Savolainen neekeri muilla mailla

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73773 *** SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA Pikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin Kirj. HEIKKI VÄLISALMI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926. SISÄLLYS: I. Alkuvalmistukset. — Helsingistä Ruotsin eteläkärkeen. II. Saksan halki pohjoisesta etelään. III. Sveitsi. IV. Pohjois-Italia, Milano ja Genova. V. Ikuinen kaupunki. VI. Napoli—Capri—Pompeji—Vesuvius. VII. Jälleen pohjois-Italiassa. — Firenze ja Venetsia. VIII. Itävalta ja Tshekko-Slovakia. IX. Varsovan kautta kotia kohti. I. ALKUVALMISTUKSET. — HELSINGISTÄ RUOTSIN ETELÄKÄRKEEN. Kun mukavuutta rakastava ihminen varustautuu matkustamaan ulkomaille, hankituttaa hän useimmiten passinsa jollain asianajotoimistolla, koska hänelle selitetään, että se maksaa vain, sanokaamme nyt vaikka viisikymmentä markkaa. Tuo nyt ei ole mitään, ajattelee hän, ja sanoo, jotta hankkikaahan nyt sitten. Mutta kun lasku esitetään, on siinä, kuten tavallisesti asianajajain laskussa, niin monta pykälää ja momenttia, että tuleva matkailija on vähällä pyörtyä. Esimerkiksi tähän tapaan: Neuvottelu asiakkaan kanssa passin hankinnasta 15:—, kirjeen kirjoittaminen ja postikulut 16: —, kirjeen ulosottaminen postista 13:—, juoksupojan kustannukset 8:—, käynti poliisikamarissa 20: —, keskustelu siellä 25: —, puhelinkeskustelu maaherranviraston kanssa 25:—, kirje Teille ja postikulut 16:—, palkkiomme 50: — sekä sen lisäksi kaikki ne menot, jotka sinun itsesikin olisi ollut maksettava. Kai teillä nyt vähän itsekullakin on asianajajien laskuja, joten voitte verrata ylläolevan laskelman paikkansapitäväisyyden. Se on maksajalle, joka kuvitteli saavansa passin viidenkymmenen markan toimituspalkkiosta, surullinen asiakirja, mutta lohdutukseksi on siinä kirjoitettu Teille suurella kirjaimella. Allekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen ei _tällä kertaa_ tarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä elämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin matkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas, vaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen palveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa tietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio Smk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin kohtuullinen korvaus työstään. Mutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan eivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä apu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa rajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä on useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että palattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun tuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin vaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi kutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin ulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi mahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka tietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet, että siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa mukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat kunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet kierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään ole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi ulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat sen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se vielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki Napolissa. Niin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua kauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin, ja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa vähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä eihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä tarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan, että ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään painokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen, ettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin riittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan joka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt herttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa maailmassa. Mutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on suoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle! * * * * * Viipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa. Viipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se Helsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia varten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on viipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi saksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan minä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan valuuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu! Puhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta tehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen borsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen hattumestarin värikuurissa. Koko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa vuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita kumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu turkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail'», mihin minä vastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks». Muuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia, sillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna hetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan. Niin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen selkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään yhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen kanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten tasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan minun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien katkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan, jonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa siitä suurempaa rähinää. Turun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa siivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien tavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan suussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla varustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien kuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten alkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä kannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään kolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä matkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet laivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten saakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa nimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen kanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti. Sinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa uneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja antimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin rannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee jäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo? Mitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa juuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme nyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen rannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme ryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet enemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin mässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan hävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha pitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin ryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin ruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään vierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin vihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa kädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta, ja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja harkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin ruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan päästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät kovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa. Tietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten vesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla olen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin isännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn». Toisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan luultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin uhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena. Kuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana unohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera punaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset »napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua, ja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän kuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle seuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun jälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset »lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan ikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on! Mutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle saksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman annoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä koskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä, ja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin runtelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara poroporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja. Laiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse matkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään, sillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen vuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti päälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta illalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias jälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä ihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren. Jokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin heikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan. Niin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan ei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten kolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu, kallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät valkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa kuin merelläkin. Niin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin. Tukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin Mälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun loppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää itsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa sentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää. Tukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi päivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain välttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa eräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa, Tukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos ruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille näyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä kauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta! »Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna lähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on ajanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse katua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit, tilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä pitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi lyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista väkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat matkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut tarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä vaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi. Kukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa. Hiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri eroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta harvassa ja maa hedelmättömän näköistä. Mutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi. Samalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin hedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä näky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun ikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja Limingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani puhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin Skånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää. Juna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa paikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan taas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi odottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta leipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei ole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään ihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin panoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan kevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin läheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on vähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun samaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle peltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki ja peltovaris. Meikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa kanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina tulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai sisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä yksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin jopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset metsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä katseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes ole mäkeä, jolle nousta. Kaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen sopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa Larin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä enemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii palvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten tosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta miehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta? II. SAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN. Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä, vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu, minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle. Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle. Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa. Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta — ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen — jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin iäisyydessä. Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»! Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa. Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä, mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari, mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan, kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan järven itsepintainen rakastaja. Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista. Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa. Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen, joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti. Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta, muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen, alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille ylipäänsä rovehdutaan. Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä muuallakin. Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen. Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä. Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen». Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän, mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta. Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle. Mutta ovatpa lujat laitteet alla! Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää, mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan. Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan harrastakaan kylpyä. Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen omin silmin havaita. Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa — syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu, yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan pieni kultakaivos. Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan — siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille miehille. Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia: keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä sanoisi. Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja. Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu. Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä, siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki — kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan. Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan. Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan, ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan. Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin sylkäisseekin. Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä, liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana, menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi. Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella. Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu. Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat! Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa. Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi ja vahingoksi. Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi »pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta. Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella. Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja. Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin. Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä maailmaa edistykseen. Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät, täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget. Kohta ollaan Sveitsin rajalla. III. SVEITSI. Se mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin mahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi vaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä saman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten minulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle hyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy olevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille, jotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi ilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä vielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti. Tämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri hymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko ajan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa on niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa laukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa sellainen muoti. Jaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan savolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin. Onhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on takanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia kuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta amnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on loistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen kotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia. Maailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä junnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa. Tällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta pahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin ainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani kansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta turvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee, jollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen koskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana syntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs se olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on pienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin itsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon tyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. — Mutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka hyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä muuten vuan matkastani »Veihtin» kautta. Täällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on ollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia ihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin pilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se sanoo toverilleen, että: — Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii tirraus oikein selevee vettä. Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse' uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja, mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä. Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna. Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä! Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin. Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla — pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin nähtävissä. Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee. Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller! Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten, vieraan silmältä piilossa. Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin. Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa, jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja »Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole rahoja. Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa. Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän vesituikun. Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa, nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä, semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi! Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan... Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä he eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin (lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30 centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään. No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa. Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St. Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on. Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret. Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta — ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin. Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa. Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis ja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta toimeentulo on työn... takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin, vaikka ei vallan paratiisissa eletä. Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan täällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta, huimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen tukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä. Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä, ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi. Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen? Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä- kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä viuhottivat aseman ohitse. Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos? Selvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä on italialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen puumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan. Ennen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen, suorastaan valloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut samannimisen järven rannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja valtavaa seutua vartavasten näytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa sen poikkikin ja sitten taas seuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi mieli jäädä, mutta luin juuri lehdestä, että Belgian kruununprinssi on asettunut sinne muutamiksi päiviksi: mitäpä ne siellä kahdella hienolla herralla... IV. POHJOIS-ITALIA. MILANO JA GENOVA. Ja nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen maan portilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo useamman vuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin kädessä ja odottaa, mitä tuleman pitää. »Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen junailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että Chiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä lempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja heidät kuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m. tehdään perinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla. »Paha mies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään laukkuja sen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä lukuunottamatta, jotka vain kohteliaasti kysyivät, onko mitään tullattavaa —, käänteleehän hiukan päällisin puolin, lyö leimansa kylkeen ja antaa mennä edelleen. Passintarkastus toisessa huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja »kujanjuoksu» päättyy pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa matkaansa Milanoon asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen Mussolinin eli Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä mukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa) tarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen niin perusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä. Matka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka eteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen, kiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No, mitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut tinanappi raiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus särkyi kokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä selviydytään sentään pian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen tappelu. Yleensä täytyy myöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin ja täsmällisesti. Mutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on tavallisesti sietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan pelottavan likainen, toinen sentään menettelee, mutta on muistettava pitää huoli paikastaan. Me lähdemme viipurilaisen Juhkomin kanssa katselemaan hiukan ympäristöä toisellakin puolelta, ja vaikka me olemme jättäneet paikoillemme selvät merkit »omistusoikeudestamme», huomaamme palatessamme suureksi kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä. Näillä naapureilla ei näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla hyvin ymmärretyistä paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee makaroonin popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan varsin kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien on luovutettava paikat takaisin. Matkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia Venäjän rautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina paikkoja vallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja muita myttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne, tunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä. Sellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti makuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa herroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että juomarahoihin asianomaisille. Järjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä. Seinällä on taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta jokainen sauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin suomennettava: Vietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen tupruttelemista voi ymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen Suomen rautateitten sylkikupin laidasta: S.V.R. = syle viereen reilust'. Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi. Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla pyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos jaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa lopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi näytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman ulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole onnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt koetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä tarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin paikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten, jos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla äänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu ottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän tai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät tavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän kyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin siedettävään paikkaan. Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa. Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä, varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten muistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa yksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien joukossa. Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa. Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja» ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä luokan ravintolaan hyvänsä. Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso! Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo päästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin me sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa nyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että en vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso! Mielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta olisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi. Lähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella, ennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna pari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen pikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville, mutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt me kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää mustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat mustuneet? Ei olisi ihmekään! Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita: jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää hän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja. Melkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti ulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa piiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista kieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan kielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän useimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän juutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota heti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä tietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita, kaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko vuorokauden. Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen. Miksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin. Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten näkyvissä. Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia, kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri sen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset, jotka sanoivat että _naturalia non sunt turpia_ (luonnollinen ei ole häpeällistä). Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja, niin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista, jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla tarjota. Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin vertauskuvallista? Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän minä mainitse mitään nimiä. Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni: Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein. — Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla? Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan: — Piiiiiiiiiiii... siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä. Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä ollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi, että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla ja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme. Tuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut. Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo, sattuuhan sitä! * * * * * Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki. Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä. Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle) sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —, milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v. 1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa. Ja sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän vielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion kuumuutta? Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja yritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade lorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin rupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo olla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla, mutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla ja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta kuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa. Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten vasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi. Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on. Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi. Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken italian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi kosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa makua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan sen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi, joten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän on sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi. Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin, jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä», vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan. Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin, ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin, joka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen pahuuksissaan pakkaa vääntämään). Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri. Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus. Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin, joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan. Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan. V. IKUINEN KAUPUNKI. Genovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee liika-asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman kilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna varsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan. Rata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin keimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja lumoavia merimaisemia. Meillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta koska ilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi Roomaan, pyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä junasta, joten nyt sitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus. Juuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin. Sysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet matkustajan jo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien armeija, jota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on helpompi taistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen. Hotellien palvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan yksinäinen, aivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että saa lopulta matkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman läheiseen täyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi. No, mitäpä tässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys maksoikin kaksikymmentä liiraa. Huone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa kuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä viileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen mielestä täysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään höykösen pölähtävää. Avaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä on näköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan katuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan iloinen pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin satutte olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä ennen kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä isäntäväelle! Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa muistossa. Niin, ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta kuin onnea matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu roomalaisessa kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin! Tietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä. Siellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan ottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa pidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on oikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin kantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka minä sitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan. Muuten luvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin »pinhuusiin» joutuisi. Roomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu sentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos aiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen puuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys. Sinä alat uskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa. Parasta on siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin »excursioneihin». Minä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä ollenkaan kadu kauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään minulta nimenomaan, olenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä omallatunnolla ja aivan italialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä, kyllä, kyllä). Välimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan autoilla, ja samalla sinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan kätevyyttä. Minusta näyttää, ettei täällä ole minkäänlaista liikennejärjestystä, vaan saa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen vapaaseen reikään. Ja siinä ne pojat vain pyörittelevät autojaan yhdellä kädellä — väliin parilla sormellakin — vilkkaan katuliikenteen lomassa. Alussa sinusta näyttää tämä meno hiukan hirveältä, mutta pian luovutat kalliin persoonasi aivan rauhallisena Massimon tai Giulion huostaan. Meillä Suomessakin alkaa olla autoilijoita paljon enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että se on sellaista laiskan virkaa. Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka tuskin ovat erikoisen ihastuneita työhön, antautuvat tähän ammattiin niin perusteellisesti. Sitäpaitsi auton tratin kääntelemisessä on jotain samanlaista kuin posetiivin vääntämisessä, mikä seikka myöskin puolestaan selittänee masssimoitten ja giulioitten taitavuuden. Luontohan meissä kaikissa puhuu. Kiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee retkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on vanha ukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina sateenvarjo mukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja taivas on oikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa innostunut, vaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin ehkä yksityisenä oppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua niitten leivissä. Hän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan murteellista ja vähän sopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta silti täysin ymmärrettävää saksaansa. Kirkoissa madaltaa hän ääntään ja vaipuu eräänlaiseen hartauteen, mutta ei sentään unohda kehoittaa antamaan juomarahaa vahtimestareille, jotka seisovat pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa vakuuttaa mahdollisimman moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko on kaikista maailman kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein ja Lateranikirkko vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan astuinta käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan Pilatuksen talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen, vaipuu hän miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan polvillaan joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin —, lukee rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa olevaa lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain pieni lasi keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä meno herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan oppi-isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen huomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas niin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla näyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä hävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta. No, hän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa Roomassakin on siis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy kukoistavan heidän myöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on löytänyt tiensä myös tänne pohjolaan. Niin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on joukko painovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt lukuun satakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä mahtunut mainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet mainitsevat siihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan saunassa kuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin on ehkä vähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on ollut suurempi kuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin poikasena tuntui hirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet kauhean ihastuneita saunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni rakentanut kylpylöitä. Nämä nykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät pelkäävän vettä. Voipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen loistonsa raunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet myllerrykset ovat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus, mikä varsinkin keisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja ponnistuksilla, lepää nyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten valloittajien mukana kulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä valloittajat eivät ole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset ole itsekään lähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina. Milloin on vanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä kokoelmat, milloin ovat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin — säälimättä ottaneet rakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista. Valtio on liian myöhään laskenut suojelevan kätensä historiallisten muistomerkkien ylle ja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa. No, siihen on kai syvimpänä syynä ollut Italian onneton pirstoutuneisuus. Yhtenäinen Italiahan on vielä niin kovin nuori. Mutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän kuin millään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin huonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan Rooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin että monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma keisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja vissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella, entisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin jättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja Circus Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka ja pari suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin eloon mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000 roomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi halajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin muinaisten roomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet pakanallisten temppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen syrjässä olevaa Caligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä muistuttaa sadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista vuosisataa sitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta menet vielä yhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin sveitsiläisten kaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen valtavuuden ääressä ja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus sentään kyennyt kokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa pimeydessäkin pitänyt. Käyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa, ihastelet sitä tavatonta rikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut hetkeksi sen tunnelman valtaan, että tällaista pitää antaa uskonnon ihmiselle, jos sen kerran on oltava olemassa: siinä pitää olla komeutta, juhlallisuutta ja tunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat näistä unelmista, kun kesken kaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa sinulle kätensä: signor, antakaa almu! Hyvänen aika, niitähän on, raukkoja, koko kirkko ja sen edusta täynnä. Miksi tämä, kun yksi kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä jalokivi riittäisi poistamaan noitten ihmisten nälän ja kurjuuden pitkäksi aikaa. Hekin, nämä almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa syntejänsä anteeksi. Mitähän ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei heillä ole varaa edes elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö juuri tämänkaltaisten ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi olla... Ajat autolla muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa katakombeille, jossa vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia, ja kuuntelet hänen selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta. Hän on nuori, noviisi vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa puheessaan viljelee paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on siellä samalla kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren munkin ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset... kuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen kärsimyksistä?... Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon kappelissa marmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan mukaan on jäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin kanssa, laskeudut kapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun luolahuoneeseen... Niin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa renessanssi ja uudemman ajan luomukset... Mutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma. Olen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä hyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat elein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista rotua kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä sordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt kumminkin. Joku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa, mutta muut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä johtuu arvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten muistojen ympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että todellakin ovat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä johdu. Rooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se säilyttää nykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan enimmän Rooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen vuosikymmenen tuote, Vittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki voittajamaissa muodissa olevine tuntemattoman sotilaan hautoineen, kuuluu jo maksaneen valtiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa, eikä se vielä ole suinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu Roomassakin Italialle yleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten kasvoilla lähemmin tarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista näivettyneisyyttä ja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen hallitusjärjestelmä, josta vieras muualla näkee niin vähän merkkejä, leimansa pääkaupunkilaisiin? Ainoastaan kerran minä näin roomalaisten innostuvan. Se sattui oopperassa Puccinin jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin» esityksessä. Silloin puhkesivat joka väliajalla suorastaan haltioituneet suosionosoitukset ja Puccini-vainajakin taisi saada muutamia eläköön-huutoja. Mutta muuten istuvat pääkaupunkilaiset teattereissa, vieläpä kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät iloa ja riemua, yllättävän totisina. Roomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä vippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle myydään vaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja -kortteja, sanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on kuin vilkkilän kissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta annetaan tavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä. Kauppa käy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla. Roomalainen kaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen synnyttämän hartauden kestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti katolinen selviytyy polvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää vajonneen sieluineen päivineen, pettämään lähimmäistään. Tietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja taidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta rupeaa tuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten kaikkialla legio — tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään ymmärräkään, ja on kärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista ei tahdo selvitä muuten kuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät ymmärrä sinun »selvällä» italialla lausumaasi kieltoa. Italia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin, verottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä, elätyttää juomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää tuhannet kaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat edustaa nämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka monetta päivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja väristäkin. Joku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää mukanaan kahta lastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava. Se on aina äidin käsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista vähän vanhempaa kädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi kourassa muina miehinä. Mahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö äiti raski luovuttaa sylilastaan kovakouraisemman isän huostaan? Miten tahansa, mutta saisi tuo laiskimus edes hoivata vanhempaa vesaa. Koetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat puhuvat. Korvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet, mutta sitten kuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa mitään selvää. Mitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta muuten kylläkin ihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia pareja, jotka eivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne sellaiset matkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen toisensa. Tuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat vielä niin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän lähelleen takaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen livertelevät. Mutta huomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä yritän lähestyä, vaikka olen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin suinkin mahdollista. Kerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä takaapäin — meitä sattuu silloin olemaan kolme suomalaista samassa matkassa. Lopulta minä kuitenkin pääsen niin lähelle, että kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo, vai sitä sorttia. Mutta miksihän ne meitä niin pelkäävät, eihän me otettaisi osaa heidän onnestaan? Suomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä italialaisen matkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi veljestä — olkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä poikia, lähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat myöhään. He koettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle mahdollisimman vähän vaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään aikaan karhuta edes vuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja huomautettiin maksusta, niin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että he ovat suomalaisia parooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä kotimaastaan. Lopulta isäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä aatelismiehistä ja sai suureksi kummakseen kuulla, että Suomen ritarihuoneessa ei tunneta sellaista vapaaherrallista sukua. Nämä olivat siis vähän samaa mallia kuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka Suomen lyhyen »kuningaskunnan» aikana ehti painattaa saksalaisiin nimikortteihinsa: H.M. Suomen kuninkaan hovioopperalaulaja. No, paroonit hävisivät sitten muille markkinoille, tietysti loukkaantuneina sekä rahalähetyksen viipymisestä että heidän suvulleen Suomen ritarihuoneessa osoitetusta ilmeisestä halveksumisesta. Kaikessa tapauksessa he olivat kuitenkin eläneet kuin paroonit. Mutta Lassi Markkulainen (tämäkin nimi väärennetty asianomaisella luvalla) ei ollut mikään parooni. Hän oli vain runollinen nuorukainen, joka oli saanut italiankuumeen ja lähtenyt sitä parantamaan Roomaan. Ensimmäisenä päivänä oli hän kulkenut kaupunkia ristiin rastiin, poikennut tavallista useammin ravintoloihin — ne kun lekotelevat niin viettelevinä siinä ihan tien varrella —, juonut chiantia lasin siellä toisen täällä, tullut vihdoin kierroksellaan Pietarin kirkon edustalle, tuntenut iloisen hykäyksen rinnassaan ja huudahtanut ääneensä: — Markkulaisen Lassi Roomassa!... Ja sitten häntä oli naurattanut niin sanomattoman makeasti! Tämä on hyvin viatonta ja iloista ihmetystä, eikä se pieni viinin tuoksu, mikä siitä tuntuu, liene vallan suuresti paheksuttavaa. VI. NAPOLI—CAPRI—POMPEJI—VESUVIUS. »Nähdä Napoli ja kuolla.» Kukahan onneton lie senkään vitsin veistänyt? Jos hän eläisi ja sattuisi käden ulottuville, niin luulenpa, ettei hän selviäisi ainakaan ilman lievää pahoinpitelyä. Minäkin olen ollut siinä hurskaassa luulossa, että se Napoli on ihanin paikka tässä pahassa maailmassa. Ennen koulupoikana väräytti mieltäni aivan erikoisesti silloisen hempeämielisen Ilmari Calamniuksen — josta myöhemmin tuli välistä hiukan liiankin rehvakka Ilmari Kianto — ylen vieno runo, jonka lopussa hän muistaakseni sanoi, että Napolissa "Sylissä tyttö pohjolan ois haluni mun kuolla". En tiedä, saattaisi ehkä käydä laatuun kuolema Napolissa »sylissä tyttö pohjolan», mutta kyllä minä muuten pyytäisin kiittää kunniasta. Varmastikaan ei tuon yllä sanotun lauseen laskija ole nähnyt Puijoa, Aulankoa, Kolia, Suursaarta, Pyynikkiä, eikä koskaan matkustanut Heinäveden väylää. Mistä lienee ollutkaan kotoisin murjaanien maasta. Sen minä sanon suoraan vierastenmiesten kuullen, että itsensä Napolin tautta minä en viitsisi toista kertaa Italiaan vaivautua. No, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka kulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset rakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän siinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä käytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen sitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen kuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka ihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi: — Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista. Mutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen — kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä ovat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on tullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me ansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme käyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että tää on viimeinen taisto...! No niin, kun me kunnialla selviydymme kantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita, jotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista vuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata kysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa vuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla kärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on koulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta vain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se ei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka me on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta nuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se tekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei... Osaako pappa lukea numeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen koneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy kohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut tavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin ajurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa viisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä ollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti kirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli on ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se on muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja se lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi on Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin nimellä varustettu suomenkielinen suosittelu. Apropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä matkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa selvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa. Sivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa, mutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella. Sellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan puhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin näistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä Pietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin ulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa, oletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin pahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään eroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta olympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle paikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä pitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten. Mutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua... Mennäänpähän nyt kävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan) seutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin). Siellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta inhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa sekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on niin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät sinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan valokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen antama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä kauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt on, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka valmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin takkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi. No, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää. Mutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia, jossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä sinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen Pompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä päästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin Umberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun siinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää sinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja muualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee savukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi taas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan päässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja nyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan. Sinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla ahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit esittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku nainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla — kysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja se merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni! Kadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa loikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman sisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle kaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi. Uni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua ilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia! * * * * * Kirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa suurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin ihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat. Kiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa. Tuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka koettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori tyttö... Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä. Tämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat ammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten vielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea vapaasti ja tehdä havaintojani. Siivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka tähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta enää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa myydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä. Tietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja ihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone, ehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä istuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään, taustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä leikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon. Kuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin mukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla verstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä suutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla alalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että Napolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja millaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen, järjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran. Harppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani mukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja putoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää tällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan huonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota isänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen, vai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan: tyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan. Mikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla kulkeville? Ihana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä, kuolisivat nuo ihmiset pian likaansa. Tulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää sen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja, ihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä hyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa. Taas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä käy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta kuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää. Pois tästä pesästä, tähän tukehtuu! * * * * * Caprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä yleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai ovatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin? Lähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan. Laiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan, mikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan kuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen kimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan ankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin olivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään väljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan sinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei nytkään ole kaunis. Kun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin merta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen siinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun alkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah hattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se taas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan laskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole nämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva on pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito savolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja humisevien petäjikköjen pariin. Pysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla kukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat ulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon kauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta ja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä hotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin lastia. Torquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle kallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva kääntyy Capria kohti. Tällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin. Luonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen luola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta, ja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin läpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää koskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen. Mahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon? Sanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan. Capri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä meren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee viiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä siis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta voin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni. Käydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia näköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin aava meri. Caprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla ihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä asukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he ovat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi! Jolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat y.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen nautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen oleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen rauhaan. * * * * * Vanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku poikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti kaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan niitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat vajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan. Minä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr. tuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin. Tästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta kaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten kautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman vallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut suurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat jäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja sopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa siirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua erottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi kaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen aamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle johonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on eletty toisenlaista elämää kuin nykyinen. Niin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen ehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja mausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me paljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen kohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja lentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä ennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä roomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon »nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa oli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä säilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset ovat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää ihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu verraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin arkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla yleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin nykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä »pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon siirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein kiistämätön. Opas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään kevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset miehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten »hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä. Opas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin, jonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus. Kaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen ankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä oppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella tavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on kyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on katsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti! Sellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa. Luullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld! Lapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän palatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan poikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole tehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut omalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme. »Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on epäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja salasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen aikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja ennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa kulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin korkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja taiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein samassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme useinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita. * * * * * Caprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa nousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan maksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain, mutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies nyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa kukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken Vesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee kolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella alalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen ja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi tuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta. Siinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja loppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän minuutin kävelymatka kraaterille. Useimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää laakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi jonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole luottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin suulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen läähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen möyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy korkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin. Mielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana tästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään »Herran vihaa». Mutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana hotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella harvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta — niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä kiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä nostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele vaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän peltonsa hedelmällisiksi. * * * * * No, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta Suomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen sattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä minä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta hämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja päätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan. Käynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla. Ovesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla puolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä huoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon, jota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä hän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen selville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin nenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan. Kymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän tehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen sihteerin laita lienee... Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun uudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon juovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon... Pölyä on sielläkin ja muutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti? Sitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi kirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän perästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat tietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden... VII. JÄLLEEN POHJOIS-ITALIASSA. — FIRENZE JA VENETSIA. Sinne jää Napoli puolen yön aikaan huutamaan, huitomaan ja hakemaan vieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun puolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta jos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa, kuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle. Se ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli hyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi istuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies, mutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen. Taikka kyllä oikeastaan vähän. Hän on näet pannut juniin fascistimiliisinsä valvomaan, ettei kukaan saa säästää valtion tavaraa, vaan pitää olla rentonaan. Muuan matkustaja on tiukasti ladatussa vaunussa, jossa ei sovi nukkumaan muuta kuin limittäin, jalat vastapäisellä penkillä, ollut niin viitteliäs, että on riisunut kenkänsä. Silloin sattuu tulemaan Muhosen mustapaita ja komentaa kengät jalkaan. Niin että älkää missään nimessä ruvetko sukkasillenne italialaisessa vaunussa, vaan tunkekaa epäröimättä kuraiset kenkänne penkille tai vastapäätänne istuvan posetiivarin syliin. Sellainen menettely kuuluu nähtävästi järjestelmään ja tuottaa suurta tyydytystä junissa järjestystä pitävälle fascistimiliisille. Firenze on kiltti kaupunki. Minusta se ei ainakaan vaadi siinä määrin puolustuskuntoisuutta kuin muut Italian kaupungit. Kantajatkin ovat ikäänkuin hiljaisempia ja kainompia, eivätkä leiki puunilaissotia, kuten muut italialaiset yhä vieläkin näkyvät tekevän. Suurimmilla hotelleilla on omat omnibuksensa, kuten suuressa maailmassa konsanaan, matkalainen sullotaan niihin paljon vähemmällä huudolla kuin esimerkiksi Napolissa olisi mahdollista, ja hänet viedään melkoisen rauhalliseen hotelliin. Tosin täälläkin on ilmoitus, että johtokunta ei vastaa arvoesineistä, joita säilytetään huoneissa eikä ole jätetty hotellin kassaan, mutta, kuten myöhemmin näkyy, kenkiä ei lasketa arvoesineiksi, vaan saa ne oven taakse jätettyään aamulla takaisin kiilloitettuina. Jossain muualla oli seinällä nimenomainen huomautus, ettei kenkiä pidä jättää käytävään, vaan on soitettava palvelijaa niitä hakemaan. Jos minä nyt ryhtyisin perusteellisesti kuvaamaan, mitä kaikkea minä Firenzessä olen nähnyt, niin minä luultavasti saisin monien muitten matkakirjojen laatijain tavoin hakea eteeni joukon teoksia katsellakseni niistä, mitä minä oikein olen nähnyt. Danten, Petrarcan, Boccaccion, Machiavellin, Botticellin, Lionardo da Vincin, Michelangelon ja kymmenien vähemmän kuuluisien miesten kaupunki ei ole muutamalla sivulla kuvattu. Tavallinen käypäläinen tuntee hukkuvansa Firenzen taideaarteihin. Rooma ehkä sittenkin vaikutti enemmän historiallaan, Firenze lumoaa taiteellaan. Ja osittain se sillä elääkin, sillä sen gallerioissa istuu päivittäin kymmeniä vanhempia ja nuorempia »professoreita» kopioimassa mestareita, jotka ovat antaneet maailmalle renessanssin. Aluksi luulet tätä opiskeluksi ja taiteenharrastukseksi, mutta poikettuasi gallerioitten lähistöllä sijaitseviin lukuisiin taidekauppoihin, näet siellä samoja jäljennöksiä myytävinä. Niin, Firenze elää osaksi taiteellaan — ja suurmiehilläänkin. Nykyisiä sillä tuskin on, mutta sitä enempi entisiä, kuten äsken tuli mainituksi. Tuskin ehdit istahtaa jonkin ravintolan tavanmukaisen katupöydän ääreen, kun sivullesi ilmestyy Danten tai Michelangelon kuparista pakotettujen kuvien kauppaaja. Näihin kauppamiehiin sinä olet saanut tottua. Mutta tämä ei olekaan niin tungetteleva kuin Roomassa — Napolista puhumattakaan —, vaan vaikuttaa pikemmin hiljaiselta, vaatimattomalta ja sivistyneeltä. Hän ei asetakaan tavaralleen mitään päätä pyörryttäviä hintoja, kuten hänen eteläisemmät ammattiveljensä, eikä hänen siis myöskään tarvitse tinkiä iljettävän alhaalle. Huomattavan alennuksen hänkin sentään myöntää, semminkin jos ostat pari neroa yhdellä haavaa. Firenzeläiset kutsuvat kaupunkiaan ylpeästi nimellä la Bella (kaunis). Se on todellakin helmi Italian kaupunkien joukossa, sopusuhtainen, puhdas ja näin italialaiseksi kaupungiksi ihmeellisen hiljainen ja arvokas. Tosin Firenzenkin kaduilla puurtaa iltaisin palvelushaluisia naisia — missäpä niitä ei olisi —, mutta nekään eivät ole niin julkeita kuin muualla. Eivätkä firenzeläiset huuda, kuten italialaiset kaikkialla muualla tekevät. Yhden ainoan kunnon rähinän minä kuulin — ja näinkin. Se oli pikku tavaraa myyvä Helppo-Heikki Piazza S. Firenzellä. Hän oli todellakin sellainen helmi lajiaan, että luulisin melkein meikäläisten maaseutukaupunkien markkinoilla esiintyvien Helppo-Heikkien käyneen ottamassa häneltä tunteja. Ja nyt sinä saat jäädä, Firenze, Palazzo Vecchioinesi, Uffizien ja Pittin gallerioinesi, ihanine näköaloinesi San Miniatolta ja muualta! Sinä olet la Bella, minä myönnän sen. Olet taiteen kaupunki ja vain tutkijat voivat antaa sinusta kunnollisen kuvan. * * * * * Ja sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka kerran lauloi ihastuksissaan: Venetsia, Italian helmi, tarukaupunki lauluin ja lagunein, olet ihana hohteessa hopeisen kuun, jossa lyhdyt välkkyvät gondolein. No, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti oikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa», vaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit ovat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan huomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa. Luulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean vaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa koko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje, vaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka sentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa lipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se on gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli mennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja ulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan pakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän mutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa. On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa — se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin »venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan. Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa, jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan; sen täytyy olla Venetsiassa itsessään. Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä. Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit, joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä Italiassa ensi kertaa petetä. Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan 105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450, toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin. Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin korkeintaan gondolilla. Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten matkustajien runsasta kestiystävyyttä. Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin, joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen, joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta. Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään. Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan. Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään. Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille. Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään, jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen, sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen. Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä ei hän sentään ole ihan noin ruma. VIII. ITÄVALTA JA TSHEKKO-SLOVAKIA. Nyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen valtakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä Itävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa pistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen, ja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa loistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka matavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi melkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet antavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse. Vuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka tapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin lumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä ja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat kuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen ominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse. Se Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos. Vaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä ollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen (Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja arvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin hermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin. Unkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani varoitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten tyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä välttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta matkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on käännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt Europpa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen sivistyksen laita oikeastaan on? Ja sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta. Isännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti väärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla asemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on siviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies käväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja katselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt tässä olisi! Minä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he olivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään riikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita ja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut huomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen on ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut kahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä, vaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä iloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä, mutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun toisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut», mutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan ole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen valtakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä »läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen liittolaisensa kuin vihollisensakin. Vuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta se on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet, junan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia laaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian puolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on vieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia, usein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja vedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat. Ja kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei roskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla. Asumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin havaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan saanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle maaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä oikeata maaelämän suloa. Lähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan taloudellisen elämän hermoa. Juhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista rahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä rahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä toista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin huikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne sanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin shillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä uusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis vieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla näissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten... Tulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta rippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa. No niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa kaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on toteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää jazzia, kuten muukin sivistynyt maailma... hm, sivistynyt tosiaankin! Jos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin kyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä. Sikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on myöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan. Se ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja kauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta ja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin teennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta? Wien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat kulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä on vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet habsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi, demokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi ristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin, Singerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien nimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä helähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa muodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee revytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa, ja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta. Volkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on iltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan ja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti, koska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä on itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus kuuluu. Todellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa, ja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla. Pitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia, muodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja miellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden lisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty ruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin sota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä raukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin voimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla niitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän. Kansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu tarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen alla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän lienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin esikaupunkien ulkopuolelle? Taidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan. Eräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö Wien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan henkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen keisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien on sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä keisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois vanhasta hauskasta keisarikaupungista. Ja matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut Wienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien vaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista. * * * * * Sitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta tasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä, niin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa niin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan. Mutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti, on viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla. Täällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin heinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin savolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä. Ja nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta hyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä ei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta — ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti, runollisesti otettuna. Tshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat slaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä, eivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon hiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen määritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi». Matkamiestä on Italiassa kumarreltu edestä ja takaa — tietysti ylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan kohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta täällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin vain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen nyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun olette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman teitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä suosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa aikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet saksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa Pragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu, ilmestyy useita saksalaisia lehtiä. Hotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille. Passipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa on diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin rajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin määrin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen silmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla, tai maasta pois. Tshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan ole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan. Siitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin asema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu. Sen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja itsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla valtioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset istuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää olevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja juttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin ääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin omituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä heissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan hirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa. Oluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista ukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja istua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti vallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin moniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen laskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä. Praha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut neljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee senkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla on sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja kunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat Prahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa matkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit suljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja niin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi ainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi, jolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että tiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta kuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta. Löysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten konsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen asunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta asetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi on _Prokoj Sedlák_, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka kohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan joutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa meillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin tuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua kuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen erään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja sanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt voi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon kansalainen olisi sentään päästettävä pulasta. Tarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin kanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen vieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan; vieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen. IX. VARSOVAN KAUTTA KOTIA KOHTI. Tällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko riskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna, sillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme kilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä nuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin maata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja sittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat tasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin pesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua, joten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa lisääntymiskäskyä. Täällä vilisee ennestään tuttuja paikkoja, mutta asemien nimet on uusi isäntä vängännyt omalle kielelleen. Niin pitääkin! Oikeastaan olisi meidänkin päästävä kokonaan kaksikielisyydestä, sillä se synnyttää ulkomailla vain ilkeää sekaannusta. Tapaan tässä juuri erään ranskalaisen, joka liikeasioissa läpi Europan matkustaessaan kuuluu poikkeavan Suomeenkin. Hänellä on pitkä lista Suomen paikkakuntien nimiä, ja kaikki ne ovat yksinomaan ruotsinkielisiä. Muutamia niistä ei hän saa millään ilveellä suustansa ulos, ja kirjoitettuinakin ne ovat saaneet varsin hullunkurisen muodon. Porista syntyy meillä pitkä keskustelu. Björneborg on hänelle aivan mahdoton lausua, ja kun minä sanon sen suomalaisen nimen, ääntää hän sen oikein, lukuunottamatta korkoa, joka tietysti vilskahtaa viimeiselle tavulle. Mutta se nyt ei ole iso vika sen siansaksan rinnalla, jonka hän sylkee ulos yrittäessään sanoa ruotsalaista nimeä. Sama on laita useitten muitten paikan nimien. Eiköhän jo olisi korkea aika saada Suomen kansan suuren enemmistön kieli oikeuksiinsa maan rajojen ulkopuolellakin? Mitenkä menettelevät tässä suhteessa lähettiläät ja konsulit? Nyt tullaan Puolan rajalle, ja siinä alkaa minusta tuntua vanhaa »ryssän hajua». Asema on vanha venäläinen, jonka raudalla aidattujen kujien lävitse minä ennen muistan kantaneeni matkalaukkujani tsaari-vainaan santarmien nokan editse uteliaitten tullimiesten tutkittaviksi. Kaikki on osapuilleen entisellään. Venäläisiä santarmeja ei tietysti näy, mutta puolalainenkin passintarkastaja on hampaisiin asti aseissa. Tullitarkastus toimitetaan kyllä junassa, mutta on perinpohjaisempi kuin missään muualla tähän saakka. Vaikuttaako siihen äskeinen vallankaappaus, vai onko tämä tavallista menoa? Kukapa hänen niin tarkalleen tietää, vaikka kyllä kai Puola lienee kaikista Venäjästä eronneista valtioista militaristisin. Sitäpaitsi täytyy sen jollain tavoin painostaa uutta suurvalta-asemaansa. Venäläinen kirjailija Aleksander Kuprin kerran viisasteli, että Europpa alkaa Varsovasta. Sen muka parhaiten tuntee junien kulusta, joka mainitusta kaupungista lähtien on täsmällisempää kuin yleensä Venäjän rautateillä. Minä puolestani sanoisin, että venäläisyys alkaa Puolan rajalta, sikäli kun ollaan tulossa Europasta. Puolassa näet kulkee vaunujen lävitse senkin seitsemän nappilakkista, ja kaikki näyttävät tykkäävän varsin pahaa, ellet jokaisen kouraan lykkää rahaa. Jokainen junamies katsoo pyhäksi oikeudekseen saada roponsa, muuten näyttää hän mörkkiä naamaa, ja vastaa sinulle, jos on häneltä pakko jotakin tiedustaa, ilkeästi älähtämällä. Varsovan asemalla vetelehtii kurjia ja rääsyisiä olentoja, kuten ennenkin. Hotellin edeskäypä ei tunnu olevan erikoisen lipevä ammatissaan. — Saisikohan halvan kahdenhengen huoneen, kysyn minä totuttuun tapaani. Muualla hotelleissa oli aina koetettu olla matkustajan mieliksi, mutta tämä mies vastaa olkapäitään ryssän tavoin kohottaen ja käsiään levittäen: — A jokainen halpaa tahtoo, mistä kaikille riittää. — No, antakaa sitten kallis. Onkin sillä huoneella hintaa, kaikkine monimutkaisine veroineen lähemmä sata markkaa Suomen rahassa. Eikä tuo ole huonetta kummempi, pikemmin yksinkertainen ja vaatimaton. Sitten meinaavat ne tehdä meille jutkun jo kohta ensimmäisenä päivänä. Kävelyltä kotiin tullessamme ilmoittaa edeskäypä: — Teillehän on sattunut siellä ylhäällä onnettomuus... — Mikä onnettomuus? — Olette särkeneet pesualtaan... Tirehtööri on juuri tarkastamassa... — Se nyt on varsin vale... Jos on jotain rikki, niin itse te juupelit olette särkeneet... Tänne se tirehtööri... Me löydämme hänet oman kerroksemme käytävältä, talutamme hänet hiukan kovakouraisesti huoneeseemme, ja käskemme näyttää, missä se vika oikein on. Eihän sitä ole missään. Tirehtööri sanoo kuivasti, että slava bohu, kun ei ole teillä, se on kai sitten jossakin muualla. Sellaisia hälyytyksiä ne pojat toimeenpanevat. Mutta kylläpähän ovat kaikki taas pois lähtiessä kiikkerinä kurottamassa käsiään juomarahojen perään. Me emme ole nähneet muita palvelijoita kuin sen edeskäyvän ja punapaitaisen Iivanan, joka meitä pölyistä puhdisteli, mutta jo niitä lähdön hetkellä kihisee ympärillä. Muuan paksu siivoojamatamikin tulee ihmettelemään, että vastako herrat niin myöhään lähtevät, ja minä kun juuri pääsen vapaaksi... Mikäpä siinä auttaa muuta kuin nikkeliä kouraan, jotta toinen voi hyvällä omallatunnolla lähteä nauttimaan vapaudestaan. Minua ei miellytä koko tämä Varsova. Kaikki ihmiset täällä ovat jollakin tavoin kyllästyneen ja myrtyneen näköisiä. Ja missä ovat ne Varsovan kauniit naiset? Me koetamme Juhanan kanssa kulkea koko sunnuntaipäivän kaikkein vilkasliikkeisimmillä paikoilla, mutta eihän niitä näy. Venäjällä ennen kehuttiin varsovattaria maailman kauneimmiksi naisiksi pariisittarien jälkeen. He kuuluivat vain olleen yleensä vesikauhuisia. Kerrottiin näet, että nuori puolatar kysyi tavallisesti äidiltään baaleihin lähdettäessä: — Mamma, otanko minä tänään vähän vai paljon dekolteeratun (avokaulaisen) leningin? Vastauksesta riippui, mihin saakka nuori neiti pesi kaulansa. Etelässä me toki välistä vedimme huomiota puoleemme Juhanan pellavatukalla, mutta täällä meihin tuskin vilkaistaankaan. Vielä Pragissakin tuli eräässä ravintolassa tarjoilijatar kysymään, saisiko hän koettaa Jussin tukkaa. »Kun herralla on niin valkeat hiukset», sanoi hän jatkaen minun puoleeni kääntyen: »Minkäsnäköiset teillä ovat olleet?»... Hävytön letukka! Että voikin kysellä tuollaisia mieheltä, joka katsoo karvaisuuden edustavan meissä apina-aikain perintöä, ja olevan sen vuoksi sopimattoman sivistyneelle mieshenkilölle. Mutta hyvää ruokaa tämä Varsova tarjoaa, ja paljon. Kansa näkyy itsekin syövän vahvasti ja politikoivan yhtä tukevasti. Äskenhän ne juuri politikoivat oikein pyssyjen kanssa, ja mikäli innokkaista keskusteluista saattaa päättää, voivat ne vieläkin tarttua kättä pitempään. Ja Israelin lapsia on Varsovassa eri tavalla. Tämä on vanhaa tsaarin aikuista juutalaisten asuma-aluetta. Silloin ei mainittua kansallisuutta päästetty iso-venäläisten keskuuteen, vaan tungettiin se länsi-rajan puolelle vierasheimoisten kiusaksi. Juutalaiset ovat siis jääneet puolalaisille ikäänkuin perinnöksi, ja nämäkin lienevät vanhaan venäläiseen tapaan järjestäneet toisinaan pogromeja. Juutalaisilla on Varsovassa kokonainen oma kaupunginosansa, jossa näkee sekä puvultaan että ulkomuodoltaan oikeita Mooseksia. Meillä tavattavat juutalaiset ovat herrasväkeä, ponssareita. Varsovassa asuu juutalainen köyhälistö — ja levittää ympärilleen vielä »makeampaa» tuoksua kuin ryssä. Siellä nähdään, että »tasan ei käy onnen lahjat» juutalaistenkaan keskuudessa, kuten yleensä luullaan, vaan sielläkin »toinen rikas, arvoss' onpi; toinen köyhä arvoton». Nykyisen Varsovan jättää mielihyvin; siellä tuntuu ilma jollakin tavoin painostavalta. Se suurvaltana oleminenko niin lie jähmettänyt ainakin operetista tunnetun vilkkaan puolalaisen veren? Kunhan vain ei menisi lopulta operetiksi koko huusholli? Pohjois-Puolassa alkavat maisemat muuttua yhä kotoisemmiksi. Täällä jo voisi muuten elää ihan meikäläisissä tunnelmissa, mutta Vilnon seutu ja yleensä Liettuan raja näyttää liiaksi sotaiselta. Asemilla ei ole juuri muita kuin sotilaita, ja metsissäkin harhailee ratsuväenosastoja. Se on jälleen sitä suurvaltana olemista. Riistetään itseään pienemmältä väkivallalla lämpäre maata, ja sitten vahditaan rajaa kuin ketunpesää. Ja jokainen rajan toiselle puolelle matkustava ulkomaalainenkin tutkitaan täällä kuin varastetun tavaran salaamisesta epäiltynä. Latvialaisella raja-asemalla, Zemgalessa, onneksi palaa rauha maahan. Pari univormupukuista rajavartijaa siellä kyllä on passeja tarkastamassa, mutta muuten on koko toimitus flegmaattisen rauhallista. Ja asemasillalla kävelee kukko hoidellen haaremiaan. Latvialaiset junat kulkevat hiljaa ja taitavasti, ja asemia näytellään harmittavan kauan. Ehkä tällainen meno on hyödyllistä pienelle maalle: matkustaja voi luulla kulkevansa suurenkin valtakunnan läpi, kun aikaa kuluu runsaasti. Riika kuitataan tällä kertaa pienellä autokierroksella, ja todetaan, että se on ulkoasultaan suurkaupungin näköinen, joskin siitä ainakin nyt tuntuu olevan vaikeata löytää vilkasliikkeistä katua, vaikka olisi ihan paras iltakuhinan aika. Ilma on kuitenkin viileä, ja se ehkä on pidättänyt joutilaita sisällä. Virossa on aina sama tuntu kuin meillä ennen ryssän aikaan kannaksella: puoleksi tätä, puoleksi sitä. Veljeskansamme näyttää olevan vaikeata päästä siihen niin perusteellisesti painetusta »itämaisesta» leimasta. Tallinnasta lähdettyä alkaa tuntea olevansa kotonaan. Laivalla kaikuu nyt suomen kieli ylinnä. Kansainvälisyyttä edustaa pääasiassa enää vain huomattavasta meren käynnistä johtuva jotenkin yksimielinen uhraaminen vetehiselle. Allekirjoittanut ei ota osaa tähän toimitukseen. Tosin kertoja ei koskaan ole meritaudissa, mutta kyllä minä en ole sitä kipua tuntenut muussakaan ominaisuudessa. Sitten ollaan omalla kamaralla. Jokainen tuttava koettaa kiertää ulkomailta juuri palannutta, koska hän epäilee sen vippaavan häneltä, ja puhelimessakin on varminta heti nimensä perään huomauttaa, ettei missään tapauksessa aio lainata puhuteltavalta, koska viimemainittu muuten voi helposti painaa kuulotorven paikoilleen kaikessa hiljaisuudessa. Tätä »karanteenia» kestää vähintään siihen saakka, kun asianomainen matkoilla ollut on todistettavasti nostanut ensimmäisen tilinsä. Sen jälkeen hänet vähitellen otetaan jälleen toveruuteen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73773 ***