Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta

The Project Gutenberg EBook of Qvo vadis, by Henryk Sienkiewicz This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Qvo vadis Kertomus Neron ajoilta Author: Henryk Sienkiewicz Release Date: February 10, 2005 [EBook #15010] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK QVO VADIS *** Produced by PG Distributed Proofreaders Online Team QVO VADIS Kertomus Neron ajoilta Kirj. Henryk Sienkiewicz Puolankielestð suomentanut Maila Talvio WSOY, Porvoo, 1921. ENSIMMáINEN LUKU. Petronius herðsi vasta puolenpðivðn aikaan, hyvin vðsyneenð, kuten tavallisesti. Hðn oli edellisenð iltana ollut Neron luona kemuissa, ja ne olivat kestðneet my—hððn y—h—n. Viime aikoina oli hðnen terveytensð alkanut horjua. Aamuisin herðtessððn valitti hðn olevansa aivan kankea ja kykenemðt—n kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat aamukylvyssð huolellisesti olivat muokanneet hðnen ruumistaan, niin pððsivðt laiskat veret taas liikkeelle, mies herðsi ja virkistyi, hðnen voimansa palasivat, ja hðn jðtti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen osaston, ikððnkuin uudesti syntyneenð, silmðt sðteillen ðlyð ja huolettomuutta, nuortuneena, elðmðnhaluisena, kðyt—ksessð maailmanmiehen sirous ja nðennðinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan hðnen kanssaan. Hðn ei suotta omistanut nimeð £kauneuden tuomari£, £arbiter elegantiarum£. Julkisissa kylpylaitoksissa kðvi hðn harvoin: vain silloin kun siellð esiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai kun ephebioissa oli erityisen jðnnittðvið paineja. Olihan hðnen omassakin £insulassaan£ kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa aikalainen oli hðntð varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin erinomaisella aistilla, ettð itse Nero piti niitð parempina kuin keisarillisia kylpyjð--vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin puolin komeammat. Hðnen oli noissa kemuissa tðytynyt kuunnella Vatiniuksen ikðvið sukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun kysymyksestð: onko naisella sielu? Hðn nousi my—hððn ja lðksi paikalla kylpyyn, jossa kaksi jðttilðiskokoista orjaa laski hðnet pitkðkseen sypressipuiselle, valkealla egyptilðisellð byssoskankaalla peitetylle p—ydðlle. Sitten he kastoivat kðmmenensð hyvðnhajuiseen —ljyyn ja rupesivat hieromaan hðnen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin odotti Petronius lðmpimðn kylvyn vaikutusta. Lðmp— hierojien kðsistð virtasi hðneen ja karkoitti vðsymyksen kuin pyyhkðisemðllð. Hyvðn aikaa hðn oli pysynyt ððnet—nnð. Nyt hðn avasi silmðnsð ja rupesi kysymððn, kummoinen ilma oli sekð olivatko gemmat, jotka kultaseppð Idomenus oli luvannut tðnðpaivðnð lðhettðð nðhtðviksi, jo tulleet. Hðn sai kuulla, ettð ilma oli kaunis, ettð Albanian vuorilta puhalsi lauha tuuli, mutta etteivðt gemmat vielð olleet tulleet. Petronius sulki taasen silmðnsð ja kðski kantaa itsensð tepidariumiin. Samassa astui oviverhon takaa esiin ilmoittaja, £nomenclator£, sanomaan, ettð nuori Marcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vðhðstð Aasiasta, pyysi saada hðntð tavata. Petronius kðski viedð vieraan tepidariumiin, jonne hðntð itseððn juuri piti kannettaman. Vinitius oli hðnen vanhemman sisarensa poika, sisaren, joka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erððn Tiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut Corbulon parttilaisia vastaan lðhetetyssð vðessð ja sodan loputtua palannut kaupunkiin. Petronius piti hðnestð, tunsipa miltei hellyyttð hðntð kohtaan, sillð Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi sitðpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja siihen pani Petronius erittðin suurta arvoa. "Terve sinulle, Petronius!" huudahti nuori mies, joustavin askelin astuessaan tepidariumiin. "Suokoot jumalat sinulle menestystð, varsinkin Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata onnettomuus!" "Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan jðlkeen," vastasi Petronius, ojentaen hðnelle kðtensð pehmeðn viitan poimuista, johon hðn oli kððritty. "Mitð uutta Armeniasta, ja etk— Aasiassa ollessasi kðynyt Bityniassa?" Petronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut tarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tðlle tosiasialle oli miehen luonne: Petronius oli nimittðin kuuluisa naisellisuudestaan ja rakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hðn muisteli vielð mielellððn noita aikoja, jotka todistivat mikð hðnestð olisi voinut tulla, jos hðn vain olisi tahtonut. "Minð osuin Herakleaan," virkkoi Vinitius, "sillð Corbulo lðhetti minut sinne noutamaan lisðvoimia." "Vai Herakleaan! Tunsin siellð erððn tyt—n Kolchiksesta, jota en vaihtaisi koko tðkðlðiseen naisvðkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien puolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista, Tigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori Arulanus vakuuttaa, ettð he omassa keskuudessaan aina kðvelevðt neljðllð jalalla ja ettð he vain meidðn edessðmme tekeytyvðt ihmisiksi. Paljon heistð nykyððn puhutaan Roomassa, ehkð siksi ettð on vaarallista puhua muusta." "Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi kððntyð tappioksi." "Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars itse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmð. Minð pidðn hðnestð, jollen muusta syystð, niin siksi, ettð Nero pelkðð hðntð." "Corbulo ei ole tyhmð mies." "Ehkð olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevðð. Tyhmyys, kuten Pyrrho sanoo, ei ole ensinkððn huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikð missððn suhteessa eroa siitð." Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmðnsð, huomasi nuori mies, miten vðsyneet ja laihtuneet hðnen kasvonsa olivat. Silloin hðn kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena kysymððn hðnen terveyttððn. Petronius avasi silmðnsð. Terveyttððn! Niin, ei hðn ollut terve. Tosin ei hðnen vielð ollut niin hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen mððrððn, ettð kun hðnet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hðnen tðytyi kysyð: £istunko minð?£--Mutta ei hðnkððn ollut terve. Vinitius oli sulkenut hðnet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hðn, Petronius, ei uskonut Asklepiokseen. Eihðn edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes ðidistð ole varmaa tietoa, niin mitð sitten isðstð kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten nðinð aikoina uskalsi mennð takaamaan edes omaa isððnsð! Petronius hymðhti ja jatkoi puhettaan: "Kaksi vuotta sitten minð todella lðhetin Epidaurukseen kolme tusinaa elðvið rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedðtk—, miltð kannalta otin asian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se ainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan pððllð vielð kantavat uhreja jumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minð. Kaikki! paitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona kauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin tekemisissð Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin rakkotautia. He toimittivat minulle £inkubationin£, ja minð kyllð tiesin ettð se keino pettðð, mutta ajattelin: entð sitten? Koko maailma on petokselle perustettu ja elðmð on paljasta harhanðk—ð. Sielu on sekin harhanako. Ihmisellð pitðð vain olla niin paljo jðrkeð, ettð hðn osaa erottaa suloiset harhanð—t karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa ambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillð olen aina pitðnyt tuoksusta enemmðn kuin haisusta. Mitð taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tðssð suljit minut, niin on hðn suosinut minua siihen mððrððn, ettð oikeassa jalassani aina on sðrkyð. Mutta onhan se hyvð jumalatar! Vakuutan, ettð sinð ennemmin tai my—hemmin uhraat valkeita kyyhkysið hðnen alttarilleen." "Kyllð kai," vastasi Vinitius. "Parttilaisten nuolet eivðt minuun osuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman staadion matkan pððssð kaupungin porteilta." "Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitð sinð kerrotkin minulle joskus sopivaan aikaan!" huudahti Petronius. "Totta puhuen minð tulinkin pyytðmððn sinulta neuvoa juuri tðssð asiassa," puhui Marcus. Nyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta, ja hðnen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan kylpyyn. "En edes kysykððn, saatko osaksesi vastarakkautta," puheli Petronius, katsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista veistetty. "Jos Lysippus olisi sinut nðhnyt, niin sinð nyt koristaisit Palatinuksen porttia nuorteana Herkuleen kuvapatsaana." Nuori mies hymðhti mielissððn ja sukelsi kylpyyn sellaisella vauhdilla, ettð lðmmin vesi lðiskðhti mosaikkikuvan pððlle, joka esitti Heraa rukoilemassa unen jumalaa nukuttamaan Zeusta. Petronius katseli sisarenpoikaansa taiteilijan tyytyvðisellð silmðllð. Tuskin oli Marcus noussut kylvystð ja joutunut £epilatorien£, karvannyppijð-orjien, kðsiin, kun £lector£ eli esilukija astui sisððn, pronssikotelo riippumassa vatsan pððllð, kotelossa papyruskððr—jð. "Tahdotko kuulla?" "Mielellðni, jos se on sinun teoksesi," vastasi Vinitius, "muuten mieluummin juttelisin. Tðhðn aikaan on runoilijoita sellainen mððrð, ettð he ahdistavat meitð joka kadunkulmassa." "Niin kyllð. Et voi liikkua ainoankaan julkisen rakennuksen, kylpylaitoksen, kirjaston tai kirjakaupan likeisyydessð, nðkemðttð sen edustalla runoilijaa tekemðssð apinantemppujaan. Kun Agrippa palasi kotiin itðmailta, luuli hðn heitð paholaisen riivaamiksi. Ajat ovat todella sellaiset, ettð voi tulla siihen johtopððt—kseen. Caesar kirjoittaa runoja, ja kaikki muut seuraavat hðnen jðlkiððn. Varokoon jokainen ainoastaan, ettei kirjoita parempia runoja kuin Caesar! ja siinð suhteessa hiukan pelkððn Lucanuksen puolesta... Minð puolestani kirjoitan suorasanaista ja sitð en tarjoa nautittavaksi itselleni enempðð kuin muillekaan. Esilukijan tarkoitus oli tðssð esittðð Fabritius Vejento-raukan teoksia." "Minkðtðhden £raukan?£" "Siksi ettð hðntð kðskettiin viipymððn Odyssassa eikð palaamaan kotoisille karsinoille ennenkuin saa uuden kðskyn. Mutta tðmð £Odysseia£ kðy hðnelle epðmiellyttðvðmmðksi kuin Odysseulle, sillð hðnen vaimonsa ei ole mikððn Penelope: Tyhmyyksið! Mutta kaikki katsovat tððllð asioita pintapuolisesti. Kirja muuten on sekð huono ettð ikðvð, ja ihmiset ovat ruvenneet lukemaan sitð vasta senjðlkeen, kun tekijð karkoitettiin maanpakolaisuuteen. Nyt huudetaan joka taholta: £scandala, scandala!£ ja mahdollisesti Vejento muutamissa kohdin on liioitellut, mutta minð, joka tunnen kaupunkimme ja tunnen miehemme ja naisemme, vakuutan sinulle, ettð todellisuudessa kaikki on rðikeðmpðð kuin kirjassa. Jokainen hakee sieltð--pelolla itseððn, mielihyvðllð tuttaviaan. Avirnuksen kirjakaupassa istuu paraikaa sata henkeð kirjoittamassa jðljenn—stð tðstð kirjasta sanelun mukaan--ja sen menestys on taattu." "Esiinnytk— sinð siinð?" "Kyllð, mutta tekijð ei ole osannut oikeaan, sillð minð olen sekð huonompi ettð vðhemmðn alhainen kuin miksi hðn minua kuvaa. Katso, johan meiltð aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja vððrðstð. Ja minð puolestani olen vakuutettu siitð, ettei nðiden kðsitteiden vðlillð mitððn varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea vðittðvðt olevan. Minulle on kaikki yhdentekevðð. Kautta Herkuleen, minð puhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentððn aina olen sðilyttðnyt, ettð osaan erottaa mikð on rumaa, mikð kaunista, mutta sitð esimerkiksi tðmð punapartainen runoilijamme, kuskimme, lauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme--ei ymmðrrð." "Sððli minun kuitenkin kðy Fabritiusta? Hðn oli hyvð toveri." "Itserakkaus sen miehen tðrveli. Kaikki epðilivðt hðntð, mutta kukaan ei tietðnyt mitððn varmaa. Hðn itse ei voinut pitðð kiinni suutaan, vaan l—rp—tteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen jutun?" "En." "No lðhdetððn sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron sinulle." He lðksivðt frigidariumiin, jonka keskellð suihkulðhde nosti ilmaan vaaleanpunaista, orvokinhajuista vettð, ja istuutuivat silkillð verhottuihin seinðsyvennyksiin jððhdyttðmððn itseððn. Hetkisen ajan vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissððn pronssista faunia, joka oli riistðnyt syliinsð vedenneidon ja kiihkeðsti kurottautui hðnen huuliaan kohti. "Tuo on oikeassa!" huudahti hðn sitten. "Se se on parasta tðssð elðmðssð." "Jossakin mððrin! Mutta pidðthðn sinð sodastakin, jota taas en minð voi kðrsið, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta joka ihmisellð on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitðð laulusta, varsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista vaasiansa, joka aina —isin seisoo hðnen vuoteensa vieressð, jotta hðn voisi sitð suudella, jollei saa unta. Hðn on jo suudellut siltð laidat rikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?" "En. En ole vielð tehnyt ainoatakaan heksametrið." "Entð soitatko luuttua ja laulatko?" "En." "Entð ohjaatko vaunuja?" "Koetinhan minð ennen Antiokiassa, mutta ei se onnistunut." "Sitten olen sinun puolestasi levollinen. Mitð puoluetta kannatat kilparadalla?" "Vihreðð." "Sitten olen aivan levollinen, varsinkin koska sinulla on suuri maatila, mutta et sentððn ole niin rikas kuin Pallas tai Seneca. Nðetk—s, meikðlðisen on kyllð hyvð nykyaikana kirjoittaa ja lausua runoja, soittaa luuttua ja esiintyð sirkuksessa, mutta vielð parempi--ja ennen kaikkea vaarattomampaa--on meikðlðisen olla kirjoittamatta runoja, olla soittamatta, laulamatta ja esiintymðttð sirkuksessa. Paraiten menestyy se, joka osaa ihaella sitð, mitð Vaskiparta ihaelee. Sinð olet kaunis poika ja sentðhden saattaa sinua mahdollisesti uhata se vaara, ettð Poppaea rakastuu sinuun. Mutta jo hðn taitaa olla liian kokenut. Hðn lienee kahdelta ensimmðiseltð mieheltððn saanut tarpeeksi tyydytystð rakkaudelleen ja tahtoo tðltð kolmannelta jotakin aivan toista. Tiedðtk—, ettð se tyhmð Otho rakastaa hðntð aivan mielett—mðsti... Nyt hðn kulkee huokailemassa Espanjan kallioilla ja kuuluu kokonaan muuttuneen entisestððn: hðn on aivan unohtanut oman itsensð eikð enðð tarvitse kuin kolme tuntia hiustensa kampaamiseen. Kuka sitð olisi uskonut Othosta?" "Minð ymmðrrðn hðnet," virkkoi Vinitius, "mutta hðnen sijassaan olisin menetellyt toisin." "No kuinka?" "Olisin hankkinut itselleni uskollisia legiooneja sikðlðisistð vuoristolaisista. Iberilðiset ovat kelpo sotamiehið." "Vinitius, Vinitius! Tekisipð mieleni vðittðð, ettet olisi ryhtynyt sellaiseen. Arvaapas miksi? Siksi, ettð sellaista tosin joskus tapahtuu, mutta ei kukaan puhu siitð ððneen. Minð puolestani olisin antanut hðnen sijassaan palttua sekð Poppaealle ettð Vaskiparralle, ja jos olisin hankkinut itselleni legioonia, niin en olisi ottanut niihin Iberian miehið, vaan naisia. Lisðksi olisin kirjoittanut epigrammeja, mutta niitð en olisi lukenut kenellekððn, kuten Rufinus-raukka tekee." "Sinunhan piti kertoa minulle hðnen historiansa." "Unctuariumissa saat sen kuulla." Mutta unctuariumissa kððntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillð siellð odotti kylpij—itð joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistð, mustia neekeritytt—jð, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta veistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellð heidðn ruumistaan hyvðnhajuisilla Arabian voiteilla. Frygittðret, notkeina ja liukkaina kuin kððrmeet ja taitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivðt kðsissððn kiilloitettuja, terðksisið peilejð ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren muotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista, saadaksensa jðrjestðð heidðn togansa taiteellisiin poimuihin. "Kautta pilviðpitelevðn Zeusin!" huudahti Marcus Vinitius, "mikð valikoima sinulla on!" "Pidðn mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman," vastasi Petronius. "Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljððnsataan henkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen palvelukseensa enemmðn vðkeð." "Kauniimpaa vðkeð ei ole itse Kupariparrallakaan," puheli Vinitius, ja hðnen sieramensa laajenivat. Siihen vastasi Petronius omituisella hyvðntahtoisella huolimattomuudella: "Olet sukulaiseni, mutta minð en ole mikððn nautinnonhylkððjð kuten Bassus, enkð liioin mikððn turhantarkka kuten Aulus Plautius." Viimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren tyt—t, nosti pððtððn ja kysyi: "Mistð sinð tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedðtk— ettð minð vietin muutamia viikkoja juuri hðnen talossaan sen jðlkeen, kun olin katkaissut kðteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittðin tulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nðhdessððn minun kðrsimykseni, vei hðn minut kotiinsa, ja hðnen orjansa, parantaja Merion, minut paransi. Juuri tðstð asiasta tahdoin puhua kanssasi." "Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinð tapauksessa sððlin sinua! Pomponia on vanha ja siveð. Ikðvðmpðð suhdetta en saata ajatella. Brr!" "En Pomponiaan--ehei!" vastasi Vinitius. "No keneen sitten?" "Jospa edes itsekððn tietðisin keneen! Mutta minð en tarkoin tiedð edes hðnen nimeðnsð, onko hðn Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat hðntð Lygiaksi, sentðhden ettð hðn on lygilðistð syntyperðð, mutta hðnen barbarinen nimensð on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo! Siellð asuu vðkeð ettð kiehuu, mutta kuitenkin siellð on hiljaista kuin Subiacumin lehdoissa. Muutamaan pðivððn en tietðnyt, ettð talossa asui jumalatar. Mutta erððnð varhaisena aamuna nðin hðnen peseytyvðn puutarhan suihkulðhteessð. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi, vakuutan sinulle, ettð aamuruskon sðteet lðvistivðt hðnen ruumiinsa. Luulin hðnen auringon noustessa muuttuvan pelkðksi valoksi, kuten muuttuu aamurusko. Senjðlkeen nðin hðnet vielð kaksi kertaa ja sitten en enðð tiedð, mitð on rauha. Minun ei tee mieleni mitððn, en tahdo tietðð kaupungin huvituksista, en huoli naisista, en vðlitð kullasta, en Korintin vaskisista taideteoksista, en helmistð enkð kalliista kivistð, en viinistð enkð kemuista--ikðv—in ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen vielð selvemmin, Petronius, ettð ikðv—in hðntð niinkuin Unen jumala, joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikðv—i Paisytheiaa, ikðv—in hðntð y—t, pðivðt." "Jos tytt— on orja, niin osta hðnet." "Hðn ei ole orja." "Mikð hðn sitten on? Onko hðn Plautiuksen vapautettu?" "Hðn ei ole koskaan ollut orja eikð niinmuodoin voi olla vapautettukaan." "Kuka hðn sitten on?" "En tiedð. Jonkun kuninkaan tytðr, tai jotakin sellaista." "Sinð teet minut uteliaaksi, Vinitius." "Jos tahdot kuulla, niin heti tyydytðn uteliaisuutesi. Juttu ei ole kovin pitkð. Etk— sinð liene persoonallisestikin tuntenut svevien kuningasta Vanniusta, joka, karkoitettuna maastaan, kauan aikaa asui tððllð Roomassa, jopa tuli tunnetuksi hyvðnð diskonheittðjðnð ja vaununohjaajana. Keisari Drusus auttoi hðnet takaisin valtaistuimelle. Vannius, joka totta puhuen oli kelpo mies, hallitsi alussa hyvðsti kansaansa, jopa kðvi sotiakin onnella, mutta rupesi sitten sortamaan sekð naapurejaan ettð omaa kansaansa. Silloin hðnen sisarenpoikansa Vangio ja Sido sekð hermandurilaiskuninkaan Vibiliuksen pojat nousivat hðntð vastaan ja pakottivat hðnet uudestaan lðhtemððn Roomaan... koettamaan onneaan luupelissð." "Muistan kyllð. Se tapahtui Klaudiuksen aikana." "Niin. Syttyi sota. Vannius kutsui avukseen jazygit, hðnen rakkaat sisarenpoikansa taas lygit, joita viimeksimainittuja Vanniuksen rikkaudet ja saaliinhimo houkutteli maahan niin suurissa laumoissa, ettð itse Caesar Klaudiuskin rupesi pelkððmððn rajojaan. Klaudius ei tahtonut sekaantua barbarien riitoihin, vaan kirjoitti Tonavan legioonien pððllik—lle Atelius Histerille ja kðski hðnen pitðð silmðllð sodan kulkua sekð varoa, ettei meidðn rauhaamme hðirittðisi. Hister vaati nyt lygeiltð lupauksen, etteivðt he menisi rajan yli, ja lygit antoivat sanansa. Lisðksi antoivat he vielð panttivankeja, joiden joukossa oli heidðn johtajansa puoliso ja tytðr... Huomattava on, ettð barbarit lðhtevðt sotaan vaimoineen, lapsineen... Minun Lygiani on vastamainitun pððllik—n tytðr." "Mistð sinð tðmðn kaiken tiedðt?" "Aulus Plautius itse sen minulle kertoi. Lygilðiset eivðt todellakaan menneet rajan yli, mutta barbarien mieli on epðmððrðinen kuin myrskyn kulku. Niin katosivat lygitkin hðrðnsarvineen pðivineen. He l—ivðt Vanniuksen, svevit ja jazygit, mutta tappelussa kaatui heidðn oma kuninkaansa. Sitten he lðksivðt pois saaliineen pðivineen, mutta panttivangit jðivðt Histerille. áiti kuoli pian. Hister, joka ei tietðnyt, mihin hðn lapsen panisi, lðhetti sen germanien maaherralle, Pomponiukselle. Pððtettyððn sodan chateja vastaan palasi Pomponius Roomaan, jossa Klaudius, kuten tiedðt, salli hðnen panna toimeen voittokulun. Neito astui tðssð tilaisuudessa voittajan vaunujen takana. Mutta koska ei panttivanki suinkaan ole samaa kuin vanki, eikð Pomponius juhlallisuuden loputtua taaskaan tietðnyt, mitð hðn tyt—lle tekisi, antoi hðn hðnet vihdoin sisarensa Pomponia Graecinan, Plautiuksen vaimon haltuun. Tðssð talossa asuu hyve sekð isðntðvðen suojissa ettð yksin kanakopissakin, ja tððllð kasvoi tytt— yhtð siveðksi kuin Graecina itse, mutta niin ihanaksi, ettð Poppaea hðnen rinnallaan olisi kuin syksyinen viikuna Hesperiidien omenan rinnalla." "Entð sitten?" "Sanon sinulle vielðkin, ettð nðhtyðni auringon sðteiden siellð suihkulðhteen luona miltei lðvistðvðn hðnen ruumiinsa, olen hðneen silmitt—mðsti rakastunut." "Onko hðn sitten niin lðpikuultava kuin pieni nahkiainen tai nuori sardiini?" "álð laske leikkið, Petronius! Minð kerron sinulle tðssð kohtalostani yksinkertaisella suoruudella, mutta tiedðthðn, ettð ihminen rðikeðnvðrisillð vaatteilla monasti peittðð syviðkin haavoja. Vielð tðytyy minun tunnustaa sinulle, ettð palattuani Aasiasta vietin y—n pyhðn Mopsuksen temppelissð, saadakseni nðhdð jotakin ennustavaa unta. Unessa ilmestyi minulle itse Mopsus, joka ilmoitti, ettð elðmðssðni tulee tapahtumaan suuri muutos rakkauden kautta." "Muistaakseni Plinius sanoo, ettei hðn usko jumaliin, mutta uniin hðn uskoo. Mahdollisesti hðn on oikeassa. Vaikka minð lasken leikkið kaikesta, niin olen miltei vakuutettu siitð, ettð on olemassa ainoastaan yksi iankaikkinen, luova ja kaikkivoipa jumaluus, Venus Genitrix. Hðn pitðð koossa sielut ja ruumiit, elolliset ja elottomat olennot. Eros se oli, joka loihti esiin maailman kaaoksesta. Toinen asia on, tekik— hðn siinð hyvin, mutta koska sitð nyt kerran ei voi muuttaa, niin meidðn tðytyy tunnustaa hðnen voimansa joko my—ten tai vastoin tahtoamme." "Oi Petronius! Helpompi on maailmassa saada kuulla filosofiaa kuin hyvið neuvoja." "Sano minulle nyt sitten, mitð sinð oikeastaan tahdot?" "Tahdon omistaa Lygian. Tahdon ettð nðmð kðsivarteni, jotka nyt tavoittelevat tyhjðð ilmaa, pitelevðt hðntð ja painavat hðntð rintaani vasten. Tahdon niellð hðnen hengitystððn. Jos hðn olisi orjatar, niin antaisin Aulukselle hðnestð sata tytt—ð, joitten valkeiksi kalkitut jalat osoittavat, ettð he ensi kertaa seisovat turulla. Tahdon omistaa hðnet, kunnes hapseni ovat yhtð valkeat kuin Soracten kukkula talvella." "Hðn ei ole orjatar, mutta hðn on kuitenkin katsottava kuuluvaksi Plautiuksen £familiaan£, palvelijakuntaan. Tai ehkð hðntð orpolapsena voipi pitðð £alumnana£, kasvattityttðrenð. Plautius saattaisi luovuttaa hðnet sinulle, jos tahtoisi." "Sinðpð et tunne Pomponia Graecinaa. Sitðpaitsi he molemmatkin kohtelivat hðntð kuin omaa lasta." "Tunnen kyllð Pomponian. Hðn on aivan kuin sypressi. Jollei hðn olisi Auluksen vaimo, niin saattaisi palkata hðnet itkijðnaiseksi. Julian kuoleman jðlkeen kðyttðð hðn aina mustaa £stolaa£ ja nðyttðð muuten siltð kuin hðn jo kðyskentelisi Tuonen niityillð asphodelos-liljojen keskellð. Onhan hðn sitðpaitsi £univira£, yhden miehen rakastettu, ja meidðn naistemme joukossa, jotka neljð, viisi kertaa ovat vaihtaneet miestð, on sellainen oikea Fenix-lintu. Mutta tosiaan...! oletko kuullut, ettð Pohjois-Egyptissð hiljan todella on nðhty Fenix, jommoisia ei l—ydetð kuin kerran viidessðsadassa vuodessa?" "Petronius, Petronius! Puhukaamme Fenixistð toisen kerran." "Mistð minð sitten sinulle puhuisin, hyvð Marcus! Tunnen Aulus Plautiuksen. Hðn moittii kyllð elðmðntapojani, mutta pitðð minusta sentððn tavallaan ja kunnioittaa minua enemmðn kuin muita siksi, etten koskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer, Tigellinus ja koko Vaskiparran ystðvðlauma. Vaikken tahdokaan nðytellð minkððn stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta Seneca ja Burrus eivðt ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ððntð. Jos luulet minun voivani tehdð jotakin hyvðksesi Aulukseen nðhden, niin olen valmis auttamaan sinua." "Luulen ettð voit. Sinð voit vaikuttaa hðneen ja sinun kekseliðs pððsi l—ytðð aina uusia keinoja. Jos sinð ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja puhuaksesi Plautiuksen kanssa..." "Sinulla on liian suuret luulot sekð vaikutuksestani ettð kekseliðisyydestðni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllð Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hðn palaa kaupunkiin." "Hðn palasi jo toissapðivðnð." "Siinð tapauksessa menkððmme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo." "Minð olen aina pitðnyt sinusta," huudahti Vinitius lðmpimðsti, "mutta nyt kðsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon--kas, tuon kauniin kuvan tuolta--ja kannan sille uhreja." Nðin puhuessaan kððntyi Vinitius seinððn pðin, joka oli tðynnð kuvia, ja viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenð, taikasauva kðdessð. "Kautta Helioksen valon!" huudahti hðn sitten, "jos jumalallinen Alexandros (Paris) oli sinun nðk—isesi, niin en hðmmðstele Helenaa." Hðnen huudahduksensa oli todella vðlit—ntð ihailua, sillð vaikka Petronius oli vanhempi eikð kovin kookas vartaloltaan, niin oli hðn miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivðt ihailleet yksin sitð hienoa ðlyð ja aistia, joka oli antanut hðnelle £arbiter elegantiarum£-nimen, vaan hðnen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat hðntð kreikkalaiset tyt—tkin, jotka paraikaa jðrjestivðt hðnen togansa poimuja. Toinen tyt—istð, nimeltððn Eunike, rakasti hðntð salaa ja katseli hðnen silmiinsð n—yrin, ihastunein katsein. Petronius ei kiinnittðnyt siihen mitððn huomiota, vaan kððntyi hymyillen Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa naisesta: "Animal impudens... j.n.e." Sitten kiersi hðn kðsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympðri ja saattoi hðnet tricliniumiin. Sill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistyt—t, frygittðret ja kaksi mauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvðnhajuisia voiteita. ákkið pistivðt frigidariumin puoleisen oviverhon vðlitse kylpyvartijat pððnsð ja kuiskasivat hiljaa: £sst!£ Samassa hypðhtivðt frygittðret, kaksi etiopialaistytt—ð ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat silmðnrðpðyksessð oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittðin taas se vallaton ja hillit—n elðmð, jota ei tarkastajakaan kieltðnyt, sentðhden ettð hðn monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti se muuten Petroniusta, mutta jðrkevðnð miehenð ei hðn mielellððn ryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi nðittenkin huvitusten mennð menojaan. Eunike oli jððnyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hðn naurua ja melua, joka, yhð edeten, kuului hikoiluosastosta pðin. Vihdoin nosti hðn pienen, jalokivillð koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta oli kðyttðnyt istuimenaan, varovasti hðnen kuvansa alle. Huone oli tðynnð valoa ja vðrejð, sillð seinðt olivat lasketut taivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillð, ja niitð pitkin hyppelivðt auringonsðteet. Eunike nousi tuolille ja, pððstyððn kuvan tasalle, kiersi ðkkið kðsivartensa sen kaulaan. Hðn ravisti taapðin kultaisia hiuksiaan, painoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellðsti huulensa Petroniuksen kylmðð suuta vastaan... TOINEN LUKU. Ystðvðt nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset kuolevaiset jo aikoja sitten olivat sy—neet pðivðllisensð. Aterian jðlkeen ehdotti Petronius, ettð otettaisiin pieni uni. Hðnen mielestððn oli vielð liian aikaista lðhteð vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset kðyvðt tervehtimðssð tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka vanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestð se oli sulaa barbarisuutta. Hðnestð olivat iltapðivðtunnit soveliaimmat, varsinkin se aika, jolloin aurinko kððntyy Jupiterin temppelið kohden Kapitoliumille ja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielð sangen kuuma, ja ihmiset ottavat mielellððn pienen pðivðllisunen. Hauska on kuunnella suihkulðhteen loisketta atriumissa, astella mððrðtyt tuhat askeltansa ja sitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi suljettujen verhojen lðpi. Vinitius suostui hðnen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten lðksi Petronius cubiculumiin, mutta ei hðn kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hðn jo palasi, kðski tuoda verbena-—ljyð, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillð kðsiððn ja kulmiaan. "Et usko," virkkoi hðn, "kuinka se virkistðð. Nyt olen valmis." Kantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja kðskivðt viedð itsensð Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen £insula£ oli Palatinuksen lðntisellð rinteellð, niinsanotun Carinaen luona, joten lyhyin tie sinne vei alempaa Forumia my—ten. Koska Petronius kuitenkin samalla tahtoi puhutella kultaseppð Idomenusta, niin antoi hðn kantajille kðskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus Sceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja. Jðttilðiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapðilleen ja lðksivðt liikkeelle. Perðssð kðvi orjia, joita toimensa mukaan sanottiin £pedisequi£. Hetken perðstð vei Petronius vaieten kðtensð kasvoilleen, haisteli —ljyð ja nðytti miettivðn jotakin. "Pððhðni pðlkðhtðð," virkkoi hðn sitten, "ettð jollei unelmiesi jumalatar ole orja, niin voihan hðn jðttðð Plautiuksen talon ja muuttaa sinun luoksesi. Sinð ympðr—it hðnet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin minð jumalallisen Chrysotemikseni, johon--nðin meidðn kesken tunnustaen--olen yhtð kyllðstynyt kuin hðnkin minuun." Marcus pudisti pððtððn. "Eik— sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitð, ettð Vaskipartamme, jollei muuten, niin ainakin minun tðhteni asettuu sinun puolellesi." "Sinð et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius. "No salli minun kysyð, tunnetko sinð hðntð--paitsi nðkemðltð? Oletko puhutellut hðntð? ehkð tunnustanut hðnelle rakkautesi?" "Ensin nðin hðnet suihkulðhteellð ja senjðlkeen olen tavannut hðnet kaksi kertaa. Huomattava on, ettð aluksi asuin erityisessð, vieraita varten rakennetussa huvilassa, ja koska kðsivarteni oli poikki, niin en voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lðht—ni edellisenð pðivðnð tapasin Lygian illallisen aikana--mutta en saattanut puhua hðnelle sanaakaan. Minun tðytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita hðn Britanniassa oli saanut, sekð miten pienet tilat Italiassa vðhitellen hðviðvðt ja miten Licinius Stolo on koettanut sitð estðð. Luulen, ettei Aulus yleensð muusta osaakaan puhua ja ettð me tðnððnkin turhaan koetamme pððstð niistð asioista, jollet ehkð tahdo kuulla esitelmðð nykyajan ylellisyydestð. Heidðn kanatarhassaan on fasaaneja, mutta niitð ei sy—dð, sillð he luulevat, ettð jokainen sy—ty fasaani jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tyt—n puutarhassa vesialtaan luona, kðdessð tuore oksa, jonka hðn pisti veteen, sitten sirotellakseen sillð pisaroita liljojen lehdille, ikððnkuin vispilðllð. Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivðt vavisseet, kun parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan, mutta siellð vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen, joka vielð kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkðn aikaa silmillðni hðneltð armoa, saamatta sanaa suustani." Petronius katseli hðneen miltei kadehtien. "Sinua onnellista!" huudahti hðn. "Vaikka elðmð ja maailma kuinka turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvðnð pysyy sentððn--nuoruus!" Hetken kuluttua hðn kysyi: "Etk— sinð sitten ensinkððn puhutellut hðntð?" "Kyllð sentððn! Hiukan toinnuttuani kerroin, ettð olin palannut Aasiasta, ettð olin taittanut kðsivarteni kaupungin ulkopuolella ja saanut paljon kðrsið, mutta ettð nyt, kun minun piti jðttðð tðmð vierasvarainen talo, huomaan, ettð kðrsimyksetkin sen katon alla ovat enemmðnarvoiset kuin muualla ylellisyys--sairaus tððllð parempi kuin muualla terveys. Tytt—kin kuunteli sanojani hðmillððn, pðð painettuna maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertðvððn hiekkaan. Sitten hðn nosti silmðnsð, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin minuun, ikððnkuin kysyðkseen jotakin--mutta pakeni sitten ðkkið kuin vedenneito ilkeðð faunia." "Hðnellð mahtaa olla kauniit silmðt?" "Niinkuin meri! Minð upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle, ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku poika luokseni ja rupesi kyselemððn jotakin, mutta minð en ymmðrtðnyt, mitð hðn sanoi." "Oi Athene," huusi Petronius, "pððstð auki siteet, joilla Eros on tðmðn pojan silmðt sitonut, sillð muuten hðn halkaisee pððnsð Venuksen temppelin pylvðisiin." Vinitiukselle hðn lausui: "Oi sinð kevðinen umppu elðmðn puussa, oi sinð viinipuun ensimmðinen vihanta oksa! Minun ei pitðisi antaa viedð sinua Plautiuksen luo, vaan Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elðmðn kouluun." "Mitð minun nyt pitðð tehdð?" "Mitð hðn sitten piirsi hiekkaan? Ehkð Amorin nimen tai hðnen vasamansa lðvistðmðn sydðmen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat pððttðð, ettð satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elðmðn salaisuuksia. Ethðn toki jðttðnyt katselematta noita merkkejð?" "Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja Auluksen pojan mentyð katselin kauan piirroksia, sillð tiedðn, ettð neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtðvðt hiekkaan mitð eivðt tahdo sanoin lausua... Mutta koetapa arvata mitð hðn piirsi?" "Jollen ðsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata." "Kalan." "Mitð sanot?" "Sanon kalan. Pitik— sen ehkð merkitð, ettð hðnen suonissaan vastaiseksi virtaa kylmð veri?--en tiedð! Mutta varmaan sinð, joka sanoit minua kevðiseksi umpuksi elðmðn puussa, osaat arvata tuon merkin tarkoituksen." "Rakkaimpani, kysy sitð Pliniukselta. Hðn tuntee kalat. Jos vanha Apitius elðisi, niin hðnkin voisi selittðð sinulle nðitð seikkoja, sillð hðn sai elðessððn enemmðn kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu yhtaikaa." Siihen heidðn keskustelunsa loppui, sillð he tulivat vilkasliikkeisille kaduille ja ihmisten hðlinð esti heidðn ððniððn kuulumasta. Vicus Apollinikselta kððntyivðt he Forum Romanumille, jonne poutaisina pðivinð auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta vðkeð kðvelemððn edestakaisin pylvðik—issð, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia, katselemaan tunnettuja henkil—itð, jotka kantotuoleissa kulkivat ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnð muiden myymðl—jð, joita talot torin varrella ja vastapððtð Kapitoliumia olivat tðynnð. Linnan puoleinen osa Forumia oli vielð varjossa, mutta ylempðnð kohoilevia pylvðst—jð kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylvðistð venyi pitkið varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, ettð silmð eksyi niiden sekaan kuin metsððn. Rakennukset ja patsaat nðyttivðt olevan toistensa tiellð, ne olivat mðtetyt ikððnkuin pððllekkðin, toiset kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivðt pystyyn, toiset turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertðvðt pylvððt olivat ikððnkuin runkoina metsðssð, milloin tukevampina, milloin hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi, milloin kiertyneinð joonilaisiksi sarviksi, milloin pððttyen yksinkertaisiin doorilaisiin neli—muotoihin. Pylvðsmetsðn ylðpuolella vðlkkyi maalattuja triglypejð, ja tympaneista, pððtypinnoista ulkoni veistettyjð jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla nðkyi siivekkðitð, kullattuja nelivaljakkoja, ikððnkuin valmiina lðhtemððn lentoon kohti taivaan sineð, joka niin tyynenð kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia temppelejð. Sekð torin keskellð ettð sivuilla solui ihmisvirta: joukot astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitð istuskeli Castorin ja Polluxin portailla, niitð kierteli Vestan temppelin ympðrillð. Marmorista maanpintaa vastaan nðyttivðt ihmiset kirjavilta perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistð, joka oli pyhitetty £Jovi optimo, maximo£, alas sen ððrett—mið portaita tulvi uusia hy—kyaaltoja; rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin tarjosivat kaupustelijat korkealla ððnellð hedelmið, viinið tai viikunamehulla sekoitettua vettð; puoskarit kehuivat ihmeellisið lððkkeitððn, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden olinpaikat, unenselittðjðt tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui puheen ja huutojen humuun sistron, egyptilðisen sambukin tai kreikkalaisten huilujen helinð, joku hurskas tai alakuloinen sairas kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina tðplinð parveilivat kivityksellð, keskellð ihmisjoukkoja kyyhkyset, halukkaasti kyttðellen putoavaa jyvðstð ja tuontuostakin humahtaen lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vðhðvðlið tðytyi ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui koreasti puettuja naisia tai elðhtðneitð senaattoreja ja ylimyksið. Erikielinen vðkijoukko mainitsi ððneen heidðn nimiððn, varustaen kunkin joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisðyksellð. Siellð tððllð hðlinðssð tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa katujðrjestystð. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltð yhtð paljon kuin latinaakin. Vinitiusta, joka pitkðn aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti suuresti hy—rinð Forumilla. Tori kyllð hallitsi elðvðt aaltonsa, mutta tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystðvðnsð ajatukset, sanoi sitð £Quiritien pesðksi--jossa ei ole Quiritejð£. Kaupungin oma vðest— oikeastaan hðvisi mitð erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan. Siellð eli etiopialaisia, jðttilðiskokoisia, vaaleatukkaisia miehið kaukaisesta pohjolasta, brittejð, galleja, germaaneja, vinosilmðistð vðkeð Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millð minkin vðrinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmðt, toisilla laimeat; Arapian erðmaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi, juutalaisten rinnat olivat sisððnpainuneet, egyptilðisten kasvoilla viipyi ainainen vðlinpitðmðt—n hymy. Siellð oli numideja, afreja, kreikkalaisia Hellaasta--jotka viimemainitut yhdessð roomalaisten kanssa hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitð tieteellððn, taiteellaan, viisaudellaan ja lððkitsemistaidollaan--kreikkalaisia saarilta, Vðhðstð-Aasiasta, Egyptistð, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta. Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu lðpi, nðkyi laiskoja vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elðmð ja onnenonkiminen oli houkutellut jðttilðiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikð pappejakaan. Siellð oli Serapiksen pappeja, palmunoksat kðsissð, Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin enemmðn uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen pappeja, jotka kantoivat kðsissððn kultaisia riisitðhkið, sitðpaitsi kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellð oli itðmaalaisia tanssijattaria, kirjavat lakit pððssð, oli amuletinkauppiaita, oli kððrmeenkesyttðjið ja kaldealaisia tietðjið, oli vihdoin aivan toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivðt kerjððmððn jyvðmakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat pððsylipuista sirkukseen, viettivðt y—nsð Tiberin-takaisen kaupunginosan rappeutuneissa h—kkeleissð ja aurinkoisina, lðmpiminð pðivinð oleskelivat pimeissð porttikðytðvissð, Suburran haisevissa ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden £insuloissa£, joissa heille joskus viskattiin jðtteitð orjien p—ydðltð. Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkil—. Yhtð mittaa kuuli Vinitius huudettavan: £hic est!£--£se on hðn!£ Kansa oli aina pitðnyt Petroniuksesta hðnen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hðn vasta oikein pððssyt suosioon, kun oli saatu kuulla, ettð Petronius Caesarin edessð oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka mððrðsi tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko £familian£, s.o. kaikki orjat, ikððn ja sukupuoleen katsomatta, sentðhden ettð yksi heistð epðtoivon hetkenð oli surmannut julman isðntðnsð. Petronius kyllð suoraan huomautti, ettð asia hðnelle oli ollut yhdentekevð, hðn oli vain yksityisesti puhunut Caesarille, koska hðn oli £arbiter elegantiarum£, jonka esteettistð tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi joillekin skyyttilðisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitð asti Petroniusta. Hðnelle oli kansansuosio yhdentekevð. Hðn muisti, ettð sama kansa oli rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron kðskystð surmattiin--samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin kuumaan h—yryyn, sittenkun hðnen suonensa ensin oli avattu--samaten Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minð pðivðnð hyvðnsð saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi pikemmin pitðð huonona enteenð, ja epðilijð Petronius oli taikauskoinen. Hðn halveksi joukkoa erittðinkin kahdesta syystð: siksi ettð hðn oli ylimys ja siksi ettð hðn oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka kadunkulmissa ja pylvðskðytðvissð pelasivat moraa, niin ettð alituisesti olivat hiessð ja yskðssð--ne eivðt hðnen silmissððn ansainneet ihmisen nimeð. Hðn ei vastannut kðsientaputuksiin enempðð kuin lentosuudelmiinkaan, joita sieltð tððltð heitettiin hðnelle, vaan kertoi Marcukselle Pedaniuksesta ja ivasi katuyleis—ð, joka raivonsa jðlkeisenð aamuna oli taputtanut kðsiððn Nerolle, kun hðn kulki Jupiter Statorin temppeliin. Avirnuksen kirjakaupan luona hðn seisautti kantotuolin ja osti kauniisti kirjaellun kðsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle. "Tðssð saat lahjan," virkkoi hðn. "Kiitos," vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeð ja jatkoi: "£Satiricon£. Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?" "Minun. Mutta minð en tahdo kulkea samoja teitð kuin Rufinus, josta minun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentðhden ei kukaan tiedð mitððn teoksistani, ðlðkð sinð my—skððn kerro niistð." "Mutta sinð sanoit, ettet kirjoita runoja," huudahti Vinitius, selaillen teosta, "suorasanaisen joukossa on tððllð tuhkatiheðssð runoa." "Kun sinð nyt luet sitð, niin huomaa erittðin £Trimalchionin pidot£. Mitð runoihin tulee, niin ne minua iljettðvðt senjðlkeen kun Nero on ruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventðð ruumistaan, niin hðn ty—ntðð kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan, toiset kðyttðvðt flamingonsulkaa, joka on kastettu —ljyyn tai keitettyyn serpillum-nesteeseen--minð luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu silmðnrðpðyksessð. Sitten minð taas saatan niitð kehua, jollen puhtaalla omallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla." Nðin sanottuaan pysðytti hðn kantotuolin kultaseppð Idomenuksen kohdalle ja toimitettuaan gemma-ostoksensa kðski kantajien kulkea suoraan Auluksen talolle. "Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nðhdð, mihin kirjailijan itserakkaus saattaa johtaa." Tuskin hðn sentððn oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kððntyivðt Vicus Patriciukselle ja pysðhtyivðt Auluksen talon eteen. Voimakas nuori £janitor£, ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievðn oven, ja siellð tervehti heitð harakka, tðyttð kurkkua huutaen hðkistððn: £salve!£ Astuessaan toisesta eteisestð eli niinsanotusta ostiumista itse atriumiin puhui Vinitius: "Oletko huomannut, ettð ovenvartiat tððllð kulkevat ilman kahleita?" "Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliððneen. "Tottahan sinð olet kuullut, ettð Pomponia Graecinan epðillððn tunnustavan erðstð harhaoppia, joka on tullut idðstðpðin ja joka kunnioittaa erðstð Kristusta. Crispinilla nðkyy kðyttðneen sitð hyvðkseen, sillð hðn ei saata suoda anteeksi Pomponialle, ettð tðmð koko elðmðnsð ajan on tyytynyt samaan mieheen.--Univira! yhden miehen vaimo!... Helpompi on nðihin aikoihin poimia tuoreita sienið Noricumista. Hðn on jo ollut kutsuttuna kotituomioistuimen eteen." "Olet oikeassa, se on kummallinen talo. My—hemmin kerron sinulle, mitð tððllð olen kuullut ja nðhnyt." He tulivat atriumiin. Orja, joka siellð palveli, n.s. atriensis, lðhetti nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli kuvitellut, ettð tðssð ankarassa talossa vallitsisi ainainen alakuloisuus, ei ollut ikinð siellð kðynyt, mutta tunsi nyt sekð kummastusta ettð pettymystð, sillð atrium teki varsin iloisen vaikutuksen. Ylhððllð katossa oli suuri aukko, ja siitð tulvi kimputtain kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipin—iksi vesisðteissð. Suihkulðhteen ympðrillð oli neliskulmainen sðili—, johon pahalla ilmalla lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitð sanottiin impluviumiksi, ja sen ympðrillð kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja nðytti olevan oikein talon lempikukka, sillð sekð punaisia ettð valkeita liljoja oli joukottain. Oli my—skin safirin-vðrisið iris-kukkia, joiden sirot terðlehdet vesi pðrskeellððn oli ikððnkuin hopeoinut. Mðrkien sammalten vðlistð, jotka ympðr—ivðt liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse nðkyi pronssisia lasten- ja vesilintujenkuvia. Erððssð kulmassa oli niinikððn pronssista valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreðhtðvðð pððtðnsð vettð kohti, ikððnkuin juodakseen. Atriumin permanto oli mosaikkia; seinðt olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi maalattua puuta, tðynnð kalojen, vaakalintujen ja muiden lentðvðisten kuvia, joten niiden vðrit loistollaan hivelivðt silmðð. Ovet viereisiin huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillð ovien vðlissð seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta. Liioittelua ei saattanut havaita missððn, mutta aateluus ja itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle. Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja hienostuneella ylellisyydellð, ei kuitenkaan tððllðkððn saattanut tavata mitððn loukkaavaa. Hðn kððntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan tðtð seikkaa, kun orja ty—nsi syrjððn atriumin ja tablinumin vðlisen verhon ja talon perðltð tuli nðkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti asteli heitð kohti. Tðlle miehelle oli jo koittanut elðmðn ehtoo ja hðnen hiuksensa olivat valkeassa kuurassa, mutta silti oli hðn vielð reipas, kasvonpiirteet jðntevðt ja luiset kuin kotkalla. Tðllð hetkellð kuvastui hðnen kasvoissaan tðydellinen hðmmðstys, jopa levottomuuskin, sillð Neron ystðvðn ja uskotun tulo hðnen taloonsa oli tuiki odottamaton. Petronius oli sekð liiaksi maailmanmies ettð terðvðjðrkinen ollakseen sitð huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hðn sentðhden selittðmððn, ettð hðn tuli kiittðmððn siitð hoidosta, jota hðnen sisarenpoikansa oli saanut nauttia tðssð talossa. Kiitollisuus oli ainoana aiheena hðnen tuloonsa, ja lisðksi rohkaisi hðntð vanha tuttavuus. Aulus vakuutti omasta puolestaan, ettð Petronius oli hðnelle rakas vieras, mutta mitð kiitollisuuteen tulee, niin hðn oli kiitollisuuden velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietðnyt ehkð mistð syystð. Petronius ei todellakaan sitð tietðnyt. Hðn loi ruskeat silmðnsð yl—spðin ja koetti miettið, oliko hðn tehnyt jotakin pientð palvelusta Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hðn ei muistanut ainoatakaan, paitsi sen, jonka aikoi tehdð Vinitiukselle. Mahdollisesti hðn tietðmðttððn oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se todella oli tapahtunut aivan hðnen tietðmðttððn. "Minð rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen sinð pelastit, kun hðnelle kerran sattui se onnettomuus, ettð hðn nukkui kuunnellessaan Caesarin sðkeitð." "Onni hðnelle," virkkoi Petronius, "ettei hðn niitð kuullut. Asia olisi sentððn saattanut pððttyð onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti lðhettðð centurion hðnen luokseen antamaan ystðvðllisen neuvon, ettð hðn avaisi suonensa." "Ja silloin juuri sinð, Petronius, hymyilit hðnelle." "Niin, tai oikeastaan pðinvastoin. Sanoin hðnelle, ettð Orfeuskin laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja ettð Nero nukuttaessaan Vespasianuksen oli saavuttanut yhtð suuren voiton. Punapartaa saa kyllð moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen Caesarittaremme Poppaea ymmðrtðð ne asiat juurtajaksain." "Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu kaksi etuhammasta, sillð muuan brittilðinen heitti minua kerran kivellð, ja siitð asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettðnyt elðmðni onnellisimmat hetket Britanniassa..." "Siksi ettð ne hetket olivat voiton hetkið," lisðsi Vinitius. Petronius, joka pelkðsi, ettð vanha sotapððllikk— rupeisi kertomaan muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset l—ytðneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi pððtð. Samana pðivðnð oli raivonnut myrsky ja salama oli hðvittðnyt osan Kuuttaren temppelið, mikð my—hðiseen syksyyn nðhden oli aivan kuulumatonta. Muuan Cotta-niminen mies, joka oli tðmðn kertonut, tiesi my—skin, ettð saman temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon perikatoa, jollei sitð erityisillð uhreilla saataisi perðytetyksi. Aulus oli sitð mieltð, ettei tðllaisia merkkejð saanut olla huomioon ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden ylellisyydestð, mikð ei olisi ollut ensinkððn kummallista--ja silloin olivat sovitusuhrit aina paikallaan. Nyt puhui Petronius: "Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinð asuukin suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri nðin alhaiselle olennolle, on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin suuren talon hðvi—stð kuin on esimerkiksi £domus transitoria£, niin kannattaako meidðn oikeastaan uhrata sen perikadon estðmiseksi?" Plautius ei vastannut tðhðn kysymykseen, ja hðnen varovaisuutensa loukkasi Petroniusta, sillð vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa oikeaa vððrðstð, niin ei hðn koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja hðnen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hðn muutti sentðhden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittðmððn Plautiuksen asuntoa, varsinkin siinð vallitsevaa hyvðð aistia. "Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjðlkeen kun minð sen perin, ei ole muutettu mitððn." Kun atriumin ja tabliumin vðlinen oviverho oli vedetty syrjððn, oli talo avoinna pððstð pððhðn, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen lðpi saattoi nðhdð kauas puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissð, ja sieltð liiti atriumiin asti lapsen nauru. "Salli, oi pððllikk—," virkkoi Petronius, "meidðn likeltð kuulla tuota heleðð naurua, jota nykyððn niin harvoin saa kuulla." "Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus ja Lygia siellð ly—vðt palloa. Mutta mitð nauruun tulee, Petronius, niin luulen, ettð juuri se sinun elðmðstðsi puuttuu." "Elðmð on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minð kyllð nauran!--mutta tðmð nauru soi aivan toisin." "Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti pðivðkausia nauramatta ja nauraa sitten taas y—t umpeensa." Nðitð puhellessaan astuivat he talon lðpi ja tulivat puutarhaan, missð Lygia ja pikku Aulus l—ivðt palloa. Tðhðn huviin vartavasten mððrðtyt orjat, n.s. spheristae, kerðsivðt maasta pallot ja toivat ne pelaajien kðsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmðyksen Lygiaan, mutta pikku Aulus karkasi tervehtimððn Vinitiusta ja Vinitius puolestaan kumarsi kauniille tyt—lle, joka seisoi pallo kðdessð, hiukset hiukan epðjðrjestyksessð, hðmillððn ja puna poskilla. Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viinik—ynn—sverkon varjossa istui Pomponia Graecina, ja sinne menivðt vieraat hðntð tervehtimððn. Petronius tunsi hðnet, vaikkei hðn seurustellutkaan Plautiusten talossa, sillð hðn oli nðhnyt hðnet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttðren luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset, lempeðt kasvot, hðnen jalomuotoinen vartalonsa, hðnen liikkeensð ja sanansa, kaikki hðnessð teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen. Pomponia kumosi siihen mððrððn koko hðnen kðsityksensð naisesta, ettð tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista ei ollut koko Roomassa, tðytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta hðntð kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hðnen seurassaan. Kun hðn kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pððsi hðneltð aivan vaistomaisesti puhuttelusana £domina£, herratar, jota hðn ei vahingossakaan olisi tullut kðyttðneeksi puhutellessaan esim. Calviaa, Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman naisia.--Tervehdittyððn ja kiitettyððn Pomponiaa huomautti hðn, ettð hðntð valitettavasti niin harvoin nðkee. Ei hðntð tapaa sirkuksessa eikð amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kðtensð miehensð kðteen ja vastasi tyynesti: "Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhð paremmin viihtymððn kodin hiljaisuudessa." Petroniuksen piti vastata hðnen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus Plautius sihisevðllð ððnellððn: "Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistð, jotka roomalaisille jumalillemme antavat kreikkalaisia nimið." "Jumalat ovat jo aikoja sitten kðyneet korusanoiksi puhujien puheissa," huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera kuin Juno." Tðtð lausuessaan kððntyi hðn Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hðn hðnen seurassaan saattanut mitððn muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja ryhtyi sitten vastaamaan hðnen huomautukseensa heidðn vanhuudestaan. "Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elðvðt ihan toista elðmðð ja joiden kasvot Saturnus kokonaan nðkyy unohtavan." Petronius puhui aivan vilpitt—mðllð mielellð, sillð Pomponia Graecinan kasvot, vaikka hðn olikin elðmðnsð ehtoopuolella, olivat harvinaisen tuoreet. Hðnen pððnsð oli pieni, piirteet hienot. Hðn teki aivan nuoren naisen vaikutuksen, vaikka hðn kantoi mustaa pukua ja vaikka hðn oli huolestuneen ja surullisen nðk—inen. Sillaikaa pikku Aulus, joka lðmpimðsti oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli pyytðmððn hðntð palloa ly—mððn. Pojan kanssa tuli tricliniumiin my—skin Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessð hðnen kasvoillaan, tuntui hðn Petroniuksen mielestð vielðkin kauniimmalta kuin ensi nðkemðltð. Hðn muistutti todella nymfið. Petronius ei vielð ollut puhutellut hðntð, sentðhden hðn nyt kumarsi hðnelle ja rupesi, tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan sðkeitð, joilla Odysseus tervehti Nausikaata: Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet... Mutta jos ihmisten, maan pððll' asuvain suku sulla, Niin ylen autuas sull' isð ompi ja ðitisi armas, Veljesi my—s ylen autuahat... Pomponiaakin miellytti tðmðn maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia taas kuunteli hðntð hðmillððn, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa silmiððn. Vðhitellen rupesi hðnen suupielissððn vðrðhtelemððn vallaton hymy ja kasvoista saattoi huomata, ettð tyt—ssð taisteli ujous ja halu saada vastata--ja vihdoin tðmð halu voitti. Hðn vilkaisi ðkkið Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessð henkðyksessð ikððnkuin ulkoa opitun lðksyn: Kunpa sa vieras et lienekððn mies joutava, tyhmð... * * * * * Sitten hðn kððntyi ympðri ja pakeni kuin pelðstynyt lintu. Nyt oli Petroniuksen vuoro hðmmðstyð, sillð hðn ei ollut saattanut odottaa kuulevansa Homeron sðkeitð tyt—n huulilta, jonka syntyperð oli barbarinen, kuten hðn Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hðn loi kysyvðn katseensa Pomponiaan, mutta tðmð ei voinut antaa mitððn vastausta, sillð hðn katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestð sðteilevið kasvoja. Aulus nimittðin ei saattanut salata ylpeyttððn. Rakastihan hðn Lygiaa kuin omaa tytðrtððn ja pitihðn hðn kreikkalaisuutta sivistyneen seuraelðmðn huippuna, vaikka hðnen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa kðskivðtkin hðntð vastustamaan kreikankieltð ja sen leviðmistð. Itse ei hðn koskaan ollut sitð oikein oppinut, ja se hðntð salaa harmitti. Mutta siitð hðn iloitsi, ettð tðmð hienostunut herra ja kirjailija, joka varmaan oli pitðnyt hðnen taloaan barbarisena, nyt siellð sai vastaukseksi Homeron sðkeen alkukielellð. "Meillð on tððllð kreikkalainen opettaja," selitti hðn Petroniukselle, "joka opettaa poikaamme, ja tytt— kuuntelee hðnkin opetusta. Pieni peipponen se vielð on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme hðntð molemmat." Petronius katseli murattik—ynn—sten ja kaprifoliain lðpi puutarhaan, jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi tunikassa. Hðn heitti palloa ilmaan ja vastapððtð seisoi Lygia, kðsivarret ojennettuina ottamaan sitð vastaan. Ensi nðkemðltð ei tytt— ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hðn tuntui hðnestð liian hennolta. Mutta kun hðn sitten tricliniumista tarkemmin katseli hðntð, niin hðn ajatteli, ettð tuon nðk—inen mahtoi Aamuruskon jumalatar olla, ja tuntijana hðn tunnusti, ettei tytt— ollut tavallista laatua. Jota kauemmin hðntð katseli, sitð enemmðn hðn miellytti. Hðnen kasvonsa olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikððnkuin suudelmaksi kaarrettu, silmðt siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen vasken vðriin. Hðnen kaulansa oli kaitainen, olkapðitten kaarevuus £jumalallinen£, koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevððn kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmð sanoi, ettð tðmðn tyt—n kuvaa tuli sanoa £kevððksi£. ákkið muistui hðnen mieleensð Chrysothemis, ja hðneltð pððsi ilkeð hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja kulmakarvat mustattuina oli hðn kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet lehdet jo putoavat. Ja tðtð Chrysothemista hðneltð kuitenkin kadehti koko Rooma. Sitten muistui hðnen mieleensð Poppaea, mutta kuuluisa Poppaeakin kðvi hðnen silmissððn hengett—mðksi vahakuvaksi. Tðssð tyt—ssð, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevðt, vaan Psychen kirkkaus, joka loisti lðpi hðnen ruusuisen ruumiinsa niinkuin liekki loistaa lampusta. "Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on vanha, vanha ... kuin Troja." Sitten hðn kððntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan viitaten: "Nyt ymmðrrðn, herratar, ettð kun omistatte nðmð molemmat, te paremmin viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa." "Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne pðin, missð Lygia ja pieni Aulus olivat. Mutta vanha sotapððllikk— rupesi kertomaan tyt—n historiaa ja kaikkea, mitð hðn Atelius Histeriltð oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessð asuvasta kansasta. Puutarhassa oli pallonly—nti lopetettu, ja nuoret astelivat hiekkakðytðvillð, nðyttðen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat kðsi kðdessð. Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli keskellð puutarhaa. Pian Aulus sentððn erosi heistð, pelotellakseen kaloja lðpikuultavassa vedessð. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli alettu jo kðvellessð. "Niin," virkkoi hðn matalalla, vðrisevðllð ððnellð. "Tuskin olin saanut riisutuksi poikatogan, kun minut lðhetettiin Aasian legiooniin. En ollut oppinut tuntemaan kaupunkia--en elðmðð enkð rakkautta. Tosin muistan ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minð, kuten Petronius, osaa lasketella runoa heti, kun jðrki ihmettelystð vaikenee ja omat sanat puuttuvat. Poikana kðvin koulua Musoniuksen luona ja hðn sanoi meille, ettð sen, joka tahtoo l—ytðð onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon mukaan--ettð siis onnen saavuttaminen riippuu meistð itsestðmme. Minð puolestani kuitenkin luulen, ettð on olemassa jotakin paljon suurempaa ja kalliimpaa, joka ei riipu meidðn tahdostamme ja jonka yksin rakkaus saattaa antaa.--Etsivðthðn tðtð onnea itse jumalatkin, siis minðkin, oi Lygia, joka en tðhðn asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidðn jðlkiððn ja etsin sitð, joka minulle antaisi rakkautta..." Hðn vaikeni. Eikð vðhððn aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun pikku Aulus viskasi siihen kivið pelðstyttððkseen kaloja. Hetkisen perðstð Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vielðkin hellemmðllð ððnellð. "Tottahan sinð tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hðnestð kerrotaan, ettð hðn tuskin oli mieheksi pððssyt, kun hðn rakastui Bereniceen ja niin tulisesti, ettð suru oli ottamaisillaan hðnet hengiltð. Niin voisin minðkin rakastaa, oi Lygia!... Rikkaus, kunnia, valta--mitð ne ovat muuta kuin savua, tyhjyyttð! Rikas tapaa aina itseððn rikkaampia, kuuluisan kunniaa pimentðð aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa kilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen kuolevainen, kun hðnen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hðn suutelee lemmittynsð huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidðt yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!" Mutta tytt— kuunteli hðmillððn, kummissaan, ja hðnen korvissaan soi kuin kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Vðlistð tuntui hðnestð siltð kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistð laulua, joka valui hðnen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydðmen sykkimððn pelosta ja oudosta ilosta... Hðnestð tuntui siltð kuin Marcus olisi koskettanut jotakin, jota hðnessð kyllð ennenkin oli ollut, mutta jota hðn ei ollut ymmðrtðnyt miksikððn. Hðn tunsi, ettð hðnessð herðsi jotakin, joka tðhðn asti oli nukkunut, ja ettð himmeð uni kðvi yhð selvemmðksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi. Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja nðkyi nyt alhaalta Janiculus-kummun pððltð. Sypressit seisoivat liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua tðynnð. Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmðnsð, jotka olivat ikððnkuin juuri unesta herðnneet--ja illan loistossa, rukous silmissð, kumartuneena tytt—ð kohti, oli hðn hðnen mielestððn kauniimpi kaikkia kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hðn oli nðhnyt temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hðnen ranteeseensa ja lausui: "Etk— arvaa, Lygia, miksi minð nðitð puhun sinulle...?" "En," kuiskasi tytt— niin hiljaa, ettð Vinitius tuskin saattoi sen kuulla. Mutta hðn ei uskonut sitð, vaan pusersi yhð kovemmin hðnen kðttððn ja olisi varmaan painanut hðnet sykkivðð sydðntððn vasten ja puhunut hðnelle hehkuvia sanoja, sillð ihmeellinen impi oli sytyttðnyt hðnen tunteensa tuleksi--jollei myrttipensaiden reunustamaa tietð pitkin samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitð kohti. "Aurinko laskee," huusi hðn, "varokaa sentðhden iltakylmðð ðlkððkð suututtako Libytinaa." "En ole vielð ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikð minun ole ensinkððn kylmð." "Vuorten pððltð tuskin enðð nðkyy auringon kehðn toinen kylki," puheli vanha sotapððllikk—. "Mutta kas siellð Siciliassa, siellð on lauhkea ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerððntyð toreille veisaamaan jððhyvðisvirsið mailleen laskevalle Foebukselle." Ja unohtaen ettð juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi hðn kertomaan Siciliasta, jossa hðnellð oli suuria tiluksia ja viljelyksið. Niitð hðn rakasti, ja monasti hðn oli aikonut kokonaan muuttaa Siciliaan rauhassa viettðmððn loppupðivðnsð. Tarpeekseen talven kuuraa on jo nðhnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielð eivðt lehdet putoa puista, vielð hymyilee kaupungin pððllð ystðvðllinen taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa Albanian vuorille ja jumalat lðhettðvðt vinhat tuulensa Campanialle, niin kuka tietðð, vaikka muuttaisi perheineen pðivineen rauhaisiin maakyliin. "Ethðn toki tahdo jðttðð Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius ðkkið levottomasti. "Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillð siellð olisi sekð levollisempaa ettð vaarattomampaa asua." Ja uudestaan alkoi hðn ylistellð puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja thymbraa ja joitten ympðrillð mehilðisparvet surisevat. Mutta Vinitius vðlitti vðhðt hðnen paimenlauluistaan, hðn pelkðsi ainoastaan kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan. Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja ihmisryhmðð lammin varrella. Heidðn takanaan olivat tummat myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidðn valkeita vaatteitaan. Ruskot taivaalla kðvivðt sinipunertaviksi ja vaihtelivat vðrejð kuin opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet. Sypressien piirteet erottautuivat vielð selvemmin kuin kirkkaalla pðivðllð. Ihmisið, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha. Petroniusta kummastutti tðmð rauha, varsinkin se, mikð vallitsi nðiden ihmisten mielissð. Sekð Pomponian ja vanhan Auluksen ettð heidðn poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hðn ei ollut huomannut niissð kasvoissa, jotka joka pðivð--tai oikeammin sanoen joka y—--hðntð ympðr—ivðt. Nðissð oli jotakin valoisaa, lempeðð, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitð elðmðstð, jota tððllð elettiin. Hðmmðstyneenð tuli hðn ajatelleeksi, ettð ehkð on olemassa joku laji kauneutta ja nautintoa, jota hðn ei tunne, vaikka hðn koko ikðnsð on ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hðn ei saanut ajatustaan tukahdetuksi, vaan kððntyi Pomponian puoleen ja lausui: "Mietin tðssð, miten toisenlainen teidðn maailmanne on kuin se, jota meidðn Neromme hallitsee." Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi vaatimattomasti: "Ei Nero maailmaa hallitse--vaan Jumala." Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestð kuuluivat jo vanhan sotapððllik—n, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet, mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielð kysyð: "Sinð uskot siis jumaliin, Pomponia?" "Minð uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias," vastasi Aulus Plautiuksen vaimo. KOLMAS LUKU. "Hðn uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas," toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen kanssa. "Jos hðnen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hðn on elðmðn ja kuoleman herra; jos hðn taas on vanhurskas, niin hðn oikeudenmukaisesti antaa ihmisten kuolla. Minkðtðhden Pomponia sitten suree Juliaa? Surressaan Juliaa hðn tietysti soimaa Jumalaansa. Minun tðytyy kertoa tðmðn-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillð totisesti minð vðittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitð taas naisiin tulee, niin arvelen, ettð jokaisella on kolme tai neljð sielua, mutta niistð ei ainoakaan ole jðrjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitð, mikð on heidðn suuri Sanansa... Manatkoon hðn vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja Platon varjot, jotka siellð kimmerilðisten maan ððrissð kituvat kuin peippo hðkissððn. Minð olisin hðnen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua aivan toisista asioista. Kautta egyptilðisen Isiksen pyhðn vatsan! Jos minð olisin suoraan sanonut heille, mikð oli syynð vierailuumme, niin kyllð heidðn hyveellisyytensð olisi nostanut sellaisen melun, ettð olisi luullut kepeillð ly—tðvðn vaskiseen kilpeen. Minð en uskaltanut. Usko pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja, mutta kirkuvat kauheasti. Minð pelkððn kirkunaa. Mutta sinun valintaasi minun tðytyy kehua. Tytt— on oikea £rusosorminen Aamunkoi...£ Ja tiedðtk— mitð hðn vielð muistuttaa?--Kevðttð!--eikð meidðn italialaista kevðttðmme, joka tuskin siellð tððllð pukee omenapuut kukkiin, mutta jðttðð —ljypuut k—yhððn harmauteensa, vaan sitð nuorta, raikasta, heleðnvihreðð kevðttð, jonka kerran nðin Helvetiassa... Kautta kalpean Kuuttaren--minð en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedð, ettð sinð rakastat Dianaa ja ettð Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimððn sinut kappaleiksi, kuten koirat repivðt Aktaion." Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkðn aikaa. Vihdoin hðn alkoi puhua ja hðnen ððnensð vðrisi mielenliikutuksesta. "Ikðv—in minð hðntð ennenkin, mutta nyt minð ikðv—in vielð enemmðn. Kun minð tartuin hðnen kðteensð, hulmahtivat liekit lðpi koko olentoni. Minun tðytyy saada hðnet omakseni. Jos minð olisin Zeus, niin peittðisin hðnet pilviin, kuten hðn peitti Ion, tai lankeaisin hðnen pððllensð sateena, kuten hðn lankesi DanaŠn pððlle. Tahtoisin suudella hðnen suutansa, kunnes tekisi kipeðtð! Tahtoisin kuulla hðnen huutavan sylissðni! Tahtoisin surmata sekð Auluksen ettð Pomponian ja ry—stðð hðnet ja kantaa kotiini. En tule tðnð y—nð nukkumaan. Annanpa ruoskia jotakin orjaa ja kuuntelen hðnen voivotustaan..." "Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin jonkun Suburran suutarin..." "Yhdentekevðð. Minun tðytyy saada omistaa hðnet. Kððnnyin sinun puoleesi pyytðmððn neuvoa, mutta jollet sinð voi auttaa minua, niin koetan tulla toimeen omin voimin... Aulus pitðð Lygiaa tyttðrenððn--minkðtðhden minun sitten tulisi pitðð hðntð orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin koristakoot hðnen kðtensð kotini kynnystð, voidelkoon hðn sitð sudenrasvalla ja vartioikoon hðn vaimonani kotiliettðni." "Rauhoitu, sinð konsulien raivoisa jðlkelðinen. Kun me kuljetamme barbarikuninkaita k—ysissð voittovaunujemme perðssð, niin emmehðn tee sitð naidaksemme heidðn tyttðriððn. Kavahda toki ððrimmðisyyksið. Kðytð suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekð itsellesi ettð minulle ajatusaikaa. Pidinhðn minðkin Chrysothemista Jupiterin tyttðrenð, mutta en toki nainut hðntð--ja eihðn Nerokaan nainut Actea, vaikka hðntð pidettiinkin Attaluksen tyttðrenð... Rauhoitu... Muista, ettð jos tytt— tahtoo jðttðð Auluksen talon, niin ei kukaan saata estðð hðntð. Sitðpaitsi et sinð yksinðsi pala, vaan tytt——nkin on Eros sytyttðnyt liekkinsð... Minð nðin sen ja olen siitð ihan varma. Ole nyt vain kðrsivðllinen. Keksimme vielð keinoja kaikkeen, mutta tðnððn olen jo ajatellut liiaksi, ja se vðsyttðð minua. Huomenna lupaan taas ajatella rakkauttasi, enkð enðð ole Petronius, jollen keksi keinoa." Molemmat vaikenivat--vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana: "Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!" "Ole kðrsivðllinen." "Minne kðskit kantaa meitð?" "Chrysothemiksen luo." "Onnellinen sinð, joka omistat rakastettusi." "Minðk—? Tiedðtk— mikð minua vielð huvittaa Chrysothemiksessa? Se, ettð hðn yhdessð oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa pettðð minua ja luulee, etten minð mitððn nðe. Rakastinhan minð hðntð joskus--nyt minua ainoastaan huvittaa hðnen valheellisuutensa ja hðnen tyhmyytensð. Mennððnpð yhdessð hðnen luokseen. Jos hðn rupeaa mielistelemððn sinua ja kirjoittaa jotakin p—ytððn viiniin kastetulla sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten kðy mustasukkaiseksi." He antoivat kðskyn, ettð heidðt kannettaisiin Chrysothemiksen luo. Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kðtensð Vinitiuksen olalle ja huudahti: "Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!" "Palkitkoot sinua kaikki jumalat!" "Niin, luulen ettei keinoni petð. Kuulepas, Marcus..." "Mitð sanot, Viisauteni, Atheneni...?" "Muutaman pðivðn perðstð jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin hedelmðn." "Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan. NELJáS LUKU. Petronius piti todella sanansa. Palattuaan Chrysothemiksen luota hðn tosin nukkui koko pðivðn, mutta illalla hðn kðski kantaa itsensð Palatinukselle ja keskusteli kauan tuttavallisesti Neron kanssa. Tðmðn keskustelun tuloksena oli, ettð kolmantena pðivðnð Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta pretoriaani-sotamiestð. Nðinð kauhun ja epðvarmuuden aikoina tiesivðt tðmðntapaiset lðhetit tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, ettð talon edustalla oli sotamiehið, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerððntyi vanhan sotapððllik—n ympðrille, kaikki kðsittivðt, ettð onnettomuus likinnð tarkoitti hðntð. Pomponia kiersi kðsivartensa hðnen kaulaansa, pusertui koko voimallaan hðntð vasten, ja hðnen sinettyneet huulensa liikkuivat nopeasti, lausuen joitakin epðselvið sanoja; Lygia, kalman kalpeana, suuteli hðnen kðsiððn; pikku Aulus riippui hðnen togassaan. Kðytðvistð, alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista, koko talosta sy—ksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului huutoja: £heu, heu, me miserum!£ ja naiset pððstivðt suuren itkun. Toiset repivðt jo kasvojaan, toiset peittivðt pððnsð liinoilla. Ainoastaan vanha pððllikk—, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenð, ja vain hðnen lyhyet kotkankasvonsa kðvivðt ikððnkuin kivestð veistetyiksi. Hðn sai melun vaikenemaan, kðski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten: "Pððstð minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllð me vielð saamme aikaa sanoa hyvðsti toisillemme." Lempeðsti ty—nsi hðn pois vaimonsa, mutta tðmð virkkoi: "Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!" Sitten hðn lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillð voimalla, millð ihminen rukoilee, kun hðn pelkðð kadottavansa rakkaan olennon... Aulus lðksi atriumiin, missð centurio hðntð odotti. Se oli vanha Cajus Hasta, hðnen alipððllikk—nsð ja toverinsa Britannian sodista. "Terve, pððllikk—," huudahti hðn. "Tuon sinulle kðskyn ja tervehdyksen Caesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitð, ettð tulen hðnen nimessððn." "Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestð ja hðnen kðskynsð tðytðn," vastasi Aulus. "Terve, Hasta, ja sano minkð kðskyn tuot." "Aulus Plautius," alkoi Hasta, "Caesar on saanut tietðð, ettð talossasi on lygien kuninkaan tytðr, jonka heidðn kuninkaansa vielð jumalallisen Klaudiuksen elðessð antoi roomalaisten kðsiin vakuudeksi siitð, etteivðt lygilðiset milloinkaan hðiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero kiittðð sinua, pððllikk—, siitð, ettð kaikkina nðinð vuosina olet antanut tyt—n nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero kuitenkaan enðð tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina oltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentðhden kðskee Caesar sinun antaa hðnet minun kðsiini." Sotilaana ja karaistuna miehenð ei Aulus tðmðn puheen aikana alentunut puhkeamaan mihinkððn sððlin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla nðkyi ðkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hðnen kulmakarvojensa tuolla lailla rypistyessð vapisivat muinoin britannilaiset legionat--ja tðnðkin hetkenð kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tðmðn kðskyn edessð seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hðn katseli tauluja, jotka olivat lðhetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmðnsð vanhaan sadanpððmieheen ja virkkoi tyynesti: "Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan." Ja nðin sanottuaan lðksi hðn talon toiseen pððhðn, siihen saliin, jota sanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus pelolla ja vavistuksella hðntð odottivat. "Ketððn ei odota kuolema eikð karkoitus kaukaisiin maan ððriin," ilmoitti hðn, "mutta kuitenkin on Caesarin lðhetti onnettoman sanoman tuoja. Asia koskee sinua, Lygia." "Lygiaako?" huudahti hðmmðstyksissððn Pomponia. "Niin!" vastasi Aulus. Ja kððntyen tyt—n puoleen alkoi hðn: "Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekð Pomponia ettð minð rakastamme sinua kuin omaa tytðrtðmme. Mutta tiedð, ettet ole meidðn tyttðremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentðhden on Caesar lðhettðnyt miehensð meidðn taloomme." Pððllikk— puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla ððnellð. Lygia katseli hðneen kysyvðisenð, ikððnkuin hðn ei olisi ymmðrtðnyt, mistð oli kysymys. Pomponian kasvot kðvivðt kalpeiksi. Oecukseen vievðn kðytðvðn oville rupesi taas ilmestymððn orjien pelðstyneitð kasvoja. "Caesarin tahto on tðytettðvð," virkkoi Aulus. "Aulus," huusi Pomponia, kiertðen kðsivartensa tyt—n ympðri ikððnkuin suojellakseen hðntð, "parempi olisi hðnen kuolla." Lygia heittðytyi hðnen rinnalleen eikð kyyneliltððn saanut muuta sanotuksi kuin: £ðiti, ðiti!£ Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru. "Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hðn synkðsti, "niin en luovuttaisi hðntð elðvðnð--ja omaiseni voisivat vielð tðnðkin pðivðnð kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta surmata sinua eikð lastamme, sillð te voitte vielð nðhdð onnellisempia aikoja... Minð annan tyt—n vielð tðnðpðivðnð Caesarille ja rukoilen hðntð ottamaan takaisin kðskynsð. En tiedð, kuuleeko hðn minua. Siihen asti jðð hyvðsti, Lygia! Ja tiedð, ettð minð ja Pomponia aina siunaamme pðivið, jolloin sinð istuit kotilietemme ððressð." Nðin sanottuaan laski hðn kðtensð tyt—n pððn pððlle koettaen pysyð levollisena. Mutta kun Lygia kððnsi hðneen kyyneltyneet kasvonsa ja tarttuen hðnen kðteensð rupesi painamaan sitð huuliaan vasten, niin vðrisi hðnen ððnessððn syvð, isðllinen suru. "Jðð hyvðsti, sinð ilomme ja silmiemme valo!" lausui hðn. Ja kiireesti lðksi hðn takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja sotapððllik—lle sopimaton mielenliikutus pððsisi valtaamaan hðntð. Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyvðillen tyynnyttðmððn ja lohduttamaan hðntð. Kummallisilta kuuluivat tðssð talossa hðnen lohdutussanansa, sillð tuolla viereisessð suojassa seisoi vielð £lararium£ ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli Virginius lðvistðnyt oman tyttðrensð rinnan pelastaakseen hðnet Appiuksen kðsistð, ja ennen sitð oli Lucretia vapaaehtoisesti elðmðllððn ostanut kunniansa. Sillð Caesarin talo oli hðpeðn, pahuuden ja rikosten pesð. "Mutta me, Lygia, tiedðmme, ettei meillð ole oikeutta satuttaa kðttðmme itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja pyhempi, ja se suo meidðn puolustautua pahuutta ja hðpeðð vastaan, vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka puhtaana pððsee turmion asunnosta, sen ansio on sitð suurempi. Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestðð elðmð vain silmðnrðpðyksen.--Haudan takana on yl—snousemus, ja sitten ei enðð hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kðrsimys iloksi ja kyyneleet riemuksi." Pomponia alkoi puhua itsestððn. "Niin!--hðn nðyttðð tyyneltð, mutta hðnen rinnassaan on kipeitð haavoja, sillð Auluksen, hðnen miehensð, silmið peittðð vielð kaihi, hðn ei vielð ole juonut valon lðhteestð. áiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hðn ajattelee, ettð tðtð voi kestðð elðmðn loppuun asti, ettð hðnen ehkð tðytyy erota heistð tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tðmð ajallinen ero, joka nyt tuottaa heille tuskia--niin ei hðn kðsitð, miten hðn saattaa elðð ilman heitð ja voiko hðn edes taivaassa olla onnellinen. Monet y—t hðn jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hðn uhraa Jumalalle tuskansa, odottaa ja turvaa Hðneen. Eikð hðn nytkððn, kun heitð kohtaa uusi isku, kun julmurin kðsky ry—stðð heiltð lapsen, jota Aulus sanoi heidðn silmiensð valoksi--lakkaa luottamasta siihen, ettð on olemassa Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hðnen julmuuttaan vðkevðmpi." Vielð kiihkeðmmin painoi Pomponia tyt—n pððtð rintaansa vastaan. Lygia lankesi hðnen jalkainsa juureen ja kðtki pððn hðnen viittansa poimuihin. Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tytt— vihdoin nousi, olivat hðnen kasvonsa tyynemmðt. "Ikðvð minun on sinua, ðiti, isðð ja veljeð, mutta tiedðn, ettei vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitð kaikkia. Mutta sen lupaan sinulle, etten ikinð unohda sanojasi Caesarin talossa." Vielð kerran hðn kiersi kðtensð kasvatusðidin kaulaan, sitten he lðksivðt oecukseen. Siellð sanoi Lygia jððhyvðiset pikku Aulukselle, vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli hðntð hoitanut pienestð pitðen, ja kaikille orjille. Muuan orjista, kookas ja harteva lygilðinen, jota sanottiin Ursukseksi ja joka aikoinaan Lygian ja hðnen ðitinsð kanssa muiden palvelijain mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittðytyi nyt Lygian ja Pomponian jalkain juureen, lausuen: "Oi, herratar, sallikaa minun seurata emðntððni, jotta hðntð palvelisin ja vartioisin Caesarin talossa." "Et ole meidðn palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina, "mutta jos todella pððstðisimme sinut Caesarin taloon, niin niillð lailla voisit hðntð vartioida?" "En tiedð, herratar. Sen vain tiedðn, ettð rauta murtuu kðsissðni kuin puu." Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hðn kuuli mistð oli kysymys, niin ei hðn suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti pðinvastoin, ettei kenellðkððn ollut oikeutta kieltðð hðntð menemðstð. He luopuivat Lygiasta sentðhden ettð hðn oli panttivanki, jonka keisari vaati takaisin--luonnollisesti heidðn tðytyi silloin luopua hðnen seurueestaankin, joka hðnen mukanaan joutui Caesarin holhouksen alaiseksi. Sitten hðn kuiskasi Pomponialle, ettð hðn liittðisi tyt—n seurueeseen niin monta orjaa kuin hðn vain hyvðksi nðkisi, sillð ei centurio saattanut panna sitð vastaan. Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, ettð hðn sai valita palvelijat oman mielensð mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hðn Lygian vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi germaanilaista kylvettðjðtytt—ð. Siten tuli valittujen joukkoon yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli kuulunut niihin. Kaikkiin nðihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa. Samalla iloitsi hðn siitð, ettð heidðn kauttaan totuuden siemen tulisi kylvetyksi Caesarin taloon. Hðn kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen Lygian hðnen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nðhnyt Actea uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hðn oli uskonheimolaisiltaan kuullut, ettei Acte koskaan kieltðnyt heiltð palvelustaan ja ettð hðn halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitð. Muuten kerrottiin nuoresta vapautetusta, ettð hðn aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekð ettð hðn yleensð oli palatsin hyvð hengetðr. Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hðn piti luonnollisena asiana, ettð kuninkaan tyttðrellð oli palvelijaseurue, eikð siis laisinkaan estellyt heidðn tuloaan palatsiin, pðinvastoin ihmetteli, ettð heitð oli niin vðhðn. Hðn pyysi sentððn, ettð kiirehdittðisiin, sillð hðn pelkðsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli. Uudestaan tðyttyivðt Pomponian ja Lygian silmðt kyynelillð, vielð kerran laski Aulus kðtensð Lygian pððlaelle. Sitten lðksivðt sotamiehet viemððn hðntð Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa tðyttð kurkkua ja heristellessð pienið nyrkkejððn centuriolle, muka sisarta puolustaakseen. Vanha sotapððllikk— kðski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa Pomponian kanssa pinakothekiin. "Kuule, Pomponia," virkkoi hðn. "Minð lðhden Caesarin luo, vaikka pelkððn, ettð se onkin turhaa. Kðyn my—skin Senecan luona, vaikkeivðt hðnen sanansa enðð mitððn vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus, Petronius tai Vatinius suosiossa... Caesar luultavasti ei elðessððn ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hðn vaati hðnen luovuttamistaan panttivankina, niin hðn teki sen siitð syystð, ettð joku puhui hðnelle hðnestð. Helppohan meidðn on arvata, kuka sen teki." Pomponia nosti ðkkið silmðnsð. "Petroniusko?" "Tietysti." Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi pððllikk—: "Sellaista se on, kun pððstðð kynnyksensð yli ihmisið, joilla ei ole kunniaa eikð omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui taloomme! Hðn tðnne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivðt he hae panttivankia vaan jalkavaimoa." Ja hðnen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru rakastetun lapsen kadottamisesta, kðvi vielð sihisevðmmðksi kuin tavallisesti. Jonkun aikaa hðn taisteli itsensð kanssa ja ainoastaan nyrkeiksi puserretut kðdet todistivat, miten raskas hðnen sisðllinen taistelunsa oli. "Tðhðn asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hðn, "mutta nyt en usko heidðn hallitsevan maailmaa. Sitð hallitsee hðijy, mielipuoli hirvi—, nimeltð Nero." "Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua Jumalan edessð." Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hðnen elðmðnsð oli ollut tðynnð suurt—itð, mutta suuria onnettomuuksia hðn ei ollut kokenut. Sentðhden oli hðn niihin tottumaton. Vanha soturi oli kiintynyt Lygiaan enemmðn kuin hðn itsekððn tiesi,--eikð hðn saattanut tottua siihen ajatukseen, ettð hðn hðnet oli kadottanut. Sitðpaitsi tunsi hðn tulleensa n—yryytetyksi. Hðntð painoi kðsi, jota hðn halveksi, ja samalla hðn tunsi, ettð hðnen voimansa Caesarin voimien rinnalla katosi mitðtt—mðksi. Kun hðn vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hðnen ajatuksensa, virkkoi hðn: "Petronius ei ole saattanut ry—stðð hðntð meiltð Caesaria varten, sillð ei hðn toki saata loukata Poppaeaa. Hðn ry—sti hðnet siis itselleen tai Vinitiukselle... Vielð tðnð pðivðnð hankin siitð tiedon." Hetkisen perðstð kannettiin hðntð Palatinusta kohti. Mutta yksin jððtyððn lðksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemðstð sisartaan ja uhkaamasta Caesaria. VIIDES LUKU. Aulus tietysti otti lukuun senkin, ettð hðntð mahdollisesti ei pððstetð Neron kasvojen eteen. Hðnelle vastattiin, ettð Caesar paraikaa oli laulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hðn yleensð ottanut vastaan muita kuin niitð, joita hðn itse oli kutsunut. Se merkitsi toisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa hðntð tavata. Sen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan sotapððllik—n kaikella hðnelle tulevalla kunnioituksella, mutta kuultuaan hðnen asiansa, hymyili hðn katkerasti ja virkkoi: "Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdð sinulle, jalosukuinen Plautius, etten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sððlið sinua kohtaan ja haluavani sinua auttaa, sillð voit olla varma, ettð jos Caesar saisi hiukankaan aavistusta siitð, niin ei hðn ikinð antaisi takaisin Lygiaa, vaikkapa vain tehdðkseen minulle kiusaa." Ei Seneca my—skððn kehoittanut kððntymððn Tigellinuksen, Vatiniuksen tai Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidðt saisi rahalla lahjotuksi, mahdollisesti he my—skin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka vaikutusta he koettivat tehdð tyhjðksi. Mutta luultavasti he Caesarille ilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja silloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta hðntð. Vanha filosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kððntðen sen kðrjen itseððn vastaan. "Sinð vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidð niistð, jotka vaikenevat. Kuinka sinð saatoit olla kehumatta hðnen kauneuttaan, hðnen hyveitððn, hðnen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja runojaan! Miten sinð saatoit olla ylistðmðttð Britannicuksen kuolemaa, miten laiminly—dð kiitospuheitten pitðmisen ðidinsurmaajan kunniaksi? Sinð et edes lðhettðnyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta. Aulus, Aulus, sinð et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset suosikit, olemme oppineet olemaan." Niin sanottuaan otti hðn pikarin, joka riippui hðnen vy—llððn, pisti vettð impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi puhettaan: "Oi, Nerolla on kiitollinen sydðn. Hðn rakastaa sinua siksi, ettð kannoit hðnen nimensð kunnian maailman ððriin, ja hðn rakastaa minua siksi, ettð olin hðnen opettajanaan hðnen nuoruudessaan. Siitð syystð ei tðmð vesi ole myrkytettyð, vaan tiedðn, ettð huoleti voin sitð juoda. Viini minun talossani ei ole tðysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen, niin juo rohkeasti tðtð vettð. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta asti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttðmððn minun kaivoani, tðytyy myrkyttðð kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten nðet, saattaa ihminen sentððn vaarattomastikin viettðð rauhallisia vanhuudenpðivið tðssð maailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmðn sielun kuin ruumiin puolesta." Se oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi Cornutuksella tai Traseaalla oli. Sentðhden oli hðn yhtð mittaa ollut liian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hðn kyllð tunsi ja kðsitti, ettð hðnen Zenonin opin tunnustajana olisi pitðnyt kulkea toisia teitð, ja tðmð tuotti hðnelle enemmðn kðrsimyksið kuin kuolemanpelko. ákkið katkaisi pððllikk— hðnen surullisten ajatustensa juoksun. "Jalo Annaeus," huudahti hðn, "tiedðn kyllð, miten Caesar palkitsi kaiken huolenpidon, minkð nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynð lapsemme ry—stðmiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset hðnen tekoonsa ja kðytð vihdoin vanhan ystðvyytesi tðhden kaikkia keinoja, mitð ikinð keksit, taivuttaaksesi hðntð." "Petronius ja minð," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin miehið. En tiedð hðnen syitððn enkð arvaa vaikuttimia, joiden nojalla hðn toimii. Luulen sentððn, ettð hðn, kaikesta turmeluksestaan huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyððn kerðð ympðrilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hðnelle, ettð hðn on tehnyt vððrin, sillð Petronius on aikoja sitten kadottanut ðlyn erottaa oikeaa vððrðstð. Mutta osoita hðnelle, ettð hðnen menettelynsð oli rumaa, niin hðn hðpeðð. Kun minð hðnet nðen, niin aion sanoa: £ihanhan sinð olet menetellyt kuin vapautettu orja.£ Jollei se auta, niin ei mikððn auta." "Kiitðn sinua siitðkin," lausui pððllikk—. Sitten hðn kðski kannattaa itsensð Vinitiuksen luo, jonka hðn tapasi miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus nðki nuoren miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenð, jolloin salaliitto Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hðnet vihan vimma, ja tuskin oli opettaja jðttðnyt huoneen ja oviverho laskeutunut hðnen jðlkeensð, kun ankarat syyt—kset ja soimaukset koskena kuohuivat hðnen huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, ettð Lygia oli ry—stetty, kðvi hðn niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enðð hetkeðkððn saattanut epðillð hðnen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat hikipisarat, veri karkasi ensin sydðmeen ja tulvi sitten kuumina laineina takaisin kasvoille, silmðt sðken—ivðt ja suusta sy—ksyi sekavia kysymyksið. Hðnen sisðssððn taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja raivon myrsky. Hðnestð tuntui, ettð niin pian kuin Lygia on astunut Caesarin talon kynnyksen yli, on hðn, Vinitius, ainiaaksi kadottanut hðnet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren soturin pððhðn salaman nopeudella epðilys: entð jos Petronius on pitðnyt sinua pilkkanaan, entð jos hðn lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkð hðn on ry—stðnyt hðnet itseððn varten. Vinitiuksen pððhðn ei edes pðlkðhtðnyt ajatus, ettð joku nðhtyððn Lygian saattaisi olla himoitsematta hðntð. Hillitt—myys, joka hðnen suvussaan oli perinn—llinen, sai hðnet tðllð hetkellð raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei hðneltð kaiken mielenmaltin. "Pððllikk—," huusi hðn sðrkyneellð ððnellð, "lðhde kotiin ja odota siellð minua. Tiedð, ettð vaikka Petronius olisi oma isðni, niin kostaisin hðnelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota minua siellð. Ei Petronius enempðð kuin Caesarkaan saa hðntð omistaa." Sitten hðn kððntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka tðysissð vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejððn heristellen: "Kautta nðiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekð hðnet ettð itseni!" Nðin sanottuaan hðn karkasi ulos, huusi vielð mennessððn Aulukselle sanat £odota minua!£ ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen asuntoa kohti, tiellð ty—ntðen kumoon useita vastaantulijoita. Tyyntyneempðnð palasi Aulus kotiin. Hðn tuli siihen johtopððt—kseen, ettð jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ry—stðð Lygian Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllð toisi hðnet heille kotiin. Vihdoin lohdutti hðntð se ajatus, ettð jollei Lygiaa saataisi vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hðnen puolestaan ja pelastaisi hðnet kuoleman kautta hðpeðstð. Hðn tiesi, ettð Vinitius pitðisi sanansa, sillð hðn oli nðhnyt hðnen raivonsa ja tunsi ennestððnkin kaikkien tðmðn suvun jðsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata hðnet kuin luovuttaa hðnet Caesarille. Epðilemðttð hðn sen olisi tehnytkin, jollei hðnen olisi pitðnyt ajatella poikaansa, suvun viimeistð miehistð jðsentð. Aulus oli sotilas. Stoikoista hðn tuskin oli kuullut puhuttavankaan, mutta hðnen mielipiteensð olivat hyvin samanlaiset kuin heidðn. Hðnen kðsityksensð mukaan oli kuolema keveðmpi kestðð kuin hðpeð. Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hðn Pomponiaa uutisillaan, ja molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidðn rakasta lastaan ja olivat valmiit sydðmen pohjasta antamaan siunauksensa heille molemmille. Mutta aika kului, eikð viestið kuulunut. Vasta illalla kumahti vasara porttiin. Hetkisen perðstð tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettð. Vanha soturi oli aina tottunut hillitsemððn tunteensa, mutta kirjettð ottaessaan vapisivat hðnen kðtensð, ja hðn heittðytyi lukemaan sitð niin hðtðisesti, ettð olisi luullut koko hðnen talonsa kohtalon riippuvan siitð. ákkið synkistyivðt hðnen kasvonsa, ikððnkuin hðnen pððlleen olisi langennut varjo ohitse kiitðvðstð pilvestð. "Lue," virkkoi hðn vaimolleen. Pomponia otti kirjeen ja luki: £Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikð on tapahtunut, on tapahtunut Caesarin kðskystð. Alistukaa siihen, niinkuin minð ja Petroniuskin alistumme.£ Seurasi pitkð ððnett—myys. KUUDES LUKU. Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispððnð oli t—rmðnnyt atriumiin ja saanut kuulla, ettð isðntð oli kirjastossa, ei ovenvartija ollut uskaltanut pidðttðð hðntð, vaan hðn pððsi yhtð kyytið ryntððmððn kirjastoon. Siellð tapasi hðn Petroniuksen kirjoittamassa. Vinitius riisti ruokokynðn hðnen kðdestððn, rikkoi sen ja viskasi permannolle, laski sitten kðtensð Petroniuksen olkapððlle, vei kasvonsa ihan likelle hðnen kasvojaan ja rupesi kðheðllð ððnellð kyselemððn: "Mitð sinð olet hðnelle tehnyt? Missð hðn on?" Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius tarttui nuoren soturin kðteen, joka lepðsi hðnen olkapððllððn, koppasi sitten hðnen toisen kðtensð ja pusertaen niitð molempia yhdellð kðdellððn kovasti kuin rautaisilla pihdeillð, huusi: "Minð olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani kyllð entinen joustavuus. Koetapa pððstð irti. Olet mahtanut olla voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia sepðltð." Hðnen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinððkððn, ainoastaan silmistð sðihkyi pððttðvðisyys ja tahdonvoima. Hetken perðstð pððsti hðn irti Vinitiuksen kðdet. N—yrtyneenð, hðpeissððn ja kiivastuksissaan seisoi Vinitius hðnen edessððn. "Terðksestð ovat kðtesi," virkkoi hðn, "mutta kautta kaikkien Manalan jumalien vannon, ettð jos sinð olet minut pettðnyt, niin pistðn veitsen kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa." "Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Terðs on, kuten nðet, rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestð olkapððstðsi saattaisi tehdð kaksi minun olkapððtðni, niin ei minun tarvitse pelðtð sinua. Minð vain sððlin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittðmðtt—myys yleensð saattaisi hðmmðstyttðð minua, niin ehkð hðmmðstelisin sinunkin kiittðmðtt—myyttðsi." "Missð Lygia on?" "Ry—vðrien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa." "Petronius!" "Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnðkin, ettð hðn ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, ettð hðn antaisi hðnet sinulle. Eik— sinulla siellð togasi poimuissa ole veistð? Ehkð pistðt minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentððn odottamaan pari pðivðð, sillð veisivðt sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi ikðvissððn." He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivðsti silmðili Petroniukseen; sitten hðn puhui: "Katso minuun. Minð rakastan hðntð ja rakkauteni on pannut ajatukseni ihan sekaisin." "Nyt saat sinð hðmmðstyð minua, Marcus. Toissa pðivðnð virkoin Caesarille nðin: sisarenpoikani Vinitius on siihen mððrin rakastunut erððseen tytt—-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, ettð pelkðt huokaukset ovat muuttaneet koko hðnen kotinsa tðydelliseksi h—yrykylvyksi. Sinð Caesar, sanoin, tai minð, jotka tiedðmme, kummoisen todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hðnestð tuhatta sestertsiðkððn, mutta poika on aina ollut tyhmð kuin kolmijalka, ja nyt hðn on kadottanut viimeisenkin jðrkensð." "Petronius!" "Jollet ymmðrrð, ettð minð tðmðn sanoin turvatakseni Lygiaa, niin todella olen valmis uskomaan, ettð puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle, ettei niin suuri esteetikko kuin hðn saata pitðð sellaista tytt—ð kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tðhðn asti ole uskaltanut katsella asioita muuten kuin minun silmillðni, ei tietysti nytkððn tule tunnustamaan hðntð kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei tietysti vaadi omakseenkaan. Nðin oli apina saatettava vaarattomaksi ja kytkettðvð talutusnuoraan. Hðn ei ensinkððn tutustu Lygiaan. Sen sijaan huomaa Lygian Poppaea ja hðn puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa karkoittaakseen hðnet palatsista. Mutta vðlinpitðmðtt—mðsti jatkoin minð puhettani Vaskiselle Parralle tðhðn tapaan: £ota Lygia ja anna hðnet Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdð se, sillð tytt— on panttivanki, ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elðmðð.£ Nero suostui. Eihðn hðnellð ollut vðhintðkððn syytð olla suostumatta, varsinkin kun annoin hðnelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisið ihmisið. Sinut mððrðtððn panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygilðinen aarre sinun kðsiisi. Sinð taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat--et ainoastaan hoitaa aarrettasi niin, ettei siitð mitððn menisi hukkaan, vaan niin, ettð se lisððntymistððn lisððntyisi. Nð—n vuoksi pitðð Caesar hðntð nyt muutamia pðivið palatsissa ja lðhettðð hðnet sitten sinun insulaasi, sinð onnen poika!" "Onko se totta? Eik— hðntð uhkaa vaara Caesarin talossa?" "Jos hðnen pitðisi jððdð sinne asumaan, niin Poppaea varmaan neuvottelisi hðnestð myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on kysymys muutamasta pðivðstð, niin ei mikððn uhkaa hðntð. Caesarin palatsin vðest— nousee tðhðn aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan nðe tytt—ð, varsinkaan koska hðn uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpððmies kðvi juuri luonani ilmoittamassa, ettð hðn saattoi neidon palatsiin ja uskoi hðnet Acten kðsiin. Acte on hyvð ihminen. Sentðhden kðskinkin uskoa hðnet hðnen haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltð, koska hðnkin kuuluu kirjoittaneen hðnelle. Huomenna pitðð Nero kemut. Toimitin sinulle paikan Lygian vieressð." "Suo anteeksi hðtik—imiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun kðskeneesi tuoda hðnet itsellesi tai Caesarille." "Hðtik—imisen kyllð suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda anteeksi alhaiset tapasi, tyhmðt huutosi ja raa'an ððnesi, joka muistutti moranpelaajia. En pidð sellaisista, Marcus. Tiedð, ettð Neron urkkijana toimii Tigellinus, tiedð my—skin, ettð jos minð olisin tahtonut toimittaa tyt—n itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidðn hðnet, kunnes kyllðstyn hðneen." Nðin sanottuaan iski hðn Vinitiukseen pðhkinðnkarvaiset silmðterðnsð, ja hðnen kasvoihinsa tuli kylmð, r—yhkeð ilme. Nuori mies hðmmentyi kokonaan. "Minð olen syyllinen," huudahti hðn. "Sinð olet hyvð ja rehellinen, ja minð kiitðn sinua koko sielustani. Salli minun sentððn vielð kysyð, mikset kðskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?" "Siksi ettð Caesar tahtoo sðilyttðð sððdyllisyyden varjon. Tietysti kaupungilla tullaan puhumaan siitð, ettð panttivankina olemme ottaneet Lygian huostaamme. Olkoon hðn Caesarin palatsissa niin kauan kuin nðitð puheita kestðð. Sitten lðhetðmme hðnet kaikessa hiljaisuudessa sinun luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hðn tietðð, ettð hðnen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hðn koettaa saada teoilleen sððdyllisyyden muotoa. Joko sinð olet tyyntynyt niin, ettð kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt, minkðtðhden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma, ettei sitð kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden, rehellisyyden ja hyveen varjon alla?... Minkðtðhden se nðkee niin paljon vaivaa? Minð my—nnðn, ettð veljen, ðidin ja puolison murhaaminen sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin en minð kirjoittelisi selityskirjeitð senaatille... Nero kirjoittaa--Nero koettaa sðilyttðð sððdyllisyyden varjon, sillð Nero on pelkuri. Tiberius ei ollut mikððn pelkuri ja kuitenkin hðnkin aina selitti menettelynsð oikeudenmukaisiksi. Minkðtðhden? Ihme ja kumma, ettð paheen aina pitðð alistua hyveen alle! Mutta tiedðtk— miksi? Siksi, ettð rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis: todellinen esteetikko on aina mitð hyveellisin ihminen. Siis: minðkin olen hyveellinen ihminen. Tðnððn tðytyy minun valaa hiukan viinið Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillð huomaan, ettð sofisteistakin voi olla jotakin hy—tyð. Mutta kuuntele, sillð nyt puhun eteenpðin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hðnet sinulle. Hyvð. Mutta Lysippuspa osaisi muovaella teistð ihanan ryhmðn. Te olette molemmat kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se saata olla huono. Katso Marcus, tðssð istuu sinun edessðsi Petroniuksen hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides elðisi, niin hðnen tðytyisi tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tðstð lyhyestð puheestani hyveen kunniaksi." Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmðn kuin kaikki esitelmðt hyveestð. "Huomenna," huudahti hðn, "saan nðhdð Lygian, ja sitten on hðn kotonani aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka." "Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun kimpussani on Aulus. Hðn syytðð pððlleni kaikkien pimeyden jumalien koston. Jospa se peto edes sitð ennen ottaisi kunnollisia lausuntotunteja... Mutta ehkð hðn kohtelee minua kuten entisellð ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lðhetin hðnet muuten juuri siitð syystð maalle kuritushuoneeseen." "Aulus kðvi luonani. Lupasin lðhettðð hðnelle tietoja Lygiasta." "Kirjoita hðnelle, ettð Caesarin £jumalallinen£ tahto on ylðpuolella oikeuden ja ettð annat ensimmðiselle pojallesi nimen Aulus. Tðytyyhðn vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytðð Vaskipartaa kutsumaan hðnet huomisiin kemuihin. Sitten hðn saa nðhdð sinut tricliniumissa Lygian rinnalla." "álð tee sitð," sanoi Vinitius. "Minun kðy heitð kumminkin sððli, varsinkin Pomponiaa." Hðn istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti viimeisetkin toiveet. SEITSEMáS LUKU. Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman ylhðisimmðtkin pððt taipuneet hðnen edessððn. Hðn ei koskaan ollut halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hðn joskus oli kðyttðnyt hyvðkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hðn tehnyt sen rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja n—yrðnð oli hðn saanut osakseen paljon kiitollisuutta, eikð hðnellð ollut yhtððn vihamiehið. Ei edes Octavia ollut saattanut kadehtia hðntð. Sillð kadehtijoiden mielestð tðytyi hðnen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivðt, ettð hðn yhð rakasti Neroa surumielisellð, sairaalloisella rakkaudella, joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltð ajoilta, jolloin Nero oli sekð nuorempi ja rakastavaisempi ettð parempi. Kaikki tiesivðt, ettei hðn noista muistoista saattanut erottaa ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vðhintðkððn pelkoa siitð, ettð Caesar palaisi hðnen luokseen, pidettiin hðntð tðydellisesti turvattomana olentona, ja siitð syystð sai hðn elðð rauhassa. Poppaeakin piti hðntð hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei hðntð kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan. Koska Caesar kerran oli rakastanut hðntð ja sitten hylðnnyt hðnet ilman minkððnlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillð, niin hðntð vielðkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan hðnet oli Nero palatsistaan antanut hðnelle asunnon, jossa oli erityinen cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinð kunniapaikoilla, niin Actekin vielð joskus kutsuttiin Caesarin p—ytððn. Mahdollisesti hðnen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystðviensð seurassa ei Caesar enðð viime aikoina ollut vðlittðnyt mistððn. Hðnen p—ydðssððn istui mitð kirjavin joukko kaikista sððdyistð ja ammateista. Siellð oli senaattoreja--pððasiallisesti sentððn sellaisia, jotka samalla suostuivat olemaan narreinakin--, oli patriseja, sekð nuorempia ettð vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellð oli ylhðisið naisia, jotka hðikðilemðttð illalla pukeutuivat vaaleaan valetukkaan ja lðksivðt huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita virkamiehið ja pappeja, jotka tðyden pikarin ððressð olivat valmiit tekemððn pilkkaa omista jumalistaan. Sitðpaitsi kaikenkarvaista roskavðkeð, mikð laulajana, mikð nðyttelijðnð, soittoniekkana, tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikð runoilijana, joka lausuessaan omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hðnen kouraansa siitð hyvðstð, ettð hðn kehui Caesarin runoja. Nðlkðiset filosofit seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielð kuuluisat vaununohjaajat, ilveilijðt, silmðnkððntðjðt, sadunkertojat, narrit ja kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut lyhytikðiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillð hiuksilla peittðð korvansa, niissð kun vielð oli lðpi, orjanmerkki. Suuret vieraat istuutuivat suoraa pððtð p—ytððn, pienemmðt pitivðt aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeðsti hetkeð, jolloin palvelijat sallisivat heidðn pððstð ruoka- ja juomajðtteiden kimppuun. Tðllaisten vieraiden hankkimisesta pitivðt Tigellinus, Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidðn my—skin oli tðytynyt hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillð siellð hðn saattoi kðyttðytyð vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki ja peitti kaikki loistollaan. Ylhðiset ja alhaiset, suurten sukujen jðlkelðiset ja roskavðki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja kurjat, ala-arvoiset kyvyt--kaikki pyrkivðt hoviin, saadakseen hðikðistyille silmilleen tyydytystð tuosta loistosta, jonka sðteilyð tuskin ihmismieli pystyi kðsittðmððn, ja pððstðkseen likelle tuota kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lðhdettð, jonka ainoa silmðys saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta my—skin ylentðð mððrðtt—miin. Tðnð pðivðnð piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut kumma, ettð nðin heti muuton jðlkeen pelko, epðvarmuus ja jonkinlainen huumaus tðytti hðnen mielensð ja ettð hðntð halutti asettua vastarintaan. Hðn pelkðsi Caesaria, pelkðsi ihmisið, pelkðsi palatsia, jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkðsi kemujakin, joiden hðpeðllisyydestð hðn oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidðn ystðviensð puhuvan. Vaikka hðn oli nuori tytt—, ei hðn ollut tietðmðt—n, sillð nðihin aikoihin oli miltei mahdotonta estðð tietoja pahuudesta tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllð, ettð hðntð tðssð palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenðkin varoittanut siitð. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hðn tunnusti korkeaa oppia, jota kasvatusðiti kaikin voimin oli teroittanut hðnen mieleensð, ja hðn pððtti varjella itseððn turmiolta. Hðn tahtoi tehdð sen sekð ðidin ettð itsensð ja tuon jumalallisen opettajan tðhden, johon hðn uskoi ja jota hðn rakasti koko lapsellisen sydðmensð voimalla hðnen suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja yl—snousemisensa kunnian takia. Koska hðn tiesi, ettei Aulus eikð Pomponia Graecina enðð olleet vastaamassa hðnen kðyt—ksestððn, niin hðn mietti, eik— olisi paras kieltðytyð menemðstð kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus ððneen huusivat hðnen mielessððn, toiselta puolen herðsi hðnessð halu osoittaa rohkeutta ja kðrsivðllisyyttð, alistua tuskiin, jopa kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin kðskenyt. Olihan hðn itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, ettð hðnen uskonsa tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti rukoilevat sitð. Lygiankin, hðnen vielð ollessaan Auluksen talossa, oli vðliin vallannut halu kokea sitð. Hðn oli kuvitellut itsensð marttyyrina, kðsissð ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineð kohti. Ja sellaisia nðkyjð hðnen mielikuvituksensa yhtðmittaa oli luonut. Niissð oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissð oli jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveðn rangaistuksen ja kun unelmoidut kðrsimykset saattoivat muuttua todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkðhðnlaisen rangaistuksen ja minkðhðnlaisia kidutuksia he hðnelle mððrðisivðt? Hðnen puoleksi lapsellinen mielensð hðilyi sinne tðnne. Mutta kun Acte sai selville syyn hðnen pððttðmðtt—myyteensð, katseli hðn hðneen kummissaan, ikððnkuin hðn olisi luullut tyt—n puhuvan kuumehoureissaan. Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestð yllyttðð vastaansa hðnen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei tietðnyt, mitð sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hðn ollut mikððn panttivanki, vaan kansansa hylkððmð tytt—, jota ei enðð suojellut hðnen kansansa oikeus. Ja entð jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, ettð hðn kiukkuisuuden hetkenð saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hðnet tðnne, niin hðn mððrðsi hðnen kohtalonsa. Hðn oli vallan alla, jonka ylðpuolella ei ollut toista maailmassa. "Niin," jatkoi hðn, "minðkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitð ja tiedðn, ettð maailman ylðpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika, joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. álð unohda sitð, Lygia. Tiedðn senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta siksi, mikð minð olen ollut, ja ettð teidðn, kuten stoikkojen, joista Epictetus on kertonut minulle, tðytyy valita kuolema, jos valittavaksenne sattuu kuolema tai hðpeð. Mutta mistð sinð tiedðt, ettð sinua odottaa juuri kuolema eikð hðpeð? Etk— ole kuullut puhuttavan Sejanuksen tyttðrestð? Hðn oli vielð aivan nuori tytt—, ja koska laki kieltðð kuolemalla rankaisemasta neitsyttð, niin kðski Tiberius, jottei tðtð lakia loukattaisi, ensin hðvðistð hðnet. Lygia, Lygia, ðlð ðrsytð Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun tðytyy valita hðpeð tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi kðskee, mutta ðlð vapaaehtoisesti etsi turmiota ðlðkð turhien syitten takia ðrsytð maallista, hirveðð jumalaa." Acte oli puhunut suurella hellyydellð ja innostuksella ja koska hðn oli likinðk—inen, toi hðn suloiset kasvonsa likemmð Lygian kasvoja, ikððnkuin saadakseen selville, minkð vaikutuksen hðnen sanansa olivat tehneet. Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella kðsivartensa hðnen kaulaansa ja virkkoi: "Sinð olet niin hyvð, Acte!" Actea liikutti hðnen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hðn painoi tyt—n rintaansa vastaan. Samassa hðn sentððn irroitti hðnet syleilystððn ja puhui: "Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole." Sitten hðn kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja puheli itsekseen, ikððnkuin epðtoivoissaan: "Ei! Hðnkððn ei ollut paha! Siihen aikaan piti hðn itseððn hyvðnð ja tahtoi olla hyvð. Minð sen parhaiten tiedðn. Kaikki muu tapahtui my—hemmin ... sitten, kun hðn lakkasi rakastamasta... Toiset hðnet tekivðt tðllaiseksi ... niin, toiset--ja Poppaea." Hðnen silmðnsð tulivat tðyteen kyyneleitð. Jonkun aikaa Lygia katseli hðntð sinisillð silmillððn, mutta virkkoi vihdoin: "Sððlitk— hðntð, Acte?" "Sððlin!" vastasi kreikatar synkðsti. Ja taasen hðn alkoi astella, vððnnellen kðsiððn ikððnkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme. Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyððn: "Rakastatko hðntð, Acte?" "Rakastan..." Hetkisen perðstð hðn lisðsi: "Minð olenkin ainoa, joka hðntð rakastan." He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka muistojen kautta oli tullut jðrkytetyksi. Kun hðnen kasvonsa vihdoin olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensð, puhkesi hðn puhumaan: "Puhukaamme sinusta, Lygia. álð ajattelekaan Caesarin tahdon vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen. Minð tunnen tðmðn talon perinpohjin ja tiedðn, ettei sinua Caesarin puolelta uhkaa mikððn vaara. Jos Caesar olisi kðskenyt ry—stðð sinut itseððn varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Tððllð hallitsee Poppaea ja nyt, synnytettyððn Nerolle tyttðren, on hðn entistð itsevaltiaampi... Ei. Nero tosin on kðskenyt sinun saapumaan kemuihin, mutta eihðn hðn vielð ole nðhnyt eikð kysynyt sinua eikð siis vðlitð sinusta. Mahdollisesti hðn sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain kiusoitellakseen heitð. Petronius kirjoitti minulle, ettð ottaisin sinut huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedðt, Pomponia. Luultavasti he ovat keskenððn sopineet asiasta. Tai ehkð Petronius teki sen Pomponian pyynn—stð. Jos niin on, ettð hðnkin Pomponian pyynn—stð valvoo kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitððn hðtðð, ja kuka tietðð, vaikka hðn saisi Neron lðhettðmððn sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedð, pitððk— Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hðn harvoin uskaltaa olla toista mieltð kuin Petronius." "Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kðvi meillð vðhðð ennen kuin minut vietiin kotoa, ja ðiti oli vakuutettu siitð, ettð Nero hðnen kehoituksestaan pððtti noudattaa minut." "Se olisi paha!" huudahti Acte. Hetkisen mietittyððn jatkoi hðn: "Ehkð Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen talossa nðhneensð lygien panttivangin, ja ehkð Nero, joka saattaa kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitð syystð, ettð panttivangit kuuluvat Caesarille. Hðn muuten ei pidð Auluksesta eikð Pomponiasta... Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ry—stðð sinut Aulukselta, niin olen varma, ettð hðn olisi menetellyt toisin... En tiedð, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta toisenlainen hðn kumminkin on... Ehkð muuten keksit jonkun toisenkin, joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etk— Auluksen luona nðhnyt ketððn Caesarin likeisistð?" "Nðinhðn minð Vespasianuksen ja Tituksen." "Caesar ei pidð heistð." "Ja Senecan." "Senecan neuvosta olisi seuraus, ettð Caesar menettelisi aivan pðinvastoin." Lygian kasvoille nousi heleð puna. "Ja Vinitiuksen." "Hðntð en tunne." "Hðn on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta." "Luuletko ettð Nero pitðð hðnestð?" "Kaikki pitðvðt Vinitiuksesta." "Luuletko ettð hðn suostuisi ajamaan asiaasi?" "Kyllð." Acte hymyili hellðð hymyð ja lausui: "Sitten varmaankin nðet hðnet kemuissa. Sinun tðytyy mennð niihin, ensiksi jo sentðhden, ettð sinun tðytyy... Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinð voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentðhden, ettð jos tahdot palata Auluksen taloon, tðytyy sinun saada tilaisuus pyytðð Petroniusta ja Vinitiusta kðyttðmððn vaikutusvaltaansa hyvðksesi. Jos he olisivat tððllð, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minð: ettð olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi poissaoloasi, mutta jos hðn huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, ettð olet uskaltanut vastustaa hðnen tahtoaan, niin ei sinua enðð mikððn pelastaisi. Mene, Lygia... Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja pian alkavat vieraat saapua." "Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minð seuraan neuvoasi." Ei hðn itsekððn tietðnyt, mikð oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hðnen pððt—kseensð. Hðnen teki kyllð mielensð tavata Vinitius ja Petronius, mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hðn my—skin edes kerran elðessððn nðhdð kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki muut tuollaiset kaunottaret, sekð koko tuon sanomattoman komeuden, josta koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tytt— selvðsti tunsi. Hðnen tðytyi mennð. Kun siis sekð tðytymys ettð selvð jðrki ja salainen halu veivðt aivan samaan tulokseen, niin hðn lakkasi epðilemðstð. Acte vei hðnet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hðnet. Eihðn Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin palveluksessa niitð oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa erityistð ystðvðllisyyttð neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus oli valloittanut hðnen sydðmensð, pððtti hðn itse pukea hðnet. Pian saattoikin huomata, ettð nuoressa, surumielisessð kreikattaressa, vaikka hðn oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitð, oli sðilynyt suuri mððrð muinais-hellenilðistð henkeð, johon ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hðn oli riisunut Lygian ja nðki hðnen sekð notkean ettð tðytelðisen vartalonsa, joka oli kuin helmistð ja ruusuista rakennettu, pððsi hðneltð hðmmðstyksen huudahdus. Hðn astui pari askelta taapðin, katseli ihastuksissaan hðnen verrattoman kaunista, kevðistð vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan: "Lygia, sinð olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!" Mutta tytt—, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hðnen edessððn ihanaisena kuin unennðk—, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistðmð kuva tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kðdet rinnoilla ja silmðt luotuina maahan. Vihdoin hðn ðkkinðisellð liikkeellð irroitti kðtensð, aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessð heilautti pððtððn, niin ettð ne aukenivat ja verhosivat hðnet kuin viittaan. Acte likeni hðntð ja virkkoi, silitellen hðnen tummia hiuksiaan: "Oi, kummoiset hiukset sinulla on!... En pane niihin kultajauhoa, ne loistavat itsestððn ikððnkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa... Ehkð sentððn sinne tðnne siroitan vðhðn kiiltoa, mutta aivan, aivan vðhðn, vaan, ikððnkuin sðteenð loistamaan... Ihana mahtaa olla lygilðinen maanne, koska siellð kasvaa tðllaisia neitoja." "En muista sitð," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, ettð siellð on metsið, metsið, metsið." "Juuri metsissð kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kðtensð vaasiin, joka oli tðynnð verbena-—ljyð, ja alkaen sillð voidella Lygian hiuksia. Saatuaan tðmðn ty—n tehdyksi, rupesi hðn hiljalleen voitelemaan tyt—n ruumista hyvðnhajuisella Arapian —ljyllð. Sitten puetti hðn hðnet pehmeððn, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka pððlle oli tuleva lumivalkea £peplum£. Mutta koska nyt oli aika kðydð jðrjestðmððn hiuksia, kððri hðn vðliaikaisesti tyt—n jonkinlaiseen leveððn viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hðnet nojatuoliin ja uskoi orjattaren kðsiin, saadakseen hiukan etempðð seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkið, jotka kultaisilla ny—reillð k—ytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympðri. Kun vihdoin kampaaminenkin oli pððtetty, jðrjestettiin peplum kauniisiin keveisiin poimuihin. Acte pani vielð helmet kaulaan ja siroitti sinne tðnne hiuksille kultatomua. Sitten hðn kðski ruveta puettamaan itseððn, mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa. Pian hðn olikin valmis, ja kun ensimmðiset kantotuolit likenivðt pððkðytðvðð, astuivat he sisððn sivukðytðvðstð, josta saattoi nðhdð pððportin ja sisðhuoneita sekð pihan, jota ympðr—i numidilaisesta marmorista veistetty pylvðikk—. Ryhmittðin tulvi yhð enemmðn kansaa portin korkean kaaren alle, jonka katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko nðytti kiidðttðvðn ilmaan Apolloa ja Dianaa. Lygian silmien edessð oli niin komea nðk—ala, ettei hðn Auluksen vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan. Aurinko juuri laski ja sen viimeiset sðteet valaisivat keltaisia marmoripylvðitð, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vðhitellen kðvivðt ruusunvðrisiksi. Lðpi pylvðst—n, ohi vaikeitten Danaidien ja muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinð oli sekð miehið ettð naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka kauniina, pehmeinð poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jðttilðiskokoinen Herkuleen kuva, jonka pðð vielð oli valossa, mutta rinta jo upposi pylvððn luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti Lygialle senaattorit leveðsaumaisissa togissaan ja vðrikkðissð tunikoissaan, kengissð puolikuut. Hðn osoitti hðnelle ritarit, kuuluisat taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikð oli puettu roomalaiseen, mikð kreikkalaiseen, mikð fantastiseen itðmaalaiseen pukuun, hiukset nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinð pitkin pððtð, kuten jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain sekð miesten ettð naisten nimet ja lisðsi moneen jonkun hirveðn kertomuksen, joka herðtti Lygiassa sekð kauhua ettð hðmmðstystð ja mietteitð. Tðmð oli kummallinen maailma, jonka kauneus hðikðisi silmið ja jonka varjopuolia ei tyt—n lapsellinen jðrki pystynyt kðsittðmððn. Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylvðsrivit, jotka hðvisivðt kaukaisuuteen, nðmð ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita--kaikki teki ylevðn, tyynen vaikutuksen; tuntui siltð, ettð ihmisten tððllð tðytyi viettðð puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elðmðð. Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi nðistð ihmisistð ja tðstð palatsista yhð uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa nðkyi vielð sekð seinissð ettð lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli surmattu hðnen vaimonsa, tuolla viskattu hðnen lapsensa kuoliaaksi kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus nðlissððn oli kalvanut omat kðtensð, tuolla oli myrkytetty vanhempi Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa Claudius, tuolla kðrsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinðt olivat kuulleet voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nðmð ihmiset, jotka nyt riensivðt juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin, saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkð hymy monenkin kasvoilla oli peittðmðssð kauhua, levottomuutta ja huomispðivðn pelkoa; ehkð kuumeentapainen himo ja kateus tðllðkin hetkellð kalvoi monen ulkonaisesti huolettoman, seppel—idyn puolijumalan sydðntð. Lygian pelðstyneet ajatukset eivðt jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota vðkevðmmin tuo loistava maailma vaikutti hðnen silmiinsð, sitð tuskallisemmaksi kðvi tunne hðnen sydðmessððn ja hðnen sielunsa ikðv—i aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikð rikos. Vicus Apollinista pitkin tulvi yhð uusia vieraslaumoja. Portin takaa kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan, huusivat. Pihassa ja pylvðik—issð vilisi keisarillisia palvelijoita, orjia, orjattaria, pienið poikia ja pretoriaani-sotamiehið, joiden piti vartioida palatsia. Siellð valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa nðkyi mustia numidilaisia, pððssð helmit—yht—inen kypðrð ja korvissa suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat kðsissððn luuttuja, sitroja, taiteellisesti sekð ansari-kasveista ettð my—hðisen syksyn kukkasista sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia kðsilamppuja. Yhð ððnekkððmmðksi kðvi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulðhteen loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisðde korkealta putosi marmoria vastaan ja siinð sðrkyi ikððnkuin kyyneliksi. Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikððnkuin etsien jotakin. ákkið nousi hðnen poskilleen puna. Pylvðskðytðvðn lðpi astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa togissaan, tyyninð ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui, kun hðn vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut, ystðvðlliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hðnen sydðmeltððn. Hðn ei enðð ollut niin yksin. Vielð hetkinen sitten oli hðn kalvavalla ikðvðllð ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hðnen ikðvðnsð enðð ollut niin tuskallinen. Halu nðhdð ja puhutella Vinitiusta tukahdutti muut ððnet. Turhaan hðn johdatti mieleensð kaiken Caesarin talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta kaikista varoituksista tunsi hðn, ettei hðn ainoastaan pakosta lðhtenyt kesteihin: hðnen teki niihin mieli. Kun hðn ajatteli, ettð hðn hetkisen perðstð saisi kuulla tuon suloisen ððnen, joka hiljan puhui hðnelle rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli soinut hðnen korvissaan, tðytti hðnen rintansa suuri riemu. Samassa hðn kuitenkin pelðstyi riemuaan. Hðnestð tuntui siltð, kuin hðn tðnð hetkenð olisi loukannut sekð sitð puhdasta oppia, johon hðn oli kasvatettu, ettð itseððn ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua vðlttðmðtt—myyden alle, toista lðhteð huvittelemaan. Hðn tunsi olevansa rikollinen, syntinen, kadotettu. Hðnet valtasi epðtoivo, hðn olisi tahtonut itkeð. Jos hðn olisi ollut yksin, olisi hðn heittðytynyt polvilleen, ly—nyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen rikkonut! Acte tarttui hðnen kðteensð ja veti hðnet sisðhuoneiden lðpi suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettðisiin. Mutta hðnen silmðnsð sumenivat, sisðllinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydðmen ly—nnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikððnkuin unessa nðki hðn tuhansia lamppuja tuikkimassa p—ydillð ja seinillð, kuin unessa kuuli hðn huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun lðpi nðki hðn hðnet itsensð. Huuto teki hðnet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvðnhajuisten voiteiden tðyttðmð ilma py—rrytti. Hðn oli siihen mððrððn kadottanut tajuntansa, ettð hðn tuskin tunsi Actea, joka vei hðnet p—ytððn ja itse asettui hðnen viereensð. ákkið puhutteli hðntð tuttu ððni toiselta sivulta lausuen hiljaa: "Terve sinulle, sinð ihanin maailman impysistð ja taivaan tðhdistð, terve sinulle, jumalallinen Callina!" Lygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti sivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressððn. Hðn oli ilman togaa, koska sekð tapa ettð mukavuus kðskivðt riisumaan togan kemuissa. Hðnen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvðrinen ja hopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Kðsivarret olivat paljaat ja itðmaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveðllð, kultaisella vanteella kyynðrpððn ylðpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivðt ne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jðntevðt kuin ainakin soturin kðsivarret, jotka ovat tottuneet kðyttðmððn miekkaa ja kilpeð. Hðnen pððssððn oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen nenðn kohdalla, silmðt loistivat, ruskea iho hohti. Hðn oli kuin ruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestð nðytti hðn niin kauniilta, ettð, vaikka hðn jo oli pððssyt ensimmðisestð hðmmðstyksestððn, hðn tuskin sai lausutuksi vastauksensa: "Terve sinulle, Marcus!" Nuorukainen jatkoi: "Onnelliset ovat silmðni, jotka saavat sinut nðhdð, onnelliset korvani, jotka saavat ððnesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja sitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon rinnalleni lepððmððn tðnð iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin valitsisin sinut, oi jumalallinen!" Ja hðn rupesi katselemaan hðntð ikððnkuin tyydyttððkseen nðlkððnsð hðnen nðkemisellððn, ikððnkuin silmillððn polttaakseen hðnet sieluunsa. Hðnen katseensa luisui tyt—n kasvoilta hðnen kaulalleen ja paljaille kðsivarsilleen, hðn ihaili hðnen sopusointuista vartaloaan, ihastui hðneen, ahmi ja nieli hðntð silmillððn. Hðnen intohimonsa oli hereillð, mutta samalla valaisi hðnen sydðntððn onni, rakkaus ja rajaton ihastus. "Tiesin nðkevðni sinut Caesarin talossa," puheli hðn edelleen, "mutta kun sinut todella nðin, niin valtasi koko sieluni suuri riemu, ikððnkuin minua olisi kohdannut aivan odottamaton onni." Toinnuttuaan ja kðsitettyððn, ettð Marcus koko tðssð joukossa oli ainoa olento, johon hðn voi luottaa, rupesi Lygia puhumaan hðnelle ja kyselemððn kaikkea, mitð ei hðn kðsittðnyt ja mitð hðn pelkðsi. Mistð Marcus tiesi, ettð hðnet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hðn oikeastaan oli tððllð? Miksi Caesar otti hðnet pois Pomponian luota? Hðn pelkðsi tððllð ja tahtoi palata kotiin. Hðn kuolisi ikðvððn ja huoleen, jollei hðn saisi toivoa, ettð Marcus ja Petronius puhuvat hðnen puolestaan Caesarille. Vinitius selitti saaneensa tietoja hðnen ry—stðmisestððn Aulukselta itseltððn. Ei hðn tietðnyt, miksi hðn on tððllð. Caesar ei tee kenellekððn tilið teoistaan ja toimistaan. Ei hðnen kuitenkaan pitðnyt pelðtð. Olihan hðn, Vinitius, hðnen luonaan ja jðisi hðnen luokseen. Mieluummin hðn kadottaisi silmðnsð kuin lakkaisi Lygiaa katselemasta, mieluummin hðn heittðisi henkensð kuin luopuisi hðnestð. Hðn on hðnen elðmðnsð, ja hðn varjelee hðntð kuin elðmððnsð. Alttarin hðn hðnelle rakentaa taloonsa ja pitðð hðntð jumalanaan, jolle hðn uhraa myrrhaa ja aloeta, mutta kevðisin safranin ja omenan kukkia... Ja jos hðn pelkðð Caesarin taloa, niin hðn lupaa, ettei hðn jðtð hðntð siihen taloon. Mutta vaikka hðn puhui kierrellen ja vaikkeivðt hðnen sanansa olleet kokonaan yhtðpitðvðt totuuden kanssa, niin hðnen ððnessððn kaikui totuus, sillð hðnen tunteensa olivat todelliset. Hðnen kðvi Lygiaa todella sððli. Kun tytt— rupesi hðntð kiittðmððn ja vakuutti, ettð Pomponia rakasti hðntð hðnen hyvyytensð tðhden ja ettð hðn, Lygia itse, koko elðmðnsð lðpi tulisi olemaan hðnelle kiitollinen, tekivðt hðnen sanansa hðneen syvðn vaikutuksen, ja hðn tunsi, ettei hðn koskaan elðessððn saattaisi vastustaa hðnen pyynt—ððn. Hðnen sydðmensð suli. Tyt—n kauneus huumasi hðnet, ja hðn himosi hðntð. Mutta samalla hðn tunsi suuresti rakastavansa hðntð ja olevansa valmis palvelemaan hðntð kuin jumalallista olentoa. Hðnet valtasi my—skin sanomaton halu saada puhua hðnelle hðnen kauneudestaan ja omista tunteistaan. Kun melu juhlassa kðvi ððnekkððmmðksi, vetðytyi hðn likemmðksi tytt—ð ja alkoi kuiskata hðnelle kauniita, suloisia sanoja. Sanat tulvivat hðnen sielunsa pohjalta, soivat kuin musiikki ja juovuttivat kuin viini. Tytt— niistð juopuikin. Keskellð nðitð vieraita ihmisið, jotka joka haaralla ympðr—ivðt hðntð, kðvi Marcus hðnelle yhð likeisemmðksi ja rakkaammaksi. Hðneen hðn saattoi tðydellisesti luottaa. Nuori mies rauhoitti hðntð ja lupasi ry—stðð hðnet pois Caesarin talosta; hðn vakuutti ettei hðn hðntð heitð, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen Auluksen talossa oli hðn puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensð. Nyt hðn suoraan tunnusti, ettð hðn rakasti Lygiaa, ettð hðn oli hðnelle rakkain ja kallein kaikista. Ensi kerran elðessððn kuuli Lygia tðllaisia sanoja miehen suusta ja jota enemmðn hðn niitð kuunteli, sitð selvemmin hðn tunsi, ettð hðnen sielunsa herðsi kuin unesta, ettð hðnet valtasi sekð ððret—n riemu ettð ððret—n levottomuus. Hðnen poskensa alkoivat polttaa, sydðn ly—dð ja huulet avautuivat ikððnkuin hðmmðstyksestð. Hðnet valtasi kauhu, kun hðn huomasi, ettð hðn kuunteli tðllaisia asioita, ja kuitenkaan ei hðn mistððn hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan sanaa. Vðlistð hðn loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas Vinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyvðisenð, ikððnkuin olisi tahtonut sanoa: £puhu eteenpðin!£ Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen savun tuoksu rupesi taasen py—rryttðmððn hðntð. Roomassa oli tapana, ettð juhlissa oltiin levolla, pitkðnððn. Kotona Lygia aina oli levðnnyt Pomponian ja pikku Auluksen vðlillð. Nyt lepðsi hðnen rinnallaan Vinitius, vðkevðnð, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, ettð hðnestð henki ikððnkuin tuli, ja hðntð sekð hðvetti ettð huumasi. Hðnet valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen py—rrytys, joka sai hðnet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikððnkuin horroksiin. Mutta hðnenkin likeisyytensð rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hðnen kasvonsa kalpenivat, hðnen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen. Kiihkeðsti sykki hðnen sydðmensð purppuraisen tunikan alla, hengitys kðvi lyhyeksi ja sanat sðrkyivðt suuhun. Hðn oli ensi kertaa nðin likellð Lygiaa. Hðnen ajatuksensa sekaantui, hðnen suonissaan kiersi kuin tulen liekkejð, joita hðn turhaan koetti sammuttaa viinillð. Hðn juopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tyt—n likeisyys, tyt—n ihanat kasvot, hðnen paljaat kðsivartensa, hðnen neitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla, ja koko hðnen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin tarttui hðn tyt—n ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja vetðen hðntð luokseen, kuiskasi vðrisevin huulin: "Minð rakastan sinua, Callina, sinð jumalaiseni!" "Marcus, pððstð minut!" huusi Lygia. Mutta Marcus jatkoi, ja hðnen katseensa oli kummallisen verhottu: "Jumalattareni!... Rakasta minua!" Samassa virkkoi Acte, joka lepðsi Lygian toisella puolella: "Caesar katsoo teihin." Vinitius vimmastui sekð Caesarille ettð Actelle. Acten sanat sammuttivat hðnen hurmauksensa puuskan. Tðllð hetkellð olisi hðnen parhaimman ystðvðnsðkin ððni suututtanut hðntð, mutta lisðksi hðn luuli, ettð Acte tahallaan oli keskeyttðnyt hðnen ja Lygian keskustelun. Hðn nosti pððtððn, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja virkkoi ilkeðsti: "Se aika on ohi, Acte, jolloin sinð kemuissa lepðsit Caesarin rinnalla. Sanotaan, ettð sinð nykyððn olet tulemaisillasi sokeaksi--kuinka siis taidat nðhdð hðnet?" "Nðen hðnet kuitenkin," vastasi Acte surullisesti. "Hðnkin on likinðk—inen ja katselee teitð smaragdin lðpi." Ne, jotka istuivat likellð Neroa, vartioivat hðnen jokaista liikettððn. Se teki Vinitiuksen levottomaksi ja hðn jððhtyi ja rupesi vðlinpitðmðtt—min katsein silmðilemððn Caesariin pðin. Lygia, joka juhlan alussa oli ollut ikððnkuin py—rryksissð, oli silloin nðhnyt Neron kuin sumun lðpi. Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittðneet puoleensa koko hðnen huomionsa, joten hðn ei ensinkððn ollut hðneen katsonut. Nyt vasta hðnkin ðkkið loi hðneen uteliaat, pelðstyneet silmðnsð. Acte oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut p—ytðð vastaan, rðpytteli toista silmððnsð ja piteli hyppysillððn toisen edessð py—reðð, hiottua smaragdia, jota hðn tavallisesti kðytti. Sen lðpi hðn paraikaa katseli heitð. Hetkisen perðstð hðnen katseensa sattui Lygian silmiin, ja kauhu pusersi kokoon tyt—n sydðmen. Muinoin, kun hðn lapsena oleskeli Auluksen maatiloilla Siciliassa, oli vanha egyptilðinen orjatar kertonut hðnelle, ettð vuorten onkaloissa asuu hirveitð lohikððrmeitð--nyt valtasi hðnet ðkkið tunne, ettð tuollaisen lohikððrmeen vihreðt silmðt tuijottivat hðneen. Hðn tarttui Vinitiusta kðteen kuin lapsi, joka pelkðð, ja hðnen pððhðnsð lensi kaikenlaisten ahdistavien ajatusten tulva: tuoko nyt on hðn? tuoko on se hirveð, se kaikkivaltias? Hðn ei koskaan ollut hðntð nðhnyt, mutta hðn oli kuvitellut hðnet toisenlaiseksi. Hðn oli ajatellut hðnen kasvonsa julmiksi, kivettyneiksi, ajatellut, ettð ne ovat tðynnð ilkeyden piirtoja; mutta tðssð oli suuri naama paksun kaulan pððssð. Tosin se oli julma, mutta samalla melkein naurettava ja--ainakin kaukaa katsoen--lapsellinen. Ametistinvðrinen tunika, jonka kðyttðminen muilta kuolevaisilta oli ankarasti kielletty, loi hðnen lyhyiin, leveihin kasvoihinsa sinertðvðð heijastusta. Hðnen tummat hiuksensa olivat Othon tuoman muodin mukaan jðrjestetyt neljððn kiharariviin. Partaa hðnellð ei ollut. Hðn oli nimittðin hiljan uhrannut sen Jupiterille, ja siitð hðntð ylisteli koko Rooma, vaikka kyllð miehestð mieheen kuiskailtiin, ettð hðn sen uhrasi vain siitð syystð, ettð se oli punertava, kuten kaikilla hðnen suvussaan. Hðnen ulkonevassa otsassaan oli kuitenkin jotakin miltei olympolaista. Yhteenkasvaneet kulmakarvat todistivat kaikkivaltiaan itsetietoisuutta; mutta puolijumalan otsaan liittyi apinan, juopon ja ilveilijðn alhainen, hekumallinen naama. Vaikka hðn vielð oli nuori, olivat hðnen kasvonsa ihraiset, sairaalloiset, hðvytt—mðt. Lygiaan teki hðn pahaa ennustavan, iljettðvðn vaikutuksen. Hetken kuluttua laski Nero smaragdin kðdestððn ja lakkasi katsomasta tytt——n. Nyt huomasi Lygia hðnen pulleat, siniset silmðnsð, jotka lamppujen hðikðisevðssð valossa rðpyttelivðt. Ne olivat lasiset ja ilmeett—mðt kuin kuolleella. Nero kððntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi: "Tuoko se nyt on se panttivanki, johon Vinitius on rakastunut?" "Juuri hðn," vastasi Petronius. "Mitð kansaa hðn nyt olikaan?" "Lygilðinen." "Pitððk— Vinitius hðntð kauniina?" "Ota laho —ljypuun oksa ja pue sen ylle naisen peplum--ja Vinitius pitðð sitð kauniina. Mutta sinun kasvoistasi, oi verraton tuntija, luen jo tuomion! Sinun ei tarvitse sitð lausua! Olet oikeassa! tytt— on liian kuiva! liian laiha! Oikea kapeavartinen unikukka. Mutta sinð, jumalallinen esteetikko, joka annat arvoa naisen varrelle--olet tuhat kertaa oikeassa. Kasvot yksinððn eivðt mitððn merkitse. Paljon olen sinulta oppinut, mutta vielð minulta puuttuu varma silmðnluonti. Voisinpa melkein ly—dð vetoa Tullius Senecion kanssa, ettð vaikka nðin juhlissa, kun kaikki lepððvðt pitkðnððn, on vaikea arvostella koko vartaloa, sinð jo olet hðnen rakastetustaan tullut seuraavaan johtopððt—kseen: £liian kaitainen lanteiltaan£." "Liian kaitainen lanteiltaan," vastasi Nero silmiððn rðpytellen. Petroniuksen huulilla liikkui tuskin huomattava hymy, mutta Tullius Senecio, joka juuri keskusteli Vestinuksen kanssa, tai oikeammin sanoen kiusoitteli hðntð siitð, ettð hðn uskoi uniin, kððntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi, vaikkei hðnellð ollut vðhintðkððn aavistusta siitð, mistð Petroniuksen ja Neron vðlillð oli ollut kysymys: "Sinð erehdyt!--Minð olen samaa mieltð kuin Caesar." "Hyvð," sanoi Petronius. "Minð tðssð juuri vðitðn, ettð sinulla sentððn on hitunen jðrkeð, mutta Caesar vakuuttaa, ettð auttamattomasti olet aasi." "Se oli hðnelle oikein!" huudahti Caesar nauraen ja kiepautti alaspðin peukalonsa, kuten hðnellð oli tapana tehdð sirkuksessa, merkiksi siitð, ettð voitetulle miekkailijalle oli annettava kuolinisku. Mutta Vestinus, joka luuli ettð oli kysymys unista, puuttui nyt puheeseen: "Minð puolestani uskon uniin ja Senecalta itseltððn olen kuullut, ettð hðnkin uskoo uniin." "Minð nðin viime y—nð unta, ettð minusta oli tullut vestaalitar," huudahti Calvia Crispinilla, loikoen p—ytðð vasten. Nero rupesi leipomaan kðsiððn, muut seurasivat esimerkkið, ja hetken perðstð kuului kðttentaputuksia koko salista, sillð Crispinilla oli jo eronnut monesta miehestð ja hðnen satumaisen hillit—n elðmðnsð oli kuuluisa koko Roomassa. Hðn itse ei kðynyt ensinkððn hðmilleen, vaan jatkoi: "Entð sitten! Ne ovat kaikki vanhoja ja rumia. Ainoastaan Rubria on heistð enðð ihmisen nðk—inen. Olisihan meitð sitten edes kaksi, vaikka Rubriakin aina kesðllð saa kasvoihinsa teerenpisamia." "My—nnð kuitenkin, kaikkein sivein Calvia," lausui Petronius, "ettð ainoastaan unessa voit tulla vestaalittareksi." "Mutta jos Caesar kðskisi?" "Sitten uskoisin, ettð mahdottomimmatkin unet saattavat toteutua." "Niin ne toteutuvatkin," vðitti Vestinus. "Minð kðsitðn, ettð saattaa l—ytyð ihmisið, jotka eivðt usko jumaliin, mutta kuinka kukaan saattaa olla uskomatta uniin?" "Entð ennustuksiin?" kysyi Nero. "Kerran minulle ennustettiin, ettð Rooma hðviðð ja ettð minð tulen hallitsemaan kaikkia Itðmaita." "Ennustukset ja unet liittyvðt likeltð toisiinsa," virkkoi Vestinus. "Kerran muuan varakonsuli, oikein epðuskoinen mies, lðhetti orjan viemððn Mopsuksen temppeliin kirjettð, joka oli sinetillð varustettu ja jota ei kukaan saanut avata, sillð varakonsuli tahtoi tietðð, osaisiko jumala vastata suljetussa kirjeessð olevaan kysymykseen. Orja nukkui y—n temppelissð saadakseen nðhdð ennustavaa unta ja kertoi kotiin palattuaan: nðin unessa nuorukaisen, joka paistoi kuin aurinko ja joka minulle lausui yhden ainoan sanan--sanan: £musta£. Tðmðn kuullessaan kalpeni varakonsuli. Hðn kððntyi vieraittensa puoleen, jotka niinikððn olivat epðuskoisia, ja lausui: £tiedðttek—, mitð kirjeessð oli?£" Vestinus katkaisi hetkeksi puheensa, korotti pikarinsa ja joi. "Mitð kirjeessð oli?" kysyi Senecio. "Kirjeessð oli: £kummoisen hðrðn minð uhraan, mustan vaiko valkean?£" Tðmð kertomus olisi varmaan herðttðnyt jonkinlaista huomiota, jollei Vitellius ðkkið olisi hðirinnyt mielialaa. Hðn oli jo juhlaan saapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkððnlaista aihetta aivan mielett—mððn nauruun. "Mitð tuo ihratynn—ri nauraa?" kysðisi Nero. "Nauru erottaa ihmisen elðimestð," vastasi Petronius, "ja tuskinpa hðn muulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika." Vitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja rupesi katselemaan lðsnðolevia kummissaan, ikððnkuin ei ikinð olisi nðhnyt heitð. Sitten hðn nosti kðtensð, joka oli pehmeð kuin tyyny, ja huusi kðheðllð ððnellð: "Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isðltðni." "Joka oli suutari," jatkoi Nero. Vitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi etsimððn sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista. Silloin alkoi Vatinius matkia pelðstyneen naisen huutoja, mutta Nigidia, nuori leski ja Calvian ystðvðtðr, jonka lapsellisissa kasvoissa oli hekumalliset silmðt, huusi ððneen: "Hðn etsii, mitð ei ikinð ole kadottanut." "Ja mistð hðn vðlittðð viisi, jos l—ytðisikin," lisðsi runoilija Lucanus. Kemut kðvivðt yhð iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat p—ytððn yhð uusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat tðytetyt lumella ja koristetut murattik—ynn—ksellð, otettiin joka hetki esiin pienið sekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkð jaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja p—ydðlle ja p—ydðn ympðrillð lepððville. Petronius rupesi vihdoin pyytðmððn, ettð Nero ylentðisi juhlaa laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivðt vieraat hðnen pyynt——nsð, mutta Nero vastusti. Hðn ei tðllð kertaa puhunut yksin sentðhden, ettð hðneltð puuttui rohkeutta, vaikka sitð tosin aina puuttui hðneltð... Hðn ei kuitenkaan kieltðytynyt esiintymðstð, sillð tðytyihðn tehdð jotakin taiteen hyvðksi. Koska Apollo oli antanut hðnelle ððntð, niin eihðn jumalten lahjoja sopinut jðttðð kðyttðmðttð. Hðn kyllð ymmðrsi, ettð se kuului hðnen velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tðnððn hðnen ððnensð todella oli kðheð. Y—llð hðn kyllð oli pitðnyt lyijypainoja rinnallaan, mutta se ei ollut auttanut... Hðn aikoi pian lðhteð Antiumiin hengittðmððn meri-ilmaa. Lucanus yltyi nyt kiihkeðsti rukoilemaan hðntð taiteen ja ihmisyyden nimessð. Kaikki tiesivðt, ettð jumalallinen runoilija ja laulaja Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon tðstð juhlasta todellinen juhla. álk——n lempeð hallitsija niin kauheasti kiduttako alamaisiaan. £álð ole julma, oi Caesar!£ "álð ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpðnð. Nero levitti kðtensð merkiksi, ettð hðn my—ntyi. Kaikkien kasvot kðvivðt nyt kiitollisen nðk—isiksi ja kaikki kððntyivðt katsomaan hðneen. Mutta Caesar kðski ensin ilmoittaa Poppaealle, ettð hðn tulee laulamaan. Samalla hðn my—skin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hðnen laulunsa vaikuttaa hðneen paremmin kuin kaikki lððkkeet, niin olisi sððli jðttðð tilaisuutta kðyttðmðttð. Pian Poppaea tulikin. Hðn oli kyllð tðhðn saakka pitðnyt Neroa valtansa alla kuin mitðkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hðnen itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentðhden Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin vðrisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen helminauha--joka joskus oli ry—stetty Massinissalta. Hðn oli kultatukkainen ja makea ja nðytti nuorelta tyt—ltð, vaikka jo olikin ehtinyt erota kahdesta miehestð. Hðntð tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin £jumalalliseksi Augustaksi£. Lygia ei elðessððn ollut nðhnyt mitððn niin kaunista, hðn tuskin uskoi omia silmiððn; sillð hðnelle oli kerrottu, ettð Poppaea Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, ettð hðn yllytti Caesarin murhaamaan ðitinsð ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat olivat niinikððn puhuneet hðnestð. Lygia oli kuullut, ettð hðn —isin oli kðynyt kaupungilla viskelemðssð kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli mððrðtty mitð hirveimpið rangaistuksia, mutta silti niitð joka aamu taas uudestaan tavattiin muureilta. Nðhdessððn kuuluisan Poppaean, joka Kristuksen tunnustajien silmissð oli itse rikos ja pahuus ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, ettð tuon nðk—isið mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hðn ei voinut riistðð silmiððn hðnestð, ja vðlitt—mðnð huudahduksena pððsi hðneltð kysymys: "Oi Marcus, onko se mahdollista?" Viini oli huumannut Marcuksen. Sitðpaitsi hðntð hermostutti, ettð tuollaiset asiat saattoivat vetðð puoleensa tyt—n huomiota ja erottaa hðntð hðnen seurastaan ja sanoistaan. "Niin," virkkoi hðn, "onhan hðn kaunis, mutta sinð olet sata kertaa kauniimpi. Et tunne itseðsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin Narcissus... Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus kylvettðnyt omassaan. Sinð et tunne itseðsi, silmðterðni...! álð katsele hðntð. Kððnnð silmðsi minuun, silmðterðni...! Kosketa huulillasi tðtð viinipikaria, niin minð sitten kosketan huulillani samaa kohtaa..." Marcus tuli yhð likemmð, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa sentððn syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillð Caesar nousi seisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hðnelle luutuntapaisen soittokoneen, jota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla sðestðð hðnen lauluaan, likeni, kðdessððn nablium-niminen soittokone. Nero nojasi deltan p—ytðð vastaan ja nosti silmðnsð. Hetkisen aikana vallitsi tricliniumissa syvð hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat, putoellessaan alas katosta. Sitten hðn kahden luutun sðestðmðnð alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen laulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. áðni, joskin hiukan kðheð, ei ollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat omantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillð ylistyslaulu oli hðnen mielestððn kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen kunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmðt korotettuina yl—spðin, teki komean vaikutuksen eikð ensinkððn tuntunut niin hirvittðvðltð ja vastenmieliseltð kuin juhlan alussa. Vieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: £oi taivaallinen ððni!£ Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi kðtensð yl—s ja pitivðt niitð sillð lailla laulun loputtuakin. Toiset pyyhkivðt kyynelið silmistððn; koko salissa kðvi hy—rinð kuin mehilðispesðssð. Poppaea nosti kultatukkaista pððtððn, vei huulilleen Neron kðden ja piti sitð siinð kauan sanaakaan lausumatta. Nuori, erinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltð Pytagoras--sama, jonka kanssa Nero my—hemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa tahtoi pakottaa pappeja vihkimððn itsensð, jopa kaikilla tavanmukaisilla juhlamenoilla--heittðytyi polvilleen hðnen eteensð. Mutta Nero katseli levottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hðnelle tðrkein. "Mitð musiikkiin tulee," virkkoi Petronius, "niin mahtaa Orfeus tðllð hetkellð olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tðssð lðsnðoleva Lucanuskin on; sðkeisiin nðhden taas haikeasti valitan, etteivðt ne ole huonompia, jotta l—ytðisin sanoja niitð ylistððkseni." Lucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka hðntð syytettiin kateudesta. Pðinvastoin hðn loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli kuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi: "Kirottu kohtalo, joka mððrðsi minut elðmððn tuollaisen runoilijan aikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja Parnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttilðkruunun valo himmenee auringon rinnalla." Petronius, jolla oli aivan hðmmðstyttðvð muisti, rupesi nyt toistamaan erityisið kohtia ylistyslaulusta. Hðn lausui yksityisið sðkeitð, kehui ja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen mððrððn, ettð hðn unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron kasvoista paistoi ihastus ja ððret—n turhamaisuus. Se ei enðð ollut mielett—myyden rajoilla, vaan tðydellisesti sen tasalla. Hðn toisti nyt itsekin ne sðkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin lohduttamaan Lukanusta: ei hðnen pitðnyt kadottaa rohkeuttaan; tosin ihminen pysyy sinð, miksi hðn on syntynyt, mutta eihðn kunnioitus, jonka ihmiset Jupiterille suovat, estð heitð kunnioittamasta muitakin jumalia. Sitten hðn nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka tðytyi jðttðð juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero kehoitti heitð istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hðn palasikin, sillð hðn halusi hengittðð enemmðn suitsutusta ja ottaa osaa temppuihin, jotka hðn itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten valmistaneet. Taasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus voitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion, Inachuksen tyttðren seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli tottumaton tðllaisiin nðytðnt—ihin, tuntui se kaikki ihmeeltð ja noituudelta. Kðsien ja ruumiin liikkeillð osasi Paris saada aikaan sellaista, mitð ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Kðsillððn hapuili hðn ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja vðreili. Pilvestð kððriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis hekumallisesti vðristen. Ei ollut tarkoituskaan esittðð mitððn tanssia. Esitettðvðnð oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia, kuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tðmðn kadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien ja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tytt—jen kanssa tanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja mellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, ettð tuli poltti hðnen suonissaan, ettð salaman tðytyi iskeð tðhðn taloon tai katon rðmðhtðð vieraitten pððlle. Mutta lakeen kiinnitetystð kultaisesta verkosta tippui ainoastaan ruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hðnen viereltððn: "Minð nðin sinut suihkulðhteen luona Auluksen talossa ja rakastuin sinuun. Oli varhainen aamu, ja sinð luulit ettei kukaan sinua nðhnyt, mutta minð nðin sinut... Ja samanlaisena nðen sinut nytkin, vaikka peplum sinua verhoaa. Heitð se yltðsi, kuten Crispinilla on tehnyt. Nðetk—! Jumalat ja ihmiset etsivðt rakkautta. Ilman rakkautta ei l—ydy mitððn maailmassa. Nojaa pððsi rintaani vastaan ja sulje silmðsi." Raskaasti tykkivðt suonet tyt—n ohimoilla ja kðsissð. Hðnet valtasi tunne ettð hðn kiiti johonkin syvððn kuiluun ja ettð Vinitius, joka tðhðn saakka oli tuntunut hðnestð niin likeiseltð ja luotettavalta, nyt veti hðntð syvyyteen, vaikka hðnen olisi pitðnyt pelastaa. Hðn suri hðntð, hðn pelkðsi sekð tðtð juhlaa ettð hðntð ja itseððn. áðni, joka oli kuin Pomponian ððni, puhui vielð hðnen sydðmessððn: Lygia, pelasta itsesi! mutta samalla luuli hðn kuulevansa toisen ððnen sanovan, ettð jo oli my—hðistð, ettð se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin, joka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydðn on niin sykkinyt kuin hðnen, kun Vinitius hðnelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista huumausta kuin hðn Marcuksen likeisyydessð--jo on auttamattomasti kadotettu. Hðnen voimansa heikkenivðt. Hðnestð tuntui siltð kuin hðnen tðytyisi py—rtyð ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hðn tiesi, ettð sitð, joka ennen Caesaria nousee p—ydðstð, kohtaa hðnen vihansa. Mutta tuskin olisi hðnellð ollut voimaa nousta, jollei tðtð vaaraa olisi ollutkaan. Kemut eivðt vielð lðheskððn olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat p—ytððn yhð uusia ruokia ja tðyttivðt lakkaamatta pikareja. P—ydðn eteen astui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininðytelmðð. He alkoivat kamppailla. Heidðn vðkevðt, —ljystð kiiltðvðt ruumiinsa leipoutuivat yhdeksi ainoaksi m—hkðleeksi, luut ritisivðt rautaisten kðsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden vðlitse tunki uhkaavaa korinaa. Vðlistð ei kuulunut muuta kuin heidðn askeltensa t—minð permannolla, jolle oli siroitettu safrania. Vðlistð he seisoivat niin liikkumattomina, ettð olisi luullut heitð kivestð veistetyksi ryhmðksi. Roomalaisten silmðt seurasivat ihastuneina taistelevien ððrimmilleen pingoitettuja sððrien ja kðsivarsien jðnteitð. Mutta kamppailu ei kestðnyt kauankaan, sillð Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun johtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan vðkevimpðnð miehenð. Hðnen vastustajansa hengitys kðvi yhð lððhðttðvðmmðksi ja korisevammaksi, hðnen kasvonsa sinettyivðt, suusta pursui veri, ja vihdoin hðn hervahti maahan. Taistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kðttentaputuksilla. Croton laski jalkansa vastustajansa olkapððlle, pani sitten kðsivartensa ristiin rinnalleen ja silmðili voittoisin katsein ympðri salia. Sitten esiintyivðt elðintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitð ei paljoakaan katsottu, sillð viini oli jo ehtinyt himmentðð katsojien silmðt. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi. Syyrialaiset tyt—t, jotka ðsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin, sekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kðvi sotkuiseksi ja villiksi. Sitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptilðiset sistrot, torvet ja puhaltimet rðmisivðt. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat he huutaen kðskemððn pois soittoniekkoja. Ilma oli kðynyt raskaaksi, sillð lemuavat kukat, vðkevð —ljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan alussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten hengitys oli tðyttðnyt sen ylenmððrin. Lamput paloivat himmeðllð valolla, seppeleet juhlivien pððssð retkottivat vinossa, kasvot kalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja. Vitellius keikahti p—ydðn alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen pððnsð Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikððn oli humalassa, rupesi puhaltamaan kultajauhoja hðnen hiuksistaan ja nosti ihastuksissaan silmðnsð korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella kertoili Vestinus ainakin kymmenettð kertaa Mopsuksen vastausta varakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten pilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ððntððn venytellen ja tuontuostakin nikottaen: "Jos Ksenofaneen Spheros todella on py—reð, niin sittenhðn sellaista jumalaa voisi potkimalla kierittðð edessððn kuin mitðkin tynnyrið." Mutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijðð ja ilmiantajaa, loukkasi tðmð puhe, ja vimmoissaan kaatoi hðn tunikansa tðyteen falernoviinið. Hðn oli aina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, ettð Rooma kerran hðviðð, mutta toiset vðittivðt, ettð se jo paraikaa on hðviðmðssð. Ovat oikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei nuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettðkððn. Ankarat, vanhat tavatkin ovat hylðtyt, eikð kenenkððn pððhðn pðlkðhdð, etteivðt epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkððn. Se olisi aivan turhaa! Sððlið nuorisoa, joka elðð tðllaisina aikoina! Huvituksista tðytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivðt siitð lopun. Nðin sanoen veti hðn luokseen syyrialaisen tanssijatyt—n ja rupesi hampaattomalla suullaan koskettamaan hðnen kaulaansa ja olkapðitððn. Tðmðn nðhdessððn hymðhti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua pððtððn, jonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi: "Kuka sanoo, ettð Rooma hðviðð...? Sulaa tyhmyyttð...! Tottahan minð konsulina sen tiedðn... _Videant consules!_... Kolmekymmentð legionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!" ákkið hðn nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi tðyttð kurkkua huutamaan: "Kolmekymmentð legionaa--kolmekymmentð legionaa! Britanniasta aina parttein rajoille asti!" Samassa hðn pysðytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi: "Jumal'avita, niitð onkin kolmekymmentðkaksi..." Samassa hðn keikahti p—ydðn alle ja antoi ylen sekð flamingonkielet ettð paistetut ja jððdytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinðsirkat, kalat ja lihat--kaikki mitð oli sy—nyt ja juonut. Rooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivðt saattaneet rauhoittaa Domitiusta. "Ei, ei! Rooman tðytyy hðvitð, sillð usko jumaliin ja ankarat tavat ovat hðvinneet! Rooman tðytyy hðvitð, ja se on vahinko! sillð elðmð on sentððn hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvðð. Voi mikð vahinko!" Hðn kðtki pððnsð syyrialaisen tanssijatyt—n kainaloon ja rupesi itkemððn. "Mitð siitð tulevasta elðmðstð!... Achilles oli oikeassa, ettð parempi on olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana kimmerilðisillð mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on epðuskoa ja turmelee nuorison." Sillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian hiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti murattik—ynn—kset vieressððn seisovan vaasin ympðriltð ja seppel—i niillð nukkuvan. Tðmðn ty—n pððtyttyð rupesi hðn ihastunein ja kysyvin katsein silmðilemððn lðsnðoleviin. Sitten kietoi hðn itsensðkin ympðrille murattia ja toisti moneen kertaan syvðllð vakaumuksella: "En ole mikððn ihminen. Olen fauni." Petronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka £jumalallisen£ ððnensð takia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa pikarin toisensa perðstð ja juopunut. Hðn tahtoi taasen esittðð runojaan, tðllð kertaa kreikankielisið, mutta ei muistanutkaan niitð, vaan lauloi vahingossa erððn Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja Terpnos koettivat hðntð sðestðð, mutta jðttivðt sikseen koko puuhan, koska yhteisty— nðyttðytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja estetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hðnen kðsiððn. Nðin kauniit kðdet oli hðn nðhnyt vain kerran ... mutta missð? Hðn nosti kðtensð hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimððn. Hetkisen perðstð kuvastui hðnen kasvoillaan kauhu. "Niin todella! ðidillðhðn ne olivatkin, Agrippinalla!" Hðnen eteensð nousi synkkð kuva. "Sanotaan hðnen —isin kuutamossa kulkevan merellð Baiaen ja Baulin tienoilla. Ei puhu mitððn, kðvelee vain kðvelemistððn, ikððnkuin etsisi jotakin. Liketessððn venettð hðn katsoo siihen ja astuu taas eteenpðin, mutta kalastaja, johon hðn on katsonut, kuolee." "Hyvð aihe" huomautti Petronius. Vestinius kurotti kuin kurki pitkðð kaulaansa ja kuiskasi salaperðisesti: "En usko jumaliin, mutta henkiin uskon--oi!" Nero ei kiinnittðnyt huomiota hðnen sanoihinsa. "Olen aina viettðnyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun tarvitsisi nðhdð hðntð. Siitð on jo viidettð vuotta. Tðytyihðn minun, tðytyihðn minun toimittaa hðnet hengiltð, koska hðn lðhetti kimppuuni murhaajia. Jollen olisi langettanut hðnen tuomiotaan, ette tðnð pðivðnð olisi kuulleet minun laulavan." "Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessð!" huusi Domitius Afer. "Viinið! ja soikoot tympanit!" Melu pððsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan murattik—ynn—ksen peittoon. Hðn tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi: "En ole ihminen, vaan fauni ja elðn metsðssð. Ho-ho-hooi!" Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtð juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisðksi valtasi hðnet riidanhalu, kuten aina, kun hðn oli nauttinut liikaa. Hðnen ruskeat kasvonsa kalpenivat, ja kðskevðllð ððnellð hðn kangertaen lausui: "Suutele minua! Tðnððn tai huomenna, yhdentekevð! Tðtð jo riittðð. Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle, ymmðrrðtk—! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmðrrðtk—!... Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lðhetti sinua hakemaan... Sinun tðytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen ... suutele pian!" Hðn kietoi kðsivartensa tyt—n ympðrille, mutta silloin Acte rupesi hðntð puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillð hðn tunsi, ettð turmio tulee. Turhaan hðn sentððn ponnisti voimiaan, koettaen molemmilla kðsillððn irroittaa ympðriltððn hðnen karvatonta kðsivarttaan; hðn rukoili, ettei hðn olisi tðllainen, vaan kuten ennen, ja armahtaisi hðntð. Suru ja kauhu vapisi hðnen ððnessððn, mutta ei mikððn auttanut. Hðnen tðytyi yhð likempðð tuntea hðnen hengitystððn, joka tuli viiniltð. Yhð likemmð siirtyivðt hðnen kasvonsa. Ei se ollut enðð entinen, hyvð, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeð satyri, joka herðtti inhoa ja kauhua. Tyt—n voimat heikkenivðt heikkenemistððn. Turhaan koetti hðn kððntðð pois pððtððn, vðlttððkseen hðnen suudelmiaan. Vinitius nousi pystyyn, kðvi molemmin kðsin kiinni hðneen, veti hðnen pððnsð rinnalleen ja rupesi lððhðttðen suutelemaan hðnen kalpeita huuliaan. Mutta sinð hetkenð joku hirvittðvð voima irroitti hðnen kðsivartensa tyt—n kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikððnkuin ne olisivat olleet lapsen kðsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjððn kuin mikðkin kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitð tðmð merkitsi? Kummissaan rupesi Vinitius hieromaan silmiððn ja huomasi samassa rinnallaan jðttilðiskokoisen lygilðisen orjan, nimeltð Ursus, johon hðn oli tutustunut Auluksen talossa. Lygilðinen seisoi siinð aivan tyynenð, mutta hðnen siniset silmðnsð tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, ettð veri nuorukaisen suonissa miltei lakkasi kiertðmðstð. Hetken perðstð nosti hðn prinsessansa kðsivarsilleen ja lðksi tyynin, ððnett—min askelin tricliniumista. Acte seurasi heitð. Vðhðn aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenð paikallaan, mutta sitten hðn sðvðhti seisoalleen ja karkasi kðytðvðð kohti. "Lygia, Lygia!" huusi hðn. Mutta intohimo, hðmmðstys, raivo ja viini olivat tehneet hðnen jalkansa raskaiksi. Jonkun aikaa hðn horjahteli sinne tðnne, sitten hðn koppasi tanssijatyt—n paljaan kðsivarren, rðpytteli silmiððn ja kysðsi: "Mitð on tapahtunut?" Tytt— tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja katseli hðneen kuumin silmin. "Juo!" Vinitius joi ja retkahti maahan. Suurin osa vieraista oli jo p—ytien alla. Toiset kulkivat vielð horjuvin askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillððn p—ydðn ððressð kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien, juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten--koko tðmðn tosin vielð kaikkivaltiaan, mutta hengett—mðn, seppel—idyn ja irstaan, mutta jo sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta ruusuja. Ulkona tuntui jo pðivðn salo. KAHDEKSAS LUKU. Kukaan ei pidðttðnyt Ursusta eikð liioin vaatinut hðntð tilille hðnen menettelystððn. Vieraat, jotka eivðt maanneet p—ytien alla, olivat kumminkin jo jðttðneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat nðkivðt jðttilðiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat he, ettð se oli joku orja, joka nouti juopunutta emðntððnsð. Olihan sitðpaitsi Acte heidðn mukanaan, ja hðnen lðsnðolonsa turvasi heidðt kaikilta epðluuloilta. Pakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitð kðytðvððn, joka vei Acten asunnolle. Lygia oli kðynyt niin voimattomaksi, ettð hðn hervottomana kuin kuollut makasi Ursuksen kðsissð. Vasta kun puhdas, viileð aamuilma tulvi hðntð vastaan, avasi hðn silmðnsð. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat pylvðik—n lðpi ja tulivat pððportille, mutta eivðt poikenneet pihaan, vaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja pinjojen latvoja. Tðmð osa palatsia oli tyhjðnð, meluava soitto ja juhlivien huudot etenivðt etenemistððn. Lygiasta tuntui siltð kuin hðnet olisi riistetty helvetistð ja tuotu jumalaisen pðivðn valkeuteen. Olihan maailmassa sentððn vielð jotakin muutakin kuin tuo iljettðvð triclinium: oli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. ákkið purskahti tytt— itkuun, nojautui jðttilðisen olkapððtð vastaan ja vaikeroi siinð: "Mennððn kotiin, Ursus! Mennððn kotiin, Auluksen taloon!" "Mennððn vaan!" sanoi Ursus. He olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja Ursus laski Lygian marmoripenkille, vastapððtð suihkulðhdettð. Acte rupesi rauhoittamaan tytt—ð ja kehoitti hðntð nukkumaan, vakuuttaen, ettei hðntð tðllð hetkellð uhannut mikððn vaara, koska juopuneet vieraat varmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut rauhoittua. Hðn vaan piteli kðsillððn ohimojaan ja toisti toistamistaan kuin lapsi: "Mennððn kotiin! Mennððn Aulukselle!" Ursus oli kyllð siihen valmis. Tosin porteilla seisoo pretoriaani-sotamiehið, mutta entð sitten! Sotamiehet eivðt pidðtð kulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisið lappaa my—tððnsð. Ei kukaan heitð estð menemðstð. He sekaantuvat kansan tulvaan ja lðhtevðt suoraa pððtð kotiin. Mitð hðnellð muuten onkaan sanomista tðhðn asiaan! Prinsessa kðskee, ja hðn tottelee. Sitð vartenhan hðn on olemassa. "Niin, Ursus, mennððn," toisteli Lygia. Mutta Acte rupesi puhumaan heille jðrkeð. Mennððn! niin! Ei kukaan estð. Mutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa hðnen majesteettiaan. Sopii lðhteð, mutta illalla tuo sadanpððmies kuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan takaisin palatsiin, ja sitten hðn on auttamattomasti hukassa. Jos taas Auluksen perhe ottaa hðnet luokseen, niin sitð varmaan odottaa kuolema. Lygian kðdet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitððn neuvoa. Turmion tðytyi kohdata joko Plautiuksen perhettð tai hðntð itseððn. Muuta valikoimisen varaa ei ollut. Juhlaan mennessððn oli hðn saattanut toivoa, ettð Vinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hðnet takaisin Pomponialle, mutta nyt hðn tiesi, ettð Caesar juuri heidðn yllytyksestððn oli siirtðnyt hðnet Aulukselta. Ei ollut mitððn neuvoa. Ainoastaan ihmeen kautta hðn voi pelastua tðstð kuilusta, ihmeen ja Jumalan voiman kautta. "Acte," huusi hðn epðtoivoissaan, "kuulitko Vinitiuksen sanovan, ettð Caesar oli luvannut minut hðnelle ja ettð hðn tðnð iltana lðhettðisi orjansa noutamaan minut luokseen?" "Kuulin," vastasi Acte. Hðn oikaisi kðsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epðtoivo ei herðttðnyt hðnessð vastakaikua. Olihan hðn itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka hðn oli hyvðsydðminen, ei hðn kðsittðnyt tðllaisen suhteen hðpeðllisyyttð. Entisenð orjattarena oli orjan kðsityskanta liian syvððn sy—pynyt hðneen, ja sitðpaitsihan hðn yhð vielð rakasti Neroa. Jos Nero olisi tahtonut palata hðnen luokseen, olisi hðn ollut valmis ojentamaan kðtensð hðntð vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hðn ymmðrsi, ettð Lygian tðytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi tai sy—stð sekð itsensð ettð Auluksen talo perikatoon--eikð kðsittðnyt, kuinka hðn saattoi horjua. "Kyllð sinð," virkkoi hðn hetken perðstð, "Vinitiuksen luona olet yhtð hyvðssð turvassa kuin Caesarinkin talossa." Hðnen pððhðnsð ei pðlkðhtðnyt, ettð hðnen sanansa, vaikka olivatkin todet, merkitsivðt: £tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen rakastajattareksi£. Mutta Lygia tunsi vielð huulillaan hðnen elðimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitð muistellessa kohosi hðpeðn puna hðnen kasvoilleen. "Ei ikinð!" huusi hðn kiivaasti. "En jðð tðnne enkð mene Vinitiuksen luo." Actea hðmmðstytti hðnen kiivautensa. "Vihaatko sinð sitten Vinitiusta?" kysyi hðn. Siihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hðn purskahti uudestaan itkuun. Acte sulki hðnet syliinsð ja rupesi rauhoittamaan hðntð. Ursus hengitti raskaasti ja heristeli jðttilðisnyrkkejððn, sillð hðn rakasti koiran uskollisuudella prinsessaansa eikð saattanut nðhdð hðnen itkevðn. Hðnen lygilðisessð, puolivillissð sydðmessððn syntyi hurja halu palata saliin ja kuristaa sekð Vinitius ettð tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hðn ei sentððn uskaltanut sitð tehdð, sillð hðn pelkðsi vahingoittavansa emðntððnsð, sitðpaitsi ei hðn varmaan tietðnyt, olisiko sellainen teko--vaikka se hðnestð tuntui kerrassaan viattomalta--sovelias ristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle. Acte hyvðili Lygiaa ja virkkoi uudelleen: "Vihaatko hðntð?" "En," vastasi Lygia, "en saa vihata, sillð olen kristitty." "Tiedðn, Lygia. Tiedðn my—skin Paavali Tarsolaisen kirjeistð, ettð teidðn tulee sðilyttðð siveytenne ja pelðtð syntið enemmðn kuin kuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?" "Ei." "Kuinka sinð sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?" Syntyi hetkisen ððnett—myys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton syvyys. Nuori vapautettu jatkoi: "Minð kyselen, sillð minun kðy sððli sinua, sððli hyvðð Pomponiaa, Aulusta ja heidðn lastaan. Mutta minð olen tarpeeksi kauan elðnyt tðssð talossa tunteakseni mitð Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata karata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, ettð hðn saattaa sinut takaisin Pomponian luo." Mutta Lygia heittðytyi polvilleen ja kððntyi nyt rukouksessa erððn toisen puoleen. Hetkisen perðstð Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan--Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa. Acte, joka ensi kerran oli nðkemðssð tðllaista rukousta, ei saattanut riistðð silmiððn Lygiasta. Hðn katseli hðnen puhtaita kasvonpiirteitððn, hðnen pððtðnsð ja kðsiðnsð, jotka olivat korotetut taivasta kohti, ikððnkuin hðn sieltð olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi kirkkauttaan hðnen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tðssð hðikðisevðssð valossa nðytti hðn itsekin olevan pelkkðð valoa. Hðnen kalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, kðsistð ja silmistð, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki yliluonnollinen hartaus. Nyt Acte kðsitti, ettei Lygia saattanut ruveta kenenkððn rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestð poistui ikððnkuin peite ja hðnen eteensð avautui ihan toinen maailma kuin se, mihin hðn oli tottunut. Tuo harras rukous tðssð rikoksen ja hðpeðn pesðssð pani hðnet hðmmðstyksiin. Vielð hetkinen sitten oli Lygia hðnen mielestððn ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hðn rupesi uskomaan, ettð tapahtuu jotakin eriskummallista, ettð apuun ehtii pelastus voimakkaampi Caesariakin, ettð taivaasta tulee siivekðs sotajoukko neittð vapauttamaan tai ettð aurinko levittðð sðteensð hðnen jalkainsa alle ja nostaa hðnet luokseen. Hðn oli kuullut puhuttavan, ettð kristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitð, ja tuli nyt vakuutetuksi, ettð puhe niistð oli totta, koska Lygia noin rukoili. Vihdoin Lygia nousi ja toivo sðteili hðnen kasvoistaan. Ursuskin nousi, likeni penkkið ja loi katseen emðntððnsð, ikððnkuin hðnen kðskyjððn odotellen. Mutta tyt—n silmðt sumenivat ja hetken perðstð vieri kaksi suurta kyyneltð hðnen poskilleen. "Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta," lausui hðn. "Minð en saa sy—stð heitð perikatoon, sentðhden en ikinð enðð nðe heitð." Sitten hðn kððntyi Ursuksen puoleen ja lausui hðnelle, ettei hðnellð nyt enðð ollut ketððn muita maailmassa, vaan ettð Ursuksen tðytyi olla sekð hðnen isðnððn ettð holhoojanaan. He eivðt saattaneet hakea turvaa Auluksen talosta, koska he siten yllyttðisivðt Caesarin vihan sitð vastaan. Mutta ei hðn liioin saattanut jððdð Caesarin eikð Vinitiuksen haltuun. Ursuksen tðytyi saattaa hðnet pois kaupungista ja kðtkeð jonnekin, jonne ei Vinitius eivðtkð hðnen palvelijansa l—ydð. Vielð tðnð pðivðnð hðn lðhtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse, barbarivaltakuntiin, missð ei tunneta Rooman nimeð ja minne ei Caesarin valta ulotu. Pelastakoon hðnet Ursus, sillð hðn on hðnen ainoa turvansa maailmassa. Lygilðinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui hðn maahan ja kiersi kðsivartensa Lygian jalkojen ympðri. Mutta Acten kasvoilla kuvastui pettymys, sillð hðn oli odottanut ihmettð. Vai eik— se rukous saanutkaan aikaan sen enempðð? Se, joka karkaa Caesarin talosta, tekee itsensð syypððksi majesteettirikokseen, jota seuraa rangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa Aulukselle. Jos hðn vðlttðmðttð tahtoo paeta, niin paetkoon edes Vinitiuksen talosta; Caesar ei mielellððn sekaannu muiden asioihin, ehkei hðn edes huoli auttaa Vinitiusta etsimððn Lygiaa. Ainakaan ei hðnen tekoaan silloin pidetð majesteettirikoksena. Mutta Lygia itse ajatteli: kotivðet eivðt saa tietðð mitððn hðnen olinpaikastaan, ei Pomponiakaan... Hðn kyllð karkaa, mutta ei Vinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspðissððn Vinitius tuli kertoneeksi, ettð hðn illalla lðhettðð orjansa hðntð noutamaan. Varmaankaan ei hðn selvðnð olisi ilmoittanut sitð. Luultavasti hðn, ehkðpð yhdessð Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut Caesarilta lupauksen, ettð hðn seuraavan pðivðn illalla saa lðhettðð noutamaan hðntð. Ja jos he tðnððn unohtaisivatkin asian, niin lðhettðvðt he hakemaan hðntð huomenna. Mutta Ursus hðnet pelastaa. Hðn tulee, nostaa hðnet kantotuolista, niinkuin hðn hðnet pelasti tricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ððriin. Ursusta ei kukaan saata vastustaa. Hðnen rinnalleen ei pððse se hirveð painiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska Vinitius voi lðhettðð kovin paljon orjia, on parasta, ettð Ursus menee pyytðmððn neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitð kyllð armahtaa eikð jðtð Vinitiuksen kðsiin. Hðn voi heidðn avukseen lðhettðð kristityitð, jotka voittavat Vinitiuksen vðet ja pelastavat Lygian. Sitten Ursus kyllð vie hðnet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei Rooman valta l—ydð. Hðnen kasvoilleen valui puna ja hðn rupesi hymyilemððn, sillð lohdutus oli taasen tðyttðnyt hðnen mielensð ja pelastuksen toivo muuttunut miltei varmuudeksi. ákkið hðn heittðytyi Acten kaulaan, vei sulavat huulensa hðnen poskeaan vastaan ja kuiskasi: "Ethðn sinð ilmaise aikomustamme, Acte, ethðn?" "Kautta ðitini varjon," vastasi vapautettu "en ilmaise aikomustanne. Mutta rukoilen Jumalaanne, ettð Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa." Jðttilðisen lapselliset sinisilmðt sðteilivðt onnesta. Hðnpð ei ollut osannut keksið tðtð keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut pððtðnsð, mutta kðytðnt——n hðn kyllð osaa panna sen. Y—llð tai pðivðllð--se on ihan yhdentekevðð! Hðn kðy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan merkkejð ja tietðð sanoa, mitð pitðð tehdð ja mitð jðttðð tekemðttð. Mitð taas kristittyihin tulee, niin heitð hðn kyllð saa kokoon omin neuvoin. Vðhðk—s heitð oli hðnen tuttavissaan, sekð orjissa ettð miekkailijoissa ja vapaissa miehissð, sekð Suburrassa ettð siltojen takana. Saisi heitð kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllð hðn tðstð neitinsð vapauttaa, johdattaa hðnet pois kaupungista ja seuraa hðntð. Siihen hðn toki kykenee. Menevðt sitten vaikkapa maailman ððriin, missð ei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista. Hðn jði miettivðisenð silmðilemððn eteensð, ikððnkuin saadakseen selville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hðn virkkoi: "Lðhdetððnk— metsððn? Hei vaan niitð metsið, niitð metsið!" Hetken perðstð hðn sentððn riistðytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja palasi todellisuuteen. Kas, nyt hðn paikalla lðhtee piispan puheille, ja illalla on jo sata pððtð odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittð kuljettamassa vaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehið!... Paras on vaan olla likenemðttð hðnen nyrkkejððn, vaikkapa rauta-asussa... Mitðs vahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein t—nðisemððn, niin kyllð se ihmisen pðð raudankin sisðstð halkeaa. Lygia nosti lapsellisen vakavana sormensa ja lausui: "Ursus! £ei sinun pidð tappaman£." Lygilðinen nosti kouransa, joka oli kuin nuija, niskaansa, mutisi jotakin ja rupesi kiivaasti raapimaan korvantaustaansa: tðytyyhðn hðnen ennen kaikkea pelastaa neitinsð, £silmðinsð valkeus£... Olihan neiti itsekin sanonut, ettð nyt on hðnen aikansa tullut... Kyllðhðn hðn tekee parastaan. Mutta entð jos sitten kðy hullusti?... Tðytyyhðn hðnen ennen kaikkea pelastaa neiti! Ja jos nyt tðytyisi joku nutistaa, niin kyllð hðn sitten katuu ja pyytðð anteeksi viattomalta Karitsalta ja rukoilee, ettð ristiinnaulittu Karitsa armahtaisi hðntð, syntistð... Eihðn hðn tahtoisi Karitsaa loukata, mutta kun hðnellð kerran on sellaiset tukevat kðdet... Suuri hellyys henki hðnen kasvoistaan, mutta hðn koetti sitð salata, kumarsi ja virkkoi: "Ja nyt minð lðhden pyhðn piispan luo." Acte kiersi kðsivartensa Lygian kaulaan ja rupesi itkemððn. Taasen hðn tunsi, ettð on olemassa maailma, jonka kðrsimyksetkin antavat enemmðn onnea kuin Caesarin komea palatsi kaikkine rikkauksineen. Taasen avautui hðnen eteensð valkeuteen johtava ovi, mutta samassa hðn tunsi, ettei hðn ole otollinen kulkemaan siitð ovesta. YHDEKSáS LUKU. Lygian kðvi sððli Pomponia Graecinaa, jota hðn rakasti sydðmensð pohjasta, sððli koko Auluksen taloa. Epðtoivon tunne hðneltð sentððn vðhitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, ettð hðn uskonsa tðhden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan kulkurielðmððn. Mahdollisesti hðnen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin mððrin viehðtti elðmð kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen joukossa, mutta johtavana voimana hðnessð kuitenkin oli luottava usko siihen, ettð koska hðn nyt menettelee £jumalallisen Mestarin£ kðskyn mukaan, Hðn pitðð huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja mitð hðnelle niin ollen voi tapahtua? Jos kðrsimyksið tuleekin, niin hðn kantaa ne Hðnen nimessððn. Jos taas odottamaton kuolema hðntð kohtaa, niin Hðn hðnet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elðð yhdessð iankaikkisesti. Monasti hðn, vielð ollessaan Auluksen talossa, oli surrut, ettei hðn kristittynð saata tehdð mitððn Ristiinnaulitun hyvðksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellð oli puhunut. Nyt, nyt oli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hðn rupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte hðntð kuitenkaan ymmðrtðnyt. Vapaaehtoisesti heittðð kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat, temppelit, pylvðik—t, kaikki, mikð on kaunista, heittðð tðmð aurinkoinen maa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki--ja minkðtðhden? Vain siitð syystð, ettð tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!... Eivðt nðmð asiat tahtoneet mahtua Acten pððhðn. Joskus hðn ikððnkuin vðlðhdykseltð tunsi, ettð tytt— ehkð saattaa olla oikeassa, ettð ehkð saattaa olla olemassa joku ððret—n, salaperðinen onni, mutta selvðð kðsitystð ei hðn voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessð vielð oli yritys, joka saattoi pððttyð sangen huonosti, jossa hðn suorastaan saattoi menettðð henkensð. Acte oli luonteeltaan arka ja pelolla ja vavistuksella hðn ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hðn sentððn Lygialle maininnut mitððn pelostaan. Pðivð oli valjennut ja aurinko paistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, ettð pantaisiin levolle, koska y— oli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he lðksivðt cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu,--vielð niiltð ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellð he laskeutuivat levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei vðsymyksestððn huolimatta saanut unta. Hðn oli kyllð pitkðn aikaa ollut surullinen ja onneton, mutta nyt kalvoi hðntð levottomuus, jota hðn ei ikinð ennen ollut tuntenut. Tðhðn saakka oli hðnen elðmðnsð muodostunut pðivien raskaaksi sarjaksi--nyt se ðkkið tuntui hðnestð hðpeðlliseltð. Hðnen pððnsð meni yhð enemmðn sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui, vuoroin sulkeutui, mutta niinð hetkinð, jolloin se oli auki, hðikðisi hðnen silmiððn sellainen kirkkaus, ettei hðn selvðsti voinut eroittaa mitððn. Hðn ainoastaan aavisti, ettð tuon kirkkauden sisððn on kðtketty joku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitðt—ntð. Jos esimerkiksi Caesar hylkðisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen, olisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pðlkðhti hðnen pððhðnsð ajatus, ettei Caesarkaan, jota hðn rakasti ja jota hðn oli kunnioittanut miltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja ettð tðmð palatsi numidilaisesta marmorista rakennettuine pylvðikk—ineen oikeastaan oli vain kivilðjð. Vihdoin kuitenkin nðmð ajatukset, joista hðn ei mitenkððn saanut selvðð, rupesivat vðsyttðmððn. Hðn olisi tahtonut nukkua, mutta levottomuus yhð kiusasi, eikð hðn voinut. Vihdoin hðn pððtti ruveta puhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestð. Hðn arveli nimittðin, ettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveðt vaarat, saata nukkua, ja kððntyi sentðhden hðneen pðin. Mutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeððn cubiculumiin lankesi verhojen raosta kimppu kirkkaita sðteitð, joissa tomuhituset hyppelivðt. Sðteiden valossa nðki Acte hðnen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta kðsivartta vastaan, suljetut silmðt ja puoleksi avautuneet huulet. Hðnen hengityksensð oli nukkuvan tasaista huokumista. "Hðn nukkuu, hðn saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hðn on vielð lapsi." Hetkisen perðstð hðnen taasen tðytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta, joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka valitsee puutteen mieluummin kuin hðpeðn, joka hylkðð Vinitiuksen komean talon Carinaessa ja valitsee maankiertðjðn elðmðn, joka luopuu vaatteista, kalleuksista, kesteistð, luuttujen ja sitrojen soitosta. "Ja minkðtðhden?" Hðn alkoi katsella Lygiaa, ikððnkuin hðnen nukkuvilta kasvoiltaan l—ytððkseen vastauksen. Hðn katseli hðnen puhdasta otsaansa, kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka olivat hiukan auki, ja neitseellistð povea, joka nousi ja laski tyynen hengityksen mukaan. Ja taasen hðnen tðytyi vaipua ajatuksiin. "Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minð!" Lygia kðvi hðnen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin taivaalliseksi nðyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita hðnen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydðmessð ei ollut tilaa kateudelle. Pðinvastoin hðnet valtasi suuri sððlin tunne, kun hðn ajatteli kaikkia vaaroja, mitkð tytt—ð uhkasivat. Hðnen sydðmessððn herðsi ðidillinen tunne: Lygia ei ollut hðnen mielestððn ainoastaan kaunis kuin uni, vaan my—skin sanomattoman rakas. Hðn vei huulensa hðnen tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitð. Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan siipien suojassa. Hðn nukkui kauan, sillð puolenpðivðn aika oli jo ohi, kun hðn avasi siniset silmðnsð ja suurella hðmmðstyksellð rupesi tarkastamaan cubiculumia. Hðn nðhtðvðsti kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa. "Vai sinðk—, Acte?" huudahti hðn vihdoin, kun hðn hðmðrðssð huomasi kreikattaren kasvot. "Niin, Lygia." "Onko jo ilta?" "Ei vielð, lapsi, mutta puolenpðivðn aika on jo ohi." "Eik— Ursus vielð ole palannut?" "Eihðn Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen kanssa odottaa kantotuolia." "Niin, todellakin." He lðksivðt cubiculumista ja menivðt kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei hðnet sitten sy—mððn ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei tðllð kertaa ollut odotettavissa mitððn vaarallista kohtausta, koska sekð Caesar ettð hðnen likeisimmðt hovilaisensa vielð nukkuivat. Lygia nðki nyt ensi kerran elðessððn nuo ihanat puutarhat, tðynnð sypressejð, pinjoja, tammia, —ljypuita ja myrttejð, joiden joukossa yleni veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivðt tyynið, kiiltðvið pintojaan, suihkulðhteet kastelivat pðrskeellððn kukkivia ruusupensaita. Missð tuntui muratti- tai viinik—ynn—sverkon ympðr—imð, salaperðinen luola kutsuvan luokseen, missð uiskenteli vesillð hopeankarvaisia joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa kðyskeli gaselleja, joita oli tuotu Afrikan erðmaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja, joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta. Puisto oli tyhjð. Ainoastaan siellð tððllð nðkyi joku orja lapio kðdessð, hiljaa hyrðillen laulua; toiset orjat kðyttivðt hyvðkseen lomahetkeð ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon sðteet vðrðellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessð, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksið. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli hðn kuitenkin siksi lapsi, ettð hðn uteliaasti katseli tðtð kaikkea. Hðnestð tuntui hauskalta. Hðn tuli ajatelleeksi, ettð jos vain Caesar olisi hyvð ihminen, niin hðn tðssð puutarhassa ja palatsissa olisi oikein onnellinen. Vihdoin he hiukan vðsyivðt ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidðn sydðntððn, nimittðin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hðnestð tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhð enemmðn hðnen kðvi sððli Lygiaa. Hðn tuli ajatelleeksi, ettð olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perðstð alkoi hðn kysellð, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eik— hðn luulisi, ettð hðnet saisi taivutetuksi lðhettðmððn hðnet Pomponian luo. Lygia ravisti surullisena mustatukkaista pððtððn. "Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hðn oli hyvð, mutta eilisen juhlan jðlkeen pelkððn hðntð ja tahdon paeta lygilðisten luo." "Mutta rakastitko hðntð silloin, kun hðn oli Auluksen talossa?" "Kyllð," vastasi Lygia ja painoi alas pððnsð. "Sinð et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minð," huudahti Acte hetken mietittyððn. "Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinð olet panttivanki ja lygilðisten kuninkaan tytðr. Aulus ja hðnen vaimonsa rakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, ettð he ovat valmiit ottamaan sinut tyttðrekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia." Mutta tytt— vastasi hiljaa, vielðkin surullisempana: "Mieluummin pakenen lygien luo." "Lygia, tahdotko ettð paikalla lðhden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hðn nukkuu, niin herðtðn hðnet ja sanon hðnelle sen, minkð juuri sanoin sinulle. Niin, rakkaani, lðhden hðnen luokseen ja sanon hðnelle: Vinitius, hðn on kuninkaan tytðr ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos rakastat hðntð, niin palauta hðnet Auluksen taloon ja vie hðnet vaimonasi hðnen vanhempiensa kodista." "Menen lygilðisten luo," virkkoi tytt— niin hiljaa, ettð Acte tuskin saattoi kuulla hðnen sanansa. Ja kaksi suurta kyyneltð jði riippumaan ripseihin, jotka reunustivat alaspainuneita silmið. Samassa katkesi keskustelu, sillð tieltð alkoi kuulua likenevien askelten t—minðð. Tuskin Acte ennðtti nðhdð kuka tulija olikaan, ennenkuin penkin edessð seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko mukanaan. Kaksi orjattarista piteli hðnen pððnsð pððllð kultavartaitten neniin kiinnitettyjð kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa l—yhyttelivðt ja joilla he samalla suojelivat hðntð syysauringon kuumilta sðteiltð. Poppaean edellð kulki etiopialainen imettðjð, musta kuin ebenholtsi, rinnat tðynnð maitoa ja kantaen kðsivarsillaan lasta, joka oli kððritty kultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, ettð Poppaea kulkisi heidðn penkkinsð ohitse kiinnittðmðttð huomiota heihin, mutta hðn pysðhtyikin ja puhutteli heitð. "Acte," virkkoi hðn, "tiu'ut, jotka lðhetit nukelle, olivat huonosti neulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith ajoissa huomasi sen." "Suo anteeksi, jumalainen," vastasi Acte, laskien kðtensð ristiin rinnalle ja painaen alas pððnsð. Nyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa. "Mikð orjatar tðmð on?" kysyi hðn vðhðn ajan perðstð. "Ei hðn ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan kasvatti ja lygien kuninkaan tytðr, joka joskus on annettu panttivangiksi roomalaisille." "Onko hðn tullut sinua tervehtimððn?" "Ei, Augusta. Pari pðivðð sitten muutti hðn palatsiin." "Oliko hðn eilen kemuissa?" "Oli, Augusta." "Kenen kðskystð?" "Caesarin kðskystð." Poppaea rupesi vielðkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hðnen edessððn, pðð kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmðnsð, milloin pððstðen silmðluomet niitð peittðmððn. ákkið Augustan kulmakarvojen vðliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja valtaansa, eli hðn ainaisessa pelossa, ettð jonakin kauniina pðivðnð joku onnellinen kilpailijatar vielð tuhoaa hðnet, kuten hðn itse oli tuhonnut Octavian. Sentðhden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan palatsin sisðpuolelle joutuivat, herðttivðt hðnessð epðluuloa. Tuntijan silmðllð mittasi hðn heti ensi hetkenð Lygian kiireestð kantapððhðn asti, tarkasti jokaista hðnen kasvojensa ilmettð ja pelðstyi. £Sehðn on tðydellinen nymfi£, tunnusti hðn itselleen. £Venus itse hðnet on synnyttðnyt.£ Ja samassa lensi hðnen pððhðnsð ajatus, jota ei vielð ainoakaan kaunotar ollut hðnessð herðttðnyt, nimittðin, ettð hðn itse on melkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hðnet vavahtamaan, levottomuus valtasi hðnet, ja kaikenlaiset epðilykset alkoivat risteillð hðnen pððssððn. Mahdollisesti Nero ei ole nðhnyt hðntð, tai ehkei hðn, smaragdin lðpi katsoessaan, ole huomannut hðnen kauneuttaan. Mutta kuinka kðy, jos hðn kohtaa hðnet tðllaisen ihanan, aurinkoisen pðivðn valossa?... Pððllepððtteeksi tytt— ei ole edes orjatar, vaan prinsessa--tosin barbarikuninkaan tytðr, mutta kuninkaan tytðr joka tapauksessa!... Oi te kuolemattomat jumalat! Hðn on aivan yhtð kaunis kuin minð, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen vðlissð kðvivðt yhð syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta, syntyi jððhdyttðvð loisto. Vihdoin hðn kððntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti kyselemððn: "Oletko puhunut Caesarin kanssa?" "En, Augusta." "Miksi sinð tahdot olla tððllð etkð Auluksen luona?" "En tahdo olla tððllð. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut Pomponialta. Olen tððllð vastoin tahtoani, oi herratar!" "Tahtoisitko palata Pomponian luo?" Viime sanat lausui Poppaea pehmeðmmðllð ja lempeðmmðllð ððnellð. Lygian sydðmessð herðsi ðkkið toivon kipinð. "Herratar!" huudahti hðn, ojentaen kðttððn hðnen puoleensa, "Caesar lupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinð minun puolelleni ja palauta minut Pomponialle." "Yllyttik— siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta luovuttaakseen sinut Vinitiukselle?" "Kyllð, herratar. Vielð tðnð pðivðnð aikoo Vinitius lðhettðð noutamaan minua. Mutta sinð, joka olet hyvð, armahda sinð minua." Nðin sanottuaan kumarsi Lygia maahan, tarttui Poppaean vaatteiden liepeeseen ja odotti sykkivin sydðmin hðnen vastaustaan. Poppaea hymðhti ilkeðsti ja katseli hðneen hetkisen. "Lupaan sinulle," lausui hðn vihdoin, "ettð vielð tðnð pðivðnð olet Vinitiuksen orjatar." Samassa hðn katosi kuin kaunis, ilkeð nðky. Acte ja Lygia kuulivat ainoastaan lapsen parkua, sillð keisarillinen lapsi oli jostakin syystð ruvennut itkemððn. Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perðstð hðn tarttui Acten kðteen ja lausui: "Mennððn pois. Ei pidð odottaa apua muualta kuin sieltð, mistð apu saattaa tulla." He palasivat atriumiin ja viipyivðt siellð iltaan asti. Pimeðn tullessa kantoivat orjattaret huoneeseen neljð pikisoihtua, joiden loimu oli suuri ja kirkas. Sekð Lygia ettð Acte olivat hyvin kalpeat. Keskustelu katkesi heiltð yhtðmittaa. Molemmat kuuntelivat kaiken aikaa, eik— joku jo tulisi. Lygia toisteli tuontuostakin, ettð vaikka hðnestð tuntuukin surulliselta jðttðð Acte, hðn kuitenkin iloitsee siitð, ettð kaikki tapahtuu jo tðnððn ja ettð Ursus odottaa hðntð tuolla pimeðssð. Mielenliikutus oli tehnyt hðnen hengityksensð hðtðiseksi ja lððhðttðvðksi. Acte kerðsi kiireesti niin paljon kalleuksistaan kuin taisi ja kðtki ne Lygian peplumiin, pyytðen, ettei hðn nðin pakoretkelle lðhtiessððn hylkðisi niitð. Ajoittain vallitsi huoneessa kolkko hiljaisuus, joka oli omiaan synnyttðmððn kaikenlaisia harhaððnið. Milloin oli kuuluvinaan hiljaista kuiskintaa oviverhojen takaa, milloin lapsen itkua, milloin koiran ulvontaa. ákkið avautuivat sisððnkðytðvðð peittðvðt verhot ja suuri, tumma, rokonarpinen mies ilmestyi atriumiin hiljaa kuin henki. Lygia tunsi hðnet paikalla Atacinukseksi, Vinitiuksen vapautetuksi, joka oli kðynyt Auluksenkin talossa. Actelta pððsi huuto, mutta Atacinus kumarsi syvððn ja virkkoi: "Tervehdys jumalalliselle Lygialle Marcus Vinitiukselta, joka on valmistanut juhlat, koristanut talonsa vihannilla kasveilla ja odottaa." Tyt—n huulet kðvivðt aivan valkeiksi. "Tulen," vastasi hðn. Ja lausuessaan jððhyvðisið heittðytyi hðn Acten kaulaan. KYMMENES LUKU. Vinitiuksen talo oli todella puettu vihreððn juhlapukuun, kaikki seinðt ja ovet myrtin ja muratin peitossa, pylvðitten ympðri kiedottu viinik—ynn—stð. Atrium, jonka kðytðvið y—kylmðn tðhden oli suojeltu purppurankarvaisilla kankailla, oli valoisa kuin pðivðllð. Lamput paloivat kahdeksalla tai kahdellatoista liekillð. Mikð lamppu oli astian muotoinen, mikð puun, mikð elðimen, mikð linnun muotoinen, minkð jalustana taas oli ihmisenkuva, joka kðdessððn piti lamppua. Toiset olivat alabasteria, toiset marmorista, toiset kullatusta korinttilaisesta vaskesta--viimeksimainitut tosin eivðt olleet yhtð ihanat kuin se kuuluisa kynttilðjalusta, joka oli ry—stetty Apollon temppelistð ja joka oli Neron hallussa, mutta joka tapauksessa kauniit ja kuuluisain mestarien tekemðt. Toisia lamppuja oli himmennetty aleksandrialaisella lasilla tai lðpikuultavalla intialaisella, punaisella, sinisellð, keltaisella tai sinipunertavalla kudoksella, joten koko atrium oli tðynnð mitð erilaisinta valoa. Kaikkialla lemusi nardus, johon Vinitius oli tottunut ja ihastunut Itðmailla. Talon perðllðkin, missð tuontuostakin liikkui sekð mies- ettð naisorjia, vallitsi sama kirkas valkeus. Tricliniumissa seisoi neljðlle hengelle katettu p—ytð, sillð paitsi Vinitiusta ja Lygiaa piti Petroniuksen ja Chrysothemiksen ottaa osaa juhlaan. Vinitius oli kaikessa noudattanut Petroniuksen neuvoja. Petronius oli kieltðnyt hðntð itseððn lðhtemðstð noutamaan Lygiaa ja sen sijaan kehoittanut hðntð lðhettðmððn Atacinuksen, muka Caesarin lupauksen johdosta. Vinitiuksen piti jððdð kotiin ottamaan vastaan Lygiaa, jopa ystðvðllisyydellð ja kunnianosoituksilla. "Sinð olit eilen humalassa," virkkoi Petronius Vinitiukselle. "Minð katselin sinua: sinð kðyttðydyit kuin kivenhakkaaja Albanian vuoristossa. Sinun ei olisi pitðnyt antautua sellaisen kiihkon valtaan, vaan muistaa, ettð hyvðð viinið pitðð nauttia vðhitellen. Muista, ettð ihmiselle kyllð on suloista ikðv—idð rakastettua, mutta vielð suloisempaa on tietðð, ettð hðn ikðv—i..." Tðssð suhteessa oli Chrysothemiksella oma mielipide, joka joissakin mððrin poikkesi Petroniuksen mielipiteestð. Mutta Petronius sanoi hðntð vestalittarekseen ja kyyhkysekseen ja selitti, ettð toki tðytyy olla ero harjaantuneen sirkusohjaajan ja poikasen vðlillð, joka ensi kertaa istuu kilpa-ajovaunuissa. Sitten hðn kððntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi: "Voita ensin hðnen luottamuksensa, pidð huolta siitð, ettð hðnen on hauska, kohtele hðntð jalomielisesti. En viitsi olla surullisissa kemuissa. Vanno hðnelle kautta Hadeksen, ettð saatat hðnet takaisin Pomponian luo--silloin saat nðhdð, ettei hðn enðð puhu palaamisesta kotiin, vaan rukoilee, ettð saisi jððdð luoksesi." Hðn osoitti Chrysothemista ja jatkoi: "Viisi vuotta minð jo olen menetellyt tðmðn aran kyyhkyseni suhteen sillð tavalla, enkð saata valittaa, ettð hðn olisi pahasti pannut vastaan..." Chrysothemis lðjðytti hðntð viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon sulista, ja huudahti: "Enk— minð ole pannut sinua vastaan, satyri?" "No niin, edeltðjðni takia..." "Etk— sinð heittðytynyt jalkojeni juureen?" "Kyllð--pujottamaan sormuksia varpaisiisi." Chrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa jalokivet todella kimaltelivat, ja sekð hðn ettð Petronius purskahtivat nauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidðn sukkeluuksiaan. Levottomasti sykki hðnen sydðmensð kauniisti kirjaellun syyrialaisen pappispuvun alla, johon hðn oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan. "Nyt heidðn on tðytynyt lðhteð palatsista," virkkoi hðn ikððnkuin itsekseen. "Niin on," vastasi Petronius. "Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen ennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistð syystð, aina on jððnyt kesken." Mutta Vinitius vðlitti viis sekð Apollonius Tyanalaisesta ettð Rufinuksen jutusta. Hðnen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hðn my—nsi, ettð hðn nðytteli kauniimpaa osaa odottaessaan hðntð nðin kotona kuin jos hðn olisi ry—stðjðnð ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hðn sððli jokaista hetkeð, jonka hðn olisi voinut viettðð katselemalla Lygiaa tai istumalla hðnen kanssaan kahden kantotuolissa pimeðllð kadulla. Orjat kantoivat nyt tricliniumiin kolmijalan, jota pðssinpððt koristivat, sekð hiilillð tðytettyjð pronssisia maljoja, joihin sirottivat myrrhaa ja nardusta. "Nyt he kððntyivðt Carinaeta kohden," huudahti Vinitius taasen. "Saapa nðhdð, ettei hðn pysy alallaan," virkkoi Chrysothemis. "Hðn karkaa vielð heitð vastaan ja juoksee heidðn ohitseen." Vinitius hymðhti hajamielisesti ja vastasi: "Pysyn kuin pysynkin." Mutta hðnen sieramensa laajenivat ja hðn hengitti kiivaasti. Petronius katseli hðntð ja kohautti olkapðitððn. "Hðn ei ollut filosofi sestersinkððn edestð. Tðstð Marsin pojasta ei minun ikinð onnistu tehdð ihmistð." Vinitius ei kuullut, mitð Petronius sanoi. "Nyt he ovat Carinaella," puheli hðn itsekseen. He olivat todella kððntyneet Carinaelle. Edellð kulki orjia, joita sanottiin £lampadareiksi£, molemmin puolin kantotuolia taas toisia, joita mainittiin nimellð £pedisequi£. Atacinus itse asteli perðssð valvomassa koko kulkuetta. Se liikkui ainoastaan hitaasti eteenpðin, sillð kaupunki oli ihan pimeð ja lyhdyt valaisivat huonosti. Palatsin likeiset kadut olivat aivan autiot, vain jokunen kulkija, lyhty kðdessð, oli liikkeellð. Edempðnð vallitsi harvinaisen vilkas liike. Sivukaduilta tulvi kansaa, astellen kolmen, neljðn hengen suuruisissa ryhmissð, ilman tulisoihtuja ja kððriytyneinð tummiin viittoihin. Toiset liittyivðt kulkueeseen ja astelivat rinnan orjien kanssa. Vastaan tuli yhð suurempia joukkoja. Jotkut hoipertelivat kuin juopuneet. Kulku kðvi niin tukalaksi, ettð £lampadarien£ tðytyi huutaa: "Antakaa tietð jalosukuiselle tribunille Marcus Vinitiukselle." Syrjððn vedettyjen verhojen aukosta nðki Lygia mustat ihmislaumat, ja hðnen sydðmensð sykki levottomasti. Vuoroin elðhdytti hðntð toivo, vuoroin valtasi hðnet epðtoivo. £Nuo ovat heitð! Ursus on koonnut kristityt! Nyt se tapahtuu£, ððnteli hðn vapisevin huulin. £Auta, oi Kristus! Pelasta, oi Kristus!£ Mutta Atacinuskin, joka ei alussa ollut kiinnittðnyt mitððn huomiota tavattoman vilkkaaseen liikkeeseen kadulla, kðvi vihdoin levottomaksi. Yhð useammin tðytyi lampadarien huutaa: £tietð jalosukuisen tribunin kantotuolille!£ Vieraat ihmiset tuppautuivat niin likelle kantotuolia, ettð Atacinuksen tðytyi kðskeð orjia kepeillð ajamaan heitð pois. ákkið kuului edestðpðin huuto ja samassa sammuivat kaikki lyhdyt. Kantotuolin ympðrillð syntyi tungos, hirveð sekasorto ja tappelu. Atacinus ymmðrsi, ettð oli karattu hðnen kimppuunsa. Ja tðmðn kðsitettyððn hðn kauhistui. Sillð koko kaupunki tiesi, ettð Caesar seurueineen usein huvikseen pani toimeen rosvoretkið Suburrassa ja muissa kaupunginosissa. Kaikki tiesivðt niinikððn, ettð hðn usein palasi y—llisiltð seikkailuiltaan ruumis tðynnð kuhmuja ja sinelmið. Mutta se, joka uskalsi puolustautua, oli kuoleman oma, vaikka hðn olisi ollut senaattori. Vahtitalo, josta piti vartioitaman kaupungin turvallisuutta, ei ollut kaukana, mutta nðissð tapauksissa tekeytyivðt vartijat sekð kuuroiksi ettð sokeiksi. Kantotuolin ympðrillð oli hirveð hðlinð. Ihmiset joutuivat kðsikðhmððn, tappeluun. Toisia kaatui, toisia tallautui jalkojen alle. Atacinus kðsitti, ettð tðssð kiireessð piti koettaa pelastaa Lygia ja oma nahka. Muut jððk——t oman onnensa nojaan. Hðn veti sentðhden neidon kantotuolista, asetti hðnet kðsivarrelleen ja koetti paeta pimeyteen. Mutta silloin Lygia rupesi huutamaan: "Ursus! Ursus!" Hðn oli valkeissa vaatteissa, joten hðnet oli helppo erottaa. Atacinus koetti vapaalla kðdellððn kaikin voimin saada hðntð verhotuksi omaan viittaansa, mutta ðkkið kðvi hirveð koura kiinni hðnen kurkkuunsa ja hðnen pððnsð pððlle putosi raskaana kuin kivi musertava jðttilðispaino. Atacinus kaatui siihen paikkaan kuin hðrkð, joka kirveen iskusta lankeaa Jupiterin alttarin eteen. Orjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, kðyttðen hyvðkseen pimeyttð, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jðttðen jðlkeensð kantotuolin, joka tappelussa oli mennyt sðpðleiksi. Ursus kantoi Lygiaa Suburraan pðin. Hðnen toverinsa riensivðt hðnen perðssððn ja hajosivat vðhitellen pitkin tietð. Pelastuneet orjat kerððntyivðt Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan. He eivðt uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perðstð palasivat he tappelupaikalle ja l—ysivðt sieltð muutamia kuolleita. Atacinus vielð eli. Hðn vððnteli kuolintuskissaan ja jði vihdoin liikkumattomana paikalleen. Orjat korjasivat pois hðnen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysðhtyivðt portille. Tðytyi toki mennð herralle ilmoittamaan, mitð oli tapahtunut. "Menk——n Gulo," virkkoivat muutamat ððnet. "Hðnen kasvonsa ovat verissð niinkuin meidðnkin ja hðnestð herra pitðð. Hðnelle ei ole niin vaarallista kuin meille." Germanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta ja jonka Vinitius oli perinyt ðidiltððn, Petroniuksen sisarelta. "Kyllð minð puhun," sanoi hðn, "mutta mennððn kaikki, ettei herran viha lankea yksin minun pððlleni." Vinitius oli sillaikaa ehtinyt kðydð kovin kðrsimðtt—mðksi. Petronius ja Chrysothemis nauroivat hðntð, mutta hðn asteli pitkin askelin edestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen. "Heidðn pitðisi jo olla tððllð!... Heidðn pitðisi jo olla tððllð!" Hðn olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat pidðttðneet hðntð. ákkið kuului eteisestð askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia. Seinustalle he seisahtuivat, nostivat siinð kðtensð ilmaan ja rupesivat valittavalla ððnellð huutamaan: "Aaaa! ... aa!" "Missð Lygia?" tokaisi Vinitius hirveðllð, oudolla ððnellð. "Aaaa!" Gulo astui esiin, kasvot verissð, ja puhui hðtðisesti ja valittaen: "Olemme verissð, herra! me tappelimme! Olemme verissð, herra, olemme verissð!..." Mutta hðn ei saanut lopettaa, sillð Vinitius koppasi kðteensð pronssisen soihdun ja musersi ainoalla iskulla hðnen pððkallonsa. Sitten tarttui hðn molemmin kðsin pððhðnsð, raastoi hiuksiaan ja ððnteli kðheðsti: "Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!..." Hðnen kasvonsa sinettyivðt, silmðt py—rivðt pððssð ja huulille kokoontui vaahtoa. "Ruoskaa!" kirkaisi hðn vihdoin ððnellð, joka ei enðð ollut ihmisen ððni. "Herra! Aaaa! ... armahda meitð!" vaikeroivat orjat. Mutta Petronius nousi ja hðnen kasvoillaan kuvastui inho. "Tule, Chrysothemis!" virkkoi hðn. "Jos tahdot nðhdð lihaa, niin kðsken jonkun teurastajan avata myymðlðnsð Cariaen varrella." Hðn jðtti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillð ja murattik—ynn—ksillð juhlaa varten, kuului hetkisen perðstð vain voivotusta ja ruoskanlðiskettð. Ja sitð kesti aamuun asti. YHDESTOISTA LUKU. Sinð y—nð ei Vinitius yrittðnytkððn panna levolle. Jonkun aikaa Petroniuksen mentyð, kun eivðt orjien valitukset saattaneet lieventðð hðnen tuskaansa enempðð kuin hðnen kiukkuaankaan, kerðsi hðn ympðrilleen joukon muita palvelijoita ja lðksi heidðn kanssaan y—n selkððn etsimððn Lygiaa. Hðn haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus Sceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hðn kiersi Kapitoliumin, kulki Fabritiuksen siltaa my—ten saarelle, hakipa vielð Tiberin toiseltakin puolelta. Hðnen ponnistuksensa olivat sentððn kokonaan turhat, sillð hðn ei itsekððn uskonut voivansa l—ytðð Lygiaa, ja hðn haki hðntð vain saadakseen jollakin lailla tðmðn hirveðn y—n kulumaan. Hðn palasi kotiin vasta, kun pðivð koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo rupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymðl—itððn. Palatessaan kðski hðn korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielð ollut uskaltanut koskea. Sitten hðn kðski lðhettðð ergastulumiin, s.o. kuritushuoneeseen, ne orjat, joiden kðsistð Lygia oli viety. Tðmð rangaistus oli heille kuolemaakin hirveðmpi. Vihdoin hðn heittðytyi atriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimððn, millð keinoin Lygia olisi saatava pelastetuksi. Hðnen oli mahdoton kðsittðð, ettð hðn olisi menettðnyt hðnet, kadottanut hðnet, ettei hðn enðð saisi hðntð nðhdð. Kun hðn sitð vain ajattelikin, vimmastui hðn aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne oli ensi kerran hðnen elðessððn t—rmðnnyt yhteen toisen jðrkðhtðmðtt—mðn luonteen kanssa, ja hðnen oli suorastaan mahdoton kðsittðð, kuinka joku uskalsi nousta vastustamaan hðnen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin suonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin nðhnyt aikeensa menevðn myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty juuri hðnen huuliltaan, ja se oli hðnen mielestððn niin kuulumaton tapaus, ettð se jo jumalien ja ihmisten edessð huusi kostoa. Mutta ennen kaikkea hðn ei saattanut alistua tðhðn kohtaloonsa sentðhden, ettei hðn elðessððn ollut mitððn niin halunnut kuin Lygiaa. Hðnestð tuntui, ettei hðn ilman hðntð saata tulla toimeen. Hðn ei saattanut kðsittðð, miten hðn ilman hðntð saa huomisen pðivðn kulumaan ja miten hðn voi elðð seuraavina pðivinð. Tuontuostakin valtasi hðnet raivo, miltei mielipuolen vimma, kun hðn hðntð ajatteli. Hðn olisi tahtonut omistaa hðnet saadakseen edes ly—dð hðntð, saadakseen raastaa hðntð hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hðnen tuskastaan. Mutta samassa valtasi hðnet ððret—n kaiho. Hðn ikðv—i hðnen ððntððn, hðnen vartaloaan, hðnen silmiððn, ja hðn tunsi olevansa valmis heittðytymððn hðnen jalkoihinsa. Hðn huusi hðntð luokseen, puri sormensa verille ja painoi kðsillð pððtðnsð. Hðn pakottautui kaikin voimin ajattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltðvð, mutta turhaan. Hðnen aivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki toinen toistaan hullummat. Vihdoin vðlðhti hðnen pððhðnsð ajatus, ettei kukaan muu kuin Aulus ollut voinut ry—stðð Lygiaa. Ainakin Auluksen tðytyi tietðð hðnen piilopaikkansa. Hðn karkasi yl—s ja pððtti sen tiensð rynnðtð Auluksen talolle. Jollei hðn anna pois Lygiaa, jolleivðt hðnen uhkauksensa auta, niin hðn paikalla menee Caesarin luo, syyttðð vanhaa sotapððllikk—ð uppiniskaisuudesta ja toimittaa hðnelle kuolemantuomion. Mutta sitð ennen hðn kuitenkin urkkii hðneltð tiedon Lygian olinpaikasta. Hðn kostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat Lygian. Tosin he kerran ottivat hðnet taloonsa ja hoitivat, mutta mitð se merkitsee! Tðllð yhdellð rikoksellaan he ovat vapauttaneet hðnet kaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkðð, ðrsytettyð mieltð hiveli ajatella Pomponia Graecinan epðtoivoa, kun centurio vanhalle sotapððllik—lle tuo kuolemantuomion. Hðn tiesi, ettð sen hankkiminen hðnelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllð auttaa. Eihðn Caesar sitðpaitsi koskaan kiellð mitððn ystðviltððn augustianeilta, kunhan eivðt heidðn pyynt—nsð joudu ristiriitaan hðnen omien etujensa ja mielihalujensa kanssa. Hetkiseksi sai vihankiihko hðnen sydðmensð seisahtumaan. Mutta entð jos Caesar itse on ry—stðnyt Lygian? Kaikki tiesivðt, ettð Caesar usein pani toimeen y—llisið partioretkið saadakseen vaihtelua elðmðnsð yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa noihin huvituksiin. Pððtarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia, heittðð heidðn ympðrilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidðt maahan, niin ettð he menivðt tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tðtð huvittelua £helmien pyydystðmiseksi£, koska monasti k—yhðn kansan h—kkelin pohjalta saattoi l—ytyð todellinen nuoruuden ja kauneuden helmi. £Sagatio£--joksi sanottiin sitð, kun sotamiehen viitta ansana viskattiin toisen niskaan--muuttui nyt todelliseksi naisry—st—ksi, ja £helmet£ saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin lukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar my—skin lahjoitti helmen jollekin ystðvðlleen. Nðin oli saattanut kðydð Lygiankin. Caesar oli nðhnyt hðnet juhlassa, eikð Vinitius hetkeðkððn epðillyt, ettð hðn oli pitðnyt hðntð kauneimpana naisena, minkð ikinð oli tavannut. Kuinkas muuten! Tosinhan tytt— oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero olisi siis julkisesti voinut ottaa hðnet, mutta Petronius oli aivan oikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdð julkisia rikoksia: hðn saattaisi toimia julkisesti, mutta hðn valitsee aina mieluummin salaiset tiet. Tðllð kertaa on hðneen ehkð vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan. Vinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut vðkivallalla ottaa haltuunsa tytt—ð, jonka Caesar on Vinitiukselle luvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdð? Mahdollisesti sama jðttilðiskokoinen, sinisilmðinen lygilðinen, joka oli uskaltanut tulla tricliniumiinkin ja sylissððn kantaa hðnet pois juhlasta? Mutta jos hðn olisi hðnet korjannut, niin minne hðn olisi saattanut hðnet viedð? Ei! orja ei olisi uskaltanut. Sitð ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin Caesar. Kun Vinitius nðitð ajatteli, pimenivðt hðnen silmðnsð ja hikihelmet nousivat otsalle. Siinð tapauksessa hðn oli kadottanut Lygian ikipðiviksi. Kaikkien muiden kðsistð hðn olisi ollut riistettðvissð, mutta ei niistð kðsistð. Nyt oli syytð huudella: voi minua onnetonta! Hðn saattoi selvðsti nðhdð Lygian Caesarin sylissð ja ensi kerran elðessððn hðn ymmðrsi, ettð on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on aivan mahdoton kðrsið. Vasta nyt hðn kðsitti, kuinka hðn hðntð rakasti. Niinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentðð koko hðnen mennyt elðmðnsð, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hðn oli viettðnyt Lygian kanssa. Hðn nðki hðnet, hðn kuuli jokaisen hðnen sanansa. Hðn nðki hðnet suihkulðhteellð, nðki hðnet Auluksen talossa ja sitten kemuissa. Hðn oli hðntð niin likellð, ettð hðn tunsi hðnen hiustensa lemun, hðnen ruumiinsa lðmm—n ja suudelmien hekuman, painaessaan suutaan hðnen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hðn hðnen silmissððn sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja rakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hðn ajatteli, ettð Nero pitðð hallussaan kaikkea sitð, mikð oli sy—pynyt hðnen sydðmeensð, mikð oli muuttunut hðnen lihakseen ja verekseen, niin valtasi hðnet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, ettð hðnen teki mieli hakata pððtððn atriumin seinððn, kunnes se menisi mðsðksi. Hðn tunsi, ettð tðmð saattaa viedð hulluuteen, ja varmaan hðn olisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielð olisi pitðnyt hðntð vireillð. Vasta hðnestð oli tuntunut siltð, ettei hðn saata elðð, jollei saa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessð hðn kðsitti, ettei hðn saata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hðnet. Tðmð ajatus tuotti hðnen tunteilleen jonkinlaista lievennystð. £Minð rupean sinun Cassius Chaereaksesi£, toisteli hðn itsekseen ja ajatteli Neroa. ákkið koppasi hðn kourallisen multaa impluviumia ympðr—ivðstð kukkaisvaasista ja vannoi sekð Erebukselle, Hekatelle ettð kaikille kotijumalilleen kauhean valan, ettei lepðð ennenkuin Lygia on kostettu. Tðmð tuotti hðnelle jonkinlaista lohtua. Olihan hðnellð nyt pððmððrð, jonka edestð kannatti elðð ja joka antoi hðnen ajatuksillensa ravintoa sekð y—llð ettð pðivðllð. Hyljðttyððn tuumansa lðhteð Auluksen luo kðski hðn kannattaa itsensð Palatinukselle. Matkalla hðn mietti, ettð jolleivðt pððstð hðntð Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko hðnellð aseita, niin se todistaa, ettð Caesar on ry—stðnyt Lygian. Hðn ei kuitenkaan ottanut mukaansa mitððn aseita. Hðnen pððnsð oli sekaisin, ja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa keskittyvðt yhteen ainoaan kohtaan, niin hðnenkin ajatuksensa kaiken aikaa hautoivat kostoa. Hðn ei tahtonut ryhtyð toimeen ennen aikojaan. Tðrkeintð oli hðnelle tavata Acte, sillð hðn arveli hðneltð saavansa kuulla totuuden. Ajoittain vðlðhti hðnen mieleensð toivon sðde: entð jos hðn tððllð tapaakin Lygian itsensð! Ja tðmð ajatus pani hðnet vðrisemððn. Entð jos Caesar sattui ry—stðmððn hðnet tietðmðttð, kuka hðn oli, ja lðhettððkin hðnet tðnððn Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenð hðn kumosi tðmðn arvelun. Sillð jos siinð olisi ollut perðð, niin olisi Lygia jo eilen lðhetetty hðnelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen nðihin ongelmiin ja sentðhden oli Acte tavattava ennen kaikkea. Pððstyððn selville tðstð asiasta kðski hðn orjien kiiruhtaa, ja pitkin matkaa risteili hðnen pððssððn mitð epðmððrðisimpið ajatuksia Lygiasta ja kostosta. Hðn oli kuullut, ettð egyptilðisen Pacht-jumalattaren papit mielensð mukaan saattoivat siirtðð tauteja toisesta toiseen. Hðn pððtti sentðhden kððntyð kysymððn neuvoa heiltð. Itðmailla hðnelle niinikððn oli kerrottu, ettð juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa vihamiehensð ruumiin tðyteen paiseita. Hðnen orjiensa joukossa oli juutalaisiakin, ja hðn pððtti kotiin palattuaan kðskeð kiduttaa heitð, kunnes saisi heidðt ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla hðn sentððn ajatteli lyhyttð roomalaista miekkaa, joka helposti avaa verelle vðylðn--sehðn se oli pulpauttanut esiin verisðteen Cajus Kaligulastakin ja jðttðnyt kulumattomat merkit porttikðytðvðn pilareihin. Vinitius olisi tðllð hetkellð ollut valmis surmaamaan koko Rooman. Jos joku ystðvðllinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltð kaikki muut ihmiset paitsi hðnet ja Lygian, niin ei hðn suinkaan olisi pannut vastaan. Porttiholville pððstyððn hðn sai takaisin mielenmalttinsa, ja nðhdessððn pretoriaanivartijat johtui hðnen mieleensð taasen ajatus, ettð jos he vðhimmðllðkððn tavalla vastustavat hðnen sisððnpððsyððn, niin se todistaa, ettð Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio hymðhti hðnelle ystðvðllisesti, astui pari askelta hðntð vastaan ja virkkoi: "Terve, jalo tribuni! Jos tahdot pððstð Caesarin puheille, niin olet valinnut sopimattoman hetken. En tiedð, saatatko nðhdð hðntð." "Mitð on tapahtunut?" kysyi Vinitius. "Jumalallinen pikku Augusta sairastui ðkkiarvaamatta eilen. Sekð Caesar ettð Augusta Poppaea ovat hðnen luonaan parantajien kanssa, joita on kutsuttu tðnne koko kaupungista." Se oli vakava tapaus. Tðmðn tyttðren syntyessð oli Caesar ollut tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hðn oli vastaanottanut hðnet: _extra humanum gaudium_. Ennen synnyttðmistð oli senaatti erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa, missð lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia nðytðnt—jð. Sitðpaitsi oli rakennettu kaksi temppelið Fortunalle. Nero, joka ei koskaan eikð missððn osannut pitðð kohtuutta, rakasti lastakin rajattomasti. Poppaea rakasti my—skin lasta, yksin jo siitðkin syystð, ettð se tuki hðnen asemaansa ja teki hðnen vaikutusvaltansa horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestð ja elðmðstð saattoi riippua koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli yllinkyllin tekemistð hðnen omien huoltensa ja hðnen oman rakkautensa kanssa. Hðn ei sentðhden todellakaan kiinnittðnyt mitððn huomiota centurion sanoihin, vaan virkkoi: "Minð tahdon tavata vain Actea." Hðn astui sisððn portista. Mutta Actekin oli lapsen luona, ja hðn sai kauan odottaa, sillð Acte palasi asuntoonsa vasta puolenpðivðn aikaan. Hðn oli vðsynyt ja kalpea, ja kun hðn nðki Vinitiuksen, kalpeni hðn vielðkin enemmðn. "Acte," virkkoi Vinitius, tarttui hðnen kðteensð ja veti hðnet keskelle atriumia, "missð Lygia on?" "Samaa minð juuri aioin kysyð sinulta," vastasi kreikatar, katsellen hðntð soimaavasti. Mutta vaikka hðn oli jo pððttðnyt tyynesti ottaa selvðð asioista, kðvi hðn taasen kðsineen kiinni pððhðnsð ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan vððntðminð: "Ei hðntð ole. Tiellð ry—stivðt hðnet minulta." Hetkisen perðstð hðn rauhoittui, tuli likemmð Actea ja rupesi puhumaan hampaitansa kiristellen: "Kuule Acte... Jos elðmð on sinulle rakas ja jos tahdot ehkðistð onnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin sano minulle totuus: onko Caesar ottanut hðnet?" "Caesar ei koko eilispðivðnð jðttðnyt palatsia." "Kysyn sinulta kautta ðitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessð: eik— hðn ole palatsissa?" "Kautta ðitini varjon, Marcus--hðn ei ole palatsissa, eikð Caesar my—skððn ole hðntð ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikð Nero ole poikennut hðnen kehtonsa ððrestð." Vinitius hengitti syvððn. Siitð, mikð hðntð eniten oli hirvittðnyt, hðn toki oli pelastunut. Hðn istuutui penkille ja puserteli kðsiððn nyrkeiksi. "Sitten Aulus on ry—stðnyt hðnet ja voi silloin Aulusta!" "Aulus Plautius kðvi tððllð tðnð aamuna. Hðn ei saanut tavata minua, sillð minð olin lapsen luona, mutta hðn oli kysellyt Epaphroditukselta ja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin minua tapaamaan." "Hðn tahtoo turvata itsensð epðluuloilta. Jollei hðn olisi tietðnyt, mitð Lygialle oli tapahtunut, niin hðn olisi lðhtenyt etsimððn hðntð minun talostani." "Hðn kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistð nðet hðnen tietðvðn, ettð Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti Lygian hðnen talostaan. Hðn edellytti siis, ettð tytt— oli lðhetetty sinun luoksesi, ja kðvi tðnððn varhain talollasi. Siellð hðnelle kerrottiin, mitð oli tapahtunut." Nðin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perðstð taulun, jonka Aulus oli jðttðnyt. Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hðnen synkkið kasvojaan ja virkkoi, ikððnkuin hðnen ajatuksensa arvaten: "Ei, Marcus, se mikð on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta tahdosta." "Vai tiesit sinð, ettð hðn aikoi paeta!" huusi Marcus. Acte katseli hðneen verhotuilla silmillððn miltei ankarasti: "Tiesin, ettei hðn tahdo ruveta jalkavaimoksesi." "No, mikð sinð sitten olet ollut koko elðmðsi ajan?" "Mutta minð olenkin ennen ollut orjatar." Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hðnelle Lygian, ja hðnen ei tarvinnut kysyð, mikð hðn ennen oli ollut. Mutta hðnpð l—ytðð hðnet vaikka maan alta ja silloin hðn kohtelee hðntð kuten hðntð ikinð haluttaa. Niin juuri! Hðnestð tulee sittenkin hðnen jalkavaimonsa. Hðn antaa ruoskia hðnet niin usein kuin hðn vaan tahtoo, ja kun hðn kyllðstyy hðneen, lahjoittaa hðn hðnet halvimmalle orjalleen tai lðhettðð hðnet maatiloilleen Afrikaan kðsikivið vððntðmððn. Hðn tahtoo l—ytðð hðnet vain kiusatakseen, polkeakseen ja n—yryyttððkseen hðntð. Vinitius ðrtyi ðrtymistððn, kunnes kadotti kaiken jðrkensð. Acte huomasi hðnen uhkaustensa menevðn sellaisiin ððrimmðisyyksiin, ettð niitð oli mahdoton panna tðytðnt——n. Hðnestð puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte kyllð olisi ollut taipuvainen sððlimððn, mutta ylenmððrðinen kiukku sai hðnen kðrsivðllisyytensð loppumaan, ja vihdoin hðn kysyi, minkðtðhden Vinitius oikeastaan oli tullut hðnen luokseen. Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hðn oli tullut siksi, ettð toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hðn oli tullut pððstðkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nðhdð hðntð, oli hðn poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa vastaan. Sentðhden Caesar varmaan suostuu etsimððn hðntð koko kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Kðytettðk——n siihen vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo koko keisarikunnassa. Petronius epðilemðttð tulee kannattamaan hðnen pyynt—ððn, ja etsintð voi alkaa jo tðnðpðivðnð. Mutta Acte virkkoi: "Varo sinð, ettet kadota hðntð ainiaaksi samassa hetkessð, jolloin hðnet Caesarin kðskystð l—ydðt." Vinitius rypisti kulmakarvojaan. "Mitð tðmð merkitsee?" kysyi hðn. "Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellð kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi sylissððn. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith vðittðð, ettð hðn on loihdittu sekð ettð se vieras tytt—, jonka he puutarhassa kohtasivat, hðnet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllð, mutta jos kðy pðinvastoin, niin Poppaea paikalla rientðð syyttðmððn Lygiaa noituudesta, ja jos he silloin saavat hðnet kðsiinsð, niin hukka hðnet perii." Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius: "Ehkð hðn on noitunut lapsen ja noitunut minut." "Lilith vðittðð lapsen ruvenneen itkemððn juuri silloin, kun sitð kannettiin meidðn ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllð itki. Mutta varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinð Lygiaa mistð tahdot, mutta ðlð virka hðnestð sanaakaan Caesarille, ennenkuin pikku Augusta paranee, sillð silloin tuotat sinð hðnelle Poppaean koston. Lygian silmðt ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tðhtesi. Ottakoot jumalat suojaansa tytt— raukan!" "Rakastatko sinð hðntð, Acte?" kysyi Vinitius synkðsti. Entisen orjattaren silmðt olivat kyynelissð. "Kyllð. Rakastin hðntð." "Hðn ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani." Acte katseli hðneen hetkisen ikððnkuin saadakseen selville, tarkoittiko hðn tðyttð totta. "Oi," virkkoi hðn sitten, "sinð kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hðn sinua!" Nðmð sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin hullu. "Se ei ole totta!" Lygia ei sietðnyt hðntð. Mistð Acte saattoi tietðð!? Olisiko Lygia yhden pðivðn tuttavuuden aikana ruvennut tekemððn tunnustuksia? Mitð rakkautta se on, joka valitsee osakseen kulkurielðmðn, hðpeðllisen k—yhyyden, kaikenkaltaisen epðvarmuuden, ehkðpð nðlðn ja kuoleman--mutta hylkðð seppel—idyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa! Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillð vðhemmðstðkin tulee hulluksi. Hðn ei vaihtaisi tytt—ð kaikkiin tðmðn palatsin aarteisiin--mutta tytt— pakenee. Mitð rakkautta se on, joka pelkðð onnea ja synnyttðð tuskaa! Kuka sellaista ymmðrtðð? Kuka sellaista saattaa kðsittðð? Jollei hðn vielð toivoisi l—ytðvðnsð hðntð, niin hðn upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikð pakene. Oli ollut hetkið Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellððn, mutta nyt hðn tiesi, ettei tytt— hðntð kðrsi ja ettð hðn vielð kuolinhetkenððnkin kantaa sydðmessððn vihaa hðntð kohtaan. Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeð, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millð lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa? Sensijaan ettð olisi pyytðnyt hðntð Aulukselta ja Pomponialta, oli hðn viekkaudella ry—stðnyt lapsen vanhemmilta. Hðn oli tahtonut ottaa tyt—n rakastajattarekseen eikð vaimokseen, hðnet, tunnetun perheen kasvattityttðren ja prinsessan! Hðn oli saattanut hðnet tðhðn rikoksen ja hðpeðn pesððn, saastuttanut hðnen viattomat silmðnsð riettaiden kemujen nðkemisellð--sanalla sanoen: hðn oli kohdellut hðntð kuin katutytt—ð. Joko hðn oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja Pomponian talo oli, missð Lygia oli kasvanut? Eik— hðn sitten saattanut kðsittðð, ettð sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat Caesarin talossa? Eik— hðn heti Lygian nðhdessððn ollut ymmðrtðnyt, ettð hðn on puhdas tytt—, joka menee kuolemaan mieluummin kuin hðpeððn? Mistð Vinitius tiesi, eivðtk— ne jumalat, joita hðn tunnustaa, ole paremmat ja puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt tððllð mitððn tunnustuksia, mutta hðn oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa, ettð Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hðnet kotiin Pomponian luo. Ja sitð kertoessaan oli tytt— punastunut rakastuvan neidon lailla, joka luottaa lemmittyynsð. Niin, Lygian sydðn oli sykkinyt hðnelle, Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelðstyttðnyt, vimmastuttanut hðnet, loukannut hðntð. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimððn hðntð, mutta tietðk——n, ettð jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan epðillð Lygiaa, ja silloin hðnen turmionsa on tullut. Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi. Tieto siitð, ettð Lygia hðntð rakasti, jðrkytti hðnen sydðmensð pohjia my—ten. Hðnen mieleensð muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin tytt—, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hðnen sanojaan. Varmaankin hðn juuri silloin oli alkanut rakastaa hðntð. Ja tðtð ajatellessa leimahti Vinitiuksessa ðkkið eloon tunne sata kertaa autuaallisempi kuin kaikki, mistð hðn ikinð oli nðhnyt unta. Hðn olisi siis todella voinut vðhitellen voittaa hðnet ja vihdoin omistaa koko hðnen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hðnen oveaan, voidellut hðnen kynnyksensð sudenrasvalla ja hðnen vaimonaan istunut lampaantaljalla hðnen kotilietensð ððressð. Hðn olisi hðnen suustaan saanut kuulla nuo pyhðt lupauksen sanat: missð sinð olet, siellð tahdon minðkin olla. Hðn olisi iankaikkisesti ollut hðnen omansa. Miksi ei hðn ollut menetellyt niin? Olisihan hðn oikeastaan tahtonut. Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikð hðn hðntð l—ydð, ja jos l—ytðisikin, niin olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin eivðt varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen vðet enempðð kuin Lygiakaan. Taasen hðn tulistui niin, ettð hiukset nousivat pystyyn, mutta tðllð kertaa ei hðnen vihansa tarkoittanut Aulusta eikð Lygiaa, vaan Petroniusta. Hðn oli syypðð kaikkeen. Ilman hðntð ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hðn olisi ollut hðnen vaimonaan, eikð yksikððn vaara olisi uhannut hðnen kallista pððtððn. Mutta nyt oli my—hðistð ruveta korjaamaan erehdystððn. Tehtyð ei enðð saanut tekemðtt—mðksi. My—hðistð! Ammottava kuilu tuntui avautuvan hðnen jalkainsa eteen. Hðn ei kðsittðnyt mitð tehdð, mihin ryhtyð, minne mennð. Kuni kaikuna toisti Acte toistamistaan sanan £my—hðistð!£ ja vieraan suusta kaikui se hðnen korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hðn kðsitti, ettð hðnen tðytyy l—ytðð Lygia, sillð muuten hðnen kðy hullusti. Koneentapaisesti kiersi hðn togan ympðrilleen ja oli jo lðhtemðisillððn, huomaamatta edes lausua Actelle hyvðstið, kun ðkkið etehisen ja atriumin vðlinen verho vedettiin syrjððn ja hðnen eteensð ilmestyi Pomponia Graecinan surulliset kasvot. Nðhtðvðsti hðnkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi kuulemaan uutisia Actelta, arvellen, ettð hðnen oli helpompi kuin Auluksen pððstð Acten puheille. Kun hðn nðki Vinitiuksen, kððnsi hðn hðneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja virkkoi: "Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vððryyden, minkð olet tehnyt meille ja Lygialle." Vinitius seisoi hðnen edessððn maahan tuijottaen Hðn oli epðtoivoissaan, hðntð painoi syyllisyyden tunne eikð hðn voinut kðsittðð, mikð jumala hðnelle saattaa suoda anteeksi. Minkðtðhden Pomponiakin puhui hðnelle anteeksiannosta, kun olisi pitðnyt puhua kostosta! Pihaan ja pylvðikk—ihin oli kerððntynyt joukottain vðkeð. Palatsin orjien seassa saattoi nðhdð ritareja ja senaattoreja, jotka olivat tulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan uskollisuuttaan--vaikkapa vain caesarilaisten orjien nðhden. Viesti £jumalattaren£ sairastumisesta oli nðhtðvðsti levinnyt hyvin nopeasti, sillð porteille ilmestyi yhtðmittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla kierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nðhdessððn Vinitiuksen tulevan palatsista, kððntyivðt useat hðnen puoleensa kysymððn uutisia, mutta Vinitius ei vastannut heidðn kysymyksiinsð, vaan astui eteenpðin ja oli t—rmððmðisillððn Petroniusta vastaan, joka niinikððn oli tullut tiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysðytti hðnet. Varmaan Vinitius hðnet nðhdessððn olisi raivostunut ja tehnyt itsensð syypððksi johonkin laittomuuteen keskellð Caesarin palatsia, jollei hðn olisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin nujerrettuna ja muserrettuna, ettð synnynnðinenkin tulisuus tðllð hetkellð oli hðnestð sammuksissa. Hðn yritti ty—ntðð tieltððn Petroniuksen, mutta Petronius pysðytti hðnet vðkisin. "Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hðn. Mutta Petroniuksen kðyttðmð vðkivalta ðrsytti taasen Vinitiuksen ja hetkessð leimahti hðn ilmi liekkiin. "Perik——n helvetti hðnet ja koko tðmðn talon!" huusi hðn hampaitaan kiristellen. "Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympðrilleen ja jatkoi sitten kiireesti: "Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Tððllð en kerro mitððn. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa arveluni." Hðn laski kðtensð nuoren soturin olkapððlle ja vei hðnet kiireen kautta pois palatsista. Se hðnen pððtarkoituksensa nðkyi olevankin, sillð uutisia Lygiasta ei hðn tietðnyt. Mutta koska hðn oli viisas mies ja koska hðn eilisestð loukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekð vihdoin tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitð, mitð oli tapahtunut, niin oli hðn jo ryhtynyt toimenpiteisiin. "Olen," virkkoi hðn heidðn istuuduttuaan kantotuoliin, "pannut orjani vartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan selityksen sekð tyt—stð ettð tuosta jðttilðisestð, joka nouti hðnet pois Caesarin kemuista, sillð ei ole epðilemistðkððn, ettei hðn nytkin olisi korjannut hðntð. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kðtkeð hðnet jollekin maatilalleen. Siinð tapauksessa saamme heti tietðð, mihin suuntaan vievðt hðnet. Jollei hðntð taas porteilla nðhtðisi, niin se todistaa, ettð hðn yhð on kaupungissa ja ettð voimme alkaa etsið hðntð." "Aulukset eivðt tiedð, missð hðn on," huomautti Vinitius. "Tiedðtk— sen varmaan?" "Tapasin juuri Pomponian. He etsivðt hðntð hekin." "Illalla ei hðn ole saattanut jðttðð kaupunkia, sillð portit olivat suljetut. Kaksi minun miehistðni vartioi jokaista porttia. Toisen on mððrðnð seurata Lygiaa ja jðttilðistð, toisen paikalla rientðð tuomaan minulle tietoja." "Jos he ovat kaupungissa, l—ydðmme heidðt, sillð helpostihan tuon lygilðisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitð sinð onneasi, ettei Caesar ole tytt—ðsi ry—stðnyt--ja minð uskallan sinulle vakuuttaa, ettei hðn ole sitð tehnyt, sillð Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en minð tuntisi." Vinitius rupesi nyt purkamaan hðnelle tunteitaan, ja niissð oli tuskaa enemmðn kuin vihaa. Mielenliikutus teki hðnen puheensa aivan katkonaiseksi. Hðn kertoi Petroniukselle, mitð oli kuullut Actelta, mikð hirveð vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, ettð--jos lðhetit hðnet l—ytðisivðt--hðn tarkimmalla tavalla oli kðtkettðvð Poppaean vihalta. Sitten hðn ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hðnen antamistaan neuvoista. Jollei hðn olisi tullut vðliin, olisi kaikki kðynyt toisin. Lygia olisi yhð vielð Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nðhdð hðnet joka pðivð, ja silloin hðn olisi Caesariakin onnellisempi. Jota syvemmðlle hðn syventyi kertomukseensa, sitð enemmðn hðnen mielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet hðnen silmistððn. Petronius ei ikinð olisi aavistanut, ettð hðnen nuori sukulaisensa tuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikðv—idð. Nðhdessððn hðnen epðtoivoiset kyyneleensð, nousi hðnen hðmmðstyksensð ððrimmilleen, ja hengessð puhkesi hðn sanoihin: "Oi sinð Kypron mahtava herratar, sinð hallitset sekð jumalia ettð ihmisið!" KAHDESTOISTA LUKU. Kun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija, ettei ainoakaan kaupungin porteille lðhetetyistð orjista vielð ollut tullut takaisin. £Atriensis£ oli kðskenyt viedð heille ruokaa ja uudestaan ilmoittaa, ettð heidðn ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitðð silmðllð kaikkia, jotka jðttivðt kaupungin. "Nðetk—," huudahti Petronius, "he ovat epðilemðttð kaupungissa, ja siinð tapauksessa me kyllð l—ydðmme heidðt. Pane sentððn sinðkin vðkesi vartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa, koska he helposti tuntevat hðnet." "Kðskin lðhettðð heidðt maalle kuritushuoneisiin," vastasi Vinitius, "mutta saatanhan peruuttaa kðskyni ja lðhettðð heidðt porteille." Hðn kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen Petroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle. Sitten he lðksivðt sisempððn pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille ja rupesivat juttelemaan. Kultatukkainen Eunike ja Iras ty—nsivðt heidðn jalkojensa alle pronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen p—ydðn. Sitten he kaatoivat pikareihin viinið ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka oli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta. "Onko sinun vðkesi joukossa ketððn, joka tuntee tuon jðttilðiskokoisen lygilðisen?" kysyi Petronius. "Atacinus ja Gulo hðnet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen kantotuolin ððreen ja Gulori minð tapoin." "Sððli hðntð," sanoi Petronius. "Hðn oli kðsivarsillaan kantanut sekð sinua ettð minua." "Aikomukseni oli vapauttaa hðnet," huomautti Vinitius. "Mutta vðhðt siitð! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri..." "Merestð helmið juuri pyydystellððnkin... Tietysti emme l—ydð hðntð tðnððn emmekð vielð huomennakaan, mutta l—ydðmme varmaan. Sinð moitit minua, ettð neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvð. Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kððntyi pahaan pðin. Kuulithan Auluksen itsensð sanovan, ettð hðn perheineen pðivineen aikoi Siciliaan. Siinð tapauksessa tytt— kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta." "Olisin lðhtenyt heidðn jðlkeensð," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa ainakaan olisi uhannut mikððn vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee, niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielð Caesarille, ettð se on Lygian syy." "Niin kyllð. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt siitð parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt joitakin keinoja keksimme." Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten: "Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin. Caesar on niinikððn taikauskoinen... Jos me nyt pððstðmme liikkeelle huhun, ettð pahat henget ovat vieneet Lygian, niin kyllð siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietðvðt, ettei Caesar eikð Aulus Plautius ole hðntð ry—stðneet, vaan hðnen katoamisensa todella on tapahtunut aivan salaperðisellð tavalla. Yksinððn ei lygilðinen missððn tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hðnellð on tðytynyt olla apulaisia, mutta mistð orja yhtenð pðivðnð olisi voinut saada kokoon niin paljon ihmisið?" "Kaikki Rooman orjat vetðvðt yhtð k—yttð." "Ja saavat monasti verellððn maksaa yksimielisyytensð. Niin! He auttavat toisiaan, mutta eivðt toki toinen toista vastaan, ja tðssð tapauksessa heidðn olisi pitðnyt tietðð, ettð sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus ja rangaistus. Kun sinð nyt ilmaiset heille epðilevðsi pahoja henkið, niin he paikalla vakuuttavat omin silmin nðhneensð niitð, sillð laillahan he voivat puhdistautua sinun silmissðsi... Kysypð koetteeksi, eivðtk— he nðhneet Lygian lentðvðn ilmaan ja--kautta Zeusin--he vannovat paikalla, ettð nðkivðt." Vinitius, joka my—skin oli sangen taikauskoinen, katsahti ðkkið Petroniukseen hyvin levottomana. "Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisið ja jollei hðn yksinððn ole saattanut ry—stðð hðntð, niin kuka hðnet sitten on ry—stðnyt?" Petronius rupesi nauramaan. "Nðetk— nyt," huudahti hðn, "kyllð he uskovat mitð hyvðnsð, koska sinðkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tðmð meidðn maailmamme, joka pilkkaa jumalia. Kyllð me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin ettei kukaan enðð etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa hiljaisuudessa toimitamme hðnet pois kaupungista ja kðtkemme jonnekin, joko sinun tai minun huvilaani." "Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitð?" "Heidðn uskonheimolaisensa," vastasi Petronius. "Kutka? mitð jumalia Lygia palvelee? Sehðn minun pitðisi tietðð paremmin kuin sinun." "Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epðilemðttð Pomponia on kasvattanut hðnet palvelemaan samoja jumalia, joita hðn itse palvelee. Mutta mitð jumalaa hðn palvelee, sitð en tiedð. Se ainakin on varmaa, ettei kukaan koskaan ole nðhnyt hðntð meidðn temppeleissðmme uhraamassa meidðn jumalillemme. Tosin hðntð on syytetty siitð, ettð hðn olisi kristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on julistanut hðnet vapaaksi syyt—ksestð. Kristityt kuuluvat palvelevan aasin pððtð, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitð hirveimpið rikoksia. Siitð syystð Pomponia ei saata olla kristitty." "Onhan hðnen siveytensð yleisesti tunnettu, eikð ihmissuvun vihaaja ikinð kohtelisi orjia sillð lailla kuin hðn." "Ei heitð missððn talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella," keskeytti Vinitius. "Siinð nðet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi, kaikkivaltias ja laupias. Mihin hðn sitten on kðtkenyt kaikki muut jumalat--jððk——n se hðnen asiakseen. Pððasia meille on, ettei tuo hðnen Logoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan pðinvastoin sangen turhanpðivðinen jumala, jollei sillð olisi kuin kaksi tunnustajaa, nimittðin Pomponia ja Lygia ynnð heidðn lisðkseen Ursus. Ei, noita tunnustajia tðytyy olla enemmðn, ja juuri ne ovat auttaneet Lygiaa." "Heidðn oppinsa kðskee antamaan anteeksi," virkkoi Vinitius. "Tapasin Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: £suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vððryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille." "Nðhtðvðsti heidðn jumalansa on aika hyvðntahtoinen herra. Hahhaa! Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa merkiksi tyt—n syliisi." "Huomenna minð toimitan hðnelle suuren juhlauhrin. En voi sy—dð, en kylpeð enkð nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lðhden kaupungille etsimððn. Ehkð l—ydðn hðnet jossakin valepuvussa. Olen sairas!" Petronius katsahti hðneen sððlien. Vinitiuksen silmðt olivat todella kuopilla ja silmðterðt kiiluivat kuin kuumeessa. Hðnen partansa oli aamulla jððnyt ajamatta ja sðnki ympðr—i tukevia poskia tummana ja sakeana. Hiukset olivat epðjðrjestyksessð, hðn oli todella sairaan nðk—inen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat hðntð sððlien, mutta ei hðn enempðð kuin Petroniuskaan nðyttðnyt heitð huomaavan. Heille merkitsi orjatarten lðsnðolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi ollut pari koiraa. "Sinussa on kuumetta," virkkoi Petronius. "Niin on." "Mutta kuule nyt mitð sanon... En tiedð, mitð parantaja mððrðisi sinulle, mutta tiedðn, mitð minð tekisin sinun sijassasi. Hakisin vðliaikaisesti toisaalta sitð, mitð minulta puuttuu. Nðin sinun huvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. álð nyt vastustele... Kyllð minð tiedðn, mitð rakkaus on, tiedðn my—skin, ettei toinen voi korvata haluttua valittuani. Mutta sievð orjatar saattaa sentððn aina tuottaa hetkellistð huvia." "En tahdo!" vastasi Vinitius. Mutta Petronius, joka todella piti hðnestð ja joka olisi tahtonut lieventðð hðnen tuskiaan, rupesi nyt miettimððn, mitð tehdð. "Ehkð sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehðtyksen silmissðsi," huudahti hðn hetkisen perðstð. "Mutta katsopa--ja siinð hðn rupesi silmðilemððn Irasta ja Eunikeð, vuoroin toista, vuoroin toista, kunnes vihdoin laski kðtensð kultatukkaisen kreikattaren lanteille,--katsopa tðtð sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi minulle hðnestð hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekððn kðsitð, minkðtðhden hðn tðhðn saakka on jðttðnyt minut aivan kylmðksi. Suhteeni Chrysothemikseen ei ainakaan ole ollut estðmðssð! Mutta minð lahjoitan hðnet sinulle. Ota hðnet!" Nðmð sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike ðkkið kuin vaate. Hðn loi Vinitiukseen pelðstyneet silmðnsð ja nðytti henkeð vetðmðttð odottavan hðnen vastaustaan. Mutta Vinitius karkasi yl—s, painoi kðdet ohimoilleen ja rupesi puhumaan kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistððn: "Ei, ei!... En vðlitð hðnestð! enempðð kuin muistakaan!... Kiitos vain, mutta en minð tahdo hðntð! Lðhdenpð etsimððn kaupungille. Kðskepð antaa minulle gallialainen viitta pððhineineen. Lðhden tðstð Tiberin toiselle puolelle... Kunhan saisin nðhdð edes Ursuksen!" Hðn lðksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidðttðð hðntð, sillð hðn huomasi, ettei hðn kuitenkaan voisi istua yhdessð kohden. Vinitiuksen puheen hðn taas arveli johtuvan hetkellisestð vastenmielisyydestð jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hðn ei suinkaan tahtonut, ettð hðnen jalomielinen lahjoituksensa menisi myttyyn, sentðhden kððntyi hðn orjattarensa puoleen ja lausui: "Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lðhde sitten Vinitiuksen taloon." Mutta tytt— lankesi hðnen jalkainsa juureen ja rupesi kðdet ristissð rukoilemaan, ettð hðn armahtaisi hðntð ja sallisi hðnen jððdð taloonsa. Hðn ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hðn tððllð kantaa puita hypocaustumiin kuin on siellð ensimmðisenð palvelijana. Hðn ei tahdo! Hðn ei voi! Hðn rukoilee, ettð herra hðntð armahtaisi. Herra antaa vaikkapa ruoskia hðntð joka pðivð, kunhan vain ei lðhetð pois talostaan. Tytt— vapisi kuin lehti. Hðnen mielensð oli kuohuksissa, hðn pelkðsi ja ojensi tuskallisesti kðsiððn herransa puoleen. Petronius kuunteli hðntð kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nðhdð orjatar, joka uskalsi vastustaa kðskyð ja joka sanoi: £en tahdo enkð voi.£ Petronius ei ollut uskoa silmiððn eikð korviaan. Vihdoin hðnen kulmakarvansa rypistyivðt. Hðn oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hðnen orjillaan oli enemmðn vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nðhden. Mutta sen sijaan piti heidðn ankarasti tðyttðð velvollisuutensa ja noudattaa herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivðt he tðyttðneet nðitð molempia ehtoja, odotti heitð kyllð sama rangaistus, jota tavallisesti vastaavissa tapauksissa kðytettiin. Petronius ei sietðnyt vastustusta eikð yleensð mitððn, joka hðiritsi hðnen rauhaansa. Vðhðn aikaa hðn katseli polvistuvaa tytt—ð, mutta lausui sitten: "Kutsu Teireisias tðnne ja palaa itse hðnen kanssaan." Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissð, ja jðtti huoneen. Vðhðn ajan kuluttua hðn palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan seurassa. "Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hðnelle kaksikymmentðviisi raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa." Tðmðn sanottuaan lðksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen marmorip—ydðn ððreen ja rupesi kirjoittamaan teosta £Trimalchionin pidot£. Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus hðiritsi siihen mððrððn hðnen ajatuksiaan, ettei hðn kauaakaan voinut tehdð ty—tð. Varsinkin nðytti tuo sairaus kehittyvðn vakavaksi. Petroniuksen mieleen johtui, ettð jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku Augustan, niin hðnkin voidaan vetðð edesvastuuseen, koska tytt— hðnen pyynn—stððn tuotiin palatsiin. Hðn toivoi heti ensi nðkemðllð voivansa jollakin lailla selittðð Caesarille tuollaisen syyt—ksen mahdottomuuden ja luotti samalla Poppaean my—tðvaikutukseen. Poppaea nimittðin piti Petroniuksesta, ja vaikka hðn huolellisesti oli koettanut salata tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perðstð hðn sentðhden kohautti olkapðitððn koko pelolleen ja pððtti lðhteð tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hðn aikoi vielð kerran kannatuttaa itsensð palatsiin, sitten Mars-kentðlle ja vihdoin Chrysothemiksen luo. Matkalla tricliniumiin astui hðn kðytðvðn lðpi, joka oli mððrðtty palvelijain olinpaikaksi, ja siellð hðn ðkkið nðki Euniken siron vartalon nojaamassa seinðð vasten. Hðn muisti, ettei ollut antanut Teireisiaalle muuta kðskyð kuin ruoskia Eunikeð. Kulmakarvojaan rypistellen alkoi hðn etsið hðntð palvelijoiden joukosta. Mutta kun ei hðn hðntð nðhnyt, kððntyi hðn Euniken puoleen. "Joko sinð sait raippasi?" Tytt— heittðytyi taasen hðnen jalkoihinsa, suuteli hðnen togansa lievettð ja virkkoi: "Oi, kyllð, herra! Sain! oi, kyllð, herra!..." Hðnen ððnessððn soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hðn luuli, raipat saatuaan, olevansa oikeutettu jððmððn tðhðn taloon. Petronius ymmðrsi hðnen ajatuksensa ja hðmmðsteli orjattaren intohimoista vastarintaa. Ihmisluonnon kokeneena tuntijana kðsitti hðn paikalla, ettð ainoastaan rakkaus saattoi olla syynð sellaiseen vastustukseen. "Onko sinun rakastettusi tðssð talossa?" kysyi hðn. Tytt— nosti siniset, kyyneltyneet silmðnsð herransa puoleen ja vastasi niin hiljaa, ettð ððni tuskin kuului: "On, herra!..." Hðn oli erinomaisen kaunis, hðnen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja hðnen silmðnsð loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, ettð Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona antoi arvon kaikelle kauneudelle, kðvi hðntð sððli. "Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hðn ny—kðyttðen pððtððn orjiin pðin. Mutta hðnen kysymykseensð ei tullut vastausta. Eunike vaivutti pððnsð hðnen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana. Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekð komeita ettð kauniita nuorukaisia, mutta hðn ei kenenkððn kasvoista voinut lukea vastausta kysymykseensð. Kaikki vain hymyilivðt jonkinlaista kummallista hymyð. Vðhðn aikaa Petronius vielð katseli tytt—ð, joka oli hðnen jalkainsa juuressa, ja lðksi sitten vaieten tricliniumiin. Sy—tyððn kðski hðn kantaa itsensð palatsiin ja sieltð Chrysothemiksen asuntoon, jossa hðn viipyi my—hððn y—h—n. Kotiin palattuaan kutsutti hðn luokseen Teireisiaan. "Saiko Eunike raippansa?" kysyi hðn. "Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hðnen pintaansa." "Enk— hðnestð antanut mitððn muuta kðskyð?" "Et, herra," vastasi £atriensis£ levottomasti. "Hyvð on. Kuka orjista on hðnen rakastettunsa?" "Ei kukaan, herra." "Mitð sinð tiedðt hðnestð?" Teireisias alkoi puhua hiukan epðvarmalla ððnellð: "Eunike ei koskaan —isin jðtð cubiculumia, jossa hðn nukkuu vanhan Acrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyðsi, herra, ei hðn koskaan jðð kylpylaitokseen... Toiset orjat nauravat hðntð ja nimittðvðt hðntð Dianaksi." "Riittðð," virkkoi Petronius. "Sukulaiseni Vinitius, jolle tðnð aamuna lahjoitin Euniken, ei huolinut hðnestð. Hðn saa siis jððdð taloon. Saat mennð." "Saanko vielð puhua Eunikesta, herra?" "Kðskinhðn sinun kertoa kaikki, mitð hðnestð tiedðt." "Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lðhdettyðsi tuli Eunike luokseni ja kertoi tietðvðnsð miehen, joka voisi l—ytðð hðnet." "Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikð mies se on?" "En tunne hðntð, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa sen sinulle." "Hyvð. Olkoon tuo mies huomenna tððllð minun talossani odottamassa tribunia. Sinð saat minun nimessðni pyytðð hðntð aamulla tulemaan luokseni." £Atriensis£ kumarsi ja lðksi. Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa nðytti hðnestð aivan selvðltð, ettð nuori orjatar toivoo Vinitiuksen l—ytðvðn Lygian vain siitð syystð, ettei hðntð pakotettaisi muuttamaan hðnen taloonsa. Mutta sitten pðlkðhti hðnen pððhðnsð, ettð mies, jota Eunike suosittelee, saattaa olla hðnen rakastettunsa. Ja tðmð ajatus tuntui ðkkið hðnestð ilkeðltð. Olisihan tðstð asiasta helposti voinut pððstð selville yksinkertaisesti kðskemðllð paikalle Euniken, mutta oli jo my—hðistð. Pitkð seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hðn tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hðnen mieleensð ðkkið--hðn ei itsekððn tietðnyt mistð syystð--ettð hðn tðnððn oli huomannut ryppyjð Chrysothemiksen silmðkulmissa. Samassa tuli hðn ajatelleeksi, ettð Rooma oli huutanut hðnen kauneuttaan paljon enemmðn kuin se oikeastaan oli ansainnut sekð ettð Fonteius Capito, tarjotessaan Eunikestð kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hðnestð aivan liian vðhðn. KOLMASTOISTA LUKU. Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan kehoituksesta astui unctuariumiin. Hðn tiesi, ettei kaupungin porteilta vielð ollut kuulunut mitððn uutisia, ja tðmðn tiedon olisi pitðnyt hðntð rauhoittaa, koska se edellytti, ettð Lygia vielð oli kaupungissa. Mutta se vain huolestutti hðntð entistð enemmðn, sillð nyt hðn rupesi pelkððmððn, ettð Ursus ehkð ry—st—n jðlkeen oli kuljettanut hðnet kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit nðin syksyllð, kun pðivðt kðvivðt lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin my—skin kaikille kulkijoille, ja heidðn lukunsa ei suinkaan ollut vðhðinen. Sitðpaitsi muurin yli kyllð pððstiin toisiakin teitð, jotka orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat. Vinitius oli lðhettðnyt vðkeð kaikkien maaseudulle vievien teiden varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, ettð kaksi orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekð selittðmððn, ettð heidðn kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen epðiltðvðð oli kuitenkin, onnistuisiko nðiden lðhettien saada heidðt kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset itseððn oikeutetuiksi pidðttðmððn pakenevia Vinitiuksen yksityisestð pyynn—stð, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen pðivðn, puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta l—ytðmðttð pienintðkððn jðlkeð. Tosin hðn oli nðhnyt Auluksen orjia liikkeellð, mutta hekin olivat nðyttðneet etsivðn jotakin, ja se oli ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hðnessð vakaumusta, ettei Aulus ollut ry—stðnyt Lygiaa ja ettei hðn edes tietðnyt, mihin hðn oli joutunut. Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, ettð muuan mies lupaa l—ytðð Lygian, kiiruhti hðn henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi kysymððn miestð, ennenkuin edes oli tervehtinyt isðntðð. "Saamme paikalla nðhdð hðnet," virkkoi Petronius. "Hðn on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee jðrjestðmððn togani poimuja, saa antaa hðnestð likempið tietoja." "Onko se sama tytt—, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?" "On sama, jonka eilen hylkðsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen siitð, sillð hðn on paras _vestiplica_, poimujen jðrjestðjð koko kaupungissa." Tuskin oli hðn lakannut puhumasta, kun _vestiplica_ tuli huoneeseen, otti togan, joka oli kððritty norsunluulla kirjaellulle tuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hðnen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, hðnen silmistððn loisti ilo. Petronius katseli hðntð ja huomasi, ettð hðn oli hyvin kaunis. Kððrittyððn hðnen ympðrilleen togan rupesi tytt— jðrjestelemððn sitð ja kumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, ettð hðnen hartioidensa vðri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja ettð rinta ja kðsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri. "Eunike," virkkoi hðn, "onko mies tullut, josta eilen puhuit Teireisiaalle?" "On, herra." "Mikð hðnen nimensð on?" "Chilon Chilonides, herra." "Kuka hðn on?" "Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittðð ihmisten kohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat." "Onko hðn sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?" Euniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti. "On, herra." "No mitð hðn sinulle ennusti?" "Ettð minua kohtaa tuska ja onni." "Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kðdestð. Onni on vielð tulematta." "Jo se on tullut, herra." "Millð lailla?" Tytt— kuiskasi hiljaa: "Sainhan minð jððdð tðnne." Petronius laski kðtensð hðnen kullankarvaiselle pððlaelleen. "Sinð olet tðnððn hyvðsti jðrjestðnyt poimut, ja minð olen sinuun tyytyvðinen, Eunike." Hðnen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmðnrðpðyksessð kyyneleet tyt—n silmiin, ja hðnen povensa alkoi kiihkeðsti kohoilla. Mutta Petronius ja Vinitius lðksivðt atriumiin, missð Chilon Chilonides heitð jo odotti. Heidðt nðhdessððn teki hðn syvðn kumarruksen, mutta Petroniuksen tðytyi hymyillð, kun hðn ajatteli eilen epðilleensð, ettð tðmð mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hðnen edessððn, ei saattanut olla kenenkððn naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento, puoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hðn ollut vanha: hðnen siivottomassa parrassaan ja kiharaisessa p—rr—ssððn ei saattanut erottaa montakaan harmaata hiusta. Hðnen vatsansa oli sisððn painunut ja olkapððt kuperat, joten hðntð ensi nðkemðltð olisi luullut kyttyrðselkðiseksi. Kyttyrðn keskeltð nousi suuri pðð, jonka kasvot muistuttivat sekð apinaa ettð kettua. Katse oli lðpitunkeva, kellertðvð iho tðynnð nyppyjð, ja nenð, niinikððn nyppyl—iden vallassa, todisti hellðð rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota tðydensi tumma, pukinvilloilla tðytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko todellista tai teennðistð k—yhyyttð. Hðnet nðhdessððn tuli Petronius ajatelleeksi homerolaista Thersitestð ja viitaten kðdellððn vastaukseksi hðnen kumarrukseensa, lausui hðn: "Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka Ulysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitð hðn itse nykyððn toimittaa Elysiumin kentillð?" "Jalosukuinen herra," vastasi Chilon Chilonides, "viisain vainajista, Ulysses, lðhettðð minun kauttani viisaimmalle elðvistð, Petroniukselle, pyynn—n, ettð hðn uudella viitalla peittðisi risani." "Kautta Hecate Triformiksen!" huudahti Petronius, "vastauksesi ansaitsee uuden viitan." Siinð heidðn keskustelunsa katkesi, sillð Vinitius virkkoi ðkkið: "Tiedðtk— tarkkaan, mistð on kysymys?" "Ei ole vaikea tietðð," vastasi Chilon, "kun kahden kuuluisan talon orjakunnat eivðt muusta puhu kuin siitð yhdestð asiasta ja kun sitðpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidðn puheensa. Toissa iltana ry—stettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa, nimeltððn Lygia, tai oikeammin sanoen Callina--kun orjasi, oi herra, olivat saattamassa hðntð Caesarin palatsista sinun £insulaasi£. Minð puolestani lupaan l—ytðð hðnet kaupungista tai, jos hðn olisi poistunut kaupungista--mikð ei ole luultavaa--antaa sinulle, jalosukuinen tribuni, tiedon hðnen pakopaikastaan." "Hyvð on," virkkoi Vinitius, jota vastauksen tðsmðllisyys miellytti. "Mitð keinoja aiot kðyttðð?" Chilon hymðhti viekkaasti. "Keinot ovat sinun kðsissðsi, herra. Mutta minulla on ðly." Petronius hymðhti. Hðn oli tðysin tyytyvðinen vieraaseensa. "Tuo mies saattaa l—ytðð neidon," mietti hðn. Vinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan. "Jos sinð, kurja" virkkoi hðn "vain voitonhimosta petðt minua, niin annan ruoskia sinut kuoliaaksi." "Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo--varsinkaan ei sinun jalomielisen lupauksesi jðlkeen." "Vai olet sinð filosofi?" kysyi Petronius. "Eunike sanoi, ettð olet parantaja ja ennustaja. Mistð sinð Euniken tunnet?" "Hðn tuli kysymððn minulta neuvoa, sillð maineeni oli kaikunut hðnenkin korviinsa." "Mitð neuvoa hðn tahtoi?" "Neuvoa rakkautta vastaan. Hðn tahtoi parantua toivottomasta rakkaudesta." "Entð paransitko hðnet?" "Tein enemmðnkin, sillð annoin hðnelle amuletin, joka tuottaa vastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi herra, sðilytetððn Venuksen vy—. Annoin hðnelle kaksi langanpðtkðð tðstð vy—stð, suljettuina mantelin kuoreen." "Ja otit hyvðt maksot tietysti?" "Vastarakkauden lahjasta ei kukaan koskaan voi maksaa tarpeeksi. Kas, oikeasta kðdestðni puuttuu kaksi sormea ja sentðhden puuhaan itselleni kirjuri-orjaa, jotta hðn kirjoittaisi muistiin ajatukseni ja toimittaisi oppini maailman tietoon." "Mihin kouluun sinð sitten kuulut, jumalallinen tietðjð?" "Olen kyynikko, herra, sillð viittani on risainen; olen stoikko, sillð kannan k—yhyyteni kðrsivðllisyydellð; peripatetikkokin olen, sillð en omista kantotuolia, vaan kuljen jalkaisin viinikellarista viinikellariin ja opetan matkalla niitð, jotka lupaavat tarjota minulle viiniruukun." "Kðytk— sitten viiniruukun ððressð puhujaksi?" "Herakleitos sanoi: £kaikki juoksee£, ja voitko sinð herra, vðittðð, ettei viini juokse?" "Hðn sanoi my—skin, ettð tuli on jumaluus, ja se jumaluus hehkuu sinun nenðllðsi." "Jumalallinen Diogenes Apollonialainen sanoi ilmaa kaikkien kappalten alkulðhteeksi. Jota lðmpimðmpi ilma, sitð tðydellisempið olentoja se synnyttðð, ja lðmpimðssð ilmassa syntyvðt viisasten sielut. Kun syksy kðy kylmðksi, tðytyy todellisen tietðjðn lðmmittðð sieluaan viinillð... Sillð ethðn voine kieltðð, herra, ettei ruukku, vaikkapa ohuempikin, kuten capualaiset ja telesialaiset, johtaisi lðmp—ð tðmðn katoavan ihmisruumin luihin asti." "Chilon Chilonides, missð on syntymðseutusi?" "Mustanmeren rannalla. Olen kotoisin Mesembriasta." "Chilon, olet suuri!" "Ja tuntematon! lisðsi tietðjð surumielisesti." Vinitius kðvi taasen kðrsimðtt—mðksi. Toivonsa elðhdyttðmðnð olisi hðn tahtonut, ettð Chilon paikalla olisi ryhtynyt toimeen, ja koko tðmð keskustelu tuntui hðnestð turhalta ajan hukalta. Hðntð harmitti Petroniuksen puheet. "Koska alat etsið?" kysyi hðn, kððntyen kreikkalaisen puoleen. "Olen jo alkanut," vastasi Chilon. "Tðssðkin, vastatessani ystðvðllisiin kysymyksiisi, etsin paraikaa. Luota vain minuun, arvoisa tribuni, niin saat nðhdð, ettð l—ytðisin yksin kenkðsi nauhankin, jos sattuisit pudottamaan sen, tai ihmisen, joka nauhasi kadulta otti." "Onko sinua ennenkin kðytetty tðllaisiin toimiin?" kysyi Petronius. Kreikkalainen loi silmðnsð kohti korkeutta. "Meidðn pðivinðmme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vðhðn arvoa, ettð filosofinkin tðytyy kðyttðð muita keinoja henkensð elatukseksi." "Mitð keinoja sinð sitten kðytðt?" "Minð nðen kaikki, mitð tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville." "Jotka maksavat sinulle--eik— niin?" "Oi herra, minun tðytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan minun kanssani." "Jollet tðhðn asti ole saanut kokoon niin paljoa, ettð olisit voinut hankkia siistin viitan, niin eivðt palveluksesi mahda olla suuriarvoisia." "Vaatimattomuus on estðnyt minua ylvðstelemðstð. Muista sitðpaitsi, herra, ettei nðihin aikoihin enðð ole sellaisia hyvðntekij—itð kuin ennen. Heille oli yhtð suuri ilo saada kullalla peittðð mies, joka oli heille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri. Palvelukseni eivðt ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun joskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hðnet l—ytðisi, jollei isðni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista Poppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka hakee kirjoista Caesaria vastaan tðhdðtyt sðkeet? Kuka antaa ilmi, mitð senaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei rohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka tietðð kaikki viinikellarien ja leipðpuotien salaisuudet, kenelle uskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina puutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka tietðð, mitð puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla, miekkailukouluissa, orjakauppiaiden h—kkeleissð, yksin arenoillakin? ..." "Kautta jumalien! riittðð jo, jalosukuinen tietðjð!" huudahti Petronius, "taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja kaunopuheisuutesi tulvaan. Riittðð jo! Tahdoimme tietðð, kuka olet, ja nyt sen tiedðmme." Mutta Vinitius iloitsi, sillð hðn arveli, ettð tðmð mies, kerran pððstyððn vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikð vðsy, ennenkuin on piilopaikan l—ytðnyt. "Hyvð," virkkoi hðn. "Tarvitsetko joitakin tietoja?" "Tarvitsen aseita." "Kummoisia?" kysyi Vinitius ihmeissððn. Kreikkalainen avasi toisen kðtensð ja rupesi liikuttamaan toista, ikððnkuin laskeakseen rahaa. "Ajat ovat sellaiset, herra!" huudahti hðn huoaten. "Sinð rupeat siis aasiksi," lausui Petronius, "joka valloittaa linnoituksen kultasðkkien avulla." "Olen vain k—yhð filosofi, herra," vastasi Chilon n—yrðsti. "Kulta on teidðn hallussanne." Vinitius heitti hðnelle kukkaron, ja kreikkalainen koppasi sen kiinni ilmasta, vaikka hðnen oikeasta kðdestððn todella puuttui kaksi sormea. Sitten hðn nosti pððtððn ja virkkoi: "Herra, tiedðn enemmðn kuin luuletkaan. En ole tullut tðnne tyhjin kðsin. Tiedðn, ettei Auluksen vðki ole ry—stðnyt neittð, sillð olen puhutellut hðnen palvelijoitaan. Tiedðn, ettei hðn ole Palatinuksella, jossa kaikki parhaillaan hððrivðt sairaan pikku Augustan ympðrillð. Tiedðn ehkð senkin, miksi herrat tahtoivat etsið neittð minun avullani eikð kðyttðmðllð vartijoita tai Caesarin sotamiehið. Tiedðn, ettð palvelija, joka on kotoisin samasta maasta kuin hðnkin, auttoi hðnet pakenemaan. Orjat eivðt ole auttaneet heitð, sillð orjat vetðvðt yhtð k—yttð ja he eivðt olisi asettuneet sinun orjiasi vastaan. Ainoastaan uskonheimolaiset ovat voineet heitð auttaa..." "Kuulepa, Vinitius," keskeytti hðnet Petronius, "enk— sanonut sinulle sanasta sanaan tðtð samaa!" "Se on suuri kunnia minulle," lausui Chilon. Sitten hðn kððntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi: "epðilemðttð neito palvelee samaa jumaluutta kuin siveð, jalo roomatar Pomponia. Olen my—skin kuullut, ettð Pomponia oli kutsuttu kotituomioistuimen eteen vastaamaan joidenkin vieraiden jumalien palvelemisesta. En kuitenkaan saanut hðnen palvelijoiltaan tietðð, mitð jumalia ne ovat ja miksi niiden tunnustajia sanotaan. Jos vain saisin sen tietðð, lðhtisin heidðn luoksensa, rupeaisin hurskaammaksi kuin kukaan heistð onkaan ja voittaisin heidðn luottamuksensa. Mutta etk— sinð, herra, joka, kuten olen kuullut, olet viettðnyt muutamia kymmenið pðivið jalosukuisen Auluksen talossa, voi antaa minulle tietoja nðistð asioista?" "En voi," vastasi Vinitius. "Te olette, jalosukuiset herrat, kauan kysyneet minulta kaikenlaisia asioita, ja minð olen vastannut kysymyksiinne. Sallikaa nyt minunkin tehdð teille muutamia kysymyksið. Etk— nðhnyt, arvoisa tribuni, Pomponian tai jumalallisen Lygiasi kðyttðvðn joitakin kuvia, joitakin uhreja, joitakin merkkejð tai amuletteja? Etk— nðhnyt heidðn keskenððn kðyttðvðn joitakin merkkejð, joita eivðt muut ymmðrtðneet?" "Merkkejðk—?... Odotapa!... Kyllð! Nðin kerran Lygian piirtðvðn hiekkaan kalan." "Kalanko? Aa! Ooo! Tekik— hðn sen yhden kerran vai useampiakin?" "Yhden ainoan kerran." "Ja oletko, herra, varma, ettð hðn piirsi kalan? Ooo!..." "Olen," vastasi Vinitius, jota keskustelu huvitti. "Voitko aavistaa mitð se merkitsi?" "Voinko minð aavistaa!" huudahti Chilon. Hðn kumarsi jððhyvðisten merkiksi ja lausui: "Suokoon teille Fortuna runsaat lahjansa, jalot herrat!" "Kðske antaa itsellesi viitta!" huusi Petronius hðnen jðlkeensð. "Ulysses kiittðð sinua Thersiteen puolesta," vastasi kreikkalainen. Hðn kumarsi vielð kerran ja lðksi. "Mitð arvelet tðstð jalosukuisesta tietðjðstð?" kysyi Petronius Vinitiukselta. "Arvelen, ettð hðn l—ytðð Lygian!" huudahti Vinitius iloisesti. "Tahdon sentððn lisðtð, ettð jos olisi olemassa roistojen valtakunta, niin tðmð mies kelpaisi sen valtakunnan kuninkaaksi." "Epðilemðttð. Minun tðytyy vielð likemmin tutustua tðhðn stoikkoon, mutta sitð ennen pitðð tððllð atriumissa savuttaa hðnen jðlkensð." Chilon Chilonides kððriytyi uuteen viittaansa, piteli sen poimujen alla kðdessððn Vinitiuksen antamaa kukkaroa ja iloitsi yhtð paljon sen painosta kuin sen helinðstð. Hiljalleen asteli hðn eteenpðin, tutkiskeli tuontuostakin, katselisiko joku Petroniuksen talosta hðnen perððnsð, sivuutti Liviuksen portin ja kððntyi Virbiuksen mðen kulmassa Suburraan pðin. "Lðhdenpð tðstð Sporuksen luo," puheli hðn itsekseen, "ja valan Fortunalle hiukan viinið. Vihdoinkin olen l—ytðnyt sen, mitð kauan olen etsinyt. Hðn on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja valmis lygilðisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas sellaista minð jo kauan olen hakenut. Tðytyy sentððn olla varuillaan, sillð nuo hðnen kulmakarvojensa rypistykset eivðt tiedð hyvðð. Voi! sudenpenikat ne tðhðn aikaan hallitsevat maailmaa!... En minð sitð Petroniusta pelkðisi. Oi jumalat, vðlittðjðtoimi tuottaa nðihin aikoihin paljon enemmðn kuin hyve. Hahhah! Vai piirsi hðn hiekkaan kalan! Ottaisinpa tukahtuakseni pukinjuusto-palaseen, jos saisin tietðð, mitð se merkitsee. Mutta minð hankin siitð vielð tiedon! Koska kalat elðvðt veden alla ja niitð on vaikeampi l—ytðð veden alta kuin maan pððltð, tðytyy minun tðstð kalasta saada erityiset maksot. Jos vielð saisin toisen tðllaisen kukkaron, voisin heittðð kerjðlðispussit metsððn ja ostaa orjan... Tai mitð sanoisitkaan, Chilon, jos neuvoisin sinua orjan asemesta ostamaan orjattaren?... Tunnen sinut! Tiedðn ettð suostut!... Jos hðn vielð olisi kaunis kuten esimerkiksi Eunike, niin hðn nuorentaisi sinut ja toimittaisi sinulle hauskan ja varman toimeentulon. M—in Eunike-raukalle kaksi langanpðtkðð omasta vanhasta viitastani... Hðn on tyhmð, mutta jos Petronius lahjoittaisi hðnet minulle, niin kyllð ottaisin vastaan!... Niin, niin, Chilon Chilonin poika... Sinð olet kadottanut sekð isðsi ettð ðitisi... Olet orpo, osta siis huviksesi edes orjatar. Hðnen tðytyy tietysti asua jossakin--Vinitius saa vuokrata hðnelle asunnon, jossa sinðkin saat suojaa; hðnen tðytyy kðydð vaatteissa--Vinitius saa maksaa hðnen vaatteensa; hðnen tðytyy sy—dð--Vinitius saa elðttðð hðnet. Oi, kuinka elðmð on raskasta! Niitðkin aikoja, jolloin yhdellð oboluksella saattoi ostaa niin paljon papuja ja silavaa kuin ikinð sylissððn jaksoi kantaa, tai niin pitkðn palasen pukinverimakkaraa kuin kaksitoistavuotisen pojan kðsivarsi!" "...Mutta tuossahan Sporus, senkin roisto, jo onkin! Viinikellarissa on aina helpompi kuulla uutisia." Nðin puhellen astui hðn viinikellariin ja kðski tuoda itselleen ruukullisen £tummaa£. Nðhdessððn isðnnðn epðilevðt silmðykset otti hðn kukkarosta kultarahan, laski sen p—ydðlle ja virkkoi: "Kuule, Sporus, olen tðnððn tehnyt ty—tð Senecan kanssa aamun koitosta aina puolipðivððn asti, ja tðmðn antoi ystðvðni minulle lðhtiessðni." Sporuksen py—reðt silmðt kðvivðt rahan nðhdessððn vielðkin py—reðmmiksi, ja pian oli tilattu viini Chilonin edessð. Chilon kastoi sormensa viiniin, piirsi p—ydðlle kalan kuvan ja virkkoi: "Tiedðtk— mitð tðmð merkitsee?" "Eik— se ole kala? Kala merkitsee tietysti kalaa!" "Olet tyhmð, vaikka sekoitatkin viiniisi niin paljon vettð, ettð sieltð voisi l—ytðð kaloja. Se on vertauskuva, joka filosofien kielessð merkitsee: Onnettaren hymy. Jos olisit arvannut oikein, olisit ehkð sinðkin l—ytðnyt onnesi. Kunnioita filosofiaa, sen sanon sinulle, sillð muutoin muutan minð toiseen viinikellariin. Persoonallinen ystðvðni Petronius on jo aikoja sitten kehoittanut minua tekemððn sen." NELJáSTOISTA LUKU. Seuraavina pðivinð ei Chilonia nðhty missððn. Vinitius taas, joka saatuaan Actelta tietðð, ettð Lygia hðntð rakastaa, yhð kiihkeðmmin oli ruvennut hðntð ikðv—imððn, ryhtyi nyt omin neuvoin hðntð etsimððn. Caesarin apua ei hðn tahtonut eikð olisi voinutkaan kðyttðð, koska pienen Augustan sairaus oli upottanut Caesarin huoliin korvia my—ten. Temppeleissð uhrattiin ja rukoiltiin, lððkðrit koettivat taitoaan, vihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon pððstð kuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen syntyessð oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt tulemaisillaan hulluksi surusta. Hðn sulkeutui huoneeseensa eikð kahteen pðivððn huolinut mistððn ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain senaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientðneet lausumaan ilmi surunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hðn ei tahtonut nðhdð ketððn. Senaatti kokoontui ylimððrðiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen jumalaksi; sille pððtettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin oma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhð uusia uhreja, hðnen kuvansa valettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui ennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella Caesarin peittelemðtt—mið surunilmauksia, itkeð kilpaa hðnen kanssaan, ojentaa kðtensð anomaan almuja ja ennen kaikkea pitðð hauskaa harvinaisen nðytelmðn kustannuksella. Tðmð kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, ettð Poppaea piti noitumista kuoleman syynð. Samaa mieltð olivat lððkðrit, jotka siten pððsivðt selittðmððn syyn lððkkeiden tehottomuuteen, papit, joiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka pelkðsivðt henkeððn, ja koko kansa. Petronius oli hyvillððn Lygian katoamisesta; eihðn hðn suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja Vinitiukselle hðn tietysti soi kaikkea hyvðð. Kun sitten sypressi, joka surun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, lðksi hðn senaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon, kuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estðmððn siitð mahdollisesti johtuvia seurauksia. Hðn tunsi Neron ja tiesi, ettei hðn uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta tiesi my—skin, ettð Nero saattaisi teeskennellð uskovansa! Olisihan hðnellð siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea kostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua pððltððn epðluulo, ettð jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan hðntð hðnen rikostensa takia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes omaa lastaan syvðllð ja vilpitt—mðllð rakkaudella; tosin hðn oli rakastanut sitð tulisesti, mutta aivan varmaan hðnen surunsa oli liioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja ritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmðt tuijottaen yhteen kohtaan. Selvðsti saattoi nðhdð, ettð hðn todellisen tuskan rinnalla ajatteli, minkð vaikutuksen hðnen surunsa tekisi lðsnðoleviin. Hðn kðytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta, kuten nðyttelijð nðyttðm—llð. Hðn ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut pysyð mykðssð, kivettyneessð tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen ikððnkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai pððsti syvðn huokauksen. Kun hðn nðki Petroniuksen, sðpsðhti hðn ja rupesi kaikkien kuullen huutamaan tðydellisellð surunðytelmðn ððnellð: "Voi, voi!... Sinðkin olet syypðð hðnen kuolemaansa. Sinun kehoituksestasi tuli nðiden seinien sisðpuolelle paha henki, joka yhdellð silmðyksellððn puhalsi elðmðn hðnen rinnastaan... Voi minua, etteivðt silmðni ikinð olisi nðhneet Helioksen valkeutta!... Voi minua! voi minua!" Hðn korotti korottamistaan ððntððn, kunnes se vihdoin yltyi aivan epðtoivoiseksi. Mutta samassa pððtti Petronius ðkkið tehdð lopun koko pelistð. Hðn ojensi kiireesti kðtensð ja vetðisi yhdellð otteella Neron kaulasta silkkisen huivin, jota tðmð aina kðytti, sekð asetti sen hðnen suunsa eteen. "Herra!" huudahti hðn juhlallisesti "Rooma ja maailma ovat menehtymðisillððn tuskasta--sððstð meille toki ððnesi lahja!" Lðsnðolijat hðmmðstyivðt, ja hetkeksi hðmmðstyi itse Nerokin. Ainoastaan Petronius pysyi tyynenð. Hðn tiesi varsin hyvin, mitð teki. Hðnen mieleensð oli muistunut, ettð Terpnos ja Diodoros olivat saaneet nimenomaisen kðskyn tukkia Caesarin suun, jos hðn sattuisi korottamaan ððntððn niin, ettð se saattaisi tuottaa hðnelle jotakin vaaraa. "Caesar," jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen tapaansa, "olemme kðrsineet mððrðtt—mðn tappion, salli meidðn edes pitðð tðmð lohdutuksen aarre!" Neron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perðstð puhkesi hðnen silmiinsð kyynelið. ákkið laski hðn kðtensð Petroniuksen olkapðille, nojasi pððnsð hðnen rintaansa vasten ja virkkoi kesken itkuaan: "Yksin sinð sitð ajattelet, yksin sinð! Petronius! yksin sinð!" Tigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta. "Lðhde Antiumiin!" lausui Petronius. "Siellð hðn syntyi maailmaan, siellð vuoti sydðmeesi ilo, siellð tulet l—ytðmððn lohtuakin. Virvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittðk——t keuhkosi suolaista viileyttð. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle. Me lohdutamme sinua ystðvyydellðmme ja sinð lohdutat meitð laulullasi." "Niin!" huudahti Nero surullisesti, "kirjoitan ylistyslaulun hðnen kunniakseen ja sðvellðn sen." "Sitten lðhdet Bajaehen etsimððn lðmmintð aurinkoa." "Ja sitten Kreikkaan etsimððn unohdusta." "Runouden ja laulun kotimaahan!" Synkkð, painostava mieliala haihtui vðhitellen, niinkuin pilvet haihtuvat peittðmðstð aurinkoa. Tosin keskustelusta vielð soi surumielisyys, mutta samalla se jo oli tðynnð tulevaisuudensuunnitelmia. Juteltiin matkasta, taiteellisista esityksistð, jopa vastaanottojuhlallisuuksista, joita tðytyi panna toimeen Tiridateen, Armenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllð vielð palata noituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kðvi paikalla kiinni hy—kkðykseen. "Tigellinus," virkkoi hðn, "luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?" "Caesar puhui itse siihen suuntaan," vastasi hovimies. "Suru puhui--ei Caesar. Mutta mikð on oma mielipiteesi asiasta?" "Jumalat ovat niin mahtavat, ettei noituminen voi heitð voittaa." "Ethðn vaan tahtone kieltðð Caesarin ja hðnen perheensð jumaluutta?" "_Peractum est!_" mutisi Epirus Marcellus, joka seisoi likeisyydessð. Hðn kðytti samaa huudahdusta, jota kansa kðytti, kun miekkailija arenalla heti ensi tiellð sai sellaisen iskun, ettei enðð toista tarvinnut. Tigellinus kiehui vihasta. Hðn ja Petronius olivat jo kauan kilpailleet Neron suosiosta. Tigellinus oli siinð suhteessa voiton puolella, ettð Nero hðnen seurassaan kursaili aivan vðhðn tai ei ensinkððn, mutta aina kun hðn t—rmðsi yhteen Petroniuksen kanssa, voitti Petronius ðlyllððn ja sukkeluudellaan hðnet tðydellisesti. Niin kðvi nytkin. Tigellinus ei voinut muuta kuin vaieta ja merkitð muistoonsa ne senaattorit ja ritarit, jotka seurasivat Petroniusta salin perðlle ja kerððntyivðt hðnen ympðrilleen, vakuutettuina siitð, ettð hðn yhð edelleen pysyisi Caesarin suosiossa. Petronius jðtti palatsin ja lðksi Vinitiuksen luo. Kerrottuaan ottelustaan Caesarin ja Tigellinuksen kanssa, virkkoi hðn: "Nyt olen torjunut vaaran sekð Aulus Plautiuksesta ettð Pomponiasta, sekð meistð molemmista ettð Lygiasta. Tytt—ð ei ruveta etsimððn, sillð kehoitin kuparipartaista apinaamme lðhtemððn Antiumiin ja sieltð Napoliin tai Bajaehen. Hðn lðhtee, sillð nðihin saakka ei hðn ole uskaltanut julkisesti esiintyð Rooman teattereissa. Sen sijaan hðn jo kauan on aikonut esiintyð Napolissa. Sitten hðn nðkee unta Kreikasta. Hðn tahtoo laulaa siellð kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja vihdoin panna toimeen voittokulun Roomassa, kaikkine seppeleineen, joita £graeculi£, kreikkalais-nahjukset, hðnelle uhraavat. Sillaikaa voimme me vapaasti etsið Lygiaa ja vaaratta saattaa hðnet turvapaikkaan. Mutta mitð? Eik— jalosukuinen filosofimme vielð ole tullut?" "Jalo filosofisi on petturi. Ei, hðn ei ole tullut, ei ole nðyttðytynytkððn eikð ikðnð nðyttðydy." "Minulla on paremmat luulot hðnestð, jollei juuri hðnen rehellisyydestððn, niin ainakin hðnen ðlystððn. Hðn on jo kerran saanut iskeð kukkarosi suonta ja tulee aivan varmaan takaisin tehdðkseen sen toistamiseen." "Varokoon, etten minð avaa hðnen omaa suontaan." "álð tee sitð; ole kðrsivðllinen, kunnes saat hðnet kiinni petoksesta. álð enðð anna hðnelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hðn tuo varmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkððn toimenpiteisiin?" "Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivðt hðntð kuudenkymmenen miehen avulla. Se orjista, joka hðnet l—ytðð, saa vapauden. Sitðpaitsi olen lðhettðnyt vðkeð kaikille Roomasta johtaville teille ja kðskenyt majataloissa kuulustella lygilðistð ja tytt—ð. Itse harhailen y—t, pðivðt kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta l—ytðvðni hðnet." "Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillð minun tðytyy lðhteð Antiumiin." "Hyvð." "Mutta jos nyt jonakin aamuna herðtessðsi huomaat, ettei tyt—n tðhden sentððn kannata kðrsið tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta, niin tule Antiumiin. Siellð ei tule olemaan puutetta naisista enempðð kuin huveistakaan." Vinitius rupesi kðvelemððn pitkin askelin. Petronius seurasi hðntð jonkun aikaa ja virkkoi vihdoin: "Sanopa minulle kerran suoraan ðlðkð puhu kuin hurjapðð, joka on antautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpðiten kiduttaa itseððn--puhu jðrkevðn miehen kieltð ja vastaa ystðvðllesi: vielðk— sinð todella yhtð kiihkeðsti ikðv—it tuota Lygiaa?" Vinitius pysðhtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikððnkuin ei hðn koskaan olisi hðntð nðhnyt. Sitten hðn taasen jatkoi kðvelyððn. Saattoi nðhdð, ettð hðn tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman voimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hðnen silmiinsð kaksi kyyneltð, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin kuin kaunopuheisimmatkaan sanat. Petronius vaikeni vðhðn aikaa ja puhkesi sitten puhumaan: "Ei maailma lepðð Atlaksen hartioilla--nainen sitð kannattaa, vðlistð pidellen sitð leikkikalunaan kuin palloa ainakin." "Niin!" lausui Vinitius. He sanoivat toisilleen jo hyvðsti, mutta samassa hetkessð tuli orja ilmoittamaan, ettð Chilon Chilonides on etehisessð odottamassa ja pyytðð pððstð herrojen puheille. Vinitius kðski paikalla pððstðð hðnet sisððn. "Hahhah!" huudahti Petronius. "Enk— sanonut sitð! Kautta Herkuleen, pysy vain tyynenð! Muuten hðn kohta kðskee sinua, etkð sinð hðntð." "Tervehdys ja kunnia jalosukuiselle sotilastribunille, kuten my—s sinulle, herra!" lausui Chilon, astuen huoneeseen. "Kasvakoon onnenne yhtð suureksi kuin kunnianne ja ulottukoon kunnianne Herkuleen pylvðistð aina Parttein maan ððriin asti." "Terve, sinð hyveen ja viisauden lainsððtðjð!" vastasi Petronius. Vinitius koetti pysytellð nðennðisen tyynenð. "Mitð uutta?" "Viime kerralla toin sinulle toivon ettð neito l—ytyy, nyt tuon varmuuden." "Sinð siis et vielð ole l—ytðnyt hðntð?" "En, herra, mutta olen saanut selvðn siitð, mitð tietðð merkki, jonka hðn sinulle piirsi, tiedðn, mitð vðkeð ne ovat, jotka hðnet ry—stivðt, ja tiedðn, minkð jumalien tunnustajien joukosta hðntð tulee etsið." Vinitius oli jo karkaamaisillaan istuimeltaan, mutta Petronius laski kðtensð hðnen olkapððlleen ja kððntyen Chilonin puoleen virkkoi: "Jatka!" "Tiedðtk— varmaan, herra, ettð neito piirsi hiekkaan kalan?" "Tiedðn!" tokaisi Vinitius vastaukseksi. "Siinð tapauksessa hðn on kristitty, ja kristityt hðnet ovat vieneet." Hetkiseksi vaikenivat kaikki. "Kuuleppas, Chilon," virkkoi vihdoin Petronius. "Tðmð sukulaiseni on pððttðnyt antaa sinulle aika paljon rahaa, jos l—ydðt neidon, mutta sinð saat saman mððrðn raippoja, jos aiot pettðð hðnet. Edellisessð tapauksessa voit ostaa vaikkapa kolme kirjuria, jðlkimmðisessð tapauksessa ei kaikkien seitsemðn viisaankaan filosofia--oma viisautesi siihen luettuna--riittðisi voitelemaan haavojasi." "Neito on kristitty, herra!" huudahti kreikkalainen. "Maltapa, Chilon. Sinð et ole mikððn tyhmð mies. Tiedðmme kaikki, ettð Junia Silana ja Calvia Crispinilla haastoivat Pomponia Graecinan oikeuden eteen kristittyjen taikauskon tunnustamisesta, mutta tiedðmme my—skin, ettð kotituomioistuin vapautti hðnet syyt—ksestð. Aiotko sinð taasen uudistaa tuon syyt—ksen? Aiotko vðittðð meille, ettð Pomponia ja Lygia vihaavat ihmissukua, ettð he myrkyttðvðt kaivot ja suihkulðhteet, ettð he palvelevat aasin pððtð, ettð he surmaavat lapsia ja viettðvðt mitð riettainta elðmðð? Varo, Chilon, ettei vðitteesi vastavðitteenð kimmahda takaisin omaan selkððsi." Chilon oikaisi kðtensð, merkiksi ettei se ole hðnen syynsð. "Herra!" huudahti hðn, "lausupa kreikaksi seuraavat sanat: Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja." "Hyvð! Minð lausun!... Entð sitten?" "Ota nyt ensi kirjain jokaisesta sanasta ja aseta ne niin, ettð ne muodostavat sanan." "Kala!" huudahti Petronius kummissaan. "Kas siitð syystð £kala£ on tullut kristittyjen tunnusmerkiksi," puhui Chilon mietteissððn. Hetken ajan vaikenivat kaikki. Kreikkalaisen vðite tuntui niin todenperðiseltð, ettð molempien ystðvienkin tðytyi vaipua mietteisiin. "Vinitius," kysðisi Petronius, "ethðn vain erehdy--piirsik— Lygia todella eteesi kalan?" "Kautta kaikkien Manalan jumalien!" huudahti nuorukainen vimmoissaan. "Tðssð tulee aivan hulluksi. Jos hðn olisi piirtðnyt linnun, niin tietysti sanoisin, ettð linnun!" "Siis hðn on kristitty!" toisti Chilon. "Siis," puuttui Petronius puheeseen, "Pomponia ja Lygia myrkyttðvðt kaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettðvðt rietasta elðmðð! Tyhmyyksið! Sinð Vinitiushan olit pitemmðn aikaa heidðn talossaan, minð olin vain kðymðtietð, mutta tunnen sekð Auluksen ettð Pomponian ja Lygian niin hyvin, ettð voin sanoa: panettelua! hullutusta! Jos kala on kristittyjen tunnusmerkki--mikð kyllð nðyttðð todenmukaiselta--ja jos he ovat kristittyjð, niin kautta Proserpinan! silloin eivðt kristityt ole sitð, miksi heitð luulemme!" "Sinð puhut kuin Sokrates, oi herra," lausui Chilon. "Kuka koskaan on tutkinut kristittyjð? Kuka on ottanut selvðð heidðn opistaan? Kun kolme vuotta sitten kuljin Napolista tðnne Roomaan--oi, jospa olisinkin jððnyt sinne!--liittyi seuraani muuan mies, parantaja, jonka nimi oli Glaucus ja joka oli kristitty. Mutta silti teki hðn hyvðn ja kelpo miehen vaikutuksen." "Tðltð kelpo mieheltðk— sinð sait tietðð, mitð kala merkitsee?" "Valitettavasti en, herra! Matkalla erððssð majatalossa pisti joku veitsen kelpo vanhuksen rintaan, mutta vaimon ja lapsen veivðt orjakauppiaat. Heitð puolustaessani menetin nðmð molemmat sormeni. Toivon kuitenkin, ettð ne kasvavat paikoilleen, koska kristittyjen kesken usein kuuluu tapahtuvan ihmeitð." "Mitð? Koska sinð olet ruvennut kristityksi?" "Eilen, herra, eilen! Kala sen sai aikaan. Katso, mikð voima siinð on. Ja muutaman pðivðn perðstð olen minð oleva innokkaista innokkain, jotta pððsisin kaikkien heidðn salaisuuksiensa perille ja saisin tietðð, missð neito piilee. Ehkð kristillisyyteni nðihin aikoihin kannattaakin paremmin kuin filosofiani. Lupasin tðssð Mercuriukselle, ettð jos hðn auttaa minua l—ytðmððn tyt—n, niin uhraan hðnelle kaksi samanikðistð ja samankokoista hiehoa, joiden sarvet olen antanut kullata." "Vai sallii eilinen kristillisyytesi ja entinen filosofiasi sinun uskoa Mercuriukseen?" "Minð uskon aina siihen, mihin minun milloinkin tarvitsee uskoa. Se on minun filosofiaani, ja siihen Mercuriuskin saa tyytyð. Te tiedðtte kuitenkin, arvoisat herrat, ettð Mercurius on epðluuloinen jumala. Valitettavasti! Hðn ei pane mitððn arvoa rehellisten filosofien lupauksiin, vaan tulee luultavasti vaatimaan hiehot etukðteen. Se tuottaa hirveitð menoja. Senecoja ei ole paljo, ja minð en sellaisia rahoja saa mistððn, jollei jalosukuinen Vinitius tahtoisi antaa jotakin siitð summasta, jonka..." "Ei oboliakaan, Chilon!" huudahti Petronius, "ei oboliakaan! Vinitiuksen anteliaisuus on suurempi kuin aavistatkaan, mutta vasta sitten, kun Lygia on l—ydetty, nimittðin kun sinð olet ilmoittanut meille hðnen piilopaikkansa. Mercuriuksen tðytyy jððdð odottamaan hienojaan, vaikka se onkin hðnelle vastenmielistð, kuten hðnen ðlystððn saatan pððttðð." "Kuulkaa minua, korkeasti kunnioitetut herrat! Keksint—ni on suuriarvoinen, sillð vaikka en vielð ole l—ytðnyt neittð, niin olen l—ytðnyt tien, jota my—ten hðntð tulee etsið. Te olette lðhettðneet sekð vapautettuja ettð orjia pitkin maita, mantereita, mutta onko kukaan heistð antanut teille osviittaa? Ei kukaan! Minð yksin olen antanut. Ja saattepa kuulla enemmðnkin. Teidðn orjienne joukossa saattaa olla kristittyjð, vaikkette sitð tiedð, sillð tðmð vððrð oppi on laajalti levinnyt, ja orjat ovat vieneet teitð harhaan, sen sijasta ettð olisivat auttaneet teitð. Paha on, ettð he nðkevðt minut tððllð. Kðske sentðhden, jalosukuinen Petronius, Eunikeð pitðmððn suunsa kiinni, ja levitð sinð, jalosukuinen Vinitius, huhu, ettð olen kðynyt tððllð kauppaamassa voidetta, jolla voidellaan hevosia ja joka takaa niille voiton sirkuksessa... Minð tahdon yksinðni etsið ja yksinðni l—ytðð pakolaiset. Luottakaa te minuun ja tietðkðð, ettð jos nyt saan etukðteen vaikka vðhðnkin rahaa, niin se vain kiihoittaa minua, kun aina toivon saavani yhð enemmðn ja kun minð siten varmaan tiedðn, ettei luvattu palkinto luista kðsistðni. Niin, niin! Filosofina minð halveksin rahaa--Seneca, Musonius ja Cornutus eivðt sitð tee, vaikkeivðt olekaan kadottaneet sormiaan toista puolustaessaan ja vaikka osaavatkin kirjoittaa nimensð jðlkimaailmalle. Mutta paitsi orjaa, jonka aion ostaa, ja paitsi Mercuriukselle lupaamiani hiehoja--te tiedðtte, miten nautaelðimet ovat kallistuneet--tuottaa itse etsiminen paljon menoja. Kuunnelkaapa vain kðrsivðllisesti. Nðinð muutamina pðivinð ovat jalkani menneet ihan verille alituisesta kðvelemisestð. Olen kðynyt viinikellareissa juttelemassa ihmisten kanssa, olen kðynyt leipurien, teurastajien, —ljykauppiaitten ja kalastajien luona. Olen juossut ristiin rastiin kadut ja solat; olen kðynyt karkuriorjien piilopaikoissa; olen hukannut miltei sata assia morapelissð; olen kðynyt pesutuvissa, kuivatushuoneissa, k—yhðinkeitti—issð, olen puhutellut muulinkuljettajia ja kuvanveistðjið, puoskareita ja hampaanvetðjið, olen l—rp—tellyt miesten kanssa, jotka kaupustelevat kuivia viikunoita, olen kðynyt hautausmaalla--ja arvatkaapa mistð syystð? Kaikkialla piirtððkseni nðkyviin kalan kuvan, katsoakseni ihmisið silmiin ja kuunnellakseni, mitð he kuvastani sanovat! Pitkiin aikoihin en saanut kuulla mitððn, mutta kerran tapasin suihkulðhteen luona vanhan orjan, joka ammensi vettð ðmpðreihin ja itki. Menin paikalla hðnen luokseen ja kysyin, miksi hðn itki. Istuuduimme sitten kaivon portaille, ja hðn rupesi kertomaan, kuinka hðn koko ikðnsð oli sððstðnyt sestersin kerrallaan voidakseen ostaa vapaaksi rakkaan poikansa. Hðnen herransa, muuan Pansa, oli ottanut rahat paikalla, kun ne nðki, mutta ei ollutkaan antanut poikaa. £Ja minun tðytyy itkeð£, puheli vanhus, £vaikka toistamistaan toistankin: tapahtukoon Jumalan tahto! Sillð minð, vanha syntinen, en saata pidðttðð kyyneliðni.£ Silloin minut valtasi ikððnkuin aavistus, minð pistin sormeni ðmpðriin ja piirsin kalan. Mutta mies virkkoi: £minunkin toivoni on Kristuksessa.£ £Tðstð merkistðk— minut tunsit?£ kysyin. Hðn vastasi: £niin, ja rauha olkoon kanssasi!£ Rupesin nyt urkkimaan hðneltð asioita, ja se kelpo mies kertoi kaikki. Hðnen herransa, vastamainittu Pansa, joka itse oli suuren Pansan vapautettu, toimitti kivið Tiberið my—ten Roomaan. Kivet olivat aiotut rakennuksiksi, ja orjat ja pðivðpalkkalaiset niitð purkivat kuormista y—n aikana, jotteivðt hðiritsisi katuliikettð. Ty—miesten joukossa on paljo kristittyjð, muitten muassa hðnen poikansakin, mutta koska se ty— on liian raskasta, oli hðn pððttðnyt ostaa poikansa vapaaksi. Pansapa kuitenkin suvaitsi pitðð sekð rahat ettð orjan. Tðtð kertoessaan purskahti hðn uudestaan itkuun, ja minð itkin hðnen kanssaan--se oli minulle sangen helppoa, sillð olen hyvðsydðminen ja sitðpaitsi olivat jalkani alituisesta kðvelemisestð aivan verillð. Rupesin nyt kertomaan hðnelle, ettð vasta pari pðivðð sitten olen tullut Napolista, etten tunne ketððn veljistð enkð tiedð, missð he kokoontuvat pitðmððn yhteisið kokouksiaan. Hðn ihmetteli, etteivðt Napolin kristityt olleet lðhettðneet kirjeitð roomalaisille veljille, mutta siihen minð vastasin, ettð ne varastettiin tiellð. Hðn kehoitti minua y—n aikana tulemaan Tiberin toiselle puolelle, lupasi tehdð minut tutuksi veljien kanssa ja toimittaa minut rukoushuoneisiin ja vanhimpien luo, jotka johtavat kristillistð seurakuntaa. Tðmðn kuullessani ihastuin niin, ettð annoin hðnelle sen summan, minkð hðn tarvitsi poikansa lunastamiseksi, toivoen, ettð jalo Vinitius antaisi sen minulle takaisin kaksinkertaisena..." "Kuule Chilon," keskeytti Petronius, "kertomuksessasi ui valhe totuuden pinnalla aivan kuin —ljy veden pððllð. Olet tuonut tðrkeitð uutisia, sitð en tahdo kieltðð. My—nnðn, ettð Lygian etsimisessð on pððsty aika askel eteenpðin, mutta ðlð sinð voitele uutisiasi valheella. Mikð on vanhuksen nimi, jolta sait tietðð, ettð kristityt tunnusmerkkinððn kðyttðvðt kalaa?" "Eurytius, oi herra. Hðn on k—yhð, onneton vanhus. Hðn muistutti minusta parantaja Glaucusta, ja juuri se liikutti sydðntðni." "Sen minð kyllð uskon, ettð tapasit vanhuksen ja ettð osasit kðyttðð hyvðksesi hðnen tuttavuuttaan, unitta rahaa sinð et antanut hðnelle. Et antanut assiakaan, kuuletko! Et antanut mitððn." "Mutta autoin hðntð nostamaan ðmpðrið ja puhuin hðnen pojastaan suurimmalla my—tðtuntoisuudella. Niin, herra! eihðn tðssð nðy voivan salata mitððn Petroniuksen tarkkanðk—isyydeltð! En todellakaan antanut hðnelle rahaa, tai annoin oikeastaan, sillð annoin hengessð ja annoin niin paljon, ettð sen pitðisi riittðð hðnelle, jos hðn olisi todellinen filosofi... Tein sen, koska pidin tðllaista lahjoitusta hy—dyllisenð, jopa vðlttðmðtt—mðnð. Ajattelin nimittðin, ettð se yhdellð iskulla liittðð minut kaikkiin kristittyihin, avaa minulle pððsyn heidðn joukkoonsa ja tuottaa minulle heidðn luottamuksensa." "Olet oikeassa," huomautti Petronius, "sinun tðytyi se tehdð." "Olen tullut tðnne juuri voidakseni panna tuumani tðytðnt——n." Petronius kððntyi Vinitiuksen puoleen: "Kðske maksaa hðnelle viisituhatta sestertsið, mutta vain hengessð, ajatuksissa..." Mutta Vinitius virkkoi: "Minð panen mukaasi pojan kantamaan tarvittavaa summaa. Sano sinð Eurytiukselle, ettð poika on orjasi, ja maksa hðnen lðsnðollessaan rahat vanhukselle. Koska olet tuonut tðrkeitð tietoja, saat sinð itse saman mððrðn. Tule illalla hakemaan sekð poikaa ettð rahoja." "Kas siinð vasta oikea Caesar!" huudahti Chilon. "Salli, herra, minun uhrata sinulle kaikki ty—ni, mutta salli my—skin minun tðnð iltana tulla noutamaan rahat yksistððn, sillð Eurytius sanoi minulle, ettð kaikki veneet jo ovat tyhjennetyt ja ettð vasta muutaman pðivðn perðstð odotetaan uusia kuormia Ostiumista. Rauha olkoon teidðn kanssanne! Niillð sanoilla kristityt jðttðvðt toisensa hyvðsti... Nyt ostan itselleni orjattaren... tarkoitan orjan. Kas, kalat tarttuvat ongenkoukkuun, mutta kristityt tarttuvat kalaan. _Pax vobiscum! pax! ... pax! ... pax!_... Rauha olkoon teidðn kanssanne! ... rauha! ... rauha! ... rauha!..." VIIDESTOISTA LUKU. £Petronius Vinitiukselle: Luotettavan orjan mukana lðhetðn sinulle Antiumista tðmðn kirjeen ja pyydðn sinua viipymðttð saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka tiedðnkin, ettð kðtesi ovat enemmðn harjaantuneet miekan ja peitsen kuin kynðn kðyttðmiseen. Lðhtiessðni olit hyvillð jðljillð ja tðynnð toivoa, arvelen siis, ettð olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian sylissð tai ainakin tulet tyydyttðmððn sen, ennenkuin kovat talvituulet puhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon opettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinð lygilðistð aamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei kalleinkaan marmori sellaisenaan mitððn merkitse ja ettð se saa tosi arvonsa vasta kun kuvanveistðjðn kðsi sitð muovailee. Rupea sinð tuoksi kuvanveistðjðksi, oi rakkahimpani! Pitðð osata rakastaa ja pitðð osata opettaa rakastamaan. Nauttivathan elðimet ja alhaisokin tavallaan rakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistð juuri siinð, ettð hðn tekee rakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen arvonsa takia on hðnelle kallis ja joka tyydyttðð hðnen sieluansa eikð yksin hðnen ruumistaan. Monasti, kun tððllð ajattelen elðmðmme tyhjyyttð, epðvarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen johtopððt—ksen, ettð sinð ehkð sittenkin olet osannut oikeaan, kun et ole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkð ne kaksi ovatkin ainoat, joiden tðhden kannattaa syntyð maailmaan ja elðð. Olet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua huvittaa kuulla, mitð Caesarin hovissa tapahtuu, niin lðhetðn sinulle silloin tðll—in uutisia. Tððllð Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme jumalallista ððntðmme, vihaamme yhð Roomaa ja aiomme talveksi lðhteð Bajaehen tai julkisesti esiintyð Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat kreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmðn arvoa kuin Tiberin rannalla, jossa asuu sudensiki—itð. Sekð Bajaesta ettð Pompejista, Puteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitð kuulemaan. Meiltð ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikð seppeleitð. Tðmð kaikki tulee yhð yllyttðmððn meitð lðhtemððn aiotulle retkellemme Kreikkaan. Entð joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhð itkemme hðntð. Laulamme hðnelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, ettð sirenit kateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit sensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitð, jollei meren kohina olisi hðiritsemðssð. Meidðn tuskamme ei ole vielðkððn tyyntynyt, vaan me yhð nðyttelemme sitð kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja pidðmme erityistð huolta siitð, ettð se tulisi esitetyksi kauniina ja ettð ihmiset nðkisivðt sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielð kulhareina ja nðyttelij—inð. Kaikki augustianit, sekð miehet ettð naiset, ovat tððllð. Sitðpaitsi on tððllð viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja kymmenentuhatta palvelijaa. Vðlistð meillð on oikein hauskaa. Calvia Crispinilla vanhenee; kerrotaan hðnen pyytðneen, ettð Poppaea kylvettyððn sallisi hðnen kðyttðð maitokylpyððn. Lucanus syytti tðssð hiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erððn miekkailijan kanssa ja l—i hðntð vasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissð tappiolle ja sai antaa vaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on kðynyt niin huonoksi, ettð hðntð paremmin voisi pitðð varjona kuin ihmisenð, vaikkei hðn itse taida sitð tietðð. Hðnen kuolemansa on pððtetty asia. Ja tiedðtk—, mikð hðnen rikoksensa on? Hðn polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hðn ei ole millððn pelastettavissa. Sellainen se meidðn maailmamme on! Olemme, kuten tiedðt, odottaneet Tiridatesta tðnne, mutta sen sijaan saimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hðn pyytðð saada pitðð Armenian Tiridatesta varten, koska hðn on sen valloittanut, ja sanoo ettei hðn siitð luovu, vaikkei pyynt——n suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja siksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella Pompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentððn oli epðilevðllð kannalla: nðhtðvðsti hðn pelkðsi kunniaa, joka lankeisi Corbulon osaksi, jos tðmð saisi voiton. Oli puhetta siitðkin, ettð ylipððllikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitð vastaan nousi sentððn Poppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hðnen hyveitððn. Vatinius kertoi meille, ettð Beneventumissa pian tapahtuu joku merkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitð suutarit saavat aikaan meidðn pðivinðmme, vaikka sananlasku sanookin: _ne sutor supra crepidam_, suutari pysy lestissðsi! Vitellius polveutuu suutarista, ja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkð itsekin kiertðnyt pikilankaa! Nðyttelijð Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta. Kysyin hðneltð, koska hðn on juutalainen, onko kristillisyys ja juutalaisuus samaa. Hðn sanoi, ettð juutalaisilla on oma ikivanha uskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt Judassa. Siellð oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka tunnustajien luku pðivð pðivðltð kasvaa ja jotka kunnioittavat hðntð jumalana. Ymmðrsin, etteivðt he tahdo tunnustaa mitððn muita jumalia, varsinkaan ei meikðlðisið, enkð kðsitð, mitð haittaa niistð voisi olla heille. Tigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttððn. Tðhðn asti ei hðn vielð ole voinut pððstð minun tasalleni, mutta parissa suhteessa on hðn minua etevðmmðssð asemassa. Ensinnðkin hðn rakastaa elðmðð enemmðn kuin minð ja toiseksi hðn on suurempi konna kuin minð. Nðmð ominaisuudet tekevðt hðnet Vaskiparralle likeiseksi ystðvðksi. Ennemmin tai my—hemmin tulevat he molemmat ymmðrtðmððn toisensa, ja silloin on minun vuoroni tullut. En vielð tiedð, koska tðmð tapahtuu, mutta kerran sen tðytyy tapahtua, ja yhdentekevðhðn on koska. Sillaikaa pitðð nyt koettaa huvitella. Elðmð itsessððn olisi aika hauskaa, jollei Vaskipartaa olisi, mutta hðn pitðð huolta siitð, ettð ihmisen vðlistð tðytyy inhota itseððn. Turhaan on verrattu taistelua hðnen suosiostaan sirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto kutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti kðyttðnyt tðtð vertausta, mutta toisinaan olen mielestðni oikea Chilon enkð ensinkððn parempi hðntð. Lðhetð hðnet minun luokseni, kun et enðð tarvitse hðntð. Minð pidðn hðnen mieltðylentðvistð puheistaan. Tervehdð jumalallista kristittyðsi ja pyydð minun nimessðni, ettei hðn kohtelisi sinua kalan tunteilla. Kerro minulle terveydestðsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta rakastamaan. Jðð hyvðsti!£ £M.C. Vinitius Petroniukselle: Lygiaa ei vielð ole l—ydetty! Jollen pian toivoisi l—ytðvðni hðntð, et saisi tðtð kirjettð, sillð ei tee mieli kirjoittaa, kun elðmð tuntuu inhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettððk— Chilon minua, ja sinð y—nð, jolloin hðn tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin ympðrilleni sotilasviitan ja lðksin huomaamatta seuraamaan hðntð ja poikaa, jonka olin pannut hðnen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille, seurasin heitð kaukaa ja kðtkeydyin porttipilarin taa, saadakseni tietðð, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia kymmenið miehið ty—ssð tulisoihtujen valossa. He purkivat kivið suurista veneistð ja lastasivat niitð rannalle. Nðin Chilonin likenevðn heitð ja puhuttelevan erðstð vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hðnen jalkainsa juureen. Toisia kerððntyi heidðn ympðrilleen, ja tuontuostakin pððsi heiltð hðmmðstyneitð huutoja. Nðin nyt pojan ojentavan Eurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kðdet korotettuina taivasta kohti. Hðnen rinnalleen polvistui joku toinen, nðhtðvðsti hðnen poikansa. Chilon puhui vielð jotakin, mutta sitð en saattanut kuulla. Sitten hðn siunasi molempia polvistuvia ja muitakin lðsnðolevia sekð teki ilmaan ristin merkin, jota he nðhtðvðsti kunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi halu astua heidðn joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista sille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkðsin hðiritsevðni Chilonin ty—tð, viivyin vain hetkisen ja jðtin heidðt sitten. Tðmð tapahtui noin toistakymmentð pðivðð lðht—si jðlkeen. Sittemmin on hðn useita kertoja kðynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta kunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynð siihen, ettei hðn vielð ole l—ytðnyt Lygiaa, sanoo hðn olevan, ettð kristittyjð on jo Roomassa lukematon mððrð. He eivðt siis kaikki tunne toisiaan eivðtkð voi tietðð, mitð kaikkea heidðn joukossaan tapahtuu. Sitðpaitsi he ovat varovaiset eivðtkð puhu paljoa, mutta kunhan hðn tutustuu heidðn vanhimpansa, joita sanotaan presbytereiksi, toivoo hðn saavansa selville kaikki heidðn salaisuutensa. Muutamien perille hðn jo on pððssyt ja yhð enemmðn hðn on koettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herðttðisi huomiota eikð vaikeuttaisi ty—tððn. Vaikea minun on odottaa, ja kðrsivðllisyyteni on jo loppumaisillaan, mutta tunnen, ettð hðn on oikeassa, ja odotan. Lisðksi on hðn kertonut, ettð heillð on yhteisið rukouspaikkoja, monasti he kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa hiekkakuoppiinkin. Siellð he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja juhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, ettð Lygia tahallaan vðlttðð niitð, missð Pomponia kðy, jotta tðmð rohkeasti voisi todistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen ja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet hðntð varovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietðð nðmð paikat, aion lðhteð hðnen mukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nðhdð Lygian, niin vannon kautta Zeun, ettei hðnen enðð pidð pððstð pakoon kðsistðni. Ajattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo pððstðð minua mukaansa, sillð hðn pelkðð. Mutta en minð voi kotonakaan istua. Tunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin pitðvðt kokouksiaan y—llð, mutta tunnen minð hðnet y—llðkin. Tuntisin hðnet ððnestð ja liikkeistð missð tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun ja tarkastan joka tulijan ja menijðn. Minun tðytyy hðnet tuntea, sillð ajattelen hðntð alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten me menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lðhettðnyt maaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedðn varmaan, ettð hðn on tððllð kaupungissa, ehkðpð aivan lðhellð. Olen jo etsinyt monet talot, muka vuokratakseni niistð huoneita. Minun luonani tulee hðnen paljoa parempi, sillð nyt hðn elðð keskellð k—yhðlist—n vilinðð. Olen valmis tekemððn mitð hyvðnsð hðnen tðhtensð. Kirjoitat, ettð minð olen valinnut paremman osan--surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme niistð taloista, jotka ovat kaupungin sisðpuolella, sitten menemme muurien taakse. Joka aamu herðð minussa uusi toivo, muuten minun olisikin mahdoton elðð. Sinð sanot, ettð pitðð osata rakastaa--oi, kyllð minð osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minð ikðv—in. Odotan juuri Chilonia ja tððllð kotona tuntuu sietðmðtt—mðltð. Hyvðsti.£ KUUDESTOISTA LUKU. Chilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietðnyt, mitð ajatella. Turhaan toisti hðn itselleen, ettei etsiminen voi viedð varmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja vðhitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kðdet ristissð oli hðnen luonteelleen niin vastenmielistð, ettei hðn millððn voinut siihen tottua. Hðn oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan orjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen alkoi tuntua oman toimettomuutensa peittðmiseltð. Se ei enðð voinut rauhoittaa hðntð. Hðnen vapautettunsa--kaikki tottuneita miehið, joille hðn oli antanut toimeksi omin pðin etsið Lygiaa--osoittautuivat paljoa epðkðytðnn—llisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan kasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa pelinsð. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestð pitðen oli hðn saanut tehdð mitð tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille asiansa. Hðn ei laisinkaan ymmðrtðnyt, ettð joku yritys saattaisi hðneltð epðonnistua tai ettð hðnen pitðisi kieltðytyð jostakin. Tosin sotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hðnen hillitt—myyttððn, mutta samalla se oli juurruttanut hðneen sen kðsityksen, ettð kaikki kðskyt, mitð hðn antaa itseððn alemmille, ehdottomasti ovat tðytettðvðt. Pitkð oleskelu Itðmailla n—yrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden ihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hðnessð sitð luuloa, ettei hðnen tahdolleen ole rajoja. Tðmð oli siis kova kolaus hðnen itserakkaudelleen. Sitðpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako jotakin hðnelle aivan kðsittðmðt—ntð. Se oli hðnelle tðydellinen arvoitus, ja hðn ajatteli pððnsð halki pððstðkseen sen perille. Hðn tunsi, ettð Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, ettð Lygia hðntð rakasti. Mutta jos niin oli, niin minkðtðhden hðn Vinitiuksen rakkauden, hellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hðdðn? Siihen kysymykseen ei hðn saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hðn hðmðrðsti aavistaa, ettð hðnen ja Lygian mielipiteiden, hðnen ja Petroniuksen sekð Lygian ja Pomponia Graecinan maailman vðlillð on joku kðsittðmðt—n eroavaisuus, joku syvð kuilu, jota ei millððn saa tðytetyksi eikð tasoitetuksi. Silloin hðnestð ðkkið tuntui siltð, ettð hðnen tðytyy kadottaa Lygia, ja tðmð ajatus riisti hðneltð tasapainon viimeisenkin jðljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut sðilyttðð hðnessð. Oli hetkið, jolloin hðn ei itsekððn tietðnyt, rakastiko vai vihasiko hðn Lygiaa. Hðn tunsi vain, ettð hðnen tðytyy l—ytðð hðnet, ettð hðn mieluummin upottaa itsensð vaikka maan alle, kuin lakkaa haluamasta hðntð nðhdð ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla nðki hðn hðnet vðlistð aivan selvðsti, ikððnkuin hðn olisi seisonut hðnen vieressððn; hðn muisti jokaisen hðnen sanansa, joka ððnnðhdyksen, jonka oli hðnen huuliltaan kuullut. Hðn tunsi hðnet ihan likellððn, rinnallaan, sylissððn, ja intohimo leimahti hðnessð kuin tulen liekki. Hðn rakasti hðntð, hðn huusi hðntð luokseen. Kun hðn sitten ajatteli, ettð Lygiakin rakasti hðntð ja ettð hðn vapaaehtoisesti olisi voinut saada kaikki mitð halusi, valtasi hðnet raskas, rajaton tuska ja haikea ilo, joka mahtavana aaltona valautui hðnen sydðmeensð. Ajoittain teki kiukku hðnet aivan kalpeaksi, ja silloin hðn erityisellð nautinnolla heittðytyi ajattelemaan niitð n—yryytyksið ja kðrsimyksið, joita hðn mððrðð Lygialle, kun hðnet l—ytðð. Hðn ei tyydy siihen, ettð saa hðnet omistaa: hðn tahtoo omistaa hðnet maan tasalle nujerrettuna orjattarena. Vðlistð hðn saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jðljet sy—pyisivðt hðnen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hðn tunsi halajavansa suudella ruoskan jðlkið. Hðnen pððhðnsð juolahti, ettð hðn olisi onnellinen, jos saisi surmata hðnet. Tðmð tuska, kidutus ja epðvarmuus kuluttivat hðnen terveyttððn ja kauneuttaan. Hðnestð tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa vapautetutkin, likenivðt hðntð vavisten, ja kun rangaistus ilman minkððnlaista syytð, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitð, rupesivat he salaa vihaamaan hðntð. Hðn sen kyllð tunsi, niinkuin hðn tunsi kamalan yksinðisyytensð, mutta sitð suurempi syy oli hðnestð kostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hðn vielð hillitsi mieltððn, sillð hðn pelkðsi, ettð tðmð heittðisi etsimisty—nsð sikseen. Kun taas Chilon sen huomasi, tuli hðn yhð vaateliaammaksi ja kðskevðmmðksi. Alussa kðydessððn Vinitiuksen puheilla oli hðn aina vakuuttanut, ettð kaikki kðy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia. Tosin hðn aina muisti vakuuttaa, ettð etsiminen johtaisi toivottuihin tuloksiin, mutta hðn ei enðð salannut, ettð etsiminen tulee kestðmððn kauan. Pitkien aikojen odotuksen perðstð saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo niin synkðn nðk—isenð, ettð nuori soturi kalpeni hðnet nðhdessððn ja karatessaan hðntð vastaan tuskin sai puhutuksi: "Eik— hðn ole kristittyjen joukossa?" "Totta kai, hyvð herra," vastasi Chilon "mutta minð olen heidðn joukostaan l—ytðnyt Glaucuksen, parantajan." "Mistð sinð nyt puhut? Kuka se on?" "Sinð olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin Napolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nðmð kaksi sormea, niin etten enðð voi pitðð kynðð kðdessðni. Rosvot, jotka ry—stivðt hðnen vaimonsa ja lapsensa, pistivðt veitsen hðnen rintaansa. Hðn oli kuolemaisillaan, kun jðtin hðnet Minturnaen majataloon, ja minð surin hðntð kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitð, ettð hðn elðð ja ettð hðn kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan." Vinitius ei kðsittðnyt, mitð hðn tarkoitti koko tðllð jutulla. Sen hðn vain oli ymmðrtðvinððn, ettð tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian l—ytðmistð. Hðn koetti hillitð kiukkua, joka oli hðnet jo valtaamaisillaan, ja virkkoi: "Jos sinð olet puolustanut hðntð, niin hðnen pitðisi olla kiitollinen ja auttaa sinua." "Oi arvoisa tribuni! Jumalatkaan eivðt ole kiitolliset, mitð sitten ihmisistð! Niin, kyllð hðnellð olisi syytð olla kiitollinen. Mutta valitettavasti vanhus on heikkomielinen. Aika ja kðrsimykset ovat hðnet paaduttaneet niin, ettei hðn osaa olla kiitollinen. Mutta ei siinð kyllð. Hðnen uskonheimolaisiltaan kuulin juuri hðnen syyttðvðn minua siitð, ettð olisin toiminut yksissð neuvoin rosvojen kanssa ja ettð olisin syypðð hðnen onnettomuuteensa. Siinð palkka kahdesta sormesta!" "Olen varma, lurjus, ettð hðn puhuu tðyttð totta!" huudahti Vinitius. "Siinð tapauksessa, herra, tiedðt enemmðn kuin hðn itsekððn," lausui Chilon arvokkaasti, "sillð hðn lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla saattaisi hðn sentððn ottaa avukseen kristittyjð ja kostaa minulle hirveðllð tavalla. Sen hðn varmaan viipymðttð tekisikin, ja uskonheimolaiset olisivat epðilemðttð valmiit hðntð auttamaan, mutta onneksi ei hðn tiedð nimeðni, ja rukoushuoneessa, jossa satuimme yhteen, ei hðn nðhnyt minua. Minð tunsin hðnet sentððn paikalla ja olisin heti tahtonut heittðytyð hðnen kaulaansa, mutta varovaisuus pidðtti minua. Olen nðet tottunut punnitsemaan jokaisen toimen, johon ryhdyn. Kun sitten olimme matkalla pois rukoushuoneesta, rupesin kyselemððn yhtð ja toista hðnestð, ja hðnen tuttavansa kertoivat, ettð se on se mies, jonka toveri petti matkalla Napolista... Muuten en laisinkaan tietðisi, ettð hðn levittelee sellaisia juttuja." "Mitð tðmð minuun kuuluu? Kerro, mitð nðit rukoushuoneessa." "Sinuun, herra, ei se kuulu, mutta minuun se kuuluu yhtð paljon kuin oma nahkani. Minð tahdon, ettð oppini elðð kuoltuanikin, ja sentðhden olen mieluummin valmis luopumaan palkkiosta, jonka minulle lupasit, kuin tðrvelemððn elðmðni turhan mammonan tðhden. Sillð tosi filosofina voin kyllð sekð tulla toimeen ettð etsið jumalallista oikeutta ilman mammonaa." Vinitius likeni hðntð, ilme hðnen kasvoissaan ennusti pahaa, ja hðn virkkoi matalalla ððnellð: "Kuka sinulle on sanonut, ettð kuolema sinua kohtaa Glaucuksen eikð minun kðteni kautta? Mistð sinð tiedðt, koira, etten paikalla aio kuopata sinua puutarhaani?" Chilon, joka oli aika pelkuri, katsahti Vinitiukseen ja huomasi samassa silmðnrðpðyksessð, ettð ainoa varomaton sana auttamattomasti tuottaisi hðnelle turmion. "Minð etsin hðntð ja l—ydðn hðnet!" virkkoi hðn kiireesti. Molemmat vaikenivat, eikð vðhððn aikaan kuulunut muuta kuin Vinitiuksen hðtðinen hengitys ja etððltð puutarhassa ty—skentelevien orjien laulu. Hetken perðstð, huomattuaan nuoren patrisin hiukan tyyntyneen, virkkoi kreikkalainen: "Kuolema astui minua vastaan, mutta minð katsoin sitð silmiin tyynenð kuin itse Sokrates. Ei, herra! en sanonut aikovani lakata neittð etsimðstð. Tahdoin vain sanoa, ettð hðnen etsimisensð nðihin aikoihin voi olla minulle sangen vaarallinen. Epðilit tðssð jo kerran, ettei Eurytiusta ole olemassa, ja vaikka omin silmin saatoit nðhdð, ettð isðni poika oli puhunut sinulle totta, niin luulet taas Glaucusta keksityksi henkil—ksi. Varjelkoon! Jospa hðn vain olisikin mielikuva! Jospa voisinkin vaaratta vaeltaa kristittyjen joukossa kuten ennen, niin olisin valmis luopumaan siitð vanhasta orjaraukasta, jonka pari pðivðð sitten ostin vanhuuteni ja heikkouteni pðivien varaksi. Mutta Glaucus elðð, herra, ja jos hðn saisi nðhdð minut, niin et sinð enðð milloinkaan minua nðkisi, ja kuka sinulle silloin hakisi neidon?" Chilon vaikeni ja rupesi pyyhkimððn kyynelið silmistððn. Hetkisen perðstð hðn jatkoi: "Kuinka minð voin etsið hðntð, niin kauan kuin Glaucus elðð? Minð saatan minð hetkenð hyvðnsð kohdata hðnet, ja niin pian kuin hðnet kohtaan, olen surman oma, ja silloin tietysti etsiminenkin lakkaa." "Mitð sinð nyt tahdot? minkð neuvon annat? ja mihin aiot ryhtyð?" kysyi Vinitius. "Aristoteles opettaa meille, ettð sivuseikat ovat uhrattavat pððasiain takia, ja kuningas Priamo sanoi usein, ettð vanhuus on raskas taakka. Kas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana painanut Glaucuksen hartioita, ettð kuolema olisi hðnelle hyvðntekijð. Ja eik— kuolema Senecan mukaan ole pelastus?" "Petroniusta voit pitðð narrinasi, mutta et minua. Sano, mitð tahdot?" "Jos hyve on narripelið, niin suokoot jumalat minun aina pysyð narrina. Tahtoisin saada Glaucuksen pois tieltð, sillð niin kauan kuin hðn elðð ja saa elðð, on elðmðni ja etsimiseni ainaisessa vaarassa." "Palkkaa vðkeð, jotka nuijalla ly—vðt hðnet kuoliaaksi. Minð maksan heidðn palkkansa." "He nylkevðt sinua, herra, ja kðyttðvðt sitten hyvðkseen salaisuuttasi. Roistoja on Roomassa tosin yhtð paljo kuin arenalla hiekkajyvðsið, mutta et aavista, miten kalliiksi he nousevat, kun rehellisen ihmisen joskus tðytyy kðyttðð hyvðkseen heidðn roistomaisuuttaan. Ei! arvoisa tribuni. Entð jos vartijat saisivat kiinni murhaajat juuri murhaty—ssð? Varmaan he ilmoittaisivat, kuka heidðt on palkannut, ja sinð saisit kaikenlaisia ikðvyyksið. Minua he eivðt voi ilmiantaa, sillð minðpð en sano heille nimeðni. Vððrin sinð teet, kun et minuun luota. Sinun pitðisi tietðð, ettð minð teen kaiken voitavani kahdestakin syystð: ensinnð pelastaakseni oman nahkani ja sitten saadakseni palkinnon, jonka olet luvannut minulle." "Paljonko sinð tarvitset?" "Tarvitsen tuhat sestertsið, sillð huomaa, ettð minun tðytyy hankkia kelpo roistoja eikð sellaisia, jotka heti rahat saatuaan p—tkivðt tiehensð jðlkeð jðttðmðttð. Hyvðstð ty—stð hyvð palkka! Tðytyyhðn minullekin jððdð jotakin, jolla voin kuivata kyyneleeni. Sillð minð tulen suremaan hðntð. Jumalat ovat todistajinani, ettð olen hðntð suuresti rakastanut. Jos tðnððn saan tuhat sestertsið, on Glaucuksen sielu kahden pðivðn kuluttua Hadeksessa, ja vasta siellð hðn saa nðhdð, miten hðntð rakastin--jos sielu siellð vain sðilyttðð muistonsa ja ajatuskykynsð. Vielð tðnððn hankin miehet ja ilmoitan heille, ettð huomisillasta alkaen lasken heidðn palkkiostaan pois sata sestertsið joka pðivðltð, jonka Glaucus vielð elðð. Sitðpaitsi on minulla tuuma, joka tuntuu aivan pettðmðtt—mðltð." Vinitius lupasi maksaa pyydetyn summan ja kielsi puhumasta enempðð Glaucuksesta. Hðn tahtoi kuulla muita uutisia ja tietðð, missð Chilon koko tðmðn ajan oli ollut sekð mitð hðn oli saanut selville. Mutta Chilon ei voinut kertoa paljoakaan uutta. Kahdessa rukoushuoneessa hðn vielð oli kðynyt, oli tarkasti katsellut kaikkia ja varsinkin naisia, mutta siellð ei ollut nðkynyt ainoatakaan, joka olisi ollut Lygian kaltainen. Siitð ajasta lðhtien, jolloin Chilon oli ostanut vapaaksi Eurytiuksen pojan, olivat kristityt pitðneet hðntð uskonheimolaisenaan ja kunnioittaneet hðntð miehenð, joka seuraa £Kristuksen£ jðlkið. Hðn oli saanut kuulla, ettð muuan heidðn suuri lainsððtðjðnsð, nimeltððn Paavali Tarsolainen, paraikaa on Roomassa vangittuna jonkun rikoksen takia, josta juutalaiset hðntð syyttðvðt. Hðneen oli Chilon pððttðnyt tutustua. Eniten hðntð sentððn huvitti toinen uutinen, nimittðin se, ettð koko uskonlahkon ylimmðisen papin, joka oli ollut Kristuksen opetuslapsi ja jolle Kristus oli uskonut koko kristityn maailman hallituksen, my—skin jonakin kauniina pðivðnð piti ilmestyð Roomaan. Hðntð kaikki kristityt varmaan tahtovat nðhdð, hðnen oppiaan kuulla. Varmaan pannaan toimeen suuria kokouksia, ja niihin Chilonkin menee. Paras asia on, ettð sellaisessa joukossa helposti voi piiloutua, joten hðn saattaa viedð Vinitiuksen mukaansa. Silloin he varmaan l—ytðvðt Lygian. Kun Glaucus vain on saatu pois tieltð, ei yritys tuota suurtakaan vaaraa. Kristityt kyllð osaavat ja tahtovat kostaa, mutta yleensð he ovat rauhallista vðkeð. Ja Chilon rupesi nyt hðmmðstyneenð kertomaan, ettei hðn koskaan ollut huomannut heidðn viettðvðn rietasta elðmðð, myrkyttðvðn kaivoja ja suihkulðhteitð, vihaavan ihmissukua, palvelevan aasia ja sy—vðn lasten lihaa. Ei! ei sinnepðinkððn. Varmaan heidðn joukostaan l—ytyy sellaisiakin, jotka rahasta suostuvat toimittamaan Glaucuksen pois tieltð, mutta ei heidðn uskontonsa, mikðli hðn tietðð, kðske tekemððn rikoksia, pðinvastoin se kðskee antamaan anteeksi kðrsityt vððryydet. Vinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten luona oli lausunut, ja mielihyvðllð kuunteli hðn Chilonin kertomusta. Hðnen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta tuntui sentððn hyvðltð kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia tunnustivat, ollut rikollinen eikð saastainen. Hðnessð herðsi kuitenkin hðmðrð aavistus, ettð juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperðisen Kristuksen kunnioittaminen on erottanut hðnet ja Lygian toisistaan, ja ðkkið hðn rupesi pelkððmððn ja vihaamaan sitð. SEITSEMáSTOISTA LUKU. Chilonille oli todella tðrkeðð saada Glaucus pois tieltð. Vanhus oli kyllð iðkðs, mutta hðn ei laisinkaan ollut mikððn raihnas ðijð. Kuvauksessa, minkð Chilon hðnestð oli antanut Vinitiukselle, oli kyllð osa tottakin. Hðn oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta pettðnyt hðnet, saattanut hðnet rosvojen kðsiin, ry—stðnyt hðneltð perheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hðnet murhamiesten saaliiksi. Nðiden tapausten muisto ei sentððn laisinkaan painanut hðnen omaatuntoaan, vaikka hðn vielð lisðksi oli heittðnyt kuolevan Glaucuksen kedolle Minturnaen likeisyyteen--eikð suinkaan mihinkððn majataloon. Mutta eihðn hðn mitenkððn ollut saattanut aavistaa, ettð Glaucus paranisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hðn siis huomasi hðnet rukoushuoneessa, pelðstyi hðn niin suuresti, ettð hðn todella ensi hetkenð pððtti lakata etsimðstð Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti Vinitius hðntð vielðkin enemmðn. Hðn ymmðrsi, ettð hðnen tðytyy valita joko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi voi lisðksi ennðttðð toinen vielðkin mahtavampi--Petronius. Nðitð asianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epðilemðstð. Hðn huomasi, ettð vðhðvðkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hðnen pelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia verit—itð, pððtti hðn sentððn surmauttaa Glaucuksen vieraan kðden avulla. Nyt oli pððasia valita miehet, ja heistð hðn oikeastaan oli tullut puhumaan Vinitiuksen kanssa. Hðn oli viettðnyt monet y—t viinakapakoissa ihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikð uskoa, ja heidðn joukostaan kyllð helposti olisi l—ytðnyt miehið, jotka olisivat ottaneet tehdðkseen minkð ty—n hyvðnsð, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet, ettð Chilonilla oli rahaa. Mutta vielð helpommin olisi voinut sattua, ettð olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan kðsiinsð, olisivat petkuttaneet hðneltð koko summan, uhaten jðttðð hðnet vartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut inhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjðlðisið, jotka asustelivat epðilyttðvissð h—kkeleissð Suburrassa ja Tiberin takana. Hðn tuomitsi kaikkia itsensð mukaan eikð ikinð ollut syventynyt kristinuskoon tai kristinoppiin. Sentðhden hðn arveli, ettð kristittyjenkin joukosta kyllð l—ytðð sopivan vðlikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut, ja hðn pððtti esittðð asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen suostu siihen yksin rahan tðhden, vaan harrastuksesta. Tðtð tarkoitusta varten hðn lðksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hðn tiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyvðntekijðtððn. Varovaisena miehenð ei hðn sentððn aikonutkaan ilmoittaa hðnelle todellista tarkoitustaan, sillð olihan se selvðsti ristiriidassa vanhuksen hyveen ja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehið, jotka olivat valmiit mihin tahansa, ja heille hðn aikoi esittðð asiansa niin, ettð he jo oman turvallisuutensa tðhden tahtoivat pitðð suunsa kiinni. Ostettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen myymðlðn Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymðl—jð vilisi siellð, ja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymððn oliveja, papuja, kyrsið ja hunajalla h—ystettyð vettð yleis—lle, joka kðvi katsomassa kilpa-ajoja. Chilon tapasi hðnet paraikaa jðrjestðmðssð myymðlððnsð. Hðn tervehti hðntð Kristuksen nimeen ja kðvi paikalla puhumaan asiasta, jonka tðhden hðn oli tullut. Hðn oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, ettð tðmð puolestaan tekisi vastapalveluksen hðnelle. Hðn tarvitsee pari kolme voimakasta, rohkeata miestð torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekð hðntð ettð kaikkia muita kristittyjð. Tosin hðn nyt on k—yhð, koska hðn on antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hðn on sentððn valmis korvaamaan miehille heidðn vaivansa, jos he vain luottavat hðneen ja uskollisesti tðyttðvðt hðnen kðskynsð. Eurytius ja hðnen poikansa Quartus kuuntelivat hyvðntekijðnsð sanoja miltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemððn, mitð ikinð hðn vaatii, he kun tiesivðt, ettei niin pyhð mies saata vaatia mitððn, joka ei olisi Kristuksen opin mukaista. Chilon vakuutti heidðn olevan oikeassa, nosti silmðnsð taivasta kohti ja nðytti rukoilevan. Itse asiassa hðn punnitsi, ottaisiko vastaan heidðn tarjouksensa, joka voisi tuottaa hðnelle tuhat sestertsið. Mutta hetken mietittyððn hðn hylkðsi sen. Eurytius oli vanha, sekð kðrsimysten ettð sairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon tarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta vðkeð. Rahoista toivoi hðn onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan itselleen. Jonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivðt ehdotuksessaan, mutta hellittivðt, kun Chilon pððttðvðsti kieltðytyi. "Tunnen leipuri Demaan," virkkoi Quartus ðkkið "jonka myllyssð on ty—ssð sekð orjia ettð pðivðpalkkalaisia. Muuan pðivðpalkkalaisista on niin vðkevð, ettð hðn voittaa neljð miestð. Olen itse nðhnyt hðnen nostavan kiven, jota ei neljð miestð saanut liikkumaan paikalta." "Jos hðn on jumalaapelkððvðinen mies ja valmis uhrautumaan veljien edestð, niin tee minut tutuksi hðnen kanssaan," lausui Chilon. "Hðn on kristitty, herra," vastasi Quartus, "sillð Demaan ty—miehet ovat suurimmaksi osaksi kristittyjð. Siellð on vðkeð sekð y—ty—ssð ettð pðivðty—ssð. Tðmð on y—ty—ssð. Jos nyt lðhtisimme sinne, tapaisimme heidðt illallisella ja saattaisimme vapaasti jutella heidðn kanssaan. Demas asuu lðhellð Emporiumia." Chilon suostui ehdotukseen sangen mielellððn. Emporium oli Aventinuksen juurella eikð siis kaukana suuresta sirkuksesta. Ei tarvinnut kiivetð vuorelle, vaan saattoi kulkea oikotietð jokea pitkin, Porticus Aemilian kautta. "Olen vanha," lausui Chilon heidðn astuessaan pilarikðytðvðn lðpi, "ja ajoittain kðy muistini hðmðrðksi. Niin, Kristuksemmehan petti yksi hðnen omista opetuslapsistaan, mutta petturin nimeð en tðllð hetkellð satu muistamaan..." "Se oli Judas, herra, joka sitten hirtti itsensð," vastasi Quartus, itsekseen kummastellen, ettð joku saattoi tuon nimen unohtaa. "Niin, niin, Judas! Kiitos vain," vastasi Chilon. Jonkun aikaa he kulkivat ððneti. Kun he tulivat Emporiumille, tapasivat he sen suljettuna. Silloin he menivðt sen ohitse, kiersivðt jyvðmakasiinit, joista kansalle jaettiin viljaa, kððntyivðt vasemmalle taloja kohti, joita jatkui Via Ostiensista pitkin Testaciuksen kummulle ja Forum Pistoriumille asti. Siellð he seisahtuivat puisen rakennuksen eteen, josta kuului myllynkivien kierinðð. Quartus meni sisððn, mutta Chilon, joka ei tahtonut nðyttðytyð suuressa kansanjoukossa ja joka aina pelkðsi kohtaavansa parantaja Glaucuksen, jði ulkopuolelle. "Olenpa utelias nðkemððn Herkuleen, joka palvelee myllðrillð," puheli hðn itsekseen ja loi katseensa kirkasta kuuta kohti. "Jos se on viisas konna, niin hðn kyllð tulee hiukan kalliiksi, mutta jos se on tyhmð kristitty ja kelpo mies, niin hðn tekee ilmaiseksi kaikki, mitð tahdon." Enempðð ei hðn ehtinyt ajatella, sillð Quartus palasi samassa. Hðnen mukanaan oli toinen mies, puettuna tunikaan, jota sanottiin exomikseksi ja joka oli niin leikattu, ettð oikea kðsivarsi ja rinnan oikea puoli jðivðt paljaaksi. Ty—miehet kðyttivðt tavallisesti tðtð pukua, koska siinð oli hyvin vapaa liikkua. Nðhdessððn uuden tulijan hymðhti Chilon tyytyvðisesti, sillð hðn ei iðssððn ollut nðhnyt sellaista rintaa ja sellaisia kðsivarsia. "Kas tðssð, herra," huudahti Quartus, "veli, jota halusit tavata." "Kristuksen rauha olkoon kanssasi," lausui Chilon. "Mutta sano nyt sinð, Quartus, ansaitsenko minð uskoa ja luottamusta, ja palaa sitten Jumalan nimessð vanhan isðsi luo, ettei hðnen tarvitse olla yksin." "Hðn on pyhð mies," virkkoi Quartus. "Hðn luovutti koko omaisuutensa ostaakseen minut, tuntemattoman miehen, vapaaksi orjuudesta. Palkitkoon hðntð Herramme ja Vapahtajamme taivaallisilla lahjoillaan." Tðmðn kuultuaan kumartui jðttilðiskokoinen orja suutelemaan Chilonin kðttð. "Mikð on nimesi, veli?" kysyi Chilon. "Pyhðssð kasteessa annettiin minulle nimi Urbanus." "Urbanus, veljeni, onko sinulla aikaa jutella kanssani kahdenkesken?" "Ty—mme alkaa vasta puoliy—n aikana, ja paraillaan valmistetaan illallistamme." "Sittenhðn on aikaa yllin kyllin. Menkððmme joelle, niin saat siellð kuulla asiani." He menivðt ja istuutuivat kiviselle rahille rannalla. Oli aivan hiljaista, ainoastaan myllystð kuului kivien ritinð ja joen uomasta etðisten aaltojen loiske. Chilon tarkasteli nyt ty—miehen kasvoja. Hðn oli surullisen ja alakuloisen nðk—inen, kuten Roomassa asuvat barbarit tavallisesti, mutta samalla teki hðn hyvðntahtoisen ja rehellisen vaikutuksen. "Niin, niin!" huudahti Chilon ajatuksissaan. "Se on tyhmð, kelpo mies, joka varmaan ilmaiseksi surmaa Glaucuksen." "Urbanus," virkkoi hðn, "rakastatko Kristusta?" "Koko sielustani ja mielestðni," vastasi ty—mies. "Entð veljiðsi, sisariasi ja niitð, jotka sinulle ovat opettaneet oikeutta ja totuutta Kristuksessa?" "Rakastan heitð my—skin." "Rauha olkoon kanssasi." "Ja samaten sinun kanssasi, isð." Molemmat vaikenivat, eikð taaskaan kuulunut muuta kuin etðisyydestð myllynkivien ulina ja virran loiskina. Chilon kððnsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla, matalalla ððnellð puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hðn puhunut Urbanukselle, vaan paremmin ikððnkuin itsekseen ja johdattaakseen mieleensð Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille jotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Ty—mies itki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei Vapahtajan kuolinhetkellð ollut lðsnð ketððn, joka olisi hðntð puolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin varjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sððli ja hillitty raivo barbarin kðdet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman kuolema hðntð liikutti, mutta kun hðn ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli tehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hðnen lapsellinen mielensð ja hðnessð leimahti villi kostonhimo. Chilon kysðisi ðkkið: "Tiedðtk—, Urbanus, kuka Judas oli?" "Tiedðn, tiedðn! mutta hðnhðn hirtti itsensð," huudahti ty—mies. Tuntui siltð kuin hðn olisi surrut, ettð petturi omalla kðdellððn oli rangaissut itsensð ja ettei hðn enððn voinut saada hðntð kðsiinsð. Chilon jatkoi: "Jollei hðn nyt olisikaan hirttðnyt itseððn ja jos joku kristityistð kohtaisi hðnet maalla tai merellð, niin eik— hðnen olisi velvollisuus kostaa Vapahtajan tuskaa, verta ja kyynelið?" "Kuka ei sitð tekisi, isð!" "Rauha olkoon sinulle, sinð Karitsan uskollinen palvelija. Niin! Me saamme kyllð antaa anteeksi vððryydet, jotka itse olemme kðrsineet, mutta kenellð on lupa antaa anteeksi Jumalaa kohtaan tehdyt rikokset? Mutta niinkuin kððrme siittðð kððrmeen, synti synnin, petos petoksen, niin on Judaankin siemenestð kasvanut uusi petturi; ja niinkuin ensimmðinen Judas antoi Vapahtajan juutalaisten ja roomalaisten sotamiesten kðsiin, niin tðmðkin uusi, joka asuu meidðn joukossamme, tahtoo sy—stð hðnen lampaansa susien suuhun. Jollei kukaan ehkðise vaaraa, jollei kukaan ajoissa sðrje kððrmeen pððtð, olemme me kaikki turmion omat, ja meidðn kanssamme hðviðð Karitsankin kunnia." Ty—mies katseli hðneen kauhistuksissaan, ikððnkuin ei hðn olisi saattanut kðsittðð, mitð omin korvin kuuli. Mutta kreikkalainen verhosi viittansa liepeellð kasvonsa ja lausui ððnellð, joka tuntui tulevan maan alta: "Voi teitð, te Jumalan uskolliset palvelijat, voi teitð kristityt miehet ja naiset!" Taas syntyi ððnett—myys, eikð kuulunut kuin myllyn kivien ritinð ja virran pauhu. "Isð," sanoi ty—mies, "kuka se petturi on?" Chilonin pðð painui alas. Kuka se petturi on? Judaan poika tietysti, hðnen siemenensð siki—, joka on olevinaan kristitty ja joka kðy rukoushuoneissa vain voidakseen ilmiantaa veljið Caesarille, kertomalla, etteivðt he tunnusta Caesaria jumalaksi, ettð he myrkyttðvðt kaivot, surmaavat lapsia ja tahtovat hðvittðð kaupungin niin ettei kiveð jðð kiven pððlle. Kas, muutaman pðivðn perðstð saavat pretoriaani-sotamiehet kðskyn viedð vanhukset, naiset ja lapset vankeuteen, aivan kuten Pedanius Secunduksen orjat vietiin kuolemaan. Ja kaikkeen tðhðn on syypðð toinen Judas. Mutta jollei kukaan rangaissut ensimmðistð, jollei kukaan kostanut hðnelle, jollei kukaan puolustanut Kristusta hðdðn hetkenð, niin kuka ottaa rangaistaksensa tðtð, kuka hðvittððksensð, surmataksensa kððrmeen, ennenkuin Caesar on ehtinyt kallistaa korvansa sen puoleen, kuka pelastaaksensa perikadosta veljet ja Kristuksen uskon? Urbanus oli istunut kivisellð kaivonarkulla. Hðn nousi ðkkið ja huudahti: "Minð sen teen, isð." Chilonkin nousi, katseli hetkisen ty—miehen kasvoja, joita kuu valaisi, ja laski vihdoin kðtensð hðnen pððlaelleen. "Lðhde kristittyjen joukkoon," virkkoi hðn juhlallisesti, "mene rukoushuoneisiin ja kysy veljiltð parantaja Glaucusta. Ja kun he ovat hðnet sinulle osoittaneet, niin tapa hðnet Kristuksen nimeen!..." "Glaucustako?..." kysyi ty—mies, ikððnkuin painaakseen mieleensð tuon nimen. "Tunnetko hðnet?" "En, en tunne. Kristittyjð on Roomassa tuhansittain, joten eivðt kaikki voi tuntea toisiaan. Mutta huomenna, y—llð, kokoontuvat veljet ja sisaret kaikki Ostrianumiin, sillð sinne tulee Kristuksen suuri apostoli opettamaan. Siellð voivat veljet osoittaa minulle Glaucuksen." "Vai Ostrianumissa?" kysyi Chilon. "Siis kaupunginporttien ulkopuolella. Ja tulevatko sinne kaikki veljet ja sisaret? Y—llð? Kaupunginporttien ulkopuolella, Ostrianumissa..." "Niin, isð. Siellð on meidðn hautausmaamme Via Salarian ja Nomentanan vðlillð. Etk— sinð tietðnyt, ettð suuri apostoli tulee sinne opettamaan?" "En ole kahteen pðivððn ollut kotona enkð siten ole saanut hðnen kirjettððn. Ostrianumia taas en tiedð siksi, ettð vasta hiljan olen muuttanut tðnne Korintosta, missð olin kristillisen seurakunnan johtajana... Mutta tee nyt se, ettð kun Kristus on sinua vahvistanut, poikani, niin menet y—llð Ostrianumiin. Siellð tapaat veljien joukossa Glaucuksenkin ja surmaat hðnet sitten paluumatkalla kaupunkiin. Tðmðn teon takia saat kaikki syntisi anteeksi. Ja nyt ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi..." "Isð..." "Mitð sanot, oi Karitsan palvelija?" Ty—miehen kasvoilla kuvastui epðilys. Siitð ei ollut kauaa kun hðn oli tappanut ihmisen, ehkðpð kaksikin, ja Kristuksen oppi kieltðð tappamasta. Hðn ei ollut tappanut heitð puolustaakseen itseðnsð, mutta se ei sittenkððn ollut luvallista! Ei hðn my—skððn ollut tehnyt sitð voitonhimosta, Jumala varjelkoon!... Piispa itse oli antanut vðkeð hðnen avukseen, mutta hðn oli kieltðnyt tappamasta, ja Urbanus oli sittenkin sen tehnyt, kun Jumala hðntð oli rangaissut sellaisella voiman taakalla... Nyt hðn saa raskaasti katua tekoaan... Toiset laulavat myllyssð, hðn, onneton, vain miettii syntejððn ja rikoksiaan Karitsaa vastaan... Miten paljon hðn jo on rukoillut Ja itkenyt! Miten hartaasti pyytðnyt anteeksi Karitsalta! Ja kuitenkin hðn tuntee, ettei vielð ole katunut laisinkaan tarpeeksi... Ja nyt hðn taasen on luvannut tappaa petturin... Mutta hyvð on! Vain mieskohtaiset vððryydet saa antaa anteeksi. Hðn tappaa hðnet siis, vaikkapa kaikkien Ostrianumiin kokoontuneitten veljien ja sisarten nðhden. Mutta ensin tðytyy vanhimpien veljien, piispan tai apostolin tuomita hðnet. Tappaminen on pieni asia ja petturin tappaminen saattaa olla hauskaakin--onhan se samaa kuin suden tai karhun tappaminen, mutta entð jos Glaucus kuolisi syytt—mðnð? Kuinka hðn saattaa laskea omalletunnolleen uuden murhan, uuden synnin ja rikoksen Karitsaa vastaan? "Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani," virkkoi Chilon, "sillð petturi rientðð Ostrianumista suoraa pððtð Caesarin luo Antiumiin tai kðtkeytyy erððn patrisin taloon, jossa hðn palvelee. Mutta tðssð annan sinulle merkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin nðytð se piispalle tai suurelle apostolille, ja he siunaavat sinun ty—tðsi." Nðin sanottuaan kaivoi hðn esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan vy—stððn veistð. L—ydettyððn veitsen, piirsi hðn sen kðrjellð ristinmerkin rahaan ja antoi sen ty—miehelle. "Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet saanut asiat kuntoon, menet vain nðyttðmððn rahan piispalle, niin hðn kyllð antaa anteeksi tðmðn murhan, johon sinð niin vastenmielisesti suostuit." Vaistomaisesti ojensi ty—mies kðtensð ottamaan rahaa, mutta viime murha oli vielð liian tuoreena hðnen muistossaan, ja hðnet valtasi kauhun tunne. "Isð," virkkoi hðn rukoilevalla ððnellð, "vastaako sinun omatuntosi tðstð teosta ja oletko todella itse nðhnyt hðnen pettðvðn veljið?" Chilon ymmðrsi, ettð nyt tðytyy vetðð esiin todistuksia ja lausua nimið, sillð muuten jðttilðisen sydðmeen voi hiipið epðilys. ákkið juolahti hðnen mieleensð valoisa ajatus. "Kuulepa, Urbanus," virkkoi hðn, "minð asun Korintossa, mutta tulin tðnne Kos-saarelta ja tððllð Roomassa neuvon Kristuksen oppia erððlle tyt—lle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hðn palvelee £vestiplicana£ erððn Caesarin ystðvðn, Petroniuksen, talossa, ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki kristityt. Sitðpaitsi hðn erððlle toiselle Caesarin ystðvðlle, Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsið erððn neidon..." ákkið keskeytti hðn puheensa ja jði ihmeissððn tuijottamaan ty—mieheen, jonka silmðt olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmðt ja jonka kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme. "Mikð sinun on?" kysyi hðn aivan pelðstyksissððn. "Ei mikððn, isð. Huomenna tapan Glaucuksen!..." Kreikkalainen vaikeni. Hetken perðstð laski hðn kðtensð ty—miehen olalle, kððnsi hðnet niin, ettð kuunvalo lankesi suoraan hðnen kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan hðntð. Nðhtðvðsti hðn ei oikein tietðnyt, urkkisiko enemmðn ja vetðisik— asiat juurta jaksain pðivðn valoon vai tyytyisik— tðllð kertaa siihen, mitð oli saanut kuulla ja mitð oli alkanut aavistaa. Vihdoin pððsi hðnen my—tðsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa veti hðn syvðltð henkeððn, laski sitten uudestaan kðtensð ty—miehen pððlaelle ja kysyi juhlallisella, lðpitunkevalla ððnellð: "Sanotko, ettð pyhðssð kasteessa sait nimen Urbanus?" "Kyllð, isð." "No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!" KAHDEKSASTOISTA LUKU. £Petronius Vinitiukselle: Sinun on kðynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nðhtðvðsti sekoittanut ajatuksesi ja vienyt sinulta jðrjen, sillð ethðn sinð enðð muista etkð ajattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni, niin nðet, miten vðlinpitðmðtt—mðksi sinulle on kðynyt kaikki, mikð ei koske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt hðneen ja kuinka sielusi lakkaamatta kiertelee hðnen ympðrillððn, kuten haukka saaliin ympðrillð, johon se on iskenyt silmðnsð. Kautta Polluxin! l—ydð hðnet kiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinð muutut egyptilðiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen ja senjðlkeen kðyneen aivan vðlinpitðmðtt—mðksi ja kuuroksi ympðrist—lleen ja ainoastaan elðneen odottaakseen y—tð, jolloin se kivettyneillð silmillððn sai tuijottaa rakastettuunsa. Juokse sinð vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi seurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikð on omiaan herðttðmððn toivoa ja tappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi asia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykðð sitten toimeen, sillð tuo Ursus, Lygian orja, nðytti tavattoman voimakkaalta mieheltð. Palkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan eivðt ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitð yleensð luullaan, koska Lygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitðpaitsi nðyttðneet, ettð saavat aikaan paljonkin, kun joku heidðn laumansa lampaista on vaarassa. Kun sinð nyt nðet Lygian, niin tiedðn, ettet voi hillitð itseðsi, vaan tahdot paikalla ottaa hðnet haltuusi. Mutta miten te kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellð? Croton taas kyllð keksii keinoja, vaikka olisi tekemisissð kymmenen sellaisen miehen kanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeð sinua, mutta ðlð sððli rahoja Crotonia palkatessasi. Tðmð on paras neuvo, minkð voin sinulle lðhettðð. Tððllð on jo lakattu puhumasta pienestð Augustasta ja hðnen noiduttamisestaan. Poppaea hðntð vielð joskus muistelee, mutta Caesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, ettð jumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja piankin katoaa hðnen muististaan jðljett—miin. Olemme tðssð olleet muutamia pðivið Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinð vain olet kyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on tðytynyt soida kaiun elðmðstðmme tððllð, sillð Rooma ei muusta puhu kuin siitð. Napolista lðksimme suoraa pððtð Bajaehen, jossa meitð aluksi kiusasi muisto ðidistð ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo on pððssyt? áidin murha antaa hðnen silmissððn vain aihetta runoilemiseen, ilveilyn ja murhenðytelmien esittðmiseen. Ennen hðn todella katui, sillð hðn on pelkuri, mutta nyt hðn on tullut vakuutetuksi, ettð maailma yhð seisoo entisillð perustuksillaan ja ettei yksikððn jumala tahdo kostaa hðnelle, ja nyt hðntð vain huvittaa liikuttaa ihmisten mielið kovan kohtalonsa esittðmisellð. Vðlistð hðn karkaa vuoteestaan keskellð y—tð ja vðittðð Raivotarten ajavan itseððn takaa. Hðn herðttðð meidðt, katselee ympðrilleen, asettuu kaikenlaisiin Orestesta esittðvðn nðyttelijðn--huonon nðyttelijðn--asentoihin, lausuu kreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko hðntð. Ja me, me tietysti ihailemme! Me emme sano hðnelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari! kuten meidðn pitðisi sanoa, vaan me raivoamme hðnen kanssaan, niinikððn murhenðytelmðn nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta. Kautta Castorin! tottahan sinð olet kuullut, ettð me Napolissa esiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjðntoimittajat sekð Napolista ettð ympðrist—stð olivat haalitut paikalle, ja he tðyttivðt arenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, ettð kiitin jumalia, kun ei minun tarvinnut istua ensimmðisissð riveissð augustianien kanssa, vaan sain olla nðyttðm—n puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, ettð hðntð vaivasi esiintymispelko? Hðn pelkðsi todella! Tarttui kðteeni ja vei sen sydðmelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hðnen hengityksensð oli hðtðinen, ja kun hðnen piti lðhteð nðyttðm—lle, kalpeni hðn pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivðt otsan. Ja kuitenkin hðn tiesi, ettð kaikilla riveillð istuu aseellisia pretoriaani-sotamiehið, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttðmððn innostuksen tulta. Mutta ei sitð tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla ei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle, ettð sipulin haju leijaili aina nðyttðm—lle asti. Nero kumarsi, painoi kðden sydðmelleen, heitteli yleis—lle lentosuudelmia ja itki. Sitten hðn karkasi meidðn luoksemme, jotka odotimme nðyttðm—n takana, kðyttðytyi kuin juopunut ja huusi: £mitð ovat kaikki muut voitot tðmðn voittoni rinnalla?£ Mutta arenalla ulvoi yhð roskavðki ja leipoi kðsiððn, hyvin tietðen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin, arpalippuihin ja vastaisiin kulharinðytðnt—ihin. En todellakaan kummastele heidðn ihastustaan, sillð eihðn sellaisia esityksið ennen ole nðhty eikð kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: £kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat vðkeð! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat vðkeð!£ Luulen, ettð hðn siitð hetkestð asti on vihannut Roomaa entistð enemmðn. Siitð huolimatta Roomaan vartavasten lðhetettiin sanansaattajat viemððn tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, ettð senaatilta nðinð pðivinð tulisi kiitos. Heti Neron ensimmðisen esiintymisen jðlkeen sattui tððllð merkillinen tapaus. Juuri kun yleis— oli ehtinyt poistua, romahti koko teatterirakennus ðkkið hajalle. Olin itse paikalla enkð nðhnyt ainoatakaan ruumista vedettðvðn esiin raunioiden alta. Useat kreikkalaiset pitivðt tðtð jumalien vihan merkkinð siitð, ettð Caesarin arvoa on alennettu, mutta Caesar itse vðittðð, ettð tapaus pðinvastoin osoittaa jumalien suosiota ja takaa heidðn suojeluksensa sekð hðnen laululleen ettð kaikille sen kuulijoille. Tðmðn johdosta tietysti on kannettu suuria kiitosuhreja temppeleissð, ja Caesarin halu matkustaa Akaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari pðivðð sitten hðn sentððn sanoi minulle pelkððvðnsð, mitð Rooman vðest— tðhðn sanoo: kunhan ei se suuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hðnen poissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jðð jakamatta k—yhðlle kansalle ja nðytðnn—t antamatta. Joka tapauksessa lðhdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan komeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltð Helenan jumalallisten veljien suojassa Kreikkaan. Mitð minuun tulee, olen huomannut, ettð kun ihminen on hullujen joukossa, niin hðn itsekin tulee hulluksi, vielðpð hulluus hðntð voi viehðttððkin. Kreikka ja matkustus siellð tuhansien sitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja bakkantinaisten keskellð, jotka ovat seppel—idyt viheriðllð myrtillð, viinipuun lehvillð ja k—ynn—ksillð, vaunut, joiden eteen on valjastettu tiikereitð, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto, runous ja koko Hellaan kðsientaputukset--kaikki tðmð on sangen kaunista! Mutta me haudomme vielð rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin itðmaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa todellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtðmittaiseksi elðmðn riemuksi. Me tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin Kreikan, Aasian ja Egyptin vðlille, elðð ei ihmisten, vaan jumalten elðmðð, unohtaa jokapðivðisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissð purppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja Baal samassa persoonassa, olla rusovðrisinð aamuruskon koittaessa, kultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita, laulaa, unelmoida. Ja uskotko, ettð minð, jolla vielð on sestertsian verta jðrkeð ja assin edestð ðlyð, joudun tuollaisten haaveiden valtaan ja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, ettð vaikka eivðt olekaan mahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen satuvaltakunta olisi sentððn jotakin, satuvaltakunta, joka vielð vuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistð unennð—ltð! Jollei Venus pukeudu jonkun Lygian tai edespð jonkun Euniken hahmoon ja jollei elðmðð kaunista taide, niin se sinðnsð on mitðt—n ja apinan nðk—inen. Mutta Vaskiparta ei toteuta nðitð ajatuksiansa, ehkðpð siksi, ettei tuossa runouden ja Idðn satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle ja kuolemalle, ja hðnessð on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari, tyhmð ajuri ja ðlyt—n tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisið, kun he jollakin tavalla tuottavat pettymystð. Torquatus Silanus-raukka on jo varjo. Hðn avasi suonensa muutama pðivð sitten. Lecanius ja Licinius ottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vðltð kuolemaa, sillð hðn uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielð onnistunut saada minulle kðskyð, ettð avaisin suoneni. Minð olen vielð tarpeellinen sekð £kauneuden tuomarina£ ettð neuvonantajana. Ilman minun apuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, ettð ennemmin tai my—hemmin minðkin saan samanlaisen lopun, ja tiedðtk— mitð minð silloin tahtoisin? Sitð vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa myrrhamaljaani, jonka sinðkin kyllð tunnet ja jota ihailet. Jos sinð olet minun kuolinhetkenðni lðsnð, niin annan sen sinulle, mutta jos silloin olet kaukana, niin ly—n sen rikki. Mutta sitð ennen on meidðn edessðmme vielð suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum, Kohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hðnen tiellððn. Tðllð kertaa jðð hyvðsti ja palkkaa palvelukseesi Croton, sillð muuten vievðt vielð toisen kerran kðsistðsi Lygian. Kun olet lakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lðhetð hðnet minun luokseni, missð ikinð ollenkin. Ehkðpð minun vielð onnistuu tehdð hðnestð toinen Vatinius, ja ehkð konsulit ja senaattorit vielð kerran vapisevat hðnen edessððn, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessð. Sellaista nðytelmðð todella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet l—ytðnyt Lygian, niin anna minulle sana, jotta tietðisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysið tðkðlðisessð py—reðssð Venustemppelissð. Nðin tðssð joskus unta Lygiasta. Hðn oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan suudelmiasi. Koeta nyt pitðð huolta, ettð uni olisi ennustus. Olkoon taivaasi pilvet—n, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillð ruusun ruso ja lemu. Jðð terveeksi ja hyvðsti!£ YHDEKSáSTOISTA LUKU. Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensð, kun Chilon hiljaa astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivðt olleet ilmoittaneet hðntð, koska he olivat saaneet kðskyn aina heti paikalla pððstðð hðnet isðnnðn puheille, yhdentekevð oliko y— vai pðivð. "Olkoon ylevðn esi-isðsi Aineaan jumalallinen ðiti," huudahti Chilon, "sinulle, herra, yhtð suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut minulle." "Mitð se merkitsee?" kysðisi Vinitius ja karkasi kiireesti yl—s p—ydðn ððrestð. Chilon nosti pððtððn ja lausui: "Heureka!" Nuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hðn pitkððn aikaan saanut sanaa suustaan. "Oletko nðhnyt hðnet?" huudahti hðn vihdoin. "Olen nðhnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hðnen kanssaan." "Entð tiedðtk— heidðn piilopaikkansa?" "En, herra. Toinen kyllð minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja ilmoittanut hðnelle arvanneensa hðnen salaisuutensa, toinen taas olisi ruvennut urkkimaan hðneltð tietoja hðnen asunnostaan, mutta siitð olisi tietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enðð ikinð olisi voinut ottaa osaa tðmðn maailman asioihin, tai olisi tyt—lle vielð tðnð y—nð hankittu uusi piilopaikka. Minð en tehnyt niin, herra. Minulle riitti tieto, ettð Ursus ty—skentelee erððn myllðrin palveluksessa Emporiumin likeisyydessð ja ettð myllðrin nimi on Demas, aivan kuten erððn sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista orjistasi ja lðhettðð hðnet seuraamaan Ursuksen jðlkið ja siten saamaan selvðð heidðn piilopaikastaan. Minð puolestani tahdoin ainoastaan tuoda sinulle tiedon, ettð koska Ursus kerran on tððllð, niin jumalallinen Lygiakin on Roomassa, sekð lisðksi ilmoittaa, ettð he tðnð iltana miltei varmasti tulevat olemaan Ostrianumissa..." "Ostrianumissako? Missð se on?" kysyi Vinitius, nðhtðvðsti aikoen heti paikalla karata sennimiseen paikkaan. "Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan vðlillð. Tuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra, ja jota he odottivat hiukan my—hemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa tðnððn siellð hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillð vaikkei vielð ole tullut mitððn julistusta, joka kieltðisi sen, niin he tietðvðt kansan vihaavan sitð, ja sentðhden heidðn tðytyy olla varuillaan. Ursus itse minulle kertoi, ettð kaikki heidðn hengenheimolaisensa tðnððn kokoontuvat Ostrianumiin, sillð jokainen tahtoo nðhdð ja kuulla sen, joka oli Kristuksen ensimmðinen opetuslapsi ja jota he sanovat apostoliksi. Heillð saavat naiset oppia aivan yhtð paljon kuin miehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista, joka ei ole lðsnð, koskei hðn voisi Aulukselle, vanhojen jumalien palvelijalle, selittðð, minkðtðhden hðn y—llð jðttðisi kotinsa. Mutta Lygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena, lðhtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa." Vinitius oli tðhðn asti elðnyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli pitðnyt hðntð pystyssð. Nyt kun toivo nðytti olevan tðyttymðisillððn, valtasi hðnet ðkkið sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hðn on pððssyt ylenmððrin rasittavan matkan pððhðn. Chilon huomasi hðnen mielentilansa ja pððtti kðyttðð sitð hyvðkseen. "Tosin sinun vðkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt epðilemðttð tietðvðt. Mutta kristityt eivðt tarvitse portteja, heille merkitsevðt portit yhtð vðhðn kuin Tiberille. Joelta on kyllð pitkð matka Ostrianumiin, mutta johan sitð kulkee pitemmðnkin tien, kunhan saa nðhdð £suuren apostolin£. Sitðpaitsi kristityt voivat kðyttðð hyvðkseen tuhansia keinoja pððstðkseen muurien yli, ja kyllð he niitð kðyttðvðtkin. Ostrianumissa sinð, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hðn tulisi sinne--olen muuten sangen varma hðnen tulostaan--niin ainakin Ursus sinne tulee, sillð hðn on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hðn on itse sanonut, ettð hðn juuri siellð tappaa hðnet, kuuletko sen, jalosukuinen tribuni? Voit seurata hðnen jðlkiðnsð ja siten saada selville, missð Lygia asuu, tai kðskeð vðkesi ottaa kiinni murhaajan ja saatuasi hðnet kðsiisi kiristðð hðneltð tiedon, minne hðn on kðtkenyt Lygian. Minð olen tðyttðnyt tehtðvðni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi herra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viinið, saadakseen hðnestð puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut pelissð hukanneensa hðnelle tuhat sestertsið, tai kahdesta tuhannesta ostaneensa hðneltð tðrkeðn tiedon... Tiedðn, ettð sinð kaksin kerroin olisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt pððttðnyt tðmðn ainoan kerran elðissðni... Tarkoitan: niinkuin ainakin elðissðni olla rehellinen. Olen nimittðin vakuutettu siitð, ettð--kuten jalo Petroniuskin sanoi--sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki kuluni ja toiveeni." Soturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa ja tekonsa, mutta nyt valtasi hðnet hetkellinen heikkous ja hðn virkkoi: "Jalomielisyyteni tulee tyydyttðmððn sinut, mutta vasta sitten, kun olet minun kanssani kðynyt Ostrianumissa." "Minðk— Ostrianumissa?" kysyi Chilon, jolla ei ollut vðhintðkððn halua mennð sinne. "Jalosukuinen tribuni, minð kyllð lupasin sinulle l—ytðð Lygian, mutta en ikinð ole luvannut ry—stðð hðntð sinulle. Koetappa ajatella, herra, miten minun kðvisi, jos lygilðinen karhu, revittyððn Glaucuksen kappaleiksi, saisi tietðð surmanneensa Glaucuksen ilman pðtevðð syytð. Eik— hðn silloin pitðisi minua, viatonta, syypððnð tekemððnsð murhaan? Muista, herra, ettð jota suurempi filosofi on, sitð vaikeampi hðnen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin--ja mitð minð hðnelle vastaisin, jos hðn minulta kysyisi, minkðtðhden petin parantaja Glaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun sinulle osoitan talon, missð Lygia asuu. Pyytðisin kuitenkin, ettð jo tðnððn antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillð katso, oi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin--josta sinua kaikki jumalat varjelkoot--niin jðisin aivan ilman palkkaa, ja sitð sydðmesi toki ei koskaan voisi kestðð." Vinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltð kukkaron ja ty—nsi sen Chilonille. "Se sisðltðð pelkkið £scrupuloita£ [scripulum eli scrupulum oli pieni kultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.]," virkkoi hðn, "mutta kun Lygia on talossani, saat saman mððrðn £aureuksia£." "Oi Jupiter!" huudahti Chilon. Vinitius rypisti kulmakarvojaan. "Nyt saat mennð sy—mððn ja sitten saat levðtð. Mutta ennen iltaa et liiku tðstð talosta mihinkððn, ja y—n tullessa lðhdet minun kanssani Ostrianumiin." Hetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epðilys, mutta sitten hðn tyyntyi ja lausui: "Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkið Ammonin temppelissð ja pidð nðitð sanoja hyvðnð enteenð. Minusta ovat nðmð rahat--siinð hðn kosketti kukkaroa--jo poistaneet epðilykset, puhumattakaan siitð, ettð seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta." Vinitius keskeytti malttamattomana hðnen kertomuksensa ja rupesi tiedustelemaan, mitð he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hðn sai selville, ettð he joko vielð tðnð y—nð l—ytðvðt Lygian piilopaikan tai paluumatkalla Ostrianumista ry—stðvðt hðnet itsensð. Ja sitð ajatellessaan oli Vinitius ikððnkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hðn varmaan tiesi l—ytðvðnsð Lygian, katosi hðnestð kaikki viha ja kauna hðntð kohtaan. Oman ilonsa tðhden antoi hðn anteeksi kaikki hðnen rikoksensa ja ajatteli hðntð kalliina, kaivattuna olentona. Hðnestð tuntui miltei siltð, kuin hðn odottaisi hðntð palaavaksi pitkðltð matkalta. Hðnet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja kðskeð heidðn koristaa talo k—ynn—ksillð. Tðllð hetkellð ei hðn ollut pahoillaan Ursuksellekaan. Hðn oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitð ikinð he olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hðn ei tðhðn asti ollut voinut kðrsið, vaikka hðn oli tehnyt hðnelle niin monta palvelusta, tuntui hðnestð tðnððn ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttðvðltð mieheltð. Hðnen kotinsa kðvi valoisaksi, ja hðnen kasvonsa kirkastuivat. Hðnen nuoruutensa ja elðmðnhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkðn kðrsimyksensð aikana ei hðn oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti hðn Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hðn taasen sai toivoa hðnen omistamistaan, hðn sen tunsi. Intohimo herðtti hðnet, kuten kevðt ja lðmmin aurinko herðttðð eloon maan, hðnen tunteensa eivðt olleet niin sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmðt. Hðnessð eli rajaton voima, ja hðn oli vakuutettu, ettð kun hðn vain omin silmin saa nðhdð Lygian, niin eivðt kaikki koko maailman kristityt eikð itse Caesarkaan saata hðntð riistðð hðneltð. Vinitiuksen lempeð mieliala rohkaisi Chilonia, ja hðn korotti ððnensð ja rupesi antamaan neuvoja. Hðn oli sitð mieltð, ettei pelið vielð laisinkaan saattanut pitðð voitettuna, vaan ettð mitð suurin varovaisuus yhð oli tarpeen, sillð ilman sitð saattoi koko puuha mennð myttyyn. Hðn rukoili Vinitiusta, ettei hðn vaan suinkaan ry—stðisi Lygiaa Ostrianumissa. Heidðn tðytyisi lðhteð sinne viittoihin kððriytyneinð ja peitetyin kasvoin sekð tyytyð katselemaan lðsnðolijoita jostakin pimeðstð nurkasta. Kun he sitten nðkisivðt Lygian, olisi varovaisinta seurata hðntð kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hðn menisi. Aamulla, pðivðn valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettðvð talo ja otettava neito, mutta paras olisi tehdð se pðivðllð. Onhan neito panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden loukkaamisesta. Jolleivðt taas l—ytðisi hðntð Ostrianumista, lðhtisivðt he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama. Hautausmaalle ei sovi lðhteð suuren ihmisjoukon kanssa, sillð se herðttðisi huomiota. Eihðn kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa tulet, kuten tekivðt ensi ry—st—retkellððn, ja sitten hajaantua sekð pimeðssð paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekð otettava matkaan pari luotettavaa, vðkevðð miestð, joten he tarpeen vaatiessa voisivat olla suojana. Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset tðysin oikeiksi, ja koska hðnen mieleensð samassa muistui Petroniuksen neuvo, kðski hðn paikalla orjia kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan nimen. Olihan hðn monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hðnen yliluonnollisia voimiaan. Nyt hðn vakuutti lðhtevðnsð mukaan Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla tðytetty kukkaro paljoa helpommalta ansaita. Hyvillð mielin hðn istuutui p—ytððn, johon atriumin palvelija hetkisen perðstð oli hðnet kðskenyt, ja kertoi sy—dessððn orjille, ettð hðn heidðn herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillð vain on voideltu sen kaviota. Erðs kristitty oli opettanut hðntð valmistamaan tuota voidetta, sillð kristityt ymmðrtðvðt taiat ja loitsut paljoa paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan. Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja tðydellð syyllð, sen tietðð jokainen, joka tietðð, mitð kala merkitsee. Nðin sanoen loi hðn tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivðnsð heidðn joukostaan jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksint—nsð Vinitiukselle. Mutta hðnen toivonsa petti. Silloin kðvi hðn tavattomalla innolla ruokien ja juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hðnet Vinitiukselta. Hðnen iloansa hðiritsi ainoastaan se tieto, ettð y—llð oli mentðvð Ostrianumiin, mutta pian hðn sentððn rauhoittui. Saisihan hðn mennð sinne valepuvussa, pimeðssð ja lisðksi kahden henkil—n seurassa, joista toinen vðkevyytensð takia oli koko Rooman jumaloima, ja toinen patrisi ja ylhðinen sotapððllikk—. £Vaikka he Vinitiuksen tuntisivatkin£, mietti hðn itsekseen, £eivðt he uskaltaisi satuttaa kðttðnsð hðneen. Mitð taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos nðkevðt edes nenðni pððn.£ Nyt hðn uudestaan johdatti mieleensð keskustelunsa ty—miehen kanssa ja sitð muistellessa valtasi hðnet uusi lohdun tunne. Ei ollut epðilemistðkððn, ettei ty—mies olisi ollut Ursus. Sekð Vinitius ettð palvelijat, jotka olivat kðyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista, olivat kertoneet Chilonille hðnen tavattomista voimistaan. Kun Chilon sitten oli kuulustellut Eurytiukselta vðkevið miehið, niin olihan sangen luonnollista, ettð hðn mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta ja Lygiaa oli ty—mies joutunut sekð hðmilleen ettð raivoihinsa, ja sekin todisti, ettð hðn oli ollut tekemisissð nðiden molempien kanssa; lisðksi oli ty—mies vielð sanonut katuvansa erððn miehen surmaamista, ja Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi ty—miehen ulkomuoto tðydellisesti sitð kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygilðisestð. Muuttunut nimi yksin saattoi herðttðð epðilystð, mutta Chilon kyllð tiesi sen verran, ettð kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen. "Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on erinomainen asia, ja jollei hðn tapa hðntð, niin sekin on hyvð, sillð se osoittaa, ettð tappaminen on kristityille vastenmielistð. Kuvailin Glaucuksen oikeaksi tðysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, ettð kivenkin olisi pitðnyt pehmitð ja pudota Glaucuksen pððlaelle, mutta lygilðinen karhu t—intuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsð hðneen... Hðn epðili eikð tahtonut suostua, puhui vain kðrsimyksistððn ja katumuksestaan. Nðhtðvðsti murha on heille luvaton. Pitðð antaa anteeksi kaikki vððryydet, mitð itse on saanut kðrsið, eikð taida saada kostaa toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillð mikð sinua saattaa uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!... Jollei Ursus tapa Glaucusta, vaikka hðn tekee itsensð syypððksi niin suureen syntiin kuin kaikkien kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin kuin yhden kristityn pettðmisen takia. Kunhan nyt tðlle himoavalle haukalle olen saanut nðytetyksi hðnen tunturikyyhkynsð pesðn, niin pesen kðteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat jostakin kðsien pesemisestð, ja se merkitsee heillð nðhtðvðsti riita-asiaa, joka siten lopullisesti pððtetððn. Hyvðð vðkeð ne kristityt ovat. Ja kuinka pahaa heistð kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen se maailman oikeus on. Minun tðytyy sanoa, ettð pidðn opista, joka ei salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan my—skððn salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa vððrðð valaa, ja siinð tapauksessa ei sitð mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nðhtðvðsti, kuten stoalaiset, ettð ihmisen pitðð kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen, vaan vaatii vielð lisðksi, ettð hðnen pitðð elðð kunniallisesti. Jos minð joskus saan maatilan, tðllaisen talon ja nðin paljon orjia, niin minðkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynð niin kauan kuin minulle sopii. Voihan rikas ryhtyð mihin hyvðnsð, yksin hyvettðkin palvelemaan... Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmðrrð, minkðtðhden sen tunnustajien joukossa on niin paljo k—yhið. Mitð hy—tyð heillð on siitð, ja minkðtðhden he antavat siveyden sitoa kðtensð? Joskus minun tðytyy ottaa siitð selkoa. Mutta nyt tahdon kiittðð sinua, Hermes, ettð autoit minua l—ytðmððn tuon mðyrðn... Mutta jos sinð olet tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikðiset, kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkððn. Hðpeð, arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkð edeltðpðin ole osannut tietðð, ettet saisi mitððn! Sentðhden uhraan sinulle kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin sanon sinulle, ettð itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit paimeneksi, mutta et suinkaan miksikððn jumalaksi. Varo my—skin, etten minð filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa, sillð silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On viisainta elðð sovussa filosofien kanssa." Pððtettyððn tðmðn keskustelun Hermeen ja itsensð vðlillð oikaisihe Chilon penkille ja pani viittansa pððnalaiseksi. Kun orjat tulivat korjaamaan pois astioita, oli hðn jo unessa. Hðn herðsi--tai oikeammin sanoen hðnet herðtettiin--vasta, kun Croton saapui. Silloin hðn lðksi atriumiin ja vaipui mielihyvðllð katselemaan entisen miekkailijan mahtavaa vartaloa. Croton nðytti todella koollaan tðyttðvðn koko atriumin. Hðn oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri Vinitiukselle: "Kautta Herkuleen! oli hyvð, ettð tðnððn kðskit minut luoksesi, herra, sillð huomenna lðhden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on kutsunut minut. Minun pitðð siellð Caesarin nðhden otella erððn Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan vðkevin mies, minkð Afrika ikinð on synnyttðnyt. Uskotko, herra, ettð hðnen selkðrankansa tulee rutisemaan kðsissðni ja ettð nyrkkini tulevat musertamaan hðnen mustan poskiluunsa." "Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epðile, ettð niin kðy, Croton." "Sinð tulet kunnostamaan itsesi," puuttui nyt puheeseen Chilon. "Niin!... Muserra sinð vain hðnen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja tuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis ly—mððn vetoa, ettð muserrat hðnen poskensa. Voitele kuitenkin tðnððn —ljyllð jðsenesi, Herkuleeni, ja vy—tð itsesi, sillð tiedð, ettð saatat joutua tekemisiin todellisen rosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen suosimaa neitoa, on harvinaisen vðkevð." Chilon sanoi tðmðn vain ðrsyttððkseen Crotonin kunnianhimoa. "Niin on," virkkoi Vinitius, "en tosin itse ole hðntð nðhnyt, mutta olen kuullut kerrottavan, ettð hðn kðy kiinni hðrðn sarviin ja kuljettaa sitð minne hyvðnsð." "Ohoh!" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin vðkevðksi. Mutta Croton naurahti ylenkatseellisesti. "Lupaan, mahtava herra," sanoi hðn, "tðllð kðdellðni nostaa ilmaan kenen tahansa ja toisella kðdellðni suojella itseðni seitsemðð sellaista lygilðistð vastaan sekð kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman kristityt kalabrilaisina susina hyppisivðt kintereillðni. Jollen sitð tee, niin suvaitse tðssð impluviumissa toimittaa minulle aika selkðsauna." "álð anna hðnen tehdð sitð, herra!" huusi Chilon. "He rupeavat heittðmððn meitð kivillð, ja mitð hy—tyð meillð silloin on koko hðnen voimastaan. Eik— olisi parempi viedð tytt— kotoa kuin sy—stð suoraan surman suuhun?" "Niin on, Croton," lausui Vinitius. "Sinð olet antanut rahat, ja minð teen kuten tahdot. Mutta ðlð unohda, herra, ettð huomenna lðhden Beneventumiin." "Minulla on viisisataa orjaa tðssð kaupungissa," huomautti Vinitius. Sitten hðn antoi heille poistumisen merkin ja lðksi itse kirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle: £Chilon on l—ytðnyt Lygian. Tðnð iltana lðhden hðnen ja Crotonin kanssa Ostrianumiin ja ry—stðn tyt—n joko paikalla sieltð tai huomenna kotoa. Vuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jðð hyvðsti, rakkahimpani, koska ei iloni salli minun pitemmðltð kirjoittaa.£ Hðn laski ruokokynðn kðdestððn ja rupesi kiirein askelin kulkemaan edestakaisin. Ilo oli vallannut hðnen mielensð, mutta samalla oli hðn tðydessð kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tðssð talossa, ajatteli hðn. Ei hðn oikein tietðnyt, miten hðntð kohtelisi, tiesi ainoastaan, ettð jos tytt— vain ottaa rakastaakseen hðntð, niin hðn on valmis rupeamaan hðnen orjakseen. Hðnen mieleensð muistui Acten vakuutus, ettð Lygia hðntð rakastaa, ja tðmð ajatus tðrisytti hðnen sieluaan pohjia my—ten. Tiellð oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja ehkðpð joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinð tapauksessa Lygia kyllð vðhitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle, ymmðrtðisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta. ákkið Chilon tulollaan keskeytti nðiden mieluisten ajatusten juoksun. "Herra," huudahti kreikkalainen, "muistui tðssð vielð mieleeni muuan asia. Eik—hðn kristityillð mahtane olla joitakin merkkejð ja tunnussanoja, joiden avulla pððstððn Ostrianumiin? Tiedðn ettð rukoushuoneisiin ainakin pððstððn sillð tavalla ja ettð Eurytiukselta kyllð voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun mennð hðnen luokseen tarkasti kysymððn ja ottamaan selkoa noista sanoista, jos niitð tarvittaisiin." "Hyvð on, jalosukuinen tietðjð," vastasi Vinitius iloisesti. "Puhut kuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkðð kiitosta. Jðtð kuitenkin varmuuden vuoksi tðlle p—ydðlle kukkaro, jonka sait." Chilon, joka ei koskaan mielellððn eronnut rahoista, kððntelihe, vððntelihe. Vihdoin hðn kuitenkin totteli ja lðksi. Carinaelta sirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkð matka, joten hðn palasi hyvissð ajoin ennen iltaa. "Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitð emme olisi pððsseet sisððn. Samalla olen tarkoin ottanut selvðð tiestð. Sanoin Eurytiukselle tarvitsevani tunnussanoja ystðviðni varten, sillð itse en kuitenkaan lðhde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkð, ja huomenna nðen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllð sanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan." "Mitð sanot? Ettetk— tulisi? Sinun tðytyy!" huudahti Vinitius. "Tiedðn, ettð minun tðytyy. Mutta peittðydyn huolellisesti viittaani ja kehoitan teitð tekemððn samoin. Muuten voisimme pelðstyttðð linnut." Pian he rupesivat hankkimaan lðht—ð, sillð hðmðrð lankesi jo maille. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja pððhineihin sekð ottivat lyhdyt kðteensð. Vinitius varusti sekð itsensð ettð toverinsa lyhyellð, kðyrðllð veitsellð. Chilon pani pððhðnsð valetukan, jonka hðn oli hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he lðksivðt. He saivatkin kiirehtið ehtiðkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista. KAHDESKYMMENES LUKU. He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistð Viminalin porttia. Siinð lðhellð oli kenttð, jolle Diokletianus sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivðt Servius Tulliuksen muurin jððnn—kset ja astelivat lðpi kaupungin, joka jo oli kðynyt kovin tyhjðksi, Nomentumin tielle. Sitten he kððntyivðt vasemmalle, Via Salariaan pðin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka olivat tðynnð hiekkakaivoksia, siellð tððllð hautoja. Oli jo tullut ihan pimeð, ja tietð olisi ollut kovin vaikea l—ytðð, koskei kuu vielð ollut noussut, jolleivðt kristityt itse olisi nðyttðneet tietð. Juuri sitð Chilon oli edellyttðnytkin. Sekð oikealla ettð vasemmalla ja edellð kulki mustia olentoja, varovaisesti vðltellen hiekkakuoppia. Toiset kantoivat kðsissððn lyhtyjð, koettaen kðtkeð niitð viittojensa poimuihin, toiset, joille tie nðhtðvðsti oli tutumpi, kulkivat pimeðssð. Tottuneella soturinsilmðllððn erotti Vinitius heti liikkeistð nuoret miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat y—llisið kulkijoita ty—miehiksi, jotka rientðvðt hiekkakaivoksille, tai hautausveljeskunnan jðseniksi, jotka silloin tðll—in —isin yhdessð s—ivðt rakkaudenaterioita. Jota pitemmðlle nuori patrisi tovereineen pððsi, sitð useampia lyhtyjð heidðn ympðrillððn rupesi vilkkumaan ja sitð lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella ððnellð virttð, joka Vinitiuksen mielestð tuntui kovin surulliselta. Toisinaan hðn oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpðtkðn, kuten: £nouse sinð, joka makaat£ tai: £nouse kuolleista£, ja tuontuostakin kuului sekð miesten ettð naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei sentððn kiinnittðnyt suurtakaan huomiota nðihin puheisiin, sillð hðnen pððssððn py—ri vain ajatus: entð jos joku noista mustista olennoista on Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: £rauha olkoon teille!£ tai £kunnia Kristukselle!£ Mutta Vinitiuksen mielessð liekehti levottomuus, ja yhð kiihkeðmmðksi kðvi hðnen sydðmensð sykintð, sillð vðhðvðlið oli hðn kuulevinaan Lygian ððnen. Hðn oli joka hetki pimeðssð erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka oli kuin hðnen liikkeensð. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensð rupesi hðn epðilemððn omia silmiððn. Tie tuntui hðnestð kovin pitkðltð. Tunsihan hðn kaupungin ympðrist—t, mutta ei hðn nðin pimeðssð osannut erottaa seutuja. Vðhðvðlið tulivat he johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai h—kkelille, jota hðn ei muistanut ikinð huomanneensa kaupungin likeisyydessð. Vihdoin kuun laita sukelsi esiin pilvir—ykki—iden alta ja valaisi seutua paremmin kuin sumeat lyhdyt. ákkið rupesi etðisyydestð vilkkumaan tuli, lððhðttðen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja kysyi, oliko Ostrianum tðssð. Y—, yhtðmittainen eteneminen kaupungista sekð nuo haamujen nðk—iset olennot--kaikki tðmð oli nðhtðvðsti tehnyt Chiloniin syvðn vaikutuksen, sillð hðn vastasi epðvarmalla ððnellð: "En tiedð, herra. En koskaan ole kðynyt Ostrianumissa. Mutta kyllð he vain saisivat ylistðð Kristustansa likempðnð kaupunkia." Hetkisen perðstð hðn taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa rohkaisua. "He kokoontuvat," virkkoi hðn sentðhden, "kuin murhamiehet, mutta murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hðvytt—mðsti tuo lygilðinen minut pettikððn!" Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei my—skððn saattanut olla kummastelematta, miten salaperðisesti hðnen uskonheimolaisensa kokoontuivat kuulemaan ylimmðistð pappiaan. "Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hðn, "on joukossamme. Niin kristittyjðkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkðtðhden he sitten kokoontuvat tððllð eivðtkð juutalaisten temppelissð Tiberin toisella rannalla, jossa he pðivðnvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?" "Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidðn itsepintaisimpia vihamiehiððn. Olen kuullut puhuttavan, ettð he tðssð edellisen Caesarin aikana jo olivat joutumaisillaan sotaan keskenððn. Caesar Klaudiusta heidðn levottomuutensa harmitti siihen mððrððn, ettð hðn karkoitti kaikki juutalaiset Roomasta, mutta nykyððn ei hðnen julistuksensa enðð ole voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekð juutalaisia ettð kansaa, sillð kansa, kuten tiedðt, syyttðð heitð kaikkinaisista rikoksista ja vihaa heitð." Jonkun aikaa he ððnett—minð astelivat eteenpðin, mutta sitten Chilon, jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivðt, puhkesi puhumaan: "Palatessani Eurytiuksen luota lainasin erððltð parturilta valetukan ja pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitðisi tuntea. Mutta jos tuntisivatkin, niin eivðthðn tapa. He ovat hyvið ihmisið, kaikin puolin kelpo ihmisið. Minð rakastan ja kunnioitan heitð." "álð kehu heitð ennen aikojaan," virkkoi Vinitius. He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden pððllitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistð, ja kujan pððstð nðkyi tiheðn murattik—ynn—ksen peittðmð muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se oli Ostrianum. Vinitiuksen sydðn alkoi kiivaasti sykkið. Portilla seisoi kaksi kaivosty—miestð, jotka ottivat tulijoilta tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota joka taholta ympðr—i muuri. Siellð tððllð nðkyi joku muistopatsas, keskellð oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmðssð osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulðhde. Nðhtðvðsti ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan vðkeð, joten Vinitius tuli siihen johtopððt—kseen, ettð juhlallisuus tulee vietettðvðksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerððntyikin sangen lukuisa joukko ihmisið. Silmðnkantamiin asti nðkyi tuikkivia lyhtyjð toistensa vieressð, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeðssð. Ainoastaan joku paljasti pððnsð, kaikki muut pitivðt pððnsð peitossa, lienevðtk— sitten tehneet sen pelðten pettureja tai y—kylmðn takia. Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, ettð jos tðtð pimeyttð kestðð loppuun asti, niin kðy hðnen lyhtyjen sameassa valossa ja tðssð ððrett—mðssð ihmisjoukossa mahdottomaksi l—ytðð Lygia. ákkið sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja silloin saattoi nðhdð paremmin. Hetkisen perðstð rupesivat kansanjoukot laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhð ððnekkððmmin, jotakin kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinð elðissððn ollut kuullut sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli vðreillyt ihmisten ððnissð, kun he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyrðilleet, kaikui nytkin ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kðvi vaikutus niin mahtavaksi ja ððrett—mðksi, ettð olisi luullut koko hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui siltð kuin he olisivat korottaneet huutonsa y—h—n, kuin he olisivat olleet kulkijoita, jotka n—yrðsti rukoilevat pelastusta pimeðstð. He nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellð ylhððllð nðyttivðt he huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kðtensð ja jota pyysivðt astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikððnkuin odotuksen hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hðnen tovereihinsa niin mahtavan vaikutuksen, ettð he ehdottomasti loivat katseensa tðhtiin, odottaen, ettð todella tapahtuisi jotakin ihmeellistð. Vinitius oli kyllð Vðhðssð-Aasiassa ja Egyptissð, jopa itse Roomassakin nðhnyt joukon erilaisia temppeleitð, hðn oli tutustunut mitð erilaisinten uskontojen tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hðn ensi kerran elðissððn nðki ihmisið, jotka eivðt laulaneet jumalilleen tðyttððkseen mððrðttyjen juhlamenojen sððnt—jð, vaan todellisesta sydðmen tarpeesta. He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isðð tai ðitið. Sokeankin olisi tðytynyt huomata, ettð he todella rakastivat jumalaansa eivðtkð ainoastaan suoneet hðnelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei Vinitius ikinð ollut nðhnyt missððn maassa, juhlassa tai temppelissð. Ne roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielð palvelivat jumalia, tekivðt sen persoonallisen hy—dyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkððn pððhðn olisi pðlkðhtðnyt rakastaa heitð. Vaikka hðnen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka hðn kaiken aikaa haki hðntð ihmisjoukosta, tðytyi hðnen huomionsa sentððn kiintyð kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitð hðnen ympðrillððn tapahtui. Tuleen viskattiin ðkkið uusia soihtuja ja liekit leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan. Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllððn viitta, mutta paljain pðin. Hðn nousi kivelle, joka oli rovion vieressð. Hðnet nðhdessððn kumarsivat ihmiset syvððn, ja Vinitius kuuli useiden ððnien vieressððn kuiskaavan: £Pietari! Pietari!£ Toiset lankesivat polvilleen, toiset ojensivat kðtensð hðnen puoleensa. Hiljaisuus oli niin syvð, ettð saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden ajon kaukaa Nomentumin tieltð ja tuulen huminan pinjojen latvoissa hautausmaan syrjðllð. Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi: "Se se nyt on se £Krestuksen£ ensimmðinen opetuslapsi, kalastaja!" Mutta vanhus nosti kðtensð, teki ristin merkin ja tervehti siten kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hðnen toverinsa, jotka eivðt tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkið. Nuori mies ei nðin ðkkið voinut jðrjestðð vaikutuksiaan, mutta sen hðn huomasi, ettð vanhus tuossa hðnen edessððn on sekð erinomaisen yksinkertainen ettð epðtavallinen ja ettð hðnen epðtavallisuutensa johtuu juuri hðnen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen pððssð ei ollut hiippaa eikð hðnen kulmillaan tammiseppelettð, hðnen kðdessððn ei ollut palmunoksaa eikð hðnen rinnoillaan kultaisia tauluja, hðnen pukunsa ei ollut valkea eikð tðhdillð tai muilla itðmaalaisten, egyptilðisten, kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillð kirjaeltu. Ja taasen valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hðnessð, kun hðn kuunteli kristittyjen laulua: hðn tunsi miten tðmð uskonto erosi muista uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkððn juhlamenoihin tottuneen pððpapin vaikutusta. Hðn oli yksinkertainen, iðkðs ja erinomaisen kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta, jonka omin silmin oli nðhdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi, niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, ettð siihen uskoi. Hðnen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, ettð olisi saattanut luulla hðntð itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epðilijðnð ei Vinitius tahtonut antautua hðnen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta hðnet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitð tuo salaperðinen £Krestuksen£ toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi. Pietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hðn puhui kuin isð, joka varoittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elðmð on elettðvð. Hðn kðski heitð luopumaan ylellisyydestð ja nautinnoista, elðmððn k—yhyydessð, tapojen puhtaudessa ja totuudessa, kðrsivðllisesti kantamaan vainoja ja vastoinkðymisið, tottelemaan pððmiehið ja esivaltaa, karttamaan vððryyttð, valhetta ja panettelemista sekð lopuksi antamaan hyvðð esimerkkið sekð toisilleen ettð pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestð kaikki, mikð saattoi hðnelle palauttaa Lygian, oli hyvðð, ja pahaa taas kaikki, mikð asettui esteeksi heidðn vðlilleen--loukkasi ja suututti muutama nðistð neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa vastaan vanhus hðnen mielestððn sekð tuomitsi hðnen rakkautensa ettð riisti hðneltð Lygian ja yllytti tytt—ð vastarintaan. Vinitius ymmðrsi, ettð jos Lygia on tððllð, jos hðn kuulee nuo sanat ja kðtkee ne sydðmeensð, tðytyy hðnen samana hetkenð pitðð Vinitiusta uskonsa vihollisena ja vastustajana. Tðtð ajatellessa valtasi hðnet vihan puuska, ja hðn rupesi itsekseen miettimððn: £mitð uutta tðssð on? Onko tðmð olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen on kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisið pysymððn k—yhinð ja rajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettð vanhana, luotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta tehtyð p—ytðð, ylistðð kohtuutta, kehoittaa pysymððn totuudessa, kðrsivðllisesti kantamaan vastoinkðymisið ja lujasti kestðmððn onnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret ovat nakerrelleet ja jota eivðt ihmiset tahdo sy—dð siksi, ettð se haisee vanhalta£. Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystð. Hðn oli toivonut pððsevðnsð tuntemattomien, salaperðisten taikavoimien perille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja tuossa hðn nyt kuuli mitð yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja. Hðntð kummastutti ainoastaan, ettð ihmisjoukko kuunteli niin ððnet—nnð ja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhð enemmðn. Hðn oli kehoittanut heitð pysymððn hyvinð, hiljaisina, oikeutta rakastavina, k—yhinð ja puhtaina; eikð vain saavuttaakseen rauhan elðessððn, vaan saadakseen kuoleman jðlkeen iankaikkisesti elðð Kristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei kukaan ikinð ole maan pððllð saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys oli hðirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hðnen tðytyi kuitenkin my—ntðð, ettð vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen, stoikkojen ja muiden filosofien, sillð he suosittivat hyvðð ja hyvettð jðrkevðnð asiana, jolla on mitð suurin ja kðytðnn—llisin merkitys elðmðssð. Vanhus taas pani pððmððrðksi kuolemattomuuden. Eikð hðn kuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan alla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elðmðksi. Hðnen puheensa nðkyi koskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli rajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elðmðn pettymykset sen sijaan tavattoman vðhðpðt—iset, sillð ajallinen kðrsimys tulevan onnen saavuttamiseksi on aivan toista kuin kðrsiminen vain siitð syystð, ettð luonnon jðrjestys kðskee kðrsimððn. Vanhus sanoi vielð, ettð hyvettð ja totuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensð takia, koska korkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka siis rakastaa hyvðð ja hyvettð, sitð rakastaa Jumala, ja hðn on Hðnen rakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmðrtðnyt kaikkea, mutta sanoista, jotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen saanut selville, ettð Jumala kristittyjen kðsityksen mukaan on yksi ja kaikkivaltias. Kun hðn nyt vielð sai kuulla, ettð Hðn on kaikkihyvð ja kaikkivanhurskas, tuli hðn ehdottomasti ajatelleeksi, ettð sellaisen Luojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat turhanpðivðinen, rðhisevð joukko, jossa kaikki riitelevðt yhtaikaa ja kukin tahtoo saada ððnensð kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren miehen hðmmðstys, kun vanhus rupesi opettamaan, ettð Jumala my—skin on kaikkirakkaus ja ettð ihminen rakastaessaan toisia ihmisið tðyttðð Hðnen korkeimman kðskynsð. Ei ole tarpeeksi, ettð ihminen rakastaa omia kansalaisiaan, sillð jumal-ihminen on vuodattanut verensð kaikkien edestð, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin Kornelius, sadanpððmies. Meidðn ei pidð rakastaa yksin niitð, jotka meille tekevðt hyvðð, sillð Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka Hðnet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hðnet ristiinnaulitsivat. Meidðnkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka meitð vastaan rikkovat, vielðpð rakastaa heitð ja maksaa heidðn pahuutensa hellyydellð. Nðmð sanat kuullessaan kðsitti Chilon tehneensð turhaa ty—tð, sillð Ursus ei ikipðivinð uskalla tappaa Glaucusta, ei tðnð y—nð enempðð kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hðn my—skin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi hðntð, jos nðkisi ja tuntisi. Vinitius ei enðð ehtinyt ajatella, olivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissððn kyseli hðn itsekseen: mikð jumala se on? mikð oppi se on? ja mitð vðkeð nðmð ovat? Kaikki, mitð hðn kuuli, ei suorastaan mahtunut hðnen pððhðnsð. Se oli hðnelle uutta, ennenkuulumatonta. Hðn tunsi, ettð jos hðn olisi tahtonut kððntyð tuohon oppiin, olisi hðnen tðytynyt luopua ajatuksistaan, tavoistaan, luonteestaan, koko tðhðnastisesta mielestððn,--polttaa ne kaikki poroksi ja tðyttðð sielunsa aivan toisenlaisella elðmðllð ja hengellð. Oppi, joka kðski hðntð rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia, kreikkalaisia, egyptilðisið, gallialaisia ja britanneja, antamaan anteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvðllð, tuntui hðnen mielestððn hulluudelta. Mutta samalla hðnellð kuitenkin oli tunne, ettð tðmð oppi mielett—myydessððnkin on vðkevðmpi kuin kaikki tðhðnastinen filosofia. Mielett—myys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri siksi, ettð se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hðn oli jo hengessð hylðnnyt sen, mutta samalla hðn tunsi, ettð siitð, ikððnkuin kukkakentðstð, nousee lemu niin hurmaava, ettð joka kerran on sitð lemua hengittðnyt, se unohtaa kaiken muun ja ikðv—i aina takaisin siihen, ikððnkuin lotofagien maahan. Tðssð opissa ei ollut mitððn todellista, mutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestð todellisuus sen rinnalla niin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta. Hðnen eteensð avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hðn ollut saattanut aavistaakaan, ððret—n ala, jota pilvet peittivðt. Koko tðmð hautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttð, mutta samalla se oli kauhea, juhlallinen ja salaperðinen paikka, jossa paraikaa tuntui syntyvðn maailmaan jotakin, jota ei sieltð ikinð ennen ollut l—ytynyt. Vinitius johdatti uudestaan mieleensð alusta alkaen kaikki, mitð vanhus oli puhunut elðmðstð, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hðnen ajatuksensa kirkkaus oli niin hðikðisevð, ettð se sokaisi Vinitiuksen silmðt kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perðtysten. Vinitius katseli kaikkia nðitð asioita rakkautensa silmillð, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun hðn on keskittðnyt koko elðmðnsð intohimoon, ja noiden salamoiden valoa ihmetellessð selveni hðnelle, ettð jos Lygia on tððllð hautausmaalla, jos hðn tunnustaa, seuraa ja rakastaa tðtð oppia, niin ei hðn ikinð rupea hðnen rakastajattarekseen. Ensi kerran koko sinð aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian, kðsitti hðn tðllð hetkellð, ettð vaikka hðn saisikin hðnet kðsiinsð, hðn ei sittenkððn omistaisi hðntð. Sellaista mahdollisuutta ei hðn ikinð ollut ajatellut eikð hðn vielðkððn oikein osannut tehdð itselleen selkoa siitð, sillð se ei hðnen pððssððn ollut selvðnð ymmðrryksenð: hðn ainoastaan sekavasti tunsi, ettð joku korvaamaton tappio, joku hirveð onnettomuus hðntð uhkaa. Hðnen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi. Hðn vihasi kristittyjð yleensð ja tðtð vanhusta erittðin. Mokomakin kalastaja, joka ensi silmðykseltð oli nðyttðnyt tðydelliseltð moukalta, oli nyt hðnen silmissððn kasvanut salaperðiseksi voimaksi, joka hirveðnð, leppymðtt—mðnð johtaa hðnen kohtaloaan. Huomaamatta laskivat kivity—miehet taasen muutamia soihtuja tuleen. Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi tyynesti, siroina kielinð kirkasta taivasta kohti, jolla tðhdet tuikkivat. Pððstyððn Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan Herrastaan. Henkeð pidðtellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin tðydellinen, ettð olisi saattanut kuulla sydðnten sykinnðn. Tuo mies oli nðhnyt kaikki omin silmin! Joka hetki nðkyi niin painuneen hðnen muistiinsa, ettei hðnen tarvinnut kuin sulkea silmðnsð nðhdðkseen kaikki uudelleen. Hðn kertoi, ettð Golgatalta palattua hðn ja Johannes olivat istuneet huoneessa kaksi pðivðð, sy—mðttð, juomatta, surussa, murheessa, ahdistuksessa ja epðilyksessð. Pðð kðsien varassa olivat he istuneet ja ajatelleet, ettð Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin raskasta! Jo oli koittanut kolmas pðivð ja jo oli pðivðn valo valaissut muureja, mutta yhð he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet uneen (sillð kuoleman edellinenkin y— oli kulunut heiltð unettomana). ákkið he olivat herðnneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin oli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen, hengðstyksissððn, hapset hajallaan ja huutaen: £he ovat ottaneet pois Herran!£ Tðmðn kuultuaan olivat he nousseet ja lðhteneet juoksemaan paikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut ensimmðisenð, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjðksi, mutta ei uskaltanut mennð sisððn. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla, oli Pietari mennyt haudan sisðlle ja kivillð nðhnyt hikiliinan ja kððreliinat, mutta ei Herran ruumista. Silloin he olivat peljðstyneet, sillð he olivat ajatelleet pappien ottaneen pois hðnen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vielðkin suuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja sekð yhdessð ettð kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon kaikkien herrojen Herran puoleen, ettð Hðn kuulisi heitð. Sillð toivon henki oli heissð sammunut. He olivat odottaneet, ettð mestari vapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas pðivð siitð kun hðn kuoli, eivðtkð he voineet ymmðrtðð, miksi Isð oli ylenantanut Poikansa. Eivðt he enðð olisi tahtoneet nðhdð pðivðn valkeutta, vaan kuolla, niin raskas oli heidðn kuormansa ollut. Nðitð kauhun hetkið muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielð kyynelið. Tulen valossa saattoi nðhdð niiden kierivðn harmaalle parralle. Hðnen vanha, kalju pððnsð rupesi painumaan, ja ððni rinnassa tukahtui. £Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!£ mietti Vinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja naiset oli suru sulattanut nyyhkimððn. Olivathan he monasti ennenkin kuulleet Kristuksen kðrsimyksestð ja tiesivðthðn he, ettð surua seuraa ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nðhnyt kaikki, ja sen vaikutuksen alaisina he vððntelivðt kðsiððn, itkivðt tai l—ivðt rintoihinsa. Vðhitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillð halu kuulla enemmðn pððsi heissð voitolle. Vanhus sulki silmðnsð ikððnkuin paremmin voidakseen nðhdð kaukaiset asiat ja jatkoi: £Kun he nðin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan huoneeseen, huutaen, ettð hðn oli nðhnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei hðn heti ollut tuntenut Hðntð, vaan ajatellut sen olevan puutarhan hoitajan, mutta Hðn oli lausunut: £Maria!£ ja silloin oli Maria heti sanonut: £Rabboni!£ ja langennut Hðnen jalkainsa juureen, mutta Hðn oli kðskenyt hðnen mennð opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta opetuslapset eivðt uskoneet hðntð, ja kun hðn itki ilosta, niin rupesivat toiset torumaan hðntð, toiset taas ajattelivat, ettð suru oli vienyt hðnen jðrkensð sekaisin, sillð hðn kertoi niinkin, ettð oli nðhnyt haudalla enkelejð. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen kerran ja tapasivat haudan tyhjðnð. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli kðynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltð suurella ilolla ja sanoivat: £me nðimme totisesti Herran!£ Ja he rupesivat riitelemððn keskenððn suljettujen ovien takana juutalaisten pelon tðhden. Silloin Hðn tuli ja seisoi heidðn joukossaan, vaikkei oven avausta ollut kuulunut. Mutta he pelkðsivðt suuresti, ja Hðn sanoi: £rauha olkoon teille!£ * * * * * £Ja minð nðin Hðnet, niinkuin kaikki muutkin Hðnet nðkivðt, ja Hðn oli niinkuin valkeus ja niinkuin meidðn sydðntemme autuus, ja me uskoimme, ettð Hðn oli noussut kuolleista ja ettð meret kuivuvat, vuoret ja maa lankeevat, mutta Hðnen kunniansa ei muutu.£ * * * * * £Mutta kahdeksan pðivðn perðstð pisti Tuomas Didymus sormensa Hðnen naulainsa sijoihin ja koski Hðnen kylkeensð. Sitten hðn lankesi Hðnen jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hðnelle: £minun Herrani ja minun Jumalani!£ Mutta Hðn sanoi hðnelle: £ettðs minut nðit, Tuomas, niin sinð uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivðt nðe ja kuitenkin uskovat.£ Ja nðmð sanat me kuulimme, ja meidðn silmðmme nðkivðt Hðnet, sillð Hðn oli meidðn keskellðmme.£ Vinitius kuunteli, ja hðnen mielensð valtasi outo tunne. Hetkeksi hðn kokonaan unohti missð oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsð. Hðn seisoi kahden mahdottomuuden vðlissð. Hðn ei uskonut vanhuksen sanoihin, mutta hðn tunsi, ettð ainoastaan sokea oman jðrkensð kieltðjð saattoi vðittðð tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: £minð nðin!£ Hðnen liikutuksensa, kyyneleensð, koko hðnen esiintymisensð ja varsinkin kaikki nuo yksityiskohdat, jotka hðn kertomukseensa liitti, tekivðt kaikki epðilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui vðlistð, ettð hðn nðkee unta. Mutta hðnen edessððn oli ððnet—n ihmisjoukko, kðry lyhdyistð tuntui hðnen sieramiinsa, edempðnð loimusivat soihdut, ja kivellð vieressð seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan todistaen: £minð nðin!£ Hðn jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin hðnen tðytyi pysðhtyð, sillð hðn kertoi hyvin tarkasti, ja selvðsti saattoi huomata, ettð jokainen yksityiskohta oli sy—pynyt hðnen muistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He ty—nsivðt yltððn pððhineet, voidakseen kuulla paremmin ja estððkseen ainoatakaan noista kalliista sanoista menemðstð hukkaan. Yliluonnollinen voima nðytti siirtðvðn heidðt Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan pyhðn maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui Tiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten silloin, kun Johannes oli huomannut hðnet venheestð ja huutanut: £Herra se on!£ mutta Pietari oli heittðytynyt veteen, pikemmin pððstðkseen rakastetun jalkain juureen. Kuulijat nðyttivðt kokonaan unohtaneen elðmðn, heidðn kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ððret—n rakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkðn kertomuksen aikana olivat nðhneet nðkyjð, ja kun hðn nyt rupesi kertomaan, kuinka taivaaseenastumisen hetkenð pilvet olivat alkaneet levitð Vapahtajan jalkojen alle, verhota Hðntð ja vihdoin peittðð Hðntð opetuslasten silmistð, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen. Syntyi ððnet—n odotus, ikððnkuin ihmiset olisivat toivoneet vielðkin saavansa nðhdð Hðnet tai ikððnkuin he olisivat odottaneet Hðnen uudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli kaitsee hðnelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan hðntð ja laumaa. Nðille ihmisille ei tðnð hetkenð Rooma eikð hullu Caesar, ei temppelit, jumalat eivðtkð pakanat merkinneet mitððn. Heille oli olemassa yksin Kristus, joka tðytti maan, meren, taivaan ja maailman. Puoliy— oli jo kulunut, sillð taloissa, joita oli siellð tððllð Via Nomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. ákkið tarttui Chilon Vinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi: "Herra, tuolla, vðhðn matkan pððssð vanhuksesta nðen Urbanuksen ja hðnen vieressððn naisen." Vinitius herðsi kuin unesta, kððntyi, seurasi kreikkalaisen kðden liikettð ja nðki Lygian. KAHDESKYMMENESENSIMMáINEN LUKU. Hðnet nðhdessððn tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypðhtðvðn. Hðn unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista kðsittðmðtt—mistð asioista, jotka juuri oli kuullut, hðn ei muuta nðhnyt kuin Lygian yksinððn. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien pðivien levottomuuksien, vaivojen ja tuskien perðstð hðn siis oli l—ytðnyt hðnet! Ensi kerran elðissððn sai hðn kokea, ettð ilokin voi karata ihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hðnen rintaansa niin ettð henki on lðhtemðisillððn. Hðn, joka tðhðn asti oli luullut, ettð £Fortuna£, Onnetar, oli velvollinen tðyttðmððn kaikki hðnen toivomuksensa, uskoi tðllð hetkellð tuskin omia silmiððn ja omaan onneensa. Varmaan hðnen tulinen luonteensa olisi johtanut hðnet johonkin varomattomaan tekoon, jollei hðn olisi epðillyt ja ensin tahtonut ottaa selkoa, eik— hðn vain yhð vielð ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen alaisena, joita hðnen pððnsð oli ollut tðynnð, ja eik— hðn vain nðhnyt unta. Mutta ei ollut epðilystð: hðnen silmðnsð nðkivðt Lygian, ja ainoastaan muutaman askeleen etðisyys erotti heidðt. Tytt— seisoi soihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli tðysi vapaus ahmia hðntð mielin mððrin. Pððhine oli valunut tyt—n hartioille ja hiukset irtaantuneet; hðnen huulensa olivat hiukan auki, silmðt tðhtðsivðt apostoliin, kasvot olivat jðnnityksessð ja sðteilivðt alttiudesta. Hðn kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius ei koskaan ollut nðhnyt hðntð niin kauniina. Vaikka hðn oli huolissaan, ei hðn saattanut olla hðmmðstymðttð Lygian kasvojen jaloa kauneutta orjankin puvussa. Rakkaus leimahti hðnessð liekiksi, hðnet valtasi ððret—n, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne. Lygian pelkkð nðkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli hðntð silmillððn niinkuin janoinen juo raikasta vettð. Siinð jðttilðiskokoisen lygilðisen rinnalla tuntui hðn melkein pienemmðltð kuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, ettð hðn todella oli kðynyt hennommaksi ja ettð ruumis oli ikððnkuin lðpikuultava; hðn oli kuin kukkanen tai henki. Kiihtymistððn kiihtyi Vinitiuksessa halu saada omistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitð hðn oli nðhnyt ja omistanut sekð Itðmailla ettð Roomassa. Hðn tunsi olevansa valmis antamaan pois heidðt kaikki, Rooman ja koko maailman kaupanpððlliseksi, kunhan hðn saisi omakseen hðnet, tðmðn yhden. Varmaan hðn olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon, joka pelkðsi hðnen tekevðn jotakin vaarallista, olisi vetðissyt hðntð vaatteen liepeestð. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan. ákkið kajahti huuto £maranatha!£ mutta sitten rupesi suuri apostoli suihkulðhteen vedellð kastamaan niitð, jotka presbyterit esittivðt valmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestð tuntui y— loppumattoman pitkðltð. Hðn olisi kiireen kautta tahtonut pððstð ottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hðnen asunnostaan. Vihdoin toiset jo rupesivat lðhtemððn hautausmaalta. "Lðhdetððn, herra," kuiskasi Chilon, "ulos portista, sillð ihmiset katselevat meihin, koska emme ole paljastaneet pððtðmme." Chilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin kuullakseen, laskeneet viitan pððhineet hartioilleen; he yksin eivðt olleet noudattaneet esimerkkið. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillð portilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia lðsnðolijoita, varsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa. "Seuratkaamme heitð," virkkoi Chilon, "niin saamme nðhdð, mihin taloon he menevðt. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tðnððn, asetat kaikille oville orjia ja otat hðnet haltuusi." "En!" huusi Vinitius. "Mitð aiot tehdð, herra?" "Seuraamme heitð heidðn asunnolleen ja ry—stðmme hðnet paikalla. Otatko tehdðksesi sen, Croton?" "Otan kyllð," vastasi miekkailija, "ja rupean vaikka orjaksesi, jollen katkaise selkðrankaa puhvelihðrðltð, joka hðntð vartioi." Mutta Chilon rupesi kaikkien jumalien nimessð pyytðmððn ja rukoilemaan, ettð he luopuisivat tuumastaan. Crotonhan oli otettu matkaan vain puolustajaksi siltð varalta, ettð heidðt tunnettaisiin ja ettð karattaisiin heidðn kimppuunsa. Eihðn tarkoitus ollut, ettð Croton ry—stðisi neidon. Ruveta taas ry—stðmððn hðntð kahteen mieheen olisi ollut sama kuin sy—stð suoraan surman suuhun. Sitðpaitsi hðn siinð olisi voinut pððstð karkuun heidðn kðsistððn ja etsið toisen piilopaikan kaupungissa tai jðttðð Rooman kokonaan. Mitð silloin olisi voitettu? Eik— ollut parempi valita varma tie kuin sy—stð surman suuhun ja saattaa koko puuha vaaran alaiseksi? Vinitius oli vaivoin saanut hillityksi mielensð, sillð hðn olisi tahtonut heti hautausmaalla siepata Lygian syliinsð. Hðn huomasi kuitenkin, ettð kreikkalainen oli oikeassa, ja olisi ehkð seurannut hðnen neuvoaan, jollei Croton, jonka mieli teki palkkaa, olisi pannut vastaan. "Tuki jo, herra, tuon vanhan pukin suu!" huudahti hðn, "tai salli minun pððstðð nyrkkini hðnen pððlaelleen. Kerran vei Lucius Saturnius minut kilpailuihin Buxentumiin, ja siellð majatalossa hy—kkðsi seitsemðn juopunutta miekkailijaa kimppuuni, mutta ei yksikððn heistð pððssyt kðsistðni ehein luin. En kehoita riistðmððn tytt—ð keskeltð ihmisten joukkoa, sillð he voisivat heittðð kivið kintuillemme, mutta kotoa lupaan ry—stðð hðnet koska tahansa ja kantaa minne vain tahdot." Nðmð sanat olivat Vinitiuksen mieleen, ja hðn virkkoi: "Juuri niin, kautta Herkuleen! Huomenna ehkð sattumalta emme tapaisi hðntð kotona, ja jos kerran olisimme pelðstyttðneet heitð, toimittaisivat he hðnet viipymðttð toiseen paikkaan." "Mutta se lygilðinen voi olla hirvittðvðn vðkevð," vaikeroi Chilon. "Ei sinua kðsketðkððn kðymððn kðsiksi hðneen," vastasi Croton. Heidðn tðytyi vielð odottaa kauan aikaa, ja kukot kiekuivat jo aamulaulujaan, ennenkuin Ursus ja Lygia astuivat ulos portista. Heidðn seurassaan oli muutamia muita henkil—itð, joiden joukosta Chilon oli tuntevinaan suuren apostolinkin. Hðnen rinnallaan astui toinen vanhus, joka oli lyhyempi varreltaan, kaksi vanhanpuoleista naista ja poika, joka kantoi lyhtyð. Tðmðn ryhmðn perðssð kulki joukko, jossa saattoi olla parisataa henkeð, ja siihen liittyivðt Vinitius, Chilon ja Croton. "Katsopa, herra," virkkoi Chilon "neitosi on mahtavan suojeluksen alaisena. Suuri apostoli itse kulkee hðnen rinnallaan! Katso kuinka ihmiset polvistuvat, kun hðn astuu heidðn ohitseen." Ihmiset todella polvistuivat, kun hðn astui heidðn ohitsensa, mutta Vinitius ei katsellut heitð. Hðn ei hetkeksikððn pððstðnyt Lygiaa silmistððn ja ajatteli yksinomaan hðnen ry—stðmistððn. Sodassa tottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hðn koko sotilaallisella tðsmðllisyydellððn pððssððn valmiiksi ry—st—suunnitelman. Hðn tiesi, ettð hðnen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi my—skin, ettð rohkeat tuumat usein vievðt voittoon. Mutta tie oli pitkð, ja aikaa jði yllin kyllin mietteisiin. Hðn tuli ajatelleeksi sitð syvðð kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut hðnen ja Lygian vðlille. Hðn ymmðrsi nyt kaikki, mitð oli tapahtunut ja miksi se oli tapahtunut. Siksi ðlykðs hðn toki oli. Hðn ei ollut tuntenut Lygiaa. Hðn oli pitðnyt hðntð ihanana tytt—nð, jolle ei kukaan vedð vertoja ja joka sytyttðð hðnen rakkautensa tuleen. Nyt hðn ymmðrsi, ettð tuo oppi tekee hðnet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja ettð turha vaiva oli ruveta houkuttelemaan hðntð rakkaudella, intohimolla, rikkaudella tai nautinnolla. Hðn kðsitti vihdoin senkin--mitð he eivðt Petroniuksen kanssa ennen olleet kðsittðneet--ettð tðmð uusi uskonto valaa sieluun jotakin, jota ei heidðn maailmansa tunne, ja ettei Lygia, vaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitððn kristityistð totuuksistaan hðnen tðhtensð. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin se, mitð Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa. Kuka nainen hyvðnsð hðnen tuttavistaan olisi ruvennut hðnen rakastajattarekseen--tðmð kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi kuin hðnen uhrikseen. Tðtð ajatellessa valtasi hðnet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla hðn tunsi, ettð hðnen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ry—stðminen kyllð oli mahdollinen panna tðytðnt——n, jopa hðn oli varma sen onnistumisestakin. Mutta yhtð varmaan hðn tiesi, ettð sekð hðn ettð hðnen urheutensa ja mahtavuutensa tðmðn opin rinnalla oli aivan mitðt—n: eivðt hðnen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja sotilas, joka oli nðhnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja luullut sen aina niiden vallan alla pysyvðn, nðki nyt ensi kerran elðessððn, ettð niidenkin ylðpuolella oli ehkð olemassa jotakin. Ja kummissaan kysyi hðn itseltððn: mitð se on? Ei hðn voinut antaa siihen selvðð vastausta. Hðnen pððssððn py—rivðt kuvat hautausmaalta, hðn nðki kokoontuneet joukot ja Lygian koko sielullaan ja mielellððn kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui kðrsimyksestð, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta. Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla puolen Tuonelan jokea. Jota enemmðn Vinitius nðitð asioita ajatteli, sitð sekavammaksi kðvi hðnen pððnsð. Mutta sekavuudesta pððsti hðnet ðkkið Chilon, joka rupesi valittamaan kohtaloaan: hðn oli suostunut etsimððn Lygiaa ja henkensð kaupalla hðn oli lupauksensa tðyttðnyt ja l—ytðnyt hðnet Vinitiukselle. Saattoiko hðneltð enempðð vaatia? Oliko hðn ehkð luvannut pitðð huolta neidon ry—stðmisestð, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta puuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltð, joka tahtoi elðð mietteissððn, tieteessððn ja hyveessððn? Miten kðy, jos sellainen mahtava herra kuin Vinitius saa jonkun vamman tytt—ð ry—stðessððn? Tietysti jumalat ovat velvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on sattunut, ettð jumalat ovatkin pelaamassa arpapelið eivðtkð pidð huolta maailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetððn, sidotuin silmin. Hðn ei nðe pðivðllð, vielð vðhemmin y—llð. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jos lygilðinen karhu heittðisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellð, viinitynnyrillð tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin Chilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikð palkkaa. Tietðjðparka on kiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander Makedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hðnelle edes kukkaron, jonka hðn lðhtiessð nðkyi pistðvðn vy—h—nsð, niin saisi onnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttðð kristityt. Oi, miksi eivðt he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu varovaisuudesta ja kokemuksesta! Vinitius veti kukkaron vy—stððn ja viskasi sen Chilonin kouraan. "Siinð saat, ja ole nyt vaiti." Kreikkalainen tunsi, ettð kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi hðnen mieltððn. "Ainoa toivoni," virkkoi hðn, "on, ettð Herkules tai Theseus saavat aikaan vielð suurempia urot—itð. Ja mitð tðmð likeinen persoonallinen ystðvðni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en sanokaan puolijumalaksi, sillð sinð olet tðydellinen jumala ja varmaankin sinð et tulevaisuudessa unohda k—yhðð, mutta uskollista palvelijaa, kun hðn silloin tðll—in tarvitsee hoitoa; sillð hðn itse unohtaa kaikki tyyni, kun hðn kerran pððsee syventymððn kirjoihin... Vðhðinen puutarha ja m—kki kuistineen, joka suojaisi kesðkylmðð vastaan, tuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni. Sieltð syrjðstð minð sitten seuraisin sankarit—itðnne, rukoillen teille Jupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin, ettð puoli Roomaa herðisi ja rientðisi avuksenne. Miten tðmð tie on pahaa ja epðtasaista! øljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entð jos Croton, joka on yhtð jalomielinen kuin vðkevðkin, ottaisi minut syliinsð ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hðn saisi kokea, miltð tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisðksi, kuten Aeneas teki, puolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minðkin yrityksen onnistumiseen nðhden saisin olla aivan levollinen." "Mieluummin kantaisin lampaan raatoa, joka kuukausi sitten on kuollut ruttoon," vastasi miekkailija. "Mutta jos annat minulle kukkaron, jonka arvoisa tribuni heitti kðteesi, niin otan kantaakseni sinut portille." "Katketkoon jalastasi isovarvas!" virkkoi kreikkalainen. "Vai sen verranko sinð otit oppiaksesi tuolta kunnianarvoiselta vanhukselta, joka sanoi k—yhyyden ja armeliaisuuden olevan pððhyveitð?... Eik— hðn nimenomaan kehoittanut rakastamaan minua? Mutta huomaan, etten ikinð saa sinusta syntymððn minkððnlaista kristittyð ja ettð aurinko pikemmin pððsee paistamaan mamertilaisen vankilan muurien lðpi kuin totuus pððsee tuon virtahevon kalloon." Crotonilla oli pedon voimat, mutta ihmisen tunteet hðneltð kokonaan puuttuivat. "álð pelkðð!" huudahti hðn, "en ikinð rupea kristityksi! En tahdo kadottaa leipðkannikkaani!" "Niin, jos sinð tuntisit edes filosofian ensimmðiset alkeet, niin tietðisit, ettð kulta on multaa." "Koetappa vain puhua minulle filosofiasta, niin pusken pððni mahaasi. Silloin nðhdððn, kuka voittaa." "Niin saattoi hðrkðkin vastata Aristoteleelle," huomautti Chilon. Aamu jo hðmðrsi. Kalpea rusko alkoi valautua muurien harjoille. Puut tien varrella, rakennukset ja hautapatsaat, joita oli siellð tððllð, tulivat vðhitellen nðkyviin hðmðrðstð. Tie ei enðð ollut autio. Vihanneskauppiaat odottelivat porttien avaamista, tavarat sðlytettyinð aasien ja muulien selkððn. Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa kuljetettiin metsðnriistaa. Tiellð ja molemmin puolin tietð liikkui kevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempðð nðyttivðt ihmiset, sumun sisðstð katsoen, hengiltð. Vinitiuksen silmðt riippuivat kiinni Lygian solakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kðvi yhð hopeankarvaisemmaksi. "Herra," virkkoi Chilon, "loukkaisin sinua, jos edellyttðisin, ettð anteliaisuutesi joskus loppuu, mutta koska nyt olet maksanut saatavani, et voine epðillð minun puhuvan omaan pussiini. Neuvoisin sinua vielð kerran ottamaan selkoa jumalallisen Lygian asunnosta ja sitten palaamaan kotiin noutamaan orjia ja kantotuolia. álð kuuntele tuota norsunluista rumpua, tuota Crotonia! Hðn tahtoo itse ry—stðð neidon vain pððstðkseen sinun kukkarosi kimppuun." "Minð tiedðn sellaisen paikan hartioittesi vðlissð, ettð jos siihen isken nyrkkini, niin sinð heitðt henkesi," huomautti Croton. "Minð tiedðn sellaista kefalonilaista viinið, ettð jos sitð juon, niin tulen terveeksi," virkkoi Chilon. Vinitius ei kiinnittðnyt huomiota heidðn puheisiinsa, sillð he likenivðt juuri kaupungin portteja, ja siellð kohtasi heidðn silmiððn kumma nðky. Apostolin astuessa ohitse lankesivat sotamiehet polvilleen, vanhus laski hetkiseksi kðtensð heidðn rautaisille kypðreilleen ja teki ristin merkin. Nuoren patriisin mieleen ei ikinð olisi juolahtanut, ettð jo sotamiestenkin joukossa saattaisi olla kristittyjð, ja tðynnð hðmmðstystð tuli hðn ajatelleeksi, ettð niinkuin palavassa kaupungissa talo syttyy toisensa perðstð, niin tðmðkin oppi pðivð pðivðltð valloittaa yhð uusia sieluja ja leviðð nopeammin kuin kukaan saattaa aavistaakaan. Kummallista! Jos Lygia olisi tahtonut paeta kaupungista, niin kyllð olisi l—ytynyt vartioita, jotka itse olisivat auttaneet hðntð salaa katoamaan. Tðllð hetkellð kiitti Vinitius hartaasti kaikkia jumalia, ettei niin ollut kðynyt. Pððstyððn asumattomilta kentiltð muurien taakse rupesi kristittyjen joukko hajoamaan. Silloin tðytyi Vinitiuksen seurata Lygiaa edempðð ja varovaisemmin, jottei herðttðisi huomiota. Chilon puolestaan alkoi valitella, ettð hðnen jalkojaan sðrkee ja ettð ne jo ovat vallan haavoilla. Hðn jðttðytyi yhð jðlemmð, eikð Vinitius hðntð estðnyt, sillð hðn arveli, ettei hðn enðð tarvitse tuota heikkoa ja pelkurimaista kreikkalaista. Hðnen puolestaan hðn olisi saanut vaikkapa p—tkið tiehensð, jos olisi tahtonut, mutta kunnianarvoisaa tietðjðð pidðtti varovaisuus ja uteliaisuus. Hðn asteli yhð heidðn perðssððn, tuontuostakin tullen, likemmð toistamaan neuvojaan tai lausumaan arvelujaan. Hðn pelkðsi, ettð vanhus, joka kulki apostolin seurassa, mahdollisesti olisi Glaucus, jollei hðn sentððn ollut liian lyhyt vartaloltaan. Kauan he vielð saivat kulkea, ennenkuin saapuivat Tiberin rannalle, ja aurinko oli jo nousemaisillaan, kun ryhmð, jossa Lygia oli, hajaantui. Apostoli, vanha vaimo ja poika jatkoivat matkaansa pitkin joenvartta, vastavirtaan. Se vanhuksista, joka oli lyhyempi varreltaan, Ursus ja Lygia poikkesivat kapealle kadulle, astuivat vielð satakunnan askelta ja menivðt sitten taloon, jossa oli kaksi myymðlðð, toisessa kaupattiin oliveja, toisessa lintuja. Chilon, joka oli seurannut Vinitiusta ja Crotonia noin viidensadan askeleen pððssð, seisahtui kuin maahan naulattuna, painautui muuria vastaan ja rupesi viittomaan heitð takaisin. He palasivat, sillð heidðn tðytyi neuvotella. "Mene," sanoi Vinitius Chilonille, "katsomaan, pððseek— tðstð talosta toiselle kadulle." Chilon, joka juuri oli valittanut jalkojensa olevan verillð, juoksi nyt sellaista kyytið, ettð olisi luullut hðnen saaneen Mercuriukselta siivet, ja palasi hetkisen perðstð. "Ei," vastasi hðn, "ei ole kuin tðmð yksi ovi." Hðn pani kðtensð ristiin. "Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran, Baalin ja kaikkien Itðmaiden ja Lðnsimaiden jumalien rukoilen sinua, herra, luopumaan tuumastasi... Kuule minua..." Samassa hðn sentððn keskeytti puheensa, sillð hðn huomasi, ettð Vinitiuksen kasvot kðvivðt kalman kalpeiksi ja hðnen silmðnsð sðken—ivðt kuin suden silmðterðt. Hðnen katseensa todisti selvðsti, ettei mikððn maan mahti olisi saattanut estðð hðntð toteuttamasta aikomustaan. Crotonin jðttilðisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hðn heilutti kehittymðt—ntð pððkalloaan, kuten rautahðkkiin suljettu karhu. Eivðt hðnen kasvonsa sentððn ilmaisseet vðhintðkððn levottomuutta. "Minð menen ensinnð sisððn," sanoi hðn. "Sinð tulet minun jðlessðni," virkkoi Vinitius kðskevðllð ððnellð. Hetken perðstð olivat he kadonneet pimeððn porttikðytðvððn. Chilon juoksi likeisimpððn kadunkulmaan ja jði nurkan taa katselemaan mitð tapahtuisi. KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU. Vasta portista astuttuaan ymmðrsi Vinitius, mihin vaikeaan ty—h—n hðn oli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat Rooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nðmð talot niin hðtðisesti ja huonosti rakennetut, ettð tuskin vuosikaan oli mennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden pððlle. Ne olivat oikeita mehilðiskekoja, korkeita ja kapeita, tðynnð lukemattomia pienið koppeja ja komeroja, joissa kuhisi k—yhðð kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla kaduilla ollut nimið, olivat nðmð talot aina numeroimattomat. Orjat kantoivat niistð omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivðt kaupungin viranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistð, eivðt orjat tavallisesti itsekððn niitð tietðneet. Tavattoman vaikea oli sentðhden kysyð tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut vartijaa. Vinitius ja Croton tulivat pitkðstð kðytðvðntapaisesta kapeaan, neliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympðr—ivðt muurit ja joka nðhtðvðsti oli koko talon yhteisenð atriumina. Keskellð pihaa oli suihkukaivo, jonka vesisðde valui maahan muurattuun, kiviseen sðili——n. Joka taholta nousi seinið my—ten portaita eri kerroksiin, ne olivat osaksi puusta, osaksi kivestð. Portaat kððntyivðt parvekkeihin, joista pððstiin asuntoihin. Alhaalla maaperðssð oli niinikððn asuntoja. Toisiin johti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho, sekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu. Oli vielð varhainen aamu, eikð pihassa nðkynyt elðvðð sielua. Nðhtðvðsti kaikki vielð nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat kðyneet Ostrianumissa. "Mitð nyt teemme, herra?" kysyi Croton ja seisahtui. "Odotamme tðssð; ehkð joku sentððn tulee," vastasi Vinitius. "On parasta ettei kukaan saa nðhdð meitð pihamaalla." Samassa hðnen mieleensð muistui, ettð Chilonin neuvo ehkð voisi olla kðytðnn—llinen. Muutamalla kymmenellð orjalla saattaisi miehittðð portin, joka nðytti olevan talon ainoa sisððnkðytðvð, penkoa kaikki asunnot yhtaikaa ja siten pððstð Lygiankin asunnolle. Muutoin kristityt, joita tððltð varmaankaan ei puuttunut, voisivat ilmoittaa Lygialle, ettð hðntð etsitððn, ja siltð kannalta katsoen saattoi olla vaarallista panna vieraita ihmisið tiedustelemaan hðntð. Vinitius mietti jo, eik— liene parasta lðhteð kotiin noutamaan orjia, kun ðkkið esirippu ty—ntyi syrjððn ja mies, seula kðdessð, likeni suihkukaivoa. Vinitius tunsi hðnet paikalla Ursukseksi. "Se on lygilðinen!" kuiskasi hðn. "Muserranko siltð luut rikki?" "Odota." Ursus ei huomannut heitð, sillð he seisoivat seinðn varjossa. Pahaa aavistamatta pisti hðn seulansa, joka oli tðynnð vihanneksia, vesisðteen alle. Nðhtðvðsti hðn, vietettyððn koko y—n hautausmaalla, aikoi valmistaa niistð suurusta. Saatuaan vihannekset huuhdotuiksi, otti hðn mðrðn seulan ja katosi verhon taakse. Croton ja Vinitius hy—kkðsivðt hðnen perðssððn, luullen tulevansa suoraan Lygian asuntoon. Mutta he suuresti hðmmðstyivðt, kun nðkivðt, ettei verho vienytkððn asuntoon, vaan toiseen pimeððn kðytðvððn, jonka pððssð nðkyi pieni puutarha, muutama sypressi ja myrttipensas sekð pieni rakennus, p—nkitettynð toisen kivimuurin ikkunatonta takaseinðð vastaan. He huomasivat molemmat paikalla, ettð asianhaarat olivat suotuisat. Pihassa olisi voinut syntyð aika kahakka, kun ihmiset olisivat rientðneet paikalle, mutta pienen rakennuksen yksinðisyys helpotti suuresti puuhaa. Pianhan he tðssð suoriutuvat tyt—n puolustajasta, s.o. Ursuksesta, sitten he kiireesti koppaavat Lygian kðsiinsð, ja kun saavat hðnet kadulle, niin kyllð tulevat toimeen. Luultavasti ei kukaan heitð vastusta, ja jos joku yrittðisi, niin saisi kuulla, ettð he ovat korjaamassa haltuunsa Caesarin karannutta panttivankia. Vinitius saattaa siinð tapauksessa ilmoittaa asian vartijoille ja ottaa heidðt avukseen. Ursus oli jo miltei talon ovella, kun askelten kopina herðtti hðnen huomionsa. Hðn seisahtui, nðki kahden miehen likenevðn, laski seulan kðdestððn ja kððntyi heidðn puoleensa. "Ketð te haette?" kysyi hðn. "Sinua!" vastasi Vinitius. Samassa kððntyi nuori soturi Crotoniin pðin ja kuiskasi kiireesti: "Tapa hðnet!" Croton karkasi hðnen kimppuunsa kuin tiikeri, ja ennenkuin lygilðinen oli ehtinyt pððstð jðrkiinsð ja kðsittðð olevansa tekemisissð vihamiehen kanssa, oli miekkailija jo kietonut hðnen ympðrilleen rautaiset kðsivartensa. Vinitius, joka tunsi Crotonin yliluonnolliset voimat, ei viitsinyt odottaa ottelun pððttymistð, vaan heitti heidðt oman onnensa nojaan, riensi eteenpðin, tyrkkðsi oven auki ja tuli pimeððn, vðhðiseen huoneeseen, jota tuli liedestð valaisi. Loimu lankesi suoraan Lygian kasvoille. Hðnen toverinaan valkean ððressð oli sama vanhus, joka yhdessð Lygian ja Ursuksen kanssa oli tullut Ostrianumista. Vinitius karkasi huoneeseen sellaista kyytið, ettei Lygia ehtinyt hðntð huomatakaan, ennenkuin hðn oli kðynyt hðneen kðsiksi, nostanut hðnet ilmaan ja ty—ntyi takaisin ovelle. Vanhus tosin koetti estðð hðntð, mutta hðn pusersi toisella kðdellððn Lygiaa rintaansa vastaan ja tuuppasi vapaalla kðdellððn tieltððn vanhuksen. Samassa valui vaippa hðnen pððstððn, ja Lygia nðki hðnen tutut kasvonsa, jotka tðllð hetkellð olivat niin hirveðt katsella, ettð veri suonissa seisahtui ja ððni tukahtui kurkkuun. Hðn olisi tahtonut huutaa apua, mutta ei voinut. Hðn tarttui ovenpieleen, tehdðkseen edes sillð lailla vastarintaa, mutta hðnen sormensa luisuivat kiviseltð seinðltð, ja kun Vinitius sai hðnet puutarhaan, oli hðn miltei py—rtymðisillððn, sillð siellð oli heitð vastassa kamala nðky. Ursus piteli sylissððn miestð, joka oli taivutettu aivan takakenoon, pðð rentona roikkumassa, suu verissð. Kun hðn nðki Vinitiuksen, iski hðn vielð viimeisen kerran nyrkkinsð miehen pððhðn ja karkasi sitten raivoisan pedon lailla Vinitiuksen kimppuun. "Hðn tappaa minut!" ajatteli nuori patriisi. Ikððnkuin unessa kuuli hðn Lygian huutavan: £ðlð tapa!£ ja tunsi kðsivartensa irtautuvan Lygian ympðriltð ikððnkuin ukkosnuolen iskusta. Sitten alkoi kaikki py—rið hðnen silmissððn ja koko maailma musteni. * * * * * Chilonissa oli uteliaisuus voittanut pelon ja hðn asettui naapuritalon kulmaan seuraamaan asiain kulkua. Hðn laski nimittðin, ettð olisi edullista olla Vinitiuksen likeisyydessð, jos hðnen onnistuisi ottaa Lygia haltuunsa. Urbanusta ei hðn enðð pelðnnyt, hðn oli aivan vakuutettu, ettð lygilðinen Crotonin kðdestð saisi surmansa. Mutta jos autioilla kaduilla sattuisi syntymððn ottelu, jos kristityt tai jotkut muut ihmiset rupeisivat tekemððn vastarintaa Vinitiukselle, sopisi Chilonin esiintyð Caesarin vallan edustajana, kðskeð vartijat nuoren patriisin avuksi roskavðkeð vastaan ja voittaa Vinitiukselta uusia armonosoituksia. Hengissð hðn tosin koko ajan oli ollut sitð mieltð, ettð Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin luottaen hðn sentððn arveli sen onnistuvan. £Parhaimmassa tapauksessa voi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietð.£ Mutta aika alkoi jo kðydð pitkðksi, ja kðytðvðssð, jonne Chilon piilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herðttðvð hiljaisuus. "Jolleivðt he l—ydð hðnen asuntoaan, vaan nostavat melun, niin he pelðstyttðvðt hðnet." Se ei Chilonin mielestð olisi ollut ensinkððn paha, sillð hðn tiesi, ettð Vinitius siinð tapauksessa taasen joutuisi hðnen apunsa tarpeeseen ja tulisi luovuttaneeksi hðnelle joukottain sestertsejð. "Toimikoot nyt miten pðin hyvðnsð," puheli hðn itsekseen, "minun hyvðkseni he tietðmðttððnkin toimivat... Jumalat, jumalat, sallikaa ainoastaan..." Hðn sðpsðhti ðkkið, sillð tuntui siltð kuin joku olisi liikkunut kðytðvðssð. Hðn painui likemmð seinðð, pidðtti henkeððn ja katseli vilkkumatta eteensð. Joku pðð pistðytyi todella ulos kðytðvðstð ja katseli varovasti ympðrilleen. Hetkisen perðstð se katosi. "Se oli joko Vinitius tai Croton," mietti Chilon. "Mutta jos he ovat saaneet neidon kðsiinsð, niin mitð he katua tarkastavat? Ihmisið heidðn joka tapauksessa tðytyy tavata, sillð ennenkuin he ehtivðt Carinaelle, on kaupunki jo tðydessð touhussa. Mitð kummaa!? Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien!..." ákkið nosti kauhu pystyyn hðnen hiuksensa viimeisetkin tðhteet. Portista astui Ursus kantaen Crotonin ruumista roikkumassa olkapððnsð yli. Kerran hðn vielð katseli ympðrilleen, mutta rupesi sitten juoksemaan alas autiota katua, joelle pðin. Chilon painui muuria vastaan litteðksi kuin lauta. "Olen surman oma, jos hðn minut nðkee!" mietti hðn. Mutta Ursus juoksi aika kyytið naapuritalon ohitse ja katosi seuraavan rakennuksen taakse. Nyt ei mikððn enðð olisi saanut pidellyksi Chilonia; hðn pakeni voimiensa takaa ensimmðiselle poikkikadulle, ja pelko ja hðtð pani hampaat hðnen suussaan kalisemaan. Hðn juoksi sellaista kyytið, ettð nuorempi tuskin olisi pysynyt hðnen perðssððn. "Jos hðn palatessaan nðkee minut, niin hðn ottaa minut kiinni ja tappaa," mietti hðn itsekseen. "Pelasta minut, oi Zeus, pelasta Apollo, pelasta Hermes, pelasta sinð kristittyjen jumala! Minð jðtðn Rooman ja palaan Mesembriaan, jos vain pelastatte minut tuon lemmon kðsistð." Ja lygilðinen, joka oli tappanut Crotonin, nðytti hðnen silmissððn todella yliluonnolliselta olennolta. Siinð juostessaan pitkin katua tuli hðn siihen johtopððt—kseen, ettð joku jumala on mahtanut ottaa barbaarin hahmon. Ja sinð hetkenð uskoi hðn kaikkiin maailman jumaliin ja kaikkiin jumal-taruihin, joita hðn tðhðn asti oli pitðnyt pilkkanaan. Ehkðpð itse kristittyjen jumala on tappanut Crotonin! Hðnen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hðn vain ajatteli, ettð oli tehnyt pilkkaa niin mahtavasta jumalasta. Hiukan hðn rauhoittui, kun oli pððssyt muutamien katujen poikki ja huomannut joukon ty—miehið, jotka etððltð astelivat hðntð vastaan. Hðn oli juossut ihan hengðstyksiin. Sentðhden hðn istuutui muutaman talon portaille ja rupesi viittansa liepeellð pyyhkimððn hikeð otsaltaan. "Olen vanha," lausui hðn itsekseen, "ja tarvitsen lepoa." Vastaantulijat hðvisivðt sivukaduille, ja ympðrillð vallitsi taasen hiljaisuus. Kaupunki nukkui vielð. Aamuisin herðsivðt varakkaammat kaupunginosat aikaisemmin, sillð rikkaissa taloissa tðytyi orjien nousta pðivðn koittaessa, kun sen sijaan kaupungin vapaa vðest—, jota valtio elðtti ja joka niinmuodoin sai laiskotella, varsinkin talvella, herðsi sangen my—hððn. Kun Chilon jonkun aikaa oli istunut portilla, tðrisytti hðntð kaamiva vilu. Hðn nousi, tarkasti oliko Vinitiuksen antama kukkaro tallella ja jatko rauhoittuneempana matkaansa joelle pðin. "Ehkð minð nðen vielð Crotonin ruumiin," virkkoi hðn. "Oi jumalat! Jos tuo lygilðinen on ihminen, voisi hðn vuoden kuluessa ansaita miljoonittain sestertsejð. Koska hðn Crotoninkin nujersi kuin minkðkin koiran vain, niin kuka hðnen kanssaan uskaltaisi kðydð kamppailuun? Hðn voisi jokaisesta esiintymisestððn arenalla ansaita oman painonsa kultaa. Hðn vartioi paremmin kuin ikinð Kerbero Manalaa. Nielk——n Manala koko miehen! En tahdo olla missððn tekemisissð hðnen kanssaan. Hðn on liian luiseva. Mutta mihin tðssð oikeastaan on ryhdyttðvð, sillð tðssð on sattunut hirveð tapaus? Koska hðn Crotonilta katkaisi kaulan, kituu varmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon pððllð, hautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hðn patriisi, Caesarin ystðvð, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja sotajoukon pððllikk—. Hðnen kuolemansa ei voi jððdð kostamatta... Mitð jos tðstð lðhtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?..." Chilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perðstð yksinpuheluaan. "Voi minua! Kuka hðnet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minð itse?... Hðnen orjansa ja orjattarensa todistavat, ettð minð kðvin hðnen luonaan, toiset tietðvðt mistð syystðkin. Miten minun kðy, jos he vðittðvðt minun tahallani johdattaneen hðnet taloon, jossa hðn joutui surman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut hðnen kuolemaansa, voivat he sittenkin vðittðð minun tahtoneeni... Hðn oli patriisi, enkð minð missððn tapauksessa pððse vapaaksi ilman rangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lðhden pois Roomasta ja pakenen jonnekin kauas, teen itseni vielðkin enemmðn epðilyksen alaiseksi." Pahalta nðytti, katsoipa asiaa miltð puolelta hyvðnsð. Oli vain saatava selville, miten pððsisi helpoimmalla. Rooma oli ððret—n kaupunki, ja kuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestð ahtaalta. Kuka toinen hyvðnsð olisi voinut mennð suoraa pððtð vartijaprefektille ilmoittamaan asian ja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin mððrððn epðluulon alaiseksi, levollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitð laatua, ettð likempi tutustuminen sekð kaupungin ettð vartijoiden prefektiin olisi voinut tuottaa hðnelle ikðvið ja vakavia rettel—jð sekð saattaa hðnet vielðkin epðiltðvðmmðksi nðiden virkamiesten silmissð. Karkaaminen olisi sitðpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen luuloa, ettð Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut surmansa. Petronius oli mahtava mies. Hðn saattoi hankkia kðytettðvðkseen koko valtakunnan poliisit ja lðhettðð heidðt etsimððn pahantekijðð vaikkapa maailman ððristð asti. Ja nyt Chilonin pððhðn pðlkðhti, ettð ehkð olisi parasta suoraa pððtð lðhteð tapaamaan Petroniusta ja kertoa hðnelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino. Petronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, ettð hðn ainakin antaisi hðnen puhua asiansa loppuun asti. Sitðpaitsi Petronius, joka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin syytt—myyteen kuin prefektit. Ennenkuin Chilon kuitenkaan lðksi tallustelemaan Petroniuksen luo, tðytyi varmaan tietðð, miten Vinitiuksen oli kðynyt, ja sitð ei Chilon tietðnyt. Tosin hðn oli nðhnyt lygilðisen hiipivðn joelle, Crotonin ruumis sylissð, mutta kaikki muu oli hðnelle tuntematonta. Vinitius saattoi olla tapettu, mutta saattoi my—s olla haavoitettu tai vangittu. Ja nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivðt kristityt ikinð ole uskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestð, joka oli augustiani ja ylhðinen sotaherra, sillð sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen vainon. Luultavasti he vðkivallalla ovat pidðttðneet hðnet, ehtiðkseen toimittaa Lygian kðtketyksi johonkin toiseen kaupunkiin. Nðmð ajatukset tuottivat Chilonille lohtua. "Jollei lygilðinen lohikððrme heti ensi hy—kkðyksellð ole kuristanut hðntð kuoliaaksi, elðð hðn, ja jos hðn elðð, niin hðn itse todistaa, etten ole pettðnyt hðntð. Silloin ei minua enðð uhkaa mikððn vaara. Pðinvastoin--oi Hermes, sinð saatat taasen ruveta toivomaan molempia hiehojasi!--avautuu sinulle uusi toiminta-ala... Saatanhan ilmoittaa jollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistð hðnen on etsiminen herraansa, ja menk——n hðn, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille. Minð puolestani en sitð tee... Mutta Petroniuksen luo kyllð saatan mennð ja sieltð varmaan korjaan hyvðt palkat... Olen jo etsinyt Lygian, sitten saan etsið Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian... Mutta ensi ty—kseni minun tðytyy ottaa selkoa, elððk— hðn vai onko kuollut." Nyt hðnen mieleensð johtui keino: entð jos y—llð lðhtisi leipuri Demaalta kysymððn Ursusta. Mutta sen tuuman hðn samassa hylkðsi. Ei hðnen tehnyt mieli olla missððn tekemisissð Ursuksen kanssa. Hðn oli tullut siihen johtopððt—kseen, ettð jollei Ursus ollut tappanut Glaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hðn oli ilmoittanut aikeensa, varmaan olivat kieltðneet hðntð tekemðstð tðtð syntið ja sanoneet petturin koettaneen vietellð hðntð siihen. Chilonia puistatti kiireestð kantapððhðn asti, kun hðn vain Ursusta ajatteli. Mutta Eurytiuksen luo hðn illalla pððtti mennð, lðhettððkseen hðnet urkkimaan uutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitð ennen hðnen sentððn tðytyi vahvistua, kylpeð ja levðtð. Uneton y—, matka Ostrianumiin ja sieltð Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun kaikista hðnen voimistaan. Se hðntð sentððn suuresti lohdutti, ettð hðnellð nyt oli kaksi kukkaroa: toisen oli Vinitius antanut hðnelle kotona, toisen viskannut hðnen kðteensð kotimatkalla hautausmaalta. Nðiden suotuisten tapausten johdosta, niinkuin my—skin siihen nðhden, ettð hðn juuri oli saanut ottaa osaa kaikenlaisiin tðrisyttðviin nðytelmiin, pððtti hðn sy—dð runsaasti ja juoda parempaa viinið kuin tavallisesti. Kun viinikellarit vihdoin avattiin, tðytti hðn todella aikomuksensa, jopa niin perinpohjaisesti, ettð tðydellisesti unohti kylpynsð. Hðn tahtoi ennen kaikkea nukkua, ja uneliaisuus kulutti hðnen voimiansa siinð mððrðssð, ettð hðn horjuvin askelin kulki asuntoonsa Suburrassa, missð Vinitiuksen rahoilla ostettu orjatar hðntð odotti. Pððstyððn pimeððn cubiculumiinsa, joka oli kuin ketun luola, heittðytyi hðn vuoteelle ja nukkui kuin p—lkky. Hðn herðsi vasta illalla--tai oikeastaan orjatar hðnet herðtti, ilmoittaen, ettð joku tahtoo puhutella hðntð tðrkeðn asian takia. Chilon herðsi silmðnrðpðyksessð aivan valveille, viskasi viitan ylleen, ajoi orjattaren pois edestð ja katsahti varovasti ulos luolastaan. Hðn aivan jðykkeni, sillð cubiculumin kynnyksellð nðki hðn Ursuksen jðttilðishahmon. Hðn tunsi kiireestð kantapððhðn asti jððhtyvðnsð jððkylmðksi, sydðn lakkasi sykkimðstð, ja koko ruumista puistatti... Aluksi ei hðn saanut sanaa suustaan, hðnen hampaansa kalisivat, ja kun hðn vihdoin pððsi ððneen, oli hðnen puheensa kuin ulvontaa. "Syra! en ole kotona ... en tunne ... tðtð ... kelpo miestð..." "Minð ilmoitin hðnelle, ettð olet kotona ja ettð nukut, herra," vastasi tytt—, "mutta hðn vain kðski herðttðmððn." "Oi jumalat!... Sano paikalla..." Odotus oli tehnyt Ursuksen kðrsimðtt—mðksi. Hðn kumartui, pisti pððnsð cubiculumiin ja virkkoi: "Chilon Chilonides!" "_Pax tecum! pax, pax!_" vastasi Chilon. "Oi, armahin kristitty! Niin, kyllð minð olen Chilon, mutta mahdat sittenkin erehtyð... En tunne sinua!" "Chilon Chilonides," toisti Ursus, "herrasi Vinitius kðski sanoa, ettð sinð yhdessð minun kanssani tulisit hðnen luokseen." KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU. Vinitius herðsi tuikeaan tuskaan. Ensi hetkenð ei hðn saanut selville, missð hðn oli ja mitð hðnelle oli tapahtunut. Hðnen pððssððn humisi, ja silmðt olivat kuin sumun peitossa. Vðhitellen hðn sentððn pððsi tajuihinsa, ja silloin hðn silmiððn peittðvðn sumun lðpi nðki kolme miestð, jotka seisoivat kumarruksissaan hðnen vieressððn. Kaksi hðn tunsi: toinen oli Ursus, toinen vanhus, jonka hðn Lygiaa kantaessaan oli kaatanut kumoon. Kolmas, joka oli vallan vieras, piteli hðnen vasenta kðttððn, kosketellen sitð pitkin pituuttaan kyynðrpððstð olkapððhðn asti, ja silloin teki niin kipeðð, ettð Vinitius luuli joutuneensa kostajiensa kðsiin. "Tappakaa minut!" huusi hðn hampaitaan kiristellen. Mutta he eivðt kiinnittðneet hðnen sanoihinsa huomiota. Joko eivðt he todellakaan kuulleet niitð tai pitivðt he niitð tavallisena kivun ilmaisuna. Ursus, kasvot surumielisen julmistuneina kuten barbarilla ainakin, piteli kðsissððn valkeaa kangastukkoa, joka oli revitty pitkiin kaistaleihin. Vanhus ja se miehistð, joka piteli Vinitiuksen kðsivartta, puhelivat keskenððn. "Glaucus," virkkoi vanhus, "oletko varma, ettei haava pððssð ole kuolettava?" "Olen, arvoisa Crispus," vastasi Glaucus. "Ennen, kun palvelin orjana laivastossa ja sittemmin asuessani Napolissa, hoidin paljon haavoja ja tuloillani, jotka toimeni tuotti, ostin sitten vapaaksi itseni ja perheeni... Haava pððssð on vaaraton. Kun tuo mies (siinð hðn ny—kkðsi pððtððn Ursusta kohti) riisti tyt—n nuorukaisen kðsistð, tuuppasi hðn hðntð muuria vastaan. Silloin nuorukainen nðhtðvðsti ojensi kðsivartensa torjuakseen vaaraa. Kðsivarsi meni sijoiltaan ja taittui, mutta pðð ja henki pelastuivat." "Monta veljistð sinð jo olet hoitanut," virkkoi Crispus "ja kuulut olevan taitava lððkðri... Sentðhden nytkin lðhetin Ursuksen sinua noutamaan." "Ja matkalla tunnusti hðn minulle, ettð hðnen aikomuksensa vielð eilen oli ollut surmata minut." "Ensinnð hðn sentððn oli tunnustanut tuumansa minulle--ja minð, joka tunnen sinut ja rakkautesi Kristukseen, selitin hðnelle, ettet sinð suinkaan ole mikððn petturi, vaan ettð pðinvastoin petturi oli se mies, joka hðntð tahtoi yllyttðð murhaan." "Se oli paha henki, ja minð pidin hðntð enkelinð," huudahti Ursus huoaten. "Toisen kerran kerrot minulle koko jutun," puhui Glaucus, "sillð nyt meidðn tðytyy ajatella haavoitettua." Ja nðin sanottuaan alkoi hðn sitoa Vinitiuksen kðsivartta. Crispus kostutti vedellð hðnen kasvojaan, mutta siitð huolimatta oli tuska niin kova, ettð hðn vðhðvðlið meni tainnoksiin. Muuten oli se sairaalle oikeastaan vain onneksi, sillð siten hðn sððstyi tuntemasta, miten luut asetettiin paikoilleen ja miten kðsivarsi sidottiin. Glaucus asetti sen kahden ohuen lastan vðliin ja sitoi sen sitten lujasti ja kiireesti kiinni, jottei sairas saisi sitð liikkumaan. Kun kðsivarsi oli sidottu, herðsi sairas--ja nðki Lygian. Hðn seisoi hðnen vuoteensa ððressð ja piteli kðsissððn kuparimaljaa, jossa oli vettð ja johon Glaucus tuontuostakin kastoi sientð, sillð kostuttaakseen sairaan pððtð. Vinitius katseli hðneen tuijottaen eikð uskonut omia silmiððn. Hðn luuli kuumeen loihtivan eteensð rakkaan kuvan ja uskalsi vasta pitkien aikojen perðstð kuiskata: "Lygia..." Kun Lygia kuuli hðnen ððnensð, rupesi vaskimalja hðnen kðsissððn tðrisemððn, ja hðn kððnsi hðneen kasvonsa, jotka olivat tðynnð surua. "Rauha olkoon kanssasi!" lausui hðn hiljaa. Tytt— jði siihen seisomaan, vaskimalja yhð kðsissð, ja hðnen silmistððn loisti sððli ja murhe. Vinitius katseli hðneen ikððnkuin sy—vyttððkseen hðnet silmðterððnsð, jotta hðnen kuvansa jðisi sinne silmðlautojenkin alle. Hðn katseli hðnen kalpeita kasvojaan, jotka nðyttivðt kðyneen entistð valkeammiksi, hðnen tummia, kiharia hiussuortuviaan ja k—yhðð ty—lðisnaisen pukua; hðn katseli hðneen niin herkeðmðttð, ettð tyt—n lumivalkea otsa hðnen katseittensa alla alkoi punertua. Vinitiuksen ensi ajatus oli, ettð hðn aina ja iðti tulee hðntð rakastamaan, ja hðnen toinen ajatuksensa oli, ettð hðn on syypðð tyt—n kalpeuteen ja k—yhyyteen. Hðn hðnet riisti kodista, jossa hðntð rakastettiin ja jossa hðntð ympðr—i ylellisyys ja mukavuus, hðn hðnet sy—ksi tðhðn kurjaan m—kkiin, noihin k—yhiin, tummiin villavaatteisiin. Hðn, joka sentððn olisi tahtonut puettaa hðnet kultakudoksiin ja kaiken maailman kalleuksiin! Tðtð ajatellessa valtasi hðnet sellainen surun, murheen ja sððlin tunne, ettð hðn varmaan olisi langennut polvilleen, jos vain olisi voinut liikkua. "Lygia," virkkoi hðn, "et sentððn sallinut tappaa minua." Tytt— vastasi lempeðsti: "Suokoon Jumala ettð parantuisit!" Vinitiukselle, jota vaivasi syyllisyyden tunne sekð entisten ettð nykyisten Lygialle tuottamiensa kðrsimysten takia, sisðlsivðt nðmð sanat todella suloisen lohdutuksen. Hðn unohti kokonaan, ettð mahdollisesti kristillinen oppi pani nuo sanat tyt—n suuhun, ja tunsi ainoastaan, ettð hðnelle puhui hðnen rakastettu naisensa, jonka sanoissa henki hellyys ja yliluonnollinen hyvyys, nivelien hðnen sieluaan pohjia my—ten. Hiljan olivat tuskat saaneet hðnet menemððn tainnoksiin, nyt hðntð heikensi mielenliikutus. Hðnet valtasi ððret—n, suloinen voimattomuus. Hðnestð tuntui siltð, kuin hðn olisi pudonnut johonkin syvððn kuiluun, mutta hðnen ei ollut paha olla, hðn oli pðinvastoin onnellinen. Siinð maatessaan horroksissa luuli hðn jumalallisen olennon seisovan vieressððn. Glaucus oli nyt saanut haavan pððssð pestyksi ja pani siihen parantavaa voidetta. Ursus otti vadin Lygian kðsistð, ja Lygia vei haavoittuneen huulille pikarin, jossa oli viinillð sekoitettua vettð. Vinitius joi kiihkeðsti ja tunsi sanomattoman virkistyksen tunteen virtaavan lðpi ruumiinsa. Kipu oli todella lieventynyt, kun haavat olivat saaneet hoitoa. Sairas voitti tðydellisesti takaisin tajuntansa. "Anna minun vielð juoda," pyysi hðn. Lygia lðksi pikareineen toiseen huoneeseen. Crispus vaihtoi muutamia sanoja Glaucuksen kanssa, likeni vuodetta ja lausui: "Vinitius, Jumala ei sallinut sinun saada tðyttðð pahaa aikomustasi. Kuitenkin Hðn sððsti henkesi, jotta sinð tulisit tuntemaan tilasi. Hðn, jonka edessð me olemme pelkkð tomu ja tuhka, antoi sinut turvattomana meidðn kðsiimme, mutta Kristus, johon me uskomme, kðskee meitð rakastamaan vihamiehiðmmekin. Sentðhden olemme sitoneet haavasi ja, kuten Lygia jo sanoi, rukoilemme Jumalaa, ettð Hðn soisi sinun tulla terveeksi. Mutta kauemmin emme voi pitðð huolta sinusta. Jðð siis rauhaan ja ajattele, sopiiko sinun vielð ahdistaa Lygiaa, jolta jo olet riistðnyt holhoojat ja kodin--sekð meitð, jotka sinulle olemme palkinneet pahan hyvðllð." "Tahdotteko jðttðð minut?" kysyi Vinitius. "Tahdomme jðttðð tðmðn talon, jossa meitð voi kohdata kaupungin prefektin kðsi. Toverisi sai surmansa, ja sinð, joka omaistesi joukossa olet mahtava mies, makaat haavoitettuna. Se ei ole tapahtunut meidðn tahdostamme, mutta oikeuden vihan tðytyy kuitenkin kohdata meitð..." "álkðð peljðtk— vainoa," sanoi Vinitius, "minð suojelen teitð." Crispus ei tahtonut hðnelle sanoa, ettð hðnen pelkonsa koski muutakin kuin prefektið ja poliisia--ettð hðn nimittðin ei luottanut Vinitiukseen itseensð, vaan tahtoi turvata Lygian hðnen etsimiseltððn. "Herra," huudahti hðn, "oikea kðtesi on terve: ota tðmð taulu ja kynð ja kirjoita palvelijoillesi, ettð he illalla tulevat noutamaan sinut kotiisi, jossa sinun on mukavampi olla kuin meidðn k—yhyydessðmme. Katso, me asumme tððllð k—yhðn lesken huoneissa, joka palaa pian kotiin poikansa kanssa. Tðmð poika tðssð lðhtee viemððn kirjettðsi, ja me saamme kaikki ruveta etsimððn toista turvapaikkaa." Vinitius kalpeni, sillð hðn ymmðrsi, ettð miehet aikoivat erottaa hðnet Lygiasta ja ettei hðn enðð koskaan saa hðntð nðhdð, jos hðn nyt hðnet kadottaa. Hðn ymmðrsi, ettð heidðn vðlillððn oli tapahtunut tðrkeitð asioita, jotka vaativat aivan uusien keinojen keksimistð, jos hðn mieli saada tyt—n omakseen. Mutta uusien keinojen keksimiseen ei nyt ollut aikaa. Vinitius ymmðrsi niinikððn, ettð jos hðn lupaa,--vaikkapa vannomalla vakuuttaa--vievðnsð Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillð on syytð olla uskomatta hðnen sanoihinsa--eivðtkð he niihin uskokaan. Olisihan hðn voinut tehdð sen aikaisemmin. Olisihan hðn voinut mennð Pomponian luo ja vannoa, ettð luopuu tyt—n etsimisestð. Silloin Pomponia olisi ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja toimittanut tyt—n kotiin. Mutta Vinitius oli itse ajanut takaa tytt—ð, ja nyt hðn tunsi, etteivðt mitkððn hðnen vakuutuksensa pystyisi jðrkyttðmððn kristittyjen pððt—ksið ja etteivðt mitkððn hðnen valansa herðttðisi heissð luottamusta. Eihðn hðn ollut edes kristitty, hðn ei siis olisi voinut vannoa kuin kuolemattomien jumalien nimessð, joihin ei hðn edes itsekððn tðysin uskonut ja joita kristityt pitivðt suorastaan pahoina henkinð. Kiihkeðsti hðn kuitenkin halusi saada Lygian ja hðnen holhoojiensa aikomukset ehkðistyiksi. Varmaan hðn keksisi jonkun keinon, kunhan saisi aikaa ajatella. Sitðpaitsi hðn halusi saada edes jonkun pðivðn katsella Lygiaa. Niinkuin hukkuva pitðð jokaista laudanpðtkðð ja oljenkortta pelastuksenaan, niin Vinitiuskin luuli muutaman pðivðn kuluessa keksivðnsð jonkun sanan, joka saattaisi viedð hðnet likemmð Lygiaa, saavansa kiinni jonkun pelastavan ajatuksen pððstð. Hðn kokosi ajatuksensa ja virkkoi: "Kuulkaa minua, kristityt. Eilen olin teidðn kanssanne Ostrianumissa ja kuuntelin oppianne, mutta vaikken vielð sitð tunne, todisti kðyt—ksenne, ettð olette hyvið, rehellisið ihmisið. Kehoittakaa leskeð, joka asuu tðssð talossa, jððmððn kotiin, jððkðð te niinikððn paikoillenne ja sallikaa minun jððdð tðnne. Sanokoon tðmð mies--siinð hðn kððnsi silmðnsð Glaucukseen pðin,--joka on parantaja ja joka ymmðrtðð haavojen hoitoa, voiko minua nyt siirtðð. Olen sairas, kðsivarteni on poikki. Minun tðytyy edes muutamia pðivið saada pysyð liikkumattomana. Vakuutan siis teille, etten liiku mihinkððn, jollette vðkivallalla minua karkoita." Siinð hðn vaikeni, sillð hðnen kipeðstð rinnastaan loppui hengitys. Mutta Crispus virkkoi: "Ei kukaan, herra, tahdo harjoittaa vðkivaltaa sinua vastaan. Me vain tahdomme turvata oman henkemme." Nuorukainen, joka oli aivan tottumaton siihen ettð hðntð vastustettiin, rypisti kulmakarvojaan. "Antakaa minun vetðð henkeðni," virkkoi hðn. Ja vasta hetkisen perðstð hðn jatkoi: "Crotonia, jonka Ursus surmasi, ei kukaan kysy, sillð hðnen piti tðnððn matkustaa Beneventumiin, jonne Vatinius oli kutsunut hðnet, ja kaikki luulevat hðnen lðhteneen sinne. Kun me Crotonin kanssa tulimme tðhðn taloon, ei kukaan muu meitð nðhnyt kuin muuan kreikkalainen, joka oli ollut kanssamme Ostrianumissa. Neuvon teille hðnen asuntonsa, noutakaa hðnet tðnne, jotta saan kðskeð hðntð pitðmððn suunsa kiinni. Hðn on minun palkkaamani. Kotiini kirjoitan kirjeen, jossa ilmoitan lðhteneeni Beneventumiin. Jos kreikkalainen jo olisi ehtinyt viedð tiedon prefektille, vakuutan hðnelle itse ly—neeni kuoliaaksi Crotonin ja kahakassa taittaneeni kðsivarteni. Niin teen, vannon sen kautta isðni ja ðitini varjon! Voitte siis aivan huoleti jððdð tðnne, sillð ei ainoakaan hiuskarva ole teidðn pððstðnne putoava.--Noutakaa kiireesti puheilleni kreikkalainen! Hðnen nimensð on Chilon Chilonides." "Jððk——n siis Glaucus luoksesi, herra," virkkoi Crispus, "ja hoitakoon sinua yhdessð lesken kanssa." Vinitius rypisti kulmakarvojaan vielðkin tuikeammin. "Huomaa, vanha mies, mitð nyt puhun," sanoi hðn. "Minð olen sinulle kiitollisuuden velassa, ja sinð tunnut olevan hyvð ja kelpo ihminen, mutta tðllð kertaa et ole minua kohtaan suora. Sinð pelkððt, ettð minð aion kutsua orjani tðnne ja antaa viedð pois Lygian. Enk— ole oikeassa?" "Olet!" vastasi Crispus vakavasti. "Tiedð siis, ettð teidðn kuultenne puhuttelen Chilonia, ettð teidðn nðhtenne kirjoitan kotiin kirjeen, jossa ilmoitan lðhteneeni Beneventumiin, ja etten kðytð palvelukseeni muita lðhettejð kuin teitð... Mieti nyt tðtð ðlðkð enðð ðrsytð minua." Hðn suuttui niin, ettð kasvot vððntyivðt, ja jatkoi hetkisen perðstð: "Luuletko minun kieltðvðn, ettð tahdon jððdð tðnne saadakseni nðhdð Lygiaa?... Tyhminkin arvaisi ajatukseni, jos vðittðisin vastaan... Mutta vðkivallalla en enðð aio koettaa anastaa hðntð... Kuulepa vielð. Jollei Lygia saa jððdð tðnne, repðisen terveellð kðdellðni siteet haavoittuneen kðsivarteni ympðriltð enkð huoli ruuasta enkð juomasta, vaan tulkoon kuolemani sinun ja veljiesi syyksi. Miksi sinð minua sððstit, mikset kðskenyt tappaa minua?" Kiihko ja mielenliikutus tekivðt hðnet aivan kalpeaksi. Mutta Lygia, joka viereiseen huoneeseen kuuli koko keskustelun, tuli vakuutetuksi siitð, ettð Vinitius panee uhkauksensa tðytðnt——n, ja pelðstyi suuresti. Hðn ei millððn muotoa saanut kuolla! Haavoittuneena ja turvattomana ei Lygia enðð osannut pelðtð hðntð, vaan tunsi ainoastaan sððlið hðntð kohtaan. Pððstyððn karkuun Vinitiuksen kðsistð oli hðn elðnyt ihmisten joukossa, jotka viettivðt pðivðnsð yhtðmittaisessa uskonnollisessa huumauksessa eivðtkð muuta ajatelleet kuin uhrautumista, itsensðkieltðmistð ja rakkauden t—itð. Hðn oli itsekin niin tðydellisesti vaipunut tðhðn uuteen henkeen, ettei hðn enðð kaivannut kotia, ei omaisia eikð kadotettua onneaan. Hðn oli jo muuttunut yhdeksi noista kristityistð neitseistð, jotka sittemmin muuttivat maailman vanhan hengen uudeksi. Vinitius oli kuitenkin ehtinyt siksi paljon vaikuttaa hðnen kohtaloonsa ja siksi paljon jðrkyttðð hðnen rauhaansa, ettei hðn ollut voinut hðntð unohtaa. Hðn oli pðivðkausia ajatellut hðntð, lakkaamatta rukoillen, ettð Jumala soisi hetken koittaa, jolloin hðn saisi noudattaa uskonsa hengen ððntð: palkita hðnen pahuutensa hyvðllð, kostaa hðnen vainoomisensa lempeydellð, pelastaa hðnet ja voittaa hðnet Kristukselle. Nyt hðn luuli hetken tulleen, jolloin hðnen rukouksensa kuultaisiin. Hðn likeni Crispusta, hðnen kasvonsa sðteilivðt innostuksesta, ja hðn rupesi puhumaan ððnellð, joka oli kuin toisen palveluksessa: "Crispus, jððk——n hðn meidðn joukkoomme, ja jððkððmme me hðnen luokseen, kunnes Kristus suo hðnen parantua." Mutta kun vanha presbyteri, joka oli tottunut joka paikasta etsimððn Jumalan sormen viittausta, nðki neidon innostuksen, luuli hðn paikalla korkeamman voiman puhuvan hðnen suunsa kautta, laski kðden sydðmelleen ja painoi pððnsð alas. "Tapahtukoon niinkuin sinð sanot," virkkoi hðn. Vinitiukseen, joka kaiken aikaa oli katseillaan seurannut Lygiaa, teki Crispuksen kuuliaisuus omituisen, valtavan vaikutuksen. Hðn tuli siihen johtopððt—kseen, ettð Lygia mahtoi olla kristittyjen joukossa joku Sibylla tai papitar, jota kunnioitetaan ja jonka sanaa totellaan. Ja vaistomaisesti tarttui Vinitiukseenkin sama kunnioituksen tunne. Hðnen rakkautensa rinnalle tuli jonkinlainen pelko, joka teki itse hðnen rakkautensa vðhemmðn rohkeaksi. Suhteet olivat muuttuneet: Lygia ei enðð ollut riippuvainen hðnen tahdostaan, vaan hðn oli riippuvainen Lygian tahdosta, hðn makasi kipeðnð, raajarikkona; hðn oli lakannut olemasta hy—kkððvðnð ja valloittavana voimana ja odotteli Lygian hoitoa kuin turvaton lapsi. Ennen olisi hðnen ollut mahdoton tottua siihen tietoon. Hðnen ylpeðlle, itsekkððlle luonteelleen olisi sellainen suhde kehenkð toiseen ihmiseen hyvðnsð ollut n—yryytys--mutta nyt ei hðn tuntenut mitððn n—yryytystð. Pðinvastoin oli hðn Lygialle kiitollinen kuin herrattarelleen. Nðmð Vinitiuksen tunteet olivat hðnelle aivan oudot. Edellisenðkððn pðivðnð eivðt ne vielð olisi voineet johtua hðnen mieleensð, ja jos hðn olisi kyennyt selvðsti ajattelemaan, olisi hðn tðnðkin hetkenð kummastellut niitð. Mutta nyt ei hðn laisinkaan koettanut tutkistella, minkðtðhden asiat olivat tðllð kannalla. Hðnestð oli kaikki niinkuin olla piti, ja hðn oli onnellinen, kun tiesi saavansa jððdð paikoilleen. Hðn olisi tahtonut kiittðð--sillð hðnen sydðmensð oli tðynnð kiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hðnelle niin outo, ettei hðn edes tietðnyt sille nimeð--se oli nimittðin n—yryyttð. Mutta mielenliikutus oli tehnyt hðnet niin heikoksi, ettei hðn jaksanut lausua sanaakaan. Hðn kiitti siis vain silmillððn, joista loisti ilo ja onni. Saihan hðn jððdð tðnne, saihan hðn nðhdð hðnet huomenna, ylihuomenna, ehkð vielð kauan aikaa! Pian hðnen iloonsa sentððn sekaantui pelko: entð jos hðn kadottaa sen, minkð jo on l—ytðnyt! Ja hðnen pelkonsa yltyi niin suureksi, ettð kun Lygia hetken perðstð ojensi hðnelle vettð, hðn ei uskaltanut tarttua hðnen kðteensð, vaikka hðnet valtasi halu sitð tehdð. Vinitius ei uskaltanut--hðn, sama Vinitius, joka Caesarin kemuissa vðkivallalla oli suudellut Lygian huulia ja joka hðnen karattuaan oli pððttðnyt hiuksista raastaa hðntð pitkin cubiculumia ja ruoskittaa hðnet. KAHDESKYMMENESNELJáS LUKU. Hðn rupesi my—skin pelkððmððn, ettð joku odottamaton apu ulkoapðin tulisi sekoittamaan hðnen iloansa. Chilon oli saattanut viedð tiedon hðnen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille hðnen kodissaan--ja siinð tapauksessa saattoivat vartijat minð hetkenð hyvðnsð karata sisððn. Tosin hðnen pððhðnsð hetkiseksi lennðhti ajatus, ettð silloin on hyvð tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hðnet lukkojen taakse, mutta samassa hðn tunsi, ettei hðn saa eikð voi sitð tehdð. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen vaatiessa leppymðt—nkin, mutta hðn ei sentððn ollut mikððn Tigellinus tai Nero. Sotilaselðmð oli jðttðnyt hðneen jonkun mððrðn oikeudentuntoa ja uskonnollisuutta sekð niin paljon jðrkeð, ettð hðn ymmðrsi sellaisen menettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hðn vielð vihapðissððn ja ollessaan tðysissð terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyð sellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hðn oli hellðllð mielellð, oli sairas. Hðn toivoi vain, ettei mitððn tulisi hðnen ja Lygian vðlille. Hðn huomasi hðmmðstyksekseen, ettei Lygia enempðð kuin Crispuskaan siitð hetkestð alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hðnen puolelleen, vaatineet hðneltð mitððn vakuutuksia. He nðyttivðt olevan varmat siitð, ettð heitð tarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan oli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillð kuultuaan apostolin opetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja mahdottomuuden vðlillð katoamistaan kadonneet ja poistumistaan poistuneet hðnen silmistððn. Pian hðn sentððn rupesi ajattelemaan asiaa jðrkevðsti, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, ettð Chilon haettaisiin hðnen puheilleen. Crispus suostui hðnen pyynt——nsð ja pððtti lðhettðð Ursuksen toimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut orjiaan noutamaan Chilonia--vaikka tavallisesti turhaan--, selitti nyt lygilðiselle tarkasti, missð hðn asui. Sitten hðn kirjoitti taululle muutamia sanoja, kððntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi: "Panen taulun Ursuksen mukaan, sillð Chilon on hðijy ja pahankurinen mies. Usein, kun lðhetin noutamaan hðntð, kðski hðn vastata miehilleni, ettei hðn ole kotona, ja niin hðn teki aina, kun ei hðnellð ollut hyvið uutisia ja kun hðn pelkðsi vihaani." "Kun minð vain saan hðnet kðsiini," sanoi Ursus, "niin tðnne minð hðnet tuon joko my—ten tai vastoin hðnen tahtoaan." Hðn kiersi viitan ylleen ja lðksi kiireesti ulos. Ei ollut Roomassa helppo l—ytðð ihmisten asuntoja parhaittenkaan selitysten avulla, mutta Ursuksen ty—tð helpotti siinð suhteessa metsðlðisen my—tðsyntynyt vaisto. Sitðpaitsi tunsi hðn kaupungin erittðin hyvin, ja niin hðn todella, jonkun aikaa etsittyððn, l—ysi Chilonin asunnon. Ei hðn kuitenkaan tuntenut hðntð. Olihan hðn nðhnyt hðnet vain kerran elðissððn, lisðksi y—llð. Sitðpaitsi se ylevðhenkinen, lujaluontoinen vanhus, joka oli yllyttðnyt hðntð murhaamaan Glaucusta, oli niin toisenlainen kuin tðmð kyyryselkðinen, pelðstynyt kreikkalainen, ettei kukaan olisi voinut edellyttðð hðntð samaksi henkil—ksi. Chilonkin tointui ensi pelðstyksestððn, kun huomasi Ursuksen pitðvðn itseððn ventovieraana ihmisenð. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus, rauhoitti hðntð vielðkin enemmðn--todistihan se, ettei hðntð aiottu houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hðnen mieleensð juolahti, ettð Vinitius tietysti oli jððnyt henkiin siitð syystð, etteivðt kristityt ole uskaltaneet satuttaa kðttðnsð niin tunnettuun henkil——n. "Kyllð Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hðn itsekseen. "Koska hðn kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllð hðn minua tarvitsee muuhun kuin sy—stðkseen surman suuhun." Chilon rohkaisi siis mieltððn ja kysyi: "Hyvð mies, eik— ystðvðni, jalosukuinen Vinitius, lðhettðnyt noutamaan minua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkið matkoja." "Ei lðhettðnyt," vastasi Ursus. "Kyllð meidðn tðytyy astua jalkaisin." "Mutta entð jollen minð siihen suostuisi?" "Suostu pois vain, sillð sinun tðytyy lðhteð mukaani." "Lðhden, lðhden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi pakottaa, sillð olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystðvð. Tietðjðnð voin sitðpaitsi kðyttðð hyvðkseni muitakin keinoja--voin muuttaa ihmiset puiksi tai elðimiksi. Mutta lðhden--lðhden! Otan tðstð vain lðmp—isemmðn vaipan ja pððhineen, jotteivðt tðmðn kaupunginosan orjat minua tuntisi--muuten he yhtðmittaa pysðyttðisivðt meidðt saadakseen suudella kðttðni." Nðin sanottuaan puki hðn ylleen toisen viitan ja peitti pððnsð leveðllð gallialaisella pððhineellð, jottei Ursus, heidðn pððstyððn tðyteen pðivðnvaloon, tuntisi hðnen kasvonpiirteitððn. "Minne viet minua?" kysyi hðn Ursukselta, kun he jo olivat matkalla. "Tiberin tuolle puolelle." "En ole vielð ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkð koskaan ole kðynyt Tiberin tuolla puolella, mutta kai siellðkin asuu hyvið ihmisið." Mutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, ettð kreikkalainen hðnen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka sitðpaitsi oli nðhnyt hðnen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa Lygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan: "álð valehtele, vanhus, sillð tðnððn sinð olet ollut sekð Ostrianumissa Vinitiuksen kanssa ettð meidðn porttimme alla." "Vai niin!" huudahti Chilon, "vai on teidðn talonne Tiberin tuolla puolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkð tiedð eri kaupunginosia. Niin on asia, hyvð ystðvð! Olin kyllð porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien hyveiden nimessð Vinitiusta, ettei hðn astuisi pihaan. Ostrianumissa kðvin niinikððn, ja tiedðtk— miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa koettanut kððntðð Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin vðlttðmðtt—mðsti, ettð hðn kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pððsisi tunkeutumaan hðnen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet kristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vððryydestð?" "Totta kai!" vastasi Ursus n—yrðsti. Nyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa. "Vinitius on mahtava herra," virkkoi hðn "ja Caesarin ystðvð. Usein hðn vielð kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain hiuskarva hðnen pððssððn vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia kristittyjð." "Meitð suojelee suurempi mahti." "Tietysti, tietysti! Mutta mitð aiotte tehdð Vinitiukselle?" "En tiedð. Kristus kðskee olemaan laupias." "Oikein vastasit. Pidð se asia vain aina mielessðsi, muutoin sinua kerran kðrvennetððn helvetissð kuin makkaraa pannussa." Ursus huokasi, ja Chilon kðsitti, ettð hðn tuota miestð, joka ensi hetkessð oli tehnyt hðneen niin hirvittðvðn vaikutuksen, saattoi johtaa kuinka vain tahtoi. Hðntð halutti nyt saada likempið tietoja Lygian ry—stðmisestð, ja hðn jatkoi ankaran tuomarin ððnellð: "Mitð te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on." Ursus huokasi taasen: "Vinitius kertoo sinulle kaikki." "Sinð olet siis lðvistðnyt hðnet veitsellð tai surmannut kepillð." "Minulla ei ole mitððn aseita." Taaskin tðytyi kreikkalaisen hðmmðstyð barharin yli-inhimillistð voimaa. "Antakoon sinulle Pluto!... Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle Kristus anteeksi syntisi!" Jonkun aikaa he astelivat ððneti eteenpðin, sitten virkkoi kreikkalainen: "En minð rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita." "Pelkððn Kristusta enkð vartijoita." "Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistð. Rukoilisin mielellðni puolestasi, mutta en tiedð vaikuttaisiko rukoukseni-- ennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinð enðð sormesi pððllðkððn koske kehenkððn ihmiseen." "En minð tahallani sitð murhaa tehnyt," vastasi Ursus. Mutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensð kaikkien tapausten varalta, ei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikð kehoittamasta Ursusta lupausten tekoon. Hðn koetti kyllð urkkia tietoja Vinitiuksestakin, mutta lygilðinen vastasi hðnen kysymyksiinsð kovin vastenmielisesti ja aina vain lisðten, ettð hðn Vinitiukselta itseltððn saa tarvittavat tiedot. Nðistð asioista keskustellen olivat he kulkeneet koko pitkðn tien siitð kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina Tiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydðn alkoi taasen levottomasti sykkið. Pelðstyksissððn luuli hðn huomaavansa, ettð Ursus oli ruvennut katsomaan hðntð omituisen nðlkðisillð silmillð. "Vðhðn siitð minulle on hy—tyð", puheli hðn itsekseen, "jos hðn minut surmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan hðntð ja kaikkia muita lygilðisið. Lðhetð heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!" Nðin ajatellen kððri hðn kireðmmin ympðrilleen gallialaisen viittansa, mutta huomautti tekevðnsð sen suojellakseen itseððn kylmðltð. He astuivat porttiholvista ensimmðiseen pihaan ja siitð kðytðvððn, joka johti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinð Chilon vihdoin ðkkið seisahtui ja virkkoi: "Anna minun vetðð henkeðni, sillð muuten en saa suustani ainoaa sanaa enkð saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja." Nðin sanottuaan jði hðn seisomaan--sillð vaikka hðn kuinka olisi vakuuttanut itselleen, ettei tðssð ole mitððn vaaraa, tutisivat hðnen jalkansa, kun hðn ajatteli, ettð hðn nyt seisoo keskellð noiden salaperðisten ihmisten asuntoja, joita hðn oli nðhnyt Ostrianumissa. Samassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta. "Mitð se on?" kysðsi Chilon kummissaan. "Sanot olevasi kristitty etkð tiedð, ettð meillð aina aterian jðlkeen on tapana ylistðð Vapahtajaamme virsillð, vastasi Ursus.--Miriam poikineen on mahtanut palata kotiin. Ehkð apostolikin on siellð, sillð hðn kðy joka pðivð tervehtimðssð leskeð ja Crispusta." "Vie minut suoraan Vinitiuksen luo." "Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa suurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitð cubiculumeja, ja niissð me ainoastaan nukumme. Mennððn pois sisððn--siellð saat levðtð." He menivðt. Huoneessa vallitsi hðmðrð, sillð talvinen ilta oli pilvinen, eivðtkð ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittðneet poistamaan pimeyttð.--Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestð, mutta hðn arvasi, ettð se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi, huomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa pððtð ja sivulle katsomatta Vinitiuksen luo--ikððnkuin hðn olisi tuntenut siellð olevansa paremmassa turvassa. "Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!" huudahti hðn kðsiððn vððnnellen. "Ole vaiti," lausui Vinitius "ja kuuntele!" Hðn alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja ankarasti. Hðn tahtoi nðhtðvðsti, ettð jokainen sana tekisi kðskyn vaikutuksen ja painuisi ikipðiviksi Chilonin mieleen. "Croton hy—kkðsi kimppuuni ja tahtoi ry—stðð ja tappaa minut--ymmðrrðtk—! Silloin surmasin hðnet, ja nðmð ihmiset ovat sitoneet haavat, jotka sain, kun hðnen kanssaan kamppailin." Chilon ymmðrsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hðn puhui tietysti jonkun sopimuksen hyvðksi, jonka hðn kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja tahtoi, ettð hðntð uskottaisiin. Chilon nðki sen hðnen kasvojensa ilmeestðkin. Hðn ei siis osoittanut pienintðkððn hðmmðstystð tai ihmettelyð, vaan nosti silmðnsð taivasta kohti ja puhkesi puhumaan: "Sepð vasta oli oikea konna, hyvð herra! Varoitinhan minð sinua luottamasta hðneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivðt hðnestð kuin herneet alas seinðð. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kðrsimyksið kuin hðn ansaitsisi. Sellaista se vain on, ettð joka ei ole kelpo ihminen, sen tðytyy olla roisto. Ja onko kenenkððn niin vaikea muuttua kelpo ihmiseksi kuin konnan? Karata hyvðntekijðnsð, sellaisen ylevðmielisen herran kimppuun!... Voi jumalat!" Samassa hðn muisti, ettð matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa kristitty--ja vaikeni. Vinitius jatkoi: "Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hðn tappanut minut." "Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi vaikkapa edes veitsen." Vinitius kððnsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi: "Mitð sinð olet tehnyt tðnððn?" "Kuinka niin? Johan minð sanoin sinulle, herra, ettð olen tehnyt jumalille erððn lupauksen, jotta sinð paranisit." "Etk— mitððn muuta?" "Olin juuri lðhtemðisillðni sinua tapaamaan, kun tðmð kelpo mies tuli ilmoittamaan, ettð kutsut minua." "Tðssð on taulu. Lðhde viemððn sitð minun talooni ja kun tapaat vapautettuni, niin jðtð se hðnelle. Kirjoitin siihen, ettð olen lðhtenyt Beneventumiin. Itse puolestasi saat niinikððn kertoa, ettð tðnð aamuna lðhdin matkalle erððn tðrkeðn kirjeen johdosta, jonka sain Petroniukselta." Hetkisen perðstð lisðsi hðn, pannen painoa joka sanalle: "Olen matkustanut Beneventumiin--ymmðrrðtk—!" "Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona hyvðsti--ja siitð asti on minun ollut niin ikðvð, ettð, jollet jalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen onnettoman vaimon kðvi, kun hðn suri Itylosta." Vinitius oli sairas ja ennestððn tottunut kreikkalaisen liukkaisiin kððnteisiin, mutta hðnen tðytyi hymðhtðð. Samalla hðn kuitenkin oli hyvillððn siitð, ettð Chilon heti oli ymmðrtðnyt hðnen tarkoituksensa. "No minð kirjoitan, ettð toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa kynttilð tðnne." Chilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hðn nousi, astui pari askelta sivulle pðin uunia kohti ja otti kynttilðn seinðltð. Liikkuessa oli pððhine valunut hðnen hartioilleen, Ja valo pððsi lankeamaan suoraan hðnen kasvoilleen. ákkið karkasi Glaucus lavitsalta, likeni nopein askelin ja seisahtui hðnen eteensð. "Etk— tunne minua, Cephas?" virkkoi hðn. Hðnen ððnessððn oli niin hirvittðvð sointu, ettð kaikki lðsnðolijat sðpsðhtivðt. Chilon oli ottanut kynttilðn kðteensð, mutta pudotti sen samassa maahan ja rupesi vaikeroimaan: "En minð ole mikððn Cephas ... en minð ole! ... armoa!" Glaucus kððntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja virkkoi: "Tðmð mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidðt saattoi turmioon!..." Glaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin tunsi ne. Hðn ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hðn tuontuostakin oli py—rtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinð oli luiskahtanut hðnen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen sanat, vðlðhti hðnen mieleensð aavistus, joka valaisi hðnen jðrkensð kuin salama pimeðn y—n. Nyt tunsi hðn Chilonin, karkasi parilla harppauksella hðnen luokseen, tarttui hðnen kðsivarteensa, taivutti sitð sivulle ja huusi: "Hðn se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!" "Armoa!" vaikeroi Chilon. "Minð annan teille... Herra! huusi hðn ja kððntyi Vinitiuksen puoleen--pelasta minut! Sinuun minð turvaan, puolusta minua. Kirjeesi ... vien perille... Herra! herra!..." Vinitius seurasi tapahtumaa vðlinpitðmðtt—mðmpðnð kuin kukaan muu. Tunsihan hðn perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hðnen sydðmessððn ollut sijaa minkððnlaiselle, sððlin tunteelle. "Kuopatkaa hðnet puutarhaan," virkkoi hðn. "Joku toinen voi viedð perille kirjeen." Hðnen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hðnen jðsenensð vapisivat Ursuksen vðkevissð kðsissð, ja tuska pusersi kyyneleet silmiin. "Armoa! teidðn Jumalanne nimessð!" huusi hðn. "Olen kristitty!... Pax vobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielð kerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinð erehdyt. Sallikaa minun puhua! Tehkðð minut vaikka orjaksenne... álkðð tappako minua! armoa..." Tuska oli tukahduttanut hðnen ððntððn, ja se heikkeni heikkenemistððn, kunnes apostoli Pietari ðkkið nousi p—ydðn takaa. Hetkisen pudisti hðn valkeaa pððtððn, pððsti sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmðnsð kiinni, mutta vihdoin hðn avasi silmðnsð, ja hðnen ððnensð kaikui lðpi hiljaisuuden: "Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele hðntð: mutta jos hðn katuu, niin anna hðnelle anteeksi. Mutta jos hðn seitsemðn kertaa pðivðssð rikkoo sinua vastaan ja seitsemðn kertaa tyk—s palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hðnelle anteeksi'." Hðnen vaiettuaan syntyi huoneessa entistð hiiskumattomampi hiljaisuus. Glaucus seisoi hyvðn aikaa kðdet silmillð. Vihdoin hðn otti ne pois ja virkkoi: "Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vððryyden, jonka olet tehnyt minua kohtaan, kuten minð Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan." Ursus pððsti kðsistððn kreikkalaisen ja virkkoi hðnkin samassa: "Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minðkin annan sinulle anteeksi." Chilon lankesi maahan ja, nojautuen kðsivarsiinsa, kierteli pððtððn kuin satimeen saatu peto, joka vilkuu ympðrilleen ja odottaa, mistðpðin kuoleman isku tulee. Hðn ei uskonut silmiððn eikð korviaan, hðn ei uskaltanut toivoa anteeksiantoa. Vðhitellen sai hðn takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet vðrisivðt yhð vielð pelosta. "Mene rauhaan!" lausui apostoli. Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetðytyi hðn Vinitiuksen vuodetta kohti, ikððnkuin etsiðkseen sieltð turvaa. Hðn ei vielð ollut kðsittðnyt, minkðtðhden mies, joka oli teettðnyt hðnellð palveluksia ja joka tavallaan oli hðnen rikoskumppaninsa, tuomitsi hðnet, sen sijaan ne, joita vastaan hðn oli rikkonut, antoivat hðnelle anteeksi. Se asia oli selviðvð hðnelle vasta paljoa my—hemmin. Hðnen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hðmmðstystð ja epðluuloa. Vaikka hðn olikin selvillð siitð, ettð hðnelle oli annettu anteeksi, teki hðnen mielensð kuitenkin kiireen kautta pððstð pujahtamaan pois noiden salaperðisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtð paljon kuin heidðn julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hðn oli vakuutettu siitð, ettð jos hðn vielð viipyy tððllð, tapahtuu taasen jotakin odottamatonta. Siinð seisoessaan Vinitiuksen edessð, puhkesi hðn sentðhden kiireesti puhumaan sortuneella ððnellððn: "Anna, herra, kirje! anna kirje!" Hðn tempasi Vinitiuksen kðsistð taulun, kumarsi kristityille ja sairaalle ja karkasi seinðð my—ten hiipien ovelle. Pimeðllð pihalla nosti kauhu taasen hðnen hiuksensa pystyyn, sillð hðn oli varma, ettð Ursus karkaa hðnen kimppuunsa ja tappaa hðnet y—n turvissa. Hðn olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat eivðt totelleet hðntð, ja hetkisen perðstð kðvivðt ne aivan hervottomiksi, sillð Ursus ilmestyi todella hðnen rinnalleen. Chilon heittðytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida: "Urbanus... Kristuksen nimeen..." Mutta Urbanus sanoi: "álð pelkðð. Apostoli kðski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi pimeðssð. Jos olet vðsyksissð, saatan sinut kotiin." Chilon nosti pððtððn. "Mitð sanot? mitð!... Etk— tapa minua?" "En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai vððntðnyt luitasi, niin anna minulle anteeksi." "Auta minut pystyyn," virkkoi kreikkalainen. "Etk— tapa minua? Mitð? Saata minut nyt kadulle, niin sitten siitð kyllð kuljen yksin." Ursus nosti hðnet maasta ikððnkuin hðn olisi ollut h—yhen ja asetti hðnet seisomaan. Sitten hðn johti hðnet pimeðn kðytðvðn lðpi toiseen pihaan, josta he tulivat porttikðytðvððn ja kadulle. Kðytðvðssð Chilon taasen toisteli itsekseen: "loppuni on totisesti tullut?" ja vasta kadulla hðn rauhoittui ja virkkoi: "Nyt minð kyllð kuljen yksin." "Rauha olkoon kanssasi!" "Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!... Kunhan tðssð edes saan vetðð henkeðni." Ursuksen mentyð hengitti hðn todellakin keuhkojen tðydeltð. Sitten hðn rupesi kðsillððn koettelemaan vy—tððn ja ristiluitaan, ikððnkuin saadakseen varmuutta siitð vielðk— hðn elðð, ja lðksi sitten kiirein askelin kulkemaan eteenpðin. Mutta pððstyððn muutaman kymmenen askelen pððhðn, hðn seisahtui ja virkkoi: "Minkðtðhden he oikeastaan eivðt tappaneet minua?" Hðn oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hðn oli joen rannalla selittðnyt niitð Urbanukselle, hðn oli ollut mukana Ostrianumissa ja nðhnyt kaikki, mitð siellð tapahtui--mutta kuitenkaan hðn ei voinut l—ytðð vastausta siihen kysymykseen. KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU. Samoin oli Vinitiuksen laita. Hðn ei my—skððn saattanut kðsittðð sitð, mitð oli tapahtunut, ja hðnen ajatuksensa olivat yhtð hðmðrðt kuin ajatukset Chilonin pððssð. Sen hðn sentððn saattoi selittðð, ettð nðmð ihmiset olivat kohdelleet hðntð hyvðsti ja ettð he kostamisen asemasta olivat sitoneet hðnen haavansa--siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut heidðn oppinsa, mutta pððasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin mððrin patriisin ylhðinen asema. Mutta heidðn kðyt—ksensð Chilonia kohtaan ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisðssð inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestð tuli pysyð. Ja vðhðvðlið tðytyi hðnen kysyð itseltððn: minkðtðhden he eivðt tappaneet kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdð. Ursus olisi kuopannut hðnet puutarhaan tai y—llð kuljettanut hðnet Tiberiin. Y—llisten rosvoretkien aikana, joita retkið pantiin toimeen itse Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein, ettei kukaan kiinnittðnyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestð heidðn olisi ollut velvollisuus se tehdð. Tosin ei sððlin tunne ollut kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan atenalaiset pystyttðneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin oli joskus tapahtunut, ettð voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten kðrsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin, kðsityksen mukaan oikeutettu, jopa vðlttðmðt—n. Koston jðttðminen sikseen soti kokonaan hðnen luontoaan vastaan. Olihan hðnkin Ostrianumissa kuullut, ettð ihmisen tulee rakastaa vihamiehiððn, mutta hðn piti sitð jonkinlaisena oppijðrjestelmðnð, jonka toteuttaminen elðmðssð ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hðnen mieleensð, ettð Chilon ehkð oli jððnyt surmaamatta siitð syystð, ettð kristityillð mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapðivð taikka kuunneljðnnes, jolloin ei heidðn sopinut tappaa. Sillð olihan hðn kuullut puhuttavan, ettð useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidðn sovi aloittaa sotaakaan. Mutta minkðtðhden eivðt he siinð tapauksessa antaneet Chilonia oikeuden kðsiin? Minkðtðhden apostoli sanoi, ettð jos joku seitsemðn kertaa oli rikkonut, hðnelle seitsemðn kertaa piti suoda anteeksi. Ja minkðtðhden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle Jumala anteeksi, niinkuin minðkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli kuitenkin tuottanut hðnelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinð saattoi toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, ettð joku hðneltð olisi surmannut Lygian, niin hðnen verensð alkoi kiehua, ja hðn tunsi, ellei hðn olisi sððstðnyt syyllistð mistððn kðrsimyksistð. Mutta Glaucus oli suonut anteeksi! Ja Ursus oli my—skin suonut anteeksi. Ursus, joka itse asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvðnsð Roomassa, koska hðnen olisi tarvinnut sen jðlkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon kuningas ja anastaa hðnen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessð virassaan oleva miekkailija, joka oli pððssyt virkaansa tappamalla edellisen "kuninkaan"? Nðitð asioita ei voinut selittðð kuin yhdellð tavalla, nimittðin siten, ettð nðissð ihmisissð asui niin suuri hyvyys, ettei sellaista ikinð oltu maailmassa nðhty. He eivðt tappaneet, sillð he rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka kðski unohtamaan oman itsensð, omat kðrsityt vððryydet, oman onnen ja oman onnettomuuden--ja elðmððn ainoastaan toisten hyvðksi. Ostrianumissa Vinitius kyllð oli kuullut, mikð palkka heitð odotti, mutta sen arvoa ei hðn saattanut pitðð minðkððn. Pðinvastoin hðn oli sitð mieltð, ettð ajallinen elðmð, joka toisten eduksi sitoutuu kieltðytymððn kaikesta, mikð on hyvðð ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen kðyt—s hðntð suuresti hðmmðstytti, mutta samalla se herðtti hðnessð sððlið ja ylenkatsetta. He nðyttivðt hðnen mielestððn olevan ikððnkuin mitðkin lampaita, joiden ennemmin tai my—hemmin tðytyy joutua suden saaliiksi, eikð hðnen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan olentoja, jotka ilman muuta tyytyivðt rupeamaan suden ruuaksi. Erittðin kummastutti Vinitiusta se seikka, ettð kaikkien nðiden kristittyjen kasvot Chilonin mentyð loistivat ikððnkuin suuresta ilosta. Apostoli tuli Glaucuksen luo, laski kðtensð hðnen pððlaelleen ja lausui: "Kristus on sinussa voittanut!" Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja ilolla, ettð olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen hðnen sydðmeensð. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty kostonhimo antaa, ja katseli hðneen silmðt selðllððn, kuumeen kiihoittamana ja pitðen hðntð puolihulluna. Mieliharmin huomasi hðn Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kðttð, joka oli orjan muotoinen, ja silloin nðytti hðnestð tðmðn maailman jðrjestys olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa Chilonin kadulle asti sekð pyytðneensð hðneltð anteeksi, jos oli pidellyt hðntð liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi hðntðkin, ja Crispus todisti, ettð tðmð pðivð oli ollut suuri voiton pðivð. Kun Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivðt hðnen ajatuksensa aivan sekaisin. Vðhðn ajan perðstð ojensi Lygia hðnelle virkistðvðð juomaa, ja silloin tarttui hðn hetkeksi hðnen kðteensð ja kysyi: "Oletko siis sinðkin antanut minulle anteeksi?" "Olemme kristittyjð. Me emme saa kantaa vihaa sydðmessðmme." "Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvðnsð, niin uhraan hðnelle hekatombin siksi, ettð hðn on sinun jumalasi." Mutta neito lausui: "Sinð uhraat hðnelle vielð sydðmesi, kunhan opit rakastamaan Hðntð." "Vain siksi, ettð hðn on sinun..." uudisti Vinitius raukeavalla ððnellð. Hðnen silmðnsð sulkeutuivat, sillð heikkous oli taasen vallannut hðnet. Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ððreen ja kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hðnen lðsnðolonsa, avasi silmðnsð ja hymyili, mutta tytt— laski keveðsti kðtensð hðnen silmilleen ikððnkuin uuvuttaakseen hðntð uneen. Silloin valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hðnen tilansa. Y— oli jo tulossa, ja sitð my—ten kun y— likeni, nousi kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillððn Lygian liikkeitð. Vðlistð hðn vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hðn kuuli ja nðki kaikki mitð hðnen ympðrillððn tapahtui, mutta todellisuuteen sekaantui kuumesairaan nðkyjð. Vanhalla, hyljðtyllð hautausmaalla oli olevinaan py—reð temppeli, jossa Lygia oli papittarena. Vinitius ei hetkeksikððn pððstðnyt hðntð silmistððn. Hðn oli seisovinaan temppelin harjalla kðsissððn luuttu, hðikðisevðssð valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka —isin virittðvðt virsið kuun kunniaksi ja jommoisia hðn oli nðhnyt Itðmailla. Vinitius ponnisteli kaikin voimin yl—s kiertoportaita ry—stððkseen hðnet itselleen, mutta hðnen perðssððn mateli Chilon, joka pelkðsi niin, ettð hampaat suussa kalisivat, ja toisti toistamistaan: "ðlð tee sitð, herra, sillð neito on papitar ja 'Hðn' kostaa." Vinitius ei ymmðrtðnyt, ketð "hðntð" Chilon tarkoitti, mutta sen hðn varsin hyvin tajusi, ettð oli menossa pyhðkk—ð ry—stðmððn ja pelkðsi suuresti. Mutta kun hðn pððsi ristikolle, joka ympðr—i tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli ðkkið Lygian rinnalla ja huusi: "ðlð satuta kðttðsi hðneen, sillð hðn on minun!" Ja hðnen nðin sanottuaan lðksivðt he yhdessð kulkemaan kuun sðteiden valaisemaa tietð, joka nðytti vievðn taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui heidðn kðsiinsð ja alkoi rukoilla, ettð he ottaisivat hðnet mukaansa. Siinð hðn herðsi ja rupesi, unesta selvittyððn, katselemaan ympðrilleen. Tuli, joka paloi korkealla liedellð, oli jo alkanut hiipua, mutta valaisi vielð kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ððressð lðmmittelemðssð, sillð y— oli jo kylmð ja huone tuntui kolealta. Vinitius saattoi nðhdð heidðn hengityksensð h—yrynð puhaltuvan suusta. Apostoli istui keskellð, ja matalalla jakkaralla hðnen jalkainsa juuressa Lygia. Hiukan etempðnð olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekð ympyrðn molemmissa pðissð Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori, kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapðille. Lygian silmðt olivat tðhdðtyt apostoliin, ja hðn kuunteli henkeð pidðtellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat kððnnetyt apostoliin pðin. Hðn puhui matalalla ððnellð. Vinitius rupesi hðnkin tuijottamaan Pietariin, ja hðnet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen kuin ðsken kuumehoureissa. Hðnen pððhðnsð pðlkðhti ðkkið ajatus, ettð hðnen unennðk—nsð olikin totta ja ettð harmaahapsinen vanhus todella oli tullut tðnne kaukaisista maanððristð ry—stðmððn hðneltð Lygian ja johtamaan hðnet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikððn vakuutettu, ettð vanhus paraikaa puhuu hðnestð, ehkðpð neuvottelee, miten Lygia olisi erotettava hðnestð. Vinitiuksen mielestð oli aivan mahdotonta, ettð hðn puhuisi jostakin muusta. Hðn kokosi sentðhden koko tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja. Silloin huomasi hðn kokonaan erehtyneensð, sillð apostoli puhui taasen Kristuksesta. "Siinð nimessð he aina vain elðvðt!" ajatteli Vinitius. Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehið ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Hðntð. Kun Vapahtaja kysyi heiltð, ketð he etsivðt, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta kun Hðn sanoi heille: "minð olen!"--lankesivat he maahan eivðtkð uskaltaneet satuttaa kðttðnsð Hðneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet toisen kerran, ottivat he Hðnet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kðtensð valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perðstð: "Y— oli kylmð, kuten nyt, mutta veri kiehui sydðmessðni. Vedin miekkani Hðntð puolustaakseni ja hakkasin ylimmðisen papin palvelijalta korvan. Ja minð olisin tahtonut suojella Hðntð ennemmin kuin omaa elðmððni, mutta Hðn sanoi: 'Pistð miekkasi tuppeen. Eik— minun pitðisi juoda sitð kalkkia, jonka Isð minulle antoi?'... Silloin he ottivat Hðnet kiinni ja sitoivat." Apostoli vei kðden otsalleen ja vaikeni ikððnkuin saadakseen ajatuksensa kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidðttyð, vaan karkasi paikoiltaan ja rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinðt kultasateena rðiskðhtivðt yltympðri ja liekki leimahti kirkkaaksi tuleksi. Sitten hðn istuutui ja huudahti: "Kðvi miten kðvi, minð--hei!" Hðn vaikeni ðkkið, sillð Lygia oli laskenut sormen huulilleen. Senjðlkeen Ursus ainoastaan hengittðð lððhðtti, sillð hðnen sielussaan kðvi myrsky. Hðn oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja, mutta sitð yhtð tapausta ei hðnen luontonsa saanut sallituksi, ja jos hðnen nðhtensð kukaan vain--olisi satuttanut kðtensð Vapahtajaan, jos hðn sinð y—nð olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllð kaikki, sekð sotamiehet ettð pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentðneet sðpðleiksi... Kyyneleet puhkesivat hðnen silmiinsð, kun hðn tðtð ajatteli. Sððli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hðnen sielussaan. Toiselta puolen hðn pððtteli, ettð hðn kaikin voimin olisi puolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygilðisið avukseen, toiselta puolen hðn tunsi, ettð hðn sitð tehdessððn olisi ollut tottelematon Vapahtajalle ja estðnyt lunastusty—n tðyttymistð. Nðitð ajatellessaan ei hðn voinut pidðttðð kyyneliððn. Vðhðn ajan kuluttua Pietari otti kðden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan kertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se, mitð hðn tðnððn oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitð apostoli edellisenð y—nð Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hðn nðyttðytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli nðkevinððn laajan vedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse Vinitius kaikin voimin ui heidðn perðssððn, mutta kipeð kðsivarsi esti hðntð saavuttamasta heitð. Myrsky rupesi heittðmððn laineita hðnen kasvoilleen, ja hðn oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hðn pelastusta. Silloin Lygia heittðytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Kððnsi veneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pððsi sen avulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle. Sitten oli Vinitius nðkevinððn suuren joukon ihmisið uimassa veneen perðssð. Laineet peittivðt vaahdollaan heidðn pððnsð. Toiset olivat niin syvðllð vedessð, ettei heistð nðkynyt kuin kðsi, mutta Pietari pelasti pelastamistaan hukkuvia ja kerðsi heitð veneeseen, joka ikððnkuin ihmeen kautta aina suureni. Pian oli siinð melkein yhtð paljon kansaa kuin Ostrianumissakin oli ollut, pian vielð enemmðn. Vinitius ihmetteli, miten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkððmððn, ettð he hukkuisivat. Mutta Lygia lohdutti hðntð ja osoitti hðnelle jonkun valon, joka oli kaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tðssð Vinitiuksen houreisiin taasen liittyi se, mitð apostoli Ostrianumissa oli kertonut Kristuksesta, kun Hðn kðveli veden pððllð. Rannalla tuikkivan tulen valossa oli hðn nðkevinððn olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettð. Ja jota likemmð rantaa he tulivat, sitð tyynemmðksi tyyntyi vedenpinta ja sitð suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista virttð, ja ilman tðytti narduksen lemu. Vedessð vðlkkyi taivaankaan, ja jðrven pohja nðytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja hiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen kðteen ja virkkoi: "tule, minð johdatan sinua!" Ja hðn vei hðnet valkeuteen. * * * * * Taasen Vinitius herðsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan vðhitellen, eikð hðn laisinkaan heti saanut selville, mikð oli unta, mikð totta. Jonkun aikaa hðn vielð luuli olevansa jðrvellð ihmisten ympðr—imðnð. ákkið hðn jostakin kðsittðmðtt—mðstð syystð rupesi hakemaan Petroniusta heidðn joukostaan ja hðmmðsteli suuresti, ettei hðntð nðkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympðriltð ihmiset olivat hðvinneet, herðtti hðnet vihdoin kokonaan, —ljypuut syttyivðt hitaasti punertavan tuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle, ja ne palaa roihottivat heleðssð tulessa. Niiden valossa Vinitius nðki Lygian, joka istui aivan likellð vuodetta. Hðnen mielensð joutui kiivaaseen kuohuntaan. Hðn muisti, ettð Lygia oli viettðnyt edellisen y—n Ostrianumissa ja ettð hðn koko pðivðn oli hoitanut hðntð. Nyt olivat kaikki muut lðhteneet levolle, hðn yksin valvoi hðnen vuoteensa ððressð, ja helposti saattoi huomata, ettð hðn oli vðsyksissð, sillð hðn istui liikkumattomana, silmðt kiinni. Vinitius ei tietðnyt, nukkuiko hðn vai oliko hðn vaipunut ajatuksiinsa. Hðn katseli hðnen kasvojensa piirteitð, silmðluomia, jotka olivat alaspainetut, kðsið, jotka olivat kytketyt ristiin polvelle, ja hðnen pakanallinen pððnsð alkoi ty—lððsti oivaltaa, ettð tðssð maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevðn kreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen kauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevð. Ei hðn juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tðtð kauneutta kristilliseksi kauneudeksi, mutta mitð taas Lygiaan tuli, niin oli mahdoton eroittaa hðntð siitð opista, jota hðn tunnusti. Lygia, jota vastaan Vinitius oli rikkonut, oli jððnyt tðnne valvomaan, vaikka kaikki muut lðksivðt levolle, ja Vinitius ymmðrsi hðnen tehneen sen juuri siksi, ettð hðnen uskontonsa sitð vaati. Hðnen tðytyi tðllaista uskontoa kunnioittaa, mutta samalla hðntð harmitti. Hðn olisi suonut Lygian jððneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, ettð hðn rakasti hðntð, hðnen kasvojaan, hðnen silmiððn, hðnen sopusointuista vartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystð, joka oli saanut niin monen kreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat kðsivartensa hðnen kaulaansa. Mutta ðkkið hðn tunsi, ettð jos Lygia olisi ollut toisten naisten kaltainen, niin ei hðnessð olisi ollutkaan mitððn rakastamista. Vinitius huomasi, ettð hðnessð liikkui outoja tunteita, ja kðsitti, ettð hðnessð alkaa herðtð uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille maailmalle, jossa hðn tðhðn asti on elðnyt. Samassa Lygia avasi silmðnsð, huomasi, ettð Vinitius hðneen katsoi, likeni hðntð ja virkkoi: "Minð olen sinun luonasi." Mutta Vinitius vastasi: "Minð olen unissani nðhnyt sinun sielusi." KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU. Kun hðn aamulla herðsi, tunsi hðn kyllð olevansa heikko, mutta pðð oli selkeð ja kuume poissa. Hðn luuli herðnneensð siitð, ettð joku kuiskaten puhui huoneessa, mutta kun hðn avasi silmðnsð, ei Lygia ollut hðnen luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ððressð, kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiilið. L—ydettyððn niitð hðn rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, ettð olisi luullut sepðn palkeitten eikð ihmisen huulien olevan ty—ssð. Vinitius muisti nyt, ettð tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja tuntijan mielihyvðllð hðn silmðili hðnen jðttilðisniskaansa, joka oli kuin kyklopin niska, ja hðnen vartaloaan, joka oli vðkevð kuin patsas. "Kiitos Mercuriuksen, ettei hðn kuristanut kurkkuani," mietti hðn itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygilðiset ovat hðnen kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika ty— ennenkuin saavat heidðt asettumaan." áðneen hðn lausui: "Hei, orja!" Ursus kððnsi pððtððn, hymðhti miltei ystðvðllisesti ja lausui: "Suokoon Jumala sinulle onnellisen pðivðn ja terveyden, mutta minð olen vapaa mies enkð mikððn orja." Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isðnmaasta, kuuli mielihyvðllð nðmð sanat, sillð hðnen roomalaiselle patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa, vaikka hðn olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki enempðð kuin yleinen mielipidekððn pitðnyt ihmisolentona. "Etk— sinð kuulu Aulukselle?" kysyi hðn. "En, herra. Minð palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hðnen ðitiððnkin, vapaasta tahdosta." Hðn vei taasen pððnsð tulisijan ððreen ja puhalsi hiilið, joiden pððlle hðn juuri oli heittðnyt puita. Sitten hðn veti pois pððnsð ja virkkoi: "Meillð ei ole orjia." Mutta Vinitius kysyi: "Missð Lygia on?" "Vastahan hðn tðstð lðksi ja jðtti minut valmistamaan sinulle aamiaista. Hðn on tðssð valvonut koko y—n." "Mikset sinð valvonut hðnen puolestaan?" "Hðn tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella." Hðnen kasvonsa synkistyivðt ðkkið, ja hetken perðstð hðn sanoi: "Jollen olisi totellut hðntð, et sinð, herra, enðð elðisi." "Joko sinð kadut, ettet tappanut minua?" "En, herra. Kristus on kieltðnyt tappamasta." "Entð Atacinus ja Croton?" "En muuta voinut," mutisi Ursus. Ja hðn rupesi surullisesti silmðilemððn kðsiððn, jotka yhð pysyivðt pakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin. Hðn asetti padan tulelle, kumartui lieden ððreen ja jði miettivðisenð tuijottamaan liekkiin. "Se oli sinun syysi, herra," huudahti hðn vihdoin. "Miksi rupesit tavoittelemaan hðntð, kuninkaan tytðrtð?" Ensi hetkessð kuohahti Vinitiuksessa viha siitð, ettð tuollainen barbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan hðntð aivan tutunomaisesti, vielðpð soimaamaan hðntð. Se vielð tarvittiin edellisen y—n ihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisðksi. Mutta koska Vinitius oli sairas eikð hðnellð ollut orjiakaan kðskettðvðnððn, hillitsi hðn itsensð. Halu saada erityisið tietoja Lygian elðmðstð voitti sitðpaitsi kiukun. Hðn rauhoittui ja rupesi kyselemððn lygilðisten sodasta Vanniusta ja svevejð vastaan. Ursus vastasi mielellððn, vaikkei hðn juuri voinutkaan lisðtð uusia tietoja niihin, mitð Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus Plautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillð hðn oli seurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hðn oli ainoastaan kuullut, ettð lygilðiset olivat ly—neet svevit ja jazygit, vaan ettð heidðn kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen jðlkeen oli tullut tieto, ettð semnonit olivat polttaneet metsðt heidðn maansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan kðrsimððnsð vððryyttð, mutta panttivangit olivat jððneet Atelius Histerin luo, joka alun pitðen oli kðskenyt kohdella heitð kuninkaallisella kunnioituksella. My—hemmin kuoli Lygian ðiti. Roomalainen pððllikk— ei tietðnyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi tahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen, sillð tiellð liikkui petoja ja villejð kansoja; kun sitten tuli tieto, ettð Pomponiuksen luo on saapunut lðhetyst— Lygian maalta tarjoamaan apua markomanneja vastaan, lðhetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo. Perille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellð ollut mitððn lðhetyst—ð--ja silloin tðytyi heidðn jððdð leiriin, kunnes Pomponius vei heidðt Roomaan. Mutta voittokulut pidettyððn antoi hðn kuninkaallisen lapsen Pomponia Graecinalle. Ei Vinitius tðssð kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta hðn kuunteli sitð sentððn mielihyvðllð, sillð hðnen ððret—ntð sukuylpeyttððn hiveli kuulla silminnðkijðn todistavan, ettð Lygia oli kuninkaallista syntyperðð. Kuninkaan tyttðrenð saattoi hðn Caesarin hovissa nðyttðytyð ylhðisten perheiden tyttðrien rinnalla, varsinkin koskei se kansa, jonka valtiaan tytðr hðn oli, koskaan ollut sotinut Roomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa saattoi kðydð Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillð, Atelius Histerin oman vakuutuksen mukaan, "lukematon mððrð" sotavðkeð. Ursus muuten tðydelleen vahvisti Histerin vðitteen, sillð hðn vastasi Vinitiuksen kysymykseen lygilðisistð: "Me asumme metsðssð, mutta maata meillð on niin paljo, ettemme rajoja tiedðkððn, ja paljon meidðn maassamme on kansaa. Sitten meillð on erðmaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillð kaiken sen mitð semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ry—stðvðt maailmalta, koppaamme me heiltð. He eivðt uskalla tulla meidðn maahamme, mutta kun tuuli puhaltaa sieltðpðin, polttavat he meidðn metsðmme. Emme me heitð pelkðð enempðð kuin roomalaista Caesariakaan. "Jumalat ovat Rooman kðsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius ankarasti. "Jumalat ovat pahoja henkið," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta siellð, missð ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan." Hðn kohensi tulta ja puheli siinð ikððnkuin itsekseen: "Kun veivðt Callinan Caesarin hoviin, niin minð jo silloin ajattelin, ettð hðn siellð voi joutua vaaraan, ja minð aioin jo silloin lðhteð metsiin hakemaan lygilðisið prinsessan avuksi. Lygilðiset kyllð olisivat lðhteneet tulemaan Tonavalle, sillð he ovat hyvðð kansaa, vaikka ovatkin pakanoita, ja minð olisin vienyt heille 'hyvðn sanoman'. Mutta kunhan nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydðn ettð hðn antaa minun mennð heidðn tyk—nsð, sillð Kristus syntyi niin kaukana heistð, eivðtkð he ole kuulleet puhuttavan Hðnestð... Tiesihðn Hðn paremmin kuin minð, missð Hðnen piti syntyð, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellð meidðn paikkakunnallamme, metsðssð, niin me emme ainakaan olisi Hðntð tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikð siltð olisi pitðnyt puuttua riistaa, sienið, majavannahkoja eikð meripihkan helmið. Ja kaikki mitð sveveiltð ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme antaneet Hðnelle, ja Hðn olisi saanut elðð rikkaudessa ja kyllyydessð." Tðtð puhetta pitðessððn oli hðn pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt hðn vaikeni, ja hðnen ajatuksensa liiteli nðhtðvðsti lygilðisissð erðmaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hðn sen lautaselle ja antoi sen huolellisesti jððhtyð. "Glaucus sanoi, ettei sinun pitðisi liikuttaa tervettðkððn kðsivarttasi. Sentðhden Callina kðski minun sy—ttðð sinua." Vai oli Lygia kðskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes pðlkðhtðnyt Vinitiuksen pððhðn asettua hðnen tahtoaan vastaan. Hðn totteli hðntð sokeasti, ikððnkuin hðn olisi ollut Caesarin tytðr tai jumalatar. Ursus istuutui hðnen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen lautaselta pieneen pikariin, jonka hðn sitten vei sairaan huulille. Hðn toimi niin hellðvaroen ja hðnen sinisilmissððn oli niin hyvðntahtoinen ilme, ettð Vinitius tuskin uskoi silmiððn. Oliko se todella sama mies, joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli sy—ssyt hðnen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hðnetkin surmannut, jollei Lygia olisi hðntð armahtanut. Ensi kerran elðissððn tuli nuori patricio nyt miettineeksi, mitð tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessð oikeastaan mahtoi liikkua. Ursus oli hoitajana yhtð taitamaton kuin hðn koetti olla huolellinen. Pikari katosi hðnen jðttilðiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen huulille jððnyt mitððn tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten perðstð kðvi hðn niin hðmilleen, ettð virkkoi: "Ei, helpompi olisi taistella metsðhðrkðð vastaan..." Vinitiusta huvitti sekð lygilðisen puuhat ettð puheet. Sirkuksessa hðn oli nðhnyt hirveitð hðrkið, joita oli tuotu pohjoisista sydðnmaista. Rohkeimmatkin pedot olivat pelolla kðyneet niiden kimppuun, ja vain elefantit olivat olleet niitð suuremmat ja vðkevðmmðt. "Oletko koettanut kðydð kiinni sellaisten petojen sarviin?" kysyi Vinitius mietteissððn. "Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikðvuoden, pelkðsin niitð," vastasi Ursus, "mutta kyllðhðn minð sittemmin olen otellut niiden kanssa." Nyt hðnen sairaanhoitonsa rupesi kðymððn entistð k—mpel—mmin. "Minun tðytyy pyytðð avuksi Miriamia tai Nazariusta," sanoi hðn. Mutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivðt esiripun takaa. "Kyllð minð autan," sanoi hðn. Ja hetkisen perðstð hðn tuli cubiculumista, jossa hðn nðhtðvðsti oli ollut valmistumassa menemððn levolle. Hðn oli nðet kaitaisessa tunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin _capitiumeiksi_, se ulottui kaulaan asti, ja hðnen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen sydðn alkoi kiivaasti sykkið. Hðn koetti nuhdella hðntð siitð, ettei hðn ollut pitðnyt huolta nukkumisestaan, mutta tytt— virkkoi iloisesti: "Olen juuri lðhtemðssð levolle, mutta ensin autan Ursusta." Hðn otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi sy—ttðmððn Vinitiusta, joka heti paikalla kðvi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia kumartui hðnen puoleensa, sykki hðnen lðmmin ruumiinsa hðntð vastaan, ja hðnen hiuksensa valuivat hðnen rinnalleen. Mielenliikutus sai Vinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellð intohimojensa tuskallista taistelua hðn tunsi, ettð tuo olento on hðnelle rakkain ja kallein ja ettð sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hðn oli himonnut hðntð, nyt hðn oli ruvennut rakastamaan hðntð kaikesta sydðmestððn. Tðhðn asti hðn oli elðnyt elðmððnsð kuten ihmiset yleensð siihen aikaan--sokeassa, rajattomassa itsekkyydessð, vðlittðmðttð mistððn muusta kuin omasta itsestððn. Nyt hðn ajatteli toisenkin onnea. Hetkisen kuluttua hðn kieltðytyi ottamasta vastaan enempðð apua, vaikka Lygian lðsnðolo ja nðkeminen tuotti hðnelle sanomatonta autuutta. "Nyt riittðð," sanoi hðn "Lðhde jo levolle, jumalattareni." "álð puhuttele minua sillð tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla sellaista." Samassa hðn kuitenkin hymðhti ja huomautti, ettð hðnen vðsymyksensð jo on poissa ja ettei hðn aio lðhteð levolle ennenkuin Glaucus on tullut. Vinitiuksen korvissa soivat hðnen sanansa soittona, ja mielenliikutus, ihastus ja kiitollisuus sai hðnen sydðmensð sykkimððn yhð voimakkaammin. Hðn ei tietðnyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se hðntð kiusasi. "Lygia," virkkoi hðn hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen, mutta nyt tiedðn, ettð koetin voittaa sinut vððrðllð tavalla. Sanon sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minð vakuutan, etten nosta kðttðni sinua tavoitellakseni." Mutta Lygian kasvot synkistyivðt ðkkið. "Olisin onnellinen," lausui hðn "jos edes kaukaa saisin nðhdð hðnet, sillð en enðð voi palata hðnen luokseen." "Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan. "Me kristityt tiedðmme Acten kautta, mitð Palatinuksella tapahtuu. Etk— sinð sitten tiedð, ettð Caesar vðhðð ennen lðht—ððn Napoliin oli kutsunut puheilleen Auluksen ja Pomponian ja--edellyttðen, ettð he olivat auttaneet minua pakenemaan--uhannut heitð vihallaan. Onneksi Aulus saattoi vastata hðnelle: £Tiedðt, herra, ettei valhetta koskaan ole kuulunut suustani; minð vannon sinulle, ettemme ole auttaneet hðntð karkaamaan ja ettemme enempðð kuin sinðkððn tiedð mihin hðn on joutunut.£ Caesar uskoi hðntð ja unohti koko asian--mutta vanhimpien neuvosta en minð koskaan ole kirjoittanut ðidille missð olen, jotta hðn aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedð olinpaikkaani. Sinð, Vinitius, ehket tðtð ymmðrrð, mutta meidðn ei ole lupa valehdella, vaikka elðmðmme olisi kysymyksessð. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydðmemme juurruttaa, ja sentðhden en ole nðhnyt Pomponia Graecinaa senjðlkeen kun jðtin hðnen talonsa. Vain silloin tðll—in olen antanut viestin kaikua hðnen korviinsa, ettð elðn ja ettei minulla ole mitððn hðtðð." Hðnet valtasi sellainen ikðvð, ettð kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta pian hðn rauhoittui ja jatkoi: "Tiedðn, ettð Pomponiakin ikðv—i minua, mutta meillð on molemmilla lohdutus, joka puuttuu muilta. "Niin," sanoi Vinitius "teidðn lohdutuksenne on Kristus, mutta sitð minð en ymmðrrð." "Katso meitð: me emme tunne eroa, emme surua emmekð kðrsimyksið, ja jos niitð tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka teille on elðmðn loppu, on meille elðmðn alku, sillð se muuttaa olomme onnelliseksi, hyvðksi ja tyyneksi, eikð sillð koskaan ole loppua. Koeta pððttðð kummoinen se oppi on, joka kðskee kohtelemaan vihollisiakin laupeudella, joka kieltðð valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta ja joka lupaa meille kuoleman jðlkeen aavistamattoman onnen." "Kyllðhðn minð sen kuulin Ostrianumissa ja nðinhðn minð kuinka te kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minð sitð ajattelen, tuntuu se minusta unennð—ltð, jota ei pidð uskoa silmin nðhneensð eikð korvin kuulleensa. Mutta vastaa sinð minulle toiseen kysymykseen: oletko onnellinen?" "Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton." Vinitius katseli hðntð ikððnkuin hðnen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmðrryksen ulkopuolella. "Etk— tahtoisi palata Pomponian luo?" "Tahtoisin koko sydðmestðni ja palaankin, jos Jumala suo." "Mutta kuule toki minua: palaa! ja minð vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista." Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "En. En minð saa saattaa vaaraan likeisimpið omaisiani. Caesar ei pidð Plautiuksen perheestð. Sinulle on tuttua, ettð kaikki tiedot Roomassa leviðvðt orjien kautta. Jos minð palaisin, niin siitðkin puhuttaisiin kaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla. Silloin hðn rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, ettð hðn uudestaan riistðisi minut hðnen talostaan. "Niin," virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, "se on kyllð mahdollista. Hðn tekisi sen, jollei muusta syystð, niin nðyttððkseen, ettð hðnen tahtonsa tðytyy tapahtua. Hðn on vastaiseksi unohtanut sinut tai hðn ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hðnen mielestððn vahinko on tapahtunut minulle eikð hðnelle. Mutta ehkð hðn ottaisi sinut Aulukselta antaakseen sinut minulle--ja minð vuorostani palauttaisin sinut takaisin Pomponian luo." Lygia virkkoi surullisesti: "Tahtoisitko uudestaan nðhdð minut Palatinuksella?" Vinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi: "En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!" Ja ðkkið avautui hðnen eteensð pohjaton syvyys. Hðn oli patricio, oli sotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hðnen maailmansa mahtavuuden pððnð oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja hðijyyksið oli mahdoton edeltðkðsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille koko maailma, sen tuskat ja kðrsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt mitððn, saattoivat olla vðlittðmðttð Nerosta ja pelkððmðttð hðntð. Kaikkien muiden tðytyi vavista hðnen edessððn. Vasta nyt avautui Vinitiuksen silmien eteen hðnen aikansa koko turmelus. Hðn ei saattanut antaa Lygiaa Aulukselle, sillð hðnen tðytyi pelðtð, ettð Lygia mahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja ettð peto kððntðisi hðntð kohti vihansa kðrjen. Jos Vinitius ottaisi hðnet vaimokseen, saattaisi turmio samasta syystð kohdata sekð hðntð itseððn ettð Lygiaa ja Auluksen perhettð. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidðt kaikki. Ensi kerran elðessððn tunsi Vinitius, ettð joko maailman tðytyy muuttua ja uudestisyntyð, tai kðy elðmð suorastaan mahdottomaksi. Samaten hðn nyt ymmðrsi sen, mikð vielð ðsken oli ollut hðnelle kðsittðmðt—ntð, ettð tðllaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset. Mutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kðvi hðnessð suru siitð, ettð hðn omin kðsin oli hðmðnnyt Lygian ja oman elðmðnsð vyyhden niin, ettei siitð enðð selvðð saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hðn puhumaan: "Tiedðtk— sinð, ettð olet onnellisempi minua? K—yhðnð asuessasi tðssð yhdessð huoneessa moukkien keskellð omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta minð en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinð minulta puutuit, olin k—yhempi kuin kerjðlðinen, jolla ei ole kattoa pððnsð pððllð eikð leipðð. Sinð olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minð etsin sinua, sillð en saattanut elðð ilman sinua. En huolinut kemuista enkð unesta. Jollen olisi toivonut l—ytðvðni sinua, olisin paiskautunut miekkaani. Mutta minð pelkðsin kuolemaa, sillð enhðn sitten olisi saanut nðhdð sinua. Puhun sinulle tðyttð totta, sillð en saata elðð ilman sinua, ja tðhðn asti on minua yllðpitðnyt vain toivo saada nðhdð sinut. Muistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinð piirsit minulle hiekkaan kalan kuvan, enkð silloin ymmðrtðnyt mitð se merkitsi. Muistatko kuinka me l—imme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmðn kuin elðmððni, ja sinðkin jo rupesit ajattelemaan, ettð ehkð rakastat minua... Tuli sitten Aulus ja pelðstytti meitð mainitsemalla Libitinaa ja keskeytti keskustelumme. Jðttðessððn hyvðsti Petroniukselle sanoi Pomponia, ettð Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidðn pððhðmme pðlkðhtðnyt, ettð teidðn Jumalanne on Kristus. Jos Hðn vain antaa sinut minulle, niin minð lupaan rakastaa Hðntð, vaikka Hðn minusta tuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja k—yhien Jumala. Sinð istut minun vieressðni etkð ajattele muuta kuin Hðntð. Ajattele minuakin, sillð muuten rupean vihaamaan Hðntð. Minulle olet sinð ainoa Jumala. Siunattu olkoon isðsi ja ðitisi, siunattu maa, joka sinut on kasvattanut. Tahtoisin syleillð jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin kantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinð kolminkerroin jumalallinen! Et tiedð etkð saata tietðð mitenkð sinua rakastan..." Puhuessaan oli hðn vienyt kðtensð kalpealle otsalleen ja sulkenut silmðnsð. Hðnen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempðð kuin vihalleenkaan. Hðn puhui kiihkeðsti, niinkuin ihminen tekee, kun hðn on lakannut hillitsemðstð itseððn ja mittaamasta sanojensa ja tunteittensa mððrðð. Hðn puhui sydðmensð kyllyydestð ja vilpitt—mðsti. Saattoi huomata, ettð tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa olivat kerððntyneet hðnen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin sanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hðnen sanansa Jumalan pilkkaamiselta, ja hðnen sydðmensð rupesi takomaan niin ettð tunica, joka hðnen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeðmðisillððn. Hðn ei saattanut olla sððlimðttð Vinitiusta hðnen kðrsimystensð takia ja hðntð liikutti kuulla, ettð Vinitius puhutteli hðntð sellaisella kunnioituksella. Hðn tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen esineenð, tunsi, ettð tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko sieluineen ja ruumiineen kuuluu hðnelle kuin orja, tunsi, ettð hðn n—yrðsti alistuu hðnen tahtonsa alle--ja tðmð tieto tðytti hðnen sydðmensð suurella onnella. Ainoassa hetkessð herðsivðt kaikki hðnen muistonsa. Taasen kðvi Vinitius hðnen silmissððn kauniiksi ja komeaksi kuin pakanallinen jumala, taasen hðn kðvi samaksi Vinitiukseksi, joka Auluksen talossa oli kuiskannut hðnen korvaansa rakkauden sanoja ja herðttðnyt hðnen lapsellisen sydðmensð kuin unesta. Hðn oli taasen sama Vinitius, jonka suudelmat vielð polttivat Lygian huulilla ja jonka syleilystð Ursus oli hðnet temmannut kuin liekkien keskeltð. Mutta sellaisena kuin hðn nyt oli, kiihkeðnð, kasvoissa kipu ja tuska, otsa kalpeana, silmissð rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana, sydðn tðynnð alttiutta, ihailua ja n—yryyttð--juuri sellaisena hðn silloin olisi tahtonut hðnet omistaa, juuri sellaisena hðn olisi voinut hðntð rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hðn oli hðnelle kalliimpi kuin koskaan ennen. Mutta samassa hðn tunsi, ettð saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttðð hðnet tuleen ja tempaa hðnet mukaansa kuin tuulispðð. Ja saatuaan selville tðmðn valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessð: hðn tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitð varten hðn oli jðttðnyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensð pakenemalla? Minkðtðhden piiloitellut tððllð k—yhðlist—n kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron hoviherra, joka otti osaa hðnen hillitt—mððn elðmððnsð ja hullutuksiinsa. Olihan sen selvðsti todistanut sekin juhla, jota Lygia ei ikinð voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki muutkin, uhraamaan hðpeðllisille jumalille, joihin hðn tuskin itsekððn uskoi, mutta joille hðn oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta. Olihan hðn ajanut hðntð takaa tehdðkseen hðnet orjattarekseen ja rakastajattarekseen ja sy—stðkseen hðnet siihen turmeluksen, nautinnon, rikosten ja hðpeðllisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hðn juuri sanonut, ettð jos Lygia ajattelee Kristusta enemmðn kuin hðntð, hðn on valmis vihaamaan Kristusta. Ja Lygian mielestð se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntið Hðntð vastaan. Kun hðn siis huomasi, ettð hðnen sydðmensð pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja pyyteitð, kðvi hðn kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydðmensð takia. Tðmðn sisðllisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja ottamaan selkoa hðnen terveytensð tilasta. Hetken ajan kuvastui Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kðrsimðtt—myys, sillð hðntð harmitti, ettð hðnen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun Glaucus rupesi tekemððn hðnelle kysymyksið, vastasi hðn miltei halveksien. Tosin hðn pian hillitsi mielensð, mutta jos Lygia oli toivonut Ostrianumissa vietetyn y—n muuttaneen hðnen itsepintaisen luonteensa, niin ne toiveet pian pettivðt. Vain Lygiaa kohtaan hðn oli muuttunut, muuten olivat hðnen rinnassaan sðilyneet entiset kovat, itserakkaat tunteet, ja hðnen sydðmensð oli pysynyt tosiroomalaisena ja petomaisena. Siinð ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikð kiitollisuudelle. Lygia jðtti huoneen, ja hðnen mielensð oli tðynnð sisðllistð tuskaa ja levottomuutta. Ennen, kun hðn rukouksessa oli kððntynyt Kristuksen puoleen, oli hðnen sydðmensð ollut tyyni ja hðnen mielensð kirkas kuin vesipisara. Nyt oli hðnen rauhansa poissa. Kukan terððn oli pððssyt myrkyllinen mato, joka rupesi tekemððn siellð tuhojaan. Ei unikaan, vaikkei hðn kahteen y—h—n ollut nukkunut, tuottanut hðnelle lepoa. Hðn nðki unta, ettð Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-, korybantti- ja miekkailijajoukon etunenðssð ja ettð hðn ohjasi ruusuilla koristetut vaununsa kristittyjð kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian kðsivarteen, veti hðnet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hðnet rintaansa vasten ja kuiskasi: £tule mukaan!£ KAHDESKYMMENESSEITSEMáS LUKU. Sittemmin hðn rupesi vðlttðmððn yhteistð asuinhuonetta ja tuli harvemmin Vinitiuksen vuoteen ððreen. Mutta hðnen rauhansa ei silti palannut. Hðn huomasi, ettð Vinitius seurasi hðntð rukoilevin katsein, ettð hðn odotti hðnen jokaista sanaansa erityisenð armonosoituksena ja ettð hðn kðrsi, vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi hðntð luotaan. Lygia kyllð kðsitti olevansa hðnen terveytensð ja ilonsa ehto, ja sððlin tunne tðytti hðnen sydðmensð. Pian hðn sentððn huomasi, ettð jota enemmðn hðn koetti hðntð vðlttðð, sitð hellemmðksi kðvivðt hðnen tunteensa hðntð kohtaan. Yhð kauemmas pakeni hðnen rauhansa. Vðlistð hðn vakuutti itselleen, ettð hðnen aina tðytyy pysyð hðnen luonaan, koska jumalallinen oppi kðskee palkitsemaan pahaa hyvðllð. Sitðpaitsi hðn puhumalla hðnen kanssaan saattaisi vetðð hðntð oppinsa puoleen. Mutta samassa hðnen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan hðntð, osoittaen, ettð hðn kiusaa itseððn ja ettð ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee hðntð hðnen vuoteensa ððreen. Sentðhden eli Lygia ainaisessa taistelussa, ja taistelu kðvi pðivð pðivðltð kovemmaksi. Tuontuostakin tuntui siltð, kuin hðn olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeðmmin hðn koetti pððstð siitð irti, sitð enemmðn hðn siihen sotkeutui. Hðnen tðytyi vihdoin tunnustaa itselleen, ettð hðn pðivð pðivðltð enemmðn ikðv—i Vinitiusta nðhdð ja kuulla hðnen ððntððn. Hðnet valtasi sellainen halu istuutua hðnen vuoteensa ððreen, ettð hðnen tðytyi huutaa avukseen koko voimansa, voidakseen voittaa itsensð. Kun hðn likeni sairasta ja tðmðn kasvot alkoivat sðteillð, valautui autuus Lygiankin sydðmeen. Erððnð pðivðnð huomasi hðn kyynelten jðlkið Vinitiuksen silmðripseissð, ja ensi kerran hðnen elðessððn lensi hðnen mieleensð ajatus, ettð sopisi suudella ne pois siitð. Mutta tðmð ajatus pelðstytti ja hðvetti hðntð siihen mððrððn, ettð hðn itki koko seuraavan y—n. Vinitius oli kðrsivðllinen, sillð hðn oli pððttðnyt pysyð kðrsivðllisenð. Vðlistð pani kiukku, kðrsimðtt—myys ja itsepintaisuus hðnen silmðnsð sðken—imððn, mutta pian hðn tukahutti tulisuutensa ja loi Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytðvðn katseen. Tðmð liikutti Lygiaa entistð enemmðn. Ei hðn ollut osannut aavistaa, ettð joku hðntð niin rakastaisi. Kun hðn sitð ajatteli, valtasi hðnet sekð onnen ettð syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hðn ei enðð kohdellut Glaucusta niin ylpeðsti kuin ennen ja monesti hðn tuli miettineeksi, ettð k—yhð parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan kansan nainen ja joka hoiti hðntð suurella hellyydellð, ja Crispus, jonka hðn alituisesti nðki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisið. Hðn kummasteli omia ajatuksiaan--mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta hðn oikein oli ruvennut pitðmððn ja hðnen kanssaan hðn keskusteli pðivðkaudet, sillð hðnen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jðttilðinen kertoi hðnelle vðsymðtt—mðllð innolla, ja siinð tðyttðessððn sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hðnkin kiintymððn Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestð ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hðn rupesi kiinnittðmððn huomiota yksinkertaisiin ja k—yhiin ihmisiin ja sitð ei hðn ikinð ennen ollut tehnyt. Hðn huomasi heissð kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hðnellð ei ollut vðhintðkððn aavistusta. Nazariusta hðn ei voinut kðrsið, sillð hðn luuli Nazariuksen uskaltaneen rakastua Lygiaan. Pitkðn aikaa hðn oli peittðnyt vastenmielistð tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi peltopyytð, jotka hðn omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut torilta, herðsi Vinitiuksessa quiritien jðlkelðinen, jonka silmissð vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hðn kuuli Lygian kiittðvðn lahjasta, kalpeni hðn hirvittðvðn kalpeaksi, ja kun Nazarius katosi huoneesta noutaakseen vettð linnuille, puhkesi hðn puhumaan: "Lygia, voitko sinð kðrsið, ettð tuo kantaa sinulle lahjoja? Etk— tiedð, ettð kreikkalaiset nimittðvðt hðnen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?" "En tiedð miksi kreikkalaiset heitð sanovat," sanoi Lygia, "tiedðn vain, ettð Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia hðneen kummastuneena ja sððlien, sillð hðn oli jo vieraantunut tuontapaisista tunteenpurkauksista." Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei pððstðisi ilmoille ajatuksiaan: hðn olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen kuoliaaksi tai lðhettðmððn hðnet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa kuokkimaan maata, jalat kahleissa... Hðn hillitsi kuitenkin itsensð, tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perðstð: "Suo anteeksi, Lygia. Sinð olet minun silmissðni kuninkaan tytðr ja Plautiusten ottolapsi." Ja hðn n—yrtyi siihen mððrððn, ettð hðn, kun Nazarius palasi huoneeseen, lupasi lahjoittaa hðnelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita hðnen puutarhansa oli tðynnð, kunhan hðn tðstð paranisi ja pððsisi huvilalleen. Lygia kyllð ymmðrsi, miten kalliisti ostetut nðmð voitot mahtoivat olla hðnelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitð enemmðn hðnen sydðmensð taipui hðnen puoleensa. Eivðt hðnen voittonsa Nazariukseen nðhden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti. Tosin ei Vinitius enðð ollut hðnelle mustasukkainen, vaikka hðn tuontuostakin suuttui hðneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hðnen silmissððn ollut koiraa parempi. Olihan se sentððn vielð lapsi ja jos rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja n—yrðsti. Suurempia voittoja tðytyi nuoren tribunin saada itsestððn ennenkuin hðn saattoi yhtyð--vaikkapa vain ððneti ja itsekseen--siihen kunnioitukseen, jolla tððllð Kristuksen nimeð ja oppia kohdeltiin. Siinð suhteessa Vinitius todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentððn Lygian oppi, ja sentðhden oli hðnkin valmis sitð tunnustamaan. Jota enemmðn hðnen parantumisensa edistyi, sitð selvemmin hðnen mieleensð johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystð y—stð alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitð ajasta lðhtien olivat juolahtaneet hðnen pððhðnsð. Jota enemmðn hðn mietti, sitð enemmðn hðnen tðytyi ihmetellð tðmðn opin yliluonnollista voimaa, joka myllertðð ihmismielen pohjia my—ten. Hðn ymmðrsi, ettð siinð tðytyy olla jotakin tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, ettð jos tðmð oppi pððsee sytyttðmððn koko maailman ja valamaan siihen rakkauttaan ja laupeuttaan, niin tðytyy seurata joku sellainen aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi maailmaa. Hðn ei uskaltanut epðillð Kristuksen yliluonnollista syntyperðð eikð hðnen kuolleistanousemistaan enempðð kuin muitakaan ihmeitð. Todistajat, jotka nðistð asioista puhuivat, olivat nðhneet ne omin silmin. Sitðpaitsi olivat he tðysin luotettavat ja pelkðsivðt valhetta siihen mððrððn, ettei saattanut edellyttððkððn heidðn kertovan olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllð ihmiset uskomasta jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessð oli outo arvoitus, jota hðn turhaan koetti selittðð. Sotihan koko tðmð oppi kaikkien olevien olojen jðrjestystð vastaan, se oli aivan mahdotonta kðytðnn—ssð toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hðnen kðsityksensð mukaan ihmiset kyllð saattoivat olla pahoja, niin Roomassa kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain jðrjestys oli hyvð. Jos esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut sellaisia miehið kuin Traseas, eikð hðvytt—mið tyhjðntoimittajia--niin olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman yliherruus olivat hyvðt olemassa, sððtyeroitus oli niinikððn tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tðmðn opin tðytyi--mikðli Vinitius kðsitti--kumota kaikki jðrjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki sððtyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi kðynyt? Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enðð mahtunut patricion pððhðn. Tðmð oppi soti lisðksi hðnen tottumuksiaan ja tapojaan, hðnen luonnettaan ja koko elðmðnkðsitystððn vastaan. Hðn suorastaan ei kðsittðnyt miten hðn olisi saattanut elðð, jos esimerkiksi olisi ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hðn pelkðsi ja ihmetteli sitð, mutta koko hðnen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hðnelle selveni, ettð se--eikð mikððn muu--eroittaa hðnet Lygiasta, ja sitð ajatellessa tunsi hðn vihaavansa sitð koko sielustaan. Samassa hðnelle kuitenkin selveni, ettð juuri tuo oppi on puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hðnen sydðmeensð sytyttðnyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hðnelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa. Tðtð ajatellessa halasi hðn hartaasti rakastaa Kristusta. Hðn kðsitti selvðsti, ettð Kristusta tðytyy joko rakastaa tai vihata--vðlinpitðmðtt—mðksi siinð suhteessa ei saata jððdð. Oli kuin kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata hðntð mukaansa. Hðn punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita. Hðn taivutti pððnsð ja jði vaieten kunnioittamaan tuota kðsittðmðt—ntð Jumalaa--vain siksi, ettð Hðn oli Lygian Jumala. Lygia kyllð nðki mitð hðnessð liikkui, kuinka hðn taisteli ja kuinka hðnen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kðrsi hðnen kanssaan, mutta toiselta puolen hðnet valtasi sððli ja hellyys, ja hðn tunsi suurta kiitollisuutta siitð ððnett—mðstð kunnioituksesta, jota Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydðmen katkeamattomilla siteillð hðneen. Hðnen mieleensð muistui Pomponia Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lðhteenð oli Pomponialle ajatus, ettei hðn haudan tuolla puolen saa tavata Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmðrtðmððn, mitð sellainen suru ja tuska merkitsee. Olihan hðnkin l—ytðnyt rakastetun olennon, josta hðnen nðytti tðytyvðn ikuisesti erota, Joskus hðnen silmissððn vðikkyi toivo, ettð hðnen sielunsa vielð avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo nðyttðytyi turhaksi. Hðn tunsi ja ymmðrsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius--kristittynð! Niiden kahden kðsitteen oli mahdoton yhdessð saada sijaa hðnen kokemattomassa pððssððn. Kun ei viisas ja rehellinen Auluskaan hyvðn ja tðydellisen Pomponian vaikutuksen kautta ollut voinut vastaanottaa kristinoppia--kuinka sitten Vinitius! Ei sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin: hðnestð ei ole toivoa, hðnelle ei ole pelastusta. Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan vieroittanut hðntð hðnestð--pðinvastoin teki sððli hðnet hðnelle kahta vertaa kalliimmaksi. Vðlistð valtasi hðnet halu suoraan puhua hðnelle hðnen pimeðstð tulevaisuudestaan, ja kun hðn kerran istui hðnen vieressððn, sanoi hðn, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa elðmðð. Silloin Vinitius, joka jo oli kðynyt terveemmðksi, ðkkið kohosi pystyyn, nojautui tervettð kðsivarttaan vasten ja painoi pððnsð hðnen helmaansa, lausuen: £sinð olet elðmð!£ Mutta Lygian rinnassa tukahtui hengitys, hðnen tajuntansa katosi, ja autuuden vðristys kðvi lðpi hðnen ruumiinsa, kiireestð kantapððhðn asti. Hðn tarttui molemmin kðsin hðnen pððhðnsð ja koetti nostaa sitð yl—s, mutta taipui samalla hðnen puoleensa, kunnes huulet ylettyivðt hðnen hiuksiinsa. Hetkiseksi vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa. Vihdoin Lygia riistðytyi irti ja pakeni. Hðnen suonissaan kierteli tuli ja pððtð py—rrytti. Tðyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, ettð hðn kalliisti saisi maksaa ðskeisen onnenhetkensð, mutta Lygia ymmðrsi nyt itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava y— kului hðneltð unettomana, kyynelissð ja rukouksessa. Hðn luuli olevansa kelvoton rukoilemaan ja tunsi, ettei hðnen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla varhain hðn jðtti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellð, muratti- ja viinik—ynn—sten peittðmðssð lehtimajassa, avasi hðn hðnelle koko sydðmensð, rukoillen, ettð Crispus soisi hðnen jðttðð Miriamin talon, sillð hðn ei enðð luota itseensð, hðn ei enðð saa riistetyksi sydðmestððn rakkautta Vinitiukseen. Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti pðivðnsð yhtðmittaisessa rukouksen huumauksessa, suostui siihen, ettð Lygia jðttðisi Miriamin talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hðn lausunut rakkauden-syntiððn katuvalle tyt—lle. Hðnen sydðmensð leimahti vihan kiivauteen, kun hðn vain ajattelikin, ettð Lygia, jota hðn oli holhonnut siitð asti, kun hðn tðhðn taloon pakeni, jota hðn oli rakastanut ja uskossa vahvistanut, jota hðn oli pitðnyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin maaperðstð ja jota ei yksikððn maallinen henkðys ole saanut saastuttaa--ettð tðmð Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hðn oli tðhðn asti luullut, ettei yksikððn sydðn maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi. Helmenð, jalokivenð, omien kðsiensð kallisarvoisena ty—nð hðn oli aikonut uhrata Lygian Hðnelle--sentðhden tðmð tieto tðytti hðnen mielensð hðmmðstyksellð ja katkeruudella. "Mene ja rukoile Jumalaa, ettð Hðn antaisi sinulle syntisi anteeksi," lausui hðn ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut ansaansa, sinut sy—ksee tðydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellðt Vapahtajan. Sinun tðhtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hðn omalla verellððn sinun sielusi lunastaisi, mutta sinð valitset osaksesi sen, joka tahtoi tehdð sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala sinut hðnen kðsistððn, mutta sinð avaat sydðmesi saastaiselle himolle ja lakastut pimeyden poikaan. Kuka tðmð Vinitius on?--Antikristuksen ystðvð ja palvelija, hðnen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hðn sinut veisi, jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hðn itse elðð ja jonka Jumala vihansa tulella hðvittðð? Mutta minð sanon sinulle: parempi olisi sinun ollut kuolla ja pikemmin olisivat nðmð seinðt saaneet kaatua sinun pððllesi, kuin ettð tuo mies pððsi ry—mimððn sinun sydðmeesi ja r—hjððmððn sen myrkyllisellð riettaudellaan." Hðn kiivastui kiivastumistaan, sillð enemmðn kuin Lygian rikos sellaisenaan katkeroitti hðntð ihmisluonto yleensð ja naisluonto varsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan heikkoudesta. Hðnet valtasi syvð inho ja halveksimisen tunne. Se ei hðnelle merkinnyt mitððn, ettð neito oli sðilyttðnyt puhtautensa, ettð hðn tahtoi paeta rakkauttaan ja ettð hðn sielun hðdðssð ja katumuksessa oli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hðnet enkeliksi ja nostaa hðnet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitððn muuta kuin rakkaus Kristukseen--ja tytt— rakastuu augustianiin! Tðmð tieto tðytti hðnen sydðmensð katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun tunteella. Ei! Hðn ei voinut suoda sitð anteeksi Lygialle! Kiivauden sanat polttivat hðnen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hðn koetti vielð hillitð itseðnsð ja olla lausumatta niitð sekð tyytyi heristelemððn luisevia nyrkkejððn hðtððntyneen neidon pððn pððllð. Lygia oli kyllð tuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hðn ollut ajatellut olevansa sitð siinð mððrðssð. Hðn oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla Miriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki hðnet maan tasalle: hðn paljasti hðnelle hðnen sielunsa kurjuuden ja mitðtt—myyden sellaisena, jommoiseksi ei hðn ikinð ollut voinut sitð ajatella. Hðn oli odottanut, ettð vanha presbyteri, joka siitð asti kun hðn Palatinukselta karkasi, isðnð oli vaalinut hðntð, osoittaisi hðnelle hellyyttð, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi hðntð. "Minð uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani," puuttui Crispus puhumaan, "mutta sinð olet pitðnyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillð sinð olet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen h—yryt ovat myrkyttðneet sielusi. Sinð olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikððnkuin kallisarvoisen astian ja sanoa Hðnelle: £tðytð se armollasi, Herra!£ mutta sinð valitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle syntisi anteeksi ja armahtakoon sinua--minð, joka pidin sinua Kristuksen valittuna ... en voi, ennenkuin sinð olet karkoittanut kððrmeen..." Hðn keskeytti ðkkið puheensa, sillð hðn huomasi, etteivðt he enðð olleet kahden. Kiertelevien viinik—ynn—sten ja iðti viheri—ivðn murattiverkon takaa nðki hðn kaksi miestð, joista toinen oli apostoli Pietari. Toista ei hðn heti tuntenut, sillð karkeasta villakankaasta tehty puku eli n.s. _cilicium_ peitti osaksi hðnen kasvonsa. Ensi hetkessð luuli Crispus hðntð Chiloniksi. Crispuksen ððnekðs puhe oli johtanut miehet lehtimajaan ja he istuutuivat nyt kiviselle rahille. Pietarin kumppani paljasti pððnsð, ja samassa Crispus tunsi hðnet. Hðnen kasvonsa olivat laihat, pððlaki kalju ja kiharoiden ympðr—imð, silmðkannet punaiset, nenð kðyrð--hðn teki sekð vastenmielisen ettð ylevðn vaikutuksen. Se oli Paavali Tarsolainen. Lygia heittðytyi polvilleen, kietoi epðtoivoissaan kðsivartensa Pietarin jalkojen ympðri ja kðtki soimatun pððnsð hðnen vaatteensa poimuihin, lausumatta sanaakaan. Mutta Pietari virkkoi: "Rauha teidðn sieluillenne!" Kun hðn nðki lapsen jalkainsa juuressa, kysyi hðn, mitð oli tapahtunut. Silloin Crispus rupesi kertomaan, mitð Lygia oli hðnelle tunnustanut, ettð hðneen oli syttynyt syntinen rakkaus ja ettð hðn aikoi paeta Miriamin talosta. Hðn kertoi my—skin, kuinka hðn suri sitð, ettð sielu, jonka hðn oli tahtonut lumivalkeana uhrata Kristukselle, oli tahraantunut maalliseen tunteeseen, rakastumalla Vinitiukseen. Sillð ottihan tðmð mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma rypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa. Hðnen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhð likemmðksi apostolia, ikððnkuin hðn hðneltð olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta. Kun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hðn neidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kðtensð hðnen pððlaelleen. Sitten hðn kððntyi puhuttelemaan vanhaa pappia: "Crispus, etk— ole kuullut, ettð rakastettu Mestarimme oli hðissð Kaanaassa ja ettð Hðn siunasi rakkauden yljðn ja morsiamen vðlillð?" Crispuksen kðsivarret raukesivat rentoina riippumaan, ja kummissaan tuijotti hðn puhujaan, ikððnkuin ei hðn enðð olisi saanut sanaa suustaan. Pietari vaikeni hetkisen ja jatkoi sitten: "Crispus, luuletko ettð Kristus, joka salli Maria Magdalenan olla jalkainsa juuressa ja joka antoi anteeksi syntiselle vaimolle, kððntðisi pois kasvonsa tðstð lapsesta, joka on puhdas kuin kedon lilja?" Nyyhkyttðen painautui Lygia yhð likemmð apostolia. Hðn ymmðrsi, ettei hðn turhaan ollut paennut hðnen turviinsa. Apostoli kohotti hðnen kyyneltyneitð kasvojaan ja puhui hðnelle: "Niin kauan kuin silmðt, joita rakastat, eivðt ole avautuneet totuuden valolle, tðytyy sinun vðlttðð hðntð, ettei hðn viettelisi sinua syntiin, mutta rukoile hðnen puolestansa ja tiedð, ettei rakkaudessasi rikosta ole. Ja se, ettð tahdoit viettelystð paeta, on sinulle ansioksi luettava. álð kiduta itseðsi ðlðkð itke, sillð minð sanon sinulle, ettei Vapahtajan armo ole sinua heittðvð, vaan rukouksesi on tuleva kuulluksi, ja surua on seuraava ilon aika." Nðin sanoen laski apostoli molemmat kðtensð tyt—n pððlaelle, nosti silmðnsð taivasta kohti ja siunasi hðnet. Hðnen kasvoistaan paistoi taivaallinen hyvyys. Mutta Crispuksen mieli oli murtunut ja n—yrðnð hðn alkoi selittðð: "Olen rikkonut laupeutta vastaan, mutta minð luulin, ettð hðn asettuisi Kristusta vastaan, pððstðmðllð sydðmeensð maallisen rakkauden..." Siihen Pietari vastasi: "Minð kielsin Hðnet kolme kertaa, ja kuitenkin Hðn antoi minulle anteeksi ja kðski minun kaita lampaitaan." "...Ja kun sitðpaitsi," lopetti Crispus lauseensa, "Vinitius on augustiani." "Kristus on murtanut kovempiakin sydðmið," sanoi Pietari. Silloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski kðden rinnalleen ja virkkoi: "Minð olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita. Silloin kun Stefanus kivitettiin, olin minð vartioimassa niiden vaatteita, jotka hðntð kivittivðt; minð olen tahtonut juuria my—ten hðvittðð totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja kuitenkin mððrðsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa maailmassa. Minð olen julistanut sitð sekð Kreikassa ettð Judeassa, saarilla ja tðssð jumalattomassa kaupungissa siitð asti, kun minð ensi kerran vankina tððllð asunut olen. Mutta nyt kun minun pððmieheni Pietari minua kutsui, olen tullut tðhðn taloon taivuttamaan tðtð kovakorvaista pððtð Kristuksen jalkain juureen ja heittðmððn siementð kiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmðlliseksi, jotta se kasvaisi runsaan hedelmðn." Hðn nousi--ja Crispuksen silmissð nðytti tuo pieni, kðyrðvartinen mies siinð hetkessð siltð, mikð hðn todella oli, nimittðin jðttilðiseltð, joka oli jðrkyttðnyt maailman perustuksia my—ten ja hallitseva maita ja sen kansoja. KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. £Petronius Vinitiukselle: £Armahda minua, rakkaani, ðlðkð seuraa kirjeissðsi lakedaimonilaisten tai Julius Caesarin esimerkkið. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius Caesar: _veni, vidi, vici!_ (tulin, nðin, voitin!)--niin ymmðrtðisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisðltðð pðinvastoin: _veni, vidi, fugi_ (tulin, nðin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei laisinkaan sovi jðttðð asioita kesken, ja nyt sinð aivan lyhyesti kerrot, ettð sinð haavoituit ja ettð olet joutunut omituisten kohtalojen alaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystð. En uskonut silmiðni, kun luin, ettð lygilainen nutisti Crotonin yhtð helposti kuin kaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitð miehestð kannattaa maksaa yhtð paljon kultaa kuin hðn painaa, ja hðnestð voi milloin hyvðnsð sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan kaupunkiin, tahdon tutustua hðneen lðhemmin ja valattaa itselleni hðnen patsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun kerron hðnelle, ettð se on tehty luonnon mukaan. Todelliset atleettiruumiit kðyvðt yhð harvinaisemmiksi Italiassa ja Kreikassa--Itðmaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat, mutta heidðn jðnteidensð pððllð on rasvakerros ja heissð on enemmðn kokoa kuin voimaa. Kysypð lygilðiseltð, onko hðn poikkeus vai onko hðnen maassaan muitakin hðnen kokoisiaan miehið. Jos sinun tai minun osakseni joskus lankeaa kilpa-leikkien jðrjestðminen, niin olisi hyvð tietðð, mistð parhaat vartalot ovat etsittðvðt. £Mutta kiitos kaikkien itðmaalaisten ja lðnsimaalaisten jumalien, ettð elðvðnð pððsit sellaisista hirveistð kðsistð. Luultavasti sinun on kiittðminen pelastustasi yksin siitð, ettð olet patricio ja konsulin poika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki nðkemðsi ja kokemasi: hautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidðn tapansa kohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus, joka ilmenee lyhyessð kirjeessðsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillð siinð on paljon asioita, joita en ymmðrrð. Tai jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmðrrð kristittyjð, en sinua enkð Lygiaa. álð hðmmðstele, ettð minð, joka en juuri vðlitð mistððn muusta maailmasta kuin omasta itsestðni, kyselen sinulta nðitð asioita nðin innokkaasti. Olenhan minðkin osaltani vaikuttanut nðihin tapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillð en varmaan tiedð sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran pððssð vaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa tððllð Beneventumissa voi hðnen pððhðnsð ðkkið pðlkðhtðð, ettð lðhdetððnkin suoraan Kreikkaan eikð kðydðkððn Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes joksikin aikaa, jottei kansa, joka ikðv—i Caesarin persoonaa (lue: kilpaleikkejð ja viljaa), kðvisi levottomaksi. Siitð syystð en nyt tiedð miten kðynee. Jos mielitekomme vie meidðt Akaiaan, kðymme ehkð samalla Egyptissð. Kehoittaisin sinua vakavasti lðhtemððn tðnne, sillð olen varma, ettð matkustaminen ja huvitukset nykyisessð sieluntilassasi olisivat sinulle lððkettð, mutta ehket sinð enðð tapaisikaan meitð tððltð. Siinð tapauksessa olisi sinun toki parempi lðhteð maatilallesi Siciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikð sinua koskee--ja jðð hyvðsti. Tðllð kertaa en toivota sinulle muuta kuin terveyttð, sillð, kautta Polluxin! en tiedð, mitð muuta sinulle toivottaisin.£ Kirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vðhintðkððn halua vastata siihen. Hðn luuli tietðvðnsð, ettei siihen kannata vastata, ettei siitð ole kellekððn hy—tyð ja etteivðt asiat kuitenkaan selvið. Hðntð vaivasi haluttomuus ja hðntð painoi tunne elðmðn turhuudesta. Hðn luuli, ettei Petronius missððn tapauksessa hðntð kðsitð ja ettð oli tapahtunut jotakin, joka eroitti heidðt toisistaan. Hðn ei itsekððn ymmðrtðnyt itseððn. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella oli hðn heikko ja vðsynyt, ja ensimðisinð pðivinð tuotti lepo tððllð mukavuudessa ja ylellisyydessð hðnelle todellista nautintoa. Mutta hðnen tyytyvðisyytensð ei ollut pitkð-ikðinen. Pian hðn huomasi, ettð hðnen elðmðnsð oli turha, ettð kaikki mikð tðhðn asti on kiinnittðnyt hðnen mieltððn, on kðynyt hðnen silmissððn joko aivan mitðtt—mðksi tai muuttunut hyvin vðhðarvoiseksi. Hðnestð tuntui siltð, kuin kaikki ne kielet, jotka tðhðn asti olivat sitoneet hðnet elðmððn, nyt olisivat katkenneet hðnen sielussaan eikð uusia ollut tullut sijaan. Kun hðn ajatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elðmðð nautinnossa ja hekumassa, rupesi hðntð iljettðmððn. £Minkðtðhden? Mitð hy—tyð siitð on?£ kysyi hðn itseltððn. Ensi kerran elðessððn tuli hðn ajatelleeksi, ettð jos hðn lðhtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja loistava esiintyminen, hðnen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja jokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa hðntð vðsyttðisivðt. Toiselta puolen kuitenkin yksinðisyyskin jo alkoi hðntð vðsyttðð. Kaikki hðnen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hðnen tðytyi siis yksin istua kotona, pðð tðynnð ajatuksia ja sydðn tðynnð tunteita, joista hðn ei pððssyt selville. Ajoittain hðn sentððn oli sitð mieltð, ettð jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella nðistð asioista, niin ehkð voisi pððstð niihin jollakin lailla kðsiksi, voisi jðrjestðð ne ja ymmðrtðð ne paremmin. Tðmðn toivon perustuksella hðn kuitenkin muutamia pðivið epðiltyððn pððtti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hðn vielð tietðnyt, lðhettðisik— perille vastauksensa, mutta joka tapauksessa puki hðn sen seuraaviin sanoihin: £Sinð tahdot saada tarkempia tietoja. Tðytðn pyynt—si, mutta en tiedð, onnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillð useita solmuja en vielð itsekððn kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen joukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiððn--tðydellð syyllð he saattoivat pitðð minua ja Chilonia vihamiehinððn--kerroin my—skin, kuinka hellðsti he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta... Ei, rakkaani, eivðt he minua sððstðneet siitð syystð, ettð olen konsulin poika. Sellaiset seikat eivðt heille merkitse mitððn, sillð soivathan he anteeksi Chilonillekin, vaikka minð itse kehoitin heitð kuoppaamaan hðnet puutarhaan. Sellaisia ihmisið kuin he ei maailma vielð ole nðhnyt, ja sellaista oppia kuin heidðn ei maailma vielð ole kuullut. Muuta en saata sanoa, ja joka heitð tahtoo mitata meidðn mittojemme mukaan, se--erehtyy. Vakuutan sinulle, ettð jos kðsivarsi poikki olisin maannut omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympðr—inyt suurempi mukavuus, mutta edes puoltakaan siitð hellyydestð eivðt he olisi minulle osoittaneet. Tiedð, ettð Lygia on samanlainen kuin kaikki muut kristityt. Jos hðn olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hðn olisi voinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydðmeni, sillð pððtin, ettð yksin rakkaus saattaa synnyttðð sellaista hellyyttð. Monesti nðin rakkauden loistavan hðnen silmistððn, ja uskotko, ettð silloin noiden moukkien keskellð, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekð keitti—nð ettð tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei! Minð en ollut hðnelle yhdentekevð. Vielð tðnðkin pðivðnð olen siitð vakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietðmðttðni jðtti Miriamin asunnon. Minð istun tððllð pðivðkaudet pðð kðsien varassa ja mietin: minkðtðhden hðn sen teki? Joko minð kirjoitin sinulle, ettð itse kehoitin hðntð palaamaan Aulusten luo? Tosin hðn siihen vastasi, ettei se kðy pðinsð, koska Aulus perheineen on lðhtenyt Siciliaan ja koska viestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat Palatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ry—stðð hðnet Aulukselta. Se kaikki on totta! Mutta hðn tiesi, etten minð puolestani enðð aja hðntð takaa ja ettð olen hylðnnyt vðkivallan tien. Hðn tiesi my—skin, etten voi lakata hðntð rakastamasta, etten voi elðð ilman hðntð ja ettð hartain haluni on taluttaa hðnet seppel—ityjen ovien alitse talooni sekð istuttaa hðnet pyhitetylle taljalle lieden ððreen... Ja kuitenkin hðn meni pakoon! Minkðtðhden? Mikððn ei enðð uhannut hðntð. Jollei hðn rakastanut minua, niin olisihan hðn voinut hylðtð minut. Seuraavana pðivðnð opin tuntemaan omituisen miehen, erððn Paavali Tarsolaisen, joka puhui minulle Kristuksesta ja Hðnen opistaan ja puhui niin voimakkaasti, ettð minusta tuntui siltð, kuin jokainen hðnen sanansa, hðnen tahtomattaankin, vielð voisi kððntðð nurin koko meidðn maailmamme perustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: "Kun Jumala avaa sinun silmðsi valolle ja kun Hðn poistaa niistð kaihen, niinkuin hðn minullekin teki, niin silloin sinð ymmðrrðt, ettð Lygia menetteli oikein, ja silloin sinð ehkð vielð l—ydðt hðnet!" Ja tðssð minð nyt vaivaan pððtðni, koettaen ymmðrtðð nðitð sanoja aivan kuin olisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Vðlistð luulen jo jonkun verran ymmðrtðvðni. He rakastavat ihmisið, mutta vihaavat meidðn elðmððmme, jumaliamme ja--rikoksiamme. Hðn pakeni siis luotani siitð syystð, ettð kuulun siihen maailmaan ja ettð hðnen minun kanssani olisi pitðnyt jakaa elðmð, jota kristityt pitðvðt rikollisena. Sanot, ettð hðn yksinkertaisesti olisi voinut hylðtð minut ja ettei hðnen sentðhden olisi tarvinnut paeta. Mutta entð jos hðn rakasti minua? Siinð tapauksessa hðn pakeni rakkautensa takia. Kun sitð ajattelen, valtaa minut halu lðhettðð orjia pitkin Rooman katuja ja kðskeð heidðn huutaa talojen pihoilla: "palaa, Lygia!" Mutta en voi kðsittðð miksi hðn pakeni. Enhðn minð missððn tapauksessa olisi kieltðnyt hðntð uskomasta Kristukseen. Minð olisin itse puolestanikin pystyttðnyt hðnelle alttarin atriumiin. Mitð haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestð uudesta jumalasta, ja miksen minð olisi voinut uskoa hðneen--varsinkin kosken ikinð ole erittðin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedðn aivan varmaan, etteivðt kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he vakuuttavat, ettð hðn on noussut kuolleista. Sitð ei kukaan ihminen tðhðn asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen, mutta joka syntyperðltððn juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset kirjat, sanoi minulle, ettð profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat Kristuksen tuloa. Nðmð asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan meidðn ympðrillðmme on joka haaralla! Tððllð puhutaan yhð vielð Apollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi l—ytyð kokonaisia jumalten laumoja, vaan ettð jumala on yksi, ja tðmð vðite tuntuu minusta sangen jðrkevðltð. Luultavasti Senecakin on samaa mieltð, ja ennen hðntð ovat ehkð olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensð maailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tðmð on aivan varmaa. En siis kðsitð, minkð nojalla en uskoisi sitð ja minkðtðhden en pystyttðisi alttaria hðnelle, koska olen ollut valmis rakentamaan alttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea kieltðð vanhoja jumalia, sillð eihðn ainoakaan jðrkevð ihminen kuitenkaan heihin usko. Mutta tðmð kaikki ei nðy riittðvðn kristityille. Ei ole siinð kyllðksi, ettð Kristusta kunnioittaa, vaan tðytyy vielð elðð Hðnen oppinsa mukaan. Ja siinð sinð vasta seisotkin kuin meren rannalla, josta sinua on kðsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle rannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdð, niin he kyllð tuntisivat, ettð lupaus oli vain tyhjðð sanahelinðð. Paavali sanoi minulle sen aivan suoraan. Sinð tiedðt kuinka minð rakastan Lygiaa, sinð tiedðt, ettð olisin valmis tekemððn mitð tahansa hðnen tðhtensð. Mutta en voisi hðnenkððn pyynn—stððn nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai ottaa kðteeni Trasimenon jðrveð tai muuttaa mustia silmiðni sinisiksi, jommoiset lygilðisten silmðt ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivðt voimani siihen riittðisi. En ole filosofi, mutta en my—skððn ole sellainen tyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedð miten kristityt asettavat elðmðnsð ja miten he voivat elðð, mutta sen tiedðn, ettð missð heidðn oppinsa alkaa, siellð loppuu Rooman valta, loppuu Rooma, loppuu elðmð. Ei ole enðð eroa voittajan ja voitetun, k—yhðn ja rikkaan, herran ja orjan vðlillð. Kukistuvat tuomioistuimet, kukistuu Caesar, laki ja koko maailman jðrjestys. Mutta kaiken tðmðn sijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tðhðn asti ole ollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtðpitðvð inhimillisen ja roomalaisen kðsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmðn kuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti saisi hðvitð, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan asiaan. Kristityille ei riitð sanoin annettu suostumus, vaan tðytyy tuntea, ettð heidðn oppinsa on hyvð, ja sen tðytyy tðyttðð koko sielu. Mutta--jumalat voivat sen todistaa--minð en saata! Ymmðrrðtk— mitð se merkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitð oppia vastaan, ja vaikka minun suuni sitð ylistðisi ja vaikka minð sen vaatimuksiin suostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmðrrykseni kuitenkin sanoisivat, ettð minð teen sen rakkauteni ja Lygian tðhden ja ettð se olisi minulle inhoittavampi kuin mikððn muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma kyllð, ettð tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmðrtðð ja samaten vanha theurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin kristittyjen joukossa--vaikka he ovat niin alhaista syntyperðð. Ja tiedðtk— mitð he nyt tekevðt? He rukoilevat minun puolestani ja anovat minulle niinsanottua armoa, mutta minð elðn vain levottomuudessa ja ikðv—imisen! kasvaa kasvamistaan. £Johan minð kirjoitin sinulle, ettð Lygia lðksi salaa, mutta jðtti lðhtiessððn minulle ristin, jonka hðn itse oli vððntðnyt kokoon puksipuun oksista. Herðtessðni l—ysin sen vuoteeni vierestð. Sðilytðn sitð larariumissa enkð ensinkððn osaa selittðð, minkðtðhden likenen sitð kuin mitðkin jumaluutta, sydðmessðni pelko ja kunnioituksen tunne. Minð rakastan sitð, sillð ovathan Lygian kðdet sen valmistaneet, ja vihaan sitð, sillð sehðn se meidðt eroittaa. Vðlistð luulen noitakeinojen olevan vaikuttamassa ja ettð theurgos Pietari, joka sanoo olevansa yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja kaikkia hðnen edeltðjiððn ja ettð juuri hðn on houkutellut ansaansa Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut. £Kirjoitat, ettð suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisðlt— kirjeessðni. Surullinen olen tietysti siksi, ettð taas olen kadottanut Lygian, ja levoton olen siksi, ettð minussa ehdottomasti on tapahtunut muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikððn ole luonnolleni sen vastenmielisempðð kuin tðmð oppi, mutta kuitenkin olen siitð lðhtien, jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen mððrððn, etten enðð tunne itseðni. Noituusko tðssð on pitðnyt peliððn vaiko rakkaus? Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hðn tunnustaa. Kun minð palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan viipyð vielð kauan. Tapasin taloni epðjðrjestyksessð, orjat humalaisina juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan kuoleman kuin minut, sillð he eivðt olisi voineet mitððn niin pelðstyð kuin minua. Sinð tiedðt, ettð minð kovin kourin hallitsen taloani. Kaikki, joissa henki oli, heittðytyivðt polvilleen, toiset menivðt tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minð menettelin? Ensi hetkessð aioin komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi hðvettðmððn ja--uskotko korviasi?--minun kðvi sððli orjaraukkojani. Heidðn joukossaan oli vanhojakin miehið, jotka iso-isðni M. Vinitius jo Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinðni kirjastoon, ja siellð johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita, joita olin kuullut ja nðhnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja ettð hekin ovat ihmisið. Muutamia pðivið kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun viivyttelevðn rangaistusta vain pannakseni sen tðytðnt——n sitð kovempana. Mutta minð en rangaissut heitð, sillð en saanut sitð tehdyksi! Kolmantena pðivðnð kutsuin heidðt kokoon ja sanoin: minð annan teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne huolellisella kðyt—ksellð! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivðt, ojentelivat vaikeroiden kðsiððn ja sanoivat minua herrakseen ja isðkseen. Ja minð--minua hðvettðð tunnustaa se sinulle--minðkin jouduin mielenliikutuksiin. Olin sillð hetkellð nðkevinðni Lygian suloiset kasvot ja hðnen silmðnsð kyynelissð, ja hðn kiitti minua menettelystðni. _Proh pudor!_ tunsin, ettð minunkin silmðkulmani kastuivat... Minð tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman hðntð, minun on paha olla yksinðni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat aavistaa... Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he olivat saaneet, ei tehnyt heitð r—yhkeiksi eikð l—yhentðnyt heissð kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielð koskaan ole herðttðnyt heissð sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivðt ainoastaan tðytð tehtðviððn mallikelpoisesti, vaan he lisðksi koettavat kilvan arvata toivomukseni. Tðmðn kerron sinulle seuraavasta syystð. Pðivðð ennen kuin lðksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, ettð maailma hðnen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa ilman vanteita. Silloin hðn vastasi: £vahvempi vanne rakkaus on kuin uhka£. Nyt minð olen huomannut, ettð tuo vðite muutamissa tapauksissa pitðð paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle my—skin tilaisuutta saman huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, ettð olin palannut kotiin, riensivðt he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedðt, etten koskaan ole kohdellut heitð pikkumaisesti, mutta isðni kohteli heitð ylpeðsti, ja minð olin oppinut hðneltð saman tavan. Mutta nðhdessðni heidðn kuluneet viittansa ja nðlkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen jonkinlainen sððlin tunne. Kðskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidðn kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltð, toisilta kyselin miten vaimo ja lapset voivat. Taasen nðin kyynelið heidðn silmissððn ja taasen tuli minulle se tunne, ettð Lygia katselee minua, ettð hðn on tyytyvðinen ja kiittðð minua... Joko jðrkeni rupeaa menemððn sekaisin, vai rakkausko ajatukseni hðmðð? En tiedð. Sen vain tiedðn, ettð minusta aina tuntuu siltð kuin Lygia etððltð seuraisi minua, ja minð pelkððn tehdð mitððn, mikð voisi tuottaa hðnelle surua tai loukata hðntð. Niin, Cajus! mieleni on muuttunut, ja ajoittain minð siitð iloitsen, mutta ajoittain se minua kiduttaa. Sillð minð pelkððn, ettð olen kadottanut miehekkyyteni ja entisen toimintavoimani ja etten ehkð enðð kelpaa neuvoskuntaan, tuomioistuimeen ja juhliin--sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tðssð on vaikuttanut noituus! Olen siihen mððrððn muuttunut, ettð kerran, kun vielð makasin sairaana, pððhðni pðlkðhti seuraava ajatus: jos Lygia olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistððn eronneiden naisten kaltainen, jos hðn olisi yhtð irstas, kovasydðminen ja kevytmielinen kuin he, niin en minð hðntð rakastaisi kuten nyt rakastan. Mutta koska rakastan hðntð sen tðhden, joka meidðt eroittaa toisistamme, niin voit kðsittðð, mikð sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missð pimeydessð minð elðn. En nðe edessðni mitððn varmaa tietð enkð tiedð, mihin minun pitðð ryhtyð. Jos ihmis-elðmðð vertaa lðhteeseen, niin voin sanoa, ettð minun lðhteessðni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elðn siitð toivosta, ettð ehkð saan nðhdð Lygian, ja vðlistð olen varma, ettð sen tðytyy tapahtua... Mutta miten minun kðy vuoden tai kahden perðstð--sitð en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietðð augustianien seuraa, ja onhan sitðpaitsi ainoa lohdutus surussani ja tuskassani tieto siitð, ettð olen likellð Lygiaa. Parantaja Glaucus lupasi kðydð minua katsomassa--ehkð hðneltð tai Paavali Tarsolaiselta voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jðttðisi Roomaa, vaikka minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielð tahdon kertoa sinulle, ettð olen kðskenyt kuvanveistðjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka vihapðissðni surmasin. Liian my—hððn muistin, ettð hðn oli kantanut minua kðsivarsillaan ja ettð hðn ensinnð oli opettanut minulle, miten nuoli on kiinnitettðvð jouseen. En tiedð miksi juuri nyt tulin muistaneeksi hðntð ja miksi hðnen muistonsa herðtti minussa sððlið ja katumusta... Jos kaikki nðmð kertomukseni herðttðvðt sinussa, hðmmðstystð, niin tiedð, ettð itse olen yhtð hðmmðstyksissðni, mutta se mitð olen kirjoittanut, on tðyttð totta. Hyvðsti!£ KAHDESKYMMENESYHDEKSáS LUKU. Tðhðn kirjeeseen ei Vinitius enðð saanut vastausta. Petronius ei kirjoittanut, koska hðn nðhtðvðsti toivoi Caesarin aivan pian mððrððvðn, ettð palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille ja herðtti suurta iloa joukkojen sydðmissð, jotka ikðv—ivðt kilpaleikkejð, viljaa ja oliveja. Niitð olikin valmiiksi koottu suuriin lðjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hðnen tulonsa senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hðn astui yhtð mittaa maihin rantakaupungeissa, joko levðtðkseen tai esiintyðkseen teatterissa. Minturnaessa hðn taasen lauloi suurelle yleis—lle, viipyen siellð kymmenkunnan pðivðð ja ruveten miettimððn, ettð ehkð olisi paras palata Napoliin odottamaan kevðttð, joka muuten lupaili olla erinomaisen aikainen ja kaunis. Koko tðmðn ajan Vinitius eli yksinðisyydessð talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat vallanneet hðnen mielensð ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja tunteita. Vain silloin tðll—in hðn sai nðhdð parantaja Glaucuksen, mutta ainakun hðn tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillð saihan hðn hðnen kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietðnyt, minne tytt— oli paennut, mutta hðn vakuutti, ettð vanhimmat pitðvðt hðnestð hellðð huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut hðntð niin, ettð hðn oli kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tðmð oli tuominnut Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli, teki mielenliikutus hðnet kalman kalpeaksi. Olihan hðn monesti luullut huomanneensa, ettð Lygia hðnestð pitðð, mutta yhtð usein hðn oli langennut epðvarmuuteen ja epðtoivoon. Nyt hðnen toiveensa ja ikðvðnsð ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vielðpð kristityn suusta. Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientðð Pietarin luo, mutta kun hðn kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman ympðrist—ssð, pyysi hðn Glaucusta tuomaan hðnet luokseen ja lupasi antaa runsaita lahjoja k—yhðlle seurakunnalle. Hðn luuli, ettð jos Lygia nyt hðntð rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltð, sillð hðn on minð hetkenð hyvðnsð valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus kehoitti innokkaasti hðntð antautumaan kastettavaksi, mutta ei uskaltanut luvata, ettð hðn sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan sanoi, ettð ihmisen pitðð ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja rakkaudesta Kristukseen--ei muiden tarkoitusten nojalla. £Ihmisen sielunkin pitðð muuttua kristityksi£--lausui hðn. Ja vaikka kaikki vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hðn jo ymmðrtðð, ettð Glaucuksen kristittynð tðytyy puhua niinkuin hðn puhuu. Hðn ei itsekððn vielð ollut pððssyt selville siitð, ettð syvin muutos, mikð hðnessð oli tapahtunut, oli tðmð: ennen hðn oli arvostellut ihmisið ja asioita oman itsekkyytensð mittapuun mukaan--nyt hðn vðhitellen oli oppinut ajattelemaan, ettð toisten silmðt voivat nðhdð asiat toisessa valossa kuin hðnen, toisten sydðmet tuntea toisin kuin hðnen sydðmensð, ja ettei oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu. Usein hðnet valtasi halu nðhdð Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat tuottaneet hðnelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessð kokoili hðn todistuksia, joilla aikoi kumota hðnen oppinsa, ja vðitteli hðnen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nðhdð ja kuulla hðntð. Paavali oli sentððn lðhtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhð harvemmin kðvi hðntð tervehtimðssð, sai hðn elðð tðydellisessð yksinðisyydessð. Silloin hðn taasen rupesi kiertelemððn katuja ja kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nðhdð Lygian edes kaukaa, mutta kun tðmðkin toivo petti, alkoi ikðvð ja kðrsimðtt—myys paisuttaa hðnen sydðntððn. Vihdoin hðnen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hðn tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa pððtððn asioilla, jotka tekevðt hðnet surulliseksi. Elðmðltð tðytyy ottaa mitð se antaa. Hðn pððtti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elðð hekumassa ja nautinnossa ilman hðntð. Mutta samalla hðn kuitenkin tunsi, ettð hðn nyt tekee viimeisen ponnistuksensa. Hðn heittðytyi siis elðmðn py—rteeseen luontonsa koko my—tðsyntyneellð sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elðmð itse tuntui hðntð kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli ollut ikððnkuin jðykistyneenð ja kuolleena, vilkastui toivoessaan Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevðtkin tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta, nurmikot puutarhoissa puhkesivat tðyteen orvokkeja. Forumilla ja Mars-kentðllð vilisi ihmisið, ja auringon valo lðmpeni lðmpenemistððn. Via Appialla, jota my—ten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin pððstð ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hy—rinðssð upeasti koristettuja vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret naiset, luvaten lðhteð Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan rukoilemaan Dianaa, jðttivðt kotinsa ja riensivðt kaupungin ulkopuolelle etsimððn vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Erððnð pðivðnð Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellð juoksi kaksi molossilais-koiraa, ja ympðrillð parveili sekð nuorisoa ettð vanhoja senaattoreja, joiden virkansa takia oli tðytynyt jððdð Roomaan. Chrysothemis ohjasi itse neljðð korsikalaista hevostaan, hymyili joka haaralle ja lðiskðytti kultaista piiskaansa. Kun hðn huomasi Vinitiuksen, pysðytti hðn hevoset, otti hðnet vaunuihinsa ja vei kotiin pitoihin, jotka kestivðt koko y—n. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hðn muistanut koska hðnet kannettiin kotiin. Sen hðn kuitenkin muisti, ettð Chrysothemis oli kysynyt hðneltð Lygiaa, ja silloin hðn oli suuttunut niin, ettð juovuspðissððn oli viskannut pikarillisen falerno-viinið vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hðn selvittyððn sitð ajatteli, joutui hðn vielðkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana pðivðnð Chrysothemis nðhtðvðsti oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hðn tuli Vinitiuksen kotiin kðymððn ja taasen vei hðnet kanssaan Via Appialle. Illallista hðn vielð s—i Vinitiuksen luona ja siinð tilaisuudessa hðn tunnusti perinpohjin kyllðstyneensð sekð Petroniukseen ettð hðnen luutunsoittajaansa, joten hðnen sydðmensð nyt taas oli vapaa. Viikon ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvðmpðð suhdetta siitð ei tullut. Falernoviinikohtauksen jðlkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian nimeð, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut hðntð mielestððn. Hðn oli aina tuntevinaan, ettð Lygian silmðt hðntð seuraavat, ja se tunne pani hðnet vapisemaan. Hðn sadatteli itseððn siitð, mutta tunne yhð pysyi, sanoen ettð Lygia suree. Ja siitð syntyi Vinitiukselle uusi surun aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tytt—ð, osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin Vinitius raa'alla tavalla teki hðnestð eron. Ei hðn heti kuitenkaan heittðnyt mellastusta ja irstasta elðmðð. Hðn tahtoi pysyð siinð ikððnkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hðn kuitenkin huomasi, ettei hðn hetkeksikððn saa hðntð mielestððn, ettð kaikki hðnen sekð hyvðt ettð pahat tekonsa aiheutuvat hðnestð ja ettei hðn itse asiassa vðlitð mistððn muusta koko maailmassa. Silloin hðnet valtasi vðsymys ja kyllðstyksen tunne. Irstaus hðntð inhoitti ja jðtti hðnen mieleensð vain tunnon vaivoja. Hðn tunsi olevansa kuin kerjðlðinen, ja se tunne hðntð suuresti hðmmðstytti, sillð tðhðn asti hðn oli pitðnyt kaikkia tekojaan hyvinð. Vihdoin hðn kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui niin tðydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen voinut herðttðð hðntð. Hðn ei enðð vðlittðnyt edes Petroniuksestakaan eikð lðhtenyt hðntð tervehtimððn ennenkuin Petronius lðhetti oman kantotuolinsa hðntð vastaan ja pyysi hðntð luokseen. Ilolla tervehti hðn tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia hðnen kysymyksiinsð, ja vasta hyvðn ajan kuluttua pulpahtivat kauan pidðtetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hðnen suustaan. Vielð kerran kertoi hðn yksityiskohtia my—ten kuinka hðn oli etsinyt Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitð hðn siellð oli kuullut ja nðhnyt, mitð hðnen pððssððn ja sydðmessððn oli liikkunut. Vihdoin hðn rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa, arvostelu- ja toimintakykynsð. Mikððn ei enðð houkuttele hðntð, ei mikððn maistu miltððn, ei tiedð mitð tehdð, kuinka elðð. Hðn on yhtð valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan hðntð. Hðn ymmðrtðð hðnen oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hðnestð voittamattoman vastenmielinen. Hðn ymmðrtðð, ettð vaikka hðn omistaisikin Lygian, niin ei hðn omistaisi hðntð kokonaan, sillð hðnen tðytyisi aina jakaa hðnet Kristuksen kanssa. Hðn elðð ikððnkuin hðn ei elðisi, ilman toivoa, ilman huomista pðivðð, ilman uskoa onneen, mutta ympðrillð on pimeys, jossa hðn harhailee etsien ulospððsyð, jota ei l—ydy. Hðnen puhuessaan katseli Petronius hðnen vðsyneitð kasvojaan ja kðsiððn, joita hðn kummallisella tavalla oikoili eteensð, ikððnkuin hðn todella olisi hapuillut pimeydessð. Petronius oli vaipunut mietteisiin. ákkið hðn nousi, likeni Vinitiusta ja kðvi kiinni hiuksiin hðnen korvansa juuressa. "Tiedðtk—," virkkoi hðn, "ettð korvasi juuressa on muutamia harmaita hiuksia?" "Se on kyllð mahdollista," vastasi Vinitius, "en ihmettelisi, jos ne ðkkið kaikki valkenisivat." Sitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikð hðn ensi kertaa luonut silmðystððn ihmissieluun ja ihmiselðmððn. Mutta yleensð elðmð siinð maailmassa, jossa he elivðt, saattoi olla joko ulkonaisesti onnellista tai ulkonaisesti onnetonta--sisðllisesti se aina oli tyyntð. Kuten ukkonen tai maanjðristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin onnettomuuskin saattoi hðvittðð ihmiselðmðn, mutta sellaisenaan se oli kokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivðt millððn lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin uutta, ja ensi kerran Petronius nðki edessððn henkisið solmuja, joita ei kukaan vielð ollut osannut aukaista. Hðn oli siksi viisas, ettð hðn kðsitti niiden tðrkeyden, mutta koko terðvyydessððn ei hðn osannut vastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hðn, kauan aikaa vaiettuaan, virkkoi: "Tðssð on kðytetty noituutta." "Niin minðkin olen pððtellyt," sanoi Vinitius. "Monesti olen ajatellut, ettð sekð minð ettð Lygia olemme noidutut." "Mutta," virkkoi Petronius, "jos sinð lðhtisit puhuttelemaan Serapiksen pappeja. Epðilemðttð heidðn joukossaan, kuten pappien joukossa yleensð, harjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistð ovat osoittaneet hallitsevansa syvið, kummallisia salaisuuksia." Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epðvarmalla ððnellð ja itsekin tuntien, miten turhanpðivðiseltð ja naurettavalta sellainen neuvo mahtoi kuulua hðnen huuliltaan. Vinitius rupesi kðdellððn sivelemððn otsaansa. "Noituutta... Olen nðhnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa tuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nðhnyt sellaisiakin, jotka ovat kðyttðneet niitð vihamiestensð vahingoksi. Mutta kristityt elðvðt k—yhyydessð, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat n—yryyttð, siveyttð, laupeutta--mitð hy—tyð heillð voisi olla noituudesta?..." Petroniusta harmitti, ettei hðnen ðlynsð keksinyt tðhðn mitððn vastausta. Hðn ei kuitenkaan tahtonut sitð my—ntðð, vaan virkkoi jotakin sanoakseen: "Se on uusi lahko..." Ja hetkisen perðstð hðn alkoi: "Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen tekee elðmðn ikðvðksi! Sinð ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttð ja siveyttð, mutta minð sanon sinulle, ettð he ovat pahoja ihmisið, koska he ovat elðmðn vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillð jo muutenkin on yllin kyllin! Emme enðð tarvitse kristittyjð. Laskepa nyt: taudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat entisten quiritien jðlkelðisinð, vapautetut, jotka istuvat senaatissa--kautta Castorin! jo riittðð! Se on turmiollinen ja alhainen lahko! Oletko koettanut pððstð huolista ja nauttia hiukan elðmðð?" "Olen!" vastasi Vinitius. Petronius hymðhti ja virkkoi: "Vai niin, sinð petturi! Orjat levittðvðt pian uutiset: minð tiedðn jo, ettð olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!" Vinitius teki kðdellððn inhoa osoittavan liikkeen. "Minð kiitðn sinua joka tapauksessa," puhui Petronius. "Lðhetðn hðnelle tðssð helmiompeleilla koristetut kengðt. Se merkitsee rakkauteni kielessð samaa kuin: 'saat mennð!' Olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuudenvelassa: ensinnðkin siitð, ettet huolinut Eunikesta, ja toiseksi siitð, ettð vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua: tðssð nðet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt, juhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin tðll—in sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elðmð on ollut ikðvðð kuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut pððstð synkistð ajatuksistaan. Mutta tiedðtk— mikð niihin on ollut syynð? Se, ettð hðn kaukaa on etsinyt sitð, mikð on ollut ihan hðnen likellððn... Kauniista naisesta kannattaa aina maksaa hðnen painonsa verran kultaa, mutta naista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millððn. Hðntð et osta kaikilla Verreksen aarteilla. Nykyððn elðn seuraavan ohjesððnn—n mukaan: tðytðn elðmðni onnella niinkuin tðytðn pikarini parhaalla viinillð, mitð maa tuottaa, ja juon, kunnes kðsivarteni kankenee ja huuleni kðy valkeaksi. Miten sitten kðy, se ei koske minuun--siinð uusin filosofiani." "Sitðhðn sinð aina olet tunnustanut. Ei siinð ole mitððn uutta!" "Siinð on sisðlt—ð, jota siitð ennen puuttui." Nðmð sanat lausuttuaan kutsui hðn Eunikeð. Tytt— tuli, puettuna valkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hðn ei ollut enðð pitkiin aikoihin ollut orjatar. Hðn oli ihana kuin rakkauden ja onnen jumalatar. Petronius avasi sylinsð ja lausui: "Tule!" Eunike juoksi hðnen syliinsð, istuutui hðnen polvelleen, kiersi kðsivarret hðnen kaulaansa ja pani pððnsð hðnen rinnalleen. Vinitius nðki herkðn punan vðhitellen nousevan hðnen poskilleen ja silmien loiston hðipyvðn ikððnkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan, rakkautta ja onnea esittðvðn ryhmðn. Petronius tavoitteli kðdellððn matalaa vaasia, joka seisoi viereisellð p—ydðllð, sai kouransa tðyteen orvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitð Euniken hiuksiin, rinnalle ja stolalle. Sitten hðn ty—nsi tunikaa hðnen hartioiltaan ja virkkoi: "Onnellinen se, joka minun laillani on l—ytðnyt rakkauden tðllaisessa muodossa... Vðlistð minusta tuntuu siltð kuin me olisimme kaksi jumalaa... Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias luonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tðllaista marmoria, nðin lðmmintð, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset suutelevat vaaseistaan laidat--minð puolestani etsin mieluummin nautintoa sieltð, mistð se todella on saatavissa." Nðin sanottuaan rupesi hðn viemððn huuliaan pitkin tyt—n hartioita ja kaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hðnen silmðnsð vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perðstð Petronius nosti kaunista pððtððn ja kððntyi Vinitiuksen puoleen: "Koeta nyt ajatella: mitð ovat tðmðn rinnalla sinun surkeat kristittysi? Ja jollet ymmðrrð eroa, niin lðhde vain suoraa pððtð heidðn luokseen... Mutta kyllð tðmð nðky sinut parantaa." Vinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hðn orvokkien lemua, joka tðytti koko huoneen. ákkið hðn kalpeni, sillð hðn tuli ajatelleeksi, ettð jos hðn noin saisi viedð huuliaan pitkin Lygian hartioita, niin se tuottaisi hðnelle niin yliluonnollisen suurta autuutta, ettð koko maailma sitten saisi mennð nurin. Mutta koska hðn jo oli tottunut aina pitðmððn silmðllð menettelyðnsð, huomasi hðn nytkin, ettð hðn taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain hðntð eikð mitððn muuta! Petronius lausui: "Eunike, jumalattareni, kðske valmistaa seppeleet pððhðmme ja ateria." Euniken mentyð kððntyi hðn Vinitiuksen puoleen: "Olisin tahtonut vapauttaa hðnet, mutta arvaapa mitð hðn vastasi minulle: £mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.£ Eikð tahtonut suostua. Silloin vapautin hðnet hðnen tietðmðttððn. Pretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hðnen lðsnðoloaan. Tytt— ei vielðkððn tiedð mistððn. Ei hðn my—skððn tiedð, ettð tðmð talo ja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hðnen omikseen kun minð kuolen." Petronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi: "Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmðn. Minuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska Eunike pitðð orvokeista, olen minðkin ihastunut niihin ja pidðn nyt niistð enemmðn kuin mistððn muusta. Kevððn alusta asti olemme hengittðneet pelkkðð orvokinlemua." Hðn seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi: "Entð sinð? Vielðk— sinð yhð pysyt narduksessa?" "Anna minun olla rauhassa!" vastasi nuorukainen. "Minð olen tahtonut, ettð sinð nðkisit Euniken, ja minð olen kertonut sinulle hðnestð sentðhden, ettð sinðkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitð, mitð ehkð tavataan ihan likeltðsi. Ehkð sinullakin jossakin orjasi cubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydðn. Vuodata siitð palsamia haavoihisi. Vðitðt, ettð Lygia sinua rakastaa. Ehkð! Mutta mitð rakkautta se on, joka ei antaudu? Eik— sellainen menettely tiedð, ettð tunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike." Siihen vastasi Vinitius: "Kaikki minussa on paljasta tuskaa. Kun minð nðin sinun suutelevan Euniken hartioita, ajattelin paikalla, ettð kunhan Lygia paljastaisi hartiansa minulle, niin saisi maa avautua meidðt nielemððn! Mutta tuskin olin tuon ajatuksen huomannut, kun minut jo valtasi kauhu: tuntui siltð kuin olisin himoinnut vestalitarta tai aikonut hðvðistð jumaluutta... Olet oikeassa: Lygia ei ole Eunike, mutta minð ymmðrrðn eroituksen heidðn vðlillððn toisella tavalla kuin sinð. Sinussa on rakkauden kautta tapahtunut se muutos, ettð pidðt orvokeista enemmðn kuin verbenasta. Minussa on rakkaus muuttanut sielun, ja kaikista kðrsimyksistðni huolimatta tahdon, ettð Lygia pysyy sellaisena kuin hðn on eikð tule samanlaiseksi kuin muut." Petronius kohautti olkapðitððn. "Siinð tapauksessa sinð ansaitset kaikki kðrsimyksesi. Mutta en minð sinua ymmðrrð." Vinitius tulistui. "Niin!... Niin! Me emme enðð saata ymmðrtðð toisiamme!" Hetken ððnett—myyden perðstð Petronius virkkoi: "Nielk——n Hades kaikki kristittysi! He ovat tðyttðneet mielesi levottomuudella ja hðvittðneet kaiken elðmðnhalusi. Hades heidðt nielk——n! Sinð erehdyt pitðessðsi sitð oppia hyvðnð. Jos se olisi hyvð, niin se tuottaisi ihmisille onnea, nimittðin kauneutta, rakkautta ja valtaa--mutta kaikkia nðitðhðn kristityt katsovat turhuudeksi. Sinð erehdyt pitðessðsi sitð oikeudenmukaisena, sillð jos meidðn pitðð palkita paha hyvðllð, niin millð me sitten palkitsemme hyvðð? Ja jos sekð tðstð ettð tuosta tulee sama palkka, niin minkðtðhden ihmiset yleensð koettaisivat olla hyvið?" "Ei: palkka ei ole sama, mutta heidðn oppinsa mukaan palkka hyvðstð saadaan vasta tulevassa elðmðssð, joka on iankaikkinen." "Siihen en minð luota ennenkuin itse nðen, mikðli silloin voin nðhdð... ilman silmið. Mutta siihen asti pidðn tðtð kaikkea loruna. Ursus kuristi Crotonin siksi, ettð hðnen jðsenensð olivat rautaiset, mutta kristityt ovat tyhmyrejð, ja eihðn toki tulevaisuus voi joutua tyhmyrien kðsiin." "Heidðn elðmðnsð alkaa silloin, kun he kuolevat." "Samalla voisi sanoa: pðivð alkaa, kun y— tulee. Aiotko ry—stðð Lygian?" "En. En saata palkita hyvðð pahalla. Sitðpaitsi olen vannonut, etten sitð tee." "Aiotko ruveta kristityksi?" "Tahtoisin, mutta luontoni ei salli." "Entð voitko unohtaa Lygian?" "En." "Rupea matkustelemaan." Samassa ilmoittivat orjat, ettð ateria oli valmis, mutta Petronius luuli keksineensð hyvðn tuuman ja jatkoi puhettaan heidðn astuessaan tricliniumiin. "Olethan sinð nðhnyt kappaleen maailmaa, mutta soturin silmillð, jonka tðytyy rientðð mððrðpaikkaan ja joka ei saa pysðhtyð matkalla. Tule meidðn kanssamme Akaiaan. Caesar ei laisinkaan ole hylðnnyt matkustusaikeitaan. Yhtðmittaa hðn pysðhtyy matkalla, laulaa, kokoaa seppeleitð, ry—stðð temppelejð ja palaa vihdoin voittajana Italiaan. Koko matka tulee olemaan kuin jumalten kulkua, Bakkuksen ja Apollon yhdessð persoonassa. Augustianeja, miehið, naisia, tuhansia sitroja--kautta Castorin! kyllð sitð kannattaa katsella, sillð maailma ei vielð milloinkaan ole nðhnyt sellaista." Hðn laskeutui pitkðkseen lavitsalle Euniken viereen, ja orja pani hðnen pððhðnsð vuokoista sidotun seppeleen. "Mitð sinð nðit ollessasi Corbulon palveluksessa? Et mitððn! Oletko nðhnyt edes oikeita kreikkalaisia temppelejð kuten minð, joka kaksi kokonaista vuotta kuljin yhden oppaan luota toisen luo? Oletko Rhodos-saarella nðhnyt paikan, missð kolossi seisoi? Oletko Panopessa ja Phokiksessa nðhnyt savea, josta Prometheus loi ihmisið? Tai oletko Spartassa nðhnyt munat, jotka Leda muni, tai Atenassa mainion sarmatialaisen panssarin, joka on tehty hevosenkavioista? Oletko Euboiassa nðhnyt Agamemnonin laivan tai maljan, joka on valettu Helenan vasemmanpuolisen rinnan mukaan? Oletko kðynyt Aleksandriassa, Memfiksessð, pyramideilla? Oletko nðhnyt hiuksen, jonka Isis riisti tukastaan ikðv—idessððn Osirista? Oletko kuullut Memnonin soivan? Maailma on avara, ei se lopu Tiberiin! Minð seuraan Caesaria matkalle, mutta kun hðn palaa, jðtðn hðnet ja lðhden Kyproon, koska tðmð kultatukkainen jumalattareni tahtoo, ettð me yhdessð uhraisimme kyyhkysið Venukselle Paphoksessa, sillð tiedð, ettð mitð hðn tahtoo, se tapahtuu." "Olen orjattaresi!" huudahti Eunike. Petronius painoi seppel—idyn pððnsð hðnen rinnalleen ja virkkoi hymyillen: "Minð olen siinð tapauksessa orjattaren orja. Minð ihailen sinua, jumalattareni, kiireestð kantapððhðn asti." Sitten hðn kððntyi Vinitiuksen puoleen: "Lðhde kanssamme Kyproon. Huomaa kuitenkin, ettð sinun pian pitðð kðydð Caesarin luona. Paha on, ettet vielð ole kðynyt. Tigellinus voisi kðyttðð sitð sinun vahingoksesi. Tosin ei hðn sinua erityisesti vihaa, mutta ei hðn voi sinusta pitððkððn, koska olet sisarenpoikani... Sanokaamme, ettð olet ollut sairas. Meidðn tðytyy niinikððn miettið valmiiksi, mitð sinun pitðð vastata, jos hðn kysyy sinulta Lygiaa. Paras on, ettð heilautat kðttðsi ja sanot, ettð kyllðstyit hðneen. Sen hðn ymmðrtðð. Voithan my—skin kertoa, ettð sinun sairautesi takia tðytyi pysyð kotona ja ettð kuumeesi nousi surusta, kun et pððssyt Napoliin kuulemaan hðnen lauluaan. Parantumiseesi taas vaikutti yksinomaan se, ettð toivoit pian saavasi hðntð kuulla. álð pelkðð liioittelua. Tigellinus sanoo keksineensð Caesaria varten jotakin, joka ei ole yksin suurta, vaan jðttilðismðistð... Pelkððn, ettð hðn voittaa minut. Pelkððn niinikððn, ettet sinð suoriudu pðlkðhðstð..." "Tiedðtk—," virkkoi Vinitius, "ettð on ihmisið, jotka eivðt pelkðð Caesaria ja jotka elðvðt aivan levollisina, ikððnkuin ei Caesaria olisi koko maailmassa?" "Tiedðn kyllð keitð tarkoitat: kristittyjð." "Niin. Heitð yksin... Mitð meidðn elðmðmme on muuta kuin ainaista pelkoa?" "Jðtð minut rauhaan kristityiltðsi! He eivðt pelkðð Caesaria, sillð hðn luultavasti ei ole kuullut heitð mainittavankaan, ainakaan ei hðn tiedð heistð mitððn eikð vðlitð heistð enempðð kuin muutamasta kuihtuneesta lehdestð. Mutta minðpð vakuutan sinulle, ettð he ovat tyhmyrejð, ja sen sinð itsekin tunnet. Sinun luontosi inhoaa heidðn oppiansa juuri siitð syystð, ettð tunnet heidðn olevan tyhmyrejð. Sinð, mies, olet toista maata! Jðtð siis sekð itsesi ettð minut heistð rauhaan. Me osaamme elðð ja kuolla--mutta heidðn osaamistaan emme tunne." Nðmð sanat hðmmðstyttivðt Vinitiusta, ja kotimatkalla rupesi hðn miettimððn, ettð ehkð kristittyjen hyvyys ja laupeus johtui juuri heidðn henkisestð raukkamaisuudestaan. Hðn pððtteli, ettei lujaluontoiset, voimakkaat ihmiset saattaisi sillð lailla antaa anteeksi. Ehkðpð hðnen roomalainen luontonsa juuri siitð syystð inhosi sitð oppia. £Me osaamme elðð ja kuolla£ oli Petronius sanonut. Entð he? He osasivat antaa anteeksi, mutta eivðt ymmðrtðneet todellista rakkautta enempðð kuin todellista vihaakaan. KOLMASKYMMENES LUKU. Tuskin oli Caesar palannut Roomaan, kun hðn jo katui, ettð oli tullut. Muutaman pðivðn perðstð hðn alkoi suunnitella uutta matkaa Akaiaan. Hðn antoi nyt julistuksen, jossa vakuutti, ettei viivy kauan poissa, joten ei valtakunnan hallitus tule siitð vðhimmðssðkððn mððrðssð kðrsimððn. Sitten hðn augustianien seurassa, joiden joukossa oli my—skin Vinitius, lðksi Kapitoliumille uhraamaan jumalille ja rukoilemaan onnea matkalle. Mutta kun hðn toisena pðivðnð kðvi Vestan temppelissð, sattui tapaus, joka kumosi kaikki hðnen aikeensa. Nero ei uskonut jumaliin, mutta sen sijaan hðn niitð pelkðsi, varsinkin salaperðistð Vestaa. Kun hðn astui jumalattaren pyhðn tulen eteen, valtasi hðnet sellainen kauhu, ettð hðnen hiuksensa ðkkið nousivat pystyyn, hampaat suussa alkoivat kalista ja joka jðsen vðrisi. Hðnen tðytyi nojautua Vinitiuksen kðsivarteen, joka sattui seisomaan hðnen vieressððn. Hðnet kannettiin paikalta pois ja vietiin Palatinukselle. Siellð hðn pian tuli tajuihinsa, mutta ei kyennyt koko pðivðnð nousemaan vuoteeltaan. Hðn selitti nyt, kaikkien lðsnðolevien suureksi hðmmðstykseksi, siirtðvðnsð aiotun matkan tuonnemmaksi, koska jumalatar salaa oli varoittanut hðntð kiirehtimðstð. Tuntia my—hemmin toitotettiin jo julkisesti kaikille asukkaille koko Roomassa, ettð Caesarin, kun hðn nðki kansan surulliset kasvot, oli vallannut isðllinen rakkaus lapsiinsa: hðn ei jðtð heitð, vaan jðð heidðn kanssaan jakamaan ilot ja surut. Kansa ihastui tðstð sanomasta, vakuutettuna, ettei siltð tulisi puuttumaan kilpaleikkejð eikð viljaa, ja kerððntyi suurissa joukoissa Palatinuksen porttien eteen huutamaan jumalallisen Caesarinsa kunniaa. Caesar, joka augustianiensa kanssa parhaillaan pelasi luupelið, keskeytti pelin ja virkkoi: "Niin! kyllð minun tðytyi jððdð kotiin. Egyptin ja Itðmaiden herraus on jo ennustuksen kautta minulle mððrðtty ja joutuu siis empimðttð haltuuni. Samalla minð tietysti saan Akaiankin. Ensi ty—kseni kðsken kaivaa kanavan Korinton kannaksen poikki ja Egyptissð pystytðn muistopatsaita, joiden rinnalla pyramidit ovat kuin lasten leluja. Kðsken rakentaa sfinksin, joka on seitsemðn kertaa suurempi kuin se, joka Memfiksen luona tuijottaa erðmaahan, ja sillð pitðð olla minun kasvojeni piirteet. Vuosisadat eivðt tule muusta puhumaan kuin muistopatsaasta ja minusta." "Sinð olet jo runoillasi pystyttðnyt itsellesi muistopatsaan, joka ei ole seitsemðn, vaan kolme kertaa seitsemðn kertaa suurempi Keopsin pyramidia," huomautti Petronius. "Entð laulullani?" kysyi Nero. "Niin todellakin! Jospa joku voisi rakentaa sellaisen patsaan kuin Memnonin patsas, joka sinun ððnellðsi soisi auringon noustessa! Egyptið ympðr—ivðt meret tulisivat silloin vuosisadat umpeensa olemaan tðynnð laivoja, joissa kolmen maanosan laumat kuuntelisivat lauluasi." "Totta tosiaan! Kukahan sen voisi tehdð?" "Mutta voithan kðskeð veistðð itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen ohjaajana." "Olet oikeassa! Sen teenkin." "Sinð annat ihmiskunnalle suuren lahjan." "Egyptissð voin niinikððn naida Kuuttaren, joka nyt on leskenð. Silloin minusta tulee tosi jumala." "Ja meille naitat tðhtið. Muodostamme siten uuden tðhtisikermðn, joka tulee saamaan Neron nimen. Naita sentððn Vitellius Niilin kanssa, niin hðnestð tulee virtahepojen isð, ja lahjoita Tigellinukselle erðmaa, niin hðnestð tulee shakalien kuningas..." "Entð mitð sinð minulle mððrððt?" kysyi Vatinius. "Apis sinua siunatkoon! Sinð valmistit meille Beneventumissa niin suurenmoiset kilpaleikit, etten saata toivottaa sinulle mitððn pahaa. Y—kylmðllð palelee sfinksin kðpðlið--valmista sinð sille jalkineet. Voit my—skin tehdð kengðt kolosseille, jotka koristavat temppelille johtavaa puukujaa. Kyllð siellð jokainen saa sopivaa ty—tð. Domitius Aferista esimerkiksi tehdððn rahavartia, hðn kun on tunnettu rehelliseksi mieheksi. Minð pidðn siitð, Caesar, ettð sinð uneksit Egyptistð, mutta tulin pahalle mielelle, kun siirsit matkasi tuonnemmaksi." Nero virkkoi: "Teidðn kuolevaiset silmðnne eivðt mitððn nðhneet, sillð jumalatar tekee itsensð nðkymðtt—mðksi, kun ei hðn tahdo nðyttðytyð. Tiedðttek—, ettð kun olin Vestan temppelissð, niin jumalatar itse tuli luokseni ja kuiskasi korvaani: £Siirrð matkasi tuonnemmaksi.£ Se oli minulle niin odottamatonta, ettð pelðstyin, vaikka minun tietysti tulisi olla jumalille kiitollinen tðstð heidðn erityisestð huolenpidostaan." "Me pelðstyimme kaikki," sanoi Tigellinus. "Vestalitar Rubria py—rtyi." "Rubria, todellakin!" huudahti Nero. "Kuinka hðnellð on lumivalkea kaula!" "Mutta hðn punastui sinut nðhdessððn, jumalallinen Caesar..." "Niin! minðkin olin sen huomaavinani. Kummallista! Jokainen vestalitar tekee aina niin jumalallisen vaikutuksen, mutta Rubria on lisðksi hyvin kaunis." Siinð hðn hetkisen mietti ja virkkoi sitten: "Sanokaapa: miksi ihmiset pelkððvðt Vestaa enemmðn kuin muita jumalia? Mikð siihen oikeastaan on syynð? Minutkin valtasi pelko, vaikka olen itse ylimðinen pappi. En muista muuta kuin ettð horjahdin taaksepðin. Luultavasti olisin kaatunut maahan, jollei joku olisi tarttunut kiinni minuun. Kuka sen tekikððn?" "Minð," vastasi Vinitius. "Vai sinðk—, £ankara Ares£! Mikset ollut Beneventumissa? Minulle on kerrottu, ettð olet ollut sairas, ja kasvosi ovat todella muuttuneet. Mutta kuulepa, Crotonhan aikoi surmata sinut. Onko se totta?" "On. Hðn taittoi jo kðsivarteni, mutta minð sentððn puolustin itseðni." "Taitetulla kðsivarrellasiko?" "Minua auttoi muuan barbari, joka oli vðkevðmpi kuin Croton." Nero katseli hðneen kummissaan. "Vðkevðmpi kuin Croton--lasketko leikkið! Ennen oli Croton vðkevin ihmisten joukossa, nyt on etiopialainen Syphax." "Kerron sinulle, oi Caesar, vain mitð omin silmin olen nðhnyt." "Missð on tðmð helmi? Eik— hðn ole tullut nemorilaiseksi kuninkaaksi?" "En tiedð, Caesar. Olen kadottanut hðnet nðkyvistðni." "Etk— edes tiedð mitð kansallisuutta hðn on?" "Kðsivarteni oli poikki, joten en tullut ottaneeksi hðnestð selvðð." "Etsi, kunnes l—ydðt hðnet." Tigellinus puuttui nyt puheeseen: "Sen otan minðkin tehdðkseni." Mutta Nero puhui yhð Vinitiukselle: "Kiitðn sinua siitð, ettð minua tuit. Jos olisin kaatunut, olisi pððni voinut mennð puhki. Ennen sinð olit hyvð toveri, mutta sota ja palvelus Corbulon komennon alla on tehnyt sinut araksi, ja sinð tulet niin harvoin ihmisten joukkoon." Nero vaikeni hetken ja jatkoi sitten: "Entð kuinka sen tyt—n nyt on, joka oli niin kapea lanteiltaan... johon sinð rakastuit ja jonka minð otin Aulukselta sinulle..." Vinitius kðvi hyvin hðmilleen, mutta Petronius riensi samassa hðnen avukseen. "Voit olla vakuutettu, herra," sanoi hðn, "ettð se jo on unohdettu. Etk— nðe kuinka hðn kðy hðmilleen? Koetapa vain kysyð hðneltð, kuinka monta henttua hðnellð jo on ollut sen tyt—n jðlkeen, ja hðn tuskin tietðð sanoa niiden mððrðð. Vinitiukset ovat hyvið sotureita, mutta vielð parempia naissankareja. He tarvitsevat naisia laumottain. Rankaise hðntð sillð, herra, ettð kiellðt hðneltð pððsyn juhlaan, jonka Tigellinus kunniaksesi panee toimeen Agripan lammella." "En, sitð en tee. Luotan Tigellinukseen ja tiedðn, ettei juhlasta tule puuttumaan laumoja." "Kuinka voisi puuttua sulottaria sieltð, missð Amor on?" huudahti Tigellinus. Mutta Nero puuttui puheeseen: "Minð ikðvystyn tððllð pahanpðivðisesti! Olen jððnyt Roomaan jumalattaren tahdosta, mutta en voi tðtð kaupunkia kðrsið. Kyllð minð lðhden Antiumiin. Minð tukahdun nðillð ahtailla kaduilla, keskellð nðitð likaisia taloja ja siivottomia solia. Haiseva ilma tunkee aina palatsiini ja puutarhoihini asti. Jospa maanjðristys hðvittðisi Rooman, jospa joku raivostunut jumala hðvittðisi sen maan tasalle! Sitten vasta saisitte nðhdð, kummoinen maailman pððn ja minun asuinkaupunkini tulee olla." "Caesar," virkkoi Tigellinus, "sinð lausuit: 'jospa joku raivostunut jumala hðvittðisi kaupungin'--etk— lausunut?" "Lausuin. Entð sitten?" "Etk— sinð ole jumala?" Nero heilautti kðttððn vðsyneen nðk—isenð ja virkkoi: "Saammepa nðhdð, mitð sinð meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten minð lðhden Antiumiin. Te olette kaikki niin pienið sieluja, te ette voi kðsittðð, ettð minun sieluni vaatii suurta." Nðin puhuttuaan sulki Nero silmðnsð merkiksi siitð, ettð hðn kaipaa lepoa. Augustianit rupesivat vðhitellen poistumaan. Petronius lðksi yhdessð Vinitiuksen kanssa ja puheli hðnelle matkalla: "Sinð olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkðsi matkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hðn tulee hulluttelemaan hurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekð kaupungilla ettð omassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja meillð on oikeutta huvitella. Sinð, Marcus, olet sangen sorja poika, ja siitð syystð minð niin paljon sinusta pidðn. Kautta efesolaisen Dianan! Nðkisitpð itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti ensi nðkemðltð tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun rinnallasi kuin mitðkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi olisi tullut vðliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielð vðittðð minulle, etteivðt he ole elðmðn ja ihmissuvun vihamiehið... He kohtelivat sinua hyvðsti, ja siitð kyllð voit olla heille kiitollinen, mutta sinun sijassasi vihaisin sydðmeni pohjasta heidðn oppiaan ja hakisin huvituksia sieltð, missð niitð on tarjolla. Olet kaunis poika, sanon sen vielðkin kerran, ja Rooma on tðynnðnsð huvituksia." "Minð vain ihmettelen, ettei tðmð kaikki sinua vielð vðsytð," huomautti Vinitius. "Kuka sen on sanonut? Pðinvastoin jo aikoja sitten olen siihen kyllðstynyt, mutta en minð enðð olekaan sinun iðssðsi. Sitðpaitsi minulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minð pidðn kirjoista, joista sinð et vðlitð, pidðn runoudesta, joka sinua ikðvystyttðð, pidðn vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista, joihin et sinð viitsi edes katsoa, minun ristiluitani sðrkee, ja sitð vaivaa et sinð tunne ensinkððn, sitðpaitsi minð lisðksi olen l—ytðnyt Euniken, ja mitððn vastaavaa et sinð ole l—ytðnyt... Minð viihdyn kodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinð tule estetikkoa. Minð tiedðn, ettð jo olen saanut elðmðltð kaikki mitð saatan saada,--sinð et edes itsekððn tiedð, ettð lakkaamatta etsit ja toivomistasi toivot jotakin. Sinð olet rohkea ja sinulla on paljon suruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinð kummastuisit ja pahoittelisit, ettð sinun jo pitðð jðttðð elðmð. Minð puolestani katsoisin kuolemaa vðlttðmðtt—myydeksi ja vastaanottaisin sen siinð varmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enðð ole sellaista marjaa, jota en minð olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en my—skððn viivytð. Koetan ainoastaan pitðð huolta siitð, ettð loppuelðmðni olisi onnellinen. Maailmasta l—ytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensð ovat stoikot minun silmissðni tyhmyrejð, mutta heidðn oppinsa on ainakin sitð laatua, ettð se karkaisee ihmistð. Sinun kristittysi sen sijaan eivðt tuo maailmaan mitððn muuta kuin surua, ja suru on elðmðlle samaa kuin luonnolle sade. Arvaapa mitð olen saanut kuulla?--ettð juhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella, naiset Rooman ylhðisimmistðkin perheistð tulevat esiintymððn kaikessa vapaudessaan. Eik—hðn heidðn joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka voisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee my—skin olemaan neitsykðisið, jotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvðt nymfeinð. Sellainen se meidðn roomalainen caesarivaltamme on!... Nyt on jo lðmmin. Keskipðivðn aurinko lðmmittðð veden niin, ettei se vahingoita paljastakaan ihoa. Entð tiedðtk— sinð, Narcissus, ettei yksikððn nainen voi sinua vastustaa, ei yksikððn--vaikkapa hðn olisi vestalitar!" Vinitius l—i kðmmenellððn otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka pððssð alituisesti kiertðð sama ajatus. "Sellaisen ainoan l—ytðmiseen vaaditaan onnea." "Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivðt kristityt! Mutta mitð muuta voi odottaa ihmisiltð, joiden tunnusmerkkinð on risti! Kuule minua: Kreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme voiman--mutta mitð arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedðt, niin selitð se minulle, sillð kautta Polluxin! en itse saa sitð selville." Vinitius kohautti olkapðitððn. "Nðyttðð siltð kuin pelkðisit minun rupeavan kristityksi." "Pelkððn vain, ettð sinð tðrvelet oman elðmðsi. Jollet voi olla kreikkalainen, niin ole roomalainen: elð ja nauti elðmðstð! Meidðn hullutuksemmekin ovat sentððn tavallaan oikeutetut, sillð niissð piilee aina oma sisðlt—nsð. Minð halveksin Vaskipartaa siksi, ettð hðn on kulharikreikkalainen. Jos hðn esiintyisi roomalaisena, tunnustaisin hðnellð olevan oikeutta hullutella. Lupaapa minulle, ettð jos kotimatkalla satut kohtaamaan jonkun kristityn, nðytðt hðnelle kielesi. Jos se sattumalta olisi parantaja Glaucus, niin ei hðn hðmmðstyisi. Nðkemiin asti Agripan lammella!" KOLMASKYMMENESENSIMáINEN LUKU. Pretorianit olivat ympðr—imðssð Agripan lammen rannalla kasvavia lehtoja, jotteivðt katsojajoukot pððsisi hðiritsemððn Caesaria ja hðnen vieraitaan. Oli nimittðin kerrottu, ettð kaikki mitð Roomassa ikinð oli rikasta, ðlykðstð tai kaunista, ottaisi osaa nðihin kemuihin, ja etteivðt edes aikakirjatkaan tietðisi mainita niiden vertaisia Roomassa. Tigellinus tahtoi Caesarille korvata myttyyn menneen Akaian-matkan ja samalla voittaa kaikki kemut, joissa Nero oli ollut mukana, sekð osoittaa, ettei kukaan muu osaa hðntð niin huvittaa. Hðn oli jo oleskellessaan Caesarin kanssa Napolissa ja Beneventumissa ryhtynyt valmistuksiin, lðhettðmðllð sanan, ettð maailman kaikilta kulmilta hankittaisiin elðimið, lintuja, harvinaisia kaloja ja kasveja, puhumattakaan astioista ja puvuista, joita tarvittiin juhlaan. Tulot kokonaisista maakunnista kðytettiin hullujen pððhðnpistojen tyydyttðmiseen, mutta sitð ei Caesarin mahtavan suosikin tarvinnut katsoa. Hðnen vaikutusvaltansa kasvoi pðivð pðivðltð. Tosin ei Tigellinus vielð ollut Caesarille rakkaampi muita suosikkeja, mutta hðn kðvi hðnelle yhð tarpeellisemmaksi. Petronius kyllð voitti hðnet loppumattomalla loistollaan, ðlyllððn ja terðvðllð sukkeluudellaan, sillð hðn osasi puheellaan huvittaa Caesaria paremmin kuin kukaan muu, mutta onnettomuudekseen hðn sukkeluudellaan vei voiton Caesarista ja herðtti hðnessð kateutta. Sitðpaitsi ei hðn aina osannut olla tarpeeksi tottelevainen kaikille Caesarin kðskyille, ja Caesar pelkðsi hðnen arvosteluaan maku-asiassa: Tigellinuksen seurassa hðn sen sijaan saattoi kðyttðytyð aivan vapaasti. Yksin jo nimitys _arbiter elegantiarum_, joka oli annettu Petroniukselle, loukkasi Neron itserakkautta--sillð kenelle sen olisi tullut kuulua, jollei hðnelle itselleen, Caesarille? Tigellinuksella oli kuitenkin siksi paljon jðrkeð, ettð hðn tiesi mitð hðneltð puuttui. Hðn ei enðð koettanutkaan pyrkið Petroniuksen, Lukanuksen tai toisten miesten rinnalle, joilla oli syntyperðn, opin tai taiteellisten lahjojen etevðmmyys, vaan pððtti voittaa heidðn loistonsa alttiilla palveluksellaan ja ennen kaikkea juhlalla, jota itse Neronkin tðytyisi ihmetellð. Hðnen kðskystððn jðrjestettiin siis juhla kullatuista hirsistð tehdylle jðttilðislautalle, jonka syrjðt olivat reunustetut Punaisenmeren ja Intianmeren hohtavilla ja taivaankaaren vðreissð kimaltelevilla nðkinkengillð. Lautan sivuilla oli palmumetsið, lotuslehtoja ja kukkivia ruusutarhoja, joiden keskeltð suihkulðhteet pirskoittivat hyvðnhajuista vettð. Lehdoista yleni jumalien kuvia ja pensastoissa riippui kulta--tai hopealangoista tehtyjð hðkkejð, tðynnð kirjavia lintuja. Keskellð lauttaa oli jðttilðiskokoinen teltta, tai oikeastaan teltan katos--sillð teltta oli jðtetty avonaiseksi, jotta vierailla olisi vapaa nðk—ala--, tehty syyrialaisesta purppurasta ja laskettu hopeisten veneiden pððlle. Telttaan oli vieraita varten katettu p—ytið ja niiltð hohti aleksandrialaista lasia, kristallia ja muita mððrðtt—mðn kallisarvoisia astioita, joita oli ry—stetty Italiasta, Kreikasta ja Vðhðstð Aasiasta. Lautta, jolle oli ahdettu niin paljon kasveja, ettð se teki kokonaisen saaren tai puutarhan vaikutuksen, oli kultaisilla ja purppuraisilla nuorilla kiinnitetty veneisiin. Nðmð veneet taas olivat kalojen, joutsenten, kalalokkien ja flamingojen muotoiset, ja kirjavien airojen hangoilla istui alastomia soutajia ja soutajattaria, joiden kasvot olivat erinomaisen kauniit, muodot ja liikkeet tðynnð suloa ja voimaa, hiukset jðrjestettyinð itðmaalaisella tavalla tai koottuina kultaiseen verkkoon. Kun Nero Poppaean ja augustianien seurassa oli saapunut paikalle ja istuutunut pððlautalle purppurakatoksen alle, alkoivat veneet liikkua, airot halkoa vettð, kultanuorat pingoittua ja koko suuri lautta juhlivine vieraineen kierrellð pitkin lampea. Sen perðssð riensi toisia veneitð ja pienið lauttoja, joilla nuoret naiset soittivat harppua ja sitraa. Taivas nðytti sineensð sulattavan heidðn ruusunkarvaiset ruumiinsa, veden ja soittokoneiden vðlkynnðn. Tðmð kuva siinsi ja hohti, vðikkyi, vivahteli ja heloitti kuin kukkakenttð. Sekð rantojen lehdoista ettð kummallisista, juhlaa varten rakennetuista ja pensaikolla peitetyistð komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu soi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien ððnen. Itse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella Pythagoras, oli hðmmðstyksissððn. Mutta sitten hðn vasta oikein ihastui, kun veneiden vðlille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatytt—jð, jotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreððn verkkokudokseen, ja silloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero kuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietðð _arbiterin_ mielipidettð, mutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikð vastannut mitððn ennenkuin Caesar nimenomaan kysyi. "Minð olen sitð mieltð, herra," virkkoi hðn silloin, "ettð kymmenentuhatta alastonta tytt—ð tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi ainoa." Caesaria tðmð "purjehtiva juhla" kuitenkin miellytti, sillð olihan se ensimðinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa tarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, ettð ne olisivat saattaneet Apciksenkin kekseliðisyyden hðpeððn. Viinejð oli niin monta eri lajia, ettð Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen kahdeksaakymmentð eri lajia, varmaan tðmðn tulvan nðhdessððn olisi hypðnnyt jðrveen pelkðstð hðpeðstð. Siinð p—ydðssð, missð paitsi naisia istui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki muut. Ennen olivat sekð hðnen vartalonsa ettð hðnen kasvonsa liiaksi muistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisðlliset surut ja ruumiillinen kðrsimys muovanneet hðnen kasvonsa ikððnkuin kuvanveistðjðn taiteellisella kðdellð, Hðnen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus, ja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jððnyt jðljelle. Silmðt olivat kðyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hðnen vartensa oli kumminkin sðilyttðnyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka olivat ikððnkuin panssaria varten luodut. Mutta tðmðn legiona-soturin varsi loppui hienostuneen patricion, tekisipð mieli sanoa: kreikkalaisen jumalan pððhðn. Petronius oli kokeneena miehenð aivan oikein huomauttanut, ettei yksikððn hovin naisista saata eikð tahdo hðntð vastustaa. Hðntð katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar Rubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin. Viini, jððhdytettynð vuoristosta tuodussa lumessa, lðmmitti pian juhlivien sydðmet ja pððt. Rannan tiheik—stð sukelteli yhtðmittaa esiin heinðsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitð. Oli kuin nðkymðt—n kðsi olisi siroitellut lammen sinertðvðlle pinnalle kukkasia, tai kuin perhosparvet olisivat asettuneet sille lepððmððn. Veneiden ylðpuolella leijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjð kyyhkysið ja muita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli jo ehtinyt kiertðð suurimman osan taivaan piirið, mutta pðivð pysyi yhð lðmpimðnð, vielðpð paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa. Lammen pinta vðreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa ei tuntunut vðhintðkððn tuulenhenkeð, ja lehdot seisoivat liikkumattomina, ikððnkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja katselemaan mitð vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa, vieraat juopuivat juopumistaan ja melu kðvi yhð ððnekkððmmðksi. Kemut eivðt vielð olleet puolivðlissðkððn, kun vieraat jo olivat sillð tuulella, etteivðt vðlittðneet missð jðrjestyksessð istuivat p—ydðssð. Caesar itse antoi esimerkin: hðn nousi paikaltaan ja kðski Vinitiuksen, joka lepðsi vestalitar Rubrian rinnalla, jðttðð paikkansa hðnelle. Pððstyððn Vinitiuksen sijalle alkoi hðn itse kuiskaella vestalittaren korvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken pððstð ojensi hðnelle kðsivartensa ja pyysi hðntð pusertamaan kiinni auenneen rannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan vðrðjðvin kðsin, loi Poppaea hðneen pitkien silmðripsiensð alta ujostelevan katseen ja ravisti kultaista pððtðnsð ikððnkuin olisi kieltðytynyt tðyttðmðstð jotakin pyynt—ð. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kðvi punaisemmaksi ja laskeutui vðhitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat olivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhð likemmð rantaa. Puiden ja kukkien vðlissð liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja miehið, soittaen huiluja ja pillejð ja ly—den rumpua, sekð tytt—parvia nymfeinð, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hðmðrð maille, mutta juopuneet ry—mivðt ulos teltoistaan ja huusivat ylistystð Kuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja rantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhðisinten perheiden vaimoja ja tyttðrið hekumallisina ryhminð houkuttelemaan luokseen lautalla olevia vieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset ryntðsivðt lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheik—issð ja luoliin, joita taidokkaasti oli rakennettu suihkulðhteiden ððreen. Kaikki olivat kuin hulluina. Ei kukaan tietðnyt minne Caesar joutui, kuka oli senaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja faunit ajoivat takaa nymfejð, tyrsos-sauvojen avulla ly—tiin lamput sammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeðksi. Ilma oli tðynnð ððnekkðitð huutoja, naurua, kuisketta, lððhðtystð. Rooma ei todella ikinð ollut nðhnyt tðllaista juhlaa. Vinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia oli levðnnyt hðnen rinnallaan, mutta hðnkin huumaantui ja juopui katsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hðnet valtasi hekuman kuume. Hðn ryntðsi metsððn, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella kuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hðnen ohitseen laulaen ja huutaen uusia dryadeja ja nymfejð, joita faunit, satyrit, senaattorit ja ritarit soiton helistessð ajoivat takaa. Vihdoin nðki hðn tytt—joukon, jonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hðn karkasi likempðð katsomaan jumalatarta, hðn luuli hðntð, jonka hiuksissa kimmelsi puolikuun muotoinen koriste--Lygiaksi. Tyt—t hððrivðt vallattomina Vinitiuksen ympðrillð. He nðhtðvðsti tahtoivat houkutella hðnet kilpajuoksuun, koska hetken pððstð pyrðhtivðt pois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jði seisomaan paikoilleen, ja hðnen sydðmensð sykki kiihkeðsti, sillð vaikka hðn oli huomannutkin, ettei Diana ollut Lygia eikð lðheltð katsoen edes hðnen nðk—isensð, niin oli mahtava vaikutus vienyt hðneltð kaikki voimat. Hðn alkoi kiihkeðsti ikðv—idð Lygiaa, ja rakkaus tulvi hðnen rintaansa uutena, voimakkaana hy—kyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hðnestð niin rakkaalta, puhtaalta ja kalliilta kuin tðssð hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielð hetkinen sitten oli hðn tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa samaan hillitt—myyteen--nyt tunsi hðn vastenmielisyyttð ja inhoa. Iljetys oli hðnet tukahduttamaisillaan, hðnen tðytyi saada hengittðð ilmaa, hðnen tðytyi saada nðhdð tðhdet, joita tðmðn hirveðn lehdon pimeys ei kyennyt pimentðmððn. Hðn pððtti paeta, mutta hðn ei vielð ollut ehtinyt liikahtaa, kun hðnen eteensð ilmestyi nainen, jonka pðð oli verhottu huntuun. Nainen laski kðtensð Vinitiuksen olkapððlle, ja hðnen kuuma hengityksensð valui Vinitiuksen kasvoille. "Minð rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan nðe meitð: joudu!" Vinitius herðsi kuin unesta: "Kuka olet?" Nainen painautui hðnen rinnalleen ja pyysi yhð kiihkeðsti: "Kiiruhda! Katso kuinka tððllð on tyhjðð, ja minð rakastan sinua! Tule!" "Kuka olet?" toisti Vinitius. "Arvaa!" Ja sen lausuttuaan imeytyi hðn lðpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja pusersi kðsillððn hðnen pððtððn. Vasta kun hðneltð loppui hengitys, pððsti hðn irti Vinitiuksen. "Nyt on rakkauden y— ... unohduksen y—!" kuiskasi hðh, kiihkeðsti hengittðen ilmaa keuhkoihinsa. "Tðnððn on kaikki luvallista!... Katso, tðssð olen!" Mutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hðnen suudelmansa. Hðnen sielunsa ja sydðmensð oli muualla, eikð hðn vðlittðnyt mistððn muusta koko maailmassa kuin Lygiasta. Hðn ty—nsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi: "Ole kuka olet, minð rakastan toista enkð huoli sinusta." Mutta nainen korotti pððtððn hðnen puoleensa. "Nosta huntua!" Samassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin unennðk—. Ainoastaan hðnen naurunsa helisi vielð outona ja ikððnkuin pahaa ennustaen. Petronius seisahtui Vinitiuksen eteen. "Olen nðhnyt ja kuullut kaikki," puhui hðn. Ja Vinitius vastasi: "Lðhtekððmme tððltð!" He lðksivðt ja riensivðt luolista loistavien tulien, lehtojen ja ratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen. "Minð tulen sinun luoksesi," sanoi Petronius. He asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan. Vasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius: "Tiedðtk— kuka se oli?" "Eihðn vain Rubria?" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitð, ettð vestalittaresta edes ajatteli sellaista. "Ei." "Kuka sitten?" Petronius alensi ððntððn. "Vestan tuli on hðvðisty, sillð Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua puhutteli..." Hðn jatkoi vielðkin hiljemmin: "Jumalallinen Augusta." Syntyi hetkisen ððnett—myys. "Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten hðn himosi Rubriaa. Minð taas puolestani riensin teidðn perðssðnne estððkseni sinua hylkððmðstð Augustan pyynt—ð. Sillð jos sinð, tunnettuasi hðnet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet kadotuksen omat: sekð sinð ettð Lygia ja ehkð minðkin." Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan: "Olen saanut kyllðkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista, Tigellinuksista ja teistð kaikista! Minð tukahdun! En voi elðð tðllð tavalla! En voi! Ymmðrrðtk—?" "Johan sinð nyt olet vallan py—rðllð pððstðsi, ethðn enðð tiedð pysyð missððn rajoissa!... Vinitius!" "Rakastan yhtð ainoaa maan pððllð." "Entð sitten?" "En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidðn elðmðstðnne, juhlistanne, hðpeðmðtt—myyksistðnne ja rikoksistanne!" "Mitð sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkð jo kristitty?" Nuori mies piteli kðsillððn pððtððn ja rupesi toistelemaan, ikððnkuin epðtoivoissaan: "En vielð! en vielð!" KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU. Petronius lðksi kotiin olkapðitððn kohautellen ja sangen tyytymðtt—mðnð. Nyt oli hðnkin huomannut, ettð hðn ja Vinitius olivat lakanneet ymmðrtðmðstð toisiaan ja ettð heidðn ajatusmaailmansa oli kððntynyt ihan eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitðnyt hðntð esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittðnyt yllyttðmððn hðntð tekoihin tai pidðttðmððn hðntð niistð. Nyt oli tðmð vaikutusvalta loppunut siihen mððrððn, ettei Petronius enðð yrittðnytkððn kðyttðð vanhoja keinojaan, hðn kun tunsi, ettð hðnen ivansa ja sukkeluutensa jðlkeð tekemðttð olisi hipaissut Vinitiuksen sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli vaikuttanut hðneen sillð lailla. Iðkðs skeptikko huomasi kadottaneensa tðmðn sielun avaimen. Se hðntð harmitti ja samalla pelotti, ja viime y—n tapahtumat olivat omiaan yhð kiihoittamaan hðnen pelkoaan. Se oli Augustan puolelta joko ohimenevðð leikinhalua, mielitekoa--mietti Petronius--tai kestðvðð intohimoa. Seuraukseksi tulee, ettð Vinitius joko alistuu, ja siinð tapauksessa jonakin kauniina pðivðnð ehkð mððrðtððn heittðmððn henkensð; tai asettuu vastakynteen--johon hðnen tðmðnpðivðinen kðyt—ksensð nðyttðð viittaavan--ja siinð tapauksessa auttamattomasti on surman oma--ja hðnen kanssaan tietysti minðkin, siksi ettð olen hðnen sukulaisensa, ja siksi ettð Augusta samalla yltyy tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa kðyttðð vaikutusvaltaansa Tigellinuksen hyvðksi... Katsoi asiaa miltð kannalta hyvðnsð, niin se aina oli nurinpðin. Petronius oli rohkea mies eikð hðn pelðnnyt kuolemaa--jollei juuri toivonutkaan, koskei siltð ollut mitððn odotettavissa. Kauan mietittyððn tuli hðn vihdoin siihen johtopððt—kseen, ettð on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hðnen mukaansa! Mielellððn hðn olisi sen tehnyt. Hðn toivoi sentððn muutenkin helposti saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Vðliaikaisesti hðn pððtti levittðð Palatinukselle tiedon, ettð Vinitius on sairastunut, ja sillð lailla torjua vaaran sekð itsestððn ettð Vinitiuksesta. Eihðn Augusta vielð tietðnyt, oliko Vinitius tuntenut hðnet; hðnen itserakkautensa oli siten vielð haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi kðydð toisin, ja nyt piti toimia siltð varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa, sillð hðn oli varma, ettð niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan, Tigellinus, joka ei taiteesta ymmðrrð mitððn, kadottaa vaikutuksensa. Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa. Hðn rupesi pitðmððn Vinitiusta silmðllð ja kaikin voimin kehoittamaan hðntð lðhtemððn matkalle. Muutaman pðivðn perðstð hðnen pððhðnsð pðlkðhti ajatus, ettð jos hðn saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jðttðneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitð pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta hðntð siihen kehoittaa. Tðmð suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjð vastaan, ja silloin oli Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistð, karkoittanut heidðt Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut karkoittamaan kristittyjð? Enemmðn vain tulisi Roomassa tilaa. "Purjehtivan juhlan" jðlkeen oli Petronius joka pðivð nðhnyt Neron joko Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllð tarjoutui tuuman esittðmiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillð eihðn hðn koskaan kieltðnyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai turmelemisesta. Tarkoin mietittyððn oli Petronius laatinut valmiiksi kokonaisen suunnitelman. Nyt hðn valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin vieraakseen ja hankkii hðneltð julistuksen. Hðn oli aivan vakuutettu Caesarin suostumuksesta. Sitten hðn toimittaa Lygian kaikella Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellð saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinð haluavat. Petronius kðvi usein tervehtimðssð Vinitiusta, sillð huolimatta roomalaisesta itsekkyydestððn tðytyi hðnen pitðð nuorukaisesta. Yhtðmittaa kehoitti hðn Vinitiusta lðhtemððn Roomasta. Vinitius tekeytyi sairaaksi eikð nðyttðytynyt Palatinuksella, jossa joka pðivð tehtiin uusia matkasuunnitelmia. Erððnð pðivðnð Petronius vihdoin kuuli Neron omasta suusta, ettð hðn kolmen pðivðn perðstð on pððttðnyt lðhteð Antiumiin. Heti seuraavana pðivðnð riensi Petronius Vinitiuksen luo. Mutta Vinitius taisi jo nðyttðð hðnelle luettelon henkil—istð, jotka Caesar oli mððrðnnyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon. "Siellð on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun palaat kotiisi, on siellð vastassasi samanlainen luettelo." "Jollei minun nimeðni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius, "merkitsisi se, ettð minun tðytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillð siellð saatan olla Nerolle hy—dyksi." Petronius katseli luetteloa ja jatkoi: "Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas tðytyy jðttðð koti ja lðhteð kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta tðytyy! Sillð tðmð on kðsky eikð ainoastaan pyynt—." "Mutta entð jollei sitð tottelisi?" "Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen kðskyn, kðskyn, joka mððrðisi menemððn sellaiselle retkelle, ettei sieltð koskaan palaisi. Vahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jðttðnyt Roomaa. Nyt sinun tðytyy lðhteð Antiumiin." "Nyt minun tðytyy lðhteð Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elðmme ja kummoisia orjia me olemme!" "Nyt vastako sinð sen olet huomannut?" "En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan vðitit, ettð kristinoppi on elðmðn vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko l—ytyð raskaampia kahleita kuin ne, mitð me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen maailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan. Missð meidðn valtamme on?" "Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hðnelle, sillð minua ei tðnðpðivðnð laisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minð en ole syypðð siihen, ettð ajat ovat tðllaiset, enkð minð niistð ole velvollinen vastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedð, ettð sinua siellð odottaa suuri vaara ja ettð sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka kuristi Crotonin, kuin lðhteð Antiumiin. Mutta sinun tðytyy lðhteð." Vinitius teki jonkun hitaan kðdenliikkeen ja huudahti: "Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka silmðnrðpðyksessð kallistuu joku pðð varjojen valtakuntaan." "Pitððk— minun tðssð luetella sinulle kaikki, joille ei elðmð ole antanut liikaa ðlyð ja jotka kuitenkin ovat elðneet koko Tiberiuksen, Kaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet kahdeksankymmentð tai yhdeksðnkymmentðkin ikðvuotta? Riittðk——n esimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hðn saanut harmaantua, vaikka hðnen koko elðmðnsð on ollut konnanty—tð ja rikosta." "Ehkð siksi! ehkð juuri siksi!" vastasi Vinitius. Hðn rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitð: "Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius Nerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispðin! Mikð murhaajien ja roistojen kokoelma! Ja nðmð ne hallitsevat maailmaa!... Eik— heille nyt paremmin sopisi kuljettaa kylillð jotakin egyptilðistð tai syyrialaista jumalankuvaa--rðmistðð rumpua ja ansaita leipðnsð povaamisella ja hypyllð!..." "Tai nðyttelemðllð oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat luvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius.--Se on aivan totta. Mutta puhukaamme tðrkeðmmistð asioista. Kuuntele nyt ja paina mieleesi mitð sanon: minð kerroin Palatinuksella, ettð olet sairas etkð saata liikkua mihinkððn. Siitð huolimatta on nimesi pantu luetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja ettð joku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitð voisi olla mitððn hy—tyð, sillð hðnen silmissððn olet soturi, jonka kanssa korkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka runoudesta ja soitosta ei ymmðrrð mitððn. Poppaea siis on pitðnyt huolta siitð, ettð nimesi on joutunut luetteloon. Ja tðmð osoittaa, ettei hðnen tunteensa ole ollut ohimenevðð mielitekoa: hðn tahtoo voittaa sinut." "Kas vain, mikð rohkea Augusta!" "Niin, rohkea todella, ja voi lisðksi sy—stð sinut auttamattomasti turmioon. Sytyttðk——n hðneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden liekin, mutta sillaikaa, kun hðn nyt sinua haluaa, tðytyy sinun olla niin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllðstynyt hðneen ja pitðð enemmðn Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estðisi hðntð loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille." "Siellð lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinðhðn sen kuulit, ja tiedðtk— mitð minð hðnelle sanoin! Sanoin ettð rakastan toista enkð huoli hðnestð." "Mutta minð vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessð: ðlð nyt kadota sitð jðrjen hiventð, jonka kristityt vielð ovat jðttðneet pððhðsi. Edessðsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato--epðiletk—, mikð sinun on valittava? Enk— jo sanonut sinulle, ettð olet surman oma, jos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet kyllðstynyt elðmððn, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittðytyð miekkaasi, sillð sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos suututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitð sinð nyt oikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estðisik— se sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielð, ettð Poppaea nðki hðnet Palatinuksella ja ettð hðn helposti arvaa, kenen takia sinð hylkððt hðnen ylhðisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllð kaivaa esiin Lygian vaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekð Lygialle ettð itsellesi. Ymmðrrðtk—?" Vinitius kuunteli hajamielisesti, ikððnkuin hðnen ajatuksensa olisivat olleet muualla. "Minun tðytyy hðnet nðhdð," virkkoi hðn vihdoin. "Kenet? Lygiako?" "Niin." "Tiedðtk— missð hðn on?" "En." "Aiotko taasen alkaa etsið vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?" "En tiedð, mutta minun tðytyy hðnet nðhdð." "Hyvð. Hðn on ehkð kristittynðkin jðrkevðmpi sinua ja epðilemðttð hðn onkin, jollei toivo sinun perikatoasi." "Hðnhðn minut pelasti Ursuksen kðsistð." "Siinð tapauksessa saat pitðð kiirettð, sillð Vaskiparta ei viivyttele matkaansa. Kuolemantuomio voi yllðttðð sinut Antiumistakin." Vinitius ei enðð kuunnellut. Hðnet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hðn tahtoi nðhdð Lygian, ja mietti vain millð keinoin. Silloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltð kaikki esteet: seuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo. Hðn oli kurjan ja laihtuneen nðk—inen, kasvot nðlðn kalvamat; vaatteet risoina. Palvelijat eivðt kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois hðntð, koska he ennen olivat saaneet kðskyn pððstðð hðnet herransa puheille minð vuorokauden aikana hyvðnsð. Hðn pððsi siis suoraa pððtð atriumiin ja virkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen: "Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman vallan!" Ensi hetkenð teki Vinitiuksen mieli heitðttðð hðnet ulos ovesta, mutta samassa hðnen mieleensð juolahti, ettð kreikkalainen ehkð tietðð kertoa jotakin Lygiasta, ja hðnen uteliaisuutensa pððsi voitolle. "Vai sinðk— siinð?" sanoi hðn. "Mitð sinulle nyt kuuluu?" "Ei mitððn hyvðð, oi Jupiterin poika," vastasi Chilon. "Todellinen hyve on tavaraa, jota ei kukaan meidðn pðivinðmme kysy, ja todellinen tietðjð saa olla iloissaan, jos kerran viidessð pðivðssð voi ostaa teurastajalta pðssin pððn ja kyynelin kastaen kalvaa sitð nðlkððnsð rðystððn alla. Oi herra, kaikki mitð minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja sitten vielð varastivat minulta ja tekivðt minut keppikerjðlðiseksi. Orja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan loput siitð, minkð sinð jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen kerjðlðinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minð menisin, jollen sinun luoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestð elðmðni uskalsin?" "Mitð varten sinð sitten olet tullut ja mitð uutisia tuot?" "Baalin avulla tuon sinulle hðtðni, kyyneleeni, rakkauteni ja erððn uutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkð muistat, herra, kerroin sinulle aikoinani, ettð jumalallisen Petroniuksen orjattarelle olin luovuttanut langanpðtkðn Paphoksen jumalattaren vy—stð?... Olet my—skin aivan varmasti huomannut tðmðn langanpðtkðn vaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedðt mitð Petroniuksen talossa on tapahtunut ja missð asemassa Eunike siellð nyt on. Minulla on vielð yksi samanlainen langanpðtkð, jonka olen sðilyttðnyt sinulle." Hðn vaikeni ðkkið, sillð hðn nðki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan rypistyð, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa vðlttððkseen: "Minð tiedðn missð jumalallinen Lygia asuu ja nðytðn sinulle talon ja kadun." Vinitius koetti hillitð mielenliikutustaan, jonka tðmð uutinen hðnessð herðtti, ja virkkoi: "Missð hðn on?" "Linuksen, erððn vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellð hðnen kanssaan ja kðy, kuten ennenkin, ty—ssð myllðrillð, jolla on sama nimi kuin sinun entisellð taloudenhoitajallasi. Hðnen nimensð on nimittðin Demas... Juuri niin! Ursus tekee ty—tð —isin. Jos siis y—llð karkaat taloon, niin et siellð tapaa Ursusta... Linus on vanha mies ... eikð talossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttð." "Mistð sinð kaiken tðmðn tiedðt?" "Sinð varmaan muistat, ettð minð kerran lankesin kristittyjen kðsiin, mutta ettð he sððstivðt minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua syypððksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitð vakuutettu, kuten on vielðkin, ja kuitenkin he minut pððstivðt vapaaksi. álð siis hðmmðstele, herra, ettð kiitollisuus tðytti sydðmeni. Olen vanhojen, hyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa ystðvðni ja hyvðntekijðni? Eik— olisi kovaa jðttðð tiedustelematta, mitð heille kuuluu ja missð he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen! sellaiseen minð en saata tehdð itseðni syypððksi. Alussa pelkðsin, ettð heillð olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli suurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, ettð he niin helposti antavat anteeksi kaikki kðrsimðnsð vððryydet. Ennen kaikkia kuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti, mutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyð sellaiseen? Nyt olen siis valmistanut sinulle voiton. Talo on yksinðinen. Voit antaa orjiesi piirittðð sen niin huolellisesti, ettei hiirikððn pððsisi pakoon. Oi, herra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestðsi, onko ylevðmielinen prinsessa jo tðnð y—nð talossasi. Mutta jos niin kðy, niin muista, ettð sinun siitð on kiittðminen isðni k—yhðð, nðlkððntynyttð poikaa." Veri karkasi Vinitiuksen pððhðn. Vielð kerran pani kiusaus koko hðnen olentonsa vapisemaan. Niin! siinð oli keino ja vihdoinkin varma keino. Kun hðn kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hðnet hðneltð ry—stðð? Kun hðn vain on saanut hðnet rakastajattarekseen, niin mikð hðnellð muu on edessð kuin ikipðiviksi jððdð hðnen omakseen? Hiiteen kaikki opit. Mitð kristityt hðnelle voivat laupeuksineen ja ankarine oppineen? Eik— jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eik— jo liene aika alkaa elðð niinkuin kaikki muutkin elðvðt? Mutta mihin toimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyð ja kuinka hðnen oppinsa ja hðnen kohtalonsa voivat sulautua yhteen--se on vðhðpðt—inen asia eikð mitððn merkitse! Pððasia on, ettð Vinitius saa hðnet omakseen ja vielð tðnððn. Eik—hðn sitðpaitsi mahtane koko oppi lðhteð hðnen sielustaan, kun hðn pððsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun hðnen aluksi, vaikkapa pakosta, tðytyy antautua niihin? Tðmð voi tapahtua vielð tðnð pðivðnð. Paras vain pidðttðð Chilon talossa ja ryhtyð muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton ilo. £Mitð minun elðmðni on ollut?£ ajatteli Vinitius itsekseen. £Kðrsimystð, rauhattomuutta, ikðv—imistð ja vaipumista ajattelemaan kysymyksið, joihin ei l—ydy vastausta!£ Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hðn nostaisi kðttððn Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkð nimessð hðn sen oli luvannut? Hðn ei ollut vannonut jumalien kautta, sillð heihin hðn ei uskonut, eikð liioin Kristuksen kautta, sillð Hðneen ei hðn my—skððn vielð uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitðisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hðnet naida ja sillð lailla antaa hðnelle hyvitystð. Niin! se hðnen tðytyy tehdð, koska hðn hðnelle on kiitollisuuden velassa hengestððn. Vinitiuksen mieleen muistui pðivð, jolloin hðn Crotonin kanssa hy—kkðsi hðnen piilopaikkaansa. Hðn muisti kuinka Ursus oli seisonut hðnen edessððn nyrkki pystyssð ja kaikki mitð sitten oli tapahtunut. Hðn nðki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeðnð ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmðt kððntyivðt larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lðhtiessððn oli jðttðnyt hðnelle. Tuliko hðnen nyt maksaa hðnen hyvyytensð niin, ettð taasen hy—kkðisi hðnen kimppuunsa? Pitik— hðnen hiuksista raahata hðnet cubiculumiin niinkuin minkðkin orjattaren? Kuinka hðn voi sen tehdð, koska hðnen tunteensa hðntð kohtaan on rakkautta eikð yksin himoa ja koska hðn rakastaa hðntð juuri sentðhden, ettð hðn on sellainen kuin hðn on eikð toisenlainen? ákkið Vinitius tunsi, ettei riitð ettð Lygia on hðnen talossaan ja ettð hðn vðkivallalla sulkee hðnet syliinsð--hðnen rakkautensa tarvitsee enemmðn, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja sielun. Siunattu hðnen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen katon alle, siunattu pðivð ja hetki, siunattu koko elðmð! Silloin heidðn onnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta jos hðn ryhtyy ry—stðmððn Lygiaa vðkivallalla, niin hðn ikipðiviksi surmaa heidðn onnensa ja hðvittðð, tahrii ja tappaa sen, mikð on kalleinta ja armainta elðmðssð. Pelkkð ajatuskin kauhistutti hðntð. Hðn loi silmðnsð Chiloniin, joka niinikððn katseli hðneen, pidellen kðttððn pistettynð ryysyjensð sisððn ja levottomasti vððnnellen hðnen edessððn. Vinitiuksen valtasi viha ja vastustamaton halu polkea entinen apumiehensð jalkojensa alle likaisen madon tai myrkyllisen kððrmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hðnelle, mitð hðnen tulee tehdð. Hðnen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan tietðnyt mððrðð, ja hðn kððntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui: "En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lðhteð pois ilman palkkaa, pitðð sinun saaman mitð ansaitset: kðsken antaa sinulle kolmesataa raippaa koti-ergastulumissani." Chilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmð pððttðvðisyys, ettei Chilon hetkeðkððn uskaltanut toivoa luvatun palkinnon olevan vain julmaa leikkið. Kiireesti hðn siis heittðytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi tuskallisesti vaikeroimaan: "Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?... Sinð armon pyramiidi ja lempeyden kolossi--kuinka? Olen vanha, nðlkðinen, kurja ... olen palvellut sinua... Niink— sinð minut palkitset?..." "Niinkuin sinð kristittyjð!" sanoi Vinitius ja huusi paikalle taloudenhoitajan. Chilon viskautui hðnen eteensð maahan ja syleili hðnen jalkojaan tuskallisella kiihkolla. Hðnen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hðn yritti vielð rukoilla: "Herra, herra!... Olen vanha! viisikymmentð riittðð... álð mððrðð kolmeasataa! Viisikymmentð riittðð!... Armoa, armoa!" Vinitius potkaisi hðnet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle kðskynsð. Silmðnrðpðyksessð karkasi kaksi vðkevðð kvadilaista Chilonin kimppuun, tarttuen hðnen hiustensa tðhteisiin ja sitoen hðnen kaulaansa hðnen omia ryysyjððn. Niin kuljettivat he hðnet ergastulumiin. "Kristuksen nimessð! ... huusi kreikkalainen kðytðvðn ovelta." Vinitius jði yksin. Rankaisemiskðsky, jonka hðn oli antanut, tyydytti ja elðhdytti hðntð. Hðn koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja jðrjestðð niitð. Hðnen mielensð valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hðn oli saanut itsestððn, antoi aihetta hðnelle kauniiseen toivoon. Hðn luuli astuneensa hyvðn askelen likemmð Lygiaa ja oli varma siitð, ettð hðnen tðytyy saada palkinto ty—stððn. Ensi hetkestð ei hðn tullut edes ajatelleeksikaan tehneensð vððrin Chilonia kohtaan ja kðskeneensð ruoskia hðntð saman palveluksen tðhden, josta hðn ennen oli hðntð palkinnut. Hðnen mielensð oli vielð siksi roomalainen, ettei toisen ihmisen kðrsimys herðttðnyt hðnessð vðhððkððn sððlið. Hðn ei osannut pitðð tuollaisen kurjan kreikkalaisen kðrsimystð minððn. Jos hðn olisi tullut sitð ajatelleeksi, olisi hðn pitðnyt velvollisuutenaan antaa rangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hðnen ajatuksensa viipyivðt Lygian luona, ja hengissð puhui hðn hðnelle: en palkitse hyvyyttðsi pahuudella, ja jos joskus saat tietðð miten minð kohtelin sitð, joka tahtoi yllyttðð minua nostamaan kðttðni sinua vastaan, niin olet oleva minulle kiitollinen. Samassa hðn rupesi miettimððn, mahtaisiko Lygia kiittðð hðntð hðnen menettelystððn Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia tunnustaa, kðskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet anteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta nyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: £Kristuksen nimessð!£ Hðn muisti Chilonin sillð huudolla pelastuneen lygilðisen kðsistð ja pððtti peruuttaa rangaistuksen. Hðn oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tðmð itsestððn astui hðnen eteensð ja puhui: "Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneek— kuollutkin. Vielðk— kðsken jatkamaan ruoskimista?" "Herðtð hðnet eloon ja tuo hðnet tðnne." Atriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herðttðminen mahtoi olla vaivaloista, koska Vinitius vielð sai odottaa kauan aikaa. Hðn rupesi jo kðymððn malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisððn Chilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lðhteð pois. Chilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hðnen jalkojaan kierteli verisðikeitð, jðttðen merkkejð atriumin mosaikkiin. Hðn oli kuitenkin tajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi kðsivartensa Vinitiuksen puoleen ja puhkesi puhumaan: "Kiitðn sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!" "Koira!" huusi Vinitius, "tiedð, ettð soin sinulle anteeksi ainoastaan Kristuksen tðhden, jota minun on kiittðminen omasta elðmðstðni." "Tahdon palvella sekð sinua, herra, ettð hðntð." "Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lðhteð mukaani ja osoittaa minulle talon, jossa Lygia asuu." Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin pððssyt pystyyn, kun hðnen kasvonsa kðvivðt entistð kalpeammiksi. "Herra," puhui hðn heikolla ððnellð, "olen todella nðlissðni... Lðhden mukaasi, herra, lðhden! Mutta kun ei minulla ole voimia... Kðske antaa minulle edes koiriesi ruoan jðtteitð, niin tulen..." Vinitius kðski antaa hðnelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen ja nðlkð olivat siihen mððrððn heikentðneet Chilonia, ettei hðn aluksi saattanut sy—dð. Hðnen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, ettð Vinitius pitðisi hðnen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan kðskisi ruoskia hðntð. "Kunhan saisin vðhðn viinið, niin se minua lðmmittðisi," puhui hðn, ja hampaat kalisivat hðnen suussaan. "Sitten olisin valmis lðhtemððn vaikkapa Isoon Kreikkaan." Jonkun ajan kuluttua oli hðn pððssyt niin voimiinsa, ettð he saattoivat lðhteð. Matka oli pitkð, sillð Linus, kuten suurin osa kristittyjð, asui Tiberin takana, likellð Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti Vinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympðr—i ja joka oli kokonaan murattik—ynn—ksen peitossa. "Tuolla, herra," sanoi hðn. "Hyvð on," vastasi Vinitius. "Nyt saat lðhteð tiehesi, mutta kuule ensin mitð sinulle sanon: unohda mitð olet kuullut, unohda missð Miriam, Pietari ja Glaucus asuvat, unohda my—skin tðmð talo ja kaikki kristityt. Joka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa sinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielð vakoilet kristittyjð, niin ruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin kðsiin." Chilon kumarsi ja lausui: "Unohdan." Mutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon rupesi heristelemððn hðnelle nyrkkiððn ja huusi: "Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!" Samassa hðn taasen meni tainnoksiin. KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU. Vinitius lðksi suoraa pððtð taloon, jossa Miriam asui. Portilla tapasi hðn Nazariuksen, joka kovin hðmmðstyi hðnet nðhdessððn, mutta Vinitius tervehti hðntð ystðvðllisesti ja pyysi hðntð nðyttðmððn missð hðnen ðitinsð asui. Siellð hðn, paitsi Miriamia, tapasi Pietarin, Glaucuksen, Crispuksen ja Paavali Tarsolaisen, joka hiljan oli palannut Fregellaesta. Kun nuori tribuuni astui huoneeseen, kuvastui hðmmðstys kaikkien kasvoilla, mutta Vinitius lausui: "Tervehdðn teitð Kristuksen nimessð, jota palvelette." "Ylistetty olkoon hðnen nimensð iankaikkisesti." "Olen nðhnyt miten siveðð elðmðð te vietðtte ja saanut kokea teidðn hyvyyttðnne, tulen sentðhden ystðvðnð luoksenne." "Mekin tervehdimme sinua ystðvðnð," vastasi Pietari. "Istu, herra, ja ja'a kanssamme ateriamme." "Istun p—ytððnne ja ja'an kanssanne aterianne, mutta kuulkaa minua ensin, sinð Pietari ja sinð Paavali Tarsolainen, jotta olisitte vakuutetut vilpitt—myydestðni. Tiedðn missð Lygia on, sillð minð kðvin Linuksen talolla, joka on likellð tðtð asuntoa. Caesar on antanut minulle Lygian, ja talossani on viisisataa orjaa. Olisin helposti voinut piirittðð hðnen piilopaikkansa ja anastaa hðnet itselleni, mutta en ole sitð tehnyt enkð aio sitð tehdð." "Siitð on Jumala antava sinulle siunauksensa ja puhdistava sydðmesi," lausui Pietari. "Kiitðn sinua, mutta kuulkaa minua vielðkin: en ole tehnyt sitð, vaikka olen elðnyt kðrsimyksessð ja ikðvðssð. Jollen olisi teihin tutustunut, olisin empimðttð ry—stðnyt hðnet ja pitðnyt hðnet luonani vðkivallalla, mutta teidðn siveytenne ja oppinne, vaikken sitð tunnusta, on jollakin lailla muuttanut minun mieleni, enkð minð enðð saata harjoittaa vðkivaltaa. En minð itsekððn tiedð, miten se on tapahtunut--sen vain tiedðn, ettð niin on. Tulen nyt teidðn luoksenne, koska lienette Lygian isðn ja ðidin sijaisina, ja sanon teille: antakaa hðnet minulle vaimoksi, ja minð vannon teille, etten estð hðntð palvelemasta Kristusta, vaan pðinvastoin itsekin aion ruveta oppimaan kristinuskoa." Hðn oli puhunut pystyssð pðin ja varmalla ððnellð, vaikka hðnen mielensð oli niin kuohuksissaan, ettð jalat vapisivat juovikkaan puvun alla. Hðnen sanojaan seurasi syvð ððnett—myys, ja hðn rupesi pian taasen puhumaan ikððnkuin estððkseen heitð antamasta epðsuotuisaa vastausta. "Tiedðn, ettð teillð on esteitð, mutta rakastan hðntð kuin silmðterððni ja vaikken vielð olekaan kristitty, niin en my—skððn ole teidðn enkð Kristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte minuun luottaa. Tðssð on kysymys elðmðstðni, mutta tahdon kuitenkin olla suora. Toinen sanoisi teille ehkð: kastakaa minut!--minð sanon: valaiskaa ymmðrrystðni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska totuutta rakastavat ihmiset kuoleman jðlkeen nðkivðt hðnet. Uskon, koska itse olen sen nðhnyt, ettð oppinne synnyttðð siveyttð, oikeudentuntoa ja laupeutta eikð suinkaan rikoksia, kuten vðitetððn. En sitð vielð paljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkð teitð teoistanne, Lygian ja teidðn puheestanne olen voinut ymmðrtðð ja pððttðð. Mutta, kuten sanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin palvelijoitani rautaisin kourin--nyt en enðð taida sitð tehdð. Ennen en tuntenut sððlið--nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin Agripan lammelta, sillð inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen luotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minð en enðð tunne itseðni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua iljettðvðt, iljettðð Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki rikokset. Mutta kun ajattelen, ettð Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla, niin rakastan hðntð vielðkin enemmðn. Kun muistan, ettð teidðn oppinne on tehnyt hðnet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa sen! Mutta minð en ymmðrrð sitð enkð tiedð, saatanko elðð sen mukaan ja sietððk— luontoni sitð. Sentðhden elðn levottomuudessa ja tuskassa, ikððnkuin kulkisin pimeðssð. Hðnen kulmakarvansa vetðytyivðt tuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hðnen puheensa kðvi yhð hðtðisemmðksi ja mielenliikutus sai hðnet yhð enemmðn valtoihinsa." "Katsokaa, kuinka rakkaus ja epðilykset minua kiduttavat. Minulle on sanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elðmðð eikð iloa, ettei se suvaitse onnea eikð oikeutta, ei jðrjestystð, hallitusta eikð roomalaista herruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, ettð Te olette hulluja ihmisið--sanokaa minulle: Mitð te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti? Onko iloitseminen synti? Onko synti ikðv—idð onnea? Oletteko te elðmðn vihollisia! Tðytyyk— kristityn tulla kerjðlðiseksi? Tðytyyk— minun luopua Lygiasta? Kummoinen teidðn oikeutenne on? Teidðn sananne ja tekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitð sen veden pohjalla on? Te nðette, ettð olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielð on minulle sanottu nðin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden, Rooma voiman, mutta mitð kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle siis: mitð te tuotte? Jos teidðn porttienne sisðpuolella on valoa, niin avatkaa minulle!" "Me tuomme maailmaan rakkauden," vastasi Pietari. Ja Paavali Tarsolainen jatkoi: "Jos minð ihmisten ja enkelien kielillð puhuisin, eikð olisi minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevð vaski..." Mutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydðmen, kun hðn nðki tuon sielun kðrsivðn kuin linnun, joka hðkissð rðpyttelee pððstðkseen ilmaan ja auringon valoon, ja hðn ojensi kðtensð Vinitiuksen puoleen ja lausui: "Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun pððllðsi. Sentðhden siunaan minð sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman Vapahtajan nimeen." Vinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hðn nyt kuuli Pietarin siunauksen, karkasi hðn hðnen luokseen, ja silloin sattui kumma tapaus. Quiritien vanha jðlkelðinen, joka vielð joku aika sitten ei ollut pitðnyt vieraan kansan jðsenið ihmisinðkððn, tarttui galilealaisen vanhuksen kðteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitð huuliaan vastaan. Pietari iloitsi huomatessaan, ettð siemen oli langennut uuteen peltoon ja ettð hðnen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisðð. Lðsnðolijatkin iloitsivat siitð, ettð Jumalan apostolia oli kohdeltu kunnioituksella, ja lausuivat yhteen ððneen: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" Vinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan: "Minð nðen, ettð onni voi asua joukossanne, sillð minð olen tððllð onnellinen ja minð uskon, ettð voitte poistaa sielustani muutkin epðilykset. Mutta minð sanon teille vielð, ettei se saata tapahtua Roomassa; Caesar lðhtee Antiumiin ja minun tðytyy lðhteð hðnen kanssaan, sillð olen saanut kðskyn. Tiedðtte, ettð joka ei tottele, sen tðytyy kuolla. Mutta jos olen l—ytðnyt armon teidðn silmissðnne, niin tulkaa mukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellð ole suuremmassa vaarassa kuin minðkððn. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellð saarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, ettð Acte on kristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjð, sen tiedðn itse, sillð nðin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi, Pietari, Nomentanan portin luona. Minð omistan Antiumissa huvilan, ja siellð me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessð kuuntelemaan teidðn oppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, ettð te yhden sielun tðhden olette valmiit vaeltamaan maailman ððriin asti--tehkðð nyt minulle se minkð teitte niille, joiden tðhden lðksitte tðnne Judeasta asti. Tehkðð se ja ðlkðð hylðtk— sieluani!" Kun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenððn ja iloitsivat suuresti oppinsa voitosta ja siitð vaikutuksesta, jonka augustianin ja vanhan roomalaisen suvun jðsenen kððntyminen oli tekevð pakanamaailmaan. He olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tðhden vaeltamaan maailman ððriin asti, ja eivðthðn he Mestarin kuoleman jðlkeen olleet mitððn muuta tehneetkððn. Kieltðvðn vastauksen antaminen ei siis johtunut kenenkððn mieleenkððn. Mutta Pietari oli sillð haavaa kokonaisen seurakunnan paimenena eikð siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan Paavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta ja joka juuri varustautui lðhtemððn pitkðlle matkalle Itðmaihin tervehtimððn sikðlðisið seurakuntia ja antamaan niille uutta, elðhdyttðvðð intoa, suostui lðhtemððn nuoren tribunin toveriksi Antiumiin. Sieltð hðnen kyllð sitten olisi helppo l—ytðð laiva, joka purjehtisi Kreikan merille. Vinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hðn jo oli niin kiintynyt, voinut lðhteð hðnen mukaansa, mutta hðn kiitti sentððn vilpitt—mðsti Paavalinkin seurasta. Hðn kððntyi nyt vanhan apostolin puoleen viimeisellð pyynn—llððn. "Minð tiedðn Lygian asunnon," sanoi hðn, "ja voisin siis itse lðhteð hðneltð kysymððn, tahtooko hðn ottaa minut miehekseen, jos sieluni kððntyy kristityksi, mutta minð tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli minun nðhdð hðnet, tai saata itse minut hðnen luokseen. En tiedð kuinka kauan minun tðytyy viipyð Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan Caesarin likeisyydessð saata olla varma huomisesta pðivðstððn. Petronius jo vakuutti minulle, ettð oloni siellð kðy hyvinkin vaaralliseksi. Minð tahtoisin ennen lðht—ðni nðhdð Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmðni hðnen silmiinsð ja kysyð hðneltð, onko hðn unohtanut pahuuteni ja palkitseeko hðn sen minulle hyvyydellððn." Pietari hymyili ystðvðllisesti ja vastasi: "Kuka sinulta saisi kieltðð oikeutettua iloa, poikani." Vinitius painui taasen suutelemaan hðnen kðttðnsð, sillð hðnen sydðmensð oli ylen tðysi. Mutta apostoli painoi hðnen pððnsð kðsiensð vðliin ja lausui: "álð sinð pelkðð Caesaria, sillð minð sanon sinulle, ettei hiuskarvaakaan pidð pððstðsi pudota." Sitten hðn lðhetti Miriamin noutamaan Lygiaa sanoen, ettei Lygialle saisi ilmoittaa kuka heidðn luonaan oli, jotta neidollekin tulisi sitð suurempi ilo. Matka ei ollut pitkð, ja pian nðkivðt huoneessaolijat Miriamin ja Lygian kðsi kðdessð astuvan puutarhan myrttipensaiden keskitse. Vinitius olisi tahtonut karata heitð vastaan, mutta kun hðn nðki Lygian rakastetun hahmon, kðvi hðn aivan voimattomaksi. Hðnen tðytyi jððdð paikoilleen seisomaan ja sydðn sykki niin, ettei hðn tahtonut saada hengitetyksi. Jalat tuskin hðntð kannattivat, hðnen mielensð oli tðllð hetkellð paljoa enemmðn kuohuksissa kuin silloin, kun parttien nuolet ensi kerran vinkuivat hðnen pððnsð ympðrillð. Neito astui mitððn aavistamatta huoneeseen, mutta kun hðn nðki Vinitiuksen, seisahtui hðn ja jði siihen paikkaan ikððnkuin naulattuna. Ensin nousi puna hðnen kasvoilleen, mutta ðkkið kðvi hðn hyvin kalpeaksi ja rupesi hðmmðstynein ja pelðstynein katsein silmðilemððn ympðrilleen. Mutta kaikkien lðsnðolevien kasvot olivat iloiset ja hyvðntahtoiset, ja apostoli tuli Lygian luo ja kysyi: "Lygia, vielðk— hðntð rakastat?" Hetkisen ajan vaikenivat kaikki. Lygian huulet rupesivat vapisemaan niinkuin lapsen, joka taistelee itkua vastaan ja jonka tðytyy tunnustaa paha tekonsa. "Vastaa!" lausui apostoli. Lygia lankesi polvilleen apostolin eteen, ja hðnen ððnestððn soi n—yryys ja valitus, kun hðn vastasi: "Rakastan..." Samassa lankesi Vinitius polvilleen hðnen viereensð. Mutta Pietari laski kðtensð heidðn pððllensð ja lausui: "Rakastakaa toisianne Herrassa ja Hðnen kunniakseen, sillð ei teidðn rakkaudessanne syntið ole." KOLMASKYMMENESNELJáS LUKU. He astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken sen, minkð hðn apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hðnen sydðmensð syvyydestð, kun hðn kertoi hðnelle rauhattomuudestaan, muutoksesta, joka hðnen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitð ððrett—mðstð ikðv—imisestð, joka hðnen elðmðnsð oli tðyttðnyt siitð asti kun hðn jðtti Miriamin asunnon. Hðn tunnusti Lygialle koettaneensa unohtaa hðnet, vaikka turhaan. Hðnen oli tðytynyt ajatella hðntð y—t pðivðt. Puksipuun oksista vððnnetty risti, jonka Lygia oli hðnelle jðttðnyt, oli aina ollut muistuttamassa hðntð. Hðn oli asettanut sen larariumiin ja ehdottomasti hðnen oli tðytynyt kunnioittaa sitð kuin jumalallista olentoa. Hðnen ikðv—imisensð oli pðivð pðivðltð kðynyt mahtavammaksi, sillð hðnen rakkautensa oli vðkevðmpi hðntð itseððn. Se oli anastanut valtaansa koko hðnen sielunsa jo silloin, kun hðn oli ollut Auluksen talossa... Muiden ihmisten elðmðnlangat kehrððvðt Kohtalottaret, mutta hðnen elðmðnlankansa kehrðð rakkaus, ikðvð ja tuska. Hðnen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli aiheutunut. Hðn oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja Palatinuksella, rakastanut hðntð Ostrianumissa, kun hðn nðki hðnen kuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut hðntð silloinkin, kun hðn Crotonin kanssa tuli hðntð ry—stðmððn, kun Lygia valvoi hðnen vuoteensa ððressð ja kun hðn sitten lðksi hðnen luotaan--kaiken aikaa. Vihdoin oli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hðnelle Lygian asunnon ja kehoittanut ry—stðmððn hðnet. Mutta hðn oli rangaissut Chilonia ja lðhtenyt apostolien luo pyytðmððn heiltð totuutta ja Lygiaa... Ja siunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hðnen mieleensð tullut, sillð onhan Lygia nyt hðnen luonaan ja eihðn hðn enðð pakene hðntð niinkuin hðn viime kerran pakeni Miriamin talosta? "Enhðn minð sinua paennut," sanoi Lygia. "Ketð sinð sitten pakenit?" Lygia loi hðneen silmðnsð, joiden vðri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hðmillððn alas pððnsð ja virkkoi: "Tiedðthðn sinð..." Vinitius vaikeni, sillð hðnen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hðn taasen rupesi kertomaan, kuinka hðnen silmðnsð vðhitellen olivat avautuneet nðkemððn, ettð Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hðn oikein osannut kertoa kuinka se oli tapahtunut, sillð hðn ei itsekððn ollut tehnyt itselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hðn luuli tietðvðnsð, ettð Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista ei tðhðn asti maailmassa ollut nðhty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis kuva, vaan samalla henki. Hðn kertoi Lygialle vielð rakastavansa hðntð juuri siitð syystð, ettð hðn hðntð pakeni, ja sanoi, ettð Lygia tulee olemaan pyhð olento hðnen kotilietensð ððressð. Tðmð tðytti Lygian sydðmen suurella ilolla. Vinitius ei enðð saanut puhutuksi. Hðn tarttui Lygian kðteen ja katseli ihastuksissaan elðmðnsð onnea, jonka hðn vihdoinkin oli saavuttanut, ja toisteli toistamistaan hðnen nimeðnsð, ikððnkuin vakuuttaakseen itselleen, ettð hðn todella on l—ytðnyt hðnet ja ettð hðn on tðssð hðnen luonaan: "Oi Lygia! oi Lygia!" Vihdoin hðn rupesi kysymððn Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hðnelle rakastuneensa hðneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt hðnet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hðn tunnustanut kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttðð heidðn vihaansa Vinitiukseen. "Minð vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut ry—stðð sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa, ettð minð jo silloin olin kertonut hðnelle rakastavani sinua ja aikovani naida sinut. Olin sanonut hðnelle: voidelkoon hðn kynnykseni sudenrasvalla ja istukoon hðn kotilieteni ððressð! Mutta hðn vain nauroi minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minð suruissani olen kironnut hðntð, mutta ehkð kohtalo vartavasten oli mððrðnnyt asiain kulun tðllaiseksi, sillð enhðn muuten olisi tutustunut kristittyihin enkð oppinut ymmðrtðmððn sinua..." "Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut luokseen." Vinitius nosti kummastuneena pððtððn. "Olet oikeassa," sanoi hðn vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessðni sinua tutustuin kristittyihin... Ostrianumissa kuuntelin ihmeissðni apostolin sanoja, sillð en iðssðni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan sinð siellð rukoilit puolestani." "Kyllð!" vastasi Lygia. He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheðn murattik—ynn—ksen peitossa, ja likenivðt paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli karannut Vinitiuksen kimppuun. "Tðssð," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinð olisi minua pelastanut." "álð muistele sitð," sanoi Lygia "ðlðkð sano Ursukselle mitððn siitð." "Kuinka minð voisin soimata hðntð siitð, ettð hðn sinua puolusti? Pðinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hðnelle vapauden, jos hðn olisi ollut orja." "Jos hðn olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hðnet." "Muistatko," sanoi Vinitius, "ettð kerran jo tahdoin palauttaa sinut Auluksen taloon? Mutta silloin sinð vastasit minulle, ettð Caesar voisi saada siitð tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit kðydð heitð tervehtimðssð niin usein kuin tahdot." "Kuinka niin, Marcus?" "Sanon: £nyt£, mutta tarkoitan, ettð sitten kun olet vaimoni, saatat vaaratta kðydð heidðn luonaan. Niin!... Sillð jos Caesar saisikin siitð tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hðn minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hðnen kanssaan, ja hðn kðy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hðn kauaa viivy Antiumissa, sillð hðn tahtoo pððstð Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei minun joka pðivð tarvitse nðhdð hðntð. Kun Paavali Tarsolainen on opettanut minulle teidðn totuutenne, otan kasteen ja palaan tðnne. Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen--palaavathan he jo nðinð pðivinð kaupunkiin--ja sitten ei enðð ole mitððn esteitð, vaan minð saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ððreen. Oi rakkahimpani, oi rakkahimpani!" Vinitius ojensi kðtensð korkeuteen, ikððnkuin huutaakseen taivasta rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi hðneen kirkkaat silmðnsð ja puhui: "Silloin sanoin minðkin: £missð sinð Cajus olet, siellð tahdon minð Cajakin olla£." "Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinð niin ole miehelðssð kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun kodissani." Vðhðn aikaa he astelivat ððneti, sillð onni oli ylenpalttisena tðyttðnyt heidðn rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevðt kuin jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevððn kukkaset. Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellð porttia. Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla ððnellð puhumaan: "Kðske Ursuksen mennð Auluksen taloon, koota vaatteesi ja lapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle." Lygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko. "Tapa mððrðð toisin," sanoi hðn. "Tiedðn. _Pronuba_ [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hðnelle neuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta hðiden jðlkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja muistelen sinua siellð." Hðn pani kðdet ristiin ja rupesi pyytðmððn kuin lapsi: "Pomponia palaa nðinð pðivinð. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!" "Tehk——n Pomponia niinkuin itse tahtoo," vastasi Lygia, ja £pronubaa£ mainitessa kðvivðt hðnen poskensa vielðkin heloittavammiksi. He vaikenivat, sillð rakkaus tðytti heidðn rintansa niin, ettð he tuskin saivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapððtððn sypressin runkoon, ja puun varjossa nðyttivðt hðnen kasvonsa aivan vaaleilta. Hðnen silmðnsð olivat alas painetut, ja hðnen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestð. Vinitiuksenkin kasvot olivat kðyneet aivan kalpeiksi. Illan hiljaisuudessa kuulivat he omien sydðntensð ly—nnit, ja piha sypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidðn silmissððn rakkauden puutarhaksi. Mutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitð ilta-aterialle. He istuutuivat apostolien vðliin, ja nðmð katselivat lempein silmin nuorta polvea, jonka huoleksi heidðn kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen kylvðminen. Pietari mursi ja siunasi leivðn. Kaikkien aterioitsevien kasvoista loisti rauha, ja ððret—n onni tuntui tðyttðvðn koko huoneen. "Katso," virkkoi vihdoin Paavali kððntyen Vinitiuksen puoleen, "olemmekohan me elðmðn ja ilon vihollisia?" Vinitius vastasi: "Tiedðn, ettette ole, sillð en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin teidðn joukossanne." KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU. Kun Vinitius saman pðivðn iltana palasi kotiin Forumin kautta, nðki hðn Vicus Tuscuksen pððssð Petroniuksen kullatun kantotuolin ja kahdeksan bitynilaista sitð kuljettamassa. Hðn heilutti kðttððn, sai heidðt pysðhtymððn ja likeni verhoja. "Oletko nukkunut hyvðð ja kaunista unta?" kysyi Vinitius ja hymyili nðhdessððn Petroniuksen nukkuvan. "Sinðk— siinð!" sanoi Petronius herðtessððn. "Niin, nukuin todella, sillð koko y—n vietin Palatinuksella. Olen paraikaa matkalla ostamaan itselleni lukemista Antiumiin... Mitð kuuluu?" "Kðytk— sinð kirjakaupoissa?" kysyi Vinitius. "Kðyn. En tahdo pððstðð kirjastoani epðjðrjestykseen, hankin sentðhden matkaa varten erityisen varaston. Varmaankin Musoniukselta ja Senecalta on ilmestynyt jotakin uutta. Haen sitðpaitsi Persiuksen teoksia ja erðstð Vergiliuksen eklogien laitosta, jota minulla ei ole. Oi kuinka olen vðsyksissð ja kuinka kðsiðni sðrkee kððr—jen alituisesta avaamisesta... Mutta kun kerran joudut kirjakauppaan, kðyt uteliaaksi ja mielesi tekee katsella yhtð ja toista. Olen ollut Avirnuksella, Atractuksella Argiletumin varrella ja vielð Sosiusten kaupassa Vicus Sandalariuksen varrella. Kautta Castorin! kuinka minua nukuttaa!..." "Koska olet ollut Palatinuksella, niin tottahan sinulta saa tietðð mitð sinne kuuluu. Mutta kuulehan! lðhetð pois kantotuoli ja kirjakððr—t ja tule minun luokseni, niin saamme puhua Antiumista ja muusta." "Hyvð," vastasi Petronius ja astui kantotuolista. "Tottahan sinð tiedðt, ettð ylihuomenna lðhdetððn Antiumiin." "Mistð minð sen tietðisin?" "Missð maailmassa sinð oikein elðt? Minðk— vasta sinulle sen uutisen tuon? Niin! Ole nyt valmiina varhain ylihuomis-aamuna. Herneet ja olivi—ljy eivðt ole auttaneet, huivi, kierrettynð paksun kaulan ympðri, ei my—skððn auttanut, ja Vaskiparran ððni on yhð kðheð. Asiain niin ollen ei viivyttelemistð ole ajatteleminenkaan. Hðn kiroilee Roomaa ja Rooman ilmaa, hðn haluaisi hðvittðð koko kaupungin maan tasalle ja tuhota sen tulella. Hðn haluaa kiireen kautta pððstð meren rannalle ja sanoo, ettð haju, joka nousee kapeilta kaduilta, vie hðnet hautaan. Tðnððn on uhrattu suuria uhreja kaikissa temppeleissð, jotta hðnen ððnensð palaisi, mutta voi roomalaisia ja varsinkin senaattoreja, jollei ððni pian palaa!" "Eihðn olisi syytð lðhteð Akaiaan, jos se palaisi." "Eik— meidðn jumalallisella Caesarillamme sitten muka ole muita lahjoja kuin ððni? huudahti Petronius hymyillen.--Voisihan hðn esiintyð Olympon leikeissð runoilijana ja esittðð Trojan palon; tai vaununohjaajana, soittajana, painiskelijana, vaikkapa tanssijana. Varmaan hðn joka kerralla korjaisi kaikille voittajille mððrðtyt seppeleet. Tiedðtk—, miksi apina sairastui? Eilen hðn tahtoi nðyttðð olevansa yhtð hyvð tanssija kuin Pariksemme ja esitti meille tanssien Ledan seikkailut, mutta hiestyi ja kylmettyi. Hðn oli aivan yhtð mðrkð ja limainen kuin ankerias, joka juuri on nostettu vedestð. Yhtðmittaa hðn muutteli naamaa, kieritteli kuin hðmðhðkki ja riuhtoi kðsillððn kuin juopunut merimies. Inhoittavaa oli katsella hðnen suurta vatsaansa ja ohuita sððriððn. Paris oli opettanut hðntð jo kahden viikon ajan, mutta koetapa ajatella Vaskipartaa Ledana tai jumalallisena joutsenena. Siinð se on joutsen! En tiedð mitð enðð sanoisin! Mutta hðn aikoo julkisesti esittðð saman pantomimin, ensin Antiumissa, sitten Roomassa." "Hðnen esiintymisensð julkisena laulajana on jo herðttðnyt paheksumista, ja onhan kuulumatonta, ettð roomalainen Caesar esiintyy miminð, matkijana. Ei, sitð totisesti ei Roomakaan siedð!" "Rakkaani! Rooma sietðð mitð hyvðnsð, ja senaatti kiittðð £isðnmaan isðð£ kaikesta." Hetken perðstð hðn jatkoi: "Roskavðki ylpeilee siitð, ettð Caesar on sen kulharina." "Sano nyt itse: voiko ihminen sen alemmaksi vaipua?" Petronius kohautti olkapðitððn. "Sinð elðt tððllð hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai kristittyjð. Taidat siis tuskin tietðð, mitð hovissa tapahtui pari pðivðð sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen kanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennðttðneen huippuunsa, vai mitð? Ja uskotko, ettð papit juhlallisesti vahvistivat avioliiton. Minð olin itse lðsnð ja vakuutan sinulle, ettð vaikka minð voin sietðð paljon, niin kyllð minð silloin ajattelin, ettð jumalien tðytyy antaa joku merkki, jos heitð on olemassa... Mutta Caesar ei usko jumaliin ja lienee oikeassa." "Hðn on siis yhtaikaa ylimðinen pappi, jumala ja jumalankieltðjð," virkkoi Vinitius. Petronius hymðhti. "Niin on! En ole tullut sitð ajatelleeksi, mutta siinð on asema, jonka kaltaista tðhðn asti tuskin on nðhty maailmassa." Hðn vaikeni ja jatkoi hetken perðstð: "Lisðttðk——n vielð, ettð ylimðinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja jumala, joka pilkkaa jumalia--samalla ateistina pelkðð heitð." "Sen todistaa selvðsti tapaus Vestan temppelissð." "On tðmð kaunis maailma!" "Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset!--Mutta ei tðtð kauaa kestð." Jutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen illallinen heitð odotti. Vinitius kððntyi vielð kerran Petroniuksen puoleen ja toisti: "Ei, rakkaani, maailman tðytyy uudestisyntyð." "Emme me sitð synnytð uudestaan," vastasi Petronius. "Sillð Neron aikana on ihminen kuin perhonen: hðn elðð armon auringossa ja kuolee, kun ensi kylmð henkðys hðntð kohtaa ... kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan pojan! olen monesti kysynyt itseltðni, minkð ihmeen kautta tuollainen Lucias Saturninus saattoi elðð yhdeksðnkymmenenkolmen vuoden vanhaksi, elðð vielð Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jðlkeen?... Mutta vðhðt siitð. Sallitko minun lðhettðð kantotuolisi noutamaan Eunikeð? Vðsymykseni on kadonnut jðljett—miin, ja tahtoisin pitðð hauskaa. Kðskepð sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua Antiumista. Tðytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun." Vinitius lðhetti noutamaan Eunikeð, mutta ilmoitti, ettei hðn vain viitsi vaivata pððtððn Antiumin-matkalla. Vaivatkoot pððtððn ne, jotka eivðt voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon sðteissð. Ei maailma Palatinukseen pððty, ei ainakaan niiden mielestð, joiden sydðn ja sielu on toisaalla. Hðn puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, ettð Petroniusta hðmmðstytti. Hðn katseli sisarenpoikaansa hyvðn aikaa ja kysyi vihdoin: "Mikð sinun oikein on? Nythðn sinð olet aivan samanlainen kuin ennen, kun vielð kannoit kultaista bullaa rinnallasi." "Olen onnellinen," vastasi Vinitius. "Pyysin sinua luokseni juuri saadakseni ilmoittaa sen sinulle." "Mitð sinulle on tapahtunut?" "Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan." Nðin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynðrpððnsð tuolin kaidepuihin, laski kðtensð pððn varaan ja rupesi puhumaan, kasvot loistaen onnesta. "Muistatko, kuinka me kerran yhdessð kðvimme Aulus Plautiuksen talossa ja sinð siellð ensi kerran nðit jumalallisen tyt—n, jota itsekin vertasit kevððseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen, sen ihanimman tytt—jen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?" Petronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikððnkuin hðn olisi epðillyt, ettð hðnen pððnsð oli sekaisin. "Kenestð sinð puhut?" kysyi hðn vihdoin. "Tietysti minð Lygian muistan." Mutta Vinitius lausui: "Minð olen hðnen kihlattunsa." "Mitð?" Vinitius hypðhti ðkkið istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa. "Kðske kaikki orjat tðnne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!" "Oletko hðnen kihlattunsa?" kysyi Petronius uudestaan. Hðnen tointuessaan hðmmðstyksestð tulvi Vinitiuksen talon ððrett—mððn atriumiin tulvimistaan vðkeð. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehið, jotka olivat miehuutensa parhaimmassa iðssð, naisia, poikia ja tytt—jð. Joka hetki virtasi atriumiin uutta vðkeð; kðytðvistð, joiden nimenð oli £fauces£, kuului kaikenlaisia eri kielið. Vihdoin olivat he kaikki asettuneet riveihin pitkin seinið ja pylvðskðytðvððn. Vinitius seisoi impluviumin vieressð ja kððntyi siitð vapautettunsa Demaksen puoleen, lausuen: "Kaikki, jotka ovat palvelleet talossani kaksikymmentð vuotta, tulkoot huomenna pretorin luo, jossa he saavat vapautensa; ne, jotka eivðt ole palvelleet tðtð aikaa, saavat kolme kultarahaa ja kaksinkertaiset annokset viikon aikana. Kuritushuoneisiin maalle on lðhetettðvð kðsky, ettð rangaistukset ovat lakkautettavat, kahleet otettavat miesten jaloista ja heille annettava tarpeeksi ruokaa. Tietðkðð, ettð tðmð pðivð on tuottanut minulle suuren onnen, sentðhden tahdon, ettð ilo asuisi talossa." Hetkisen ajan seisoivat orjat ððnett—minð, ikððnkuin eivðt olisi uskoneet omia korviaan, mutta sitten nostivat he kaikki kðtensð ja puhkesivat huutamaan: "Aa! herra! aa!..." Vinitius antoi heille merkin poistua. He olisivat mielellððn heittðytyneet hðnen jalkainsa juureen kiittðmððn, mutta hðnen kðskystððn he jðttivðt kiireesti huoneen, ja pian tðytti heidðn ilonsa koko talon, laesta lattiaan asti. "Huomenna," puhui Vinitius, "kðsken heitð vielð kðvelemððn puutarhaan. Kukin saa siellð piirrellð hiekkaan mitð tahtoo. Sen, joka piirtðð kalan kuvan, vapauttaa Lygia." Petronius, joka ei koskaan kauaa hðmmðstellyt mitððn asiaa, virkkoi jo aivan levollisena: "Vai kalan! Ahaa! Muistan kyllð Chilonin sanoneen, ettð kristityt pitðvðt sitð tunnusmerkkinððn." Sitten hðn teki kðdellððn liikkeen Vinitiusta kohti ja huudahti: "Onni on aina siellð, missð ihminen nðkee sen olevan. Sirotelkoon Flora tiellenne kukkia lðpi koko elðmðnne. Toivotan sinulle kaikkea, mitð itsekin toivot." "Kiitðn sinua. Olin pelðnnyt sinun rupeavan vastustamaan aikomuksiani. Mutta se olisi ollut turha vaiva." "Minðk— vastustamaan? En lainkaan. Olen pðinvastoin sitð mieltð, ettð teet aivan oikein." "Vai niin, sinð tuuliviiri!" huudahti Vinitius iloisesti. "Etk— muista mitð sanoit minulle silloin, kun palasimme kotiin Graecian talosta?" Petronius vastasi kylmðverisesti: "En! Mutta minð olen vaihtanut mieltð." Hetken perðstð hðn jatkoi: "Rakkaani! Roomassa vaihtelee kaikki. Miehet vaihtavat vaimoja, vaimot vaihtavat miehið--miksi minð sitten en vaihtaisi mieltð? Nero oli jo menemðisillððn naimisiin Acten kanssa. Sitð varten korotettiin Acte jo kuninkaalliseen sððtyyn. Ja entð sitten! Nero olisi saanut kelpo vaimon ja me kelpo Augustan. Kautta Proteuksen ja hðnen hedelmðtt—mien meriensð! minð tulen aina vaihtamaan mieltð niin pian kuin huomaan sen mukavaksi tai hy—dylliseksi. Lygian kuninkaallinen syntyperð epðilemðttð on varmempi kuin Acten. Mutta varo sinð Antiumissa Poppaeaa, sillð hðn on kostonhimoinen." "Vðhðt hðnestð! Antiumissa ei tule hiussuortuvakaan putoamaan pððstðni." "Sinð luulet nðhtðvðsti, ettð taasen saat minut hðmmðstymððn--erehdyt. Mutta mistð sinð sen tiedðt?" "Apostoli Pietari sanoi sen minulle." "Vai sanoi apostoli Pietari! No, sitten ei ole vetoamistakaan mihinkððn todistuskappaleihin. Salli minun sentððn varovaisuuden vuoksi viitata muutamaan nðk—kohtaan, vaikkapa vain siltð varalta, ettð apostoli Pietari osoittautuisi vððrðksi profeetaksi, sillð jos apostoli Pietari sattumalta erehtyisi, voisi luottamuksesi turmeltua, ja se olisi epðilemðttð apostoli Pietaristakin ikðvðð." "Tee mitð tahdot, mutta minð hðneen uskon, ja jos sinð luulet voivasi horjuttaa luottamustani sillð, ettð noin purevalla ððnellð lausut hðnen nimensð, niin erehdyt." "Salli minun vielð tehdð viimeinen kysymys: joko olet ruvennut kristityksi?" "En vielð, mutta Paavali Tarsolainen lðhtee minun mukanani opettamaan minulle Kristuksen oppia, ja sitten otan kasteen, sillð se on valhetta, ettð kristityt olisivat elðmðn ja ilon vihamiehið." "Sitð parempi sekð sinulle ettð Lygialle," vastasi Petronius. Olkapðitððn kohauttaen jatkoi hðn sitten, ikððnkuin itsekseen: "Kummallista, kuinka nuo ihmiset ymmðrtðvðt hankkia opilleen tunnustajia ja kuinka se lahko leviðð." Mutta silloin puhkesi Vinitius puhumaan sellaisella kiihkolla, ettð vðhintððn olisi luullut hðntð itseððn kristityksi: "Niin! heitð on tuhansia ja kymmenið tuhansia Roomassa, Italian kaupungeissa, Kreikassa ja Aasiassa. Legioneissa ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjð, heitð on itse Caesarin palatsissakin. Orjat ja porvarit, k—yhðt ja rikkaat, patricit ja plebejit sitð oppia tunnustavat. Tiedðtk—, ettð useat Corneliukset jo ovat kristittyjð, Pomponia Graecina on kristitty, Octavia luultavasti on kristitty ja Acte on kristitty? Niin, se oppi valloittaa maailman ja yksin se voi maailman uudesti-synnyttðð. álð kohauttele olkapðitðsi, sillð mistð tiedðt, etk— itse kuukauden tai vuoden perðstð tunnusta samaa oppia?" "Minðk—?" huudahti Petronius. "En, kautta Lethen pojan! en minð sitð tunnusta, vaikka siinð asuisi kaikki ihmisten ja kaikki jumalten viisaus. Siihen tðytyy panna vaivaa, enkð minð tahdo nðhdð vaivaa. Se vaatii ihmiseltð kieltðytymistð, ja minð en tahdo kieltðytyð mistððn tðssð elðmðssð. Sinun luontoisellesi miehelle, joka on kuin tulta ja kiehuvaa vettð, voi sellainen kðydð pðinsð, mutta ei minulle. Minulla on gemmani, korkokuvani, vaasini ja Eunikeni--muuta en kaipaa. Olympoon en luota, vaan valmistan sen itselleni maan pððllð ja nautin, kunnes jumalallisen jousimiehen nuoli minut lðvistðð tai kunnes Caesar kðskee minun avata suoneni. Sitðpaitsi pidðn orvokkien lemusta ja mukavista tricliniumeista. Pidðn my—skin jumalistamme ... kielellisinð kuvina ... ja Akaiasta, jonne pian lðhden lihavan, hoikkasððrisen, verrattoman jumalallisen Caesarimme, Augustuksemme, Periodoniceksemme ... Herkuleksemme ja Neromme kanssa!..." Petroniusta huvitti suuresti pelkkð ajatus, ettð hðn antautuisi tunnustamaan galilealaisten kalastajien oppia, ja hðn rupesi itsekseen hyrðilemððn: £Myrttiin vihriððn miekkani kiedon, Harmodion ja Aristogeitonin jðlkeen...£ Samassa hðn sentððn lakkasi, sillð palvelija tuli ilmoittamaan, ettð Eunike oli saapunut. Hðnen tultuaan asetuttiin aterialle, ja sen aikana esittivðt sitransoittajat muutamia lauluja. Vinitius kertoi Petroniukselle, ettð Chilon oli kðynyt hðnen luonaan ja ettð juuri kun kreikkalaista ruoskittiin, hðnen pððhðnsð oli pðlkðhtðnyt tuuma lðhteð suoraa pððtð apostolin puheille. Petronius, jota taasen oli alkanut unettaa, laski kðden otsalleen ja virkkoi: "Tuuma oli hyvð, koska kerran siitð on ollut hyvið tuloksia. Mutta Chilonille olisin minð sinun sijassasi antanut viisi kultakappaletta enkð selkðsaunaa. Jos taas vðlttðmðtt—mðsti tahdoit hðntð ruoskittaa, niin olisit ruoskittanut oikein perinpohjin, sillð kuka tietðð, eivðtk— senaattorit vielð aikoinaan kumartele hðnen edessððn niinkuin nyt kumartavat ritarillemme Suutari-Vatiniukselle. Hyvðð y—tð." Petronius ja Eunike ottivat seppeleen pððstððn ja lðksivðt kotiin, mutta heidðn mentyððn lðksi Vinitius kirjastoonsa ja kirjoitti Lygialle seuraavan kirjeen: £Kun sinð, jumalattareni, aamulla avaat ihanat silmðsi, niin sanokoon tðmð kirje sinulle: hyvðð huomenta! Sentðhden tahdon kirjoittaa tðnððn, vaikka huomenna saan sinut nðhdð. Ylihuomenna lðhtee Caesar Antiumiin, ja voi kauhistus! minun tðytyy lðhteð mukaan. Kuten jo sanoin sinulle, tuottaisi tottelemattomuus kuoleman, ja nyt ei minulla olisi voimaa kuolla. Mutta jos sinð tahdot toisin, niin kirjoita sananen, ja minð jððn tðnne. Petronius saa sitten kðyttðð kykyððn ja torjua vaarat pððni pððltð. Tðnððn minð onneni huumauksessa annoin lahjoja kaikille orjilleni ja ne, jotka ovat palvelleet talossa kaksikymmentð vuotta, vien huomenna pretorin luo ja teen heidðt vapaiksi. Sinun, armaani, tðytyy kiittðð minua, sillð luulen toimineeni sinun lempeðn oppisi mukaisesti. Olen tehnyt sen sinun tðhtesi. Sanon heille huomenna, ettð heidðn on vapaudestaan kiittðminen sinua, sillð tahdon, ettð he olisivat sinulle kiitolliset ja ettð he ylistðisivðt sinun nimeðsi. Sen sijaan minð itse puolestani nyt antaudun sinun ja onnen orjaksi, ja suokoon Jumala, etten koskaan pððsisi vapaaksi siitð orjuudesta. Kirottu olkoon Antium ja koko Vaskiparran matka. Iloitsen sentððn siitð, etten ole yhtð viisas kuin Petronius, sillð silloin minun ehkð tðytyisi lðhteð Akaiaankin. Eron aikana tahdon lohduttaa mieltðni suloisella muistollasi. Ja kun vain suinkin voin riistðytyð irti, istuudun hevosen selkððn ja karautan Roomaan, jotta minun silmðni saisivat sinut nðhdð ja korvani kuulla suloisen ððnesi. Kun en itse voi tulla, lðhetðn orjani viemððn kirjettð ja noutamaan tietoja sinusta. Tervehdin sinua, jumalattareni, ja syleilen jalkojasi. álð suutu siitð, ettð sanon sinua jumalattareksi. Jos kiellðt, tottelen. Mutta tðnððn en keksi muuta nimeð. Lðhetðn sinulle tervehdyksen tulevasta kodistasi--koko sydðmestðni.£ KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU. Koko Rooma tiesi, ettð Caesar matkalla tahtoi poiketa ostamaan Ostiaa tai oikeastaan maailman suurinta laivaa, joka hiljan oli tuonut jyvið Aleksandriasta ja jonka sieltð piti Via Littoralista pitkin lðhteð Antiumiin. Tarpeellisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty jo monta pðivðð sitten. Sentðhden oli ihmisvirta varhaisesta aamusta alkaen yhtðmittaa liikkunut Porta Ostiensista kohti. Siinð oli kaupungin roskavðki ja ihmisið kaikista maailman kansallisuuksista, ihmisið, jotka tahtoivat pitðð hauskaa ja katsella Caesarin seuruetta, sillð Rooman kansa ei koskaan saanut siitð nðytelmðstð tarpeekseen. Tie Antiumiin ei ollut pitkð eikð vaivaloinen, ja itse kaupunki oli tðynnð mitð ihanimpia palatseja ja huviloita, joissa oli toteutettu kaikki mahdolliset mukavuuden vaatimukset ja joissa vallitsi sitðpaitsi mitð loistavin ylellisyys. Siitð huolimatta oli Caesarin tapana ottaa mukaansa matkalle kaikenlaisia mieli-esineitððn, alkaen soittokoneista ja taloustarpeista veistokuviin ja mosaikkeihin. Ne otettiin mukaan silloinkin, kun hðn aikoi viipyð vain vðhðn aikaa lepððmðssð tai vahvistumassa, Sentðhden tarvitsi hðn my—s joka matkaa varten laumoittain palvelijoita, puhumattakaan pretoriani-sotamiehistð ja augustianeista, joista viimemainitutkin puolestaan kuljettivat mukanaan suuria palvelijajoukkoja. Matkapðivðn aamuna varhain ajoivat pðivettyneet pukinnahkaisiin jalkineihin puetut paimenet viisisataa aasintammaa Campanialta Porta Ostiensiksen lðpi. Poppaean piti nðet aamulla, Antiumiin saavuttuaan, saada tapansa mukaan kylpeð niiden maidossa. Nauraen ja pilapuheita lasketellen katseli katuyleis— aasien pitkið korvia, jotka lupsottelivat tomupilvien seassa, ja kuunteli huvikseen piiskanlðiskettð ja paimenten villejð huutoja. Aasien kadottua nðkymðtt—miin karkasi tielle poikalauma, joka huolellisesti puhdisti tien ja sitten sirotteli sille kukkasia ja pinjanneuloja. Ihmisjoukko toisteli kehuen, ettð koko tie Antiumiin asti peitetððn kukkasilla, joita on kerðilty yksityisten puutarhoista ja ostettu kalliilla rahalla kauppiailta Porta Mugioniksen luona. Jota pitemmðlle pðivð joutui, sitð enemmðn ihmistungos kasvoi. Toiset olivat tuoneet tien vierille koko perheensð. Ajankuluksi asettelivat he evðitðnsð kiville, joista piti rakennettaman uutta temppelið Cerekselle, ja s—ivðt aamiaisensa siinð taivasalla. Pitempimatkaisiakin oli joukoittain saapunut paikalle. Juteltiin Caesarin matkasta, hðnen entisistð matkoistaan ja matkoista yleensð. Merimiehet ja entiset sotilaat kertoivat kummia asioita maista, joista he kaukaisilla matkoillaan olivat kuulleet puhuttavan ja joita ei yksikððn roomalainen silmð vielð ollut nðhnyt. Kaupunkilaiset, jotka eivðt ikinð olleet kðyneet Via Appiaa etempðnð, kuuntelivat kummissaan Intian ja Arapian ihmeistð, Britanniaa ympðr—ivistð saarista, joista erððllðkin sðrkðllð Briarius oli ottanut vangiksi nukkuvan Saturnuksen ja jolla asui henkið, hyperborealaisten maista, sumuisista meristð ja valtameren vingunnasta ja ulvonnasta, kun laskeva aurinko tipahtaa niiden vesisyvyyksiin. Roskavðki uskoi kaikki nðmð jutut tosiksi--eihðn se kumma ollut, kun sellaisetkin miehet kuin Plinius ja Tacitus niihin uskoivat. Juteltiin my—skin laivasta, jota Caesarin piti kðydð katsomassa, ettð se oli tuonut vehnðð kahdeksi vuodeksi, neljðsataa matkustajaa, kaikenlaisia varustuksia ja paljon petoelðimið, joita tarvittiin kesðisiin kilpaleikkeihin. Joukossa vallitsi mitð tyytyvðisin mieliala, kun se ajatteli Caesariaan, joka ei ainoastaan elðttðnyt kansaansa vaan vielð piti huolta sen huvituksista. Kaikki varustautuivat tervehtimððn hðntð suurella innostuksella. Nyt tuli nðkyviin osasto numidialaista hevosvðkeð, joka kuului pretorianijoukkoihin. Miehillð oli keltaiset puvut, punaiset vy—t ja suuret korvarenkaat, joista heidðn tummille kasvoilleen lankesi kullankarvainen hohde. Heidðn bambusta tehtyjen peitsiensð pððt vðlkkyivðt auringossa kuin tulen liekit ja heidðn jðljessððn tuli matkasaatto, joka oli kuin mikðkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivðt tunkeutua likemmð, mutta pretorianien jalkavðki asettui riviin molemmin puolin porttia, joten tie jði vapaaksi. Ensinnð tuli vaunuja, joissa oli purppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta tehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin itðmaalaisia mattoja, sitruunapuisia p—ytið, mosaikkeja, keittoastioita, hðkkejð lintuineen, joita oli kerðilty idðstð, lðnnestð ja etelðstð ja joiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin p—ydðlle, viinitynnyrejð ja koreja tðynnð hedelmið. Sðrkyvið esineitð, joita ei uskallettu panna vaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kðvellen. Siten oli liikkeellð satoja ihmisið, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia. He kulkivat kaikki ryhmittðin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset kreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset aleksandrialaisia lasitavaroita. Nðitð seurasi pieni joukko pretoriani-sotamiehið jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmðllð oli oma vartiansa kðdessð piiska, jonka pððssð lðiskðhtðvðn siiman asemesta oli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen kannettaviaan hitaasti astuivat tietð pitkin, tekivðt matkustajajoukon jonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtðlðisyys kðvi vielðkin silmiinpistðvðmmðksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja hovin soittokonevarasto. Siinð oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja, heprealaisia ja egyptilðisið luuttuja, formingeja, huiluja, pitkið kierrettyjð torvia ja symbaleja. Kun nðki nuo lukemattomat soittokoneet, joiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani sðteilemððn, niin olisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli kauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja tanssijattaria, jðrjestettyinð taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat kðsissð. Heitð seurasivat heidðn palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli pienið poikia ja tytt—jð, joita oli kerðilty koko Kreikasta ja Vðhðstð-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinð kiharoiksi ja kytkettyinð kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta heidðn kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian ilma pððsisi polttamaan heidðn hienoa ihoaan. Taasen tuli osasto pretoriani-sotamiehið, parrakkaita, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmðisið, jðttilðiskokoisia sykambreja. Heidðn edessððn kulkivat n.s. £imaginarii£, lipunkantajat, jotka kuljettivat roomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja roomalaisia jumalankuvia sekð Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia. Sotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivðt heidðn ruskettuneet, vðkevðt kðsivartensa. He olivat kuin mitðkin sotakoneita ja kantoivat ilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut liikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidðn tasaisten, raskaiden askeltensa alla, ja ikððnkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat voineet kðyttðð vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he halveksivasti katuyleis—ð, nðhtðvðsti unohtaen, ettð useat olivat saaneet marssia tðhðn kaupunkiin kahleissa. Heitð ei kuitenkaan ollut paljoa, sillð pretorianien pððvoima oli jððnyt pððkaupunkiin vartioimaan sitð ja pitðmððn sitð kurissa. Soturien jðljessð kuljetettiin kahleissa Neron tiikerejð ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne vaunujensa eteen, jos hðn sattumalta haluaisi nðytellð Dionysosta. Hindulaiset ja arapialaiset miehet niitð taluttivat rautakahleissa, jotka olivat punotut tðyteen kukkasia, niin ettð pedot nðyttivðt kulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttðjien kasvattamat elukat katselivat ihmisjoukkoa vihreillð, unisilla silmillððn ja kohottivat tuon tuostakin suuria pðitððn, ahneesti sðrpien sieramiinsa ihmishajua ja nuoleskellen suitaan terðvillð kielillððn. Nyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitð oli pienið ja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillð ja kaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Nðitð seurasi taasen pieni osasto pretoriani-sotamiehið, tðllð kertaa vapaaehtoista,[1] italialaista vðkeð roomalaisissa puvuissa; sitten kulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni itse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillð huudoilla. [1] Italian asukkaat olivat vielð Augustuksen aikana vapaat sotapalveluksesta, jonkatðhden n.s. £Cohors Italicaan£, joka tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia. Niinikððn palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen muukalaisten rinnalla. Tungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran elðissððn tahtoi nðhdð Caesarin. Hðnen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun peitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan rajua ja hillit—ntð joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden temppelirakennukseen mððrðtyistð kivistð apostolin eteen, jotta tðmð nousisi sen pððlle ja siten nðkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin nðkivðt lygilðisen liikuttavan kiveð yhtð keveðsti kuin laiva siirtðð aaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, ettð hðn yksinððn kantoi kiven, jota neljð heidðn vðkevimmistð miehistððn tuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hðmmðstykseksi, ja joukko puhkesi huutamaan: _macte!_ tilaa! Samassa saapui Caesar. Hðn istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessð oli kuusi valkoista, idumealaista kultakengillð kengitettyð orhia. Vaunut, jotka olivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jðtetyt avonaisiksi, jotta joukot voisivat nðhdð Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeð, mutta Nero, joka tahtoi, ettð yleis—n huomio jakamattomana kððntyisi hðneen, ajoi yksinððn lðpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan kaksi kððpi—tð. Hðn oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen togaan, joka loi sinertðvðð valoa hðnen kasvoilleen. Hðnen pððssððn oli laakeriseppel. Napolin-matkan jðlkeen oli hðn huomattavasti lihonut. Hðnen kasvonsa olivat kðyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket paisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli nðyttðnyt olevan liian likellð nenðð, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan ympðrille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hðn korjaili sitð yhtðmittaa valkealla, lihavalla kðdellððn, jonka iho kasvoi pitkið, punaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hðn nimittðin ei ollut sallinut karvannyppij—iden poistaa niitð, sillð hðn oli kuullut, ettð kðdet siitð rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut luutunsoittoa. áðret—n turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron kasvoista, mutta samalla hðn oli vðsynyt ja ikðvystyneen nðk—inen. Hðnen muotonsa oli sekð hirveð ettð hullunkurinen. Kulkiessaan kððnteli hðn pððtððn joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillððn ja kuunteli tarkasti kuinka hðntð tervehdittðisiin. Hðntð kohtasi huutojen ja kðsientaputusten myrsky. Huudettiin: £terve jumala! Caesar, keisari, terve voittaja! terve verraton--Apollon poika, terve Apollo!£ Nðitð sanoja kuunnellessaan Nero hymðhti, mutta silloin tðll—in nousi hðnen kasvoilleen ikððnkuin pilvi, sillð Rooman roskavðki osasi, luottaen lukumððrððnsð, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin voittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti tiedettiin, ettð kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan, oli huudettu: £Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupðð ry—stðjð tulee!£ Mutta Neron ððret—n itserakkaus ei sietðnyt mitððn arvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui nytkin: £Vaskiparta!... Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi? Pelkððtk—, ettð se sytyttðisi Rooman tuleen?£ Huutajat eivðt tietðneet, ettð heidðn leikkinsð sisðlsi hirveðn ennustuksen. Eivðt nðmð huudot sentððn suututtaneet Neroa. Olihan hðn jo aikoja sitten uhrannut partansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikð siitð syystð kðyttðnyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja temppelirakennusten nurkkien takaa: £áidintappaja! Nero, Orestes, Alcmeon!£ Ja taas toisia: £Missð Octavia on?£ £Riisu pððltðsi purppura!£--Poppaealle, joka tuli Neron perðssð, huudettiin: £_flava comaz!_£ keltatukka! Sitð nimitystð kðytettiin tavallisesti katutyt—istð. Neron tarkka korva kyllð eroitti nðmðkin huudot. Hðn nosti hiotun smaragdin silmðnsð eteen, ikððnkuin olisi toivonut l—ytðvðnsð ja voivansa painaa mieleensð huutajat. Hðnen katseensa sattui apostoliin, joka seisoi kivellð, ja hetkisen tuijottivat nðmð molemmat miehet toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempðð kuin tuossa ððrett—mðssð ihmislaumassakaan ajatellut, ettð kaksi maailman mahtia sinð hetkenð oli joutunut vastatusten. Toinen oli pian hðviðvð kuin verinen uni, toinen--tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus--oli ikiajoiksi ottava haltuunsa maailman ja kaupungin. Caesarin mentyð ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen kaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hðn oli, kuten Nerokin, ametistinvðrisissð vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa, ja istui liikkumatta, vðlinpitðmðtt—mðnð niinkuin mikðkin kaunis ja ilkeð jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hðnen kintereillððn kulki taasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekð kokonainen rivi vankkureita, joihin oli mðtetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli jo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipðivðn korkeudesta, kun tuli augustianien vuoro. Heitð oli heleð, vðlkkyvð jono, joka kððrmeenð kierteli eteenpðin ja nðytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava Petronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa, ja joukko tervehti hðntð innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden eteen oli valjastettu pienið, punavalkeilla h—yhenhelyillð koristettuja hevosia. Hðn nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja nðhtðvðsti odotti, ettð Caesar antaisi hðnelle merkin nousta vaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleis— kðttentaputuksilla, Vitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillð. Konsuleja Liciniusta ja Lecaniusta kohdeltiin vðlinpitðmðtt—myydellð, mutta Tullius Senecio--josta kansa piti, vaikkei kukaan tietðnyt mistð syystð--ja Vestinus saivat osakseen kðttentaputuksia. Hovilaisten lukumððrð oli aivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja tunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero matkusti, oli hðnen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hðnen matkaseurueensa lukumððrð voitti legionan [keisarivallan aikana kuului legionaan 12,000 miestð.] miehist—n. Nyt tuli vuorostaan Domitius Afer ja kðyrðvartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei vielð ollut lðhtenyt sotaretkelleen Judeaan--samalle retkelle, josta hðn palasi vastaanottamaan keisarikruunua, hðnen poikansa, nuori Nerva, Lucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan, kauneudestaan, hillitt—myydestððn ja hekumallisuudestaan tunnettuja naisia. Tunnetuista henkil—istð siirtyi ihmisjoukko katselemaan valjaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisið pukuja, joita oli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivðt oikein tietðneet, mitð tuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan loisto, purppuraiset ja sinipunervat vðrit, kalliiden kivien kimmellys, byssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde hðikðisi sekð silmðð ettð aivoja. Auringonsðteetkin nðyttivðt hukkuvan Caesarin seurueen loistoon. Katselijajoukossa oli kyllð k—yhiðkin, joiden silmistð loisti nðlkð ja joiden ruumista sy—mðtt—myys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja kateuden rinnalla herðsi heissð tðtð komeutta katsellessa riemu ja ylpeys siitð, ettð Rooma oli niin voittamaton, ettð koko maailma palveli ja kumarsi sitð. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut ajatella muuta kuin ettð Rooman valta kestðisi iankaikkisesti ja hallitsisi kaikkia kansoja, sekð ettei mikððn mahti maan pððllð uskaltaisi nousta sitð vastaan. Vinitius ajoi kulkueen pððssð. Hðn ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa tððllð, mutta kun hðn nðki hðnet ja apostolin, hyppðsi hðn alas vaunuista, tervehti heitð loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan kiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa. "Vai tulit sinð! En tiedð kuinka sinua kiittðisin, Lygia!... Jumala ei olisi voinut antaa minulle parempaa ennettð. Sanon sinulle siis vielðkin hyvðsti, mutta en pitkðksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta, ja kun vain tulee vapaa pðivð, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan palaan. Jðð hyvðsti!" "Jðð hyvðsti, Marcus!" lausui Lygia ja jatkoi entistð hiljemmin: "Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hðn Sielusi Paavalin sanoille." Vinitius riemuitsi siitð, ettð Lygia toivoi hðnen pian kððntyvðn kristinuskoon. "Silmðterðseni," vastasi hðn, "kðyk——n niinkuin sinð sanot. Paavali tahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hðn tulee olemaan luonani, toverinani ja ystðvðnðni... Nosta huntua, armaani, ettð vielð ennen matkaa saan sinut nðhdð. Miksi sinð noin olet peittðnyt itsesi?" Lygia nosti kðdellððn huntua ja nðytti hðnelle iloiset kasvonsa ja kauniit, hymyilevðt silmðnsð. "Oliko se paha?" kysyi hðn. Hðnen hymyssððn oli hitunen lapsellista tyytymðtt—myyttð, mutta Vinitius katseli hðntð ihastuksissaan ja vastasi: "Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua." Sitten hðn kððntyi Ursuksen puoleen. "Vartioi hðntð kuin silmðterððsi, sillð hðn ei ole yksin sinun herrattaresi--hðn on minunkin!" Vinitius vei hðnen kðtensð huulilleen ja suuteli sitð yleis—n suureksi kummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut kðsittðð, miksi loistava augustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren halvassa puvussa. "Jðð hyvðsti!..." Vinitius kiirehti pois, sillð keisarillinen saatto oli jo pððssyt hyvðn matkan pððhðn. Pietari teki hyvðsti jðttðessððn muiden huomaamatta ristinmerkin, ja hyvðsydðminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta patriciota. Ilokseen sai hðn silloin kokea, ettð hðnen herrattarensa mielihyvðllð kuunteli hðnen sanojaan ja kiitollisesti katseli hðneen. Saatto eteni etenemistððn ja jðljelle jði vain paksuja, kullankarvaisia tomupilvið, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielð kauan silmillððn poistuvien jðlkið. Vihdoin tuli myllðri Demas, jonka myllyssð Ursus —isin oli ty—ssð, heitð puhuttelemaan. Suudeltuaan apostolin kðttð rupesi hðn pyytðmððn, ettð he tulisivat hðnen luokseen aterialle. Hðn sanoi asuvansa aivan lðhellð Emporiumia ja arveli heidðn olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat viettðneet suurimman osan pðivðð portilla. He menivðt siis yhdessð, ja sy—tyððn ja levðttyððn lðksivðt Lygia ja apostoli hðnen kodistaan sekð palasivat illansuussa Tiberin taakse. Heidðn tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin, sentðhden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen kukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta apostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hðnen silmiensð edessð, ulottuen kauas etðisyyteen, ja ajatteli sen ððrett—mðn kaupungin mahtavuutta, jolle hðn oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa kiertðessððn oli hðn kyllð eri maissa nðhnyt legionia ja muita Rooman herrauden merkkejð, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisið ilmaisumuotoja siitð voimasta, jonka hðn tðnððn ensi kerran oli nðhnyt ruumistettuna Caesarin persoonassa. Tðmð ððret—n, saaliinhaluinen, ry—st—nhimoinen, irstas, pohjia my—ten turmeltunut ja kuitenkin yli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar, velisurmaaja, ðidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillð alituisesti hiipi yhtð paljon verisið varjoja kuin hðnen hovissaan oli kansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken maan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut hovilaiset, jotka eivðt tietðneet nðkisivðtk— huomisen pðivðn, mutta jotka siihen asti elivðt kuninkaitakin mahtavampina,--kaikki tðmð yhdessð teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan vaikutuksen. Hðnen yksinkertainen mielensð hðmmðsteli, kuinka Jumala saattoi antaa saatanalle niin mððrðtt—mðn vallan, kuinka Hðn saattoi sallia saatanan kansoittaa maan, kððntðð sen mullin mallin, polkea sen alleen, pusertaa siitð kyynelið ja verta, lennðttðð sitð kuin tuuli akanoita, jðrkyttðð sitð myrskyn voimalla ja liekkinð polttaa sitð. Nðitð ajatellessa kðvi hðnen sydðmensð murheelliseksi, ja hengissð puhkesi hðn puhumaan Mestarille: £Herra, mitð voin minð tðlle kaupungille, jonne olet minut lðhettðnyt? Sen hallussa ovat meret ja maat, elðimet maan pððllð ja kalat meressð, se hallitsee kuninkaita, kaupunkeja ja kolmeakymmentð legionaa, jotka sen valtaa vartioivat, mutta minð, Herra, olen kalastaja vðhðiseltð mereltð! Mitð minun pitðð tehdð? Miten saatan minð tðmðn kaupungin pahuuden voittaa?£ Nðin sanottuaan nosti hðn harmaan, vapisevan pððnsð taivasta kohti, rukoili ja huusi sydðmensð syvyydestð tuskassa ja ahdistuksessa avukseen taivaallista Mestariaan. ákkið keskeytti Lygian ððni hðnen rukouksensa.--Koko kaupunki on kuin tulessa, virkkoi tytt—. Auringonlasku nðytti todella oudolta. Pðivðn suuri kehð oli puoleksi painunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen vallassa. Siitð paikasta, missð he seisoivat, oli avara nðk—ala. Oikealla nðkivðt he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden pððllitse kohosi Palatinus. Vastapððtð heitð oli Forum Boarium, Velabrium ja Kapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylvðik—t ja temppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut. Kaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko laski, sitð punaisemmaksi kðvivðt ruskot, ja niiden loimut hehkuivat kuin tulen liekit. Ruskot levisivðt, laajenivat, ottivat vihdoin haltuunsa Rooman seitsemðn kukkulaa ja valuivat siitð ympðri seudun. "Koko kaupunki on kuin tulessa," toisti Lygia. Mutta Pietari laski kðden silmilleen ja lausui: "Jumalan viha lepðð raskaana sen pððllð." KOLMASKYMMENESSEITSEMáS LUKU. Vinitius Lygialle: £Orjani Flegon, jonka lðhetðn viemððn tðtð kirjettð, on kristitty, siis yksi niistð, jotka sinun kðdestðsi, rakkaani, saavat vastaanottaa vapauden. Hðn on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti kirjoittaa sinulle, varmana siitð ettð kirje joutuu omiin kðsiisi. Kirjoitan Laurentumista, johon olemme pysðhtyneet kuumuuden takia. Otho omisti tððllð komean huvilan, jonka hðn aikoinaan lahjoitti Poppaealle, ja vaikka Poppaea erosikin miehestððn, katsoi hðn sentððn sopivaksi pitðð hðnen antamansa kauniin lahjan... Kun minð ajattelen niitð naisia, jotka tððllð minua ympðr—ivðt, ja sinua, tulen vðkisinkin uskoneeksi, ettð Deukalionin kivistð on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisið ja ettð sinð kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja rakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta, mutta kai minun tðytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin kuulumisistani sekð hoviuutisista. Caesar on tððllð ollut Poppaean vieraana, joka salaa oli valmistanut hðnelle loistavan vastaanoton. Kemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius ja minð. Aterian jðlkeen soudimme kultaisissa veneissð merellð, joka oli niin tyyni, ettð olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin sinun silmðsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillð Augustaa nðhtðvðsti huvitti istua konsulien ja heidðn poikiensa soudettavana, Caesar seisoi perðssð puettuna purppuratogaan ja lauloi hymnið meren kunniaksi, jonka hðn edellisenð y—nð oli sommitellut ja sðveltðnyt Diodoruksen avulla. Toisissa veneissð oli intialaisia orjia, jotka osasivat soittaa nðkinkengðnkuorilla, ja vedessð liikkuili lukemattomia delfinejð, jotka soitto todella nðkyi houkutelleen esille Amphitriteksen syvyyksistð. Arvaapa, mitð minð tein! Ajattelin sinua ja ikðv—in sinua. Olisin tahtonut koota kðteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni lðhettðð ne sinulle. Emmek— joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren rannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellð on mantelipuumetsð, joka kevðisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka ulottuu niin likelle merta, ettð oksien latvat koskettavat vettð. Siellð tahdon sinua rakastaa, siellð tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali minulle opettaa, sillð tiedðn jo, ettei se kiellð ihmiseltð rakkautta ja onnea. Tahdotko?... Mutta tðhðn kysymykseen toivon saavani vastauksen omilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitð veneessð tapahtui. Kun ranta jo oli jððnyt kauas taaksemme, huomasimme etððllð edessðmme purjeen, ja silloin syntyi vðittely, oliko se tavallinen kalastajavene vaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minð satuin ensinnð osaamaan oikeaan, ja silloin huomautti Augusta, ettð minun silmiltðni nðhtðvðsti ei mikððn voi pysyð salassa. ákkið laski hðn hunnun alas kasvoilleen ja kysyi, voisinko sen takaa tuntea hðnet. Petronius vastasi paikalla, ettei aurinkoa voi nðhdð pilvien takaa, mutta Poppaea vðitti hymyillen, ettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terðvðð katsetta kuin minun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhðisten naisten nimið, kysyen ketð minð rakastan. Minð vastasin hðnelle aivan levollisesti, mutta lopulta hðn mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan paljasti hðn kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin silmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillð hðn kððnsi samassa hetkessð veneen ja yleinen huomio kððntyi pois minusta. Jos minun olisi pitðnyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai ilkeðð, niin en ikðnð olisi voinut hillitð mieltðni, vaan minut olisi vallannut halu airolla musertaa tuon ilkeðn ja inhoittavan naisen pðð... Muistatko, mitð lðht—ni edellisenð iltana Linuksen talossa kerroin sinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkðð minun puolestani. Vielð tðnðpðivðnð rukoili hðn minua, etten loukkaisi Augustan itserakkautta. Mutta Petronius ei enðð ymmðrrð minua. Hðn ei kðsitð, ettei minulla ole enðð muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinð, ja ettð Poppaea minussa herðttðð ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinð olet jo muuttanut minut siihen mððrððn, etten enðð voisi palata entiseen elðmððni. Mutta ðlð pelkðð, ettð minð tððllð olen vaarassa. Poppaea ei rakasta minua, sillð hðn ei kykene ketððn rakastamaan. Hðnen mielitekonsa johtuvat vain siitð, ettð hðn on vihoissaan Caesarille, joka yhð vielð on hðnen vaikutuksensa alainen ja joka ehkð vielð pitðð hðnestð, vaikka ei enðð vðlitð niin paljoa, ettð salaisi menettelyðnsð ja hillit—ntð elðmððnsð. Kerronpa sinulle vielð jotakin, joka varmaan sinua rauhoittaa: ennen lðht—ð sanoi Pietari, ettei minun pidð pelðtð Caesaria, sillð ei hiuskarvakaan ole putoava pððstðni. Minð uskon hðnen sanoihinsa. Rinnassani on ikððnkuin ððni, joka sanoo, ettð kaikki hðnen sanansa toteutuvat, ja koska kerran hðn on siunannut rakkautemme, niin ei Caesar, eivðt kaikki Hadeksen voimat eikð Kohtalokaan voi temmata sinua minun kðsistðni, oi Lygia! Sitð ajatellessa olen onnellinen kuin Taivas--ainoa, joka on tðydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua, kristittyð, ehkð loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle siinð tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani. Risti ei vielð ole puhdistanut minua, vaan sydðmeni on kuin tyhjð astia, joka Paavali Tarsolaisen tulee tðyttðð samalla suloisella opilla, jota sinð tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, ettð se on sinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkð se, ettð olen tyhjentðnyt astiasta sen entisen sisðll—n ja etten pððstð sitð takaisin, vaan riennðn janoisena miehenð kirkkaalle lðhteelle. Suo minulle armosi, rakkahimpani. Antiumissa tahdon y—t pðivðt kuunnella Paavalia. Hðn oli heti ensi pðivðnð saavuttanut sellaisen vaikutusvallan vðkeeni, ettð he yhtðmittaa hððrivðt hðnen ympðrillððn ja pitivðt hðntð sekð ihmeitten tekijðnð ettð yliluonnollisena olentona. Eilen nðin hðnen kasvonsa loistavan ilosta, ja kun! kysyin hðneltð mitð hðn tekee, vastasi hðn: "minð kylvðn". Petronius tietðð, ettð hðn on vðkeni joukossa, ja haluaa nðhdð hðntð, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hðnestð. Mutta jo sammuvat tðhdet ja aamuinen "Lucifer" kðy yhð kirkkaammaksi. Pian punaa aamurusko meren, mutta ympðrillðni on kaikki vielð unessa--ainoastaan minð valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdðn aamun koita ja sinua, "_sponsa mea_"!£ KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. Vinitius Lygialle: £Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole, niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tðhðn paikkaan. Laurentumista alkaen on ranta pitkðnð huvilarivinð, toinen huvila toisen vieressð, ja itse Antium on tðynnð palatseja ja pylvðikk—jð, jotka kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan veden varrella, takana —ljypuulehto ja sypressimetsð, ja kun ajattelen, ettð tðmð paikka kerran on oleva sinun kotisi, kðy marmori silmissðni valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmðksi. Oi Lygia, kuinka suloista on elðð ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja heti kun minð ne nðin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidðn impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nðmð liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentðhden sinð varmaan tulet pitðmððn Antiumista ja tðstð huvilasta. Heti perille saavuttuamme keskustelimme pitkðt ajat, minð ja Paavali, aterian aikana. Puhuimme sinusta, ja sitten hðn rupesi opettamaan. Kuuntelin hðntð kauan, ja vaikka minð osaisin kirjoittaa yhtð hyvin kuin Petronius, niin en sittenkððn saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitð minun ajatuksissani ja sielussani liikkui. En ole ikinð saattanut aavistaa, ettð maailmassa voisi l—ytyð sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivðt mitððn tiedð. Mutta tahdon sðilyttðð tðmðn kaiken mielessðni, kunnes saan sinut tavata, sillð niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa mahtua sellaisia ihmisið kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja Caesar? Kysyn siksi, ettð Paavalin saarnan jðlkeen vietin illan Neron luona, ja tiedðtk— mitð siellð kuulin? Muun muassa hðn luki runonsa Trojan hðvityksestð ja valitti, ettei hðn koskaan ole nðhnyt palavaa kaupunkia. Hðn kadehti Priamoa ja sanoi hðntð onnelliseksi mieheksi, kun hðn oli saanut nðhdð syntymðkaupunkinsa palavan ja hðviðvðn. Siihen virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minð otan soihdun, ja ennenkuin y— on lopussa, nðet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi hðntð tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hðn, "minð sitten lðhtisin hengittðmððn meri-ilmaa ja parantamaan ððntðni, jonka jumalat ovat minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyvðksi tðytyy suojella? Eik— juuri Rooma minua vahingoita? Eivðtk— pahat h—yryt Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua kðheðksi ja eik— Rooman palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa nðytelmðð kuin Antiumin palo?" Kaikki olivat sitð mieltð, ettð olisi kuulumattoman komeaa ja traagillista nðhdð kaupungin, joka on valloittanut maailman, muuttuvan harmaaksi tuhkalðjðksi. Caesar huomautti, ettð hðnen runonsa siinð tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi suunnittelemaan, kuinka hðn rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hðn sen tekisi, ettð tulevien vuosisatojen tðytyisi ihmetellð hðnen ty—tððn, jonka rinnalla kaikki muu ihmisty— hðviðisi mitðtt—mðksi. Juopuneet vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti: "minulla pitðisi olla paljon luotettavampia ystðvið, jotka olisivat minuun todella kiintyneitð." Tunnustan, ettð kun kuulin hðnen niin puhuvan, minut ðkkið valtasi pelko, sillð olethan sinð, rakkahimpani, Roomassa. Nyt minð kyllð itse nauran pelkoani, sillð vaikka Caesar ja augustianit ovatkin hulluja, niin eivðt he toki uskalla ruveta niin hulluiksi. Mutta tðstð nðet kuinka ihminen voi pelðtð rakastettunsa tðhden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellð Tiberin takana, kapean kadun varrella, k—yhðlist—n kaupunginosassa, sillð se puoli tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestðni eivðt Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi, ja minð tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitððn mukavuuksia, joihin lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitð paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtið Palatinukselle, sattua hðnen korviinsa ja kððntðð hðnen huomionsa sinuun. Silloin ehkð olisi voinut seurata rangaistus siitð, ettð olit uskaltanut vastustaa Caesarin tahtoa. Mutta hðn viipyy kauan Antiumissa ja kun hðn palaa Roomaan, ovat orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitð asiasta. Linus ja Ursus saattavat seurata sinua. Elðn muuten siinð toivossa, ettð sinð, jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon pðivð ja hetki, jolloin sinð astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hðnenkin nimensð siunattu. Silloin tahdon Hðntð palvella ja Hðnelle antaa elðmðni ja vereni. Tai oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Hðntð palvella, kunnes elðmðmme lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdðn sinua sieluni pohjasta.£ KOLMASKYMMENESYHDEKSáS LUKU. Ursus ammensi kaivosta vettð ja hyrðili vinttaa nostaessaan jotakin kummallista lygilðistð sðveltð. Tuon tuostakin katsahti hðn ilosta loistavin silmin Linuksen puutarhaan pðin, jossa Lygia ja Vinitius istuivat sypressien keskellð, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut tuulen henkðystðkððn, joka olisi heilauttanut heidðn vaatteitaan. Oli jo hðmðrð. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan hiljaisuudessa istuivat he kðsi kðdessð puhellen. "Eik— sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun lðksit Antiumista Caesarin tietðmðttð?" kysyi Lygia. "Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi pðivðksi sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa sðveltððkseen uutta laulua. Hðn tekee usein sillð tavalla ja silloin hðn ei ajattele eikð muista mitððn muuta. Mitð minð Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minð saan katsella sinua. Olenkin jo ikðv—inyt niin, etten enðð viime —inð saanut unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta herðsin ðkkið siitð, ettð luulin sinun olevan vaarassa. Kerran nðin unta, ettð hevoset, joiden piti viedð minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan nopeammin kuin yksikððn Caesarin pikalðhetti, olivat varastetut. En enðð saattanut elðð nðkemðttð sinua. Niin minð sinua rakastan, oi armaani, armahin armaani!" "Tiesin, ettð sinð tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynn—stðni kðvi sinun talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekð Linus ettð Ursus jo nauroivat minua." Selvðsti saattoi nðhdð, ettð Lygia oli hðntð odottanut, sillð hðn oli heittðnyt yltððn tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeððn, valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hðnen hartiansa ja pððnsð nousivat kuin kevðtesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hðn oli pistðnyt pari punaista vuokkoa. Vinitius painoi huulensa hðnen kðttðnsð vastaan. He istuivat kivisellð rahilla keskellð villið viinik—ynn—stð, toisiinsa nojaten, ððneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidðn silmiinsð. Vaikenevan illan lumous riisti heidðt kokonaan valtoihinsa. "Kuinka tððllð on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla ððnellð. "Kuinka kauniisti y— lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan elðessðni olen ollut. Sano Lygia, miten tðmð on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, ettð saattaa l—ytyð tðllaista onnea. Ennen luulin, ettð rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt vasta nðen, ettð ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan, jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta rauhaa, ettð luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle aivan uutta. Katselen nðiden puitten tyyneyttð ja minusta tuntuu siltð kuin oma mieleni olisi yhtð tyyni. Vasta nyt ymmðrrðn, ettð on onnea, josta ihmiset eivðt ole tietðneet mitððn. Vasta nyt ymmðrrðn, minkðtðhden sinð ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset... Niin!... Kristus sen tekee..." Silloin Lygia painoi kasvonsa hðnen olkapððtððn vastaan ja virkkoi: "Marcus, rakkaani..." Enempðð ei hðn saanut sanotuksi. Hðn tunsi, ettð nyt hðn saa hðntð rakastaa, ja hðnet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, ettð hðn kðvi ikððnkuin mykðksi, ja ainoastaan silmðt tulivat tðyteen kyynelið. Vinitius kiersi kðsivartensa hðnen sorjan vartalonsa ympðri, painoi hðntð vastaansa ja lausui: "Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hðnen nimensð." Lygia vastasi hiljaa: "Rakastan sinua, Marcus." Sitten he molemmat vaikenivat, sillð heidðn sydðmensð olivat tulvillaan, eivðtkð he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla sammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa hopeitaan puutarhaan. Hetkisen perðstð puhkesi Vinitius puhumaan: "Kyllð minð tiedðn sinun ajatuksesi... Sillð tuskin olin suudellut rakasta kðttðsi, kun luin silmistðsi kysymyksen: joko olet ottanut vastaan opin, jota minð tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielð ole kristitty, ja tiedðtk—, kukkaseni, mistð syystð? Paavali sanoi minulle: 'Minð olen nyt todistanut sinulle, ettð Jumala tuli maailmaan ja antoi ristiinnaulita itsensð maailman lunastukseksi, mutta pesk——n Pietari sinut puhtaaksi armon lðhteessð, koska hðn ensinnð laski kðtensð sinun pððllesi ja siunasi sinut.' Minð sitðpaitsi tahtoisin, ettð sinð, armaani, olisit lðsnð kun minut kastetaan, ja ettð Pomponia olisi kumminani. Siitð syystð en vielð ole kastettu, vaikka kyllð jo uskon Vapahtajaan ja hðnen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt vakuutetuksi sen totuudesta, hðn minut on kððntðnyt, ja eihðn olisikaan saattanut kðydð toisin. Sillð kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen maailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hðnen opetuslapsensa, ja Paavali, jolle Hðn on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Hðntð Jumalaksi, kun hðn on noussut kuolleista? Nðhtiinhðn Hðnet kaupungissa, merellð ja vuorella, ja ne, jotka hðnet nðkivðt, olivat ihmisið, joiden suu ei valhetta tunne. Minð uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan Ostrianumissa, sillð ajattelin jo silloin: kuka hyvðnsð tðssð maailmassa saattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minð nðin!' Mutta minð pelkðsin teidðn oppianne. Luulin sen ry—stðvðn sinut minulta. Luulin, ettei siinð ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikð onnelle. Mutta nyt olen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, ettð maailmaa valheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen sijasta hyve, vððryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus? Kuka ei sitð soisi? Ja juuri sitðhðn teidðn uskontonne opettaa. Toisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttð, mutta yksin tðmð tekee ihmissydðmen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydðmen puhtaaksi, niinkuin Pomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydðmen uskolliseksi, niinkuin sinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitð huomaisi. Ja kun Kristus-Jumala vielð on luvannut antaa sekð iankaikkisen elðmðn ettð niin ððrett—mðn onnen, ettð ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa sellaisen antaa, niin mitð ihminen vielð voi toivoa? Jos kysyisin Senecalta, minkðtðhden hðn puolustaa hyvettð, vaikka hillitt—myys tekee ihmisen onnellisemmaksi, niin hðn varmaankaan ei voisi antaa minulle jðrkevðð vastausta. Mutta nyt minð tiedðn, minkðtðhden ihmisen tulee elðð siveðsti: sentðhden, ettð hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta, sentðhden, ettð kun kuolema sulkee silmðni, l—ytðisin elðmðn, onnen, oman itseni ja sinut, rakkahimpani... Kuinka saattaa olla rakastamatta oppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman? Kuka ei mieluummin valitsisi hyvðð kuin pahaa! Ennen minð luulin tðmðn opin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se ry—stð hitustakaan onnestamme, vaan ettð se pðinvastoin lisðð sitð. Eihðn tðmð kaikki tahdo mahtua pððhðni, mutta tunnen, ettð niin on, sillð en koskaan ole ollut nðin onnellinen enkð ikinð olisi voinut tulla nðin onnelliseksi, jos vðkivallalla olisin vienyt sinut talooni. Lausuithan sinð juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitð sanoja en vaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, jðrkeni sanoo, ettð tðmð oppi on jumalallinen ja kaikista paras, sydðn sen tuntee--ja kuka saattaisi sellaisia voimia vastustaa?" Lygia kuunteli hartaasti hðnen sanojaan ja katseli hðneen sinisillð silmillððn, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperðiset kukat, joissa kaste kimmeltelee. "Niin, Marcus, olet oikeassa!" virkkoi hðn ja painoi yhð hellemmin pððtððn hðnen rintaansa vastaan. Sinð hetkenð tðytti heidðn sielunsa ððret—n onni, sillð he ymmðrsivðt, ettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenð heidðn vðlillððn, vaan ettð heitð yhdistðð toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidðn rakkautensa epðitsekkððksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa kuolemankin. Heidðn sydðmiinsð valui tðydellinen varmuus siitð, ettð vaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivðt lakkaa rakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tðmð tieto valoi heidðn sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius, ettð tðmð rakkaus on sekð puhdas ettð syvð ja samalla aivan uusi, tunne, jommoista ei maailma vielð ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut synnyttðð. Kaikki, mitð hðnen ympðrillððn oli, suli hðnen sydðmessððn yhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana lepðsi sypressien latvoilla, lðmmin y—--se oli hðnen silmissððn kaikki yhtð. Hetkisen perðstð jatkoi hðn hiljaisella, vðrðjðvðllð ððnellð: "Sinð tulet olemaan samaa sielua kuin minð, sinð tulet olemaan minun rakkaimpani maailmassa. Sydðntemme sykintð tulee olemaan yhteinen, yhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani! Me saamme elðð yhdessð, yhdessð palvella suloista Jumalaa ja tietðð, ettð kun kuolema tulee, silmðmme uudestaan avautuvat ja me pððsemme suloisesta unesta uuteen kirkkauteen--voimmeko enempðð toivoa! Minð hðmmðstelen vain sitð, etten ennen ole tðtð kðsittðnyt. Ja tiedðtk—, minð luulen, ettei kukaan voi vastustaa tðtð oppia. Kahden- tai kolmensadan vuoden pððstð koko maailma sitð tunnustaa. Ihmiset unohtavat Jupiterin eivðtkð palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit hðviðvðt--ei jðð muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillð kuka ei haluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja Petroniuksen keskustelun, ja tiedðtk— mitð Petronius lopuksi sanoi: £se ei sovi minulle£ muuta hðn ei voinut sanoa." "Kerropa mitð Paavali puhui," pyysi Lygia. "He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveðð puhetta ja laskemaan leikkið, kuten hðnen tapansa on, mutta silloin lausui Paavali hðnelle: £Kuinka taidat sinð, ymmðrtðvðinen Petronius, kieltðð, ettð Kristus on ollut maan pððllð ja kuolleista noussut, kosket silloin vielð elðnyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes nðkivðt Hðnet, ja minð nðin Hðnet Damaskon tiellð. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnð minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni vððrðksi.£ Mutta Petronius sanoi, ettei hðn aio ruveta todistamaan mitððn vððrðksi, koska maailmassa tapahtuu paljon kðsittðmðtt—mið asioita, joita luotettavat henkil—t vðittðvðt tosiksi. Ja hðn sanoi, ettð uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hðnen oppinsa vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. £En tahdo£, virkkoi hðn, £kuulla mitððn, joka voisi hðiritð elðmððni ja sen kauneutta. Olkoot meidðn jumalamme keksittyjð olentoja, mutta he ovat kauniit, meidðn on hauska heidðn seurassaan ja me saamme elðð huolettomina.£ Silloin vastasi Paavali: £Sinð pelkððt elðmðn huolia ja hylkððt siitð syystð rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko teidðn elðmðnne itse asiassa vapaa huolista? Et sinð herra, enempðð kuin yksikððn toinen teistð Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla levolle pannessasi tiedð, etk— sinð aamulla herðð vastaanottamaan kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia, joka sððtðð laupeutta ja oikeutta, niin eik—hðn onnesi olisi varmempi? Sinð pelkððt kadottavasi ilon, mutta eik—hðn ilosi siinð tapauksessa olisi suurempi? Sinð puhut elðmðn suloudesta ja kauneudesta, mutta koska te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitð ja kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja vððrien jumalienne kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielð voisitte rakentaa ainoan oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinð kiitðt kohtaloasi, koska olet mahtava ja elðt ylellisyydessð, mutta saattaisithan olla k—yhð ja hylðttykin, vaikka olet ylhðisen suvun jðlkelðinen, ja siinð tapauksessa olisi sinun helpompi elðð maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat Kristusta. Teidðn kaupungissanne saattavat nimittðin vanhemmat, jotka eivðt tahdo nðhdð vaivaa lapsistaan, huoleti heittðð heidðt kadulle, jolloin niitð lapsia sanotaan alumneiksi. Sinðkin, herra, saattaisit olla tðllainen alumni. Mutta jos vanhempasi elðisivðt meidðn oppimme mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden ikððn pððstyðsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot hðnen pysyvðn uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidðn joukossanne eletððn? Katso, mikð hðpeð, rikollisuus ja vaimojen vaihto tððllð vallitsee! Te hðmmðstelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota voitte sanoa univiraksi. Mutta minð sanon sinulle, ettð ne, joiden sydðmessð Kristus asuu, eivðt riko uskollisuuttaan miestðnsð kohtaan, kuten ei my—skððn kristitty mies petð vaimoaan. Mutta te ette voi luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai palvelijoihinne. Maailma vapisee teidðn edessðnne, mutta te vapisette omien orjienne edessð, sillð voivathan he minð hetkenð hyvðnsð nostaa hirveðn sodan teidðn sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin tehneet. Olet rikas, mutta et tiedð, eik— sinun ehkð huomenna ole pakko luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkð sinun huomenna tðytyy kuolla; sinð rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidðt huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi Pandatarian erðmaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain nðin ollen, elðð rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minð julistan teille rakkautta ja julistan teille sitð oppia, joka vaatii, ettð valtiaat rakastaisivat alamaisiaan ja herrat orjiaan, ettð orjat palvelisivat herrojaan rakkaudessa ja ettð kaikki tekisivðt oikeutta ja laupeutta, mutta lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvð ja loppumaton kuin meri. Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, ettð tðmð oppi turmelee elðmðn, kun se pðinvastoin parantaa elðmðn ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidðn roomalaisen valtanne sijassa." "Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: £tðmð ei sovi minulle£, valitti olevansa vðsyksissð ja lðksi pois. Lðhtiessððn hðn sentððn vielð virkkoi: £Pidðn enemmðn Eunikestðni kuin sinun opistasi, sinð pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi vðittelyssð.£ Mutta minð kuuntelin hðnen sanojansa koko sielullani ja mielellðni, ja kun hðn puhui meidðn naisistamme, siunasin sitð oppia, josta sinð olit kasvanut kuten liljat kevðisin nousevat mureasta maaperðstð. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tðhden hylkðsi kaksi miestð, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillð kaikki ovat he tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petð minua eikð heitð kotiliettðni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka kaikki, joihin olen luottanut, minut pettðisivðt. Ajattelin siis: miten voisin hðnelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja kunnioittamalla hðntð? Oletko sinð tuntenut, ettð minð siellð Antiumissa yhtð mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikððnkuin olisit ollut luonani? Minð rakastan sinua sata kertaa enemmðn sentðhden, ettð karkasit kðsistðni Caesarin palatsista. Minðkððn en enðð vðlitð Caesarista. En siedð hðnen huvejaan enkð soittoaan--ikðv—in ainoastaan sinua. Sano sananen, ja me heitðmme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin kauas." Pððtððn liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmðnsð sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi: "Hyvð on, Marcus. Sinð kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne Auluskin perheineen aikoo asettua viettðmððn vanhuutensa pðivið..." Riemastuen keskeytti Vinitius hðnen puheensa: "Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellð toisiaan, ja koko ranta on ihana. Ilma siellð on vielð suloisempi ja y—t vielð lðmp—isemmðt, tuoksuvammat ja tðhdet kirkkaammat kuin Roomassa... Elðmð siellð on sulaa onnea..." Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta. "Siellð unohtuvat kaikki huolet. Me kðvelemme —ljypuulehdoissa ja istuudumme varjoon lepððmððn. Oi Lygia, mikð elðmð meille koittaa! Saada rakastaa, yhdessð katsella merta, yhdessð katsella taivasta, yhdessð palvella suloista Jumalaa ja levittðð siunausta ja onnea ympðrilleen!" He vaikenivat molemmat ja heidðn ajatuksensa viipyivðt tulevaisuudessa. Vinitius painoi tytt—ð yhð voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun valossa kimmelsi hðnen sormessaan ritarisormus. K—yhðn kaupunginosan asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ððntð, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. "Saanko minð kðydð tervehtimðssð Pomponiaa?" kysyi Lygia. "Tietysti, rakkaani. Pyydðmme heidðt luoksemme tai lðhdemme itse heidðn luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan. Vuodet ja ty— jo painavatkin hðntð. Paavali tulee my—skin meitð tervehtimððn. Hðn tahtoo kððntðð Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan." Lygia tarttui Vinitiuksen kðteen ja tahtoi viedð sen huulilleen, mutta Vinitius pidðtti hðnet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten, ikððnkuin hðn olisi pelðnnyt hðiritsevðnsð heidðn onneaan: "Ei, Lygia! Minun asiani on kiittðð ja ylistðð sinua--anna minulle kðtesi!" "Minð rakastan sinua." Vinitius oli jo painanut huulensa hðnen kðsiðnsð vastaan, jotka olivat valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivðt he kuulleet muuta kuin omien sydðntensð sykinnðn. Ilmassa ei tuntunut pienintðkððn tuulenhenkeð. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikððnkuin henkeð pidðtellen... ákkið ja odottamatta kajahti lðpi hiljaisuuden parahdus, syvð ja kumea, joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja rauhoitti hðntð. "Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa." He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimðistð karjaisua seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Niitð kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa sðilytettiin nimittðin monesti useita tuhansia jalopeuroja, sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne —isin likenivðt hðkkien ristikkoa, nojasivat mahtavan pððnsð sitð vastaan ja valittivat ikðvððnsð. Olihan niiltð riistetty vapaus ja erðmaa. Niin he nytkin valittivat. Y—n hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa ððnessð ilmeni niin jylhð ja kumea suruisuus, ettð Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt tulevaisuuden tyynissð, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen, surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydðntððn. Vinitius kiersi kðsivartensa hðnen olkapðidensð ympðri ja lausui: "álð pelkðð armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentðhden ovat kaikki vivariot tðynnð petoja." He astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan kaupungilla yltymistððn yltyvðn. NELJáSKYMMENES LUKU. Jokainen pðivð Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja augustianeista, jotka hðnen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta. Tigellinuksen vaikutus vðheni aivan mitðtt—mðksi. Roomassa, jossa tuon tuostakin tðytyi toimittaa vaaralliseksi kðyneitð henkil—itð pois tieltð ja ry—stðð heidðn omaisuutensa, jðrjestðð valtiollisia asioita, panna toimeen nðytðnt—jð turmeltuneen ja huonon maun tyydyttðmiseksi, ja vihdoin noudattaa Caesarin ððrimðiseen hulluuteen asti rajoittuvia mielitekoja--Roomassa oli Tigellinus osoittautunut vðlttðmðtt—mðksi, sillð hðn oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitðpaitsi valmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missð palatsit kuvastuivat meren sineen, eli Caesar hellenilðistð elðmðð. Aamusta iltaan luettiin, hiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksið niihin hyvið kððnteitð, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen kaikesta, mitð kreikkalainen nero oli synnyttðnyt ja millð se oli maailmaa kaunistanut. Tðllaisten asianhaarojen vallitessa tietysti sukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja ðlykkððn Petroniuksen tðytyi viedð voitto sivistymðtt—mðstð Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin augustianeista. Caesar haki hðnen seuraansa, kuunteli hðnen mielipiteitððn, kysyi hðneltð neuvoja omiin t—ihinsð ja osoitti hðntð kohtaan suurempaa ystðvyyttð kuin koskaan ennen. Lðsnðolijat tulivat siihen vakaumukseen, ettð Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren voittonsa ja ettð hðnen ja Caesarin vðlinen suhde nyt oli saavuttanut pysyvðisen kannan, joka kestðð vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat katselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt hððrððmððn hðnen ympðrillððn ja hakemaan hðnen suosiotaan. Mutta monet my—skin vilpitt—mðsti iloitsivat siitð, ettð vaikutusvalta oli joutunut miehelle, joka todella tiesi, mitð mistðkin ihmisestð oli ajateltava, ja joka epðilijðn hymyllð otti vastaan eilisten vihamiestensð imartelut, kðyttðmðttð valtaansa heidðn vahingokseen tai turmiokseen--lieneek— sitten sððstðnyt heitð siksi, ettð se hðnen laiskalle luonteelleen oli mukavinta, tai siksi, ettð halusi komeilla jalomielisyydellððn. Monesti hðnellð kyllð olisi ollut tilaisuus sy—stð Tigellinuskin turmioon, mutta hðn tyytyi pitðmððn hðntð pilkkanaan ja vetðmððn esiin hðnen sivistymðtt—myyttððn ja alhaista syntyperððnsð. Rooman senaatti pððsteli helpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut langetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekð Antiumissa ettð Roomassa kerrottiin kummia asioita Caesarista ja hðnen suosikistaan sekð siitð hienostuneesta elðmðstð, joka oli astunut entisen hillitt—myyden sijaan. Kaikki olivat yhtð mieltð siinð, ettð Caesar hienostuneena oli miellyttðvðmpi kuin Caesar elðimistyneenð Tigellinuksen kðsissð. Tigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo, olisiko ehkð paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa oli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikð koko hðnen hovissaan ollut kuin kaksi sielua, jotka kykenivðt ymmðrtðmððn toisensa, kaksi todellista hellenið, nimittðin hðn ja Petronius. Petronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, ettð ihmiset todella uskoivat hðnen vaikutusvaltansa olevan pysyvðmpðð laatua kuin muiden. Kukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, ettð Caesar tulisi toimeen ilman hðntð. Kenen kanssa hðn silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja kilpailuista, kenen silmiin hðn katselisi saadakseen tietðð, olivatko hðnen tekonsa tðydelliset. Petronius puolestaan esiintyi vðlinpitðmðtt—mðnð kuten tavallisesti, panematta mitððn arvoa asemalleen. Hðnen kðyt—ksensð oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton, ivallinen. Hðnestð sai nyt sata kertaa enemmðn kuin ennen sen vaikutuksen, ettð hðn tekee pilkkaa ihmisistð, itsestððn, Caesarista ja koko maailmasta. Monesti hðn uskalsi moittia Caesaria vasten silmið, ja kun silloin muut luulivat hðnen uskaltaneen liian paljon, jopa suorastaan sy—ksyneen turmioon, osasi hðn kððntðð moitteensa juuri sillð tavalla, ettð siitð muodostui voitto hðnelle itselleen. Hðmmðstyneet lðsnðolijat tulivat siihen johtopððt—kseen, ettei ole olemassa sellaista pulmaa, josta ei hðn voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa my—hemmin kuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle Troja-runojaan. Hðnen lopetettuaan kaikui hðnen ympðrillððn ihastuksen myrsky, mutta Petronius, johon hðn oli kððntðnyt kysyvðn katseensa, virkkoi. "Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen ty—ntðð." Lðsnðolijoiden rinnoissa seisahtui sydðn, niin he kauhistuivat, sillð Nero ei lapsuudestaan lðhtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista arvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius kalpeni, sillð hðn luuli Petroniuksen, joka ei yleensð koskaan juonut liiaksi, tðllð kertaa juopuneen. Neron ððni oli makea kuin hunaja, vaikkei hðnen kuitenkaan onnistunut kokonaan peittðð syvðsti loukattua itserakkauttaan, kun hðn kysyi: "Miksi sinð pidðt niitð huonoina?" Petronius keskeytti hðnet ja puuttui puhumaan: "álð usko heitð--siinð hðn kðdellððn osoitti lðsnðolevia--, he eivðt ymmðrtðneet mitððn. Kysyt, miksi pidðn runojasi huonoina. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvðt ollakseen Vergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja--mutta sinulle ne eivðt kelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei leimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivðt rðiskðhtele tarpeeksi. álð kuuntele Lucanuksen imartelua; jos hðn olisi kirjoittanut nðmð runot, tunnustaisin hðnet neroksi, mutta sinulle ne eivðt riitð. Tiedðtk— minkðtðhden? Siksi, ettð olet suurempi hðntð. Siltð, jolle jumalat ovat antaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmðn. Mutta sinð laiskottelet. Sinð nukut mieluummin pðivðllisunta kuin hiot runojasi. Sinð saatat suorittaa tehtðvið, jommoisia ei maailmassa vielð ole nðhty, ja sentðhden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!" Hðn lausui sanansa keveðsti, ikððnkuin leikillð, mutta samalla antaen moitteen tuntua. Caesarin silmðt kostuivat Ihastuksesta ja hðn huudahti: "Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitðpaitsi he ovat antaneet minulle ystðvðn, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo minulle totuuden vasten silmið--ja se merkitsee vielð enemmðn." Sen sanottuaan nosti hðn lihavan, punaisten karvojen peittðmðn kðtensð korkeaa, kultaista haarakynttilðjalkaa kohti, joka oli ry—stetty Delphosta, polttaakseen runonsa. Mutta Petronius koppasi hðnen kðdestððn paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen. "Ei, ei," virkkoi hðn, "nðmðkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle." "Salli minun siinð tapauksessa lðhettðð ne sinulle sðili—ssð, joka on valmistettu oman keksint—ni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta paperit." Hetken kuluttua rupesi hðn puhumaan: "Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi loistoa, minun liekeissðni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minð olin ajatellut, ettð riittðisi pððstð Homeron tasalle. Minð olen aina ollut liian arka, minð olen aina liian vðhðn luottanut itseeni. Sinð avasit silmðni. Mutta tiedðtk—, mikð on syynð niihin puutteisiin, jotka mainitsit? Kun kuvanveistðjð tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hðn aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole koskaan nðhnyt palavaa kaupunkia, ja sentðhden puuttuu kuvauksestani todellisuutta." "Vakuutan sinulle, ettð ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmðrtðð." Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perðstð: "Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: sððlitk— sinð sitð, ettð Troja paloi?" "Sððlink— minð?... Kautta Venuksen ramman puolison: en vðhððkððn! Ja selitðnpð heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi lahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa Priamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi voinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi kirjoittanut Iliadia. Minð puolestani olen sitð mieltð, ettð maailma on enemmðn voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin omistaessaan pienen pahanpðivðisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva ja likainen ja jossa joku sinne mððrðtty prokuraattori riitelisi kaupungin areopagin kanssa, ikðvystyttðen sinua aika lailla." "Kas niin puhuu jðrkevð mies!" lausui Caesar. "Kaikki on uhrattava runouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle aiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nðhdð isðnmaansa perikadon! Mutta minð, minð en koskaan ole nðhnyt palavaa kaupunkia!" Kaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus: "Johan minð sanoin sinulle, Caesar, ettð kðske, ja minð sytytðn Antiumin tuleen. Taikka kuulepa! jos sinð sððlit nðitð palatseja ja huviloita, niin kðsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon puisen kaupungin, jonka itse voit sytyttðð. Tahdotko?" Nero loi hðneen mitð ylenkatseellisimman silmðyksen. "Vai pitðisi minun katsoa t—ll—ttðð puisen kaupungin palamista. Sinun ajatuskykysi, Tigellinus, on kðynyt aivan hedelmðtt—mðksi! Huomaan sitðpaitsi, ettet pidð kykyðni etkð Troja-runojani suuri-arvoisina, koska arvelet, ettei niiden tðhden kannata tehdð suurempaa uhrausta." Tigellinus kðvi aivan hðmilleen, mutta Nero nðhtðvðsti tahtoi vaihtaa puheainetta, koska hðn hetkisen perðstð virkkoi: "Kesð kuluu kulumistaan... Kuinka siellð Roomassa nyt mahtaa haista!... Ja kuitenkin meidðn tðytyy palata sinne kesð-kilpaleikkeihin." Tigellinus puuttui nyt puheeseen: "Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jððdð luoksesi, kun muut augustianit ovat poistuneet..." Tuntia my—hemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla. "Minð jo pelkðsin sinun puolestasi," puhui Vinitius. "Luulin sinun humalapðissðsi sy—ksyvðn suoraan surman suuhun. Sinun tulee muistaa, ettð leikkikalunasi on kuolema." "Sellainenhan minun arenani on," vastasi Petronius huolettomasti, "ja minua huvittaa tietðð, ettð olen paras sen gladiatoreista. Nðithðn nyt kuinka kðvi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tðnðkin iltana. Nyt hðn lðhettðð minulle runonsa rasiassa, joka--ly—dððnk— vetoa?--on hyvin korea ja hyvin mauton. Lððkðrini saa sitten sðilyttðð siinð vatsalððkkeitðni. Tein temppuni siitðkin syystð, ettð Tigellinus, nðhdessððn miten sellaisia tehdððn, varmaan koettaa seurata esimerkkiðni. Saatan jo kuvitella kuinka hðn hðmðð vyhtensð. Hðn tulee kðyttðytymððn aivan kuin pyrenealainen karhu k—ydellð tanssien, ja minð tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin, voisin epðilemðttð sy—stð Tigellinuksen ja pððstð kaupungin pretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta sðkissðni. Mutta en minð viitsi. Minð tyydyn mieluummin elðmððni sellaisena kuin se on, Caesarineen ja runoineen pðivineen." "Kyllð sinð olet taitava, kun osaat kððntðð loukkauksetkin kohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hðnen runonsa todella niin huonot? Minð en sellaisia asioita ymmðrrð." "Eivðt ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentððn yhden ainoan sormen pððssð enemmðn lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta onhan hðnellðkin joku mððrð. Ainakin, hðn ððrett—mðsti pitðð runoudesta ja soitosta. Kahden pðivðn perðstð meidðn tulee olla hðnen luonaan kuulemassa sðestystð, jonka hðn on sðveltðnyt hymniin Afroditen kunniaksi ja joka tðnððn tai huomenna valmistuu. Meitð tulee vain pieni piiri: minð sinð, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni runoista, sanoin sinulle kerran kðyttðvðni hðnen runojaan samaan tarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!... Vðlistð ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan liikuttavat. Hðn siinð vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut l—ytðmððn hðnen valituksilleen varsin sopivan muodon--ehkð siitð syystð, ettð hðn itse tuskassa synnyttðð jokikisen runonsa... Vðlistð minun kðy hðntð sððli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin Kaligulakin oli pððstððn sekaisin, mutta ei hðn toki tðllainen kummitus ollut." "Kuka saattaa edes aavistaa, mihin ððrimðisyyksiin Vaskiparran hulluus vielð johtaa?" huudahti Vinitius. "Ei kukaan. Hðn voi saada aikaan asioita, jotka vielð pitkien aikojen kuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain hðntð ajattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus kðy aikani kyllð pitkðksi kuin Jupiter Ammonilaisen erðmaassa, mutta luultavasti se kðvisi vielð sata kertaa pitemmðksi, jos joku toinen Caesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvð puhuja, sen tunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia, niin varmaan meidðn jumalamme saavat ruveta kðymððn vakavaa puoluesotaa, jolleivðt tahdo joutua kahleisiin. Elðmðmme olisi tietysti varmempi jos Caesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittðessððn syitððn ei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, ettð juuri tuo epðvarmuus tekee elðmðn minulle viehðttðvðksi. Pelaamalla voi ihminen kadottaa omaisuutensa ja hðn sððstyy siitð, jollei hðn ollenkaan pelaa, mutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen tuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat ruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitðvðn elðmððni leikkikaluna. Olet oikeassa. Sillð se huvittaa minua, mutta teidðn kristillinen hyveenne ikðvystyttðisi minut yhtenð pðivðnð aivan yhtð perinpohjin kuin Senecan selitykset. Sentðhden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan. Pitðisihðn hðnen kðsittðð, etteivðt sellaiset ihmiset kuin minð ikinð ota vastaan hðnen oppiaan. Sinð olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi miehen tðytyy joko vihata kristityn nimeð tai heti paikalla ruveta kristityksi. Minð tunnen vaistomaisesti, ettð hðn on oikeassa. Mutta me riennðmme mielipuolina syvyyttð kohti, meidðn allamme ratkeaa maa ja meidðn rinnallamme kuolee ihmisið, mutta vðhðt siitð! Me osaamme kuolla. Emme anna kuoleman tðrvellð elðmððmme emmekð alistu sen palvelijoiksi ennenkuin se meidðt ottaa. Elðmð on olemassa itsensð tðhden eikð kuolemaa varten." "Minun kðy sinua sððli, Petronius." "álð sððli minua enemmðn kuin itsekððn sððlin itseðni. Ennen sinð viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellð ikðv—it Roomaa." "Ikðv—in nytkin Roomaa!" "Niin, sinð olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu siellð Tiberin takana. En sitð ensinkððn ihmettele enkð liioin sinua moiti. Mutta sitð ihmettelen, ettð vaikka sinð sanot tuon oppisi olevan kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina surumielinen, ja kun sinð rupesit kristityksi, niin lakkasit sinðkin hymyilemðstð. álð siis koetakaan vðittðð, ettð se olisi iloinen oppi! Roomasta sinð palasit entistð surullisempana. Jos kristittyjen rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden! en seuraa minð teidðn jðlkiðnne." "Siihen on omat syynsð," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle--en kautta Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isðni varjon--etten vielð milloinkaan ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyððn elðn. Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen huomannut, ettð kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran uhkaavan hðntð. En tiedð mikð vaara se olisi ja mistð pðin se tulisi, minð vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn lðhestyvðn." "Kahden pðivðð perðstð koetan hankkia sinulle luvan lðhteð Antiumista ja viipyð poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea nðyttðð nyt tyyntyneen, ja mikðli minð saatan nðhdð, ei sinua ja Lygiaa enðð uhkaa mikððn vaara." "Tðnððn viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitð tekemistð minulla oli Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa." "Mahdollisesti hðn vakoilee sinua. Nyt hðnen kuitenkin tðytyy taipua minun tahtoni alle." Vinitius seisahtui ðkkið ja virkkoi: "Paavali sanoo, ettð Jumala joskus varoittaa ihmisið, mutta ettei silti saa uskoa enteisiin. Minð koetankin olla uskomatta, mutta en pððse pelostani. Mutta ehkð minð saankin keventðð sydðntðni kertomalla sinulle erððn tapauksen. Istuimme kahden, minð ja Lygia, ja y— oli ihana niinkuin tðmðkin y—. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin lausua, kuinka onnelliset ja tyytyvðiset olimme. ákkið rupesivat jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minð vain en siitð hetkestð lðhtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun kuin uhkaus, kuin tapaturman enne... Sinð tiedðt, etten minð ole mikððn pelkuri, mutta kas, sinð y—nð oli pimeys tðynnð kauhua. Se tuli niin ðkkið ja odottamatta. Vielð tðnðkin hetkenð olen kuulevinani samat ððnet ja sydðntðni kalvaa levottomuus, ikððnkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveð vaara ja ikððnkuin hðn tarvitsisi apuani ... vaikkapa noita jalopeuroja vastaan. Minð olen tuskissani. Hanki minulle lupa lðhteð tððltð, sillð muuten lðhden ilman lupaa. En saata istua tððllð, sanon sen vielðkin: en saata!" Petronius hymðhti. "Sellaista ei vielð ole tapahtunut," puhui hðn, "ettð konsulien poikia tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitð siis odota se kuolema, vaikka kyllð voi odottaa mikð muu tahansa. Kuka sitðpaitsi takaa, ettð pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsðhðrðt osaavat mylvið aivan yhtð komeasti. Minð puolestani teen pilkkaa enteistð ja merkeistð. Viime y— oli lðmmin ja tðhtið putosi vallan satamalla. Moneen tekee sellainen nðky kolkon vaikutuksen, mutta minð ajattelin tyynesti: jos minunkin tðhteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa nykyistð seuraani!..." Hðn vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua: "Mutta jos teidðn Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hðn teitðkin voi varjella kuolemasta." "Voi kyllð," vastasi Vinitius ja loi silmðnsð taivaalle, joka oli tðynnð tðhtið. NELJáSKYMMENESENSIMáINEN LUKU. Nero soitti ja lauloi hymniððn £Kypron herttuattaren£ kunniaksi, johon hðn itse oli tehnyt sekð sanat ettð sðvelen. Hðn oli hyvðssð ððnessð ja tunsi soittonsa todella riistðvðn kuulijat mukaansa. Hðnen rintansa laajeni ja hðn innostui itsekin. Vihdoin hðnen mielensð valtasi sellainen liikutus, ettð hðn kðvi aivan kalpeaksi. Hðn ei kysynyt lðsnðolijainkaan kiitosta--ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko hðnen elðmðnsð aikana. Hetkisen ajan hðn istui, sormet liikkumattomina sitran kielillð ja pðð kumarassa, mutta sitten hðn ðkkið nousi ja virkkoi: "Olen vðsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittðkðð sillaikaa sitrat." Ja nðin sanottuaan kððri hðn silkkisen huivin kaulansa ympðri. "Tulkaa te kanssani," virkkoi hðn Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka istuivat salin perðllð. "Anna sinð, Vinitius, minulle kðsivartesi, sillð olen vðsyksissð. Petronius saa puhua minulle musiikista." He lðksivðt palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja sirotettu tðyteen safrania. "Tððllð on vðkevðmpi hengittðð," lausui Nero. "Mieleni on kuohuksissa, olen alakuloinen, vaikka nðenkin, ettð julkisesti saatan esittðð sen, mitð tðssð koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedðnkin, ettð voittoni on oleva suurempi kuin kenenkððn toisen roomalaisen." "Voit esiintyð tððllð sekð Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko sielustani ja mielestðni, oi jumalallinen!" vastasi Petronius. "Sen uskon. Olet liian laiska viitsiðksesi imarrella. Sitðpaitsi olet vilpit—n kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevðmpi hðntð. Kerroppa minulle, mitð sinð ajattelet musiikista?" "Kun kuuntelen runoja, kun nðen sinun ohjaavan nelivaljakkoa sirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppelið tai kuvia, niin tunnen, ettð vaikutus lðmp—isenð virtaa lðpi koko olentoni ja ettð minð Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitð ihailuni esineessð on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi, avautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minð ajan niitð takaa, minð tavoittelen niitð, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne kðsiini, on sieluuni virrannut yhð uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja lðpikuultavia kuin meren aallot, joiden lðhteenð on ððrett—myys. Me seisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata nðhdð." "Oi mikð syvð tuntija sinð olet!" huudahti Nero. "Vðhðn aikaa he astelivat ððnett—minð, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidðn jalkainsa alla." "Lausuit aivan kuin minun ajatukseni," puhkesi Nero vihdoin puhumaan. "Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmðrrð kukaan muu kuin sinð. Juuri niin. Minun kðsitykseni musiikista on aivan sama. Soittaessani ja laulaessani nðen sellaista, jommoista en ole aavistanut l—ytyvðn valtakunnassani enkð koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma on minun ja minð saatan tehdð mitð tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa minulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, merið ja uusia nautintoja, joista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea niitð sanoihin enkð tðydelleen ymmðrrð niitð--tunnen ainoastaan. Tunnen jumalat, nðen Olympon... Taivaallinen ilma l—yhyttelee vastaani; eteeni avautuu ikððnkuin sumun lðpi ððrett—mið kenttið, tyyninð ja valoisina kuin auringon nousu... Koko iðisyys soi sðvelinð ympðrillðni, ja minð vakuutan sinulle... (Neron ððni vapisi hðmmðstyksestð), ettð minð, Caesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko uskoa sitð?" "Kyllð. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla olevansa pienet." "Tðnð y—nð hallitsee vilpitt—myys, sentðhden tahdon avata sinulle sydðmeni ja puhua sinulle kuin ystðvðlle... Luuletko minua sokeaksi tai hulluksi? Luuletko, etten tiedð mitð Roomassa tapahtuu? ettð siellð muurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, ettð minua siellð sanotaan ðidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi ... ettð sanovat minua julmuriksi ja hirvi—ksi, sentðhden, ettð Tigellinuksen kehoituksesta olen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiðni... Niin, rakkaani, he pitðvðt minua hirvi—nð, ja minð sen kyllð tiedðn. Mutta he eivðt ymmðrrð, ettð ihminen joskus saattaa olla hirveð, silti olematta hirvi—. Oi, kukaan ei usko, ehket sinðkððn, rakkaani, ettð minð monesti, kun musiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvð kuin lapsi kehdossaan. Vannon sinulle kautta nðiden tðhtien, jotka tðssð pððmme pððllð tuikkivat, ettð puhun totta: ihmiset eivðt tiedð, kuinka paljon hyvðð tðssð sydðmessð on ja mitð aarteita minð sieltð l—ydðn, kun musiikki pððsee avaamaan sen ovet." Petronius ei laisinkaan epðillyt, ettð Neron sanat sinð hetkenð olivat vilpitt—mðt. Epðilemðttð musiikki todella saattoi paljastaa jalompia taipumuksia hðnen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja rikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa. "Ihmisten pitðisi tuntea sinut niin likeltð kuin minð sinut tunnen," virkkoi Petronius, "Rooma ei koskaan ole ymmðrtðnyt antaa sinulle tarpeeksi arvoa." Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen kðsivarteen, ikððnkuin ihmisten huonouden taakka olisi painanut hðntð. "Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hðn, "senaatissa kuiskattavan, ettð Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minð. Senkin lahjan tahtoisivat minulta ry—stðð! Mutta sano minulle suoraan, sinð, joka aina olet vilpit—n: soittavatko he paremmin kuin minð vai soittavatko he yhtð hyvin?" "Ei sinnepðinkððn. Sinun kosketuksesi on pehmeðmpi ja samalla voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he--he ovat harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on kuunnellut heidðn soittoaan, ymmðrtðð kyllð sitten mikð sinð olet." "Jos niin on, niin jððk——t henkiinsð! Eivðt he aavista minkð palveluksen sinð tðllð hetkellð olet heille tehnyt. Tðytyisihðn minun sitðpaitsi hankkia toiset heidðn sijaansa jos heidðt tuomitsisin kuolemaan." "Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, ettð sinð rakkaudesta musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jðsenið. álð milloinkaan tapa taidetta taiteen tðhden, oi jumala." "Kuinka sinð olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta katsoppa, minð olen taiteilija sormenpðihin saakka. Musiikki avaa eteeni aloja, joita en ole aavistanut l—ytyvðn, maita, joita en vielð hallitse, nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut--sentðhden minð en saata elðð tavallista elðmðð. Musiikki ilmoittaa minulle, ettð on olemassa yliluonnollisuutta, ja sitð minð etsin koko sillð voimalla, jonka jumalat ovat kðsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltð kuin ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, tðytyisi saada aikaan jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielð ole tehnyt, kuin hðnen tðytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvðn huippuun asti. Minð tiedðn, ettð ihmiset pitðvðt minua hulluna. Mutta minð en ole hullu, minð vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen siksi, ettð olen ikðvystynyt ja kadottanut kðrsivðllisyyteni, kun en l—ydð etsittðvððni. Minð etsin! ymmðrrðtk—? ja sentðhden tahdon tulla suuremmaksi muita ihmisið, koska ainoastaan sillð tavalla saatan tulla suurimmaksi taiteilijoista." Siinð hðn alensi ððntððn, jottei Vinitius kuulisi hðntð, asetti suunsa Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan: "Tiedðtk—, ettð minð juuri siitð syystð suostuin ðidin ja vaimon murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman uhrin, minkð ihminen voi kantaa. Ajattelin, ettð jotakin tapahtuisi, ettð jotkut ovet avautuisivat ja ettð minð saisin nðhdð jotakin tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittðð inhimillistð mieltðni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta... Mutta ne uhrit eivðt riittðneet. Vaaditaan nðhtðvðsti enemmðn, ennenkuin ovet autuaitten asuntoihin avautuvat--ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit tahtovat." "Mitð aiot tehdð?" "Saat nðhdð, saat nðhdð pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon sinulle vain, ettð on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinð tunnet ja joka surmaa kuin kuolema ja mellastaa kuin Bakkus--mutta vain siitð syystð, ettð tðmðn tavallisen elðmðn typeryys ja viheliðisyys hðntð iljettðð ja ettð hðn tahtoisi hðvittðð sen tulella ja miekalla... Oi, kuinka tðmð maailma tulee olemaan typerð, kun ei minua enðð ole!... Ei kukaan vielð aavista, et sinðkððn, rakkaani, mikð taiteilija minð olen. Mutta juuri siitð syystð minð kðrsin ja juuri siitð syystð sanon sinulle suoraan, ettð sieluni on monesti yhtð surullinen kuin nuo sypressit, jotka mustina kohoilevat tuossa edessðmme. Raskasta on saman ihmisen kantaa hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa." "Otan koko sydðmellðni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani koko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua." "Minð olen niinikððn aina pitðnyt hðnestð," virkkoi Nero "vaikka hðn palveleekin Marsia eikð taidetta." "Hðn palvelee ennen kaikkea Afroditea," lausui Petronius. Hðnessð herðsi ðkkið tunne, ettð nyt oli sopiva tilaisuus jðrjestðð sisarenpojan asiat ja poistaa hðnen tieltððn kaikki uhkaavat vaarat. "Hðn on rakastunut kuin Troilus Cressinaan," alkoi Petronius. "Salli hðnen, herra, lðhteð Roomaan, sillð muuten hðn lakastuu kðsiini. Se lygilainen panttivanki, jonka hðnelle lahjoitit, on, kuten kai tiedðt, jo l—ydetty, ja Antiumiin lðhtiessððn jðtti Vinitius hðnet erððn Linuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tðstð asiasta niin kauan kuin luit hymniðsi, sillð sehðn on kaikista tðrkein asia. Vinitius aikoi ottaa hðnet rakastajattarekseen, mutta kun tytt— sitten osoittautui siveðksi kuin itse Lucretia, rakastui hðn hðnen siveyteensð ja tahtoisi nyt mennð naimisiin hðnen kanssaan. Tytt— on kuninkaan tytðr, Joten hðntð ei tarvitse hðvetð, mutta todellisena sotamiehenð sulhanen tðssð nyt ðhkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta." "Eihðn Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitð hðn minun suostumuksellani tekee?" "Hðn jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin." "Sitð suuremmalla syyllð hðn saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan tytt— kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti hðnen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa." "Mutta johan minð sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta jumaliin. Etk— sinð muista, oi jumalallinen, kuinka sinð hymðhdit ja lausuit heti: _habet!_" "Muistan." Ja Nero kððntyi Vinitiuksen puoleen. "Rakastatko hðntð niinkuin Petronius sanoo?" "Rakastan, herra!" vastasi Vinitius. "Siinð tapauksessa kðsken sinun huomisaamuna lðhteð Roomaan naimaan hðnet. Et saa nðyttðytyð kasvojeni edessð ennenkuin sormessasi on vihkisormus." "Kiitðn sinua, herra, koko sielustani ja mielestðni." "Oi, kuinka suloista on tehdð ihmisið onnellisiksi!" huudahti Nero. "Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdð." "Suoppa meille vielð armonosoitus, oi jumalallinen," pyysi Petronius. "Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi naida naista, josta ei Augusta pidð, mutta sinð, herra, saatat ainoalla sanalla poistaa hðnen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa tahtosi." "Hyvð on," sanoi Caesar, "sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltðð mitððn." Hðn suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius seurasivat hðntð iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi mieluiten heittðytynyt Petroniuksen syliin, sillð nðyttðvðthðn nyt kaikki vaarat ja vastukset voitetuilta. Huvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan kanssa. Terpnos ja Diodoros virittivðt sitroja. Nero istuutui tuoliin, joka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellð seisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jði odottamaan. Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen, otti sieltð suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi: "Nðmð kivet ovat tðmðn illan arvoiset." "Niinhðn niissð vaihtelevat vðrit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea, arvellen, ettð hðn saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi kðdessððn punertavia kivið. Sitten hðn virkkoi: "Vinitius, lahjoita minun puolestani tðmð kaulakoriste nuorelle lygilðiselle prinsessalle, joka sinun pitðð naida." Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hðnen kiukkuinen katseensa lensi Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen. Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa kðsipuuhun ja koetteli sormillaan harpun kielið, ikððnkuin painaakseen mieleensð niiden muodon. Kiitettyððn lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui: "Kuinka minð voinkaan kiittðð sinua kaikesta, mitð tðnððn olet tehnyt hyvðkseni." "Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistð Caesarin laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enðð hðiritse sinun eikð lygilðisen liljasi unta." "Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen." "Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillð nyt tarttuu Caesar forminksiin. Paras on, ettð kuuntelet henkeð pidðtellen ja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin kðteensð ja nostanut silmðnsð taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten ei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin kivettyneenð. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti sðestðð Caesaria, kððntelivðt pððtððn, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat Caesarin huulia, odottaen laulun ensi sðveltð." Samassa alkoi eteisestð kuulua melua ja ððnið, ja hetkisen perðstð sy—ksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekð hðnen perðssððn konsuli Lecanius. Neron kulmakarvat rypistyivðt. "Anteeksi, jumalallinen Caesar," puhui Phaon hengðstyneenð, "Roomassa on tulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa." Kaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen kðdestððn, lausuen: "Jumalat!... Nyt minð saan nðhdð palavan kaupungin ja pððtðn Troja-runoni!" Sitten hðn kððntyi konsulin puoleen: "Ehdink— minð, jos paikalla lðhden liikkeelle, nðkemððn tulipaloa?" "Herra," vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, "kaupunki on ainoana tulimerenð. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittðytyvðt kuin mielipuolet tuleen... Rooma hukkuu, herra!" Vðhðn aikaa vaikenivat kaikki. ákkið kirkaisi Vinitius: "_Vae misero mihi!_..." Nuori mies viskasi togan yltððn ja karkasi paljaassa tunicassa palatsista. Mutta Nero nosti kðtensð taivasta kohti ja huusi: "Voi sinua, sinð Priamon pyhð kaupunki!" NELJáSKYMMENESTOINEN LUKU. Vinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen kðskyn, ettð he seuraisivat hðntð, kun hðn jo heittðytyi hevosen selkððn ja lðksi ajamaan Antiumin autioita katuja, lðpi y—n pimeyden, Laurentumia kohti. Kauhea tieto oli saattanut hðnet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan huumaustilaan, joten hðn ei ajoittain voinut ensinkððn ajatella. Hðnellð oli tunne, ettð hðnen takanaan hevosen selðssð istui itse onnettomuus, kirkuen hðnen korvaansa: £Rooma palaa!£ ja ruoskien hðntð ja hevosta, sy—stðkseen heidðt suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan pððnsð hevosensa kaulaa vastaan ja sy—ksyi, yllððn ainoastaan tunica, eteenpðin kuin sokea, syrjððn katsomatta, esteitð vðistelemðttð. Hiljaisessa y—ssð, jota tðhdet valaisivat, kuun paisteen lðpikuultamina olivat ratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen orhi, korvat taaksepðin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen vauhdilla eteenpðin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi valkeiden huviloiden ympðrillð. Tie oli laskettu litteillð kivillð, ja kavioiden kapse herðtti siellð tððllð koirat haukkumaan kummallista kulkijaa. Ne hðmmðstyivðt hðnen vinhaa hðviðmistððn, nostivat kuononsa kuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja joilla oli pienemmðt hevoset, jðivðt piankin jðlkeen. Myrskynð kiidettyððn nukkuvan Laurentiumin lðpi kððntyi hðn Ardeaa kohti, johon hðn, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut hevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin pððstð Antiumista Roomaan. Tðmðn muistettuaan ajoi hðn hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean tuolla puolella luuli hðn nðkevðnsð punaista loimua taivaan koillisella rannalla. Mahdollisesti siellð jo hohti aamun koi, sillð y— oli kulunut my—hððn, ja nðin heinðkuussa rupesi pðivð tuntumaan aikaisemmin. Mutta Vinitiukselta pððsi vimman ja epðtoivon huudahdus, sillð hðn luuli nðkevðnsð tulipalon kajastuksen. Kun hðn muisti Lecaniuksen sanat: £koko kaupunki on ainoana tulimerenð£--tunsi hðn olevansa hulluuden partaalla, sillð varmaankaan ei hðn enðð saata pelastaa Lygiaa, hðn ei edes ehdi perille ennen kuin koko kaupunki on tuhkalðjðnð. Hðnen ajatustensa juoksu kðvi paljoa nopeammaksi kuin hðnen hevosensa karku. Ajatukset liihoittelivat hðnen edellððn hirveinð, armottomina ja synkkinð kuin musta lintulauma. Hðn tosin ei tietðnyt, missð kaupunginosassa tulipalo oli saanut alkunsa, mutta hðn edellytti sen alkaneen kaupunginosassa Tiberin tuolla puolen, joka oli tðynnð rappeutuneita rakennuksia, puusta tehtyjð puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tðmð osa ensinnð oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein tulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ry—st— ja vðkivalta, varsinkin kaupunginosissa, joissa asui k—yhðð, puoleksi barbaarista vðest—ð. Mitð sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa kaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerððntynyt roskavðki piti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllð Ursus ja hðnen yliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hðnellð olisi ollut titanin vðkevyys, niin mitð hðn olisi voinut tulen hðvittðvðlle voimalle? Orjien kapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelðnnyt. Kerrottiin, ettð satatuhatta orjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt valmiina, odotellen otollista hetkeð, jolloin sopisi hy—kðtð sortajien ja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa siis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkð pretorianit Caesarin kðskystð olivat hy—kðnneet kaupunkiin surmaamaan ihmisið. Kauhu nosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hðn muisti, ettð Caesarin hovissa viime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli valittanut, ettð hðnen tðytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hðn koskaan ole nðhnyt palavaa kaupunkia, ja hðnen vastauksensa oli ollut sangen ylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittðnyt, ettð poltettaisiin Antium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti Vinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia katuja. Niin! Caesar oli varmaankin kðskenyt sytyttðð kaupungin tuleen. Hðn yksin sen oli uskaltanut tehdð, ja Tigellinus yksin oli ottanut pannakseen tðytðnt——n hðnen kðskynsð. Mutta jos Rooma palaa Caesarin kðskystð, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman kðskyn nojalla surmata?--Kyllðhðn Caesar-hirvi— oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo, orjien kapina ja veril—yly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot valloillaan--ja keskellð tðtð sekasortoa Lygia! Vinitius ðhki ja voihki, ja hevonen, jonka oli pitðnyt laukata tðyttð karkua loppumatonta ylðmðkeð Ariciasta asti, ðhki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Kuka hðnet riistðð palavasta kaupungista, kuka hðnet pelastaa? Vinitius oikaisi pitkðkseen hevosen pððlle, upotti sormet hiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta samassa viillðtti hðnen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja, joka tuli Roomasta pðin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan Vinitiuksen ohi huusi hðn: £Rooma hukkuu!£ ja meni menojaan. Vinitiuksen korviin sattui sitten ainoastaan sana £jumalat£--kaikki muu hðvisi kavioiden kapseeseen. Mutta se sana herðtti Vinitiuksen kuin unesta. Jumalat! ... kohotti ðkkið pððnsð, oikaisi kðsivartensa taivasta kohti ja rupesi rukoilemaan: £En huuda avukseni teitð, joiden temppelit paraikaa palavat, vaan Sinua!... Sinð olet itse kðrsinyt, Sinð yksin olet laupias! Sinð yksin ymmðrrðt ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan opettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitð! Jos olet sellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia. Ota hðnet kðsivarsillesi ja kanna hðnet liekkien keskeltð. Sinð voit sen tehdð! Anna hðnet minulle, minð annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo tehdð sitð minun tðhteni, niin tee se hðnen tðhtensð. Hðn rakastaa Sinua ja luottaa Sinuun. Sinð olet luvannut elðmðð ja onnea kuoleman jðlkeen, Sinð olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hðn ei vielð tahdo kuolla. Anna hðnen elðð. Ota hðnet kðsivarsillesi ja kanna hðnet Roomasta. Sinð sen voit tehdð, jos tahdot...£ Hðn taukosi ðkkið, sillð hðn tunsi, ettð hðnen rukouksensa pian olisi voinut muuttua uhkaukseksi, ja hðn kavahti loukkaamasta Jumalaa tðllð hetkellð, jolloin hðn enemmðn kuin koskaan ennen oli Hðnen apunsa ja armonsa tarpeessa. Hðn kauhistui, kun hðn vain sitð ajattelikin, ja estððkseen mieleensð pððsemðstð edes uhkauksen varjoa rupesi hðn kiireen kautta ruoskimaan hevostaan. Hðn olikin jo pððssyt puolitiehen Roomasta, sillð tuossa nðkyivðt Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa. Hðn antoi hevosen tðyttð laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin sivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nðhtðvðsti tieto onnettomuudesta jo oli ennðttðnyt tðnne, koska temppelin edustalla vallitsi tavaton hðlinð. Vinitius huomasi ohitse viillðttðessððn, ettð portailla ja pylvðik—issð vilisi ihmisið, jotka palavat tulisoihdut kðsissð olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enðð ollut autio eikð vapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmðkseen syrjðteitð riensivðt temppelið kohti, mutta valtatiellðkin liikkui suuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun ratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului ððnten hyminð. Vinitius ratsasti myrskynð kaupunkiin ja t—nðsi mennessððn kumoon muutamia ihmisið. Joku jði hðnen hevosensa kavioiden alle. Hðnen ympðrillððn kuului huutoja: £Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa Rooma!£ Hevonen kompastui, mutta Vinitius vetðisi sen voimakkain kðsin pystyyn ja pððsi onnellisesti majataloon, jonne hðn oli sijoittanut toisen hevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikððnkuin olisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hðn oli kðskynsð antanut, karkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius ðkkðsi samassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nðhtðvðsti oli matkalla viemððn Roomasta sanaa Antiumiin. Hðn riensi paikalla miesten luo ja rupesi kysymððn: "Mikð osa kaupunkia palaa?" "Kuka sinð olet?" kysyi kymmenmiehist—n pððmies. "Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!" "Tulipalo sai alkunsa myymðl—istð Suuren Sirkuksen luona. Kun meidðt lðhetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa." "Entð Tiberin-takainen puoli?" "Tuli ei vielð silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla voimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen ja savuun. Pelastus on aivan mahdoton." Samassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppðsi sen selkððn ja riensi eteenpðin. Hðn ratsasti Albanumiin pðin, jðttðen Alba-Longan ihanine jðrvineen oikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekð nðk—alan edestðpðin ettð Albanumin, joka oli sen toisella puolella. Vinitius tiesi kuitenkin, ettð hðn harjalle pððstyððn nðkee sekð Bovilten ettð Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset hðntð odottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittðin maa molemmin puolin Appian tietð tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan vesijohtokaaret kulkevat eikð mikððn peitð nðk—alaa. "Vuoren harjalta nðen liekit," mietti Vinitius. Ja hðn rupesi taasen kannustamaan hevostaan. Mutta ennenkuin hðn ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hðnen sieramiinsa. Samassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta. "Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius. Mutta y— oli jo aikoja sitten vaihtunut hðmðrðksi ja pðivðksi, ja kaikilla likeisillð huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi johtua aamuruskosta, saattoi my—skin johtua tulipalosta. Kun Vinitius pððsi vuoren harjalle, oli hðntð vastassa hirveð nðky. Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla nðytti lepððvðn jðttilðispilvi, jonka sisððn kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki oli kadonnut. Tðmðn kamalan, harmaan tasangon pððssð paloi kukkuloillaan kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tðmð tulipalo nðytti pitkðltð vy—ltð ja muistutti aamunkoittoa, joka leviðð pitkin taivaanrantaa. Punaisen vy—n ylðpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta, paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvðrinen. Vðlistð savu ikððnkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana, suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivðt, vuoroin vetðytyivðt kokoon kuin kððrmeet. Vðlistð oli savumuuri peittðmðisillððn tulivy—nkin ja silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun alitse sellaisella voimalla, ettð alemmat savukiemurat muuttuivat kuin tuliaalloiksi. Sekð savu ettð liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta pððstð toiseen, peittðen sen kuten suuret metsðt joskus tekevðt. Sabinian vuoria ei saattanut nðhdð ensinkððn. Ensi hetkessð sai Vinitius sen kðsityksen, ettð koko maailma oli tulessa eikð yksin Rooma, sekð ettei yksikððn elðvð olento saata pelastua tðstð liekkien ja savun merestð. Tuuli alkoi yhð voimakkaammin puhaltaa siltð puolelta, missð tulipalo oli, ja tuoda muassaan kðryð ja savua. Pian nðkyivðt likeiset esineet kuin sumun takaa. Oli jo kirkas pðivð ja aurinko valaisi Albanian jðrveð ympðr—ivið kukkuloita. Mutta kðryssð kðvivðt auringon heleðnkirkkaat sðteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja savu hðnen ympðrillððn tuli yhð paksummaksi ja lðpitunkemattomammaksi. Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hðtððntyneet asukkaat harhailivat kaduilla. Hirvittðvðð mahtoi olla Roomassa, kun tððllðkin jo oli vaikea hengittðð. Vinitius joutui epðtoivoihinsa. Kauhu karmi hðnen pintaansa. Mutta hðn pððtti koettaa pysyð niin levollisena kuin suinkin. £Mahdotonta on£, mietti hðn itsekseen, £ettð koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa. Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tðlle puolelle. Toisella puolella ei ole yhtððn savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on ollut aika ty— pððstð Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon. Ei my—skððn saata edellyttðð, ettð kokonainen kansa hukkuisi, ettð kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa raivoavat, jðð aina joku ihminen henkiin. Minkðtðhden siis juuri Lygian pitðisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi hðntð, Jumala, joka itse on voittanut kuoleman?£ Nðin mietittyððn rupesi hðn uudestaan rukoilemaan ja lupasi--vanhan, totutun tapansa mukaan--tehdð Kristukselle suuria palveluksia, antaa Hðnelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hðnelle. Pððstyððn Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerððntyneet katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hðn rauhoittui ja sai takaisin kylmðverisyytensð. Hðnen mieleensð muistui, ettð Lygiaa, paitsi Ursusta ja Linusta, varjelee my—skin apostoli Pietari, ja se tieto valoi hðnen sydðmeensð uutta lohdutusta. Sillð Pietari oli aina hðnen silmissððn ollut kðsittðmðt—n, yliluonnollinen olento. Jo hðnen esiintymisensð Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hðn kirjoittanut Lygialle, ettð jokaisen vanhuksen sanan tðytyy olla tosi, tai ettð jokaisen hðnen sanansa tðytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hðn likemmin tutustunut apostoliin, ja vaikutus oli yhð vahvistunut, muuttuen lopulta horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi, koska Pietari oli siunannut heidðn rakkautensa ja luvannut Lygian Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinðkððn tulisi lentðmððn Lygian vaatteille. Uneton y—, hurja ratsastus ja mielenliikutus olivat saattaneet hðnet omituiseen kiihkoon. Hðn oli siis mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa liekit, ja ainoa sana hðnen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epðilemðttð hðn siis edeltðkðsin oli tietðnyt tðmðn tulipalonkin ja tietysti hðn niin ollen oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hðn rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydðmessð kasvoi kasvamistaan. Hðn arveli, ettð jos he ovat paenneet kaupungista, niin heidðt varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellð. Ehkðpð Lygian rakastetut kasvot yhtðkkið paljastuvat savun sisðstð, joka yhð sakeampana leviðð peittðmððn Campaniaa. Se kðvi yhð luultavammaksi, sillð tie oli pian tðynnð ihmisið, jotka pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina liekeistð pyrkivðt he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius ei vielð ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kðvi niin suureksi, ettð hevosen vauhtia oli hiljennettðvð. Vastaan tuli jalkamiehið, jotka kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkð oli sðlytetty tðyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia porvareja. Ustrinum oli jo siihen mððrððn tðynnð pakolaisia, ettð tuuppien tðytyi tunkeutua lðpi joukkojen. Torilla, temppelien pylvðik—issð ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellð tððllð oli jo ruvettu pystyttðmððn telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen sekasorto, ettð oli vaikea saada ððntððn kuuluville. Kun Vinitius kððntyi ihmisten puoleen kysymððn jotakin, eivðt he vastanneet, tai rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan hðneen ja kertomaan, ettð kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia ihmisjoukkoja, miehið, naisia ja lapsia. Heidðn mukanaan kasvoi melu ja sekasorto yhð kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon seurastaan ja etsivðt epðtoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ry—stðmððn. Olihan siihen ylen hyvð tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellð tððllð ryhtyivðt orjajoukot, joissa oli vðkeð kaikista maailman kansallisuuksista, ry—stðmððn kaupungin taloja ja huviloita sekð tappelemaan sotamiesten kanssa, kun nðmð yrittivðt puolustaa asukkaita. Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen batavilaisine orjaseurueineen, ja hðneltð hðn sai ensimðiset luotettavat tiedot tulipalosta. Tuli oli todella pððssyt irti Suuren Sirkuksen luona, sillð kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain vðlillð, mutta siitð se oli levinnyt ððrett—mðllð nopeudella, joten koko keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista asti ei kaupunkia ollut kohdannut nðin hirveð onnettomuus. "Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja puodit sen ympðrillð," puheli Junius. "Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyððn Palatinuksen pððsivðt liekit Carinaelle..." Juniuksella oli Carinaen varrella ihana _insula_, tðynnð taideteoksia, joita hðn rakasti. Kun hðn sen muisti, otti hðn maasta kourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvððn. Vinitius laski kðtensð hðnen olkapðilleen. "Minun taloni on my—skin Carinaen varrella," sanoi hðn, "mutta menk——n, koska kerran muutkin menevðt." ákkið hðnen mieleensð muistui, ettð Lygia ehkð on seurannut hðnen neuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon. "Entð Vicus Patricius?" kysyi hðn sentðhden. "Tulessa!" vastasi Junius. "Entð Tiberin-takainen kaupunginosa?" Junius loi hðneen kummastuneen katseen. "Mitð minð Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!" huudahti hðn sitten, painellen sormillaan sðrkevið ohimojaan. "Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tðrkeðmpi kuin koko muu Rooma!" pððsi Vinitiukselta tulisesti. "Tuskin sinð enðð pððset sinne, paitsi ehkð Via Portuensiksen kautta, sillð Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa... Vai aiot Tiberin toiselle puolelle?... En tiedð. ásken tuli tuskin vielð oli ennðttðnyt sinne asti, mutta lieneek— ehkð nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat tietðvðt..." Junius vaikeni ðkkið ja virkkoi hetkisen perðstð kuiskaten: "Tiedðn, ettet sinð minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tðmð ole mikððn tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa... Kuulin sen itse... Kun ympðrillð olevat talot alkoivat syttyð, huudettiin tuhansista kurkuista: £ðlk——n kukaan ryhtyk— pelastamaan ... kuoleman uhalla!£ Joukko miehið kiertelee kaupungilla pistðmðssð taloja tuleen... Kansa huutaa jo vimmoissaan, ettð kaupunki tahallaan on sytytetty palamaan. Enempðð en sano. Voi kaupunkia, voi meitð kaikkia ja voi minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltð Roomassa nyt nðyttðð. Ihmiset hðviðvðt liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa... Rooman loppu on tullut!..." Ja taas hðn puhkesi valittamaan: "Voi kaupunkia ja voi meitð!" Mutta Vinitius heittðytyi hevosen selkððn ja lðksi ajamaan Via Appiaa. Hðnen kulkunsa oli sentððn miltei pelkkðð tuuppautumista tungoksen lðpi, sillð ihmisið ja ajopelejð lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli aivan Vinitiuksen silmien edessð, ja liekit ympðr—ivðt sitð joka taholta... Tuli- ja savumeri henki hirveðð kuumuutta ja liekkien pauke ja rðiskyntð voitti ihmisten voihkeen. NELJáSKYMMENESKOLMAS LUKU. Jota likemmð kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitð selvemmin hðn huomasi, ettð oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on pððstð itse keskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerððntyneen ihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja temppelit molemmin puolin tietð--kaikki olivat muutetut majapaikoiksi. Marsin temppelistð Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet pððstðkseen katon alle y—ksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet haltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi verisið tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo siitð, mitð itse Rooman muurien sisðpuolella tapahtui. Siellð olivat kaikki kðsitykset laista ja jðrjestyksestð lakanneet olemasta, kaikki perhesiteet ratkenneet ja kaikki sððtyrajat poistuneet. Orjat pieksivðt kepeillð kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ry—stðneet Emporiumista viinið ja juopuneet, kiertelivðt suurissa joukoissa pitkin katuja, kiljuivat kuin petoelðimet, viskelivðt kumoon ihmisið, tallasivat heitð jalkainsa alle ja ry—stivðt heidðt paljaiksi. Barbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytðviksi, karkasivat myymðl—istð. Tulipalo ja kaupungin hðvi— merkitsi heille vapautta ja kostonhimon tyydyttðmistð. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden koko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epðtoivoissaan nostivat kðtensð korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivðt nðmð riemusta kirkuen heidðn joukossaan, riistivðt vaatteita heidðn yltððn ja kiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo pitkðn aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjðlðisið, jotka eivðt muuta omistaneet kuin vy—n, joka verhosi heidðn lanteitaan, ja takakatujen hirveitð hylki—itð, jotka eivðt koskaan pðivisin uskaltaneet nðyttðytyð kadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet. Tðmð lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, trakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rððkyi kaikilla maailman kielillð, rajuna, hurjana, hyljðttynð, arvellen ettð hetki nyt oli koittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kðrsimykset olivat kostettavat. Auringon ja liekkien valossa vðlkkyivðt aaltoilevan ihmislauman joukosta pretorianien kypðrðt. Kaupungin rauhallisempi vðest— oli antautunut heidðn turviinsa, ja heillð oli aika ty— varjella sitð elðimistyneen roistovðen hy—kkðyksiltð. Vinitius oli elðessððn nðhnyt monta valloitettua kaupunkia, mutta ei hðn ikinð ollut nðhnyt tðllaista epðtoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden, vimman ja h—ltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja nðiden aaltoilevien, huulluuntuneiden ihmislaumojen pðiden pððllð palaa hurisi kukkuloillaan maailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkðyksiððn ja peittðen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nðhdð taivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elðmðnsð alttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinð hðn huomasi, ettð pððsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli mahdoton, sillð tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin puolen oli niin hehkuva, ettð se vðrisi. Porta Trigenian luona, vastapððtð Hyvðn jumalattaren temppelið ei silloin vielð ollut siltaa, joten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettðvð Subliciuksen sillan kautta, siis Aventinuksen kukkulan ympðri. Mutta se kaupunginosa oli paraikaa tulimerenð ja kulku sitð tietð niinmuodoin oli mahdoton. Vinitius ymmðrsi, ettð hðnen oli kððnnyttðvð Ustrinumiin pðin, poikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle ja pððstðvð Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan. Sekððn ei ollut helppo asia, sillð sekamelska Appian tiellð kasvoi kasvamistaan. Siellð olisi melkein pitðnyt raivata tietð miekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitððn aseita, hðn kun oli lðhtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt Caesarin huvilalle. Mercuriuksen lðhteellð hðn huomasi tutun pretoriani-sadanpððmiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana puolusti temppelin sisððnkðytðvðð. Vinitius kðski hðnen seurata, ja sadanpððmies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin kðskyð vastaan, totteli. Vinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen Paavalin opetukset lðhimmðisenrakkaudesta, ly—den ja hosuen molemmin puolin, tietð lðpi ihmisjoukon. Hðn ratsasti sellaista kyytið, ettð moni, joka ei ajoissa pððssyt tieltð, vahingoittui. Silloin sateli hðnen perðssððn kivið ja kiroussanoja, mutta hðn sitð tuskin huomasikaan, sillð hðn koetti kaikin voimin rientðð vðljemmille paikoille. Kulkuun vaadittiin sentððn mitð suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat valinneet majapaikkansa, eivðt tahtoneet vðistyð sotamiesten tieltð, vaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat joukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden ððnten syyttðvðn Neroa tulipalon sytyttðmisestð. Sekð hðnelle ettð Poppaealle huudettiin kuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: £sannio!£ (kulhari), £histro!£ (nðyttelijð), £ðidinsurmaaja!£ Toiset ehdottivat, ettð Nero viskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, ettð Rooman kðrsivðllisyys nyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minð hetkenð hyvðnsð saattoivat puhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnð kððntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova ty— pððstð tungoksen lðpi, kun kadulle lisðksi oli kannettu joukoittain kaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinð oli rasioita, ruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja, vuoteita, ajopelejð ja pikku tavaroita. Siellð tððllð syntyi kðsikahakka, josta pretorianit sentððn helposti suoriutuivat, ihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin pððstyððn Latiumin, Numiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan huviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitð tuli Vinitius vihdoin Vicus Alexandrille, jota my—ten hðn sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma siellð oli jo viileðmpi ja savua vðhemmðn. Pakolaiset, joita ei tððltðkððn puuttunut, tiesivðt kertoa, ettð vasta muutamat Tiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon leviðmistð sentððn oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehið tahallisesti kðvi sytyttelemðssð taloja ja kieltðmðssð ihmisið ryhtymðstð pelastusty—h—n, selittðen, ettð he toimivat kðskyn mukaan. Nuori tribuni ei enðð vðhððkððn epðillyt, ettð Caesar itse oli kðskenyt sytyttðð Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui Vinitiuksen mielestð aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu Rooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa vahinkoa? Jo oli mitta tðysi, jo oli hulluus noussut hirveytensð huippuun, jo oli rehellisten ihmisten elðmð tehty mahdottomaksi. Vinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, ettð palavan kaupungin raunioiden tðytyisi kaatua kulharihirvi—n pððlle haudatakseen hðnet rikoksineen pðivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka asettuisi epðtoivoisan kansan etunenððn, niin voisi kaikki kehittyð muutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita, kostonhimoisia ajatuksia. Entð jos hðn ottaisi ohjakset kðsiinsð? Vinitiuksen perheestð oli lðhtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin asti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivðtkð kansanjoukot tarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisðllinen sota oli jo ollut syttymðisillððn silloin, kun neljðsataa prefekti Pedanius Secunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan--miten nyt olikaan kðyvð, kun Roomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellð kahdeksaan vuosisataan ollut nðhty eikð kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit, mietti Vinitius itsekseen, se varmaan ly— Neron ja saa pukeutua purppuraan. Minkðtðhden ei hðn, Vinitius, voisi sitð tehdð? Olihan hðn vðkevðmpi, sitkeðmpi ja nuorempi kuin muut augustianit... Tosin Nero hallitsee kolmeakymmentð legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan valtakunnan rajoja, mutta eivðtk— vain sekð legionat ettð heidðn johtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, ettð Rooma ja sen temppelit ovat poltetut?... Silloin voisi Vinitius pððstð Caesariksi. Augustianien kesken oli jo kuiskaeltu, ettð purppuraa oli ennustettu Otholle. Oliko Vinitius hðntð huonompi? Ehkð Kristuskin riennðttðisi jumalallisen voimansa hðnen avukseen, ehkð se on Hðnenkin tahtonsa?... £Jospa niin kðvisi!£ huudahti Vinitius hengissð... Ensi ty—kseen hðn kostaisi Nerolle, ettð Lygian on tðytynyt hððlyð alituisessa vaarassa, sekð oman levottomuutensa. Sitten hðn ryhtyisi hallitsemaan oikeudella ja rehellisyydellð, levittðisi Kristuksen opin Eufratista aina Britannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja tekisi hðnet maailman herrattareksi. Mutta tuskin olivat nðmð ajatukset vðlðhtðneet hðnen pððhðnsð, kun ne jo sammuivat, ikððnkuin olisivat olleet kimppu kipin—itð palavasta rakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius katseli tuhoty—tð silmðstð silmððn, tarttui hðneen taasen pelko ja tuska. Tðssð kauhean todellisuuden, tðmðn tuli- ja savumeren edessð kuoli hðnen sydðmestððn kaikki toivo, hðn tiesi, ettei apostoli Pietari ole voinut pelastaa Lygiaa. Hðnen epðtoivonsa lisððntyi lisððntymistððn. Kun hðn saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan, ei hðn enðð muistanut, mitð vastaantulevat pakolaiset viimeistððn portilla olivat sanoneet, nimittðin ettð suurin osa tðtð puolta vielð oli sðilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo pððssyt joen poikki. Tiberin-takainen puoli oli aivan tðynnð savua ja pakenevia ihmisið. Koska heillð tððllð oli ollut enemmðn aikaa, olivat he pelastaneet enemmðn tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pððsy joukkojen lðpi vielðkin vaikeampi. Pððtie oli monessa kohden aivan tukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina lðjinð. Kapeammat kadut, joille sakein savu oli kerððntynyt, olivat suorastaan mahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain. Vinitius sai matkallaan nðhdð hirveitð kuvia. Monesti sy—ksyi kaksi vastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi verinen ottelu. Ihmisið haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin. Tungoksessa joutuivat perheiden jðsenet eroon toisistaan, ðidit huutelivat epðtoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hðn ajatteli, miltð mahtoi nðyttðð aivan tulen likeisyydessð. Melulta ja rðhinðltð oli vaikea saada ððntððn kuuluville ja ymmðrtðð toisten puhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia savupilvið, jotka painuivat maahan asti, peittðen ihmiset ja rakennukset kuin y—n pimeyteen. Pian tulipalon synnyttðmð veto ne sentððn hajoitti, ja Vinitius saattoi pððstð eteenpðin, kohti maaliansa, Linuksen taloa. Oli helteinen heinðkuun pðivð, ja palavista kaupunginosista lððhðttðvð hehku teki kuumuuden sietðmðtt—mðksi. Savu kirveli silmið, keuhkot eivðt saaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tðhðn saakka olivat toivoneet, ettei tuli pððsisi joen yli ja jotka sentðhden olivat pysyneet kodeissaan, lðksivðt nyt liikkeelle, ja tungos kðvi hetki hetkeltð suuremmaksi. Pretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jðivðt jðljelle. Joku iski vasaralla hðnen hevostaan otsaan, joten se verissððn sy—ksyi eteenpðin, nousi takajaloilleen eikð enðð tahtonut totella ohjaajaansa. Sitðpaitsi olivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan augustianiksi, ja hðnen ympðrillððn alkoi kuulua huutoja: £kuolema Nerolle ja hðnen murhapolttajilleen!£ Vinitius joutui suureen vaaraan, sillð satoja kðsivarsia kohoutui hðntð tavoittelemaan, mutta pelðstynyt hevonen kiidðtti hðntð eteenpðin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitð eteen sattui. ákkið teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeðksi. Silloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppðsi maahan, rupesi juoksemaan, tunkeutui eteenpðin pitkin muureja ja pysðhtyi tuon tuostakin odottamaan, ettð ihmisvirta menisi ohitse. Hðnen jðrkensð sanoi, ettð kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enðð ollut kaupungissa, ehkð hðn paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinð tapauksessa oli helpompi l—ytðð meren rannalta nuppineula kuin tðssð sekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensð kaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hðnen tðytyi tuon tuostakin seisahtua hieromaan silmiððn. Hðn repðisi tunicastaan kappaleen ja peitti sillð sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpðin. Jota likemmð jokea hðn pððsi, sitð hirvittðvðmmðksi kðvi kuumuus. Tietðen, ettð tuli oli pððssyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius ensin, ettð hehku johtuisi siellð palavista raunioista. Forum Boarium ja Velabrum, jotka olivat aivan sirkuksen lðheisyydessð, luonnollisesti my—skin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kðvi ihan sietðmðtt—mðksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli Vinitiusta vastaan, kiirehti eteenpðin kainalosauvojen varassa ja huusi mennessððn: "ðlð likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!" Eteenpðin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa, missð Linuksen talo sijaitsi, nðki nuori tribuni savupilvien joukosta liekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin saman kadun pðð, jonka varrella Lygian asunto oli. Vinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, ettð Linuksen talon ympðrillð oli puutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se hðntð hiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysðhtyð tuon tyhjðn kentðn laitaan. Siinð toivossa karkasi hðn eteenpðin, vaikka jokainen tuulahdus puuskutti hðntð vastaan sekð savua ettð tuhansittain kipin—itð, jotka koska hyvðnsð saattoivat sytyttðð talot kadun toisessakin pððssð tuleen ja siten estðð hðneltð pððsyn takaisin. Vihdoin hðn savuverhojen takaa saattoi nðhdð sypressit Linuksen puutarhassa. Vastamainitun tyhjðn kentðn takana palaa roihottivat rakennukset jo tðydessð tulessa kuin mitkðkin lautatapulit, mutta Linuksen pieni £insula£ oli vielð koskematonna. Vinitius loi kiitollisen katseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hðnet kðrventðmðisillððn. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntðsi niitð vastaan, niin ettð ne aukenivat, ja pððsi pihaan. Puutarhassa ei nðkynyt elðvðð sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjðnð. "Ehkð he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen," ajatteli Vinitius. Hðn rupesi huutamaan: "Lygia! Lygia!" Mutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etððltð tulen hurina. "Lygia!" ákkið kohtasi hðnen korvaansa sama kamala ððni, jonka hðn kerran ennen oli kuullut tðssð puutarhassa. Vivariot saarella, likellð Aesculapiuksen temppelið, joissa sðilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa jalopeuroja, olivat nðhtðvðsti syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat hðdissððn. Mutta kauhun puistatus kðvi lðpi koko Vinitiuksen ruumiin, sillð jo toisen kerran kuuli hðn nuo hirveðt ððnet juuri sellaisena hetkenð, jolloin hðn koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan, ja nuo ððnet kumisivat hðnen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen tulevaa onnettomuutta. Tðmð vaikutus oli sentððn aivan hetkellinen, sillð hirveðmpi petojen kiljuntaa oli liekkien rðiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion puoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkð hðn oli menemðisillððn tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius karkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjð ja mustanaan haikua. Hðn hapuili kðsillððn huonetta l—ytððkseen cubiculumeihin vievðt ovet ja huomasi silloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa kotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu. Nuoren katekumenin pððhðn lensi nuolen nopeudella ajatus, ettð risti varmaan tarjoaa hðnelle tuota lamppua, jotta hðn sen avulla l—ytðisi Lygian. Hðn sieppasi lampun kðteensð ja rupesi tarkastamaan cubiculumeja. Ensimðisen l—ydettyððn vetðisi hðn verhot syrjððn ja katsoi. Siellðkððn ei ollut ketððn. Vinitius huomasi sentððn tulleensa Lygian cubiculumiin, koska seinðllð riippui hðnen vaatteitaan ja koska vuoteella oli £capitium£, s.o. ahdas paita, jommoisia naiset kðyttivðt likinnð ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten kðsivarrelleen ja jatkoi etsintððnsð. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa kellaritkin olivat pian tarkastetut. Missððn ei ollut elðvðð sielua. Varmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten kaikki muutkin tðmðn kaupunginosan asukkaat. £Nyt tðytyy koettaa etsið heitð ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta£, mietti Vinitius. Eihðn ollut kumma, ettei hðn ollut kohdannut heitð Via Portuensiksella, sillð he olivat saattaneet kulkea toista tietð, Vaticanuksen kukkulalle pðin. Joka tapauksessa saattoi edellyttðð heidðn pelastuneen, ainakin tulen kðsistð. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hðn oli nðhnyt, ettð pakeneminenkin oli ððrett—mðn vaarallista, mutta hðn muisti Ursuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti hðntð. £Nyt minun tðytyy£, pððtteli hðn itsekseen, £kiireen kautta paeta tððltð ja rientðð Domitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltð varmaan l—ydðn hðnet. Siellð ei ole nðin hirveðsti savua, sillð tuuli puhaltaa sabinilaisilta vuorilta.£ Hðn ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillð tuliaallot likenivðt likenemistððn saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei koko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui vedossa. Pððstyððn kadulle juoksi hðn tðyttð laukkaa Via Portuensista kohti, siis samaan suuntaan, josta hðn oli tullut, mutta tulipalo seurasi hðntð puhaltaen hðnen perðssððn kuumia henkðyksiððn, peittðen hðnet yhð uusiin savupilviin ja sirotellen hðnen hiuksiinsa, hðnen rinnalleen ja puvulleen kipin—itð. Hðnen tunicansa alkoi jo useista kohden kyteð, mutta hðn ei vðlittðnyt siitð, pelkðsi ainoastaan, ettð savu tukahduttaisi hðnet. Hðnen suussaan oli kðryn ja palaneen maku, kurkussa ja keuhkoissa lððhðtti ikððnkuin liekki. Veri kiehui hðnen pððssððn, ja kaikki, yksin savukin, nðytti hðnen silmissððn verenkarvaiselta. £Minð olen itsekin kuin elðvðð tulta£, mietti hðn itsekseen. £Paras olisi heittðytyð maahan kuolemaan!£ Hðnen voimansa kðvivðt yhð heikommiksi. Pððstð, rinnasta ja hartioista valui hiki virtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hðn olisi varmaan jððnyt tielle, jollei hðn tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeð ja varjellut suutaan hðnen £capitiumillaan£. Hetkisen perðstð ei hðn sentððn enðð tuntenut katua, jolla juoksi. Hðnen tajuntansa heikkeni heikkenemistððn. Ainoastaan sen hðn tiesi, ettð hðnen tðytyy rientðð, koska Lygia, jonka apostoli Pietari on hðnelle luvannut, odottaa hðntð aukealla kentðllð. ákkið hðnet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska: kuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestð, niin hðnkin nyt tunsi, ettð hðnen tðytyy nðhdð Lygia, ottaa hðnet vaimokseen ja sitten kuolla hðnen kanssaan. Hðn jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta puolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko jðttilðiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikð tðhðn asti oli hiljalleen kytenyt, puhkesi tðyteen liekkiin. Ei enðð ollut savua, jota tuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerððntyneet savupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi tullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa pilvessð. Mutta hðn saattoi nyt nðhdð eteensð ja juuri sinð hetkenð, jolloin hðn oli vaipumaisillaan maahan, ðkkðsi hðn kadun pððn, ja se antoi hðnelle uusia voimia. Hðn kððntyi kadulle, joka vei Via Portuensikselle ja Codetanus-kentðlle. Kipinðt olivat lakanneet ahdistamasta hðntð. Hðn ymmðrsi, ettð jos hðn jaksaa juosta Via Portuensikselle asti, niin hðn pelastuu, vaikkapa sitten py—rtyisi siihen paikkaan. Kadun pððssð oli taasen ikððnkuin ððret—n pilvi, joka nðytti lðpitunkemattomalta. £Jos se on savua£, mietti Vinitius, £niin en pððse eteenpðin.£ Hðn pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli, tullut tðyteen kipin—itð, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita. Hðn riisti sen yltððn ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja pððtððn Lygian capitiumilla. Pððstyððn likemmð huomasi hðn, ettð se mitð hðn oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisððnið. "Joukko ry—stðð taloja," ajatteli hðn itsekseen. Hðn juoksi kaikin voimin ððnið kohti. Olihan siellð toki ihmisið, jotka ehkð saattoivat auttaa. Siinð toivossa pysytteli hðn yhð vielð pystyssð ja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hðnen voimansa pððttyikin: kaikki kðvi hðnen silmissððn verenkarvaiseksi, keuhkoista loppui ilma, jðsenistð voima, ja hðn kaatui. Hðnet oli kuitenkin nðhty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestð karkasi hðnen avukseen, kðsissð vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain ylenmððrðisen rasituksen takia. Hðn oli tðydessð tajussaan, kðvi molemmin kðsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen. "Kiitos," lausui hðn, "nostakaa minut pystyyn, niin kyllð omin voimin pððsen eteenpðin." Toinen ty—miehistð valeli vedellð hðnen pððtððn, sitten he yhdessð nostivat hðnet pystyyn, ottivat hðnet kðsivarsilleen ja kantoivat toveriensa luo. Pian olivat kaikki kerððntyneet hðnen ympðrilleen ja kyselivðt levottomina, oliko hðn saanut jonkun vamman. Heidðn huolenpitonsa hðmmðstytti Vinitiusta. "Miehet," kysyi hðn, "keitð te olette?" "Hajoitamme tðssð rakennuksia, jottei tuli pððsisi Via Portuensikselle," vastasi yksi ty—miehistð. "Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minð kiitðn teitð." "Meidðn ei sovi kieltðð apuamme keneltðkððn," vastasi pari ððntð. Vinitius, joka aamusta alkaen oli nðhnyt ainoastaan elðimistyneitð, rosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan ty—miesten kasvoja ja virkkoi: "Palkitkoon vaivanne ... Kristus." "Kiitetty olkoon hðnen nimensð!" vastasivat miehet kuorossa. "Missð Linus?" kysyi Vinitius. Hðn ei kuitenkaan jaksanut jatkaa eikð my—skððn hðn kuullut miesten vastausta, sillð hðn py—rtyi. Mielenliikutus ja voimainponnistus oli ollut liian suuri. Kun hðn herðsi, oli hðn Codetanus-kentðllð ja hðnen ympðrillððn oli miehið ja naisia. "Missð Linus?" kysyi hðn taasen ensi ty—kseen. Vðhððn aikaan ei kukaan vastannut, mutta sitten ððni, joka tuntui Vinitiuksesta tutulta, ðkkið virkkoi: "Ulkopuolella kaupunkia, Nomentanan portin takana. Hðn lðksi Ostrianumiin ... kaksi pðivðð sitten... Rauha olkoon sinulle, oi Persian kuningas!" Vinitius kohosi istualleen ja nðki suureksi hðmmðstyksekseen edessððn Chilonin. Kreikkalainen puhui: "Talosi, herra, on tuhkana, sillð koko Carinae joutui liekkien uhriksi, mutta sinð pysyt aina rikkaana kuin Midas. Voi tðtð onnettomuutta! Kristityt, oi Serapiksen poika, ennustivatkin aikoja sitten, ettð tuli hðvittðisi Rooman... Linus ja Jupiterin tytðr ovat Ostrianumissa!... Voi, mikð onnettomuus tðtð kaupunkia on kohdannut!..." Vinitius kðvi hyvin heikoksi. "Oletko nðhnyt heidðt?" kysyi hðn. "Olen, herra!... Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitð, ettð sallivat minun hyvillð uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta minð palkitsen sen sinulle vielð paremmin, oi Osiris! Kautta tðmðn palavan Rooman palkitsen!" Tuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin pðivðllð, sillð tulipalon vauhti yhð kasvoi. Ei enðð saattanut puhua yksityisten kaupunginosien palamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa. Taivas oli rantojaan my—ten punainen ja maille lankesi y— verenkarvaisena. NELJáSKYMMENESNELJáS LUKU. Liekit palavasta kaupungista peittivðt loimuillaan koko taivaanlaen. Suurena nousi vuorten takaa tðysikuu, nðyttðen tulipalon paahteessa syttyneen palamaan ja kðyneen ððrett—mðn, sulatetun kuparipallon kaltaiseksi. Miettivðisenð nðytti se korkeudestaan katselevan maailmaa hallitsevan kaupungin hðvi—tð. Taivaan ruusunkarvaisella kannella vilkkuivat tðhdet niinikððn ruusunkarvaisina, mutta vastoin tavallisuutta oli maa tðllð kertaa valoisampi kuin taivas. áðrett—mðnð roviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi nðhdð etðisempið vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejð, kuvapatsaita ja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria my—ten kierteli kaupunkiin. Mutta vesijohtokaarille oli kerððntynyt suuria kansanjoukkoja, joko vaaraa pakoon tai sieltð katselemaan tulipaloa. Raivoisat luonnonvoimat sytyttivðt yhð uusia kaupunginosia tuleen. Epðilemðttð jotkut rikolliset kðdet olivat ottaneet toimekseen kaupungin sytyttðmisen, koska etððllð itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi ilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu, tulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat tðynnð viisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymðl—itð ja puisia, kaikenlaisia nðytðnt—jð varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja. Tððllð sðilytettiin my—skin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita, oliveja, viljaa, pðhkin—itð, pinjakðpyjð, joiden siemenið k—yhð kansa kðytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tðll—in armossaan suvaitsi kðskeð jakaa kaitaisten katujen rððsyisille asukkaille. Tððllð tapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja tððllð puhkesi rovio rovion viereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivðt kokonaiset kadut tuleen. Ihmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet vesijohtokaarille, koettivat liekkien vðristð arvata, mikð aine milloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista tuhansia ja miljoonia palavia pðhkinðn- tai mantelinkuoria, jotka loistavien perhosten lailla ðkkið lensivðt ilmaan--paukkuen haljetakseen tai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle tai kaupunkia ympðr—iville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja sekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin vðest— nðet pakeni minkð ehti porteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistð kaupungeista tulvi tuhansittain ihmisið palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja Campanian puolivillit paimenet taas riensivðt paikalle saaliin toivossa. Huuto £Rooma hukkuu!£ kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja nðihin aikoihin tiesi Rooman kaupungin hðvi— yliherruuden loppumista ja kaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittðneet ihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja karkulaisjoukkoa ei vðhððkððn surrut Rooman herruuden hðviðmistð. Takasihan hðvi— sille vapautuksen kahleista, ja tðmðn vapautensa nojalla asettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ry—st—nhimo kasvoi. Yksin palava kaupunki nðkyi vielð kiinnittðvðn puoleensa ihmisten huomion ja pidðttðvðn heitð yltymðstð panemaan toimeen veri l—ylyð. Mutta varmaan veril—yly likeni samassa mððrin kuin kaupunki muuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat nðyttivðt unohtavan, ettð Roomaan kuului muutakin kuin temppelejð ja muureja, nimittðin muutamia kymmenið legionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan johtajaa ja komentosanaa.--Mainittiin jo Spartacuksen nimeð, mutta Spartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi vðliaikaisesti varustaumaan aseikseen kaikki mitð irti sai. Mitð kummallisimpia huhuja lensi portilta portille. Toiset vðittivðt, ettð Vulcanus Jupiterin kðskystð hðvittðð kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, ettð Vesta kostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka nðin ajattelivat, eivðt ryhtyneet mihinkððn pelastusty—h—n, vaan kerððntyivðt temppelien ympðrille rukoilemaan jumalilta armahdusta. Useimmat sentððn huusivat, ettð Caesar oli kðskenyt polttaa Rooman pððstðkseen hajusta, joka leviðð Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa uuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tðtð ajatellessa raivostuivat ihmiset, ja varmaan olisi kðynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut, nimittðin ettð jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron kuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti. Monet vðittivðt, ettð Nero oli tullut hulluksi ja kðskenyt pretorianien karata suin pðin kansanjoukkoon ja panna toimeen tðydellisen veril—ylyn. Toiset vannoivat kautta jumalien, ettð kaikki pedot Vaskiparran kðskystð olivat pððstetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nðhty jalopeuroja, harja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsðhðrkið, jotka tallasivat jalkojensa alle mitð vain eteen sattui. Nðissð puheissa oli sen verran perðð, ettð norsut, nðhdessððn tulipalon lðhestyvðn, todella muutamissa paikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen pððstyððn olivat ne sitten hurjistuneina ja hðdissððn alkaneet juosta poispðin tulipalosta, hðvittðen kaikki tieltððn kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti kymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissð. Paljon ihmisið todella sai surmansa. Toiset heittðytyivðt, kadotettuaan kaiken omaisuutensa tai rakkaimpansa, epðtoivoissaan ja tahallisesti tuleen. Toiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin, Viminalin ja Esquilinuksen sekð Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden seutuvilla, missð kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli esiin niin monessa kohden yhtaikaa, ettð kun ihmisjoukot koittivat paeta toiselle taholle, heitð ðkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi liekkiseinð. Silloin tðytyi heidðn kohdata kamala kuolema tulimeressð. Yleisen sekasorron vallitessa eivðt hðtððntyneet ja kauhistuneet ihmiset lopulta tietðneet minne paeta. Kadut olivat tðynnð tavaroita, monet ahtaammat kohdat aivan lðpipððsemðtt—mið. Siinð, minne my—hemmin rakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin, Liviuksen porttikðytðvðn ja hiukan ylempðnð olevien Junon ja Lucinan temppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan vðlillð, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka nðillð olivat etsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivðt kuumuuteen. Sellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, l—ydettiin my—hemmin satoja hiiltyneitð ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellð tððllð olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan sisððn etsiðkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan keskikaupungilla asuvista perheistð ollut pelastunut kokonaan. Sentðhden kuului porteilta ja teiltð haikeita valituksia. Epðtoivoissaan kierteli siellð naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa tungoksessa tai tulessa. Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren onnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin temppelin eteen, oikoivat kðsiððn ja huusivat: "Jos olet vapauttaja, niin vapahda alttarisi ja kaupunki!" Joukon vimma kððntyi etupððssð vanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillð heidðn olisi, kansan kðsityksen mukaan, paremmin pitðnyt varjella kaupunkia. He olivat osoittautuneet aivan voimattomiksi, sentðhden heitð sadateltiin. Mutta kun Via Asinarialta pðin saapui saatto egyptilðisið pappeja, kantaen Isis-kuvaa, joka oli pelastettu erððstð Porta Caelimontanan likeisyydessð sijaitsevasta temppelistð, karkasivat ihmisjoukot keskelle saattoa, pysðyttivðt vaunut, vetivðt kuvan Appian portille ja kantoivat sen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta tðten oli rohjettu loukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista, Baalia tai Jehovaa. Nðiden jumalien tunnustajat olivat paenneet Suburrasta ja Tiberin takaa, ja kentðt kaupunginmuurien ulkopuolella kaikuivat heidðn huutoaan ja parkuaan. Heidðn huudostaan soi kuitenkin ikððnkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivðt heidðn kuoroonsa ylistðmððn "maailman herraa", suuttuivat toiset heidðn riemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellð tððllð veisasivat miehuutensa tðysissð voimissa olevat miehet, vanhukset, naiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsið, joita ei kukaan saattanut ymmðrtðð mutta joissa yhtðmittaa toistuivat sanat: "Jo tulee tuomion pðivð, se suuri vihan ja tuskan pðivð". Raivoisan meren lailla vy—ryivðt ja hyrskyivðt ihmisaallot palavan kaupungin ympðrillð. Mutta eivðt auttaneet rukoukset enempðð kuin uhkaukset ja virretkððn. Hðvitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse sallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona sðilytettiin suuria hamppu- ja k—ysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekð kaikenlaisia koneita, joita kðytettiin kilpaleikeissð. Nðmð samaten kuin piki- ja tervavarastot, joita tarvittiin k—ysien voitelemiseen, syttyivðt tuleen. Muutaman tunnin perðstð loisti se osa kaupunkia, jossa Mars-kenttð oli, ainoana heleðnkeltaisena liekkinð. Kauhu oli siihen mððrððn tylsistyttðnyt ihmiset, ettð he lopulta luulivat yleisen sekasorron vaikuttaneen pðivðn ja y—n vaihteluunkin: he uskoivat nðkevðnsð auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perðstð vei tasainen, verenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvðrisiltð liekeiltð. Tulimerestð nousi hehkuvaa taivasta kohti ikððnkuin jðttilðiskokoisia suihkulðhteitð ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi luudiksi ja h—yheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne kultaisiksi langoiksi ja sðken—iviksi hiussuortuviksi ja lennðtti alas Campanialle, Albanin vuoria kohti. Y— kðvi yhð valoisammaksi. Ilma ei enðð ollut pelkkðð valoa--se tuntui olevan liekkið. Tiber virtasi elðvðnð tulena. Onneton kaupunki muuttui tðydelliseksi helvetiksi. Tulipalo otti yhtenððn haltuunsa uusia aloja, valloitti vðkirynnðk—llð kukkulat, valautui tasangoille, tðytti laaksot, mellasti, ryski ja raivosi. NELJáSKYMMENESVIIDES LUKU. Kankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hðnet sekð antoi hðnelle ruokaa. Pððstyððn voimiinsa ilmoitti nuori tribuni aikovansa vielð tðnð y—nð lðhteð etsimððn Linusta. Macrinus, joka oli kristitty, kertoi kuten Chilonkin, ettð Linus erððn vanhemman, Clemens-nimisen papin kanssa oli lðhtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin piti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tðssð kaupunginosassa tiesivðt, ettð Linus kaksi pðivðð sitten oli uskonut talonsa erððn Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitð, ettei Lygia eikð Ursus olleet jððneet kotiin, vaan ettð hekin olivat lðhteneet Ostrianumiin. Tðmð tieto tuotti hðnelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hðnen olisi varmaan kðynyt vaikeaksi joka pðivð kulkea Tiberin takaa Nomentanan portille asti ja sieltð taas takaisin Tiberin taakse. Epðilemðttð hðnen tarkoituksensa siis oli asua muutamat pðivðt jonkun uskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus tietysti olivat hðnen kanssaan. He olivat siis pððsseet pakoon tulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhot—itððn aina Esquilinuksen taakse. Vinitius luuli tðssð kaikessa huomaavansa Kristuksen varjeluksen. Hðn tunsi vaeltavansa Hðnen turvissaan ja hðnen sydðmensð valtasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissð vannoi hðn Kristukselle palkitsevansa Hðnen armonsa koko elðmðllððn. Nyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hðn l—ytðð Lygian, Linuksen ja Pietarin, vie hðn heidðt jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa Siciliaan asti. Rooma palaa,--muutaman pðivðn perðstð ei siitð ole jðljellð kuin tuhkalðjð--miksi he siis jðisivðt tðnne hðtððntyneen kansan joukkoon, keskelle hðvitystð? Siellð he voivat elðð uskollisten orjien ympðr—iminð, tyyninð ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa, Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hðn nyt vain l—ytðisi heidðt! L—ytðminen ei ollut ensinkððn helppoa. Vinitius muisti millð vaivalla hðn oli pððssyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitð kierroksia hðnen oli tðytynyt tehdð pððstðkseen Via Portuensikselle. Sentðhden hðn nyt pððtti valita toisen tien. Oli ehkð paras ensin kulkea Via Triumphatorista, sitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertðð Pincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentðn poikki, pitkin Pompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjðð, Via Nomentanalle asti. Se olisi kyllð ollut lyhyin tie, mutta sekð Macrinus ettð Chilon kehoittivat hðntð hylkððmððn sen. Tosin ei tuli vielð ollut pððssyt nðihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan tðynnð ihmisið ja heidðn tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan Ager Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitð joen poikki kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse Porta Salarialle. Hetkisen epðiltyððn pððtti Vinitius seurata heidðn neuvoaan. Macrinuksen tðytyi jððdð taloa vartioimaan, mutta hðn hankki Vinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian vastaista kuljettamista varten. Hðn tarjosi Vinitiukselle niinikððn orjaa, mutta sitð Vinitius ei ottanut, koska hðn arveli pian tapaavansa tieltð jonkun pretorianiosaston, jonka voisi kðskeð matkaansa. Hetken pððstð riensi hðn jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via Triumphatorikselle pðin. Aukeilla paikoilla oli tððllðkin pakolaisia, mutta helposti saattoi sentððn pððstð eteenpðin, sillð suurin osa asukkaita oli paennut Via Potruensista my—ten merelle pðin. Heidðn pððstyððn Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien puutarhojen vðlitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleðllð hohteella, ikððnkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kðvi yhð vapaammaksi, ainoastaan silloin tðll—in tðytyi otella maalaisvðest—n kanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hðnen perðssððn ja puheli yhtðmittaa itsekseen: "Kas, nythðn se tulipalo jði taaksemme ja lðmmittðð selkððmme. Tðmð tie ei vielð koskaan —isin ole ollut nðin valoisa. Oi Zeus! jollet pilvistðsi pððstð aika sadekuuroa sammuttamaan tðtð tulipaloa, niin osoitat, ettet vðlitð Roomasta. Ihmisvoima ei tðllaista tulipaloa sammuta. Voi tðtð kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja nyt saa kuka kreikkalainen hyvðnsð paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka sitð olisi uskonut!... Ei ole enðð Roomaa eikð Rooman valtiaita!... Kuka tahansa saa kðyskennellð Rooman raunioilla, jahka ne vain jððhtyvðt, ja vihellellð mielin mððrin--ei kukaan tule kieltðmððn! Oi jumalat! vihellellð maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka kreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?... Ja kuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellð, sillð tuhkalðjð on tuhkalðjð, syntyipð se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta kaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkðð hajoittaa." Tðmðn yksinpuhelunsa aikana hðn tuon tuostakin kððntyi katselemaan tulipaloa, ja ilme hðnen kasvoissaan oli sekð hðijy ettð tyytyvðinen. Hetkisen perðstð hðn jatkoi: "Se hðviðð, se hðviðð! Kohta sitð ei enðð ole maan pððllð. Minne maailma nyt lðhettðð viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistð kyynelið ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa. Kapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on ollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nðlkð, teurasti se yhden lampaista, s—i lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi jumalien isð, taljan. Kuka, oi pilvienpitðjð, nyt pitðð huolta teurastuksesta ja kenen kðsiin sinð panet paimenen piiskan? Sillð Rooma palaa, palaa sellaisella vauhdilla, ettð luulisi sinun itsesi, isð, salamallasi sytyttðneen sen tuleen." "Nukutko?" ðrðhti Vinitius ðkkið, "vai mitð sinð siellð teet?" "Itken Roomaa, herra," vastasi Chilon. "Voi Jupiterin kaupunkia!..." Jonkun aikaa he ratsastivat ððnett—minð. Ei kuulunut muuta kuin tulen nurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat huviloiden likeisyydessð ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekð kaikkinaiset metsðlinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkððt asujamet luulivat nðhtðvðsti tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska niitð laumoittain sy—ksyi suin pðin tuleen. Vinitius alkoi ensinnð puhua: "Missð sinð olit, kun tulipalo syttyi?" "Olin juuri menossa ystðvðni Eurytiuksen luo, joka piti kauppaa Suuren Sirkuksen luona, ja mietiskelin juuri Kristuksen oppia, kun ruvettiin huutamaan: 'Tuli on irti!' Ensinnð kerððntyivðt ihmiset sirkusrakennuksen ympðrille, joko pelastaakseen sitð tai uteliaisuudesta, mutta kun liekit ottivat haltuunsa koko rakennuksen ja kun siellð tððllð muuallakin kaupungilla rupesi nðkymððn tulipalon oireita, ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ajattelemaan omaa pelastusta." "Nðitk— ihmisten kiertelevðn sytyttelemðssð taloja?" "Kyllð minun tðytyi kaikenkaltaisia nðhdð, oi Aeneaksen jðlkelðinen! Nðin ihmisten miekka kðdessð raivautuvan tungoksen lðpi, nðin heidðn surmaavan toisiaan. Ihmisten sisðlmyksið oli kadulla, joukon jaloissa. Oi, herra, olisi luullut barbarien valloittaneen kaupungin ja panneen toimeen teloituksen. Ihmiset vaikeroivat maailmanlopun tulleen. Toiset menivðt niin py—rðlle pððstððn, etteivðt koettaneetkaan pððstð pakoon, vaan pysyivðt tylsistyneinð paikoillaan, kunnes tuli heidðt saavutti. Toiset tulivat hulluiksi, toiset kirkuivat epðtoivoissaan. Oli sentððn sellaisiakin, jotka kirkuivat ilosta, sillð katso, herra, maailmassa on paljon pahoja ihmisið. Eivðt he ymmðrrð antaa arvoa teidðn lempeðlle hallituksellenne ja oikeudenmukaisille laeillenne, jotka sallivat teidðn ottaa toiselta hðnen omaisuutensa ja pistðð sen omaan pussiinne. Ihmiset eivðt osaa alistua jumalien tahdon alle!" Vinitius oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikð huomannut Chilonin ððnessð vðrðjðvðð ivaa. Hðnen pintaansa karmi kun hðn ajatteli, ettð Lygian mahdollisesti oli tðytynyt olla tuossa hirveðssð sekamelskassa, kadulla, jolle oli viskattu ihmisten sisðlmyksið joukon tallattavaksi. Hðn oli vðhintððn kymmenen kertaa kðskenyt Chilonin kertoa kaikki mitð hðn tiesi, mutta nyt hðn kuitenkin vielð kerran kððntyi hðnen puoleensa: "Nðitk— sinð omin silmin heidðt Ostrianumissa?" "Nðin, oi Venuksen poika! Nðin neidon, nðin hyvðsydðmisen lygilðisen, pyhðn Linuksen ja apostoli Pietarin." "Ennen tulipaloako?" "Ennen tulipaloa, oi Mitra!" Mutta Vinitiuksen pððhðn pðlkðhti ðkkið ajatus, ettð Chilon ehkð valehtelee. Hðn pysðytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen uhkaavan katseen ja kysyi: "Mitð sinð siellð teit?" Chilon joutui hðmilleen. Hðn oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset, ajatellut, ettð kun Rooman kaupunki hðviðð, niin Rooman valtakunnan piirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hðn oli yp—-yksin Vinitiuksen kanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten uhalla kðskeneen hðntð jðttðmððn kristityt--varsinkin Linuksen ja Lygian--rauhaan. "Herra," huudahti hðn, "mikset usko, ettð minð heitð rakastan? Puhun tðyttð totta! Olen kðynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen kristitty. Pyrrho opetti minua pitðmððn hyvettð suuremmassa arvossa kuin filosofiaa, sentðhden etsin nykyððn hyveellisten ihmisten seuraa. Olenhan sitðpaitsi k—yhð mies ja sillaikaa kun sinð, Jupiter, olit Antiumissa, sain monesti kðrsið nðlkðð kirjojeni ððressð. Usein istuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillð kristityt jakelevat enemmðn almuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensð, vaikka ovatkin k—yhðð kansaa." Tðmð selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttðvðltð. Hðnen ððnensð oli jo leppeðmpi, kun hðn kysyi: "Etk— tiedð, missð Linus nykyððn asuu?" "Sinð rankaisit minua kerran hirveðsti uteliaisuuden viasta, vastasi kreikkalainen." Vinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa. "Herra," virkkoi Chilon hetkisen perðstð, "ilman minua et olisi l—ytðnyt neittð. Jos nyt siis l—ydðmme hðnet, niin ethðn unohda k—yhðð tietðjðð?" "Sinð saat talon viinitarhoineen likellð Ameriolaa," vastasi Vinitius. "Kiitðn sinua, Herkules! Sanoitko: viinitarhoineen?... Kiitðn sinua! Oi, kiitðn! Viinitarhoineen!" He sivuuttivat Vaticanuksen kukkulan, joka tulipalon hohteessa heloitti aivan punaisena, pððsivðt Naumachian tuolle puolen ja kððntyivðt oikealle. Heidðn tarkoituksensa oli ratsastaa Vaticanuksen kentðn poikki, tulla joelle, pððstð sen yli ja siitð Porta Flaminalle. ákkið Chilon seisautti muulinsa ja virkkoi: "Herra! Pððhðni pðlkðhti hyvð tuuma." "Puhu!" kehoitti Vinitius. "Janiculuksen ja Vaticanuksen kukkuloiden vðlillð Agrippan lammen takana on kuoppia, joista otettiin kivið ja hiekkaa, kun Neron sirkusta rakennettiin. Kuule nyt herra, mitð sanon! Kuten tiedðt, asuu tððllð Tiberin takana paljon juutalaisia. Nðmð ovat viime aikoina hirveðllð tavalla ruvenneet vainoamaan kristittyjð. Muistat ehkð, ettð Roomassa jo jumalallisen Klaudiuksen aikana oli sellaisia kahakoita, ettð Caesarin tðytyi karkoittaa juutalaiset kaupungista. Sittemmin he palasivat takaisin ja nyt he elðvðt huolettomina Augustan suojeluksen alla ja kohtelevat kristittyjð kahta ankarammin. Minð tiedðn sen. Olen omin silmin nðhnyt! Tosin ei ole annettu mitððn virallista julistusta heitð vastaan, mutta juutalaiset menevðt kaupunginprefektin luo ja syyttðvðt heitð siitð, ettð he murhaavat lapsia, palvelevat aasia ja julistavat oppia, jota ei senaatti ole vahvistanut. Itse puolestaan he hy—kkððvðt heidðn rukoushuoneisiinsa ja kðyttðytyvðt niin raivoisasti, ettð kristittyjen tðytyy mennð piiloon." "Mitð muuta sinulla on sanomista?" kysyi Vinitius. "Sitð, herra, ettð kristittyjen vainoja vðlttððkseen tðytyy pitðð rukouksensa salaa, vaikka Tiberin takana kyllð on julkinen synagoga. He kokoontuvat autioihin latoihin tai santakuoppiin kaupungin ulkopuolella. Kristityt Tiberin takaa ovat valinneet kðytettðvðkseen juuri sen hiekkakuopan, joka on syntynyt sirkusta ja useita Tiberin rannalle tehtyjð taloja rakennettaessa. Nyt, kun kaupunki palaa, rukoilevat he lakkaamatta. Voimme tavata heitð lukemattomia mððrið maakuopista. Sentðhden ehdottaisin, herra, ettð poikkeaisimme tðnne katsomaan." "Mutta sinðhðn sanoit, ettð Linus oli lðhtenyt Ostrianumiin!" huudahti Vinitius kðrsimðtt—mðsti. "Mutta sinð lupasit minulle talon ja viinitarhan likellð Ameriolaa," vastasi Chilon, "ja sentðhden tahdon minð etsið neidon kaikkialta, mistð vain saatan toivoa l—ytðvðni hðnet. He ovat tulipalon sytyttyð voineet palata Tiberin taakse... He ovat ehkð kiertðneet kaupungin ympðri, kuten me nyt teemme. Linuksella on nðet talo, hðn on luultavasti tahtonut nðhdð, syttyisik— sekin kaupunginosa tuleen, missð hðnen talonsa on. Jos niin on kðynyt, vannon sinulle, herra, kautta Persephoneen, ettð tapaamme heidðt hiekkahaudasta. Ainakin saamme heistð tietoja." "Olet oikeassa. Johda minut siis sinne," kðski tribuni. Hetkeðkððn epðilemðttð kððnsi Chilon muulinsa vasemmalle, kukkulaa kohti. Kun he vðhðn aikaa olivat kiertðneet vuorta, peitti se heiltð tulipalon, joten he kulkivat pimeðssð, vaikka likeiset kukkulat hohtivat tðydessð punassa. Pððstyððn sirkuksen ohitse kððntyivðt he vielðkin vasemmalle ja joutuivat jonkinlaiseen solaan, jossa vallitsi tðydellinen pimeys. Mutta pian huomasi Vinitius pimeydessð joukoittain tuikkivia lyhtyvalkeita. "Tuossa he ovatkin!" huudahti Chilon. "Nyt heitð on tððllð enemmðn kuin koskaan ennen, sillð toiset rukoushuoneet ovat tðynnð savua, kuten koko Tiberin-takainen kaupunginosa." "Totta totisesti! kuulen veisuuta," virkkoi Vinitius. Vuoren pimeðstð aukosta kuului todella laulavia ihmisððnið, ja lyhdyt katosivat katoamistaan vuoreen. Mutta syrjðkðytðvistð tulvi yhtðmittaa uusia tulokkaita, ja ennen pitkðð olivat Vinitius ja Chilon joutuneet keskelle ihmisjoukkoa. Chilon astui muulin selðstð, viittasi pojalle, joka sattui kulkemaan hðnen rinnallaan, ja sanoi: "Olen Kristuksen pappi ja piispa. Pidðppð muulejamme, niin saat minulta siunauksen ja syntisi anteeksi." Hðn ei odottanut pojalta vastausta, vaan viskasi ohjakset hðnen kðsiinsð ja sekaantui Vinitiuksen kanssa ihmisjoukkoon. He suuntasivat kulkunsa maan alle ja astuivat lyhtyjen himmeðssð valossa pimeðn kðytðvðn lðpi. Siitð he tulivat avaraan onkaloon, josta nðhtðvðsti ennen oli otettu kivið, koska seinissð vielð oli tuoreet jðljet. Siellð oli valoisampaa kuin kðytðvðssð, sillð siellð paloi, paitsi lamppuja ja lyhtyjð, my—skin soihtuja. Niiden valossa nðki Vinitius suuria ihmisjoukkoja polvillaan, kðsivarret ojennettuina taivasta kohti. Lygiaa, apostoli Pietaria ja Linusta ei nðkynyt missððn, mutta kaikkien rukoilevien kasvoista loisti juhlallinen mielenliikutus. Toiset nðyttivðt odottavan, luottavan ja toivovan. Tulet kuvastuivat silmien valkuaisista, jotka tðhtðsivðt taivasta kohti, kalpeilta, liidunkarvaisilta otsilta valui hiki; toiset veisasivat virttð, toiset toistelivat tulisesti Jeesuksen nimeð, toiset l—ivðt rintoihinsa. Saattoi selvðsti nðhdð, ettð kaikki odottivat jotakin yliluonnollista. ákkið vaikeni veisuu, ja komeroon, joka nðhtðvðsti oli syntynyt suuren kivilouhikon jðljeltð, nousi Vinitiuksen tuttava, Crispus. Hðn kulki miltei kuin unissaan, kasvot kalpeina, ankaruutta ja uskonkiihkoa uhkuvina. Kaikkien silmðt kððntyvðt nyt hðneen, ja toivon- ja lohdutuksenjanoiset nðyttivðt odottavan saavansa tyydytystð hðneltð. Mutta kun hðn oli siunannut kansan, rupesi hðn puhumaan hðtðisesti, miltei kirkuen: "Katukaa syntejðnne, sillð hetki on tullut. Jo on Herra lðhettðnyt tulensa hðvittðmððn rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia! Tuomion, vihan ja koston hetki on tullut... Herra lupasi tulla, ja pian nðette Hðnen tulevan! Mutta hðn ei enðð tulekaan Karitsana, joka uhrasi verensð teidðn syntienne tðhden, vaan hirveðnð tuomarina, joka vanhurskautensa vihassa sy—ksee syntiset ja epðuskoiset kadotukseen... Voi maailmaa ja voi syntisið, sillð ei heille enðð armoa l—ytymðn pidð... Jo nðen Sinut, Kriste! Tðhdet putoavat sateena taivaalta, aurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta Sinð tulet torvien soidessa ja pyhðt enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet keskellð pitkðisen jylinðð. Minð nðen ja kuulen Sinut, oi Kriste!" Hðn vaikeni, nosti silmðnsð taivasta kohti ja jði katsomaan ikððnkuin hðn jossakin kaukana olisi nðhnyt hirveðn nðyn. ákkið alkoi maan pððltð kuulua kumeaa tðrinðð ... tðrðhdys, toinen, kymmenes. Palavassa kaupungissa olivat nimittðin rakennukset pitkin kokonaisten katujen mittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjð piti siitð johtuvaa melua selvðnð taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen pðivðn tulleen. Usko Kristuksen ðkillisestð tulemisesta ja maailman lopusta oli nðet levinnyt heidðnkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa oli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tðtð uskoa. Kauhistus valtasi siis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: "tuomiopðivð on tullut!..." Toiset peittivðt kðsillððn kasvonsa, luullen maanjðristyksen raivoavan ympðrillððn ja halkeamista sy—ksyvðn esiin helvetin petoja kðymððn syntisten kimppuun. Toiset huusivat: "Kriste, armahda meitð! Lunastaja, ole laupias!..."--toiset tunnustivat ððneen syntinsð ja toiset karkasivat ystðviensð syliin, jotteivðt kauhistuksen hetkellð olisi yksin. Joukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka nðyttivðt olevan kotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja joissa ei saattanut huomata vðhintðkððn pelkoa. Tuon tuostakin nostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan kðsittðmðtt—mið sanoja kðsittðmðtt—millð kielillð. "Herðð sinð, joka makaat!" kajahti jostakin luolan pimeðstð nurkasta. Mutta ylinnð muita ððnið jyrisi Crispuksen huuto: "valvokaa! valvokaa!" Ajoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltð kuin ihmiset henkeð pidðtellen olisivat odottaneet, mitð tuleman piti. Silloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten pððsivðt rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. "Lunastaja, ole laupias!" Tuon tuostakin korotti Crispus ððnensð ja huusi: "Hyljðtkðð maallinen omaisuutenne, sillð vðhðn ajan perðstð ei pidð maaperðð teidðn jalkainne alla oleman! Hyljðtkðð maallinen rakkautenne, sillð ei Herra huoli niistð, jotka rakastavat luontokappaleita enemmðn kuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa elðjið! voi miehið, vaimoja ja lapsia!..." ákkið tuntui hiekkahaudassa tðrðhdys, joka oli kovempi kuin kaikki edelliset. Ihmiset heittðytyivðt silloin maahan ja laskivat kðsivartensa ristiin rinnalle, ikððnkuin sillð merkillð suojellakseen itseððn pahoja henkið vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hðtðistð hengitystð ja kauhistuneita kuiskauksia: "Jeesus, Jeesus, Jeesus!" sekð silloin tðll—in lapsen itkua. ákkið lausui tyyni ððni polvistuvan ihmisjoukon pðiden pððllitse: "Rauha olkoon teille!" Puhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan. Hðnen ððnensð sointu karkoitti kuin pyyhkðisemðllð kaiken kauhun. Oli kuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset nousivat maasta, likeisimmðt pakenivat hðnen jalkainsa juureen, ikððnkuin etsiðkseen turvaa hðnen siipiensð varjosta. Hðn ojensi kðsivartensa heidðn puoleensa ja lausui: "Minkðtðhden te epðilette teidðn sydðmissðnne? Kuka teistð tietðð, mitð saattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllð hðvitti tulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on lunastanut, on tapahtuva hðnen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hðnen nimensð huulillanne. Rauha olkoon teidðn kanssanne!" Crispuksen hirveiden, armottomien sanojen perðstð vaikutti Pietarin puhe kuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus Jumalaan. Kristus kðvi taasen heidðn silmissððn siksi, jota he apostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hðn ei ollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kðrsivðllinen Karitsa, jonka laupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen tunne elðhdytti kaikkien lðsnðolijoiden mielet ja heidðn sydðmensð uhkui kiitollisuutta apostolia kohtaan. "Me olemme lampaitasi, ruoki meitð!" huudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmðt lausuivat: "ðlð meitð heitð koston pðivðnð!" He olivat polvillaan hðnen jalkainsa juuressa. Mutta kun Vinitius sen nðki, likeni hðn apostolia, tarttui hðnen vaatteidensa liepeeseen, kumarsi pððnsð ja puhui: "Herra, auta minua! Olen etsinyt tytt—ð tulipalon, savun ja tungoksen seasta enkð ole saattanut l—ytðð hðntð. Mutta minð uskon, ettð sinð voit hðnet minulle palauttaa." Pietari laski kðtensð hðnen pððlaelleen. "Usko," lausui hðn, "ja seuraa minua." NELJáSKYMMENESKUUDES LUKU. Kaupunki yhð paloi. Suuri Sirkus hajosi tuhkaksi, samoin ne kadut ja kaupunginosat, jotka ensinnð olivat syttyneet. Aina kun rakennukset romahtivat kasaan, leimahti liekki hetkeksi taivasta kohti. Tuuli oli kððntynyt ja puhalsi nyt tavattomalla voimalla mereltð pðin, kuljettaen Caeliukselle, Esquilinukselle ja Viminalikselle tuliaaltoja, kekðleitð ja hiilið. Nyt ajateltiin sentððn jo pelastustakin. Tigellinus oli kolmantena pðivðnð saapunut Antiumista onnettomuuspaikalle, ja hðnen kðskystððn oli ruvettu hajoittamaan rakennuksia Esquilinuksella, jotta tuli, joutuessaan tyhjðlle paikalle, itsestððn sammuisi. Tðmð toimenpide tarkoitti sentððn ainoastaan viimeisen kaupunginosan pelastamista, sillð sen pelastamista, joka jo oli syttynyt tuleen, ei enðð ollut ajatteleminenkaan. Sitðpaitsi oli ryhdyttðvð torjumaan kaikkinaisia muita onnettomuutta seuraavia vaaroja. Mððrððmðtt—mðt rikkaudet, koko asukkaiden omaisuus oli mennyt hukkaan yhdessð kaupungin kanssa, ja satojatuhansia ihmisið hoippuili keppikerjðlðisinð kaupungin muurien ulkopuolella. Jo seuraavana pðivðnð rupesi nðlkð ahdistamaan ihmislaumoja, sillð kaupunkiin kootut ððrett—mðt ruokavarastot olivat palaneet ja uusien hankkimista ei kukaan tðmðn yleisen, hirmuisen sekasorron vallitessa ollut ajatellut. Vasta Tigellinuksen saavuttua paikalle lðhetettiin sanansaattajia Ostiaan, mutta sillaikaa oli kansa ehtinyt ottaa sangen uhkaavan asenteen. Sen talon ympðrille Aqua Appian varrella, jossa Tigellinus siihen aikaan asui, oli kerððntynyt laumottain naisia ja he huusivat lakkaamatta, aamusta my—hððn y—h—n asti: "antakaa leipðð ja asuntoa!" Pretorianeja oli komennettu paikalle suurelta leiriltð Via Salarian ja Via Nomentanan vðlillð, mutta turhaan koettivat he saada aikaan jonkinlaista jðrjestystð. Monesti ryhtyivðt ihmiset tekemððn heille julkista vastarintaa. Tuon tuostakin viittasivat turvattomat joukot palavaa kaupunkia ja kirkuivat: "tappakaa meidðt nyt tðssð tulen valossa!" He sadattelivat Caesaria, augustianeja, pretoriani-sotamiehið, ja hðmmennys kasvoi kasvamistaan. Tigellinus, joka keskellð y—tð katseli hðvitystð ja nðki tuhansien tulien loimuavan, luuli lopulta nðkevðnsð vartiotulia vihollisten leireistð. Hðnen kðskystððn oli kaupunkiin tilattu suuret mððrðt jauhoja ja valmiita leipið sekð Ostiasta ettð kaikista lðhiseudun kylistð ja kaupungeista, mutta kun ensi lðhetykset y—llð saapuivat Emporiumiin, mursi kansa Aventinuksen puoleisen pððportin ja hy—kkðsi ruokavarojen kimppuun, saaden aikaan hirveðn sekamelskan. Liekkien valossa syntyi nyt ottelu leivistð, sillð seurauksella, ettð suuri osa putosi maahan. Rikkoutuneista sðkeistð varisseet jauhot peittivðt valkeana lumitienð koko Drusuksen ja Germanicuksen porttien vðlin, ja melskettð kesti kunnes sotamiehet olivat valloittaneet rakennuksen ja nuolien ja heittokeihðsten avulla hajoittaneet joukot. Tðllaista hðvitystð ei Rooma ollut kokenut sitten kuin Brennuksen aikana, jolloin gallialaiset olivat hy—kðnneet kaupunkiin. Monet vertailivatkin kauhistuksissaan tðtð tulipaloa senaikaiseen. Mutta olihan toki silloin edes Kapitolium sðilynyt. Nyt ympðr—i Kapitoliumiakin hirveð tuliseppel. Marmori tosin ei palanut tulessa, mutta —isin, kun tuuli hetkiseksi hajoitti liekit, saattoi vuorenhuipulta nðhdð Jupiterin temppelin pylvðsrivien loistavan ruusunkarvaisina, muuttuneina hehkuvien hiilten nðk—isiksi. Brennuksen aikana oli Rooman vðest— ollut rehellistð yhtenðistð kansaa, joka rakasti kaupunkiaan ja alttarejaan, mutta nyt kierteli palavan kaupungin muurien takana joukko, jossa enimmðkseen oli orjia ja vapautettuja, raivostunutta, kapinallista vðkeð, joka minð hetkenð hyvðnsð nðlðn ja hðdðn yllyttðmðnð oli valmis nousemaan kapinaan kaupunkia ja hallitusta vastaan. Tulipalon hirveð laajuus sai kuitenkin joukonkin sydðmet vapisemaan ja pidðtti sen intohimojen puhkeamista. Mutta tulipalon hðvityksen lisðksi oli odotettavissa nðlðnhðtð ja taudit. Ja sitð paitsi olivat hirveðt heinðkuun kuumat juuri alkaneet. Ilmaa, joka oli tðynnð tulta ja aurinkoa, oli miltei mahdoton hengittðð. Y— ei tuottanut minkððnlaista virkistystð, sillð silloin muuttui nðyttðm— tðydelliseksi helvetiksi. Pðivðllðkin tuntui se kyllð kamalalta ja pahaa ennustavalta. Keskellð jðttilðiskaupunki kukkuloillaan, muuttuneena ainoaksi tulta sy—ksevðksi hirvi—ksi--ympðrillð, aina Albanian vuorille asti, sanomaton sekamelska: majoja, telttoja, koppeja, ajoneuvoja, rasioita, kððr—jð, kimpsuja, kampsuja, tulisijoja, kaikki paksunaan tomua ja savua. Aurinko nousi punaisena tulipalon takaa, ilma oli tðynnð melua, huutoja, uhkaa, vihaa ja kauhua, miesten, naisten ja lasten kasvoissa tylsð epðtoivo. Quiritit, kreikkalaiset, raa'at, vaaleasilmðiset miehet pohjoisesta, Afrikasta ja Aasiasta--kaikki olivat sekaisin. Porvarien joukossa oli orjia, vapautettuja, miekkailijoita, kauppiaita, kðsity—lðisið, poikanulikoita ja sotamiehið: oikea ihmismeri vy—ryi tulisaaren ympðrillð. Kaikenkaltaiset huhut liikuttelivat tðtð merta niinkuin tuuli aaltoja. Uutiset olivat suotuisia tai vðhemmin suotuisia. Kerrottiin, ettð Emporiumiin oli saapunut mððrððmðtt—mðn paljo viljaa ja vaatteita, joita ilmaiseksi piti jaettaman kansalle. Niinikððn tiedettiin, ettð Aasian ja Afrikan maakunnissa oli Caesarin kðskystð ry—stetty kaikki aarteet ja rikkaudet, jotta ne jaettaisiin Rooman asukkaille. Jokaisen piti muka saada niin paljon, ettð hðn voisi rakentaa oman talon. Samaan aikaan liikkuili kuitenkin sellaisiakin uutisia, ettð vesijohtovesi on myrkytetty ja ettð Nero aikoo hðvittðð kaupungin maan tasalle muuttaakseen Kreikkaan tai Egyptiin ja sieltð alkaakseen hallita maailmaa. Kaikki huhut levisivðt salaman nopeudella. Kansa oli taipuvainen uskomaan niihin kaikkiin, ja ne yllyttivðt sen paikalla mielialaa vastaaviin tunteenpurkauksiin, milloin toivoon, milloin vihaan, pelkoon tai raivoon. Vihdoin joutui tðmð tuhansiin nouseva, kirjava joukko kuin kuumeeseen. Sama usko, joka oli voittanut jalansijaa kristityissð, ettð nimittðin maailma pian hðvitettðisiin tulella, oli levinnyt my—skin jumalien tunnustajien joukkoon ja voitti pðivð pðivðltð enemmðn alaa. Ihmiset menivðt tainnoksiin tai tulivat mielipuoliksi. He luulivat pilvestð, joita tuliloimut valaisivat, nðkevðnsð jumalien katselevan maailman hðvi—tð. Silloin korottivat he kðtensð heitð kohti, rukoilivat heiltð armoa tai kiroilivat heitð. Sillaikaa hajoittivat sotamiehet kaupunkilaisten avulla taloja Esquilinuksella, Caeliuksella ja Tiberin takana, ja tðmðn toimenpiteen kautta pelastui todella joku osa kaupunkia. Mutta mððrððmðtt—mðt aarteet, joita vuosikymmenten voitoilla oli kerðilty, korvaamattoman kalliit taideteokset, ihanat temppelit ja mitð kallisarvoisimmat muistomerkit roomalaisesta menneisyydestð ja roomalaisten vallan loistosta paloivat poroksi. Koko kaupungista pelastui ainoastaan muutamia laitimaisia osia ja kymmeniðtuhansia ihmisið jði kodittomiksi. Jotkut levittelivðt sellaisiakin huhuja, ettð sotamiehet hajoittavat taloja vain siitð syystð, ettei kaupungista jðisi kiveð kiven pððlle, eikð suinkaan ehkðistðkseen tulen vauhtia. Tigellinus rukoili joka kirjeessððn Caesaria tulemaan Roomaan, jotta hðn lðsnðolollaan rauhoittaisi raivostuneen kansan. Mutta Nero ei liikahtanut ennen kuin "domus transitoria" oli syttynyt tuleen, ja kiire tuli hðnelle sitten vasta, kun hðn pelkðsi sen hetken luistavan kðsistððn, jolloin tulipalo olisi saavuttanut mahtavuutensa huipun. NELJáSKYMMENESSEITSEMáS LUKU. Tuli oli jo pððssyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kððntyi tuuli. Liekit vetðytyivðt silloin Via Latalle ja Tiberiin pðin, ympðr—ivðt Kapitoliumin, levisivðt Forum Boariumille, hðvittivðt kaikki mitð ennen olivat sððstðneet ja likenivðt uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka oli koonnut ympðrilleen kaikki pretorianien voimat, lðhetti lðhettðmistððn sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, ettð Caesar vain pitðisi varansa: tulipalo on tosin vielð yltymðssð, mutta ennen pitkðð komea nðytelmð jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentððn vasta y—n aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi nautittavammillaan. Hðn pysðhtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti telttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hðnen avullaan sopivia asentoja, kasvojen ilmeitð ja liikkeitð sekð neuvotteli siitð, miten kðsivarret olivat pidettðvðt lausuessa sanoja: "oi pyhð kaupunki, mi lujemmalta Ida-vuorta nðytit"--olivatko molemmat kðsivarret pidettðvðt ylhððllð vai pitik— toisen kðden pidellð forminksia ja toisen riippua suorana pitkin kylkeð, tai oliko ainoastaan yksi kðsivarsi nostettava ilmaan. Sillð nðmð kysymykset olivat hðnen mielestððn sinð hetkenð tðrkeðmmðt kaikkea muuta. Illansuussa hðn vihdoin lðksi liikkeelle ja kysyi vielð silloin Petroniukselta, eik— hðvitykselle pyhitettyjð runoja vðlttðmðtt—mðsti olisi h—ystettðvð muutamilla komeilla, jumalia vastaan tðhdðtyillð kirouksilla, ja eik— taiteenkin kannalta katsoen sellaisten aivan vðlitt—mðsti tðytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka paraikaa kadottaa isðnmaansa. Puoliy—n aikaan hðn ja hðnen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin muureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja, vapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania oli asetettu molemmin puolin tietð valvomaan, ettð Caesar rauhassa ja vaaratta saisi kulkea, sekð pitðmððn raivostunutta kansaa sopivan matkan pððssð. Kun kansa sai nðhdð kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan ja viheltðmððn, mutta ei uskaltanut hy—kðtð kimppuun. Kuului sentððn kðttentaputuksiakin, sillð roskavðki, joka ei ollut omistanut mitððn ja joka niinmuodoin ei ollut saattanut mitððn kadottaakaan, toivoi, ettð sille nyt jaettaisiin jyvið, oliveja, vaatteita ja rahaa vielð anteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentððn sekð huudot ettð vihellykset ja kðttentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen pðrinððn. Tigellinus oli nðet kðskenyt ottaa vastaan Caesarin tðllaisella kunnianosoituksella. Pððstyððn Ostian portille pysðhtyi Nero hetkeksi ja virkkoi: "minð kodittoman kansan koditon valtias, mihin kallistan y—ksi onnettoman pððni!" Sitten hðn sivuutti Clivus Dalphinin ja nousi varta vasten valmistettuja portaita my—ten Appian vesijohtokaarelle. Hðntð seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen, luuttuineen ja muine soittokoneineen. Kaikki pidðttivðt henkeððn, odottaen ettð hðn lausuisi joitakin suuria sanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen painettavat. Mutta hðn seisoi juhlallisena, mykkðnð, puettuna purppuraisiin vaatteisiin, pððssð kultainen laakeriseppel, ja katseli liekkien yhð yltyvðð valtaa. Kun Terpnos ojensi hðnelle kultaisen luutun, nosti hðn silmðnsð taivasta kohti, jota liekit punailivat, ikððnkuin hðn sieltð olisi odottanut innostusta. Kansa nðki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja osoitteli hðntð sormellaan. Etempðnð puhisivat tulikððrmeet, ja Rooman ikuiset, pyhðt muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen temppeli, jonka Evander oli pystyttðnyt, Jupiter Statorin temppeli, Lunan temppeli, joka oli rakennettu vielð Servius Tulliuksen aikana, Numa Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnð Rooman kansan kotijumalat. Liehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nðhdð Kapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar itse seisoi luuttu kðdessð ja kasvoillaan tragillisen nðyttelijðn naamio. Hðn ei ajatellut hðviðvðð isðnmaataan, vaan runorakennetta ja sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hðvitystð, herðttðð suurinta hðmmðstystð ja parhaiten saada yleis—n puhkeamaan kðttentaputuksiin. Hðn vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia laulujaan ja runojaan. Sentðhden hðn sydðmestððn iloitsi, ettð hðn vihdoin oli saanut nðhdð murhenðytelmðn, jommoista hðn oli kuvannut. Runoseppð riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen etsijð nautti kauheasta nðytelmðstð ja ajatteli ihastuneena, ettð Trojan hðvitys tðmðn jðttilðiskaupungin hðvi—n rinnalla oli ollut leikintekoa. Saattoiko hðn enempðð toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva Rooma, ja hðn, Caesar, seisoi vesijohtokaaren pððllð, kðdessððn kultainen luuttu, kaikkien nðhtðvðnð, puettuna purppuraan, hðmmðstyttðvðnð, komeana ja runollisena. Vðhðt siitð ettð kansanjoukko tuolla etempðnð, hðmðrðssð, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat vaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat ja ylistelevðt runoilijaa, joka tðllaisena y—nð lauloi Trojan hðvitystð ja paloa. Mitð on hðnen rinnallaan Homeros? Mitð on hðnen rinnallaan itse Apollo forminkseineen! Nero nosti kðtensð, kosketti kielið ja puhkesi Priamon sanoihin: "Oi isðini pesð, oi kallehin kehto!..." Tððllð taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan kansanjoukon melutessa tuntui hðnen ððnensð kummallisen vðhðpðt—iseltð, heikolta ja epðvarmalta. Soittokoneiden helinð oli kuin kðrpðsten surinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki olivat kerððntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas pððnsð ja kuuntelivat ððnett—mðssð ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hðnen laulunsa kðvi yhð surullisemmaksi. Kun hðn hetkiseksi vaikeni kootakseen henkeð, toisti laulajien kuoro viimeiset sðkeet. Sitten Nero--liikkeellð, jonka Aliturnus oli opettanut--riuhtaisi hartioiltaan tragillisen "syrman", kosketteli kielið ja jatkoi lauluaan. Kun edeltðkðsin sðvelletty runo vihdoin loppui, rupesi hðn improvisoimaan ja etsimððn suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessððn olevaa nðytelmðð. Hðnen kasvonsa alkoivat muuttua. Hðn totisesti ei surrut syntymðkaupungin hðvi—tð, mutta hðn nautti ja ihastui omien sanojensa juhlallisesta soinnusta siihen mððrððn, ettð hðn ðkkið pððsti luutun kolahtamaan maahan ja kððriytyi £syrmaansa£. Siinð hðn sitten seisoi aivan kuin kivettyneenð, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa koristavaa Niobidi-kuvaa. Vðhðn aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kðttentaputusten myrsky. Mutta etempðð kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enðð epðillyt, ettð Caesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen nðytelmðn ja tehdðkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot sadoistatuhansista kurkuista, kððntyi hðn augustianien puoleen, ja hðnen kasvonsa olivat surulliset. Hðn hymyili tyyntð hymyð, kuten ihminen, jota on kohdeltu vððrin mutta joka alistuu kohtaloonsa. "Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni," virkkoi hðn. "Roistot!" vastasi Vatinius, "kðske, herra, pretorianien hy—kðtð heidðn kimppuunsa." Nero kððntyi nyt Tigellinuksen puoleen: "Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?" "Saatat, jumalallinen," vastasi prefekti. Mutta Petronius kohautti olkapðitððn. "Heidðn uskollisuuteensa kyllð saatat luottaa, mutta et heidðn lukumððrððnsð. Pysy vain paikoillasi, sillð tððllð olet parhaimmassa turvassa. Kansa on rauhoitettava." Seneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltð. Raivo laaksossa yltyi yltymistððn. Kansa hankki aseikseen kivið, telttapaaluja, laudanpðtkið, joita se kiskoi irti ajopeleistð, ja kaikkinaisia rautaesineitð. Jonkun ajan perðstð saapui muutama kohortinpððmies ilmoittamaan, ettð joukko ahdistaa pretorianeja sekð ettð sotamiehet suurimmalla vaivalla puolustavat linjaa. He eivðt sentððn uskalla ryhtyð mihinkððn, koskeivðt ole saaneet kðskyð hy—kðtð kansan kimppuun. "Jumalat!" huudahti Nero "mikð y—! Toisella puolen tulipalo, toisella raivoisa ihmismeri!" Hðn rupesi taasen etsimððn sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken vaaraa, mutta samassa hðn nðki kaikkien ympðrillð seisovien kalpeat, hðtððntyneet kasvot, ja silloin hðnkin pelðstyi. "Antakaa minulle tumma viitta pððhineineen!" virkkoi hðn. "Mahtaakohan tðstð todella syntyð ottelu?" "Herra," sanoi Tigellinus epðvarmalla ððnellð. "Olen tehnyt mitð ikinð olen voinut, mutta vaara on todella suuri... Puhu, herra, kansalle ja tee sille hyvið lupauksia." "Vai pitðisi Caesarin puhua joukolle! Joku toinen saa tehdð sen minun nimessðni. Kuka ottaa sen tehdðkseen." "Minð!" lausui Petronius tyynesti. "Mene, ystðvð! Sinð olet minulle aina uskollisin... Mene, ðlðkð sððstð lupauksia." Petronius kððntyi seurueen puoleen, kasvot huolettomina ja ivallisina. "Lðsnðolevat senaattorit," virkkoi hðn, "ynnð Piso, Nerva ja Senecio seuratkoot minua." Sitten hðn hitaasti astui alas vesijohtokaarelta. Ne, joita hðn oli kðskenyt, seurasivat epðillen, mutta samalla jonkinlaisella mielihyvðllð, sillð hðnen tyyneytensð vaikutti heininkin. Kun Petronius oli pððssyt kaaren juurelle, kðski hðn tuoda valkean hevosen ja istuutui sen selkððn. Seurueen etunenðssð hðn sitten ratsasti pitkien pretorianirivien keskitse kohti mustaa, ulvovaa ihmislaumaa. Hðnellð ei ollut muita aseita kuin kaitainen, elfenluinen keppi, jota hðn tavallisesti piti kðdessððn. Pððstyððn pretorianirivien pððhðn ratsasti hðn suoraan ihmisjoukkoon. Tulipalon valossa nðkyi uhkaavia nyrkkejð ja kaikenlaisilla aseilla varustettuja kðsið, kiiluvia silmið, hiestyneitð kasvoja ja suita, jotka kiljuivat ja joiden pielissð oli vaahtoa. Pian ympðr—i raivostunut aalto hðnet ja hðnen seurueensa. Ihmiset olivat todella heidðn ympðrillððn kuin merenð, pðð pððn vieressð, ja meri aaltoili ja lðikkyi kammottavan nðk—isenð. Rðhinð kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin elðimelliseksi karjunnaksi. Seipððt ja talikot, jopa miekatkin, vinkuivat Petroniuksen pððn ympðrillð, uhkaavat kðdet kðvivðt kiinni hevosen suitsiin ja ratsastajaan, mutta hðn ajoi yhð syvemmðlle kansanjoukkoon, kylmðnð, vðlinpitðmðtt—mðnð, halveksivana. Tuontuostakin lðjðytti hðn kepillððn r—yhkeimpið pððhðn, mutta vain ikððnkuin raivatakseen tietð tavallisen tungoksen lðpi. Hðnen tyyneytensð ja varmuutensa ei saattanut olla hðmmðstyttðmðttð raivostunutta joukkoa. Vihdoin ihmiset tunsivat hðnet, ja useat ððnet rupesivat huutamaan: "Petronius! _Arbiter elegantiarum!_ Petronius!" "Petronius!" kaikui jo kaikilta tahoilta. Ja jota useammin hðnen nimeððn mainittiin, sitð enemmðn lauhtuivat kasvot ja sitð enemmðn tyyntyi rðhinð, sillð tuo komea patricio, joka ei ikinð ollut koettanut saavuttaa kansan suosiota, oli kuin olikin sen suosikki. Hðntð pidettiin inhimillisenð ja ylevðmielisenð miehenð, ja kansa oli ruvennut suosimaan hðntð varsinkin Pedanius Secunduksen rettel—iden aikana. Olihan hðn silloin koettanut lieventðð hirveðð tuomiota, joka mððrðsi kuolemaan kaikki prefektin orjat. Varsinkin orjalaumat rakastivat hðntð sillð rajattomalla rakkaudella, jolla poljetut ja onnettomat ihmiset tavallisesti rakastavat olentoa, joka heille osoittaa edes hiukkasen my—tðtuntoisuutta. Tðnð hetkenð olivat ihmiset sitðpaitsi uteliaat kuulemaan, mitð Caesarin lðhettilððllð olisi sanomista. Kukaan nimittðin ei epðillyt, ettð Caesar tahallaan oli lðhettðnyt juuri hðnet. Petronius riisui valkean, purppuralla pððrmðtyn togansa, nosti sen ilmaan ja heilutti sitð pððnsð pððllð, merkiksi siitð, ettð hðn tahtoo puhua. "Hiljaa! hiljaa!" huudettiin joka taholta. Hetkisen perðstð kansanjoukko todella vaikeni. Petronius kohosi seisomaan hevosen selkððn ja rupesi puhumaan korkealla, tyynellð ððnellð: "Kansalaiset! toistakoot ne, jotka kuulevat sanani, etempðnð seisoville mitð olen puhunut. Ja koettakoon jokainen kðyttðytyð ihmisiksi eikð kuin peto arenalla." "Puhu! puhu!..." "Kuulkaatte siis! Kaupunki rakennetaan uudelleen. Luculluksen, Maecenaksen, Caesarin ja Agrippinan puutarhat avataan kðytettðviksenne! Huomisesta alkaen jaetaan teille jyvið, viinið ja oliveja niin runsaasti, ettð jokainen voi tðyttðð vatsansa kurkkua my—ten! Sitðpaitsi Caesar valmistaa teille kilpaleikkejð, joitten vertaisia ei maailma vielð ole nðhnyt, teitð odottaa juhlat ja lahjat. Rikkaammiksi tulette tulipalon jðlkeen kuin ennen sitð olittekaan!" Vastauksena hðnen sanoihinsa alkoi kuulua murinaa, ja se leveni joka haaralle niinkuin aalto leviðð vedessð, kun siihen on heitetty kivi: likempðnð seisovat ilmoittivat kauempana seisoville hðnen tiedonantonsa. Vðhitellen rupesi kuulumaan huutoja ja vihan tai tyytyvðisyyden ilmauksia ja vihdoin muuttui kaikki mahtavaksi meluksi. "_Panem et circenses!_... Leipðð ja sirkusleikkejð!" Petronius kððriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hðn oli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rðhinð yltyi, se voitti jo tulipalonkin rðiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhð syvemmðltð, mutta lðhettilððllð nðhtðvðsti vielð oli jotakin sanomista, koska hðn yhð odotti. Vihdoin hðn taasen heilautti kðttððn, kehoittaen kansanjoukkoa vaikenemaan, ja virkkoi: "Lupasin teille _panem et circenses_, mutta korottakaa nyt te puolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidðt ruokkii ja vaatettaa. Sitten saatte, ihmisrððsyt, panna levolle, sillð pðivð alkaa pian sarastaa." Nðin lausuttuaan kððnsi hðn hevosensa, lðiskðytti keveðsti kepillððn pðihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellð, ja ratsasti hitaasti pretorianien rivejð kohti. Hetkisen perðstð hðn jo oli vesijohtokaarella. Siellð vallitsi hirveð kauhistus. Herrat olivat nimittðin ymmðrtðneet vððrin huudon _panem et circenses_ ja luulleet, ettð kansanjoukko oli pððstðnyt ilmoille uuden vihanpurkauksen. Eivðt he my—skððn olleet saattaneet odottaa, ettð Petronius suoriutuisi pðlkðhðstð. Kun siis Nero sai hðnet nðhdð, karkasi hðn aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta: "No mitð? Miten siellð asiat nyt kðyvðt? Tuleeko todella ottelu?" Petronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvðltð ja virkkoi: "Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku minulle kiireesti £epilimmaa£, sillð muuten py—rryn." Sitten hðn kððntyi Caesarin puoleen. "Lupasin heille viljaa, oliveja, pððsyn puutarhoihin ja kilpaleikkejð. He jumaloivat sinua taasen minkð jaksavat ja mylvivðt vaahtoavin huulin sinulle kunniaa. Jumalat, kuinka se roskavðki osaa haista pahalta!" "Pretorianini ovat valmiina," huudahti Tigellinus, "ja jollet olisi heitð rauhoittanut, olisin ikipðiviksi tukkinut kirkujien suun. Sððli, Caesar, ettet sallinut sotamiesten kðyttðð voimiaan." Petronius katsahti puhujaan, kohautti olkapðitððn ja virkkoi: "Ei se vielð ole my—hðistð. Ehkð he jo huomenna saavat niitð kðyttðð." "Ei, ei!" huudahti Caesar. "Kðsken avata heille puutarhat ja annan jakaa viljaa. Kiitðn sinua, Petronius! Valmistan heille kilpaleikit ja esitðn julkisesti saman laulun, jonka tðnððn lauloin teille." Nðin sanottuaan laski hðn kðsivartensa Petroniuksen olkapððlle, vaikeni hetkisen, rauhoittui ja virkkoi vihdoin: "Sanoppa suoraan: minkð vaikutuksen tein minð laulaessani?" "Sinð olet nðytelmðn arvoinen, ja nðytelmð oli sinun arvoisesi," vastasi Petronius. Sitten hðn kððntyi tulipaloon pðin ja lausui: "Nyt katselemme vielð vanhaa Roomaa ja sanomme sille jððhyvðiset." NELJáSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. Apostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin maailmanloppu heidðn mielestððn aina oli likellð, mutta he alkoivat taasen uskoa, ettei hirveð tuomio ehkð aivan vielð tule ja ettð he ehkð vielð saavat nðhdð Neron herrauden--ja se oli heidðn silmissððn samaa kuin Antikristuksen herraus--loppuvan, sekð Jumalan koston saavuttavan hðnet hðnen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet sydðmilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen kukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkðpð Tiberinkin taakse, koska oli kerrottu, ettð tuli muutamissa kohdin oli saatu sammumaan ja ettð se tuulen kanssa oli kððntynyt poispðin joesta sekð ettð se, hðvitettyððn kaikki mitð saattoi hðvittðð, vihdoin oli lakannut leviðmðstð. Apostolikin jðtti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori tribuni ei uskaltanut hðiritð hðnen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa ððnet—nnð, rukoillen armoa silmillððn ja vavisten tuskasta. Mutta monet monituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kðttð tai vaatteen lievettð, ðidit ojensivat lapsensa hðnen puoleensa, toiset heittðytyivðt polvilleen pimeððn, pitkððn eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja rukoilivat siunausta. Sitðpaitsi asteli heidðn rinnallaan toisia, jotka veisasivat virsið. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeð kysymysten tekemiseen eikð vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa. Vasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin vðljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo nðkyi, kððntyi hðn Vinitiuksen puoleen ja lausui: "álð pelkðð. Tðssð likellð on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme Lygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on mððrðnnyt tyt—n omaksesi, on suojellut hðnet sinulle." Vinitius horjahti ja jði nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista, tapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun keskeltð, unettomuus ja hirveð levottomuus olivat heikentðneet hðnen voimiaan, ja kun hðn nyt kuuli, ettð se, mikð hðnelle oli rakkainta maailmassa, on tðssð likellð ja ettð hðn pian saa hðnet nðhdð, niin menivðt hðnen viimeisetkin voimansa. Hðn kðvi ðkkið niin heikoksi, ettð lankesi apostolin jalkain juureen, kietoi kðsivartensa hðnen polviensa ympðri ja jði siihen, saamatta sanaa suustaan. Apostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja kunnianosoitukset, lausui: "álð kiitð minua! Anna kunnia Kristukselle!" "Mikð kelpo jumala!" virkkoi Chilon. "Mutta mihin minð oikeastaan panen muulit, jotka tuolla odottavat meitð?" "Nouse ja seuraa minua," sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen kðteen. Vinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nðhdð, ettð mielenliikutus oli pusertanut kyynelið hðnen kalpeille kasvoilleen. Hðnen huulensa vðrisivðt ikððnkuin hðn olisi rukoillut. "Lðhtekððmme," lausui hðn. Mutta nyt puuttui Chilon puhumaan: "Herra, mihin minð panen muulit, jotka odottavat? Ehkð kunnianarvoisa profeetta mieluummin ratsastaa kuin kðvelee." Vinitius ei itsekððn tietðnyt mitð hðn vastasi, mutta kuultuaan Pietarilta, ettð kivenhakkaajan maja oli aivan likellð, hðn virkkoi vihdoin: "Vie muulit Macrinukselle." "Suo anteeksi, herra, jos muistutan sinulle taloa Ameriolassa. Tðllaisen hirveðn tulipalon aikana pikkuasiat helposti unohtuvat." "Sinð saat talon." "Oi, sinð Numa Pompiliuksen jðlkelðinen, olen aina luottanut sanaasi, mutta koska itse ylevðmielinen apostoli nyt sattuu olemaan tðssð kuulemassa, pyydðn vielð muistuttaa, ettð lupasit minulle my—skin viinitarhan. _Pax vobiscum_. Minð tulen pian luoksesi, herra. _Pax vobiscum_." He vastasivat: "Ja sinun kanssasi." Sitten he kððntyivðt oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius: "Herra! pese minut kasteen vedellð, jotta voisin sanoa itseðni Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillð minð rakastan hðntð koko sielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillð sydðmeni on jo valmis. Minð teen mitð kðsket, mutta kðske sinð, sillð muuten en tiedð, mitð minun pitðð tehdð." "Rakasta ihmisið veljinðsi," vastasi apostoli, "sillð vain rakkaudella voit Hðntð palvella." "Niin! Minð sen ymmðrrðn ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitð, mutta tðtð ainokaista rakastan niin, ettð ilolla panisin alttiiksi elðmðni Hðnen tðhtensð." Hðn loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan: "Sillð hðn yksin on olemassa! Sillð hðn yksin on hyvð ja laupias! Ja vaikka koko tðmð kaupunki ja vaikka koko tðmð maailma katoaisi, niin yksin Hðntð minð tunnustaisin ja todistaisin." "Hðn on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli. He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka pððstð saattoi eroittaa heikkoa valoa. Pietari viittasi kðdellððn valoon pðin ja lausui: "Kas tuolla on kivenhakkaajan m—kki, joka soi meille suojaa, kun sairaan Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekð enðð pððsseet Tiberin taakse." Pian olivat he perillð. M—kkið olisi mieluummin saattanut sanoa luolaksi, sillð se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja ruo'oista tehdyllð seinðllð suojattu ulkoapðin. Ovi oli kiinni, mutta aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, nðkyi tulta. Joku tumma, jðttilðiskokoinen olento nousi, lðksi tulijoita vastaan ja kysyi: "Keitð te olette?" "Kristuksen palvelijoita," vastasi Pietari. "Rauha olkoon kanssasi, Ursus." Ursus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hðn sitten tunsi Vinitiuksen, nosti hðn hðnen kðtensð huulilleen. "Ja sinðkin, herra!" huudahti hðn. "Siunattu olkoon Karitsan nimi sen ilon tðhden, jonka valmistat Callinalle." Nðin sanottuaan avasi hðn oven, ja he astuivat majaan. Kipeð Linus makasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hðnen kasvonsa olivat laihtuneet ja kellertðvðt, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ððressð istui Lygia, pujotellen pienið kaloja rihmaan. Ne olivat nðhtðvðsti mððrðtyt ilta-ateriaksi. Hðn pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain Ursuksen askeleet. Sentðhden ei hðn laisinkaan nostanut pððtððn. Mutta Vinitius likeni, lausui hðnen nimensð ja ojensi kðsivartensa hðnen puoleensa. Silloin tytt— kiireesti nousi, riemun sðde lensi hðnen kasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan pitkien pðivien perðstð saa takaisin isðnsð tai ðitinsð, heittðytyi hðn hðnen avoimeen syliinsð. Vinitius painoi hðntð rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikððnkuin hðn ihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hðn pððsti hðnet syleilystððn, tarttui molemmin kðsin hðnen pððhðnsð, suuteli otsaa ja silmið ja sulki taasen hðnet syliinsð. Hðn toisteli toistamistaan hðnen nimeððn, heittðytyi polvilleen hðnen eteensð, suuteli hðnen kðttððn ja osoitti hðnelle mitð hartainta, hellintð kunnioitusta. Hðnen riemunsa oli rajaton kuten hðnen rakkautensa ja onnensakin. Vihdoin hðn rupesi kertomaan, kuinka hðn oli lðhtenyt lentoon Antiumista, kuinka hðn oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta Linuksen talosta, kuinka hðn oli kðrsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli hðnelle ilmoitti hðnen piilopaikkansa. "Mutta nyt," puhui hðn, "kun vihdoinkin olen sinut l—ytðnyt, en enðð jðtðkððn sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset surmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat kðyttðytyvðt kuin ry—vðrit, Jumala yksin tietðð mitð kðrsimyksið Rooman vielð on kestettðvð. Mutta minð vapautan sinut ja teidðt kaikki. Oi, sinð rakkaani!... Tahdotko lðhteð mukaani Antiumiin? Siellð astumme laivaan ja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidðn maitanne, minun taloni teidðn talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minð annan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hðnen kðsistððn. Ei sinun enðð, rakkaimpani, tarvitse pelðtð minua. Kaste tosin ei vielð ole puhdistanut minua, mutta kysypð Pietarilta, enk— minð vðhðn aikaa sitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi ja enk— pyytðnyt, ettð hðn kastaisi minut, vaikkapa tðssð kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa kaikki minuun." Yhð kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia nðitð sanoja. He olivat todella kaikki elðneet ainaisessa pelossa ja epðvarmuudessa, ensinnð juutalaisten vainojen tðhden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta kurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi tehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen aikakauden heidðn elðmðssððn. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa yksin Lygian, olisi tytt— varmaan voittanut kiusauksen, sillð ei hðn olisi suostunut heittðmððn apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan Vinitius sanonut: £Lðhtekðð mukaani! Minun maani ovat teidðn maitanne, minun taloni teidðn talojanne!£ Lygia painui suutelemaan Vinitiuksen kðttð kuuliaisuutensa merkiksi ja lausui: "Sinun kotilietesi on minun kotilieteni." Samassa hðntð sentððn rupesi hðvettðmððn, ettð hðn oli lausunut sanat, jotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta hðissð. Hðnen poskensa alkoivat hehkua ja hðn seisoi siinð tulen valossa pðð alas painuneena, hðmillððn ja pelðten, ettð hðnen sanansa tulkittaisiin vððrin. Mutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin hðn kððntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan: "Rooma palaa Caesarin kðskystð. Hðn valitti jo Antiumissa, ettei hðn koskaan ollut nðhnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hðn kavahtanut tekemðstð sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitð vielð saattaa tapahtua! Kuka takaa, ettei hðn, saatuaan kootuksi sotajoukot, kðske surmata asukkaita. Kuka tietðð, keitð kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka tietðð, eik— tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nðlkð? Suojelkaa siis omaa elðmððnne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellð saatatte rauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte taasen kylvðmððn siementðnne." Samassa alkoi, ikððnkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa, Vaticanuksen kentðltð pðin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia huutoja. Kivenhakkaaja, m—kin omistaja, palasi my—skin kotiin, sulki kiireesti oven ja puhkesi puhumaan: "Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat ovat hy—kðnneet porvarien kimppuun." "Kuuletteko!" huudahti Vinitius. "Mitta tðyttyy," lausui apostoli, "ja onnettomuudet ovat olevat ððrett—mðt niinkuin meri." Sitten hðn kððntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi: "Ota neito, jonka Jumala sinulle on mððrðnnyt, ja pelasta hðnet. Lðhtek——n Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne." Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeðn luontonsa koko voimalla, huudahti: "Vannon sinulle, opettaja, etten jðtð sinua tðnne turmion omaksi." "Siunatkoon sinua Jumala hyvðstð tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta etk— ole kuullut, ettð Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren rannalla: £ruoki minun lampaitani!£" Vinitius vaikeni. "Jos siis sinð, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet jðtð minua turmion omaksi, niin kuinka minð jðttðisin laumani onnettomuuden pðivðnð? Kun merellð kðvi myrsky ja kun me kaikki pelkðsimme sydðmissðmme, niin ei Hðnkððn jðttðnyt meitð. Eik— siis minun, palvelijan, pidð seurata Herrani jðlkið?" Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi: "Entð minun, oi Herran huoneenhaltija, eik— minun pidð seurata sinun esikuvaasi?" Vinitius rupesi sivelemððn kðdellððn otsaansa, ikððnkuin hðn olisi taistellut itseððn vastaan tai hengissð ruoskinut itseððn. Sitten hðn tarttui Lygian kðteen, ja hðnen ððnessððn vðrisi roomalaisen soturin pððttðvðisyys, kun hðn virkkoi: "Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinð Lygia! Minð puhuin inhimillisen ymmðrrykseni mukaan, mutta teillð on toinen ymmðrrys ja se ei katso omaa vaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan kðskyjð. Niin! minð en ymmðrtðnyt asiaa ja minð erehdyin, sillð vielð ei kaihi ole otettu pois silmistðni, ja vanha luonto elðð minussa yhð. Mutta minð rakastan Kristusta ja tahdon ruveta Hðnen palvelijakseen. Vaikka tðssð siis on kysymys paljoa enemmðstð kuin oma elðmð, polvistun tðhðn teidðn eteenne ja lupaan, ettð minðkin tahdon tðyttðð rakkauden kðskyn enkð heitð veljiðni onnettomuuden pðivðnð." Hðn lankesi polvilleen ja joutui ðkkið haltioihinsa: hðn korotti kðsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan: "Joko ymmðrrðn Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?" Hðnen kðtensð vapisivat, silmðt tðyttyivðt kyynelillð, uskon ja rakkauden yli vuotava tunne tðrisytti hðnen ruumistaan. Mutta apostoli Pietari otti savisen astian, jossa oli vettð, likeni hðntð ja lausui juhlallisesti: "Kastan sinut nimeen Isðn ja Pojan ja Hengen, amen!" Silloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki lðsnðolijat. Heidðn silmissððn tðyttyi m—kki yliluonnollisella valolla, he olivat kuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidðn pððnsð pððltð ja taivaasta liihoitteli enkelejð heidðn luokseen. Mutta ylinnð nðkyi risti, ja naulojen lðvistðmðt kðdet siunasivat heitð. Ulkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa rðiskðhtelivðt yhð ankarammin. NELJáSKYMMENESYHDEKSáS LUKU. Kansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin Domitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentðlle, Pompejuksen, Sallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikðytðvðt, pallonly—ntið varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja elðinten kopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit, Afrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin kaunistamassa puutarhoja--kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin ruokavaroja niin runsaasti, ettð erilaiset alukset muodostivat ikððnkuin sillan, jota my—ten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle. Viljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittðin kolmesta sestersistð, ja k—yhimmðt saivat sitð aivan ilmaiseksi. áðrett—mið viini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta kuljetettiin joka pðivð lehmð- ja lammaskarjoja. Kerjðlðiset, jotka ennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka monesti todella olivat olleet nðlkððn kuolemaisillaan, elivðt itse asiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nðlðnhðdðn vaara oli kokonaan ehkðisty, mutta vaikeampi oli vðlttðð ry—st—ð, varkautta ja muuta vallattomuutta. Kulkurielðmð vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata tulla kysymykseenkððn, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin ihailijoita ja taputtivat kðsiððn aina kun hðn nðyttðytyi. Olojen pakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitð vallattomuutta, toimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerððntynyt koko maailman roskavðki, kðvi elðmð sellaiseksi, ettei sitð ihmiskielin saata kuvata. øisin tapeltiin, murhattiin ja ry—stettiin naisia ja poikia. Porta Mugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysðhtyivðt, oteltiin niin kiivaasti, ettð sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu vilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois niitð, ja heinðkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vielðkin sietðmðtt—mðmmðksi, mðtðnivðt ne pian, tðyttðen ilman mitð iljettðvimmðllð hajulla. Leireissð levisivðt taudit, huolestuneet ihmiset rupesivat jo pelkððmððn suurta ruttoa. Kaupunki yhð paloi. Vasta kuudentena pðivðnð, kun tulipalo oli pððssyt Esquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli hajoitettu, rupesi sen voima heikkenemððn. Hehkuvissa hiililðjissð oli sentððn vielðkin niin vðkevð valo, ettei kansa saattanut uskoa onnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemðntenð y—nð kðvi tuli uudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi ainoastaan lyhyen ajan, koska siltð pian loppui paloaines. Siellð tððllð romahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan tulikððrmeitð ja kipinðpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vðhitellen mustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enðð kðynyt verenkarvaiseksi. Vain —isin, kun hðvitetty kaupunki lepðsi mustana erðmaana, nousi hiililðjðstð sinertðvið kielið vðreilemððn ilmaan. Rooman neljðstðtoista kaupunginosasta sðilyi ainoastaan neljð, niihin luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun kekðlelðjðt vihdoin olivat hiiltyneet, jði jðljelle ððret—n, harmaa, surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistð Esquilinukseen ja jossa mustat uunit t—rr—ttivðt riveissð kuin muistopatsaat hautausmaalla. Pðivðn aikaan liikkuili nðiden patsaiden joukossa juhlallisia ihmisjoukkoja etsimðssð kalliita esineitð tai rakkaiden omaisten luurankoja. øisin ulvoivat koirat tuhkalðjillð, entisten talojen paikoilla. Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua. Tyytyvðisið olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjðlðiset, jotka nyt saivat sy—dð, juoda ja ry—stðð minkð jaksoivat. Mutta ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa, eivðt tyytyneet siihen, ettð puutarhat avattiin, ettð viljaa ja lahjoja jaettiin sekð ettð luvattiin panna toimeen kilpaleikkejð. Heidðn onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden sydðmissð vielð kyti jonkinlainen kipinð rakkautta syntymðkaupunkiin ja isðnmaahan, joutuivat epðtoivoihinsa ajatellessaan, ettð vanhan "Rooman" nimi oli nyt hðviðvð maan pððltð ja ettð Caesar sen tuhkasta aikoi nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi. Tyytymðtt—myyden aalto kasvoi ja paisui pðivð pðivðltð, ja vaikka augustianit yhð mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin, ajatteli Nero, joka yhtð herkðsti kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon suosiota, pelolla ja vavistuksella sitð kovaa taistelua elðmðstð ja kuolemasta, joka hðnen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa ja jossa hðn helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtð levottomat olivat augustianitkin, sillð joka aamu saattoi tuottaa heille turmion. Tigellinus ehdotteli, ettð tuotettaisiin muutamia legionia Vðhðstð-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hðn sai korvapuustin, tuli pahalle pððlle; Vitellius kadotti ruokahalunsa. Toiset augustianit neuvottelivat keskenððn, miten vaara olisi torjuttava, sillð kaikki tiesivðt, ettð jos kapina syttyy ja Caesar saa surmansa, niin ei yksikððn augustianeista--paitsi mahdollisesti Petronius--hengissð pððse leikistð. Neron hullutuksista syytettiin nimittðin heidðn vaikutustaan ja kaikki hðnen rikoksensa pantiin heidðn niskoilleen. Kansa vihasi heitð paljon enemmðn kuin Neroa. He miettivðt pððnsð halki, miten he saisivat kansan epðluulon tulipalon alkuunpanosta kððnnetyksi toisaalle. Mutta jos heidðn onnistui turvata oma henkensð, tðytyisi heidðn my—skin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta, sillð muutoin ei kukaan uskoisi, ettð he olivat viattomat onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja yksin Senecankin kanssa, jota hðn ei kðrsinyt. Poppaea, joka hyvin tunsi, ettð Neron turmio olisi tuottanut hðnellekin hukan, kysyi neuvoa uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittðin yleisesti tunnettu asia, ettð hðn jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa. Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se nðytti hðnen silmissððn milloin hirveðltð, milloin lystikkððltð, ja mielialansa mukaan hðn milloin oli kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hðn sentððn koetti vainuta, mitð oli tulossa. Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkð neuvottelu, joka ei johtanut mihinkððn tuloksiin. Petronius oli sitð mieltð, ettð ikðvyyksien vðlttðmiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja Vðhððn-Aasiaan. Olihan matka pððtetty jo aikoja sitten, mitð siinð enðð oli siirtðmistð tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikðvð ja vaarallinen. Caesar ihastui tðhðn neuvoon, mutta hetkisen mietittyððn virkkoi Seneca: "Helppo sinne on lðhteð, mutta vaikeampi sieltð on palata." "Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten legionien etunenðssð." "Sen teenkin!" huudahti Nero. Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hðn ei itse puolestaan ollut keksinyt mitððn neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt hðnen omassa pððssððn, olisi hðn pitðnyt sitð kerrassaan pelastavana, mutta nyt tuntui hðnestð sietðmðtt—mðltð, ettð Petronius taasen esiintyi ainoana miehenð, joka vaaran hetkenð kykeni antamaan neuvoja ja pelastamaan heidðt kaikki pðlkðhðstð. "Kuule minua, oi jumalallinen," virkkoi hðn, "se neuvo on kerrassaan turha. Ennenkuin pððset Ostiaan, saattaa puhjeta sisðllinen sota, ja kuka tietðð, eik— joku jumalallisen Augustuksen jðlkelðisistð huudata itseððn Caesariksi, ja mitð me teemme, jos legionat asettuvat hðnen puolelleen?" "Pidðmme jo edeltðkðsin huolta siitð," vastasi Nero, "ettei Augustuksen jðlkelðisið ole olemassa. Eipð heitð olekaan monta, joten on helppo pððstð heistð." "Saatamme kyllð hðvittðð heidðt, mutta onko tðssð kysymys yksin heistð? Vasta eilen kertoi vðkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, ettð Caesarina pitðisi olla Traseaksen kaltainen mies." Nero puraisi huultaan. Hetkisen perðstð hðn sentððn nosti silmðnsð taivasta kohti ja virkkoi: "Kelvottomat, kiittðmðtt—mðt! Heillð on yllin kyllin jyvið ja hiilið, he voivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat--mitð he vielð tahtovat?" Siihen vastasi Tigellinus: "Kostoa." Kaikki vaikenivat. ákkið Caesar nousi, nosti kðtensð korkeutta kohti ja alkoi lausua: £Sydðn kostoa huutaa, kosto uhria.£ Sitten hðnen kasvonsa kirkastuivat ikððnkuin hðn olisi unohtanut kaikki. "Antakaa minulle taulu ja kynð," huudahti hðn, "jotta kirjoittaisin muistiin tðmðn runon. Lucanus ei ikinð ole luonut tðllaista. Huomasitteko, ettð se minulta syntyi silmðnrðpðyksessð?" "Oi sinð verraton!" huusivat muutamat ððnet. Nero kirjoitti taululle sðkeen ja virkkoi: "Niin! kosto huutaa uhria." Sitten hðn kððntyi lðsnðolijoiden puoleen ja jatkoi: "Entð jos levittðisimme huhuna, ettð Vatinius on polttanut kaupungin, ja uhraisimme hðnet kansan vihalle?" "Oi jumalallinen! Minkð arvoinen minð olen?" huusi Vatinius. "Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi... Entð Vitellius?..." Vitellius kalpeni ja purskahti nauruun. "Minun ihrani," sanoi hðn, "saattaisi sytyttðð uuden tulipalon." Mutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hðn vaivasi pððtððn miettimðllð, kuka todella saattaisi tyydyttðð kansan raivon, ja l—ysikin vihdoin mitð haki. "Tigellinus," virkkoi hðn hetkisen perðstð, "sinð poltit Rooman!" Lðsnðolijat sðpsðhtivðt. He ymmðrsivðt, ettð Caesar oli lakannut laskemasta leikkið ja ettð kððnnekohta asiain kulussa nyt oli tullut. Tigellinuksen kasvot menivðt irvaan kuin koiran, joka valmistuu puremaan. "Poltin Rooman sinun kðskystðsi," vastasi hðn. He jðivðt tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. áðnett—myys oli niin ehdoton, ettð saattoi kuulla atriumissa lentelevien kðrpðsten surinan. "Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?" "Tiedðthðn sen, herra!" "Uhraudu minun puolestani!" "Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedð huulilleni? Kansa on jo raivoissaan ja vimmoissaan--tahdotko, ettð pretorianitkin vimmastuisivat?" Vaaran tunne valtasi kaikki lðsnðolijat niin, ettð heidðn selkðpiitðnsð karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hðnen sanansa sisðlsivðt selvðn uhkauksen. Itse Nerokin ymmðrsi sen, ja hðnen kasvonsa kðvivðt kalpeiksi. Samassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen ilmoittamaan, ettð jumalallinen Augusta haluaa nðhdð Tigellinusta, koska hðnen luonaan paraikaa on miehið, joiden tiedonantoja prefektin tðytyy kuunnella. Tigellinus kumarsi Caesarille ja jðtti huoneen, kasvoissa tyyni, ylenkatseellinen ilme. Hðn oli nðyttðnyt hampaansa heti kun hðntð oli uhattu ly—dð, hðn oli tahallaan nðyttðnyt kuka hðn oli. Tuntien Neron pelkuruuden oli hðn nimittðin varma siitð, ettei maailman valtias enðð toista kertaa uskalla nostaa kðttððn hðntð vastaan. Nero vaikeni hyvðn aikaa, mutta huomatessaan, ettð lðsnðolijat odottivat hðnen sanojaan, lausui hðn vihdoin: "Olen elðttðnyt kððrmettð povellani." Petronius kohautti olkapðitððn ikððnkuin huomauttaakseen, ettð sangen helposti saattoi vððntðð niskat nurin sellaiselta kððrmeeltð. "Mitð sanot? Puhu, neuvo!" virkkoi Nero, joka oli huomannut hðnen liikkeensð. "Yksin sinuun luotan, sillð sinulla on enemmðn ðlyð kuin kaikilla muilla, ja sinð rakastat minua." Petronius oli jo sanomaisillaan: £nimitð minut pretorianien prefektiksi, niin minð annan Tigellinuksen kansan kðsiin ja rauhoitan kaupungin yhdessð pðivðssð£. Mutta hðnen synnynnðinen mukavuutensa pððsi voitolle. Prefektintoimi olisi velvoittanut hðntð ottamaan niskoilleen koko Caesarin persoonan ja ryhtymððn tuhansiin julkisiin asioihin. Minkðtðhden hðn ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi oli hðnen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja ja kuvapatsaita tai pidellð sylissððn Euniken jumalallisen kaunista ruumista, kierrellð sormien ympðri hðnen kultaisia kutrejaan ja suudella hðnen korallinvðrisið huuliaan. Petronius virkkoi siis: "Minð neuvon sinua lðhtemððn Akaiaan." "Oi," vastasi Nero, "odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kðrsi minua. Jos minð lðhden, niin kuka takaa, etteivðt senaattorit liittoudu minua vastaan ja huudata toista miestð Caesariksi? Ennen oli kansa minulle uskollinen, mutta nyt se vetðð yhtð k—yttð heidðn kanssaan... Kautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen pðð!..." "Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse sðilyttðð puolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi," lausui Petronius hymyillen. Mutta Nero puhkesi valittamaan: "Mitð minð vðlitðn Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua toteltaisiin. Tððllð minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki te valmistutte pettðmððn minua! Kyllð minð tiedðn, kyllð minð tiedðn!... Te ette vðlitð siitð, miten tulevat vuosisadat teitð tuomitsevat, kun petitte sellaisen taiteilijan kuin minð." ákkið hðn iski nyrkillð otsaansa ja huusi: "Mutta todellakin!... Nðmð huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan kuka olen." Ja nðin sanottuaan kððntyi hðn Petroniuksen puoleen, ja hðnen kasvonsa olivat kokonaan kirkastuneet. "Petronius," lausui hðn, "kansa on vimmoissaan, mutta jos minð ottaisin kðteeni luutun ja lðhtisin Mars-kentðlle, jos siellð laulaisin kansalle saman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etk— luule, ettð lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?" Tullius Senecio, joka halusi pððstð Antiumista palaavien orjattariensa luokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllðstynyt keskusteluun, puuttui nyt puheeseen. "Epðilemðttð, Caesar, jos kansa vain antaa sinun pððstð alkuun." "Lðhtekððmme Hellaaseen!" huudahti Nero tyytymðtt—mðnð. Samassa astui Poppaea ja hðnen perðssððn Tigellinus huoneeseen. Kaikkien silmðt kððntyivðt ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinð niin ylpeðnð astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tðllð hetkellð seisahtui Caesarin eteen. Hðn rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevðllð ððnellð, josta kuului ikððnkuin raudan kalske. "Kuule minua, Caesar, sillð nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitð yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedðtk—, keitð kristityt ovat? Enk— ole kertonut sinulle heidðn rikoksistaan, heidðn hulluista juhlamenoistaan ja heidðn ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen? Kansa vihaa ja epðilee heitð. Kukaan ei ole nðhnyt heitð temppeleissð, sillð he pitðvðt meidðn jumaliamme pahoina henkinð; eivðt he kðy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivðtkð kristityt ikinð ole kunnioittaneet sinua kðttentaputuksilla. Kukaan heistð ei koskaan ole tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat kaupungin ja sinun vihamiehiðsi. Kansa on raivoissaan sinulle, mutta ethðn sinð, Caesar, kðskenyt polttaa Roomaa, enkð minð sitð polttanut... Kansa tahtoo kostoa--saakoon se himonsa tyydytetyksi! Kansa epðilee sinua--kððntðkððmme se epðluulo toisaalle!" Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vðhitellen hðnen nðyttelijðkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sððlið, my—tðtuntoisuutta ja kiihkoa. ákkið hðn nousi, viskasi yltððn togan, joka valui hðnen jalkainsa juureen, nosti molemmat kðtensð korkeutta kohti ja viipyi hetkisen ððnet—nnð siinð asennossa. Vihdoin hðn avasi suunsa ja lausui traagillisen nðyttelijðn ððnellð: "Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat jumalat, miksi ette rientðneet avuksemme? Mitð tðmð onneton kaupunki on tehnyt noille julmureille, kun he siihen mððrððn unohtivat kaiken inhimillisyytensð, ettð polttivat sen?" "He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea. Muutkin rupesivat nyt huutamaan: "Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa." Nero istuutui, pððsti pððn painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen, ikððnkuin hðijyys, jolle hðn oli korvansa kallistanut, olisi huumannut hðntð. Mutta hetkisen perðstð hðn ravisti kðsiððn ja virkkoi: "Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten rikosten arvoiset?... Mutta jumalat kyllð lohduttavat minua ja Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni nðytelmið, joista se vielð vuosisatojen kuluttua kiittðð minua." Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hðn ajatteli vaaraa, joka uhkasi Lygiaa, hðnen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hðn tosin oli hylðnnyt, mutta joiden viattomuudesta hðn oli vakuutettu. Sitðpaitsi hðn ajatteli niitð verisið huveja, jotka nyt olivat alkavat ja joita hðnen estetinen silmðnsð ei voinut kðrsið. Tðrkein oli hðnelle sentððn seuraava ajatus: £minun tðytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tytt— saa surmansa£, ja tðmð pððt—s voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, ettð hðn nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elðmðnsð aikana. Hðn rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen tapaansa, kuten aina, kun hðn arvosteli tai nauroi Caesarin ja augustianien epðestetisið puuhia: "Niin, olettehan te nyt l—ytðneet sopivat uhrit! Hyvð on! Saatattehan lðhettðð heidðt arenalle tai pukea heidðt £kidutustunicaan£. Hyvð kyllð! Mutta kuulkaa minua: teidðn kðsissðnnehðn on valta, teidðn kðsissðnne pretorianit, teidðn kðsissðnne voima--olkaa siis rehelliset edes silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettðkðð kansaa, mutta ðlkðð pettðk— itseðnne. Saatattehan antaa kristityt kansan kðsiin, saatattehan mððrðtð heille mitð kðrsimyksið hyvðnsð, mutta olkaa toki siksi rohkeat, ettð itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivðt he ole polttaneet Roomaa!... Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi-- tietðkðð siis, etten minð siedð huonoja komedioja. Hyi! kuinka tðmð kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa nðyttelijðt huvittavat ulkokaupungin roskavðkeð nðyttelemðllð jumalia ja kuninkaita, mutta nðytðnn—n loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viinið ja sipulia tai saavat selkððnsð. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita! Vakuutan, ettð teillð on oikeutta siihen. Sinð, Caesar, uhkasit meitð tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, ettð ne tulevat langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillð hðn oli yhtð mahtava maan pððllð kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen mððrððn, ettð hðn runouden tðhden uhrasi isðnmaansa! Maailman alusta asti ei kukaan ole uskaltanut tehdð sellaista. Rukoilen sinua yhdeksðn Libethridin nimessð: ðlð kieltðydy sellaisesta kunniasta, sillð vuosisadat ovat lauluin ylistðvðt sinua. Mitð Priamo on sinun rinnallasi? mitð Agamemnon? mitð Akhilleus? mitð itse jumalat? Tosin ei Rooman polttamista sanota hyvðksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton! Minð vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kðttððn sinuun. Ei ikinð! Luota minuun. Kavahda itseðsi alentumasta tekoihin, jotka eivðt ole sinun arvoisiasi, sillð--sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio. Ne saattavat sanoa: £Nero poltti Rooman, mutta ollen sekð pelkurimainen Caesar ettð pelkurimainen runoilija ei hðn uskaltanut tunnustaa suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syytt—mien niskoille£." Petroniuksen sanat tekivðt Neroon tavallisesti syvðn vaikutuksen, mutta tðllð kertaa Petronius selvðsti tiesi kðyttðvðnsð viimeistð keinoaan: parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa helpommin se saattoi tuottaa hðnelle itselleen turmion. Ei hðn sentððn hetkeðkððn epðillyt, sillð koskihan asia Vinitiusta, jota hðn rakasti, ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se hðntð aina oli viehðttðnyt. £Arpa on heitetty£, mietti hðn itsekseen. £Saammepa nðhdð, mikð mieli apinassa pððsee voitolle: oma nahka vaiko maine hðnelle on rakkaampi.£ Sielussaan hðn ei sentððn laisinkaan epðillyt, ettei pelko pððsisi voitolle. Hðnen sanojaan seurasi ððnett—myys. Poppaea ja kaikki muut lðsnðolijat tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi oikomaan ylðhuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hðnellð oli tapana tehdð sillð lailla, kun hðn ei tietðnyt mihin hðn ryhtyisi. Vihdoin inho ja huoli selvðsti kuvastuivat hðnen kasvoillaan. "Herra," virkkoi sen nðhdessððn Tigellinus, "salli minun lðhteð tððltð, koska tððllð tahdotaan sy—stð sinun persoonasi turmioon ja koska sinua tððllð sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillð korvani eivðt saata sietðð sellaisia sanoja." "Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hðn kððntyi Tigellinuksen puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista kerjðlðistð. Tigellinus joutui suuresti hðmilleen. "Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minð sanoin nðyttelijðksi, sillð sinð nðyttelet tðnðkin hetkenð." "Senk—tðhden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?" "Sentðhden, ettð sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka vastikððn uhkasit yllyttðð pretorianit hðntð vastaan. Me ymmðrsimme sinut kaikki, Caesar my—skin." Tigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan ly—dð p—ytððn sellaista valttia, kalpeni, hðtððntyi ja meni aivan ymmðlle. Mutta se olikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillð samassa virkkoi Poppaea: "Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentðð ihmisen pððhðn ja kuinka saatat sallia hðnen lausua ne ððneen, suoraan vasten kasvojasi!" "Rankaise r—yhkeðð!" huusi Vitellius. Nero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja kððnsi Petroniukseen lasimaiset, likinðk—iset silmðnsð. "Niink—," lausui hðn, "sinð palkitset kaiken sen ystðvyyden, jota olen sinulle osoittanut?" "Jos erehdyn, niin todista se," vastasi Petronius, "mutta tiedð, ettð rakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitð lausuin." "Rankaise r—yhkeðð!" toisti Vitellius. "Tee se!" kuului useita ððnið. Atriumissa syntyi hðlinðð ja liikettð, sillð miehet rupesivat vetðytymððn erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hðnen uskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli osoittanut olevansa hðneen erittðin kiintynyt. Hetkisen perðstð seisoi Petronius yksinððn vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen togansa poimuja ja odotti, mitð Caesar vielð sanoisi tai tekisi. Nero virkkoi: "He tahtovat, ettð minð rankaisisin sinua, mutta sinð olet toverini ja ystðvðni. Tiedð siis, ettð vaikka oletkin haavoittanut sydðntðni, minun sydðmeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan ... anteeksiantoa." "Olen pelannut ja joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Caesar nousi. Neuvottelu oli lopussa. VIIDESKYMMENES LUKU. Petronius lðksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivðt Poppaean atriumiin. Siellð heitð odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli puhutellut. Heitð oli kaksi £rabbia£ Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin viittoihin, hiipat pððssð, nuori kirjuri, joka avusti heitð, ja Chilon. Caesarin nðhdessððn papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat kðsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvððn. "Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas," lausui vanhin, "terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinð jalopeura ihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin seeteripuu Libanonilla, kuin lðhde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami." "Ettek— te tunnusta minua jumalaksi?" kysyi Caesar. Papit kðvivðt vielðkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistð korotti taaskin ððnensð: "Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypðleterttu ja kuin kypsð viikuna, sillð Jehova on tðyttðnyt sydðmesi hyvyydellð. Mutta vaikka isðsi edeltðjð, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivðt lðhettilððmme tunnustaneet hðntð jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan lain kðskyjð." "Kðskihðn Kaligula heittðð heidðt jalopeurojen eteen?" "Ei, herra, Caesar Cajus pelkðsi Jehovan vihaa." He nostivat pððnsð, sillð mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitð. Luottaen hðnen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin. "Syytðttek— kristittyjð Rooman polttamisesta?" kysyi Caesar. "Me syytðmme heitð, oi herra, vain siitð, ettð he ovat lain vastustajia, ihmissuvun vihamiehið, Rooman ja sinun vihamiehiðsi, sekð siitð, ettð he jo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput kertoo sinulle tðmð mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska hðnen ðitinsð suonissa virtasi valitun kansan veri." Nero kððntyi Chilonin puoleen: "Kuka olet?" "Ihailijasi, oi Osiris, ja k—yhð stoikko..." "En kðrsi stoikkoja," huomautti Nero, "vihaan Traseasta, vihaan Musoniusta ja Cornutusta. Minð en siedð heidðn puhettansa, he halveksivat taidetta ja elðvðt vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa." "Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyð p—ytðð--minð olen valmis omistamaan niitð kaksi kertaa niin paljon, jos sinð vain kðsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppel—i, oi sðteilevð Caesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili--niin minð olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, ettð epikurealaisten korvat halkeavat." Nero, jota nimitys "sðteilevð" mairitteli, hymðhti ja lausui: "Sinð miellytðt minua!" "Se mies maksaa yhtð paljon kultaa kuin hðn painaa," huomautti Tigellinus. Chilon puuttui puheeseen: "Tðytð, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillð muuten tuuli puhaltaa pois makson..." "Totta totisesti, et sinð painollasi voita Vitelliusta," huomautti Caesar. "Ehei, sinð hopeakaarinen kuu, eivðt minun sukkeluuteni ole lyijystð!" "Huomaan, ettei lakisi estð sinua nimittðmðstð minua jumalaksi." "Oi, kuolematon! Sinð olet minun lakini: sitð lakia ovat kristityt herjanneet ja sentðhden minð heitð vihaan." "Mitð sinð tiedðt kristityistð?" "Sallitko minun itkeð, jumalallinen?" "En," vastasi Nero, "se on niin ikðvðð." "Olet kolmin kerroin oikeassa, sillð silmðt, jotka sinut ovat nðhneet, eivðt ikinð enðð saa vuodattaa kyynelið. Herra, varjele minua vihollisistani." "Puhu kristityistð," huomautti Poppaea malttamattomasti. "Tapahtukoon niinkuin sinð tahdot, oi Isis," vastasi Chilon. "Hamasta nuoruudestani olen uhrannut elðmðni filosofialle ja etsinyt totuutta. Olen etsinyt sitð vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan Akademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan kristityistð arvelin, ettð he muodostavat jonkun uuden koulun, josta mahdollisesti saatan l—ytðð muutamia totuuden siemenið. Tutustuin siis heihin--onnettomuudekseni! Ensimðinen kristitty, jonka seuraan ilkeð kohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Hðneltð sain vðhitellen tietðð, ettð he kunnioittavat erðstð Kristusta, joka oli luvannut hðvittðð maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta sððstðð heidðt, jos he auttaisivat hðntð hðvittðmððn Deukalionin lapset. Sentðhden, oi herra, he vihaavat ihmisið, sentðhden he myrkyttðvðt kaivot, sentðhden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia temppelejð, joissa meidðn jumaliamme palvellaan. Kristus ristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, ettð kun Rooma on tulella hðvitetty, niin hðn toisen kerran palajaa maailmaan--ja antaa heille maailman herrauden..." "Nyt kansa kyllð ymmðrtðð, minkðtðhden Rooma paloi," keskeytti Tigellinus. "Monet sen jo ymmðrtðvðt, herra, sillð minð kuljen puutarhoissa ja Mars-kentðllð opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun asti, niin ymmðrrðtte, mistð syystð minð tahdon heille kostoa. Parantaja Glaucus ei alussa ilmoittanut minulle, ettð hðnen oppinsa kðski vihaamaan ihmisið. Pðinvastoin! Hðn sanoi, ettð Kristus on hyvð jumala ja ettð hðnen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellð sydðmeni ei saattanut vastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja luottamaan hðneen. Jaoin hðnen kanssaan jok'ikisen leipðpalaseni, jokaisen rahakolikkoni, ja tiedðtk—, herra, kuinka hðn minut palkitsi? Matkalla Napolista Roomaan iski hðn minua veitsellð rintaan, ja vaimoni, nuoren, kauniin Berenikeni hðn m—i orjakauppiaille. Jos Sofokles tietðisi tekoni ... mutta mitð minð puhunkaan! kuunteleehan minua se, joka on parempi kuin Sofokles." "Mies-raukka!" huudahti Poppaea. "Se, joka on nðhnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan minð niitð paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta. Tultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni oikeutta Glaucukselta. Arvelin, ettð he pakottaisivat hðnet antamaan takaisin vaimoni... Tutustuin heidðn pððpappiinsa ja sitten toiseen, nimeltð Paavali, joka jonkun aikaa oli tððllð vankeudessa mutta joka sitten pððstettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen, Cletukseen ja moniin muihin. Tiedðn, missð he asuivat ennen tulipaloa, tiedðn heidðn nykyiset piilopaikkansa, saatan nðyttðð maakuopan Vaticanuksen kukkulan likellð ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa he viettðvðt rivoja juhliaan. Olen siellð nðhnyt apostoli Pietarin ja olen nðhnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi pirskoittaa heidðn vertansa lðsnðoleviin. Olen my—skin nðhnyt Lygian, Pomponia Graecinan kasvattityttðren ylpeilevðn siitð, ettð hðn, joka ei saata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle lapselle, nimittðin pikku Augustalle, teidðn tyttðrellenne, oi Osiris ja Isis, jonka hðn noitui!" "Kuuletko, Caesar!" huudahti Poppaea. "Olisiko se mahdollista?" pððsi Caesarilta. "Minð saatoin antaa anteeksi vððryyden, jonka itse kðrsin," jatkoi Chilon, "mutta kun kuulin puhuttavan teidðn kðrsimyksistðnne, olisin tahtonut pistðð veitsen heidðn kurkkuunsa. Valitettavasti asettui jalosukuinen Vinitius, joka tytt—ð rakastaa, tielleni." "Vinitiusko? Eik— tytt— paennut hðnen luotansa?" "Pakeni kyllð, mutta Vinitius etsi hðnet, sillð hðn ei voinut elðð ilman hðntð. Kurjasta maksusta autoin minð hðntð etsimððn tytt—ð, joka asui kristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessð, ja miekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli palkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se on, oi herra, hirveðn vðkevð mies, joka vððntðð hðrðltð niskat nurin yhtð helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitð syystð Aulus ja Pomponia hðnestð pitivðtkin." "Kautta Herkuleksen!" huudahti Nero, "sille kuolevaiselle, joka kuristi Crotonin, pitðisi pystyttðð kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinð, vanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillð Vinitiushan veitsellð surmasi Crotonin." "Niin ne ihmiset pettðvðt jumalia! Oi herra, nðin omin silmin, kuinka Crotonin selkðranka taittui Ursuksen kðsissð, joka sitten karkasi Vinitiuksen kimppuun. Hðn olisi tappanut hðnetkin, jollei Lygia olisi ehtinyt hðtððn. Vinitius oli sitten pitkðn aikaa sairaana, mutta kristityt hoitivat hðntð, toivoen, ettð rakkaus kððntðisi hðnetkin kristityksi. He arvasivat oikein: nyt hðn on kristitty." "Vinitiusko?" "Niin." "Ehkð Petroniuskin?" kysðisi Tigellinus kiihkeðsti. Chilon kierteli, vððnteli kðsiððn ja virkkoi: "Ihmettelen tarkkanðk—isyyttðsi, herra! Oi! ... se on hyvin mahdollista, se on hyvin mahdollista!" "Nyt ymmðrrðn, miksi hðn niin puolusti kristittyjð." Nero rupesi nauramaan. "Petronius kristittynð!... Petronius elðmðn ja nautinnon vihollisena! Ei, ðlkðð nyt hullutelko ðlkððkð kehoittako minua uskomaan sitð, sillð silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitð te olette minulle puhuneet." "Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon kautta valon, joka sinusta lðhtee, ettð puhun totta, ja ettei minua mikððn niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin hðntð uskollisesti, mutta palkaksi antoi hðn Glaucuksen pyynn—stð ruoskia minua, vaikka olen vanha ja vaikka silloin olin sairas ja nðlkðinen. Vannoin kautta Hadeksen, etten sitð unohda. Oi herra, kosta vððryydet, jotka olen saanut kðrsið, ja minð toimitan kðsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen, Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minð osoitan teille satoja ja tuhansia kristittyjð, osoitan teille rukoushuoneet ja hautausmaat. Heitð on niin paljon, etteivðt he mahdu kaikkiin teidðn vankiloihinne!... Ilman minua ette heitð l—ytðisi. Tðhðn saakka olen filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua armosta, joka pððlleni vuotaa!... Olen vanha enkð vielð ole saanut elðð--sallikaa elðmðni nyt alkaa!..." "Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen p—ytððn," sanoi Nero. "Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen p—ytð tðyttyy itsestððn." "Et erehdy, filosofi." Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiððn. Hðnen rakastumisensa Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistð, mustasukkaisuuden, vihan ja loukatun itserakkauden synnyttðmðð mielitekoa, mutta nuoren patricion kylmðkiskoisuus oli kuitenkin syvðsti koskenut hðneen ja tðyttðnyt hðnen sydðmensð katkeralla vihalla. Jo se, ettð hðn oli uskaltanut pitðð toisesta enemmðn kuin hðnestð, tuntui hðnestð rikokselta, joka vaati kostoa. Lygiaa hðn taas oli vihannut ensi hetkestð, koska pohjoisen liljan kauneus heti oli saattanut hðnet levottomaksi. Petronius oli puhunut tyt—n liian kapeista lanteista--saattoihan hðn Caesarin pððhðn mðttðð mitð tahtoi, mutta ei Augustan pððhðn. Tuntijana oli Poppaea heti ensi silmðykseltð ymmðrtðnyt, ettð koko Roomassa yksin Lygia saattoi kilpailla hðnen kanssaan kauneudessa, ehkðpð voittaa hðnet. Ja samalla oli Poppaea pððttðnyt tuhota hðnet. "Herra," rukoili hðn, "kosta lapsemme kuolema!" "Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hðnet piiloittaa. Minð osoitan talon, jonne he tulipalon jðlkeen ovat palanneet." "Annan avuksesi kymmenen miestð, niin voit paikalla lðhteð," sanoi Tigellinus. "Herra, sinðpð et nðhnyt Crotonia Ursuksen kðsissð: jos annat viisikymmentð miestð, niin ainoastaan etððltð osoitan sinulle talon. Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma." Tigellinus loi katseensa Neroon. "Eik— olisi paras paikalla pððstð eroon sekð enosta ettð sisarenpojasta?" Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Ei! ei vielð!... Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa, ettð Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman. Heidðn talonsa olivat liian kauniit... Nyt tarvitaan muita uhreja, heidðn vuoronsa tulee sitten my—hemmin." "Anna siis minulle, herra, sotamiehið suojakseni," pyysi Chilon. "Tigellinus saa pitðð huolta siitð." "Vastaiseksi saat asua minun luonani," sanoi prefekti. Ilo alkoi sðteillð Chilonin silmistð. "Minð toimitan heidðt kaikki teidðn kðsiinne, kunhan kiiruhdatte! Kiiruhtakaa!" huusi hðn kðheðllð ððnellð. VIIDESKYMMENESENSIMáINEN LUKU. Jðtettyððn Caesarin kannatutti Petronius itsensð taloonsa Carinaella, joka oli pelastunut tulipalosta, sitð kun kolmelta puolelta ympðr—i puutarha ja edessð oli pieni Forum Caecilii. Toiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana suuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan hðntð sitðpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja ystðvyys, jota Caesar viime aikoina oli hðnelle osoittanut, oli kaikin puolin nðyttðnyt tðmðn vðitteen todeksi. Mutta nyt oli Fortunan lempipojalla tðysi syy ihmetellð ðitinsð huikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellð hðnen ja Chronoksen yhtðlðisyyttð--Chronoksen, joka s—i suuhunsa omat lapsensa. "Jos minun taloni," puheli Petronius itsekseen, "gemmani, etruskilaiset astiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni olisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa vallassani oli pððstð pretorianien prefektiksi. Jos olisin my—ntðnyt Tigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hðn todella on, jos olisin puettanut hðnet kidutustunicaan ja antanut kansan kðsiin, olisin pelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietðð, vaikka rehellisten ihmisten elðmð sitten olisi kðynyt turvallisemmaksi. Minun olisi pitðnyt se tehdð, vaikkapa vain Vinitiuksen tðhden. Jos minulle olisi karttunut liian paljon ty—tð, olisin voinut uskoa hðnelle prefektin toimen--Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!... Vinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit, vaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitð olisi ollut mitððn haittaa! Nero hurskaana, Nero siveðnð, laupiaana--olisi ollut aika huvittavaa sitð nðhdð!" Hðnen huolettomuutensa oli niin suuri, ettð hðn rupesi nauramaan. Mutta hetkisen perðstð hðnen ajatuksensa kððntyi toisaalle. Hðn oli olevinaan Antiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hðnelle: "Te sanotte meitð elðmðn vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius: jos Caesar olisi kristitty ja elðisi meidðn oppimme mukaan, niin eik— teidðn elðmðnne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?" Nðmð sanat muistettuaan jatkoi hðn itsekseen: "Kautta Castorin! Yhtð paljon kuin tððllð surmataan kristittyjð, yhtð paljon kððntðð Paavali uusia, sillð jollei tðmð roistomaisuudelle rakennettu maailma pysy pystyssð, niin hðn on oikeassa... Mutta ehkðpð se pysyy, koska se yhð seisoo. Minð itse, joka olen saanut sangen paljon oppia, en ole vielð oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentðhden minun pitðð avata suoneni... Mutta tðytyisihðn minun elðmðni kuitenkin loppua, ja jollei se loppuisi tðllð tavalla, niin se loppuisi jollakin toisella tavalla. Sððli Eunikea ja sððli vaasiani, mutta onhan Eunike vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitð missððn tapauksessa! Sððli my—skin Vinitiusta. Tosin ei elðmðni viime aikoina ole ollut niin ikðvðð kuin ennen, mutta vðhðt siitð: olen valmis kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat enimmðkseen niin saastaisia, ettei elðmðn menettðmistð kannata surra. Sen, joka on osannut elðð, tðytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan." Hðn kohautti olkapðitððn: "Kai he ajattelevat, ettð polveni nyt vapisevat ja ettð pelko nostattaa hiukseni pystyyn, mutta kun minð palaan kotiin, kðyn kylpemððn orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee ruumiini. Aterian jðlkeen annamme laulaa Anthemioksen sðveltðmðn hymnin Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa, koska se kyllð ilman meidðn my—tðvaikutustamme ajattelee meitð. Mutta olisi se sentððn hðmmðstyttðvð seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia Elyseumin kenttið, joilla varjot... Jos Eunike kerran tulisi minun luokseni ja me yhdessð saisimme harhailla niityillð, jotka kasvavat asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikððn kuin minulla tððllð on... Voi niitð nðyttelij—itð ja kulhareita, voi sitð likaista joukkoa! Ei heillð ole aistia eikð sivistystð. Vaikka arbiter elegantiarumeja olisi kymmenen, niin eivðt he jaksaisi niistð Trimalchioneista tehdð kelpo ihmisið. Kautta Persephoneen! olen saanut heistð kyllðkseni." Hðn huomasi kummastuksekseen, ettð hðnen ja noiden muiden vðlille oli jo syntynyt eroittava juopa. Olihan hðn jo kauan tuntenut heidðt perinpohjin ja olihan hðn ennenkin tietðnyt, mitð heistð oli ajateltava, mutta tðllð hetkellð olivat he hðnen mielestððn vielðkin kauempana, ja hðn halveksi heitð tavallista syvemmin. Hðn oli totisesti saanut heistð ihan tarpeekseen. Pian hðn kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hðn oli tarkkanðk—inen ja huomasi sentðhden paikalla, ettei hðnellð likeisimmðssð tulevaisuudessa ole mitððn vaaraa. Nero oli ratkaisevana hetkenð lausunut muutamia kauniita ja ylevið sanoja ystðvyydestð ja anteeksiannosta--ja niillð hðn vastaiseksi oli sitonut kðtensð. Hðnen tðytyi ensin etsið tekosyitð, ja niiden l—ytðmiseen saattoi kulua paljon aikaa. "Aluksi hðn nyt valmistaa kilpaleikkejð kristittyjen kustannuksella" puheli Petronius itsekseen "ja vasta toisessa sijassa hðn ajattelee minua, mutta asian nðin ollen ei kannata ruveta huolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa Vinitiusta!..." Eikð Petronius enðð muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hðn pððtti pelastaa. Nopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkalðjien ja uunien ohitse, joita Carinae oli tðynnð, mutta Petronius kehoitti heitð vielðkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin pððstðisiin kotiin. Vinitius, jonka "insula" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui onneksi olemaan kotona. "Oletko tðnððn nðhnyt Lygiaa?" kysyi Petronius heti astuessaan sisððn. "Tulen juuri hðnen luotaan." "Kuule nyt mitð sanon ðlðkð tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tðnððn pððtettiin Caesarin luona, ettð syy Rooman palosta syydettðisiin kristittyjen niskoille. Heitð uhkaa vaino ja vaiva. Nðytelmð saattaa alkaa minð hetkenð hyvðnsð. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse tai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillð matka Tiberin taakse on Palatinukselta lyhyempi kuin tððltð!" Soturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hðn kuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinð ja huolestuneina, mutta osoittamatta minkððnlaista pelkoa. Taistelunhalu ja puolustuksenvietti herðsivðt hðnen mielessððn niin pian kuin vaaran hetki oli kðsissð. "Lðhden," virkkoi hðn. "Vielð sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen kristittyjðsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta." Vinitius oli jo atriumin ovella. "Lðhetð orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta," huusi Petronius hðnen jðlkeensð. Yksin jððtyððn alkoi hðn astella edestakaisin pylvðskðytðvðssð, joka oli atriumin edessð, ja miettið, miten kðvisi. Hðn tiesi, ettð Lygia ja Linus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin takana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tðmð asianhaara ei ollut suotuisa, sillð vaikeampi olisi ollut l—ytðð heitð ihmisjoukoista. Hðn toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella tietðisi heidðn asuntoaan ja ettð Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle ennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, ettð Tigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin suinkin, on mahtanut levittðð nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa pretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hðn lðhetð kuin kymmenen miestð Lygiaa noutamaan, arveli Petronius,--niin lygilainen jðtti yksinððn rutistaa heidðn luunsa. Ja entð sitten, kun Vinitius rientðð hðnen avukseen! Tðtð ajatellessa hðn rauhoittui. Tosin pretorianien vastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria vastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, ettð jos Vinitius pelastuu Neron kostosta, niin sama kosto saattaa kohdata hðntð itseððn. Mutta sitð hðn ei pelðstynyt. Hðntð huvitti suuresti ajatella, ettð hðn tekisi turhiksi Neron ja Tigellinuksen puuhat, ja hðn pððtti olla sððlimðttð sekð rahaa ettð vðkeð. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kððntðnyt kristinuskoon suurimman osan hðnen orjistaan, joten saattoi olla varma siitð, ettð he olisivat valmiit tekemððn mitð uhrauksia hyvðnsð, kun oli kysymyksessð kristityn naisen puolustaminen. Euniken tulo teki lopun hðnen mietteistððn, sillð kun Petronius hðnet nðki, hðvisivðt hðnen huolensa ja harminsa jðljett—miin. Hðn unohti Caesarin, unohti joutuneensa epðsuosioon, unohti augustianien ylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjð, Vinitiusta ja Lygiaa--hðn vain katseli, estetikon silmillð, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli rakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna lðpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen, jonka lðpi hðnen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella kaunis kuin jumalatar. Hðn tunsi Petroniuksen ihailevan katseen seuraavan itseððn, hðn rakasti hðntð koko sielustaan ja ikðv—i alituisesti hðnen hyvðilyððn--sentðhden riemu nytkin nosti punan hðnen kasvoilleen. Hðn ei nðyttðnyt rakastajattarelta, vaan viattomalta tyt—ltð. "Mitðs sanot, Charis?" huudahti Petronius tarttuen hðnen kðteensð. Tytt— painoi kultaisen pððnsð hðnen rinnalleen ja virkkoi: "Herra, Anthemios laulajineen on tullut ja kysyy, tahdotko tðnððn hðntð kuunnella." "Antaa hðnen odottaa. Aterian jðlkeen hðn saa laulaa meille hymninsð Apollolle. Ympðrillð on vielð tuhkaa ja hiilið, mutta me kuuntelemme hymnið Apollolle! Kautta Paphoksen lehtojen! Kun nðen sinut tuossa Coa vestiksessð, luulen Afroditen verhoutuneen pilvenhattaraan ja laskeutuneen alas eteeni." "Oi herra!" huudahti Eunike. "Tule tðnne, Eunike, kiedo kðsivarret ympðrilleni ja ojenna minulle huulesi... Rakastatko minua?" "En rakastaisi Zeusta enemmðn kuin sinua." Hðn painoi huulensa hðnen huuliaan vasten, ja onni pani hðnet vðrisemððn hðnen sylissððn. Hetkisen perðstð Petronius lausui: "Mutta entð jos meidðn tðytyisi erota?..." Eunike loi hðneen pelðstyneen silmðyksen: "Kuinka, herra?..." "álð pelðsty!... Katso, kuka tietðð vaikka minun pitðisi lðhteð pitkðlle matkalle." "Ota minut mukaasi..." Petronius vaihtoi ðkkið puheenainetta ja kysyi: "Sanoppa, onko puutarhan nurmikolla asfodelililjoja?" "Sypressit ja nurmikot puutarhassa ovat kðyneet aivan keltaisiksi tulipalon takia, lehdet ovat varisseet myrttipensaista ja koko puutarha on kuin kuollut." "Koko Rooma on kuin kuollut ja kohta se muuttuu oikeaksi hautausmaaksi. Tiedðtk—, ettð pian julistetaan edikti kristittyjð vastaan ja aletaan vainota heitð? Silloin tuhannet ihmiset saavat surmansa." "Minkðtðhden heitð rangaistaan, herra? He ovat hyvið ja hiljaisia ihmisið." "Juuri sentðhden." "Lðhtekððmme meren rannalle. Sinun jumalalliset silmðsi eivðt pidð verestð." "Hyvð, mutta nyt minun tðytyy kylpeð. Tule elaeothesiumiin voitelemaan kðsivarsiani. Kautta kyprottaren vy—n! en vielð ikinð ole nðhnyt sinua nðin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle nðkinkengðn-kuoren muotoisen kylpyammeen, niin sinð lepððt siinð kuin kallis helmi... Tule, kultatukkaisen!!" Hðn jðtti huoneen, mutta tuntia my—hemmin asettuivat he molemmat p—ydðn ððreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi puetut pojat olivat heitð palvelemassa, itse he joivat viinið murattik—ynn—ksillð koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymnið Apollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen sðestðmðnð lauloi. Mitð he siitð vðlittivðt, ettð heidðn ympðrillððn huvilat muuttuivat tuhkalðjiksi uunien ympðrille tai ettð tuulenpuuskat hajoittivat palaneen Rooman tuhkaa--he olivat onnelliset eivðtkð muuta ajatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidðn elðmðnsð ikððnkuin jumalalliseksi uneksi. Mutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin yliorja. "Herra," huudahti hðn ððnellð, joka vapisi levottomuutta, "sadanpððmies ynnð osasto sotavðkeð seisoo portin edessð, vaatien Caesarin kðskystð saada nðhdð sinua." Laulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki lðsnðolijat, sillð ystðvðllisessð seurustelussa ei Caesarin ollut tapana kðyttðð lðhettilðinððn pretorianeja. Heidðn tulonsa ei siis tietðnyt mitððn hyvðð. Petronius vain ei osoittanut vðhintðkððn mielenliikutusta. Hðn puhui kuin mies, joka on vðsynyt ainaisiin kutsuihin: "Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes sy—dð rauhassa." Sitten hðn kððntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui. "Pððstð sisððn!" Orja katosi verhon taakse. Hiukan my—hemmin alkoi kuulua raskaita askelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpððmies Aper, tðysissð aseissa, rautakypðrð pððssð. "Jalo herra," virkkoi hðn, "tðssð kirje Caesarilta." Petronius ojensi laiskasti valkean kðtensð taulua ottamaan, vilkaisi siihen ja antoi sen sitten tyynesti Eunikelle. "Hðn aikoo illalla lukea uuden Troja-laulun," selitti hðn, "ja pyytðð minua tulemaan luokseen." "Minulle ei annettu muuta kðskyð kuin jðttðð kirje, sanoi sadanpððmies." "Vai niin. Siihen ei tule mitððn vastausta. Mutta entð jos sinð, sadanpððmies, s—isit hiukan kanssamme ja tyhjentðisit pikarillisen viinið." "Kiitðn sinua, jalosukuinen herra. Pikarillisen viinið minð mielellðni tyhjennðn terveydeksesi, mutta sy—mððn en saata jððdð, koska olen palveluksessa." "Minkðtðhden ei lðhetetty orjaa tuomaan kirjettð, vaan annettiin se sinulle?" "En tiedð, herra. Ehkð siksi, ettð minut lðhetettiin muillekin asioille tðnnepðin." "Minð tiedðn," sanoi Petronius, "ne koskevat kristittyjð." "Niin, herra." "Onko siitð jo kauan, kun vainot ovat alkaneet?" "Muutamia osastoja lðhetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapðivðð." Nðitð sanoja lausuessaan sadanpððmies varisti maljasta hiukan viinið Marsin kunniaksi ja jatkoi sitten: "Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitð toivot." "Ota maljakin," sanoi Petronius. Sitten hðn antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymnið Apollon kunniaksi. "Vaskiparta rupeaa leikkimððn minun ja Vinitiuksen kanssa," ajatteli hðn itsekseen, kun harput taasen helisivðt. "Kyllð minð arvaan hðnen aikeensa! Hðn tahtoi pelðstyttðð minut ja lðhetti siitð syystð centurion minua pyytðmððn. Illalla hðn kysyy centuriolta, millð lailla minð otin hðnet vastaan. Niin, niin, et sinð kovin hyvillesi tule, senkin julma, ilkeð nukke! Minð tiedðn, ettet sinð unohda kðrsimððsi loukkausta, tiedðn my—skin, etten minð vðltð turmiotani, mutta jos luulet, ettð minð rukoillen tulen katsomaan silmiisi tai ettð sinð kasvoistani l—ydðt pelon tai n—yryyden ilmettð, niin erehdyt." "Herra, Caesar kirjoittaa: £tulkaa, jos teitð haluttaa£", virkkoi Eunike. "Menetk—?" "Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hðnen runojaan," vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla." Pðivðllisen pððtyttyð teki hðn tavanmukaisen kðvelyretkensð ja antautui sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja jðrjestðvien orjien kðsiin. Tuntia my—hemmin hðn uljaana kuin jumala kannatutti itsensð Palatinukselle. Oli jo my—hðistð, ilta oli tyyni ja lðmmin ja kuu paistoi niin kirkkaasti, ettð lampadari-orjat, jotka astuivat kantotuolin edellð, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellð hoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, pððssð muratti--ja viinik—ynn—sseppeleet, kðsissð myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat ry—stetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien toivo tðytti ihmisten sydðmet riemulla. Jossakin laulettiin hymnið, jossa ylistettiin "jumalallista y—tð" ja rakkautta, jossakin tanssittiin kuunvalossa. Tuon tuostakin tðytyi orjien pyytðð tilaa "jalosukuisen Petroniuksen kantotuolille". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat huutamaan lemmikkinsð kunniaksi. Petronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei hðneltð ollut kuulunut mitððn tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekðs ihminen, mutta Paavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapðivðiset kertomukset kristityistð olivat johonkin mððrððn muuttaneet hðnen mieltððn, vaikkei hðn itsekððn sitð tietðnyt. Heistð oli l—yhytellyt hðneen ikððnkuin tuulahduksia, jotka olivat tuoneet hðnen sieluunsa uusia, tuntemattomia siemenið. Hðn oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseððn. Vinitiukseen hðn sitðpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillð lapsuudesta asti hðn hellðsti oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen ðitið. Otettuaan osaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne hðneen likeisesti. Sitðpaitsi katseli hðn Vinitiuksen kohtaloa ikððnkuin jotakin murhenðytelmðð. Hðn eli yhð siinð toivossa, ettð Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen pretorianeja tai ettð hðn ainakin oli vapauttanut Lygian. Hðn kaipasi kuitenkin varmuutta, sillð hðn arvasi, ettð Palatinuksella ilmaantuisi kaikenkaltaisia kysymyksið, joiden vastaamiseen oli hyvð valmistua. Pððstyððn Tiberiuksen palatsin edustalle astui hðn kantotuolista ja tuli hetkisen perðstð atriumiin, joka jo oli tðynnð augustianeja. Eiliset ystðvðt, hðmmðstellen, ettð Caesar yhð kutsui hðntð luokseen, pysyttelivðt vielð loitolla, mutta Petronius liikkui heidðn joukossaan uljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikððnkuin suosionosoitusten jakaminen olisi ollut hðnen vallassaan. Toiset rupesivat, nðhdessððn hðnet, jo kðymððn levottomiksi siitð, ettð ehkð liian aikaiseen olivat osoittaneet hðnelle vðlinpitðmðtt—myyttð. Caesar ei ollut nðkevinððn hðntð eikð vastannut hðnen kumarrukseensa, vaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus paikalla likeni hðntð ja virkkoi: "Hyvðð iltaa, arbiter elegantiarum. Vielðk— yhð vðitðt, etteivðt kristityt ole polttaneet Roomaa?" Petronius kohautti hartioitaan, taputti hðntð olkapððlle, niinkuin herran on tapana tehdð orjalle, ja vastasi: "Sinð tiedðt yhtð hyvin kuin minð, mitð siitð on ajateltava." "En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa." "Teet siinð suhteessa aivan oikein, sillð muuten sinun tðytyisi lausua mððrðtty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee meille. Et saisikaan rððkyð kuin riikinkukko etkð antaa epðmððrðisið lausuntoja." Tigellinus puri hammasta. Hðntð ei ensinkððn miellyttðnyt, ettð Caesar tðnððn oli pððttðnyt lukea uuden laulunsa--sillð kiistakentðllð hðn nimittðin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero vaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, kððnsi katseensa Petroniukseen, tarkasti katsellen, mitð hðnen silmistððn nðkisi. Petronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, ny—kðytti vðlillð my—ntðen pððtððn ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikððnkuin saadakseen selville kuuliko hðn oikein. Vihdoin hðn rupesi kiittðmððn, moittimaan tai ehdottamaan, ettð muutamia sðkeitð korjattaisiin tai sijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, ettð kaikki muut kehuivat ja ylistivðt hðntð oman etunsa vuoksi ja ettð yksin Petronius piti runoudesta runouden itsensð tðhden, ettð yksin hðn sitð ymmðrsi, ja ettð runot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hðn niitð kiitti. Lopuksi Nero rupesi keskustelemaan ja vðittelemððn hðnen kanssaan, ja kun Petronius epðili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hðn: "Viimeisessð laulussa saat nðhdð, minkðtðhden olen pannut sen tðhðn." "Vai niin!" ajatteli Petronius, "jððn siis odottamaan viimeistð laulua." Mutta sen kuullessaan lausuivat useat lðsnðolijoista hengissð: "Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielð voi pððstð armoihin ja syrjðyttðð itse Tigellinuksenkin." Ja he rupesivat taasen likentelemððn hðntð. Illan loppu ei kuitenkaan ollut yhtð onnellinen, sillð kun Petronius sanoi hyvðsti Caesarille, synkistyivðt tðmðn silmðt ðkkið, hðnen kasvoihinsa tuli ilkeð, vahingoniloinen ilme ja hðn virkkoi: "Miksei Vinitius tullut!" Jos Petronius olisi ollut varma siitð, ettð Vinitius ja Lygia jo olivat kaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hðn empimðttð vastannut: "hðn on sinun kðskystðsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensð". Mutta nðhdessððn Neron kummallisen hymyn hðn huomautti: "Kðskysi, oi jumalallinen, ei tavannut hðntð kotona." "Sano hðnelle," lausui Nero, "ettð minð mielellðni olisin nðhnyt hðnet sekð ettei hðn millððn muotoa laiminly— kilpaleikkejð, joissa kristityt esiintyvðt." Nðmð sanat tekivðt Petroniuksen levottomaksi, sillð hðnestð tuntui siltð kuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Pððstyððn kantotuoliin kðski hðn orjien rientðð vielðkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka, levoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enðð tanssinut eikð laulellut, vaan miltei raivosi. Etððltð kuului huutoja, joista Petronius ei heti saattanut saada selvðð mutta jotka kasvoivat ja kiihtyivðt, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi: "Kristityt jalopeurojen eteen!" Hovilaisten loistavat kantotuolit tunkeutuivat ulvovan ihmisjoukon halki. Palaneitten katujen syvyydestð tulvi yhð uusia laumoja, jotka kuultuaan huudon rupesivat sitð toistamistaan toistamaan. Uutinen siitð, ettð vaino oli alkanut ennen puoltapðivðð ja ettð joukko murhapolttajia jo oli saatu kiinni, kulki suusta suuhun. Sekð vastaperustetuilla ettð vanhoilla kaduilla, kapeissa solissa, jotka olivat raunioina, Palatinuksen ympðrillð, kummuilla ja puutarhoissa, pitkin koko Rooman pituutta kaikui pian yhð kiihtyvð kirkuna: "Kristityt jalopeurojen eteen!" "Lauma," lausui Petronius ylenkatseellisesti, "on Caesarinsa arvoinen." Ja hðnelle selveni, ettð tðllaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan, jonka julmuudelle eivðt barbaritkaan saattaneet vetðð vertoja, jonka rikokset ja vallattomuus olivat ððrett—mðt--oli mahdoton pysyð pystyssð. Rooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli my—skin paiseena maailman ruumiissa. Rooman rappeutuneelle elðmðlle lankesi jo kuoleman varjo. Siitð oli monesti ollut puhetta augustianienkin kesken, mutta Petroniuksen silmðt eivðt vielð milloinkaan olleet nðin selvðsti eroittaneet sitð tosiasiaa, ettð seppel—idyt kilpa-ajovaunut, joita voittajana ohjasi Rooma ja joita seurasi kahlehdittuja kansakuntien laumoja, sy—ksyivðt syvyyttð kohti. Maailmaa hallitsevan kaupungin elðmð nðytti hðnestð olevan jonkinlaista hurjaa tanssia, jonkinlaista hekuman riemua, jonka tðytyy loppua. Nyt hðn ymmðrsi, ettð yksin kristityt voivat laskea elðmðlle perustuksen, mutta arveli, ettð kristityt pian ovat hðvinneet jðljett—miin. Ja entð sitten? Hurjaa tanssia yhð jatkuu Neron johdolla, ja jos Nero poistuu nðyttðm—ltð, astuu hðnen sijalleen toinen samanlainen, ehkðpð vielð pahempi hðntð, sillð tðllainen kansa ja tðllaiset patriciot eivðt tarvitse laisinkaan parempaa Caesaria. Hekuman riemu pððsee uuteen vauhtiin, ehkðpð entistð likaisempana ja rumempana. Mutta hekuman riemua ei saata kestðð ikuisesti. Ihmisen tðytyy lopultakin lðhteð nukkumaan, jollei muusta syystð niin vðsymyksestð. Tðtð ajatellessa Petronius tunsi olevansa sanomattoman vðsynyt. Oliko elðmð ainaisessa levottomuudessa, silmien edessð tðllainen maailman jðrjestys, elðmisen arvoista? Onhan kuoleman haltijatar yhtð kaunis kuin unenkin haltijatar. Onhan heillð molemmilla siivet hartioilla. Kantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen samassa tuokiossa. "Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?" kysyi Petronius. "Hðn palasi hetki sitten, herra," vastasi orja. "Hðn siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!" ajatteli Petronius. Hðn viskasi togan yltððn ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellð kolmijalalla, pðð kðsien varassa ja painuneena polvien tasalle. Askelten liketessð hðn kohotti kivettyneitð kasvojaan, ja vain hðnen silmðnsð loistivat kuin kuumesairaan. "Tulitko liian my—hððn?" kysyi Petronius. "Tulin. Hðnet oli vangittu ennen puoltapðivðð." Syntyi hetkisen ððnett—myys. "Oletko sinð nðhnyt hðntð?" "Olen." "Missð hðn on?" "Mamertilaisessa vankilassa." Petronius sðpsðhti ja loi Vinitiukseen kysyvðn katseen. Vinitius ymmðrsi, mitð hðn tarkoitti. "Ei," vastasi hðn. "Ei hðntð toki viskattu Tullianumiin [Vankilan syvin, maanalainen osa, jonka katossa oli yksi ainoa aukko. Siellð kuoli Jugurta aikoinaan nðlkððn.] eikð edes keskimðiseenkððn vankihuoneeseen. Lahjoin vartijan ja hðn antoi hðnelle huoneensa. Ursus asettui kynnykselle hðntð vartioimaan." "Miksei Ursus puolustanut hðntð?" "Oli lðhetetty viisikymmentð pretoriania hðntð noutamaan. Sitðpaitsi Linus kielsi hðntð." "Entð Linus?" "Linus on kuolemaisillaan. Siksi ei hðntð otettu." "Mitð nyt aiot tehdð?" "Vapauttaa hðnet tai kuolla yhdessð hðnen kanssaan. Minðkin uskon Kristukseen." Vinitius puhui tyynesti, mutta hðnen ððnessððn ilmeni sellainen tuska, ettð sððli karmi Petroniuksen sydðntð. "Kyllð minð sinut ymmðrrðn," sanoi hðn, "mutta miten sinð aiot hðnet pelastaa?" "Lahjoin vartijat, ensinnðkin, jotta he varjelisivat hðnet hðpeðstð, ja toiseksi, jotteivðt he estðisi hðntð pakenemasta." "Koska hðnen pakonsa sitten tapahtuisi?" "He sanoivat, etteivðt nyt heti saata antaa hðntð minulle, koska he pelkððvðt vastuunalaisuutta. Mutta kun vankilat tulevat vðkeð tðyteen, kðy vankien silmðllðpito vaikeammaksi, ja silloin he luovuttavat hðnet minulle. Se onkin viimeinen keino! Mutta pelasta sinð hðnet ja minut! Olethan Caesarin ystðvð. Hðn itse Lygian minulle antoi. Mene hðnen luokseen ja pelasta minut." Petronius ei vastannut mitððn, kutsui ainoastaan orjan paikalle ja kðski hðnen tuoda kaksi tummaa viittaa ja kaksi miekkaa. Sitten hðn kððntyi Vinitiuksen puoleen. "Matkalla kerron sinulle kaikki," virkkoi hðn. "Kððriydy nyt ensi ty—ksesi viittaan ja ota miekka, niin lðhdemme vankilaan. Anna vartijoille satatuhatta sestertsið, anna kaksin verroin, anna vaikka viisi kertaa enemmðn, kunhan he paikalla luovuttavat sinulle Lygian. Muutoin on nðet my—hðistð." "Lðhtekððmme," sanoi Vinitius. Hetkisen perðstð he molemmat olivat kadulla. "Kuule nyt, mitð sanon," virkkoi Petronius. "En tahtonut tuhlata aikaa hukkaan. Olen tðnððn joutunut epðsuosioon. Oma elðmðni riippuu hiuskarvan pððssð ja sentðhden en vðhððkððn saata vaikuttaa Caesariin. Uskonpa, ettð Caesar toimisi aivan vastoin pyynt—ðni--valitettavasti! Luuletko, ettð minð olisin kehoittanut sinua pakenemaan Lygian kanssa ja vapauttamaan hðnet, jolleivðt asiat olisi olleet tðllð kannalla? Vðhðt siitð, vaikka hðnen vihansa kohtaisi minua, kunhan vain sinun olisi onnistunut paeta! Mutta aivan varmaan hðn tðnððn olisi valmiimpi suostumaan sinun pyynt——si kuin minun pyynt——ni. álð sentððn luota siihen. Ry—stð tytt— vankilasta ja pakene hðnen kanssaan! Sinulla ei ole muuta neuvoa. Jollei tuuma onnistu, koetan keksið uusia keinoja. Tiedð kuitenkin, ettei Lygia ole suljettu vankilaan yksin kristinuskon takia. Poppaean viha uhkaa sekð sinua ettð hðntð. Muistatko, ettð loukkasit Augustaa ja hylkðsit hðnet? Hðn tietðð, ettð sinð teit sen Lygian tðhden, jota hðn on vihannut ensi nðkemðstð asti ja jonka hðn jo koetti tuhota syyttðmðllð hðntð lapsensa noitumisesta. Kaikissa nðissð koukuissa piilee Poppaean vaikutus! Tai kuinka muuten olisi selitettðvissð, ettð juuri Lygia ensinnð vangittiin? Kuka heille olisi voinut osoittaa Linuksen talon? Minð vakuutan sinulle, ettð Lygiaa jo kauan on vakoiltu! Tiedðn, ettð kidutan sieluasi ja ettð riistðn sinulta viimeisen toivon kipinðn, mutta teen sen tahallani, sillð jollet sinð pelasta hðntð ennenkuin Poppaea ja Nero saavat tietðð aikeesi, olette molemmat surman omat." "Olet oikeassa! Minð ymmðrrðn!" vastasi Vinitius kolkosti. Oli my—hðinen y—, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija teki lopun heidðn keskustelustaan, t—rmðten Petroniusta vastaan ja laskien kðtensð hðnen olkapððlleen. Hðnen hengityksensð tuli viiniltð ja hðn puhalsi sitð suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien kðheðllð ððnellð: "Kristityt jalopeurojen eteen!" "Mirmillanilainen," virkkoi Petronius tyynesti, "seuraa nyt hyvðð neuvoa ja mene tiehesi!" Juopunut laski toisenkin kðtensð hðnen olkapðilleen. "Huudatko kanssani mitð kðsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt jalopeurojen eteen!" Petroniuksen hermot olivat jo liian kauan kðrsineet tuota huutoa. Se oli painajaisen lailla kiusannut hðntð siitð asti, kun hðn Palatinuksen jðtti, ja se sðrki jo hðnen korviaan. Kun hðn siis nðki jðttilðisen seisovan edessððn nyrkki pystyssð, loppui hðnen kðrsivðllisyytensð. "Ystðvð," virkkoi hðn, "sinð hajuat viiniltð ja olet tiellðni." Niin sanottuaan iski hðn lyhyen miekkansa, jonka hðn kotona oli pannut mukaansa, kahvaa my—ten hðnen rintaansa. Sitten hðn tarttui Vinitiuksen kðteen ja jatkoi puhettaan ikððnkuin ei mitððn olisi tapahtunut: "Caesar lausui tðnððn: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, ettð hðn saapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvðt.' Ymmðrrðtk—, mitð se merkitsee? He tahtovat panna nðytteille sinun tuskasi. Se on pððtetty asia. Ehkðpð meitð, sinua ja minua, siitð syystð vielð ei ole pantu vankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin ... en tiedð mitð tehdð!... Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitð mitððn hy—tyð? Ehkð sicilialaiset maatilasi my—skin houkuttelevat Tigellinusta. Koetapa onneasi!" "Minð annan hðnelle kaiken omaisuuteni," vastasi Vinitius. Carinaelta Forumille ei ole pitkð matka, joten he pian tulivat perille. Y— oli alkanut valjeta, linnan muurit erottautuivat selvðsti hðmðrðstð. Heidðn astuessaan mamertilaista vankilaa kohti Petronius ðkkið seisahtui ja huudahti: "Pretorianeja!... Liian my—hðistð!" Kaksinkertainen sotilasrivi ympðr—i todella vankilaa. Sarastus hopeoi heidðn rautaiset kypðrðnsð ja terðvðt peitsensð. Vinitiuksen kasvot kðvivðt valkeiksi kuin marmori. "Menkððmme! sanoi hðn." Hetkisen perðstð he seisoivat sotilasrivien edessð. Petronius, jolla oli erinomainen muisti, tunsi paitsi pððllikk—jð useita sotamiehiðkin. Huomatessaan tutun kohortin pððllik—n viittasi hðn hðnet luokseen. "Mitð kummaa, Niger," huudahti hðn, "oletteko saaneet kðskyn vartioida vankilaa?" "Olemme, jalosukuinen Petronius,--Prefekti pelkðsi, ettð murhapolttajia mahdollisesti yritettðisiin vapauttaa." "Ettek— saa pððstðð sisððn ketððn?" kysyi Vinitius. "Saamme, herra. Tuttavat saavat kðydð tervehtimðssð vangittuja, ja sillð lailla me koppaamme kðsiimme yhð enemmðn kristittyjð." "Pððstð siis sisððn minut!" sanoi Vinitius. Hðn painoi Petroniuksen kðttð ja virkkoi hðnelle: "Mene puhuttelemaan Actea, niin minð tulen sinun luoksesi kuulemaan, minkð neuvon hðn antaa..." "Tule," vastasi Petronius. Samassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu, joka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan. Miesten, naisten ja lasten ððnet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko vankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta ððnet eivðt olleet surulliset eivðtkð epðtoivoiset. Niistð kajahteli pðinvastoin voitonriemu. Sotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimðinen kultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle. VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU. Huuto "kristityt jalopeurojen eteen!" levisi leviðmistððn pitkin kaupunkia. Ensi hetkessð ei kukaan uskonut heitð turmion todellisiksi alkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei my—skððn tahtonut epðillð heidðn syyllisyyttððn, koska heidðn rankaisemisensa lupaili erinomaisella tavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pððsi kuitenkin vallalle sekin mielipide, ettei onnettomuus ikinð olisi saattanut paisua niin ððrett—mðksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia. Temppeleissð kðskettiin nyt uhrata "piaculoita" eli sovitusuhreja. Sibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja Proserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkðssð saatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettð, jolla sitten pirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja y—valvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistð, uhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkalðjien keskelle perustettiin uusia, leveitð katuja. Siellð tððllð laskettiin jo komeiden talojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea rakennettiin kuulumattoman nopeasti ððret—n, puinen amfiteatteri, jossa kristittyjen oli mððrð kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen talossa oli pidetty, lðhetettiin varakonsuleille kðsky, ettð heidðn tuli hankkia villejð petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten kaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hðnen kðskystððn toimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan vðest—n tðytyi ottaa osaa. Aasiasta tuotiin tiikereitð ja elefantteja, Niilistð krokodileja ja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja, Hiberniasta villejð koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta puhvelihðrkið ja jðttilðiskokoisia metsðhðrkið. Vangittujen lukumððrð oli niin suuri, ettð kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset, mitð Roomassa ikinð oli ollut. Caesar tahtoi nimittðin hukuttaa kaikki tulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla veril—ylyllð, ettei sen vertaista ollut nðhty. Kiihtynyt vðest— oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni kristittyjð. Tehtðvð ei ollut ensinkððn vaikea, sillð asuihan joukoittain kristittyjð muun vðest—n kanssa puutarhoissa ja tunnustivathan he kovalla ððnellð uskonsa. Kun heitð otettiin kiinni, lankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttð ja seurasivat vastarintaa tekemðttð kiinniottajia. Mutta heidðn kðrsivðllisyytensð ainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillð ihmiset eivðt ymmðrtðneet, mistð tuo kðrsivðllisyys johtui, vaan pitivðt sitð uppiniskaisuutena ja paatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, ettð kansanjoukko riisti kristittyjð pretorianien kðsistð ja repi heidðt kappaleiksi omin kðsin; naisia laahattiin hiuksista vetðen vankiloihin, lapsia surmattiin ly—mðllð heidðn pððnsð kivið vastaan. Tuhannet ihmiset juoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkalðjistð, uuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin viinitynnyrejð ja jðrjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin kuunneltiin ihastuksella jymisevðð huutoa, joka pani koko kaupungin kaikumaan. Vankilat olivat tðynnð tuhansia ihmisið, ja joka pðivð hankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sððli sammui kokonaan. Tuntui siltð kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivðt muuta muistaneet kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Pðivðt olivat kummallisen helteiset ja y—t viileðmmðt kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan tðynnð hulluutta, verta ja rikosta. Mutta samassa mððrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden ikðv—iminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidðn vanhimpiensa ankara kielto olisi pidðttðnyt heitð. Heidðn kokouksiaan pidettiin ainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja patricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhðisistð kristityistð ei nimittðin tðhðn asti ollut vangittu ketððn. Palatinuksella kyllð tiedettiin, ettð Flavius, Domitilla, Pomponia Graecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen tunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epðili, ettð kansa saataisiin uskomaan heidðn polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen kaikkea vðlttðmðt—n, pððtettiin lykðtð heidðn kestðmisensð ja rankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, ettð mainittujen patricioiden oli kiittðminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli aivan perðt—n. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lðhtenyt suoraa pððtð Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeð. Hðn eli nimittðin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkð jaksoi Caesaria ja Poppaeaa, koska hðn ainoastaan siten saattoi sðilyttðð henkensð. Hðn kðvi kuitenkin vankilassa tervehtimðssð Lygiaa, vei hðnelle ruokaa ja vaatteita ja suojeli hðntð ennen kaikkea vðkivallasta vartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa tarkoitusta varten. Petronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi tarvinnut virua vankilassa, jollei hðntð hðnen kehotuksestaan olisi ry—stetty Auluksen talosta. Sitðpaitsi hðntð halutti voittajana pððstð pelistð, jota hðn paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentðhden oli hðn valmis uhraamaan sekð rahoja ettð vaivaa. Muutamien pðivien kuluessa oli hðn puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta hðn toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista Pythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyynt—ihin Caesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyððn oli Vatiniuksen rakastajattarena, oli hðn koettanut saada Vatiniustakin taipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hðn pannut likoon suuria rahoja ja lupauksia. Mutta kaikki hðnen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka ei itsekððn ollut varma huomisesta pðivðstð, rupesi selittðmððn hðnelle, ettð kristityt, jolleivðt olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat uhrattavat sen hyvðksi, sanalla sanoen: hðn piti veril—ylyð vðlttðmðtt—mðnð valtiollisista syistð. Terpnos ja Diodoros pistivðt rahat taskuunsa, mutta eivðt tehneet mitððn. Vatinius ilmoitti Caesarille, ettð hðntð oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka alussa oli katsellut kristittyjð nurjin silmin, rupesi nyt sððlimððn heitð, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytðð, ettð hðnet vapautettaisiin. Mutta hðn ei mitððn saanut aikaan. Caesar vastasi: "Luuletko sinð minua vðhemmin ylevðmieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman hyvðksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?" Kun Petronius kuuli nðmð sanat, virkkoi hðn: "Koska hðn jo on keksinyt keinon verrata itseððn Brutukseen, niin ei tytt— enðð ole pelastettavissa." Hðnen kðvi suuresti sððli Vinitiusta ja hðn rupesi pelkððmððn, ettð Vinitius surmaisi itsensð. "Nyt", ajatteli hðn itsekseen, "pelastusyritykset vielð pitðvðt hðntð pystyssð, hðn saa hðnet vielð nðhdð ja kðnsið hðnen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevðt myttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinð sammuu, niin hðn, kautta Castorin, heittðytyy miekkaansa, sillð hðn ei saata elðð ilman tytt—ð." Petroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmðrtðð, ettð ihminen sillð lailla pððttðð pðivðnsð, kuin hðn ymmðrsi, ettð ihminen sillð lailla saattaa rakastaa ja kðrsið. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitð ikinð saattoi keksið Lygian pelastamiseksi. Hðn kðvi tervehtimðssð augustianeja ja hðn, joka ennen oli ollut sangen ylpeð, rukoili nyt heiltð apua. Vitelliuksen vðlityksellð hðn tarjosi Tigellinukselle sicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitð hðn vain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut loukata Poppaeaa, kieltðytyi niitð vastaanottamasta. Vinitius olisi ollut valmis menemððn Caesarinkin luo, syleilemððn hðnen polviaan ja rukoilemaan hðneltð armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun Petronius sai kuulla hðnen aikeensa, virkkoi hðn: "Entð jollei hðn suostu pyynt——si, entð jos hðn kohtelee sinua ivalla tai hðpeðllisellð uhalla, niin niitð sitten teet?" Vinitiuksen kasvot vððntyivðt vihasta ja tuskasta, ja hðnen kuristetusta kurkustaan tunkeutui kðheð ððni. "Niin," lausui Petronius, "sentðhden kehoitan sinua luopumaan siitð tuumasta. Sinð sulkisit kaikki pelastuksen tiet!" Vinitius koetti hillitð mielenkuohuaan ja sivalsi kðdellððn otsaansa, joka oli kylmðssð hiessð. "Ei, ei!" sanoi hðn sitten. "Olen kristitty." "Sen sinð unohdat kuten ðskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdð loppu itsestðsi, mutta tytt—ð sinð et saa sy—stð turmioon. Muista, mitð Sejanuksen tyttðren tðytyi kðrsið ennen kuolemaansa." Hðn ei ollut tðysin vilpit—n tðtð lausuessaan, sillð hðnelle oli Vinitiuksen pelastus paljoa tðrkeðmpi kuin Lygian. Mutta hðn tiesi, ettei mikððn niin varmasti pidðttðisi Vinitiusta vaarallisesta teosta kuin pelko, ettð hðn tuottaisi turmion Lygialle. Hðn toimi muuten sangen viisaasti, sillð nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja hðnen kðyntiððn varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin. Vinitius oli jo kðrsinyt kaiken, mitð ihmismieli saattaa kðrsið. Hðn rakasti Lygiaa sata kertaa enemmðn senjðlkeen kun hðn oli joutunut vankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti hðntð. Hengissð alkoi hðn osoittaa hðnelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella hðntð yliluonnollisena olentona. Ja kun hðn sitten ajatteli, ettð hðnen tðytyy kadottaa tuo rakastettu, pyhð olento, ettð hðnen rakastettuansa ennen kuolemaa saattaa kohdata kðrsimys, joka on kuolemaakin kauheampi-- silloin jðhmettyi veri hðnen suonissaan, koko hðnen sielunsa suli valitukseksi, hðnen ajatuksensa menivðt sekaisin. Ajoittain tuntui hðnestð siltð, kuin hðnen pððkallonsa olisi ollut tðynnðnsð tulta: tðmðn tulen tðytyy joko polttaa hðnet poroksi tai sðrkeð hðnet. Hðn ei kðsittðnyt miksi tðmð kaikki tapahtui, hðn ei kðsittðnyt miksei Kristus, tuo laupias Kristus ja Jumala rientðnyt tunnustajiaan auttamaan, minkðtðhden eivðt Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero, augustianit, pretorianien lauma ja koko tðmð rikosten kaupunki romahtaneet maan alle. Hðn otaksui vihdoin, ettð sen tðytyy tapahtua ja ettð kaikki, mitð hðnen silmðnsð nyt katselevat, mikð painaa ja kalvaa hðnen sydðntððn, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti hðnelle, ettð se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat arenarakennukselta, vakuuttivat hðnelle, ettð se on totta, ja selvðð kieltððn puhui my—skin kansan ulvonta ja tðytetyt vankilat. Silloin alkoi hðnen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hðnelle ehkð suurempaa tuskaa kuin kaikki muu. Lisðksi virkkoi vielð Petronius: "Muista, mitð Sejanuksen tyttðren tðytyi kðrsið ennen kuolemaansa." VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU. Kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut etsimððn sekð Caesarin ettð Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota, hðn oli runsaasti maksanut heidðn tyhjðt lupauksensa ja suurilla lahjoilla saanut heidðn suosionsa kððntymððn puoleensa. Hðn kðvi puhuttelemassa Augustan ensimðistð miestð Rufius Crispinusta ja sai hðneltð kirjeen; hðn lahjoitti hðnen pojalleen ensimðisestð avioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tðllð toimenpiteellð hðn vain ðrsytti Caesaria, joka ei sietðnyt poikapuoltaan. Hðn lðhetti taatun sanansaattajan viemððn kirjettð Poppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko omaisuutensa eikð suinkaan sððstðnyt omaa itseððn, kunnes huomasi olevansa vain leikkikaluna ihmisten kðsissð sekð ettð hðnen pikemmin olisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hðn vðhemmin olisi ollut valittavinaan hðnen vangitsemisestaan. Saman huomion teki Petroniuskin. Mutta pðivðt kuluivat ja amfiteatteri valmistui valmistumistaan. Jaeltiin jo "tesseroita" s.o. pððsylippuja "ludus matutinukseen". Tðllð kertaa "pðivðnðytðnt—jen" tðytyi kestðð pðivið, viikkoja ja kuukausia, koska uhreja oli aivan kuulumattoman paljon. Ei enðð tiedetty minne kristityt saataisiin mahtumaan. Vankilat olivat tðydet ja niissð raivosi kuume. Yhteiset kopit, joissa orjia tavallisesti pidettiin, rupesivat nekin tðyttymððn ððriððn my—ten. Alettiin pelðtð, ettð tauti leviðisi koko kaupunkiin, ja sentðhden tðytyi pitðð kiirettð. Kaikki nðmð huhut ennðttivðt Vinitiuksen korviin ja veivðt hðneltð viimeisenkin toivon vðlðhdyksen. Niin kauan kun vielð oli hyvðð aikaa, oli hðn saattanut kuvitella keksivðnsð jonkun pelastuksen keinon, mutta nyt ei enðð ollut aikaa. Nðytðnt—jen piti alkaa. Lygia saattoi milloin tahansa joutua sirkuksen "cuniculumiin", josta ei enðð ollut pððsyð muualle kuin arenalle. Vinitius, joka ei tietðnyt, minne kohtalo ja hirveð ylivoima hðnet viskaisi, rupesi etsimððn hðntð kaikista sirkuksista. Hðn lahjoi vartijat ja petojen kesyttðjðt ja teki heille kaikenkaltaisia ehdotuksia, joita oli mahdoton panna tðytðnt——n. Vðlistð hðn kðsitti, ettei hðnen puuhistaan enðð saata olla muuta hy—tyð kuin mahdollisesti se, ettð Lygian kuolema voi kðydð vðhemmðn hirveðksi, ja juuri silloin tuntui hðnestð siltð kuin pððkallossa aivojen asemesta olisi ollut hehkuvia hiilið. Ei hðn muutoin aikonutkaan jððdð henkiin Lygian kuoltua. Hðn pððtti kuolla hðnen kanssaan. Luultavasti tuska sitðpaitsi polttaisi poroksi hðnen henkensð ennenkuin kauhun hetki ehti tullakaan. Hðnen ystðvðnsð, Petroniuskin, olivat sitð mieltð, ettð varjojen valtakunta pian hðnelle avautuu. Vinitiuksen kasvot kalpenivat niin, ettð lopulta olivat kuin "larariumin" vahanaamiot. Ilme hðnen piirteissððn kankeni, hðn ei kðsittðnyt mitð oli tapahtunut ia mitð saattaisi tapahtua. Kun joku puhutteli hðntð, vei hðn koneentapaisella liikkeellð kðdet pððtð kohti, rupesi painelemaan ohimojaan ja loi puhujaan pelðstyneen, kysyvðn katseen. Y—t hðn vietti Ursuksen kanssa Lygian oven edustalla vankilassa. Kun Lygia kðski hðntð menemððn levolle, palasi hðn Petroniuksen luo ja kðveli aamuun asti edestakaisin atriumissa. Usein tapasivat orjat hðnet polvillaan, kðdet korotettuina taivasta kohti tai otsa painettuna maata vasten. Hðn huusi avukseen Kristusta, sillð Hðn oli hðnen viimeinen toivonsa. Kaikki toiveet olivat pettðneet. Yksin ihme saattoi pelastaa Lygian. Vinitius l—i siis otsansa kiviseen permantoon ja rukoili ihmettð. Hðnelle oli kuitenkin jððnyt niin paljon jðrkeð, ettð hðn ymmðrsi Pietarin rukouksen tehokkaammaksi omaansa. Pietari oli luvannut hðnelle Lygian, Pietari hðnet oli kastanut, Pietari oli itse tehnyt ihmeitð--antakoon nyt pelastusta ja apua! Erððnð y—nð hðn lðksi hðntð etsimððn. Kristityt, joita tosin ei enðð ollut jðljellð paljoakaan, kðtkivðt apostolia nyt huolellisesti toisiltaankin, jottei kukaan heikkouden hetkenð ilmiantaisi hðntð, joko ehdoin tahdoin tai vasten tahtoaan. Yleisen sekasorron vallitessa ja pettymystensð painamana sekð ponnistaessaan kaikki voimansa pelastaakseen Lygiaa vankilasta oli hðn kadottanut apostolin silmistððn. Sinð aikana, joka oli hðnen kastamisensa ja vainojen vðlillð, ei hðn ollut nðhnyt hðntð kuin yhden kerran. Kivenhakkaajalta, jonka t—llissð kastaminen oli tapahtunut, sai hðn tietðð, ettð kristityt kokoontuvat erððssð Cornelius Pudensin kellarissa Porta Salarian likellð. Kivenhakkaaja lupasi saattaa Vinitiuksen paikalle ja vakuutti, ettð he siellð tapaavat Pietarin. Hðmðrissð he siis lðksivðt liikkeelle ja kun he olivat pððsseet muurien ulkopuolelle ja kulkeneet kuoppien ohi, jotka kasvoivat kaislaa, tulivat he yksinðiseen, autioon viinitarhaan. Kokous oli kellarissa, jossa tavallisesti sðilytettiin viinið. Vinitiuksen korvaa kohtasi pian rukouksen hyminð, ja sisððn astuessaan nðki hðn lamppujen himmeðssð valossa muutamia kymmenið ihmisið polvillaan, rukoukseen vaipuneina. He lukivat jonkinlaista litaniaa, ja kuoro, jossa oli sekð mies--ettð naisððnið, toisteli yhtðmittaa: "Kriste, armahda meitð!" Heidðn ððnissððn vðrisi syvð, sydðntðsðrkevð suru ja tuska. Pietarikin oli siellð. Hðn oli polvillaan kynnyksellð, puusta tehdyn ristin juurella, joka oli naulattu seinððn. Siinð hðn rukoili. Vinitius tunsi kaukaa hðnen valkeat hiuksensa ja kðdet, jotka olivat korotetut taivasta kohti. Nuori patricio aikoi ensi ty—kseen tunkeutua joukon lðpi, heittðytyð apostolin jalkain juureen ja huutaa: "pelasta!" Mutta rukouksen juhlallisuus tai vðsymys vaikutti hðneen niin, ettð polvet ikððnkuin kankenivat. Hðn polvistui siis ovelle ja rupesi tuskallisesti ja kðsiððn vððnnellen toistelemaan: "Kriste, armahda!" Jos hðn olisi ollut tðysissð tajuissaan, olisi hðn kyllð ymmðrtðnyt, ettei yksin hðnen rukouksensa ollut niin tuskallinen ja ettei yksin hðn tððllð valittanut hðtððnsð, suruaan ja murheitaan. Kokoontuneiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei hiljan olisi kadottanut jotakin rakastettua olentoa. Kun rohkeimmat ja jðrkðhtðmðtt—mimmðt Kristuksen tunnustajat olivat vangitut, kun joka hetki levisi uusia huhuja hðpeðstð ja kðrsimyksistð, joita vankiloissa oli kestettðvð, kun hðdðn voima paisui kaikkia edellytyksið suuremmaksi, kun ainoastaan tðmð kourallinen kristittyjð oli jððnyt jðljelle,--silloin ei enðð ollut ainoatakaan sydðntð, jonka usko ei olisi horjunut ja joka ei epðillen olisi kysynyt: missð Kristus on? minkðtðhden Hðn on sallinut pahuuden paisua Jumalaa mahtavammaksi? Mutta he rukoilivat Hðneltð kuitenkin epðtoivoissaankin armoa, sillð jokaisen sielussa eli vielð toivon kipinð ettð Hðn tulee, sðrkee pahuuden vallan, sy—ksee Neron syvyyteen ja ryhtyy hallitsemaan maailmaa... Heidðn katseensa olivat yhð tðhdðtyt taivaaseen, yhð he kuuntelivat, yhð jatkoivat rukoustaan vavistuksessa. Jota useammin Vinitius toisti sanoja "Kriste, armahda!", sitð enemmðn hðnet valtasi sama huumaus kuin kivenhakkaajan t—llissð. Sydðmensð syvyydestð huutavat he Hðntð nyt avukseen, Pietari huutaa hðntð avukseen--taivaan tðytyy aueta, maan perustusten tðytyy tðristð ja Hðnen astua alas sanomattomassa loistossa, jalkojen kðrjissð tðhdet, laupiaana ja hirmuisena vapauttamaan uskollisiaan ja tuomitsemaan turmioon heidðn vainoojansa. Vinitius peitti kasvot kðsillððn ja lankesi maahan. Hetkisen ajan vallitsi hðnen ympðrillððn syvð hiljaisuus, ikððnkuin pelko olisi kahlehtinut kaikkien suut ja estðnyt niitð huutamasta. Hðnestð tuntui, ettð nyt vihdoinkin tapahtuu jotakin, ettð ihmeen hetki vihdoin on koittanut. Hðn oli varma, ettð kun hðn nostaa pððnsð ja avaa silmðnsð, niin hðn nðkee valon, joka hðikðisee jokaisen kuolevaisen silmðt, ja kuulee ððnen, joka vie tainnoksiin sydðmet. Mutta ððnett—myyttð yhð kesti, ja naisten huokaukset siitð vihdoin tekivðt lopun. Vinitius nousi ja rupesi kivettynein silmin tuijottamaan eteensð. Yliluonnollisten valojen asemasta tuikki kellarissa lyhtyjen heikkoja liekkejð, ja kuun sðteet, jotka tunkivat sisððn katossa olevasta aukosta, tðyttivðt sen hopeaisella hohteella. Ihmiset, jotka olivat polvillaan Vinitiuksen ympðrillð, nostivat ððneti kyyneltyneet silmðnsð ristin puoleen. Sieltð tððltð kuului nyyhkytyksið ja ulkoa erottautuivat vartijoiden varovaiset vihellykset. Pietari nousi, kððntyi joukon puoleen ja lausui: "Lapset, ylentðkððt sydðmenne meidðn Vapahtajamme puoleen ja uhratkaat Hðnelle kyyneleenne." Hðn vaikeni. ákkið puhkesi naisen ððni puhumaan tðynnð tuskaa ja rajatonta kðrsimystð: "Olen leski, minulla oli ainoa poika, joka minua elðtti... Anna hðnet minulle takaisin, herra!" Syntyi taasen hiljaisuus. Pietari seisoi polvistuvan joukon edessð, vanhana, huolestuneena, ollen tðllð hetkellð kuin ruumistettu raihnaus ja voimattomuus. Jo alkoi toinen ððni valittaa: "Py—velit hðpðisivðt tyttðreni, ja Kristus salli sen!" Sitten kuului kolmas: "Olen jððnyt yksin lasteni kanssa, mutta jos minut vievðt, min kuka heille antaa leipðð ja vettð?" Sitten neljðs: "Linuksen, jonka ensin jðttivðt paikoilleen, veivðt kuitenkin kidutettavakseen, herra!" Sitten viides: "Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidðt. Emme tiedð minne piiloutuisimme." "Voi meitð! Kuka meitð suojelee!" Y—n hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja sulki silmðnsð ja pudisti valkeaa pððtðnsð, kun hðn ajatteli ihmisten tuskaa ja hðtðð. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin vartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta. Vinitius pððtti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo vaatiakseen hðneltð apua, mutta ðkkið hðn nðki ikððnkuin syvyyden aukeavan eteensð, ja silloin hðnen jalkansa lamaantuivat. Miten kðy, jos apostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hðn vakuuttaa Rooman Caesarin olevan vðkevðmmðn kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitð ajatellessa nosti kauhu hðnen hiuksensa pystyyn. Hðn tunsi, ettð silloin syvyys nielee sekð hðnen toivonsa tðhteet ettð hðnet itsensð, hðnen Lygiansa, hðnen rakkautensa Kristukseen, hðnen uskonsa ja koko hðnen elðmðnsð. Jðljelle jðð vain kuolema ja y—, mððrðtt—minð kuin meri. Nyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hðnen ððnensð niin hiljainen, ettð sitð tuskin saattoi kuulla: "Lapseni! Minð nðin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle. Kuulin vasaran iskut ja nðin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta kansa nðkisi Ihmisen pojan kuolevan..." * * * * * "...Ja minð nðin kuinka he avasivat Hðnen kylkensð ja kuinka Hðn heitti henkensð. Mutta silloin kððnnyin ristiin pðin ja huusin tuskissani kuten te nyt huudatte:" "Voi meitð, voi meitð, Herra! Sinð olet Jumala! miksi sallit tðmðn tapahtua, miksi kuolit, miksi kidutat meidðn sydðmiðmme, jotka uskoivat, ettð Sinun valtakuntasi lðhestyisi?..." "...Mutta kolmantena pðivðnð hðn, Herramme ja Jumalamme, nousi kuolleista ja oli meidðn keskellðmme, kunnes hðn suurella kunnialla meni valtakuntaansa... Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden, voimistuimme sydðmissðmme ja kylvimme Hðnen siementððn..." * * * * * Nyt hðn kððntyi sinne pðin, mistð valitukset ensinnð olivat kuuluneet, ja hðnen ððnensð oli jo voimakkaampi, kun hðn lausui: "Miksi te valitatte?... Jumala itse antoi itsensð kðrsimykseen ja kuolemaan, mutta te tahdotte, ettð Hðn teitð sððstðisi. Oi te heikkouskoiset! ettek— te ole ymmðrtðneet Hðnen oppiansa, eik— hðn ole luvannut teille muuta kuin tðmðn elðmðn? Nyt hðn tulee teidðn luoksenne ja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hðn nostaa teidðt luokseen, mutta te kðytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidðt!' Tomu olen minð Jumalan edessð, mutta teidðn edessðnne olen Jumalan apostoli ja Hðnen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitð kuolema, vaan elðmð, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei orjuus, vaan herraus! Minð, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski: sinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elðmððn, ja sinð tulet elðmððn yhdessð hðnen kanssaan. Sinulle, isð, jonka viattoman tyttðren py—velit hðpðisivðt, vakuutan, ettð olet tapaava hðnet valkeampana Hebronin liljoja! Teille, ðidit, jotka he riistðvðt orvoilta, teille, jotka kadotatte isðnne, teille, jotka valitatte, teille, joitten tðytyy nðhdð rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette surulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla Kristuksen nimeen, sanon, ettð te herððtte niinkuin unesta iankaikkiseen elðmððn ja niinkuin y—stð Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen nimessð kaihi silmiltðnne ja tulkoon sydðmiinne valkeus." Nðin lausuttuaan nosti hðn ikððnkuin kðskien kðtensð, mutta he tunsivat uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikððnkuin vðristyksen karkaavan luihinsa, sillð heidðn edessððn ei enðð seisonut raihnas, huolten painama vanhus, vaan vðkevð, joka riisti hengen heidðn rinnoistaan ja nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen. "Amen!" huusivat useat ððnet. Mutta hðnen silmiensð loisto kðvi yhð kirkkaammaksi ja hðnestð virtasi voimaa, majesteettia ja pyhyyttð. Pððt taipuivat hðnen edessððn, ja kun amen-huuto oli vaiennut, jatkoi hðn: "Te kylvðtte kyynelillð, ettð te ilolla saisitte niittðð. Miksi te surette tðmðn maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja hallitsee Herra, joka asuu teissð. Kivet ovat kostuvat kyynelistð, veri on kasteleva hiekan ja teidðn ruumiinne ovat tðyttðvðt notkot, mutta minð sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan tðtð rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hðnen legionansa! Ja niinkuin Hðn itse kðrsimyksillððn ja verellððn on ostanut maailman vapaaksi synneistð, niin Hðn tahtoo, ettð tekin kðrsimyksillðnne ja verellðnne ostaisitte tðmðn vððryyden pesðn vapaaksi synneistð!... Sen Hðn teille julistaa minun suuni kautta." Hðn levitti kðtensð ja loi silmðnsð taivasta kohti. Mutta heidðn sydðmensð ikððnkuin lakkasivat sykkimðstð, sillð he tunsivat, ettð hðnen silmðnsð nðkevðt jotakin, jota eivðt heidðn kuolevaiset silmðnsð taida nðhdð. Apostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja kðyneet sðteilevðn kirkkaiksi. Jonkun aikaa hðn vaikeni, ikððnkuin huumaus olisi tehnyt hðnet mykðksi, mutta hetkisen perðstð hðn taasen korotti ððnensð: "Sinð olet tððllð, Herra, ja osoitat minulle tiesi!... Kuinka, oi Kriste!... Tðmðnk— saatanan kaupungin, etkð Jerusalemia, Sinð tahdot tehdð pððkaupungiksesi? Nðistð kyynelistð ja tðstð verestðk— Sinð tahdot rakentaa seurakuntasi? Tððllðk—, missð Nero tðnððn hallitsee, Sinun valtakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja nðitten heikkouskoistenko Sinð kðsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun henkenik— Sinð kðsket vallita heitð ja maailman kansoja?... Katso, Sinð annat voimasi virrata herkkoihin, ettð he vðkeviksi tulisivat, ja Sinð kðsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ððriin asti... Ylistetyt olkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna! Hosianna!..." Ne, jotka olivat pelðnneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka olivat epðilleet, valui uskon virta. "Hosianna!" huusi pian joku ððni, ja toinen jatkoi: "Kristuksen tðhden!" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas, kesðinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat kasvot. Pietari rukoili kauan, nðkyihinsð vaipuneena, mutta vihdoin hðn herðsi, kððnsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui: "Niinkuin Herra on nyt voittanut epðilyksen teissð, niin menkðð tekin voittamaan Hðnen nimessððn!" Ja vaikka hðn tiesi, ettð he voittavat, vaikka hðn tiesi, mitð heidðn kyynelistððn ja verestððn oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin hðnen ððnensð vapisemaan, kun hðn otti ristin, siunasi heitð ja lausui: "Ja nyt vihin minð teidðt, lapseni, kðrsimykseen, kuolemaan, iankaikkisuuteen!" Mutta he kerððntyivðt hðnen ympðrilleen ja huusivat: "Me olemme jo valmiit, mutta suojele sinð pyhðð pððtðsi, sillð sinð olet Kristuksen sijainen ja huoneenhaltija". Nðin sanoen tarttuivat he hðnen viittansa liepeeseen, mutta hðn laski kðtensð heidðn pððlleen ja siunasi heitð kutakin erikseen, niinkuin isð siunaa lapsia, jotka ovat lðhd—ssð pitkðlle matkalle. He alkoivat heti rientðð pois kellarista, sillð heidðn oli kiire kotiin, kotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidðn ajatuksensa irtaantuivat maailmasta ja liitelivðt iðisyyden maille. He kulkivat kuin unissaan, kiihkeðllð alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa taistelussa ylivoimaa ja "petojen" julmuutta vastaan. Nereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietð viinitarhasta kotiinsa. Lðpi valoisan y—n seurasi heitð Vinitius, ja kun he tulivat Nereuksen m—kille, heittðytyi hðn apostolin jalkain juureen. Apostoli tunsi hðnet ja kysyi: "Mitð haluat, poikani?" Seurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enðð uskaltanut pyytðð mitððn. Hðn vain kietoi kðsivartensa apostolin polvien ympðri ja painoi nyyhkyttðen pððnsð hðntð vastaan, ikððnkuin sillð lailla rukoillen lohdutusta. Apostoli virkkoi: "Minð tiedðn, ettð he ovat ottaneet neidon, jota sinð rakastat. Rukoile hðnen puolestaan." "Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhð vðkevðmmin kðsivartensa apostolin ympðri. "Herra! minð olen kurja matonen, mutta sinðhðn olet tuntenut Kristuksen. Rukoile Hðntð! Puolusta Lygiaa!" Tuskissaan vapisi hðn kuin lehti ja l—i otsansa maahan, sillð hðn oli nðhnyt apostolin voiman ja tiesi, ettð yksin hðn saattoi palauttaa hðnelle Lygian. Hðnen tuskansa liikutti Pietaria. Hðn muisti, ettð Lygia kerran, Crispuksen uhkaamana, niinikððn oli heittðytynyt hðnen jalkainsa juureen anomaan lohdutusta. Hðn oli silloin nostanut yl—s tyt—n pððn ja silittðnyt hðnen pððtððn. Samoin teki hðn nyt Vinitiukselle. "Poikani," sanoi hðn, "minð tahdon rukoilla hðnen puolestaan, mutta muista, mitð vasta lausuin heikkouskoisille: ettð Jumala itse kðrsi ristin tuskat. Muista my—skin, ettð tðtð elðmðð seuraa toinen, ikuinen." "Tiedðn!... Kuulinhan, pððsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin kerðsi ilmaa keuhkoihinsa.--Mutta, katso herra ... en saata. Jos tarvitaan verta, niin rukoile Kristusta ettð Hðn ottaa minun vereni... Olenhan soturi. Minð tahdon kðrsið hðnelle mððrðtyt tuskat kaksinkertaisina, kolminkertaisina, kunhan hðn pððsee vapaaksi! Hðn on vielð lapsi, oi herra! Mutta Kristus on vðkevðmpi kuin Caesar. Minð tiedðn, ettð Hðn on vðkevðmpi!... Pidðthðn sinðkin Lygiasta. Siunasithan sinð meidðt! Hðn on vielð viaton lapsi!..." Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi pððnsð Pietarin polvia vasten ja toisti toistamistaan: "Sinð tunsit Kristuksen, herra! Sinð tunsit hðnet, sinua Hðn kuulee! Asetu Lygian puolelle!" Pietari sulki silmðnsð ja rukoili kiihkeðsti. Kesðinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen silmðt riippuivat apostolin huulilla, hðn odotti hðneltð elðmðn--tai kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului myllynkivien kumea jyrinð. "Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinð?" "Herra, olisinko muuten tullut tðnne?" vastasi Vinitius. "Usko siis loppuun asti, sillð usko saattaa vuoria siirtðð. Vaikka nðkisit neidon py—velin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko yhð, ettð Kristus voi hðnet vapauttaa. Usko ja rukoile Hðntð, ja minð tahdon rukoilla sinun kanssasi." Hðn nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella ððnellð: "Oi laupias Kriste, katso tðmðn kðrsivðn sydðmen puoleen ja lohduta sitð! Oi laupias Kriste, kððnnð myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias Kriste, joka itse rukoilit Isðð ottamaan pois huuliltasi katkeran kalkin, kððnnð se pois palvelijasi huulilta! Amen!" Vinitius korotti kðtensð taivasta kohti ja puhui vaikeroiden: "Oi Kriste, minð olen sinun omasi! Ota minut hðnen asemestaan!" Idðn taivas alkoi jo valjeta. VIIDESKYMMENESNELJáS LUKU. Erottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hðnen sydðmeensð oli syttynyt uusi toivo. Jossakin syvðllð hðnen sielussaan huusi kyllð vielð pelko ja epðtoivo, mutta hðn koetti tukahduttaa ne ððnet. Hðnestð tuntui mahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyynt— ja hðnen oman rukouksensa voima vaikuttaisi. Hðn pelkðsi toivoa, pelkðsi my—skin epðilystð. "Minð tahdon uskoa hðnen laupeuteensa, vaikka nðkisin Lygian jalopeuran kidassa", lausui hðn itsekseen. Ja hðn uskoi, vaikka hðnen sydðmensð vapisi ja vaikka kylmð hiki peitti hðnen ohimonsa. Hðnen sydðmensð sykintð muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hðn alkoi kðsittðð, ettð usko voi siirtðð vuoria, sillð hðn tunsi, ettð hðnen sielussaan eli kumma voima, jota hðn ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hðn tðnððn saattoi saada aikaan t—itð, joihin hðn ei eilen olisi pystynyt. Vðlistð tuntui siltð kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epðtoivo valituksineen uhkasi hiipið hðnen sieluunsa, muisteli hðn merkillistð y—tð ja pyhið, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet taivasta kohden. "Ei! Kristus ei jðtð ensimðisen opetuslapsensa ja lampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellð hðneltð mitððn, enkð minð enðð tahdo epðillð." Ja hðn riensi vankilaa kohti niinkuin ainakin hyvðn viestin tuoja. Mutta vankilan edustalla kohtasi hðntð odottamaton este. Pretorianien pððmiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista vankilaa, tunsivat jo kaikki hðnet ja pððstivðt hðnet tavallisesti esteitð tekemðttð vankilaan, mutta tðllð kertaa ei rivi avautunutkaan hðnelle, vaan sadanpððmies tuli hðnen luokseen ja virkkoi: "Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tðnððn saa pððstðð ketððn vankilaan." "Ettek— saa?" toisti Vinitius kalveten. Soturi katseli hðntð sððlien ja vastasi: "Niin, emme saa. Caesar on kieltðnyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja ehkðpð he pelkððvðt, ettð taudit leviðisivðt kaupunkiin tervehtij—iden mukana." "Sanoitko, ettð kielto koskee vain tðtð pðivðð?" "Puolipðivðn aikaan on vartijain muutos." Vinitius vaikeni ja paljasti pððnsð, sillð "pileolus", joka oli hðnen pððssððn, tuntui painavalta kuin lyijy. Soturi tuli vielðkin likemmð ja lausui matalalla ððnellð: "Rauhoitu, herra. Vartijat ja Ursus varjelevat hðntð." Tðmðn sanottuaan hðn kumartui ja piirsi silmðnrðpðyksessð pitkðllð, gallialaisella miekallaan kalan kuvan kadun kivilaattaan. Vinitius vilahti hðneen kiireesti. "...Ja olet pretoriani?..." "Olen, kunnes joudun tuonne," vastasi soturi vankilaa osoittaen. "Minðkin palvelen Kristusta." "Ylistetty olkoon hðnen nimensð! Minð tiedðn sen, herra. En saata pððstðð sinua vankilaan, mutta jos kirjoitat kirjeen, niin annan sen vartijoille." "Kiitðn sinua, veljeni!..." Hðn painoi soturin kðttð ja lðksi. £Pileolus£ oli jo lakannut painamasta hðnen pððtððn. Aamuinen aurinko nousi vankilanmuurien takaa ja sen kirkkaus valoi uutta lohtua Vinitiuksen sydðmeen. Tuo kristitty sotamies antoi hðnelle uuden todistuksen Kristuksen voimasta. Hetkisen perðstð hðn pysðhtyi katselemaan punertavia pilvið, jotka olivat nousseet Kapitoliumin ja Jupiter Statorin temppelin pððlle, ja puhkesi puhumaan: "En saanut tðnððn nðhdð Lygiaa, mutta minð uskon Sinun laupeuteesi." Kotona odotti hðntð Petronius, joka, kuten tavallisesti, oli muuttanut y—n pðivðksi ja joka vasta oli palannut kotiin. Hðn oli sentððn jo ehtinyt kylpeð ja antaa voidella ruumiinsa, mennðkseen levolle. "Tuon sinulle uutisen," virkkoi hðn. "Olin tðnððn Tullius Senecion luona, ja siellð oli Caesarkin. En tiedð, minkðtðhden Poppaean pððhðn oli pðlkðhtðnyt ottaa mukaansa Rufius... Ehkðpð sentðhden, ettð poika kauneudellaan pehmittðisi Caesarin sydðmen. Onnettomuudekseen lapsi, jonka oli uni, lukemisen aikana nukkui,--aivan kuten aikoinaan Vespasianus--ja kun Vaskiparta sen nðki, heitti hðn sitð suurella pikarilla niin ettð se pahasti vikaantui. Poppaea py—rtyi, mutta kaikki kuulivat Caesarin huutavan: £Olen saanut aivan kyllikseni tuosta siki—stð!£ Sinð tiedðt, ettð sellaiset sanat ovat kuolemantuomio." "Augustaa kohtaa Jumalan rangaistus," vastasi Vinitius, "mutta miksi kerrot tðtð minulle?" "Sentðhden, ettð Poppaean viha tðhðn asti on seurannut sinua ja Lygiaa, mutta ehkð hðn nyt, kun hðntð itseððn on kohdannut onnettomuus, helpommin taipuu heittðmððn kostonsa. Ehkð hðneen nyt saattaa vaikuttaa. Nðen hðnet tðnð iltana ja koetan puhua hðnen kanssaan." "Kiitðn sinua. Ilmoitat minulle hyvðn uutisen." "Mutta kylve sinð nyt ja lðhde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet kuin varjo." Vinitius kysyi: "Tiedðtk—, onko ensimðisen _ludus matutinuksen_ pðivð jo mððrðtty?" "Kymmenen pðivðn perðstð. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota enemmðn aikaa saamme, sitð parempi. Emme vielð ole aivan hukassa." Hðn ei kuitenkaan itsekððn uskonut mitð hðn sanoi, sillð hðn oli pðinvastoin varma, ettð Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu, koska Caesar Alituruksen pyynt——n oli osannut vastata niin kauniisti, vertaamalla itseððn Brutukseen. Hðnen oli niin sððli Vinitiusta, ettei hðn raaskinut ilmaista hðnelle, mitð hðn Senecalta oli kuullut: ettð Caesar ja Tigellinus olivat pððttðneet ennen kidutusta valita kauneimmat kristityt tyt—t itsensð ja ystðviensð hðvðistðviksi. Muut olivat kilpaleikkipðivðnð jðtettðvðt pretorianien ja petojenkesyttðjien haltuun. Huomattuaan, ettei Vinitius missððn tapauksessa halua elðð kauemmin kuin Lygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hðnen sydðmeensð. Hðnen kðvi ensinnðkin hðntð sððli ja toiseksi hðn estetikkona toivoi, ettei hðn kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan kauniisti. "Puhun tðnððn Augustalle," sanoi hðn, "tðhðn tapaan: pelasta Vinitiukselle Lygia, niin minð pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella tehdð sen. Sillð oikealla hetkellð lausuttu sana voi vaikuttaa Vaskipartaan niin, ettð hðn mððrðð ihmisen joko surmattavaksi tai jðttðð hðnet elðmððn. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa." "Kiitðn sinua," toisti Vinitius. "Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos sy—t ja nukut. Kautta Athenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja sy—dð. Olet kai viettðnyt koko y—n vankilassa." "En," vastasi Vinitius. "Aioin kyllð mennð sinne, mutta sinne ei pððstetty ketððn. Otapa sinð, Petronius, selkoa siitð, tarkoittaako kielto tðtð pðivðð vai koko aikaa ennen kilpaleikkejð." "Otan siitð tðnð y—nð selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi kielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse Helios, ikðvystyneenð kimmerilðiseen maahansa, nyt astuisi alas luoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinð minun esimerkkiðni." He erosivat, mutta Vinitius lðksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle. Saatuaan kirjeen valmiiksi lðksi hðn sitð itse viemððn kristitylle sadanpððmiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen perðstð hðn palasi tuoden Lygialta terveisið ja luvaten vielð samana pðivðnð toimittaa Vinitiukselle hðnen vastauksensa. Vinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui kivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettð. Aurinko oli jo korkealla, ja Clivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria ihmisjoukkoja Forumille. Myyjðt kauppasivat tavaroitaan, ennustajat tarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat itsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai juttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmðksi auringon paahde kðvi, sitð innokkaammin kerððntyivðt tyhjðntoimittajat etsimððn suojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtðmittaa lentðð kahautteli kokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineð vastaan loistivat niiden valkeat siivet auringon valossa. Hðikðisevð valo, ihmisvilinð, helle ja ððret—n vðsymys rupesivat vihdoin vaikuttamaan Vinitiukseen. Hðntð alkoi raukaista. Moraa pelaavien poikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa kðyvðt askeleet tuudittivat hðntð uneen. Muutamia kertoja hðn vielð nosti pððtððn ja yritti iskeð silmðnsð vankilaan, mutta sitten hðn vaipui paadelle ja nukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyððn vaipuu unen helmaan. Unikuvat rupesivat pitðmððn peliððn. Hðn oli lðpi y—n kantavanaan sylissððn Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidðn edellððn kulki Pomponia Graecina, kðdessð lamppu, jolla hðn valaisi tietð. áðni, joka oli kuin Petroniuksen ððni, huusi etððltð: "palaa takaisin!", mutta hðn ei vðlittðnyt huudosta, vaan seurasi yhð Pomponiaa, kunnes he saapuivat m—kille, jonka kynnyksellð seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti hðnelle nyt Lygiaa ja virkkoi: "Me tulemme arenalta, herra, mutta emme saa hðntð herððmððn. Herðtð sinð hðnet." Mutta Pietari vastasi: "Kristus tulee itse hðntð herðttðmððn!" Sitten alkoivat mielikuvat hðmððntyð. Vinitius oli nðkevinððn Neron ja Poppaean, joka piteli sylissððn pientð Rufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitð. Tigellinus siroitteli tuhkaa p—ydðlle, joka oli tðynnð herkullisia ruokia. Vitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissð Oli my—skin joukko muita augustianeja. Vinitius lepðsi Lygian vieressð; mutta p—ytien vðlissð kulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia pyysi, ettð Vinitius saattaisi hðnet pois, mutta Vinitius kðvi ðkkið niin hirveðn voimattomaksi, ettð hðn tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli uni vielðkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi tðydellinen pimeys. Auringon paahde ja ympðr—ivien huudot hðnet vihdoin herðttivðt syvðstð unesta. Vinitius avasi silmðnsð: katu oli mustanaan vðkeð, mutta kaksi keltaisiin tunicoihin puettua edeltðjuoksijaa ty—nsi pitkillð sauvoilla ihmisið syrjððn, huutaen ja raivaten tietð loistavalle kantotuolille, jota neljð vðkevðð egyptilðistð orjaa oli kuljettamassa. Kantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hðnen kasvojaan ei saattanut nðhdð, sillð papyruskððr— oli hðnen kasvojensa edessð ja hðn luki tarkkaavasti. "Tietð jalosukuiselle augustianille!" huusivat edeltðjuoksijat. Katu oli kuitenkin niin tðynnð kansaa, ettð kantotuolin hetkeksi tðytyi seisahtua. Silloin augustiani kðrsimðtt—mðnð pððsti papyruskððr—n kðsistððn, nosti pððtððn ja huusi: "Ajakaa pois tuo roistovðki! Kiireesti!" Samassa hðn huomasi Vinitiuksen, painoi alas pððnsð ja kðtki kiireesti kasvonsa papyruksensa taakse. Mutta Vinitius sivelsi kðdellð otsaansa ja luuli yhð nðkevðnsð unta. Kantotuolissa istui Chilon. Edeltðjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptilðiset olivat juuri lðhtemðisillððn liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tðhðn asti kðsittðmðtt—mðt asiat ðkkið olivat selvenneet, likeni kantotuolia. "Tervehdðn sinua, Chilon!" virkkoi hðn. "Nuorukainen," vastasi kreikkalainen ylpeðsti ja arvokkaasti, koettaen nðyttðð niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla menestyksellð, "terve sinullekin. Mutta ðlð pidðtð minua, sillð minð olen matkalla ystðvðni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!" Vinitius kðvi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen, katsoi hðntð suoraan silmiin ja kysyi matalalla ððnellð: "Sinðk— Lygian ilmiannoit?" "Oi Memnonin kolossi!" huudahti Chilon kauhistuen. Vinitiuksen silmissð ei sentððn ollut minkððnlaista uhkaa, joten vanhan kreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hðn muisti olevansa Tigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, hðntð varjeli siis voima, jonka edessð kaikki vapisivat. Sitðpaitsi oli hðnen ympðrillððn vðkevið orjia, ja Vinitius seisoi hðnen edessððn aseetonna, kasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina. Kun hðn sen muisti, palasi hðnen rohkeutensa. Hðn iski Vinitiukseen punoittavat silmðnsð ja kuiskasi: "Kun minð olin kuolemaisillani nðlkððn, kðskit sinð ruoskia minua." Hetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla ððnellð: "Tein vððrin sinua kohtaan, Chilon!..." Kreikkalainen nosti pððtððn, nðpðytti sormiaan, kuten Roomassa oli tapana tehdð kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja virkkoi niin ððneen, ettð kaikki saattoivat kuulla: "Hyvð ystðvð, jos tahdot pyytðð minun apuani, niin tule aamulla talooni Esquilinuksella. Kylvettyðni otan vastaan vieraita ja klienttejð." Hðn viittasi kðdellððn, ja egyptilðiset lðhtivðt liikkeelle. Mutta keltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat: "Tietð jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietð! Tietð!..." VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU. Pitkðssð, hðtðisesti kokoon kyhðtyssð kirjeessð lausui Lygia Vinitiukselle jððhyvðiset ainiaaksi. Hðn tiesi, ettei ketððn enðð pððstettðisi vankilaan ja ettð hðn saisi nðhdð Vinitiuksen vasta arenalta. Nyt hðn siis pyysi Vinitiusta tiedustelemaan, koska heidðn vankilansa vuoro tulisi, sekð olemaan lðsnð kilpaleikeissð, jotta hðn vielð kerran elðessððn saisi nðhdð hðnet. Kirjeessð ei saattanut huomata vðhintðkððn pelkoa. Lygia kirjoitti pðinvastoin ikðv—ivðnsð arenaa ja vapautusta vankilasta, kuten kaikki muutkin vangit. Toivoen, ettð Pomponia ja Aulus jo olisivat palanneet Roomaan, rukoili hðn Vinitiusta pyytðmððn, ettð hekin saapuisivat sirkukseen. Jokaisesta hðnen sanastaan henki uskon kiihko, tuo omituinen irtaantuminen elðmðstð, jossa kaikki vangitut elivðt, ja samalla jðrkðhtðmðt—n usko siihen, ettð lupausten tðytyy toteutua haudan tuolla puolen. "Yhdentekevðhðn on", kirjoitti hðn, "vapauttaako Kristus minut nyt vai kuoleman jðlkeen, apostolin suun kautta on hðn antanut sinut minulle, siis olen minð sinun omasi." Hðn rukoili Vinitiusta Jumalan nimessð, ettei hðn surisi eikð antaisi tuskan vallata mieltððn. Kuolema ei hðnelle merkinnyt kihlauksen purkautumista. Lapsellisella luottamuksella vakuutti hðn Vinitiukselle sanovansa Kristukselle, heti kun tuska arenalla oli loppunut, ettð Marcus, hðnen sulhasensa, on jððnyt Roomaan ja ettð hðn siellð ikðv—i morsiantaan koko sydðmestððn. Ja hðn arveli, ettð Kristus ehkð sallisi hðnen henkensð hetkiseksi liitðð hðnen luokseen kertomaan, ettð hðn elðð, ettei hðn muista tuskaa ja ettð hðn on onnellinen. Koko kirje henki onnea ja rajatonta toivoa. Se sisðlsi vain yhden pyynn—n, joka vielð liittyi tðmðn maailman asioihin: hðn pyysi, ettð Vinitius korjaisi hðnen ruumiinsa spoliariumista ja hautaisi sen vaimonsa ruumiina samaan kammioon, jossa hðn itse kerran oli lepððvð. Vinitius luki kirjeen murtunein mielin, mutta samalla hðnestð tuntui mahdottomalta, ettð Lygia voisi saada surmansa villien petojen kynsissð ja ettei Kristus hðntð armahtaisi. Juuri siinð hðnen toivonsa ja luottamuksensa vielð riippui kiinni. Kotiin palattuaan kirjoitti hðn Lygialle, ettð hðn joka pðivð lðhtee Tullianumin muurien edustalle odottamaan hetkeð, jolloin Kristus murtaa muurit ja antaa hðnet hðnelle. Hðn kðski Lygiaa uskomaan, ettð Kristus saattaa pelastaa hðnet hðnelle vaikkapa sirkuksesta, ettð suuri apostoli rukoilee Hðntð ja ettð pelastuksen hetki on likellð. Kristityn centurion piti viedð kirje perille seuraavana aamuna. Mutta kun Vinitius seuraavana pðivðnð saapui vankilan edustalle, astui sadanpððmies rivistððn, tuli hðnen luokseen ja virkkoi: "Kuule minua, herra. Kristus, joka sinun mielesi on valaissut, on osoittanut sinulle armonsa. Tðnð y—nð tulivat Caesarin ja prefektin orjat valitsemaan kristittyjð neitsyitð heidðn hðvðistðvikseen; he kysyivðt sinunkin morsiantasi, mutta meidðn Herramme lðhetti hðnelle kuumeen, johon monet Tullianumin vangeista jo ovat kuolleet. Sentðhden eivðt he huolineet hðnestð. Eilen illalla hðn jo oli tiedotonna, ja kiitetty olkoon Vapahtajan nimi, sillð sama tauti, joka pelasti hðnet hðpeðstð, voi pelastaa hðnet kuolemastakin." Vinitiuksen tðytyi nojata soturin kðsivarteen, jottei kaatuisi. "Kiitð laupiasta Jumalaa," jatkoi soturi. "Linuksen he ottivat ja veivðt kidutettavaksi, mutta kun huomasivat, ettð hðn jo tekee loppuaan, antoivat he hðnet pois. Ehkð he nyt antavat Lygiankin, ja ehkð Kristus tekee hðnet terveeksi." Hetkisen ajan nuori tribuni vielð seisoi pðð kumarassa, mutta sitten hðn ojentui suoraksi ja lausui hiljaa: "Olet oikeassa, sadanpððmies. Kristus yksin pelasti hðnet hðpeðstð. Hðn voi hðnet kuolemastakin pelastaa." Ja istuttuaan vankilan muurin juurella iltaan asti palasi hðn kotiin lðhettððkseen vðkeð tiedustelemaan Linusta ja toimittamaan hðnet johonkin kaupungin ulkopuolella olevista huviloistaan. Kuultuaan nðmð uutiset pððtti Petroniuskin ryhtyð toimeen. Kerran hðn jo oli ollut Poppaean luona ja nyt hðn lðksi hðnen luokseen toisen kerran. Hðn tapasi hðnet pienen Rufiuksen vuoteen ððressð. Lapsi makasi pðð halki, kuumehoureissa, ja ðiti vartioi sitð epðtoivoissaan. Hðnen sydðmessððn vallitsi kauhu, sillð hðn pelkðsi, ettð hðnen lastaan ehkð vaani vielð hirveðmpi kuolema, jos hðn sen saisikin pelastetuksi taudista. Hðn oli niin kokonaan oman tuskansa vallassa, ettei hðn tahtonut kuulla puhuttavankaan Lygiasta ja Vinitiuksesta. Petronius osasi kuitenkin pelðstyttðð hðnet. "Sinð olet", lausui hðn, "loukannut uutta, tuntematonta jumalaa. Sinð, Augusta, palvelet tietððkseni heprealaisten Jehovaa, mutta kristityt vðittðvðt Kristusta hðnen pojakseen. Mieti siis, eik— sinua mahtane painaa isðn viha. Kuka tietðð vaikka nðmð tapahtumat olisivat isðn kostoa ja vaikka Rufiuksen elðmð riippuisi sinun vastaisesta menettelystðsi." "Mitð minun sitten pitðð tehdð?" kysyi Poppaea kauhistuksissaan. "Lepytð vihastunut jumala." "Kuinka?" "Lygia on sairas. Koeta vaikuttaa Caesariin tai Tigellinukseen niin, ettð he luovuttavat hðnet Vinitiukselle." Mutta Poppaea kysyi epðtoivoissaan: "Luuletko ettð minð voin?" "Jollet sitð saa aikaan, niin voit ainakin tehdð jotakin muuta. Jos Lygia paranee, niin hðnen tðytyy kulkea kuolemaan. Mene sinð Vestan temppeliin ja pyydð _virgo magnaa_ sattumalta saapumaan Tullianumin edustalle juuri sinð hetkenð, jolloin vankeja lðhdetððn kuljettamaan kuolemaan. Pyydð vestalitarta vapauttamaan tytt—. Hðn ei sitð sinulta kiellð." "Mutta entð jos Lygia kuolee kuumeeseen?" "Kristityt sanovat Kristuksen olevan kostonhimoisen, mutta oikeudenmukaisen: ehkð sinð lepytðt hðnet pelkðllð hyvðllð tahdollasi." "Antakoon minulle merkin, ettð hðn pelastaa Rufiuksen." Petronius kohautti olkapðitððn. "Minð en ole tullut tðnne hðnen lðhettilððnððn, oi jumalatar. Sanon sinulle vain, ettð koeta elðð paremmassa sovussa jumalien, sekð roomalaisten ettð vieraiden kanssa." "Minð lðhden!" huudahti Poppaea murtuneella ððnellð. Petronius hengitti syvððn. "Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!" ajatteli hðn. Ja palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hðn: "Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillð jollei hðn kuole, niin suuri vestalitar kðskee vapauttaa hðnet. Itse Augusta pyytðð hðntð sitð tekemððn." Vinitius loi hðneen silmðnsð, joista kuume loisti, ja vastasi: "Hðnet vapauttaa Kristus." Mutta Poppaea, joka Rufiusta pelastaakseen oli valmis polttamaan hekatombeja kaikille maailman jumalille, lðksi vielð samana iltana Forumille vestalittarien luokse. Sairaan lapsen hðn oli jðttðnyt uskollisen palvelijattaren Silvian huostaan, joka aikoinaan oli imettðnyt hðntð itseððnkin. Palatinuksella oli lapsen kohtalo sentððn jo mððrðtty. Caesarittaren kantotuoli oli tuskin kadonnut Suuren Portin taakse, kun huoneeseen, jossa pieni Rufius nukkui, astui kaksi Caesarin vapautettua. Toinen heistð karkasi paikalla Silvian kimppuun ja tukki hðnen suunsa, toinen koppasi kouraansa pienen, vaskisen sfinksin kuvan ja tappoi hðnet ensi ly—mðllð. Sitten he likenivðt Rufiusta. Kuumeen heikontama tiedoton poika, joka ei ymmðrtðnyt, keitð hðnen ympðrillððn liikkui, hymyili miehille ja rðpytteli kauniita silmiððn, ikððnkuin koettaakseen tuntea, keitð he olivat. Mutta kun miehet olivat saaneet riistetyksi imettðjðltð vy—n eli niinsanotun cingulumin, kietoivat he sen pojan kaulan ympðri ja alkoivat kuristaa. Lapsi yritti huutaa ðitið, mutta typertyi pian ja heitti henkensð. Miehet kððrivðt hðnet vaatteeseen, hyppðsivðt odottavien hevosten selkððn ja lðksivðt sitten kiireen kautta Ostiaan, jossa heittivðt ruumiin mereen. Poppaea ei tavannut suurta vestalitarta kotona, sillð hðn oli, kuten muutkin vestalittaret, paraikaa Vatiniuksen luona kemuissa. Poppaea palasi sentðhden piankin Palatinukselle. Kun hðn nðki tyhjðn vuoteen ja Silvian kylmðn ruumiin, py—rtyi hðn. Toinnuttuaan rupesi hðn huutamaan lastaan, ja hðnen huutonsa kuului koko y—n ja seuraavan pðivðn. Kolmantena pðivðnð kðski Caesar hðnen saapua kemuihin. Hðn pukeutuikin ametistinkarvaiseen tunicaan, totteli kðskyð ja istui Caesarin rinnalla kivettynein kasvoin, kultatukkaisena, ððnet—nnð, kauniina ja uhkaavana kuin kuoleman enkeli. VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU. Ennenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit rakennetut puusta. Sentðhden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero antoi silloin luvattuja kilpaleikkejð varten rakentaa useita uusia, muun muassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli ruvettu kuljettamaan mahtavia hirsið Atlas-vuorten rinteiltð, osaksi meritse, osaksi Tiberið my—ten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nðhden tuli nðiden kilpaleikkien viedð voitto kaikilta edellisiltð, sentðhden rakennettiin sekð ihmisten ettð petojen tilat tavattoman laajoiksi. Tuhannet kðsity—lðiset tekivðt ty—tð y—t ja pðivðt. Rakennettiin ja koristettiin vðsymðtt—mðllð kiireellð. Kansa tiesi kertoa ihmeellisið juttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestð, norsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien vðlissð juoksi kanavia, tðynnð jðistð, vuorilta tuotua vettð, jotta rakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttðvð viileys. Jðttilðiskokoinen, purppurainen "velarium" varjeli auringonsðteiltð. Istumarivien vðliin oli niinikððn asetettu suitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvðnhajuisia arapialaisia yrttejð. Ylhððlle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen pirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer olivat kðyttðneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman amfiteatterin, johon mahtuisi sellainen mððrð uteliaita katselijoita, ettei yksikððn amfiteatteri vielð ollut suonut tilaa niin monelle. Sinð pðivðnð, jolloin _ludus matutinuksen_ piti alkaa, kerððntyi amfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisið odottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien kiljunaa ja pantterien kðheðð karjuntaa sekð koirien ulvomista. Pedot eivðt kahteen pðivððn olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli hðkkien edustalla pidetty verisið lihakappaleita, jotta niiden nðlkð ja verenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien ððnten myrsky, etteivðt sirkuksen ympðrillð seisovat ihmiset saattaneet puhella ja ettð kauhu sai herkkðtuntoisimmat kalpenemaan. Auringon noustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntð, heleðð laulua. Kansanjoukko kuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: "kristityt! kristityt!" Heitð oli todella edellisenð y—nð tuotu joukoittain amfiteatteriin, eikð vain yhdestð vankilasta, kuten alussa oli aiottu, vaan kaikista joku mððrð. Kansa tiesi, ettð nðytðnn—t tulisivat kestðmððn viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epðilivðt, ettð pedot yhdessð pðivðssð jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat mððrðtyt sen pðivðn osalle. Miesten, naisten ja lasten ððnet, jotka veisasivat aamuvirttððn, olivat niin lukuisat, ettð asiantuntijat arvelivat petojen vðsyvðn ja kyllðstyvðn, vaikkei arenalle yhtaikaa heitettðisikððn useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivðt ne illaksi jaksaisi repið kaikkia. Toiset olivat sitð mieltð, ettð vaikutus hðiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin ei nðytelmðstð voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitðisi. Jota likemmð pððstiin aikaa, jolloin sisðkðytðvðt eli n.s. vomitoriot olivat avattavat, sitð ððnekkððmmðksi kansanjoukko kðvi. Ihmiset laskivat leikkið ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejð koskevista asioista. Syntyi puolueita, jotka kiistelivðt siitð, leijonatko vai tiikerit paremmin jaksaisivat repið ihmisið. Ly—tiin vetoakin. Toiset keskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyð arenalla ennen kristittyjð, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien, kuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka verkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nðmð sitten, pienemmissð tai suuremmissa ryhmissð, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat tulvia amfiteatteriin. Voimia sððstððkseen kulkivat he aseettomina, milloin aivan alasti, milloin kantaen kðdessððn vihreitð oksia tai kukkak—ynn—ksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elðmðð uhkuvina aamuauringon valossa. Heidðn voimakkaat ruumiinsa vðlkkyivðt —ljystð. Kaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka ihailivat kauniita muotoja. Useat heistð olivat tunnettuja henkil—itð, ja yhtðmittaa puhkesi joukko huutamaan: "Terve Furnius! terve Leo! terve Maximus! terve Diomedes!" Nuoret tyt—t loivat heihin rakastuneita silmðyksið, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tyt—n, laskettelivat pilapuheita ikððnkuin ei heillð olisi ollut minkððnlaista huolta, heittelivðt lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: "Syleile minua ennenkuin kuolema minua syleilee!" Sitten he katosivat porttien taakse, monet jððdðkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhð uusiin tulokkaihin. Miekkailijoiden perðssð tuli ruoskilla varustettuja miehið, n.s. "mastigophoroi", joiden tehtðvð oli ruoskia ja ðrsyttðð miekkailijoita. Sitten suuntautui "spoliariumin" puolta kohden pitkð rivi rattaita, tðynnð puisia ruumisarkkuja. Kuormat nðhdessððn sai kansa taasen ilonaihetta, sillð arkkujen lukumððrð lupaili komeaa nðytelmðð. Tuli miehið, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he olivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehið, joiden piti valvoa jðrjestystð sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtðvðnð oli virkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla amfiteatterissa Caesarin ympðrillð, tarpeen varalta. Vihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pððsi tunkeutumaan sirkukseen. Mutta uteliaita oli niin paljon, ettð tulva kesti koko tunnin, ja kaikki hðmmðstelivðt, ettð koko tðmð lukematon kansanpaljous mahtui amfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistð hurjemmin. Katselijat etsivðt paikkojaan, ja koko sirkus oli tðynnð pauhua niinkuin meri myrskyllð. Vihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympðr—imðnð, ja hðntð seurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden, aedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipððllikk—jen, patricioiden ja ylhðisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien edellð kulki liktoreja, jotka pitelivðt vitsakimpun keskelle asetettua kirvestð, toisten edellð astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus, valkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden terðt vðlkkyivðt auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehið ððnekkðillð huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui paikalle vielð pienið pretorianiosastoja. Hiukan my—hemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidðn perðssððn kannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhið neitsyitð. Kilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut pitkillð odotuksilla koetella kansan kðrsivðllisyyttð, vaan pðinvastoin tðsmðllisyydellð saavuttaa sen suosion, ja joka sentðhden piankin saapui Augustan ja augustianien seurassa. Viimemainittujen joukossa oli my—skin Petronius, jonka kantotuolissa istui Vinitius. Tðmð tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta viime pðivinð oli pððsy vankilaan ollut mitð ankarimmin kielletty, vanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivðt itse saaneet puhua vankien kanssa eivðtkð antaa vðhintðkððn tietoa vankien tuttaville, jos he tulivat kysymððn jotakin. Sentðhden ei Vinitiuskaan varmaan tietðnyt, oliko Lygia ensimðisen kilpaleikkipðivðn osalle mððrðttyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittðin viskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman elðinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli katselijain mahdoton tietðð, oliko heitð yksi enemmðn tai vðhemmðn, ja tuntea, keitð he olivat. Vinitius oli lahjonut sekð vartijat ettð kaikki amfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttðjien kanssa, ettð he kðtkisivðt Lygian johonkin pimeððn nurkkaan amfiteatterissa. Y—llð he antaisivat hðnet Vinitiuksen lðhetin kðsiin, joka paikalla rientðisi viemððn hðntð Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu, neuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella sekaantumaan tungokseen sekð sitten rientðmððn holveihin erityisesti osoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat vðltetyiksi. Vartijat pððstivðt hðnet pienestð ovesta, josta heidðn itsensð oli tapana kulkea, ja muuan heistð, Syrus nimeltððn, vei hðnet paikalla kristittyjen luo. Matkalla hðn virkkoi: "En tiedð, herra, l—ydðtk— sitð jota etsit. Me olemme tððllð kysyneet Lygia-nimistð neittð, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivðt he luottaneet meihin." "Onko heitð paljon?" kysyi Vinitius. "Suuren osan, herra, tðytyy jððdð huomiseen." "Onko heidðn joukossaan sairaita?" "Ei niin sairaita, etteivðt he pysyisi pystyssð." Tðmðn sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen huoneeseen, joka oli sekð hyvin matala ettð hyvin pimeð. Sinne nimittðin ei pððssyt valoa muuta kuin ristikon lðpi, joka oli sen ja arenan vðlillð. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitððn. Hðn kuuli vain ððnten ja huutojen hyminðð amfiteatterista, mutta kun hðnen silmðnsð hetkisen perðstð tottuivat hðmðrððn, nðki hðn joukoittain kummallisia susien ja karhujen nðk—isið olentoja. Ne olivat elðinten nahkoihin puetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja rukoilivat. Pitkistð hiuksista, jotka valuivat nahkojen pððlle, saattoi pððttðð, mitkð uhreista olivat naisia. Susien nðk—iset ðidit pitelivðt sylissððn karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot, jotka pilkistivðt esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen ilo pani silmðt loistamaan. Selvðsti saattoi huomata, ettð yksi ainoa ajatus oli vallannut useimmat nðistð ihmisistð: he elivðt yliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidðt kaikesta, mitð heidðn ympðrillððn oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta Lygiaa, mutta he loivat hðneen oudon katseen, ikððnkuin heitð olisi herðtetty unesta, eivðtkð vastanneet hðnen kysymykseensð; toiset hymyilivðt hðnelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista ristikkoa, jonka lðpi tunki kimppu pðivðnpaistetta. Tuon tuostakin rupesivat lapset itkemððn. Ne pelkðsivðt petojen karjuntaa, koirien vinguntaa, ihmisjoukon rðhinðð ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen nðk—iset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja, haki ja kyseli. Tuon tuostakin hðn oli kompastumaisillaan olentoihin, jotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja kaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhð syvemmðlle huoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtð laaja kuin koko amfiteatteri. ákkið hðn kuitenkin pysðhtyi, sillð hðn oli ristikon luota kuulevinaan tutun ððnen. Hðn kuunteli hetkisen, kððntyi sitten takaisin ja tunkeutui ððntð kohti. Valokimppu lankesi puhuvan pððlaelle, ja Vinitius tunsi sudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot. "Katukaa syntejðnne," huusi vanhus, "sillð hetki on pian kðsissð. Mutta joka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsð, se tðyttðð sydðmensð uudella synnillð ja ikuinen tuli hðnet polttaa. Jokaisella synnillðnne, jonka te elðmðssðnne tehneet olette, olette te uudestaan ristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, ettð se tuska, joka teitð odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekð syntiset ettð vanhurskaat kuolevat tðnððn samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa tunteva. Voi teitð, sillð jalopeurojen kynnet ovat teidðn ruumiinne repivðt, mutta teidðn syntinne Jumalan edessð jðð entiselleen. Kerran osoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hðn salli itsensð ristiinnaulittaa, mutta nyt Hðn tulee pelkðstððn tuomarina, joka ei yhtðkððn syntið rankaisematta jðtð. Jos te siis luulette kðrsimyksellðnne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta vastaan ja saatte sitð suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja tullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveðn tuomarin edessð, jonka edessð yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejðnne, sillð helvetin kuilu avautuu, ja voi teitð miehið ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!" Hðn nosti luisevat kðtensð ja heristeli niitð polvistuvien pðiden pððllð, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti kaikkia nðitð tuomittuja. Hðnen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja: £Katukaamme syntejðmme!£ Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin lasten itku ja kðsien lðiske, kun onnettomat l—ivðt rintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jðhmettyvðn. Hðn oli pannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hðn kuuli, ettð vihan pðivð oli tullut ja etteivðt edes arenalla kuolevat saisi armoa. Tosin hðnen pððhðnsð salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus, ettð Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin Crispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tðmð synkkð huone ristikkoineen, joka johti tuskan kentðlle ja marttyriuteen, sekð kuolemaan puettujen uhrien lðheisyys tðytti hðnen mielensð kauhulla ja sððlillð. Tðmð kaikki tuntui hðnestð aivan kamalalta, sata kertaa kamalammalta kuin verisin tappelu, johon hðn on ottanut osaa. Kuumuus ja huono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmð hiki nousi otsalle. Hðn rupesi pelkððmððn py—rtyvðnsð kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hðn oli ollut kompastumisillaan etsiessððn Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hðn muisti, ettð ristikot minð hetkenð hyvðnsð saattavat avautua, ja silloin hðn ððneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, ettð jolleivðt he itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi. Joku karhuksi puettu mies tarttui todella hðnen togansa liepeeseen ja virkkoi: "Herra, he jðivðt vankilaan. Minut veivðt ulos viimeiseksi, ja minð nðin Lygian sairaana lepððvðn vuoteella." "Kuka olet?" kysyi Vinitius. "Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme pðivðð sitten panivat minut vankeuteen, ja tðnððn minð kuolen." Vinitius hengitti syvðltð. Tðnne tullessaan oli hðn toivonut l—ytðvðnsð Lygian, mutta nyt hðn kiitti Kristusta siitð, ettei hðn ollut tððllð, ja piti sitð Hðnen laupeutensa merkkinð. Kivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui: "Muistatko, herra, ettð minð silloin, kun apostoli opetti kellarissa, johdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?" "Muistan," vastasi Vinitius. "Nðin apostolin pðivðð ennen kuin he minut vangitsivat. Hðn siunasi minut ja lupasi tulla amfiteatteriin siunaamaan kuolevia. Tahtoisin kuoleman hetkellð nðhdð hðnet ja ristin merkin, niin olisi minun helpompi kuolla. Jos siis tiedðt, herra, missð hðn on, niin sano minulle." Vinitius alensi ððntððn ja lausui: "Hðn on Petroniuksen palvelijoiden joukossa, orjaksi puettuna. En tiedð missð he istuvat, mutta palaan sirkukseen katsomaan. Katso sinð minuun, kun tulet arenalle. Minð nousen seisomaan ja kððnnðn kasvoni sinnepðin, missð he ovat. Siten l—ydðt hðnet." "Kiitðn sinua, herra, ja rauha olkoon kanssasi." "Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen." "Amen." Vinitius jðtti cuniculumin ja lðksi amfiteatteriin. Hðnen paikkansa oli Petroniuksen vieressð, keskellð muita augustianeja. "Oliko?" kysyi Petronius. "Ei ollut. Hðn jði vankilaan." "Kuulepa nyt mikð ajatus tuli mieleeni, mutta katsele, kun minua kuuntelet, esimerkiksi Nigidiaa, jotta ihmiset luulisivat meidðn puhuvan hðnen hiuskoristeistaan... Tigellinus ja Chilon katselevat meitð paraikaa... Kuule siis: pankoot Lygian y—llð arkkuun ja kuljettakoot kuolleena pois vankilasta--loput arvaat sanomattanikin." "Kyllð," vastasi Vinitius. Siinð heidðn keskustelunsa katkesi, sillð Tullius Senecio kumartui heidðn puoleensa ja lausui: "Tiedðttek—, annetaanko kristityille aseita?" "Emme tiedð," vastasi Petronius. "Soisinpa ettð annettaisiin," puhui Tullius, "sillð muuten arena pian on kuin mikðkin teurastajan p—ytð. Mutta mikð erinomainen amfiteatteri!" Hðn oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet olivat valkeilla togilla peitetyt ja hðikðisivðt kuin lumi. Kullatussa £podiumissa£ istui Nero, kaulassa timanttivitjat, pððssð kultainen seppel, ja hðnen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkðnð. Molemmin puolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehið, senaattoreja kallisarvoisissa puvuissa, sotavðen pððllikk—jð loistavissa asuissa, sanalla sanoen: kaikki, mitð Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja rikasta, oli koolla. Etempðnð istui ritareja ja ylempðnð leveni ihmismeri, pðð pððssð kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli ruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja k—ynn—ksið. Kansanjoukko puheli ððneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin nauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistð riviin ja t—misteli kðrsimðtt—mðnð jalkojaan, jouduttaakseen nðytelmðn alkamista. Vihdoin kðvi t—minð aivan jyrisevðksi eikð ottanut lakatakseen. Silloin kaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittðnyt arenan, antoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet ððnet amfiteatterista vastasivat huudolla: £aaa!...£ Tavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejð petoja vastaan, jolloin vastustajina esiintyi barbareja sekð pohjoisesta ettð etelðstð. Tðllð kertaa petoja oli sentððn liian paljo, ja sentðhden ohjelma alkoi andabatien taistelulla. Andabatit olivat kypðriin puettuja miehið, joiden kypðristð puuttui silmðlðvet, joten heidðn tðytyi iskeð umpimðhkððn. Muutamia kymmenið andabateja astui nyt arenalla ja he alkoivat hurjasti piestð ilmaa miekoillaan. Mastigoforit ty—nsivðt heitð pitkillð talikoilla yhteen kokoon, jotta he l—ytðisivðt toisensa. Hienompi yleis— katseli vðlinpitðmðtt—mðnð ja halveksien tðtð nðytelmðð, mutta kansaa huvitti katsella kamppailevien k—mpel—jð liikkeitð. Vðlistð t—rmðsivðt taistelijat olkapðineen yhteen, ja silloin puhkesi yleis— ððnekkððseen nauruun ja huusi: £oikealle!£ £vasemmalle!£ £eteenpðin!£ Monesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit olivat sentððn pððsseet kðsikðhmððn, ja taistelu uhkasi kðydð veriseksi. Rohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensð, tarttuivat toverinsa vasempaan kðteen, jotteivðt hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes kaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa, mutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille kuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat peitossa ja jotka siten pysyivðt yleis—lle tuntemattomina. Vðhitellen lakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestð. Heitð t—nittiin, kunnes he t—rmðsivðt vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja vihdoin surmasivat toisensa. Yleis—n huutaessa £ratkaistu£ [peractum est!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pienið poikia, jotka peittivðt veriset jðljet ja sirottelivat hiekalle safranin lehtið. Mutta nyt seurasi tðrkeðmpi taistelu, joka oli omiaan herðttðmððn uteliaisuutta hienostossakin eikð yksin roskavðessð. Sellaisten aikana l—ivðt nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa. Nytkin kierteli kðdestð kðteen tauluja, joihin oli kirjoitettu lemmikkien nimet ja sestertsien lukumððrð, minkð kukin uhrasi valitulleen. Eniten saivat tietysti £spectati£ eli ne miekkailijat, jotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja tuntemattomienkin miekkailijoiden tðhden pantiin monesti likoon suuria summia, sillð toivottiin sitð suurempaa saalista, jos he voittaisivat. Caesar l—i vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit, kansa. K—yhðt, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa. Sitten odotettiin sykkivin sydðmin, jopa pelko mielessð miekkailijoiden esiintymistð, ja moni teki ððneensð lupauksia jumalille, jotta he vain soisivat suosionsa hðnen valitulleen. Kun torvien lðpitunkevat toitotukset t—rðhtivðt arenalla, syntyi siellð odotuksen hiljaisuus. Tuhannet silmðt kððntyivðt suureen porttiin pðin, jota Charoniksi puettu mies likeni. Yleisen hiljaisuuden vallitessa iski hðn siihen kolme kertaa vasarallaan, ikððnkuin kutsuakseen kuolemaan ne, jotka olivat kðtketyt sen taakse. Sitten avautuivat hiljalleen porttien puoliskot ja mustasta kidasta alkoi valoisalle arenalle astua miekkailijoita. He olivat noin viidenkolmatta miehen suuruisissa ryhmissð, erikseen trakilaiset, mirmillonilaiset, samnitit, gallialaiset, kaikki raskaissa aseissa. Vihdoin tulivat my—skin £retiarii£, kukin kantaen toisessa kðdessð verkkoa, toisessa kolmikðrkeð. Sen mukaan kuin he tulivat nðkyviin, rupesi sieltð tððltð istumariveiltð kuulumaan kðttentaputuksia, jotka vihdoin yltyivðt suureksi ja miltei loputtomaksi suosion myrskyksi. Koko amfiteatteri oli tðynnð hehkuvia kasvoja, paukuttelevia kðsið ja suita, jotka ammottivat levðllððn ja joista tunki huutoja. Miekkailijat marssivat arenan ympðri raskain, tasaisin askelin, vðlkyttðen aseitaan ja komeita pukujaan. Keisarillisen "podiumin" eteen he vihdoin seisahtuivat, juhlallisina ja tyyninð koko loistossaan. Torvien lðpitunkevat ððnet tekivðt lopun kðttenpaukkeesta, ja miekkailijat kohottivat ilmaan oikean kðtensð, nostivat pððnsð ja silmðnsð Caesarin puoleen ja rupesivat huutamaan, tai oikeastaan laulamaan, yksitoikkoisella, venytetyllð ððnellð: "Ave Caesar imperator! Morituri te salutant!" [Terve Caesar keisari! Kuoloon kulkijat sua tervehtivðt!] Sitten he hajaantuivat ja juoksivat kiireesti paikoilleen arenan ympðrillð. Heidðn piti ryhtyð taistelemaan osastottain, mutta kuuluisinten miekkailijoiden oli ensin suotu koettaa voimiaan kaksintaistelussa, jossa voima, kðtevyys ja vastustajan rohkeus parhaiten tulivat nðkyviin. Gallialaisten joukosta astui nyt miekkailija, jonka kaikki amfiteatterin ystðvðt tunsivat nimellð "Teurastaja" (Lanio) ja joka oli voittanut monissa kilpaleikeissð. Pððssð suuri kypðrð, mahtava rinta ja selkð puserrettuina panssariin, oli hðn auringonpaisteessa arenan keltaisella hiekalla kuin mikðkin loistava, jðttilðiskokoinen koppakuoriainen. Hðnen vastustajakseen ilmaantui Calendio, joka retiariuksena oli yhtð kuuluisa. Katselijain kesken ruvettiin jo ly—mððn vetoa: "Viisisataa sestertsið! Gallialainen voittaa!" "Viisisataa! Calendio voittaa!" "Kautta Herkuleksen! Tuhat!" "Kaksi tuhatta!" Pððstyððn keskelle arenaa rupesi gallialainen huiskimaan miekallaan, kumartelemaan ja tarkasti katselemaan kypðrðnsð aukosta. Keveðliikkeinen retiarius, jonka vartalo oli sorja kuin kuvapatsaalla ja joka oli aivan alasti, ainoastaan lanteilla vy—, liikkui notkeasti jykevðn vastustajansa ympðrillð, kierteli sirosti verkkoaan, vuorotellen nosti, vuorotellen laski kolmikðrkeð ja lauloi "verkkomiesten" tavallista laulua: "Non te peto, piscem peto, Quid me fugis, Galle." ["En sinua tahdo, kalaa haen, Miksi pakenet gallialainen."] Mutta gallialainenpa ei paennut, pðinvastoin hðn pysyi jðrkðhtðmðttð paikoillaan ja kððnteli vain sen verran, ettð aina sai vastustajansa pysymððn nðkyvissððn. Hðnen ruumiinsa ja ððrett—mðn suuri pððnsð olivat uhkaavan nðk—iset. Katselijat ymmðrsivðt tðydellisesti, ettð tuo raskas, vaskeen taottu vartalo valmistautuu ðkkinðiseen, ratkaisevaan hy—kkðykseen. Verkkomies hððri yhtðmittaa hðnen ympðrillððn, vuoroin edeten, vuoroin likennellen ja liikutellen kolmikðrkeððn niin nopeasti, ettð ihmissilmð tuskin saattoi sen liikkeitð seurata. Kolmikðrki kolahti jo monesti gallialaisen panssaria vastaan, mutta mies ei liikahtanut. Hðnen huomionsa oli kiinnitetty verkkoon, joka lakkaamatta liehui hðnen pððnsð pððllð kuin pahaa ennustava lintu. Katselijat seurasivat henkeð pidðtellen miesten mestarillista esitystð. Tarkoin harkittuaan karkasi Lanio vihdoin vastustajansa kimppuun. Tðmð vðltti yhtð nopealla liikkeellð hðnen miekkansa iskun, nosti kðsivartensa, oikaisi suoraksi ja heitti verkon. Gallialainen kððntyi paikalla ja vðisti kilvellððn. Molemmat loittonivat hetkiseksi toisistaan. "Macte!" huudettiin, jotta amfiteatteri kaikui. Alemmilla riveillð ruvettiin taasen ly—mððn vetoa. Itse Caesar, joka alussa oli jutellut vestalitar Rubrian kanssa, kððnsi nyt pððnsð arenalle. Pian oli kamppailu taas tðydessð vauhdissa, ja miesten liikkeet olivat niin sirot ja tðsmðlliset, ettð olisi luullut heidðn tahtovan vain nðyttðð taitoaan eikð suinkaan kamppailevan elðmðstð ja kuolemasta. Kaksi kertaa gallialainen vielð vðltti verkon ansan ja vetðytyi arenan syrjðlle, mutta silloin ne katselijat, jotka kuuluivat vastapuolueeseen ja jotka eivðt tahtoneet, ettð hðn pððsisi lepððmððn, rupesivat huutamaan: "jatka!" Gallialainen totteli ja jatkoi taistelua. ákkið verkkomiehen kðsivarresta rupesi valumaan verta ja verkko putosi hðnen kðdestððn. Lanio valmistui antamaan hðnelle kuoliniskua, mutta samassa Calendio, joka tahallaan oli uskotellut vastustajallensa, ettei hðn muka enðð osaisi hallita verkkoa, vetðytyi taaksepðin, vðltti siten miekan iskun, tyrkkðsi kolmikðrjen vastustajansa polvien vðliin ja kaatoi hðnet maahan. Gallialainen aikoi nousta, mutta samassa silmðnrðpðyksessð onnettomat langat kiertyivðt hðnen ympðrilleen, ja kun hðn vain yritti liikkua, takertuivat ne yhð kireðmmin hðnen kðsiinsð ja jalkoihinsa. Samalla kolmikðrjen piikit kaiken aikaa pitelivðt hðntð maassa. Kerran hðn vielð kokosi voimansa, nojasi kyynðrpðihinsð ja koetti nousta, mutta turhaan! Hðn sivelsi vielð kerran otsaansa hervottomalla kðdellððn, jossa miekkakaan ei enðð pysynyt, mutta kaatui sitten selðlleen. Calendio painoi hðnet kolmiaseen kðrjellð maahan, nojasi aseen varteen ja kððnsi kasvonsa Caesarin podiumiin pðin. Kðttentaputukset ja huudot panivat koko sirkusrakennuksen tðrisemððn. Omien puoluelaistensa silmissð oli Calendio tðllð hetkellð suurempi kuin Caesar. Heidðn sydðmensð eivðt enðð tunteneet vðhintðkððn vihaa Laniota kohtaan: olihan hðn oman verensð kaupalla tðyttðnyt heidðn kukkaronsa tðp—sen tðyteen. Yleis—n mielipiteet jakaantuivat nyt kahtia. Toiset vaativat voitetulle kuolemaa, toiset armahdusta, mutta verkkomies loi silmðnsð ainoastaan Caesariin ja vestalittarien puoleen, odottaen mitð he sanoisivat. Caesar, ikðvð kyllð, ei pitðnyt Laniosta, sillð hðn oli kilpaleikeissð ennen tulipaloa ly—nyt vetoa Laniota vastaan ja hðvinnyt Licinukselle aika rahasumman. Hðn ojensi siis kðsivartensa podiumista ja kiepautti peukalonsa maata kohti. Vestalittaret tekivðt paikalla saman merkin. Silloin Calendio painoi polvensa gallialaisen rinnalle, veti esiin lyhyen veitsen, jota hðn tavallisesti kantoi vy—ssððn, tðhtðsi vastustajansa rintaan ja iski vihdoin terðvðn, kolmisyrjðisen aseen kahvaan asti hðnen kurkkuunsa. _Peractum est!_ kaikui pitkin amfiteatteria. Lanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan hiekkaa, mutta sitten hðn ojentui suoraksi ja jði liikkumattomana paikoilleen. Oli aivan turhaa, ettð Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hðn todella kuollut. Hðnen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli toisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain. Kansa seurasi taistelua sieluineen, sydðmineen, silmineen: huudettiin, kiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin kðsið, naurettiin, ðrsytettiin kilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat taistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta ly—tiin rintaa vastaan, ruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jðnteet rusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet puhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat kymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, ettð he sy—ksyivðt pois ja yrittivðt paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidðn kimpussaan ja ajoivat heidðt lyijypðisillð kepeillð takaisin taistelun tuoksinaan. Hiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet ruumiit makasivat maassa kuin mitkðkin lyhteet. Elðvðt ihmiset taistelivat ruumiiden pððllð, satuttivat kðtensð ja jalkansa miekkoihin, kilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa oli aivan haltioissaan, kuoleman nðkeminen meni sen suoniin kuin juovuttava viini ja hiveli sen silmðð. Kansa hengitti ja veti nautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua. Vðhitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut hoippui vielð arenan laidalla, nostaen kðtensð yleis—n puoleen ja siten rukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitð ja —ljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan Caesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin hyvðnhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti katselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyð lihaa, makeita leivoksia, viinið, oliveja ja hedelmið. Kansa sy—dð mauskutti, jutteli ja huusi Caesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hðnen anteliaisuuttaan. Kun nðlkð ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria koreja, jotka olivat tðynnð lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset heittelivðt sitten mitð erilaisimpia esineitð istumarivien vðliin. Kun arpajaisnoppia, "tesseroita" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu: ihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivðt ja kððntelivðt, tallasivat toisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppðsivðt penkkien yli toisten rivien istuimille ja tukahtuivat hirveðssð sekamelskassa. Se joka sattui saamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon puutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka sitten saattoi myydð amfiteatteriin. Sen tðhden syntyi "tesseroita" jaettaessa sellainen sekamelska, ettð pretorianien monesti tðytyi rientðð palauttamaan jðrjestystð, ja teatterista aina tðytyi kantamalla viedð ihmisið, joiden kðdet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki, jopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet. Rikkaammat eivðt kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun "tesseroista". Augustianeilla oli tðllð kertaa toinen huvinaihe: he katselivat Chilonia, joka turhaan koetti nðyttðð, ettð hðn voi nauttia taistelusta ja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli kulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsð niin, ettð kynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hðnen kreikkalainen luontonsa ja synnynnðinen pelkuruutensa ei sietðnyt tðllaista nðytelmðð. Hðnen kasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivðt, silmðt painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi. Kilpailujen pððtyttyð hðn hiukan tointui, mutta kun hðntð ruvettiin pilkkaamaan, suuttui hðn hurjasti ja rupesi epðtoivoissaan puolustautumaan. "Hei kreikkalainen!" huusi Vatinius, tarttuen hðnen partaansa. "Et taida sietðð nðhdð nyljettyð ihmisnahkaa!" Chilon nðytti hðnelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hðnellð oli, ja virkkoi: "Isðni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitð." "_Macte! habet!_" huusivat muutamat ððnet. Mutta toiset jatkoivat pilaansa. "Eihðn se ole hðnen syynsð, ettð hðnellð sydðmen asemesta on rinnassa juustonpalanen! huudahti Senecio." "Enempðð kuin se on sinun syysi, ettð sinun hartioillasi pððn asemesta on rakko," vastasi Chilon. "Ehkð sinð vielð rupeat miekkailijaksi! Olisi varsin soma nðhdð sinun heiluttavan verkkoa arenalla." "Jos minð sinut koppaisin siihen verkkoon, olisin kopannut haisevan h—lm—n." "Entð kuinka kristittyjen kðy?" kysyi Festus Ligurialainen. "Etk— tahtoisi ruveta koiraksi ja purra heitð?" "Ainakaan en tahtoisi ruveta sinun veljeksesi." "Sinð maeotilainen ruttopaise!" "Sinð ligurialainen muuli!" "Nðhtðvðsti sinun paikkojasi syhyy, mutta en neuvo sinua pyytðmððn, ettð minð niitð syhyttðisin." "Syhytð sinð vain omia paiseitasi. Jos raapit pois ne, hðvitðt parhaan mikð sinussa on." Tðllð tavalla he hðntð hðrnðsivðt, ja hðn puolustautui purevasti, herðttðen hovilaisissa yleistð naurua. Caesar taputti kðsiððn, huusi "Macte!" ja kiihoitti jatkamaan sanasotaa. Hetkisen perðstð likeni Petronius, t—nðisi elfenluisella kepillððn kreikkalaista olkapððhðn ja lausui kylmðsti: "Hyvð on, filosofi, mutta yhdessð suhteessa olet erehtynyt: jumalat mððrðsivðt sinut taskuvarkaaksi, ja sinð olet ruvennut pahaksi hengeksi. Sentðhden et saata sietðð nðytelmðð." Vanhus loi hðneen punoittavat silmðnsð, mutta ei l—ytðnyt sopivaa haukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hðn vaivoin sai sanotuksi: "Siedðnpð!..." Samassa antoivat torvet merkin, ettð keskeytynyttð nðytelmðð jatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientðmððn pois kðytðvistð, joihin olivat kerððntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki joutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen anastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetðytyivðt paikoilleen. Vðhitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi jðrjestys koko amfiteatterissa. Arenalla hððri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa verikokkareista. Kristittyjen vuoro oli tullut. Nðytelmð oli yleis—lleen aivan uusi, eikð kukaan aavistanut kuinka kristityt kðyttðytyisivðt. Sentðhden kaikki odottivat sitð uteliaisuudella. Yleis— oli herkðssð mielentilassa, sillð se odotti saavansa nðhdð jotakin tavatonta, mutta samalla se oli kristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset aarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttðneet veden, kironneet ihmissuvun ja langenneet mitð nurjimpiin rikoksiin. Raivostunut joukko ei voinut keksið heille tarpeeksi suurta rangaistusta. Se vain pelkðsi, etteivðt kðrsimykset lainkaan vastaisi hðijyjen ihmisten rikosmððrðð. Aurinko oli jo noussut korkealle ja sen sðteet tunkivat purppuraisen "velariumin" lðpi, tðyttðen arenan verisellð valolla. Hiekka kðvi tulenkarvaiseksi, ja sekð ihmisten kasvot ettð tyhjð arena, jonka ihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli tðyttðvð, olivat hirvittðvðn nðk—iset. Ilma oli ikððnkuin tðynnð hirmua ja kuolemaa. Katsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisð, teki viha nyt aivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima. Prefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli kutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen pððhðn ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa vasaransa porttiin. Koko amfiteatterissa nousi mutina: "Kristityt! kristityt!..." Rautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeððn aukkoon tavanmukaisen huutonsa: "hiekalle!" Samassa rupesi arenalle tulvimaan nahkoihin kððrittyjð, metsðnhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat kaikki juoksujalan ikððnkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat pððstyððn keskelle arenaa polvilleen sekð kurottivat kðsivartensa taivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui mokomaa pelkuruutta. T—mistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjð kohti heitettiin tyhjið viiniastioita ja kalvettuja luita sekð huudettiin: "pedot esiin! pedot esiin!..." ákkið sattui odottamaton tapaus. Karvaisen joukon keskeltð kohotti joku pððtððn, ja samassa helðhti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa: "Christus regnat!..." Katselijat kummastuivat. Tuomitut veisasivat, silmðt kohotettuina velariumia kohti. Heidðn kasvonsa olivat kalpeat, mutta ikððnkuin kirkastuneet. Kaikki kðsittivðt, etteivðt nuo ihmiset rukoile armoa. He eivðt nðyttðneet muistavan sirkusta, eivðt kansaa, eivðt senaattia eivðtkð Caesaria. _Christus regnat!_ kaikui yhð kasvavalla voimalla kaikilta kulmilta, nousten kauas kohti korkeutta, mutta katselijoiden riveissð alkoivat ihmiset itsekseen miettið: mitð tððllð tapahtuu ja mikð Kristus se on, joka hallitsee noiden kuolevien ihmisten suussa? Mutta samassa avautui toinen ristikko, ja haukkuen karkasi arenalle hurjaa kyytið kokonaisia koiralaumoja: siinð oli keltaisia molossilais-koiria Peloponnesosta, juovikkaita pyrenealaisia koiria ja suden nðk—isið karjakoiria Hiberniasta. Niitð oli kaikkia tahallisesti pidetty nðlðssð, joten niiden vatsat olivat lerpallaan ja silmðt verestivðt. Haukku ja ulina tðytti koko amfiteatterin. Lopetettuaan laulunsa jðivðt kristityt liikkumatta lepððmððn polvistuviin asentoihinsa, ikððnkuin olisivat siihen paikkaan kivettyneet. Heidðn huuliltaan vain puhkesi valittavana huutona: _pro Christo! pro Christo!_ Pian olivat koirat huomanneet, ettð elðinten nahkojen alla oli ihmisið. Heidðn liikkumattomuutensa hðmmðstytti niitð niin, etteivðt ne heti uskaltaneet karata heidðn kimppuunsa. Toiset kiertelivðt pitkin istuinrivien syrjðð, ikððnkuin valitakseen makupalan katselijoiden joukosta, toiset juoksentelivat pitkin arenaa, vimmatusti haukkuen ja ikððnkuin ajaen takaa nðkymðt—ntð petoa. Kansa raivostui. Tuhansia ððnið puhkesi ilmoille: toiset katselijoista koettivat karjua kuin pedot, toiset haukkuivat kuin koirat, toiset kirkuivat kaikilla kielillð. Amfiteatteri tðrisi tðmðn melun alla. ársytetyt koirat karkasivat polvistuvien kimppuun, mutta vetðytyivðt vielð leukojaan loksautellen takaisin. Vihdoin iski suuri molossilaiskoira hampaansa laitimmaisena polvistuvan naisen olkapððhðn ja otti hðnet haltuunsa. Silloin kymmenkunta koiraa sy—ksyi keskelle polvistuvien joukkoa. Yleis— lakkasi kirkumasta ja kiinnitti koko huomionsa nðytelmððn. Vielð kuului ulvonnan ja rðhinðn keskeltð jokunen valittava ððni: _pro Christo! pro Christo!_, mutta arenalla kimpoilivat kuin suurina m—hkðleinð koirien ja ihmisten ruumiit sekaisin. Rððkðtyistð ruumiista valui veri virtoina. Koirat repivðt toistensa kidoista ihmisten jðsenið. Veren ja h—yryðvien sisðlmysten haju kðvi niin tikerðksi, ettð se tðytti koko sirkuksen ja vaimensi arapialaisten voiteiden lemun aivan tuntumattomiin. Lopulta oli jðljellð vain ani harvoja polvistuvia olentoja ja nekin sortuivat pian lðjiin petojen alle. Samana hetkenð, jolloin kristityt tulivat arenalle, oli Vinitius lupauksensa mukaan noussut ja kððntðnyt kasvonsa sinnepðin, missð apostoli istui Petroniuksen vðen joukossa, jotta kivenhakkaaja hðnet l—ytðisi. Sitten Vinitius istuutui paikoilleen ja katseli hirveðtð nðytelmðð lasittunein silmin, kasvot valkeina kuin kuolleella ihmisellð. Alussa hðn pelkðsi, ettð kivenhakkaaja ehkð oli erehtynyt ja ettð Lygia ehkð kuitenkin oli uhrien joukossa, mutta kun hðn sitten kuuli huudon: _pro Christo!_, kun hðn nðki kaikkien nðiden uhrien tuskat, jotka kuolemallaan todistivat uskoansa ja Jumalaansa, valtasi hðnet toinen tunne. Se tuli kamalana kipuna, mutta samalla vastustamattomana: Kristus on itse kuollut tuskassa ja ahdistuksessa, tðssð seuraavat nyt tuhannet Hðnen jðlkiððn, veri valuu virtoina--mitð merkitsee asiain niin ollen yksi veripisara lisðð? Vinitius tunsi, ettð olisi ollut syntistð ruveta rukoilemaan armoa. Tðmð tunne henki hðntð vastaan arenalta, kuolevien voivotukset ja heidðn verensð l—yhkð sy—vytti sen hðnen sieluunsa. Ja kuitenkin hðnen kuivin huulin yhð tðytyi toistella: "Kriste! Kriste! Sinun apostolisikin rukoilee hðnen puolestaan!" Sitten hðnen muistinsa ðkkið kokonaan heitti hðnet, hðn ei tietðnyt missð oli. Ainoastaan sen hðn oli tietðvinððn, ettð veri arenalla nousemistaan nousee ja kokoontumistaan kokoontuu, ettð se virtaa sirkuksesta yli koko Rooman. Hðn ei kuullut mitððn, ei koirien ulvontaa, ei ihmisjoukon rðhinðð eikð edes augustianien huutoja, jotka ðkkið kaikuivat: "Chilon on py—rtynyt!" "Chilon on py—rtynyt," toisti Petronius, kððntyen kreikkalaiseen pðin. Chilon on todella mennyt tainnoksiin. Hðnen kasvonsa olivat valkeat kuin vaate, pðð oli painunut taaksepðin, huulet olivat auki kuin ruumiilla. Samassa alettiin arenalle ajaa uusia, nahkoihin ommeltuja uhreja. He lankesivat hekin paikalla polvilleen, mutta vðsyneet koirat eivðt viitsineet ruveta heitð repimððn. Ainoastaan muutamat kðvivðt likinnð polvistuvien kimppuun, toiset laskeutuivat loikomaan, nostivat ilmaan veriset kuononsa, nuolivat kylkiððn ja haukottelivat. Kansa, joka oli kðynyt malttamattomaksi ja jota verinen nðytelmð oli kiihoittanut, rupesi huutamaan lðpitunkevalla ððnellð: "Jalopeurat! jalopeurat! Pððstðkðð irti jalopeurat!" Oli ollut tarkoitus sððstðð jalopeurat seuraavaan pðivððn, mutta amfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin ylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitð vastustaa, olipa joskus tapahtunut, ettð hðn oli ruoskituttanut joukkoa kepeillð, mutta tavallisesti hðn sentððn oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle kansan suosio oli kallein kaikesta maan pððllð, ei koskaan vastustanut mitððn. Tðllð kertaahan hðnen sitðpaitsi piti rauhoittaa tulipalon raivostuttama lauma ja siirtðð onnettomuuden syy kristittyjen niskoille. Hðn antoi siis merkin, ettð "cuniculum" avattaisiin, ja sen huomatessaan kansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat sðilytettiin, narisivat. Kun koirat nðkivðt mahtavat pedot, hiipivðt ne hiljaa ulisten arenan vastaiseen pððhðn, mutta jalopeurat astuivat arenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat. Itse Caesar kððnsi niihin ikðvystyneet kasvonsa ja vei smaragdin silmilleen, jotta paremmin nðkisi. Augustianit tervehtivðt petoja kðttentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitð oli ja seurasi kiihkeðsti, minkð vaikutuksen ne tekisivðt polvistuviin kristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: _pro Christo! pro Christo!_ Joukko ei niitð ymmðrtðnyt, mutta ne ðrsyttivðt sitð. Jalopeurat olivat kyllð nðlissððn, mutta ne eivðt sittenkððn heti karanneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo hðiritsi niitð. Ne ummistelivat silmiððn ja katselivat eteensð, ikððnkuin ðkkið olisivat kðyneet sokeiksi. Toiset venyttelivðt laiskasti kellertðvðð ruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikððnkuin nðyttððkseen katselijoille hirveðt kitansa. Vðhitellen veren haju ja revityt ruumiit, joita arena oli tðynnð, kuitenkin rupesivat vaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkðharjakset nousivat pystyyn ja sieramet sðrpivðt ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kðvi ðkkið kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mðsðnð, laski kðpðlðnsð ruumiin rinnalle ja rupesi tðllð tavalla kielellððn nuolemaan hyytynyttð verta. Toinen likeni miestð, jonka sylissð oli hirvennahkaan neulottu lapsi. Lapsi itki ja parkui niin, ettð koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli kiihkeðsti kiinni isðn kaulasta. Isð, joka tahtoi pitentðð pienokaisen elðmðð vaikkapa muutamalla hetkellð, koetti irroittaa kðsið kaulastaan ja ojentaa lasta etempðnð polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu ðrsytti jalopeuraa. Se pððsti lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi lapsen kðpðlðnsð iskulla, otti isðn pððn kitaansa ja murskasi sen silmðnrðpðyksessð. Tðmðn nðhdessððn kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen kimppuun. Muutamat naiset eivðt voineet pidðttðð pelðstyksen huutoja, mutta pian heidðn valituksensa hðvisivðt kðttentaputusten myrskyyn. Vðhitellen sentððn sekin vaikeni, sillð uteliaisuus pððsi voitolle. Katselijoille avautui kauhea nðytelmð: ihmisten pðitð katosi petojen kitoihin, kynnet repivðt auki rintoja, sydðmið ja keuhkoja vieri hiekkaan; luut ritisivðt petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat uhreihinsa vy—tðisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytið pitkin arenaa, ikððnkuin etsiðkseen syrjðistð paikkaa, missð rauhassa voisivat niellð saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat vastatusten, kietoen etukðpðlðt toistensa ympðri, niinkuin kaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin ettð koko amfiteatteri tðrisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jðttivðt paikkansa ja astuivat alemmaksi, jotta paremmin nðkisivðt. Monet saivat tungoksessa surmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, ettð miltei tuntui siltð kuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittðytyð arenalle auttamaan jalopeuroja. Sekaisin kuului elðimellistð metelið, kðttentaputuksia, karjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja valitusta. Caesar piti smaragdia silmiensð edessð ja katseli tarkkaan nðytelmðð. Petroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja sitten kannettu pois sirkuksesta. Cuniculumeista sukelsi esiin yhð uusia uhreja. Mutta korkeimmalta riviltð katseli nðytelmðð apostoli Pietari. Kukaan ei hðntð huomannut, sillð kaikkien pððt olivat kððnnetyt arenaa kohti. Ja kuten hðn kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja valmistanut heidðt kuolemaan ja iankaikkiseen elðmððn, niin hðn nytkin ristin merkillð siunasi ne, joiden tðytyi kuolla petojen hampaissa. Hðn siunasi heidðn verensð, heidðn tuskansa, heidðn runnellut, kuolleet ruumiinsa ja heidðn henkensð, joka arenan veriseltð hiekalta liiti korkeuteen. Muutamat nostivat silmðnsð apostolin puoleen, ja kun he nðkivðt ristin merkin, kirkastuivat heidðn kasvonsa. Mutta hðnen sydðmensð oli pakahtumaisillaan, ja hðn lausui: Oi Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi, sillð Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina nðmð lampaani kuolevat! Sinð kðskit minua heitð kaitsea, siis minð nyt Sinulle heidðt annat. Lue sinð heidðt, Herra, ota heidðt, paranna heidðn haavansa, lievennð heidðn kipunsa ja anna heille vielð enemmðn onnea kuin he tuskaa tunteneet ovat. Ja hðn siunasi heidðt, sekð kunkin erikseen ettð joukoittain, eikð hðnen rakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hðnen omia lapsiaan, jotka hðnen oli uskominen suoraan Kristuksen kðsiin. ákkið Caesar, joka nðhtðvðsti tahtoi ettð kilpaleikit veisivðt voiton kaikesta, mitð Roomassa oli nðhty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin prefektin korvaan. Prefekti jðtti paikalla podiumin ja lðksi cuniculumeihin. Kansa hðmmðstyi suuresti, kun ristikkoportit taasen avautuivat. Arenalle pððstettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejð Eufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja sakaaleja. Koko arena tuli tðp—sen tðyteen juovikkaita, keltaisia, hallavia, tummia, ruskeita ja tðplikkðitð nahkoja, jotka liikkuivat ja hyppelivðt kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmð enðð pystynyt eroittamaan mitððn muuta kuin elðinten selkið, jotka vððntyivðt ja sotkeutuivat yhteen hirveðssð myllðkðssð. Nðytelmð menetti todellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi mellastukseksi, joka oli kuin hirveðð unta tai mielipuolen kauheaa harhanðk—ð. Mitta oli ylenmððrin tðysi. Kesken petojen karjuntaa, ulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten lðpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidðn voimansa olivat vihdoinkin loppuneet. Ihmisið kauhistutti. Kasvot synkkenivðt. Alettiin huutaa: £Jo riittðð! jo riittðð!£ Mutta helpompi oli ollut pððstðð irti pedot kuin saada ne takaisin cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin tyhjðksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta. Kaikille riveille ilmestyi istuimien vðliin mustia, h—yhent—yhd—illð ja korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehið, Yleis—, joka arvasi mitð seuraisi, tervehti heitð ihastunein huudoin. Numidit likenivðt rivien kaidepuita ja kiinnittivðt nuolet jousiin sekð rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Nðytelmð oli todella uusi. Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepðin, jðnnittivðt jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jðnteiden pauke ja siivekkðiden nuolien suhina sðesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hðmmðstyneitð huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielð olivat jððneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen kðyneen kylkeensð, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen kiinni kuonollaan, joko vetððkseen sen pois tahi taittaakseen sen. Toiset vaikeroivat kivun kðsissð. Pienemmðt pedot juoksentelivat peloissaan umpimðhkððn pitkin arenaa tai iskivðt pððnsð ristikkoihin. Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitð arenalla oli ollut elðvðð, makasi henkitoreissaan. Silloin t—rmðsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne lapioita, talikkoja, kðsikðrryjð, koppia, joihin sisðlmykset olivat kerðttðvðt, ja hiekkasðkkejð. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella kiireellð. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestð ja kaikkinaisesta liasta, hiekka kððnnettiin nurin, tasoitettiin ja peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan tðyteen ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtið. Suitsutusastiat sytytettiin uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin pððltð, koska aurinko oli jo melkoisesti alentunut. Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyvið katseita, sillð he eivðt saattaneet kðsittðð, minkð nðytelmðn tðmð pðivð vielð saattaisi tarjota. Nðytelmð oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan, ilmestyi ðkkið kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen pððssððn kultaista seppeltð. Hðntð seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat kðsissð. Caesarilla oli hopeinen luuttu, hðn asteli juhlallisin askelin ja kumarsi, keskelle arenaa pððstyððn, moneen kertaan katselijoille. Sitten hðn nosti silmðnsð taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa ððnet—nnð, ikððnkuin innostusta odottaen. Vihdoin hðn koski kieliin ja alkoi laulaa: £Oi sðteilevð Leton poika Ja Tenedoksen valtaherra, Jonka haltuhun my—s Pyhð Ilion uskottu oli, Miten sallitkaan Akiivien ankaroiden Verellð trojalaisten sammuttaa Ikivalkean alttariltas? Sun puolehes, suuri Apollo, Kyllð huusi vanha ja nuori, Sun puolehes pohjasta poven Kohos ðitien haikea itku: Oi armahda lapsiamme! Tðð parku paadenkin hellðks sais, Mut paatta vðhemmin liikutti Sua, Smintheus, ihmistuskat.£ Laulu oli vðhitellen muuttunut surulliseksi, sydðntðsðrkevðksi elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perðstð Caesar, jonka mielenliikutus oli riistðnyt valtoihinsa, jatkoi: £Miks jumalaisen soittos hyminðllð Et julmaa tuskaa vaimentanut, Kun nytkin vielð silmððn, Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel Tuon laulun mykistð sðvelistð, Mi etehemme tuhkan alta nostaa Tulen liekit, kauhut hirmupðivðn... Miss' olit silloin, suuri Smintheus!...£ Siinð hðnen ððnensð katkesi ja silmðt kostuivat. Vestalittarien silmðripsissð riippui suuria kyynelið, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut loppua tulla. Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessð ulkoilman kanssa, kuului rattaiden r—ykettð: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisið jððnn—ksið kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s. £puticuloihin£. Apostoli Pietari painoi molemmin kðsin harmaata, vapisevaa pððtððn ja virkkoi hengissð: "Herra! Herra! kenelle Sinð olet antanut maailman vallan? Ja minkðtðhden Sinð tahdot valita pððkaupungiksesi juuri tðmðn paikan?" VIIDESKYMMENESSEITSEMáS LUKU. Aurinko vaipui vaipumistaan lðnttð kohti ja vihdoin ikððnkuin tipahti illan ruskoihin. Nðytelmð oli loppunut. Kansanjoukot jðttivðt teatterin ja riensivðt ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin pðin. Ainoastaan augustianit jðivðt teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan poistumista. He olivat jðttðneet paikkansa ja kerððntyneet podiumin ympðri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan. Yleis— oli kyllð laulun loputtua hurjasti paukuttanut kðsiððn, mutta se ei tyynnyttðnyt Caesaria, sillð hðn oli toivonut saavansa aikaan ihastuksen, joka lðhenisi hulluutta. Turhaan hðnen ympðrillððn nyt viriteltiin kiitoshymnejð, turhaan vestalittaret suutelivat hðnen £jumalallista£ kðttððn, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hðnen rintaansa, kun hðn painui hðnen kðttððn suutelemaan. Nero oli tyytymðt—n eikð osannut salata sitð. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti, ja se hðntð sekð hðmmðstytti ettð huolestutti. Jos hðn olisi avannut suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun johdosta, niin se tðnð hetkenð olisi tuottanut suurta lohdutusta Caesarille. Vihdoin ei Nero enðð saattanut vaieta, vaan viittasi Petroniukselle ja virkkoi, kun tðmð oli tullut podiumiin: "Puhu..." Petronius vastasi kylmðsti: "Vaikenen, sillð en l—ydð sanoja. Sinð olet voittanut oman itsesi." "Niin minustakin tuntuu, mutta tðmð kansa...?" "Saatatko toivoa, ettð roskavðki ymmðrtðisi antaa arvoa runoudelle?" "Huomasitko siis sinðkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta kuin olisin ansainnut." "Olit valinnut huonon hetken." "Kuinka niin?" "Kun roskavðki on saanut hengittðð veren hajua keuhkojensa tðydeltð, ei se tietysti enðð saata kuunnella tarkkaavasti." Nero pui nyrkkiððn ja lausui: "áh, niitð kristittyjð! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne vahingoittavat minua minkð jaksavat. Mitð rangaistuksia minð vielð saattaisin niille keksið?" Petronius huomasi astuneensa vððrðlle tielle, sillð hðnen sanansa olivat saaneet aikaan aivan pðinvastaisen vaikutuksen kuin hðn oli tahtonut. Nyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentðhden Petronius painui hðnen puoleensa ja kuiskasi: "Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin sentððn tehdð: neljðnnen vðrssyn kolmas sðe jðttðð runomittaan nðhden hiukan toivomisen varaa." Neron kasvoille nousi hðpeðn puna, ikððnkuin hðnet olisi yllðtetty pahanteosta, hðn loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi hiljaa: "Kaikki sinð huomaatkin!... Minð kyllð tiedðn! ... korjaan sen!... Mutta eihðn kukaan muu sitð huomannut? Eihðn? álðkð sinð, kautta kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekððn sanaakaan ... siitð ... jos... elðmðsi on sinulle rakas..." Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikððnkuin harmistuneena ja ðreðsti: "Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan, mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillð jumalat tietðvðt kuinka vðhðn minð kuolemaa pelkððn." Sen sanottuaan loi hðn katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen perðstð virkkoi Caesar: "álð minua ðrsytð... Sinð tiedðt kuinka minð sinua rakastan..." "Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen. "Olin tðnððn aikonut pyytðð teidðt kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemððn tuota kirottua kolmatta sðettð. Paitsi sinua ovat ehkð Seneca ja Secundus Carinas voineet huomata virheen, mutta heidðt minð paikalla toimitan tieltðni." Sen sanottuaan huusi hðn luokseen Senecan ja ilmoitti hðnelle, ettð hðnen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lðhdettðvð noutamaan rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistð ja kuuluisista temppeleistð, sanalla sanoen kaikkialta, missð vain rahaa on ja mistð sitð vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmðrsi, ettð hðnet tahdotaan tehdð varkaaksi, pyhyydenry—stðjðksi ja rosvoksi, kieltðytyi jyrkðsti. "Minun tðytyy lðhteð maalle, herra," lausui hðn, "odottamaan kuolemaa, sillð olen vanha ja hermoni ovat kipeðt." Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin. Eivðt ne olleet juuri kipeðt, mutta yleensð hðnen terveytensð oli heikonpuoleinen. Hðn oli raihnaan nðk—inen kuin varjo, ja viime aikoina hðnen hiuksensa olivat kðyneet aivan valkeiksi. Nero katseli hðntð ja tuli siihen johtopððt—kseen, ettei hðnen kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa. "En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hðn. "Mutta koska minð rakastan sinua, tahdon pitðð sinut likeisyydessðni. Sentðhden et saa mennð maalle, vaan sinun pitðð sulkeutua taloosi etkð saa liikkua minnekððn." Nero hymðhti ja jatkoi: "Jos taas lðhetðn Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin lðhettðisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minð panisin heidðn pððmiehekseen?" "Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer. "En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillð te saattaisitte hðnet epðilemðttð hðpeððn varastuskilpailussa. Minð tarvitsen siihen jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystðvðni, filosofi Chilon." Nero katseli ympðrilleen ja kysðsi: "Mutta mitð Chilonille tapahtuikaan?" Chilon, joka pððstyððn raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi: "Tðssð olen, sinð kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeð, mutta sinun laulusi paransi minut." "Lðhetðn sinut Akaiaan," sanoi Nero. "Sinun tðytyy tarkalleen tietðð, miten paljo kalleuksia joka temppelissð on." "Tee se, Zeus, ja saat nðhdð, ettð jumalat antavat sinulle runsaammin veroa kuin koskaan ennen." "Tekisin sen mielellðni, mutta en sentððn tahdo ry—stðð sinulta kilpaleikkien iloa." "Oi Baal!" pððsi Chilonilta. Kun augustianit huomasivat Caesarin hyvðn tuulen palanneen, purskahtivat he nauruun ja huusivat: "Niin herra! álð riistð tðltð miehekkððltð kreikkalaiselta kilpaleikkien iloa." "Mutta vapauta minut herra, nðiden kirkuvien Kapitoliumin hanhenpoikain rðhinðstð, joiden aivot eivðt yhteensð tðyttðisi edes pðhkinðnkuortakaan," sanoi Chilon. "Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistð hymnið sinun kunniaksesi ja sentðhden tahtoisin mielellðni viettðð muutamia pðivið runottaren temppelissð, rukoillakseni hðneltð innostusta." "Mitð vielð!" huudahti Nero. "Sinð tahdot pððstð seuraavista kilpaleikeistð. Siitð ei tule mitððn!" "Vannon sinulle, herra, ettð kirjoitan hymnið." "Saat kirjoittaa —isin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hðn Apollon sisar." Chilonin pðð painui alas ja hðn loi ilkeðn katseen lðsnðoleviin, jotka taasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kððntyi Senecion ja Sullius Nerulinuksen puoleen ja virkkoi: "Ajatelkaa, ettð tuskin puolet tðmðn pðivðn osalle mððrðttyjð kristittyjð saatiin pois tieltð." Vanha Aquilus Regulus, joka oli erittðin tarkka tuntija kaikissa amfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten: "Ne nðytðnn—t, joissa ihmiset esiintyvðt _sine armis et sine arte_, kestðvðt aivan yhtð kauan, mutta eivðt ole laisinkaan niin huvittavat." "Kðsken tðstðlðhin antaa heille aseita," vastasi Nero. Taikauskoinen Vestinus herðsi ðkkið mietteistððn ja kysðisi salaperðisellð ððnellð: "Huomasitteko, ettð he kuollessaan nðkivðt jotakin? He katselevat yl—spðin ja heittðvðt henkensð ikððnkuin ilman tuskaa. Olen varma siitð, ettð he nðkivðt jotakin." Tðmðn lausuttuaan loi hðn katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka pððlle y— jo oli levittðnyt tðhtien tðyttðmðn £velariuminsa£. Toiset nauroivat hðntð ja tekivðt pilaa kristittyjen nðyistð kuoleman hetkillð. Samassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja jðtti sirkuksen. Hðntð seurasivat vestalittaret, senaattorit, virkamiehet ja augustianit. Y— oli kirkas ja lðmmin. Sirkuksen ympðrillð kierteli vielð uteliaita ihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkð mieliala. Kaikki vaikenivat. Siellð tððllð yritti joku taputtaa kðsiððn, mutta herkesi samassa. £Spoliariumista£ kuljetettiin yhð narisevilla rattailla kristittyjen verisið jððnn—ksið. Petronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he saapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius: "Oletko ajatellut, mitð sinulle sanoin?" "Olen kyllð," vastasi Vinitius. "Uskotko, ettð kysymys on nyt minullekin erinomaisen tðrkeð. Minun tðytyy hðnet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me kðymme taistelua, jossa minð olen pððttðnyt voittaa, me pelaamme pelið, joka minun tðytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi... Tðmðkin pðivð on ollut omiaan vahvistamaan pððt—stðni." "Palkitkoon Kristus hyvyytesi!" "Saatpa nðhdð." Keskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt kantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi: "Onko jalosukuinen Vinitius tððllð?" "On," vastasi tribuni. "Mitð tahdot?" "Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja Lygiasta." Vinitius laski kðtensð hðnen olkapððlleen ja katseli hðntð silmiin soihtujen valossa. Hðn ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin ymmðrsi hðnen mykðn kysymyksensð ja virkkoi: "Hðn elðð vielð. Ursus lðhetti minut luoksesi kertomaan, ettð hðn kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeðsi." Mutta Vinitius huudahti: "Kiitos Kristuksen, joka vielð voi palauttaa hðnet minulle!" Hðn vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perðstð seurasi heitð Petronius, joka tahtoi kuulla heidðn keskustelunsa. "Sairaus pelasti hðnet hðpeðstð, sillð py—velit pelkððvðt sairaita," kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat hðntð y—t, pðivðt." "Ovatko entiset vartijat paikoillaan?" "Ovat, herra, ja Lygia on heidðn huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat yhteisessð vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat huonon ilman takia." "Kuka sinð olet?" kysyi Petronius. "Jalosukuinen Vinitius minut kyllð tuntee. Olen lesken poika, jonka luona Lygia asui." "Ja kristitty?" Poika loi Vinitiukseen kysyvðn katseen, mutta huomasi Vinitiuksen vaipuneen rukoukseen, nosti pððtððn ja vastasi: "Niin olen." "Kuinka sinð pððset vankilaan?" "Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni veljiðni ja saattaakseni heille viestejð kaupungista." Petronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisið silmið ja mustia, kiharaisia hiuksia. "Mistð maasta sinð olet, poika?" kysyi hðn sitten. "Olen galilealainen, herra." "Soisitko, ettð Lygia pððsisi vapaaksi?" Poika nosti silmðnsð taivasta kohti: "Soisin, vaikkapa minun sitten pitðisi kuolla." Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui: "Sano vartijoille, ettð he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla. Toimita sinð sitten apumiehið, jotka yhdessð sinun kanssasi kantavat hðnet vankilasta. £L—yhkððvien kuoppien£ likeisyydessð tapaatte kantotuolin ja ihmisið, joiden haltuun jðtðtte arkun. Vartijoille saat minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat kantaa." Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jðykkð ilme, ja toivo herðtti soturissa eloon entisen tarmon. Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hðn nosti silmðnsð taivasta kohti ja virkkoi: "Parantakoon vain hðnet Kristus, sillð nyt hðn pððsee vapaaksi." "Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?" "Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietðð, ettei heitð kiduteta eikð rangaista." "Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit pððstðmððn hðnet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, ettð hðnet kuolleena kannetaan vankilasta." "Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii, ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta muutamasta sestertsistð hðn kyllð suostuu jðttðmððn kuolleen kasvot rauhaan. Muutamasta aureuksesta hðn koskettaa raudoillaan arkkua eikð ruumista." "Sano hðnelle, ettð hðn saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi Petronius. "Mutta voitko sinð hankkia luotettavia apulaisia?" "Onhan niitð sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja lapsensa." "Mistð sinð saat heitð kðsiisi?" "Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat lahjotut, niin he vapaasti pððstðvðt sisððn kenet vain tahtovat." "Siinð tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius. Mutta sitð ehdotusta Petronius jyrkðsti vastusti. Pretorianit saattoivat tuntea hðnet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa. "Et saa mennð vankilaan etkð l—yhkððville kuopille," puhui Petronius. "Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden tðytyy varmasti uskoa, ettð hðn on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittðð hðntð. Vðltðmme epðluuloa vain sillð tavalla, ettð jððmme Roomaan, kun Lygia viedððn Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmðksi, aina Siciliaan asti. Viikon tai parin perðstð sinð sairastut ja kysyt neuvoa Neron lððkðriltð. Tðmð kehoittaa sinua lðhtemððn vuoristoon. Siellð satutte yhteen ja sitten..." Petronius mietti hiukan, heilautti kðttððn ja jatkoi: "Sitten ehkð jo koittaa parempi aika." "Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinð puhut Siciliasta, mutta hðn on sairas, ehkðpð kuolemaisillaan..." "No voimmehan saattaa hðnet jonnekin likemmð. Puhdas ilma hðnet parantaa, kun vain saamme hðnet pois vankilasta. Eik— sinulla vuoristossa ole ketððn taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?" "On kun onkin! On kyllð!" vastasi Vinitius hðtðisesti. "Vuoristossa Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua kðsillððn, kun olin lapsi, ja joka yhð vielð minua rakastaa." Petronius ojensi hðnelle taulun. "Kirjoita hðnelle ja kðske hðnen huomenna tulla tðnne. Lðhetðn sanansaattajan paikalla matkalle." Hðn kutsui atriumin palvelijan ja uskoi kðskyn tðyttðmisen hðnen haltuunsa. Hiukan my—hemmin ratsasti orja tðyttð laukkaa y—n halki Corioliin pðin... "Soisin," sanoi Vinitius, "ettð Ursus seuraisi hðntð... Olisin silloin levollisempi." "Herra," huudahti Nazarius, "sillð miehellð on yliluonnolliset voimat. Hðn rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perðssð. Yhden ikkunan kohdalla on ðkkijyrkkð kallioseinð, ja sen alla ei ole vartioita. Toimitan Ursukselle k—ydet, niin hðn kyllð itse pitðð huolta lopusta." "Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo, mutta ðlk——n tehk— sitð samalla kertaa kuin Lygia eikð edes kahta tai kolmea pðivðð my—hemmin. Hðntð ajettaisiin tietysti takaa, ja niin l—ydettðisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te todella sy—stð sekð itsenne ettð hðnet turmioon! Te ette saa edes mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minð kðteni ja te saatte suoriutua miten tahdotte." Sekð Vinitius ettð Nazarius huomasivat hðnen muistutuksensa oikeaksi ja vaikenivat. Nazarius sanoi hyvðsti ja lupasi palata huomenna, aamun koittaessa. Hðn toivoi jo tðnð y—nð voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta sitð ennen hðn pððtti kðydð ðitinsð luona, joka nykyisten levottomien aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyððn huomasi hðn parhaaksi olla etsimðttð apumiehið kaupungista ja pððtti lahjoa yhden niistð miehistð, jotka hðnen kanssaan kantoivat ruumiita vankilasta. Ovessa hðn vielð pysðhtyi, vei Vinitiuksen syrjemmðlle ja kuiskasi hðnelle: "Herra, en virka kenellekððn mitððn aikomuksestamme, en ðidillekððn. Mutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja hðnelle minð kerron kaikki." "Tðssð talossa sinð huoleti saat puhua ððneen," vastasi Vinitius. "Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa. Lðhden muuten itse mukaasi." Hðn kðski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he lðksivðt. Petronius hengitti syvðltð. "Toivoin," ajatteli hðn, "ettð tytt— kuolisi kuumeeseen. Se olisi Vinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan Esculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hðn vain paranee... áh, sinð Vaskiparta! sinð aiot valmistaa itsellesi nðytelmðn rakastavan ihmisen tuskista! Sinð, Augusta, kadehdit tyt—n kauneutta ja soisit voivasi niellð hðnet elðvðltð, kun Rufiuksesi kuoli... Sinð, Tigellinus, tahtoisit tuhota hðnet minun kiusakseni!... Saammepa nðhdð! Minð sanon teille, etteivðt teidðn silmðnne saa nðhdð hðntð arenalla, sillð hðn kuolee joko luonnollisen kuoleman tai minð riistðn hðnet kuin suden suusta... Riistðnpð niin, ettette tiedð mistððn, ja aina kun sitten teidðt nðen, mietin itsekseni: voi teitð h—lm—jð, jotka Petronius sai petetyksi!" Tyytyvðisenð lðksi hðn tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa ilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejð. Ulkona oli tuuli ruvennut nostamaan pilvið Soracten puolelta, ja ðkillinen rajuilma teki lopun kauniin kesðy—n rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen jyrinðð seitsemðn kukkulan pððltð, mutta Petronius ja Eunike lepðsivðt rinnatusten p—ydðn ððressð, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka sointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja alkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan y—n suloista lepoa. Sitð ennen palasi sentððn Vinitius kotiin. Petronius lðksi paikalla hðntð puhuttelemaan. "No... Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pððsi vankilaan?" "Jo," vastasi nuorukainen jðrjestðen hiuksiaan, jotka sade oli kastellut. "Nazarius lðksi tekemððn kauppoja vartijan kanssa, ja minð nðin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan." "Hyvð on. Jos kaikki nyt kðy onnellisesti, niin ensi y—nð saavat he kantaa hðnet vankilasta..." "Aamun koittaessa pitðisi taloudenhoitajani vðkineen olla tððllð." "Tie on lyhyt. Lðhde nyt levolle." Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan. Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger, tuoden mukanaan kaikki, mitð Vinitius oli kðskenyt: muuleja, kantotuolin ja neljð luotettavaa miestð, jotka olivat valitut Vinitiuksen britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden vuoksi oli jðttðnyt erððseen majataloon Suburrassa. Vinitius, joka oli valvonut koko y—n, meni Nigerið vastaan, ja mielenliikutus valtasi ukon, kun hðn sai nðhdð nuoren herransa. Suudellen hðnen silmiððn ja kðsiððn hðn virkkoi: "Rakkaani, oletko sairas, vai vðsymysk— on karkoittanut veren poskiltasi, sillð tuskin olin ensi nðkemðltð sinua tuntemaisillani?" Vinitius vei hðnet sisimmðn pylvðsrivin alle, jota sanottiin £ksystokseksi£, ja ilmaisi hðnelle siellð salaisuutensa. Niger kuunteli tarkkaavasti, ja hðnen luisevilla pðivettyneillð kasvoillaan kuvastui vðkevð mielenliikutus, jota hðn ei yrittðnytkððn hillitð. "Hðn on siis kristitty!" huudahti hðn, luoden herraansa kysyvðn katseen. Vinitius nðhtðvðsti arvasi mitð maalaisen katse tarkoitti, sillð hðn lausui samassa: "Minð olen my—skin kristitty..." Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hðn vaikeni, mutta sitten hðn nosti kðtensð taivasta kohti ja puhkesi puhumaan: "Minð kiitðn Sinua, Kriste, ettðs olet ottanut kaihen nðistð silmistð, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa." Hðn kðvi molemmin kðsin kiinni Vinitiuksen pððhðn ja rupesi suutelemaan hðnen otsaansa, itkien onnesta. Hiukan my—hemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidðn luokseen. "Hyvið uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa. Uutiset olivat todella hyvðt. Ensinnðkin oli parantaja Glaucus vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hðnellð olikin sama vankilakuume, joka pðivittðin tappoi satoja vankeja sekð Tullianumissa ettð muissa vankiloissa. Sekð vartijat ettð tulista rautaa hoitava mies olivat helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat kaupat jo tehdyt. "Olemme tehneet lðpið arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi hengittðð. Ainoana vaarana on nyt vain se, ettð hðn saattaa pððstðð jonkun ððnen tai ruveta puhumaan meidðn kulkiessamme pretorianien ohitse. Mutta hðn on kovin heikko eikð ole koko pðivðnð avannut silmiððn. Glaucus antaa hðnelle sitðpaitsi unijuomaa, jonka hðn itse on valmistanut minun noutamistani lððkkeistð. Emme naulaa kiinni arkun kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasðkin, jonka jo olemme varanneet valmiiksi." Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hðn kuunteli hðntð niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, ettð olisi luullut hðnen edeltðkðsin aikovan arvata kaikki hðnen sanottavansa. "Eik— vankilasta tðnð y—nð kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius. "Kyllð tðnð y—nð kuoli noin parikymmentð henkeð ja illaksi kuolee vielð muutamia kymmenið," vastasi poika. "Meidðn tðytyy aluksi kulkea samassa saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja jðttðytyð jðlellepðin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa jalkansa, ja sillð perustuksella voimme jððdð hyvðn matkan pððhðn muista. Odottakaa te meitð Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon Jumala, ettð y— olisi niin pimeð kuin suinkin." "Kyllð Jumala pimeðn y—n tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas, ja sitten nousi ðkkið myrsky. Tðnððn taivas on selkeð, mutta ilma on aamusta asti tuntunut hikiseltð. Tðstð tulee monta myrskyistð ja sateista y—tð." "Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius. "Saaton edellð kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa Libitinan temppelin luona heti pimeðn tullen, vaikka me tavallisesti alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiy—n aikana." Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen lððhðttðvð hengitys. Petronius kððntyi hðnen puoleensa: "Sanoin eilen," virkkoi hðn, "ettð me menettelisimme viisaiten, jos pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekððn saa pysytyksi yhdessð kohden... Jos tðssð sitðpaitsi olisi kysymys paosta, tðytyisi meidðn olla kovin varovaisia, mutta en kðsitð, ettð kukaan voisi ruveta epðilemððn, kun hðnet kuolleena kannetaan vankilasta." "Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun tðytyy olla lðsnð. Tahdon itse nostaa hðnet arkusta..." "Kyllð minð taas hðnen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hðnet kotiin Corioliin," vakuutti Niger. Siihen neuvottelu pððttyi. Niger lðksi majataloon vðkensð luokse. Nazarius kðtki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan. Vinitiuksen edessð oli levoton, tuskallinen, toivon ja epðtoivon vaiheilla hððlyvð odotuksen pðivð. "Yrityksen tðytyy onnistua, sillð se on hyvin suunniteltu," lohdutti Petronius. "Paremmin ei sitð olisi voinut suunnitella. Sinun tðytyy olla surevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jðttðð. Heidðn tðytyy saada nðhdð sinut!... Kaikki on niin hyvin jðrjestetty, ettei vaara voi tulla kysymykseenkððn. Mutta voitko tðydellisesti luottaa taloudenhoitajaasi?" "Hðn on kristitty," vastasi Vinitius. Petronius katsahti hðneen kummissaan, kohautti olkapðitððn ja rupesi puhumaan ikððnkuin itsekseen: "Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviðð! ja kuinka se osaa vallata ihmisten sielut!... Tðllaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten kiireen kautta kððntyvðn roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptilðisten jumalien puoleen. Mutta kummallista se on... Kautta Polluxin!... Jos minð vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman menoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista hðrkðð ja Kapitoliumin Jupiterille kaksitoista... Tee sinðkin lupauksia Kristuksellesi ðlðkð ensinkððn tingi..." "Olen jo antanut Hðnelle sieluni," vastasi Vinitius. "He erosivat. Petronius palasi cubieulumiin. Vinitius lðksi katselemaan vankilaa, vaikkapa etððltðkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan rinteelle kivenhakkaajan majaan, missð apostoli oli hðnet kastanut. Tuntui siltð kuin Kristus paremmin kuulisi hðnen rukouksensa siellð majassa kuin muualla. Sentðhden hðn riensi sinne, heittðytyi maahan ja rukoili koko kðrsivðn sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hðn enðð tietðnyt, missð hðn oli ja mitð hðnelle oli tapahtunut." Vasta iltapðivðllð torventoitotus Neron sirkuksesta pðin herðtti hðnet. Silloin hðn jðtti majan ja katseli ympðrilleen hajamielisenð, ikððnkuin hðn vasta olisi herðnnyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta rikkoi vain kellon ððni, joka kuului silloin tðll—in, ja heinðsirkkojen siritys. Ilma kðvi sietðmðtt—mðn helteiseksi. Kaupungin pððllð kaarteli vielð sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman rannalle mustia pilvið. Vinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti hðntð Petronius. "Olen kðynyt Palatinuksella," sanoi hðn. "Tahdoin tahallani nðyttðytyð siellð ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitðð tðnð iltana kemut: lupasin mennð niihin, mutta vasta puoliy—n jðlkeen, koska sitð ennen tahdon nukkua. Minun pitðð siis mennð sinne, ja hyvð olisi jos sinðkin tulisit." "Eik— ole kuulunut mitððn Nigeristð ja Nazariuksesta?" kysyi Vinitius. "Ei. Tapaamme heidðt vasta puoliy—n aikana. Oletko huomannut, ettð nousee myrsky?" "Olen." "Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen nðyttelyn. Ehkð sade sentððn estðð heidðn aikeittensa toteuttamisen." Hðn likeni Vinitiusta, nojasi hðnen kðsivarteensa ja virkkoi: "Mutta et sinð tapaa hðntð ristinpuulla--Coriolissa sinð hðnet tapaat! Kautta Castorin! Sitð hetkeð, jona me hðnet vapautamme, en vaihtaisi kaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta kðsissð..." Ilta likeni todella ja hðmðrð lankesi tavallista aikaisemmin, koska pilvet peittivðt taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja pðivðn helteessð kuumentuneista katukivistð nousi sellainen h—yry, ettð se peitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti. "Meidðn tðytyy kiirehtið," huomautti Vinitius vihdoin. "Ehkð rajuilman takia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta." "Lðhtekððmme!" vastasi Petronius. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja pððhineihin ja lðksivðt puutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen veitsensð eli niinsanotun £sican£, jota hðn y—llisillð retkillððn kðytti tavallisesti aseenaan. Kaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repðisi salama rikki pilvet ja valaisi hðikðisevðsti uusien talojen vastamaalatut seinðt ja tekeillð olevat uutisrakennukset sekð mðrðt katukivet. Pitkðn aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa ðkkðsivðt kummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekð kummun juurella ihmisið, muuleja ja hevosia. "Niger!" huudahti Vinitius hiljaa. "Tððllð olen, herra!" kuului ððni sateen lðpi. "Onko kaikki valmiina?" "On, rakkaani. Hðmðrðn tullessa me jo olimme tððllð. Mutta kðtkeytykðð toki vallin suojaan, sillð muuten kastutte lðpimðriksi. Voi tðtð myrskyð! Varmaankin tulee rakeita." Nigerin arvelu toteutuikin, sillð pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne olivat pienemmðt, mutta vðhitellen ne kðvivðt yhð suuremmiksi ja suuremmiksi. Ilma viileni paikalla. He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja juttelivat matalalla ððnellð. "Vaikkapa joku sattuisikin meidðt nðkemððn," virkkoi Niger, "niin emme voisi herðttðð vðhintðkððn epðluuloa, sillð olemmehan tððllð paossa myrskyð, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minð pelkððn, ettð he siirtðvðt ruumiiden kuljettamisen huomiseen." "Ei tðtð raesadetta kauaa kestð," huomautti Petronius. "Meidðn tðytyy odottaa aamunkoittoon asti." Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eik— saattaisi eroittaa likenevið askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettð kaatamalla. Silloin tðll—in toi tuulenpuuska haudoilta pðin inhoittavaa kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessð haudatut kovin huolimattomasti ja pinnalle. ákkið huudahti Niger: "Nðenpð sumun seasta valoa ... yksi, kaksi, kolme ... soihdut!" Samassa hðn kððntyi palvelijoiden puoleen: "álkðð pððstðk— muuleja hirnumaan!..." "He tulevat!" lausui Petronius. Valo kðvi todella yhð kirkkaammaksi. Hetkisen perðstð saattoi jo eroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tðll—in pani leimahtelemaan. Niger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkð saatto likeni likenemistððn, kunnes se ðkkið, Libitinan temppelin kohdalle pððstyððn, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetðytyivðt vaieten vallin taakse, kðsittðmðttð mitð pysðhdys saattoi merkitð. Mutta kantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen huivia. Haju £puticulien£ lðheisyydessð oli nimittðin aivan sietðmðt—n. Hetkisen perðstð he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa. Ainoastaan yksi arkku jði maahan vastapððtð temppelið. Vinitius karkasi sitð kohti ja hðnen perðssððn Petronius, Niger ja kaksi brittilðistð orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli. Mutta ennenkuin he ehtivðt paikalle, kuulivat he Nazariuksen tuskallisesti puhuvan: "Herra, he veivðt hðnet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan... Me kannamme toista ruumista! Hðnet he veivðt jo ennen puoliy—tð!..." * * * * * Petronius palasi kotiin synkkðnð kuin rajuilma. Hðn ei yrittðnytkððn lohduttaa Vinitiusta. Hðn tiesi, ettei Lygian vapauttamista Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat vieneet hðnet pois Tullianumista, jottei hðn kuolisi kuumeeseen eikð siten pððsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnðytðnn—n tðhden hðntð varmaan vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sððli sydðmensð pohjasta sekð hðntð ettð Vinitiusta, mutta sitðpaitsi hðntð harmitti, ettð hðnen tuumansa ensi kerran hðnen elðessððn olivat epðonnistuneet ja ettð hðn taistelussa oli joutunut alakynteen. "Fortuna nðkyy heittðvðn minut," puheli hðn itsekseen. "Mutta jumalat erehtyvðt suuresti, jos luulevat minun tyytyvðn sellaiseen elðmððn, jommoista Vinitius elðð." Hðn loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikððn tuijotti hðneen, silmðt selðllððn. "Mikð sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius. Vinitius vastasi hðnelle omituisella alakuloisella ja hitaalla ððnellð, joka oli kuin sairaan lapsen: "Mutta minð uskon, ettð Kristus voi hðnet minulle palauttaa." Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat. VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. Sadetta kesti kolme pðivðð, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesðn aikana. Rakeita tuli niinikððn tuon tuostakin, eikð yksin pðivin ja illoin, vaan aivan vastoin luonnon jðrjestystð keskellð y—tð. Kilpaleikit olivat keskeytettðvðt. Kansa pelðstyi. Ennustettiin, ettð tulisi huono viinisato. Erððnð pðivðnð sulatti salama Kapitoliumilta pronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri uhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissð. Cereksen papit panivat liikkeelle huhun, ettð kristittyjð on rangaistu liian hðtðisesti ja julmasti ja ettð jumalten viha siitð syystð uhkaa Roomaa. Kaikesta huolimatta kansa vaati, ettð kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta huolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin julistettiin, ettð keskeytyneitð kilpaleikkejð kolmen pðivðn perðstð taas jatkettaisiin. Sillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta my—hððn iltaan oli amfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellð oli tuhansia ihmisið. Caesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana. Nðytelmðn tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella keskenððn. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli annettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin kðyttivðt sekð puolustaessaan ettð hy—kðtessððn. Mutta siinðpð nousikin vastaan pysty. Kristityt heittivðt verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja rupesivat syleilemððn toisiaan, rohkaisten toistensa mielið ja kehoittaen uljaasti toisiaan kestðmððn kidutusta ja tuskaa. Syvð suuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivðt kristittyjð pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset vðittivðt, etteivðt he tahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin pððstettiin Caesarin kðskystð heidðn joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nðmð tekivðt silmðnrðpðyksessð lopun aseettomista, polvistuvista kristityistð. Kun ruumiit olivat korjatut pois, muuttui nðytelmð. Miekkataistelu loppui, ja alettiin esittðð mytologisia kuvia, joihin Caesar itse oli tehnyt suunnitelmat. Herkules nðyttðytyi Oitos-vuorella tulen keskellð. Vinitius vapisi, sillð hðn pelkðsi, ettð Ursus mahdollisesti olisi valittu esittðmððn Herkuleksen osaa, mutta Lygian uskollisen palvelijan vuoro nðhtðvðsti ei vielð ollut tullut, koska palavaan paaluun oli kiinnitetty joku toinen kristitty, jota Vinitius ei tuntenut. Seuraavassa kuvaelmassa sai Chilon--jota ei Caesar ollut suvainnut vapauttaa olemasta lðsnð nðytelmðssð--nðhdð tuttaviaan. Esiteltðvðnð oli Daedaluksen ja Icaruksen kuolema. Daedaluksen osaa nðytteli Eurytius,--sama vanhus, jolta Chilon aikoinaan oli saanut tietðð, mitð kalan kuva merkitsi--Icaruksen osaa hðnen poikansa Quartus. Erityisen koneiston avulla viskattiin molemmat ensin ilmaan ja pudotettiin sitten ðkkið ððrett—mðstð korkeudesta takaisin arenalle. Nuori Quartus putosi niin likelle Caesarin podiumia, ettð hðnen vertansa rðiskðhti sekð purppuralla verhotulle rintanojalle ettð sisðkoristuksille. Chilon ei nðhnyt hðnen putoamistaan, sillð hðn piti silmiððn kiinni. Mutta hðn kuuli raskaan lðjðyksen, ja kun hðn hetkisen perðstð silmðnsð avasi, oli hðnen ympðrillððn verta. Hðn oli taaskin py—rtymðisillððn. Kuvaelmat vaihtelivat vaihtelemistaan. Nuoria neitsyitð kidutettiin sillð tavalla, ettð petoelðimiksi puetut miekkailijat hðpðisivðt heidðt ennen kuolemaa. Kansa oli sitð katsellessa haltioissaan. Cybelen ja Cereksen papittaret, Danaidit, Dirke ja Pacifae esiintyivðt. Vihdoin nðytettiin nuoria, kehittymðtt—mið tytt—jð ja pantiin villihevosia repimððn heidðt kappaleiksi. Kansa paukutti hurjasti kðsiððn jokaiselle Caesarin uudelle tuumalle. Caesar itse istui paikoillaan ylpeðnð, nauttien suosionosoituksista. Hðn ei hetkeksikððn ottanut smaragdia silmiensð edestð, vaan katseli ahmimalla valkeita, miekan paloittamia ruumiita ja tuskallisesti vððntelevið uhreja. Nðytelmðð jatkettiin esittðmðllð kuvaelmia kaupungin historiasta. Kun tytt—jen esitys oli loppunut, ilmestyi nðyttðm—lle Mucius Scaevola, jonka kðsi oli kiinnitetty palavaan kolmijalkaan. Palaneen lihan kðry tðytti koko amfiteatterin, mutta mies esiintyi todellisena Scaevolana, sillð hðn ei pððstðnyt huuliltaan pienintðkððn valitusta ja sopersi sinettynein huulin rukousta. Kun hðn oli kuollut ja hðnen ruumiinsa korjattu spolariumiin, seurasi tavanmukainen pðivðllislepo. Caesar, vestalittaret ja augustianit jðttivðt amfiteatterin ja menivðt jðttilðiskokoiseen, vartavasten rakennettuun purppuraiseen telttaan, jossa Caesaria ja hðnen vieraitaan odotti komea £prandium£. Kansa seurasi enimmðkseen hðnen esimerkkiððn. Ihmiset lðksivðt ulos, kerððntyivðt hauskoihin ryhmiin teltan ympðrille, lepuuttivat pitkðn istumisen aikana vðsyneitð jðseniððn ja s—ivðt ruokia, joita orjat Caesarin armollisesta kðskystð tarjosivat. Uteliaimmat katselijat olivat lðhteneet arenalle, koskettelivat siellð veristð hiekkaa ja keskustelivat tuntijan kiihkolla siitð, mitð oli tapahtunut ja mitð vielð oli odotettavissa. Pian hekin sentððn jðttivðt amfiteatterin, jotteivðt my—hðstyisi kesteistð. Ainoastaan jotkut harvat katselijat jðivðt paikoilleen. Heitð ei pidðttðnyt uteliaisuus, vaan my—tðtunto: he sððlivðt uhreja ja koettivat piiloutua istuimien taakse tai alimmille paikoille. Arenan hiekka oli sillaikaa tasoitettu ja siihen alettiin nyt tehdð kuoppia. Niitð kaivettiin vieretysten, rivittðin, pitkin koko piirið, laidasta laitaan, niin ettð viimeinen rivi joutui noin muutaman kymmenen askeleen pððhðn Caesarin podiumista. Sirkuksen ulkopuolella melusi kansa, huutaen ja taputtaen kðsiððn, mutta sirkuksen sisðpuolella tehtiin kuumeentapaisella kiireellð yhð uusia kidutusvalmistuksia. Pian avautuivat cuniculumit ja kaikista arenalle johtavista ovista alkoi tulvia laumoittain kristittyjð. He olivat alasti ja kantoivat hartioillaan ristið. Heitð vilisemðllð vilisi amfiteatterissa. Vanhukset olivat sortumaisillaan puup—lkkynsð painon alle, heidðn rinnallaan kulki miehið parhaassa iðssððn, naisia, hapset hajalla, joilla he koettivat peittðð alastomuuttaan, keskenkasvuisia poikia ja aivan pienið lapsia. Sekð ristit ettð uhrit olivat miltei kaikki koristetut kukkak—ynn—ksillð. Sirkuksen palvelijat l—ivðt onnettomia kepeillð ja komensivat heitð laskemaan ristinsð valmiiksi kaivettujen kuoppien viereen sekð itse asettumaan riveihin niiden luo. Niitð, jotka eivðt edellisissð kilpaleikeissð olleet mahtuneet koirien ja tai petojen kitoihin, odotti nyt kuolema ristinpuulla. Mustat orjat kðvivðt heihin kðsiksi, asettivat heidðt selðlleen ristille ja rupesivat kuumeentapaisella kiireellð naulaamaan heidðn kðsiððn puuhun. Kansan piti nðet lomahetken loputtua tavata kaikki ristit pystyssð. Sentðhden kumahtelivat vasaraniskut amfiteatterissa, jotta kaiku vastasi ylimmiltð riveiltð. Ne kuuluivat amfiteatterin ulkopuolellekin ja telttaan, missð Caesar kestitsi vestalittaria ja augustianeja. Siellð juotiin viinið, laskettiin pilaa Chilonin kustannuksella ja kuiskaeltiin kuumia sanoja Vestan papitarten korviin. Arenalla tehtiin toista ty—tð: kristittyjen kðdet ja jalat lðvistettiin nauloilla, ja lapiot ajoivat multaa kuoppiin, joihin ristit olivat pystytetyt. Uhrien joukossa, joiden vuoro hetkisen perðstð oli tuleva, oli Crispuskin. Jalopeurat eivðt olleet viitsineet repið hðntð, sentðhden hðnelle nyt oli mððrðtty ristinkuolema. Hðn oli aina ollut valmis kuolemaan ja iloitsi viimeisen hetkensð lðhenemisestð. Muuten hðn tðnððn oli sangen oudon nðk—inen, sillð hðnen laiha ruumiinsa oli aivan alaston, ainoastaan lanteita verhosi murattik—ynn—ksestð punottu vy— ja pððssð oli ruususeppel. Mutta hðnen silmistððn loisti entinen tarmo, ja kasvot, jotka pilkoittivat seppeleen alta, henkivðt ankaruutta ja uskonkiihkoa. Hðnen sydðmensðkin oli pysynyt aivan muuttumattomana, sillð hðn ei lohduttanut kanssauhrejaan, vaan nuhteli heitð aivan kuten hðn viimein cuniculumissa oli Jumalan vihalla uhannut nahkoihin ommeltuja uskonveljiððn. "Kiittðkðð Vapahtajaa," virkkoi hðn, "ettð Hðn sallii teidðn kuolla samalla tavalla, jolla hðn itse kuoli. Ehkðpð osa teidðn rikoksistanne siten tulee teille anteeksi annetuksi. Pelðtkðð kuitenkin, sillð oikeuden tðytyy tapahtua, eivðtkð pahat saata saada samaa palkkaa kuin hyvðt saavat." Vasaraniskut sðestivðt hðnen sanojaan. Uhrien kðsið ja jalkoja naulaeltiin lakkaamatta, ja ristejð kohosi kohoamistaan arenalle. Crispus kððntyi niiden puoleen, jotka vielð seisoivat ristiensð ððressð, ja jatkoi: "Nðen taivaan avoinna, mutta nðen my—skin ammottavan kuilun... En itsekððn tiedð kuinka voin vastata Herralle teoistani, vaikka olenkin uskonut ja vaikka olenkin vihannut vððryyttð. En pelkðð kuolemaa, vaan yl—snousemusta, en tuskaa, vaan tuomiota, sillð vihan pðivð on tullut..." ákkið kuului jostakin likeisestð rivistð tyyni, juhlallinen ððni: "Ei vihan pðivð, vaan laupeuden, vapahduksen ja autuuden pðivð, sillð minð sanon teille, ettð Kristus teitð lohduttaa ja asettaa teidðt oikealle kðdelleen. Luottakaa siihen, sillð taivas avautuu teille." Kaikki kððntyivðt katsomaan sinnepðin, mistð ððni kuului. Nekin, jotka jo riippuivat ristillð, nostivat kalpeat, kðrsivðt kasvonsa ja loivat silmðnsð puhuvaan mieheen. Hðn likeni arenaa ympðr—ivðð rintanojaa ja alkoi ristinmerkillð siunata uhreja. Crispus ojensi kðtensð hðntð kohti ikððnkuin soimatakseen hðntð, mutta kun hðn nðki hðnen kasvonsa, vaipui hðnen kðtensð, hðn retkahti polvilleen ja kuiskasi: "Apostoli Paavali!..." Sirkuspalvelijain suureksi hðmmðstykseksi lankesivat kaikki, jotka eivðt vielð olleet naulatut ristiin, polvilleen. Paavali Tarsolainen kððntyi Crispuksen puoleen ja puhui: "álð heitð uhkaa, Crispus, sillð vielð tðnð pðivðnð ovat he sinun kanssasi paratiisissa. Arveletko sinð, ettð he tulevat kadotetuiksi ja tuomituiksi? Mutta kuka heitð tuomitsee? Jumalako, joka heidðn tðhtensð antoi Poikansa? Kristusko, joka heidðt lunastaakseen kuoli, niinkuin hekin nyt kuolevat Hðnen nimensð tðhden? Kuinka Se, joka heitð rakastaa, saattaa tuomita heidðt kadotukseen? Kuka saattaa syyttðð Herran valittuja? Kuka saattaa sanoa tðtð verta kirotuksi?..." "Herra, minð olen vihannut vððryyttð," huudahti vanha pappi. "Mutta Kristus kðski vielð enemmðn rakastaa ihmisið kuin vihata vððryyttð, sillð Hðnen oppinsa on rakkautta eikð vihaa..." "Olen syntið tehnyt kuoleman hetkellð," sanoi Crispus. Ja hðn rupesi ly—mððn rintoihinsa. Istuinrivien vartija likeni samassa apostolia ja kysyi: "Kuka sinð olet, joka puhuttelet tuomittuja?" "Rooman kansalainen," vastasi Paavali tyynesti. Sitten hðn kððntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi: "Luota siihen, ettð tðmð on armon pðivð, ja kuole rauhassa, Herran palvelija." Kaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hðnet puun pððlle, mutta Crispus katsahti vielð kerran ympðrilleen ja huusi: "Veljeni, rukoilkaa puolestani!" Hðnen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kðvivðt tyyniksi ja lempeiksi. Itse hðn oikaisi kðsivartensa ristin poikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden ty—tð, kððnsi silmðnsð taivasta kohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hðn nðytti olevan aivan tunnotonna, sillð hðnen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikð kasvoihin ilmaantunut vðhintðkððn tuskan merkkið, kun naulat upotettiin kðsiin. Hðn rukoili, kun nauloja ly—tiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti nostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa tðytettiin ja poljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi lappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan, ikððnkuin hðntð olisi harmittanut, ettð pakanallinen kansa tuli hðiritsemððn hðnen suloisen kuolemansa rauhaa. Kun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsð, jonka puihin on ripustettu ihmisið. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille lankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkðt varjot ikððnkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli. Tðmð nðytelmð tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan vielð ollut nðhnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin tðynnð ristejð, ettð palvelijat t—in tuskin pððsivðt tunkemaan niiden vðlitse. Sivuilla riippui parhaasta pððstð naisia, mutta johtavana miehenð oli Crispus nostettu vastapððtð Caesarin podiumia, ððrett—mðn suurelle ristille, jonka juuren ympðri oli kiedottu k—ynn—ksið. Uhrit olivat kaikki vielð hengissð, mutta muutamat niistð, jotka ensinnð olivat ristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikð rukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten pððtððn olkaansa vastaan, toisten pðð oli vaipunut rinnalle, ikððnkuin he olisivat nukkuneet; toiset nðyttivðt miettivðn, toiset tuijottivat taivaaseen ja liikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tðssð hirveðssð ristien metsðssð, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden keskellð, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissð oli sy—nyt vatsansa tðyteen, tuli meluten ja mitð parhaimmalla tuulella sirkukseen, mutta vaikeni ðkkið eikð tietðnyt, mihin ruumiiseen kiinnittðð silmðnsð ja mitð ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enðð tehnyt mitððn vaikutusta. Ei kukaan ly—nyt vetoa, kuka ensinnð heittðisi henkensð, kuten katselijat tavallisesti tekivðt kun arenalla oli useita uhreja. Tuntui siltð kuin Caesarkin jo olisi ikðvystynyt, sillð hðn kððnteli pððtððn, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja nðytti uniselta. Vastapððtð riippuvan Crispuksen silmðt olivat jonkun aikaa olleet kiinni, ikððnkuin hðn olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan. ákkið ne avautuivat ja iskivðt Caesariin. Crispuksen kasvot kðvivðt taasen niin armottomiksi ja hðnen silmissððn paloi sellainen tuli, ettð augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenððn ja osoittamaan hðntð sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa hðneen ja nosti smaragdin silmðnsð eteen. Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Kaikkien silmðt olivat tðhdðtyt Crispukseen, joka koetti liikuttaa oikeaa kðttððn, ikððnkuin olisi tahtonut irroittaa sen puusta. Hetkisen perðstð hðnen rintansa kohosi niin, ettð kylkiluut selvðsti erottautuivat, ja hðn puhkesi puhumaan: "áidinsurmaaja!--voi sinua!" Kun augustianit kuulivat tðllaisen kuolettavan solvauksen viskattavan suoraan maailman herran silmille tuhansiin nousevan kansanjoukon lðsnðollessa, pelðstyivðt he niin, ettð he tuskin uskalsivat hengittðð. Chilon kðvi aivan kankeaksi. Caesar sðpsðhti, ja smaragdi putosi hðnen kðsistððn. Yleis—kin istui henkeð pidðtellen. Mutta Crispuksen ððni kaikui yhð voimakkaampana lðpi koko amfiteatterin: "Voi sinua, vaimon ja veljen surmaaja, voi sinua, Antikristus! Syvyyden kuilu sinun eteesi aukeaa, kuolema sinua tavoittelee, hautasi on jo valmiina. Voi sinua, elðvð raato, sillð kauhuun sinð kuolet ja kirottu sinð olet oleva iankaikkisesti!..." Turhaan koetti hðn kiskoa kðttððn irti puusta. Hðn oli hirvittðvðn nðk—inen, kamala katsella kuin elðvð luuranko ja horjumaton kuin itse kohtalo. Hðn ny—kðytti valkeaa partaansa Neron podiumia kohti, ja ruususeppeleestð, joka oli hðnen pððlaellaan, putoili lehtið. "Voi sinua, murhamies! mittasi on tðysi, ja hetkesi likenee!..." Hðn oikaisi itseððn vielðkin kerran. Nðytti jo siltð kuin hðn olisi ollut saamaisillaan kðtensð irti rististð ja uhaten ojentamaisillaan niitð Caesaria kohti, mutta ðkkið hðnen laihat kðsivartensa oikenivat suoriksi, ruumis kðvi hervottomaksi ja pðð retkahti rintaa vastaan. Hðn oli kuollut. Ristimetsðssðkin olivat jo heikoimmat nukkuneet kuolon uneen. VIIDESKYMMENESYHDEKSáS LUKU. "Herra," virkkoi Chilon, "meri on rasvatyvenenð ja aalto tuntuu nukkuvan... Lðhtekððmme Akaiaan. Siellð sinua odottaa Apollon kunnia, siellð sinua odottavat seppeleet ja voitot siellð ihmiset sinua jumaloivat ja jumalat tervehtivðt vertaisenaan. Tððllð sen sijaan, herra..." Hðn keskeytti puheensa, sillð hðnen alahuulensa vapisi niin, ettð sanat muuttuivat kðsittðmðtt—miksi ððniksi. "Lðhdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet," vastasi Nero. "Tiedðn, ettð tððllð jo muutenkin sanotaan kristittyjð £vahingoittumattomiksi ruumiiksi£, £innoxia corpora£. Jos minð lðhtisin tieheni, kðvisi puhe aivan yleiseksi. Mitð sinð pelkððt, senkin musta tatti?" Nero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvðn katseen, ikððnkuin pyytððkseen selitystð. Hðn oli olevinaan tyyni, vaikka hðnen mielensð oli kuohuksissa. Hðn oli nimittðin viime nðytðnn—ssð itsekin pelðstynyt Crispuksen sanoja. Kotiin pððstyððn ei hðn ollut saanut unta, sillð viha, hðpeð ja pelko olivat hðntð kalvaneet. Taikauskoinen Vestinus, joka ððneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin keskustelua, katsahti varovasti ympðrilleen ja virkkoi salaperðisellð ððnellð: "Kuulitko, herra, mitð tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista vðkeð... Heidðn jumalansa tekee heidðn kuolemansa helpoksi, mutta taitaa olla kostonhimoinen." Nero vastasi hðtðisesti: "Minð en ole pannut toimeen kilpaleikkejð. Tigellinus sen on tehnyt..." "Niin onkin! Minð sen olenkin tehnyt," vastasi Tigellinus, joka kuuli Caesarin vastauksen. "Minð sen olen tehnyt ja minð teen pilkkaa kaikista kristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla tðytetty rakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyð pelðstyksestð, jos hðn nðkee rutkavan kanan nostavan h—yhenet pystyyn puolustaakseen poikasiaan." "Hyvð on," virkkoi Nero, "mutta anna kðsky, ettð kristityiltð tðstðlðhin leikataan kieli tai ettð heidðn suunsa tukitaan." "Kyllð tuli heidðn suunsa tukkii." "Voi minua!" vaikeroi Chilon. Mutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli rohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi: "Katsokaapa miltð, Akilleksen jðlkelðinen nðyttðð. Chilon oli todella hirvittðvðn nðk—inen. Hiustðhteet hðnen pððlaellaan olivat kðyneet ihan valkeiksi, ððret—n levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hðnen kasvoillaan. Ajoittain hðn oli kuin tiedotonna, py—rryksissððn. Monesti hðn ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hðnelle tehtiin, toisinaan hðn vimmastui ja saattoi kðydð niin myrkylliseksi, ettð augustianit pitivðt viisaimpana jðttðð hðnet rauhaan." Sellainen tuuli tuli hðnelle nytkin. "Tehkðð minulle mitð tahdotte," huusi hðn epðtoivoissaan ja nðpðytti sormiaan, "mutta minð vain en enðð lðhde kilpaleikkeihin!" Hetken kuluttua Nero katsahti hðneen ja virkkoi, kððntyen Tigellinuksen puoleen: "Pidðpð huolta siitð, ettð tðmð stoikko puutarhassa joutuu minun likeisyyteeni. Tahdonpa nðhdð minkð vaikutuksen soihtumme hðneen tekevðt." Caesarin ððnessð vðreili uhka, joka pelðstytti Chilonia. "Herra," huudahti hðn, "en tule nðkemððn mitððn, sillð y—llð en saata eroittaa mitððn." Mutta Caesar hymyili hirveðð hymyð ja vastasi: "Y— on oleva valoisa kuin pðivð." Sitten hðn kððntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan kilpa-ajoista, jotka hðn aikoi panna toimeen kilpaleikkien pððtyttyð. Petronius tuli Chilonin luo, kosketti hðnen olkapððtððn ja virkkoi: "Enk— sanonut sinulle, ettet sinð kestðisi nðytelmðð?" Chlion vastasi: "Minua janottaa..." Ja hðn ojensi vapisevan kðtensð ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedð sitð huulilleen. Kun Vestinus sen nðki, otti hðn maljan ja auttoi Chilonia. Sitten hðn tuli ihan hðnen korvansa juureen ja kysyi uteliaana ja hðtððntyneenð: "Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitð?..." Vanhus tuijotti hðneen suu auki, ikððnkuin ei hðn olisi kðsittðnyt kysymystð, ja rupesi siristelemððn silmiððn. Vestinus uudisti kysymyksensð: "Ovatko raivottaret kimpussasi?" "Ei," vastasi Chilon, "mutta edessðni on y—." "Kuinka? Y—k—... Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitð sinð sanoit? Y—k—?" "Hirveð y— ja hðmðryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua. Mutta minð en tiedð mitð se on, vaan pelkððn." "Olen aina ollut vakuutettu, ettð l—ytyy noitia. Etk— ole nðhnyt unia?" "En, sillð en ole maannut. En saattanut ajatella, ettð heitð rangaistaisiin sillð tavalla." "Sððlitk— sinð heitð?" "Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitð se ukko huusi ristiltð? Voi meitð!" "Kuulin," vastasi Vestinus. "Mutta ovathan he murhapolttajia." "Eivðt ole!" "Ovathan he ihmissuvun vihollisia." "Eivðt ole!" "Ovathan he myrkyttðneet veden." "Eivðt ole!" "Ja surmanneet lapsia..." "Eivðt ole!" "Kuinka!" kysyi Vestinus kummissaan. "Itsehðn sinð niin sanoit ja itsehðn sinð heidðt annoit Tigellinuksen kðsiin?" "Juuri sentðhden minua nyt ympðr—i y— ja kuolema likenee minua... Vðlistð minusta tuntuu siltð kuin jo olisin kuollut, ja te muut samaten." "Ei! He kuolevat ja me jððmme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitð he kuollessaan nðkevðt?" "Kristuksen..." "Vai onko se heidðn jumalansa? Onko vðkevðkin jumala?" Chilon vastasi hðnkin kysymyksellð: "Mitð soihtuja aiotaan sytyttðð puutarhaan? Kuulitko mitð Caesar sanoi?" "Kuulin kyllð ja tiedðn muutenkin. Ne ovat nimeltððn £sarmentitii£ ja £semaxii£... Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen, sitten heidðt sidotaan paaluihin ja sytytetððn palamaan... Kunhan ei heidðn jumalansa vain kostaisi kaupungille... Semaxii!! se on hirveð rangaistus." "On se minusta sentððn parempi kuin verenvuodatus," vastasi Chilon. "Kðskepð orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi lðikðhtðð, kun kðteni vapisee vanhuuttaan..." Toiset augustianit keskustelivat niinikððn kristityistð. Vanha Domitius Afer teki heistð pilkkaa. "Heitð on niin paljo," sanoi hðn, "ettð he huoleti voisivat nostaa sisðllisen sodan, ja kuten muistatte pelkðsimmekin, ettð he ryhtyisivðt puolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat." "Koettakootpa muuta!" huusi Tigellinus. Petronius puuttui samassa puhumaan: "Te erehdytte. Kyllð he puolustautuvat." "Millð lailla?" "Kðrsivðllisyydellð." "Se on aivan uusi keino." "Niin on. Tai voitteko vðittðð heidðn kuolevan pahantekij—iden lailla? Ei! He kuolevat sillð lailla, ettð pahantekij—inð tðytyy pitðð niitð, jotka ovat tuominneet heidðt kuolemaan, s.o. meitð ja koko Rooman kansaa." "Mitð hullutuksia!" huudahti Tigellinus. "_Hic Abdera!_" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: £tyhmin tyhmistð£.] vastasi Petronius. Toiset, jotka huomasivat hðnen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat kummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan: "Hðn on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellð tavalla." "Minð vakuutan teille, ettð he nðkevðt jumalansa," huudahti Vestinus. Muutamat augustianit kððntyivðt nyt Chilonin puoleen: "Vanhus hoi! sinð tiedðt asian, sano meille: mitð he nðkevðt?" Kreikkalainen lðikðytti viinið tunicalleen ja vastasi: "Kuolleistanousemuksen!..." Hðn vapisi niin, ettð lðhimpðnð istuvat vieraat purskahtivat ððnekkððseen nauruun. KUUDESKYMMENES LUKU. Vinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettðnyt y—tððn kotona. Petronius arveli hðnen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhð tekevðn valmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hðn ei tahtonut kysyð hðneltð mitððn, jottei hðiritsisi hðnen puuhiaan. Hienostunut skeptikko oli hðnkin tavallaan taikauskoinen: hðnen ei ollut onnistunut riistðð neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentðhden hðn oli lakannut luottamasta onnensa tðhteen. Ei hðn enðð luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon ehkðisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat muutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se tosin ollut juuri niin hirveð kuin vanha Tullianum Kapitoliumin vierellð, mutta sen sijaan sitð vartioitiin sata kertaa huolellisemmin. Petronius ymmðrsi, ettð Lygia oli siirretty sinne vain siitð syystð, ettei hðn kuolisi eikð pððsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti hðntð samasta syystð vartioitiin kuin silmðterðð. "Nðhtðvðsti," puhui hðn itsekseen, "Caesar ja Tigellinus ovat pððttðneet kðyttðð hðntð erityiseen, hirveððn nðytelmððn, jonka vertaista ei ole nðhty. Hðnen pelastuksensa on niin mahdoton, ettð Vinitius itse kuolee ennen kuin hðn hðnet saa pelastetuksi." Vinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hðnen pelastamisestaan. Yksin Kristus saattoi hðnet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain yksi pððmððrð: hðn tahtoi pððstð vankilaan nðkemððn Lygiaa. Hðntð oli pitkðn aikaa vaivannut ajatus, ettð Nazarius oli pððssyt mamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hðn pððtti koettaa kulkea samaa tietð. Hðn antoi £l—yhkððvien kuoppien£ pððmiehelle ððrett—mðn rahasumman, ja tðmð suostui vihdoin ottamaan hðnet palvelijainsa joukkoon, jotka hðn —isin lðhetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytð pelðtð, ettð hðnet tunnettaisiin. Y—, orjan puku ja vankilan huono valaistus hðntð suojelivat. Kenenkð pððhðn sitðpaitsi olisi saattanut pðlkðhtðð, ettð patricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden joukossa, hengittðmðssð vankilan ja £l—yhkððvien kuoppien£ ilmaa ja tekemðssð ty—tð, johon ihmiset vain pakosta tai ððrimmðisen kurjuuden ajamina ryhtyivðt. Mutta ikðv—itynð iltana vy—ttðytyi Vinitius ilomielin, kietoi pððnsð ympðri tðrpðttiin kastetun huivin ja lðksi sykkivin sydðmin toisten joukossa Esquilinukselle. Pretorianien vartijat eivðt estðneet hðntð, sillð kaikki palvelijat pððstettiin sisððn £tesseran£ nojalla, jonka sadanpððmies lampun valossa tarkasti. Hetkisen perðstð avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he astuivat vankilaan. Vinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta pððstiin toisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilðt valaisivat vankilaholveja, jotka olivat tðynnð ihmisið. Toiset makailivat pitkin seinið, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivðt suurten vesiastiain ympðrillð, jotka seisoivat keskellð permantoa ja joista he joivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynðrpððt polvia vasten, pðð kðsien varassa. Siellð tððllð nukkui lapsi ðitinsð sylissð. Yltympðrillð kuului sairaiden lððhðttðvð, sihisevð hengitys, itkua, rukouksen hyminðð, hyrðilyð ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa vallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempðnð hðmðrðssð vilisivðt ihmiset mustina, epðmððrðisinð olentoina, likempðnð saattoi tuikkivien lamppujen valossa eroittaa kalpeita, pelðstyneitð, laihtuneita ja nðlkðisið kasvoja, joiden silmðt olivat ikððnkuin sammuneet tai joitten poskilla kuume paloi. Heidðn huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui hikipisaroita ja hiukset olivat ikððnkuin liimatut ihoon. Nurkista kuului sairaiden valitus. Toiset pyysivðt vettð, toiset rukoilivat ettð heidðt jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tðmð vankila oli sentððn parempi kuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hðn tðmðn kaiken nðki. Hengitys loppui hðnen rinnastaan. Ja kun hðn ajatteli, ettð Lygia oli tððllð, tðssð kurjuudessa ja tuskassa, karmi hðnen pintaansa, ja epðtoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen kynnet, risti, mikð hyvðnsð oli parempi kuin nðmð hirveðt, maanalaiset kellarit, joissa ilma oli tðynnð ruumiin l—yhkðð ja joissa joka nurkasta nousi tuskallisia rukouksia: "Viekðð meidðt kuolemaan!" Vinitius pusersi kðtensð nyrkeiksi niin ettð kynnet painuivat lihaan. Hðn tunsi heikkenevðnsð ja olevansa py—rtymðisillððn. Kaikki, mitð hðn tðhðn asti oli kokenut, koko hðnen rakkautensa ja kaikki hðnen tuskansa vaihtuivat: hðn toivoi vain kuolemaa. ákkið hðn kuuli £l—yhkððvien kuoppien£ pððmiehen ððnen: "Kuinka paljo ruumiita tððllð tðnððn on?" "Noin tusinallinen," vastasi vankilan vartija, "mutta aamuun niitð kyllð tulee lisðð, sillð tuolla seinillð ihmisið jo makailee henkitoreissa." Hðn rupesi haukkumaan naisia siitð, ettð he salaavat kuolleet lapsensa saadakseen kauemmin pitðð niitð luonaan. He eivðt tahtoisi antaa heittðð niitð £l—yhkððviin kuoppiin£. Vasta hajun avulla saa selville, missð ruumis on, ja siten ilma, joka muutenkin on hirveð, haisee vielðkin enemmðn. "Mieluummin," sanoi vartija, "olisin orjana jossakin maalais-ergastulumissa kuin vartioisin nðitð elðvðltð mðtðnevið koiria." £Kuoppien£ pððmies lohdutti hðntð vakuuttaen, ettei hðnenkððn virkansa ole parempia. Vinitius oli saanut takaisin tðyden tajuntansa ja alkoi nyt tarkastella kellareja. Turhaan hðnen silmðnsð sentððn etsivðt Lygiaa. Hðn rupesi jo pelkððmððn, ettei hðn enðð saisi nðhdð rakastettuaan elðvðnð. Kellareja oli useita kymmenið, ja niiden vðlillð oli hiljan kaivettu kðytðvið, jotka yhdistivðt ne toisiinsa. Hautauspalvelijat eivðt kuitenkaan pððsseet muihin kuin niihin, joista oli ruumiita korjattavina. Vinitius rupesi jo pelkððmððn, ettð kaikki hðnen ponnistuksensa olivat olleet turhat. Onneksi hðnen suojelijansa pððsti hðnet pðlkðhðstð. "Ruumiit ovat heti korjattavat pois," sanoi hðn, "sillð ne levittðvðt eniten tartuntaa. Kuolette tððllð vielð itse ja kaikki vangit." "Meitð ei ole kuin kymmenen kaikkien kellarien osalle," huomautti vartija "ja tðytyy meidðn toki saada nukkuakin." "No minð jðtðn teille neljð miestð, niin he saavat —isin kulkea pitkin kellaria tarkastamassa, kutka ovat kuolleet." "Huomenna ryypðtððn, jos sen teet! Mutta jokikinen ruumis on kðytettðvð tarkastettavana, sillð on tullut kðsky, ettð kuolleiden kurkut ovat lðvistettðvðt. Sitten suoraa pððtð kuoppiin!" "Hyvð on, ryypðtððn pois!" huusi £kuoppien£ pððmies. Hðn valitsi sitten neljð miestð, niiden joukossa Vinitiuksen. Vartijoiden tehtðvðksi tuli nostaa ruumiit paareille. Vinitius rauhoittui. Nyt hðn ainakin tiesi, ettð hðn l—ytðð Lygian. Hðn rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimðistð kellaria. Hðn nuuski kaikki pimeðt nurkat, joihin todella ei pððssyt ainoakaan valonsðde, katseli ihmisið, jotka nukkuivat seinðvierillð viittojensa peitossa, ja silmðili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista. Lygiaa hðn vain ei l—ytðnyt mistððn. Toisesta ja kolmannesta kellarista hðn niinikððn etsi hðntð turhaan. Oli jo my—hðinen y—, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat olivat panneet levolle kðytðviin, jotka kulkivat pitkin kellarien syrjið, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat vðsyneet itkuihinsa ja vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja sieltð tððltð rukouksen hyminðð. Lamppu kðdessð astui Vinitius neljðnteen kellariin, joka oli pienempi kuin edelliset, nosti kðtensð, jotta valo lankesi yltympðrille, ja rupesi tarkastamaan koppia. ákkið hðn sðpsðhti, sillð hðn luuli seinðvierellð, ristikkoaukon alla, nðhneensð Ursuksen jðttilðisvartalon. "Ursus, sinðk— siellð olet?" Jðttilðinen nosti pððtððn. "Kuka sinð sitten olet?" "Etk— tunne minua?" kysyi nuori tribuni. "Sammutit lampun, kuinka minð siis saattaisin tuntea sinut?" Samassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan pððllð seinðvierustalla. Vinitius ei enðð saanut sanaa suustaan, vaan lankesi polvilleen. Ursus tunsi hðnet nyt ja huudahti: "Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta ðlð herðtð hðntð, herra." Vinitius katseli hðntð kyyneleet silmissð. Hðn saattoi hðmðrðnkin lðpi eroittaa hðnen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hðnen laihtuneet olkapððnsð. Kun Vinitius hðntð siinð katseli, valtasi hðnet rakkaus, joka oli kuin repivð tuska, joka tðrisytti hðnen sieluansa pohjia my—ten ja joka samalla oli niin tðynnð kunnioitusta, lðmp—ð ja ihailua, ettð hðnen tðytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen saumaa, jonka pððllð hðnen rakkaimpansa lepðsi. Pitkðn aikaa katseli Ursus hðntð vaieten. Vihdoin hðn nykðisi hðntð tunican liepeestð. "Herra," kysyi hðn, "kuinka sinð tðnne pððsit ja tuletko hðntð pelastamaan?" Vinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielð taisteltuaan mielenliikutustaan vastaan: "Neuvo minulle vain keino!" "Arvelin, ettð sinð itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tðssð pðlkðhti minun pððhðni..." Hðn kððntyi ristikkoaukkoon pðin ja jatkoi samassa, ikððnkuin vastaten omaan kysymykseensð: "Niin... Mutta alhaalla on sotamiehið." "Sata sotamiestð," vastasi Vinitius. "Emme siis pððse siitð!" "Emme!" Lygilainen sivalsi kðdellð otsaansa ja kysyi toistamiseen: "Kuinka sinð pððsit tðnne?" "£L—yhkððvien kuoppien£ pððmies antoi minulle tesseran..." Samassa hðn sðpsðhti, ikððnkuin joku tuuma olisi vðlðhtðnyt hðnen pððhðnsð. "Kautta Vapahtajan tuskain," puhkesi hðn kiihkeðsti puhumaan, "minð jððn tðnne! Hðn ottaa tesseran, kietoo huivin pððnsð ympðri, heittðð viitan ylleen ja lðhtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia, pretorianit siis eivðt voi tuntea hðntð, ja kun hðn kerran vain pððsee Petroniuksen talolle, niin Petronius kyllð hðnet pelastaa!" Lygilðisen pðð painui rintaa vastaan ja hðn virkkoi surullisesta: "Ei hðn siihen suostuisi, sillð hðn rakastaa sinua." "Sitðpaitsi hðn on sairas eikð pððse liikkumaan omin voimin." Hetkisen perðstð hðn jatkoi: "Kosket sinð, herra, eikð jalosukuinen Petronius ole voinut vapauttaa hðntð vankeudesta, niin kuka sen sitten voi tehdð?" "Kristus yksin!" Molemmat vaikenivat. £Hðn olisi kyllð voinut vapauttaa kaikki kristityt£, mietti yksinkertainen lygilainen itsekseen, £mutta tottahan tuskan ja kuoleman hetki on tullut, koskei Hðn ole sitð tehnyt.£ Ei Ursus omasta itsestððn vðlittðnyt, mutta hðnen kðvi sydðmen pohjasta sððli lasta, joka oli kasvanut hðnen kðsivarsillaan ja jota hðn rakasti enemmðn kuin mitððn muuta maan pððllð. Vinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt kellariin kuun sðteitð ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielð yksinððn tuikki ovella. Lygia avasi ðkkið silmðnsð, laski lðpikuultavan kðtensð Vinitiuksen kðteen ja virkkoi: "Nðen sinut--ja tiesin, ettð tulisit." Vinitius vaipui suutelemaan hðnen kðttððn ja painoi sitð otsaansa ja sydðntðnsð vastaan. Sitten hðn hiukan kohotti hðntð makaavasta asennosta ja painoi hðnet rintaansa vastaan. "Tietysti tulin, rakkaani," sanoi hðn. "Kristus sinua varjelkoon. Hðn sinut vapauttakoon, rakastettu Lygia!..." Enempðð ei hðn saanut sanotuksi, sillð hðnen sydðmensð voipui tuskasta ja rakkaudesta, eikð hðn tahtonut Lygialle nðyttðð tuskaansa. "Olen sairas, Marcus," virkkoi Lygia. "Minun tðytyy kuolla, en tiedð tððllðk— vai arenalla... Mutta sitð minð rukoilin, ettð ennen kuolemaani saisin nðhdð sinut. Sinð tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!" Vinitius ei vielðkððn saattanut puhua, hðn vain painoi hðntð rintaansa vastaan. "Nðin sinut Tullianumin ikkunasta," jatkoi Lygia, "ja nðin, ettð tahdoit tulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tðnð hetkenð antanut minun pysyð tajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jððhyvðiset. Minð menen hðnen luokseen, Marcus, mutta minð rakastan sinua ja olen aina rakastava sinua." Vinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin levollisesti kuin suinkin: "Ei, armaani! Et sinð kuole! Apostoli kðski minun uskoa ja lupasi rukoilla puolestasi. Tunsihan hðn Kristuksen, ja rakastihan Kristus hðntð: ei Hðn saata kieltðð hðneltð mitððn... Jos sinun pitðisi kuolla, niin ei Pietari olisi kðskenyt minun uskoa, mutta hðn sanoi minulle: £usko!£--Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hðn ei tahdo sinun kuolemaasi, ei Hðn anna sinun kuolla!... Minð vannon sinulle Vapahtajan nimeen, ettð Pietari rukoilee puolestasi!" He vaikenivat. Lamppu oven ylðpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli tulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa pððssð kitisi lapsi, mutta vaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ððnið. Vuoron vaihduttua pelasivat he muurin juurella £skriptae duodecimia£. "Oi Marcus!" huudahti Lygia, "itse Kristus huusi Isðlle: £ota pois minulta tðmð katkera kalkki!£ ja kuitenkin Hðn sen tyhjensi. Itse Kristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hðnen mukanaan--miksi Hðn siis yksin minua sððstðisi? Kuka minð olen, Marcus? Kuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikð minð olen hðnen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkðsin kuolemaa ja tuskaa, mutta nyt en enðð pelkðð. Katso, kuinka hirveð tðmð vankila on, mutta minð menen taivaaseen. Muista, ettð tððllð hallitsee Caesar, mutta siellð hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja tðynnð armoa! Ei siellð ole kuolemaa. Sinð rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minð tulen. Oi armahin Marcus, muista, ettð sinð tulet minun luokseni." Hðn vaikeni ja veti hðtðisesti ilmaa kipeððn rintaansa. Sitten hðn vei Vinitiuksen kðden huulilleen ja kuiskasi: "Marcus!" "Mitð, rakkaani?" "álð itke minua, vaan muista, ettð tulet luokseni. Elðmðni oli lyhyt, mutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet rikkonut Hðnen tahtoaan vastaan ja ettð aina rakastat Hðntð, vaikka minð kuolin, vaikka sinð nðit minun kuolevan ja vaikka jðit suureen suruun. Tahdotko sinð todella aina rakastaa Hðntð ja kðrsivðllisesti kantaa kuolemani?... Sillð silloin Hðn meidðt yhdistðð. Mutta minð rakastan sinua ja tahdon olla sinun kanssasi..." Hðn ei enðð jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana kuiskauksena: "Vanno minulle se, Marcus!..." Vinitius sulki hðnet vapisevin kðsivarsin syliinsð ja vastasi: "Kautta sinun pyhðn pððsi!--vannon!..." Kuun kalpeassa valossa saattoi nðhdð kuinka Lygian kasvot kirkastuivat. Vielð kerran hðn nosti huulilleen hðnen kðtensð ja kuiskasi: "Olenhan sinun vaimosi!..." Pretorianit, jotka muurin juurella pelasivat £scriptae duodecimia£, olivat joutuneet ððnekkððseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat vankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidðn sielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen. KUUDESKYMMENESENSIMáINEN LUKU. Kolmen pðivðn--tai oikeammin sanoen kolmen y—n--aikana ei kukaan hðirinnyt heidðn rauhaansa. Kun tavalliset ty—t vankilassa olivat tehdyt, s.o. kuolleet erotetut elðvistð ja sairaimmat terveemmistð, ja kun vðsyneet vartijat olivat panneet levolle kðytðviin, lðksi Vinitius kellariin, jossa Lygia oli. Hðn viipyi siellð siihen asti, kun aamun sarastus alkoi pilkistðð sisððn ristikon lomitse, Lygia painoi pððnsð hðnen rinnalleen, ja sitten he kuiskaten puhuivat rakkaudesta ja kuolemasta. Vðhitellen heidðn ajatuksensa ja puheensa, yksin halunsa ja toiveensakin irtaantuivat elðmðstð. He kadottivat maalliset tunteensa. He olivat ikððnkuin laivalla lðhteneet maista, eivðt enðð nðhneet rantaa ja hðvisivðt hðviðmistððn ððrett—myyteen. Heidðn mielialansa kðvi vðhitellen surulliseksi, he sulautuivat omaan keskinðiseen rakkauteensa ja Kristuksen rakkauteen ja valmistuivat lentðmððn muille maille. Mutta ajoittain tuli tuska vielð tuulenpuuskana repimððn Vinitiuksen rintaa, silloin tðll—in vðlðhti vielð toivo kuin salama hðnen mielessððn, tuntui siltð kuin usko ristiinnaulitun Herran laupeuteen olisi antanut toivolle siivet--mutta pðivð pðivðltð hðnkin sentððn yhð enemmðn irtaantui maailmasta ja antautui kuoleman haltuun. Kun hðn aamulla tuli vankilasta, katseli hðn jo maailmaa, kaupunkia, tuttavia ja kaikkia elðmðð koskevia asioita ikððnkuin unennðk—ð. Kaikki tuntui hðnestð niin vieraalta, etðiseltð, turhalta ja mitðtt—mðltð. Hðn ei enðð pelðnnyt uhkaavia tuskiakaan, sillð hðnellð oli se tunne, ettð jos ihminen vaivuttaa sielunsa hartauteen ja kððntðð katseensa toisaalle, niin eivðt nekððn mitððn merkitse. Heitð molempia ympðr—i jo iðisyys. He puhuivat rakkaudesta ja siitð, kuinka he haudan tuolla puolen elðvðt yhdessð ja rakastavat toisiaan. Jos heidðn ajatuksensa vielð hetkiseksi palasivat maallisiin asioihin, tapahtui se ohimennen, ikððnkuin pitkðlle matkalle aikovat puhuvat matkavalmistuksista. Heidðn ympðrillððn vallitsi mahtava hiljaisuus. He olivat kuin kaksi unohdettua patsasta jossakin etððllð erðmaassa. Heidðn ainoana huolenaan oli, ettei Kristus heitð erottaisi, mutta hetki hetkeltð he tulivat yhð enemmðn vakuutetuiksi siitð, ettei Hðn sitð tee, ja samalla he rupesivat rakastamaan Hðntð jðsenenð, joka heidðt yhdistðð, loppumattoman onnen ja rajattoman rauhan antajana. Maan tomu oli, heidðn vielð ollessaan maan pððllð, irroittunut heidðn jaloistaan, heidðn sielunsa olivat kirkastuneet puhtaiksi kuin kyyneleet. Kuoleman varjon alla, tuskassa ja kðrsimyksessð, vankilan kurjuudessa avautui heille jo taivas, sillð se ojensi heille ikððnkuin kðtensð ja vei heidðt lunastettuina ja pyhitettyinð elðmðn ikuiselle lðhteelle. Petronius nðki ihmeissððn, ettð ilme Vinitiuksen kasvoissa yhð tyyntyi ja ettð ne rupesivat omituisesti loistamaan. Hðn ei koskaan ennen ollut nðhnyt sellaista ja arveli jo, ettð Vinitius oli keksinyt uuden pelastuskeinon. Se hðntð vain loukkasi, ettei Vinitius uskonut hðnelle salaisuuttaan. Vihdoin hðn ei enðð voinut hillitð itseððn, vaan puhutteli hðntð: "Nyt nðytðt aivan toiselta kuin ennen. álð nyt salaa minulta mitððn, sillð minð tahdon ja voin sinua auttaa: oletko saanut aikaan mitððn?" "Olen," vastasi Vinitius, "mutta et sinð voi minua auttaa. Aion hðnen kuoltuaan tunnustaa itseni kristityksi ja seurata hðnen jðlkiððn." "Eik— sinulla siis ole toivoa?" "On kyllð. Kristus antaa hðnet minulle eikð ikinð enðð eroita meitð." Petronius rupesi astelemaan edestakaisin atriumin permannolla, ja hðnen kasvoillensa nousi pettymyksen ja kðrsimðtt—myyden ilme. "Siihen ei tarvita teidðn Kristuksenne apua," virkkoi hðn vihdoin. "Saman palveluksen meidðn Thanatoksemmekin [Kuoleman haltia.] tekee." Vinitius hymðhti surumielisesti ja vastasi: "Ei, rakkaani, mutta sinð et tahdo sitð ymmðrtðð." "En tahdo enkð voi, sanoi Petronius. Tðssð ei ole aikaa selityksiin, mutta muistatko mitð sanoit, kun ei meidðn onnistunut vapauttaa hðntð Tullianumista? Minð kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin palattuamme sanoit sinð: £mutta minð uskon, ettð Kristus voi palauttaa hðnet minulle.£ Palauttakoon nyt hðnet sinulle! Jos viskaan kallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidðn jumalistamme kykene palauttamaan sitð minulle. Jollei teidðn jumalanne ole parempi, niin en ymmðrrð, mistð syystð minun pitðisi kunnioittaa hðntð enemmðn kuin entisið jumalia." "Hðn hðnet minulle palauttaakin!" vakuutti Vinitius. Petronius kohautti olkapðitððn. "Tiedðtk—," kysyi hðn, "ettð kristityt huomenna pannaan valaisemaan Caesarin puutarhaa?" "Huomennako?" kysyi Vinitius. Likenevð hirveð todellisuus sai hðnen sydðmensð vapisemaan pelosta ja tuskasta. Seuraava y— oli ehkð viimeinen, jonka hðn saisi viettðð Lygian luona, hðn sanoi siis Petroniukselle hyvðsti ja lðksi kiireesti £kuoppien£ johtajan luo pyytðmððn tesseraansa. Mutta siellð nousi hðnen tiensð pystyyn, sillð johtaja ei tahtonut antaa hðnelle mitððn merkkið. "Suo anteeksi, herra," virkkoi hðn. "Olen sinun hyvðksesi tehnyt kaiken voitavani, mutta henkeðni toki en voi panna alttiiksi. Tðnð y—nð viedððn kristittyjð Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan tðynnð sotamiehið ja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni pðivineni surman oma." Vinitius kðsitti, ettð olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa hðntð. Hðn toivoi sentððn, ettð sotamiehet, jotka ennestððn tunsivat hðnet, ehkð pððstðisivðt hðnet vankilaan ilman merkkið. Y—n tullessa hðn siis pukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, k—ytti huivin suunsa eteen ja suuntasi kulkunsa vankilan portille. Mutta sinð pðivðnð tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja lisðksi tapahtui, ettð sadanpððmies Scevinus, ankara herra, joka koko sielullaan ja, mielellððn totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen. Nðhtðvðsti hðnen rautaisessa rinnassaan sentððn vielð oli kipinð inhimillistð sððlið, sillð hðn ei helðyttðnytkððn peistðnsð kilpeð vastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei Vinitiuksen syrjemmðlle ja virkkoi: "Herra, lðhde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillð en tahdo sy—stð sinua turmioon. Vankilaan en saata pððstðð sinua, vaan mene kotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!" "Vai et voi pððstðð minua," lausui Vinitius. "Mutta salli minun edes seisoa tðssð, jotta nðen keitð kuljetetaan pois vankilasta." "Se ei ole vastoin kðskyðni," vastasi Scevinus. Vinitius jði portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliy—n aikana avautuivat vankilan leveðt portit, ja pitkðnð jonona lðksivðt vangit liikkeelle. Siinð oli miehið, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki aseellisia pretorianiosastoja. Oli tðysikuun aika ja y— hyvin valoisa, joten selvðsti saattoi nðhdð sekð onnettomien vartalot ettð kasvonpiirteet. He astelivat parittain, pitkðssð, synkðssð saatossa, aivan ððneti. Ei kuulunut muuta kuin aseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, ettð olisi luullut kaikkien kellarien tyhjentyneen. Kulkueen pððssð huomasi Vinitius selvðsti parantaja Glaucuksen, mutta Ursus ja Lygia eivðt olleet tuomittujen joukossa. KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU. Hðmðrð ei vielð ollut langennut maille, kun jo ensimðiset ihmisaallot rupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet kulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivðt ihmiset katselemaan uutta komeaa nðytelmðð. Huudot £Semaxii! Sarmentitii!£ kaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via Triumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle asti. Tosin Roomassa ennenkin oli nðhty poltettavan ihmisið paaluihin sidottuina, mutta nðin paljon tuomittuja ei vielð koskaan ollut nðhty. Caesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdð lopun kristityistð ja samalla ehkðistð vankiloista lðhtevðn tartunnan leviðmisen kaupungille, olivat kðskeneet tyhjentðð kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmenið kristittyjð sððstettiin kilpaleikkien pððttðjðisiin. Kun ihmiset astuivat sisððn puutarhan porteista, teki hðmmðstys heidðt aivan mykiksi. Sekð pðð- ettð sivukðytðvðt, jotka kulkivat puiston halki, niityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentðt olivat ahdetut tðyteen paaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla sijaitsevilta paikoilta, missð eivðt puut olleet hðiritsemðssð nðk—alaa, saattoi nðhdð jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla, myrtinlehvillð ja murattik—ynn—ksillð koristettuine ruumiineen. Paalumetsðð, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski, riitti niin kauas, ettð kun likimmðt paalut olivat korkeat kuin laivan mastot, niin etðisimmðt nðyttivðt paljaalle silmðlle vain kirjavilta tyrsos-sauvoilta tai heittokeihðiltð. Tðllaista paalujen paljoutta ei kansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Nðytti siltð kuin kokonainen kansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi k—ytetty paaluihin. Ihmisjoukot seisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai sukupuoli jollakin lailla oli omiaan herðttðmððn uteliaisuutta, tarkastelivat kasvoja, seppeleitð, murattik—ynn—ksið ja jatkoivat sitten matkaansa, kummissaan kysyen: £Onko syyllisið todella nðin paljo, ja kuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivðt liikkumaan, saattoivat sytyttðð Rooman tuleen?£ Ja heidðn hðmmðstyksensð muuttui vðhitellen rauhattomuudeksi. Mutta oli jo tullut pimeð ja tðhdet alkoivat syttyð taivaalle. Jokaisen pahantekijðn eteen asettui nyt orja, kðdessð palava soihtu. Ja kun puutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat nðytðnn—n alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle. Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla ilmituleen. Liekki levisi leviðmistððn, tarttui murattik—ynn—kseen, kiipesi yl—spðin ja saavutti uhrin jalat. Yleis— vaikeni, ja valitukset ja tuskan huudot tðyttivðt koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat silmðnsð tðhtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa. Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydðmet valtasi kauhu, kun matalimpien paalujen pðistð tuskalliset lapsenððnet alkoivat huutaa: £ðiti! ðiti!£ Humalaisetkin katselijat sðpsðhtivðt, kun he nðkivðt lasten pienet pððt ja viattomat, tuskan vððntðmðt kasvot ja kun he nðkivðt niiden py—rtyvðn savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit leimusivat korkeuteen ja sytyttivðt tuleen yhð uusia ruususeppeleitð ja murattik—ynn—ksið. Sekð pðð- ettð syrjðkðytðvðt syttyivðt palamaan, syttyivðt puiden latvat, niityt ja kukkakentðt, vesi lðtðk—issð ja lammikoissa kðvi punaiseksi, puiden vðrisevðt lehdet ruusunkarvaisiksi. Y— oli valoisa kuin pðivð. Kun kðrvennetyn lihan haju alkoi tðyttðð puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja aloeta. Sitð varten oli nimittðin erityisesti valmistettu suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta aiheutuivatko ne sððlistð vaiko nautinnosta ja ihastuksesta--sitð ei saattanut tietðð. Huudot kasvoivat samassa mððrin kuin tuli, joka jo nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidðn hiuksiinsa, viskasi huntunsa heidðn mustuneille kasvoilleen ja puski vielðkin korkeammalle, ikððnkuin voitonriemulla ylistððkseen sitð voimaa, jonka kðskystð hðvitysty— tapahtui. Nðytelmðn alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hðn seisoi komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljð valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen, s.o. £Vihriðin£ vðreihin. Hðnen perðssððn tuli muita vaunuja, tðynnð vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut kðsissð, osaksi humalaisina ja pððstellen villejð huutoja. Heidðn rinnallaan soittivat fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja, huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iðkkðitð roomalaisnaisia tyttðrineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina. Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehið, heiluttaen nauhoilla koristettuja tyrsos-sauvoja tai ly—den rumpua ja sirotellen tielle ruusuja. Koko tðmð loistava seurue liikkui £evoe£-huutoja raiuttaen puutarhan pððkðytðvðð eteenpðin, savun ja ihmissoihtujen keskitse. Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hðn tahtoi erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hðn ohjasi hevosiaan, ajoi kðytt—ð, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja. Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympðrillð ihmisaallot, jotka kumartuivat hðnen jalkainsa juureen, tulen loistossa, pððssð sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hðn korkeampi kaikkia hovilaisia ja koko kansaa, hðn nðytti jðttilðiseltð. Hðnen ððrett—mðt kðsivartensa olivat ojollaan ohjaksissa ja nðyttivðt siunaavan kansaa. Hðnen kasvoillaan ja hðnen rðpyttelevissð silmissððn asui hymy, hðn paistoi kansan ylðpuolella kuin aurinko, kuni hirveð, mutta komea ja mahtava jumala. Tuon tuostakin hðn pysðhtyi katselemaan jotakin tytt—ð, jonka rintoja liekki juuri oli alkanut kðryyttðð, tai lasta, jonka kasvot vððntyivðt tuskasta. Sitten hðn taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perðssððn hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hðn tervehti kansaa, kumartui taaksepðin, veti ohjaksia kireðmmðlle ja puhutteli Tigellinusta. Kun hðn vihdoin oli pððssyt suurelle suihkulðhteelle, joka sijaitsi kahden tien risteyksessð, astui hðn alas vaunuista, viittasi seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon. Hðntð tervehdittiin huudoilla ja kðttentaputuksilla. Bakkhantinaiset, nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet hððrivðt hðnen ympðrillððn hurjassa piirissð. Itse hðn, toisella puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulðhteen, jonka vierellð paloi muutamia kymmenið paaluja. Hðn pysðhtyi jokaisen eteen ja teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkið vanhasta kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epðtoivo. Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu myrtti- ja viinik—ynn—ksillð. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nðhdð, sillð kuivat oksat olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perðstð kevyt —inen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle. Kasvot nðhdessððn alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu kððrme, ja hðnen suustaan pððsi huuto, joka enemmðn muistutti korpin rððkynðð kuin ihmisen ððntð: "Glaucos! Glaucos!..." Parantaja Glaucus hðntð todella katseli palavasta paalusta. Hðn eli vielð ja hðnen kðrsivðt kasvonsa olivat alas painetut, ikððnkuin hðn vielð kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hðnet pettðnyt, ry—stðnyt hðneltð vaimon ja lapset ja yrittðnyt tappaa hðnet. Kaiken tðmðn hðn Kristuksen nimessð oli saanut anteeksi ja sittenkin hðn uudestaan oli antanut hðnet murhaajien kðsiin. Julmempaa ja verisempðð vððryyttð ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri, k—ytettynð pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella. Glaucuksen silmðt eivðt hetkeksikððn kððntyneet pois kreikkalaisen kasvoista. Vðlistð peitti savu hðnen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti sen, nðki Chilon taasen samat silmðterðt tuijottamassa itseensð. Hðn kokosi voimansa ja pððtti paeta, mutta ei voinut. ákkið hðnestð tuntui siltð, kuin hðnen jalkansa olisivat olleet lyijystð ja kuin joku nðkymðt—n kðsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt hðntð paalun juurella. Hðn ikððnkuin kivettyi. Sen hðn vain tunsi, ettð hðnen rintansa tðyttyi ylen tðyteen, ettð siellð ikððnkuin sðrkyi jotakin, ettð tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, ettð elðmð nyt loppuu, ettð kaikki, mitð hðnen ympðrillððn on, Caesar, hovi, kansanjoukot--kaikki hðviðð. Jðljelle jðð vain ððret—n, hirveð, musta erðmaa, josta tuon marttyyrin silmðt loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pðð painui yhð alemma ja silmðt tuijottivat rðvðhtðmðttð Chiloniin. Lðsnðolijat arvasivat, ettð noiden molempien miesten vðlillð tapahtui jotakin, mutta hymy kuoli heidðn huuliltaan, sillð Chilonin kasvot olivat kauhean nðk—iset. Niissð kuvastui sellainen hðtð ja tuska, ettð olisi luullut tulikielen polttavan hðnen omaa ruumistaan. ákkið hðn sðpsðhti, ojensi kðsivartensa paalua kohti ja huusi hirveðllð, lðpitunkevalla ððnellð: "Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!" Kaikki lðsnðolijat vaikenivat: vðristys kðvi heidðn ruumiinsa lðpi, ja vaistomaisesti nosti jokainen silmðnsð yl—spðin. Marttyyrin pðð liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava ððni: "Minð annan anteeksi!..." Chilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti kourallaan multaa maasta ja sirotteli sitð hiuksilleen. Liekit leimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat myrttikruunun hðnen pððstððn ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat paalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, rðikeðnkarvaiseen tuleen. Mutta hetken perðstð nousi Chilon, ja hðnen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettð augustianit luulivat nðkevðnsð toisen ihmisen. Hðnen silmðnsð paloivat kummallisesti, ryppyiseltð otsalta loisti innostus: ennen niin mitðtt—mðn nðk—inen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka jumalansa kðskystð valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia. "Mikð hðnen on? Hðn on tullut hulluksi!" huudahtivat jotkut. Chilon kððntyi kansan puoleen, nosti oikean kðtensð taivasta kohti ja rupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, ettð sekð augustianit ettð kansanjoukko kuuli hðnen sanansa: "Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, ettð nðmð ihmiset kuolevat viattomina. Murhapolttaja on--tuo tuossa!!!" Hðn osoitti sormellaan Neroa. Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina kauhusta. Chilon viittasi yhð vapisevalla kðdellððn Caesariin. ákkið nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi kansanjoukko likemmð vanhusta, voidakseen paremmin nðhdð hðnet. Kuului huutoja: £maltappas!£ tai: £voi meitð!£ Kansanjoukko rðhisi ja nielusi: £Vaskiparta! ðidinsurmaaja! murhapolttaja!£ Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa vaunuista. ákkið kaatui muutamia hiiltyneitð paaluja, kipinðt rðiskyivðt yltympðrille, ja sekasorto yhð kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti Chilonin mukaansa ja vei hðnet syvðlle puutarhaan. Paalut olivat enimmðkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin teiden poikki, tðyttðen kðytðvðt savulla, kipin—illð, palaneen puun ja palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekð likeisimmðt ettð kaukaisimmat valot sammuivat. Puutarha kðvi pimeðksi. Levottomina, synkkinð ja alakuloisina tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitð, mitð oli tapahtunut, kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, ettð Caesar oli py—rtynyt, toiset, ettð hðn itse oli tunnustanut polttaneensa Rooman, toiset, ettð hðn oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, ettð hðn vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellð lausuttiin kristittyjen hyvðksi joku sððlin sana: £Eivðt he ole polttaneet Roomaa--miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin paljon tuskaa ja vððryyttð? Eivðtk—hðn jumalat vain tule kostamaan viattomien puolesta?£ Sanoja £innoxia corpora!£ toistettiin yhð useammin. Naiset surkuttelivat ððneen lapsia, joita joukoittain oli viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa puutarhoissa. Vihdoin muuttui sððli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisið, jotka ðkkið seisahtuivat ja kysyivðt itseltððn ja muilta: £mikð jumala se onkaan, joka kuolemassa antaa sellaisen voiman?£ Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin. Chilon yhð vielð harhaili puutarhassa, tietðmðttð minne mennð, minne kððntyð. Hðn oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin hðn kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai t—ytðsi kekðleitð vastaan, jotka lðhettivðt hðnen perðssðnsð laumoittain kipin—itð. Vðlistð hðn istuutui ja tuijotti ympðrilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei jo pimeð; puiden vðlitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeðllð valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin, ja uhrien muodottomia jððnn—ksið. Vanhan kreikkalaisen silmissð nðytti siltð, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen silmðt yhð lakkaamatta olisivat tuijottaneet hðneen. Hðnen tðytyi paeta valoa. Vihdoin hðn kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin hðn, ikððnkuin nðkymðtt—mðn voiman pakottamana, rupesi kulkemaan suihkulðhdettð kohti, jossa Glaucus oli heittðnyt henkensð. ákkið joku kðsi kosketti hðnen olkapððtððn. Vanhus kððntyi ja nðki edessððn vieraan miehen. "Kuka siellð? Kuka olet?" huusi hðn pelðstyneenð. "Apostoli Paavali Tarsolainen." "Minð olen kirottu!... Mitð tahdot?" Apostoli vastasi: "Tahdon tuoda sinulle pelastusta." Chilon nojasi puuta vasten. Hðnen jalkansa eivðt kannattaneet hðntð, ja kðdet vaipuivat hervottomina alas. "Minua ei voi pelastaa!" lausui hðn synkðsti. "Etk— ole kuullut, ettð Jumala armahti katuvaa ry—vðrið ristinpuulla?" kysyi Paavali. "Etk— tiedð, mitð minð olen tehnyt?" "Olen nðhnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi." "Oi herra!!..." "Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellð oli valmis antamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi antaisi?" Chilon kðvi molemmin kðsin kiinni pððhðnsð, ikððnkuin hðn olisi tulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan: "Anteeksi! Voisinko minð saada anteeksi?" "Meidðn Jumalamme on laupeuden Jumala," vastasi apostoli. "Minullekin!" toisti Chilon. Hðn vaikeroi, ikððnkuin ei hðn enðð olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja hðtððnsð. Mutta Paavali virkkoi: "Nojaa minuun ja seuraa minua." Paavali talutti hðntð, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti. Heidðn askeleitaan sðesti suihkulðhde, joka y—n hiljaisuudessa tuntui itkevðn marttyyrien kuolemaa. "Meidðn Jumalamme on laupeuden Jumala," toisti apostoli. "Jos sinð seisoisit meren rannalla ja heittðisit sinne kivið, niin voisitko sinð niillð tðyttðð meren syvyyden? Mutta minð sanon sinulle, ettð Kristuksen armo on niinkuin meri ja ettð ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen niinkuin kivet syvyyteen. Ja minð sanon sinulle, ettð se on niinkuin taivas, joka peittðð vuoret, maat ja meret, sillð se pysyy aina, eikð sillð loppua ole. Sinð kðrsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus nðki kðrsimyksesi. Sinð huusit katsomatta siihen, mitð huomenna saattaa tapahtua: £tuossa on murhapolttaja!£ ja Kristus muistaa sanasi. Sillð ne ovat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikð sinun sydðmeesi muuta ole jððnyt kuin rajaton tuska... Seuraa minua ja kuule mitð sinulle sanon: katso, minðkin vihasin Hðntð ja vainosin Hðnen valittujansa. En tahtonut suostua Hðneen enkð uskonut Hðneen ennenkuin Hðn ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hðn minulle sula rakkaus. Mutta nyt on Hðn sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt, jotta Hðn sinut luoksensa kutsuisi. Sinð olet vihannut hðntð, mutta Hðn on sinua rakastanut. Sinð olet Hðnen tunnustajansa ylenantanut tuskaan, mutta Hðn tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut." Hirveð hðtð raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tðrisytti hðnen sieluansa pohjia my—ten. Mutta Paavali kðvi hðneen kðsiksi, valloitti ja sitoi hðnet, kuten sotamies sitoo vangin. Hetkisen perðstð hðn taasen rupesi puhumaan: "Seuraa minua, ja minð vien sinut Hðnen tyk—nsð. Miksi minð olisin tullut sinun luoksesi, jollen sitð varten? Kaskihan Hðn minun rakkautensa nimessð koota ihmissieluja, tðytðn siis Hðnen kðskynsð. Sinð luulet olevasi kirottu, mutta minð sanon sinulle: usko Hðneen, ja sinua odottaa vapahdus. Sinð luulet ettð sinua vihataan, mutta minð sanon sinulle vielð kerran, ettð Hðn rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun en Hðntð omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui sydðmessðni, mutta nyt hðnen rakkautensa korvaa minulle isðn ja ðidin, rikkauden ja vallan. Hðnessð yksin on pelastus, Hðn yksin hðtðsi poistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin." Nðin sanoen vei hðn hðnet suihkulðhteelle, jonka hopeinen sðde kiilteli etððllð kuunvalossa. Ympðrillð oli autiota ja hiljaista, sillð orjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekðleet ja marttyyrien ruumiit. Chilon heittðytyi vaikeroiden polvilleen, kðtki kasvot kðsiinsð ja pysyi siinð liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmðnsð tðhtið kohden ja rupesi rukoilemaan: "Herra, katso tðmðn syntisen, hðnen hðtðnsð, kyyneltensð ja tuskansa puoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidðn syntiemme tðhden, anna hðnelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja yl—snousemisesi tðhden!" Hðn vaikeni, mutta jði yhð katselemaan korkeutta kohti ja rukoili. Mutta hðnen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina: "Kriste!... Kriste! ... anna minulle anteeksi!" Silloin Paavali astui suihkulðhteelle, otti kðteensð vettð ja kððntyi polvistuvan puoleen: "Chilon! katso, nyt kastan minð sinut nimeen Isðn ja Pojan ja Hengen! amen!" Chilon nosti pððtððn, liitti kðdet ristiin ja jði siihen liikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hðnen valkeita hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja ikððnkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston siipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hðn viipyi yhð vielð polvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla. Vihdoin hðn herðsi, nousi, kððntyi apostolin puoleen ja kysyi: "Mitð minun pitðð tehdð ennen kuolemaani, herra?" Paavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi valloittaa sellaisetkin sielut kuin tðmðn kreikkalaisen. Hðnkin herðsi nyt mietteistððn ja vastasi: "Usko ja todista totuutta." He lðksivðt molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielð kerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittðin itse niin, koska hðn arvasi, ettð Caesar ja Tigellinus ðskeisten tapahtumain johdosta alkaisivat vainota hðntð. Eikð hðn erehtynytkððn. Kotiin palatessaan tapasi hðn talonsa ympðrillð pretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hðnet kiinni ja veivðt Palatinukselle. Caesar oli jo lðhtenyt levolle, mutta Tigellinus oli valveella ja odotti. Kun hðn nðki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hðn hðntð ulkonaisesti tyynenð, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme. "Olet loukannut majesteettia," virkkoi hðn "ja rangaistus odottaa sinua. Mutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja hulluna sekð ettð kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin rangaistuksesi pððttyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen." "En voi, herra!" vastasi Chilon hiljaa. Tigellinus lðheni hðntð hitain askelin ja kysyi hðneltð hillityllð, uhkaavalla ððnellð: "Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etk— muka ollut juovuksissa, etk— ymmðrrð, mikð sinua odottaa? Katso tuonne!" Hðn viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkðn, puisen lavitsan vieressð puolipimeðssð seisoi neljð trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat ja pihdit kðsissð. Chilon vastasi: "En voi, herra." Tigellinus raivostui, mutta koetti hillitð mieltððn. "Nðitk—," virkkoi hðn, "kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla samalla tavalla?" Vanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hðnen huulensa vavahtelivat, sitten hðn virkkoi: "Minðkin uskon Kristukseen." Tigellinus katseli hðneen kummissaan: "Koira, olet totisesti tullut hulluksi!" ákkið puhkaisi hðnen rintaansa kerððntynyt vimma kuorensa. Hðn sy—ksyi Chilonin kimppuun, tarttui molemmin kðsin hðnen partaansa, viskasi hðnet maahan, potki hðntð ja huusi, suu vaahdossa: "Sinð peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!..." "En voi!" vastasi Chilon maasta. "Kiduttakaa hðntð!" Kðskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hðnet lavitsalle, sitten he sitoivat hðnet k—ysillð ja rupesivat pihdeillð nipistelemððn hðnen laihoja sððriððn. Mutta Chilon oli, kun hðntð sidottiin, n—yrðsti suudellut trakilaisten kðsið, sitten hðn oli sulkenut silmðnsð ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut. Hðn eli sentððn, sillð kun Tigellinus kumartui hðnen puoleensa kysymððn: £peruutatko?£, liikkuivat hðnen kalpeat huulensa, ja hðn kuiskasi tuskin kuuluvasti: "En ... voi!..." Tigellinus kðski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin atriumissa. Hðnen kasvonsa olivat sekð kiukun vððntðmðt ettð neuvottomat. Vihdoin hðnen pððhðnsð nðhtðvðsti pðlkðhti uusi tuuma, sillð hðn kððntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi: "Revðiskðð kieli hðnen suustaan!" KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU. Kun draama £Aureolus£ esitettiin teatterissa tai amfiteatterissa, avautui katselijoille tavallisesti ikððnkuin kaksi eri nðyttðm—ð. Caesarin puutarhoissa esitetyn nðytðnn—n jðlkeen tðstð tavasta kuitenkin luovuttiin, sillð pððpaino pantiin nyt siihen, ettð mahdollisesti suurin katselijakunta nðkisi ristiinnaulitun orjan kuoleman, vaikka hðn itse draamassa kuoli karhujen repimðnð. Teatterissa nðytteli karhun osaa tavallisesti nahkoihin puettu nðyttelijð, mutta tðllð kertaa oli nðytðnt— oleva £todellinen£. Uuden tuuman keksijð oli Tigellinus. Caesar sanoi ensin, ettei hðn tule koko nðytðnt——n, mutta suosikkinsa pyynn—stð hðn muutti mielensð. Tigellinus selitti nimittðin, ettð hðnen ðskeisen tapausten johdosta puutarhassa vasta olikin nðyttðydyttðvð kansalle, ja takasi, ettei ristiinnaulittu orja pððsisi hðntð solvaamaan, kuten Crispus oli tehnyt. Kansa oli jo hiukan kyllðstynyt ja vðsynyt verenvuodatukseen. Sentðhden sille taas oli jaettu arpajaisvoittoja ja lahjoja ja sentðhden tðmð juhlakin pantiin toimeen illalla, runsaasti valaistussa amfiteatterissa. Hðmðrðn tullessa oli amfiteatteri jo tðp—sen tðynnð. Augustianit saapuivat sinne mieslukuisina, Tigellinus etunenðssð. He tahtoivat tietysti olla nauttimassa nðytelmðstðkin, mutta etupððssð osoittamassa uskollisuuttaan Caesarille ja paheksumistaan Chilonin menettelyn johdosta, josta koko Rooma puhui. Huhu kertoi, ettð Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli raivonnut niin, ettei hðn sitten voinut nukkua, ettð raivokohtaukset ja oudot nðyt yhð vielð vaivasivat hðntð ja ettð hðn siitð syystð oli pððttðnyt kiireen kautta lðhteð Akaiaan. Toiset vðittivðt nðitð huhuja valheeksi ja vakuuttivat, ettð hðn tðstðlðhin tulee kohtelemaan kristittyjð entistð leppymðtt—mðmmin. Ei puuttunut niitðkððn, jotka ennustivat, ettð solvaus, jonka Chilon kansanjoukon lðsnðollessa oli viskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitð pahimpia seurauksia. Oli vihdoin sellaisiakin ihmisið, jotka ihmisyyden nimessð rukoilivat Tigellinusta, ettð hðn tekisi lopun vainoista. "Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet," puhui Barcus Soranus. "Tarkoituksenne oli tyydyttðð kansan kostonhimo ja saada se vakuutetuksi, ettð rangaistus kohtaa syyllisið. Mutta tulos on aivan pðinvastainen." "Totta!" puuttui Antistius Verus puheeseen, "nyt sanotaan yleisesti, ettð he ovat viattomat. Jolleivðt asiat muutu, oli Chilon todella oikeassa, kun hðn sanoi, etteivðt teidðn aivonne tðyttðisi edes pðhkinðnkuorta." Tigellinus kððntyi hðnen puoleensa ja virkkoi: "Kerrotaan niinikððn, Barcus Soranus, ettð tyttðresi Servilia ja vaimosi, sinð Antistius, kðtkivðt kristityt orjansa ja niinmuodoin pelastivat heidðt Caesarin tuomiosta." "Se ei ole totta!" huudahti Barcus huolissaan. "Teidðn eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttð ja tahtoisivat siitð syystð sy—stð hðnet turmioon! lausui Antistius Verus, niinikððn huolissaan." Toiset keskustelivat Chilonista. "Mikð hðnelle tuli?" kysyi Eprius Marcellus. "Itse hðn heidðt antoi Tigellinuksen kðsiin. Kerjðlðisestð pððsi hðn rikkaaksi mieheksi, olisi rauhassa voinut pððttðð pðivðnsð, saada juhlalliset hautajaiset ja muistopatsaan haudalleen. Mutta eipðs!! Hðn pððstðð vain kaikki kðsistððn ja sy—ksee surman suuhun. Eihðn sitð voi kðsittðð muulla tavalla, kuin ettð hðn tuli hulluksi!" "Ei hðn tullut hulluksi, mutta hðn tuli kristityksi," huomautti Tigellinus. "Ei ikipðivinð!" huudahti Vitellius. "Mitð minð teille sanoin!" puuttui Vestinus puheeseen. "Te voitte surmata kristittyjð, mutta ette te voita heidðn jumalaansa. Se ei ole mikððn leikinasia!... Nðette nyt miten kðy! Minð en ole polttanut Roomaa, mutta jos Caesar vain sallii, olen heti paikalla valmis uhraamaan hekatombin heidðn jumalalleen. Teidðn pitðisi kaikkien tehdð samoin, sillð sen minð sanon teille, ettð tðssð on leikinteko kaukana! Muistakaa vain, ettð minð sen olen sanonut teille." "Minðkin olen sanonut sanasen, vaikka toiseen suuntaan," virkkoi Petronius. "Tigellinus nauroi, kun vðitin heidðn puolustautuvan. Nyt sanon vielðkin enemmðn: sanon, ettð he voittavat!" "Kuinka? Kuinka?" kysyivðt muutamat ððnet. "Kautta Polluxin!... Jollei tuollainen Chilonkaan voi heitð vastustaa, niin kuka sen sitten voi tehdð? Jos te arvelette, etteivðt kidutusnðytelmðt lisðð kristittyjen lukumððrðð, niin tunnette huonosti Rooman. Paras olisi, ettð rupeaisitte kuparisepiksi tai partureiksi, niin tietðisitte paremmin mitð kansa ajattelee ja mitð kaupungissa tapahtuu." "Hðn puhuu tðyttð totta, kautta Dianan pyhðn peplumin!" huudahti Vestinus. Barcus kððntyi Petroniuksen puoleen: "Mitð sinð tarkoitat?" "Lopetan siihen, mistð alotinkin: verta on jo vuodatettu tarpeeksi!" Tigellinus loi hðneen ilkeðn silmðyksen ja virkkoi: "Ei! vðhðn lisðð!" "Jollei oma pððsi riitð," vastasi Petronius, "niin onhan keppisi nenðssð toinen samanlainen." Siihen keskustelu pððttyi, sillð Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui paikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi £Aureoluksen£ esitys, mutta sitð ei paljoakaan seurattu, sillð kaikki ajattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikðvystyneet kidutukseen ja vereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenððn, pððstivðt tuon tuostakin huudahduksia, jotka eivðt suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja vaativat, ettð karhunðytelmð kiireen kautta esitettðisiin, sillð yksin siitð he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nðhdð Chilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinð olisi viitsinyt istua paikoillaan. Vihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnð toivat sirkuksen palvelijat arenalle puisen ristin, joka oli niin matala, ettð karhu takajaloilleen noustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai oikeammin sanoen laahasi kaksi miestð paikalle Chilonin. Hðn nimittðin ei itse voinut kðvellð, koska hðnen jalkansa oli poikki. Asettaminen ristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivðt uteliaat augustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa hðntð, ennenkuin risti jo oli pantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kððntyivðt kaikki silmðt uhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestð entiseksi Chiloniksi, Hðntð oli Tigellinuksen kðskystð kidutettu siihen mððrððn, ettei hðnen kasvoihinsa ollut jððnyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa parrassa saattoi vielð nðhdð punaisen merkin, joka oli tullut siihen, kun kieli oli revðisty irti. Lðpikuultavan ihon alta paistoivat luut. Hðn nðytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus. Mutta hðnen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet tðynnð ilkeyttð ja levottomuutta, ja hðnen silmissððn, joista aina oli loistanut epðvarmuus ja pelko, oli nyt tyyni ja lempeð, joskin tuskallinen ilme. Hðnestð henki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkðpð usko johti hðnen mieleensð ry—vðrin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkðpð hðn hengissð puhui laupiaalle Jumalalle: £Herra, minð olen purrut kuin myrkyllinen mato, sentðhden olen koko ikðni pysynyt kerjðlðisenð. Olen ollut nðlkððn kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa alle, ly—neet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut k—yhð ja sangen onneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin puuhun. álð siis Sinð, laupias Jumala, hylkðð minua kuoleman hetkellð!£ Ilmeisesti valui hðnen kiusattuun sydðmeensð rauha. Katselijoita ei naurattanut vðhððkððn, sillð ristiinnaulittu mies oli niin n—yrð, hðn nðytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, ettð jokaisen ehdottomasti tðytyi kysyð: kuinka saattaa kiduttaa ja ristiinnaulita ihmistð, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan? Kansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa, kððntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan: £katsokaa, kuinka he kuolevat!£ Toiset odottivat karhua ja toivoivat sydðmen pohjasta, ettð nðytelmð loppuisi niin pian kuin suinkin. Vihdoin k—mpi karhu arenalle. Sen pðð oli riipuksissa, ja se kððnteli sitð sekð oikealle ettð vasemmalle ja katsella murjotti ympðrilleen, ikððnkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi ristin ja alastoman ruumiin, likeni ristið ja nousi pystyyn, mutta pudottautui samassa takaisin etukðpðlilleen, istuutui ristin juurelle ja rupesi murisemaan, ikððnkuin ihmisrððsy senkin elðimellisessð sydðmessð olisi herðttðnyt sððlið. Sirkuksen palvelijat pððstelivðt ðrsyttðvið huutoja, mutta yleis— vaikeni. Chilon nosti hitaasti pððtðnsð, ja jonkun aikaa hðnen silmðnsð harhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hðnen katseensa pysðhtyi jonnekin amfiteatterin ylðriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea entistð vilkkaammin. Hðnen menettelynsð pani katselijat kummastelemaan ja ihmettelemððn. Sillð hymy levisi hðnen kasvoilleen ja teki ne kirkkaiksi, otsasta tulvi ikððnkuin sðteitð, silmðt kohosivat ennen kuolemaa korkeutta kohti, ja niistð pusertui kaksi suurta kyyneltð, jotka hiljalleen valuivat alas poskille. Hðn kuoli. Samassa huusi mahtava miehen ððni korkealta, velariumin alta; "Rauha marttyyreille!!" Amfiteatterissa vallitsi synkkð hiljaisuus. KUUDESKYMMENESNELJáS LUKU. Caesarin puutarhoissa annetun nðytðnn—n jðlkeen olivat vankilat tuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan itðmaalaista harhaoppia, vielðkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta ahdistajien saalis kðvi yhð niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin paljon, ettð ne riittivðt seuraaviin nðytðnt—ihin, jotka niinikððn alkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellð, saattoi huomata yhð ilmeisempið kyllðstymisen oireita, ja vangittujen syyllisten kuulumaton lukumððrð teki sen yhð levottomammaksi. Taikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla kerrottiin mitð kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan kostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan lisððmððn pelkoa. Hautajaisia nðhtiin yhtðmittaa, ja yleinen mielipide oli, ettð tuntematonta jumalaa oli lepytettðvð uusilla £piaculoilla£. Temppeleissð uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi kaikista Tigellinuksen ja hðnen kðtyriensð ponnistuksista huolimatta huhu, joka voitti yhð enemmðn alaa, nimittðin se, ettð kaupunki oli poltettu Caesarin kðskystð ja ettð kristityt kðrsivðt syytt—mðsti. Mutta juuri siitð syystð Nero ja Tigellinus eivðt suinkaan lakkauttaneet vainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhð uudelleen jyvið, viinið ja oliveja. Julistettiin mððrðyksið, joiden mukaan talojen rakentaminen tuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja pððtettiin kuinka leveitð katujen tuli olla sekð kummoisia aineita rakentaessa sai kðyttðð, jotta valkeanvaara tulevaisuudessa vðltettðisiin. Caesar itse otti osaa senaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti £isien£ kanssa kansan ja kaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan. Maailman valtiaille oli pððasia, ettð kansa uskoisi armottoman rangaistuksen kohtaavan yksin syyllisið. Ei ainoakaan senaattori korottanut ððntððn puolustamaan kristittyjð, sillð kukaan ei uskaltanut loukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma tulevaisuuteen, vakuuttivat, ettð tðmð uskonto oli jðrkyttðvð roomalaisen herrauden perustukset. Ainoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillð Rooman laki ei mððrðnnyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, ettð hðn, jos Lygia kuolee, saa haudata hðnet perhehautaansa ja itse levðtð hðnen rinnallaan. Hðn ei enðð vðhimmðssðkððn mððrin toivonut voivansa pelastaa hðntð kuolemasta ja eli itsekin ikððnkuin ulkopuolella elðmðð, kokonaan vaipuneena Kristukseen. Hðn ei enðð ajatellutkaan elðmðð muualla kuin iðisyydessð, ja hðnen uskonsa oli kðynyt niin jðrkðhtðmðtt—mðksi, ettð iðisyys hðnen silmissððn nðytti paljoa todellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elðmð, jossa hðn siihen asti oli elðnyt. Hartaus tðytti hðnen sydðmensð. Hðn muuttui, vielð elðessððn maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikðv—i tðydellistð vapautusta sekð itselleen ettð toiselle rakastetulle sielulle. Hðn kuvitteli, ettð he Lygian kanssa kðsi kðdessð lðhtevðt taivaaseen. Siellð Kristus siunaa heidðt ja sallii heidðn asua kirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ððret—n niinkuin rusko taivaalla. Ainoastaan sitð hðn rukoili Kristukselta, ettð Kristus vapauttaisi Lygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hðnen rauhallisesti nukkua vankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, ettð hðn kuolisi yhtaikaa kuin Lygia. Hðn kðsitti, ettei hðn siihen verimereen nðhden, joka oli vuodatettu, saanut toivoa ettð yksin Lygia pelastuisi. Olihan hðn Pietarilta ja Paavalilta kuullut, ettð heidðnkin tðytyisi kðrsið marttyyrikuolema. Nðhtyððn Chilonin ristinpuulla oli hðn sitðpaitsi kðsittðnyt, ettð kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla suloinen. Sentðhden hðn vain toivoi, ettð kuolema pian tulisi heille molemmille ja muuttaisi heidðn huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa paremmaksi. Ajoittain hðn jo tunsi haudantakaisen elðmðn esimakua. Surusta, joka kaiken aikaa oli pitðnyt heidðn molempien sieluja kahleissaan, katosi katoamistaan entinen kirpeð katkeruus, ja vðhitellen se muuttui pyhitetyksi, tyyneksi n—yrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin Vinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hðn oli taistellut ja vðsynyt. Nyt hðn antoi mennð my—tðtuuleen ja oli vakuutettu, ettð aallot vievðt hðnet iðisen rauhan satamaan. Hðn arvasi, ettð Lygia, samaten kuin hðnkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitð eroittavat, niin he jo kulkevat yhdessð. Ja sitð ajatellessa hymðhti Vinitius onnellisena. Heidðn ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikððnkuin he joka pðivð pitkðn aikaa olisivat vaihtaneet niitð. Lygiakaan ei toivonut eikð ikðv—inyt mitððn muuta kuin elðmðð haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti hðnelle pelastuksen hirveistð vankilanmuureista, Caesarin ja Tigellinuksen kðsistð; kuolema tuotti hðnelle vapautuksen ja yhdisti hðnet ja Vinitiuksen. Tðmðn jðrkðhtðmðtt—mðn varmuuden rinnalla kðvi kaikki muu mitðtt—mðksi. Kuoleman jðlkeen oli Lygialle alkava maallinenkin onni, sentðhden hðn tavallaan odotti kuolemaa niinkuin morsian odottaa hðiden aikaa. Sama ððret—n uskonpy—rre, joka tempasi tuhansia Kristuksen uskon ensimðisistð tunnustajista haudan tuonne puolen, oli tarttunut Ursukseenkin. Hðnenkððn sydðmensð ei pitkiin aikoihin ollut tahtonut suostua Lygian kuolemaan, mutta kun vankilan muurien taakse joka pðivð tunki huhuja siitð, mitð amfiteattereissa ja puutarhoissa tapahtui, kun kuolema nðytti olevan kaikkien kristittyjen vðlttðmðt—n kohtalo ja samalla niin suuri onni, ettð se voitti kaikkien kuolevaisten kðsitykset onnesta, ei hðn enðð lopulta uskaltanut rukoilla Kristusta eikð kieltðð Lygialta sitð onnea tai siirtðð sitð epðmððrðiseen tulevaisuuteen. Yksinkertainen barbari arveli, ettð lygilðisten kuninkaan tytðr taivaan ihanuuden keskellð merkitsee enemmðn kuin kokonainen lauma samanlaisia moukkia, kuin hðn itse on, ja ettð kuninkaan tytðr iankaikkisessa kunniassa saa istua likempðnð £Karitsaa£ kuin muut. Tosin hðn oli kuullut, ettð ihmiset Jumalan edessð ovat samanarvoiset, mutta hðnen sielunsa pohjalla kyti kuitenkin tunne, ettð kuninkaan, vielðpð kaikkien lygilðisten kuninkaan tytðr, toki on parempi kuin mikð orjatar hyvðnsð. Hðn toivoi my—skin, ettð Kristus sallisi hðnen vielð kauan aikaa palvella Lygiaa. Hðnellð itsellððn oli vain yksi ainoa toivomus: se, ettð hðn saisi kuolla ristinpuussa kuten £Karitsa£. Mutta sellainen kuolema oli hðnen silmissððn niin suuri onni, ettei hðn todellakaan uskaltanut rukoilla sitð itselleen, vaikka hðn tiesi, ettð Roomassa oli tapana ristiinnaulita suurimpiakin pahantekij—itð. Hðn arveli, ettð hðnet varmaankin mððrðtððn kuolemaan villien petojen hampaissa, ja se hðntð huolestutti. Hðn oli lapsuudestaan asti mielellððn oleskellut asumattomissa erðmaissa, ainaisilla metsðstysretkillð, ja niiden kautta tullut lygilðisten joukossa kuuluisaksi yliluonnollisista voimistaan jo ennenkuin hðn oli mieheksi pððssytkððn. Metsðstys oli hðnelle pysynyt niin mieluisana ty—nð, ettð hðnen my—hemminkin, Roomassa ollessa, tuon tuostakin oli tðytynyt lðhteð vivarioihin ja amfiteattereihin katselemaan tuttuja ja tuntemattomia petoja. Kun hðn ne nðki, herðsi hðnessð vastustamaton taistelun ja tappamisen halu, ja sentðhden hðn nytkin pelkðsi, ettð hðnet, jos hðnen amfiteatterissa tðytyy kohdata niitð, valtaa kristitylle sopimaton kiusaus, kristityn kun pitðisi kuolla hurskaasti ja kðrsivðllisesti. Mutta hðn luotti tðssðkin suhteessa Kristuksen huolenpitoon ja lohdutti itseððn toisilla, suloisemmilla ajatuksilla. Olihan hðn kuullut £Karitsan£ julistaneen sodan helvetin voimia ja pahoja henkið vastaan--jommoisina kristinoppi piti kaikkia pakanallisia jumalia--ja siinð sodassa arveli hðn ainakin voivansa olla £Karitsalle£ hy—dyllinen ja osaavansa auttaa Hðntð paremmin kuin muut. Hðn oli nimittðin vakuutettu, ettð hðnen sielunsakin tðytyi olla vðkevðmpi muiden marttyyrien sieluja. Pðivðkaudet hðn vietti rukouksessa, palveli vankeja, auttoi vartijoita ja lohdutti prinsessaansa, joka suri sitð, ettei hðn lyhyen elðmðnsð aikana ollut ehtinyt tehdð niin paljo hyvið t—itð kuin kuuluisa Thabita, josta apostoli Pietari aikoinaan oli kertonut. Vartijat, jotka vankeudessakin pelkðsivðt jðttilðisen hirveitð voimia--eihðn niitð pidelleet mitkððn k—ydet eikð kahleet--rupesivat lopulta pitðmððn hðnestð hðnen lempeytensð tðhden. Monesti he olivat ihmetelleet hðnen hyvðð tuultaan ja vihdoin he kysyivðt hðneltð syytð siihen. Silloin hðn kertoi heille mikð elðmð hðntð kuoleman jðlkeen odottaa, ja hðnen sanoistaan henki niin jðrkðhtðmðt—n varmuus, ettð he kummissaan kuuntelivat hðntð. Ensi kerran he kuulivat, ettð maan allekin, jonne ei auringonsðde pððse, voi pððstð onnea. Ja kun hðn kehoitti heitð uskomaan £Karitsaan£, ei kenenkððn pððhðn pðlkðhtðnyt pitðð hðnen ty—tððn orjan ty—nð tai hðnen elðmððnsð orjan elðmðnð, mutta monet ajattelivat omaa kohtaloaan, jonka mððrðnð oli kuolema. Mutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikð mitððn hyvðð, kun sensijaan tuo lygilðinen jðttilðinen ja neito, joka kuin kukkanen oli viskattu vankilan olkiin, kulkivat sitð kohti riemulla, ikððnkuin olisivat kulkeneet onnen portteja kohti. KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU. Erððnð iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimððn Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivðt, ja Caesarista. Hðn puhui niin suoraan, ettð Petronius, vaikka he olivat ystðvðt, rupesi kðymððn varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevðn nurin ja kðyvðn ihan hulluksi ja arveli, ettð koko tðmðn sekasotkun tðytyy pððttyð onnettomuuteen, joka on vielð paljoa hirveðmpi kuin Rooman palo. Hðn vðitti augustianienkin olevan tyytymðtt—mið ja sanoi, ettð pretorianien toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellð pani tðytðnt——n Tigellinuksen hirveðt mððrðykset sekð ettð koko Senecan perhe oli ððrimmilleen loukkaantunut Caesarille siitð tavasta, millð hðn oli kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hðn mainitsi, ettð kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymðtt—mðt ja ettð Fenius Rufuksen oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja. "Miksi sinð tðtð kerrot?" tutkisteli Petronius. "Olen huolissani Caesarista," vastasi Scevinus. "Muuan minun sukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu pretorianeihin, ja hðneltð minð olen saanut tietðð mitð leirissð tapahtuu... Tyytymðtt—myys kasvaa siellðkin. Katso, olihan Kaligulakin hullu, mutta siksipð ilmestyikin Cassius Chaerea... Hðnen tekonsa oli julma, ja tuskinpa kukaan meistð sitð kiittðð, mutta kuitenkin tðytyy my—ntðð, ettð Chaerea vapautti maailman hirvi—stð." "Sinð tarkoitat siis," virkkoi Petronius, "nðin: £en kehu Chaereaa, mutta hðn oli pððttðvðinen mies, ja suokoot jumalat, ettð meillð olisi sellaisia niin paljo kuin suinkin!£" Samassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan Pisoa. Hðn ylisti hðnen perhettððn, hðnen jalosukuisuuttaan, hðnen hellðð suhdettaan vaimoonsa hðnen ðlyððn, tyyneyttððn ja miten erinomaisella taidolla hðn osasi voittaa kansan suosion. "Caesar on lapseton," sanoi hðn, "ja kaikki pitðvðt Pisoa hðnen seuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi hðntð pððsemððn valtaan. Fenius Rufus rakastaa hðntð, Anneuksen suku on hðneen hellðsti kiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hðnen tðhtensð menemððn vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius, Sulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin." "No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hy—tyð," huomautti Petronius. "Vestinus pelkðð omaa varjoaankin." "Vestinus kyllð pelkðð unia ja henkið," my—nsi Scevinus, "mutta hðn on sentððn taitava mies, josta varmaan vielð tehdððn konsuli. Ja ethðn sitð lukene hðnelle viaksi, ettð hðn hengissððn on kristittyjen vainoja vastaan. Soisithan itsekin, ettð siitð hullutuksesta tulisi loppu." "En itseni, mutta Vinitiuksen tðhden," vastasi Petronius. "Vinitiuksen tðhden tahtoisin pelastaa erððn tyt—n, mutta en voi tehdð mitððn, sillð olen joutunut Vaskiparran epðsuosioon." "Kuinka? Etk— nðe, ettð Caesar jo lðhestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja selitðnpð heti minkðtðhden. Hðn hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo kreikaksi esittðð omia laulujaan. Hðn haluaa kiihkeðsti pððstð tðlle matkalle, mutta samalla hðn pelkðð kreikkalaisten ivaa. Hðn kuvittelee, ettð hðn tðllð retkellð tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai lankeamaan epðonnistumisen syvimpððn kuiluun. Hðn tarvitsee hyvið neuvoja ja tietðð, ettei kukaan pysty jakelemaan niitð niin runsaassa mððrin kuin sinð. Siitð syystð sinð taasen pððset armoihin." "Voisihan Lucanus tðyttðð minun sijani." "Vaskiparta ei kðrsi hðntð. Hengissð hðn jo aikoja sitten on tuominnut hðnet kuolemaan. Nyt hðn vain etsii tekosyytð--hðn etsii aina sellaisia. Lucanus kyllð ymmðrtðð, ettð hðnen on pidettðvð kiirettð." "Kautta Castorin!" huudahti Petronius. "Saatat olla oikeassa! Mutta tiedðnpð vielð toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian pððstð suosioon." "No, minkð?" "Sen, ettð menen kertomaan Vaskiparralle, mitð sinð juuri kerroit minulle." "Enhðn minð ole sanonut mitððn!" huudahti Scevinus huolissaan. Petronius laski kðden hðnen olkapððlleen. "Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, ettð Pisosta tulee hðnen seuraajansa, ja lausuit: £Lucanus kyllð ymmðrtðð, ettð hðnen on pidettðvð kiirettð£. Minkðtðhden te sitten tahdotte pitðð kiirettð, rakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvðn aikaa he katselivat toisiaan silmðstð silmððn." "Ethðn kerro mitððn!!" "Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinð minut tunnet! Ei! en kerro. En ole kuullut mitððn... Ymmðrrðthðn! Elðmð on lyhyt, ei tðssð edeltðkðsin viitsi ryhtyð mihinkððn! Pyydðn vain, ettð tðnðpðnð kðvisit tervehtimðssð Tigellinusta ja ettð puhuisit hðnen kanssaan yhtð kauan kuin olet puhunut minun kanssani! Mistð hyvðnsð vain!" "Minkðtðhden?" "Sentðhden, ettð jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: £Scevinus kðvi sinun luonasi£, minð voisin vastata: £hðn kðvi samana pðivðnð sinunkin luonasi£." Kun Scevinus tðmðn kuuli, taittoi hðn norsunluisen kepin, joka oli hðnen kðdessððn, ja virkkoi: "Kohdatkoon onnettomuus tðtð keppið! Menen kun menenkin tðnððn Tigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinðkin tulet? Joka tapauksessa kai nðemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa silloin viimeiset kristityt esiintyvðt!... Nðkemiin asti!" "Ylihuomenna!" toisti Petronius jððtyððn yksin. "Aika on tðpðrðllð. Vaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkð hðn sentðhden ottaa sanoistani vaarin." Hðn pððtti koettaa viimeistð keinoaan. Nervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levðtð vastapððtð Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hðn tahtoi neuvotella siitð, missð kaupungeissa olisi paras esiintyð, missð nimittðin saattoi toivoa suurinta menestystð. Atenalaisten suosio hðnellð oli silmðmððrðnð, mutta heitð hðn pelkðsi. Muut augustianit kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen temmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten my—hemmin kðyttðð sitð hyvðkseen omanaan. "Tuntuu siltð kuin en tðhðn asti olisi elðnytkððn," virkkoi Nero, "ja kuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan." "Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen," vastasi Petronius. "Toivon, ettð niin kðy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos voittajana palaan kotiin, uhraan hðnelle hekatombin, jonka vertaista ei yksikððn jumala vielð ole saanut." Scevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa: £Sic te diva potens Cypri sic fratres Helenae, lucida sidera, ventorumque regat Pater...£ [£Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar, Helenan veljet, loistavat tðhdet ja tuulien isð...£] "Laiva odottaa jo Napolissa," virkkoi Caesar. "Tahtoisin lðhteð matkalle vaikkapa huomenna." Silloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui: "Salli, oi jumalallinen, ettð ennen lðht—ð panen toimeen hððjuhlat, joihin ennen muita pyydðn sinut." "Hððjuhlat? Kenen?" kysyi Nero. "Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygilðisen kuninkaantyttðren ja sinun panttivankisi kanssa. Tosin hðn tðllð hetkellð on vankeudessa, mutta ensinnðkin hðntð panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinð itse lupasit Vinitiukselle, ettð hðn saa naida hðnet. Koska sinun pððt—ksesi ovat yhtð jðrkðhtðmðtt—mðt kuin Zeuksen, niin kðske pððstðð hðnet vapaaksi vankeudesta, ja minð annan hðnet sulhaselle." Petroniuksen kylmðverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron hðmilleen. Hðn joutui aina hðmilleen, kun joku puhutteli hðntð sillð tavalla. "Tiedðn kyllð," sanoi hðn, painaen silmðnsð maahan. "Olen kyllð ajatellut sekð hðntð ettð jðttilðistð, joka nujersi Crotonin." "Siinð tapauksessa he molemmat ovat pelastetut," vastasi Petronius tyynesti. Mutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi. "Hðn on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius, ettð Caesarin pððt—kset ovat jðrkðhtðmðtt—mðt." Kaikki lðsnðolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivðt tarkalleen, mistð oli kysymys. He vaikenivat sentðhden ja odottivat uteliaina miten keskustelu pððttyisi. "Hðn on vankeudessa siksi, ettð sinð olet erehtynyt, siksi, ettet tunne kansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa," huomautti Petronius painolla. "Sinð olet Tigellinus, tyhmð mies, mutta et toki sinðkððn vðittðne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten vðittðisitkin, niin ei Caesar sinua uskoisi." Nero oli jo tyyntynyt. Hðn rupesi rðpyttelemððn likinðk—isið silmiððn ja ilme hðnen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeð. "Petronius on oikeassa," sanoi hðn hetken kuluttua. Tigellinus katseli hðneen kummissaan. "Petronius on oikeassa," toisti Nero. "Huomenna avautuvat tyt—lle vankilan ovet, ja hððjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa." "Jouduin taaskin tappiolle," ajatteli Petronius. Kotiin palattuaan oli hðn aivan varma siitð, ettð Lygian viimeinen hetki oli kðsissð. Ylihuomenna lðhetti hðn jo erððn luotetun vapautettunsa amfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, ettð hðn luovuttaisi hðnelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittðin antaa sen Vinitiukselle. KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU. Ennen oli iltanðytðnt—jð annettu sekð sirkuksessa ettð amfiteatterissa ani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kðvivðt tavallisiksi. Augustianit pitivðt niistð, sillð niitð seurasi tavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivðt aamuun asti. Kansa oli tosin jo kyllðstynyt vereen, mutta kun se kuuli, ettð kilpaleikit nyt ovat loppumaisillaan ja ettð viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan nðytðnn—ssð, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin. Augustianit saapuivat paikalle joka mies, sillð he tiesivðt, ettei nðytðnt— olisi tavallista laatua, vaan ettð Caesar oli pððttðnyt valmistaa itselleen murhenðytelmðn Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli pitðnyt salassa, mikð kidutuskeino oli mððrðtty nuoren tribunin morsiamelle, ja tðmð asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistð uteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nðhneet Lygian Plautiusten luona, kertoivat kummia hðnen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti siitð, saisivatko he todella tðnððn nðhdð hðnet arenalla, sillð useat niistð, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen Petroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat selittivðt sen nimittðin niin, ettð Nero antaa tai ehkð on jo antanut neidon Vinitiukselle: olihan hðn panttivanki, joka vapaasti sai palvella mitð jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista. Epðvarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki lðsnðolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa ruvettiin taasen kuiskaileman, ettð tðnððn varmaan tapahtuu jotakin erinomaista. Caesarin seurassa oli nimittðin paitsi Tigellinusta ja Vatiniusta Cassius, jðttilðiskokoinen ja tavattoman vðkevð sadanpððmies, jonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hðn tarvitsi puolustajaa, esimerkiksi kun hðnen tuli halu lðhteð y—llisille huviretkille Suburraan--niiden nimeksi oli pantu £sagatio£--ja urheiluna oli pyydystðð vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleis— huomasi, ettð itse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita oli lisðtty, eikð heidðn komentajanaan ollut sadanpððmies, vaan tribuni Subrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi. Selvðsti saattoi huomata, ettð Nero oli tahtonut varustautua ottamaan vastaan kaikkia Vinitiuksen epðtoivonpurkauksia, ja se oli tietysti omiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistð enemmðn. Kaikkien katseet kððntyivðt jðnnitetyllð uteliaisuudella siihen paikkaan, missð onneton sulhanen istui. Hðn oli hyvin kalpea ja otsalta valui hikipisaroita. Ei hðn illan tapahtumista tietðnyt enempðð kuin muutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi hðntð sielun pohjaa my—ten. Petronius, joka tosin ei itsekððn tarkalleen tietðnyt mitð tapahtuisi, ei ollut sanonut hðnelle mitððn. Nervan kemuista palatessaan hðn vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hðn my—skin oli kysynyt, tulisiko hðn nðytðnt——n. Vinitius oli molempiin kysymyksiin vastannut: £kyllð!£, mutta sitten hðnen pintaansa oli alkanut karmia, sillð hðn oli kðsittðnyt, ettei Petronius tehnyt kysymyksiððn suotta. Hðn oli viime aikoina elðnyt ikððnkuin ulkopuolella elðmðð, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen kuolemaa Lygialle, sillð olihan kuolema tuottava heille sekð vapauden ettð erottamattoman yhdyselðmðn. Mutta nyt hðn tunsi, ettð on aivan toista etððltð kuvitella viimeistð hetkeð rauhallisena nukkumisena kuin lðhteð katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elðmðð rakkaampi. Kaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt epðtoivo alkoi taasen raivota hðnen sielussaan; hðnet valtasi vanha halu: hðn tahtoi pelastaa Lygian mistð hinnasta hyvðnsð. Hðn oli aamusta alkaen koettanut pððstð cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissð, mutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja kðskyt olivat tðllð kertaa olleet niin ankarat, etteivðt tututkaan sotamiehet taipuneet rukouksien eikð kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, ettð epðvarmuus tappaa hðnet jo ennenkuin hðn ehtii nðytðnt—ð nðhdðkððn. Hðnen sydðmensð pohjalla kyti sentððn vielð se toivo, ettð Lygia ehkð ei ole amfiteatterissa ja ettð hðnen pelkonsa ehkð on turha. Ajoittain hðn tarttui tðhðn toivoon kaikin voimin. Hðn koetti ajatella, ettð Kristus on voinut kutsua hðnet luokseen vankilasta, sillð sirkuskidutukseen Hðn ei voi sallia hðnen joutua. Ennen oli Vinitius pððttðnyt kaikessa alistua Hðnen tahtoonsa, mutta nyt, kun hðn tyhjin toimin palasi cuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hðn huomasi, ettð kaikki hðneen uteliaasti katselivat, tunsi hðn, ettð hirveimmðtkin otaksumat saattavat toteutua. Silloin hðn kiihkeðsti rupesi hengissððn rukoilemaan pelastusta ja hðnen rukouksensa kðvi miltei uhkaavaksi. £Sinð voit!£ toisteli hðn toistelemistaan ja vððnteli epðtoivoissaan kðsiððn. £Sinð voit!£ Hðn ei ollut saattanut ajatella, ettð tðmð hetki todellisuudessa olisi niin hirveð. Hðn ei tietðnyt mitð hðnen sielussaan tapahtui, ainoastaan sen hðn tiesi, ettð jos hðnen tðytyy nðhdð Lygiaa kidutettavan, niin hðnen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hðnen uskonsa epðtoivoksi. Samalla nðmð tunteet hðntð kauhistuttivat, sillð hðn pelkðsi loukkaavansa Kristusta, jolta hðn juuri oli rukoillut armoa ja ihmettð. Ei hðn enðð rukoillut, ettð Lygia saisi jððdð eloon, hðn tahtoi vain, ettð hðn kuolisi ennenkuin hðnet kuljetettaisiin arenalle. Hðn rukoili tuskansa syvimmðstð kuilusta: £álð kiellð minulta tðtð yhtð ainoaa! Minð lupaan sitten rakastaa sinua vielð paljoa enemmðn kuin tðhðn asti.£ Vihdoin hðnen ajatuksensa sðrkyivðt niinkuin aallot, joita vihuri repii. Hðnet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hðnen teki hurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hðnet koko yleis—n nðhden, ja samalla hðn tunsi, ettð hðn sillð halulla loukkaa Kristusta ja rikkoo Hðnen kðskynsð. Tuon tuostakin hðnen pððhðnsð vielð vðlðhti toivo, ettð kaikkivoipa ja laupias kðsi torjuu vaaran, joka hðnen sieluaan tðrisyttðð, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ððret—n alakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hðvittðð tðmðn sirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkðsi hðnet, vaikka tytt— Hðneen luotti ja Hðntð rakasti puhtaan sydðmensð koko voimalla. Siellð hðn nyt makaa pimeðssð cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylðttynð, elðimistyneiden vartijoiden armojen varassa, ehkðpð henkitoreissaan, ja Vinitiuksen tðytyy neuvotonna odottaa tðssð hirveðssð amfiteatterissa, tietðmðttð mikð kidutustapa hðnelle on mððrðtty ja mitð hðn hetkisen perðstð saa nðhdð. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitð sen syrjðllð kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hðnen mielensð alkoi kuohua, tarttui ajatukseen, ettð yksin usko hðnet voi pelastaa. Ei ollut jðljellð muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, ettð usko voi jðrkyttðð maan perustukset! Hðn kokosi siis voimansa, tukahutti epðilyksensð, keskitti koko olentonsa voimat sanaan: £uskon£ ja odotti ihmettð. Mutta kuten liiaksi jðnnitetyn kielen tðytyy katketa, niin hðnenkin jðnnityksensð laukesi. Kalman kalpeus peitti hðnen kasvonsa ja ruumis alkoi kangeta. Hðn ajatteli, ettð hðnen rukouksensa oli kuultu, sillð nyt hðn kuolee. Varmaan Lygia my—skin kuolee, ja Kristus ottaa heidðt sillð lailla luoksensa. Arena, lukemattomien lðsnðolijaan valkeat togat, tuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hðnen silmistððn. Mutta tðmð voimattomuus ei kestðnyt kauaa. Hetkisen perðstð hðn herðsi, kðrsimðtt—mðn yleis—n jalkojen t—minð hðnet herðtti. "Olet sairas!" huudahti Petronius. "Anna kantaa itsesi kotiin!" Ja vðlittðmðttð Caesarista nousi hðn tukemaan Vinitiusta ja pððtti seurata hðntð kotiin. Hðn sððli hðntð sydðmensð pohjasta ja samalla hðntð harmitti niin, ettð hðn t—in tuskin saattoi hillitð mielensð kun hðn nðki Caesarin smaragdin lðpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvðllð tutkivan hðnen tuskiaan, ehkðpð sitten kirjoittaakseen niistð p—yhkeitð sðkeitð ja saadakseen yleis—n kðttentaputuksia. Vinitius ravisti pððtððn. Hðn saattoi kuolla tðnne amfiteatteriin, mutta liikahtaa paikaltaan hðn ei voinut. Saattoahan nðytðnt— sitðpaitsi alkaa minð hetkenð hyvðnsð. Seuraavana hetkenð kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin ja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapððtð Caesarin podiumia narisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle Ursus. Jðttilðinen rðpytteli silmiððn, sillð nðhtðvðsti arenan valo hðikðisi hðntð. Sitten hðn asteli keskelle arenaa ja katseli ympðrilleen, ikððnkuin hðn olisi tahtonut tarkastaa, mikð hðntð tððllð oikeastaan kohtaa. Kaikki augustianit ja suurin osa katselijoita tiesi, ettð tðmð mies oli tappanut Crotonin. Hðnen ilmestyessððn nðyttðm—lle alkoi kaikilta riveiltð kuulua mutinaa. Roomassa ei ollut puutetta miekkailijoista, joiden vðkevyys voitti tavallisten ihmisvoimien mððrðn, mutta tðllaista eivðt quiritien silmðt ikinð olleet nðhneet. Cassius, joka seisoi Caesarin podiumissa, nðytti tðmðn lygilðisen rinnalla aivan mitðtt—mðltð ihmiseltð. Senaattorit, vestalittaret, Caesar, augustianit ja kansa katselivat tuntijan ja harrastajan nautinnolla hðnen voimakkaita, tukevia pohkeitaan, jotka olivat kuin p—lkyt, rintaa, joka oli kuin kahdesta kilvestð yhdistetty, ja herkulesmaisia kðsivarsia. Melu kasvoi joka hetki. Kansanjoukolle ei suorastaan olisi voinut tarjota suurempaa nautintoa kuin nðhdð tuollaiset lihakset jðnnityksessð ja kamppailussa arenalla. Melu muuttui huudoiksi. Kysyttiin, missð se kansa asuu, josta lðhtee tuollaisia jðttilðisið. Mutta Ursus seisoi keskellð arenaa, alastomana, muistuttaen kivistð kolossia enemmðn kuin ihmistð, surumieliset barbaari kasvot ðllistyksissððn. Kun hðn huomasi arenan tyhjðksi, rupesi hðn taivaansinisillð silmillððn, jotka olivat viattomat kuin lapsen, katselemaan ympðrilleen, vuoroin yleis——n, vuoroin Caesariin, vuoroin cuniculumien ristikkoihin, joista hðn odotti py—veleitððn. Arenalle astuessaan oli hðnen yksinkertaiseen sydðmeensð vielð viimeisen kerran vðlðhtynyt toivo, ettð hðntð ehkð odottaa risti, mutta kun ei hðn nðhnyt ristið eikð valmista kuoppaa, arveli hðn, ettei hðn ollut mahdollinen saamaan osakseen sellaista armoa, vaan ettð hðnen tðytyy kuolla toisella tavalla--varmaan petojen kynsissð. Hðnellð ei ollut aseita, ja hðn pððtti kuolla tyynesti ja kðrsivðllisesti, niinkuin £Karitsan£ tunnustajan sopii. Ensinnð hðn kuitenkin tahtoi rukoilla Vapahtajaa. Hðn lankesi siis polvilleen arenalle, pani kðdet ristiin ja nosti silmðnsð tðhtið kohti, jotka tuikkivat sirkuksen kattoaukon lðpi. Tðmð asentopa ei laisinkaan miellyttðnyt joukkoa. Se oli saanut ihan tarpeekseen kristityistð, jotka kuolivat kuin lampaat. Ymmðrrettiin, ettð nðytðnt— menee aivan hukkaan, jollei jðttilðinen rupea puolustamaan itseððn. Siellð tððllð alettiin usutella. Jotkut huusivat mastigoforeille, joiden tehtðvð oli ruoskia miekkailijoita, jolleivðt he tahtoneet taistella. Hetkisen perðstð kaikki sentððn vaikenivat, sillð eihðn kukaan tietðnyt, mikð jðttilðistð odotti ja eik— hðn taistelisi, kun joutuisi katselemaan kuolemaa suoraan silmiin. Odotusta ei enðð kestðnyt kauaa. ákkið alkoi kuulua messinkitorvien lðpitunkevia toitotuksia. Tðmð merkki avasi ristikon vastapððtð Caesarin podiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja germanilainen hðrkð, sarvissa kantaen naisen ruumista. "Lygia, Lygia!" huusi Vinitius. Sitten hðn painoi kðtensð ohimojaan vastaan, vððnteli niinkuin ihminen, jonka sisððn on pistetty terðvð tikari, ja rupesi kðheðllð, oudolla ððnellð toistelemaan: "Uskon! uskon!... Kristus! ihmettð!!" Hðn ei edes tuntenut, ettð Petronius samassa peitti hðnen pððnsð togalla. Hðn luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmðnsð. Hðn ei nðhnyt eikð kuullut. Hirveð tyhjyyden tunne oli vallannut hðnet. Hðnen pððhðnsð ei jððnyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ððntelivðt kuin mielisairauden tilassa: "Uskon! uskon! uskon!" Amfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat kaikki paikoiltaan, sillð arenalla tapahtui kummia. Kun tuo n—yrð ja kuolemaan valmistunut lygilainen nðki prinsessansa villin pedon sarvissa, sðpsðhti hðn ikððnkuin tuli olisi karannut hðnen suoniinsa, oikaisi selkðnsð suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perðssð. Kaikkien rinnoista tunki lyhyt hðmmðstynyt huuto, jota seurasi synkkð hiljaisuus: lygilainen oli silmðnrðpðyksessð saavuttanut raivostuneen hðrðn ja kðynyt kiinni sen sarviin. "Katso!" huudahti Petronius, riistðen togan Vinitiuksen silmien edestð. Vinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpðin kalmankalpeat kasvonsa ja rupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle. Yleis— ei uskaltanut edes hengittðð. Amfiteatterissa olisi saattanut kuulla kðrpðsen surinan. Ihmiset eivðt olleet uskoa omia silmiððn. Sellaista ei ollut ikinð nðhty, niin totta kuin Rooma oli Rooma. Lygilainen piti villið petoa sarvista. Hðnen jalkansa kaivautuivat nilkkoja my—ten hiekkaan, selkð taipui kuin jðnnitetty jousi, pðð upposi hartioiden vðliin, kðsivarsien lihakset pingoittuivat niin, ettð iho oli halkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta hðrkð ei pððssyt paikoiltaan. Sekð mies ettð peto pysyivðt niin liikkumattomina, ettð katselijat luulivat nðkevðnsð Herkuleksen tai Theseuksen urot—itð esittðvðn kuvan tai kiveen hakatun ryhmðn. Mutta tuon nðennðisesti rauhaisen kuoren alla kamppaili kaksi ððrimmilleen jðnnitettyð voimaa. Sekð hðrkð ettð mies painoivat jalkansa hiekkaan, mutta hðrðn tumma, karvainen ruumis kiemuroi niin, ettð se oli kuin jðttilðiskokoinen kerð. Kumpi vðsyy, kumpi ensinnð kaatuu? Se kysymys merkitsi tðnð hetkenð kamppailutaidon tuntijoille ja harrastajille enemmðn kuin heidðn oma kohtalonsa, koko Rooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidðn silmissððn puolijumala, joka ansaitsi sekð kunniaa ettð kuvapatsaita. Jo nousi Caesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hðn ja Tigellinus tahallaan pððttðneet panna toimeen tðllaisen nðytelmðn. Leikkið laskien olivat he puhuneet keskenððn: £voittakoon vain Crotonin-surmaaja hðrðn, jonka hðnen kanssakamppailijakseen valitsemme£, mutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidðn edessððn, ikððnkuin eivðt olisi voineet kðsittðð sitð todelliseksi. Amfiteatterissa oli ihmisið, jotka olivat nostaneet kðtensð ilmaan ja jððneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikððnkuin he itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut muuta kuin lamppujen sihinðð ja soihduista putoilevien karsien kahahdukset. áðni kuoli katselijain huulille, mutta sydðn l—i sen sijaan niin, ettð rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestðvðn vuosisatoja. Mutta mies ja peto pysyivðt yhð paikoillaan kauheassa jðnnityksessð, ikððnkuin maahan naulattuina. Kumea, hðrðn mylvinnðn kaltainen ððni kuului nyt arenalta, ja samassa pððsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki. Ihmiset luulivat nðkevðnsð unta: jo rupesi hðrðn ððret—n pðð kiertymððn barbarin kourissa. Lygilðisen kasvot, niska ja kðsivarret kðvivðt niin punaisiksi kuin purppura, ja hðnen selkðnsð taipui vielðkin enemmðn. Saattoi huomata, ettð hðn kerðsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekð ettei niitð enðð kauaa riittðisi. Hðrðn mylvinð kðvi yhð kumeammaksi, kðheðmmðksi ja tuskallisemmaksi. Jðttilðisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pðð kiertyi kiertymistððn, ja kidassa loksahti pitkð, vaahtoinen kieli. Hetken perðstð kuulivat likinnð istuvat katselijat ikððnkuin luiden ritinðð, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vððntynyt nurin. Jðttilðinen irroitti silmðnrðpðyksessð nuoran sen sarvista, otti tyt—n syliinsð ja rupesi hengittðmððn hðtðisesti. Hðnen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset lðpimðriksi, hartiat ja kðsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hðn seisoi kuin tiedotonna, sitten hðn nosti silmðnsð ja loi katseensa yleis——n. Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon. Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen seinðt tðrisemððn. Sellaista innostusta ei ollut nðhty koko nðytðnt—jen aikana. Ylðrivien katselijat jðttivðt paikkansa ja rupesivat lappamaan alas sekð tunkeutuivat kðytðviin, jotta paremmin nðkisivðt jðttilðisen. Kaikkialta kuului ððnið, jotka pyysivðt armoa, intohimoisia, itsepintaisia ððnið, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi. Jðttilðinen oli kðynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleis—n lemmikiksi ja Rooman ensimðiseksi henkil—ksi. Hðn puolestaan ymmðrsi, ettð joukko anoi hðnelle elðmðð ja vapautta, mutta kaikesta pððttðen hðn ei ajatellut yksin omaa itseððn. Hetkisen hðn katseli ympðrilleen, sitten hðn likeni Caesarin podiumia ja sylkyttðen impeð kðsivarsillaan nosti silmðnsð, joissa oli rukoileva ilme. Nðytti siltð kuin hðn olisi tahtonut sanoa: "Armahtakaa hðntð! pelastakaa hðnet! hðnen tðhtensð minð sen tein!" Yleis— kðsitti tðydellisesti mitð hðn tarkoitti. Sekð kansan ettð ritarien ja senaattorien sydðn heltyi, kun he nðkivðt neidon lygilðisen sylissð. Hðn oli jðttilðisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hðnen hienot, alabasterinkarvaiset kasvonsa, hðnen avuttomuutensa, hirveð vaara, josta jðttilðinen hðnet oli pelastanut, hðnen kauneutensa ja rakkautensa--kaikki oli omiaan liikuttamaan mielið. Toiset arvelivat nðkevðnsð isðn, joka rukoilee armoa lapselleen. Sððlin tunne puhkesi ðkkið ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan kuolemaa ja kidutusta oli nðhty yllin kyllin. Yleis— alkoi anoa armoa molemmille, ja ððnissð vðrisi kyynelten kaiku. Ursus kierteli arenaa, yhð kiikutellen neitoa kðsivarsillaan ja silmillððn ja liikkeillððn rukoillen, ettð hðn saisi elðð. Mutta Vinitius kimmahti ðkkið paikoiltaan, hypðhti rintanojan yli, joka erotti ensimðiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan hðnen alastoman ruumiinsa. Sitten hðn repðisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen arvet, jotka hðn oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi kðsivartensa kansan puoleen. Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinð ole vielð nðhty. Kansanjoukko t—misteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat ððnet kðvivðt suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivðt puolustaneet ainoastaan jðttilðistð, vaan sekð neitoa ettð soturia ja heidðn rakkauttaan. Tuhannet katselijat kððntyivðt Caesarin puoleen, heidðn silmistððn sðihkyi viha ja kðdet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar viivytteli eikð tietðnyt, mitð tehdð. Tosin hðn ei erityisesti vihannut Vinitiusta, eikð Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hðnelle mitððn hy—tyð, mutta hðn olisi tahtonut nðhdð hðrðn sarvillaan lðvistðvðn tyt—n ruumiin tai tallaavan sen mðsðksi jalkojensa alle. Hðnen synnynnðinen julmuutensa, elðimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti sellaisista nðytelmistð. Ja nyt tahtoi kansa riistðð hðneltð nautinnon aivan silmien edestð. Viha leimahti hðnen p—h—ttyneille kasvoilleen, kun hðn sitð ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hðnen alistua joukon tahdon alle, mutta hðnen my—tðsyntyinen pelkuruutensa esti hðntð ryhtymðstð sitð vastustamaan. Hðn rupesi nyt tðhystelemððn eik— hðn edes augustianien joukossa nðkisi sormia, jotka viittaisivat alaspðin, s.o. antaisivat kuolon merkkið. Petroniuksen kðsi oli pystyssð, ja hðnen kasvonsa tðhtðsivðt miltei uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen Vestinus, joka pelkðsi henkið, mutta ei ihmisið, antoi armon merkin. Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa pððllikk— Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus, Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tðmðn nðki, otti hðn loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmðnsð edestð, mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa Petroniusta, kumartui hðnen puoleensa ja virkkoi: "álð anna perððn, jumalallinen. Onhan meillð pretorianit!" Nero kððnsi nyt katseensa sinnepðin, missð ankara Subrius Flavius pretorianeineen oli. Tðmð herra oli tðhðn asti koko sieluineen ja mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nðhdð kummia. Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hðn piti kðttððn korkealla ilmassa, armoa anoen. Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistððn. T—mistelevien jalkojen alla tuprusi tomua niin, ettð se tðytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi eroittaa huudot: £Vaskiparta! ðidinsurmaaja! murhapolttaja!£ Nero pelðstyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tðll—in olivat uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen. Ensinnðkin hðn nðyttelijðnð ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa, toiseksi hðn tahtoi pitðð kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille ja patricioille, vihdoin hðn Rooman palon jðlkeen kaikin voimin oli koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kððntðð sen vihaa kristittyjð vastaan. Hðn ymmðrsi siis, ettð vastusteleminen saattoi kðydð suorastaan vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitð koko kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat. Vielð kerran hðn katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hðn joka taholla nðki rypistyneitð kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmið, jotka tuijottivat suoraan hðneen, antoi hðn armon merkin. Silloin tðytti kðttentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan asti. Kansa oli nyt tðysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta, sillð tðstðlðhtien oli se heidðn holhoojanaan, ja silloin ei Caesarinkaan ollut hyvð uhata heitð kostollaan. KUUDESKYMMENESSEITSEMáS LUKU. Neljð bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon. Vinitius ja Ursus astelivat vieressð kiiruhtaen minkð ikinð voivat saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lððkðrin kðsiin. He astelivat ððnett—minð; pðivðn tapahtumien jðlkeen ei tehnyt mieli ryhtyð keskusteluun. Vinitius oli tðhðn asti ollut ikððnkuin tajutonna. Hðn toisti toistamistaan, ettð Lygia on pelastettu, ettei hðntð uhkaa vankila eikð kuolema sirkuksessa enðð, ettð kaikki onnettomuudet jo ovat menneet menojaan ja ettð hðn paraikaa vie hðntð kotiin, elððkseen erottamattomasti hðnen kanssaan yhteydessð. Mutta hðnestð tuntui sittenkin siltð, kuin tðmð kaikki olisi ollut uuden elðmðn alkua eikð todellisuutta. Tuon tuostakin hðn kumartui katsomaan kantotuolissa lepððvið rakkaita kasvoja. Kuun valossa nðytti siltð kuin Lygia vain olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on hðn! Kristus on hðnet pelastanut!" Hðnen mieleensð muistui, ettð spolariumiin, jonne hðn ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut joku vieras lððkðri ja tðmð oli vakuuttanut, ettð neito elðð ja jðð henkiin. Sitð ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, ettð hðn luuli rintansa halkeavan. Hðn kðvi tuon tuostakin niin voimattomaksi, ettð hðnen tðytyi nojautua Ursuksen kðsivarteen, sillð hðn ei omin voimin olisi pððssyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli tðhtið tðynnð, ja rukoili. He riensivðt katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot hðikðisevðsti paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellð tððllð porttikðytðvissð tanssi ja lauloi ihmisið, murattiseppeleet kulmilla, huilujen soidessa. Olihan y— ihana, ja juhlapðivið oli kestðnyt siitð asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vðhðð ennen kuin saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa, ikððnkuin hðn olisi pelðnnyt herðttðvðnsð Lygian: "Herra, Vapahtaja hðnet pelasti kuolemasta. Kun minð nðin hðnet hðrðn sarvissa, olin hengissð kuulevinani ððnen lausuvan: £puolusta hðntð!£ ja varmaan se oli Karitsan ððni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hðn palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hðn pehmitti kovakouraisen kansan mielen niin, ettð se rukoili hðnen puolestaan. Tapahtukoon Hðnen tahtonsa!" Vinitius lausui: "Siunattu olkoon Hðnen nimensð!" Enempðð ei hðn saanut sanotuksi, sillð itkunpuuska alkoi ðkkið tðrisyttðð hðnen rintaansa. Hðnet valtasi vastustamaton halu heittðytyð maahan kiittðmððn Vapahtajaa armosta ja ihmeestð. Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja edeltðkðsin oli lðhetetty viemððn sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali Tarsolainen oli jo Antiumissa kððntðnyt suurimman osan heistð kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden. Heidðn ilonsa oli siis ððret—n, kun he nðkivðt uhrit, jotka olivat pelastuneet ilkeðn Neron kynsistð, ja heidðn ilonsa yhð suureni, kun parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hðn ollut saanut ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut heikkous, mutta kun hðn siitð tointuisi, niin hðn paranisi. Samana y—nð hðn jo pððsi tajuihinsa. Hðn herðsi kauniissa, korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellð verbena-lemua, eikð kðsittðnyt missð hðn oli ja mitð hðnelle tapahtui. Se hetki, jolloin hðnet sidottiin kahleisiin kytketyn hðrðn sarviin, oli jððnyt hðnen mieleensð ja kun hðn nyt nðki Vinitiuksen kasvot lamppujen lempeðssð, punertavassa valossa, arveli hðn, etteivðt he enðð ole maan pððllð. Ajatukset hðnen heikontuneessa pððssððn olivat vielð sekaisin; hðnestð tuntui aivan luonnolliselta, ettð he hðnen vðsymyksensð ja heikkoutensa takia olivat pysðhtyneet lepððmððn matkalla. Hðn ei tuntenut minkððnlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi kysyð, missð he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensð. Vinitius laskeutui polvilleen hðnen vuoteensa ððreen, pani keveðsti kðtensð hðnen otsalleen ja lausui: "Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!" Hðnen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada selvðð. Hetkisen perðstð hðnen silmðnsð sulkeutuivat, kevyt hengitys alkoi kohotella rintaa ja hðn vaipui syvððn uneen. Sitð parantaja Theokles juuri oli odottanut, sillð unen hðn oli sanonut palauttavan terveyden. Mutta Vinitius viipyi hðnen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Koko hðnen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hðnen tunteensa oli niin ððret—n, ettð hðn kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kðvi Theokles cubiculumissa, silloin tðll—in ty—nsi kultatukkainen Eunikekin syrjððn oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin, huudoillaan ilmoittaa pðivðn koittoa, mutta Vinitius viipyi yhð vielð hengissððn Kristuksen jalkain juuressa. Ei hðn kuullut eikð nðhnyt mitð hðnen ympðrillððn tapahtui, hðnen sydðmensð oli leimahtanut kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hðnet kðsittðnyt. Hðn eli kuin puoleksi taivaan mailla. KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, lðksi heti Lygian vapaaksi pððstyð muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hðn halusi kuulla, mitð siellð puhuttaisiin ja varsinkin vielðk— Tigellinus hautoisi uusia tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hðn ja Ursus nyt olivat ikððnkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittðnyt satuttaa kðttðnsð heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, ettð hðn yhð koettaisi keksið joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hðn saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseððn. Nero oli harmistunut ja ðreð, sillð nðytelmð oli loppunut aivan toisin kuin hðn oli toivonut. Alussa hðn ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen, mutta Petronius likeni hðntð kylmðverisesti ja vapaana, kuten £arbiter elegantiarumin£ sopi. "Tiedðtk—, jumalallinen," virkkoi hðn, "mikð ajatus mieleeni juolahti? Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan kðsky pelasti villin hðrðn sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkðsydðmisið, ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidðt." Neron tðytyi kesken suuttumustaan mieltyð tuumaan. Siihen oli kaksikin syytð: ensinnð hðn piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hðnelle tilaisuutta ylistðð omaa itseððn ylevðmielisenð maailman valtiaana. Hetkisen perðstð hðn katsahti Petroniukseen ja virkkoi: "Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistðð omaa hyvyyttðni?" "Eihðn sinun tarvitse mainita omaa nimeðsi. Joka roomalainen arvaa ilmankin kenestð on kysymys, ja Roomasta leviðð tieto pitkin koko maailmaa." "Oletko varma, ettð siitð pidetððn Akaiassa?" "Kautta Polluxin!" huudahti Petronius. Ja tyytyvðisenð hðn palasi kotiin, sillð hðn oli nyt vakuutettu, ettei Nero, jonka elðmðntarkoitus oli kðyttðð hyvðkseen kaikkia todellisuuden tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hðn sitðpaitsi sitoisi Tigellinuksen kðdet. Tðstð huolimatta Petronius yhð pysyi siinð vakaumuksessa, ettð Vinitiuksen on paras lðhteð Roomasta niin pian kuin Lygian terveydentila vain sallii. Kun hðn seuraavana pðivðnð nðki Vinitiuksen, sanoi hðn hðnelle: "Vie hðnet Siciliaan. Asiat ovat jðrjestyneet niin, ettei teitð Caesarin puolelta uhkaa mikððn vaara, mutta Tigellinus on valmis kðyttðmððn keinonaan vaikkapa myrkkyð. Jollei hðn teitð vihaakaan, niin hðn vihaa minua." Vinitius hymðhti ja vastasi: "Lygia oli villin hðrðn sarvissa, ja kuitenkin Kristus hðnet pelasti." "Sopiihan sinun uhrata hekatombi hðnen kunniakseen," vastasi Petronius hiukan kðrsimðtt—mðstð, "mutta ðlð kðske hðnen toista kertaa pelastaa hðntð... Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tðmð toistamiseen tuli pyytðmððn suotuisaa tuulta? Jumalat eivðt mielellððn toista tekojaan." "Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hðnet Pomponia Graecinan luo." "Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu tððllð kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidðt. Onnellisimmat ovat nðihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja varjonanne kesðllð!" Sen sanottuaan jðtti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja lðksi Theoklekselta kysymððn Lygian terveyden tilaa. Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen puutteen tðytynyt tappaa hðnet, sillð vankilakuume oli tehnyt hðnet hyvin heikoksi, mutta nyt hðntð vaalittiin niin huolellisesti kuin suinkin ja hðntð ympðr—i mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden pðivðn perðstð hðnet Theokleksen kðskystð kannettiin puutarhaan, joka oli huvilan ympðrillð, ja siellð hðn sai viipyð tuntikausia. Vinitius koristi hðnen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla, jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen kðsi kðdessð suurten puiden varjossa, puhelivat entisistð tuskistaan ja kðrsimyksistððn. Lygia sanoi, ettð Kristus tahallaan oli kuljettanut Vinitiusta kðrsimysten tietð. Hðn oli tahtonut muuttaa hðnen sielunsa ja vetðð hðntð puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hðnen olevan oikeassa: hðneen ei todella ollut jððnyt mitððn entisestð patriciosta, jonka ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivðt sentððn olleet vðhððkððn katkerat. Molempien mielestð tuntui siltð, kuin hirveð menneisyys jo olisi jððnyt kauas, monien vuosien taakse. Heitð ympðr—i rauha, jonka vertaista he eivðt ikinð olleet kokeneet. He elivðt uutta, sanomattoman autuasta elðmðð, joka oli vallannut heidðt. Mellastakoon Roomassa Caesar ja tðyttðk——n maailman kauhulla--heitð varjelee valtias, joka on sata kertaa vðkevðmpi. Eivðt he enðð pelkðð Caesarin hðijyyttð ja hurjuutta, heidðn silmissððn on hðn lakannut olemasta elðmðn ja kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja muiden villien petojen kiljunnan etðisistð vivarioista. Ennen olivat ððnet pahoina enteinð kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen katselivat toisiinsa ja nostivat silmðnsð illan ruskoja kohti. Usein Lygia, joka vielð oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi hðntð. Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hðn ehdottomasti ajatelleeksi, ettei se enðð ollut sama Lygia, jonka hðn oli nðhnyt Auluksen puutarhassa. Vankeus ja tauti olivat kyllð ottaneet osansa hðnen hurmaavasta kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nðhnyt hðnet Auluksella, ja my—hemminkin, kun hðn oli tullut ry—stðmððn hðntð Miriamin talosta, oli hðn ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hðnen kasvonsa miltei lðpikuultavat, kðdet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmðtkin nðyttivðt vðhemmðn sinisiltð kuin ennen. Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hðnelle kukkia ja peitti hðnen jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hðnen rinnallaan kuin kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius l—ytðð Lygiasta entistð hurmaavaisuutta. Hðn kohautti olkapðitððn ja ajatteli itsekseen, ettei tuon tyt—n tðhden totisesti olisi kannattanut nðhdð kaikkia niitð vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet viemðisillððn Vinitiukselta hengen. Sehðn oli kuin varjo Elysiumin kentiltð! Mutta Vinitius, joka nykyððn rakasti hðnen sieluaan, rakasti hðntð entistð enemmðn, ja kun hðn valvoi nukkuvan lemmittynsð vuoteen ððressð, tuntui hðnestð siltð kuin hðnen vartioitavanaan olisi ollut kokonainen maailma. KUUDESKYMMENESYHDEKSáS LUKU. Sanoma Lygian ihmeellisestð pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen joukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka elivðt hajallaan siellð tððllð. Uskonheimolaiset riensivðt silloin katsomaan niitð, joille Kristus niin selvðsti oli osoittanut armoaan. Ensinnð saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli Pietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, my—skin Vinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat Ursuksen kertomusta ððnestð, joka oli ruvennut soimaan hðnen sisðssððn ja joka oli kðskenyt hðntð taistelemaan villið petoa vastaan. Mutta kaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki salli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hðn itse tulee hirveðlle tuomiolle. Ja tðmð toivo rohkaisi heidðn sydðmiððn, sillð ei vaino vielð ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleis—n ððni vain mainitsi kristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat vankeuteen. Tosin uhrien lukumððrð oli suuresti vðhentynyt, sillð useimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka vielð olivat sðilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin kaukaiseen maakuntaan odottamaan, ettð rajuilma menisi ohitse, tai piiloutuivat niin, etteivðt uskaltaneet kokoontua pitðmððn yhteisið rukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitð vainottiin kuitenkin yhð vielð, sillð vaikka varsinaiset kilpaleikit jo olivat loppuneet, niin heitð sððstettiin seuraaviin tai heidðt surmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enðð heitð pitðnyt kaupungin murhapolttajina, mutta se katsoi heitð sen sijaan ihmissuvun ja valtansa vihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitð vastaan, pysyi yhð voimassa. Apostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut nðyttðytyð Petroniuksen talossa. Erððnð iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hðnen aikovan saapua. Lygia, joka jo oli pystyssð, ja Vinitius karkasivat hðntð vastaan ja syleilivðt hðnen jalkojaan; mutta hðn tervehti heitð suurella mielenliikutuksella, sillð harvoja lampaita oli jððnyt siihen laumaan, jonka Kristus oli uskonut hðnen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hðnen ylevðn sydðmensð tuskasta itkemððn. Vinitius sanoi: £Sinun ansiosi on, ettð Vapahtaja palautti hðnet minulle!£ Mutta Pietari vastasi: £Uskosi tðhden Hðn hðnet sinulle palautti. Sitðpaitsi ei Hðn sallinut kaikkien nimensð tunnustajien huulten vaieta.£ Hðn lausui sanat sangen surullisesti, sillð varmaan hðn ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejð, jotka metsðnð olivat tðyttðneet arenat, ja palavia paaluja £Pedon£ puutarhoissa. Vinitius ja Lygia huomasivat, ettð hðnen hapsensa olivat kðyneet aivan valkeiksi, ettð hðnen vartalonsa oli kðyristynyt ja ettð hðnen kasvoihinsa oli uurtunut sellainen surun ja kðrsimyksen ilme, ettð olisi luullut hðnen itsensð saaneen kðrsið saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden ja hurjuuden uhrit olivat saaneet kðrsið. Mutta he ymmðrsivðt jo molemmat, ettei kukaan pððse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin alistui tuskaan ja kuolemaan. Sydðntð kuitenkin vihlaisi, kun he nðkivðt apostolin noin vuosien, vaivojen ja kðrsimysten murjomana. Vinitiuksen tarkoitus oli muutaman pðivðn perðstð lðhteð viemððn Lygiaa Napoliin, jossa heidðn piti tavata Pomponia, sekð sitten eteenpðin, Siciliaan. Nyt hðn rupesi rukoilemaan, ettð apostoli jðttðisi Rooman yhdessð heidðn kanssaan. Mutta apostoli laski kðtensð hðnen pððlaelleen ja sanoi: "Kuulen hengissð Herran sanat, jotka Hðn minulle Tiberian meren rannalla lausui: £Koska sinð olit nuori, niin sinð vy—tit itsesi ja menit, kuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinð ojennat kðtes, ja toinen vy—ttðð sinut ja vie, kuhunka et sinð tahdo.£ On siis oikein ja kohtuullista, ettð seuraan laumaani." He vaikenivat, sillð eivðt he ymmðrtðneet mitð hðn sanoi, mutta hðn jatkoi: "Ty—ni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran huoneessa." Sitten hðn kððntyi heidðn puoleensa ja lausui: £Muistelkaa minua, sillð minð olen teitð rakastanut niinkuin isð lapsiaan ja tehkðð kaikki, mitð te elðmðssð teette, Herran kunniaksi.£ Nðin sanoen nosti hðn vanhat, vapisevat kðtensð heidðn pððlleen ja siunasi heitð, mutta he painuivat hellðsti hðnen puoleensa, sillð he tunsivat, ettð tðmð ehkð oli viimeinen siunaus, jonka he hðnen kðdestððn saivat vastaanottaa. Kerran he sentððn vielð saivat nðhdð hðnet. Muutamia pðivið my—hemmin toi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, ettð muuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja hðneltð oli l—ydetty apostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja Johanneksen kirjoittamia kirjeitð. Tigellinus oli kyllð aikoja sitten tietðnyt, ettð Pietari oleskeli Roomassa, mutta hðn oli luullut hðnen saaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt kðvi selville, ettð molemmat uuden opin pððmiehet elivðt ja olivat pððkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistð hinnasta hyvðnsð. Vasta heidðn kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut revityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin antaneen kðskyn, ettð Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen pðivðn kuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekð ettð kokonaisia pretorianiosastoja oli lðhetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia taloja. Kun Vinitius sai tiedon tðstð, pððtti hðn lðhteð varoittamaan apostolia. Illalla hðn ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivðt kasvonsa ja lðksivðt Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli Tiberin-takaisen kaupunginosan syrjðllð, Janiculus-kukkulan juurella. Tiellð nðkivðt he jo sotamiesten piirittðvðn taloja ja kuljettavan pois tuntemattomia ihmisið. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli kerððntynyt joukoittain. Siellð tððllð kuuluivat sadanpððmiehet urkkivan vangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta. Ursus ja Vinitius pððsivðt sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia. Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat my—skin saapuvilla. Kun he saivat kuulla, ettð vaara oli niin likellð, vei Nazarius heidðt kaikki kalatietð puutarhan pienelle portille ja siitð autioon kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen pððssð Janiculuksen portilta. Ursuksen tðytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli mennyt poikki ja joka ei vielðkððn ollut parantunut. Kun he olivat pððsseet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi pelastettava. "Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna kaupungista Albanian vuoristoon. Siellð tapaamme toisemme ja lðhdemme Antiumiin, jossa meitð odottaa laiva, valmiina viemððn meidðt Napoliin ja Siciliaan. Onnellinen pðivð ja hetki, jolloin tulet talooni ja siunaat kotilieteni." Ilomielin kuulivat toiset hðnen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia seuraamaan hðnen neuvoaan. "Varjele itseðsi, paimenemme," sanoivat he, "ðlðkð jðð Roomaan. Suojele elðvðð totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinð katoamme. Kuule meitð, jotka rukoilemme sinua kuin isððmme." "Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hðnen vaatteensa liepeeseen. Hðn vastasi heille: "Lapseni! Kuka tietðð, koska Herra mððrðð elðmðmme lopun." Mutta hðn ei my—skððn sanonut jððvðnsð Roomaan. Hðn ei itsekððn tietðnyt mitð hðnen piti tehdð, sillð hðnen sielunsa pohjalla oli jo kauan kytenyt epðvarmuus, vielðpð levottomuuskin. Mutta hðnen laumansa oli hajoitettu ja ty— tehty tyhjðksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli kukoistanut kuin kaunis puu, oli £peto£ tallannut maahan. Kaikki oli hðvitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat jððneet jðljelle. Kylv— oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivðt olleet rientðneet onnettomien avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistð mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan kalamies yksinðisyyden hetkinð oli nostanut kðtensð taivasta kohti ja kysynyt: £Herra! mitð minun pitðð tehdð? miten minun tulee menetellð? Kuinka minð, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ððret—ntð voimaa vastaan, jonka olet sallinut pððstð valtaan ja voittoon?£ Niin hðn oli huutanut ahdistetun sydðmensð syvyydestð, hengissð yhð toistaen: £Ei ole enðð lampaita, joita kðskit minun kaitsea, ei ole enðð seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pððkaupunkisi--mitð siis nyt kðsket minun tehdð? Tðnnek— minun tulee jððdð, tuleeko minun johtaa laumasi tðhteet jonnekin merten taa, jotta me siellð hiljaisuudessa ylistðisimme Sinun nimeðsi?£ Hðn ei ymmðrtðnyt mitð hðnen piti tehdð. Tosin hðn tiesi, ettei elðvð totuus hðvið, vaan ettð sen tðytyy voittaa, mutta vðlistð hðn arveli, ettei sen aika vielð ollut tullut. Ehkðpð se tulee vasta silloin, kun Herra tuomiopðivðnð astuu maan pððlle kunniassa ja voimassa, sata kertaa mahtavampana kuin Nero. Monesti hðn my—skin ajatteli, ettð jos hðn jðttðð Rooman, niin uskovaiset seuraavat hðntð, ja silloin hðn johdattaa heidðt kauas pois, Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille, paimenten joukkoon, jotka lempeinð kuin kyyhkyset tai lampaat siellð kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhð kiihkeðmmin alkoi kalastajan sydðn ikðv—idð lepoa ja rauhaa, yhð valtavammaksi kðvi halu pððstð merelle ja Galileaan, yhð useammin puhkesi kyynelið vanhuksen silmiin. Hðn oli jo tehnyt pððt—ksensð, mutta samassa hðnet valtasi pelko ja levottomuus. Kuinka hðn saattaisi jðttðð kaupungin, jossa sellaiset mððrðt marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hðnen vðlttðð heidðn kohtaloaan? Ja mitð hðn vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: £He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinð pakenit£? Y—t pðivðt hðn vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat repivðt, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin puutarhoissa, pððsivðt hetkellisen tuskan perðstð Herran luokse, mutta Pietari ei voinut nukkua, ja hðnen tuskansa olivat suuremmat kuin ne, mitð py—velit keksivðt uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen kattoja, kun hðn yhð vielð ahdistetun sydðmensð syvyydestð huusi: "Herra, miksi kðskit minun tulla tðnne, rakentamaan pððkaupunkiasi tðhðn pedon pesððn?" Kolmeenkymmeneen neljððn vuoteen Herransa kuoleman jðlkeen ei hðn ollut nauttinut lepoa. Sauva kðdessð hðn oli kiertðnyt maailmaa julistamassa £hyvðð sanomaa£. Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hðnen voimiaan, ja kun hðn vihdoin tðssð maailman pððkaupungissa oli todistanut Mestarin tekoja, oli ainoa tulinen henkðys pahuuden suusta tehnyt tyhjðksi hðnen ty—nsð, ja hðn huomasi, ettð taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikð taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka rautaisena vanteena ympðr—ivðt koko maailmaa, sen lukemattomia linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmð ollut nðhnyt--toisella puolen hðn, Pietari, vuosien ja ty—n rasittamana, niin heikkona, ettð matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kðdessð. Sentðhden hðn monesti vakuutti itselleen, ettei hðn saata mitata voimiaan Caesarin kanssa, vaan ettð yksin Kristus itse voi pððttðð ty—n. Kaikki nðmð ajatukset lensivðt nytkin hðnen huolestuneeseen mieleensð, kun hðn kuuli viimeisten uskollistensa pyynn—t. He asettuivat yhð ahtaampaan piiriin hðnen ympðrilleen ja toistelivat rukoillen: "Varjele itseðsi, rabbi, ja johdata meidðt pois pedon kynsistð." Vihdoin kððnsi Linuskin kidutetut kasvonsa hðnen puoleensa. "Herra!" virkkoi hðn, "Vapahtaja kðski sinun ruokkia lampaitaan, mutta niitð ei enðð ole tððllð, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa--mene siis sinne, missð niitð vielð taidat l—ytðð. Elððhðn Jumalan sana vielð Jerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitð sinð voit tehdð, jos jððtkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat pedon voittoa, Eihðn Herra Johanneksenkaan elðmðlle pannut mððrðð. [Johanneksesta luultiin, ettei hðn kuolisi ennenkuin saisi nðhdð Herran tulemisen pðivðn.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei hðntð taideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut, opettaja, niin silloin kaikki, joiden sydðmet jo ovat sðrkyneet, kysyvðt: kuka on suurempi Neroa? Sinð olet kallio, jonka pððlle Jumalan seurakunta on rakennettu. Anna meidðn kuolla, mutta ðlð salli Antikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa ðlðkð palaa tðnne ennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat." "Katso meidðn kyyneliðmme!" toistelivat kaikki lðsnðolijat. Kyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perðstð hðn nousi, ojensi kðtensð polvistuvien puoleen ja lausui: "Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hðnen tahtonsa!" SEITSEMáSKYMMENES LUKU. Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietð Campanian tasangolle pðin. Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jðtti Rooman ja ahdistetut uskonveljensð. Idðn taivaalla oli jo autereinen, vihreð kajastus, jonka alalaita vðhitellen kðvi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivðt kaupunkiin, erottautuivat jo pimeðstð. Vihreð kajastus taivaalla vaihtui vðhitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itð punoittaa. Albanian vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikððnkuin ne olisivat olleet ruskopilvið. Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka vðreilivðt puitten lehdillð. Sumu hðlveni ja nðk—ala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmið, joiden vðlitse pilkoitti temppeleiden valkeita pylvðikk—jð. Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedð ruokatavaroita kaupunkiin, eivðt nðhtðvðsti vielð olleet ruvenneet valjastamaan juhtiaan. Tie oli laskettu kivillð aina vuorille asti, ja kun matkamiehet kðyttivðt puukenkið, syntyi siitð hiljainen kopina. Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen nðky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietð. Pietari seisahtui ja virkkoi: "Nðetk— tuota kirkkautta, joka meitð likenee?" "En nðe mitððn," vastasi Nazarius. Pietari varjosti kðdellð silmiððn ja jatkoi hetkisen perðstð: "Joku ihminen tulee meitð kohti auringon kirkkaudessa." Mutta he eivðt kuulleet minkððnlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, ettð puut etððllð vðrisivðt, ikððnkuin joku olisi niitð ravistanut, sekð ettð kirkkaus yhð hðikðisevðmpðnð valautui tasangolle. Kummissaan hðn alkoi katsella apostolia. "Rabbi, mikð sinun on?" kysyi hðn huolestuneena. Mutta matkasauva vaipui Pietarin kðsistð maahan, hðn tuijotti vilkkumattomin silmin eteensð, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hðmmðstys, riemu ja ihastus. ákkið hðn heittðytyi polvilleen, ojensi molemmat kðsivartensa ja huusi: "Kriste! Kriste!..." Hðn lankesi kasvoilleen maahan ikððnkuin suudellakseen jonkun jalkoja. Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pððsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto: "_Quo vadis, Domine?_..." ["Minne menet, herra?..."] Nazarius ei kuullut mitððn vastausta, mutta Pietarin korva eroitti surumielisen, suloisen ððnen lausuvan: "Koska sinð hylkððt kansani, menen minð Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi." Apostoli oli pitkðnððn maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana, ððntð pððstðmðttð. Nazarius luuli hðnen menneen tainnoksiin tai kuolleen. Vihdoin hðn kuitenkin nousi, nosti vapisevin kðsin matkasauvan maasta ja kððntyi sanaa lausumatta kohti seitsemðn kukkulan kaupunkia. Kun poikanen sen huomasi, toisti hðn kaikuna Pietarin kysymyksen: "_Quo vadis, Domine?_..." "Roomaan," vastasi apostoli hiljaa. Ja hðn kððntyi takaisin. * * * * * Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hðnet hðmmðstyneinð ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti hðnen poistuttuaan olivat piirittðneet Miriamin asunnon, etsiðkseen apostolia. Mutta hðn vastasi kaikkiin heidðn kysymyksiinsð tyynenð ja tðynnð riemua: "Minð nðin Herran!" Ja vielð samana iltana hðn lðksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elðmðn vedessð. Hðn meni sittemmin sinne joka pðivð, ja pðivð pðivðltð kasvoivat ihmisjoukot, jotka hðntð seurasivat. Nðytti siltð kuin jokaisesta marttyyrien kyyneleestð olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herðttðnyt vastakaikua tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressð, Rooma ja koko pakanamaailma oli kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa, ne, joita oli poljettu, joiden elðmð oli pelkkðð tuskaa ja kðrsimystð, kaikki sorretut, kaikki kðrsivðt, kaikki onnettomat riensivðt kuulemaan kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisið, ettð Hðn antoi ristiinnaulita itsensð vapahtaakseen heidðt heidðn synneistððn. Kun he siis l—ysivðt Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, l—ysivðt he sen, mitð ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekððn antaa; nimittðin rakkauden onnen. Mutta Pietari ymmðrsi nyt, ettei Caesar eivðtkð kaikki hðnen legionansa saattaisi voittaa elðvðð totuutta, ettei veri eivðtkð kyyneleet voisi sitð kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hðn ymmðrsi senkin, miksi Herra oli kððntðnyt hðnet takaisin tieltð: korskeuden, rikosten, hillitt—myyden ja voiman kaupunki oli oleva hðnen kaupunkinsa. Kaksinkertaisesti oli se oleva hðnen pððkaupunkinsa, sillð sieltð oli maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekð ihmisten ruumiit ettð sielut. SEITSEMáSKYMMENESENSIMáINEN LUKU. Vihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikððnkuin palveluksen pððttðjðisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin voittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka vartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kððntyivðt kristinuskoon ja kastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillð haavaa ollut Roomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar poissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion. Ensin iðkðstð apostolia ruoskittiin, kuten laki mððrðsi, ja seuraavana pðivðnð hðnet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen kukkulalle. Siellð hðnen tuli kðrsið rangaistus, joka hðnelle oli mððrðtty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivðt kansanjoukkoa, joka oli kerððntynyt vankilan edustalle. Heidðn kðsityksensð mukaan ei yksinkertaisen miehen kuoleman--varsinkin koska mies oli muukalainen--olisi pitðnyt herðttðð sellaista huomiota. He luulivat saattajia uteliaiksi katselijoiksi eivðtkð tietðneet, ettð he olivat uskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin rangaistuspaikalle. Puolenpðivðn jðlkeen vankilan portit vihdoin avautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellð. Aurinko aleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lðmmin. Pietarin ei tarvinnut kantaa ristiððn, koska hðn oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hðn jaksaisi liikuttaa sitð paikalta. Hðnen kaulaansakaan ei pantu kahleita, koskei tahdottu vaikeuttaa hðnen kðyntiððn. Hðn astui vapaana, ja hðnen ystðvðnsð saattoivat selvðsti nðhdð hðnet. Sinð hetkenð, jolloin hðnen valkea pððnsð ilmestyi sotamiesten kypðr—iden joukkoon, alkoi ihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksið, mutta pian ne vaikenivat, sillð vanhus oli niin hilpeð ja hðnen kasvoistaan loisti sellainen riemu, ettð kaikki ymmðrsivðt uhrin kulkevan voittoa eikð tappiota kohti. Voittoa kohti hðn kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt niin n—yrðnð, selkð kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana sotamiehið, tðysin arvokkaana. Hðn ei vielð koskaan ollut nðyttðnyt niin majesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja sotamiestensð ympðr—imðnð. Joka taholta kuului ððnið: £Pietari menee Herran luokse.£ Kaikki nðyttivðt unohtaneen, ettð hðntð odotti tuska ja kuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina ja tðydellisesti tietðen, ettð hðnen kuolemansa--Herran kuoleman jðlkeen--oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekð ettð hðnen kuolemansa oli lunastava tðmðn kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti koko maailman. Kummissaan pysðhtyivðt ihmiset tiellð katselemaan vanhusta, mutta uskovaiset laskivat kðtensð heidðn olkapðilleen ja lausuivat tyynesti: £katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja julistanut rakkautta maailmalle.£ Mutta he vaipuivat mietteisiin, lðksivðt pois ja puhuivat itsekseen: £totisesti ei tðmð voinut olla pahantekijð!£ Etempðnð vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto kulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten temppelipylvðikk—jen, joiden pððllð kaarteli syvð, tyyni, sininen taivas. Se kulki aivan ððneti, vain silloin tðll—in kalisivat sotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminðð. Pietari kuunteli hyminðð ja ilon loiste hðnen kasvoissaan kðvi yhð valoisammaksi: uskonheimolaisia oli tuhansia, hðnen silmðnsð tuskin ulottuivat nðkemððn heidðn joukkoaan. Nyt hðn tunsi, ettð hðn oli tðyttðnyt tehtðvðnsð, ettð se totuus, jota hðn koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli tempaava mukaansa kaikki ja ettei mikððn saattaisi sitð pidðttðð. Mietteissððn nosti hðn silmðnsð korkeutta kohti ja puhui itsekseen: £Herra, sinð kðskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa. Minð olen sen valloittanut. Sinð kðskit minun tehdð sen pððkaupungiksesi. Minð olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi, Herra, mutta minð tulen Sinun tyk—si, sillð minð olen paljon ty—tð tehnyt.£ Astuessaan temppelien ohitse puheli hðn niille: £te tulette olemaan Kristuksen temppelejð£. Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hðnen silmiensð edessð, virkkoi hðn sille: £sinun lapsesi tulevat olemaan Kristuksen palvelijoita£, ja hðn jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa hyvðn taistelun, tðyttðneensð tehtðvðnsð, olevansa vðkevð, tyyni ja suuri. Sotamiehet veivðt hðnet Pons Triumphaliksen kautta, siten tahtomattaan todistaen hðnen voittokulkuansa, sekð siitð eteenpðin Naumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivðt kulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, ettð sadanpððmies, joka pretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin ylimmðistð pappia, jota hðnen uskovaisensa ympðr—ivðt, ja pelkðsi ottaneensa matkaan liian vðhðn sotamiehið. Mutta tungoksesta ei kuulunut vðhintðkððn vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus kuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikððnkuin odottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, ettð Herran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet haudoistaan, ajattelivat todella, ettð ehkð nytkin tapahtuu joitakin merkkejð, jotka kuluttamattomasti piirtðvðt apostolin kuoleman vuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenððn: £entð jos Herra valitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hðn lupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa£. Siinð tapauksessa sulkeutuivat he Vapahtajan armolliseen huomaan. Mutta kaikkialla vallitsi tðydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi vuoristoon, joka tuntui lepðilevðn paahteessa. Saatto pysðhtyi vihdoin sirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan vðlille. Siihen rupesivat muutamat sotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja naulat jðivðt odottamaan valmistusten pððttymistð. Kansanjoukko, levollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympðrille. Auringon loisto ja kultaiset sðteet ympðr—ivðt apostolin pððtð. Viimeisen kerran kððntyi hðn kaupunkiin pðin. Kaukana laaksossa vieri vðlkkyen Tiber; toisella rannalla nðkyi Mars-kenttð, ylempðnð Augustuksen mausoleumi, alempana ððrett—mðt kylpylðt, joita Nero juuri oli alkanut rakennuttaa, vielð alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden takaa pilkoitti Septa Julia, porttikðytðvið, temppelejð, pylvðikk—jð, monikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa nðkyi vihdoin mðenrinteitð, kirjavanaan taloja ja vilisevið ihmispesið, jotka vðhitellen haihtuivat siniseen autereeseen. Hðnen edessððn oli Rooma, rikosten ja voiman, mielett—myyden ja kauneuden pesð, joka oli kohonnut maailman pððksi ja sortajaksi, sen laiksi ja rauhan yllðpitðjðksi, kaikkivoipa, voittamaton, ikuinen Rooma. Pietari seisoi sotamiesten ympðr—imðnð ja katseli sitð niinkuin valtias ja kuningas katselee perint—maataan. £Olet lunastettu ja olet minun£, lausui hðn sille. Mutta ei kukaan sotamiehistð, jotka kaivoivat kuoppaa ristið varten, eikð edes kukaan uskonveljistð saattanut aavistaa, ettð heidðn keskellððn seisoi kaupungin todellinen haltija, ettð Caesarit olivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevðt menojaan, vaan ettð tuo vanhus oli tððllð hallitseva lakkaamatta. Yhð alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kðvi suureksi ja punaiseksi. Koko lðnnenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet likenivðt Pietaria riisuakseen hðnet. Mutta hðn oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen oikean kðsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysðhtyivðt ikððnkuin olisivat sðikðhtyneet hðnen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeð pidðtellen, ettð hðn sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton. Mutta Pietari seisoi ððneti kummulla. Vihdoin hðn alkoi liikuttaa oikeaa kðsivarttaan ja teki sillð ristinmerkin, siten kuolinhetkenððn siunaten kaupungin ja kansan: "_Urbi et orbi!_" * * * * * Samana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali Tarsolaista Ostian tietð paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitðkin seurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kððntðnyt. Hðn tunsi likinnð seisovat tuttavat ja pysðhtyi heitð puhuttelemaan, sillð vartijat soivat hðnelle suurempia vapauksia, koska hðn oli Rooman kansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hðn Plautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttðren, ja kun hðn nðki hðnen nuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hðn hðnelle: £Plautilla, iankaikkisen lunastuksen tytðr, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin huntusi, jotta sillð sitoisin silmðni sinð hetkenð, jolloin menen Herran tyk—.£ Hðn otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hðnen kasvonsa olivat iloiset ja tyytyvðiset niinkuin ty—miehen, joka koko pðivðn on tehnyt ahkerasti ty—tð ja illalla palaa kotiin. Hðnen ajatuksensa olivat--kuten Pietarinkin--tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin vaipuneena katseli hðn tasankoa, joka oli hðnen edessðnsð, ja Albanian vuoria, jotka loistivat hðikðisevðssð valossa. Hðn muisteli matkojansa, vaivojansa ja t—itðnsð, muisteli taisteluja, jotka hðn oli voittanut, seurakuntia, joita hðn oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten taakse, ja tunsi, ettð hðn jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hðnkin tðyttðnyt velvollisuutensa. Hðn tunsi, ettei pahuuden tuuli enðð saattaisi puhaltaa pois hðnen siementððn. Hðn kulki kuolemaa kohti siinð varmassa tiedossa, ettð totuus, jonka hðn oli julistanut maailmalle, oli voittava, ja ððret—n riemu valtasi hðnen sielunsa. Tie rangaistuspaikalle oli pitkð, ja ilta alkoi jo langeta maille. Vuorten huiput kðvivðt purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vðhitellen vaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin tuli vastaan joukko orjia, ty—aseet olalla. Tien varrella olevien talojen pihamailla leikki lapsia ja ne jðivðt uteliaina katselemaan ohitse kulkevia sotamiehið. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa ja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen. Paavali kuuli tðmðn hartauden sðvelen, ja riemu tðytti hðnen sydðmensð, kun hðn ajatteli, ettð hðnkin tðhðn maailman suureen soittoon oli liittðnyt sðvelen, jota siinð ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko maailma oli ollut kuin £helisevð vaski ja kilisevð kulkunen£. Hðn muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hðn muisti neuvoneensa, ettð vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa k—yhille ja vaikka he osaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietðisivðt kaikki salaisuudet ja vaikka heillð olisi kaikki tieto, niin eivðt he mitððn olisi ilman rakkautta, joka on laupias, kðrsivðinen, joka ei pahaa pahalla palkitse, joka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kðrsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kestðð. Koko elðmð hðneltð oli kulunut tðmðn totuuden opettamiseen. Ja nyt hðn hengissð virkkoi itsekseen: mikð voima sitð taitaa vastustaa ja mikð mahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee ty—tð Caesar, vaikka hðnellð olisi kaksi vertaa enemmðn legionia, kaupunkeja, merið, maita ja kansoja. Ja voittajana hðn kulki saamaan palkkaansa. Vihdoin poikkesi saatto valtatieltð ja kððntyi kaitaiselle polulle, joka vei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lðhteellð sadanpððmies pysðytti sotamiehet, sillð oltiin perillð. Mutta Paavali heitti kðsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hðnen piti sitoa silmðnsð, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan sammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hðnen eteensð avautui ikððnkuin leveð valotie, joka vei taivaaseen, ja hengissð lausui hðn samat sanat, jotka hðn vðhðð ennen, tietðen tðyttðneensð tehtðvðnsð ja loppunsa likenevðn, oli kirjoittanut: £Minð olen hyvðn kilvoituksen kilvoitellut, juoksun pððttðnyt, uskon pitðnyt. Tðstedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.£ SEITSEMáSKYMMENESTOINEN LUKU. Roomassa jatkui hurja elðmð entiseen tapaansa. Nðytti siltð kuin kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhðisten pðitð katkottu niin armottomasti, ettð Nero niidenkin silmissð, jotka pitivðt hðntð jumalana, lopulta kðvi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin, kauhu tðytti kodit ja sydðmet, mutta portit seppel—itiin muratti- ja kukkak—ynn—ksillð, sillð kuolleita ei saanut surra. Aamulla herðtessððn kysyi jokainen itseltððn, joko hðnen vuoronsa tðnððn oli tuleva. Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan. Piso sai pððllððn maksaa salaliittohankkeensa, ja hðntð seurasi Seneca ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus, Afranius Quinetianus, Caesarin hillit—n mellastuskumppani Tullius Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus, Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja Sulpicius Asper. Toisten tðytyi kuolla mitðtt—myytensð, toisten pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tðhden. Caesar, jota salaliittolaisten suuri lukumððrðkin pelðstytti, asetti sotamiehið kaupungin muurien ympðrille ja piti sitð ikððnkuin piiritystilassa. Joka pðivð lðhetettiin sadanpððmiehið epðiltyihin taloihin viemððn kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen mððrððn, ettð kirjoittivat Nerolle mairittelukirjeitð, joissa kiittivðt Caesaria tuomiosta ja mððrðsivðt hðnelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes osa. Nðytti jo siltð kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he aikoivat sietðð hðnen veristð hallitustaan. Kosto kohtasi salaliittolaisten sukulaisia ja ystðvið, yksin tuttaviakin. Kun kauniiden, tulipalon jðlkeen rakennettujen talojen asukkaat vain kðvelivðt kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitð, ettð nðkisivðt joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen, Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen tðytyi kuolla siitð syystð, etteivðt he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus tuomittiin Senecan ystðvðnð; Rufius Crispukselta riistettiin £oikeus tuleen ja veteen£ sentðhden, ettð hðn ennen oli ollut Poppaean mies. Suurelle Traseakselle tuotti turmion hðnen hyveensð, monen tðytyi kuolla ylhðisen syntyperðnsð takia. Vihdoin teki Nero, ðkkinðisen vihanpuuskan valtaamana, lopun Poppaeastakin. Mutta senaatti yhð n—yrtyi hirveðn hallitsijan edessð, rakensi temppelejð hðnen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hðnen jumalallisesta ððnestððn, seppel—i hðnen kuvapatsaitaan ja asetti pappeja hðnen palvelukseensa, ikððnkuin hðn todella olisi ollut jumala. Pelko sydðmessð menivðt senaattorit Palatinukselle ylistðmððn £Periodoniceksen£ laulua ja mellastamaan y—llisissð juhlissa, alastomien ruumiiden, viinin ja kukkien keskellð. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka veri ja kyyneleet olivat h—ystðneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana Pietarin kylvðmð oras. SEITSEMáSKYMMENESKOLMAS LUKU. £Vinitius Petroniukselle: Tiedðmme tððllðkin, rakkaani, mitð Roomassa tapahtuu, ja mitð emme tiedð, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heitðt kiven veteen, leviðvðt aallot yhð etemmð ja etemmð. Sellainen pahuuden ja ilkeyden aalto on Palatinukselta virrannut aina tðnne asti. Kreikanmatkalla kðvi tððllð, Caesarin lðhettðmðnð, Carinas ja hðn ry—sti kaupungit ja temppelit, jotta tyhjð valtion rahasto saataisiin tðytetyksi. Ihmisten hien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa £domus aureaa£. Luultavasti siitð tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielð ole nðhnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielð ole nðhty. Tunnethan sinð Carinaksen. Chilon oli hðnen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai sovittaa elðmðnsð. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hðnen apulaisensa sentððn eivðt tulleet, luultavasti siitð syystð, ettei niissð ole temppelejð eikð aarteita. Sinð kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan sinulle ainoastaan, ettð elðmme unohdettuina, ja se vastaus sinulle riittðk——n. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, nðen tyynen lahtemme. Ursus istuu veneessð ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni kehrðð punaista lankaa vieressðni, ja puutarhassa, mantelipuiden varjossa laulavat orjamme. Oi tðtð rauhaa, rakkaani! Tððllð unohtuvat entiset tuskat ja kðrsimykset. Mutta eivðt kohtalottaret, kuten kirjoitat, puno elðmðmme lankaa nðin suloiseksi, vaan Kristus, rakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidðt siunaa. Ei tuska eikð kyyneleet ole meille vieraat, sillð oppimme kðskee meitð itkemððn itkevðisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua, jommoista ette te tunne, sillð ajallisen elðmðmme loputtua kohtaamme kaikki rakkaamme, sekð ne, jotka jo ovat kuolleet, ettð ne, jotka tulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidðn silmissðmme eivðt Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja menneet kunniaan. Meidðn henkemme nðkee heidðt, ja vaikka silmðmme vuodattavatkin kyynelið, niin sydðmemme riemuitsee heidðn riemustaan. Oi niin, rakkaani, olemme onnelliset, eikð meidðn onneamme taida mikððn jðrkyttðð, sillð kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidðt yhð suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun. Ja niin kuluvat tððllð pðivðmme ja kuukautemme ainaisessa sydðmen onnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska Hðnen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun aurinko laskee tai kun kuu pðilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian kanssa menneistð ajoista, jotka tuntuvat vain unennð—ltð. Mutta kun ajattelen, ettð tuo kallis olento, jota nyt joka pðivð saan sylkytellð sylissðni, on ollut niin likellð kidutusta ja kuolemaa, ylistðn koko sydðmestðni Herraa, sillð yksin Hðn saattoi hðnet riistðð surman suusta, pelastaa hðnet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius, olet jo nðhnyt kuinka tðmð oppi suo lohtua ja kestðvyyttð onnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistð kðrsivðllisesti ja rohkeasti katsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitð onnea se valaa jokapðivðiseen arkielðmððn. Katso, ihmiset eivðt tðhðn asti ole tunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentðhden eivðt he ole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynð koko heidðn onnettomuuteensa, sillð kuten aurinko levittðð valoa, niin rakkauskin levittðð onnea. Tðtð totuutta eivðt lainlaatijat eivðtkð filosofit ole opettaneet, ei sitð ole tunnettu Kreikassa eikð Roomassa, ja kun minð sanon £Roomassa£, niin merkitsee se £koko maailmassa£. Stoikkojen kuiva ja kylmð oppi, johon siveðt ihmiset turvautuvat, koventaa sydðmen kuin vaski ja tekee sen vðlinpitðmðtt—mðksi eikð paremmaksi. Mutta miksi minð sanon tðtð sinulle, joka olet saanut enemmðn oppia ja joka ymmðrrðt asiat paremmin kuin minð. Olethan sinðkin tuntenut Paavali Tarsolaisen ja monesti ja pitkðlti keskustellut hðnen kanssaan, tiedðt siis itse parhaiten, ettð koko teidðn filosofienne ja puhujienne oppi sen opin rinnalla, jota hðn julistaa, on helisevð vaski ja tyhjð sanojen kilinð, joka ei mitððn merkitse. Muistatko, minkð kysymyksen hðn sinulle teki? £Jos Caesar olisi kristitty, niin eik—hðn teidðn elðmðnne tuntuisi turvallisemmalta, ettek—hðn te varmemmin omistaisi, mitð omistatte, ja ettek—hðn levollisemmin katselisi huomista pðivððnne?£ Sinð sanoit minulle, ettð meidðn oppimme on elðmðn vihollinen, mutta minð vastaan sinulle, ettð vaikka minð jo kirjeeni alussa lausuin sanat: £olen onnellinen!£, niin eivðt ne laisinkaan riitð kuvaamaan onneani. Tðhðn vastaat sinð varmaan, ettð onneni on Lygia! Niin on, rakkaani! Sentðhden, ettð rakastan hðnen kuolematonta sieluaan ja sentðhden, ettð me rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tðmð rakkaus ei tunne eroa, petosta, muutosta, vanhuutta eikð kuolemaa. Sillð kun nuoruus ja kauneus katoavat, kun meidðn ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lðhenee, niin rakkaus yhð pysyy, koska meidðn sielumme pysyy. Olin Lygian tðhden valmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmðni avautuivat valoa nðkemððn, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut hðntð, sillð Kristus vasta minut opetti hðntð rakastamaan. Hðn on onnen ja rauhan lðhde. Ei minun sanani mitððn merkitse, mutta tosiasiat sen todistavat. Vertaapa teidðn pelkoanne, ylellisyyttðnne, teidðn epðvarmaa huomispðivððnne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka l—yhkððvðt kuin ruumiit haudassa--kristittyjen elðmððn, niin saat valmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidðn vuorillemme, missð tymbra lemuaa, meidðn varjoisiin —ljypuulehtoihimme ja rannoillemme, joita murattik—ynn—s peittðð, niin kðy vertausten tekeminen helpommaksi. Tððllð sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut, ja sydðmet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun tðytyy viihtyð tððllð, sillð sydðmesi on ylevð ja hyvð. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella lepoa, ja kun sinð opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillð ihminen saattaa vihata sitð, kuten Tigellinus ja Caesar tekevðt, mutta vðlinpitðmðtt—myydellð ei kukaan voi sitð kohdella. Oi Petroniukseni, sekð minð ettð Lygia toivomme hartaasti, ettð pian saamme sinut nðhdð. Pysy terveenð ja onnellisena ja tule!£ Kun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hðn oli nimittðin seurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perðssð olivat rientðneet sinne. Hðnen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan. Petronius tiesi, ettð hðnen tðytyi kaatua, ja ymmðrsi syyt siihen. Caesar alentui pðivð pðivðltð nðyttelemððn yhð alhaisempaa ilveilijðð, kulharia ja vaununohjaajaa, hðn upposi yhð sairaalloisempaan, likaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut £arbiter elegantiae£ tietysti kðvi hðnelle vain taakaksi. Kun Petronius vaikeni, piti Nero hðnen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hðn kehui, selitti Nero hðnen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi hðnen itserakkauttaan ja herðtti hðnessð kateutta. Sitðpaitsi kaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemððn mieli hðnen rikkauksiaan ja ihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tðhðn asti sððstetty vain siitð syystð, ettð hðnen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkð tarvittiin Kreikan-matkalla. Mutta vðhitellen oli Tigellinus ruvennut selittðmððn Caesarille, ettð Carinas sekð aistinsa ettð tietojensa puolesta voittaa Petroniuksen ja ettð hðn paljoa paremmin osaa jðrjestðð sekð kilpaleikit ettð vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjðlkeen ei Petronius enðð ollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentððn uskallettu lðhettðð hðnelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittðin varsin hyvin, ettð sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa y— pðivðksi ja elðð vðlittðmðttð muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista, ollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pððkaupungissa oli osoittautunut erinomaisen ty—kykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He tiesivðt, ettð hðn kykeni mihin hyvðnsð ja ettð hðntð Roomassa rakasti sekð kansa ettð pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut aavistaa mitð hðn tekisi, jos niiksi tulisi. Sentðhden katsottiin parhaaksi toimittaa hðnet pois kaupungista ja vasta maaseudulla kðydð hðneen kðsiksi. Hðn sai siis kðskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja noudattikin kðskyð, vaikka hðn kyllð aavisti salajuonta. Nðhtðvðsti ei hðn tahtonut ryhtyð julkiseen vastarintaan, tai ehkð hðnen teki mieli vielð kerran nðyttðð Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat kasvonsa ja vielð muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus. Tigellinus puolestaan syytti hðntð sillaikaa ystðvyydestð Scevinukseen, joka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat, jotka olivat jððneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivðt talon. Petronius ei osoittanut vðhintðkððn pelkoa tai hðmmennystð, kun hðn sen sai tietðð. Hymyillen hðn lausui augustianeille, jotka paraikaa olivat vieraina hðnen ihanassa huvilassaan Cumaessa: "Vaskiparta ei pidð suorista kysymyksistð, saattepa nðhdð, kuinka hðn kðy hðmilleen, kun kysyn, hðnk— on kðskenyt vangita £familiani£ pððkaupungissa." Sitten hðn kutsui heidðt juhlaan, jonka hðn aikoi viettðð ennenkuin tðstð lðhtisi £pitemmðlle matkalle£. Hðn oli juuri valmistamassa samaa juhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui. Kun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hðn hetkiseksi ajatuksiin, mutta sitten hðnen kasvonsa kirkastuivat ja hðn kðvi ystðvðllisen nðk—iseksi kuten tavallisesti. Vielð samana iltana kirjoitti hðn Vinitiukselle seuraavan kirjeen: £Minð iloitsen teidðn onnestanne ja ihmettelen teidðn sydðmiðnne, rakkaani. En nimittðin saattanut ajatella, ettð kahdelta rakastuneelta riittðisi ajatuksia kolmannelle, joka lisðksi on niin kaukana. Mutta te ette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisðksi minua tulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipðnne ja Kristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin runsaassa mððrin. Kunnioittakaa hðntð, jos niin on. Minð puolestani, rakkaani, olen sitð mieltð, ettð Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi pelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpð luulisin, ettð vainot lakkautetaan, koska sinð sen pojantyttðren kautta, jonka Tiberius aikoinaan naitti erððlle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille. Mutta koska sinð tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo vðitellð kanssasi. Niin! viekðð runsaat uhrit hðnen alttarilleen. Uhrautuihan Prometheuskin kansan tðhden, mutta eheu! Prometheus on luultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat ihmiset vakuuttavat nðhneensð Kristuksen omin silmin. Siinð suhteessa olen teidðn kanssanne yhtð mieltð, ettð Hðn on arvokkain kaikista jumalista. Paavali Tarsolaisen kysymyksen kyllð muistan ja luulenpa, ettð minulla olisi aikaa kðydð tervehtimðssð teitð Siciliassa, jos Vaskiparta vain elðisi teidðn oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja lðhteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista uskonnoista, mistð kreikkalaiset filosofit ikinð ovat keskustelleet. Mutta nyt minun tðytyy tyytyð vain lyhyeen vastaukseen. Tunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon. Kaikki muut ynnð koko kreikkalaisen ja meidðn stoikkojemme koulun myyn sinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivðt meidðn jumalamme voi sitð nðhdð Olympon kukkuloilta. Sinð, rakkaani, luulet teidðn Olymponne olevan vielðkin korkeammalla ja seisoessasi sen kukkulalla huudat minulle: £tule, ja sinð saat silmðillð nðk—aloja, joiden vertaisia et ikinð ole nðhnyt!£ Saatat olla oikeassa. Vastaukseni kuuluu kuitenkin: £ystðvð, eivðt minun jalkani pysty siihen!£ Kunhan nyt olet lukenut loppuun tðmðn kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa. Ei, sinð aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidðn oppinne sovi minulle! Pitðisik— minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat kantotuoliani, egyptilðisið, jotka lðmmittðvðt kylpyjðni, Vaskipartaa ja Tigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten voi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa l—ytyy ainakin satatuhatta ihmistð, joiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden silmðt ovat kierot tai pððt liian suuret. Kðsketk— minun rakastaa heitðkin? Mistð minð sen rakkauden saan, kun ei sydðmeni tunne sitð? Mutta jos teidðn jumalanne tahtoo, ettð minð heitð kaikkia rakastaisin, niin miksei hðn kaikkivaltiudessaan tehnyt heitð esimerkiksi Niobidien kaltaisiksi, joiden kuvan olen nðhnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa kauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidðn jumaliimme tarvitse uskoa, heitð saattaa kyllð silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles, Myron, Scopas ja Lysias tekivðt. Jos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydðt minua saattaa, niin en voisi. Mutta minð en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton sinne joutua. Sinð tiedðt, kuten Paavali Tarsolainenkin, ettð te joskus, Styx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillð saatte nðhdð Kristuksenne. Hyvð! Voithan silloin itse kysyð, olisiko hðn ottanut vastaan minut ynnð gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen toimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tðtð ajatellessa tðytyy minun nauraa, rakkaani, sillð sanoihan Paavali Tarsolainenkin, ettð Kristuksen tðhden tðytyy erota ruususeppelistð, juhlista ja nautinnoista. Tosin hðn lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minð vastasin hðnelle heti, ettð olen liian vanha vaihtaakseni onneani uuteen, ettð aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekð ettð orvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva suburralainen £lðhimðiseni£. Nyt tiedðn mitkð syyt tekevðt, ettei teidðn onnenne sovi minulle. Yksi syy on sentððn vielð mainitsematta, sillð sen olen tahtonut sððstðð viimeiseksi. Katso, Thanatos kutsuu minua. Teidðn elðmðssðnne alkaa aamu vasta koittaa, mutta minun aurinkoni on jo laskenut, ja hðmðrð ympðr—i minua. Toisin sanoen: minun tðytyy kuolla, rakkaani. Ei siitð kannata puhua pitemmðltð. On aivan luonnollista, ettð loppu on tðllainen. Sinð, joka tunnet Vaskiparran, ymmðrrðt sen helposti. Tigellinus on voittanut minut, tai oikeammin sanoen: hðn ei ole voittanut minua, mutta minun voittoni ovat loppuneet. Olen elðnyt oman mieleni mukaan ja kuolen niin kuin hyvðksi nðen. álk——n sydðmesi kðyk— murheelliseksi. Jumalat eivðt ole luvanneet minulle kuolemattomuutta, en siis saata pettyð missððn suhteessa. Sitðpaitsi sinð erehdyt, Vinitius, vðittðessðsi ettð yksin teidðn uskontonne opettaisi ihmisið kuolemaan levollisesti. Ei! Meidðn maailmamme tiesi ennenkuin te olitte syntyneetkððn, ettð kun viimeinen pikari on tyhjennetty, niin on aika lðhteð kotiin ja panna levolle--ja sen se vielðkin osaa tehdð tyynin mielin. Plato sanoo, ettð hyve on musiikkia, mutta viisaan elðmð harmoniaa. Jos tðmð pitðð paikkansa, niin kuolen, kuten olen elðnytkin, hyveellisenð ihmisenð. Lopuksi tahtoisin vielð tervehtið jumalallista vaimoasi samoilla sanoilla, joilla kerran tervehdin hðntð Auluksen talossa: £Monta erilaista kansaa olen nðhnyt, mutta sinun kaltaisiasi en tunne.£ Jos ihmisen sielu on enemmðn kuin Pyrrho edellyttðð, niin minun sieluni liitðessððn Oceanuksen ððrið kohti lentðð teidðn luoksenne ja istuutuu talonne lðheisyyteen perhosen tai, kuten egyptilðiset luulevat, haukan muodossa. Toisella lailla en enðð saata tulla. Mutta se sikseen! Muuttukoon Sicilia teille Hesperidien yrttitarhaksi, sirotelkoot ketojen, metsien ja lðhteiden jumalattaret kukkia tiellenne, ja pesik——t jokaiseen akantuskukkaan, joka teidðn talonne pilareja koristaa, valkeat kyyhkyset.£ SEITSEMáSKYMMENESNELJáS LUKU. Petronius ei erehtynyt. Kaksi pðivðð my—hemmin lðhetti nuori Nerva, joka aina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystðvðksi, vapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitð Caesarin hovissa oli tapahtunut. Petroniuksen kuolema oli jo pððtetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus lðhettðð hðnen luokseen sadanpððmies, jonka piti kðskeð hðnen pysyð Cumaessa odottamassa lðhempið mððrðyksið. Seuraavan lðhetin piti saapua muutaman pðivðn perðstð ja tuoda hðnelle kuolemantuomio. Petronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja virkkoi: "Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano hðnelle minun puolestani, ettð kiitðn hðntð sydðmeni pohjasta, sillð nyt voin ryhtyð toimenpiteihin ennen tuomiota." Hðn purskahti ðkkið nauruun, ikððnkuin hðn olisi keksinyt hyvðn tuuman, josta jo edeltðkðsin saattoi iloita. Samana iltana kiertelivðt orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia augustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan. Petronius itse vietti aamupðivðnsð kirjastossa. Kirjoitettuaan hðn kylpi, antoi vestiplican jðrjestðð pukunsa ja astui vihdoin loistavana ja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten hðn lðksi puutarhaan, missð pojat ja nuoret, saarilta tuodut kreikkalaistyt—t sitoivat ruususeppeleitð iltaa varten. Hðnen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat pððttelivðt kuitenkin, ettð jotakin erinomaista oli tekeillð, koska isðntð kðski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hðn oli tyytyvðinen, ja vain keveðt raipat kaikille niille, joiden ty— ei ollut hðnelle mieleen tai joiden selkðsaunat ja muut rangaistukset ennen olivat jððneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltðkðsin runsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, py—kin alle, jonka lehtiverkon lðpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle, ja kutsui luokseen Euniken. Tytt— tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel pððssð, ihanana kuin sulotar. Petronius istutti hðnet viereensð, silitti kevein kðsin hðnen ohimojaan ja alkoi katsella hðntð ihastuksella, jommoisella tuntija katselee mestarin kðsistð lðhtenyttð jumalallista kuvaa. "Eunike," virkkoi hðn, "tiedðtk—, ettet enðð pitkiin aikoihin ole ollut orjatar?" Tytt— loi hðneen tyynet, taivaansiniset silmðnsð, ravisti pððtððn ja vastasi: "Olenhan, herra, aina." "Ehket tiedð," jatkoi Petronius, "ettð tðmð huvila, orjat, jotka tuolla punovat seppelið, kaikki, mitð tððllð on, vainiot ja karjatkin tðstð pðivðstð alkaen ovat sinun omasi." Nðmð sanat kuultuaan Eunike sðpsðhti ja riistðytyi irti. Hðnen ððnessððn vðrisi levottomuus, kun hðn kysyi: "Miksi sinð sanot tðmðn minulle, herra?" Hðn likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelðstynein silmin katselemaan hðneen. Hetkisen perðstð hðn kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhð hymyili, vastaten hðnen katseeseensa ainoalla sanalla: "Niin." Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina py—kin latvassa. Petronius saattoi todella luulla, ettð hðnen edessððn oli valkea marmorikuva. "Eunike," virkkoi hðn, "tahdon kuolla tyynesti." Tytt— loi hðneen silmðnsð, ja hðnen hymynsð oli sydðntðsðrkevð. "Tottelen sinua, herra," kuiskasi hðn. Illalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet Petroniuksen vieraina ja tiesivðt, ettð Caesarinkin juhlat hðnen kutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkððn pððhðn ei pðlkðhtðnyt, ettð heidðn edessððn oli viimeinen £symposion£. Tosin monet tiesivðt, ettð Caesarin suuttumus pilvenð oli kierrellyt hienostunutta arbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina Petronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut kððntðð asiat parhain pðin. Ei kukaan siis saattanut edellyttðð, ettð kysymyksessð olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja tavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemððn kaikki epðilykset tyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hðn oli ilmoittanut haluavansa kuolla tyynesti ja jolle jokainen hðnen sanansa oli tuomion sana, esiintyi aivan tyynenð. Ainoastaan hðnen silmissððn kiilui outo tuli, mutta sitð saattoi pitðð riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pienið poikia, hiukset kytkettyinð kultaisiin verkkoihin. He asettivat vieraitten pððhðn ruususeppeleet ja kehoittivat heitð, vanhan tavan mukaan, ensinnð nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui vieno orvokkien lemu; valo tulvi erivðrisistð aleksandrialaisista laseista. Lavitsojen vieressð seisoi kreikkalaisia tytt—jð, joiden tehtðvðnð oli vilvoitella vieraitten jalat hyvðnhajuisilla voiteilla. Seinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa merkkið. P—ytð oli katettu loistavalla ylellisyydellð, mutta loisto ei hðirinnyt eikð painanut. Pðinvastoin se tuntui ikððnkuin itsestððn puhjenneen kukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui pitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei tððllð tarvitse pelðtð pakkoa eikð vaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettðð henkensð, jos sattuu kehumaan laulua tai runoja liian vðhðn tai liian paljon. Kun he nðkivðt valon ja murattik—ynn—ksillð koristetut viiniruukut, jotka olivat asetetut lumella tðytettyihin astioihin jððhtymððn, sekð mitð valituimmat ruoat, alkoivat heidðn sydðmensð sykkið ilosta. Puhe soi yhtenð surinana, ikððnkuin mehilðisparvi olisi surissut kukkivan omenapuun ympðrillð. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus, ylistysten tulva tai suutelo, joka liian ððnekkððsti painettiin jonkun valkealle olkapððlle. Juodessaan viinið varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita kuolemattomille jumalille, sulkeakseen isðntðvðen heidðn huomaansa ja suosioonsa. Se ei merkinnyt mitððn, etteivðt useimmat uskoneet jumaliin. Tapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepðsi Euniken rinnalla, jutteli Rooman uutisista, viimeisistð avioeroista, rakkaudesta, lemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli tullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat ilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan viinið pikaristaan sanoi hðn tekevðnsð sen ainoastaan Kypron herrattaren kunniaksi, koska hðn on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hðn yksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias. Hðnen puheensa oli kuin sðteilevð auringonpaiste, joka kunakin hetkenð valaisee uutta esinettð, tai kuin kesðinen tuuli, joka liikuttelee kukkia puutarhassa. Vihdoin hðn antoi merkin soittajille, ja silloin alkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat ððnet liittyivðt niihin. Sitten rupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jðseniððn. He olivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymðseudulta, ja verhotut lðpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptilðinen noita-akka vieraille tulevia asioita sateenkaarenvðristen kultakalojen liikkeistð, jotka olivat suljetut kristalliastioihin. Kun tðhðnkin huviin oli kyllðstytty, kohosi Petronius syyrialaisilta patjoiltaan ja virkkoi: "Ystðvðt! suokaa anteeksi, ettð minð nðin juhlassa kððnnyn puoleenne pyynn—llð: soisin, ettð jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hðn ensinnð varisti viinið jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni." Petroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillð koristetut ja mestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentðhden suuresti, vaikka lahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivðt ja ylistelivðt hðntð ððneensð; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan Olympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epðilivðt, ottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistð liian kallisarvoiselta. Petronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka vðlkkyi kaikissa taivaankaaren vðreissð ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja virkkoi: "Kas tðssð malja, josta minð valoin viinið Kypron herrattaren kunniaksi. álk——t tðmðn jðlkeen kenenkððn huulet koskettako sitð ja ðlk——t kenenkððn kðdet valako siitð viinið toiselle jumalattarelle." Hðn viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty sinipunertavilla safranikukilla, joten se sðrkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Nðhdessððn lðsnðolijain hðmmðstyneet kasvot puhkesi hðn puhumaan: "Rakkaat ystðvðt, iloitkaa ðlkððkð vaipuko mietteisiin! Vanhuus, voimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselðmðn loppuvuosien uskollisia tovereita. Mutta minð annan teille hyvðn esimerkin ja hyvðn neuvon: ihmisen ei tarvitse odottaa niitð, hðn saattaa lðhteð matkalle vapaaehtoisesti, kuten minð teen." "Mitð sitten aiot tehdð?" kuului levottomia ððnið. "Aion pitðð hauskaa, juoda viinið, kuunnella musiikkia, katsella nðitð jumalallisia muotoja, jotka nðette tðssð rinnallani, ja sitten nukkua, seppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvðsti Caesarille, ja tahdotteko kuulla, mitð tðssð olen kirjoittanut hðnelle viimeisenð tervehdyksenðni?" Hðn veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan: "Tiedðn, oi Caesar, ettð kðrsimðtt—mðnð odotat tuloani sekð ettð uskollinen sydðmesi y—t, pðivðt ikðv—i minua, ystðvððsi. Tiedðn, ettð tahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lðhettðð Tigellinuksen sinne, minne jumalat hðnet mððrðsivðt--kaitsemaan muuleja maasi ððriin, jotka perit myrkytettyðsi Domitianuksen. Suo minulle kuitenkin anteeksi, sillð vannon kautta Hadeksen ja kautta ðitisi, vaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi. Elðmð on suuri aarre, rakkaani, ja minð olen tðstð aarteesta osannut valita kalleimmat jalokivet, mutta elðmðssð on my—skin paljo sellaista, jota en enðð jaksa sietðð. Oi ystðvðni, ðlð luule minun sitð moittivan, ettð tapoit ðidin, vaimon ja veljen, ettð poltit Rooman ja lðhetit kaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinð Chronoksen jðlkelðinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi saattanut odottaa toisenlaista menettelyð. Mutta minun on mahdoton jaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinð tanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta perimið sððriðsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinð kurja esikaupungin runoilija!--tðtð eivðt voimani kestð, ja siksi haluan kuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiðsi, maailma nauraa sinulle, ja minð puolestani en enðð tahdo enkð taida punastua tðhtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin sinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillð enhðn ikinð ole ollut Kerberoksen ystðvð eikð minulla niinmuodoin ole syytð hðvetð sen ððntð. Jðð terveheksi, vaan ðlð laula! Murhaa, mutta ðlð kirjoita runoja, myrkytð ihmisið, mutta ðlð tanssi, polta kaupunkeja, mutta ðlð soita sitraa--tðtð kaikkea toivoo, lðhettðen sinulle viimeisen ystðvðllisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.£" Vieraat kauhistuivat, sillð he tiesivðt, ettei valtakunnan kadottaminen olisi saattanut olla Nerolle niin hirveð kolaus kuin tðmð kirje. He ymmðrsivðt my—skin, ettð miehen, joka sen oli kirjoittanut, tðytyi kuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kðvivðt kalmankalpeiksi, kun huomasivat, ettð olivat kuulleet kirjeen sisðll—n. Petronius yhð vain hymyili huoletonta, iloista hymyððn, ikððnkuin olisi ollut kysymys jostakin pienestð leikinteosta. ákkið hðn kððntyi lðsnðolijain puoleen ja lausui: "Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihðn kenenkððn ole pakko kerskailla kuulleensa tðmðn kirjeen sisðlt—ð, ja minð puolestani tulen kerskailemaan siitð ainoastaan Charonille, kun hðn kuljettaa minua joen poikki." Hðn viittasi luokseen kreikkalaisen lððkðrin ja ojensi hðnelle ranteensa. Silmðnrðpðyksessð sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella vy—llð ja avasi kðden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle ja Euniken vaatteille. Tytt—, joka piteli Petroniuksen pððtð, kumartui hðnen puoleensa ja lausui: "Luuletko, herra, ettð minð sinut heitðn? Vaikka jumalat lupaisivat minulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin seuraisin sinua." Petronius hymðhti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja sanoi: "Tule mukaani." Hetkisen perðstð hðn lausui: "Sinð olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!..." Tytt— ojensi lððkðrille ruusunkarvaisen kðsivartensa, ja hetkisen perðstð alkoi hðnenkin verensð vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen. Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa runoilija valittaa kerran l—ytðneensð oven edestð Afroditen viluisen, itkevðn lapsen; hðn otti sen, lðmmitti sitð, kuivasi siivet, mutta palkaksi ampui kiittðmðt—n lapsi nuolensa hðnen sydðmeensð ja samassa rauha jðtti hðnet... Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua kðski Petronius tuoda lisðð viinið ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka istuivat likinnð, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista, jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hðn kutsui kreikkalaisen ja kðski hðnen hetkiseksi sitoa suonensa. Hðnen oli nimittðin tullut uni, ja hðn sanoi vielð tahtovansa antautua £Hypnoksen£ helmaan, ennenkuin Thanatos ikipðiviksi nukuttaisi hðnet. Hðn vaipuikin uneen, ja hðnen herðtessððn lepðsi tyt—n pðð jo valkeana kukkana hðnen rinnallaan. Silloin hðn laski sen patjalle ja katseli sitð vielð kerran. Sitten suoni taasen avattiin. Laulajat olivat hðnen viittauksestaan virittðneet uuden Anakreonin laulun, ja sitrat sðestivðt hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan. Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sðvelet olivat vaienneet, kððntyi hðn vielð vieraitten puoleen ja lausui: "Ystðvðt, my—ntðkðð, ettð meidðn kanssamme katoaa..." Lause jði kesken. Hðnen kðsivartensa kiertyi vielð viimeisellð liikkeellððn syleilemððn Eunikeð, sitten vaipui pðð patjoille--hðn oli kuollut. Lðsnðolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat kuvapatsaat, ja kðsittivðt, ettð heidðn kanssaan todella katosi kaikki, mitð heidðn maailmaansa oli jððnyt jðljelle ja mitð saattoi sanoa sisðll—ksi, nimittðin runous ja kauneus. JáLKIKIRJOITUS. Kapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet, nðytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennellðneljðttð ikðvuodellaan, eikð kukaan uskaltanut toivoa, ettð maailma jo pððsisi rauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, ettð edellistenkin hallitsijain aikana monesti oli syttynyt kapinoita ja ettð ne olivat menneet menojaan, tuottamatta minkððnlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen aikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja Germanicus reinilðisten. £Kuka sitðpaitsi--sanoivat ihmiset--voisi perið vallan Neron jðlkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen sukulaiset ovat saaneet surmansa hðnen kðskystððn?£ Toiset katselivat jðttilðiskokoista kuvapatsasta, joka esitti hðntð Herkuleksena, ja tulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikððn maan mahti pysty kukistamaan sellaista voimaa. Oli niitðkin, jotka ikðv—ivðt hðntð kun hðn oli Akaian-matkallaan, sillð Helius ja Polythetes, joille hðn oli uskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vielðkin verisemmin kuin hðn. Kukaan ei ollut varma elðmðstððn eikð omaisuudestaan. Laki lakkasi suojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivðt merkityksensð, perhesiteet h—ltyivðt ja sydðmet kðvivðt niin pelkurimaisiksi, etteivðt uskaltaneet edes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, ettð Caesar oli saavuttanut aivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitð ja kilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkðksi veriseksi, hullunkuriseksi mellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden loppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen. Sillð lailla kaiketi jatkuisi elðmðð! Caesar puolestaan, jolle kapina oli antanut hyvðn tilaisuuden uusiin ry—st—retkiin, vðlitti vðhðt legionien kapinasta ja Vindexistð. Pðinvastoin hðn monesti ilmoitti olevansa hyvillððn kapinasta. Akaiasta ei hðn olisi tahtonut lðhteð millððn. Vasta kun Helius ilmoitti, ettð viivyttelemisestð saattaa seurata valtakunnan menettðminen, lðksi hðn Napoliin. Siellð hðn taasen lauloi ja soitti eikð ottanut korviinsakaan tietoja asiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien kapinoissa ollut johtajaa, mutta ettð tðmðn kapinan etunenðssð seisoi mies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja tottunut soturi. £Tððllð--vastasi Nero--kuuntelevat minua kreikkalaiset, ainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.£ Hðn huomautti, ettð taide ja kunnia ovat hðnen ensimðinen pððmððrðnsð. Mutta kun hðn vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen hðntð huonoksi taiteilijaksi, suuttui hðn ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius oli iskenyt hðnen sydðmeensð ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen, avautuivat taasen, ja hðn pððtti pyytðð senaatilta hyvitystð kuulumattomasta solvauksesta, jonka hðn oli kðrsinyt. Matkalla hðn sattumalta nðki pronssiin valetun ryhmðn, joka esitti roomalaisen ritarin voittamaa gallialaista pððllikk—ð. Tðtð hðn piti hyvðnð enteenð ja sittemmin ei hðn enðð muistanutkaan legionien kapinaa eikð Vindexið, jollei mahdollisesti tehdðkseen niistð pilkkaa. Hðnen tulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinð ollut nðhty. Hðn ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt voittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittðvð, jotta saatto pððsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat hðntð vastassa. Muurit tðrisivðt huudoista: £Terve Augustus, terve Herkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen, kuolematon!£ Hðnen perðssððn kannettiin voitettuja seppeleitð ja tauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hðn oli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hðn oli voittanut. Nero itse oli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hðn tuon tuostakin kððntyi augustianien puoleen, jotka hðntð ympðr—ivðt, ja sanoi: £mitð Caesarin voittokulku oli tðmðn rinnalla?£ Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi satuttaa kðtensð sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli sellaisen ajatuksen mahtua hðnen pððhðnsð. Hðn tunsi todella olevansa olympolainen ja siten kaiken vaaran ylðpuolella. Hðnen mielensð oli tulena ja liekkinð, ja joukkojen kiihko yhð kiihoitti hðntð. Olihan luonnollista, ettð tðllaisena voiton pðivðnð sekð Caesar ettð kaupunki ja koko maailma kadotti jðrkensð. Kukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nðhdð vaaran kuilua. Vielð samana iltana olivat temppelien muurit ja pylvððt tðynnð kirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, ettð hðntð pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hðnen taiteestaan. Suusta suuhun kulki lause: "Hðn lauloi, kunnes herðtti kukot (gallos)." Kaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertðessððn kasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kðvivðt levottomiksi. Edellisten aikojen epðvarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivðt he uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja ajatellakaan. Nero yhð vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Hðntð huvitti tðllð haavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet, vedellð kðyvðt urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella. Lapsellisena ja kykenemðtt—mðnð kaikkiin jðrkeviin tuumiin ja tositoimiin kuvitteli hðn voivansa torjua vaaran suunnittelemalla suurenmoisia nðytelmið ja kilpaleikkejð. Kun hðnen likeisimpðnsð huomasivat, ettei hðn laisinkaan vðlitð jðrkikeinoista eikð sotavðestð, vaan keskittðð kaikki ajatuksensa keksimððn sattuvia ja vaaraa kuvaavia lausetapoja, kðvivðt he aivan neuvottomiksi. Toiset pððttelivðt hðnen koettavan lauseillaan huumata sekð itseððn ettð muita, vaikka hðnen sieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hðnen kðyt—ksensð muuttui todella kuumeentapaiseksi. Hðnen pððhðnsð pðlkðhti joka pðivð tuhansia uusia tuumia. Vðlistð hðn valmistui sy—ksymððn suin pðin vaaraa vastaan, kðski panna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret amazoneiksi ja lðhteð johtamaan legioneja itðð kohti. Samassa hðn sentððn tuli ajatelleeksi, ettð oli paras kukistaa gallialaisten legionien kapina laululla eikð sodalla. Ja hðnen tðytyi hymyillð, kun hðn ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennððn laululla. Sotamiehet kerððntyvðt hðnen ympðrilleen vedet silmissð, mutta hðn hyrðilee heille voittolaulua, ja sitten alkaa sekð hðnelle ettð Roomalle kultainen aikakausi. Vðlistð hðn huusi verta ja kostoa, vðlistð hðn vakuutti tyytyvðnsð Egyptin herrauteen. Vðlistð hðn muisti noitien ennustaneen, ettð hðnestð tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hðn nautti siitð ajatuksesta, ettð niin mainio laulaja kuin hðn aina ansaitsee leipðnsð missð tahansa. Jos hðn lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin maat ja manteret tulevat ihailemaan hðntð kirjailijana, jonka vertaista ei ihmiskunta vielð ole nðhnyt. Hðn reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltð, muutti mielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi fantastiseksi, hirveðksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia huudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyynelið ja verta. Mutta pilvi idðssð kðvi pðivð pðivðltð uhkaavammaksi. Mitta oli tðysi, hurja nðytelmð kallistui nðhtðvðsti loppuansa kohti. Kun hðn sai kuulla, ettð Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan, valtasi hðnet vimma ja raivo. Hðn rikkoi kesken kemujen pikarit ja kaatoi nurin p—ydðt sekð antoi sellaisia kðskyjð, ettei Helius eikð edes Tigellinus uskaltanut tðyttðð niitð. Hðn saattoi kðskeð, ettð kaikki Roomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, ettð kaupunki uudestaan sytytettðisiin tuleen, ettð pedot pððstettðisiin irti arenarioista tai ettð Aleksandria muutettaisiin pððkaupungiksi. Kaikki tðmð oli hðnen silmissððn suurta, ihmeellistð ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta hðnen kaikkivaltiutensa pðivðt olivat jo menneet ja hðnen entiset rikostoverinsakin rupesivat pitðmððn hðntð hulluna. Vindexin kuolema ja epðsopu kapinallisten legionien kesken nðytti kuitenkin taasen kallistavan vaakaa hðnen puolelleen. Uudet juhlat, voitot ja kuolemantuomiot olivat tðydessð vauhdissa Roomassa, kun erððnð y—nð pretorianien leiristð vaahtoavan hevosen selðssð tulla karautti airut ilmoittamaan, ettð sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet kapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi. Caesar nukkui kun airut saapui, mutta herðttyððn hðn turhaan huusi vartijaa, jonka —isin piti vartioida makuuhuoneen oven edessð. Palatsi oli aivan autio. Orjat ry—stelivðt minkð vain irti saivat etðisemmissð nurkissa. Kun he nðkivðt Caesarin, pelðstyivðt he, mutta hðn sai yksinððn harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epðtoivoissaan minkð jaksoi. Vihdoin hðnen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hðnen avukseen. He kehoittivat hðntð pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole vðhððkððn aikaa vitkastelemiseen, mutta hðn yhð kuvitteli, ettei ole mitððn hðtðð. Entð jos hðn pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille, niin eik—hðn senaatti heltyisi hðnen kyynelistððn ja hðnen sanoistaan? Jos hðn kðyttðisi hyvðkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja nðytelmðkykyðnsð, niin voisiko kukaan maailmassa hðntð vastustaa? Eik—hðn hðnen annettaisi olla edes Egyptin prefektinð? Mutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivðt he vielðkððn uskaltaneet sanoa hðnelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, ettð kansa voi repið hðnet kappaleiksi ennenkuin hðn pððsee Forumille, ja uhkasivat heittðð hðnet yksin, jollei hðn paikalla nousisi hevosen selkððn. Phaon tarjosi hðnelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla puolen. Hetkisen perðstð he istuivat hevosen selðssð, pðð viitan peitossa, ja riensivðt kaupungin ulkopuolelle pðin. Y— alkoi jo hðipyð. Kaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellð tððllð kaupungilla liikkuili sotamiehið, yksitellen tai pienissð ryhmissð. Ei ollut enðð pitkð matka leirille, kun Caesarin hevonen ðkkið pelðstyi ruumista, joka sattui olemaan tiellð, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta ratsastajan pððstð, ja sotamies, joka juuri kulki hðnen ohitseen, tunsi hðnet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ðllistytti hðnet kuitenkin niin, ettei hðn muuta voinut kuin tehdð kunniaa. Kun he ratsastivat pretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisið huutoja Galban kunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmðrsi, ettð kuoleman hetki oli tulossa. Hðnet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hðn sanoi nðkevðnsð mustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. áidin, vaimon ja veljen kasvot hðn tunsi. Pelko pani hampaat hðnen suussaan kalisemaan, mutta samalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hðnen kulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa--kas siinð traagillisuuden huippu! Hðn oli uskollinen itselleen ja nðytteli osansa loppuun asti. Hðnet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hðn teki kaiken voitavansa saadakseen lðsnðolijoita sðilyttðmððn jokaisen hðnen sanansa tulevaisuudelle. Vðlistð hðn sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui Spiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa kuoliniskun. Vðlistð hðn lausui: £áiti, vaimo, isð mua kuoloon kutsuvat!£ Tuon tuostakin vðlðhti hðnen mieleensð lapsellinen ja turha toivon kipinð. Toiselta puolen hðn tiesi kuoleman likenevðn, toiselta puolen ei hðn uskonut siihen. Nomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missð Pietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin huvilalle. Siellð eivðt miehet enðð salanneet hðneltð, ettð hðnen tðytyi kuolla. Hðn kðski siis kaivaa haudan ja pani maahan pitkðkseen, jotta hðnestð voitaisiin ottaa tarkka mitta. Mutta kun hðn nðki tuoreen, maasta kaivetun mullan, valtasi hðnet kauhu. Hðnen pulleat kasvonsa kalpenivat ja otsalle nousi hikikarpaloja, jotka olivat kuin suuret kastepisarat. Sitten hðn rupesi riisuutumaan, vakuuttaen vapisevalla nðyttelijðnððnellð, ettei hetki laisinkaan vielð ollut tullut. Pian hðn siteerasi tðyttð kyytið. Vihdoin hðn pyysi, ettð hðnen ruumiinsa poltettaisiin. £Mikð taiteilija nyt meneekððn maailmasta!£ toisteli hðn ikððnkuin ihmeissððn. Samassa toi Phaonin airut tiedon, ettð senaatti oli tuominnut £parricidalle£, vanhempien murhaajalle tavanmukaisen rangaistuksen. "Mikð tavanmukainen rangaistus sitten on?" kysyi Nero kalpein huulin. "Kurkkusi lðvistetððn kolmikðrjellð ja siinð sinut ruoskitaan kuoliaaksi. Ruumiisi heitetððn sitten Tiberiin! vastasi Epaphroditos armottomasti." Nero paljasti rintansa. "Sitten tðytyy kiirehtið!" virkkoi hðn luoden silmðnsð taivasta kohti. Hetkisen perðstð hðn vielð toisti: "Mikð taiteilija meneekððn maailmasta!" Samassa kuului kavioiden kapsetta: sadanpððmies sotamiehineen varmaan saapui vaatimaan Vaskiparran pððtð. "Joudu!" huudahtivat vapautetut. Nero tðhtðsi veitsellð kaulaansa, mutta kosketti sitð aivan arasti. Saattoi selvðsti huomata, ettei hðn ikinð uskaltaisi ty—ntðð asetta syvðlle. Silloin Epaphroditos ðkkiarvaamatta tuuppasi hðnen kðttððn niin, ettð veitsi upposi kahvaan asti. Neron silmðt pullistuivat suuriksi, hirveiksi ja pelðstyneiksi. "Sinð saat elðð!" huusi sadanpððmies ovelta. "Tulet my—hððn!" vastasi Nero kðheðsti. Sitten hðn lausui: "Kas tðmð on uskollisuutta!" Silmðnrðpðyksessð painui kuoleman leima hðnen kasvoilleen. Veri rðiskyi tummina sðteinð puutarhan kukkasille. Jalat potkivat vielð maata--sitten hðn kuoli. Seuraavana aamuna kððri uskollinen Acte hðnet kallisarvoisiin kankaisiin ja poltti hðnet hyvðnhajuisista puista tehdyllð roviolla. * * * * * Ja niin meni Nero menojaan kuten menee tuulispðð, myrsky, tulipalo, sota tai rutto. Mutta Pietarin basilika hallitsee vielðkin Vaticanuksen kukkulalta kaupunkia ja maailmaa. Entisen Porta Capenan luona on tðnðkin pðivðnð pienoinen kappeli, jossa saattaa eroittaa kuluneen kirjoituksen: _Quo vadis, Domine?_ * * * * * End of the Project Gutenberg EBook of Qvo vadis, by Henryk Sienkiewicz *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK QVO VADIS *** ***** This file should be named 15010-8.txt or 15010-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: https://www.gutenberg.org/1/5/0/1/15010/ Produced by PG Distributed Proofreaders Online Team Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at https://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at https://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit https://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: https://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.