Pakolaisen päiväkirja - Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849

The Project Gutenberg EBook of Pakolaisen p‰iv‰kirja, by MÛr JÛkai This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Pakolaisen p‰iv‰kirja Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849 Author: MÛr JÛkai Release Date: June 25, 2007 [EBook #21923] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISEN PƒIVƒKIRJA *** Produced by Tapio Riikonen PAKOLAISEN PƒIVƒKIRJA Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849 Kirj. MAURI J”KAI Suomennos Unkarinkielest‰. Helsingiss‰, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877. Uuden Suomettaren kustantama. SISƒLLYS: Johdanto I. Aro-kyl‰t II. Ranne-rengas III. Kolme sian-ajajaa IV. Sota-ˆversti ja kasakka V. Piilopaikka r‰m‰h‰ll‰ VI. Kuolleista noussut VII. Aronvari VIII. Aviovaimo ja rakastaja IX. Iloinen mies X. Kadonnut kuuluisuus XI. Murhamies XII. P‰‰ryn‰puu JOHDANTO. J‰ttil‰inen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaisp‰‰ tapasi h‰nen tuhkansa, sirotti sit‰ maan yhdelt‰ rajalta toiselle. Tomunhiukat lenteliv‰t sinne t‰nne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niit‰ meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niit‰ myrskytuuli. N‰it‰ j‰ttil‰isen tuhan-hiukkoja olin min‰kin, -- min‰ mit‰tˆn, menneit‰ muisteleva, nykyisi‰ k‰rsiv‰, tulevaisia aavistava tomun-kipin‰. Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdelt‰ ‰‰relt‰ toiselle. Monesti olisin voinut p‰‰st‰ ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en saattanut j‰tt‰‰ t‰t‰ maata. Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma n‰in paimenten yˆtulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheri‰isell‰ kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketk‰ ja kuinka monta siihen on haudattu? Mieleeni muistui hirve‰n suuri vuorisel‰nne. Sen p‰‰lt‰ n‰kyy pieni‰ valkoisia kyli‰, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmist‰ siell‰ kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sit‰ tekev‰t? Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi ett‰ sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmist‰ oleskeli siin‰ kerran onnellisina hyvi‰ p‰ivi‰. Kukapa tiesi, mihink‰ nyt ovat joutuneet, miss‰ oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsikˆiss‰kˆ, kulokoissako, pakolaisina v‰ltt‰in p‰iv‰n valoa ja ihmisten kasvoja? Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka v‰kirikkaan kyl‰n p‰‰ss‰. Siell‰ lyˆpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia valittavalla Sympalillansa; ken siell‰ ryypiskelee, painaa hattunsa syv‰‰n silmillens‰ ja huutaa Mustalaiselle: "‰l‰ lyˆ sit‰ nuottia!" Kukapa tiesi, mit‰ niin surullista siin‰ nuotissa on? Mieleeni muistui is‰ni ikivanha huone. Ma n‰in jo et‰‰lt‰ sen akkunain viheri‰iset etehiset; katolla kellertiv‰t kattolaukan kukat, portin sis‰puolella haukkui vanha talonkoira. Yˆn hiljaisuudessa kulkee kadulla v‰synyt mies, kaukaa kuuluu yˆvartian huuto; v‰synyt mies katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksin‰‰n pipliasta lukien, v‰synyt mies pakenee taasen pois. Se v‰synyt mies on siis minun kaltaiseni. Mieleeni muistui syv‰sti murheellinen vaimo. ÷isen lampun ‰‰ress‰ ajatuksiinsa vaipuneena istuu h‰n, p‰‰ k‰den nojassa. Kauas, kauas kannattavat ajatukset h‰nen hartaasti ik‰vˆiv‰‰ mielt‰ns‰, halki aavain aroin, pensas-metsikkˆin ja vierasten kaupunkien. Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yht‰, jota ei lˆyd‰. Yht'‰kki‰ kohtaa palava suutelu h‰nen syliss‰ lep‰‰v‰‰ k‰tt‰ns‰, tuttu ‰‰ni sanoo h‰nen nimens‰, h‰n kavahtaa seisaalleen katsellen ymp‰rillens‰. Ei ket‰‰n ole n‰kyviss‰. ÷inen lamppu palaa vienolla leimulla. Ja kiusalliset muistot eiv‰t suvainneet minun menn‰ kauemmas kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja hakemaan, k‰ym‰‰n vuoret ja laaksolot, rient‰v‰in virtain rannat ja oudot valkoiset kyl‰t, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneit‰ torneja ja palatsia, ja, kun yˆ oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen ‰‰nettˆmill‰ kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytytt‰m‰‰n, kurkistelemaan sis‰lle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syv‰sti murheellista vaimoa, kuinka h‰n ˆisen lampun ‰‰ress‰ hereill‰‰n uneksuu, hyv‰‰ yˆt‰ h‰nelle sanomaan ja sitten -- etsim‰‰n ensim‰ist‰ vankihuoneen vartiaa, tekip‰h‰n minulle mit‰ tahansa. Ja ma l‰ksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki yhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it, omaisuus, -- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, h‰vinnyt. Ma n‰'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet kotiin palata, koska toisiansa pelk‰siv‰t; ma n‰'in vaimoja mustassa murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi joutunut, kolmannen teille tiet‰m‰ttˆmille kadonnut; ma n‰in morsiamen, joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi p‰‰st‰, vaimon, joka kuljeskeli sotakent‰lt‰ sotakent‰lle tiet‰m‰ttˆmiin joutunutta miest‰‰n haudattuin joukosta hakien, ja maata kiert‰v‰n miehen, jonka vaimonsa oli hylj‰nnyt, unhottanut, toisen omaksi antautuen. Maankulkeudessa oleva is‰nmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi sodasta, vainottu kansalainen, joka h‰d‰ss‰‰n kielsi nimens‰, harvalukuiseksi supistunut perhe, kerj‰l‰iseksi joutunut kansa, k‰ym‰ttˆm‰t kirkot, taika-uskoa levitt‰v‰t petturit, haudat tiepuolissa, -- sanelenko kaikista n‰ist‰ ja niiden yhteydess‰ olevista surkeista tapauksista, kirjotanko niist‰? Tuskansa salassa pit‰en, on t‰m‰ kansa surkastuva pois. Mutta jos suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu l‰‰k‰ri, joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, ett‰ kaikki, mit‰ tulen kirjottamaan, ei en‰‰n ole sairaan oireita, mutta vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmi‰? I. Aro-kyl‰t Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kyl‰‰n. Matkatoverina minulla oli er‰s el‰ht‰nyt valtiop‰iv‰mies ja husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa. ƒ‰nettˆmin‰ vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain. Kaduilla ei n‰kynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyˆr‰in j‰lki‰, palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot n‰kyiv‰t reijist‰ l‰pi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira akkunassa, niin villiintyneen‰, niin yksin‰ns‰. Jo on kuukausia kulunut siit‰, kun kyl‰t poltettiin, eik‰ ole viel‰ ainoatakaan huonetta niihin rakennettu. Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata? Muutamalla miehell‰, joka oli ‰lynnyt pakoon l‰hte‰, oli niin paljon rohkeutta, ett‰ uskalti palata. Pitk‰n hakemisen per‰st‰ lˆysikin huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet sein‰t ristin rastin. Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan sein‰ss‰ oli juuri kuin j‰ljet verisen k‰den viidest‰ sormesta. Koko kyl‰ss‰ h‰n ei lˆyt‰nyt ainoatakaan el‰v‰‰ olentoa. Tuolta t‰‰lt‰ aito-vierilt‰ kapsahti maan v‰list‰ lent‰m‰‰n suuria k‰yr‰-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla verkkaan lent‰‰ lekuttelivat ja h‰nen tuonnemmas menty‰‰n laskeutuivat takaisin siihen paikkaan, josta h‰n heid‰t oli lentoon pelottanut. Mies otti lapion k‰teens‰, k‰vi talosta taloon, haudaten kuolleita, miss‰ niit‰ tapasi, vaan uupuipa kolmantena p‰iv‰n‰ tyˆst‰‰n, heitti siihen paikkaan huoneensa, tilansa ja l‰ksi ulos maailmalle; eik‰ ole siit‰ p‰ivin en‰‰ takaisin palannut. Er‰s toinen oli myˆs juuri lˆyt‰nyt huoneensa ja astunut siihen asumaan. Ensi yˆn‰ n‰ki h‰n unta, ett‰ joku oli hirtetty tuvan kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme p‰iv‰‰ kesti h‰nell‰ kuumetta, nelj‰nten‰ h‰n kuoli siihen. Ei pist‰nyt sittemmin kenenk‰‰n p‰‰h‰n asettua entisiin asumuksiinsa asumaan. Huoneitten seinill‰ kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin keltaista, juuri kuin valittaisi siell‰ kasvanut kansa. Ylt'ymp‰ri vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen n‰kem‰ttˆm‰t, tuntemattomat ruhka-ruohot kasvoivat siell‰ hirve‰n suuriksi. Jos joskus l‰mmin tuulen-viuhka sattui n‰iden harmaisiin p‰ihin, lenteliv‰t utuiset siemenet sinne t‰nne ilmassa. Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta helteest‰ oli n‰‰ntym‰isill‰‰n, halusi vesipisaraa juodakseen er‰‰n‰ varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siin‰ ei ollut keh‰‰, ei kippoa, ei kopin vartta. Tˆin tuskin saimme siit‰ vett‰ ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri! Ylt'ymp‰riins‰ olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista n‰kynyt miss‰‰n. Jos ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi h‰n yht'‰kki‰ p‰‰llens‰ ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lentelevi‰ petolintuja ja n‰itten l‰henemist‰‰n l‰henev‰n risteillen ja kierrellen, ilke‰ll‰, peloittavalla r‰‰kyn‰ll‰. Korppi-kotkat... II. Ranne-rengas. Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkk‰-mielinen, kolmikymmenvuotias mies. H‰nen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka rikas is‰ asui Pest'iss‰. T‰m‰n kanssa h‰nen olisi sopinut rauhassa hyvi‰ p‰ivi‰ elell‰, mutta h‰n seurasi miest‰‰n rakkaudesta. Ei koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa h‰nen suustaan; n‰lk‰‰, janoa, puolip‰iv‰n polttavaa hellett‰ k‰rsi h‰n, eik‰ pel‰nnytk‰‰n yksin illoinkaan, kun huuru-keh‰, juuri kuin mik‰kin varjovyˆ, rupesi valloittamaan n‰kˆpiirin ja me yksin yˆvyimme johonkin arolle ihmis‰‰nen kuulumattomiin. Viel‰p‰ kehottikin h‰n, meit‰ lohdutti ja ilahutti, niin ilomieliselt‰ h‰n n‰ytti. H‰n keksi tuumia tuhansittain miehens‰ huolia karkottaakseen. -- "Menn‰‰n johonkin syrj‰seutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi; sin‰ kynn‰t, kylv‰t, ajat h‰rki‰; min‰ hoidan lehm‰t". -- Olihan tuossa naurun syyt‰ ylt‰ kyllin. -- "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykˆn‰, kunnes kyll‰styy k‰yntiini ja p‰‰st‰‰ sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas, annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siell‰ sitten el‰mme, siell‰ kuolemme". Kaikki purskahdimme itkuun. Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla olevaa salaponninta painoi, poukahti n‰kyviin nuoren, kauniin miehen emaljiin maalattu muotokuva, siistiss‰ husaari-upseerin puvussa. Helposti voi sen tuntea h‰nen miehens‰ kuvaksi. H‰n katseli sit‰ usein ja n‰ytti jokaiselle, lis‰ksi lausuen: "Silloin h‰n ei ollut niin surun-alainen". Kun er‰‰n kyl‰n tienoilla tie jakausi kahtaalle, j‰tti husaari-upseeri meille hyv‰sti. H‰n valitti siit‰, ett‰ t‰ytyi niin kolkkoa tiet‰ kuljettaa vaimoansa ja erkani meist‰ kyl‰n p‰‰ss‰. Siihen me emme poikenneet; mutta h‰n otti siit‰ oppaaksensa er‰‰n Walakkilaisen, jonka piti vied‰ h‰nt‰ parempia teit‰. Kun h‰n katosi n‰kyvist‰mme, surkuttelin min‰ itsekseni heit‰, h‰nt‰ ja h‰nen iloista puolisoansa, enk‰ tiennyt, miksi niin tein. Varmaankin joutui h‰n turvallisemmalle tielle; min‰ j‰in autio-seutuhun. -- H‰nt‰ seurasi armas puolisonsa, minua mykk‰ matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua pahotti, ett‰ h‰n erkani minusta. Oli n‰et minusta juuri kuin ei siell‰ mit‰‰n vaaraa tarjona olisi, johon min‰ menin; juuri kuin suojeleva sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla k‰dell‰ varjelisi niit‰kin, jotka olivat l‰hell‰ni. Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti k‰teeni. Se oli ensimm‰inen, mink‰ pitk‰n ajan per‰st‰ n‰in. Ma luin sen p‰‰st‰ p‰‰h‰n, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo tiet‰m‰ttˆm‰lle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu ryˆv‰reilt‰, jotka sit‰ saalista saavuttaakseen olivat murhanneet matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimov‰en vaatteita, vereen tahratuita ja rikki revittyj‰, nyˆrill‰ koristettu virkapuku, kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, n‰kyviin kimmahti kaunis nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna. Sanomalehti valahti maahan k‰dest‰ni. Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eiv‰t minua seuranneet? Myˆhemmin sain kuulla, ett‰ opas mets‰ss‰, ei kaukana siit‰, miss‰ erkanimme, petti heid‰t. Upseeri ammuttiin. Silloin er‰s heill‰ ollut palvelia juoksi mets‰h‰n; h‰nt‰ heitettiin miekalla. Sen h‰n sieppasi k‰teens‰ ja juoksi edemm‰s. V‰h‰n matkan p‰‰ss‰ tapasi h‰n kulkusalla olevia honvÈd'i‰. [T‰ll‰ nimell‰ kutsutaan Unkarissa maan vartiav‰ke‰.] Niitten kanssa h‰n nyt l‰ksi ryˆv‰ri‰ etsim‰‰n. H‰n lˆysi is‰nt‰ns‰ ja em‰nt‰ns‰ kuolleina haudasta. Sittemmin p‰‰stiin p‰‰lle heitetyn miekan johdolla ryˆv‰rien j‰ljille. Miksi piti heid‰n minusta pois luopua? III. Kolme sian-ajajaa. "Eteenp‰in, eteenp‰in!" kaikui yhten‰‰n pˆlyisell‰ maantiell‰. Sikolaumaa ajettiin ylˆs p‰in. Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput rippuivat heill‰ sel‰ss‰. Raskaat, mustakarvaset elukat k‰yd‰ kˆmpelˆitsiv‰t vastahakoisesti hiljaksensa eteenp‰in; v‰list‰ seisahtuivat kesken‰ns‰ h‰yhyilem‰‰n, hirve‰n rumalla rˆhkin‰ll‰‰n k‰‰nt‰en huomion puoleensa. Miss‰ l‰t‰kˆn tapasivat tiell‰ns‰, siin‰ laskeutuivat rypem‰‰n, kunnes ajajat saivat heid‰t siit‰ taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden per‰ss‰ aina puoleen tuntiin asti, ennenkun sai heid‰t karjaan peruutetuksi. P‰‰-ajaja oli pitk‰, p‰ivettynyt mies. H‰nen rasvasta kiilt‰v‰t hiuksensa h‰ilyiv‰t silmill‰; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkap‰‰lle heitettyn‰. Jaloissa h‰nell‰ oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, k‰dess‰ suuri lyijy-kenk‰inen sauva, ja olallaan h‰n kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa. Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syv‰‰n painettu hattu peitti h‰nen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat h‰nen el‰v‰t silm‰ns‰, ja ryhmyist‰ sauvaansa veti h‰n sian-paimenten tavoin per‰ss‰‰n. Toinen alapaimen oli verev‰ nuorukainen. H‰n juosta nilkutti haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti sauvallansa niit‰ sikoja, jotka j‰rjestyst‰ tuntematta j‰tt‰ytyiv‰t j‰ljille karjasta. Rˆhkyv‰n lauman ‰‰ress‰ kulkivat ‰rjyen nuo kolme ajajaa. P‰‰-ajaja j‰rsi k‰dess‰‰n puoleksi paahdettua turkin-vehn‰n (kukaritsan) t‰hk‰‰, vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitk‰ll‰ ruoskallaan, nuorempi k‰yd‰ ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipe‰ll‰ jalallansa, v‰ltellen tien kuoppaisimmat kohdat. Ja minusta n‰ytti, kun k‰velin heid‰n ohellaan, juuri kuin kaikkein kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisist‰ paremmista ajoista. Tuo pitk‰ mies pauloilla kiinitetyiss‰ varvikkaissa vivahti jonkun n‰kˆˆn, joka valtiop‰iv‰miesten seuroissa oli ensim‰inen sulotar, oikia naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'iss‰ osattu keitt‰‰ maittavaa ruokaa kuin yhdess‰ ainoassa paikassa. Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat er‰st‰ vakaista, uskaliasta miest‰, jonka muotokuva on n‰ht‰v‰n‰ is‰nmaan-yst‰v‰in asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli k‰tten taputuksen kaikuvan puheillensa lehterilt‰, -- rohkeamielinen, j‰ykk‰luontonen mies, joka ei taipunut mink‰‰n mahtik‰skyn mukaan, tulipahan yl‰h‰lt‰ taikka alahalta. Ja tuo vihelt‰v‰inen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin er‰‰n sangen rikkaan miehen n‰kˆinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siit‰ pit‰in yht‰ mittaa lempiviikkoja viett‰nyt, joka niin sanoakseni k‰sill‰‰n kanniskeli puolisoaan ja jolle t‰m‰ joku aika sitten synnytti pojan niin is‰ns‰ n‰kˆisen kuin suinkin olla taitaa. Kes‰n uuvuttavassa helteess‰ nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat laiskoja, likaisia el‰imi‰ sakean pˆlypilven keskell‰. Heid‰n vaatteensa olivat t‰ynn‰ns‰ vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas... Hoi, eteenp‰in, hoi, eteenp‰in! P‰ivi‰ kului, viikkoja vieri. P‰‰siv‰tp‰ viimein vaivaloisen ponnistuksen per‰st‰ nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin. Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siin‰ kaupungissa. He seisahuttivat h‰nen, puhuttelivat h‰nt‰. Ensim‰inen h‰nelt‰ kys‰isi: "tied‰tkˆ t‰‰ll‰ taloa, jossa kaunis nainen asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mit‰ tied‰t h‰nest‰?" "Tied‰n hyvinkin", lausui matkustavainen; "siin‰ talossa iloisesti elet‰‰n, ei siell‰ koskaan vieraita puutu, koko yˆkaudet kaikuu siell‰ soitto. ƒlk‰‰ siit‰ kauniista naisesta olko mill‰nnek‰‰n; kyll‰ se itse‰ns‰ huvittelee." Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edess‰s". "Tunnetko tuota toista naista? Ei h‰n suuresti rakastanut miest‰‰n, vaan olipa syyns‰ siihen, ett‰ h‰nt‰ kunnioitti se kylm‰, tuleton vaimo. Mit‰ sanovat ihmiset h‰nest‰?" "Et tunne sit‰ vaimoa hyvin sin‰ eik‰ mailmakaan. H‰n suri paljon miest‰‰n, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen". Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan. "Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa v‰h‰isess‰, matalassa majassa. Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heid‰n laitansa?' "He eiv‰t en‰‰ siin‰ pieness‰ majassa asu. He ovat muuttaneet viel‰ ahtaampaan asumukseen. Tuolla lep‰‰v‰t kalmistossa, yhdess‰ haudassa, yhdess‰ arkussa..." Nuo kolme sian-ajajaa silm‰iliv‰t toisiaan. Kyyneleet vieriv‰t heid‰n ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyiv‰t toinen toiseltaan: "viel‰kˆ nyt l‰hdemme edesp‰in maata kiert‰m‰‰n?" IV. Sota-ˆversti ja kasakka. Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi. Pyˆre‰per‰inen hattu ylˆs k‰‰nnetyll‰ rˆyd‰ll‰, leve‰hiainen paita, liinaiset liehuttimet, vyˆss‰ rippuva koriste tupakkikukkaroineen, tuluksineen, -- kas siin‰ oli koko pukumme. Pˆlyisin, p‰ivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet talonpoikaisista teikareistakin k‰yd‰. Arad'issa valtiop‰iv‰miest‰ kehoittivat pel‰styneet virkaveljens‰, ett‰ huulipartansa ajamalla tekisi itsens‰ tuntemattomammaksi. Tuo mies hyv‰nen oli pahasti s‰ik‰hyksiss‰‰n, otti partaveitsen k‰teens‰, istui peilin eteen, v‰‰nsi viiksi‰ns‰ toista oikealle, toista vasemmalle puolen, -- kyynel vieri silm‰st‰; -- h‰n pani pois partaveitsen: "miks'en yht‰ hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui h‰n, ja huuliparta j‰i ajamatta. Kolme hyv‰‰ talonpojan hevosta oli asetettuna k‰rryjemme eteen; molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieress‰mme lerkkui viinaleili ja ev‰slaukku kantohihnoineen. Siin‰ oli sianlihaa ja leip‰‰ viideksi p‰iv‰ksi. Er‰‰ll‰ syrj‰tiell‰ Bihar'in l‰‰niss‰ tapasimme yhten‰ p‰iv‰n‰ edell‰ puolenp‰iv‰n muutaman kummann‰kˆisen, pienen miehen. N‰ht‰v‰sti h‰nkin oli pakolainen. H‰nell‰ oli korkeapes‰inen hattu p‰‰ss‰‰n, kasvot olivat nen‰st‰ korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta h‰nen leukansa pienten poskip‰itten suhteen oli kuvattoman suuri ja h‰nen viel‰kin leve‰mpi suunsa n‰ytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut h‰nelle tehty, vaan oli niin iso, ett‰ sen puoleksi ylˆs k‰‰nnetyt hiat ulottuivat kynsien neniin, kun h‰nn‰t sit‰ vastoin siev‰sti siepottelivat kantap‰iss‰. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli, n‰ht‰v‰sti taki-tahallaan niin siihen pistettyn‰, hirve‰n suurien saksien kaksikorvainen kahva. "Tuopa mies pit‰‰ saada kanssamme", sanoin min‰ toveriini k‰‰ntyen. "Jos h‰nen otamme k‰rryillemme, voipi jokainen n‰kev‰ luulla h‰nen ottaneen meid‰t kyytim‰‰n. "Ettekˆ ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille. "Kernaasti, jos tahdot." "Mutta mihink‰ matkanne menee?" "Menip‰h‰n mihink‰ tahansa", vastasin min‰, ja jota enemm‰n h‰nt‰ katselin, sit‰ tutummaksi alkoivat h‰nen kasvonsa minulle n‰ytt‰‰. Kaksi vuotta sitten olin h‰nen n‰hnyt jonkin pikkukaupungin n‰ytelm‰lavalla: h‰n oli aktˆˆri, mutta huono siksi. Hamletissa h‰n oli johdattaja-henken‰. "Mutta viel‰kin kerran, mihin matkustatte?" kysyi h‰n minulta itkuun vet‰v‰ll‰ ‰‰nell‰. "Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, ett‰ siell‰ asuva kartanon is‰nt‰ vaan pilan vuoksi toisinaan pit‰‰ kanssak‰ymist‰ aktˆˆrien kanssa. Mies kiipesi k‰rryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa enemp‰‰ kuin viisi groschenia. H‰nt‰ oli muka matkalla ryˆstetty j.n.e. Sitten ilmoitti h‰n hyvin laaja-sanaisesti, ett‰ oli onneton r‰‰t‰lin-kis‰lli, jonkin perinnˆn t‰hden matkalla Kˆvesd'iin, sek‰ kertoi muutaman jutun r‰‰t‰linkis‰llin monimutkaisen el‰m‰n piirist‰, ja kun h‰n p‰‰tti kertomuksen, ilmoittaen mit‰ osaa h‰nell‰ itsell‰‰n siin‰ seikassa oli, kys‰isin h‰nelt‰: "milloinka viimeksi n‰ytit Hamlet'in is‰n osaa?" Mies sek‰ punastui ett‰ vaaleni h‰millens‰ tullen. H‰nen tunsivat siis yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun h‰nkin sitten tunsi minun, aukeni h‰nen suunsa aina korviin asti; h‰n itki ja nauraa r‰hˆtti, vet‰ytyi minun selk‰ni taakse -- sill‰ eteen h‰n ei voinut luokseni tulla -- ja kertoi sitten ett‰ se n‰ytteli‰seura, jonka kanssa h‰n oli maata kiert‰nyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta is‰nmaan suojeliain riveihin. H‰nkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siell‰ sotajoukolla oli h‰n sitten ison aikaa p‰‰-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan myˆhemmin, kun tapil‰‰k‰ri oli kuollut ja toinen l‰‰k‰ri h‰nen siaansa muutettu, oli h‰n pantu avonaiseen toisen l‰‰k‰rin virkaan. -- "Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan". "Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sit‰ paitsi olikin semmoisia itseksens‰ oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka monta". "Paransitteko ket‰‰n?" "Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se viel‰ k‰vikin. Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin viereen, ett‰ sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria nuoren, kauniin tykkimiehen tykˆni. Nuorukainen seisoi edess‰ni, kohotti kahta verist‰ k‰dentynk‰‰ ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa, herra tohtori, nyt ei minulla en‰‰n ole kumpaakaan k‰tt‰!' Kanuunaa ladatessaan h‰nelt‰ kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat k‰det. Minun silmist‰ni pakeni p‰iv‰n valo, ja tainioksi mennen kaaduin selitt‰in kaivantoon. Kylm‰‰n veteen tultuani virkosin siell‰ kohta. -- Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili h‰n kyynelsilmin vieress‰ seisovaa toveria, ett‰ siirt‰isi h‰nen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun t‰m‰ olisi kerinnyt auttaa h‰nt‰, sattui toinen kuula sinne ja tempasi h‰nelt‰ toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edess‰, kuin n‰it‰ haavoja katselin. Tuskin olin n‰m‰t sitonut, kun sotajoukko alkoi paeta. N‰m‰ haavasairas raukat j‰iv‰t sinne. Heid‰n k‰vi hyvin, jos voivat kuolla". -- Kun iltapuoleen tulimme ulos mets‰st‰, n‰imme kasakoita t‰ytt‰ laukkaa ratsastavan vastaamme. He havaitsivat meid‰t: meid‰n ei sopinut k‰‰nty‰ takaisin mets‰‰n. Parain neuvo siin‰ tilassa oli hyv‰ll‰ omalla tunnolla ajaa eteenp‰in. Muutamien minuutien kuluttua he ymp‰rˆiv‰t meid‰t ja pys‰hyttiv‰t k‰rrymme. Pˆrrˆp‰inen sotamies, nahkalakki p‰‰ss‰, pienen lyhyen ratsun sel‰ss‰, puolen _kolmatta sylen_ pituinen piikki k‰dess‰, pitk‰ pyssy vinoon ripustettuna sel‰ss‰, ratsasti t‰ytt‰ karkua minun vastaani, ja ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni, puhutteli h‰n jo minua murtaen, mutta hyvin ymm‰rrett‰v‰sti -- magyarin kielell‰. "Mist‰ tulette?" H‰mm‰stykseni oli niin suuri, ett‰ ensi silm‰nr‰p‰yksell‰ en tiennyt, mill‰ kielell‰ vastata kysymykseen. (Myˆhemmin sain tiet‰‰, ett‰ t‰m‰ hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin useinkin k‰vi, oleskellut Komýrom'in (Komorn'in) linnan vartiav‰ess‰, siell‰ oppinut magyarin kielt‰, sitten mennyt palveliaksi er‰‰lle ven‰l‰iselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin). "Mist‰ tulette?" huusi h‰n uudelleen minulle, kun h‰mill‰ni ollen en vastannut ensi kysymykseen. "Ladýny'sta', vastasin min‰. "Mit‰ kuljette?" "Olemme tuota herraa kyytiss‰, joka istuu takanamme". "Mit‰ herraa?" kys‰isi vihaisesti kasakka. Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eik‰ n‰kynyt. Istuimella ei istunut ket‰‰n. Kasakat sill‰ v‰lin jo alkoivat piikill‰‰n pˆyhi‰ k‰rryn koppaan heitetyit‰ heini‰, jota tehdess‰ kadonnut mies vapisten ja rumasti irvist‰in keikahti ylˆs k‰rryjen kopasta, johon peloissaan oli k‰tkeynyt. H‰nen onneton n‰kˆns‰, h‰nen korkea-pes‰inen hattunsa, hein‰n ja oljenkorsilla kaunistettu, ja h‰nen kauhistuneet kasvonsa saattoivat kasakat hirve‰‰n naurun rehoitukseen, jota viel‰ kartutti seuraava oikku tuolla entisell‰ l‰‰k‰rill‰: h‰n rupesi n‰et, n‰ytt‰‰kseen itse‰ns‰ totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille, ristinmerkki‰ tekem‰‰n, ensin vaan yhdell‰ k‰dell‰, mutta sitten molemmilla, joka teko n‰ytti varsin eriskummalliselta. "Mik‰ kumma herra sin‰ olet?" kysyi h‰nelt‰ jyrisev‰ll‰ ‰‰nell‰ kasakkahetmanni. Mies ei kuullut eik‰ n‰hnyt mit‰‰n. Vaikka magyarin kielell‰ h‰nelle puhuttiin, ymm‰rsi h‰n kysymyksen niin, ett‰ h‰nen pit‰isi antaa esille rahansa; ja kovasti vapisten pisti h‰n k‰tens‰ sis‰lakkariin, ja sielt‰ vet‰en tukun sinisi‰, viheri‰isi‰ ja keltaisia teateripiletti‰ ja viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti h‰n ne kasakalle. Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen n‰hd‰ kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monenn‰kˆisi‰ sek‰ eri tavoin kirjoitettuja pankinseteli‰, ja h‰nen siis pit‰v‰n vaikka mink‰ paperin semmoisena setelin‰. Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kielt‰ ja heitti kokotetut liput heittiˆ-tohtorille silmi‰ vasten niin tuimasti, ett‰ lenteliv‰t hujan hajan. Sitten paljasti h‰n miekkansa ja huusi julmasti silmi‰‰n v‰‰nnellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle raukalle: "Kukas olet? kuuletkos? Mit‰s tahdot? mik‰ mies olet?" Kun n‰in, ettei t‰m‰ vastaisi, vaan saattaisi meid‰t yh‰ vaikeampaan tilaan, k‰‰nnyin min‰ kasakkain p‰‰mieheen ja kokotin h‰nelle viinileilin, sanoen: "Heit‰ jo, naapurini, tuo onneton siihen. H‰n on r‰‰t‰linkis‰lli eik‰ mik‰‰n muu." "Niin, niin!" viittoi mieheni, p‰‰t‰‰n ehtimiseen nyˆkytt‰in, ja vahvisti v‰ittelemist‰‰n naurettavilla eleill‰, neulomista osoitellen, Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti h‰n aika ryypyn leilist‰, ja sen takaisin annettuaan, riisui h‰n verkalleen p‰‰llystakin p‰‰lt‰‰n, ja n‰ytt‰en suurta reik‰‰ selk‰myksess‰ h‰n sen heitti tohtorille lyhyell‰ k‰skyll‰, ett‰ paikkaisi sen. Kaikenmoisia temppuja tehden veti h‰n lakkaristaan k‰sille neulan ja lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nˆylett‰ r‰‰t‰linkis‰llin tavoin, vahasi sit‰, pani p‰‰llystakin polvelleen ja ompeli suurella kiihkolla ja kiireell‰, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksess‰ olevaan takkiin, ett‰ sit‰ olisi voinut pit‰‰ itse kenraalikin. Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heid‰n ilonsa, kun tohtorin tahtoessa antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, ett‰ h‰n sen paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa. Hetmanni otti viel‰ ryypyn leilist‰ni ja teki sitten tiedoksi, ett‰ me saisimme menn‰ mihin halutti, mutta r‰‰t‰lin h‰n ottaisi mukaansa, sill‰ miesten vaatteet h‰nen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui h‰n nyt pikku miehen frakin kaulukseen, veti h‰nen pois k‰rryilt‰ ja nosti taakseen satulalle istumaan. N‰in ratsasti tohtori pˆrrˆp‰isen toverinsa kanssa pois, niin ett‰ maa tˆmisi. Pel‰ten piti h‰n h‰nest‰ kiinni kahden puolen molemmilla k‰sill‰ns‰. Min‰ tiesin, ett'ei h‰n surman suuhun rient‰nyt. Kun parin viikon kuluttua satuin tulemaan ZemplÈn'iin, oli h‰n jo aikoja ollut koulumestarina muutamassa BalÛcz'in kyl‰ss‰, josta opettaja oli l‰htenyt sotaretkelle, ja siell‰ h‰n niin pieksi nuoria Skythalaisia, kuin jos p‰hkin‰puu olisi kasvanut h‰nen k‰tt‰ns‰ varten. V. Piilopaikka r‰m‰h‰ll‰. Ei pienint‰k‰‰n tuulenleyhk‰‰ tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus v‰ikkyi kaukaisella ilmanrannalla. Kaukaa, hyvin kaukaa n‰kyi kaitainen torninhuippu ylˆs-alaisin k‰‰nnettyn‰ aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedess‰, niinkuin mereen luotu varjo, ja sen ymp‰rill‰ puul‰ji‰ yksitt‰in, taikka et‰‰mp‰n‰ joku yksin‰isen majan tykˆn‰ kasvava puu, kaksinaisessa muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynn‰ ymp‰rill‰‰n l‰ikkyv‰n meren kanssa heiluu sinne t‰nne, toisinaan ollen pienempi, toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin n‰kym‰ttˆmiin. Hietakummulla istui yksin‰‰n, nokka pystyss‰, puszta-kotka. Se katseli meit‰ niin levollisesti, ett‰ p‰‰sti meid‰t noin viidenkymmenen askeleen p‰‰h‰n, eik‰ sittenk‰‰n siipe‰ns‰ liikahuttanut. Siihen heitimme k‰rrymme, istuimme hevosten selk‰‰n ja ratsastimme pusztan keskelle, hedelm‰ttˆm‰‰n seutuhun, johon ei ollut tiet‰ eik‰ j‰lki‰. Kes‰n kuumimmat p‰iv‰t olivat polttaneet maan kasvittomaksi; vesiper‰isemmiss‰ paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne t‰nne siroitetut keltakukat venyiv‰t maassa lehdittˆmin‰ ja surkastuneina. Kev‰ttulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoper‰iselle laitumelle, ja sill‰ tavoin sotkettu hein‰maa oli helteisin‰ kes‰p‰ivin‰ kuivanut rikki. Muutamin paikoin ilke‰t orjantappurat olivat levitelleet kovia juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla lehdill‰‰n vastustaen kuolettavaa kuumuutta. Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki k‰rryjen j‰ljet, jotka kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myˆhemmin karjatie kokonaan h‰vitti meilt‰ k‰rryjen j‰ljet, ja me ratsastimme umpim‰hk‰‰n merkitˆnt‰ ilmanrantaa kohden. Puolip‰iv‰n aikaan n‰imme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa kaivon vipua. Jano ja toivo, ett‰ voisimme siell‰ kenties tavata jonkun, veti meit‰ sinne. Me kuljimme sit‰ suuntaa kaksi tuntia, ja viel‰ n‰ytimme aina olevan yht‰ kaukana siit‰. Me emme viel‰ p‰‰sseet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan l‰henev‰n meit‰. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se hevospaimen. H‰n istui niin n‰in hevosen sel‰ss‰, edes takaisin huojuen, eik‰ hallinnut kummallakaan k‰dell‰ns‰ ratsuaan; vaan se k‰yd‰ kˆmpelˆitsi hiljakseen p‰‰ maassa, pitk‰ll‰ h‰nn‰ll‰‰n molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, miss‰ hein‰n korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, v‰list‰ valahtain eteen, v‰list‰ taapp‰in, mutta tasapainosta h‰n ei koskaan mennyt. H‰n nukkui hevosen sel‰ss‰. Vaan havaitsipa meid‰t syˆv‰ ratsu ja seisahtui yht'‰kki‰, kohottain p‰‰ns‰ pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli sel‰lleen keikahtua ja her‰si. Hetken aikaa katsella tuijotti h‰n eteens‰, kunnes keksi meid‰t molemmat. Sitten h‰n sieppasi ruoskan niskaltaan, k‰‰nsi hevosensa meihin p‰in, ja ruoskallaan kerran ilmaan l‰isk‰hytt‰in, juurikuin olisi pistoolilla ampunut, rupesi h‰n t‰ytt‰ laukkaa ratsastamaan meit‰ kohti. Nyt viel‰ paremmin voimme tuntea h‰nen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan kallistui h‰n milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin olisi tanssinut; h‰nen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. H‰n heitt‰ytyi ehtimiseen taapp‰in ja piti suitsia hˆll‰ll‰. V‰list‰ h‰n ei istunutkaan hevosen sel‰ss‰, vaan piti ainoastaan molempia polviansa siin‰ kiinni. Ratsu ponnisti t‰ytt‰ vauhtia eteenp‰in ja liehtoi laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. H‰n katseli eteens‰ kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei n‰kynyt m‰en kukkulaa eik‰ ihmist‰. Kukapa tiesi, mit‰ iloa h‰n silloin nautti mieless‰‰n? Kun oli tullut sadan askeleen p‰‰h‰n meist‰, painatti h‰n polvillaan hevosta, joka paikalla pys‰htyi kuin maahan naulattuna. H‰n n‰ytti vakovan meit‰. "Jumal'antakoon Teille hyv‰‰ p‰iv‰‰, maamieheni!" huusin min‰ h‰nelle. "Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi h‰n. H‰nell‰ oli oikeus meit‰ sinutella: h‰n oli vanha mies. Harmaita viiksi‰ns‰ kahden puolen sivellen, h‰n helposti olisi voinut v‰‰nt‰‰ ne aina korviin asti. "Mist‰ tulette? mihin menette?" kys‰isi h‰n sitten hiljemp‰‰ ja k‰velytti hevosensa l‰hemm‰s meit‰. "Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin min‰. "Tuonnempana mielimme v‰h‰n seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos tied‰tte hyv‰n ja sopivan paikan". "Miks'en tiet‰isi? tulkaa kanssani!" sanoi h‰n viiksi‰ns‰ v‰‰nt‰en ja silm‰illen meit‰ molempia, meid‰n hevosiamme ja liikunnoitamme ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten h‰n mit‰‰n pahaa luuloa pit‰m‰tt‰ l‰ksi edell‰mme ratsastamaan. Koko matkalla h‰n ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti h‰nen kanssansa puheisin, mutta silt‰ h‰n pian suun tukki. "Min‰ en rakasta paljoa puhetta", vastasi h‰n ja ratsasti synkk‰mielisen‰ edell‰mme. Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui tummanviheri‰ lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko n‰kypiirin: me tulimme ‰‰rettˆm‰n r‰m‰k‰n syrj‰‰n. Kuiva, hedelm‰tˆn puszta loppui j‰tt‰‰kseen siaa uudelle, hirvitt‰v‰lle, ihmisilt‰ k‰ym‰ttˆm‰lle pusztalle, vesi-pusztalle. Kentilt‰ karkoitettu kasvi-elo n‰ytti t‰nne paenneen. Viheri‰t kaihlistot olivat koristetut eritt‰in kirjavilla suokukilla, maan peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdill‰ ja keltaisilla kukilla, ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun n‰kˆisill‰, kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia aina p‰ihin asti kierteliv‰t jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla kukillaan ja ruusun n‰kˆisill‰ hedelmill‰‰n; ja niin kauas kuin silm‰ kantoi, oli aina n‰kˆn piirin loppuun n‰ht‰v‰n‰ ‰‰retˆn ruo'osto ruskein ruo'onp‰ineen. Hevosemme pys‰htyiv‰t hetkeksi kylm‰‰ vett‰ juomaan; p‰‰mme p‰‰ll‰ lent‰‰ lekutti kovasti r‰‰kyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat v‰lkkyiv‰t p‰iv‰paisteessa. Sitten oppaamme l‰ksi matkaan, k‰‰nt‰in ratsunsa r‰mett‰ kohti ja kehoittain meit‰, ett‰ pysyisimme h‰nen j‰ljill‰‰n; sill‰ jos sylenkin syrj‰‰n joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme p‰ivinemme. Vett‰ oli paikoin syvemm‰lt‰, paikoin matalammalta, ulottuipa v‰list‰ melkein hevosen rintaan saakka, eik‰ ollut mit‰‰n merkki‰, joka olisi tiet‰ osoittanut. Oppaamme alkoi t‰‰ll‰ olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon p‰‰sty‰‰n haasteli h‰n meille, miten tottumaton k‰vi‰, vaikkapa monastikin kulkisi, eksyisi siell‰, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne. ÷isin sielt‰ muka usein kuuluikin h‰t‰huutoa, olipahan sitten ett‰ mets‰st‰j‰, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja kolmantenakin p‰iv‰n‰ viel‰ kuului huutoa, milloin t‰‰lt‰, milloin kauempaa. Mutta kenp‰ voisi sinne menn‰ auttamaan? Juotikkaat ja vesik‰‰rmehet kuolettavat heid‰t vihdoin v‰hitellen. Niin hirvitt‰v‰, niin petollinen on r‰me. Ja me kuljimme eteenp‰in sangen joutuun. Vesilinnut lent‰‰ kapsahtelivat edess‰mme ylˆs pesist‰‰n, ruo'ostossa kohisivat iltap‰iv‰n leyhk‰t kamalasti, kaukaa kuului p‰rist‰j‰-haikaran surkea r‰‰kyn‰. T‰m‰ ihmis-‰‰nen saavuttamaton, synkk‰ luonnon-elon vilskuna oli viel‰ ik‰v‰mpi ja tuskallisempi kuin yˆn hiljaisuus. T‰‰ll‰ t‰ss‰ kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto eik‰ niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten l‰hisyyteen, -- kuka uskaltaisi meit‰ t‰nne seurata? Pusztalla vaivasi jano, t‰‰ll‰ haittasi vesi; eik‰ ollut tiet‰, ei j‰lki‰ mihink‰‰n p‰in. Oppaamme pys‰htyi yht'‰kki‰ ja alkoi kuunnella. "Joku tulee per‰ss‰mme", sanoi h‰n hiljaa. Hajamielisin‰ katselimme me ymp‰rillemme. Min‰ juuri ajattelin, ett'ei suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, ett‰ rohkenisi tulla per‰ss‰mme, kun kaukaa varsin selv‰sti kuului kahlaavan hevosen askelten loiske. Kukahan se voi olla? "Rient‰k‰‰mme eteenp‰in!" huusi toverini kannustain ratsuansa. "Hiljaa!" mˆrisi vanha hevospaimen, "‰l‰k‰ hiiskahda. Tiedustelkaamme heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja". Ja samassa rupesi h‰n hiljaa viheltelem‰‰n hevospaimen-laulua: "LÛra csikÛs, lÛra, elszaladt a menÈs". (Hevosen selk‰‰n, paimen, hevosen selk‰‰n, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi lieritell‰. Kun h‰n oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi vihelt‰‰ laulua: "En vagyok a _Petri_ gulu·s", (Min‰ olen pikku _Pietari_, lehmipaimen). Vanha hevospaimen painoi hatun syv‰‰n silmilleen ja nousi hevosen selk‰‰n seisomaan. H‰nen kasvoissaan kuvastui s‰ik‰hdys, joka kuitenkin pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja ep‰luulon v‰lill‰ oleva mielenliikutus. "Ei se voi olla h‰n!" mˆrisi hevospaimen viiksiens‰ alta, juuri kuin itsekseen puhuen, "h‰n kaatui; olihan siin‰ miehi‰ kuinka monta tahansa, jotka n‰kiv‰t h‰nen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja viel‰ kerran alkoi h‰n vihelt‰‰ "LÛra esikÛs" laulua. "A Petri Guly·s" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa l‰hemp‰‰. Ratsastaja n‰ytti rient‰v‰n j‰ljiss‰mme. Vanha hevospaimen tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menk‰‰ ruo'ostoon syv‰lle!" "Mik‰ h‰t‰n‰?" kysyi toverini h‰mm‰styksiss‰‰n. "Suu kiini! piru poikineen tulee per‰ss‰mme tai joku, joka on p‰‰ssyt helvetist‰ takaisin palaamaan. Se on D˙zs'in Yrjˆn laulu, v‰vyni, jonka kolmekymment‰ kolme miest‰ n‰ki kuoliaaksi lyˆtyn‰, kuoliaaksi ammuttuna, rikki piestyn‰, lihamakkaraksi palottuna". Me tunkeusimme syvemm‰lle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmill‰ sit‰ tˆmin‰‰, jolla per‰ss‰mme tulevan piti menn‰ ohitse. Me kumarruimme myˆs, h‰nen esimerkki‰‰n noudattaen, hevoistemme selk‰‰n. Hevospaimenen ratsu ei hiiskahtanutkaan is‰nt‰ns‰ alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen mahan alle; tuskissaan v‰risteli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa ei nostanut siit‰ pois paetaksensa. Meid‰n hevosemme p‰rskyiv‰t yhten‰‰n, ymp‰rill‰ parveilevain el‰vien pistoista tuskauneina. "Kuunnelkaa niill‰ hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella, h‰t‰ytetyll‰ ‰‰nell‰. Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut toiseltaan kys‰ist‰: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella? Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin: "Hyv‰t herrat, pankaa hevoset toisen p‰‰ toisen kaulalle, niin ne ovat ‰‰neti". Ja sitten h‰n itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua tahtoivat luuletella, ett‰ olivat hevospaimenia; min‰h‰n kuitenkin tunnen ihmiset. Vaan eip‰ sent‰‰n ollutkaan se paha; nyt on maailmassa niin asiat, ett‰ rosvo raukan pit‰‰ herroja auttaa". Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan t‰m‰ sen ylpe‰sti tyˆnsi takaisin. "Min‰ en sill‰ el‰!" sanoi h‰n pˆyhke‰sti ja viittasi, eit‰ olisimme hiljaa. Sill‰ v‰lin hevosen jalkain tˆmin‰ yh‰ kuului l‰henev‰n, ja muutamain silm‰nr‰p‰ysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu n‰kyviin sakeasta ruo'ostosta. H‰n istui satulatta t‰plikk‰‰n ratsun sel‰ss‰ ja h‰nen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sek‰ koko vaatteuksensa oli ylt'yleens‰ reiki‰ t‰ynn‰ ja revitty. Riipparˆyt‰inen ja huippu-pohjainen hattu, joka oli syv‰‰n silmille painettu, peitti h‰nen kerityn p‰‰ns‰. H‰nen vasen k‰tens‰ oli ristin rastin rievulla kiedottu, oikeassa k‰dess‰ns‰ h‰n heilutti kuvattoman suurta kassaria ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyˆmill‰. Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat h‰nen silm‰ns‰ juuri kuin olis viini‰ juonut. ƒkki‰ tarttui h‰n hevosensa niskaan, ratsasti meist‰ huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin t‰m‰ enn‰tti sanaakaan hiiskua, syleili h‰n h‰nt‰ niin, ett‰ oli hevosen sel‰st‰ maahan vet‰‰. Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin p‰ivettyneet, oli havaittavana se vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten kasvoille, ja jolla tieto kestetyist‰ vaaroista ja miehuullisella mielell‰ k‰rsityst‰ kurjuudesta oli heit‰ kaunistanut. T‰m‰ vakaisuus pysyi h‰nell‰ muuttumatonna vanhuksen syleilless‰kin. Vanha hevospaimen oli itkuun hyr‰ht‰‰. "Armas poikani, armas poikani, -- ett‰kˆ nyt olet t‰ss‰!" Tullut katsoi kysyen meihin p‰in. Appi kuiskasi h‰nelle korvaan muutamia sanoja, k‰tt‰‰n suun edess‰ pit‰en, jonka j‰lkeen v‰vy kunnioitukseksi nosti riepuun k‰‰ritty‰ k‰tt‰ns‰ hattuun ja meille kehoitukseksi lausui: "Ei pid‰ pelj‰t‰, me olemme t‰‰ll‰ jo kotona, Aaprahamin helmassa!" "Ent‰ puolisoni, -- kuinka on h‰nen laitansa", kysyi h‰n appeensa k‰‰ntyen. "H‰nest‰ ei ole j‰ljill‰ kuin v‰h‰n varjoa; h‰n on huolesta itkenyt itsens‰ puoli-kuoliaaksi". "Eikˆ h‰n sitten ole mennyt miehelle?" "Olisinpa h‰nen kuoliaaksi piessyt". "Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pid‰ v‰hint‰in huolivuottaan; vaan vannoivatpa takaisin palanneet n‰hneens‰ sinut siell‰ kuoliaana". "Totta puhuivat. Kun kotiin p‰‰semme, selittelen siihen kuuluvat seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ik‰‰n; rient‰k‰‰mme siis eteenp‰in majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin itsek‰‰n uskon, mit‰ minulle on tapahtunut". VI. Kuolleista noussut. Me ratsastimme eteenp‰in. Meill‰ oli nyt johdattajana nuori v‰vy, joka tietysti hartaimmin halusi p‰‰st‰ perille etsittyyn paikkaan. Tuskin voimme h‰nen j‰ljiss‰‰n pysy‰. Pian p‰‰simme r‰m‰k‰n syrj‰‰n. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti tihe‰ pajupensaikko tien, pehme‰ss‰ mudassa n‰kyiv‰t edell‰mme kulkeneiden hevosten j‰ljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme alla. Hetken p‰‰st‰ olimme kuivalla pohjalla. V‰vyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan. Pajupuiden v‰list‰ astui n‰kyviin v‰h‰inen nurmea kasvava aukko, josta osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyˆkkikasvilla istutettu. Ryytimaan ‰‰ress‰ seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu. Mets‰humala peitti tuuheilla lehdill‰‰n koko huonerakennuksen katon harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo, surkean-n‰kˆinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla tulella kiehui kattilassa jotakin. ƒ‰ress‰ pyˆri toimissaan nuori vaimo, esiliinalla liehteen hiili‰ syttym‰‰n. Tˆmin‰n kuultuaan vaimo k‰‰ntyi ja katsoi k‰mmen silmien p‰‰ll‰ pajukkoon. Vanha hevospaimen k‰‰ntyi v‰vyyns‰: "J‰‰ t‰h‰n", sanoi h‰n, "min‰ tahdon ensin h‰nt‰ puhutella", ja h‰n ratsasti edelleen. V‰vy j‰i odottamaan, me seurasimme vanhusta. Vaimon luo p‰‰sty‰‰n hevospaimen hypp‰si ratsun sel‰st‰: "No, tytt‰reni", sanoi h‰n, "min‰ tuon uutisia; n‰m‰t yst‰v‰t ovat n‰hneet herrasi". Vaimon kasvot punastuivat. "El‰‰kˆ h‰n?" kysyi h‰n eritt‰in riemastuneena. "El‰‰ juuri el‰‰kseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei h‰nell‰ ole k‰tt‰, ei jalkaa j‰ljill‰". "Siit‰ m‰ v‰h‰n huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on elossa; min‰p‰ heti rienn‰n h‰nen luoksensa". "ƒl‰h‰n toki, tytt‰reni, mihink‰ sin‰ menisit! Kolmekymment‰ penikulmaa on t‰‰lt‰ siihen paikkaan, johon h‰n j‰i, ja p‰‰lliseksi viel‰ on h‰n vankeudessa", lausui tuo hyv‰ vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttˆ h‰neen katsonut, sill‰ sit‰ sanoessaan h‰n ei voinut kasvoiltansa h‰‰t‰‰ naurun eleit‰, jotka ajoivat h‰nen sanojansa valeeksi. "Olipa vaikka olisi maailman ‰‰rill‰, h‰n ei sittenk‰‰n kaukana ole", soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeell‰ silm‰‰ns‰ pyyhk‰sten, "jospa viel‰ olis haudattukin, menisinp‰ sittenkin h‰nen t‰htens‰". T‰ll‰ silm‰nr‰p‰yksell‰ rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a Petri guly·s. Vanha hevospaimen ei en‰‰ kauemmin voinut itse‰ns‰ hillit‰, vaan purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille n‰ytti kaikki h‰nen verens‰ rient‰v‰n: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti h‰n k‰si‰‰n paukuttain; eik‰ h‰n tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sit‰ kohden, josta laulu kuului. Hetken p‰‰st‰ nuori v‰vy nosti syliins‰ hevosen selk‰‰n armahansa, joka hell‰sti kietoi ihanan kauniit k‰sivartensa sotilaan kaulan ymp‰ri. Kun meid‰n tykˆmme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen sel‰st‰. Magyarilainen ei mielell‰‰n hyv‰ile toista muiden l‰sn‰ ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja tunti-nelj‰nneksen kuluttua laittoi h‰n meille semmoisen kesti-atrian keitetty‰ lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla tunnustamatta, ett‰ tuskin vara-kuvernˆˆrin‰ ollessaan oli parempaa syˆnyt. H‰n unhotti, ett‰ oli hevospaimeneksi naamioittu. Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli t‰ynn‰ns‰ hyv‰‰ tarha-viini‰. Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui, ett‰ kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla h‰nen vaiheitansa. "No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka t‰ss‰ olet ilpo el‰v‰n‰, vaikka kerran jo kuolit?" Gergely veti puolison viereens‰ nurmikolle, joka samalla oli pˆyt‰n‰ ja sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean tapahtuman, iloisesti leikki‰ laskien, juuri kuin olisi lystillisest‰ kohtauksesta haastellut. "K·cs'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyˆm‰‰, kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka lˆi minut hevosen sel‰st‰ maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin: johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyˆty kuin se, jota tykinkuulan viuhka kohtaa. N‰inp‰ min‰ Puolalaisen, jonka reidest‰ tykinkuulan viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Kom·rom'in linnoituksissa, joissa ammuttiin nelj‰kolmatta naulaisilla tykill‰ havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen v‰himm‰tt‰k‰‰n haavatta. "Vasta ison ajan p‰‰st‰ rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli ajetuksissa ja p‰‰ss‰ni suhisi yh‰ viel‰, juuri kuin olisin ollut veden alla. Sotaa kesti kest‰mist‰‰n. Ma makasin siin‰ keskell‰ sotakentt‰‰; sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ymp‰ritseni oikealla ja vasemmalla puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyˆkk‰si niin likelle, ett‰ ‰‰rimm‰iset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan min‰p‰ en sittenk‰‰n liikahtanut, jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eiv‰tk‰ sen enemp‰‰ minusta huolineet. "Myˆhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siit‰ aika vauhtia raskas-aseista hevosv‰ke‰. Yksi heist‰ havaitsi minun olevan hevospaimenen, ja muista eroten ajoi h‰n t‰ytt‰ laukkaa luokseni ja tahtoi ratsastaa p‰‰lleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se tapa, ett'ei koskaan astu edess‰ makaavan ihmisen p‰‰lle. Nelj‰nneksen tuntia edesp‰in ajaa tˆmisteli kyrasieri p‰‰ll‰ni, ratsun kertaakaan ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan minuun keng‰ll‰ns‰. "Min‰ en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengiss‰ olevani. Makasin j‰rk‰htym‰tˆnn‰ kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri minut siihen. "Viimein tuli siihen tykistˆ. Muutama kanuuna asetettiin tuskin viidenkymmenen askeleen p‰‰h‰n minusta. Hevoset ylˆttyiv‰t melkein sinne asti, kun kanuuna k‰‰nnettiin. "Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lenteliv‰t suhisten ylitseni, ruutin kuonaa varisi p‰‰lleni, ja toiselta puolen t‰hd‰tyt viisto (rikosetti-) laukaukset hyppeliv‰t ristiin rastiin ylitseni ja sirottivat p‰‰lleni irti revitty‰ hietaa ja someroa. "Myˆh‰‰n iltaan ammuskeltiin siin‰ kahden puolen. Loppuipa viimein sota. Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona tahtoi rynt‰ist‰ vihollisten l‰pitse, vaan sai siin‰ yrityksess‰ enimm‰ksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat nelj‰ husaaria ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen: 'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; v‰estˆ itse j‰i tappelutantereelle'. Min‰p‰ myˆs j‰in menetetylle sotakent‰lle. "Illalla, kun jo alkoi pime‰ tulla, nousin min‰, katsoin ymp‰rilleni ja n‰in kaukana, siell‰ miss‰ Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat, vahtitulia loistavan yhdess‰ riviss‰. Ne olivat et‰‰ll‰ minusta, ja ma voin tuskin pystyss‰k‰‰n pysy‰; vaan l‰ksinp‰ kuitenkin liikkeelle leiri‰ etsim‰‰n. Hiljaksensa kulkien, v‰list‰ nelin kontatenkin p‰‰sin myˆh‰‰n yˆll‰ ensim‰iselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja h‰nen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskell‰. Silloin en en‰‰ huolinut, teht‰isiinp‰ minulle mit‰ tahansa. Tulipa siihen vartioston p‰‰mies. Ma rukoilin h‰nt‰ tappamaan minua, jos niin haluttaisi, vaan ei kauemmin j‰tt‰m‰‰n kurjaan tilahani. Mies oli itkem‰isill‰‰n; niin k‰vi h‰nen minua s‰‰liksi. H‰n sitoi itse haavani, laittoi minut tulen ‰‰reen makaamaan ja toimitti ruokaa sek‰ juomaa. "Seuraavana p‰iv‰n‰ piti heid‰n marssia eteenp‰in. Minun j‰ttiv‰t ynn‰ muiden vankien kanssa er‰‰sen h‰vitettyyn kyl‰‰n. Vahdin pitoa varten j‰i kanssamme muutamia Servil‰isi‰, jotka eiv‰t tappelussa olisi voineet mit‰‰n hyˆty‰ tehd‰. "Er‰‰n‰ ehtoona n‰in kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, ett‰ kaksi Servil‰ist‰ hieroi kauppaa Kimist‰ni. Toinen oli ostanut sen kymmenell‰ floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli pakko hukata se, koska tuo jalo el‰in ei p‰‰st‰nyt ket‰‰n selk‰‰ns‰. Servil‰inen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan sen kanssa, jonka vuoksi oli p‰‰tt‰nyt saattaa turmioon jonkun toverinsa; vaan v‰hint‰in kaksi floriinia tahtoi h‰n voittaa. Siin‰ kuuluvissani tekiv‰t kauppaa hyv‰st‰ hevosestani, jot'en olisi kokonaisesta kyl‰st‰ antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia, toinen ei kymment‰ enemp‰‰ luvannut, vaan toinen tahtoi miss‰ tapauksessa tahansa ostaa, toinen miss‰ tapauksessa tahansa myyd‰; mutta kumpikaan ei luopunut hintam‰‰r‰st‰‰n. Siksip‰ loppuikin leikki niin, ett‰ joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan mˆksitty‰‰n suostuivat seuraavana aamuna tekem‰‰n kaupan. "En tied‰, hieroivatko sitten seuraavana p‰iv‰n‰ kauppaa. Min‰ karkasin viel‰ samana yˆn‰ akkunan kautta ja vein Kimini pois". Ihminen ei mill‰‰n niin huvita toista, kuin jos itse k‰rsimi‰ vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei kelt‰‰n puutu mit‰‰n, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan tulen ja riemua tuottavan viinan ‰‰ress‰, ja h‰n riemastuu vaikutuksesta, mink‰ loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden hirvitt‰vien tapausten kerronta, jotka h‰n itse l‰helt‰ on n‰hnyt, jotka h‰nt‰ itse‰‰n ovat kohdanneet. Myˆh‰‰n iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten vanhus itse saattoi meit‰ pajua kasvavalle rannikolle, jonka selv‰vetinen, monimutkainen virta ymp‰rˆipi saarenteeksi. Virran keskell‰ taasen n‰kee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sek‰ pajukko-rannan v‰lisess‰ putaassa keltaisen vesimyllyn, joka tammilaahkohon kiinitettyn‰ jauhaa siin‰, yhten‰‰n jyristen yˆn hiljaisuudessa. Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka j‰lleen myllyn p‰‰lt‰ alkoi kuulua airojen loiske. L‰henemist‰‰n l‰heni meit‰ alus, soukka, yhdest‰ puusta onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla. Kun jo oli meit‰ l‰hell‰, kuiskasi hevospaimen, meihin k‰‰ntyen, korvaamme: "Ei pid‰ h‰nelle tehd‰ hyv‰‰ ehtoota; h‰n sit‰ ei rakasta. H‰n ei ota alukseensa sit‰, joka toivottaa hyv‰‰ p‰iv‰‰ tai ehtoota". "H‰n lienee kummallinen ihminen". "H‰nell‰ on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ket‰‰n sulkea". Ruuhen is‰nt‰ saapui rantahan. H‰n oli t‰m‰n salaisen myllyn myll‰ri. Sanaakaan hiiskumatta istuimme h‰nen alukseensa. Myll‰ri ei myˆsk‰‰n meilt‰ kysynyt mit‰‰n, vaan istui takaisin per‰tuhdolle. Hiljakseen liukui ruuhi meid‰n kanssamme edelleen pitkin iltah‰myyn peittyneen veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ‰‰ni, mi kuultiin, oli airojen tahdinmukainen kolke. Saaren p‰itse kulkiessamme, kuulimme sielt‰ hiljaisen laulannon. Myll‰ri puisti levottomasti p‰‰t‰ns‰, synk‰ll‰ katsannolla jauhain yht‰ ja toista kiroussanaa hampaidensa v‰liss‰. Ruuhi menn‰ soljahteli eteenp‰in, ja jota loitommas eteni, sit‰ hiljemp‰‰ kuuluivat saarelta laulun s‰veleet. Toiselle rannalle tultuamme, otin min‰ k‰sille muutamia rahoja, mielien antaa ne myll‰rille. Hevospaimen huomasi sen, tyˆnsi takaisin k‰teni ja mˆrisi korvaani: "H‰n ei rakasta sit‰ ihmist‰, joka antaa rahaa; h‰n on kummallinen mies, olenhan sen sanonut". Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme niiden selk‰‰n, kuin m‰r‰t olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen eteenp‰in vanhan johtajamme per‰ss‰. VII. Aronvari. Syd‰n-yˆ taisi olla, koska me, p‰‰sty‰mme toista sataa tynnyrin-alaa avaruisen maissipellon p‰‰h‰n, keksimme pienen mˆkin, joka seisoi puoleksi peitossa hietaharjun sis‰ss‰. Se oli "S‰kene"-krouvi. Syrj‰ss‰ se on maantielt‰. Melkein alempana Theiss-joen ranta-‰yr‰st‰ seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneen‰ hiekkaharjuun, hopeapaju- ja Kanadanpoppeli-viidakko ymp‰rill‰‰n. Koirien haukunta vasta huomautti meit‰, niin ett‰ me tuon peitetyn mˆkin n‰imme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta, vihaisella haukkumisella k‰yden meid‰n kimppuhumme. Silm‰nr‰p‰yksess‰ olivat ne oikein s‰‰nnˆllisen sotajoukon tarkkuudella meid‰t piiritt‰neet sek‰ edest‰ ett‰ takaa ja molemmilta sivuilta. Oppaamme, vanha hevospaimen, h‰t‰ilem‰tt‰ hypp‰si alas hevosen sel‰st‰, kyk‰htihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi, rummutellen nen‰luutansa sormella, soittamaan jotain ‰k‰ist‰, pilkallista nen‰-‰‰nt‰, ja ryˆmi yh‰ n‰in kykkisill‰‰n vihaisimpaa koiraa l‰hemm‰ksi. T‰m‰ sit‰ outoa temppua paheksuen irvistelem‰‰n, ensimm‰isen kerran per‰st‰ se jo pyˆr‰hti ja karkasi taaksep‰in, toisenpa kerran per‰st‰ koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittiv‰t onneansa, kun mit‰ kauimmaksi p‰‰siv‰t pakoon! "Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen ylˆs. "N‰in suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eik‰ vihelt‰minen, eik‰ lyˆminenk‰‰n -- ne pojat tempaisevat ihmisen maahan hevosen sel‰st‰, haukkaavat hampain kiinni k‰rryin pyˆriin, rikkovat markkinoille menev‰n kerj‰l‰isen k‰sik‰rryt, rep‰isev‰t mekon alas pippurilta haisevan Slovakin sel‰st‰ mutta hevospaimen, kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyyk‰ht‰‰ maahan, ja rummuttaa nen‰luutansa, ja n‰in koirat muristen, inisten pˆtkiv‰t pakoon, niinkuin olisi rutto per‰‰n-ajamassa, eiv‰tk‰ en‰‰ sin‰ p‰iv‰n‰ esille pujahda". Pian me seisoimme krouvin oven edess‰. Mˆkki oli hyv‰ss‰ kunnossa pidetty. Huolellisen, sievist‰v‰n k‰den j‰ljet n‰kyi siin‰ jokapaikassa. Kyll‰ n‰kyi, ett‰ is‰nt‰ ei asunut siell‰ niin paljon muille kuin itselleen mieliksi. "Tuota kunnioitettavaa is‰nt‰‰ tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'", neuvoi meit‰ oppaamme. "Ei h‰nelle ole mieleen, kun h‰nt‰ sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin h‰n silmittˆm‰ksi suuttuu". Ei meid‰n ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, p‰‰st‰ jalkoihin valkeassa asussa, nimitt‰in paidassa ja pˆksyiss‰. H‰veli‰s Magyari ei vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu p‰‰lt‰‰n liinavaatteitaan, ja herra Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. P‰‰ss‰ vaan oli suuri lammasnahkainen karvalakki -- ei siksi ett‰ se l‰mmitt‰isi -- sill‰ oli vaan virkana osoittaa ett‰ h‰n se oli is‰nt‰ talossa. Oppaamme kuiskasi h‰nelle muutamia sanoja, antaen meid‰t n‰in h‰nen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille j‰‰hyv‰iset, h‰n viel‰ samana yˆn‰ ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea. Mutta herra Schallai, kuultuaan ett‰ me jo olimme illallista syˆneet, vei meid‰t pieneen sis‰kammariin, jossa oli s‰nky, lukemattomilla hˆyhentyynyill‰ ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen meid‰n piti upottaa itsemme, k‰ski h‰n; n‰in tervetulleina vieraina h‰n meit‰ kohteli. Aamulla varhain astui herra Schallai sis‰‰n luoksemme ja her‰tti meid‰t sill‰ hauskalla sanomalla, ett‰ naapuritaloissa poliisi on k‰ym‰ss‰, joka pian oli t‰nnekin ilmautuva. S‰ik‰hdyksell‰ me karkasimme ylˆs ja ilmoitimme h‰nelle aikomuksemme kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle. "Ei huoli heit‰ pel‰t‰", virkkoi h‰n. "Ne vaan varkaita hakevat, teid‰nkaltaisten ihmisten ei pid‰ joutua heid‰n kynsiins‰. Ja muuten olisikin jo myˆh‰ist‰ poispaeta; ne huomaisivat teid‰t ja siit‰ paljon pikemmin saisivat ep‰luulon. Pysyk‰‰ vaan t‰ss‰ kammarissa ja syˆk‰‰ aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen." Me istahdimme aamiaispˆyt‰‰n. Herra Schallai puolestaan k‰vi, piippu suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tied‰ mik‰ minun on -- tuntuu ik‰‰n kuin kurkkuni olisi k‰ynyt niin hataaksi, ettei palanenkaan ruokaa tahdo menn‰ alas." -- Minunkin laitani oli aivan sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus. Eip‰ aikaakaan, niin n‰imme sykkiv‰ll‰ syd‰mell‰ kuinka er‰s poliisip‰‰llikkˆ kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heit‰ iloisimmalla tavalla, kumartaen syv‰lle, ja poliisip‰‰llikkˆ puolestaan vastasi tylyll‰, kovalla ‰‰nell‰: "Ep‰luulon alaisia ihmisi‰ haemme." N‰in sanoen h‰n hypp‰si maahan hevosen sel‰st‰ ja astui sis‰‰n. "Olkaa niin hyv‰t", vastasi krouvari rauhallisella, kylm‰kiskoisella ‰‰nell‰ ja avasi heille oven. Kumppalini raappi nen‰‰ns‰: "Soisinpa, ett‰ nyt ei omantuntoni p‰‰ll‰ olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen." Silm‰nr‰p‰yksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin kannustimin astuivat vierastupaan, johonp‰in meid‰n kammarimme ovi k‰vi. Herra Schallai heid‰n ymp‰rill‰‰n pyˆri ja hyˆri. "Olkaa niin hyv‰t ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet! -- Kaukaako tullaan? Ollaanko v‰syksiss‰? Saako tarjota jotain? Arvaanpa, ett‰ tuli jano. Mit‰ saisin luvan tarjota? Viini‰kˆ suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyvi‰ viiniryp‰leit‰ sain t‰n‰ vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi." "No miks'ei! virkkoi poliisip‰‰llikkˆ ‰re‰ll‰, tylyll‰ ‰‰nell‰. Mutta joutuun, sill‰ meill‰ on kiire; ennen kun talosi saamme l‰pihaetuksi, tulee keskip‰iv‰. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi." Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista ruukkua, t‰ytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne pˆyd‰lle, ja toi p‰‰llikˆn eteen lasillisen hyv‰‰ viini‰. Sitten h‰n siell‰ rupesi juttelemaan, leikki‰ laskemaan ja piloja puhumaan heid‰n kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein typerimm‰lt‰ n‰ytti. Sen ymp‰rill‰ h‰n hyˆri ja pyˆri siksi, kunnes kenenk‰‰n huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista pujahdutetuksi h‰nen taskuhunsa, ja sitten h‰n taas jutteli ja puhui piloja yht‰ mittaa. P‰‰llikkˆ sill‰ v‰lin sai lasinsa tyhj‰ksi. Ja sitten, pyyhkien vaksittuja, tuuheita, lyhyit‰ viiksej‰ns‰ h‰n murahti: "Kas nyt k‰yk‰‰mme tyˆhˆn k‰sin!" "Eikˆ sais tarjota viel‰ lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun p‰‰llikkˆ teki kielt‰v‰n viittauksen, h‰n k‰‰ntyi panduurein puoleen: "Ent‰s kenties teille, veikkoseni kelpaisi?" Mutta samassa yht'‰kki‰, ik‰‰n kuin olisi h‰nen mielihyv‰ns‰ veitsell‰ katki leikattu, h‰nen muotonsa muuttui mustaksi, h‰n rupesi vihaisesti pudistamaan p‰‰t‰ns‰, luki pˆyd‰ll‰ seisovat viisi ruukkua ja virkkoi vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni, sep‰ vasta on lysti kepponen! Min‰ teid‰n eteenne toin kuusi ruukkua, ja kun vaan pyˆr‰hd‰n ymp‰ri, niin onkin ainoasti viisi pˆyd‰ll‰!" P‰‰llikkˆ ‰r‰hti h‰nelle: "Et toki luule, ett‰ me sen olemme varastaneet?' "Vai pit‰isi mun uskoman muka, ett‰ se itsest‰‰n on l‰htenyt lentoon tai ett‰ joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa? Senh‰n jokainen kumminkin voi n‰hd‰, ett‰ ruukku ei en‰‰ ole siell‰." "No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne t‰‰ll‰ ovat, ettet sitten tarinoi heid‰n sen vieneen!" "Todellakaan en aio sit‰ j‰tt‰‰ tekem‰tt‰, ilman teid‰n k‰skem‰tt‰nnek‰‰n!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan panduurein taskuja, ja aika kummastunut h‰n oli olevinaan, kun h‰n h‰nelle tietyst‰ taskusta lˆysi ruukkunsa. "Vai niin!" huusi h‰n, vet‰en se esiin. "T‰m‰h‰n se minun ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia varkaidenpyyt‰ji‰. Min‰ teille viini‰ annoin, ja paloviinaa annoin, vaan te kiitokseksi siit‰ minun ruukkuni n‰pist‰tte pois. Te muka rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiselt‰. Te tulette ihmisen kotia l‰pinuuskimaan siksi vaan ett‰ te veisitte pois, mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisi‰ muka! Eip‰ olekaan minun talossani sin‰ ilmoisna ik‰n‰ k‰ynyt yht‰‰n muuta luulon-alaista ihmist‰ kuin te! Enk‰ heit‰k‰‰n asiaa siihen! Min‰ menen maaherran luo -- min‰ vien kanteen tuomarille! Heid‰n pit‰‰ saada tiet‰‰, mink‰laista kunnon joukkiota te olette!" Poliisip‰‰llikkˆ oli pahemmassa kuin pulassa. H‰n oli vihan vimmassa. "ƒl‰ n‰in hauku!" ‰rj‰isi h‰n krouvarille, puoleksi peloitellen, puoleksi lepytellen. "Vai eikˆ saisi haukkua!" ‰rj‰isi toinen vastaan viel‰ kovemmalla ‰‰nell‰. "Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion n‰ytt‰‰!" "Sit‰p‰ tahtoisin n‰hd‰!" "No n‰e sitten", tiuskasi p‰‰llikkˆ vihaisesti, l‰ksi ulos tuvasta, paiskasi oven kiinni, hypp‰si hevosen selk‰‰n, ajoi pois panduuriensa kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yh‰ viel‰ haukuskelevalle krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni tiehens‰, nostellen tomupilvi‰ j‰lkeens‰. Mutta herra Schallai, k‰si‰ns‰ hieroen, tuli sis‰‰n meid‰n luoksemme, iski veitikkamaisesti silm‰‰ ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla t‰ydess‰ turvassa. Niin kauan kuin h‰n poliisip‰‰llikˆn virassa pysyy, ei h‰n en‰‰ ikin‰ tule t‰nne huonettani l‰pinuuskimaan!" T‰ss‰ krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa. VIII. Aviovaimo ja rakastaja. Raju-ilmoissa, myrskyiss‰, tuskissa er‰s nainen kuljeskelee. Itse h‰n ei tied‰: minnep‰in? Itse h‰n ei tied‰: minne asti? Ei h‰n j‰‰ lev‰ht‰m‰‰n mihink‰‰n. Yht‰ miest‰ on h‰n hakemassa, jota h‰n koko syd‰mest‰‰n rakasti, jonka t‰hden h‰n eli, jonka t‰hden h‰n on lakastunut, mutta joka ei ole h‰nt‰ rakastanut, ei rakasta h‰nt‰ nytk‰‰n -- jos on elossa -- ei muistele h‰nt‰ tuolla toisessa maailmassa -- jos on kuollut. Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut -- jossain Szeklien rajalla -- ja h‰n l‰ksi matkaan, h‰nen hautaansa hakemaan. Ei h‰n ollut koskaan saanut kallistaa p‰‰t‰ns‰ sen miehen rintaa vasten, vaan h‰nen hautakummulleen h‰nen sopi kallistaa p‰‰ns‰ ja tunnustaa kuolleelle, ett‰ h‰n t‰t‰ ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siin‰ rakkaudessa kuoleva. Niinkuin toivioretkel‰iset vaeltavat pyh‰lle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pit‰m‰tt‰ mieless‰ns‰ mit‰‰n muuta, paitsi pyh‰‰ hautaa, n‰in vaelteli myˆs kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus syd‰mmess‰‰n, t‰‰ sureva nainen tuon unissa vaan n‰hdyn haudan puoleen, miss‰ kellastunut syyskukkanen, p‰‰t‰‰n heilutellen vartioitsee kuolleitten unta. "Yht‰ kukkasta vaan silt‰ pyh‰lt‰ haudalta!" huokasi h‰n murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja miss‰ kuolleet j‰lleen tapaavat toinen toisensa, n‰ytt‰isin sit‰ h‰nelle: 'Min‰ k‰vin siell‰ -- lˆysin sinut!'" Ja kauan aikaa h‰n n‰in kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut menn‰; h‰n kuljeskeli niiss‰kin pelk‰‰m‰tt‰. Monen vaivan per‰st‰ joutui h‰n sille paikalle, jota h‰nelle oli neuvottu. Siell‰ h‰n tiedusteli kaatunutta. "Ei ole h‰n t‰‰ll‰ saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa l‰pi nimet kaikissa noissa vereksiss‰ haudoissa, niiss‰ ei ole sit‰, jota haette; vaan onpa t‰nne huhu tullut, ett‰ tuolla valtakunnan toisella kulmalla -- siell‰ h‰n on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa". Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan l‰ksi pitk‰lle matkalleen, kulkien monta pakkas-yˆt‰, pahaa-p‰iv‰‰, k‰rsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sit‰ hautaa, jolle h‰n niin monen vastuksen per‰st‰ saisi p‰‰t‰ns‰ kallistaa. Ei se ollut siell‰k‰‰n. Sielt‰ muuanne neuvottiin. Mik‰ sanoi miss‰kin n‰hneens‰ sen miehen kaatuvan. Ei yksik‰‰n sanonut h‰nen olevan elossa. "H‰n on kuollut!", siin‰ suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sit‰ vaan eiv‰t tiet‰neet, mihin h‰n oli haudattu. Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; miss‰ vaan oli joku tappelutanner, kaikki h‰n k‰vi katsomassa, luki risteist‰ kuolleitten nimet, vaan se, jota h‰n haki, ei lˆytynyt. Ja kun joskus kysyttiin h‰nelt‰: "Mit‰s te sit‰ hautaa haette, eih‰n vainaja ollut teid‰n miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli yst‰v‰nnek‰‰n?" -- niin h‰n surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yht‰ kukkasta vaan silt‰ pyh‰lt‰ haudalta!" Vaan ei ollutkaan en‰‰ kukkasta kasvamassa miss‰‰n. Talvi oli tullut, lumi oli peitt‰nyt maan. Silloin h‰n tuli suurelle hautakummulle. Siin‰ oli vaan yksi suuri, summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yht‰‰n hautakive‰, ei yht‰‰n vihre‰t‰ pensasta sen p‰‰ll‰. Kuka voi tiet‰‰ kutka ja kuinka monta tuohon oli haudattu? Kenties mielitietty t‰ss‰ lep‰si, tuon merkittˆm‰n kummun alla? On siin‰ montakin ruumista, joiden hautaa silm‰t hakee ja joiden j‰lki on kadonnut. Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa syd‰nt‰ns‰k‰‰n; h‰n ei tahtonut uskoa ett‰ mielitiettyns‰ tuossa lep‰si. Kumpu oli lumen peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen p‰‰ll‰. Sen haudan alla ei h‰nen mielitiettyns‰ suinkaan lev‰nnyt! -- Niinkuin kuuman l‰hteen ymp‰rill‰ -- vaikka joka paikassa on talvi ja lunta -- kukanvarret yht‰hyvin viheriˆiv‰t, ja puut pettyen luulevat: kev‰t on p‰‰ssyt valtaan i‰ksi! -- niin myˆs sen miehen haudan ymp‰rill‰, siin‰ kedossa, mihin h‰nen palava syd‰mens‰ on laskettu levolle, ei voi talven ajallakaan puut olla lehdittym‰tt‰, ruohot vihriˆitsem‰tt‰! -- "Yht‰ kukkasta vaan h‰nen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti, mietteisins‰ vaipuneena. Mutta kukkasta ei n‰kynyt miss‰‰n. Kauan, kauan kuljeskeli h‰n viel‰ senkin j‰lkeen. H‰n k‰rsi ja rakasti. Viimein vihdoin h‰n sai kuulla varman tiedon. H‰nen rakkaansa oli haudattu -- h‰n oli haudattu, vaan elossa -- h‰n oli vankitorniin haudattu. * * * * * Raju-ilmoissa, myrskyiss‰, tuskissa er‰s mies kuljeskelee. Vainoovaa kohtaloa h‰n pakenee. H‰nelt‰ on kadonnut luottamus Jumalan apuun. Paraitakin yst‰vi‰ns‰ h‰n pelk‰‰. Yksi olento vaan on viel‰ koko maailmassa, joka h‰nell‰ on mieless‰ -- h‰nen vaimonsa, Kauas, kauas oli h‰net kohtalo temmannut pois sen tykˆ‰. Miss‰ h‰nen vaimonsa on, siin‰ paikassa ei h‰n uskalla n‰ytt‰‰ itse‰ns‰. Piilotellen kuljeksia t‰ytyy h‰nen, kaukana erill‰‰n vaimostansa, ei h‰n edes sanomaakaan voi saada h‰nest‰. ÷isin unissansa, p‰ivin ajatuksissansa on h‰nell‰ aina vaan vaimonsa. Kedolla puhkee kukkaset, ja kun h‰n niiss‰ n‰kee liljakukan, muistuu h‰nelle siit‰ mieleen h‰nen vaimonsa rakas nimi -- miss‰ vaan h‰n muita naisia n‰kee, tunnustelee h‰n niiss‰ jotain h‰nen vaimoansa muistuttelevaa, edes yht‰ pikkuista senkaltaista juonnetta -- ja monesti h‰n surulla ajattelee: "Mink‰t‰hden n‰m‰t kaikki ovat n‰in onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?" Yhten‰ yˆn‰ h‰n taas vaimostaan oli unta n‰hnyt, kyynelehtim‰st‰, murehtivasta, h‰nt‰ hyv‰ilev‰st‰ vaimostansa, ja h‰nen huulensa viel‰ v‰risi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa n‰hty armas haamu oli niin el‰v‰sti painanut siihen -- silloin pakolainen kavahti ylˆs vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki p‰‰lleen kerj‰l‰isen ryysyt, ja l‰ksi vaimoansa tapaamaan. H‰n tunsi, ett‰ ne unenn‰ˆt h‰net surmaavat, jos ei h‰n l‰hde. Joka yˆ h‰n vaan n‰ki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieress‰, puhuttelevinaan sit‰, ja p‰iv‰ll‰ h‰n pyˆrtyneell‰ p‰‰ll‰ yh‰ vaan ajatteli tuota j‰lleen kadonnutta unenn‰kˆ‰. Semmoinen on tie hulluuteen. H‰nen t‰ytyi l‰hte‰ vaimonsa puheille, vaikka olisi siell‰ mik‰ vaara tahansa vastassa, h‰nen t‰ytyi saada h‰net n‰hd‰. Vaikka vaan yhdeksi silm‰nr‰p‰yksen ajaksi saada n‰hd‰ h‰net; vaikka vaan yht‰ sanaa virkkaa h‰nelle, vaikka vaan kerta edes sulkea h‰net syliin, todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unenn‰ˆss‰ -- ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mik‰ hyv‰ns‰! H‰n kulki kerj‰l‰is-puvussa kyl‰st‰ kyl‰‰n; tiell‰ koirat jokapaikassa haukkuen juoksivat h‰nen per‰ss‰ns‰; muutamin paikoin maapoliisit piesten ajoivat h‰net ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten kynnyksell‰ sˆi h‰n suuruspalansa; metsien peitossa nukkui h‰n yˆns‰; jalkasin t‰ytyi kulkea koko se pitk‰, vaivaloinen matka; rankka sade, syksyinen myrsky usein pieksiv‰t h‰nt‰, sitten samoin tuiskuava lumi, talvinen pyry. Kaikkea sit‰ h‰n tuskin huomasikaan, yksi vaan h‰nen mieless‰ns‰ oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka h‰nen hengelleen, ruumiilleen voimaa antoi -- yhteentulon hetken ajatus! Sit‰ h‰n sadalla eri tavalla kuvitteli mieless‰ns‰, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi toistansa. Niinp‰ h‰n p‰‰tti itseksens‰: ett‰ h‰n yˆll‰ ikkunan kautta puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sis‰‰n -- taikka: ett‰ h‰n kadulla astuisi, almua kerj‰ten, h‰nen eteens‰ -- taikka: ett‰ h‰n kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa t‰‰ll‰, vaan sitten samassa astuisi sis‰‰n omaan huoneesensa, ik‰‰n kuin eksyksiss‰. Kuinkapa oli h‰nen vaimonsa s‰ik‰htyv‰ ja riemastuva yht'aikaa! Sen posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lent‰v‰t tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehens‰ k‰siin ja pelollisena vaipuva h‰nen rintaansa vasten, ik‰‰n kuin tahtoisi peitt‰‰ itsens‰ vierailta silmilt‰. Kuinkapa oli syd‰mens‰ kovasti sykkiv‰ -- ja kuinka hiljaa oli h‰n suikahtava suukkosensa, ett‰ vaan ei kukaan kuulisi! -- N‰it‰ miettiess‰ns‰ pakolainen ei tuntenutkaan kuinka h‰nen ymp‰rill‰‰n tuisku vinkui, piesten h‰nen kasvojaan lumihiutaleilla, ei ett‰ koirat h‰nt‰ vainosivat tiell‰, ei ett‰ ihmiset soimaellen ajoivat ulos kylist‰‰n, ei ett‰ tie oli niin pitk‰, niin vaivaloinen! * * * * * Er‰‰n‰ kylm‰n‰ talvi-iltana h‰m‰r‰ss‰ saapui pakolainen siihen kaupunkiin miss‰ h‰nen peritty kotinsa oli, ja mihin h‰n oli j‰tt‰nyt vaimonsa. Vaivaisen muotoisena astui h‰n verkkaan katuja myˆten. Tuli h‰nelle useampia tuttavia vastaan; mutta h‰nen suureksi mielihyv‰kseen kaikki vaan meniv‰t sivuitse, yksik‰‰n ei tuntenut h‰nt‰. Vihdoin joutui h‰n tuolle ik‰vˆidylle paikalle -- oman kotinsa edustalle. Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ‰llistellen, savuja vedellen. Kerj‰l‰inen toivotti "hyv‰‰ iltaa!" "Mene Jumalan nimeen", ‰rj‰isi passari, "t‰‰ll‰ ei ole ket‰‰n kotona." "Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerj‰l‰inen ja istahti portin viereen kulmakivelle. Palvelia meni sis‰‰n; h‰n ei viitsinyt riidell‰k‰‰n tuommoisen repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran h‰nen p‰‰lleen, suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran. Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerj‰l‰ist‰ vastaan -- vaan perille p‰‰sty‰ rupesi hyppelem‰‰n h‰nen ymp‰rill‰‰n iloisella, rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryˆmi h‰nen eteens‰ ja uskollisella, riemullisella hyp‰hdyksell‰ laski itsens‰ makaamaan kerj‰l‰isen jalkojen juureen, pist‰en kuononsa h‰nen repaleisen mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa k‰tt‰. Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myˆten ajoi karautti komea ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun; kolme, nelj‰ herraa h‰nt‰ seurasi. Iloisesti nauraen k‰‰ntyi se nainen yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nen‰liinan, t‰ytt‰ vauhtia ajaen, maasta oli nostanut, ja sit‰ takaisin-antaissaan herran kasvot kallistuivat niin likelle naista, ett‰ ne ojennettuun, siev‰‰n k‰tˆseen ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut ett‰ herra k‰tt‰ suuteli -- ei kukaan, paitsi tuo kerj‰l‰inen kulmakivell‰. -- Se nainen oli h‰nen oma puolisonsa! Tuntemattomien ratsumiesten silm‰t rohkealla hymyll‰ katselivat tuon kauniin naisen kasvoihin, ja t‰m‰n s‰ihkyv‰t silm‰t heittiv‰t houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen. "T‰m‰ ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "h‰nen seuralaisensa myˆs ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu, joka niin ilke‰sti on minun vaimoni n‰kˆinen. Se mahtaa olla joku naiskunniansa hyl‰nnyt heittiˆ, tarpeeksi jo hylkiˆ, iske‰kseen silm‰‰ tuolla tavalla -- ja minun ep‰jumalani n‰kˆinen h‰n on kuitenkin juonteesta juonteesen!" Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki k‰‰nsiv‰t hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi tuo nainen portille p‰in. Pakolainen seisoi siin‰, tunnottomaksi, elottomaksi haamuksi j‰‰tyneen‰, kerj‰l‰is-ryysyiss‰ns‰, kalmankarvaisella muodolla, silm‰t tuimina, peloittavina. Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti k‰‰ntyi nainen, huiskahti tuota h‰mm‰stynytt‰ haamua piiskallaan ja huusi h‰nelle ylenkatseellisella ‰‰nell‰: "Pois tielt‰, retkale!" ja samassa h‰n hurjasti karautti hevostaan miehen p‰‰lle. Kerj‰l‰inen ei v‰istynyt, hevonen lˆi h‰net kumoon ja hyp‰hti h‰nen ylitsens‰; teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita lumessa, loassa pyˆriv‰st‰ kerj‰l‰isest‰, ja ajoivat karauttivat naisen j‰lest‰ pihaan. ƒre‰ passari lukitsi heid‰n per‰st‰‰n portin, hirve‰sti kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa portin alatse. Mutta pakolais-parka kavahti ylˆs maasta. H‰nen p‰‰ns‰ oli pahasti loukkautunut, mutta pahempi kipu viel‰ h‰nen syd‰mess‰‰n tuntui. Pois meni h‰n horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne. Kyll‰p‰ h‰n tiesi paikan, miss‰ h‰net mieluummin otetaan vastaan, miss‰ h‰nt‰ paremmin muistetaan, mist‰ h‰nt‰ ei pois karkoiteta -- vankihuoneen! * * * * * Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lent‰‰ tanssissa k‰dest‰ k‰teen -- huhuupa pahan-ilkinen maailma ett‰ h‰n myˆs rakkaudessakin samoin lent‰‰. Yhteenlyˆdyt pikarit kilisev‰t, nyt on Laskiaisen viimeinen p‰iv‰, on hulluttelijain juhlap‰iv‰; kaikki ihmiset iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla yst‰vill‰, ei ole yht‰‰n surullisen n‰kˆist‰, em‰nn‰n ilo kaikkia hurmauttaa. -- -- -- Ja rouvan mies juuri t‰n‰ p‰iv‰n‰ sai tuomionsa kapinallisuuden t‰hden. Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli vangin puolesta. Kun ei lˆytynyt yht‰‰n seikkaa, joka olisi voinut h‰nen syyt‰‰n helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelens‰ h‰nelle puolustukseksi. Turhaan rukoili h‰n; korkea oikeus on kovasyd‰minen. Tuomio lausuttiin, kivenkovasti, leppym‰tt‰. Tuomarit joskus murehtivat yhdess‰ sen naisen kanssa, surkuttelivat, lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat. He neuvoivat naista kuitenkin, k‰skiv‰t menn‰ tuonne, mist‰ armot tulee, k‰skiv‰t h‰nen vied‰ rukouksensa hallitsian, valta-istuimen eteen -- mit‰ oikeus on tuominnut, sen voi armo j‰lleen kumota. Nainen k‰vi kaikissa paikoissa, mist‰ armoa voi olla toivossa, h‰n lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heid‰n k‰si‰‰n, koko p‰iv‰n seisoi heid‰n ovensa kynnyksell‰, makasi aamuin, illoin polvillaan Jumalan edess‰, koko p‰iv‰n ihmisten edess‰, anellen, rukoellen anteeksi tuolle miehelle, jota h‰n niin rakasti. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ yksi noista valta-miehist‰ kysyi h‰nelt‰: "Miksik‰ te n‰in rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?" "Nytp‰ h‰n onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton nainen. "No sitten tuleekin teid‰n saada h‰net kokonaan omaksenne!" * * * * * Seuraavana p‰iv‰n‰ p‰‰stettiin vanki vapauteen. Kun h‰n astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siell‰ polvillaan, mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; h‰n nihkutteli. Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka p‰iv‰ oli se k‰ynyt siell‰, h‰nen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja l‰hetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi ett‰ olisivat laupiaat vangille, ja ett‰ vanki myˆs saisi tiet‰‰ mit‰ nainen h‰nen vapauttamisekseen oli tehnyt. Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi hyl‰tyksi armaakseen, joka h‰nt‰ niin syv‰sti rakasti, vaan jota h‰n ei ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto h‰nt‰ vaivasi. Nainen tarttui kahleista vapautettuihin k‰sihin ja peitti ne suudelmillaan, kyyneleill‰‰n. Mutta mies salaa syd‰mess‰‰n vannoi sen valan ett‰ h‰nen k‰tens‰ jokainen liikunto, niin kauan kun h‰n eli, oli tarkoittava sen naisen onnea. * * * * * Iloinen melu kuuluu herrastalosta. -- -- Kesken tanssiriemua astuu kutsumaton vieras ilosaliin. H‰n on virkamies. -- Melu keskeytyy, rouva menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syyt‰ h‰nen tuloonsa. "T‰m‰ talo, armollinen rouva, ei ole en‰‰ teid‰n. Teid‰n miehenne on tuomittu, h‰nen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi." Nainen vaaleni. "L‰hden sitten rukoilemaan, ett‰ tuomio peruutettaisiin. L‰hden anomaan armoa h‰nelle." "Jo on myˆh‰ist‰. H‰n on jo saanut armon." "Niin olen siis taas h‰nen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva. "Ette en‰‰, eronpyynti on annettu oikeuteen teit‰ vastaan." Samassa ovi aukeni ja h‰mm‰styneen joukkion keskelle astui kalmankelme‰, vaalea kerj‰l‰inen, hirvitt‰v‰ muodoltaan -- oikealla k‰dell‰ns‰ h‰n talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa, silm‰t linnikolla peitettyn‰, ja itke‰ nihkutteli niin kovasti -- ja kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ‰‰neti liikahtamatta, ik‰‰n kuin kivettynein‰ talon-is‰nn‰n masentavista katseista. Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itke‰ nyyhkitteli kuuluvasti -- itki ilosta -- voittoriemusta. IX. Iloinen mies. Er‰‰n‰ iltana myˆh‰‰n tulin yhteen kyl‰‰n, miss‰ tahdoin tavata vanhaa hyv‰‰ tuttavaa. En ole koskaan n‰hnyt iloisempaa ihmist‰ kuin mit‰ h‰n oli. Herraksi oli h‰n syntynyt, ei h‰nen ollut koskaan tarvis vaivata p‰‰t‰‰n el‰m‰n pienill‰ huolilla; muuta huolta ei h‰nell‰ ollut, kuin vaan huvittaa itse‰ns‰ sek‰ muita. H‰net tunsi koko ymp‰ristˆ; vieraat ja iloinen meno eiv‰t koskaan loppuneet h‰nen talostaan; h‰nen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos joku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin h‰n v‰kisin ulos vaunuistansa, ja, jos h‰net kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin vaunuin pyˆr‰t rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian p‰‰st‰ pois. H‰nell‰ oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin, kiireest‰ kantap‰ihin noettiin, ja sitten seuraavana p‰iv‰n‰ uskotettiin h‰nelle, ett‰ Sarasenit olivat h‰net kuninkaakseen valinneet. Kaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa l‰het‰, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma Mustalais-soittokuntansa, jonka j‰senten aina t‰ytyi, kaksi sormea er‰‰n sukkeluus-kirjan p‰‰ll‰, juhlallisesti vannoa, etteiv‰t ikin‰ soittaisi mit‰‰n muuta nuottia kuin _cs·rdas_-tanssia. Matkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siit‰, ett‰ niin monen huolen ja puutteen per‰st‰ saisimme iloisessa seurassa lev‰ht‰‰. Ne, jotka tavallisesti k‰viv‰t t‰m‰n herran luona, olivat kaikki valituita iloisia poikia, jotka eiv‰t antaneet yhden ainoan tunninkaan kulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta, kenenk‰‰n mieleen johtumatonta hullunkuria keksim‰tt‰. Portille saapuessa kuulimme, ett‰ tuossa ylikerran eteisess‰ par'aikaa soitettiin h‰nen mielinuottiansa. Kun sit‰ ruvettiin tekem‰‰n, silloin oli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan. Porstuan oven kynnyksell‰ istui se vanha hovinarri, suuri p‰‰ns‰ k‰sien nojassa; h‰n ‰llisteli meit‰ vastaan hupsulla, elottomalla katseella. Piipun varsi oli h‰nell‰ hampaissa, piipun pes‰ oli pudonnut pois ja makasi h‰nen jalkainsa juuressa. P‰‰ss‰ oli lakki edestakaisin k‰‰nnetty, lippa niskalle p‰in. "Hyv‰‰ iltaa, Stiglitz!" huusi h‰nelle matkakumppalini iloisesti -- jokainen ihminen nimitti h‰nt‰ eri nimell‰. Narri ei vastannut mit‰‰n, vaan k‰‰ntyi meist‰ pois sein‰‰n p‰in, antoi p‰‰ns‰ vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla k‰sivarsillaan; kyll‰ n‰kyi ett‰ h‰n oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti suutuksissa, joka muuten h‰ness‰ oli harvinainen seikka. Iloisella mielell‰ riensimme me portaita ylˆs, pyrkien sinne p‰in, mist‰ musiikki kuului. Eteisess‰ seisoivat Mustalaiset kaikki yhdess‰ riviss‰, tulipunaisissa housuissa joka mies. Mutta joka miehell‰ oli suu niin v‰‰r‰, nen‰ niin langennut, kuin jos juuri olisi t‰ytynyt antaa vet‰‰ hammas ulos. Vanha klarinetinsoittaja enemm‰n nen‰ll‰‰n soitti kuin soitollaan. "Heille ei viel‰ ole annettu ryyppy‰", virkkoi matkakumppalini leikill‰‰n. Salin oven edess‰ seisoi palvelija, vanha tuttu. "Miss' on herras?" kysyimme h‰nelt‰. "Tuossa sis‰ss‰", vastasi h‰n, viitaten ovelle p‰in. Ja h‰nen pitk‰t, harmaat viiksens‰ vapisivat, kun h‰n n‰m‰t muutamat tavut p‰‰sti suustaan. "Arvaas kuinka h‰n tulee iloiseksi, meid‰t n‰hdess‰‰n!" virkkoi kumppalini, k‰‰ntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myh‰ilev‰isell‰ muodolla. -- -- -- Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siin‰ vuoteella -- kuoleman teossa. H‰nen voutinsa sek‰ muutamat naapurit seisoivat h‰nen vuoteensa vieress‰, hiljaa itke‰ nyyhkytellen. H‰mm‰stynein‰ j‰imme me avatun oven luoksi seisomaan. Vouti yksin astui vastahamme ja antoi k‰tt‰: -- "N‰ettekˆ?" -- -- Enemp‰‰ ei h‰n saanutkaan suustansa. H‰n vei meid‰t kuolevan luoksi. T‰m‰ n‰kyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki, jota sis‰llinen kipu puristeli ulos; jokainen j‰nne oli pinkoitettuna, ja h‰n ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, ett‰ oikein koski sit‰ kuullessakin." "Mutta mit‰s merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa n‰ist‰ kuolon-ohkauksista?" "H‰n itse niin on k‰skenyt", vastattiin. "H‰n tahtoo iloisesti kuolla, niinkuin on el‰nyt. Viel‰ nelj‰nnestuntia sitten h‰n itse laulaa s‰esteli musiikkia ja virkkoi: 'Mik‰s se on minun mielinuottini?' ja kehotti meit‰: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'" "Vaan miksik‰s ei ole l‰‰k‰ri‰ k‰sketty?" "H‰n kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen t‰nne tulisi. H‰n sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyˆr‰ht‰‰ pois toiseen maailmaan. Mies parka!" Viel‰ jonkun hetken kuluttua n‰kyi kuolemaa tekev‰n kivut viihtyv‰n; h‰nen silm‰ns‰, joissa siihen asti enemmiten valkoinen ulosp‰in k‰‰ntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti ymp‰rill‰katsojiin: h‰nen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmeniv‰t, sinne t‰nne j‰i vaan mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei sit‰ en‰‰ kuullut. "Miksik‰ lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi h‰n takistuvalla, kˆnisev‰ll‰ ‰‰nell‰. Yst‰v‰t itkiv‰t vuoteen ymp‰rill‰. H‰n ei n‰hnyt, ei tuntenut ket‰‰n en‰‰. "Mihink‰ kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka t‰‰ll‰ ‰sken tanssivat?" horisi h‰n kiireisill‰, h‰t‰ilevill‰ sanoilla. "Kutsukaa ne t‰nne takaisin! -- Huvitelkoot! -- Tuota allegroa -- tuota allegroa soittakaa! -- Tanssikaa!" -- Ja viel‰ liehahti kuolevaisen kasvoin yli tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki h‰net niin hauskaksi, ja joka h‰ness‰ niin siev‰lt‰ n‰ytti. -- "Min‰ itse" -- ohkaisi h‰n viel‰ tallella olevalla heng‰hdyksell‰‰n -- "pyˆr‰hd‰n Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!" Ja sitten vaipuivat h‰nen silm‰ns‰ umpeen eiv‰tk‰ sen enemp‰‰ auenneet. Myˆhemmin alkoi se huhu liikkua, ett‰ h‰n oli itsens‰ myrkytt‰nyt. Paljon arvaeltiin mink‰t‰hden? Oikeata syyt‰, niin luulen, ei arvannut kukaan. X. Kadonnut kuuluisuus. Pakomatkallaan h‰n kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa, toiset kolme kuukautta er‰‰ss‰ puszta-talon kellarissa yhteen kymmen-aamiseen tynneriin k‰tkettyn‰, ja sitten taas kolme kuukautta palveli er‰‰ss‰ vesimyllyss‰ renkin‰; vaan lopuksi h‰n huomasi, ett‰ ylt'ymp‰rill‰ oli seutu t‰ynn‰ vakojia, jotka erikseen h‰nt‰ v‰ijyiliv‰t, niin ett‰ h‰nen, aina kuin meni levolle, t‰ytyi sitoa suunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet p‰‰sisi h‰nen suustaan ilmi, jotka h‰net voivat surman suuhun saattaa. Lopuksi, kun ei h‰n en‰‰ n‰hnyt mit‰‰n paon mahdollisuutta, teki h‰n p‰‰tˆksens‰ -- tuli siit‰ el‰m‰ tai kuolema! -- ja l‰ksi l‰himm‰n sotap‰‰llikˆn luo. "Herra, olen t‰h‰n saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden k‰si‰; nyt itse annan ilmi itseni. -- Min‰ olen se kuuluisa Pietari S·rga!" "Ei ole minulla ollut onni kuulla teid‰n nime‰nne". Pakolainen hyp‰hti taaksep‰in. Jos upseeri olisi h‰nelle lausunut: "Tunnin kuluttua te olette kuollut!" -- se ei olisi h‰nt‰ niin kauheasti h‰mm‰stytt‰nyt -- ja jos kohta olisi h‰net rautoihin pantu, siihen h‰n oli mielens‰ valmistanut. Mutta sit‰ vaan ei h‰n ollut tiennyt pel‰t‰ ett‰ h‰nen nime‰ns‰ ei tunnettaisi! "Mit‰ lajia te olitte?" kysyi sotaherra. "Soturinako? Valtiop‰iv‰miehen‰? Hallituksen j‰senen‰? Virkamiehen‰?" Pakolainen ykstotisesti kielsi olleensa mainituissa viroissa. "No mit‰s te sitten olette pahaa tehneet?" Pakolainen marttyyrin lujalla mielell‰ antoi p‰‰ns‰ vaipua rinnoilleen, laski k‰sivartensa ristiin rintansa p‰‰lle ja tunnusti murtuneella syd‰mell‰: "Olen tuo per‰‰n-ajettu Pietari S·rga, joka olen Irmicz'in nostov‰en sotalauluun nuotin sepitt‰nyt!" "Mutta onkohan Irmicz'in nostov‰ki ottanut osaa mihink‰‰n tappeluun?" "Eiv‰t tosin, mutta olisivatpa voineet sen tehd‰. Min‰ sepitin heille sotalaulun. Onpa kumma, ett‰ te ette sit‰ tunne! Muuten voin sit‰ teille laulaa". "Mutta mink‰ muun rikoksen olette tehneet?" "Luulenpa virkkaneeni kaikki -- --". "Menk‰‰ sitten!" "Kuinka moneksi vuodeksi?" "Sit‰ hupsua! Menk‰‰ minne mielenne tekee!" "Vai ette te, armollinen herra, l‰het‰k‰‰n minua vankeuteen?" "Sinnekˆ muka olis tarves mokomia miehi‰!" "Herra! ‰lk‰‰ minulle niin puhuko! En ole sit‰ varten syˆnyt mets‰ss‰ p‰hkinˆit‰, siksi kun ne loppuivat, en ole siksi palvellut Matti Mugkos'in myllyss‰, niinkuin renki retvana, en ole siksi viskannut itse‰ni alas kellarinportaista enk‰ pujottanut viinalle haisevaan tynneriin, ett‰ minulle, kun kuitenkin oikeuden kynsiin joudun, sanotaan: 'Ei teit‰ haetakaan!'" "Vai tahdotte te muka, ett‰ teid‰t pit‰isi panna lukon taakse muutamien vaivaisten rilli-rallatusten t‰hden?" "Herra! Te olette h‰ijympi kuin mit‰ luulinkaan. Te tahdotte minun kuuluisuuttani minulta ryˆst‰‰. Ennemmin pankaa lukon taakse, vaan ‰lk‰‰ sanoko lauluani rilli-rallatukseksi!" Upseeri kutsui vahdit. Itsens‰-ilmoittaja riemastui. "Kukaties minut kuitenkin nyt vied‰‰n vankeuteen!" arveli h‰n itsekseen. "Viskatkaa ulos tuo mies!" k‰ski upseeri sotamiehi‰. Sotamiehet t‰yttiv‰t k‰skyn. Pietari S·rga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan, ett‰ kyll‰ h‰n viel‰ lˆyt‰‰ sen miehen, joka niin mainion rikollisen vangitsemisen katsoo kunniakseen. Vaan ei h‰n viel‰ t‰h‰n saakka ole semmoista miest‰ lˆyt‰nyt. Yht‰hyvin h‰n aina yh‰ kuljeskelee ymp‰ri, ja vaikkei kukaan h‰nest‰ pid‰ v‰hint‰k‰‰n lukua, niin h‰n kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen sattuu, rukoilee, ett‰ he Jumalan t‰hden eiv‰t mainitsisi h‰nt‰ oikealla nimell‰, sill‰ siit‰ saattaisi joku kuulla, ja silloin h‰n olisi hukassa. XI. Murhamies. Kolme kertaa satuin h‰nelle vastaan. Aina se sama hurja, huima katsanto. Silm‰t veriss‰, huulet verettˆm‰n‰. Ei keneenk‰‰n h‰n katsonut tuttavalla tavalla. Kerran n‰in h‰net maantiell‰. Tie k‰vi mets‰n l‰pi; vasta silloin huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen p‰‰ss‰ toisistamme. Me s‰ik‰hdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihri‰inen takki oli h‰nell‰ yll‰‰n, repaleinen lakki peitti pˆrrˆist‰ p‰‰t‰, pieksut olivat polvia myˆten liassa. K‰dess‰ oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta h‰n n‰ytti, vaan astui kiireesti, ik‰‰n kuin per‰‰n-ajajaa paeten. Koska me ‰kki‰ tulimme vastakkain tien polvessa, h‰n h‰mm‰styksest‰ vavahti, kohotti sauvaansa ik‰‰nkuin suojaksi p‰‰ns‰ yli, pyˆr‰hti samassa ymp‰ri ja hypp‰si tiepuoleen, yh‰ v‰list‰ katsahdellen taakseen minuun p‰in. Min‰ siin‰ seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmill‰ni ajaen h‰nt‰ per‰‰n. Toisella kertaa tapasin h‰net nukkumasta er‰‰ll‰ hautakummulla; uuvuttavien p‰ivien, unettomien ˆitten per‰st‰ oli h‰n istahtanut lep‰‰m‰‰n haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni h‰net vaivuttanut. Edellisell‰ yˆll‰ oli ollut raju-ilma, kaiken yˆt‰ oli rankasti satanut -- tuossa miehess‰ kyllin n‰kyi, ettei h‰n ollut viett‰nyt yˆt‰ns‰ katoksen alla, ryvettyneen‰, l‰pikastuneena olivat h‰nen vaatteensa, tukka pˆrrˆss‰. En tahtonut h‰nt‰ her‰tt‰‰, hiljaisilla askelilla hiivin h‰nen ohitsensa. Mutta h‰n kuitenkin huomasi minun -- vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin per‰‰n-ajettu ainakin. Varovaisen astuntani h‰n oli kuullut ja kohotti p‰‰t‰‰n, katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pes‰st‰‰n tavattu mets‰nlintu, karkasi pois edelt‰ni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja ritin‰ ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei h‰n silloinkaan viel‰ laannut pakenemasta, kun ei en‰‰ n‰hnytk‰‰n minua. Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta kiihkosta tappanut yhden paraista yst‰vist‰‰n, joka muonavirastossa palveli keisarillisessa armeijassa. T‰st‰ verityˆst‰ h‰n sitten viel‰ kerskaeli, kirjoitutti nimens‰ kaikkiin sanomalehtiin, eik‰ pidetty mit‰‰n pitoja, joissa h‰n ei keskell‰ m‰ss‰yst‰ kehunut siit‰ kuinka h‰n tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla h‰n hurjuuteen asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti k‰rsim‰tˆn; tuskinpa oli yht‰‰n julkista miest‰ valtakunnassa, jota ei h‰n joskus olisi sanonut is‰nmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis h‰nt‰ siit‰ kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, h‰n oli omin k‰sin surmannut yhden parhaista yst‰vist‰‰n. Kerran kadulla kohtasi h‰n mustiin vaatteisin puetun naisen, joka talutteli kahta pient‰, myˆskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni valkoiseksi kuin muuri. Se oli h‰nen k‰dest‰‰n surmansa saaneen yst‰v‰n perhe. H‰n ei rohjennut heid‰n n‰hden menn‰ sivuitse, vaan k‰‰ntyi, meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos h‰n siit‰ l‰htien joskus, viikkojen kuluttua, j‰lleen meni ulos kadulle, h‰n aina kohta k‰‰ntyi ja pakeni, niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei h‰n en‰‰ kerskannut pidoissa eik‰ tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei n‰hty h‰nt‰ en‰‰ t‰ss‰ eik‰ tuossa; iloisuus ja rohkeus ij‰ksi olivat paenneet h‰nen syd‰mest‰‰n; sen sijaan oli h‰n vaipunut mustimpaan, el‰m‰‰ kalvavimpaan synkk‰mielisyyteen. Yhten‰ p‰iv‰n‰ muukalainen sotavoima marssi sis‰‰n siihen kaupunkiin, miss‰ h‰n asui. Samana p‰iv‰n‰ katosi se mies kodistaan, rupesi karkulaiseksi; h‰nen n‰htiin sitten joskus t‰‰ll‰, joskus tuolla kuljeksivan, pelollisena, arkana, yˆn pimeydess‰, myrskyiss‰, lumipyryiss‰ -- kaikkia ihmisi‰ h‰n pakeni, ei vastannut kenenk‰‰n puheesen. Miss‰ h‰n lep‰eli? Mill‰ h‰n eli? -- sit‰ ei tiennyt kukaan. Yksi h‰nen veljens‰ asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas, perheellinen mies. Er‰‰n‰ iltana astuu h‰nen luokseen sis‰‰n ryysyinen, synk‰nn‰kˆinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pˆrhˆisen‰, silm‰t veriss‰, huulet verettˆmin‰, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset kiljahtain pakenivat is‰ns‰ karmituolin taaksi, ja talon-is‰nt‰ s‰ik‰ht‰en huudahti: "Veljeni!" "Min‰ se olen", horisi h‰n, hiljaisella, ahdistuneella ‰‰nell‰, "anna mulle ruokaa, niin menen edemm‰ksi". Talon-is‰nt‰ syleili onnetonta velje‰ns‰, antoi h‰nelle l‰mpim‰t, kuivat vaatteet, toi h‰nen eteens‰ ruokaa sek‰ viini‰, koetteli h‰nt‰ lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei h‰n menisi pois. Mutta toinen ep‰luulokkaasti, ‰‰neti vet‰ytyi h‰nest‰ poikemmaksi; suuri sauva oli h‰nell‰, jota ei h‰n laskenut pois k‰dest‰‰n, ja juotuansa pikarin puolilleen huusi h‰n: "Haa! mik‰ se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?" "Ei mit‰‰n", vastattiin h‰nelle, "tuuli vaan leikkii irtij‰‰neell‰ kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yˆ; vaan t‰‰ll‰ sis‰ss‰ ei ole mit‰‰n h‰t‰‰". "Kyll‰, kyll‰, k‰yk‰‰ katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!" intti tulokas veljelleen rauhattomasti. T‰m‰ katsahti ulos ovesta, ja sill‰ v‰lin toinen juoksi ikkunan luo, lˆi ruudun rikki, hypp‰si s‰ik‰hdyksiss‰‰n siit‰ ulos ja karkasi sitten tiehens‰, kuloista nurmikkoa myˆten, pyryisen, aution yˆn selk‰‰n, tuulen vingunta ja koirien ulvonta per‰ss‰‰n. Ei h‰nt‰ ollut mahdollista saavuttaa kiinni. Siit‰ ajoin pikku lapset siell‰ aina, jos yˆn tullen kuulivat myrskyn riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa, ulvovan ikkunain raoista ja t‰ristelev‰n ovea, pel‰ten sanoivat is‰llens‰, "Marczi set‰ tuolla on ulkona!" Myˆhemmin h‰n itse toi itsens‰ ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen, kertoi tekonsa peitt‰m‰tt‰, suoraan. H‰n vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi p‰‰tetty; siell‰ h‰n k‰ytti itse‰ns‰ rauhallisesti, ja oli syyt‰ luulla, ett‰ h‰n, sukulaistensa rukousten t‰hden, p‰‰sisi muutamien vuosien pituisella vankeudella. -- Vaan yhten‰ yˆn‰, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, ett‰ ihmisen ruumis vaan tˆin tuskin saattoi pinnist‰‰ itsens‰ l‰pi. Sen j‰lkeen ei ole en‰‰n ollut h‰nest‰ tietoa. XII. P‰‰ryn‰puu. D:ss‰ min‰ pakomatkallani poikkesin er‰‰n rikkaan talonpojan luo. H‰n itse oli arvokas maanviljelij‰; h‰nen akkansa mielell‰‰n pikkuisen toreli. Talon taustalla n‰htiin kaunis hedelm‰puutarha, jota n‰yttiin suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta, karsitut, tuetut, nuoremmat seip‰isin sidotut, ohuempi-kuoriset rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja j‰niksi‰ vastaan, juuret ymp‰rikaivetut puu-etanoiden t‰hden, tyvet kalkilla sek‰ tˆkˆttitervalla voidellut muurahaisten sek‰ muiden pikku-el‰v‰in karkoittamiseksi. Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha p‰‰ryn‰puu puutarhan per‰kulmalla, joka oli ihan t‰ynn‰ kypsi‰ hedelmi‰, vaan n‰kyi olevan kokonaan hylj‰tty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsill‰, ja suureksi osaksi jo m‰d‰nneill‰ p‰‰rynˆill‰ ja viel‰ puuhun j‰‰neihin oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesi‰ns‰ sen oksille ja hedelmist‰ ainoasti j‰ttiv‰t kuoret j‰ljelle. Koska t‰‰ p‰‰ryn‰puu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielest‰ni, ett‰ voitiin j‰tt‰‰ kypsi‰ hedelmi‰ n‰in puuhun m‰t‰nem‰‰n. Senvuoksi kysyin talon-em‰nn‰lt‰, miksi ei h‰n niit‰ poiminut pois? "Min‰kˆ?" vastasi h‰n -- "enp‰ vaikka ne hopeesta olisivat!" Kysyin taas, mist‰ syyst‰ h‰n niille oli niin vastahakoinen? -- Kenties ei h‰n pit‰nyt p‰‰rynˆist‰? "Mieluisin puuni t‰‰ oli koko puutarhassa, katsokaas, hyv‰ herra", vastasi h‰n, "viel‰ mun rakkaan is‰-vainajan istuttama. Jumala h‰nelle levon suokoon! Ei kasva koko meid‰n kyl‰ss‰ n‰ihin verrattavia p‰‰rynˆit‰ miss‰‰n, viel‰p‰ k‰ytiin naapurikylist‰kin t‰‰ll‰ niit‰ ostelemassa; monena p‰iv‰n‰ se vanha puu minulle koko kourallisen hopearahoja tuotti, niin paljon h‰ness‰ hedelmi‰ kasvoi -- mutta ei se saa kuitenkaan nyt kauemmin olla t‰‰ll‰. Talven tuloa vaan odotan -- sitten se hakataan pois -- ei se saa t‰ss‰ olla". H‰mm‰styksell‰ pudistin p‰‰t‰ni ja oikein kysym‰ll‰ kysyin: mit‰ pahaa sitten tuo p‰‰ryn‰puu-parka oli tehnyt, ett‰ se niin oli maahan hakattava ja tuleen viskattava? "ƒlk‰‰ huoliko, herra, pirullinen juttu siin‰ on, ja jos tahdotte kuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun t‰‰n puun p‰‰ryn‰t alkoivat kypsy‰, tuotiin myˆs semmoinen murheellinen herra luoksemme, samallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipy‰ miss‰‰n, mist‰ syyst‰? -- no senh‰n herrat tiet‰v‰t itse! Me kohtelimme h‰nt‰ yst‰v‰llisesti -- ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehd‰ toisin noina pahoina aikoina? Niin eli h‰n talossamme, kuin olisi h‰n ollut meid‰n omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla h‰nelle mieliksi; vaikkapa k‰sill‰kin olisi h‰nt‰ kanniskeltu, oli h‰nell‰ aina koko p‰iv‰ p‰‰ noin kallellaan, niin surullinen h‰n oli, ja sitten kun sanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvill‰ huokauksilla, ik‰‰n kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen aika! -- itsekin min‰ jo aloin laihtua, kun tuota noin joka p‰iv‰ piti n‰hd‰! Yhten‰ aamuna -- jo mainitsin, ett‰ p‰‰ryn‰t juuri silloin alkoivat kypsy‰ -- meid‰n murheellinen herra tavattomasti varhain nousi ja meni ulos puutarhaan. V‰h‰n ajan kuluttua katsoin ulos ja n‰en, ett‰ h‰n on p‰‰ryn‰puuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan ‰ij‰lleni, 'onpa tuo meid‰n murheellinen pyh‰mies kuitenkin huomannut, ett‰ p‰‰ryn‰t kypsyy'. -- ƒij‰ minua nuhteli: '‰l‰ s‰‰li niit‰, jos h‰n niihin on mieltynyt -- mit‰ h‰n ottaakin puusta, ei se koko maailma'. -- Annoin h‰nen siis olla siin‰. Tunnin kuluttua, hyˆrin, pyˆrin, satun taas katsomaan puutarhaan p‰in, ja kas! -- siin‰p‰ meid‰n herra yh‰ viel‰ on ylh‰‰ll‰ puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan ajattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka h‰nelle mit‰‰n -- tottapa h‰n, kun tarpeekseen on ottanut siit‰, itsekin on niin siivo ja tulee alas. Viel‰ tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siin‰ h‰n on, kun onkin, yh‰ viel‰. Eip‰ nyt ‰ij‰nik‰‰n en‰‰ malttanut olla ‰‰neti. H‰n huusi h‰nelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra -- taikka me -- --! J‰tt‰k‰‰ toki jotain meillekin!' -- Se ihminen ei edes k‰‰nn‰ht‰nytk‰‰n. -- 'Sep‰ on sivistym‰tˆn k‰ytˆs', virkoin min‰ itse; 'kun ihmist‰ ihmisen tavalla puhutellaan, pit‰isi h‰n toki kumminkin korvaansa kallistaa!' -- Ei h‰n liikahtanut nytk‰‰n. -- ƒij‰ni jo rupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa h‰nen suustansa -- sit‰ en k‰rsinyt. -- 'No mutta kyll‰p‰ h‰nen korvansa her‰t‰n, jos ei ne ikin‰ ennen olisi tulleet her‰tetyiksi!' huusin min‰ ja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin t‰yteen toruja, ett‰ se seitsem‰‰n valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun juurelle ja katsahdin ylˆs, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma rupesi pyˆrim‰‰n edess‰ni, ja miss‰ seisoin, siihen kaaduin maahan hermotonna! -- Se ihminen oli itsens‰ tuohon puuhun hirtt‰nyt! -- Nelj‰ vuorokautta yht‰ mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen per‰st‰ tuon puun n‰en, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihri‰iselle silmieni edess‰. En min‰, vaikka mit‰ maksettaisiin, sˆisi yht‰‰n hedelm‰‰ en‰‰ tuosta puusta, eik‰ se edes varkaillekaan en‰‰ kelpaa -- n‰etten te, herra -- ei puutu siihen muut kuin rastahat -- Jumala ties ehk‰ se vaan olikin paholainen itse, joka k‰vi meill‰." "Ja mik‰s oli sen miehen nimi?" "Ei saatu siit‰ oikein selv‰‰. Kolme erilaista passia h‰nell‰ oli, eri nimi kussakin -- luultavasti ei ollut yksik‰‰n niist‰ h‰nen oikea nimens‰. Haudankaivaja h‰nen hautaristiins‰ nimen sijaan piirsi n‰m‰t n‰in kuuluvat sanat: 'Er‰s onneton mies'." ƒ‰neti seisoin siin‰, sinne t‰nne pyˆriviin ajatuksihini vaipuneena, ja tuskin huomasinkaan, ett‰ silm‰ni luopumattomasti olivat kiintyneet tuohon kirottuhun puuhun. Em‰nt‰ pudisti minua takistani. "Liian te, herra, katselette tuota puuta -- tekin olette samallainen surullinen ihminen kuin h‰n -- ‰lk‰‰ vaan tekin tehkˆ meille tuommoista kepposta, sill‰ -- Jumala auttakoon! -- sitten l‰hden pois pakoon koko t‰st‰ kihlakunnasta!" SOTAKUVIA 1848 JA 1849 VUOSILTA Kertomuksia kansalle 4. Kirj. Maurits JÛkai Unkarin kielest‰ suomennettu. Werner Sˆderstrˆm, Porvoo, 1884. SISƒLLYS: Muutama paali Molemmat jalkapuolet soturit Suo edess‰, vetel‰ takana. MUUTAMA PAALI. (Er‰‰n neitosen kirjeest‰.) Eleonora kultaseni! Min‰ olen sairas, min‰ olen vuoteen omana, min‰ olen tulisimmassa tuskassa! Voi en min‰ koskaan en‰‰ l‰hde katrillia tanssimaan! Min‰ menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni jollakin muulla tavalla. Ajatteles mik‰ minulle on tapahtunut! Voi kuinka se on kauheata! kuinka hirve‰t‰! kuinka julmaa! T‰mmˆisest‰ et ole koskaan romaanissakaan lukenut. Olet saattanut kuulla, ett‰ menneell‰ viikolla, Braniskan tappelun per‰st‰, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meid‰n kaupunkimme kautta. S‰ik‰hdyttiin, pakoon pˆtkittiin joka paikassa; kuultuamme heid‰n tulostansa, pelk‰simme ett‰ he pist‰isiv‰t meid‰n kaupunkimme palamaan, ett‰ he ryˆst‰isiv‰t meid‰t typˆtyhjiksi ja tappaisivat meid‰t. Viel‰p‰ sanoi mamma niin: ett‰ meille viel‰ paljon pahempaakin saattaisi tapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan n‰kˆp‰‰ni noella, ett‰ olisin julman n‰kˆinen. Oletko ikin‰ tuommoista vaatimusta kuullut? Eip‰ aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin. Pappa l‰hettil‰skunnassa meni heit‰ vastaanottamaan; piiat kaikki olivat juosseet sotamiehi‰ katselemaan; mammaa ei n‰kynyt, ei kuulunut miss‰‰n koko talossa. Kaiken edellisenkin p‰iv‰n oli h‰n jo arvellut, ajatellut p‰‰t‰ns‰ pitkin, ett‰: mihink‰ h‰nen nyt pit‰isi menn‰ piiloon; ja jos min‰ h‰nt‰ hakien huusin, eip‰ h‰n hiiskahtanutkaan vastaukseksi, viel‰p‰, jos min‰ sattumalta lˆysin h‰net v‰list‰ omenakirstusta, v‰list‰ kellokaapista h‰n minulle aika torut antoi, siit‰ ett‰ min‰ muka annoin ilmi h‰nen piilopaikkansa. N‰in itsekseni j‰‰neen‰ katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pˆyd‰n oikein t‰pˆt‰yteen kaikellaista syˆmist‰ sek‰ viini‰, niin kenties Magyarit eiv‰t haukkaakaan minua itse‰ni n‰lk‰‰ns‰, jos lˆyt‰v‰t muuta ruokaa; ja olinpa p‰‰tt‰nyt itsekseni, ett‰, mit‰ ikin‰ he vaatisivatkin, min‰ heille kaikki toisin, enk‰ olisi yht‰‰n pelk‰‰vin‰ni heit‰. Ja nyt min‰, kohtaloni Jumalan k‰teen uskoen, istuin ja odotin, ett‰ kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen. Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helin‰n ja miekkain kilin‰n porstuasta, vaan eip‰ kuulunutkaan sielt‰ mit‰‰n kirousta, p‰invastoin vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Pelj‰styskˆ, h‰mm‰styskˆ, vai mik‰ muu lieneekin ollut syyn‰, vaan enp‰ saanut suustani sanaa "Astukaa sis‰‰n!" ƒl‰pp‰s sin‰ kuitenkaan luule, ett‰ he senvuoksi pyssyill‰‰n mursivat oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta minun kehoituksestani. Min‰ luulin niin, ett‰ v‰hint‰‰n kuusi j‰ttil‰iskokoista Koirankuonolaista astuisi sis‰‰n, kasvot neliskulmaisina, kyyn‰r‰nkorkuiset nahkahiipat p‰‰ss‰, parta vyˆt‰ myˆten, karvaiset karhunnahat pukimina, nahkas‰kit selj‰ss‰, joihin pist‰isiv‰t kaikki mihin silm‰ns‰ iskisiv‰t, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan -- tuommoisiksi n‰et oli mamma heit‰ kuvaellut profeetan innostuksella. Voitko k‰sitt‰‰ kuinka h‰mm‰styin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen, kumpikin hyvin siivot, hyvin siev‰t. Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu p‰‰llysviitta riippui heill‰ hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja neliskulmaisista kasvoista ei j‰lke‰k‰‰n, vaan p‰invastoin havaitsin, ett‰ toinen heist‰ oli sangen kaunis, mustaverinen poika. Ensi toimena heill‰ oli pyyt‰‰ anteeksi siit‰, ett‰ vaivasivat minua, johon min‰ ‰nkytt‰in vastasin jotakin t‰mmˆist‰ kuin: ett‰ sit‰ en katso miksik‰‰n vaivaksi, vaan olen valmis t‰ytt‰m‰‰n kaikki heid‰n k‰skyns‰. Mustaverinen poika mieless‰ns‰ yhdist‰en minun sanani pˆyd‰lle ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei voinut hillit‰ puhkeemaan pyrkiv‰‰ nauruaan, joka minut sanomattomasti h‰mille saattoi. Minun poskeni lensiv‰t tulipunaisiksi, kun ajattelin, ett‰ h‰n oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leivisk‰‰ sianlihaa h‰nt‰ varten. Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut h‰pe‰st‰ni sill‰, ett‰ h‰n hyvin lempe‰ll‰, miellytt‰v‰ll‰ ‰‰nell‰ kiitti kaikesta heille t‰ss‰ tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sit‰, ett‰ heille annettaisiin mist‰ hyv‰ns‰ joku kammari, jossa saisivat lev‰ht‰‰. Sill‰ kovin sanoi h‰n heit‰ v‰sytt‰v‰n, kun eiv‰t kuuteen viikkoon olleet s‰ngyss‰ maanneet, eiv‰tk‰ viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet p‰‰t‰ns‰k‰‰n kallistaa. Poika parat, kuinka minun k‰vi heit‰ s‰‰liksi. Kuuteen viikkoon eiv‰t olleet maanneet s‰ngyss‰! "Mutta onkohan sitte niin kovin ep‰mukava maata sohvalla taikkapa telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin. Molemmat puhkesivat suureen nauruun. "Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siin‰ on ollut meid‰n vuoteemme!" vastasi toinen heist‰. Oletko kuullut! Ja elossa ovat viel‰kin! Meid‰n piikammekin makaisivat koko kuukauden sairaana, jos olisi t‰ytynyt yksi ainoa yˆ maata talvella ulkona. Lienev‰t nuo sent‰‰n hiukan Koirankuonolaisten sukua! "Seuratkaa minua", sanoin min‰ ja vein heid‰t parhaasen kammarihimme, jossa juuri kaksi s‰nky‰ seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet; min‰ rupesin siis itse heille sijaa laittamaan. "Sit‰ emme me voi sallia, kyll‰p‰ me sen itsekin osaamme laittaa", sanoivat he kohteliaalla hˆyliydell‰, ja min‰ kun n‰in, ett‰ heille lepo oli niin tarpeellinen, j‰tin nyt heid‰t yksin. Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siit‰ samasta huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehi‰!" ƒ‰ni tuntui minusta tuttavalta, vaan s‰ik‰hdyksiss‰ni en kuitenkaan saanut selville kenen se oli. "Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehi‰!" Jos arvelet, ett‰ olisit ollut minun sijassani, niin voit ymm‰rt‰‰, ett'en min‰ suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se huoneita pitkin juosten, rynt‰si suoraan minun kammariini. Mamma-kulta se olikin -- -- -- Ja mink‰laisessa tilassa!!! Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmill‰, toinen kenk‰ oli singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen. kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yh‰ viel‰ vaan kiljui, voivotteli ja huuteli apua. Viimein vihdoinkin sain tiet‰‰ h‰nelt‰, miss‰ oli ollut ja mit‰ h‰nelle oli tapahtunut. Juuri siihen kammariin h‰n n‰et olikin k‰tkeytynyt, johon min‰ molemmat vieraat olin majoittanut, viel‰p‰ oli h‰n valinnut piilopaikaksensa s‰ngyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella kaiken muun lis‰ksi: kuinka tuo honvÈd-(nostov‰en)upseeri hyvin v‰syneen‰ viskasi itsens‰ s‰ngyn p‰‰lle -- jopa silloin tosiaan mamma-paralla olikin t‰ysi syy huutaa apua! Vaan olipas se myˆs aika kumma keino, jonka h‰n oli keksinyt! Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan sit‰, ett'eiv‰t nuo sotaherrat olleet tulleet meit‰ ryˆst‰m‰‰n ja surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, ett‰ mamma lupasi jo olla piiloon menem‰tt‰, ja min‰ puolestani lupasin selitt‰‰ upseereille, ett‰ mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi h‰n hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle. Tuskinpa oli minun vieraillani viel‰ ollutkaan aika nukahtaa, niin jo tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heid‰n puheilleen. "Ei sinne voi p‰‰st‰", sanoin, "odota tai tule myˆhemmin, he nukkuvat." "Miss‰ he nukkuvat?" kysyi h‰n. Min‰ viittasin h‰nelle sit‰ kammaria, ja h‰n, pikkuistakaan sit‰ ajattelematta, k‰ykˆh‰n laatuun her‰tt‰‰ ihmisi‰, jotka kahden valvotun vuorokauden per‰st‰ taas kerran saavat nukahtaa, astui sis‰‰n. Min‰ pelj‰styin, sill‰ min‰ luulin, ett‰ upseerit kohta siihen paikkaan hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heid‰t her‰tt‰‰. Vaan sit‰ eiv‰t he tehneetk‰‰n; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos t‰ysiss‰ vaatteissa ilman pienint‰k‰‰n suuttumisen j‰lke‰. N‰in seurasivat he ordonansia. Majuri oli k‰skenyt heid‰t luokseen. Onpa ne kummallista v‰ke‰, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman pienimm‰tt‰k‰‰n vastaanhangoittelemisetta. Min‰ puolestani en olisi ollut hyv‰ sille sotamiehelle. Min‰ olisin kaikkein ensiksi vaatinut tietoa, k‰sket‰‰nkˆ mit‰‰n ja miksik‰ sit‰ niin k‰sket‰‰n? Puolen tunnin p‰‰st‰ tulivat meid‰n upseerit takaisin. Ei n‰kynyt heiss‰ mit‰‰n pahaa mielt‰, mit‰‰n unisuutta, eiv‰tk‰ he edes taas pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, ett‰ upseerikunta t‰m‰n p‰iv‰n illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja ett‰ mekin tulisimme sinne k‰sketyiksi. He pyysiv‰t minua, ett‰ kohta lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen tanssi) ei pit‰nyt tanssittamaan ollenkaan. Kyll‰ arvaat, ett‰ min‰ paikalla lupasin kaikki, mit‰ he olivat pyyt‰neet. T‰m‰ oli ensimm‰inen tanssihuvitus meid‰n kaupungissa laskiaisen per‰st‰. N‰ytt‰‰ silt‰, kuin olisivat hekin olleet yht‰ iloiset kuin min‰, koska eiv‰t nyt en‰‰ unta muistaneetkaan. Mutta mamma yht‰ mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita. "Eih‰n sinulla ole paalileninki‰." "Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut p‰‰ll‰ni." "Se ei ole en‰‰ muodinmukainen." "Ommelkaa siihen vaan v‰h‰isen kansallisv‰risi‰ nauhoja", pisti v‰liin mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mit‰ voitte noudattaa." "Mutta minun jalkani ovat kipe‰t", pani mamma taas esteeksi. "Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teid‰n niin vallan v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti tarvitsekaan tanssia." Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eiv‰t ruvenneet nauramaan; mammakin samanlaisesta syyst‰ ei ruvennut minua torumaan; h‰n vasta silloin k‰vi minun kimppuhuni, koska he olivat l‰hteneet omaan kammariinsa. "Voi sinua, onnetonta tyttˆ‰! Aivanhan sin‰ syˆkset itsesi perih‰viˆˆn! Aivanhan sin‰ tieten taiten saatat itsesi hukkaan!" Min‰ luulin h‰nen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun min‰ itse‰ni paalille valmistelin, pelk‰‰v‰n, ett‰ saisin keuhkotaudin, ja arvelin suurestikin rauhoittavani h‰nt‰, kun muistuttaisin, ett'ei valssia aiotakaan tanssia. Mutta se h‰nt‰ suututti viel‰ pahemmin. "Sin‰ olet hullu! Mit‰ varten he sit‰ paalia pit‰v‰t? Sit‰kˆ varten vai, ett‰ tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan salavehkett‰, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat n‰in viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'‰kki‰ kopataksensa ne kiinni ja vied‰ksens‰ ne Turkinmaalle!" "Voi, mamma! Eih‰n upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida", vastasin min‰, nauraa hohottain. Siit‰ tuli h‰n viel‰ suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eiv‰t he meit‰ veisik‰‰n vaimoikseen. "Mutta silloin min‰ tosiaan en ymm‰rr‰, miksi he meid‰t veisiv‰t, jos eiv‰t vie vaimoikseen!" "V‰h‰n sin‰ ymm‰rr‰t", v‰itti mamma, vaan sen j‰lkeen ei h‰n sen enemp‰‰ pannut vastaan. Iltaan asti oli minulla t‰ysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini neuvon mukaan sidoin leve‰n punavalkois-vihri‰isen nauhan paalileninkiini vyˆn tavoin sill‰ lailla, ett‰ molemmat p‰‰t j‰iv‰t pitk‰lt‰ riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen ruusun, jota vihri‰isten lehtiens‰ kanssa myˆskin osoitti Unkarin kansallisv‰rej‰. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin n‰m‰ kolme v‰ri‰ sopivat yhteen. Molemmat upseerit jo odottelivat meit‰ t‰ydess‰ paraatipuvussa, ja veitikkamaisempi heist‰ puhui minulle enemm‰n mielistelysanoja kuin min‰ jaksan muistaakaan. Eip‰ h‰n saattanut j‰tt‰‰ mainitsematta edes tuota pient‰ pisamaa minun huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenk‰‰n ihmisen silm‰ ollut huomannut -- ties h‰nt‰ mit‰ h‰nell‰ siit‰kin oli puhumista! Min‰ en olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, miss‰ ei sit‰ koskaan voisi n‰hd‰. Minun t‰ytyi peitt‰‰ sit‰, ett‰ tulin h‰mille, kovalla naurulla. "No, no -- itku liiasta ilosta!" mutisi ‰iti puoli-‰‰neen, vaikka kuitenkin yh‰ kohenteli, laitteli pukuani, niin ett‰, jos olinkin tuleva ryˆstett‰v‰ksi, ryˆst‰j‰t kumminkin eiv‰t lˆyt‰isi minussa mit‰‰n, joka ei olisi niin kuin pit‰‰ olla. Molemmat upseerit seurasivat meit‰ tanssisaliin. Min‰ jo ennalta ylpeilin siit‰, ett‰ muka min‰ kansallisv‰risten nauhojeni sek‰ kahden siev‰n seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat neitoset. Meid‰n kesken puhuen, en voinut nytk‰‰n viel‰ oikein luopua siit‰ luulosta, ett‰ kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja ett‰ vaan meille oli sattunut pari ympyr‰p‰ist‰. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja h‰mm‰stykseni! Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa v‰hint‰‰n kaksi sen vertaa kansallisv‰risi‰ nauhoja kuin min‰, ja mit‰ enemp‰‰n osaan Magyarin upseereista tulee, voi! -- muiden rinnalla minun molemmat tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan t‰htin‰. Siell‰ oli yksi aina sievempi, yh‰ kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia, hienoja, k‰ytˆksess‰‰n kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, ett‰ n‰m‰ samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia! Eritt‰in yksi heist‰ veti silm‰ni puolehensa, eik‰ ainoastaan minun silmi‰ni, vaan kaikkien. Se oli jalonn‰kˆinen, pitk‰vartaloinen, hoikka nostov‰en kapteeni. H‰nen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin hyvin yhteen h‰nen lyhyt, musta ympyr‰partansa, ja h‰nen tulipunainen attila'nsa oli ik‰‰n kuin ruumiisen kiinni valettu. Ja sep‰ vasta osasi tanssia! Sep‰ hyppeli polkassa ja tshaardash'issa niin tulisesti, ett‰ jokaista tyttˆ‰ halutti juosta h‰nen luokseen ja koko maailman edess‰ antaa h‰nelle aika muisku -- min‰ en puhu ainoasti omasta itsest‰ni. Ja viel‰ ihastuttavampaa kuin h‰nen tanssitaitonsa, kuin h‰nen siev‰t mielistelysanansa oli jotain _je ne sais quoi_ (en oikein tied‰ mit‰) h‰nen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmiss‰ns‰, jota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selitt‰‰, joka pyˆrrytti ja j‰lleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi. Tunnin kuluttua oli jokainen tyttˆ, jokainen naitukin vaimo aivan hullusti h‰neen rakastunut. Min‰k‰‰n en ollut siit‰ mik‰‰n poikkeus. Jos he myˆs sodassakin ovat yht‰ suuria valloittajia, niin en ymm‰rr‰, mik‰ kaupunki voisi heit‰ kest‰‰! Ja arvaapas, milt‰ minusta tuntui, koska h‰n yht'‰kki‰ astui kepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua onnetonta. Min‰ olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut iloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku ‰killinen sanansaattaja olisi pois kutsunut! "Ent‰ seuraavaa?" jatkoi pyyntˆ‰ns‰ se kaunis kapteeni ja istahti minun viereeni. En tied‰, sanoinko h‰nelle siihen jotakin, vaan se on varma, ett‰ minussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lent‰nyt. "Vaan etteh‰n toki unhottane, ett‰ te minulle lupasitte?" jatkoi h‰n viel‰, leikki‰ laskien. Jos ‰kki‰ en olisi itse‰ni hillinnyt, niin olisin vastannut h‰nelle jotain semmoista kuin: ett‰ ennen unohtaisin olevani olemassa. Min‰ vastasin h‰nelle kuitenkin niin rauhallisella ‰‰nell‰ kuin mahdollista vaan sen, ett'en min‰ sit‰ asiaa unhota. "Mutta kukapaties ette tunne minua?" Joku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: "Sadoista min‰ tuntisin, tuhansistakin, ensi silm‰yksell‰!" Min‰ en n‰in vastannut. Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mik‰ saattaa olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka t‰‰ll‰ oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen h‰nelle. "T‰st‰ olen teid‰t tunteva." Sen sanoin yht‰ rauhallisella ‰‰nell‰, kuin jos olisin ollut kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan l‰htev‰lle. Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut sinnep‰in, vaan n‰in sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen maailmaa, en olisi sill‰ hetkell‰ voinut katsoa h‰nt‰ silmiin. Sen per‰st‰ h‰n l‰ksi, k‰vi istumaan vastap‰‰t‰ minua peilin eteen, eik‰ tanssinut en‰‰. Siell‰ h‰n kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Sill‰ v‰lin tanssittiin viel‰ kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja sitten tuli minun katrillini vuoro. Sin‰ voit k‰sitt‰‰, kuinka pitk‰lt‰ minusta tuntui se aika, koska ei noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan tulla loppua. En ollut koskaan n‰hnyt kenenk‰‰n tanssivan niin tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he nyt jo kolmannen yˆn valveella, vaan eiv‰tp‰ sent‰‰n viel‰ v‰s‰htyneet, ett‰ minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut. Paljon huvitusta sill‰ aikaa oli minulla yht‰hyvin siit‰, ett‰ tulin tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan p‰‰llikˆlle, majuri Sch:lle, joka oli hyvin vilkas, hauska mies. Saksalainen sukunimi sill‰ oli, magyarin kielt‰ se kauhean huonosti sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka h‰nt‰ olisikin saksaksi puhuteltu. Ja kaikkein omituisin h‰ness‰ oli, ett‰ oli kovin kuuro. H‰n oli tottunut kova-‰‰niseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pit‰v‰t puhetta kesken‰‰n. Ulkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitk‰t, laihat kasvot, pitk‰, laiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nyky‰‰n kasvunsa alkanut sutiparta eiv‰t kovin kaunistaneet h‰nt‰. Meid‰n kesken‰inen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sill‰ h‰n ei oikein kuullut, mit‰ min‰ sanoin, ja mit‰ h‰n jutteli, sit‰ min‰ en oikein ymm‰rt‰nyt. Koska h‰n oli tuonut minulle makeisilla t‰ytetyn paperik‰‰ryn, ilmoitin min‰ mielipahani siit‰, ett‰ meid‰n kaupungissa on niin huono sokerileipuri. H‰n minun silm‰n-luonnistani mahtoi p‰‰tt‰‰, ett‰ paalissa t‰ss‰ joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain -- jos sai p‰‰tt‰‰ sanoja seuraavista k‰sien tempailemisista -- ei mit‰‰n v‰hemp‰‰ kuin ett‰ tahtoi loukkaajan hakata halki kiireest‰ kantap‰ihin asti. Viimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa johdatus-s‰velt‰ ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi kuinka syd‰mmeni syk‰hti korsettia vastaan, kuinka se lˆi l‰ikk‰hytti, koska n‰in tanssikumppalini l‰henev‰n, koska h‰n hyp‰hti eteeni, painaen rintaansa vastaan kukkaani, joka h‰nell‰ oli k‰dess‰. Voi, kuinka kuuma oli h‰nen k‰tens‰, koska h‰n tarttui minun k‰teheni. Min‰ riemuitsin, min‰ nauroin, min‰ olin aivan pyˆrryksiss‰. "Ohoh, ryˆst‰ttekˆ te multa naapurini!" huusi h‰nelle majuri, nauraen ja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme kepein askelin tanssiriveihin. Min‰ olin kuulevinani, ett‰ meid‰n takanamme kuiskattiin: "Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!" Voi Eleonora! kuinka min‰ olin onnen autuas -- minusta aivan tuntui, kuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta h‰nen syd‰mmens‰ sulanut minun syd‰mmeeni ja minun syd‰mmeni h‰nen syd‰mmeens‰. Me seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi s‰vel oli kajahtanut, kuului kadulta yht'‰kki‰ t‰ytt‰ nelist‰ ajavan hevosen kavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin ikkunanlaseja t‰r‰hdyttiv‰t. Samalla hetkell‰ er‰s mies tuli juosten saliin, kyp‰r‰ p‰‰ss‰‰n, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, ett‰ vihollinen oli tehnyt rynn‰kˆn etuvartioita vastaan. Majurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myˆs sanantuojan n‰ˆlt‰, mit‰ ei kuullut sen sanoista. "Hei! Sep‰ on hyv‰!" sanoi h‰n, lyˆden k‰mmenet yhteen -- kuitenkin taas samalla tempulla, jolla ihmisen p‰‰n halkasemista osoitteli. "Terveet tultua vaan! _Messieurs_ (hyv‰t herrat), pyyt‰k‰‰ lupaa pareiltanne hetkeksi saada heid‰t j‰tt‰‰. Ainoasti hetkeksi, _mesdames_ (hyv‰ rouvasv‰ki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyv‰t ja lev‰ht‰k‰‰ niin kauan." Ja h‰n meni miekkaansa kupeelleen vyˆtt‰m‰‰n. Useimmat muutkin upseerit riensiv‰t aseilleen, ja min‰ n‰in heid‰n kohteliasten, hymyilev‰in, vieh‰tt‰v‰in kasvoinsa yht'‰kki‰ muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi. Minutkin j‰tti minun tanssikumppalini. H‰n meni, sitoi miekan vyˆlleen ja pani kyp‰r‰n p‰‰h‰ns‰. H‰nen k‰yntins‰ oli viel‰ miehuullisempi kuin toisten, h‰nen n‰kˆns‰ urhomaisempi, h‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyv‰isemm‰t. Jos jo ennen oli syd‰mmeiss‰ni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se nyt kiihtyi ihmettelemiseksi. Koska h‰n miekan vyˆlleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu menn‰ h‰nen kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa h‰nen vieress‰ns‰, kehoitellen h‰nt‰ ja riemuellen siit‰, kuinka h‰n masenteli vihollisia. Ruusuani h‰n yh‰ viel‰ piti k‰dess‰‰n, vaan pantuaan kyp‰r‰n p‰‰h‰ns‰, pisti h‰n sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkell‰ h‰n viel‰ k‰‰nsi kasvonsa taaksep‰in ja n‰kyi silmill‰ns‰ etsiv‰n jotakin v‰kijoukosta. Meid‰n silm‰mme kohtasivat toisiaan. Sitte h‰n riensi pois, ja h‰nen kanssaan muutkin upseerit. Me sill‰ v‰lin j‰imme kaikki tanssisaliin, ik‰‰nkuin ei olisikaan mit‰‰n h‰t‰n‰; majuri oli antanut k‰skyn, ett'ei kukaan saisi l‰hte‰ pois, ennenkuin h‰n olisi tullut takaisin. Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen el‰iss‰ni kuluttanut. Enin osa meist‰ l‰hestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme havaintojamme sek‰ p‰‰tˆksi‰mme sit‰ myˆten kuin kanuuna-pauke kuului l‰hemp‰‰ tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi menn‰, sill‰ helpostihan saattoi tapahtua, ett‰ vihollisten sotajoukkojen v‰lill‰ saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli t‰‰ll‰ yhdess‰ joukossa odottaa taistelun loppua. Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yh‰ etemm‰ksi, kunnes vihdoin per‰ti vaikenivat. Meid‰n seurassamme olevat siviili-herrat t‰st‰ p‰‰ttiv‰t, ett‰ Magyarit olivat p‰‰sseet voitolle. He olivatkin oikeassa. Tuskin oli viel‰ nelj‰nnes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensiv‰t tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ik‰‰nkuin ei olisi mit‰‰n tapahtunut; muutamat vaan viel‰ pyyhkiv‰t vaatteistaan pois jotakin -- tomuako vai vert‰kˆ se lienee ollut? -- ja sitte jokainen meni tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan. "Mihink‰ paikkaan meilt‰ tanssi j‰i?" kysyiv‰t he kaikki. "Aivan oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit j‰rjestyiv‰t j‰lleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista t‰nne palattu. Minun tanssikumppalini ei ollut viel‰ tullut eik‰ myˆs majuri. Lakkaamatta katselin min‰ ovelle p‰in, josta yh‰ tuli yksi ja toinen sis‰‰n, vaan ei se, jota min‰ odottelin. Lopuksi astui majurikin saliin. Ymp‰rikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli h‰n minun luokseni. Lystin kumarruksen h‰n teki minulle ja lausui, odottamatta, ett‰ min‰ h‰nelt‰ kysyisin: "Kaunis neitoseni, teid‰n tanssikumppalinne k‰ski minun pyyt‰‰ teilt‰ tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, ett‰ h‰nen, vaikka olisi hartain halu ja vaikka se h‰nelle olisi suuri nautinto, ei sovikaan tanssia teid‰n kanssanne sit‰ luvattua katrillia -- sill‰ h‰nen toinen s‰‰rens‰ ammuttiin m‰s‰ksi tappelussa, niin ett‰ se t‰ytyy nyt leikata pois polvea myˆten." Voi Eleonora, en min‰ en‰‰ koskaan l‰hde katrillia tanssimaan! Min‰ olen sairas, min‰ olen vuoteen omana, min‰ olen tulisimmassa tuskassa! MOLEMMAT JALKAPUOLET SOTURIT. K·polnan tappelun per‰st‰ vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiest‰ V----n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin s‰‰reens‰, t‰ytyi sahata jalka poikki polven yl‰puolelta. Toinen oli it‰valtalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties olivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman haavansa. Siell‰ sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siell‰ he makasivat rinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yˆn-ajalla toinen toisensa tuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja, milloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa. Sodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; t‰‰ll‰ he toinen toisensa haavoja hoitelivat. Unkarilainen ensiksi parani ja sen per‰st‰ valvoi yˆkaudet haavoitetun vihollisensa vuoteen vieress‰. "Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina olemme yst‰vyksi‰. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet k‰rsi‰, sit‰ ei tied‰ kukaan niin kuin me molemmat kumpikin toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme unhotuksiin, silloin voimme yhdess‰ -- k‰yd‰ kerjuulla." It‰valtalainen parkasi sen sanan kuullessaan. "Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylm‰kiskoisella mielenlujuudella; "tottahan se sitte kest‰nee minun ik‰ni, eik‰ ainakaan luuvalo siihen voi puuttua." Unkarilainen oli hyv‰ns‰vyinen, iloinen poika, It‰valtalainen alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka h‰nen kumppalinsa kyll‰ aina oli valmis sit‰ leikkipuheillaan karkoittamaan. N‰in el‰‰ nytkytteliv‰t he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta, kadulla kerj‰tyist‰ rovoista. Tulipa yhten‰ aamuna se mustilla siivill‰‰n p‰iv‰‰ piment‰v‰ sanoma: "Lopussa, lopussa on koko sota, meid‰n sotavoima on heitt‰nyt aseensa maahan, ei ole Unkaria en‰‰ olemassa!" Tuolla kadulla istuivat p‰iv‰npaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mit‰ oli n‰hnyt, mit‰ kuullut, vier‰hti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia poskip‰it‰ myˆten kenties ensi kertaa h‰nen el‰m‰ss‰‰n: "Mik‰ nyt tulee minusta? "ƒl‰ itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten h‰nt‰ syliins‰, "nyt tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme yhdess‰ k‰yd‰ kerj‰‰m‰ss‰!" * * * * * Myˆhemmin kuukausien kuluttua oli Pestiss‰ yli-sotap‰‰llikˆn asuntohuoneen edess‰ monta kertaa n‰ht‰v‰n‰ vaivainen, toisjalkainen tykkimies it‰valtalais-univormussa. Toisella k‰dell‰‰n h‰n nojautui kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonk‰‰ritty‰ kirjoitettua paperia, ja odotteli siell‰ suurella maltillisuudella, ett‰ t‰ss‰ seisovassa suuressa mustapukuisten, kyynelsilm‰isten sek‰ kultakirja-nuttuisten herrain joukossa h‰nellekin kerta joutuisi vuoro. Mit‰ h‰n mahtoi hakea? Mit‰ varten h‰n niin monta kertaa mahtoi k‰yd‰ t‰‰ll‰? Miksi h‰n sateessa, pakkasessa k‰vi siell‰ s‰‰nnˆllisesti, se vaan mieless‰ ett‰ saisi tiet‰‰: mik‰ p‰‰tˆs oli tullut anomukseen, jonka h‰n oli tuonut? Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin riensi alas ylisotaherran portailta. H‰n milt'ei hyp‰nnyt; kainalosauvan ja puujalan t‰ytyi v‰kisenkin oppia tanssimaan, niin suuressa riemussa h‰n oli. K‰dess‰‰n h‰nell‰ oli joku kirjoitus, jota h‰n kuin mielelt‰‰n mennyt pyˆritteli edess‰‰n, n‰ytteli tuttaville, tuntemattomille, jota h‰n kadulla luetti itselleen jokaisella ihmisell‰, jonka k‰siins‰ sai, n‰hd‰kseen: seisoiko vaan siin‰ se, mit‰ h‰nelle jo muualla oli luettu! Sitten taas h‰n riensi etemm‰ksi. "Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui h‰n kaikuvalla ‰‰nell‰, viitaten puujalkaansa sek‰ kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta surkeanlystist‰ leikkipuheestaan -- ja taas l‰ksi rient‰m‰‰n, rient‰m‰‰n, ik‰‰nkuin olisi h‰nt‰ odottamassa joku ollut, joku suuri onni. * * * * * ƒ‰neti istui kadun kulmakivell‰ tois-jalkainen honvÈd-soturi. [HonvÈd = maansuojelus eli Unkarilaisten nostov‰en nimi.] Takkinsa oli silmille alas vedetty, h‰n ei lakki k‰dess‰ kerj‰nnyt; kutka itse hyv‰ksi n‰kiv‰t, antoivat h‰nelle; h‰n ei puhunut kellek‰‰n mit‰‰n. Muutamia kertoja meni yksin‰inen h‰nen sivutsensa, pit‰en jotain k‰dess‰‰n, pujahti kiiresti h‰nen eteens‰ ja antoi vaan n‰in varkain almunsa vaivaisen k‰teen, ett'ei n‰ht‰isi, ett‰ h‰n oli kerj‰l‰inen. Yht'‰kki‰ ihmistunkeesta hoikaten tˆyt‰si esille mies, toisjalkainen it‰valtalainen tykkimies, k‰dess‰‰n heilutellen kirjoitettua paperia. H‰n hyp‰hteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan vaivaisen luoksi, tempasi h‰nen ruskean oikean k‰tens‰, laski sen kaulahansa eik‰ saanut kyyneleilt‰‰n sanaakaan suustansa. "Ei sinun nyt en‰‰ ole tarvis kerj‰t‰!" virkkoi h‰n lopuksi iloisella huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sin‰kin saat osasi vaivaisten soturein kassasta!" Ja siit‰ p‰ivin n‰hd‰‰n ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdess‰, k‰velem‰ss‰ Tonavan rannalla, toinen honvÈd-univormussa, toinen it‰valtalaisessa. He k‰velev‰t, he puhelevat tappeluistaan, l‰pik‰ydyist‰ tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin kesken‰‰n vaihdetut; nyt it‰valtalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen nuorukainen. SUO EDESSƒ, VETELƒ TAKANA. Muutamia ihmisi‰ onni kannattelee k‰mmenell‰‰n, toisille sit‰ vastoin ainoasti silloin ojentaa k‰tens‰, kun niin paiskaa puustin korvalle. Tied‰np‰ min‰ yhden tapauksen, joka meille n‰ytt‰‰ esimerkin n‰ist‰ kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa mink‰ olen kuullut, panematta sanaakaan omiani sekaan. Vuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas kuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan t‰‰ll‰ Pestiss‰ ei ollut rauha ollenkaan muodinmukainen. Suuressa krouvissa vieraat pitiv‰t aika melua oluthaarikkansa ‰‰ress‰. Sotasanoma oli tullut, sota oli syttym‰isill‰‰n yli koko Euroopan. Ainoasti yhden pˆyd‰n ‰‰ress‰ istui kaksi miest‰ ‰‰neti, joihin olisi sopinut tuo saksalainen sananlasku: "Der eine schveigt, der andere hˆrt zu." (toinen on vaiti, toinen h‰nt‰ kuultelee.) Mutta toinen heist‰ kuitenkin mit‰ tarkimmalla huomiolla n‰kyi sit‰ mietiskelev‰n, miksi toinen oli vaiti. H‰n ei vilkuttanut tuikeita silmi‰ns‰ hetkeksik‰‰n pois kumppalistaan. T‰m‰ tarkkahuomioinen mies ei ollut kukaan muu kuin kunnon J·nos, joka jo Metternich'in aikana oli ollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa Pestin kaupungissa, eik‰ ollut nytk‰‰n, vaikka Metternich oli vallan kukkulalta pois sys‰tty, menett‰nyt virkaansa, niinkuin sen pois sys‰tyn ministerin k‰skyl‰isille muuten oli k‰ynyt -- ja siit‰ jo sopii meid‰n kohta ensisilm‰ykselt‰kin aavistaa, ett‰ h‰n se on, jonka olemme ottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi. Samoin, kun mainitsemme, ett‰ tuo toinen mies, jota t‰m‰ niin luulokkailla silmill‰ katselee, on eilen Wienist‰ tullut naulasepp‰, niin saattaa jo siit‰kin jokainen arvata, h‰nen olevan niit‰, joihin onni on seljin k‰‰ntynyt -- ei ainoastaan senvuoksi, kun J·nos-konstapeli h‰nt‰ niin luulokkailla silmill‰ katselee, vaan varsinkin siit‰ syyst‰, kun h‰n Unkarinmaalle on tullut itse‰ns‰ muka naulojen takomisella el‰tt‰m‰‰n, jota konstikasta ammattia t‰‰ll‰ mustalaiset harjoittavat miehiss‰ jok'ainoan kyl‰raitin p‰‰ss‰. J·nos-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta monivuotisen kokemuksensa nojalla h‰n jo heti paikalla arvasi tuon ihmisen ulkon‰ˆst‰, ett‰ joku vastavallankumouksellinen hanke oli saattava sen kaulan paulaan. J·nos istuihe likemm‰ksi. "Mist‰s herra on?" kysyi h‰n viekkaalla katsannolla vieraalta. "Ohoh! -- -- Wienin kaupungista", huoahti toinen, oluthaarikkansa pohjaan katsoen. "Mit‰s sielt‰ kuuluu?" "Ohoh -- eip‰ juuri hyv‰‰." "Mitenk‰ niin? Ei vai hyvi‰? Mik‰s sitte h‰t‰n‰?" "Ohoh! -- pahasti pel‰t‰‰n sotaa." "Pel‰t‰‰nkˆ vai? Sep‰ h‰vytˆnt‰! Kuinka ne uskaltavat pel‰t‰?" "Ohoh -- Enp‰, hyv‰ herra, min‰k‰‰n pelk‰isi sit‰ kolmenkymmenen peninkulman p‰‰ss‰ ollen, vaan istuin min‰ kerran kellarissa ja kuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua -- enk‰ siin‰ n‰hnyt mit‰‰n hauskuutta." J·nos-konstapeli n‰ki yh‰ enemm‰n, ett‰ h‰nen ep‰luulossaan oli per‰‰. H‰nelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miest‰ humalaan, niin kenties sill‰ tavoin p‰‰st‰isiin hirmuisen salahankkeen j‰ljille. Paljonkos naulasep‰n p‰‰ siet‰‰, ennenkuin on humalassa! Toinen haarikallinen olutta oli jo saattanut h‰net aivan pyˆr‰lle ja tuskin vaan sai h‰n kielens‰ liikkumaan. "No nyt!" ajatteli J·nos-konstapeli mieless‰‰n. "El‰kˆˆn vapaus!" huusi h‰n, haarikkaansa kohottaen, ja odotti, tokko naulasepp‰ h‰nen kansaan rupeaisi kilist‰m‰‰n. T‰t‰ ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myˆs el‰kˆˆn-huudon matki vieras niin hyvin, kuin h‰nen kangerteleva kielens‰ salli. "No nyt ehdottakaa tekin joka malja;" t‰m‰n t‰mmˆisen kavalasti keksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin. "Jumala ties, eip‰ minulla olekaan tapana mit‰‰n maljoja ehdotella." "ƒlk‰‰ joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teid‰n mielest‰nne on jaloin koko maailmassa." "Koko maailmassa?" kys‰si naulasepp‰, arvellen, ajatellen, kuinka kumman avara tuo maailma sent‰‰n on ja kuinka hiukan v‰h‰n tietoa h‰nell‰ siit‰ oli. "No, niin, koko maailmassa! T‰m‰n pyˆre‰n maan-pallon p‰‰ll‰!" kehoitti J·nos. Naulasepp‰ arveli, ajatteli, raapi nen‰‰ns‰, raapi korvaansa, raapi koko p‰‰t‰ns‰, ja viimein, ik‰‰nkuin h‰ness‰ tuli olisi polttanut, huusi "El‰kˆˆn Schlimak-mestari!" Konstapeli s‰ik‰htyi t‰st‰ keksinnˆst‰. Selv‰n selv‰h‰n oli, ett‰ Schlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton p‰‰llikkˆ. Ja niin -- enemp‰‰ huolimatta -- h‰n tarttui viatonta naulasepp‰‰ kynkk‰luuhun ja saattoi h‰net suoraa tiet‰ raatihuoneesen. Siell‰ h‰n vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti h‰net lihavan, verev‰n herran eteen. "T‰m‰ mies on ep‰luulon-alainen", selitti h‰n sille lihavalle, verev‰lle herralle. "Ensiksikin h‰n on niin uhkarohkea ett‰ pelk‰‰ sotaa; toisekseen h‰n on ollut niin h‰vytˆn ja kello seitsem‰st‰ puoliv‰liin kymment‰ istunut yhdess‰ paikassa, yht‰‰n sanaakaan virkkamatta, ja viimeiseksi oli h‰n niin jumalaton ja joi julkisesti er‰‰n Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla ep‰luulonalainen mies." "Kukas tuo Schlimak-mestari on?" kys‰si lihava, verev‰ herra ankarasti. "Ei mit‰‰n muuta, korkea-arvoinen herra," vastasi pelj‰stynyt naulasepp‰, "kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulasepp‰, jonka luona nelj‰ vuotta olin tyˆss‰ ja luultavasti viel‰kin olisin, jos ei em‰nt‰ aina niin olisi piessyt minua." "Se ei voi olla mahdollista", p‰‰tti lihava, verev‰ herra. "Tuommoisen yksityisen henkilˆn maljaa ei ole tapana n‰in julkisesti juoda." "Vaan enh‰n min‰ tied‰, mik‰ t‰‰ll‰ teill‰ on tapana!" "Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut n‰in: El‰kˆˆn perustuslaillinen vapaus! El‰kˆˆn Yli- tai Ali-Tonavan armeija! El‰kˆˆn painolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista." "Ohoh, korkea-arvoinen herra, enh‰n min‰ kuukaudessakaan jaksaisi kaikkea sit‰ saada p‰‰h‰ni!" "Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan. J·nos-konstapeli, vie se mies koppiin." Kunnon J·nos-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekij‰‰ kynkk‰luuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, miss‰ sill‰ oli tarpeeksi jouto-aikaa mietti‰ sit‰ seikkaa, mink‰ kumman syyn t‰hden h‰n sinne oli joutunut. * * * * * Kolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta. Kunnon J·nos-konstapeli, tarkkana kuin ainakin p‰‰sti rangaistuksensa k‰rsineen naulasep‰n irti, ja t‰m‰, todistaakseen, kuinka suuresti h‰nen tunteensa olivat parantuneet J·nos'in per‰‰nkatsannon alla ja saattaakseen itse‰ns‰ J·nos'in hyv‰‰n suosioon, nyt juhlallisella ‰‰nell‰, vaikka se h‰nen juhlallisuutensa v‰h‰n v‰kin‰iselt‰ n‰ytti, huudahti: "El‰kˆˆn vapaus! El‰kˆˆn Unkarin armeija!" J·nos-konstapeli oli ensihetken‰ niinkuin ukkosen nuoli h‰neen olisi iskenyt, vaan toisena hetken‰ h‰n taas jo iski naulasep‰n kynkk‰luuhun kiinni, ja ennenkuin se raukka viel‰ olikaan h‰mm‰styksist‰‰n tointunut, jo seisottiin taas tuossa pieness‰ tuvassa. Lihavan, verev‰n herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska, mustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei sallinut h‰nelle mit‰‰n sananvuoroa, vaan soimasi h‰nt‰ pahanp‰iv‰isesti ja ilmoitti, ett‰, jos pahempia tahtoi v‰ltt‰‰, h‰nen nyt tulisi vasta aina huutaa: "El‰kˆˆn keisarin sotav‰ki! El‰kˆˆn keisarin s‰‰t‰m‰ perustuslaki! El‰kˆˆn yhten‰inen ja mahtava It‰valta!" Sill‰ ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla p‰‰si naulasepp‰ pahemmista seurauksista. Ennenkuin viel‰ oli kolmatta askeltakaan astunut vankihuoneen ovelta, vietiin h‰n siis takaisin koppiin ja sai istua siell‰ lainmukaiset kolme kuukauttansa. * * * * * Taas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kes‰kuu, enp‰ varmaan tied‰, mik‰ p‰iv‰ lienee ollut. Kunnon J·nos-konstapeli taas p‰‰sti vankinsa valloilleen. T‰m‰ jo vankihuoneen kynnyksell‰ alkoi juhlallisesti lausua h‰nelle neuvottuja lepytt‰v‰isi‰ sanoja: "El‰kˆˆn Windischgr‰tz'in herttua! El‰kˆˆn loistava It‰valta!" J·nos-konstapeli katsahti ymp‰rilleen, mink‰laisia aseita saisi k‰teens‰ tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi. "Eikˆs siin‰ viel‰ kyllin, ett‰ sinut kahdesti koppiin on pistetty? Etkˆ viel‰k‰‰n ole oppinut, mit‰ tulee puhua? Tulepahan vaan taas t‰nne!" Ja h‰n vei h‰net kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen, laihan herran sijassa taas istui lihava, verev‰ herra, joka otti kanteen-alaisen tutkintoon. "Sinua visap‰‰t‰!" tiuskasi t‰m‰, kuultuaan tehdyn pahanteon. "Tied‰tkˆ, ett‰ siit‰, mit‰ suustasi olet p‰‰st‰nyt, jos en olisi niin armollinen ja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden vankeuteen, vaan l‰hett‰isin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties revitt‰siin nelj‰ksi palaksi!" Mik‰s muu neuvoksi naulasep‰lle kuin viel‰ iloita tuosta uudesta kolmen kuukauden vankeudesta, niin s‰ik‰htynyt h‰n oli. "Mutta, Herran t‰hden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?" "Sinun olisi pit‰nyt sanoa: 'El‰kˆˆn tasavalta! El‰kˆˆn vallankumous!'" Naulasepp‰ viel‰ kerran kerrotti itselleen n‰m‰ sanat ja lupasi ne oppia, jonka per‰st‰ nˆyr‰ll‰ kohtaloonsa-tyytymyksell‰ antoi vied‰ itsens‰ takaisin pimeyden valtakuntaan. * * * * * Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat, yksin vaan J·nos-konnstapelin tila ei muuttunut. H‰nt‰ ei ollut nurjalla onnella voimaa sys‰ist‰ pois viralta, niinkuin se lukemattomille muille teki; h‰n yh‰ viel‰ pysyi vanginvartijan apulaisena niinkuin ennenkin. H‰nt‰ onni kannatti k‰mmenell‰‰n. Syyskuu oli nyt tullut. Naulasep‰n vankeusaika oli loppuun kulunut. J·nos-konstapeli saattoi h‰net ulos vankihuoneesta. Kaukaa jo saattoi n‰hd‰ vangin silmist‰, ett‰ h‰n jotain t‰rke‰t‰ tahtoi lausua; h‰n tarttui J·nos-konstapelin k‰teen ja tunteikkaasti kyyneleit‰ vuodattain alkoi n‰in puheensa: "Sanokaa, hyv‰ J·nos-konstapeli, tuolle herralle tuossa, ett‰ nˆyrimm‰sti suutelen h‰nen k‰tt‰ns‰ ja toivotan h‰nelle t‰ydest‰ syd‰mmest‰ni: 'El‰kˆˆn vallankumous.'" Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa, J·nos-konstapeli tarttui naulasepp‰‰n, ja pitk‰ aika kului ennenkuin h‰nen mielens‰ sen verran asettui, ett‰ h‰n, kun taas oli vienyt vangin pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa. Pieness‰ kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan, verev‰n, herran sijassa. J·nos-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siit‰, koska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti k‰ski uudestaan vied‰ h‰net tyrm‰‰n kolmeksi kuukaudeksi istumaan. * * * * * Marraskuun 3 p. p‰‰stettiin v‰hemp‰in valtiollisten rikosten t‰hden vangitut vapaaksi, niiss‰ myˆs meid‰n naulasepp‰. T‰m‰, kun J·nos-konstapeli nyt h‰nelle avasi oven, oli sitonut nen‰liinan suunsa eteen ja kulki n‰in sivutse, ainoasti k‰sien viittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tiet‰‰, ett‰ h‰n t‰st‰ l‰htein aikoi t‰mmˆist‰ neuvoa noudattaa ohjeenaan. Olkoon h‰nelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei h‰n suinkaan ole ainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielens‰ kautta pahaan pulaan joutunut. [T‰m‰n pilajutun k‰sitt‰miseksi tulee tiet‰‰ sen-aikainen Unkarin historia. Ensim‰isess‰ tapauksessa oli n‰et Unkari saanut oman itsen‰isen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi. Toisella kerralla olivat It‰vallan sotajoukot Windischgr‰tzin johdolla ajaneet Unkarilaiset pois Pestist‰; kolmen kuukauden kuluttua olivat Unkarilaiset j‰lleen valloittaneet p‰‰kaupunkinsa takaisin, vaan viel‰ kolmen kuukauden kuluttua oli heid‰n kapinansa kukistettu.] End of the Project Gutenberg EBook of Pakolaisen p‰iv‰kirja, by MÛr JÛkai *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISEN PƒIVƒKIRJA *** ***** This file should be named 21923-8.txt or 21923-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/1/9/2/21923/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.