Säkeitä I

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53233 *** SÄKEITÄ I Kirj. O. Manninen WSOY, Porvoo, 1905. SISÄLLYS: MENNYT PÄIVÄ. Mennyt päivä. Kevät-uskoa. Lentotähti. Luistimilla. Pellavan kitkijä. Joutsenet. Tuhlaajapoika. Etsikko. Ikimennyttä. Kuutamo. Joutsenlaulua. Vesuvius. METSIEN MIES. Metsien mies. Yö. Quasi modo. Incognito. Spartatar. Spartalainen. Onnen puoti. Hukkapeli. Rikas mies. Totuus. Maan tuomarit. Suurmies-vaatimattomuutta. Sodomasta. Rynnäkkö. Alamäkeen. ... ita plaudite! HIILLOSHEHKUA. Hiilloshehkua. Maaliskuussa. Orvokki. "Sisarlempeä" Elinkautinen. Kuin tuskan vuori... Verivelka. Paljon. Köyhä. Synkkä ja valoisa. Tuomiolla. Yksi. Veet viihtyy. MENNYT PÄIVÄ. Mennyt päivä. Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy. Korvalla sillan. laannut on ratasten rämy. Rientäjän kaukana tiellä viimeisen näen. Liinako vielä vilkahti ahteessa mäen? Häipyjät taa näkörannan -- keitä ja kunne? Maantien sannan jälki ei mainita tunne. Ahdistaa sydänalaa pistävä piina: milloinka palaa, milloin, se leikkivä liina? Nään läpi kyynelten hunnun tai vahan rannan. Tuskaisen tunnun kauan ma rinnassa kannan. Näin alas auringon rattaan vierivän äsken, palajamattaan, kuinka jos kutsun ja käsken. Näin punahunnun, mi väikkyi äärellä illan, kauas mi säikkyi taa sinitaivahan sillan, meni, ah iäksi mennen, kuin meni päivät niin monet ennen, jotk' elämättäni jäivät. Kevät-uskoa. Eilen vielä talvi jäinen kolkon pohjatuulen käyden. Tänään kera kevään täyden vapunpäivä päilyväinen. Kiuru, kirkkahan jo kellos kuulen yhä ylennäivän. Suvelleni suuren päivän runsas armo rukoellos. Usko nuori notkon harmaan, kanna kauas niinkuin kaipuu, kauas, niinkuin katse haipuu aamuun kahden silmän armaan. Korkealle, kunne halaa sinikirkkos harja kirkkain, palavinta virttäs virkkain säveleinä lennä, palaa. Nää, mit' yksin näkee usko: loisto luvatusta maasta, avarasta, autuaasta, hurmioinen huomenrusko. Silmähäs mi siellä piirtyy kevätsuurta, kerro mulle, maahan, varjoon vangitulle: ihme täyttyy, vuoret siirtyy. Lentotähti. Hei, kulkuset ne helisee ja jalas alla kolkkaa ja tiuvut kilvan kilisee kuin parahinta polkkaa. Ja kummissansa katsoo kuu, kun ajo myöhä luistaa, ja vanhus, valkoparta puu, myhäillen päätä puistaa. Ja kinos kipunoin' on vaan ja koko taivas tuikkaa, ja meille sormisuukkojaan nuo tähtilennot suikkaa. Me illan viimaa ilkumme, mi kilpasille lähti; ja eespäin entää kulkumme, yön ylpein lentotähti. Ja toivottaa jos ehtii vaan, kun korkeinnaan se palaa, niin todeks saapi, sanotaan, mit' ikään mieli halaa. Vaan kuinka, armas, aattelen, vain kesken lause jää se. Ma toivon toiseen liittelen, eik' aatos päähän pääse. Niin kauas, taivaan rannan taa ain' edemmäs se entää: miel' lemmen vain on leimahtaa ja tähden lentää, lentää. Luistimilla. Sulat all' oli synkät sydänveet, mut jäähän kätketyt jäykkään. Jään alta aaltojen kuohua ei kuulukkaan, ei näykkään. Sulat alla syöksyvät syvänteet, mut silta sileä päällä. Hei, liukuen, luikuen kulku käy, ei tunnu jälkeä jäällä. Yli leikki lentää ja nauru soi teräskenkä, kirkas ja nuori. Yli jään ilon kerkeä kilpa käy, silo kuilujen yllä on kuori. Elo nuori on irti ja ikävöi, ei vangitse vanhain huoli. Niin kielletyn kaunis on kaihon tie, totta leikkiss' on toinen puoli. Elo nuori on irti ja ikävöi, povi nousee ja posket vertyy, ja ulapan tuulet ne unia tuo, ja mieli mennessä mertyy. Se seljille sinertyville vie, miss' enää ei merkkiä, viittaa. Ei muista yön mustan yllättävän, ei paluun pimeistä piittaa. Ei uskokkaan, kun jo keskellä on meren outoja ulapoita, ylt'ympärille kun kutoo yö jo kummia kuutamoita. Kun sydänsyville saapunut on upottaville saakka, missä tuntee permannon pettävän jo ilon tanssiva taakka; missä kylmintä malttia kysytään, miten päättää mieletön veikka, missä naurain ja nousten enää ei ois korjattu kuperkeikka; missä kerran viimeisen kääntyä voi vielä nuori karkelon kansa, missä vielä talvell' on viikon työ, missä auki on Ahdin ansa; mistä korvaa tarkinta tavaten sävel särkyvän kaunis kaikuu, missä siipeen ammuttu alli ui, missä kuoleva joutsen joikuu. Pellavan kitkijä. Muien paioiksi pellava kasvaa, minä vaan sen kitken. Muien iloiksi iloan, mut itsekseni itken. Katselen päivän laskua, ja kaunis on pilven rusko. Ennen minä uskoin, mitä minä uotin, nyt en enää usko. Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot. Toivot on turhia, vaikka ne kuinka onnea uskotelkoot. Joutsenet. Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui, kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjan kun punastui. Lumikaulat kaartehin ylpein veen kuultoon kuvia loi. Povet aamun kullassa kylpein ne outoja unelmoi. Vain joskus onnensa julki ylen suuren ne joikuivat, ja soinnut aalloilla kulki niin aavistuttelevat kuin hyminä huomenkelloin salokappelin kaukaisen; ja aallot vienosti velloin ne kantoi kaikua sen. -- Ne rauhassa souti ja solui suven kerkeän kestämän, jonot lumme-valkeat jolui syvän päällitse päilyvän. Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muisto jo vain, kukat laulavat lainehitten, unet valkeat ulappain. Ne matkasi päivänmaihin; viel' loistava siipi loi kuvan viimeisen alle kaihin, mi aallon jo kammitsoi. Tuhlaajapoika. Vain antaa ja antaa ja antaa ja itse ei mitään saada, niin niukan kasvun se kantaa, jos aivan ei kauppa jo kaada. Mi tuhlaavaisuutta moista on seuraava, selvään mä näen, mut vienyt mult' on jo väen se alkaa eloa toista. Näen kyllä sen: aikoa mont' en ole aukova omaa ma usta. Pian velkojen maksamatonten yli risti on suuri ja musta. -- Voi lapseni, pienet raukat, te parhaat aivoni aatteet. Viel' yltänne viimeiset vaatteet vie vihaiset velkoja-haukat. Te orposet tuhlari-hylyn, kuin teidän käy elon tiellä? Te tornissa velkojan tylyn kenties mua kirootte vielä. Etsikko. Kuului kuin siipien humu kohtalon linnutko kulki? Harmaa, haikea sumu silmäni sitoi ja sulki. Siipi, mi siukonet yössä, idästä läntehen hamaan iskeös, ikkuna lyö sä sankkahan iäti samaan. Harmaus halkaise taaja, valkaise raikuvin väylin, lyö, vaikk' iskusi vaaja löis läpi rintani läylin. Kiitävä, kiehtova ääni kuin humu huomenen viirin! Selkene päältä mun pääni seinä ei pilvisen piirin. Selkene ei, selon karvaan suo tulos turhien sotain. -- Lie sivu sieluni jotain kallista lentänyt, arvaan. Ikimennyttä. Kevätkunnahan tuorein kukka, -- se loisti, se tuulihin tuoksua loi. Sen kukkasen kuolla täytyi. Sen turmeli koi. Runokantelon kirkkain kieli, -- se soi, surumielehen sointua toi. Se kieli ruostui, se murtui. Ei solmien soi. Jalo malja, kalleus juhlain, -- mies onnesta juopui, ken mettä sen joi. Se malja kirposi maahan. Ei ehjetä voi. Kuutamo. Salainen helke hiipi, salainen siukoi siipi kautt' unten kammion. Kotiinsa hiljaa, salaa paennut haave palaa kuin paiste kuutamon. Sa, päälläs päärlykaavut, taas luokse saavut, saavut, sa saavuttamaton. Avartuu ahdas seinä, ja nuojuu nuori heinä helyissä kuutamon. Ja niin on olla outo, kuin vievän virran souto on vauhti valtimon. Nään silmäs, kuulen kuiskeen, sun tunnen huntus huiskeen, unelma kuutamon. Mit' armahinta anoo, arinta aatos janoo sydämen aution, taas kiehtoo kirkkain ilvein, vie sormin kuudanvilvein pois otsan polttelon. Joutsenlaulua. Ui merta ne unten, päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten. Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain. Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? -- Vain uupunut siipi, vain mennyt ei-mikään. Vesuvius. Sa eteen aamun, tuon nuoren, armaan, luot harjas haamun niin tumman-harmaan, mi päivää yli ei päästää mielis, min synkkä syli sen soihdun nielis, kuin peikko pelon, mi tahtois laulut ja taikataulut lamaista elon, jotk' ympärilläs niin suuraa soivat, niin vihannoivat sun vieremilläs, -- kuin turman henki, jok' yhä uhkaa, ne kunnes tuhkaa ois viimeinenki. Ja harmi syvä sun otsaas uurtuu: ain' uusi jyvä se tuhkaan juurtuu; käy riennoin ripein ain' elo kukkaan; ain' aikees hukkaan jää kiusoin kipein. Ja kuohuun kuumaan sa silloin heräät ja kiukkus keräät sa turman tuumaan. Ja salamoiden kuin Sinai kerran, lainvuorta Herran sa apinoiden luot kuolonlakis, mi kaikki lamaa: -- vain hautaa samaa, kuin silmä hakis. Vuossatain sadot sa hetkess' ahmaat, sa nielet ladot, sa laihot lahmaat. Ja kallehimman, mit' elo tiesi, noin vihas vimman kun poltti liesi, kun hyytyväinen sen laavas nieli, niin tyytyväinen on sulla mieli: Ei viherjöine nyt maa, min perit, ei rettelöine sen kiusan-kerit. Jää valtakuntas noin iäst' ikään; ei uhkaa mikään vuostuhat-untas. -- Vaan vihas raivo se riehuu, raukee; jo silmiin taivo taas siintäin aukee. Taas jopa, jopas nuo lyödyt pakoon saa kanssas jakoon, on rohkein opas. Saa joukoin taajoin. Taas tie on vapaa. Et hervain vaajoin heit' enää tapaa. Kas, tuhkan, laavan he yli ryntää. Taas rintees aavan he kylvää, kyntää. Taas ihmismajain on perus vakaa, työ toimen pajain taas onnen takaa. Taas laulut luonas ne ylenevät, ja kukkiin kevät luo tuhkas, kuonas. Miss' uhkas varjoo, juur' rikkahintaan siin' ihmisrintaan se taikaa tarjoo. Miesmittaan kerin se aateloipi, maan viljavoipi se tihein terin. Kas, loitoin loukko kuin ihmein iti, mi iäks piti sun estää, houkko. Ja salparautas uus aamu avaa, ja vangit hautas ne elpyy, havaa. Luo ikees pystö Pompejin pylväs. Jäi marmor-ylväs maan ylimystö. Taas kukkii koissa, mi ehkä muutoin maan päältä poissa ois sukupuutoin. Ja taas se vimmaan sun havahuttaa, sun vavahuttaa se kiukun kimmaan. Taas kerran vielä, taas hukkaan mennen, kuin aina ennen, sen koitat niellä. Sa koita, koita! Tie auki peikkoin! Käy päälle heikkoin, joit' et sä voita! Käy, riehu, raasta ne murhaan mustaan, ei luovu maasta he luvatustaan. Elolle suori sa surmas suurin, pois polta juurin sen nousu nuori. Tuo hornan-juhlaa sa juomaan parves, sa turman-sarves jo tyhjiin tuhlaa, taas tuhat vuotta ett' untas riittää. Et riehu suotta: siit' elo kiittää. Sa turhaan tulin et sitä tuhoo: tuhastaan uhoo taas kultasulin yl' uumentosi se seesnä latu. Sen Fenix-satu on vielä tosi. METSIEN MIES. Metsien mies. Ikimetsäin isännäksi luotu metsien on miesi. Ilmoilt' ihmisien läksi -- minne? -- Metsä tietön tiesi. Metsäin sanatonten, sankkain halki mitaton on meno. Vaaluvissa vetten vankkain honkapuinen puikkaa veno. Laajalta jok' ilman laitaan metsien käy miesi kempi eksymättä erämaitaan, metsällisetkin miss' empi. Kääntymättä käypi, kunne miestä miehen tahto ajaa. Toist' ei tunnusta, ei tunne joka tielle rastis rajaa. Lainehilla lastu, kaksi kymen kymmenlatvan tuomaa -- silloin liiat liikkuvaksi honkahuoneillaan jo huomaa. Astuu monen aamun, illan kadotessa kannan taaksi, kunnes pihojensa pillan kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi. Yö. Yö musta yllä, alla. Pois viime tähti sammuu. Nyt unten ulapalla veen hirmut hirnuu, ammuu. Yön suurten kuuluu kuoro yl' aavan kuohukuvun. Nyt uus on valtavuoro syvyytten alkusuvun. Nyt elää muinaismuodot jo muka ammoin laanneet, heräävät rungot, ruodot kivistä unta maanneet. Väkevät vanhat herää, -- levänneet varsin lievät. Tuoll' etsii silmät erää vihertäväiset, vievät. Tuoll' liikkuu evin hitain ne halki vetten harjuin, ja satahammas-kitain soi kiukku riistaa karjuin. Syvyyden äänet ärjyy, yön ääret vastaa naurain. -- Voi miestä, ken nyt värjyy vesillä haaksin haurain, ken, myöhäsynty keri, pääll' öisten keinuu uomain, kun kansoittama meri on ajan alkuluomain. On liian hennot, heikot kaikk' aseet ihmismietteen, kun tulee tursaat, peikot syvyytten sydänlietteen. Ei suojaan suuntaneulat poloista auta purtta. Min kaarna kestää keulat, kun ahmaa aallon hurtta. Ei konsaan matkan maaliin se saavu mies, ei palaa. Iäti saadun saaliin syvyyden suuret salaa; sen vie, ken keito sousi päin maiden uutten unta, kun mahtajaksi nousi yösynty sukukunta, kun purki voimat tummat ulappa umpisyvä, toi ilmi salatummat kuin tuntea on hyvä. Quasi modo. Istun ja tuijotan, hiljaa tummuu ympäri yö. Sen siis vaivasta viljaa suo elon suottatyö. Tusina tuttuja osta, sanoihin sanoja myö, naamiotas älä nosta, -- kauppa se leiville lyö. Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, -- näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö. Incognito. Kuolo taikka voiton palmu! -- Vastattihin vaivais-almu. Otti, kiitti. -- Orjan suku! -- Vaiko valta valhepuku? Spartatar. Haaveet liian hennot kestoon hallan hampaan, liian pilvilennot matkaan matalampaan. Liian heikko rotu sopiin sotirahvaan, konsanaan ei totu verikalvan kahvaan. Siksi teit sä vaalis, raskahan kuin rauta: mik' on kuolon saalis, sen ei elää auta. Kallioille kannoit heimon hentotarmon, kuoleville annoit, annoit kuolon armon. Spartalainen. Kernas mustan keiton syöjä, palaestralla painin lyöjä, toden tuttu, vilpin veikko, tuomittu, jos tuhma, heikko. Niukka ruoka, runsas raippa, tanner vuode, viima vaippa, pitkät käyttää käsivarret, lakooniset lauseparret. Mieheksi jo mieltä, vartta, -- vartoi paljon vanha Sparta, miestä vartoi miesten kiista, hirmuaan helootti-riista. Saapui kerran kepposiltaan samanmoisten ilo-iltaan. Keskeen vaiti istui, kettu vaipan alla varastettu. Pystymmässä pää kentiesi, selkeämpi silmän liesi, hymyyn pyrki mennä huuli, -- omituisen oiva tuuli. Vierustutut ehkä tuumaa: mikä outo miestä huumaa? Silloin, kesken naurun raikkaan, painuikin jo siihen paikkaan. Otsa liian taaksi taipui, liian vaaleaksi vaipui kasvojensa kaunis lepo. -- Syvään puree sylirepo. Nähtiin kuollut kuoliaaksi, nähtiin vainaan vaipan taaksi: kaatui revon hampaan haavaan, toki kaatui Spartan kaavaan. Onnen puoti. Päättyy päivät, kuluu kuut, ohi hetkinä huiskaa. "Tänään hinnalla, huomenna ilman," kohdalla korvaas kuiskaa. Ees taas ihmiset itarat käy ovella onnen puodin, ostaa päivänsä pääsimiksi näppöisen naulan ja luodin. Riemun, murheen rihkamataan tiimat he tinkii ja jakaa. Onni, ovela kauppi, katsoo kauppatiskinsä takaa. Niin elo mennä nilkuttaa samaan vanhaan ralliin. Ketään ei, joka vaakaan heittäis hinnan helkkyvän kalliin. Kalliin kalliilla ostajaa ei tule, tuhlaajapoikaa, ei sano saiturit: Päivä, paista! Käy, kisa! Soitot, soikaa! Ei sano: Malja nyt tänään täys, huoliessa huomisen-houkkain! Tänään otsalle onnen seppel, huomen on huostassa toukkain! Hukkapeli. Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit. Ulkopuolla yössä miesi. Yhden tiesi uksen: kuolla. Matkan jaksoi tummaan majaan. Verin maksoi heiton vajaan. Piili heikko, miss' ei velo peli veikko, viekas elo, tahto paras takaa aja: kurja, varas, kavaltaja! Rikas mies. Rikas mies se, kellä riittää, se, ken antaa eikä ano, riistäjää ken siunaa, kiittää, kylvää, vaan ei vaadi niittää, huulensa ken lujaan liittää, ettei ilmi sana sano hornaa, jonka oma jano rikkaan miehen rintaan siittää. Totuus. "Ken sanoo veljestänsä: sinä tuhma! hän tuleen helvetin on vikapää." Sanoa totuus ain' on hengen uhma, mut tulessakin totuus jää. Maan tuomarit. Tuhannen filistealaista kaasit, väkevä Simson, aasin leukaluulla. Ei ihme siis, jos arvoss' istuu aasit maan tuomareina tuomiten ja neuvoin avarin, lyövin, syövin aasinleuvoin. Ja heitä tulee Herran kansan kuulla. Suurmies-vaatimattomuutta. Kukapa kokkona tohti kohota päivää kohti? Kunpahan koki olla kukkona tunkiolla. Sodomasta. "Ja Lotin vaimo käänsi kasvonsa takaisin hänestä; ja muuttui suolapatsaaksi." Gen. 19: 26. Yöhön, korpeen, ulos, ulos kaupungista, jota uhkaa, suuri Tuomari, sun tulos! -- Riennä, koht' on kaikki tuhkaa. Taivaat valkeata valaa, takanasi tanner palaa, synnyinmajas sortuu maaksi. Kavahda, jos katsot taaksi! Huutaa yöstä kuolon kuoro, tuhansill' on tuskan vuoro, hukkuu koto, kansa, suku. Eespäin, ellet itse huku! -- Kunne kuljen, tänne jään mä, kunne katson, aina nään mä ahmivaisen liekkinielun. Taaksi kaikk' on katse sielun. -- Kutsuu Suuri, älä käänny! -- Näytä keidas, miss' en näänny, miss' ei menneet huuda yöstä. -- Muista: aamu auttaa yöstä. -- Aamun muistan, aatos murtuu. Turha pako sen, ken turtuu surun suolapatsahaksi. -- Yksi käy nyt, lähti kaksi. Yksi käy nyt, kaksi lähti. -- Vaimo, vaimo, tieni tähti! -- Sydämeni jäi, vaan matkaa käsket, Suuri, orjas jatkaa. Rynnäkkö. Miestä kaatuu kahden puolen, henki heinänkorren maksaa. Eespäin, jonka jalka jaksaa, nukkukohon saanut nuolen! Eespäin elollisten joukko! Miestä alle kaatuu kasaan. Haudat, harjat kaikki tasaan kasvaa, kasvaa ruumisroukko. Vielä vaaksa, vielä virsta! Kahden puolen kaatuu miestä. Pala päästy pystytiestä, muurist' irti muuan pirsta. Tuolla pilviin tornit piirtyy, kauas välkkyy valtaportit. Kohti ponnistaa kohortit, eemmäs vitkaan viirit siirtyy. Viuhuu nuolet kaukonoudot, lepoon kaatuu lippukuntas; verta vuotain omaa untas varrot, yli ryntää oudot. Mittas juostu punajuovaa! Tuolla harjoin yhtä ylväin loistaa tornit, loitos kylväin nuolta, tulta kuolon tuovaa. Muurit, joille viel' ei päästy, tuolla! Tuimemmaksi taisto! Miehen valloitta ja vaisto vaatii, säästä ei, ei säästy. Kohti! Pääsyn päitten hinnat porras portahalta ostaa. -- Ylpeämmin päätään nostaa pilviin piirtyväiset linnat. Alamäkeen. Hauska ajaa alamäkeen. Anna luistaa, alas, alas! Kiveen iskee kelkan jalas, säkenen lyö, laulun säkeen. Kiivetessä kiusan näki: telki tietä, tuuma tiima! Tuopi nyt kuin Turjan viima. Hyvin velan maksoi mäki. Ohi puut ja kivet, kannot, viisaat virstantolpat huiskaa: vanhaa tuttua kuin tuiskaa, vanhat viisaat neuvon annot. "Riennä verkkaan, saa et vikaa, taiten niskantaitturitse!" Niin ne neuvoo, elää itse, eivät liiku liian pikaa. Yks on riemu, muit' en tunne, muitten murrunnan mi lientää: liekin, myrskyn riemu, rientää, kuolonkorska, sama kunne. Jäänyt jää! Se elon lunnas. Kiidä kipunoivin kelkoin, älä viivy muuta veikoin. Maata kuilu, maata kunnas. Ylös katsot, katse raukee. Kuka kultasiivet kutoo? Uni lentää, tosi putoo, kuilu kuilun alle aukee. ... ita plaudite! Lausunut lien laulun riimein tuskaa, josta sydän sykkää, lienen mykin pantomiimein tulkinnut sen tulta mykkää. Histrionin helppo paatos, paikatut koturni-korot. Siinä heeros, Herostratos, templit sekä templin porot. Hypin taikk'en hyppelehdä, tiedän: maassa matkatieni. Suurin temppu, jot' ei tehdä, eikä pienin hymy pieni. HIILLOSHEHKUA. Hiilloshehkua. Halko, hehku, sauhu, tuhka harmajasta harmajampaan; keskitiellä kirkas uhka purra liekin punahampaan. Hetki säihkyn hekkumata -- vierahan sai untes tuvat. Takkahehkun tarinata seuraa silmät uneksuvat. Silkkiripsiin silmät kaihtuu, tutkimattomuudet tummat, tutkii, kuinka kuvat vaihtuu, tulten kuolonkirjat kummat. Hehku, hiillos, niiden nähden, yöhön ylpein leimus ammu. Elää auringon ja tähden tarinaa sait hetken. Sammu. Maaliskuussa. Kuin itse aamu maaliskuun, mi päilyi päällä hankein, hän saapui säihkyss' aamunsuun, kun astuin mielin ankein. Kujeili kutri vallaton, kimalsi kuuran kiteet. Siit' asti sitonehet on mua silkkihienot siteet. Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois, kuin huomen hohtopilveen. Käy vuodet, on kuin elo ois vain väikett' unten ilveen. Orvokki. Sa kasvoit kainona kevään lehtoon. Mun ikkunallani tuoksuit ehtoon, sa tuoksuit, ystävä, tumman yön, sa teit hyvän, turhan työn. Teit toisin, toisin kuin sulle tehtiin. Sun koski kuolema lempes lehtiin. Sun hiljaa nuokahti nuori pääs. Voi yöllistä ystävääs. "Sisarlempeä." Laupeudensisar, vieno, hieno, hellä. Jos on kipu kellä, luon' on lohdun pisar. "Pisar, olkaa meri, johon huoli hukkuu, jonka virteen nukkuu viallinen veri!" Kerjäs, itki, ilkkui kuolonsairas konna. Ees taas neuvotonna silmät vienot vilkkui. Elinkautinen. Pila leikkivä suussa, mut sydämessä siell' oli, sieil' oli totta ja toista. Pilan keskenpä pilkahti totinen naama toistemme naamioista. Nolo tuokio, nuotista pois oli tultu, taittunut tasainen, tuttu tahti, -- elinkautinen karussa kahleistaan, hätätouhussa torkkunut vahti. Heti selvänä päihtynyt pää. Pih pah, pian jälkeen lyijyä piukkaa, paukkaa. Kova virka, auta ei armahtaa. Hyvä ei peri peijakas-raukkaa. Pian karkuri tarkoin on tallessa taas, sisäll' itku se pitkä, ja ulkona ilkku. Sen hyppynsä muistaa huomennakin elinkautinen, iäksi nilkku. Kuin tuskan vuori... Kuin tuskan vuori se vyöryi yli: sua syyttää syli, mi suott' on nuori. Kuin syvyys alla, jost' ääni huokaa: vain hauta luokaa, on käynyt halla. Verivelka. Mun elämän-intoni ylin, syke lämpöisin läikkyvän veren, mi syöksynyt avoimin sylin ois aaltoon aamujen meren -- mitä tein minä, teit sinä siitä! Sitä anteeks ei elo anna. Voi lempeä, joka ei liitä, voi kaihoa, joka ei kanna! Pisar-iäisen itkun ja parun sen elon on vähyys ja lyhyys, jano hehkussa hietikon karun sen pylväspyhimys-pyhyys. Paljon. Paljon muisti muukalainen, tuttu yön, kun yöhön lähti: kiitos sulle, kirkas nainen, ylimmäinen yöni tähti. Kiitos, sointu sunnuntainen ajatusten tummaan arkeen, tuoksu armas, aamun-mainen, kaikki hieno kautta kärkeen, kultapirta päällä pääni, Pohjan impi, illan tytti, elon ihme elämääni, liekki, joka liekin sytti. Musta lie mull' yö nyt eessä murhe puuna matkasauvan: näin mä silmäs liian seessä, liian kauniit, liian kauan. Syvä lie mun sydänsyyni, polttavainen, vailla pohjaa: täytymyksen tähti tyyni yöhön käyvän tietä ohjaa. Lie mull' eessä mieron pettu, orvon taival, orjan taakka: kiitos, ett' on kirjoitettu kohtaloni tähtiin saakka. Köyhä. Sen kyllä tiedän, sen tunnen kyllä, kuin paljon yhdellä hymyilyllä, kuin paljon, paljon voi tehdä hyvää ja tehdä pahaa, niin syvää. Se tieto maksanut kyyneleitä on monta kulkeissa kyläteitä; veet viljat pahoista hymyistä juoksi, vaan viljemmät hyvien vuoksi. Ja kaikkein kalleimman vaati hinnan se selittämätön, se rikkoja rinnan, mi hyvimmin hyväili, syvimmin pisti, sen ostin ma kallihisti. Siit' aarteet kylläiset kyynel-lippaan ma tuhlasin, tuhlasin viime tippaan; on mennyt sukuni suuri peru, ei enää pisarta heru. Ei enää pisarta illoin pitkin, kuin hymyilisit, kuin huokailisitkin. Ei varaa iloon, ei itkuun mulla. Niin köyhäksi köyhä voi tulla. Synkkä ja valoisa. Kuinka uskallatkaan, outo, oudon matkaan? -- Päivän tunsi päivännouto, tuhansista yhden outo. -- Kuljen kohti yötä. Kuinka tohdit myötä? -- Konsa uuvun uinailulle, hyvää yötä lausut mulle. -- Synkät synkän ladut! Kerran lahjaas kadut. -- Turvan tunsin, sain ma saaton. Puhu, sull' on ääni taaton. -- Tuska kielen kiintää... Noin miks silmäs siintää? Oi, ne tunnen, onhan sulla maammon silmät, siunatulla. Tuomiolla. Pannanuolet pekkain, paavoin haavoita ei syvin haavoin, kaikenlaisten vaakalauta miest' ei kaada eikä auta. Outo outojen on ääni, siin' en elä elämääni. Enemmän on väre vähin mielen, jok' on mieltä lähin. Sitoo, päästää pätevämmin katse ainut, arka, lämmin, katse kahden silmän tumman, kahden muita kartetumman, joiden syyttää syvä luonti, syyttää mua anteekssuonti syvempi ja suruisempi, -- syvimmästi syyttäis lempi, etten sydämeen ja käteen suurempaa ma saanut voimaa, suurempahan haltioimaa kahden tumman silmän säteen. joiden eessä anon, ankee: vuori, peitä, päälle lankee! köyhä, köykäiseksi löydyn, hukkuvaksi lailla höydyn, seison toisna, toisna soisin, tunnoin raskastuomioisin, että elämäni retki niitä pettää joka hetki. Yksi. On moni tullut, on mennyt moni, yks oli, yksi, mun kohtaloni. Muu vaihtui, valta se yks on vakaa. Sen olen vanki ma vuotten takaa. Se valta ankaramp' on kuin aika: muu kaikki kaatuu, sen kasvaa taika. Sen kasvaa taika, sen kasvaa taakka, sen kannan kahletta kalmaan saakka. Niin täytyi käydä, ei toisin tainnut, niin silmää kaksi on tieni kainnut, ne jotka kaihoni kaikkivalta loi loistoon aution tyhjän alta, ne jotka unteni juoksun johtaa, ne joita, joita en konsaan kohtaa. Veet viihtyy. Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy vuo syventyy. Häät häipyy, vieraat vähenee: yö lähenee. Yö uinua sun syleilyys, suur' iäisyys. End of the Project Gutenberg EBook of Säkeitä I, by Otto Manninen *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53233 ***