Pieni hanhipaimen Yrjö

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74053 *** PIENI HANHIPAIMEN YRJÖ Toimittanut P. Palmqvist Suomentanut S. Hirvonen Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1884. Pieni Hanhipaimen Yrjö. Eräänä sunnuntai-aamuna sangen varhain avattiin talonpojan tuvan ovi. Tämä tupa oli lähellä hupaista, kaunista kylää Saksanmaalla. Noin neljäntoista-vuotias poika tuli tuvasta ulos ja katseli ympärillensä kartanolla, jossa kaikki vielä oli hiljaa. Hän näytti olevan varsin tyytyväinen siitä, ettei yhtään ihmistä näkynyt. Wielä verhosi koko paikkakuntaa puolihämärä, joka on ennen päivän tuloa, ja joka puhuu niin omituista kieltä sydämelle, kun vielä ei yhtään ihmis-ääntä kuulu eikä yksikään ihmiskäsi ole vielä aloittanut työtänsä — kun kaikki vielä on hiljaa, silloin huomaa halukas kuulija Jumalan äänen luonnossa. Se puhuu tosin ainakin, mutta tuntuu, ikäänkuin hiljaisena, juhlallisena aamuhetkenä olisi parhain tilaisuus kuulla, mitä se sanoo ihmissydämelle. Oletkos kuullut ja ymmärtänyt sitä? Yrjö — se oli pojan nimi — kuuli tosin osaksi tätä salamielistä puhetta, sillä hän seisoi hetkisen niinkuin kynnykselle kiinikasvaneena. Miksi seisoi hän näin? Katseliko hän pilviä, jotka ylhäällä taivaalla muodostuivat kummallisiksi kuvioiksi? Taikka kuulteliko hän lintua, joka lähellä olevassa metsässä visersi aamuvirttänsä, tahi kartanolla kasvavain suurten lehmusten suhinaa, joita aamutuuli heilutteli? Ei mitään näitä — luultavasti hän ei ajatellut ensinkään näitä. Hän meni kaivolle, pesi kasvonsa, pesipä samalla myöskin pois pari isoa kyyneltä, katsoi vielä kerran ikkunaan, missä kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja näin hiipi hän sitte ulos pihaveräjästä. "Yrjö, mitä tämä merkitsee? Mihin näin aikaisin ja miksi näin varovaisesti? Ethän toki pahoilla teillä vielä liene?" Yrjö valitsi pienen käymätien, jota kutsuttiin "Jumalan levoksi", sentähden, että se vei hautausmaalle, jossa ainakin ruumis saa levätä. Mitä lähemmäksi poika tuli tätä paikkaa, sitä enemmän kiirehti hän kulkuansa. Kun lapsi rientää isäänsä tahi äitiänsä kohtaamaan, käypi se kyllä nopeasti. Niin oli Yrjönkin -Yrjö-raukankin laita. Sillä kirkkomaassa makasi kaksi väsynyttä matkustajaa, joita hän heidän eläissänsä oli sanonut isäksi ja äidiksi. Edellinen oli kuollut useita vuosia sitte, mutta juuri tänäpänä vuosi takaperin hän oli saattanut äitinsä hautaan. Pian löysi hän sen pienen kummun, jossa niin paljon hänelle rakkaita lepäsi. Siinä istahti hän — ainoalle omaisuudellensa maailmassa, nojautui ristiä vasten ja itki. Sitä ei kenenkään sovi ihmetellä. Mutta hän ei itkenyt toivottomana. Lyhyt ja onnellinen elämä oli hänellä ollut niinkauan kun hänen äitinsä eli. Hän saattoi vieläkin nähdä hänet niin selvästi, kuin jos hän olisi eilen istunut hänen vieressänsä. Äiti rukoili hänen kanssansa, vei hänet Herransa ja Wapahtajansa Jesuksen Kristuksen tykö ja puhui aina Hänestä lasten hellimpänä ja rakkaimpana ystävänä. Ja tämä ystävä oli vielä jälellä, vaikka äiti oli poissa. Herra Jesus pysyy maailman loppuun asti. Pilvet pallistuivat nyt kirkkaalla kullalla ja ensimäiset auringon säteet pistäytyivät näkyviin. Silloin nousi Yrjö ja katsoi selvällä, riemullisella katseella taivaan kunniaan. Isätön ja äiditön orpo ei enää itkenyt. Mitä olikaan tapahtunut, joka oli saattanut hänet iloiseksi? Kuka oli kuivannut hänen kyyneleensä? Oliko joku enkeli kuiskannut jotakin hänen korvaansa? Olipa todellakin. "Enkelit ovat palvelevaiset henget, palvelukseen lähetetyt niille, jotka autuuden perimän pitää." "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssas; älä harhaele, sillä minä olen sinun Jumalas; minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua ja tuen myös sinun minun vanhurskauteni oikealla kädellä." Tällaisen sanoman antoi Herra Jesus Yrjölle. Onko siis ihmeellistä, että poika tuli iloiseksi, pyhki kyyneleensä ja viritti virren Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi? "Kun sä, kaiken hyvän lähde, Olet sydämessäni, Enpä sure vaivan tähden, Huoleta en mieltäni. Herra, kun oot minulla, Puutett' ei oo sielulla. Kenen sä oot tavarana, Hän on onnen voittajana." Kenen Hän lohduttaa, se tulee todella lohdutetuksi. Yrjö palasi jälleen kotiinsa, jossa ensiksi näimme hänen, Kankuri-Hannun luokse, joka äidin kuoltua oli ottanut hänet tykönsä lupauksella, että jos hän käyttäisi itsensä hyvin, saisi hän rengin paikan aikaa sovittaen hänen luonansa. Ei kukaan ollut huomannut hänen poissa-oloansa näinä aamun ensimäisinä hetkinä. Hän meni nyt talliin, leikkasi ruohoa, kantoi sisälle pieniä puita elatus-äidillensä, teki valkean, juotti elukat, autti lemmikkiänsä pikku Pietaria sukkia ja kenkiä jalkaan vetäessä ja oli niin palvelevainen ja nöyrä kaikkia kohtaan, sekä teki askareensa niin raittiilla mielellä, että emäntä suurella mielihyvällä ja sääliväisyydellä katseli sitä ja ajatteli itseksensä: "Jos hän tuota pitkittää noin oivallisesti, niin minä ostan markkinoilla hänelle uuden liivin" Ja kylläpä hän sitä tarvitsikin. Kankuri-Hannun välityksellä sai Yrjö seurakunnassa toimen, joka tuotti hänelle vuosittain muutamia riksiä rahaa. Hän oli, näet, paastosta asti seurakunnan hanhipaimenena. Saksanmaalla on tavallista, että jokaisessa talonpoikaistalossa on hanhia, ja kylissä on kullakin, vaikka ei ole peltoa eikä niittyä, kuitenkin hanhensa. Aamuin ja illoin toimitti Yrjö askareitansa isäntäväen luona, mutta muun osan päivää mietti hän Hirvenhypyllä — se oli vuoren nimi, jonne hän joka päivä vei hanhet laitumelle. Yrjö ei paheksinut toimitustansa. Hänellä oli siinä tilaisuus vapaasti ajatella. Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, kun hän tänä sunnuntai-aamuna matkaeli verkalleen kylän läpi siivillisen karjansa kanssa. Melkein joka ovella hän pysähtyi, puhalsi torveensa, joka tosin ei ollut varsin sulosointuinen ja sai aina lisäksi hanhen tahi hanhen poikasen, joka iloisesti kaakottaen tuli kallistellen toisten luokse. Sitäkös oli hauska nähdä. Jospa vaan olisi ymmärtänyt heidän kieltänsä! Yrjölle ei tämä ollut niin ymmärtämätöntä, kuin muille. Hänen ja hanhien välillä oli jonkunlainen salainen käsitys. Hän yhtyi heidän, iloihinsa. Kun ne uivat ja loiskivat lammikossa, teki se hänelle niin hyvää, ja kun keltaiset nokat iloisesti kahahtelivat ympäriinsä ja söivät viheriällä ruohomatolla, josta löysivät kaikenlaista mieluista, tuntui hänestäkin rattoisammalta. Hän piti paljon näistä eläimistä, ei sentähden, että ne tuottivat hänelle 10 riksiä Martin markkinoiksi, vaan sentähden, että ne olivat Jumalan luotu teko, ja hän kuvitteli mielessänsä, että nekin rakastavat häntä eikä olleet välinpitämättömät hänen ystävällisille sanoillensa, joilla hän heitä puhutteli. Kun juuri toisen kerran soitettiin jumalanpalvelukseen, seisoi Yrjö kirkkoherran ikkunan edustalla. Siinä kai'utti hän kauniimpia säveleitä, joita hän voi saada paimen torvestansa. Tämän kuuli pastorska, joka heti avonaisesta ikkunasta huusi hänelle iloisesti "hyvää huomenta," lähti ulos ja käski piian laskea huoneesta pari nuorta hanhea, joiden piti nyt ensi kertaa menemän laitumelle muiden kanssa. "Yrjö," sanoi ystävällinen rouva, "pidä tarkka huoli näistä nuorista hanhista, sen minä sanon sinulle. Sinun tulee aina pitää niitä silmällä; sillä ne eivät ole vielä tottuneet olemaan ulkona muiden kanssa." "Kyllä, hyvä pastorska, sen minä teen kyllä," sanoi poika ja nosti kunnioittaen lakkiansa. "Ei mitään saa niille tapahtua — minä vartioitsen niitä niin hyvin." "Niin, ole kaikin mokomin valpas niiden suhteen. Sinä tiedät, että minä pidän varsin paljon kaikista pikku-eläimistäni, ja nämä omat minulle erittäin rakkaat; ne ovat ruokitut täällä kotona; minä olen joka päivä itse katsastanut niitä." "Jumala varjelkoon niille tapahtumasta mitään," sanoi Yrjö, ja tätä ei hän sanonut ajattelematta, niinkuin Jumalan nimen turhaan lausuja, vaan hän piti tärkeänä kutsumuksensa, jota hän ei voisi hoitaa Jumalan avutta. "No, hyvästi sitte, Jumala olkoon kanssasi, Yrjö," sanoi rouva ystävällisesti ja meni jälleen sisälle laittamaan itseänsä kirkkoon. Werkalleen vaelsi Yrjö tietä ulospäin hoidettavainsa ja Fylaksin kanssa. Lukukammarinsa ikkunassa seisoi pastori ajatuksiin vaipuneena ja katsoi heidän jälkeensä. "Yrjö-parka," ajatteli hän, "oletko sinä koko seurakunnassa ainoa, jolla ei ole sunnuntaita? Kaikki muut lepäävät sabattina — he voivat ainakin tehdä niin, jos tahtoivat — ja he voivat käydä Jumalan huoneesen, kun soitetaan yhteen — mutta sinä et saa. Ja sinullakin on sydän, joka tarvitsee — joka kentiksi halajaa elämän leipää. Sinä haluat ehkä elämän lähteestä vahvistavaa juomaa, joka saattaa antaa sinulle voimaa tulevan viikon työhön. Ah, kuinka en ennen ole ajatellut tätä, enkä oikaissut tuota vääryyttä! Syntihän on antaa asian näin jatkua." "Minä en tiennyt sitä," sanoi paha sydän, joka tahtoi puolustaa itseänsä. "Niin, mutta sinun olisi pitänyt tietää se. Miksi et sinä nähnyt, kuullut etkä ajatellut sitä vahinkoa, joka syntyi näin laumasi yhdelle jäsenelle? Se oli synti!" Murheellisena katsahti pastori pojan Perään, joka ikäänkuin elävänä nuhteena tuli hänen omalletunnollensa. Yrjö ei ollut vielä kaukana pappilasta. Fylaks teki kyllä tehtävänsä, mutta ei hanhet sentään kiirehtineet. Monta pysähdystä oli heillä tänä sunnuntai-aamuua. Milloin survasi uroshanhi pari nuorta hanhea kumoon, kun hän kallistellen kulki tiellä, milloin taas erosi joku heistä syrjään ja synnytti epäjärjestystä. Yrjön täytyi kääntyä takaisin auttamaan yhtä jaloilleen kaatunutta hanhea, joka oli erittäin kömpelö ja kykenemätön auttamaan itseänsä. Kun hän näin kääntyi lukukammariin päin, näki pastori hänen kapeat, laihat kasvonsa. Uskolliset, isot silmät olivat myös samaan suuntaan käännetyt. Pastorista näytti, kuin Yrjö usein itkisi. Hänen vaatteuksensa oli erittäin halpa. Kirja pistäytyi näkyviin taskusta. "Ihmettelenpä" ajatteli pastori, "mikä kirja hänellä on, jota hän aikoo tutkia tuolla ylhäällä vuorella." Sen saamme sanoa pastorille. Se on melkein ainoa perintönsä edesmenneeltä äidiltänsä — hänen Wanha virsikirjansa. Siitä aikoi hän lukea lempivirsiänsä. Mitä kauemmin pastori katseli poikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Hänestä tuntui, niinkuin pitäisi hänen heti mennä pyytämään Hanhi-Yrjö-raukalta, joksi häntä yleisesti kylässä kutsuttiin, anteeksi. Suruisena jätti hän ikkunan, suruisena nousi hän saarnastuoliin. "Joka kyynelillä kylvää, se ilolla niittää." Tästä murheellisesta sydämestä tulevat sanat olivat sellaiset siemenet, jotka tekivät hedelmiä muissa murheellisissa sydämissä ja vaikuttivat elämän ylösnousemisen. Ystävämme Yrjö oli sillä välin ennättänyt "Hirvenhypylle". Niin nimitettiin jyrkkää, kylän takana olemaa vuorta, ja siellä pysähtyi hän hanhiensa keskellä Fylaksin kanssa. Hanhet näyttivät koteutuvan erittäin hyvin pehmeässä, raittiissa ruohostossa ja kuleksivat mielissään edestakaisin. Mutta niin ei ollut Yrjön laita. Hän asettui vuoren reunalle, johon kylä näkyi. Siinä seisoi hän ja katsoi päätänsä kääntämättä samaan suuntaan. Seisotkos siinä kattotiiliä laskemassa — mikä ilo sinulle siitä on? Miksi on sinun kasvoissasi noin tuskalliset rypyt? Aiotko itkeä? Kylässä soitettiin kirkkoon. Se oli rakas kaiku, joka niin ihmeellisesti vaikutti sydämeen ja kosketti sen sisällisimpiä kieliä. Isätön ja äiditön poika katseli kirkkoväkeä, joka meni kuulemaan Jumalan sanaa. Hän näki harmaapäitä vanhuksia, jotka hiljaa kulkivat hautakumpujen ylitse kirkkotarhassa. Hän näki naisia, kuinka ne kauniissa juhlapuvuissaan astuivat kirkkoon, useimmat kunnioitusta herättävällä tavalla, ja hän ajatteli siinä omaa autuasta äitiänsä, joka ennen meni heidän joukossansa. Hän näki poikia, hänen ikäisiänsä — ah, vaikeinta kaikista oli nähdä heitä, kun ei itse saanut mennä muassa. Hän tunsi heidät kaikki ja muisti niin hyvin entiset ajat, jolloin hänkin oli heidän seurassansa, yhtä iloisena kuin hekin. "Teillä on niin hyvä olo, parempi kuin itse tiedättekään" sanoi hän itseksensä ja kumartui eteenpäin, ikäänkuin hän olisi halunnut itsellensä siivet lentääksensä alas kylään ja pitääksensä jumalanpalvelusta muiden kanssa. Oliko siis Yrjö aina arvoksunut niin suurena etuna kuulla Jumalan sanaa? Ei — ei aina; mutta ihmisen taipumus on sellainen, että hän vasta sitte, kun hyvä otetaan häneltä pois, oikein tuntee sen arvon, ja nyt tunsi Yrjökin, kuinka hyvä olisi istua kuulemassa, mitä pastorilla olisi sanomista. Sitä paitsi tuntui vaikealta, kun hän oli kukatiesi ainoa, joka oli siitä estetty — ja äitihän oli poissa. Tuntuipa kuin ei koko avarassa maailmassa olisi ketään, joka hänestä huolta pitäisi. Tämmöistä lienee ehkä jokainen tuntenut joskus elämässänsä, mutta useimmat luultavasti vähemmällä syyllä kuin Yrjö. Kellon ääni vaikeni. Sitä seurasi semmoinen hiljaisuus, kuin koko maailma olisi seisonut juhlapuvussa Luojansa edessä ja viettänyt sabattia. Mutta Yrjöllä ei ollut ensinkään rauhallisia sabattitunteita. Hän seisoi vuorella katsoin suljettua kirkon-ovea, mutta katkeruus sydämessä. Silloin kuului kirkosta kerrassaan voimakas ja suloinen veisu: "Ah, sielun, vallita suo Herran, Ja turvaa Isääs rakkaasen; Hän vaivoista sun päästää kerran Suo sulle rauhan ijäisen. Ken uskaltaapi Jumalaan. Santaan ei salva huonettaan." Selittämätön tunne kävi pojan läpitse ja kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä. Se oli Jumalan hyvä työ, sillä hänen sydämensä huojentui, ja ennenkuin seurakunta tuolla alhaalla lopetti virtensä, oli Irjakin jo itkunsa itkenyt. Siinä istahti hän kivelle, etsi virsikirjastansa äitinsä lempivirren ja alkoi sielusta ja sydämestä sitä lukea. Ja aina kuu hän luki noita hyviä, vahvistavia sanoja, jotka olivat lähteneet uskovaisesta sielusta, tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi virkistynyt raittiista lähteestä. Hänestä tuntui niin keveältä, niin autuaalliselta, niinkuin hän, eroitettuna kau'aksi kaikesta tuskasta ja murheesta, olisi levännyt Jumalan sydämellä. Suru oli mennyt ohitse. Nyt oli ainoasti ilo ja riemu, ja kuka voi olla vaiti niin onnellisena ollen? Yrjö alkoi laulaa kilpaa kirkkoväen kanssa, yhteen ääneen taivaan enkelien kanssa ja selvästi kaikui lohdutetusta lapsen sydämestä ylhäällä Hirvenhypyllä: "Ah, taivaassa, ah, taivaassa, Miss' asuu Jumala, On autuus jalo armonsa, Jot'ei voi kertoa! Kasvoista Luojan kasvoihin Saan nähdä silmin valvovin, Sun, Herra Sebaot. Ah, taivaassa, ah, taivaassa, Mi kirkas valo vaan! Ei auringossa kirkkaassa Sen vertaa milloinkaan. Aurinko, jok'ei laskeu, Ei pimene, ei mustetu, On Herra Sebaot." "Pih, pah", kaikui metsän läpi, juuri kun Yrjö aikoi alkaa seuraavaa värssyä. Säikähtyneenä hypähti hän ylös, katsahti ympärillensä ja "pih, pah," kaikui vielä kerran. Ennenkuin Yrjö ennätti katsoa, mitä tapahtui, kuuli hän kovan ivanaurun ja näki metsänvartijan tulevan Mustaansa, samalla kun Fylaks haukkuen syöksi häntä vastaan. "Maltas — minä kyllä pidän sinua varalla, minä, tuhma poika! Tällä kertaa olen tavannut vaan kahta hanhea, mutta jos sinun siipikarjasi vielä kerran tulee herrasväen vainiolle, niin saat silloin itse ryömiä koiran koppiin — sen minä sinulle sanon, tiedä se!" Kauhistuksesta kylmänä seisoi Yrjö ja katseli silmiänsä kääntämättä miehen ankaroihin kasvoihin. Hän seisoi siinä suu auki, vaan ei voinut lausua sanaakaan. "Kerjäläissikiö, mitäs siinä seisot ja töllistelet minuun? Ne makaavat tuolla vesakossa — voithan mennä ne ottamaan paistiksesi, jos haluttaa." "Kuoliaaksi ammuttu — kaksi hanhea kuoliaaksi ammuttu!" sammalsi poika mieletönnä. "Niin, ja entä sitte, kun et pidä parempaa huolta. Toisella kertaa minä ammun useampia," sanoi metsänvartija vielä pilkallisesti nauraen ja meni tiehensä. Yrjö juoksi osoitetulle paikalle. Fylaks oli siellä ennen häntä ja vainusteli noita kahta lumivalkeata hanhea, jotka makasivat pensaan vieressä. Yrjö otti ne käsiinsä ja toisen kerran kovasti kauhistuen nyyhkytti hän: "Ne ovat pastorskan hanhet!" Hän heittäysi nurmelle ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa. Fylaks katseli murheellisena pientä isäntäänsä, asetti Päänsä hänen päällensä, huiskutti häntäänsä, nuoleksi hänen kättänsä, vainusteli taasen kuolleita hanhia ja käänteli niitä kaikin puolin. Mutta ah, ne olivat ja pysyivät kuolleina. Yrjö nyyhkytti yhä äänekkäämmin ja katkerammin. Elämässä on tapauksia, jotka ovat ikäänkuin terävä miekka, joka käypi läpi sielun. Se koskettaa juuri hellimpiä tunteitamme. Jos joku väärinteko on sen syynä, on tämä vielä vaikeampi. Mutta ole hiljaa, odota Jumalaasi, sillä Hänen käsissänsä on sielusi. Kun huomaat, mitä sydämesi kammiossa oli, vetää Hän pois terävän aseen, ja ehtoon murhetta seuraa riemuissa aamu. Mutta jos ehkä saat kauankin kärsiä, niin ajattele silloin hiljaista ja nöyrää Vapahtajaasi — opi Hänestä kärsivällisyyttä. Tulee päivä, jolloin kiität murheestasi. Kirkonkellot olivat jo aikoja sitte vaienneet ja kansa hiljaisuudessa mennyt kotiinsa. Saarnattu sana oli suurella voimalla julistettu ja oli siunausta tuottavana mennyt moniin sydämiin. Se oli saattanut ilmi monta salaista haavaa, mutta oli myöskin vienyt haavoitetut ristille, sen "vaivamiehen" luokse, joka voipi parantaa kaikki puutteemme ja kruunata meitä armolla ja laupeudella. "Miten kauan Hanhi-Yrjö viipyy tänään", sanoi Rauha-Liisa, talollisen vaimo naapurillensa. "Hän saisi päivällisen meillä tänään; mitähän pojalle vaan on tapahtunut?" Mitä hänelle oli tapahtunut? Niin, ylhäällä Hirvenhypyllä istuu hän Fylaksin ja kuolleiden hanhien vieressä, istuu allapäin, puhuen Jumalansa kanssa. "Ilkeä metsänvartija!" oli hän alkanut. "Se ei ole totta, että hanhet olivat hänen maallansa, ja jospa olisivat ollutkin, niin ei hänen sentään olisi tarvinnut niitä heti ampua. Mutta hänen ilonsa on kiusata muita. Malta vaan, metsänvartija, kyllä Jumala tapaa sinutkin kerran vielä." Tällaiset olivat pienen hanhipaimenen ajatukset. Silloin tuli taas kyynelvirta, ja sen jälkeen katkera ajatusjuoksu. Mutta Herra Jesus, hänen Vapahtajansa, tuli hänen luoksensa ja puhui hänen sydämellensä: "Yrjö, piditkös huolta siitä, mitä sinulle oli uskottu?" Tämä kysymys käsitti hänen ja tunki syvälle hänen omaantuntoonsa. Vihdoin täytyi hänen vastata: "En!" Omantunnon ääni sanoi vielä: "Yrjö, jos tuo metsänvartija on niin ilkeä mies, mikset rukoile Jumalalta armoa hänelle?" Yrjö ajatteli ristiinnaulittua Vapahtajaansa ja luuli näkemänsä haavat Hänen käsissänsä ja jaloissansa. Silloin muisti hän myös sanat: "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät!" Poika punastui. Hän kuuli taas tuon näkymättömän ystävän kysyvän itsessänsä: "Yrjö, uskotkos minun lukeneen pääsi hiukset — ja jos sen uskot, niin luuletkos metsänvartijan voineen ampua hanhesi, ilman etten minä olisi sallinut tapahtua sinulle tämän vahinkon?" "En, Herra," sanoi poika, "mutta se oli kuitenkin hänen häijyytensä." "Entäs sinä," jatkoi omantunnon ääni, "sinä Yrjö itse, etkös ole koskaan tehnyt jotakin pahaa — jotakin, joka olisi ansainnut rangaistuksen? Oletkos niin aivan viaton?" Paljon Yrjön kuluneesta elämästä johtui nyt selvästi hänen mieleensä. Woitettuna vaipui hän polvillensa ja huokasi sydämensä syvyydestä: "Jumala armahtakoon minua syntistä!" Heti kaikui hänen mielessänsä se suloinen Jumalan sana, jolla Jesus tavallisesti lohdutti särjetyitä syntisiä: "Poikani — sinun syntisi annetaan anteeksi sinulle." Yrjö kiitti Herraa kaikesta sydämestänsä tästä armosanasta. Iloisena ja rauhallisena hän otti nyt kuolleet hanhensa ja lähti muiden hanhien kanssa kotiinpäin. Erittäin pian ei tämä kuitenkaan käynyt. Yrjö oli varma sydämessänsä, että Jumala oli hänelle anteeksi antanut; mutta ei ollut vielä tietoa, tokko pastorska antaisi anteeksi hänelle, joka oli niin huonosti toimittanut tehtävänsä, minkä tämä oli hänelle antanut. Ah, tuntuipa kuitenkin, niinkuin raskas lyijypaino lepäisi hänen sydämellänsä. "Kulkea koko kylän läpi kuolleet hanhet kädessä en mitenkään saata," sanoi hän itseksensä; "vaikka kuinka kaitainen tosin onkin se polku, joka viepi pappilaan, täytyy minun tunkeutua sitä myöten laumani kanssa niin hyvin kuin taidan" Mutta yhä hitaammiksi kävivät askeleet. "Yrjö, onko lyijyä jaloissasi?" Ah ei, ei jaloissa, vaan sydämessä. Aivan lähellä pappilaa eivät ne enää tahtoneet kannattaa häntä. Hän vaipui kivelle istumaan ja alkoi taas itkeä. Mutta samassa muisti hän kirjan, joka oli hänen taskussaan. Hän aukaisi sen ja luki: "Kaikessa tuskassani Oo, Herra, luonani: Suo apus tunteani Aikanaan, Luojani! Kun sielu neuvotonna Ei tiedä apua, O Herra, armas anna Ja vihdoin lohduta!" Nämät ottivat juuri sopivat sanat Yrjölle. Sydämensä syvyyvestä rukoili hän tämän virren värssyn, ja tämä rukous vahvisti häntä menemään eteenpäin. Hän nousi ja kävi ripein askelin, kunnes hän tuli pastorin asumuksen ulkopuolelle. Silloin tyhmistyi hän taas, mutta tarttui kirjaansa ja rukoili: "O Herra, armos anna Ja vihdoin lohduta!" "Yrjö, mitä sinä kannat siellä?" kysyi pastorin piika, joka juuri tuli navetasta maitokiulunensa. "Mitä sinun käsivarrellasi on? Woi, pitkinä päivinä, nehän ovat juuri meidän hanhet! Yrjö, viheliäinen poika, mitä sinä olet tehnyt!" Ja kiireimmiten riensi hän häntä vastaan, samalla kun molemmat lähestyivät huoneen ovea. Yrjö vapisi ja itki eikä voinut vastata yhteenkään hänen kysymykseensä. Silloin tuli pastorska kyökistä — ja lukukammarista tuli pastori, kuultuansa semmoisen metelin sekä tahtoi nähdä, mitä oli tapahtunut. Mitä näkivät he siis? Siinä seisoi Yrjö-raukka vaivaisena syntisenä napisten ja nyyhkien. Maassa hänen edessänsä olivat kuolleet hanhet. Onpa näkyjä semmoisia, jotka laimistavat ankarimmankin miehen, niin että hänen täytyy sanoa: "Rangaiskoon, ken tahtoo ja taitaa; minä en voi!" Rehellisesti ja totisesti kertoi Yrjö, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka hän kaikeksi onnettomuudeksi ei pitänyt huolta hänen haltuunsa uskotuista hanhista, kuinka kaikki tyyni oli hänen syynsä, ja kuinka hänen ei ainoasti täytynyt omistaa tämä syy, mutta myös koettaa korvata rikostansa, niin paljon kuin mahdollista oli. "Martin markkina-aikana minä saan palkkani, herra pastori, ja silloin minä ostan kaksi kaunista hanhea pastorskalle, mutta siihen asti rukoilen minä herrasväkeä kärsimään minua ja anteeksi antamaan minulle." Pastorska katseli suruista silmin kauniita hanhiansa, jotka olivat olleet hänestä erittäin rakkaat, koska hän oli itse ne kasvattanut; mutta se ei ollut hänen suurin murheensa. Itkevällä pojalla suuressa murheessansa — kas tällä oli jotakin sanottavaa hänen äidinsydämellensä. Kun hän nyt läheltä katseli pientä Hanhi-Yrjöä, niin seisoi kerrassaan hänen Fredrikkinsä kuva hänen silmäinsä edessä — hänen ainoan poikansa, jonka Herra oli hyväksi nähnyt vuosi sitte ottaa kotiin luoksensa. "Sama kirkas, uskollinen katse hänen silmissään," ajatteli hän, "ja kasvopiirteissäkin on todellakin joku yhtäläisyys." "Ah, Jumala!" huokasi hän itseksensä, "Herrani ja Jumalani, mitä tahdot meidän tekemään?" "Yrjö," sanoi pastori lempeällä äänellä, joka lankesi niinkuin suloinen kaste pojan kuumaan sieluun, "sinä et ole ollut kyllin huolellinen laumasi suhteen, ja siinä on sinun rikoksesi; mutta minä näen, että sinä kadut, ja sentähden minä annan sinulle anteeksi, ja sinä äiti," sanoi hän pastorskalle, "sinä myöskin annat hänelle anteeksi, vai kuinka?" Pastorska seisoi rapulla, nojaten käsipuuhun. Hän katseli lempeästi poikaa ja mitään virkkamatta ojensi hänelle kätensä. Hänessä liikkuivat suuret, ihmeelliset ajatukset. Hänen mielensä teki sulkea pojan syliinsä. "Yrjö," sanoi hän vihdoin, "mene nyt kotiin kaikkine muine hanhinesi, vieden kunkin paikallensa, ja tule sitte tänne. Minä olen laittanut niin, että sinä saat päivällisen täällä." Poika tunsi olevansa puolitiessä taivaasen. Että hän tapasi niin paljon rakkautta siellä, jossa hän oli odottanut ja ansainnut toraa ja rangaistusta, se masensi hänen tykkänään. Äitinsä kuoltua ei kukaan ollut puhutellut häntä näin ystävällisesti. "Jumala siunatkoon ja palkitkoon herra pastorin ja armeliaan pastorska-rouvan," oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi pakahtuvasta sydämestänsä, ja suudeltuansa heidän käsiänsä, meni hän tiehensä. Kas nyt vaan! Nyt juokset sinä Yrjö tiehesi iloisena ja vilkkaana, kuin nuori peura, mutta tänne tulit sinä hitaasti, kuin vanha mies. Mihin on se hävinnyt lyijypaino, joka oli sydämelläsi? Pois, pois se on Herralta on se tullut, ja on ihme meidän silmissämme. Ja vielä suurempi ihme on tapahtuva. Kun Yrjö seurasi hanhiansa kotiin, istuivat pastori ja hänen rouvansa ikkunan varjossa, vakavasti keskustellen. Heillä molemmilla oli ollut sama ajatus, se näet, että he ottaisivat isättömän ja äidittömän poikaraukan luoksensa ja olisivat vanhempain sijaisina hänelle. He puhuivat Wapahtajansa kanssa tästä ja saivat kumpikin semmoisen varmuuden sydämiinsä, että se oli Hänen tahtonsa mukaan, niin että he nousivat rukouksesta riemuten ja täydellisesti päättäen heti tehdä niin. Yrjö palasi jälleen, söi päivällisen eikä lähtenyt enää pappilasta, joka tuli siitä päivästä alkaen hänen kodiksensa. Miltä tuosta isättömästä ja äidittömästä poikaraukasta tuntui, kun hänen rakastettu ja kunnioitettu pastorinsa tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Poikani, sinun Vapahtajasi antaa sinulle tänä päivänä takaisin vanhempasi — me rakastamme sinua ja otamme sinut lapseksemme" — on asia, jota ei voi selittää. Kiitä Herraa, minun sieluni eläkä unhota, mitä hyvää Hän sinulle tehnyt on! Kun Yrjö tuli kotiinsa Kankuri-Hannulle ja kertoi, mitä pastori oli sanonut, tulivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. "Jumalan kiitos," sanoi hän, "joku muu voipi kyllä hoitaa hanhia ja sinua voidaan käyttää parempaan tarkoitukseen." Yrjö kääri kokoon pienen myttynsä, ja se oli pian tehty. Hän suuteli pientä Pietaria, joka itki katkerasti ja tahtoi mennä hänen kanssansa, sekä otti jäähyväiset muilta lapsilta. Sitte meni hän talliin ja navettaan, sanomaan ystävällistä jäähyvästiä hevoselle ja lehmille, joita hän nyt lähes vuoden oli hoitanut. Wiimeisen kerran ruokki hän heitä, siveli, taputteli heitä ja puhui ystävällisiä sanoja heille. Isäntäänsä ja emäntäänsä kiitti hän sydämellisesti heidän hyvyydestänsä häntä kohtaan. Silloin laski vanha Kankuri-Hannu kätensä Yrjön päähän ja sanoi: "Pysy uskollisesti Herrassa; sillä niille, jotka niin tekevät, käy hyvin." Ja hänelle kävi hyvin. Yrjö kasvoi kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja löysi armon Jumalalta ja ihmisiltä. "Minä olin nuori ja vanhennuin enkä nähnyt koskaan vanhurskasta hyljättävän enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää." (Ps. 37: 25) *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74053 ***