotimatkalle, mutta vanha Lempainen kävi heitä estelemään: — Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Minunhan on käytävä käräjillä saamassa palkinto karhun korvista. Voi mennä päivä, jopa kaksikin käräjillä. Mutta pojat eivät halunneet enää jäädä kirkonkylään käräjärahvaan naurettaviksi. — Tulet kun joudut Menemme jo edeltä. Korvessa tavataan. Ja pojat työnsivät pappilan pihatörmältä suksensa vihaiseen vauhtiin ja vasta hiljaisessa korvessa heidän mielensä tyyntyi. Erämaan yössä. Erämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana keskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael Agricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä liekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä, voidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa. Pirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja sytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen: — No nyt on oikein juhlavalaistus. — Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella lukemaan. Rehevä Pirkko helähytti iloisen naurun. — Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista... — Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja jatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa. Pirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi kyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä Laurentiuksen ensimmäinen oppilas. »Oppe nyt vanha ja noori joilla ombi Sydhen toori Jumalan keskyt ja mielen iotca taidhat Somen kielen», tavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana. Mutta kun jatkettiin säkeitä »Laki se Sielun hirmutta mutt Cristus sen tas lodhutta» helähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen: — Ei tule vanhasta konkaria. — Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat, saavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin kirjantaitavaksi. Pirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä. Tämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön. Vielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin, jonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi toinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken innostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin, kuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla ponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan. Pahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta harjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan isäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon, mutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden mahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin oli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut tulemaan ristin kasteelle. Laurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen hyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon asiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän uuden kirjan avulla myöskin oppimaan. Pihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi matkainen lienee ajanut pappilan pihaan. Sisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva isäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille. Kun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi Laurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi. — Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan, virkkoi pappi. — Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle niin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli nyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan lukutaitoiseksi. — Mitäkö varten...» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin... jokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa... se on pohja kaikelle muulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla. — Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja riistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja rukoukset. — Ei, Kanoinen... kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen täytyy oppia. — Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon mies. Laurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli sanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee. Yritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja lähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava siihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen hymähteleekin. — Onko sinulla noita kirjoja useampiakin? kysyi Kanoinen papilta. — Yksi näitä vain on, mutta eiköhän piispa pian lähettäne lisää, kun pyydämme. — Olisin tuon saanut viedä nähtäväksi. Saattaisi olla vaikka hyväkin siellä tauteja vastustellessa. — Ettäkö taikakapineeksi...? — Vaikka semmoiseksikin. — Ehei, miesparka, ei tällä taikoja tehdä muuta kuin henkistä pimeyttä vastaan. Tämä kun opitaan, niin sitten jo pystytään ottamaan pyhä raamattu käsille. Piispa Agricola suomentaa sitä parhaillaan. — Mikä se semmoinen kirja on? kysyi Kanoinen. Laurentius raapaisi jo korvallistaan. Tällaisia pakanoita taisi olla hänen seurakuntansa suurin osa. — Olenhan siitä kirjasta teille seurakuntalaisilleni kirkossa puhunut. Etkö ole ollut siellä kuulemassa. — Enpä hänessä... olin minä sitä tekemässä. — Miksi et käy kirkossa? — No mitenkä sitä pitkien matkojen päästä... ja kun on muitakin puuhia. Kanoinen nousi lähteäkseen, nähtävästi närkästyneenä. — Siellä on tuvan penkillä kymmenykset... pitänet sitten itse tahi antanet kirkolle. Enämpää ei tule ennenkuin vuoden perästä. — Ne olisi pitänyt mitata, sanoi pappi. — Eivät ne siitä enene. Mies painui kylmästi hyvästellen ulos. Laurentius avasi jyväsäkkien suut. Pelkkiä akanaisia ohria vain, eikä ruista karpiotakaan! Siinä oli papin anteet, eikä ensimmäistä kertaa tällaiset. Ja aapiskirjaa he tarvitseisivat vain taikakapineekseen. Laurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa koeteltiin kärsivällisyyttä. Pirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä iloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian totiseksi. — Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko. Kiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä, katsellessaan uutteran Pirkon puuhailua. — Salon mies tässä reistaili... kantoi akanoita kymmenyksistään. Katsohan tätä! Pappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin emännän sovittava nauru helähti tuvassa. — Ynnikin eloja! — Mitäs me itse syömme? Hengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän auttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin alkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää työntekijöitä karulle vainiolle. Mietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius pitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista erämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja pakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka hetki. Rautamarski. (Pikapiirto). Turun linnan vaakunasalissa asteli Klaus Fleming jymähtävin askelin ja syyti parrastaan kiivaita sanoja Kurjelle, sotaväkensä päällikölle, joka takan ääressä istuen koetti kuunnella rauhallisena. — Minä pääsin niinkuin suunnitteitakin, koko Suomen haltijaksi ja olisin osannut hallita ja hoitaa tätä maata aivan omin päin, ilman kuninkaita ja heidän neuvonantajiaan, mutta nyt sanot sinä, että Pohjanmaan väestö aikoo nousta kapinaan sen kirotun Ilkan johdolla. Mutta koettakoothan, niin lakaisen kuin ukontuli heidän sarka-armeijansa ja toista kertaa ei Ilkka karkaa Turun linnan hiidenkirnusta, sen vannon. Ne kirotut pölkkypäät eivät käsitä, että aion tätä maata itsenäiseksi, yhtä mahtavaksi kuin Ruotsikin ja tässä he saisivat antaa minulle apuaan. Olisinkin jo pian ollut unelmieni perillä, jos ei tätä kirottua kapinoimista sattunut. Juhanan sain pois tieltäni ja Kaarle ei uskalla pistää tänne nokkaansa, vaikka koettaa isännöidä Ruotsissa. Sigismundin olisin karistanut pois käsipuolestani sopivassa tilaisuudessa, vieläpä vapauttanut Ruotsinkin hänestä, mutta ei käsitetä siellä eikä täällä, mitä minun järeät aivoni ovat vuosikymmeniä hautoneet. Marski kulautti hopeaisen sarkon sisällöstä kurkkunsa kosteaksi ja löi sarkon takaisin pöytään niin, että sisältö räiskähti korkealle. Alkoi taas iskeä rautakorkojaan permantoon, niinkuin olisi joka iskulla tahtonut nitistää jonkun aseisiin nousevan Pohjanmaan talonpojan. — Eivätkö he käsitä, että juuri tätä varten minä tarvitsen suuren sotajoukon, enkä voi sitä täällä Turussa elättää. Mutta jokaisesta ruiskourasta heidän täytyy äristä ja nousta muka kapinaan leirityksen vuoksi. — Taitavathan huovit joskus heitä turhanpäiten härnäilläkin, murahti Kurki. — Häh? Puollatko sinäkin heitä? Mitä? Kapinoitko sinäkin minua vastaani — Enhän tee sitä niinkauan kuin käteni miekassa pysyy, mutta talonpojat eivät liene itsekään selvillä, ketä heidän olisi kuultava. — Niin, senhän tekee Kaarle-herttua koettaessaan päästä siellä ja täällä valtaan, mutta hänetkin minä vielä ajan hiirenloukkuun. Sopisi minun kanssani, niin välipä sillä vaikka saisikin Ruotsin kruunun. Meille suomalaisille se on sama kuka sitä kantaa. Ja oikeastaan... Marski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi: — Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin markkinailveilijällä. — Et siis kannata häntä periaatteessa? — En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme toimeen omillamme. Karskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin korvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään Rautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin, kun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut muitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta. Sinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua Kustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat... niin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus Flemingillekin. Muuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven, aikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden pelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja jätti kirjeen marskille. Se oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti, että Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen kanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun. Klaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä valmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän tiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä piankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin. — Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä ja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme. Keskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan päivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa talonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan sillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski pilkallisesti ja sanoi päällikölleen: — Näetkö, mitä he ovat. Päällikköjäkin he myyvät vapautensa lunnaiksi. Ei heitä koskaan pysty omat talonpoikaismiehensä hallitsemaan. Armoa anomassa. Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä taivaanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangeltahävinnyt niiden keltainen heijastus. Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen. Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan. Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Ja kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä: — Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee. — Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa... lausui mies. — Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo. — Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä varmasti tulen. — Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo. — Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä. Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa. Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennenkuin sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa useampi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja hänpä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä. Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä. Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävikin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä puhuukin niin, että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava. Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos yhteinen asia onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimmäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi. Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka. Henrikki päästi vyöstään kirveen, pienensi sillä honkapölkkyjä, veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren. * * * * * Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja, vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskeutunut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. * * * * * Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon. Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski: — Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan? Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi: — Koko kansan puolesta puhun. — Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös. Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan: — Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se. — Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla. — Mitäs vastustelette veronkantajia. — Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta... — Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon. Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen. Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan. Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan. Kosto. Vuosi 1597 oli alkamassa. Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt. Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan. — Runsaan saaliin sanoitte saaneenne miehet ja tarpeen se tänä talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talvenvaroja jättänyt. Kaikki vei, mitä en piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan, milloin tänne asti ehtinee. Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa tuleen tuijotellen. Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään, mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan. — Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi edes nuo siemeneksi säilymään. — Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura. — Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen. Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman. Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan: — Olisi tuossa nyt Kuitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vain noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna. — Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen. — Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa. Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee. Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimu valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä. Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pentti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa. Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen. — Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan. — Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut viljatkin, vaan en ehtinyt, ennenkuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat. Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä Kanoisen sotakirveen ja karjasi: Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni. Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti raivostunutta miestä: — Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta. Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen, ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullotut ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti pirttiin ja ärjäisi keskilattialla seisovalle Kanoiselle: — Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä, jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen vastusteleminen olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häijyimmän miehen Turkuun matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa? Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä, kasvot kiukusta vääntyneinä. — Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki, mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on pitäjäisen pitimenä syöty. Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli vielä äskeisen ilta-aterian jätteet. Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten sälkö valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin. Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä: aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty. — Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa. — En uskalla nyt... mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja kostamme verohurtille. — Missä? — Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä. — Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi... — Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat. — Tuletko varmasti? — Tulen. Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle. Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa. * * * * * Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana. — Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan. — Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin Vaitisen hevosella. — Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten. — Niin. — Mistä sait tietää? — Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa. — Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana. — Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä. Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle. Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään. Se joutui. Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta. Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä. Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta. Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä, huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika, Pentti oli piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi, osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja haukkumasanoja sateli heille miesparvesta. — Miksi ette valjasta hevosianne? — Käykää taisteluun! — Ensin on niiden selkä pehmitettävä. — Ja sitte miehet sysättävä virtaan. — Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan tervatun köydenpätkän. — Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni huoveihin. Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua. — Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte, uhkasivat huovit. Mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä, ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin maistelemaan huovien kulettamaa olutta. Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä. Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille. Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä. — Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut. — Tuossa on hevosen varkaalle. Huovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle. Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita. — Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä. — Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen. Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää. * * * * * Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen: — Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata. Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi öisen taistelun jäljet. Särkynyt joulurauha. Leppäveden Seppälässä valmistuttiin joulujuhlaa viettämään vuoden 1596 lopulla. Talon naisväki oli jo aattopäivänä puoliyöstä lähtien, puuhaillut, Ylötär emäntä ensimmäisenä ja muita virkumpana uunin ääressä paistellen piirakoitaan ja ohraohukaisiaan. Apuna hänellä oli nuori tyttärensä Anna, jonka kihlajaisia oli määrä viettää joulunpyhinä. Olutta oli valmistettu runsaasti ja voimakkaampaa kuin ennen. Osa oluttynnyreistä oli jo vieritetty pirtin permannon alle ja toisia viimeisteli Ylötär emäntä puhellen tyttärelleen: — On siinä nyt juoma semmoinen, että kykenee miesten mielet vireillä pitämään, eikä kesken loppune. Menehän sinä vain vaatteitasi valmistelemaan. Olavi Martinpoika saattaa tulla kohta kun päivä vaikenee. Karsinanurkassa jauhoivat talon palkkanaiset talkkunoita, ja Ylötär emäntä kävi nyt heitä kiirehtimään. — Kiertäkää vain kiivaammin. Ennen päivän tuloa on saatava kaikki jauhetuksi. Paistettuaan piirakat ja ohukaiset, kävi Ylötär valmistamaan olkihimmeleitä, jotka kiinnitettiin laipio-orteen honkaisen pöydän kohdalle. Kotona valmistettu kolmihaarainen kynttilä asetettiin jalustaansa pöydän päähän. Olkia ja kuusenhavuja kannettiin permannolle ja tupa oli valmis vastaanottamaan juhlavieraita. * * * * * Ilta on hämärtynyt ja takassa roihuaa vankka pystyvalkea. Ylönen ohjaa kihlajaisvieraat ensimmäisenä saunaan, josta palattua vieraat istuvat yhdessä talonväen kanssa ruokapöytään, joka notkuu ruokien painosta. Ylötär on kantanut vierailleen lämpimät lihakönkäreet, ohraleivät, ohukaiset ja piirakat. Olut kuohuu haarikoissa ja kolmihaarainen kynttilä valaisee pöytää ja juhlavieraita. Syönti alkoi ja jatkui leikkipuheiden säestämänä. Oluthaarikat kiersivät ja juhlamieli nousi. Aterian loputtua otti Ylönen nurkkalaudalta uuden suomalaisen virsikirjansa ja alotti jouluvirren, johon muutamat vieraistakin yhtyivät... »Ratk' riemuita me mahdam' nyt täll' joulu-juhlall' sill' Kriste syntyä tahtoi Neitseest'ja tän' tulla. Hän meidän ainoa, autuum' on jost' iloita aina tahdom', nyt täll' joulu-juhlall'.» Kun virsi oli loppuun veisattu, kuului pihalta reen ratinaa ja kavion kopsetta. Ylönen avasi ikkunaluukun ja katsoi pihalle. Suljettuaan luukun mutisi hän synkästi: — Taisi tulla kutsumattomia vieraita. Historiallisia kertomuksia I. — Keitä? kysyivät toiset uteliaina. — Huoveja näkyvät olevan. — Kiesus Maaria! siunaili Ylötär. — Joulurauha tässä nyt taas särkyi. Huovit astuivat tupaan, ensimmäisenä Kustaa Henrikinpoika, joka miehineen oli eronnut Mauri Skytten joukoista. Skytte oli mennyt pienen ratsumiesparven kanssa Tavisalmelle jouluaan viettämään, ja Kustaa Henrikinpoika, raaka huovi, jäi miehineen Rautalammille. Tultuaan tupaan kävivät miehet heti seisoaltaan muonitusta ja joulusaunaa vaatimaan. Ylötär kumminkin arveli saunan kiukaan jäähtyneen ja muutenkin näytti haluttomalle kutsumattomia vieraita hoivaamaan. — Niinpä pankaa sauna lämpiämään ja oluttynnyri saunaan, käski rehentelevästi Kustaa Henrikinpoika. Vieraat istuivat hiljaa säikähtyneenä pelättyjen ja odottamattomien vieraiden tulosta. Ylönen istui synkkänä pöydän päässä. Hän oli ainoa lukutaitoinen henkilö seudun talonpojista ja hänen edessään oli nytkin avattuna uusi testamentti, josta hän oli aikonut lukea vierailleen ja talon väelleen joulu-yön tapahtumista. Hartaushetken kumminkin katkaisi tällä kertaa huovien tulo. — Eipä näy isäntä käskevän meitä ruokapöytään. Pitänee siis käskemättä käydä, virkkoi äreänä Kustaa Henrikinpoika ja kävi miehineen pöydän ääreen. Joulurauhan vuoksi ei kukaan käynyt huoveja liioin vastustelemaan, vaikka siihen olisi nyt hyvä tilaisuus ollutkin, kun vieraiden ja talonmiesten luku oli puolta suurempi kuin huovien. — Olutta pöytään — komensivat huovit — osamme on meidänkin saatava jouluoluvista. Ylötär oli käynyt laittamassa saunan lämpiämään, ja kävi nyt täyttämään oluthaarikoita. — Ei ole meillä varattu olutta kutsumattomille vieraille, murahti Ylönen pöydän päässä, jossa hän vielä istui katsellen huovien syöntiä synkkänä, silmät verestävinä. Haarikat tyhjenivät ja huovit vaativat Ylötärtä niitä uudelleen täyttämään, mutta tämä ei käynyt heti heidän käskyään tottelemaan. — Pitänee ottaa omin luvin, koskapa ei suosiolla anneta, virkkoi Henrikinpoika ja kävi miehineen avaamaan permantoluukkua, jonka alla tiesi oluttynnyrejä säilytettävän. Ylönen kimmahti pöydän päästä keskilattialle, voimatta enää pidättää kiukkuaan. — Millä oikeudella te täällä rehentelette? Muonituksenne olette saaneet ja jollette hyvällä mene matkoihinne, juhlarauhan häiritsijät, niin paha teidät perii! Huovit naureksivat isännän kiukulle. — Koskapa kihlajaiset kuuluu olevan, niin juomme mekin morsiamen maljan. Pitänet, Ylönen, meidät vain suosiolla vierainasi tahi muuten halkaisemme tuon hauraan pääsi juhlan kunniaksi. Huovit täyttivät uudelleen haarikat. Voimakas juoma oli jo kihonnut miesten päihin ja Henrikinpoika kävi kihlajaisväen eteen teutaroimaan. — Missä morsian on? Lienee nurkassa itkemässä kosk'ei näy. Anna istui karsinapenkillä sulhasensa, Olavi Martinpojan vieressä katsellen pelokkaana huovien elämöimistä. Henrikinpoika kävi hänen eteensä ja tytön juhlavaatteet ja kihlakaunistukset nähtyään arvasi morsiamen löytäneensä. — Täällähän se ilolintu on. Ja tuoko on sulhanen, joka allapäin röhjöttää kuin variksenpelätin. Ja noin komean tytön on saanut ansaan, hyväkäs. Mutta morsianta on nostettava. Henrikinpoika kävi käsiksi tyttöön, joka pelästyneenä rimpuili vastaan, nosti syliinsä ja kantoi ympäri tupaa. Toiset huovit tekivät samoin. Sulhanen oli noussut seisomaan ja kuohuvin mielin katseli, miten huovit raastoivat tyttöä. Hän tarttui jo seinällä olevaan kirveeseen, mutta kädet herposivat. Nythän oli rauhan juhla eikä sopinut aseisiin tarttua. Ja nyt saunaan miehet, komensi Henrikinpoika. Ja oluttynnyri mukaan. Juhlailo tänä yönä vielä nousee, saat uskoa Ylönen, lisäsi hän purevasti isännälle, joka murjottaen istui peräpenkillä. Huovit menivät saunaan, riisumatta pirttiin aseitaan ja költereitään. Oluttynnyri raahattiin mukana huutaen ja meluten. Miehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat rajua mieltenkuohua. — Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme rauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua. — Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä enemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan. — Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen tulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt kestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut, jollei olisi juhlailta. — Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse reuhaamaan. Ja Ylötär painoi salvan oveen. Raskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja huovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet korjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää. — Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat elämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle. — Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen alakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna niinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa. Vieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo pitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi uuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo rauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa jatkoi. Kun Ylönen lopetti lukunsa, oli kynttilä palanut jo karrelle ja takkatulikin hiiltynyt. Väki nukkui jo raskaasti, kun hän kynttilän sammutti ja painui vuoteelleen aamuyöstä noustakseen herättelemään kirkkoonlähtijöitä. * * * * * Huovit mellastelivat saunassa ja maistelivat voimakasta olutta, joka pian teki tehtävänsä. Syntyi kiista, kuka heistä saisi tupaan mentyä ensimmäiseksi kaapata morsiamen syliinsä. Käytiin käsikähmään ja seinän raossa palava päre putosi olkiin ja sauna syttyi palamaan. Kiireesti keräsivät huovit vaatteensa ja varustuksensa ja juoksivat alastomina tupaan. Ovi, joka oli salvattu, pysyi kumminkin tiukasti kiinni. Henrikinpoika potki ovea uhkaillen, mutta pirtistä kuului jyrkkänä Ylösen ääni. — Ovea ei avata. Menkää saunaan. Pakkanen puraisi huovien ruumiita, kiukku nousi ja römähtäen aukeni tuvan ovi, josta salvan oli murtanut raskaat iskut. Huovit kävivät räyhäten tanssimaan lattiapahnoille, ja joku heistä lienee horjahtanut nukkujien päälle, koskapa vuoteilta alkoi kuulua synkeitä kirouksia. Henrikinpoika avasi ikkunaluukun ja tupa valastui palavan saunan hehkusta. — Katsohan saunaasi, Ylönen. Siitä tuli komea kokko. Se vain oli pahinta, kun oluttynnyri jäi palavaan saunaan, vaan nostakaa miehet permannon alta uusi. Ylönen oli puhaltanut liedestä tulen päreeseen ja kiinnitti sen pihtiin. Hänen kasvolihaksensa värähtelivät, mutta hän pidätti vielä kiukkunsa. Miehet seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat liekkien raukenemista. Naiset olivat pelästyneinä nousseet vuoteiltaan ja pukeutuneet, peläten pian kahakan syntyvän. Muutamat miehistä jo katselivatkin aseita seinältä, vaan Ylönen kävi estelemään heitä, samalla varoittaen huoveja. — Näette, että kohta syntyy verinen leikki, jota minä en kykene hillitsemään, jos reuhaamisenne vielä jatkuu. Huovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja kävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi vastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa reuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä. Kohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt loppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti: — Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä perheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten tartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä ikinä nouse. Huovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt heille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen, avaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä. Ulkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa talonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi Martinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön morsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä. — Pian, huovit kohta sinut huomaavat. Mutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät. — Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut. Kyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen — tuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo tyttö minulla kainaloisena kanana. Martinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli reunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen. — Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä — yksi suukko ensin... Isku Martinpojan nyrkistä putosi raskaasti huovin naamaan, josta pirskahti veri lattiapahnoille. Tyttö pääsi pakoon. Huovit paljastivat miekkansa aikoen hyökätä miesten päälle, mutta samassa oli miehilläkin aseet käsissä ja huovit saarrettiin joka puolelta. Aseet kohosivat, lyöntiin valmiina molemmin puolin. Silmänräpäyksen harkitsivat huovit aseet kohotettuina voimiaan, mutta huomasivat ne vähäisiksi vastustajiinsa verraten. Aseet painuivat ja humalaiset huovit horjuivat ulos, lähtien pian talosta. — Veri jäi tällä kertaa vuotamatta, mutta jääneekö kauaksi aikaa. Aseisiin tarttumatta ei heitä jaksane kauan kärsiä, virkkoi Ylönen, hänkin valmistellen kirkkoonlähtöä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73919 ***