Olli Akselinpoika ja hänen perheensä: eli Inkvisitioni-vankeus Sorön luostarissa

Project Gutenberg's Olli Akselinpoika ja hðnen perheensð, by Joh. Wildt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Olli Akselinpoika ja hðnen perheensð eli Inkvisitioni-vankeus Sor—n luostarissa Author: Joh. Wildt Translator: S. H--n Release Date: January 11, 2010 [EBook #30928] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OLLI AKSELINPOIKA JA HáNEN *** Produced by Tapio Riikonen OLLI AKSELINPOIKA JA HáNEN PERHEENSá Inkvisitioni-vankeus Sor—n Luostarissa Kirj. JOHANNES WILDT Suomensi ["Oluf Axels½n og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne under Sor½e Kloster"] S. H--n. Kuopiossa, A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa, 1878. Se loisto, joka ympðr—i kuningatar Margaretan hallitusta, nðyttðð himmentyvðn hðnen elðmðnsð viimeisinð vuosina sitte kun hðn oli valinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hðnen mahtisanansa pystytti rautamuurin kuningattaren ja hðnen kansansa vðlillð, jonka valitukset eivðt enðð voineet pððstð kuningattaren korviin. Vðkivalta ja vððryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat salaisesti, ettei kuningatar niitð nðhnyt eikð siis voinut ojentaa kðttðnsð niitð kuivaamaan. Niitð, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa, oli rouva Guldborg Svane. Hðn oli syntyisin erððstð maan vanhimpia perheitð, ja hðnen isðnsð oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt maalle monta ansiota sekð vihdoin pððttðnyt ne kunniallisella kuolemalla sotakentðllð. Hðnen miehessðnsð, Niilo Svanessa paloivat samat tunteet isðn maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hðn oli niiden palveluksessa uhrannut elðmðnsð kukkaisen. Vasta sen syksyllð kypsyneenð ajatteli hðn lðhestyvðð talvea ja pyysi kauniin Guldborgin kðttð ja sydðntð. Hðn sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen tðydensi heidðn onnellisuuttansa. Pikku Valdemar nðytti kahden vuoden ikðisenð omaavan erinomaisia luonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kðttð. Niilo syleili itkevðð vaimoansa ja pientð poikaansa, ja kiiruhti sitte valtakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka oli mððrðtty retkeilemððn Holsteinin kreivejð vastaan, jotka uskalsivat uhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta. Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan asettamaan osan sotavðkeð ja varustamaan sitð aseilla, luvaten valtiolta korvausta. Svane, joka niin usein oli antanut henkensð yleiselle palvelukselle alttiiksi, ei my—skððn tahtonut kieltðð apua puolestansa. Hðn pestasi sentðhden 100 miestð, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet, harjoitti heitð palvelukseen ja vei heidðt maan vihollisia vastaan. Tðmð varustus maksoi hðnelle luonnollisesti paljon, ja kun hðnen ainoa omaisuutensa oli aatelistalo, tðytyi hðnen siihen lainata melkoisia summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo minun hengissð palata rakastettujen luokse," sanoi hðn, "niin saan kyllð velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enðð tarvitse mitððn; suuri kuningattaremme on heidðn ðitinsð, ja he eivðt tarvitse koskaan puuttua sitð, minkð minð nyt uhraan isðnmaani asiassa." Tðmð jalo mies pettyi kuitenkin. Hðnen vðkensð vðheni vðhitellen monissa pienissð kahakoissa; hðnen tðytyi, ettei jðttðisi kovin suurta aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehist—, ja kun hðn vihdoin itse kaatui erððssð kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hðnen jðlkeen jððnyttð vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hy—kkðsivðt niinkun petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat hðneltð kaikki, eikð ollut mitððn keinoa, ettð hðnen valituksensa olisivat voineet pððstð Margaretan valtaistuimelle. Onneton ðiti otti kolmivuotiaan poikansa kðsivarrelleen ja lðhti erððnð aamuna auringon noustessa siitð herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan hðnelle isðn perint—nð. Ainoa, joka seurasi hðntð, oli vanha Mðrta, joka oli ollut Niilo Svanen imettðjð, ja oli vielðkin hðnen huoneesensa sielustansa ja sydðmestðnsð alttiina. Otettuansa vesissð silmin jððhyvðiset jokaiselta esineeltð, joka oli ollut hðnen onnellisuutensa todistajana, ja oli arvoisa hðnen sydðmellensð, laskeusi Guldborg polvillensa ja nosti yl—s pienen Valdemarin, kutsuaksensa hðnelle taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimðiset sðteensð lapsen kasvoille, ja sen paisteen hðikðistessð alkoi tðmð itkeð. "Kuule rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tðmðn hyljðtyn olennon itkua, vaikkei hðn vielð tunne hirmuista tilaansa. Hðnen ðidillððn ei ole, mihin pððnsð kallistaisi, tahi millð nðlkðnsð sammuttaisi. Hðnen tðytyy hukkua, jos et sinð kðske pyhið enkeleitðsi valvomaan hðnen lapsuutensa ylitse, ja anna hðnen kasvaa sinun suojassasi!" "Amen!" sanoi Mðrta ja nosti yl—s rouvan. He katsoivat vielð kerran linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietð Roskildeen pðin, jossa Guldborg aikoi hankkia itselleen asunnon kðsit—illð, sillð hðn oli hyvin taitava kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pððkaupungissa hovin lðheisyydessð saavansa ty—tð, ehkðpð my—s l—ytðvðnsð tilaisuuden saada oikeutetun pyynt—nsð kuningattarelle. Vðhðð ennen auringon laskua ennðttivðt he Roskildeen. Tðmð Tanskan kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki Guldborgin sydðn, sillð hðn ei tiennyt, mille ovelle hðn uskaltaisi kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, ettð ensimðinen, jonka armeliaisuutta hðn avuksensa pyytðisi, ajaisi hðnen pois. Vanha Mðrtakaan ei voinut enðð pitemmðlle kðydð. "Tulkaa rakas rouva," sanoi hðn, "menkððmme tuomiokirkkopihaan ja levðtkððmme vðhðn; sitte mennððn kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhðn Neitseen kuvan eteen. Hðn armahtaa meitð ja tðtð viatonta lasta, siellð hðn tuntee ðidin kðrsimisen, koska hðnen itsensð tðytyi laskea taivaallinen lapsensa seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitð." Guldborg seurasi hyvðn vanhuksen neuvoa. He menivðt kirkkotarhaan ja istuivat erððlle hautakivelle. Mðrta otti esiin heidðn viimeisen evðsvaransa, kaksi pientð mehevðð omenaa, kuori ne ja pani parhaan rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka s—i sen suurella halulla ja pyysi enemmðn. Mðrta antoi hðnelle nyt toisenkin omenan ja katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen. Guldborg tarttui hðnen kðteensð, painoi sitð rintaansa ja sanoi kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvð Jumala ettðs kuitenkin annat ystðvyyden kukan kasvaa elðmðni orjantappurain seassa! Tule ystðvðni, nyt minð menen kirkkoon huojentamaan sydðmiðmme rukouksella. Ole hiljaa, hyvð Valdemar!" jatkoi hðn, tarttui yhdellð kðdellððn hðnen ja toisella Mðrtan kðteen ja kiiruhti kunnioitusta herðttðvððn temppeliin. Heidðn kirkosta tullessaan oli lðhes hðmðrð. Rukous oli heitð lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko armeliaisuutta l—ytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta alaspðin, ja jossa he nðkivðt vanhan kunnioitettavan miehen istuvan avatussa ikkunassa, hðn aukaisi oven ja pyysi heitð astumaan sisðlle. "Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla ððnellðnsð; "suotteko minulle, lapselleni ja tðlle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipðð p—ydðltðnne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan kðtteni t—illð elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on leskien lohdutus ja isðtt—mðin isð." "Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikððn ihminen olla," sanoi ukko, "mutta Hðnen pyhðð kðskyðnsð me voimme seurata, ja Hðn on kðskenyt meidðn olla laupiaat, istukaa siis lðhemmðs, nuori vaimo; asettukaa kaikki minun p—ytððni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle, mistð olette tulleet, ja mikð onnettomuus on teiltð ry—stðnyt huoneen ja kodon." Guldborg tahtoi kiittðð, mutta sanat kuolivat hðnen huulillensa. Hðnen hurskas silmðnsð tðyttyi kyyneleillð ja hðn nosti sen yl—s Hðnen tyk—nsð, jolta kaikki hyvð lahja tulee. Vanhus otti hðnen kðtensð ja veti hðnen ynnð Mðrtan ja pojan p—ytððn, jonka hðnen tyttðrensð ðsken oli kattanut leivðllð, voilla, maidolla ja hedelmillð. Rauhallisuus hallitsi siinð vðhðisessð p—ydðssð, ja Guldborgin ei ollut vaikea vastaan ottaa hyvðtekoja tuolta hyvðnluontoiselta ukolta ja hðnen ystðvðlliseltð tyttðreltððn, sillð molemmat antoivat niin hartaalla n—yryydellð, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidðn vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla. Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari Petterille ja hðnen tyttðrillensð kohtalonsa, joka ei tapahtunut monitta kyyneleittð, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekð hðnen piikansa iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sðnkyð, toivotti heille hupaista y—tð, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jðtti heidðt yksinððn. Guldborg ja Mðrta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella polvilleen, kiittðen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidðn rukouksensa ja poistanut heistð raskaimman hðdðn. Ensi kerran Svanen kuoltua nautti hðnen puolisonsa rauhallista ja virkistðvðð unta, ja iloiset unelmat lennðhtivðt hðnen vuoteensa ympðrillð. Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter joka oli konstinsa kokenut kultaseppð, tunsi monta valtakunnan ylimystð. Hðnen oli sentðhden huokea hankkia hðnelle ty—tð, etenkin kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensð hyvin komeasti, ja aatelit ja hovivðki seurasivat hðnen esimerkkiðnsð. Kun siis mestari Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hðnen pitkðn samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen. Tðllð tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari Petterille vuokransa, ja hðnellð oli kuitenkin aikaa muutoin ty—skennellð Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvðlle Ingeborgille hienompia naisten kðsit—itð. Hðn koetti monta kertaa pððstð kuningattaren luokse, rukoillaksensa korvausta niistð uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hðnen palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hðnen hoviliehakoitsiansa estivðt sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pððsi kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytðen ainoasti vðhðistð vahingon palkkiota, kielsi hðn kovasti hðnen rohkean kiihkoisuutensa, joksi hðn sitð kutsui, sanoen, ettei hðnen asiallensa voitaisi mitððn tehdð ennenkun rauha olisi pððtetty. Silloin saisi hðn jðlleen ilmoittaa itsensð. -- Ah, kun tðmð rauha vihdoinkin monen vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepðsi aikoja sitte onnettoman Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa. Guldborg otti nyt ikuiset jððhyvðiset minkððnlaisen korvauksen toivolta. Hðn teki ty—tð ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhið, ettð hðn edes kuolinhetkeensð asti saisi elðð tðssð kenenkððn tietðmðtt—mðssð rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitð hðn vðhðisen ikðnsð vuoksi saattoi kðsittðð. Nðmð kiihkeðt toimet eivðt kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hðnen terveydellensð. Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi pððnsð maahan pðin. Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun erðs kippari K—penhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isðnsð siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhð lisððntyvððn kaupunkiin. "Minun pðivðty—ni on loppunut." sanoi kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytðr istui, katosi hðnen nðkyvistððn. "Nyt, Herra, lasket sinð palveliasi rauhaan menemððn." "Ei;" huusi Guldborg, "teidðn pitðð vielð elðmðn kauan, kunnioitettava isðni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne." "Sitð olen jo kauan toivonut tehdð," sanoi Petter ja nosti Valdemarin polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvðn ukon kðttð suullensa ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isðni! Ah, elðkðð vielð kauan lastenne tðhden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan rukouksia, sillð kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg vanhuksen silmðt ja valmisti hðnelle leposijan lðhellð tuomiokirkon muuria, hðnen edesmenneen vaimonsa vieressð. Guldborg uhrasi hyvðntekiðnsð muistolle monta kaipauksen kyyneltð. Ingeborgin mies m—i huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hðnelle, ettð hðnen piti muuttaa kolmeen pðivððn. Katkera oli sekð Guldborgin ettð Mðrtan hyvðsti-jðtt— tðstð heidðn rauhan majastansa, tðstð satamasta onnettomuudessa, joka ajaksi nðytti lakkaavan heitð vainoamasta. Mððrðtty kolmas pðivð tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa kainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellð niin kiireesti keppihevosellaan, ettð he tuskin taisivat seurata hðntð. Vihdoin tulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lðhellð sitð lðhdettð, josta Roskild on nimensð saanut. He astuivat yl—spðin jyrkkðð rappua ylimðiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensð tulevaksi talveksi. Guldborg teki edelleen ty—tðnsð. Hðnellð oli niin paljon rahaa sððst—ssð, ettð hðn taisi ostaa tðrkeimmðt huonekalut, ja alussa kðvi kaikki hyvin. Mutta pian tuli ty— niukemmaksi; mestari Petter, joka sitð oli hðnelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hðn saattanut kðydð suurten huoneissa ty—tð pyytðmðssð, ja kun hðn Mðrtan lðhetti, ei hðntð usein vastaan otettu. Nðin vðheni ansio joka pðivð, ja hðn nðki surettavan tulevaisuuden edessðnsð. Onneton vaimo oli vðhðllð epðillð, kun hðnen emðntðnsð, vanha kauppamiehen leski, joka tunsi koko hðnen historiansa, neuvoi hðntð polviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen ruhtinattaren Filippan edessð, kertomaan hðnelle hðtðnsð ja pyytðmððn hðnen apuansa, saadaksensa hðnen vðhðisen anomuksensa. Vaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, ettð Filippa oli yhtð hyvð kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvðð ty—tð, ei hðn kuitenkaan tðssð kohden olisi voinut hðntð suostuttaa, sillð hðn tiesi my—s, ettð jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka usein loukkasi hðntð irstaisuudellansa; mutta tðrkeð tapaus, nimittðin kuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hðnen pððt—ksensð. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentðhden kyllð, etenkin hðnen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin vaikuttaa. Guldborg pððtti siis koettaa pððstð nuoren kuningattaren luokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen parikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta suuria laitoksia valmistettiin. Guldborg, joka ei koskaan ennen ollut nðhnyt Filippaa, toivoi sentðhden kerran edeltðpðin saada katsella hðnen ystðvðllisið kasvojansa, ennenkun pyytðisi puhutella hðntð, lukeaksensa hðnen silmistðnsð, mikð toivo hðnellð mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta. "Sen voitte helposti tehdð," sanoi emðntð; "voittehan te nðhdð kuningattaren hðnen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidðn pitðisi silloin ajaa kumpikin erityisissð mahtavissa vaunuissaan, puetettuina kuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu pððssðnsð." "Jaa, ðiti," huusi kuusivuotias Valdemar, "sitð pitðð sinun nðhdð ja minun my—s. Eik—s ole tosi, ettðs otat minut kanssasi?" "Ei, Valdemarini," sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle poskelle; "mielellðni soisin sinulle tðmðn ilon, mutta samalla tulisin sinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epðilemðttð tulee olemaan sinð pðivðnð. Jos hyvð mestari Petter vielð elðisi, niin olisi hðn ehkð hankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hðn on nyt kuollut, ja sentðhden olemme kotona." Hðn huoahti samassa ja kuivasi kyyneleen silmðstðnsð. Valdemar jatkoi kuitenkin: "Mutta, armas ðiti, miksi pitðð meidðn nðhdð kuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla tahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa ðitinensð Olli Akselinpojan korkealla ja leveðllð rapulla, ja siellð voimme mekin seisoa ja nðhdð kaikki." "Niinpð kyllð, rouva," sanoi Mðrta, "tunnettehan itsekin Olli Akselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielð ole vuotta siitð, kun kirjaelitte hðnen morsiusleninkinsð; hðn oli silloin teidðn luonanne ja koetteli, kuinka se sopi hðnelle, ja..." "Ei, hyvð Mðrtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken asettaida ðllistelevðn joukon sekaan, varsinkin semmoisena pðivðnð, jolloin voisi olla monta sekð matkueessa ettð katselioissa, jotka tuntisivat minun entisistð onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, ettð minð voisin vðlttðð puristumista ja heikon rintani vahingoittamista? Tulopðivðnð saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitðisi huolta Valdemarista ja sinusta?" "Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas ðitini, me olemme kotona, sinð et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittðysi hðn ðitinsð syliin. "No, miksi teidðn sitte pitðisi kuolla?" sanoi emðntð. "Te teette nyt hyttysen norsuksi. Tðmð tulo ei ole niin kaunis eikð siinð ole niin paljon nðhtðvðð, kuin siinð, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin voitettuansa. Silloin oli siellð joukko Saksan ruhtinattaria ja herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeðtð kuningasta Albrektia ja hðnen poikaansa, ja sitð katsoin minð Olli Akselinpojan rapulta; mutta sillð kertaa oli huone hðnen autuaan isðnsð. Siellð minð seisoin my—skin silloin, kun meidðn nuori siunattu kuningattaremme ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellð toivon pyhðn neitseen avulla seisovani kahdeksan pðivðn perðstð teidðn kanssanne, rouva Guldborg ja teidðn kaunis poikanne. Silloin nðette te Filippaa, ja hðnen lempeðt kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydðmenne hðnelle, ja kun te jðlleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elðð aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille hyvðn neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne." Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja hðntð ympðr—ivðin vðlillð, ja tðmð hyvðnluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei hðn vielð voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopðivð ja Gertrud astui hðnen huoneesensa hðntð noutamaan, kðdessðnsð rahi, jolla Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystðvðllisesti, ja nyt ei hðnen ðitinsð enðð voinut kieltðð. Hðn seurasi poikinensa kiirehtivðð eukkoa, joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he todellakin ennðttivðt, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen matkueen tuloa. Valdemar oli vðhðllð menehtyð kðrsimðtt—myydessð ja halussa saada nðhdð odotettua juhlallisuutta. Erittðinkin oli hðnellð halu nðhdð kuningatarta, jonka hðn kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei my—skððn ollut ihmeellistð, koska hðn oli alinomaa kuullut Filippaa ja hðnen avujansa kiitettðvðn. Vðhitellen alkoi joukko tulla elðvðmmðksi. Lukematon ihmisjoukko tðytti kadut ja raput, ikkunat ja katot. áiti Gertrudin terðvð kyynðspðð liikkui alinomaa suojellaksensa sitð paikkaa, jonka hðn ja hðnen seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkð huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pððn ylitse. Guldborg seisoi hðnen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa hevosta. Kansa ei nðyttðnyt kunnioittavan hðntð erinomaisella lðmpimyydellð. Kuninkaan perðstð ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat hððlyvðt h—yhenet kypðrissððn. Kun heidðn matkueensa oli pitkð, oli kansalla hyvðð aikaa jutella kaikesta, mitð oli nðhnyt, kuningatarta odottaessa. Vanha Gertrud huvitti itseðnsð tehden muistutuksia joka kohdasta. "Minun tðytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hðn, "ettð kuningas on muhkea herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti hðntð oivallisesti. Hðnen hartioillansa lepðð nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin sanotaan, ettð hðn on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hðnen hyljðtð ne haureelliset naiset, joiden kanssa hðn ennen on seurustellut. Jos tðmð on totta, niin minð sanon vilpitt—mðstð sydðmestð: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'" "Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kðrsimðt—n, ettei hðn ensinkððn maininut hyvðð kuningatarta, joka olisi tekevð hðnen ðitinsð niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hðn kovemmin, ja kun eukko ei huomannut hðnen sanojansa, karjasi hðn vielðkin ankarammasti: "Ja kuningatarta!" "Tuleeko kuningatar?" kysyivðt nyt lðhinnð seisovaiset. "Kuningatar tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko lisððntyi joka silmðnrðpðys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, pððsti ehdottomasti huudon ja koki vetðð rakastettua poikaansa itseðnsð lðhemmðksi. "Minð voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla ððnellð. Valdemarin tuska lisððntyi joka silmðn rðpðys, hðn huusi vanhaa Gertrudia, mutta hðn oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydð heitð, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt, mitð tekisi; mutta kuitenkin nðki hðn, ettð sen tavattoman ahdingon vaikutti erehdys, johon hðn oli syyllinen. Sovittaaksensa siis virhettðnsð, huusi hðn minkð jaksoi: "Te olette vððrðssð, hyvð kansa; pysykðð sentðhden paikoillanne, missð olette! Kuningatar ei tule, hðn ei tule vielð yhteen tuntiin! Menkðð pois tððltð, menkðð pois tððltð!" "Mitð sinð sanot, poika!" huusi erðs pitkð Norjalainen merimies, joka juuri nyt koki nousta rapulle; "tahdotko sinð estðð meitð nðkemðstð kuningatartamme?" ja samassa ojensi hðn pitkðn kðtensð ly—dðksensð Valdemaria pððhðn. Rakasta lasta uhkaava vaara nðytti antavan Guldborgille takaisin voimansa. Tuskanhuudolla kumartui hðn Valdemarin pððn pððlle, estððksensð hðnelle aiotun ly—nnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi hðntð. Veri virtaili koko hðnen muodostansa, ja ainoasti kova tunko esti hðntð vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kðtensð hðnen verisen kaulansa ympðrille ja huusi hellðllð ððnellð: "áitini kuolee! Apua, apua!" Samassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut nðkyivðt. Ilohuuto tðytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei nðyttðnyt koskaan loppuvan. Tunko oli nyt ylimmillððn. Kaikki tahtoivat pððstð rapulle nðhdðksensð kuningatarta. Guldborg ja hðnen poikansa survaistiin sieltð alas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenð ðiditt—mðksi, sillð rahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi! Kuinka tðnð kauheana silmðnrðpðyksenð kðvi poika-paralle, ei hðn itse tiennyt, sillð tunto ja kðsitys hðvisivðt hðneltð ja hðn ei kuullut, nðhnyt eikð tuntenut enðð mitððn. Kun hðn jðlleen avasi silmðnsð, makasi hðn sðngyssð koreassa huoneessa. Nuori, kaunis vaimo, vanha lððkðri ja hiilimusta neekeri seisoivat hðnen ympðrillðnsð; hðnen pððnsð, oikea kðsivartensa ja molemmat sððrensð olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hðnen ylitsensð ja hðnen puhdas henkensð kosketti hðnen huuliansa. "Hðn elðð," sanoi hðn; "tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidðn taitoanne." "Laittakaa minulle vðhð viinið," sanoi lððkðri, ja musta mies kantoi esiin pienen kultapikarin, josta hðn valutti muutamia pisaroita Valdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hðnen pððtðnsð. Musta mies kumarsihe sairaan vasemman kðden ylitse, jota suuteli ja kostutti kyyneleillðnsð. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hðnellð ollut siihen kykyð. "Ole hiljaa, poikani," sanoi rouva ððrett—mðllð suloisuudella, "sinð et vielð saata puhua." Levoton uni sulki pian Valdemarin silmðt. Kun hðn taas ne avasi, oli musta mies yksinððn hðnen kanssansa. "Missð on ðitini?" kysyi hðn heikolla ððnellð. Musta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltð. Nuori vaimo astui nyt sisðlle, noin 40 vanha, miellyttðvðn ja arvoisan nðk—inen mies muassansa. "Mene, Kristian," sanoi hðn mustalle miehelle, "ja pyydð tohtoria viipymðttð tulemaan tðnne." Kristian meni -- ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sðngyn luokse sydðmellisimmðllð osan-ottamisella. "Sinð olet kipeð, poikaraukkaseni," sanoi mies, "mutta ole hiljaisesti ja siivosti, niin sinð pian jðlleen paranet." Valdemar huusi nyt niin kiivaasti, ettð se nuori vaimo oikein sðikðhti: "Missð on ðitini?" "Ole rauhassa, poikani," sanoi mies, "hðn on kotonansa ja voi siellð hyvin." Lapsi raukka ei ymmðrtðnyt, ettð hðn sillð kodilla tarkoitti taivasta. "Jumalan olkoon kiitos," sanoi Valdemar. "Kaunis rouva," jatkoi hðn kyynel silmin, "antakaa minut viedð hðnen luoksensa, sillð hðn tulee varmaan levottomaksi siitð, ettð minð olen niin kauan poissa." Hðn koetti nousta yl—s, mutta vaipui voimattomana takasin sðnkyyn. Rouvas-ihminen kiersi ystðvðllisesti kðtensð hðnen kaulaansa, estððksensð hðntð puhumasta. Lððkðri astui nyt sisððn. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti hðnen kaikkea muuta ajattelemasta. "Hðnellð ei ole vaaraa," vakuutti lððkðri; "ei yksikððn luu ole musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kðrsineet." Nðistð sanoista johtui koko se hirveð nðky elðvðsti lumottuna Valdemarin mieleen, kun hðn ðitinensð rapulta survaistiin alas. "Onko hðn pelastettu?" huusi hðn; "ah Jumalani, veri juoksi hðnen kasvoistansa!" "Jos sinð tððllð niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinð kuolet; silloin suljetaan silmðsi, niin ettet koskaan enðð nðe hðntð." "Kyllð minð olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillð minð tahdon niin mielellðni nðhdð hyvðn ðitini; hðnettð en minð voi elðð. Mutta hyvð, vanha herrani," jatkoi hðn lððkðrille, "menkðð ja sitokaa hðntð, sillð hðnestð juoksee varmaan verta." "Hðn ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lððkðri painavasti ja meni tiehensð. "Sinð saat varmaan hðnen nðhdð," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet juoksivat hðnen kauniista silmistðnsð. Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar s—i vðhðn leivoksia ja joi hiukan lðmmintð viinið. Hðn oli hyvin vðsynyt ja vaipui, unen kanssa taistellen, pððn-alaiselle. "Pitððk— minun valvoa hðnen luonansa y—tð, armollinen rouva?" kysyi musta Kristian. "Sinð olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta jakanethan tðmðn rakkaan tehtðvðn minun kanssani. Lapsi voisi ehkð tarvita minun apuani." Kristian istui sðngyn viereen ja otti Valdemarin terveen kðden omaansa. Valdemar nukkui. Kolmantena pðivðnð tunsi sairas jo itsensð niin hyvðksi ettð saattoi istua sðngyssð. Kristian seisoi hðnen luonansa. "Kuinka vanha sinð olet, musta Kristian?" kysyi hðn ja otti hðnen kðtensð. "Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus. "Kuinka sinð olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten voi kðydð; ota minut selkððsi ja kanna kotiin ðitini luokse, sillð hðn on kipeðnð, sen tiedðn, muutoin olisi hðn aikoja sitte tullut tðnne." "En tohdi," vastasi Kristian, "sillð herrani ja rouva pahastuisivat siitð minuun. "Ei!" sanoi Valdemar, "he eivðt varmaan siitð pahastu, sillð he ovat niin hyvið; mutta kotiin minð tahdon, jospa vaikka tðytyisin ry—mið kðsin ja jaloin." Samassa kapsahti hðn yl—s sðngystð, huolimatta kivustansa, ja olisi langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut hðntð sylihinsð. Kristian tahtoi panna Valdemarin sðnkyyn, mutta hðn riiteli vastaan kaikin voimin, ja kun musta mies pelkðsi tekevðnsð hðnelle pahaa, jos hðn ottaisi hðnen kovasti kiini, huusi hðn apua, ja rouva sy—ksi sisðlle. "Taivaan Jumala! hðnen haavansa ovat auenneet! Hðnestð juoksee verta!" huusi rouva; hðnen miehensð riensi my—s sisððn ja poika pantiin vðkisin sðnkyyn. Lððkðri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hðn vanhuksen sanovan herralle ja rouvalle: "Poika on itsepðinen, ja ehkð on hyvð sanoa hðnelle totuus. Hðn voipi muutoin kerran, kun emme katso hðntð, juosta ulos ja vahingoittaa itseðnsð, niin ettð hðnen henkensð voi tulla vaaraan." "Totuus!" huusi Valdemar innossaan; "oletteko siis valehdelleet minulle? Onko minun ðitiparkani kipeð? O Jumala, o Jumala! Minð tahdon mennð hðnen luoksensa, jos vielð tðytyisin ikkunasta juosta ulos." Hðn koetti uudestaan tulla ulos sðngystð, mutta rouva sulki hðnen syliinsð ja suuteli hðntð hellðsti. "Ole alallasi, armas poikani," sanoi hðn. "Sinulla ei ole nyt muuta ðitið kuin minð; sillð oikea ðitisi on kuollut ja me hautautimme hðnen." Kyyneleet tukehduttivat hðnen ððnensð ja tulvasivat Valdemarin kasvoille. "Kuollut!" huusi hðn, mutta hðnen parkunsa kutsui turhaan hðntð takaisin eloon. Nyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isðt—ntð ja ðitit—ntð, ja herra vakuutti tahtovansa olla hðnelle isðn sijassa. Monta pðivðð kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemðstð; ei mikððn voinut lohduttaa hðntð, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja osanottavaisuuskaan. Vasta tðydellisesti toinnuttuansa tunsi hðn koko surullisen tapauksen, johon hðn valitettavasti ei itse ollut syyt—n, ja joka maksoi hðnen kunnollisen ðitinsð hengen. Se oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hðn oli seisonut ðitinensð, ja jossa hðn nyt oleskeli. Ikkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika oli itse poissa. He nðkivðt, ettð Guldborg sai hurmaavan iskun merimieheltð, kuinka hðn lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka hðnen rahvas tallasi. "Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!" huusi sððlivð rouva, johon tðmð hirmuinen kohtaus teki puistattavan vaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivðt alas; mutta heidðn oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospðin aukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini. Luonto oli antanut neekerille hyvðn sukkeluuden, ja hðntð oli Valdemarin nyt lðhinnð Jumalaa kiittðminen pelastuksestansa. Niinkun salama juoksi hðn ulos ikkunasta, hyppðsi pauhaavan rahvaan pððhðn ja l—i kepillð vðkeð, joka luuli hðntð itse p--leeksi ja kiireesti jðttivðt paikan. Kun seutu oli tyhjð, sai jalo neekeri vihdoin tilaisuuden etsið haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut makaamaan lðhimmðksi muuria; hðnen kðtensð olivat kierretyt ðidin ruumiin ympðrille, niin ettð ainoasti oikea kðsi ja jalka oli tallattu; pðð ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen. Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lððkðri, joka oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat. Valdemarin sanoi hðn elðvðn, mutta hðnen jalo ðitinsð oli kuollut, koska hðnen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nðhnyt enðð koskaan ðidin armaita kasvoja. Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hðnen mieleensð johtui kysyð hyvðntekiðinsð nimeð. Hðn kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa herraksi ja hðnen vaimoansa rouvaksi ja sentðhden nimitti hðnkin heitð niin, ja miten heitð muutoin kutsuttiin, oli hðnestð saman tekevðð. My—skin oli hðn tottunut puhuttelemaan heitð tuolla tuttavallisella sanalla sinð, jota hðn kðytti ðidillensð. Tðtð itki hðn vielð usein, erittðinkin kuin vanha Mðrta, joka tððllðkin oli tullut hðnen passari eukoksensa, usein muistutti hðntð vahingostansa. Aika ja hðnen hyvðntekiðinsð ððret—n hyvyys, oli vðhðn lievittðnyt sen nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin tyk—, joka oli yksinððn Kristianin kanssa, joka harvoin jðtti pojan, jonka hengen hðn oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun, torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva tðydellisen, silkistð tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekð latiskaisen lakin, jossa oli mustia h—yhenið. "Sinun pitðð pitðmðn suruvaatteita ðitisi jðlkeen!" sanoi hðn ja kyyneleet kostuttivat hðnen kasvonsa. Valdemar oli vðhðllð itkeð, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa rykmenttið p—ydðlle ja kððnsi hðnen huomionsa noihin kirjaviin tinasotureihin; sitte otti hðn rummun ja l—i sillð hupaisen marssin, Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa. Valdemar hymyili kyyneleittensð lðpi ja iloitsi siitð korusta, jota hðn nðki. "Tðmð kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillð ehdolla, ettet enðð saa itkeð." "Maltas vðhðn, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kðtensð pois, juuri kun rouva tahtoi panna hðnen pððllensð mustaa r—ijyð. "Anna minun ensin koettaa rumpua," ja nyt alkoi hðn rummuttaa niin, ettð hðnen tðytyi pitðð korviansa ja hymyillð, huolimatta kyyneleistðnsð, jotka olivat vðhðllð juosta hðnen silmistðnsð. Vihdoin oli Valdemar puettu suruun pððstð jalkoihin, mutta hðnen kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hðn ei muistanut kiittðð rouvaa kauniista vaatteista, mutta sitð lðmpimðmpi oli hðnen kiitoksensa herralle leikkikapineista. "Kiitoksia, hyvð herra!" huusi hðn vilkkaasti; "ah, sinð olet varmaan yhtð hyvð kun meidðn Herramme taivaassa." "Sano minua isðksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan kðsivarsillensa. "Kun sinð sanot minua isðksi ja minun vaimoani ðidiksi, saat tðmðn kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka nðyttðð sinulle, mikð aika on pðivðstð; sinð voit sen mukaan mððrðtð tehtðvðsi." Hðn otti nyt kellon esiin, ripusti seinðlle ja veti sen ihastuneen Valdemarin nðhden, joka ei vielð koskaan ollut nðhnyt kelloa, mikð siihen aikaan olikin aivan harvinainen. "Mitð sinð teet sille nyt?" kysyi poika. "Minð vedðn sitð," sanoi Akselinpoika, "sillð muutoin ei se kðy eikð nðytð aikaa." "Se on elðvð," huusi Valdemar iloa tðynnð. "Kuulehan vaan, kuinka se napsuttaa!" "Ei, rakas poikani," sanoi ystðvðllinen herra, "tðmð on kuollut taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittðinkin monesta rattaasta ja yhdestð vieteristð, ja joka pannaan kðymððn sen kiinteðlle vetðmðllð." Nyt antoi hðn pojan katsella kellon sisustaa. "Tðstðlðhin minð itse vedðn sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympðri lattiaa. "Mutta sinð et saa unhottaa, ettð me olemme sinun vanhempasi," sanoi lempeð vaimo ja suuteli hðntð. "Isð! ðiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittðysi molempain syliin. Kristian itki kovasti. "Miksi sinð itket?" kysyi Valdemar elðvðsti. "Ole iloinen! Etk— nðe, mitð minð olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on ikððnkun elðvð, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehið lippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinð torveen, niin minð rummutan ja tanssin." Ja nyt tuli hauskuutta; pikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, ettð pojat kokoontuivat ulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan ðitinsð jðlkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hðn. "Sinð liikut liiaksi," sanoi hðnen uusi ðitinsð. "Haavasi ovat tuskin parantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun kanssani!" Hðn otti nyt Valdemarin yhdestð ja Akselinpoika otti toisesta kðdestð kiini ja veivðt hðnen isoon saliin, johon paljon valtakunnan ylhðisið herroja ja rouvia oli kokoontunut. "Tðssð esitðn teille meidðn uuden poikamme," sanoi Akselinpoika ja vei Valdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivðt ja suutelivat poikaa, nðyttðen siten sydðmellisintð sððlivðisyyttð. Sitte mentiin p—ytððn ja Valdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellð. Atrian loputtua vei Valdemar uuden isðnsð erððsen nurkkaan ja sanoi: "Mutta sinun pitðð kuitenkin sanoa minulle, mikð nimesi on." "Olli Akselinpoika," sanoi tðmð jalo mies ja taputti Valdemarin kðttð. "Entðs kauniin ðitini nimi?" jatkoi poika. "Sinulle on hðnen nimensð ðiti; mutta muutoin on hðn Elisabet. Tuo vanha herra tuolla on hðnen isðnsð." "Vai niin; sitte on hðn minun vaarini," sanoi Valdemar ja juoksi hðnen luoksensa kysyen: "Mikð on nimesi?" -- "Niilo Haraldinpoika," vastasi tðmð kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa. Samassa tuli Kristian saliin ja kun hðn nðki Valdemarin semmoisessa tuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hðn hðnen nuttunsa liepeen suojaan ja kuiskasi hðnen korvaansa: "Valdemar, et sinð saa sanoa sitð herraa _sinðksi_, vaan suutele hðnen kðttðnsð, sillð hðn on valtakunnan drotsi" (ylituomari). Kun Kristian ensi kerran lðhestyi ovea ulos mennðksensð, juoksi Valdemar hðnen perðssðnsð ja kysyi, mikð on valtakunnan drotsi. Kristian ei sitð itsekððn oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hðnelle, ettð se on hyvin ylhðinen herra, lðhin kuningasta, ettð hðn usein ajoi samassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja ettð hðn matkueen tullessa istui kuninkaan vieressð. "Mikðs minun isðni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hðnkin ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa?" "Ei," sanoi Kristian; "ei hðn saa, sillð hðn ei tule enðð hoviin; mutta hðn on hyvð herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta Espanjassa, vaikk'ei hðn saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa." "Oi, sepð on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minð tahtoisin niin mielellðni, ettð hðn saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedðtk—s, Kristian? áitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, ettð ihminen voipi oppia mitð tahtoo, kun vaan hðnellð on halua ja on ahkera. Minð opettelen niin, ettð tulen valtakunnan drotsiksi, jotta saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressð, sillð minð pidðn hyvin paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittðinkin drotsi, joka kutsui tyk—nsð sen vilkkaan pojan ja syleili hðntð sydðmmellisesti. "sðilytð aina tðmð tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun menestykseen ja kunniaan." Ei yksikððn pðivð Valdemarin elðmðssð tðhðn asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tðmð. * * * * * Seuraavana pðivðnð tuli sinne keski-ikðinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hðnen tuli totella ja kunnioittaa, sillð se oli hðnen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla ettð Valdemar tiesi jo enemmðn kuin oli syytð odottaa hðnen ikðiseltðnsð lapselta. Siitð oli hðnen kiittðminen ainoasti ijankaikkisuuteen muuttanutta ðitiðnsð, jonka hyvð pðð ja monet tiedot tekivðt niin kauniita hedelmið rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar oppi nyt kaikkea, mitð hðnen sððtyisillðnsð pojilla oli sinð aikana tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hðnelle Saksaa, Franskaa ja Engelskaa, joita kielið hðn puhui hyvin taitavasti, jonka tðhden my—s kuningatar Margareta oli kðyttðnyt hðntð lðhettilððnð moniin ulkomaisiin hovin toimiin, joita hðn kunnialla oli tðyttðnyt. Hðnen ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hðnelle viimeisenð elðmðnsð vuotena hovineitsyensð, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttðren, vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elðnyt, olisi hðn luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hðn ei voinut alentaa itseðnsð liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan oikuissa ja himoissa, eroitettiin hðn heti sen hallitukseen tultua vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseðnsð nðyttðmðstð. Tðmð oli tosin yhden tekevð jalolle Akselinpojalle; hðn oli pahoillaan ainoasti Erikin huonosta hallituksesta, hðnen kevytmielisyydestðnsð ja sopimattomasta kðyt—ksestðnsð tuota kaunista ja kaikilla hyvillð avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja ansioihin hðnen puolisonsa yksinððn oli tunteeton. Kuitenkin eli hðn tyytyvðisenð onneensa ja lohdutti itseðnsð vaikeudetta armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitð pðivin, kun Erik tuli Margaretan apuhallitsiaksi, enðð hðnelle mikððn mieluinen olopaikka. Kun hðn ei kaivannut sitð, ei hðnellð ollut mitððn kaivattavaa. Hðn oli kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hðn oli rikas ja yleisesti kunnioitettu, ja hðnen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden hedelmið rakkauden ja rauhan hoidossa. Aikaisin koki hðn muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun hðn itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden kðytðnn—ssð Margaretan ajalla, oli hðn totisesti paras opettaja kuin Valdemar taisi saada. Usein sanoi hðn sille tarkalle pojalle: "sinuakin kerran kehoitetaan isðnmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti ja rohkeasti, sillð ken ei sitð tee, hðn on valtion suuressa vartalossa vesioksa, joka ainoasti imee itseensð sen voimia, antamatta kukkia ja hedelmið. Semmoseksi hy—dytt—mðksi kasvannaiseksi ei toki minun Valdemarini pidð tuleman; ei, rakas poikani, sinð et saa tulla jaloja esi-isiðsi kehnommaksi." "Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui hðnen rinnoillensa. Hðn oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hðn yhtenð aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hðn muutoin harvoin tuli. Hðn sðikðhti kovasti, kun nðki kauniin kasvatus-ðitinsð makaavan hyvin kalveana sðngyssð. Nyt muisti hðn vasta kuulleensa ikððnkun unessa valitushuudon, ja sy—ksi esiin, heittðytyðksensð hðnen syliinsð. "Seis, Valdemar!" sanoi hðn heikolla ððnellð, "sinð teet pahaa sisarellesi." Samassa otti hðn kauniin lapsen ja nðytti sitð pojalle. "Tðmðk— minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vðhðllð tukehduttaa tuon ðsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isð otti lapsen syliinsð ja laski sen sitte jðlleen ðitinsð rinnoille. Valdemarin ilo oli sanomaton. "Mikð hðnen nimensð on?" kysyi hðn. "Hðnellð ei vielð olekaan nimeð," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin, Elisabet; miksi nimitðmme hðnet?" He neuvottelivat nyt kauan ja arvelivat milloin yhtð, millon toista nimeð; mutta eivðt sopineet siitð. "Kuules, tiedðtk—s, isð?" sanoi Valdemar; "hðn on niin siunattu, ettei hðn ensinkððn tarvitse nimeð. Katso vaan, kuinka siunattu hðn on." "Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi ðiti ja ojensi kðtensð miehellensð. "Herra on armossansa siunannut meitð hðnellð, olkoon hðnen nimensð sentðhden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.] "Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hðnelle nimen; sanokaamme hðntð Signeksi!" Kolme pðivðð sen jðlkeen kastettiin hðn tuomiokirkossa sillð nimellð. Elisabet parani pian tðydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt Akselinpojan huoneessa vilkkaamman nð—n. Kun Valdemar ei ollut opettajansa luona, oli hðnen rakkain toimensa tuuditella Signeð, ja erittðinkin oli hðnen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran hðnen sulkea sen kauniin lapsen syliinsð. Talvi kului mitððn erinðistð Akselinpojan perheessð tapahtumatta. Kesðn alussa muutti hðn kauniisen, metsillð ja jðrvillð ympðr—ittyyn, lðhellð Sor—tð olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hðnelle ja Elisabetille hððlahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen muuttaneen siellð hððpðivðnð olemisella. Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa hðnen vanhempiensa tila oli ollut, ei hðn kuitenkaan voinut muistaa koskaan nðhneensð metsðð. Hðn oli niinkun toisessa maailmassa, ja hðnen nuori sielunsa nautti mieltymyksellð luonnon moninaisia kauneuksia. Kristian opetti hðnen kiipeðmððn puuhun, johon tðmð oli erittðin taitava, ja pian ei ollut yksikððn metsðn lintu varma pesðssðnsð, sillð pieninkin haara kannatti tuon pienen metsðstðjðn, joka ei pelðnnyt mitððn vaaraa, kun siitð oli palkintona harvinainen linnun pesð. Kuitenkin otti hðn harvoin enemmðn kuin yhden pojan. "áiti-raukan," sanoi hðn, "ei pidð menettðmðn kaikkia lapsiansa; minð pelkððn, ettð se surisi itsensð kuoliaaksi" Nðitð linnun poikia ruokki Valdemar ja Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen elðimist—n, joka heille tuotti suurta iloa. Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidðn maalta jðlleen pois muuttaessa saattoi hðn jo kðydð, ja kun he taas seuraavana vuonna muuttivat sinne, alkoi hðn puhua. Hðn oli koko perheen, etenkin Valdemarin lemmikki. Kun ainoasti puoli pðivðð oli hðneltð kulunut hðntð nðkemðttð, ikðv—itsi hðn hðntð sanomattomasti, eikð iloisin leikki, kauniin lintu, eikð hðnen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet hðntð estðð kiiruhtamasta sen ihanan tyttðren tyk—. Hðn taisi kokonaiset hetket huvittaa itseðnsð leikittelemðllð hðnen edessðnsð, ja hðnen paras palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hðnen hetkiseksi ottaa lapsi syliinsð. "Pidðtk— sinð Signestð?" kysyi Elisabet usein hðnestð. "Ah, paljoa enemmðn kuin itsestðni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minð toivoisin olevani iso, ja ettð olisin kuningas; sitte tulisi Signe minun kuningattarekseni." Elisabet hymyili ja rukoili sydðmellisesti Jumalaa, ettð Signe kerran tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi. "Kukas tietðð, mitð voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika kuullessaan hðnen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle. Nðiden hellðin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistðð Valdemar ja Signe, tulikin toteen. Heidðn ikðinsð eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvð on, ettð mies on vðhðn vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun hðnen ja Akselinpojan puhe sattui tðhðn aineesen; "Valdemarin kypsyneempi jðrki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme laskeutua levolle siinð turvallisessa varmuudessa, ettð lapsemme tulevat onnellisiksi maan pððllð ja viimein kohtaavat meitð taivaan autuudessa." Nðin uneksi Akselinpoika ja hðnen puolisonsa, eikð huomanneet niitð murhepilvið, jotka verkalleen kokoontuivat heidðn pððnsð pððlle. Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon my—s Sor—n ympðrillð oleva vankka metsð valmisti hðnelle oivallisen tilaisuuden. Tðtð ei hðn my—skððn saattanut jðttðð kðyttðmðttð, kun Signenkin suurin ilo oli tulla hðnen lintuhuoneesensa, ja kun hðn jo kolmen vuotiaana tiesi jokaisen linnun nimen. Heidðn kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin onnellinen, tahi oikeammin: _hðn oli onneton_, ettð keksi erððn puun latvasta maakotkan pesðn. Hðnen ja Kristianin ilo oli tðstð l—yd—stð ððret—n, ja he pitivðt tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa, saavutti onnellisesti pesðn ja anasti toisen pojan, jonka hðn sitte antoi Kristianille, joka odotti hðntð alempana paksummilla haaroilla. Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen hðkkiin ja elðtti sitð raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti ruokansa hðnen kðdestðnsð, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon huvitusta tðstð saaliista. Kesðn loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin seuraavana kevððnð syntymðpaikkaansa, Sor—n lðpipððsemðtt—miin metsiin, jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentðð korkeimpiin puihin, milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielð niin kesy, ettð Valdemar ja Kristian viheltðmðllð saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos ja sisðlle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla naurettavilla hypyillð. Signe ei voinut olla pelkððmðttð nðhdessððn tuota lintujen kuningasta. Hðn pyysi sentðhden Valdemaria, ettei hðn milloinkaan enðð kutsuisi sitð takaisin. Mutta vaikka hðn mielellððn olisi tahtonut tðyttðð tðmðn rakkaan lapsen toivon, ei hðnellð kuitenkaan ollut kykyð sitð estðð; sillð kotka useimmasti tuli itsestððn takaisin hakemaan kartanolta ruokansa jota palvelusvðki vierasvaraisesti ky—kistð sille antoi. Signe rauhoittui kuitenkin vðhitellen, sillð kotka tuli joksikin harvoin nðkyviin, paitsi kun se saapui nðlkððnsð sammuttamaan, josta luultiin sen l—ytðneen metsðssð puolison, jonka luona oleskeli. Keski-kesðllð lahjoitti Elisabet miehellensð pojan. Onnellisten vanhempain ilo siitð oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin kasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettðmðn Sor—n kirkossa. Elisabetin kunnioitettavan ðidin piti kastettaessa pitðmðn, ja hðnen isðnsð, tuo ijðkðs drotsi, sekð monta valtakunnan suurta, joiden kanssa Akselinpoika vielð seurusteli, huolimatta epðsuosiostaan, piti oleman kummina. Kastejuhlan piti tapahtuman erððnð hyvin lðmpimðnð Heinðkuun pðivðnð. Tðmðn nuoren maailman jðsenen oli mummonsa pukenut pitkððn samettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hðnen kaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin juotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hðnelle antanut morsiuslahjaksi. Tðmðn piti nyt oleman rakastetun tyttðrenpojan kumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hðn omansa ja lapsen tulevan nimen sekð pðivðn: Heinðkuun 15 p. 1416. "Mðrta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki," sanoi kunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekð pðivðn helteestð ettð paljosta ty—stðnsð lapsen kanssa; "tuo siunattu poika ja minð olemme variin menehtymðisillðmme, mutta pane ensin poika kðtkyeen, ettð hðn makaa kummien tullessa niinkun nðytteenð, jonka pitðð oleman kaunis katsella." Vanha Mðrta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellð voittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen n—yryydellðnsð perheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistð ja kysyi sitte tavallisella varovaisuudellansa: "Kumpaistako ovea teidðn armonne kðskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievðð?" "Vierashuoneesen," sanoi vanha rouva vðhðn vihaisesti; "en minð pidð sinusta pahaa, Mðrta, mutta sinð olet hyvin pitkðpiimðinen tekemððn, mitð kðsketððn. Pane nyt ovi auki!" Mðrta totteli, mutta vastahakoisesti, sillð hðn pelkðsi nuoren sukuherran kylmettyvðn; hðn aukaisi sentðhden ovea vðhðn hitaasti, seisoi kauan kynnyksellð linkku kðdessð ja katsoi nukkuvaan lapseen, jonka jðlkeen hðn meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia ikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hðnen tðtð tehdessððn kuuli hðn vahvan suhinan huoneessa ja nðki kesyn kotkan pihalta lentðneen sisðlle vielð sulkematta olevasta ikkunasta. Hðn riensi nyt sulkemaan ovea, mutta ennenkun hðn sinne ennðtti, oli kotka salaman sukkeluudella mennyt siitð sisðlle, iskenyt kyntensð makaavan lapsen vaatteisin ja nosti nyt siipensð lentððksensð pois. Mummo pððsti tðssð kauheassa nðyssð kimeðn tuskanhuudon ja kaatui py—rtyneenð lattialle. Mðrta tointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja raihnainen vaimo ennðtti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitð ulos, ja Mðrta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari h—yhentð kðdessð, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevð lapsi kynsissððn. "Jesus, Maria!" huusi Mðrta epðtoivon ððnellð, huolimatta siitð ettð veri tulvasi hðnen pððstðnsð kaulalle. "Pelastakaa lasta! Kotka lennðttðð sitð pois; auttakaa, auttakaa!" Elisabet kiipesi tuskanhuudolla yl—s sðngystð ja riensi huoneesen huutavan luokse. "Missð on lapseni?" huusi sðikðhtynyt ðiti, joka aavisti onnettomuutta ja pian pelkðsi sitð kun oli tapahtunut. "Se on ry—stetty!" huusi Mðrta, vððnnellen kðsiðnsð; "kotka vei sen kynsissððn!" Epðtoivon huudolla kaatui Elisabet henget—nnð maahan. Mðrta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisðlle ja auttoivat rakastetun rouvan yl—s lattialta. Akselinpoika sy—ksi nyt sisððn kokonaan mielett—mðnð. "Onko se totta?" kysyi hðn; "oliko se minun poikani, jota se onneton kotka lennðtti kynsissððn jðrven ylitse metsððn pðin? Minð nðin sen kauhean nð—n; mutta pelastakaa minua, etten tulisi mielett—mðksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa poikani!" "Jumalan pyhð ðiti suokoon teille voimaa kestðmððn sen hirmuisen tapauksen, jalo herra," sanoi Mðrta, kovasti itkien; "jaa, se on totta; se julma onnettomuus on tapahtunut." Akselinpoika sy—ksi nyt ulos, huutaen niin, ettð se kaikui yli ympðrist—n: "kaikki minun vðkeni pitðð kokoontumaan, koko kartanon asukkaat, kaikki kalastajat! Lykðtkðð veneet vesille! Kuka vaan l—ytðð minun poikani joko kuolleena tahi elðvðnð, sen minð ruhtinaallisesti palkitsen! Joutukaa!" Onneton isð riensi jðrvelle ja heittðysi venheesen. Joukko kansaa seurasi hðnen esimerkkiðnsð. Elisabetin ðiti herðsi vasta siitð voimattomuudesta, johon kauhistus oli hðnen saattanut. Hðnen mielentilansa oli hirmuinen, ja hðn valitti itseðnsð syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hðnelle uskottu, ja hðn oli kðskenyt Mðrtan avaamaan ovea. Hðnen tðytyi nyt kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttðrensð kanssa, joka oli aivan tunnotonna ja nðk—jððn lðhellð kuolemaa. Paljon ylhðisið rouvia, jotka olivat lðsnð kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen tapahtuneesta onnettomuudesta, sisðlle ja kantoivat Elisabetin sðnkyyn. Vihdoin aukaisi kurja silmðnsð ja tuijotti hurjilla silmðyksillð ympðrillensð. Koko tapaus oli hðnelle kuin ilkeð unelma; mutta lðsnð-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hðnelle pian sen kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla ðidillð ei ollut yhtððn kyyneltð. Epðtoivo kumoutui hðnen muutoin niin kauniissa, lempeissð silmissððn, ja hðnen huulensa vetðytyivðt suonenvedon tapaiseen hymyyn. Monta kertaa huusi hðn kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin viheltðð kotkalle! Ehkð se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei se jo olisi repinyt sitð viatonta olentoa!" Tðtð olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun nðkivðt hirmuista petolintua lapsi kynsissð, mutta kaikki oli turhaa. Kotka ei piitannut enðð heidðn vihellyksestðnsð; se riensi saaliinensa kaukana olevaan pesððnsð, repiðksensð sen ruoaksi nðlkðisille pojillensa. Valdemar oli polvillaan rakkaan ðidin sðngyn jalan juuressa, vððnteli kðsiðnsð ja soimasi itseðnsð itkien, ettð oli murhannut lapsen, koska hðn oli kotkan taloon toimittanut. "Sinð olit viaton ase Kaikkivaltiaan kðdessð," sanoi drotsi, lohduttaen; "sillð Hðnen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo pððstðmme eikð varpunen katolta. Elð sure siis, lapseni, vaan usko, ettð se ry—stetty poika on Herran huostassa yhtð hyvin kotkan kynsissð taivaan ja maan vðlillð liidellessðnsð kuin ðitinsð rinnoillakin. Hðn voipi vielð, tðmð Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenð ja raittiina jðlleen hðnen syliinsð. Meidðn pitðð toivoman kaikkea Hðnen armostansa!" Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti itsensð lujasti kiini sen ankkurissa; hðn rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhið varjelemaan sen lapsen henkeð, jonka hðn ðsken oli kivulla synnyttðnyt; hðnen kyyneleidensð lðhde avautui jðlleen, hðn toivoi ihmety—tð, joka pelastaisi hðnen lemmikkinsð ja vaipui tðssð toivossa voimatonna pððn-alaiselleen, jossa keveð uni ummisti hðnen silmðnsð. "Ah, ettð Jumala olisi jo kauan tðtð ennen minun antanut pððstð hautaani," valitti Elisabetin vanha ðiti. "Minð olen syy kaikkeen siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut." "Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minð olen syy kaikkeen. Minð rukoilen isððni, kun hðn tulee takaisin, ettð hðn ajaa minut pois; sitte minð menen metsððn, jossa kotka pienen veli-raukkani on sy—nyt, ja itken ja suren itseni kuoliaaksi." "Ei," sanoi pikku Signe, "sitð et saa tehdð, Valdemar; sinun pitðð oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitðð ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsð ja lentðð metsððn; ja sitte ei sinulla enðð ole Signeð." Elisabet herðsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hðn, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistð? Te vaikenette kaikki," jatkoi hðn, "ah, niinpð on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on kuollut saamatta pyhðð sakramenttia, tulematta elðhytetyksi kristittyin yhteydessð! Oi, ystðvðni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun edestð!" Hðnen tilansa oli hirmuinen. Lððkðrillð, joka heti kutsuttiin, oli suurin levottomuus hðnen hengestðnsð; sillð yksi juoksetus-puuska seurasi tiheððn toistansa. Pimeð jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa metsðssð oli haettu lðpikotasin, mutta ei mitððn merkkið lapsesta keksitty. Kaikkialla, missð kotkan pesð oli, hakkasivat talonpojat sen puun, joka pesðð kannatti, ja yli sadan kotkanpojan tðytyi hengellððn maksaa sen ry—st—n, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitð ei ollut mitððn hy—tyð. Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sðngyn luoksi. "Elð jðtð minua, kalleuteni!" sanoi hðn, ottaen tuon kalvean liljan kðsivarsillensa. "Elð minun, Signesi ja Valdemarin tðhden!" "Pyhð neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin kuultavalla ððnellð, "ja vaikk'ei minun poikani pyhðssð kasteessa tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minð kuitenkin hðnen taivaassa." "Sinð et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hðnen kyyneleensð tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille. "Minð lðhden tððltð," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missð on huone valmistettu minulle Herran ja Hðnen enkelittensð luona. Sinð saat tavata vaimoasi Hðnen kunniassansa." "Ei sinun pidð kuoleman, oma siunattu ðitini!" huusi Valdemar epðtoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun kylmðð kðttð. Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen ðitinsð sydðmelle. Elisabetin vanhat vanhemmat vððntelivðt kðsiðnsð, Mðrta nyyhki kovasti, ja Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen. * * * * * Ilon valoisa temppeli oli siis nðin sukkelasti muuttunut surun hautaholviksi. Vielð hetki ennen puolta pðivðð oli Elisabeth ððrett—mðsti hyvillð mielin, ja ainoasti ðitinsð hartailla rukouksilla pysyi hðn sðngyssð. Hðn otti hymyilevðn pojan rinnoiltansa, antaen sen vanhukselle, eikð yksikððn aavistus siitð kauhistuksesta, joka oli tapahtuva, himmentðnyt hðnen riemuansa. Koko talo oli jðrjestetty juhlan viettðmiselle; se vilisi tðynnð sukulaisia ja ystðvið -- vielð muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni ðsken syntynyt oli kadonnut, hðnen nuori rakastettava ðitinsð ruumiina, isð ymmðrryksensð menettðmðllðnsð, lapset ðidit—nnð, vanhat vanhemmat epðtoivoissaan ja kaikki lðsnð-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivðt kaikki tiehensð, paitsi drotsi ja hðnen rouvansa, ja pian nðytti tuo ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta! Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijðti rakkaan puolisonsa silmðt, ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hðn tahtoi vðhintðkin koettaa, ettð olisi l—ydetty lapsen luut, jotta nðmð surulliset jððnn—kset olisi voitu my—s saada hðnen ðitinsð ruumis-arkkuun. Hðn ja hðnen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet, kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nðhnyt niistð, ja kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin ettð kotkan tðytyi ne kapineet jðttðð sille paikalle, missð saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellð piti my—s l—ytymððn lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nðhnyt kotkan lentðvðn lapsen kanssa ilmassa, vielð vðhemmðn laskeuvan sen kanssa maahan. Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimðstð. Hðn kysyi jokaisessa m—kissð, ja vðhðpðt—isimmðnkin ihmisen kertomus oli hðnestð tðrkeð. Viidentenð pðivðnð pððtti hðn palata jðlleen kotiin, toimiaksensa rakkaan vaimonsa hautausta. Hðn kyseli kuitenkin kaikilta, jotka tapasi kotitiellð, eik— he tietðisi hðnelle neuvoa mitððn jðlkeð haettamastansa. Noin peninkulma hðnen kotoansa, kertoi erðs mies, joka niitti heinðð, mainittuna pðivðnð nðhneensð ison linnun lentðvðn joksikin lðhellð maata, pitðen jotakin valkoista liehuvaa esinettð kynsissððn, ja nðyttðen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi my—s, pðin lintu oli mennyt. Nyt alkoi Akselinpoika etsið kahta suuremmalla innolla. Hðn jakoi vðkensð ja neuvoi heidðn kulkemaan eri teitð, itse tuli hðn auringon lasketessa yksinðiseen m—kkiin, joka oli tiheimmðn metsðn keskellð, ylðpuolella Sor—n jðrveð. Siellð kolkutti hðn sisðlle. Vanha metsðlðinen, vielð vanhemman, inhoittavan nðk—isen vaimon kanssa, aukaisi oven. Kun hðn oli asiansa sanonut, nðytti perkeleellinen hymy vetðvðn kiini vaimon suuta ja miehen kðsitti ehdoton vðristys. "No, nytpð on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla; "ettek—s tiedð, ettð petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte my—s niellyt luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkðð rustoa, ja sillð kalliilla ristiðispuvulla on se verhonut pesðnsð, ja antanut loistavan koristeen siki—illensð leikkikapineeksi. Te olette vððrðllð polulla, herra! Teidðn pitðð etsið puiden latvoista, jos mielitte l—ytðð lapsenne puvun, tahi ehkð pienen solmun sen kalutuista luista." "Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kðtki kasvojansa kðsillððn, vðristen hðnen onnettomuutensa kauheasta selityksestð. "Taikka tiedðtk—s Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensð joka ei virkkanut yhtððn sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla nurkassa, koska hðn on niin suuri lasten ystðvð." Samassa nosti hðn heikon lapsen kððrittynð hajallisiin ryysyihin, kðsivarrellensa. "Ottakaa tðmð, rakas herra! Se on minun tyttðreni lapsi katalan huoran siki—, jonka hðn ennen kuolemaansa heitti meidðn kaulaamme; minð juuri tðnððn hautasin hðnen. Tahdotteko ottaa tðmðn siki—n? Pienestð lahjasta meille k—yhille raukoille saatte hðntð kðyttðð hyvðksenne." Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hðnen sydðmensð oli liiaksi surulla raskautettu, ettð siellð olisi ollut sijaa muiden kðrsimisille. Kuitenkin heitti hðn muutamia kultakappaleita p—ydðlle ja lupasi vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella hoitaisivat, jonka jðlkeen hðn riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan. Mutta kaikki tiedustelut olivat hy—dytt—mðt. Valkea liehuva vaate, jota lintu oli pitðnyt kynsissððn, oli kentiesi karitsa, jonka se oli ry—stðnyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen jðrveen! Akselinpojan tðytyi jðttðð kaikki toivo, ja Elisabetin mennð liian aikaiseen hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jððnn—ksið, jonka menettðmisen tðhden hðnen sydðmensð oli puhennut. Murhevðessð, joka seurasi rakastettua edesmennyttð maahan, nðytti kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hðn ei herennyt valittamasta itseðnsð syylliseksi tðmðn ðidin kuolemaan. Hautauspðivðnð laski hðn irti kaikki lintunsa, eikð koskaan enðð ry—stðnyt minkððn elðvðn olennon vapautta. Synkkð raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hðn ei voinut unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hðn sy—ksynyt surun syvyyteen, ja keskellð elðmðnsð kesðð oli hðnen vðhðllð rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hðnen teillensð ja kylvi kuolemaa ja hðvitystð ympðrillensð; sillð drotsi ja hðnen puolisonsa elivðt ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttðrensð jðlkeen; suru musersi heidðn jalot sydðmensð. Heidðn kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta niillð ei enðð ollut hðnestð mitððn arvoa. Kuitenkin koki hðn Signen ja Valdemarin tðhden kðyttðð niitð parhaalla tavalla. Hðn teki Valdemarin edesmenneen isðnsð linnan omistajaksi, ja neljð kaunista ritaritaloa odotti Signen tulevaa miestð morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellð oli kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut vðlttðmðtt—mðksi hðnen sydðmellensð. Molempain hyvðin lasten taipumukset nðyttivðt my—s kohtaavan toinen toistansa, niin ettð kun Valdemar oli 18 ja Signe 12 vuoden vanha, saattoi niitð pitðð kahtena rakastuneena, jotka eivðt voineet elðð ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tðllð ijðllð karttua, ja kun hðn oli ennðttðnyt viidentoista vuotiaaksi, oli hðn maan etevimpið kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen mielikuvitteissa ja liiteli heidðn unelmissansa. Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymðtt—mið Erikin huonoon hallitukseen. Jos hðn oli ollut irstainen ja huikentelevainen Margaretan elðessð, oli hðn semmoinen vielð enemmðn nyt, kun hðnen ei tarvinnut tehdð mitððn tilið kðyt—ksestðnsð. Jalon Filippan kyynelet vuotivat salaisesti. Hðnen muuttumaton helleytensð ei saattanut voittaa epðvakaisen sydðntð, ja moni ylhðisen perhe vihasi Erikkið heidðn tyttðriensð ry—stðjðnð ja vietteliðnð, ja tðytyivðt toisinaan vastaan ottaa hðnen himojensa uhrit sekð heidðn lapsensa, kun ne eivðt enðð voineet miellyttðð tuota ruunattua hekumoitsijaa. Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jðttðnyt sen Vðkivaltaisuuden ikeessð huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hðnen suuresti rakastettu synnyinmaansa, joka sen lisðksi vielð oli poveensa sulkenut hðnen kalliin Elisabetinsð maalliset jððnn—kset. Mutta Sor—n syvissð, tuuheissa metsissð oli kðtkettynð sen kaunis kuva, hðnen juhlallisesti kukoistava tyttðrensð, ja jos hðn joskus lðhti kuningaskaupunkiin, jði kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan. Tðmð oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika pððtti ettð hðn sodassa tekisi itsensð ansiolliseksi saamaan Signen kðden. Tðhðn tuli hyvð tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielð kesti. Akselinpoika antoi lemmikillensð sata hyvin varustettua ratsumiestð ja mððrðsi, ettð hðnen piti retkeillð Koldingiin, kussa Erik silloin oleskeli, ollaksensa sodan nðyttðm—ð lðhempðnð. Rajusti sykki Signen sydðn nðhdessððn tuon rakastetun nuorukaisen loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypðrissð, ja liehuva sulkapensas kiharaisessa pððssððn py—rittelevðn rohkeata sota oritta linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar vapisevalta neidolta, kun tðmð hyvðstijðt—ssð sitoi taivahan sinisen vy—ttimen hðnen hoikan vartalonsa ympðrille ja kyyneleensð putosivat hðnen kðdellensð. "Niin kauan kun elðn," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethðn sinðkððn unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas autuus, ettð minð asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua ympðr—itessð!" "Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeðsti, "niin minð kuolen sinun rakas nimesi huulillani, ja puhkeavan sydðmeni viimeinen sykðhdys on pyhitetty sinulle!" "Ja elð, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja tule takaisin kunniarikkaana sotiana isðsi syliin; silloin saat Signen urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!" "Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistð. "Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Mðrta ja rukoili kaikkia pyhið varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen pðivið. "Tie hðnen sydðmeensð kðy minun sydðmeni lðvitse!" vakuutti Kristian lðmpimðsti, ja ratsasti nuoren herransa perðstð, joka kiihkeimmðllð mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista. Mðrta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti kyyneleillð tðytetyt silmðnsð taivaaseen pðin, eikð l—ytðnyt sanoja tunteillensa. Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perððn, ja sanoi vilkkaasti: "Noin nuori ja keveð olin minðkin kerran. Minð menin sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja mennyt. Nyt kumartuu vanha pððni maata kohden." "Meidðn helleytemme pitðð sen jðlleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen isðnsð sydðmelle. Tyytymðtt—myys kuningas Erikin hallitukseen lisððntyi sillð vðliin pðivð pðivðltð, ja kansa vihastui syystð sekð niihin julmuuksiin, joita hðn toisinaan harjoitti ettð yleisesti huonoon hallintoon, ja monta kertaa tukahdutti Filippa itse syntymðhetkessð kapinan, jonka tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltð ja panna se hðnen pððhðnsð. Tðtð tietð ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille; peruuttamatta tahtoi hðn pitðð sen valan, jonka hðn alttarin edessð oli vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nðhnyt hðnen armoansa ja hyvið avujansa: jakaa surun ja ilon hðnen kanssansa ja olla hðnelle uskollinen elðmðssð ja kuolemassa. Turhaan koki hðn taivuttaa Erikkið lempeydellð ja oikeudella voittamaan kansan sydðmet ja edes puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivðt rauhattomuutta ja niitð ry—stivðt merirosvot, joita parveili Itð- ja Pohjanmerellð; vielðpð vðlinpitðmðtt—myys hðnen kunniastansa ja kansallisuuden hyvðstð meni niinkin pitkðlle, ettð hðn vitkastelihe Sor—n luostarissa, silloin kun hðnen tðrkeðð kauppakaupunkiansa K—penhaminaa piiritti suuri laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit kevððllð 1428 lðhettivðt kaupunkia vastaan, hðvittððksensð sen kukoistavaa kauppaa. Nðinð vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hðn ansaitsi nimen maan-ðiti. Hðn jðtti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan hylkððmðn K—penhaminan avuksi. Hðnen kaunis rintansa suljettiin terðshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kðtkettiin loistavaan hopeakypðriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari vðlkkyvið kultakannuksia. Pieni kðsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa, ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tðssð varustuksessa kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, ettð kun hðn rohkealla ratsullaan, jota hðn helposti hallitsi, ajoi K—penhaminaan, kansa riemuhuudolla otti hðntð vastaan ja luuli saattavansa jo hðnen nð—stðnsð olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta. Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa taitava johtaja pððstðksensð mahdollisen lðhelle linnoitusta, antoi satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden pððlle pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsð, joilla hðn useat kerrat onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla laitoksilla aina pian jðlleen tukahdutettiin. Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli tðytymys pelðtð tðydellistð nðlðnhðtðð, jos vihollinen asettaisi maalle sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimðiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja, joka onnistuikin hðnelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla. Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli ly—ttðnyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljðnnestð halvempi kuin rahan merkit osoitti; yhtð hyvin oli hðn pakoittanut kansaa ottamaan tðtð huonoa rahaa sen hyvðn ja tðysiarvoisen rahan sijaan, joka rahastohuoneesen tðydyttiin jðttðð. Poistaaksensa tðmðn valituksen syytð, antoi kuningatar nyt viipymðttð tehdð kaiken hðnellð olevan kullan ja hopean hyvðksi rahaksi, jota hðn jakeli vahingon palkkioksi enimmin kðrsiville. Tðmð esti ai'otun kapinan kuningas Erikkið vastaan ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei korvaus voinut ulottua. Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua kaupunkia; mutta pian laajentuivat hðnen tuumansa, ja hðn rupesi miettimððn, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset, jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar sai tietðð erððltð vakojalta, jonka hðn karkulaisena oli lðhettðnyt laivastoon, ettð vihollinen odotti Wismarista lisðystð, joka voisi paikalle saapua ensimðisen my—tðtuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis vðlttðmðt—n. Oli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko pðivðn oleskellut sillð paikalla, missð vaara oli uhkaavin, jðrjestellyt puolustusta ja kokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin onni kuitenkaan nðyttðnyt olevan my—tðsukainen; vihollisen kuulat levittivðt kuolemaa ja hðvitystð heidðn sekaansa, ja syvð kauhun hiljaisuus nðytti ilmoittavan, ettð urhoollisuus alkoi laimistua. Ainoasti Filippa sitð jðlleen elðhytti. Jðlkeen puolen pðivðn hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa haavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittðð. Tðmðn levon-ajan kðytti Filippa puhutellaksensa kansaa. Aurinko lðheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja jakanut tarpeelliset kðskyt. Hðn istui nyt valkialle ratsullensa, joka nðytti ylpiðlle kauniin kuormansa tðhden. Vasemmassa kðdessððn piti hðn ohjakset ja oikiassa heilutti hðn keveðsti ja voimakkaasti tuota taivaasta pudonnutta "Danneborgia" [sotalippu, joka putosi taivaasta Tanskalaisille heidðn Valdemar Seierin johdolla taistellessansa Harjumaalaisten kanssa Kesðkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan valtalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekð huusi kovalla ððnellð: "Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa ðitiðnne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle kansallensa. Nðille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vðhðinen mððrð mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle maalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun ympðrilleni; kentiesi Herra minun heikon kðteni kautta saattaa vihollisten ylivoiman hðpeððn ja antaa oikealle asialle voiton." "Elðk——n Filippa!" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta, joka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellð, kunnes hðn vihdoin pysðhtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympðr—itynð lukemattomalla joukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne tulvailleet joka puolelta. Miellyttðvðsti ja majesteetillisesti hyppðsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selðstð, astui mahtavalle sukuhauta-kummulle, heilutti pyhðð "Danneborg'ia" ilmassa ja kehoitti kansaa elðvðllð puheella hðnen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi kaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdð, kuin vihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli hðntð tarkkuudella ja liikutuksella, vastasi hðntð suurella ilohuudolla, luvaten seurata hðntð vaaroissa ja kuolemassa. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua oli useampia tuhansia liikkeessð, tehdðksensð Filippan esityksen mukaan. Metsðn satavuotiset jðttilðiset kaatuivat kirveen edessð, ja tuskin oli puu kaadettu, kun se jo oli sahattu ja osapuille vestetty. Lapset punoivat nuoria hirsilauttaan ja vaimot kantoivat ruokaa ty—ntekij—ille. Monta tuhatta talopoikaa, jotka usein vaihettivat vuoroa toistensa kanssa, kulettelivat kanonia (tykkið) Valdemarin linnasta Vordinborgista K—penhaminaan, ja siellð oli muutamain pðivðin kuluttua Filippalla ilo nðhdð muuttelevat patteriansa hyvin tykeillð varustettuina ja miehitettyinð, valmiina lðhtemððn vihollista vastaan. "_Voitto tahi kuolema_!" huusi ruunattu sankarina astuessaan ensimðiselle patterialle, joka kððnnettiin vihollisen laivastoa kohti, ja "_voitto tahi kuolema_" kaikui tuhansista suista, kun tykit aukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivðt kyllð vðhin hðvitystð Tanskan sotureissa; mutta tðmð tuli ainoasti heidðn maapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden ohitse. Laivain kuulat lensivðt taas enimmiten mitððn vahinkoa tekemðttð patteriain ylitse ja vðhitellen syttyivðt itse laivat palamaan. Meri oli tðynnð ly—tyin vihollisten ruumiita, K—penhamina vapaa ja voiton ruunu sðteili Filippan kauniilla otsalla. Palavain laivain tuli valaisi kevðt y—tð, kun kuningatar vei jðlleen voitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellð veisasivat he yhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan riemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut ainoasti sankarinna; suloisin naisen sydðn sykki hðnen rinnassaan, ja kun hðn pðivðð jðlkeen meritappelun nðyttðytyi tavallisessa puvussaan, kðvi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti kðrsivið ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isðn, miehen tahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ry—stetty, nðytti hðn olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa edellð oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi jumaloitsemiseksi. Heistð nðytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidðn sekaansa. Kuningas oleskeli vielð Sor—n luostarissa, ja Filippa tuli sentðhden hðnen luoksensa itse ilmoittamaan sitð kunniarikasta voittoa, jonka hðn oli saanut. Kylmðsti ja yl—nkatseellisesti otti hðn jalon kuningattaren vastaan ja kðski hðnen viipymðttð mennð Roskildeen, siellð likemmin kertoaksensa hðnelle sen urosty—n seikoista, joka kerrassaan turvaisi Tanskanmaan itsenðisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar hðnen kðskyðnsð, ja huomasi Roskildessð sen katkeran totuuden, ettð kuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa hðntð kohtaan ja antanut kietoa itsensð hðnen hovineitsyensð, tuon alhaisen Cecilian juoniin. Tðmð nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja irstaista yksinvaltiasta, oli syynð siihen kylmyyteen ja yl—nkatseesen, jolla hðn nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellð kuninkaalle tekemðllð palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hðnen epðvakaista sydðntðnsð lðhemmðksi. Kuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hðn kaikkea toivoansa heittðnyt voittaaksensa hðnen huikentelevaa miestðnsð, sillð aina siitð pðivin, kun hðn matkusti K—penhaminaan, oli hðnellð toivo, joka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hðn olisi aikonut ilahuttaa kuningasta Sor—ssð, ell'ei tðmð olisi hðntð niin hðpeðllisesti karkoittanut nðkyvistðnsð; hðn tunsi nimittðin tulevansa ðidiksi. Filippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa katsoi iloisella odotuksella sen ajan tðytenemistð, kun Erik Cecilian seurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden kuningaslinnaan. Hðn tunsi jo edeltðpðin hðnen tilansa, ja sen ynnð heitð yhdistðvðin siteiden kanssa olisi pitðnyt hðntð liikuttaa armeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tðmð ei olisi ollut niin viehðttðvð ja kauniskaan kuin hðn todella oli; mutta tuossa pimitetyssð ei vaikuttanut mitððn se, mikð liikuttaa tavallisesti ihmisið; hðn vaan inhoi hyvillð avuilla lahjoitettua puolisoansa, hðpðisi hðntð pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hðnelle, monta pðivðð odotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmðin eteen. Filippa kuunteli hiljaisesti hðnen vihansa sanatulvaa, mutta kun hðn mðtti kirouksia hðntð ja hðnen vielð syntymðt—intð lastansa vastaan, silloin oli hðnen sydðmensð valmis puhkeamaan, ja hðn huokasi puoli-ððneen kohottaen kyyneleillð tðytetyn silmðnsð taivaasen pðin: "O Jumala, suo minulle kðrsivðllisyyttð!" Uusi kirousten virta tempasi pian hðnen ajatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet kelvottoman puolisonsa silmðin edessð, ja silloin sattuivat hðnen silmðnsð tapamaan entistð hovineitoansa, joka nyt oli hðnen ylevð, hallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hðnen sijansa, ja hðn keksi samalla, ettð hðnkin oli kaukana raskauden tilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tðstð varmuudesta lankesi sorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin. "Laske irti hðnet," huusi hurjatar, "sinð olet ainoasti mððrðtty minun palvelukseeni!" ja kun nainen kuningatarta sððlien viipyi, juoksi Cecilia hurjana sinne ja rððkkðsi hðntð. Neitonen laski nyt kuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa. "Viekðð hðntð ulos," sanoi Erik jonkunlaisella sððlivðisyydellð, kððntðen pois kasvonsa. "Haa!" huusi Cecilia, "hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielð keinonensa? ja pidðtk— sinð tðmðn pelin totena? Jos vðhðkin kðytðt jðrkeðsi, niin nðet, ettð koko py—rtymys on ainoasti juoni eroittaa minua sinun kðsistðsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyð karhua ympðrinsð rautakahleissansa." "Saatanan kautta! Se ei saa olla! Yl—s, teeskentelið," huusi Erik, jonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman kuningattaren silkkihivukset kðtensð ympðrille, vetðen hðnen ovelle. Kun rððkðtty ei vielð herðnnyt py—rtymyksestðnsð, nousi hðnen raivonsa niin korkealle, ettð hðn potkaisi hðntð niin voimakkaasti, ettð hðnen tietoisuutensa palautui. "Armoa!" huusi hðn nyt, "armoa viattomalle, joka lepðð sydðmeni alla! Erik, sððli syntymðt—ntð lastasi!" "Haa!" huusi tyranni, "kirousta sille ja sinulle. Siitð en minð lukua pidð. Ceciliani pitðð synnyttðmðn minulle Pojan, kolmen mahtavan valtakunnan perillisen." "Se on liika paljon!" vaikeroitsi Filippa, koettaen nousta yl—s. "Ylvðsteletk—, vaimo!" huusi Erik vihassa ja sy—ksihe vimmattuna kðsiksi surkuteltavaan kuningattareen, jonka veri hðnen hurjan menettel—nsð tðhden tulvasi lattialle. "Jumala, o Jumala!" oli ainoa, minkð Filippa saattoi lausua, madellessaan villielðimen kynsissð. "Lakkaa," sanoi Cecilia, "elð tapa hðntð! Siitð voisi olla vaaralliset seuraukset, sillð hðn on vielð tuhman kansan epðjumala." "Tðmð pelastaa kurjan henkesi," sanoi tyranni hammasta purren ja jðtti kðsitysten Cecilian kanssa huoneen ottaaksensa osaa valmistettuun metsðstykseen. Cecilian palvelia, joka jði huoneeseen, riensi nyt tuon lðhes murhatun luokse ja nosti hðnen yl—s lattialta, jota tehdessð hðnen kyyneleensð sekaantuivat kuningattaren vereen. Tðmð hyvð nainen koki kuitenkin turhaan nostaa hðntð yl—s ja viedð hðntð tuolille, sillð Filippa oli taas vaipunut syvððn py—rtymykseen. Hðnen tðytyi sentðhden laskea kuningatar jðlleen lattialle ja juosta ulos apua huutamaan. Tuskan huudolla sy—ksi Lady Johanna Sommerset, Filippan kunnioitettu kasvattajatar, ja muutamia hovineitoja huoneesen. "Tðmðn hyvð-avuisen veri huutaa kostoa," sanoi Lady Johanna, nostaen naisten kanssa verisen kuningattaren ja kantaen hðnen ulos. Filippa makasi kauan kuoleman-kaltaisessa py—rtymyksessð, kunnes lððkðrien taidon onnistui pelastaa hðnen henkensð, joka oli niin kallis maalle ja hðnen kansallensa. K—penhaminan vapauttaja, tuo koko Europan ihmettelemð sankaritar oli aivan lannistettu. Suruisena nosti hðn silmðnsð taivasta kohti ja rukoili hiljaisesti lievitystð, sillð hðn tunsi, ettð nyt oli hðneltð kaikki hukassa. Kaikki, jotka olivat hðnen ympðrillððn, itkivðt ððnen ja kansan valitushuuto, joka kuului huoneen ulkopuolella ja tðytti palatsin, tunkeusi aina kðrsivðn vuoteelle asti. Vartioitsevat naiset ja lððkðrit olivat niin ahkerassa ty—ssð sairaan kanssa, ettð eivðt huomanneet, kun ovi aukeni ja joukko kansaa hiljaisin askelin astui sisððn, ennenkun huone oli tðynnð. Kaupungin asukkaat tahtoivat tietðð, oliko rakastettu kuningatar elðvð tai kuollut, ja sisððntuliat olivat koko kansan lðhettilðinð, joka hððlyen pelon ja toivon vaiheella odotti ulkopuolella. Suruisesti katselivat kaikkein silmðt kalveata Filippaa, joka taitetun liljan tavalla makasi vuoteellaan. "Minð elðn, rakkaat lapseni," sanoi hðn, ja nðmð hðnen ensimðiset sanansa saattivat kansan silmiin kyyneleet. "Pyhð Neitsyt olkoon kiitetty, joka on varjellut kalliin henkesi," sanoi Roskilde porvariston vanhin, lðhes satavuotias ukko. "Mutta jos se on totta, mitð huhu sanoo yli koko Roskilden, ettð Erik pahan Cecilian yllytyksestð on polkenut sinun, maan ðidin ja sankarittaren, jalkainsa alle ja rððkðnnyt sinua, niin ei hðn enðð ole ansiollinen nðkemððn auringon nousua, sillð hðn on silloin julmempi itse metsðn villi-elðimið, joka toki rakastaa puolisoansa, erittðinkin kun se on ðiti. Ah, jos tuo tylymielinen Pommerilainen makaisi haudattuna Pommerin korkeimman vuoren alla ja sinð yksinðsi istuisit valtion ohjissa, niin rauha ja menestys kukoistaisi maassa: sillð sinð olet ystðvðllinen, viisas ja urhoollinen, Erik sitð vastaan on julma, taitamaton ja pelkuri eikð mahdollinen yhteenkððn meren pisaraan, joka hðnen hðvytt—myytensð on hðnen saattanut sinusta vuodattamaan. Mutta hðnen pitðð kyllð saamaan palkkansa, ja synnin palkka on _kuolema_! ja kun hðn iltasella tulee kotiin metsðstðmðstð sen pahan naisen kanssa, joka valaa kaikki ne kuulat, jotka hðn ampuu -- -- -- ja mitð hðnen kððrmeen pððhðnsð pðlkðhtðð, niin l—ytyyhðn toki joku lapia-kirves, joka sen voipi kahtia halaista." "Ei!" huusi nyt tðmð niin syvðsti salvattu, kaikki voimansa ponnistaen, "ei, te erehdytte, hyvðt ystðvðni lainatessanne korvanne valheelliselle huhulle. Minun laitani oli tðydellisesti hyvð, kun kuningas meni metsðstðmððn tðnððn, ja minð nousin tuolille nðhdðkseni ikkunasta kun hðn ratsasti ulos linnanpihasta; silloin sðrkyi tuoli, minð putosin lattialle ja vahingoitin pudotessani itseni. Teidðn pitðð ajatella aremmin kuninkaastanne, Kunnioittakaa hðntð, sillð hðn on herranne ja on Jumalan teille antama. Menkðð nyt kotiinne, rakkaat lapseni, sillð minð tarvitsen lepoa. Hyvðsti!" Joukko katseli kunnioituksella kuningatarta ja kaikki viipyivðt huonetta jðttðessððn. Ijðkðs porvari lankesi povillensa, korotti kðtensð kuningattaren vuodetta kohti ja sanoi syvðsti liikutettuna: "Anna meille siunauksesi. Se vahvistaa meitð raskaita kuormia kantaessamme, ja kuka tietðð, tokko enðð koskaan kokoonnumme, sillð synkkð pilvi vetðiksen pððmme pððlle." Filippa olisi tahtonut puhua, vaan ei voinut. Hiljaisesti katsahti hðn taivaasen ja rukoili hiljaa sen kansan edestð, jonka sydðmen hðn oli voittanut korkeilla hyvillð avuillansa, ja joka oli niin kallis hðnen sydðmellensð. Kyyneleet tulvailivat hðnen silmistðnsð, ja vihdoin saattoi hðn vaivoin sammaltaa nðmð katkaistut sanat: "Taivahan siunaus levðtk——n teidðn pððllðnne, jotka olette tðnne kokoontuneet, ja koko kansani pððllð! Pian kentiesi, sangen pian, olen minð seisova siunauksen-antajan istuimen edessð, ja silloin..." hðn olisi puhunut vielð mutta, tunteittensa valloittamana, ei voinut; hðn ojensi siunaten kðtensð kansaa kohden ja vaipui syvððn voimattomuuteen. Lððkðri pyysi kansaa menemððn pois. Tuskallisesti katsahtaen meni se. Lððkðri ja hovinaiset ympðr—ivðt sðnkyð, ja Filippan vanha kasvattajatar kuiskasi lððkðrille: "Ei yksisððn enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tðmð tomuun tallattu hyvð-avuinen, sillð hðn pelastaa tðnð hetkenð hðpeðllisen murhaajansa hengen, jonka pððn pððllð jo koston miekka riippui hivuskarvassa." "Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitðð tuleman hðnen palkaksensa," sanoi lððkðri kyynelsilmin. Filippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme pðivðð taisteli hðn hirmuisissa vaivoissa, kunnes hðn sai kuolleen keskoisen, joka oli murhattu hðnen sydðmensð alle. Kauan hððlyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin voitti hðnen vahva luontonsa. Hðn sai vðhitellen niin paljon voimia, ettð hðn kolmen kuukauden kuluttua taisi jðttðð sairas-vuoteen, jossa hðn kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman pððt—ksen ijðksi pðivðksi paeta tyranniansa, ja siitð lðhin pyhittðð kauniin elðmðnsð rukouksilla ja jumalisuuden harjoituksilla. Hðn jðtti salaisesti Roskilden ja matkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekð kðrsimðnsð rððkkðykset pian musersivat hðnen jalon sydðmensð. Pohjan kansa tunsi ððnett—mðllð kauhistuksella, ettð sen suojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian my—hððn hðpeðllistð kðyt—stðnsð hðntð kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi heikon hallitsian vielð lujemmin verkkoonsa. Hðn huimentui pian alinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys saavutti korkeutensa. Hðn puki itsensð loistolla, ja Erik parka oli ainoasti vðlikappale hðnen kðdessððn. Hðn m—i virkoja, arvoja, tallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle. Ainoa valtion sððtyistð, joka vielð oli Erikille kuuliainen, oli hengellinen sððty, koska hðn melkein orjallisesti heittðysi sen vallan alle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillð sovittavansa taivasta, jota hðn tunsi olevan syyn pelðtð. Voidaksensa papiston lisððntyneen vallan kautta kokonansa saada valtansa alle muut sððdyt, sekð vasten oikeutta anastaa itsellensð ja kuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille neuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa hðn oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erðstð aatelisherrasvðkeð matkoilla etelð-Europassa. Hðn lopetti pitkðn puheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa keinollisuudesta, nðillð sanoilla, joita hðnen oma loppunsa sattui todistamaan; "Inkvisitionin rauta-kðsivarressa on tuhansia kðsið, joiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsið. Jospa pahantekið vielð kauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hðnen petollisen sydðmensð ja heittðð sen ikuiseen liekkihin." Erik vastaan-otti ilolla tðmðn alhaisen vaimon neuvon ja tuumi salaisesti Seelannin piirikunnan piispan, J—ns Antinpojan kanssa keinoista tðmðn verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi pððttivðt yhteisesti vetðð Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka onnistuikin toivon mukaan, koska tðmð ankara katolilainen oli kauan kiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikð mitððn niin kiivaasti halunnut, kuin saada kðyttðð tulta ja miekkaa palauttaaksensa taivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli vilinðisillððn. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin varovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttð tunsivat hðnen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon intoansa, oli muka vðkivallan ja vððryyden perinpohjainen vihollinen. Piispa J—ns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelij—itð, ja hðnen musta kaapunsa kðtki kaikkiin paheisin perehtyneen sydðmen. Kuitenkin kunnioitti kansa hðntð pyhimyksenð, koska hðn alinomaa nosti kieron silmðnsð taivasta kohden, kun hðn nðyttðytyi, eikð ollut kitsas apostoliselle siunaukselle. Tðllð miehellð ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa panemaan toimeen, mitð olivat pððttðneet, huolimatta sen voiton hirmuisuudesta, jota siitð toivoivat saada. Tuon kunnioitettavan herran toivo oli anastaa melkoinen osa teurasuhrien omaisuutta, ja my—s inkvisitionin salaloukoissa saada estðmðttð tyydyttðð hðnessð hallitsevaa taipumustansa toiseen sukupuoleen. Hðn esitteli sentðhden inkvisitionin armollisuutta, jonka sekð kuningas ettð arkkipiispa my—nsivðt ja pyhð isð viimen vahvisti. Cecilia toivoi ei ainoasti kullan, vaan my—s Tanskan kansaan, joka aina kohteli hðntð tylyllð yl—nkatseella, eikð tahtonut kunnioittaa hðntð kuningattarena, jota hðn oli usein kiivaasti vaatinut. Jos ei Erikin orpana, Pommerin herttua Ragislao ja hðnen sisarensa poika, Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen, joka sitte tuli Erikin sijaan kuninkaaksi, olisi elðnyt, niin olisi Erik luultavasti julkisesti antanut kðtensð tuolle riettaalle vaimolle alttarin edessð ja suonut hðnelle Filippan sijan kolmella pohjan valtakuntain hallitus-istuimella. Kolmas henkil— valittiin py—rittðmððn sitð suurta ratasta, jota tahdottiin panna liikkeeseen, ja tðmð oli Margaretan kelvollisen rippi-isðn kelvoton jðlkeen tulia Sor—n luostarissa, abotti Sigismund, joka oli sovelias piispa Antinpojan uskottu, parhaassa ijðssððn oleva mies, tuskin 40 vuoden vanha. Tðmð oli Cecilian rippi-isð ja tiesi kaikki hðnen juonensa ja koukkunsa. Cecilia oli my—s ymmðrtðnyt hðnen saattaa kuninkaan luottamukseen, jotta hðn kðyttðisi kaikki vehkeensð, saattaaksensa Erikin panemaan ruunun hðnen pððhðnsð. Palkaksi tðstð konnan-ty—stð, jos se onnistuisi, piti tuleman Seelannin pispanistuin, josta J—ns Antinpoika piti pois sy—stðmðn, ja kauniin Cecilian rakkaus, jota tuo hekumallinen munkki oli kauan himoinnut. Sigismund matkusti, varustettuna tarpeellisilla asiakirjoilla kuninkaalta ja arkkipiispalta, pyytðmððn paavilta suostumusta saada pohjoisessa laittaa inkvisitioni. Pyhð isð iloitsi suuresti siitð uskonnon-innosta, jonka hðn nyt huomasi hallitsevan aina kylmððn pohjolaan asti, ja toivoi sydðmellisesti, ettei yksikððn vððrð-uskoinen eikð Jumalan pilkkaaja vðlttðisi inkvisitionin miekkaa, siunasi hurskasta abottia harrastuksestaan ja nimitti hðnen aijotun verituomio-istuimen toiseksi inkvisitoriksi. Nyt et Sigismundilla ollut muuta, kuin Cecilian salaisen kðskyn mukaan saada hyvð selko inkvisitionin luonnosta, sen vankeuksista, killutus-kapineista ja muista rakennuksista, sekð tuoda muassaan tarpeellisia kidutus koneita ja yksi tahi pari oivallista py—velið. Tðmð hengellinen herra toimitti aivan tarkoin tuon julman kðskyn, ja toi muassaan, niinkuin hðn ilmoitti kuninkaalle jðttðessððn tilið lðhetyksestðnsð, taivahan kunniaksi ja pyhðn uskonnon jalostuttamiseksi ei ainoasti etsityn luvan ja ison joukon erityisið kidutuskoneita, vaan my—s inkvisitioni-vankeuksissa oivallisesti harjoitetun py—velin. Mutta mihin olisi inkvisitionin hirmuinen verituomioistuin rakennettava? Jokainen mustakaapuinen villipeto toivoi sitð alueellensa. Jotta jokaisen tahto tðytettðisiin, pððtettiin inkvisitioni sijoittaa kahteen paikkaan Tanskassa, nimittðin Roskildeen, johon sille piti rakennettaman iso ja vahva vankeuslaitos, ja Sor—h—n, sen luostarin mahdottoman syviin maan-alaisiin holveihin. Sittemmin piti apurakennuksia asetettaman moniin paikkoihin Ruotsissa ja Norjassa. Satoja kðsið ryhtyi heti Roskildessa rakennustoimeen, samalla kuu Sigismund laitteli maan-alaisia holviansa sen perkeleen ty—huoneen kaltaiseksi, josta hðn oli saanut piirustukset ja koneet. Pian oli tðmð hirmuinen ty— tehty, ja niinkun hyena himoitsee saalista, niin himoitsi Sigismundkin ensimðistð uhria. Kadotus riemuitsi. Cecilia tahtoi nðhdð ty—tðnsð ja iloita katsellessansa tuota kauhistuksen asuntoa, jossa hðnellð olisi tilaisuus sammuttaa hurjaa kostonjanoansa. Hðn lðksi sentðhden salaa Sor—h—n ja nðytðtti siellð itsellensð kaikki laitokset, jolloin hðn ei kuitenkaan voinut olla kauhistumatta tuota perkeleellistð keksint—ð, joka hirveðssð todellisuudessaan meni paljon yli sen kðsityksen, jonka hðn siitð oli saanut. Hðn vakuutti Sigismundia olevansa suurimmasti tyytyvðinen ja lupasi hðnelle harrastuksestansa kauniimmat hedelmðt. Hðn nðytti hðnelle samalla luettelon muutamista suurimmista vihamiehistððn ja kysyi hðneltð neuvoa kuka ensin piti uhrattaman. Tðstð eivðt he kuitenkaan voineet niin pian sopia. Sigismundilla oli my—s luettelo, osittain muutamia rikkaita aatelismiehið, osittain muutamia kauniita tyttðrið, joita hðn nðki huokeasti voivan syyttðð jostakin uskonnon rikoksesta. Cecilia arveli, vðlttððksensð munkin petosta, antaa kuninkaan ratkaista asian, jota paitsi hðn huomautti, ettei ketððn voisi vangita ennenkun oli julkisesti kuulutettu, ettð pyhð inkvisitioni kansan autuudeksi ja Jumalan nimen kunniaksi oli tuotu pohjan yhdistettyihin valtakuntiin. Cecilian kaunopuheliaisuuden virran katkaisi yhtðkkið vðkevð ukkosen isku, joka nðytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi tðstð herran kaikki voiman muistutuksesta. "Viekðð minut yl—s teidðn huoneesenne!" huusi hðn ja tarttui munkin kðsivarteen. "Varokaa itseðnne," sanoi tðmð, "sillð jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan siitð paikasta, missð seisotte, niin olette vaarassa pudota kððrmekuoppaan, joka on tðynnð kððrmeitð, sisiliskoja ja kaikenlaisia myrkyllisið ja vaarallisia elðimið ja silloin olisi vaikea pelastaa henkeðnne." "Pelastakaa minua tðstð murhaluolasta!" huusi sen vapiseva alkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa. "Te ette vielð ole nðhneet pyhðð neitsyttð, jolla on yhdeksðn kðtkettyð vðkipuukkoa rinnassa ja kðsivarsissa," sanoi Sigismund, pirullisesti nauraen. "Te uskonette, ettð kerran hðntð syleileminen ratkaisee kaikki kiireimmðsti. Tulkaappas katsomaan sitð murhakoneiden mestariteosta, joka tuottaa keksiðllensð kuolemattoman kunnian. Teidðn tðytyy my—ntðð, ettð kuva on kummastuttavasti pyhðn Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen hurskaat taivahan siniset silmðt ovat ylennetyt taivasta kohden, ikððnkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittðvðt kaunista rintaa ja kðtkevðt siihen asetetut vðkipuukot. Hðnen pukunsa on oivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillð kun syntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hðn, ikððnkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi vðkipuukkoa sy—ksee silloin salaman nopeudella hðnen rintaansa ja muut neljð puhkovat hðnen selkðnsð ja kupeensa, niin ettei hðn ensinkððn huomaa syntisen sielunsa menevðn helvettiin, ennenkun hðn jo uipi ijankaikkisessa tulikivijðrvessð. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti silmððnne tðmðn mainion taidekalun katsomisella; mutta minð varoitan teitð, pitðkðð itsenne tarpeeksi loitolla hðnestð." "En tahdo enððn mitððn nðhdð," huusi Cecilia suurimmalla kauhistuksella, puristi kðtensð suonevedon-tapaisesti Sigismundin ympðrille ja veti hðntð murhaluolan uloskðytðvðð kohti. Abotti melkein kantoi puolipy—rtyneen ulos holvista omaan huoneesensa. Vielð hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tðrisytti maata. Salama vðlðhti ilmassa ja jðrðhdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella. Cecilia vapisi kovasti; hðnestð tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi rangaista hðntð siitð, ettð hðn oli laittanut inkvisitionin rautakðden viattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski hðntð skorpioneilla. Kauhistava ukon-isku alas vðlðhtðvðn salaman-leimauksen seurassa tðryytti huonetta ja abbotin sðnkyð, jossa Cecilia makasi kovissa hermovavahduksissa. "Viekðð minua salakðytðvðn linnaan," huusi hðn niin ankarasti, ettð Sigismund'ia vapisutti: "ilma teidðn pirullisessa luostarissanne tappaa minun!" Niinkun mielet—n, hyppðsi hðn yl—s sðngystð ja tarttui Sigismundin kðteen, niin ettð hðnen tðytyi seurata hðntð. Nðhtyðnsð salakðytðvðn jððvðn taaksensa, tunsi hðn hengittðvðnsð vapaammin. Mutta pian kauhistui hðn uudestaan, sillð liekit l—ivðt hðntð vastaan erððstð avonaisesta ovesta. Linna paloi. Sðikðhtynyt abbotti jðtti nyt Cecilian, rientððksensð luostariin pelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakðytðvðn rauta ovi rasahti kiini hðnen perðssððn. Cecilia vððnteli epðtoivoisena kðsiðnsð. Kauhistavat liekit l—ivðt hðnen ympðrillðnsð yhð enemmðn ja enemmðn. Linnan leveð rappu oli jo tulessa. Hðn sy—ksi sielun tuskalla erððsen ikkunaan, tempasi ulos sen ja huusi toivottomalla ððnellð apua. Erðs mies riensi nyt yl—spðin palavata rappua, otti hðtððntyneen syliinsð ja kantoi hðnen savun ja liekkien lðpi isolle viheriðiselle kentðlle linnan ulkopuolella. Tuskin oli hðn laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla rytinðllð sy—ksyi alas. Ei ollut ajattelemistakaan, ettð olisi mahdollista pelastaa linna. Kaikki huomio kððntyi niinmuodoin luostariin, joka my—s, ehkð suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi. "Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon pelastajansa vaunussa, joka hðnen kanssansa ajoi linnaansa, vðhentððksensð hðnen tuskaansa ja palauttaaksensa hðnen voimiansa. "Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensð vaarassa oli hðnen tuonut ulos liekistð; "mutta nyt teen teille, jalo rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillð minð ihmettelin suuresti kuultuani hðtðhuudon linnasta, joka on koko kesðn ollut asukkaitta. Mutta mitðpð nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitð tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenð ajaa palopaikan ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minð vien teidðt tyttðreni luoksi selviðmððn kauhistuksestanne." "Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hðnen oikiaan kðteensð, sillð vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidðn pitðð tietðmððn, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kðdellð antava teille sen, sillð te olette pelastaneet kalleimman, mitð hðnellð maan pððllð on: hðnen rakkaan Ceciliansa." "Mitð!" sanoi Akselinpoika, pysðyttðen hevosiansa, "sitte olen tehnyt pahan ty—n, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillð te olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepððvðt teidðn pððllðnne. Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikð tððllð tapahtuu, vuotaa teistð. Ja sinua, ilki—, pelastaessani olin kyllð onneton. Sinua tahdoin viedð Signeni luoksi! Sinun henkesi murhaisi viattomuuden liljat hðnen poskiltansa. Astu alas vaunusta, sinð hðpeðpilkku vaimojen seassa, etten minð laillisessa vihassani muserra kyykððrmeen pððtðsi." "Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppðsi alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hðvyt—n, ja minð vannon kaikkein helvetin henkien kautta, ettð minun kostoni pitðð sinun musertamaan." "Vðltð, sy—pðlðinen," huusi Akselinpoika ja py—ritti ruoskaa hðnen pððnsð pððllð. Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa. Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekð saarnastuoleissa ettð erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti tiedustella vðhintðkððn sen tekoja, tahi sen syyttðmðin ja tuomitsemain kohtaloa. Alhainen kansa oli tðynnð iloa tðstð sanomasta, sillð nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki vððrð-oppiset ja Jumalan kieltðjðt heitettðisiin palavaan tulikivijðrveen. Ymmðrtðvðisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeð kuullessaan, sillð se aavisti, ketð oleskeli sen paksujen muurien sisðllð. Cecilia kirjoitti nimen _Olli Akselinpoika_ verilistaansa, sillð hðn oli vihkinyt henkensð pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hðnen pitðisi tulla ensimðisten uhrien joukkoon, jottei epðluuloa tulisi tðstð helvetin auttajattaresta. * * * * * Kaikki hengittivðt iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18 syntymðpðivð, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun nuoret tyttðret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekð antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin tðynnð hedelmið. Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hðnen lempikukkansa. Kiittðessððn siitð iloisesta lahjasta ihmetteli hðn, ettð varsi oli niin tiheððn tðytetty. Mutta kuinka suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun nðki ettð paperi varren ympðrillð oli kirje hðnen Valdemariltansa, jonka isð oli saanut muutamaa pðivðð ennen, mutta salannut tðhðn asti rakkaana lahjana tyttðrellensð ja parhaana, mitð taisi antaa hðnelle hðnen syntymðpðivðnððn. Iloinen tytt— alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitð hðnen rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa ly—ntið kuului linnan porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat ðsken aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika kðski palveliainsa avaamaan kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestð, hopearisti rinnalla, astui sisðlle ja pyysivðt Akselinpoikaa pyhðn inkvisitionin nimessð seuraamaan heitð, lisðten sen ohessa, ettð kaikki vastustus olisi turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillð. Signe, joka tiesi isðnsð kertomuksista, ettð hirmuisin rððkkðys, ehkðpð kuolemakin, odotti hðntð inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun ukkosen nuolen iskemð, henget—nnð lattialle. Akselinpoika oli kaikista lðsnðolevista ainoa, joka piti ymmðrryksensð. Kunnioittamatta inkvisitionin lðhettilðitð ainoallakaan vastauksella, nosti hðn py—rtyneen tyttðrensð lattialta ja sanoi, laskien hðnen heidðn kðsivarsilleen: "Tulkaa, tyt—t, auttakaa tytðrtðni ja sanokaa hðnelle jððhyvðiseni; minð lðhden viimeiselle matkalleni maan pððllð, sillð minð tiedðn, kuka se on, joka janoaa vertani." Jalo isð painoi suutelon tyttðrensð vaaleille huulille ja riensi sitte urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat hðntð. Signen tila oli hirmuinen, kun hðn herðsi tainnoksistaan. Hðn tahtoi rientðð kunnioitetun isðnsð perðstð, ottamaan osaa hðnen vankeudessaan ja kðrsimððn kuoleman hðnen edestðnsð. Vanha Mðrta heittðiksi hðnen jalkainsa eteen ja valitti hðnelle kaikkein pyhðin nimessð, ettð hðn rauhoittaisi itsensð, koska hðn muutoin taitaisi saattaa heidðt kaikki turmioon. "Teidðn ei pidð valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen mummo, "eikð tiedustella; teidðn pitðð asettaa itsenne, niinkuin teillð ei olisi koskaan ollut isðð, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeðnne. Muistakaa isðnne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tðmð kuuluu olevan julmempi kuin mikððn kristikunnassa. Jumalani! mitð sanoin?" huusi hðn tuskassaan ja vððnteli kðsiððn, "ah ystðvðni, olkaa vaiti elkððkð ilmaisko haudan partaalla olevaa k—yhðð vaimoa, joka ei itse tiedð mitð sanoo!" Sanaakaan sanomatta tahi edes vðhintðkððn kauhistustansa ilmaisematta, meni joukko pois ja Signe jði yksinððn naisinensa ja tuskinensa jðlelle. "O Valdemar!" huusi hðn ja vððnteli kauniita kðsiðnsð; "o ystðvðni, veljeni, sulhaseni! Jos olisit tððllð, niin tuottaisit valoa tðssð kauheassa pimeydessð!" Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin edellisellð kerralla, mutta yhtðhyvin olivat naiset kauhistuksesta nððntyð maahan. Signen kðskystð, joka ensiksi tointui, auaistiin kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppðsi hevosensa selðstð ja kiiruhti linnaan. "Missð on herrasi?" huusi Signe hðnelle. "Hðn on haavoitettu, kentiesi kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan ðitirouvanne kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori herrani makaa erððn talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tðstð. Vaunun tðrinð on avannut hðnen haavansa ja hðnestð vuotaa kovasti verta. Kiiruhtakaamme siis!" "O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lðhti hðn niin pitkðlle matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hðnen henkensð ja ehkð on sen tehnytkin." "Hðnen oli pakko matkustaa, sillð sodan murhaenkeli ei jðttðnyt hðvittðmðttð kymmenen peninkulman alalla, yhtððn m—kkið jossa haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtððn lððkðriðkððn saapuvilla hoitamaan hðntð, vaan minun tðytyi leikata luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minð tottumattomalla kðdellðni olin sitonut hðnen, huokasi hðn: 'Minð tahdon Signen luoksi, hðneltð vastaan-otan lððkitystð ja hoitoa, tahi kuolen hðnen sydðmellensð.'" "Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia, ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidðn edellðnsð, niin ettð he tuskin voivat seurata hðntð. Kun Valdemar avasi silmðnsð, oli hðn hyvðntekiðnsð huoneessa. Hðnestð tuntui kuumeessaan, ettð hðntð nyt ympðr—ivðt samat henkil—t, jotka kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hðnen vuoteensa ððressð, kun hðn oli lðhes muserrettu kuninkaan tulopðivðnð, sillð Signe, tuo kauniin ðitinsð kuva, seisoi kumartuneena hðnen sðnkynsð ylitse, ja hðnen ruusuhenkensð liiteli hðnen huuliensa ympðrillð. Kristian, joka piti hðnen kðttðnsð omassa kðdessððn, kostutti sitð, niinkun ennenkin, kyyneleillðnsð, ja erðs vanha lððkðri oli nytkin sðngyn vieressð. Sitð paitsi oli neljðskin henki lðsnð, hðnen lapsuutensa hellð hoitajatar, vanha Mðrta. Hðn oli jonkun matkan pððssð sðngystð polvillansa ja rukoili Jumalaa poistamaan sitð vihan ukkosta, joka nðytti lentelevðn jalon Akselinpojan huoneen pððllð. "Hðn elðð!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa vaaleita huulia. Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hðnen olemaan vaiti, ja estððksensð hðntð mitððn sanomasta, sulki hðn taas hðnen huulensa suutelolla. Musta mies kantoi taas sisðlle saman pikarin, kuin kahdeksantoista vuotta sitte, ja lððkðri valoi muutamia pisaroita viinið Valdemarin suuhun, ja Signe sitð tehdessð nosti hðnen pððtðnsð. "Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielellðni, sillð minð olen taas painettu uskolliseen sydðmeesi." "Ei, rakastettuni, sinun pitðð elðmðn, Herra on kuuleva rukoukseni!" sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielð, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet tukehduttivat hðnen ððnensð. "Missð on isðmme?" kysyi Valdemar. "Pyydð hðntð tulemaan, ettð saisin painaa hðnen kunnioitetun kðtensð huulilleni." Kyynel-tulva oli onnettoman tyttðren vastauksena. "Hðn on poissa," sanoi Mðrta itkien, "mutta sinð et saa siitð tulla levottomaksi, Valdemar; hðn on Jumalan ja kaikkein pyhðin suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi hðnen jðlleen syliisi." Lððkðri keskeytti tðmðn sairaalle vaarallisen keskustelun pððstðmðllð irti siteet, jotka Signe oli laittanut hðnen haavoihinsa, joiden tilaa hðn tahtoi tutkia. Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen tunkeunut syvðlle vasempaan hartioon, minkð Kristian vðhðn taitamattomasti siitð oli leikannut. Sitð paitsi olivat haavat olleet kahdeksan pðivðð hoitamatta, ja lððkðri pelkðsi lihakuolion (kallbrand) niihin tulevan. Muutoin oli hðn varsin tyytyvðinen siihen, miten Signe oli menetellyt sairaan kanssa. Hðn ei lðhtenyt sairaan vuoteen vierestð ennen tulevaa pðivðð, joka oli se peljðtty yhdeksðs pðivð; mutta kun tðmð oli ohitse vakuutti hðn, ettei Valdemarilla ollut mitððn vaaraa, ja jðtti hðnen Signen hellððn hoitoon, jonka jðlkeen hðn palasi asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin. Signe olisi kiittðnyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hðnen sieluunsa. Hðn nðki isðnsð py—velin kðsissð; hðn nðki hðnen viattoman verensð vuotavan. Ah, ei yksikððn tytðr ollut niin onnetoin kuin hðn. Mistð tulisi pelastus? Hðn ei voinut rukoilla, ja synkein epðtoivo ahdisti hðnen rintaansa. * * * * * Puhtaalla sydðmellð Jumalan edessð, hyvillð avuilla ja hyvillð teoilla, sekð tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elðmðstðnsð, astui Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia. Tððllð otti hðnen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika (laulupoika), noin neljðntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkð heitti lattialle, ja nðmð olivat hðnen johdattajinansa melkein maan alla olevaan holviin, johon hðn vietiin. "Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhðn tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllð hurskaudella. "Armon voima on tyhjentðmðt—n, ja te voitte vielð pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta." "Sððstð viekkaita sanojasi, sinð ulkokullattu tyhjðntoimittaja! Minð tunnen sinun; rahasta annat sinð ry—vðreille ja murhamiehille syntein anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tðhden petðt mielellðsi Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja kððnsi hðnelle selkðnsð. Munkki heitti hurjan silmðyksen hðneen ja meni pois. Toiset seurasivat hðntð ja vankihuoneen ovi suljettiin. "Herra, minð olen kðdessðsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella. "Sinun silmðsi nðkevðt sekð taivaan mittaamattoman avaruuden, ettð vankeuden pimeimmðn kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei yksikððn hivus pððssðni kðyristy!" Tðllð lyhyellð rukouksella vahvistettuna tunsi tðmð hurskasmielinen mies, ettei hðnen sydðmensð rauha ollut hðntð jðttðnyt. Hðn heittðysi olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hðnen silmðnsð. Nouseva aurinko peitti ensimðisið sðteitðnsð holvin vahvain rautakalterien lðpi vangin hopean valkeaan pððhðn, kun hðn herðsi virkistðvðstð unestansa. Suloinen kevðt-aurinko valaisi niin ystðvðllisesti hðnen kasvojansa. Tðmð oli enemmðn kuin mitð Akselinpoika olisi voinut odottaa tðssð veriselle kostolle vihityssð asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon tutkimattomalle Luojalle lðmpimðn kiitoksensa tðstð armosta, kun samassa sulosointuisa ððni kuului hðnen pððnsð pððltð. Sen ððnteet olivat taivaallisia sðveleitð Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat ððnteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun hðn kuuli seuraavan merkillisen laulun: "El' pelkðð pimeyt' ensinkððn; Siell' auttajas kðtkee itseððn, Vaikk' heikko on. Ei nuhteeton saata peljðtð, Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltð; Ol' huoleton! Kun kauhu kokeepi peljðttðð, Kðs' nðkymðt—n se ennðttðð Sull' avuksi. Ei Herra heitð johtoansa Vaikk' armoleipððn myrkkyðnsð Nuo sotkevi. El' ehtoollista sð nautitse, Kaikk' valituksesi hillitse, Last' usko vaan. Jonk' Jumal' armost' on antava Viel' langan kuoleman katkaista Pois kokonaan. Sð murra leipðsi maistamatta; Vesikin jðtð nauttimatta, Ol' varova. Viel' kðrsi pðivð muutama, Niin oot, jos Herra on salliva, Taas vapaana." Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillð ketð taisi tðmð merkillinen laulu koskea, jos ei hðntð? Ja kuka olisi se tuntematon mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi hðntð pelastaa inkvisitionin vallasta? Sðvel ilmaisi kaunista diskanttiððntð [kimein, helein ððni], ja laulajan pitðisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hðn vanki, joka jakoi yhtðlðistð onnenkohtaloa hðnen kanssansa? Ja mitð voisi hðn siinð tapauksessa tehdð. Nðmð ajatukset hðilyivðt hðnessð laulua kuullessaan, ja hðn tuumi, ððntðisik— hðn merkiksi, ettð hðn ymmðrsi sen, kuu laulun samassa pysðhdytti jðreð basso-ððni, joka tuntui olevan paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli ylðkerrasta. Se huusi joksikin kovasti: "No, Petter, pððtð nyt laulusi. Sinun pitðð seurata italialaista provostia ja olla lðsnð, kun hðn kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta, kunnes hðn tunnustaa, mihin hðn on kaivanut aarteensa. Sinun pitðð sillð tavoin koventaa nuorta sydðntðsi, jotta se tulee aivan vapaaksi sððlivðisyydestð noita pyhðn tuomioistuimen inhottavia pahan teki—itð kohtaan, ja ettð kerran voit korottaa sen sððdyn kunniaa, johon olet vihitty. Sitten pitðð sinun kðydð isð Nikolaon ja isð Markuksen kanssa kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista koirista, minð tarkoitan vangeista, y—llð kuollut. Hðn, joka eilen illalla oli niin hðvyt—in piinattaessa, on varmaan tullut pieniluisemmaksi kylmðssð roikka-kylvyssð. Ehkðpð hðnelle on kðynyt niin hyvin, ettð hðn jo on mennyt helvettiin, sillð keski-y—stð asti en ole kuullut hðnen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli tðnne eilen illalla? Totta kai hðn vietiin johonkin semmoiseen holviin, josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitð hðn puhuu?" "Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeð-) ððni joksikin kovasti. "Hðn on juuri tðmðn alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat ja salaisimmat kuuntelokolot, niin ettð tðhðn huoneesen kuuluu vðhinkin sana, minkð pahantekið puhuu joko itseksensð tahi niiden kanssa joita te olette lðhettðneet hðnen tyk—nsð. Ei hðnestð ole kuitenkaan mitððn vaaraa, sillð, sen mukaan kun olen kuullut, hðnen sanotaan olevan vðhð kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythðn on ukkonen ja myrsky kðynyt koko y—n." "Sinð olet oikein tuhma," sanoi basso-ððni nyt vihaisesti, "ettð annoit minun puhua niin paljon, kun tiesit, ettð hðn on tðmðn alla olevassa holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hðn mitð tahansa, ei Sigismund pelkðð kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja tðytð tarkoin kðskyni, puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas siunaus sekð minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi." "Heti, heti," sanoi Petter n—yrðsti, "mutta suokaa minun ensin laulaa aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistð vðrssyð alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillð olettehan itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan. "Hyvð, hyvð, poikani," sanoi abbotti lempeðsti, "laula aamuvirtesi loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso vaan, ettð ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillð sinuun luotan enimmðn kaikista. Olenhan minð my—s viitenð vuotena yhð istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinð tiedðt, kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta sðilytð tðmð suloinen salaisuus syvðllð rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko joukko hienoja hedelmið joita Cecilia rouva lðhetti minulle eilen, odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tðhden aamuvirtesi sujua sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennð sen nuoren eksyneen harhaoppisen naisen tyk—, saattaakseni hðntð hyvðllð katumaan syntiðnsð, niin olisin itse lðsnð ja riemustuttaisin silmiðni pahantekiðn tuskilla: mutta minun tðytyy mennð Marian luoksi; hðn on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hðnen pitðisi -- --. Hyvðsti! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvð Petterini! Mutta se on tosi: ei yksikððn niistð kirotuista munkeista taida sanaakaan enemmðn latinaa, kuin mitð messukirjassa on; sano siis provostille, ettð hðn repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista; sillð jos hðn on hyvin uppiniskainen, eikð tahdo totuutta esiintuoda, niin itkek——n jðlleen vielð huomiseen asti. Laula pian, ettð sitte joudut matkallesi. Minð annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen Appellonan pukea itseni pyhððn pukuun. Elð huuda kuitenkaan niin kovasti, ettð hðiritset minua pukeutuessani, tai herðtðt ne kunnioitettavat isðt, jotka nukkuvat hautaholveissansa tðmðn vieressð. -- Hyvð pieni Lona, tule ja auta minua vðhðn!" sanoi hðn vðhðn hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hðn heti avasi ja huusi Petterille: "Elð nyt unhota, ettð ryytikauppiaan naulat temmataan ulos ainoasti sormista!" "O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista sy—pðlðistð kðrsit sinð kauniin maasi pððllð! Ah, minð en tahdo kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hðn vaan olisi ymmðrtðnyt lauluni!" Vðhðisen vaikenemisen perðstð lauloi hðn puoli-ððneensð ja hyvin tunnokkaasti: "Jos sanon vastoin itseðni, Etepðillð mielessðsi Saa minua. Kun Haralta saat vapautes, My—s salli kanssas silloin poies Mun matkata!" "Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kðtensð ristiin ja nostaen toivovan silmðnsð aamuaurinkoa kohti; "minð seuraan sinua Jumalan lðhettðmð, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jðlleen vangin sulussa, ja hðn pððtti tutkia hirmuista vankeuttansa nðhdðksensð, olisiko pako sieltð mahdollinen. Se oli syvð, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu holvi, ainoasti yhdellð pienellð, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla, johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitð paitsi olisi ainoasti ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ry—mið sen ahtaan aukon lðpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu sðretyksi. Lattia oli suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvðstelivðt vðkevimmðnkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa nðiden paksujen muurien kosteus nðytti ilmoittavan, ettð holvin ulkopuoli oli aivan lðhellð merta, mitð my—skin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika oli hðntð sinne tuotaessa, selvðsti nðhnyt ne raskaat tangot ja lukot, jotka ulkoapðin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman erittðin voimallisetta avutta, ja mistð tulisi se? Lapselta, jota hðn ei tuntenut ja joka kentiesi helposti sðikðhtðisi niin suuria esteitð. Mutta tðmð lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hðnelle apua ja pelastusta. Se nðytti inhoavan niitð pahat—itð, joiden todistajaksi hðntð pakoitettiin ja tahtoi paeta hðnen kanssansa. Mutta tðmð kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvð poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hðn niin monista onnettomista ainoasti hðntð pelastaa? Ja mistð oli tðmð lapsi, joksi hðn kutsui itseðnsð, tðmð Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut luostarissa? Akselinpoika hððlyi nðissð ajatuksissa syvimmðssð pimeydessð, mutta hðnellð oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hðn ajatteli yksikseen jðtettyð Signeðnsð, uneksi olevansa hðnen luonansa ja pððtti kokonaan jðttðð onnensa Jumalan ja sen ystðvðllisen pojan kðsiin. Jonkun verran oli aikaa kulunut edellð puolenpðivðn, kun vankihuoneen rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa, mitkð hðnen sinne tullessaan vartian kanssa hðnen vastaanottivat, taas astuivat sisððn. Poika kantoi yhdessð kðdessððn pientð mustaa leipðð ja toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei ollut yhtððn p—ytðð eikð tuolia. "Te olette suuri pahantekið," sanoi toinen munkki, "ja se on meidðn korkeasti kunnioitetun luostarinpððllik—n suuri armo, ettð hðn lðhettðð teille jotakin kurjan elðmðnne yl—spidoksi; mutta hðn onkin niin laupias kuin Jumalan pyhðt enkelit. Olkaa sentðhden kiitollinen semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se rikos, josta olette tðnne tulleet, niin hðnen laupeutena voipi mennð teitð kohtaan vielð pitemmðlle, kuin teidðnlainen syntinen saattaisi toivoa ja odottaa." Akselinpoika oli vðhðllð vastata riettaalle munkille hðnen ansiona mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa ja vaikeni. "Sinð et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun rasva tippuu kyljistðsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva tulikivi ja piki juoksee valkealle pððlaellesi, niin kyllðhðn sitte saat kielesi liikkeesen." Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tðstð hirveðstð kuvauksesta, mutta hðn katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vðhðn loitommalla munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hðn ymmðrsi heti tðmðn merkin, ja sanomattomalla ilolla kðsitti hðn nyt, ettð kuoro poika oli tðmð sama Petter, joka oli luvannut hðnelle pelastuksen. Hðn ei voinut olla hellðsti katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi elðmðnsð omistaa hðnelle. Hðn taisi tuskin pidðttðð itseðnsð sulkemasta hðntð syliinsð. Selittðmðt—n tunne tunki lðpi koko hðnen olentonsa. Olipa niinkuin hðn jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tðtð poikaa, ja hðn ei voinut kððntðð pððtðnsð pois sen verevistð kasvoista. Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen: "Mitð teiltð puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan? Onko teillð nðkyjð? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tðtð pðivðð ja odotatte apua hðneltð? Taikka ehkð saadaksenne kðyttðð hðntð lðhettilððnð? Heittðkðð pois ne ajatukset pððstðnne; sillð vaikka Petter on lapsi, tietðð hðn kuitenkin velvollisuutensa ja sen rangaistuksen, joka odottaa hðntð, jos hðn rikkoo niitð." "Ei, kunnioitettu isð," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hðn ei tunne minua, mutta eilen kun me toimme hðnen tðnne, antoi hðn minulle viittauksen, josta minð en piitannut niin mitððn, vaan nyt kyllð voin kðsittðð, ettð hðn tahtoo minua houkutella auttamaan hðntð niissð pimeissð vehkeissð, joita hðnellð luultavasti on mielessð niinhyvin meidðn kunnioitettua luostarinpððllikk—ðmme kuin pyhðð inkvisitionia ja meitð kaikkia kohtaan. Mutta pyhð Pietari, jonka nimeð minð kannan, varjelkoon minua yhtðpitðmðstð vððrðuskoisen kanssa, joka kentiesi muutamiin pðiviin henkðisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien keskellð! Minð en voi selittðð teille, mille tuulelle minð tulin, kun hðn minuun niin katsoi. Nðin katsoi varmaan kððrme silloin kun vietteli Evan sy—mððn kielletyn puun hedelmið." "Sinð olet hyvð poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin kðteen; "sinun kammosi vððrð-oppisiin ja heidðn verisiin synteihinsð saattaa sinulle kerran taivaan. -- Ettek— vielð tunnusta?" jatkoi hðn Akselinpojalle. "Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta tððllð alhaalla ja armoa tuolla ylhððllð." Akselinpoika oli ððneti; hðnen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen pojan kanssa. Jokainen sana, minkð hðn lausui, kaikui syvðsti hðnen liikutetussa rinnassaan. "Niinpð ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekið," huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat hðntð. Akselinpoika laskeusi polvilleen; hðn tahtoi kiittðð Jumalaa siitð enkelistð, jonka Hðn oli lðhettðnyt hðnelle hðdðssð, mutta oli unhottanut hðtðnsð ja kaikki hðntð uhkaavat vaarat. Hðn ajatteli ainoasti Petterið, jonka jalot kasvopiirteet hðn luuli tuntevansa, samoin kun ððnensðkin; hðn oli kuullut ja nðhnyt sen ennen; mutta milloin ja missð? Tðstð haparoitsi hðn ajatustensa ja muistoinsa pimeydessð, jota hðn ei voinut valaista. Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittðð sitð, mitð sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielð elðvðsti hðnen mielessððn, mutta sanoja: "Sð murra leipðsi maistamatta, Vesikin jðtð nauttimatta," ei hðn voinut selittðð. Miksi pitðisi hðnen taittaa leipð, koska ei hðnen sallittaisi sitð nauttia, ja miksi ei hðn saisi kostuttaa kuivaa kieltðnsð kirkkaalla vedellð? Eik— munkki itse sanonut hðnelle, ettð molemmat lðhetettiin hðnelle erinomaisena suosion osoituksena, ettð hðn saisi yllð pitðð kurjaa elðmððnsð. Hðn otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi juoda; mutta silloin oli hðnestð, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja ettei se olisi hðntð kiusaamassa, l—i hðn ruukun muuriin kappaleiksi, ja vesi virtasi lattialle. "Minð tottelin sinua, rakastettu taivaasta lðhetetty lapsi," huusi hðn innokkaasti, "jos vielð nððntyisin nðlkððn ja janoon!" mutta samassa vapisi hðn varomattomuuttansa, sillð hðn muisti niitð salaisia kuuntelo-reikið holvin katossa. Pian tarttui hðn leipððn, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittðð hðnen kummastustansa, kun hðn siitð l—ysi yhteen kððnnetyn, tiheðsti kirjoitetun pergamenttilevyn, josta hðn luki seuraavaa: "Jalo herra, Olli Akselinpoika! "Elkðð ihmetelk—, ettð minð, joka tðhðn asti olen Teille kokonaan tuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille apua ja pelastusta tðstð kauheasta vankeudesta, jossa hðvðistys ja kuolema odottaa Teitð. Minð en ole milloinkaan tietððkseni ennenkun eilen nðhnyt Teidðn kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te astuitte tðhðn kauhistuksen asuntoon olin minð pððttðnyt Teidðn pelastuksenne! Teidðn tulee tietðð ne syyt, jotka ovat mððrðnneet minun uskaltamaan kaikki Teidðn vapautenne, ja minð toivon voivani my—s sen, jos Te vasta puolin seuraatte niitð neuvoja, kun minð Teille annan, toimittaakseni Teille vapauden ja pitððkseni Teitð hengissð." "Minð olen se lapsi, jonka Te noin vðhðn yli neljðtoista vuotta sitte nðitte vanhan Knuutin luona metsðm—kissð hakiessanne kotkan ry—stðmðð poikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli pððttðnyt murhata minun, koska hðnen tyttðrensð kuoli ihan samassa kun synnytti minut maailmaan, ja isðni ei antanut mitððn apua elatuksekseni; silloin tulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydðmenne oli sanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte Te kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hðn hoitaisi minua, ja lupasitte hðnelle vuosittain saman verran. Ainoasti tðmð lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitðneet, taivutti hðnen minua hengissð pitðmððn. Viisi vuotta sitte tuli hðn kovin sairaaksi, mutta hðn ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin kanssa, koska hðnellð, niinkun hðn sanoi, oli tðrkeð asia hðnelle huomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hðn kuitenkin ensin hyvin kauvan antoi Knuutin itseðnsð rukoilla. Sairas alkoi keventðð sydðntðnsð, mutta kaikki, mitð hðn sai puhua, oli tðmð: 'Kunnioitettava herra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillð tuo lapsi, jonka nðette edessðnne, on' -- -- -- hðn olisi puhunut enemmðn, mutta abbotti pani sormensa hðnen suullensa ja painoi hðnen jðlleen sðnkyyn." "'Petter on' -- -- huusi hðn pakoitetulla ððnellð, mutta abbotti esti hðnen taas puhumasta; hðn kuoli saamatta enemmðn puhua, ja suuret hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hðn viittasi ympðrillð seisoville, ettð ne menisivðt ulos, ja hðn ja minð yksistððn vaan jðimme ruumiin luotsi. 'Minð ymmðrsin, mitð tuo kuoleva tahtoi sanoa,' sanoi hðn. 'Sinð tiedðt, Petter, ettei Knuutti ole sinun ðidin-isðsi, koska hðnen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hðn sai hðnen. Sinun ðidin-ðitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton; ottakaa hðnet siis luoksenne, kunnioitettava isð! Kuolevan viimeinen rukous pitðð oleman toiselle kristitylle pyhð. Sinun pitðð siis seurata minua luostariin, jossa minð opetan sinulle kirjallista taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja tottelevainen.' Sitte syleili hðn hellðsti minua. Samana pðivðnð otti hðn minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, ettð minð olen jo hyvin paljon hðneltð oppinut sitð, mikð ajan kuluessa voipi olla minulle hy—dyksi. Jos hðn olisi niin hyvð kun hðn on viisas, niin en koskaan tahtoisi jðttðð hðntð. Hðn rakastaa minua sydðmellisesti, ja minð pidin hðntð sangen jalona miehenð aina siihen asti kun tuo hirvittðvð inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmðni, sillð hðn luotti kokonaan minuun eikð salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitð onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensð meidðn vankeuksissamme. Te kummastelette ehkð, ja oikeudella, ettð tuo ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietðð, ettð hðn toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitðisi hðnen jalon tekonsa, joksi hðn kutsuu tðtð hirvittðvðð inkvisitionia. Ei my—skððn se kummastuttane Teitð, ettð hðn on valinnut minut siksi, sillð hðn on minun -- isðni. Kðteni vapisee mainitessani tðtð kaikkein pyhintð nimeð; se on hirvi—, jolle minð olen velvollinen elðmððn, eikð koskaan, kun minð vaan kerran pððsen ulos tðstð murhanluolasta, hðn ole kuuleva minulta isðn nimeð, joksi tðhðn asti hðntð aina nimitin, kun olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillð, ettð poika kiroaa isððnsð, niin kiroaisin minð tðtð julmaa ulkokullattua, joka syntymðstðni aina yhdeksðnteen vuoteeni asti antoi minun olla puutteiden ja rððkkðysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttðnsð minuun opettamalla minulle niitð pahoja t—itð, jotka hðntð itseðnsð tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hðnen pyhðnsð, jotka ovat minua tðhðn asti varjelleet osaa ottamasta niissð rikoksissa, joita tððllð tehdððn, ja vielð on suonut minulle onnen joskus voidakseni lieventðð tðnne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hðn antakoon Teidðn minun heikon kðteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen seurata Teitð tðstð kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hðnen vapaasen luontoonsa, ja mikððn olento hðnen maailmassaan ei olisi minua iloisempi." "Mutta Teidðn on saatava tieto, mikð minut saatti ajattelemaan, kokea pelastaa Teitð jo ennen Teidðn tðnne tuomista, vaikka se on itsellenikin selittðmðt—n arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidðt tðnne tuotiin, tuli kasvatus-isðni, vanha Knuutti tðnne luostariin, tuoden korin hedelmið abbotille. Hðn katseli vakoovilla silmillð ympðrillensð, ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessðnsð viittauksen seurata hðntð. Sattumus autti niin, ettð me jðimme yksin munkkikðytðvððn." "'Kuule, Petter,' sanoi hðn tarttuen kðteeni, 'minð olen suuri syntinen, ja kðyn jo lðhellð haudan parrasta, mutta sinð voit toimittaa minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinð yksinðsi vaikeudetta, sillð sinulla on abbotin koko luottamus.' -- 'Sanokaa pian, sillð ihmisen autuudeksi teen minð, mitð taidan' -- 'Sinð tiedðt,' jatkoi hðn nyt, 'ettð Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinð olit vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestðsi monta vuotta. Hðn on' -- -- samassa tuli yksi munkki, kðyden meitð vastaan. Hðnen ohitse mentyðnsð jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Hðntð on nyt syytetty inkvisitionissa; hðnen linnansa on piiritetty ja kuolemansa pððtetty. Pelasta hðnet ja vie hðnet maan-alaisen holvin lðpi metsðluolaan. Minð siellð odotan teitð ja autan pakoanne sekð kerron sinulle' -- -- Hðn tahtoi sanoa enemmðn, mutta samassa nðkyi kaksi munkkia kðytðvðn ylðpððssð. Hðn lðksi sentðhden kiireesti pois ja minð en saanut tietðð enempðð Teistð. Minð kiiruhdin nyt kammiooni, ja kun kummastukseni tðstð pestauksesta oli vðhðn vðhennyt laskeusin polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vðhðn sen jðlkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minð en voi selittðð sitð vaikutusta, minkð Teidðn jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja rohkea puheenne munkille teki sydðmessðni. Minð vannoin nyt itseni kautta uskaltaakseni kaikki Teidðn vapauttamiseksenne. Teidðt jðtettyðni ajattelin, mitð minun olisi tekeminen, ja minð huomasin, ettð petos olisi ainoa keino, jota voisin kðyttðð. Minð menin siis abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvðllð tuulella p—ydðn ja viinimaljan ððressð; mutta sain tietðð kauheita Teitð koskevia asioita. Te olette tulleet tðnne rouva Cecilian kðskystð, ja hðn on kðskenyt abbotia tappamaan Teidðt myrkyllð, ja sitte hirttðð teidðt vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidðn itse ottaneen hengen itseltðnne. Hðn olisi tahtonut nðhdð Teidðt elðvðnð poltettavan; mutta siitð on iso inkvisitori hðntð kieltðnyt sen yleisen kunnioituksen tðhden, kun Teillð on maassa. Hðn neuvoi sentðhden Teitð myrkyttðmððn piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan pðivððn tulisi tðnne, ja hðnen pian voisi pðlkðhtðð pððhðnsð kðydð inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekð pispa J—ns Antinpoika ettð Cecilia tuntevat hðnen ankaran totuutensa, pelkððvðt he, ettð arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidðt. Kuitenkin minð epðilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Sor—h—n, niin ettei meidðn pidð hðntð odottaessamme tuonnemmaksi lykðtð Teidðn pelastustanne." "Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko sieluni ty—skentelee Teidðn kanssanne, ja minð kðytðn y—tð vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettek— ymmðrtðnyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni Teille, kuinka Teidðn piti kðyttðð itseðnne, kun en tohdi puhua kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympðrillð, jossa minð oleskelen, ja joka on Teidðn vankihuoneenne pððllð. Nyt tðytyy minun keskeyttðð, sillð kello kutsuu minua abbotin luoksi." "Se peto! minun tðytyi tuoda hðnelle yksi vanginleipð, ja minun lðsnðollessani kððri hðn rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen ympðrille ja valoi myrkkyð siihen vesiruukkuun, joka huomenna on vietðvð Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tðmð p----le on minun isðni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivðt tiedð tðstð hðvytt—myydestð, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on mððrðtty tðyttðmððn tðtð julmaa kðskyð. Taivas suokoon, ettette olisi koskeneet leipððn eikð veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille myrkkyð, elkðð sitð vastaan ottako, jos sitð Teille tarjotaan. Niinkauvan kun olette nykyisessð vahvassa vankeudessanne, on pelastus mahdoton. Teidðn tðytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, ettð Te, kun minð seuraavana pðivðnð tulen Teidðn luoksenne munkkien kanssa, hyvin nðkyvðllð katumuksella tunnustatte tulleenne syvððn synteinne tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhið vastaan, jonka tðhden pyydðtte heitð puolestanne esirukoukseen Jumalalle. Sanokaa, ettð se paha teko polttaa Teidðn sieluanne ja ettð toivotte saavanne sen sovitetuksi vaikka vielð hengellðnne." "Teidðt muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi syntisen itseðnsð kuolemaan valmistaessa. Sieltð voitte paeta, koska se on luostarin esikartanoa vasten lðhellð abbotin makuukammaria, josta alkaa tie maanalaiseen kðytðvððn. Minð hankin sen avaimet itselleni, ja Teidðn pitðð sillð viilalla, jonka l—ydðtte olkivuoteestanne uudessa vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittðin vahvat rautakanget siinð kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytðkðð munkkeja taivuttamaan itse pyhðð abbotia julistamaan Teille syntein anteeksi antamusta ja sanokaa, ettð olette pððttðneet olla mitððn nauttimatta niinkauvan, kun hðn on osoittanut Teille tðmðn armon, vaikka vielð nðlkððn kuolisitte. Silloin ei kummastuta, ettð olette pitðneet myrkytetyn leivðn ja veden koskematta, eikð hðn saa mitððn epðluuloa Teistð. pðinvastoin hðn sydðmellisesti iloitsee Teidðn tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, ettð hðn on -- hðn niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka vðlttðmðtt—mðsti tahtoisi Teidðt polttoroviolle tuomituksi. Tðmðn tunnustuksen perðstð tuskin my—skððn luulen leipðð ja vettð enðð myrkytettðvðn. Jos arveluni on totta, niin minð joka kerran kun niitð Teille tuon, ristitsen itseðni ikððn kun merkiksi Teidðn synteinne inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitð nauttia, Koettakaa my—s tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio kððnnetyksi kokonaan Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidðn vuoteesenne pðin. Minð saan silloin tilaisuuden kðtkeð olkiin viinillð tðytetyn nahkaisen nassakan, jotta Teillð olisi jotakin, millð vahvistaisitte itseðnne. Seuratkaa kaikissa neuvojani, jalo herra, sillð ilman niitð on pelastus mahdoton. Aamurusko nðkyy jo idðssð, ja minun tðytyy sentðhden lopettaa pitkð kirjeeni. Luottakaa minuun, sillð minð elðn ainoasti Teidðn tðhtenne. _Petter_." "Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika suurimmalla hartaudella, kðtkein sen kalliin kirjeen sydðmmellensð. "Hðnen vapahtavat enkelinsð kðyvðt ympðri maan pððllð, ja pimeyden ruhtinas ei voi heitð sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter pitðð, lðhinnð Jumalan pyhðð nimeð, tðmðn perðstð oleman minulle kallihin maan pððllð. Pyyhkimðtt—millð piirteillð on se kirjoitettuna sydðmeeni." * * * * * Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kðvi siihen permeen, jonka neljðtoista vuotias Petter oli virittðnyt hðnelle. Akselinpoika teki munkeille edellð selitetyn tunnustuksen, ja tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jðlkeen hðnen vankihuoneesensa, julistaen hðnelle syntein anteeksi antamuksen sillð ehdolla, ettð hðn kertoisi tunnustuksensa korkean inkvisitioni-tuomioistuimen edessð, sitte kokoontuneelle kansalle, ja sen jðlkeen katuvaisena ja parannusta tekevðnð syntisenð astuisi polttoroviolle. Suuri vaiva oli ritarille teeskennellð tuon riettaan Sigismundin edessð; mutta katsahdus nðhtðvðsti murheelliseen Petteriin, joka seisoi vankihuoneen ovella, antoi hðnelle rohkeutta ensi kerran elðmðssððn alentaa itseðnsð valheeseen. Sigismund jðtti suurimmalla mielihyvðllð vankihuoneen ja lðhetti heti Markus isðn Roskildeen ihastuttamaan rouva Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttðmisen tarpeettomaksi ja saatti hðnelle tilan tðydellisesti ja julkisesti kostaa tuota vihattua miestð, hðnen henkensð pelastajaa. Seuraavana pðivðnð vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan vankihuoneesen, ja hðn keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitð, kun Petter oli rautaan tulleet viilan kolot tðyttðnyt mustalla vaksilla. Luvatun viilan l—ysi hðn olkivuoteessa, sekð yhden kirjoitetun pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi hðntð pelkððmðttð nauttimaan sitð parempaa ruokaa, jota hðnen piti saaman, sekð olla olevinansa, niinkun hðn alinomaa kiusaisi itseðnsð piinauskoneilla, joita vankihuoneessa oli. Hðn pyysi vielð, ettð Akselinpoika kðrsivðllisesti odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua, kun abbotti oli kotona, ja hðn tiesi hðneltð itseltððn, ettei hðn mielellððn matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu, jolloin hðn jðttðisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian kðskyn hðnelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi tðydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitð tðmð oli itse nðhnyt Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei Teidðn pidð tulla levottomaksi niistð kauheista asioista, joita saatte nðhdð ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidðt tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka pððllð taivaan kirous ijankaikkisesti levðtk——n! Antakaa heidðn tehdð laitoksiansa, vielðpð valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua, 'ettð ovat ennen nahan my—neet, ennenkun ampuneet karhun.'" Akselinpoika ei voinut kuitenkaan vðlttðð levottomaksi tulemista. Hðn oli tekevð tuomioistuimen edessð, johon hðn piti ajettaman, kauhean tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hðnellð suurin luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hðnen voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllð oli ettð Pietari Abbottin poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heitti—n kaikkiin salaisuuksiin; mutta hðn oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eik— ehkð voisi joku odottamaton vastus peljðttðð hðntð. Kuitenkin oli tðmð lapsi viisas ja ymmðrtðvðinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydðn turmeltunut, ja sen jðrki ja pððt—kset nðkyivðt paljon ylitse hðnen ikðnsð. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttð osoittivat hðnen kasvopiirteensð? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hðn sekautui ajatuksiinsa tðstð kummallisesta lapsesta eikð uskaltanut seurata niitð. Alinomaa palautuivat kuitenki nðmð kuvitukset takaisin, sekauneina py—riviin muistoihin, ja hðn oli tðmðn pojan tðhden lðhellð unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielð unessakin seurasi hðntð sen kuva, ja nimi Petter kuultiin usein hðnen suustansa, kun uni oli hðnen silmðnsð ummistanut. Akselinpoika arveli, ettð hðn jo seuraavana pðivðnð vietðisiin tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tðmð tapahtui, ja hðn alkoi peljðtð tðmðn vðliajan seurauksia, koska se saattaisi olla mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin l—ysi hðn vðlistð leivðstððn pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltð; mutta ne eivðt kuitenkaan voineet karkoittaa niitð tuskallisia kuvituksia, jotka vaivasivat hðnen sydðntðnsð. Vihdoin sai hðn erððnð aamuna paperin, jossa Petter pyysi hðntð olemaan valmiina muutaman tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi hðntð nðyttðmððn itseðnsð hyvin sðrjetyltð, jotta ei kukaan saisi epðluuloa hðnestð, jonka ohessa hðn lisðsi sen toivon, ettð vapauden tðhti vielð ennen puoliy—tð loistaisi hðnen kunnioitettavan pððnsð pððllð. Akselinpoika koki toinnuttaida siitð liikutuksesta, johon tðmð kirje oli hðnen saattanut; kun tðmð vðhðn oli hðnelle onnistunut, yleni hðnen sydðmensð lðmpimððn rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte otti hðn esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitð rakasta nimeð, joka oli sen alla, nosti sitte yhtð vankihuoneen lattiakiveð ja kðtki kirjeen sinne, missð muutkin olivat sðil—ssð ynnð viila. Tuskin oli hðn tðmðn tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot kðsissð, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa hðntð noutamaan. Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitð hðnen olisi vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi pððnsð maahan. Isð Markus pyysi hðntð seuraamaan itseðnsð. Akselinpoika totteli ja kðvi, kuusi munkkia edellð ja kuusi jðlessð, ulos vankihuoneesta. Hðn vapisi kovasti, kun hðn kirkon lðpi vietiin tuomiosaliin. Kamala surusðvel kaikui hðntð vastaan salista. Vastustamatta nosti hðn silmðnsð sinnepðin, mistð sðvel tuli; -- silloin nðki hðn Petterin seisovan urkuparvella, —ljypuun oksa kðdessð. Akselinpoika ymmðrsi heti tðmðn rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hðnen sydðmensð l—i hiljemmin, niin ettð hðn riittðvðsti tointuneena taisi astua hirmuisen tuomioistuimen eteen. Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella pððllystetyn p—ydðn pððhðn pystytetyllð istuimella, puettuna kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pððkallo ja kaksi ristiin asetettua sððriluuta punaisessa, kullalta loistavassa samettipuvussa. Hðnen rinnallansa, jonka sisðllð helvetti hengitti, riippui iso, kiiltðvillð timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka kannet my—s olivat kalliilla kivillð varustetut, oli hðnen edessðnsð. Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia, joilla, lautamiehinð ollen, oli istuimensa pitkin seinið. Ainoasti yhdeksðn tuomaria istui sen ison p—ydðn ympðrillð vðhðn korkeammilla istuimilla, kaikilla pððkallot ja ristiin asetetut sððriluut rinnoilla. Avattu messukirja oli jokaisen edessð ja kaikki pitivðt kðtensð ristissð rinnallaan. P—ydðn takana seisoi Italialainen py—veli sekð kaksi py—velirenkið piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidðn takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka pððllð kaksi tulikuumaa rautakankea oli ristissð. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitð kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilðð, jotka seisoivat isoissa, mustalla hunnulla kððrityissð jaloissa. Hirvittðvðn tuomiosalin perð oli tðynnð inkvisitionin aseellisia palvelioita, joiden, miten munkkienkin, kðdet olivat ristissð rinnoilla, ja ðllistelivðt tyhmillð silmillðnsð kattoa kohden. Vihdoin oli siellð vastapððtð py—velið musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun pahantekiðn piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kðrki alaspðin kððnnettynð, nðytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hðnen pððnsð pððllð. Kaikki sisððn tulian katsottava oli niin hirvittðvðð, ettei Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hðnen ne 12 munkkia veivðt ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hðnen seuraajansa menivðt istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkðllð rukouksella, anoen kaikkein pyhðin apua, ettð vððrðoppinen saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekð ettð hðn sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten "yl—srakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tðssð elðmðssð voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen loputtua viittasi abbotti ja erðs lautamiehistð avasi kaksipuoleiset ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisðlle ja lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn peloittamiseksi, jonka jðlkeen Sigismund alkoi tutkintonsa. "Onko se tosi," sanoi hðn ulkokullatulla hurskaudella, "ettð te, Olli Akselinpoika, joka olette kðsketty pyhðn inkvisitionin eteen, olette pilkanneet taivahan pyhið, jotka pyhðllð martyrikuolemallansa ovat voittaneet ijankaikkisen elðmðn kruunun, ja kieltðneet heidðn vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekð ettð ainoasti heidðn esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidðn vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinððn vapauttaa teidðt siitð raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitð varten. Vastatkaa siis: onko se tosi?" Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissððn, vastasi Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynð, joka ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!" "Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien kðtenne pyhðlle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhðn sakramentin tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?" "Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kðtensð piplialle ja vannoi. "Pahantekiðn vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta, niinpian kun hðn on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion julistamiseen. Ja'a hðnelle armonvðlikappaleet, jotta voisimme lopettaa tðmðn pyhðn istunnon." Akselinpoika laskihe polvilleen ja erðs ijðkðs munkki, jolla oli jalon kðrsivð katsanto, jakoi hðnelle sakramentin, ja hðnen sielunsa nousi rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tyk—. Vanha munkki siunasi hðntð ja vei sitte hðnen tuolille istumaan. Akselinpoika istui syvððn hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin ððni herðtti hðnen tuomiota julistaessa, jonka sisðll—n hðn jo tiesi, nimittðin ettð hðnen piti astuman elðvðnð polttoroviolle, sekð puoli hðnen omaisuuttaan tuleman pyhðlle inkvisitionille ja toinen puoli kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, ettð istunto oli loppunut ja kðski seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi. Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jðlleen vankihuoneesensa; mutta hðnen sydðmensð oli levollinen, sillð taivas ja Petter olivat ottaneet huostaansa hðnen asiansa. Lðsnðolleiden matkoihinsa mentyð piti Petterin valmistaa tuomio kirjallisesti ja sen jðlkeen seurata abbottia. "Minun tðytyy itse, niinkuin sinð hyvin tiedðt, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva Sigismund, "mennð Roskildeen ja sieltð Sundiin, saadakseni tuomiohon sekð iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, ettð arkkipispa Johana Laskmanin allekirjoitukset, ja minð viivyn poissa kentiesi neljð tai viisi pðivðð. Nðytð nyt minulle, rakkahin poikani, ettð sinulla ovat avoimet silmðt niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu, kun sinð, saa viedð sille kauniille katuvaiselle Marialle hðnen ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitðð joka aamu antaa hðnelle sylttyð, hienoa leipðð, voita, hedelmið ja pikarillinen sitð makeata malagaviinið, jota on tynnyrissð kellarin oven takana. Sinð saat itse my—s silloin kernaasti ottaa sitð samaa pari tippaa. Tðssð jðtðn viinikellarin avaimen omaan kðteesi. Elð anna kenenkððn narrata sitð itseltðsi. Juopot koirat -- minð tarkoitan munkkeja -- voisivat kyllð tyhjentðð koko tynnyrin parasta Espanjan viiniðni. Sinun pitðð my—s katsoa, ettei kukaan heistð tulisi ky—kkiin Appellonan luoksi; hðn on vielð niin nuori ja kokematon, ettð minð pelkððn -- -- -- lyhyesti, katso hyvin kaikkea, niin sinð saat minulta kauniin lahjan kotia palattuani. Sinð saat my—s minun huoneeni avaimet. Jos valkea pððsisi valloilleen, jota kuitenkin Jumala estðk——n, niin toimita aivan ensiksi ulos minun neljð isoa kirstuani ja pieni viheriðinen kaappi, joka riippuu seinðllð, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua jalkaasi minun huoneeseni, erittðinkin ei makuukammariini. Minð tiedðn sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdð mitððn minua vastaan. Anna pahantekiðlle, jonka me tðnððn tuomitsimme kuolemaan, niin hyvðð ja voimakasta ruokaa kun hðn tahtoo, jotta hðn tulisi vðhðn lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, ettð olisin Roskildessð ennen puolta y—tð." "Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin my—hðllð? Yhteen tuntiin on jo pimeð ja te voisitte helposti ajaa kumoon epðtasaisella tiellð." "Minun tðytyy mennð pois, rakas poikani. Pitððhðn minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietðð, kuinka kauan viipyy, ennenkun jðð tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitð paitsi pitðð minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja hðntð en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvðsti nyt, hyvð Petterini! Elð unhota, mitð olen sanonut sinulle ja ettð sinð olet minun poikani, jota minð rakastan niinkun itseðni. Mutta elð virka siitð, sillð se virsi maksaa sinulle onnesi ja vielðpð vapautesikin, jos ilmoittaisit tðmðn suuren tðrkeðn salaisuuden." "Olkaa tðydellisesti huoleton siitð," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kðttð. Sigismund syleili poikaa, vaunut py—rivðt itseksensð ja Petter hengitti keveðmmin. Tuskin oli hðn poissa kun Petter ikððnkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien lðsnðollessa lattialle. "Mistð olet sinð saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isð. "Et sinð turhan vuoksi kðy ja hiivi priorin ympðrillð, ja varastat meiltð hðnen luottamuksensa. Katso, sentðhden ei hðn tohtinut jðttðð viinikellarin avaimia kenellekððn muulle kuin sinulle." "Jos te sitð luulette, kunnioitettu isð," sanoi Petter ikððnkun vðhðn loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkððn tarpeellista olla kellarirenkinð ja kantaa malagaviinið kauniille Marialle." "Onko hðnellð malagaviinið?" huusi Markus. "Sitð totisesti haluan maistaa, sillð minð olen monta kertaa kuullut sitð niin kovin kiitettðvðn." "Tynnyri, jossa sitð on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman nðk—isenð maailmassa. "Pari pikaria sitð ei kovin paljoa vðhentðne." -- "Minð olen vaan utelias tietðmððn, miltð se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, ettð hðnen petoksensa niin hyvin onnistui. Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikð voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviinið maistua itsestðnsð hyvðlle. Mutta pojan tuuma ei ollut, ettð heidðn piti pysðhtymðn kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lðhellð Akselinpojan vankihuonetta; hðn meni sentðhden ky—kkiin Appellonan luoksi, jota hðn luuloitti abbotin kðskeneen, ettð illallisp—ytððn piti laitettaman, mitð ky—kissð ja kellarissa saattoi l—ytyð, niinkun oli tapana paastopðivðin edellisenð iltana. Appellona, joka tiesi, ettð Petter oli abbotin oikea kðsi, uskoi hðntð epðilemðttð, mutta ihmetteli ainoasti sitð, ettei Sigismund siitð puhunut mitððn ennen lðht—ðnsð. Hðn pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello l—i seitsemðn, oli p—ytð ruokasalissa tðp—tðynnð herkkuja, joita laittaessa Petter autti hðntð. Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympðri pimeðtð kellaria, kun Petter tuli ilmoittaman heille, ettð iltaruoka oli valmis, laitettu kalliimmista aineista, mitð voitiin saada. "Menkðð ja istukaa p—ytððn, kunnioitettavat herrat," sanoi hðn, "minð kuitenkin tðytðn pari kannua parhaalla viinillð, ettð teillð olisi jotakin virvoitusta p—ydðssð; mutta sitte pitðð teidðn antaa minullekin iso kappale leipðð teidðn kanssanne, edellð kaiken ei puhua abbotille, ettð te tahi minð olemme kðyneet kellarissa." "Sinð puhut kuin Salomo," huusi Markus isð ja tanssi Petterin kanssa. "Sinun pitðð istua minun vieressðni p—ydðssð; sillð sinð olet kaikkein kuoropoikain kruunu." "Jaa, toivotaan, ettð kerran olette sen nðkevð," sanoi Petter merkillisesti, nðyttðen munkeille valkeata lyhdyllðnsð. He nousivat meluten rappuja yl—spðin ja istuivat p—ytððn. Petter ei laiminly—nyt pikarien ahkeraa tðyttðmistð, pian kaikuivat salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin ettð pikemmin olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkððmið maailman veitikoita, kuin kirkon pyhið isið. "Enemmðn viinið, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin pðihtynyt, ettð makasi p—ydðlle kaatuneena. Petter vastusteli vðhðn nð—n vuoksi ja puolusteli itseðnsð abbotin vihan pelolla. "Vastustatko sinð, sen kananpoika!" huusi Markus ja heitti tyhjðn pikarin hðnen pððhðnsð. "Minð menen, minð menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon viinið kuin haluttaa, kun vaan ette ly— minua." Nyt otti hðn tyhjðt kannut ja kiiruhti ulos. Matkalla juoksi hðn Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hðnelle: "Teidðn pitðð joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja, sillð kahden tunnin perðstð toivon voivamme paeta." Akselinpojan vastausta odottamatta juoksi hðn kannuineen kellariin, koska hðn pelkðsi, ettð munkit tulisivat hðnen perðssðnsð. "Sinð olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hðnelle vastaan hðnen takasin tultuaan, "minðkin kiitðn sinun hurskauttasi priorille." "Elkðð unhoittako sitð, kunnioitettava isð!" sanoi Petter tðyttðen hðnen pikarinsa reunoja my—ten. "Kiitos, hyvð poikani," sanoi Markus. "Minð laitan my—s niin, ettð sinð saat hyvðn paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua." "Te olette liian hyvð!" huusi Petter ja suuteli munkin kðttð. "Kuulkaa! Tiedðttek—s mitð, veljet," sanoi Markus sammaltamalla ððnellð, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita p—ydðstð; "meidðn pitðð tyhjentðð pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, ettð paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa." "Elðk——n Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen tðytettyjð pikareitansa. "Hðn elðk——n!" huusi Petter sðihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan. "Ja saatana korjatkoon meidðn korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isð, pitðen kiini oven pielestð, ettei kaatuisi. "Hðn menk——n helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistðð Petterin kanssa, joka ðsken oli tðyttðnyt hðnen pikarinsa. Veri seisottui Petterin sydðmessð, ajatellessaan, ettð se oli hðnen isðnsð, jonka kuolemaa he toivoivat. Hðn survasi sentðhden pikaria, jonka Markus hðnelle ojensi, niin ettð tðmð lankesi lattialle, ja hðn huusi kiivaasti: "Minð en kilistð abbotin kuolemaksi!" "Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinð seisot tððllð kerððmðssð sanoja kielitellðksesi. Laita enemmðn viinið, taikka minð vððnnðn niskasi _nurin_!" Hðn aikoi ajaa hðntð ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle. Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessððn sanoi hðn Akselinpojalle: "Tunnin pððstð voimme paeta." Petter tuli kiireesti takaisin viininensð, ja tuskin oli hðn tðyttðnyt pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "_Kuolema ja kirous Sigismundille_!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki tyhjensivðt pikarinsa yhdellð pitkðllð siemauksella. Nyt nðyttivðt he kuitenkin saaneen kylliksensð, sillð useimmat kaatuivat tuolille ja penkille, ja ne, jotka vielð joivat sy—ksyivðt pian tunnottomina lattialle, niin ettð kun tornikellon ly—nti ilmoitti, ettð puoliy—h—n oli ainoasti yksi tunti jðlellð, olivat kaikki munkit vaipuneet semmoiseen tilaan, ettð he olivat kykenemðtt—mðt millððn tavalla estðmððn Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitð koettaneetkin. Petter jðtti nyt juopuneet isðt ja riensi abbotin huoneesen. Tððllð aukasi hðn ðkkið viheriðisen kaapin ja anasti salakðytðvðn avaimet. Sitte sy—ksi hðn Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hðnelle: "Oletko valmis, jalo herra? Hetki on tullut." "Minð olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillð se kðsi, jonka sinð ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hðnen pyhðt enkelinsð ohjatkoon askeleitasi!" "Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat kðtensð ja auttoi hðntð astumaan ulos. Hðn vei hðntð nyt monia kðytðvið ja kammioita my—ten abbotin makuukammariin. "Mihin sinð viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vðhðn takaperin, kun hðn tulisoiton valossa nðki jotakin liikkuvaa abbotin sðngyssð. "Elkðð sðikðhtðk—," kuiskasi Petter; "se on meidðn emðnn—itsið Appellona; hðn kððnsihe vaan sðngyssð vaan ei ole valveella. Meidðn pitðð mennð sinne sisðlle, sillð sieltð on rappu alas salakðytðvððn." "Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikð voinut olla ehdottomasti kauhistumatta. Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia vastassa, jonka nðk— saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen. "Teidðn tðytyy vaeltaa pimeyden tietð," sanoi Petter heidðn astuessaan alas, ja hðn veti oven kiini perðssðnsð; mutta kðykðð sitð luottamuksella ja rohkeudella, sillð se vie teidðt valoon ja vapauteen. "Sinð olet elðmðn enkeli valaiseva soitto kðdessðsi!" sanoi Akselinpoika, ja painoi Petterið sydðntðnsð vastaan kun samalla hðnen kyyneleensð kastelivat salakðytðvðn kivilattiaa. He astuivat tulisoiton valossa syvemmðlle, ja vaelsivat luottaen kaunista pððmaaliansa, valoa ja vapautta kohden. Tðtð syvðð, vahvaa ja holvattua salakðytðvðð, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, kðyttivðt ensimðiset Sor—n luostarin munkit pa'on vðlikappaleena, kun heitð pakanat hðtyyttivðt ja vainosivat. Satu tietðð vielð paljon kertoa siitð kuinka kaikki jðlet siitð olivat kadonneet. Sitð ei tuntenut yksikððn luostarissa, paitsi Sigismund, joka kðytti sitð salatakseen niitð yhteyksið, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tðmð piti hðntð vielð evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedðmme, luostarissa, meni sitte enemmðn kuin 20 syltð maan ja Sor—jðrven alle, sekð katosi toisella puolla jðrven olevassa tiheðssð metsðssð suureen sakean viidakon kðtkemððn metsðluolaan. Sigismund kðvi sitð usein, kun hðn kulki salaa Knuutin kauniin tytðrpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tyk—nð ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia nðillð pimeillð vaelluksilla, joita hðn teki, niinkun hðn sanoi, ajaaksensa pois perkelettð erððstð nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti hðntð vðhðn matkaa luolasta. Yhden kesðn kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, ettð hðn joululahjaksi antoi miehellensð terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmðn hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen nðk—inen. Nðmð vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin tðytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistð vaimoista, jotka heidðn sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellð oltuansa tulivat he tavallisesti sieltð pois, puhdistettuina sekð sielun ettð ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tðssð poikkeuksen, koska hðn jði luostariin. -- Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspðin, ja kun he olivat kaikkein syvimmðllð ja Petter tiesi, ettð he seisoivat keskikohdalla jðrven alla, kysyi hðn Akselinpojalta, eik— hðn tahtoisi vðhðn levðhtðð, koska tie nyt alkoi kðydð yl—spðin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vðhðn vðsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hðnen jalkainsa juureen. Syvð hiljaisuus hallitsi heidðn ympðrillðnsð, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin. "Jalo herra," sanoi hðn liikutettuna; "minun isðni on villi elðin, ja eihðn taivas varmaan vihastune minuun, kun jðtðn hðnen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isðtt—mðn isð, eikð koskaan hylðtð minua? Minð tunnen, ettð se musertaisi sydðmeni!" Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevðn pojan syliinsð. Hðn tahtoi vakuuttaa hðntð ikuisesta helleydestðnsð ja kiitollisuudestansa, mutta hðnen liikutetut tunteensa estivðt hðneltð sanat, ja hðn ei voinut puhua sinð silmðnrðpðyksenð, ja hðn vannoi kaikkitietðvðn Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hðnen kanssansa. "Minð ymmðrrðn teitð," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittðessð hðnen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkðð minua! Ah, minð toivon, ettð my—s voisin aina olla teidðn luonanne ja osoittaa teille sydðmellistð kunnioitustani ja n—yryyttðni, joka -- -- --" "Minun poikani pitðð sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jðlleen sai puheensa, niin ettð kðytðvð kaikui; "sinun pitðð kantaman minun nimenðni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitðð oleman rakastetun tyttðreni ja Valdemarin veli! Nouse yl—s, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydðmessðni on sinun sijasi! Tule isðsi syliin!" Nyt vaipui Petter hðnen syliinsð ja kuiskasi vðhðn toinnuttuansa: "Isð, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinð olet jalo ja hyvð, ja johdat askeleeni hyvðin avujen tielle, jota itse olet kðynyt." Tie kðvi nyt alinomaa yl—spðin, he kulkivat sitð yhdessð ja pian seisoivat he erððn oven edessð, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsðnluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittðmððn taivasta pelastuksestansa. "Teidðn pitðð matkustaa pitemmðltð, jalo herra, ennenkun pðivð koittaa," sanoi nyt erðs ððni Akselinpojan vieressð. "Mukava matkavaunu odottaa teitð, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Kors—ar], ja viepi teidðt Englantiin; kuitenkin pitðð teidðn kiireesti lðhteð, sillð hðvðistys ja kuolema odottaa teitð, jos viivytte. Vahvistakaa itseðnne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!" Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isð, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, ettð heidðn pakonsa oli sinð y—nð tapahtuva. "Minð kiitðn sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kðttð. "Lðhinnð Jumalaa ja Petterið on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestðni ja vapaudestani, sillð sinð kehoitit Petterið minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkðtðhden sinð niin elðvðsti otat osaa minun kohtalooni? Se vðhð raha, jonka minð annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynð siihen. Sinulla tðytyy olla toinen ja suurempi syy?" "Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minð olen pitðnyt huolta, ettð teillð olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ry—vðrit matkalla pððllenne karkaisivat. Tðssð on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistðisitte sen minun vanhan sydðmeni lðvitse, niin tekisitte vaan, mikð oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitð minun vððrintekoni ovat ansainneet." "En minð ole mikððn py—veli," sanoi Akselinpoika lempeðsti, "ja minð en ole sen kostaja, mitð sinð olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinð ole koskaan rikkonut, ja sinð suurena laupeuden tilipðivðnð pyhkii katumuksesi pois monta syntiðsi." "Ei, teille olen minð syntið tehnyt," huusi Knuutti ja heittðysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minð annoin kullan kiillon soaista itseni. Minð pelastin neljðtoista vuotta sitte teidðn poikanne kotkan kynsistð, kun se laskeusi alas repimððn sitð pientð lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minð otin lapsen, mutta en tuonut sitð jðlleen teille, en ilmoittanut sitð enkð koko asiaa. Minð annoin vietellð itseni ry—stðmððn ðskensyntyneen. Minð nðin teidðn ahdistuksenne; se vahvistutti vðkevðsti minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden kðsivarren pelosta en seurannut sydðmeni vaikutusta, jotta olisin teille jðlleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidðn kðrsimyksenne on minun syyni, nðinð neljðnðtoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elðmððni. Nyt on tunnustus vierittðnyt tðmðn raskaan kiven sydðmeltðni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitð. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapððtð syntistð, ja pistðkðð miekka rintaani, sillð minð olen -- ettek— kauhistu tðtð kuullessanne? -- minð olen ry—vðri ja lapsen murhaaja!" "Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittðen kasvojansa kðsillððn. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitð oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eik— siinð ollut kyllð, ettð sen riisuit; pitik— sinun vielð -- -- --" "Malttakaa mielenne, isðni," sanoi Petter, ja tarttui hellðsti Akselinpojan kðteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hðnen rikoksensa teidðn lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestð. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hðn kohteli minua lapsuudessani aina hellðsti. Hðn katuu nyt niin katkerasti syntiðnsð. Ah, antakaa hðnelle anteeksi! Tðmð on ensimðinen rukoukseni sen jðlkeen, kun te soitte minun sanoa teitð isðkseni." "Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minð taitaisin ajatella rangaistusta, minð, jolle Hðn ðsken osoitti niin suuren armon. Ja eik— minun ole Knuuttia kiittðminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikð rangaista hðntð. Taivas olkoon hðnelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillð antoihan Sovittaja itse ry—vðrille anteeksi hðnen kuolinhetkellðnsð. Nouse yl—s, onneton," jatkoi hðn ystðvðllisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisðltðð enðð mitððn hirmuisempaa minulle, kuin mitð jo tiedðn, ja mitð olen murehtinut neljðtoista pitkðð vuotta. Jatka!" Pitkðn vaiti-olon perðstð, jonka kestðessð Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitð niitð erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hðnen sielussaan, jatkoi hðn nðin: "Jalo herra! Teidðn suuri armonne minua kurjaa syntistð kohtaan antaa minulle himmeðn toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkððn syntisen kuolemaa, vaan ettð hðn kððntyisi ja elðisi. Kaikkivaltias palkitsee my—s tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidðt saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elðmðni kertomusta. Minð olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minð eron ja olin k—yhðnð ja hylðttynð paraassa ijðssðni, tietðmðttð, mitð piti edesottamani, ansaitakseni leipððni. Silloin saatti minut paha onneni erððn lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikð kaunis, mutta hðn oli varakas ja omisti, paitsi metsðtorppaa, jossa te tapasitte minua sinð surullisena pðivðnð, 500 riksið, joka nðytti minusta olevan tyhjentðmðt—n aarre. Minð nain siis hðnet, ja vaikka hðn oli hðijy ja riitahaluinen, eikð koskaan antanut minun vðhintðkððn noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessð; sillð minð sovitin aina itseni hðnen mukaansa ja annoin hðnen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Nðin kului muutamia vuosia, ja jos elðmð edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minð rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmðin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillð kðymððn, ollessansa vielð ainoasti munkkina Sor—n luostarissa. Hðn asettausi niin, kuin jos hðn olisi ollut erittðin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hðnen sielunsa autuudesta huolta pitðmisen varjolla vietteli hðn hðneltð ne 500 riksið, joita hðn aina itse oli sðilyttðnyt. Kun hðn oli saavuttanut toivonsa, tuli hðn enðð harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hðn yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitð, ettð hðn siellð tapasi minun tytðrpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tytt—, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tðmð kelvoton munkki mielistyi heti hðnen kauneuteensa, ja hðnen viekas kielensð saattoi vielð samana pðivðnð tuon kokemattoman tyt—n, ettei hðn enðð palajaisikaan palvelukseensa, vaan jðisi meidðn luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen lðheisyydessð, joka oli velvoittanut itsensð pitðmððn huolta hðnen sielunsa autuudesta. Hðn lupasi maksaa ruokarahan hðnen edestðnsð, ja antoi vaimolleni muutamia riksið kðsirahaa. Hðn oli ðskettðin tullut luostarin pððllik—ksi edeltðjðnsð perðstð. Hðn tuli joka pðivð meille maanalaista kðytðvðð, jota te, jalo herra, ðsken kuljitte, ja kun hðn vihdoin lakkasi kðymðstð, huomasimme me kauhistuksella, ettð Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tðstð ja rððkkðsi onnetonta tytt—ð, niin ettð minun usein oli vaikea pelastaa hðnen henkensð. Rahamme olivat menneet, ja hðtð ja puute ympðr—itsi meitð joka puolella. Vaikka vaimoni pelkðsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hðn kuitenkin mielensð, meni hðnen tyk—nsð ja nuhteli hðntð huonosta kðyt—ksestðnsð. Mutta siihen sijaan, ettð hðn tðllð olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hðn luostarissa syvððn vankeuteen, josta hðn vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hðnen tðytyi vannoa, ettei hðn koskaan, ei edes rippi-isðn edessðkððn saisi ilmoittaa, mitð oli tapahtunut hðnen tyttðrensð ja Sigismundin vðlillð. Hðn oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekð Marian ettð hðnen vietteliðnsð. Tðmðn nimi ei kuitenkaan hðnen valansa tðhden tullut hðnen huulillensa. Meidðn hðtðmme tuli nyt sangen suureksi; tðmð rietas nainen kðvi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ry—sti lapsia ja heikkoja tytt—jð. Hðn ei tullut koskaan kotiin minulle syytðmðttð haukkumasanoja sentðhden, etten ollut osallisena hðnen ry—stðmisissððn. Jaa, kerran hðn tapasi ly—dð minua lapiolla, ja oli vðhðllð halaista pððni. Vihdoin pakoitti hðn minun -- heikko minð olin -- my—s kanssaan ry—stðmððn; mutta minð en saattanut kuitenkaan tehdð mitððn pahempaa, kuin ettð varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria ðsken synnyttðnyt pojan maailmaan, Hðnen luonnoton ðitinsð syyti hðnelle nuhteita ja hðvðistystð, ja minun taitamatta estðð, l—i hðn hðntð nyrkillððn silmðkulmaan. Minð eroitin sen hurjan tyttðrestððn, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseðnsð, huokasi syvðsti ja -- kuoli. Minð kauhistuin kovasti ja olin vðhðllð menettðð ymmðrrykseni ja ðlyni tðnð hirveðnð hetkenð, kun ry—stetyn saaliin muisto vielð vaivasi omaa tuntoani." "'Mitð nyt teemme tuolle penikalle, kun sen ðiti on kuollut?' huusi vaimoni vððnnetyin kasvoin ja hurjalla ððnellð, ja tavoitti ðskensyntynyttð tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittðysin minð hurjattaren pððlle, otin lapsen hðnen kðsistððn, jotka jo olivat pienen kaulan ympðrillð. Hðn sy—ksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen kðsillðni hðnen hy—kkðyksiðnsð, survasin minð hðntð jalallani niin, ettð hðn kellahti maahan; sitte riensin minð ovesta ulos itkevðn lapsen kanssa. Minð luulin kauan, ettð hðn ajoi minua takaa; sentðhden juoksin minð kaikin voimin, kunnes jðrven ranta seisotti juoksuni, ja minð melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa." "Minð en pettynyt sillð tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttðnyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kðdessð, huutaen minulle: "'Anna minulle siki—, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!' "Minð puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkðs olisin joutunut ðsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jðttðð se taas hurjan naisen kðsiin, oli sama kuin heittðð hðnet varmaan kuolemaan. Jos hðn, jota minð epðilin, olisi antanutkin lapsen elðð, niin odotti hðntð kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nðmð ajatukset ristelivðt pððssðni hðnen yhð enemmðn lðhestyessð. Silloin herðtti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, ettð heittðsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kðrsimyksistððn. Minusta nðytti tðnð hirmuisena silmðnrðpðyksenð tðmð hyvðltð ty—ltð, ja heti linkosin minð lapsen jðrveen. Se painui pohjaan eikð enððn ollut nðkyvissð." Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun kðsiini. Minun olisi pitðnyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vielðpð ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hðnen eroittaa sen minusta. Mielett—mðnð sy—ksin minð jðrveen, koettaaksi jos sen vielð voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, l—ysin minð sen pian, mutta sen elðmð oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla." "Melkein hulluna juoksin minð tiheððn metsððn kuollut lapsi kðsivarsillani ja kaivoin sille haudan kðsillðni. Metsð kaikui murhaajan epðtoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliðisyyteni oli rajaton." "Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi kðsittðð minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, ettð itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Erðs hevonen seisoi siinð sidottuna vðhðn matkaa minusta; ðkkið pððstin minð k—yden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympðrille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan." "Ijankaikkisessa liekissð herððmisen sijaan herðsin minð vaimoni vieressð. Hðn oli tullut paikalle heti kun olin hirttðnyt itseni ja katkaisnut nuoran." "'Knuutti,' sanoi hðn, irvistellen jonkunlaisella ystðvðllisyydellð, 'sinð siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.' "'Mene tiehesi, saatana!' huusin minð ja juoksin hðnen luotansa jossakin toisessa paikassa tðyttððkseni aikomustani. "Vaikka vanha nainen, oli hðn kuitenkin kepeð-jalkanen. Hðn seurasi minua siis heti kantapðillðni ja huusi, ettð hðnellð oli iso hopeasolki, josta minð en tiennyt. Sen antaisi hðn minulle, ja minð voisin Markus isðltð sillð ostaa syntein anteeksi antamuksen." "Hðn olisi sanonut enemmðn ja minð olisin juosnut pitemmðltð, jos ei meitð olisi estðnyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidðn edessðmme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissð. Huolimatta epðtoivostani ja halustani lopettaa elðmðtðni, pððstin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeðllð ððnellðnsð vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tðmð odottamaton huuto sekð minun ajamiseni sðikðhdyttivðt sitð; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillð lienee ollut pesð." "Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hðnen jðntereensð olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitð sinð teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?" "Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietðð koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitð suurimmasti kummastutti, nðhtyðmme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittðidð lapsen pððlle, mutta minð survaisin hðnen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmðn luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minð pððtin ettð kun se herðð, viedð se kðrðjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jðlleen." "'Sinð olet oikea py—veli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinð kðydð niin pitkðn matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee kðsiisi puolessa tunnissa. Etk— nðe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istð? Menkððmme ensin kotiin sen kanssa, ettð saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinð olla siitð varma, ettð me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he nðkevðt, ettð me olemme hyvin hoitaneet heidðn lastansa.' "Minð ymmðrsin hðnen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, ettð hðn tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minð kððnnyin senvuoksi sille tielle, joka vei Sor—h—n." "Hðn kðsitti pelkoni, ja nðhtyððn, ettei hðn voinut vðkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hðn rukouksiin, ja vannoi pyhðnsð Maria Magdalenan kautta, ettei hðnen mielessððn ollut mitððn pientð lasta kohtaan, ja ettð hðn katkerasti katui sitð, mihin hðn tðnððn oli ollut syypððnð, ynnð pyysi minua lðhtemððn kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeð." "Minð tiesin kokemuksesta, ettð hðn harvoin rikkoi niitð valoja, jotka hðn vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tðmð ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittðinkin lapsen hellð itku ja veri, joka vðrjðsi ristimðpukua." "Kuinka kummastuimmekaan, kun l—ysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisðllettynð kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitð ahneilla silmðyksillð ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tðssð maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tðmð kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdð syntið niin paljon kuin tahdomme; sillð me voimme ostaa joka pðivð synninpððst—n. Jospa vaan tietðisin, mitð siinð on kirjoitettu! Sinðkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.' "Kauhistus lðpitunki minut; sillð minð luulin, ettð hðn aikoi uhrata tðmðnkin lapsen. Minð tavoitin ehdottomasti sitð, kun se makasi hðnen polvillaan." "'Anna minun pitðð se,' sanoi hðn; 'meidðn tðytyy tarkoin tutkia, mistð paikoin se on haavoitettu.' "Minð hengitin vðhðn keveðmmin." "Haavat eivðt kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissð. Lapsi oli sanomattoman kaunis." "Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui." "Minun mieleni oli paljoa keveðmpi; sillð se vakuutus, ettð Marian lapsen kuolema oli syynð tðmðn pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon." "Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedðtk—s, Knuutti,' sanoi hðn; 'me panemme tðmðn lapsen Marian lapsen sijaan; kun me my—mme tðmðn kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa hðntð kurituksessa ja Herran nuhteessa.' "Kulta ja kiiltðvðt jalokivet sokaisivat minun silmðni, ja minð viittaisin hðnelle hiljaisesti: niin." "Kun poika herðsi, puki vaimoni hðnen vanhoihin rððsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltð oli kerjðnnyt lapsellensa, ja kðtki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana pðivðnð ilmoitimme Marian kuoleman sillð lisðyksellð, ettð hðn synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimðisiltð naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen yllðpidoksi." "Minun omatuntoni alkoi yhð enemmðn ja enemmðn nukkua; mutta hirmuisesti herðsi se, kun julma vaimoni viidentenð pðivðnð lapsen meille jouduttua, valitti sitð suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvðsti, ettð hðn aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minð nðin nðissð sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hðnen kanssansa hðnen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ry—stðmðð poikaanne. Monta kertaa olin vðhðllð sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja ettð tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jðykensi kieleni. Mitð sitte tapahtui, te tiedðtte. Ah, jos minð olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pððsneet neljðntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidðn jaloa puolisoanne hautaan, teidðn hiuksenne eivðt olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi tðytynyt vuodattaa vereni py—velin kðsissð, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielð ilo laskea poikanne teidðn sydðmellenne. Herra lðhetti teidðt viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pððn pððllð. Petter on teidðn poikanne!" Kuka voipi kuvata sitð ihastuttavaa silmðnrðpðystð, jona isð painoi l—ydetyn poikansa sydðmellensð, ja kun jalo, verevð poika syleili isðnsð polvia, jonka hðn oli pelastanut kuolemasta! Missð luonto puhuu, siellð vaikenee selittðvð taito, ja kynð putoaa heikosta kðdestð. Pitkðn vaiti olon perðstð, jota ainoasti nautti jðlleen nðhneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekð pelko, ettð tulisi huomatuksi, oli estðnyt Knuutin vaimon sitð my—mðstð. Hðnen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystð sðilyttðnyt sitð, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tðmð tðrkeð salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitðnyt itseðnsð tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isðn-sydðmellensð. Kun ensimðinen myrskyðvð ihastus antoi sijaa tyvenemmðlle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kðtensð ja veti hðnen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinð hurskas katuvainen ristinkantaja; sillð sinð et tehnyt syntið vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun vðkivallalla siihen. Ole sentðhden hyvðllð mielellð ja katso rauhallisesti pððsinhetkeðsi; sillð sinð olet hyvð ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekð katumustasi ettð ty—tðsi. Jos minulle vielð kerran suodaan se onni, ettð saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitðð viimeiset pðivðsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, ettð l—ytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset." "Jumala siunatkoon teitð," vastasi Knuutti tyynellð liikutuksella, painaen Akselinpojan kðden huulillensa; "te olette nðyttðneet minulle taivaan avatut portit, ja siitð palkitkoon teitð maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lðhtekðð matkalle, tðssð on matkarahat." Samassa antoi hðn kullalla tðytetyn ison kukkaron Akselinpojan kðteen. "Mistð tulee tðmð kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti Knuuttiin epðilevðn silmðyksen. "Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitð kðytettðð, ja Petter on kasvanut nðlðssð ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut hðntð, hðn on iso ja vðkevð, ja terveyden ruusut kukoistavat hðnen nuorilla poskillansa." "Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeðsti liikutettuna, "sinð olet heittðnyt vilahduksen puolipðivðn auringon loistosta elðmðni himmeððn iltaan; mutta sinð olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, ettð hðn tððllð mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isðnsð sydðmelle." "Herra," sanoi Knuutti, "minð olisin mahdoton siihen armoon, jolla te ðsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, ettð tyttðrenne nðkeminen teitð jðlleen ilahuttaisi. Sentðhden annoin minð uskollisen Hannan, joka odottaa teitð kyyditðksensð Ristisaarille, soutaa itseni jðrven ylitse, ja ohjata minua teidðn linnaanne; mutta siellð oli huhu teidðn lðhellð olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittðnyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidðn vðessðnne ja vðhðð ennen iltaa oli tyttðrenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lðhtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidðn henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvð, ettð sattumus on sen niin sallinut; sillð nyt ei voi mitððn epðluuloa tulla heille eikð kenellekððn teidðn perheestðnne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lðhtekðð tððltð Jumalan rauhassa. Pðivð jo kohta valkenee; sentðhden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa pððllenne nðmð, jotka minð olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitð nyt jðtðtte tðnne ja rauhan ja onnen aurinko ehkð vielð kerran loistaa onnettomalle isðnmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minð jo olen tððltð mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitðð minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventðmiseksi." "Sinð olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jðlkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa." "Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petterið, joka oli valmistanut itseðnsð ruo'alla ja juomalla pukeumisessa. "Vielð yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kðttð sydðntðnsð vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hðnelle ja Valdemarilleni, ettð minð matkustin Englantiin, ja pyydð hðntð viipymðttð jðttðmððn tðmð onneton maa, jonka pððllð kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat my—tðnsð niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettðmððn murheetonta elðmðð, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittðvðt Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymðmaastamme." "Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kðtensð vanhalle uskolliselle sydðmellensð, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhðt enkelit johdattakoot teitð matkallanne!" Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perððn, kunnes se katosi y—n pimeyteen. Tðmð vanha oli ikððnkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lðmmitti hðnen sydðntðnsð. Hðn ei epðillyt enðð kaikkein armahtajan armosta, ja hðnen hurskas kiitosvirtensð kohosi —istð taivasta kohden. Sitte pyhki hðn jokaisen jðljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisið olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsð valossa l—ysi hðn vielð ennen pðivðn koittoa tien metsðmajaansa, jossa hðn heittðysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hðnelle pehmittðnyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hðnelle oli kðskylðisenð ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitð ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hðn istui sðngyn viereen. Hiljainen unelma sulki hðnen silmðnsð, ja hðn puhui unessa taivaan enkeleille, joita hðn luuli nðkevðnsð lentelevðn vuoteensa ympðrillð. Auringon noustessa avasi hðn vðsyneet silmðnsð, ojensi vanhalle Annalle kðtensð, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jðlleen nukkuen vuoteellensa. Hðn ei herðnnyt koskaan. Unen keveillð siivillð lensi hðnen katumuksen, kðrsimysten ja jalojen t—iden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimðiset sðteet heittivðt valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle. * * * * * Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hðnen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he tðyttð kðttð mðttivðt kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hðn, liehakoitsevat hovimiehet ympðrillð, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva p—ytð taisi hðnelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisðlle kðsitysten tuon ei vielð tðysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekð kumarsi hðnen kanssansa Erikkið, joka, kummastuen tðtð odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa p—ydðlle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittðinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikð heidðt teki niin rohkeiksi, ettð he luvatta tunkeusivat aina hðnen pyhðn persoonansa luokse. Tðstð kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, ettð sanat kuolivat hðnen huulillensa ja hðnen pððnsð vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hðnen polttavat kyyneleensð. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla ððnellð ja kðyt—ksellð: "Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessð sekð avata sydðmemme Hðnelle, kun hðtð ja tuska niitð piirittðð. Miksikð emme sitte uskaltaisi rukoillen lðhestyð teidðn Majesteettianne, joka on asetettu tðnne maan pððlle tðyttðmððn taivaallisen Isðmme tahtoa? Me teemme tðmðn, luottaen teidðn oikeuteenne, armahtakaa minua ja tðtð rukoilevaa tytt—ð, joka anoo teiltð jalon ja viattoman isðnsð henkeð, joka nððntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveððn kuolemaan." "Kuka olet sinð vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiðlle, jonka pyhð inkvisitioni on l—ytðnyt vððrðoppiseksi ja sentðhden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinð olet?" Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmðksi Erikkið ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isðni, Niilo Svane, uhrasi henkensð ja tavaransa isðnmaan palveluksessa, ja esi-isðni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensð kunnian kentðllð syntymðmaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Ettð minulla on ollut silmðini edessð heidðn loistava esimerkkinsð, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidðn palveluksessanne, teidðn kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minð tiedðn kyllð, ettð soturin ei sovi itse puhua urhot—istðnsð, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkð my—ntðnette, ettð minulla on toki sen verran arvoa, mitð vaaditaan teidðn silmðinne eteen astumiseksi." "Haa! sinð hðvyt—n!" ðrjyi Erik; "uskallatko sinð minun omain silmðini edessð tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vðhðpuheisemmaksi. Pois! etten minð oikeutetussa vihassani muserra sinua!" "Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikð teille on pyhðð taivaassa ja maassa, pyydðn teiltð: antakaa vihanne langeta ainoasti minun pððlleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tytt—ð, joka makaa tomussa teidðn jalvoissanne. Kuulkaa hðnen rukouksensa! Antakaa hðnelle takaisin hðnen arvokas isðnsð, niin minð annan itseni kuolemalle teidðn syvimmðssð vankeudessanne. Elð hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidðn isðmme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!" "Mitð! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidð kuoleman, mutta sinua pitðð kuritettaman; viekðð pois hðntð!" Vahti tarttui Valdemariin ja vei hðntð oveen pðin. Signe sy—ksi samassa silmðn rðpðyksessð parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epðtoivo antoi hðnelle voimaa. Kauniilla kðsillððn syleili hðn Erikin polvia ja nosti kyynelsilmðnsð hðntð kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhð Neitsyt, suom. muist.] oli hðn kuninkaan jalkain juuressa, ja hðnen vihansa nðytti hðviðvðn, heitettyðnsð hðneen silmðyksen, kun hðn vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!" Erik istui niinkun lumottuna, ja hðnestð tuntui, kun ei hðn koskaan olisi nðhnyt mitððn niin kaunista, kun tðmð polvillaan oleva tytt—, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hðn vahdille, joka jði neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa. "Hðn ei tahtonut vihoittaa teitð, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitð hðn sanoi, tahtoi hðn sillð ainoasti saattaa teitð kuulemaan meidðn rukoustamme. Teillð ei ole ketððn uskollisempaa alamaista kuin hðn. Hðnen jalo verensð on vuotanut sodassa teidðn asianne tðhden. O, armollinen kuninkaani! Minð en pððstð irti teidðn jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan pððllð, sanan _Armo_." Erik ei voinut kððntðð sðihkyvið silmiðnsð pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hðnen jalkoihinsa. Hðn nosti yl—s hðnen ja kððnsi hðnen ihanat kasvonsa itseensð pðin; Erikin silmðt olivat liikkumattomasti suunnitetut hðneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hðn: "_Armo_!" Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenð ovella. "Antakaa minun syleillð jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillð huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen." "Ja sinð olet kaunis, niinkun yksi hðnen enkelistðnsð," huusi Erik. "Nouse yl—s, tytt—, ja istu viereeni, sillð se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka." Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hðn kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin. "Elkðð antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe; "vaan tunkeukoon sen sðteet minun isðni pimeððn vankeuteen, ja teidðn kuninkaallinen sananne voipi katkaista hðnen kahleensa." "Olkoon hðn vapaa. Sinð olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit huulesi," huusi kuningas, ja hðnen vihansa oli kokonaan liuennut ystðvyyteen ja helleyteen. Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden. "Mikð on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttðren onnellisen isðn nimi?" kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensð. "Olli Akselinpoika!" sammalsi tðstð odottamattomasta nð—stð kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kðvivðt ðkkið lumen vaaleiksi, ja selvin hðmmðstys kuvausi niille. Signe lankesi taas vapisten hðnen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkðð peruuttako armosanaanne!" "Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hðnen sanansa pitðð seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hðn muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan kðteen: "Tðmð lehti pððstðð isðsi kahleet. Anna tðmð abbotti Sigismundille, silloin on hðn vapaa ja hðnen omaisuutensa pysyy koskematta. Hðn saa kiittðð kaunista tytðrtðnsð jo kuolemalle vihitystð Hengestðnsð." Erðs Pommerilainen herra astui sisðlle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja abbotti Sigismundin tuloa. "Pyydð Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna abbotin tulla sisðlle!" kðski kuningas synkðllð katsannolla. Pommerilainen herra kumarsi syvððn ja jðtti huoneen. "Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani pððstðð isðsi kahleet. Mutta mikð on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enk— ole sitð ansainnut sinulta?" Signe vapisi ehdottomasti nðitð sanottaessa, vaikka hðnen puhdas sielunsa ei ymmðrtðnyt niiden merkitystð. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat vðkipuukot ly—ty hðnen sydðmeensð. Sigismund astui sisðlle ja kumarsi kunnioituksella maahan pðin. "Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hðnelle, ja kuoleman vaaleus vetðysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielð tðnð pðivðnð annetaan hðn kauniille tyttðrellensð, joka on kyllðksi minulle todistanut hðnen viattomuutensa." Munkki heitti vihasen silmðyksen Signeen, mutta ikððnkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hðn ei voinut kððntðð pois silmiðnsð hðnen lumoavasta katsannostansa. "Teidðn tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessð sy—ksen minð itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hðn liehakojen. Erik viittasi Sigismundille ja hðn meni pois, silmðten Signeð umpimielisesti. Pommerilainen herra astui taas sisðlle ja ilmoitti, ettð Cecilia rouva ei enðð tahtonut viipyð huoneissansa, vaan lðhestyi jo kuninkaan salia. "Menkðð siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvðllð himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen kðsivartta kðdessððn. "Minð tulen pian kðymððn Sor—n tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillð maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkðð unhottako ystðvððnne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellð, muistatteko?" "Kuolemani hetkeen asti muistan minð teidðn majesteettinne ððret—ntð armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa. Cecilia astui sisðlle ja kuningas meni hðntð vastaan. "Onko se totta," sanoi hðn terðvðsti katsellen, "ettð teillð, minun herrani ja ystðvðni on ollut vieraana erðs nuori neiti? Mitð hðn tahtoi teiltð nðin aikasiin?" Kuningas tuli hðmillensð eikð tiennyt, mitð vastaisi. Cecilia katsoi hðneen lðpitunkevilla silmðyksillð, ja mustasukkaisuus ajoi heti kaiken veren hðnen kasvoistansa. "Minð aioin lðhteð metsðstðmððn," sanoi kuningas, pððstðksensð tðstð kiusallisesta puheesta. "Teidðn sijassanne tekisitte te parhain, ettð pysyisitte kotona." "Metsðstðttek— te susia vai metsðkyhkysið?" kysyi Cecilia hðijyllð naurulla. "Mutta pitðkðð varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka voipi kaapata kauniimman metsðkyyhkyn teidðn silmðinne edessð." "Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni ulos. "Haukat pelkððvðt, ettð minun myrkkyni tappaa heidðt," sanoi Cecilia hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti hðntð. "Te olette petetty." huusi ulkokullattu hðnelle, "Olli Akselinpoika saa vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hðnen sijassansa, sillð hðn ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillð jo kyllin osaksenne, sillð kuningas ei enðð kauan katso teidðn taivaallista ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytðr on ottanut teidðn sijanne hðnen sydðmessððn, samoin kun hðn my—s pian ottaa sen tuon kiittðmðtt—mðn hovissa. Kun teidðn raskausaikanne on loppunut, pitðð arvattavasti uusi rakastettu tðnne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ðllistelevðin katseliain joukossa, jotka ihmettelevðt nousevan auringon sokaisevaa loistoa." "Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?" huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikððnkun se voisi olla totta. Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hðn tuki arveluansa, ettð nimittðin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen tyttðreen, ja hðn selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka viehðttðvð ja siis vaarallinen hðn oli Cecilialle, ja hðnen kiittðmisensð Signen kauneudesta olisi kestðnyt vielð kauemmankin, niin innostunut hðn oli, jos ei Cecilia, joka luki hðnen kasvoistansa hðnen ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen: "Todellakin, tðmð tytt— saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hðn niin muutamassa silmðnrðpðyksessð vetðð kaikkein sydðmet puoleensa. Tehðn olette jo tulessa ja liekissð ainoasti hðntð selittðessðnne, ja hðn ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydðntð, vaan teidðn sydðmenne on my—s luopunut minusta. Niinpð niin, Sor—n metsðt ovat suuret ja tiheðt; siellð voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tðmð kyyhky on tehnyt pesðnsð, ja kuherrella siellð niinkauan, kun ððnenne sortuu hellðstð kuherruksestanne. Minð pððsen silloin siitð vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen l—rp—tystð, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitððn tarkoittaneet. Ja nyt hyvðsti! Minð tahdon olla yksinðni!" Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hðn sitð niin helposti aikonut jðttðð, vaan kðyttðisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitðð sen, ja luultavasti my—s onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla vðrillð, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkið tðstð vaarallisesta tyt—stð, joka ensimðisenð silmðnrðpðyksenð oli herðttðnyt hðnen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hðn tehnyt suunnitelman saada vietellð sitð rakastettavaa tytt—ð; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hðn ei muistanut, ettð Cecilialla oli haukan silmðt, erittðinkin kun esine, jota hðn katseli, koski hðntð tahi hðnen tuumiansa; mutta edellð kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvðsti hðn tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, ettð hðn nyt ei olisikaan munkin sydðmen jumaloitava kuningatar, jota tðmð niin useasti tuhansilla valoilla oli hðnelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, ðkkið kððntyy, kun sen hieno haisti sanoo, ettð koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina l—ytðð varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmðrsi my—skin tðmð kamala munkki heti viedð Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hðn oli kyllð ovela, sai Sigismund hðnen kuitenkin viimein uskomaan, ettð hðnen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitð ihastuksesta, jonka hðn tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hðn lopetti pitkðn puheensa sillð vakuutuksella, ettð hðn, jos hðnen toivonsa pettðisi, heittðisi pois pyhðn pukunsa ja pakenisi hðnen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, l—ytððksensð siellð hðnen rakkaassa sydðmessðnsð taivaan maan pððllð ja vihdoin hðnen sylissðnsð saada nukkua ijankaikkisuuteen. Cecilia nosti yl—s polvillaan olevan teeskenteliðn ja pyysi hðntð istumaan viereensð. Hðn tuumi hðnen kanssansa, kuinka hðn saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elðvien luvusta, ja hðn sopi munkin kanssa siten, ettð se piti tapahtumaan myrkyllð, jota annettaisiin sakramentissa hðnen vankeudesta lðhtiessðnsð, jotta ei mitððn epðluuloa tulisi Sigismundista; he tekivðt my—s liiton kuinka tytt— temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisðlle ja ilmoitti, ettð yksi pyhð isð Sor—n luostarissa hiessð ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hðnellð oli tuiki tðrkeð asia kerrottavana. "Tuo hðnet tðnne sisðlle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isðlle, joka astui sisðlle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessð, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tðtð k—yristelevðð tervehdystð, suloisesti naureskellen sisððn tulleelle, jolle hðn sanoi: "Mitð uutta kuuluu luostariinne?" "Ah, teidðn armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhðt, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hðnen aivotuksiltansa. Synti on nyt tðnð aikana niin suuri, ettð saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidðn pyhiemme nðhden ja jos ei pyhð inkvisitioni anna vðhintðkin parinkymmenen vððrðuskoisen henkðistð mustaa sieluansa liekissð, niin nielee paha vihollinen pojan sekð luostarin ettð kirkon, ynnð meidðt viheliðiset, jotka olemme kiedotut -- -- --" "Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellð," sanoi Cecilia teeskentelevðn munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikð perkelettð, vaikka molempain nimi usein liehui hðnen kielellððn. "Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!" "Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemðttð; syy, miksi tulitte tðnne!" kðski Cecilia. "Ah, korkea, armollinen rouvaseni," ðnkytti Markus ja lankesi polvillensa tðmðn naisen eteen, jonka vallan hðn tunsi ja pelkðsi; "elkðð salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinðn musertaa kurjaa olentoani, sillð minð olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitð asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minð ollut polvillani pyhðn apostoli Paavalin kuvan edessð ja rukoillut. Ei leivðn palaa, eikð vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minð olen tððllð katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, ettð vereni -- -- --" "Lakatkaa tuosta pitkðstð esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekið. "Ah teidðn armonne," jatkoi Markus isð; "Saatana on tðnð y—nð noutanut teidðn kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan Petterin kanssansa." Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, ettð sen jyrinð oli vðhðllð musertaa abbotin pððn. Markus makasi kun kuollut, kasvot lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi ly—nyt hðnen. "Pois minun silmðini edestð, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin, ja oli vðhðllð rusikoida viheliðistð munkkia. Markus ry—mi kðsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi suudella hðnen jalkaansa; mutta hðn potkaisi hðntð vasten naamaa, ja Markus ry—mi ulvoen pois. "Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni vankeutta teidðn poissa-ollessanne? Mitð tððltð tahdoitte? Lðhettilðs olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla taasenkaan ole sitð riemua, ettð se vanha konna kuolee myrkystð, vielð vðhemmðn julkisesti polttamalla -- hðn joka py—ritti ruoskaa minun pððni pððllð!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat suonenvedon tempaukset hillitsivðt hðnen kielensð. Sigismund kantoi hðnen vuoteellensa, ja huusi sisðlle hðnen palvelusnaisensa. Kuninkaan lððkðri noudettiin. Abbotti jðtti py—rtyneen hurjattaren ja meni pois. Tunnin pððstð istui hðn vaunuun. Hðn tahtoi omin silmin todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta. Kun hðn oli ennðttðnyt Ringstadiin, tuli lðhettilðs hðnen perðssðnsð semmoisella kiireellð, ettð sen hevonen oli vðhðllð kaatua. Se toi hðnelle kðskyn Cecilialta, ettð hðnen piti viipymðttð palaaman takaisin, sillð tðrkeðt asiat vaativat hðnen lðsnð-oloansa. Niinkun hðnen oikkujensa notkea orja, kððntyi Sigismund heti takaisin ja tuli tuntia ennen auringon laskua jðlleen Roskildeen, jossa hðn pysðhtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella. Cecilian neitsyt odotti jo hðntð ja vei hðnen heti sisðlle rouvansa tyk—, joka vielð makasi sðngyssð. Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kðttð, sanoen samassa ystðvðllisellð puheella ja katsannolla hðnelle: "Ystðvðni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan pððllð; sillð Erikin ystðvyys on keveð kuin lehti, ja vðhinkin tuulahdus saattaa sen viedð pois -- voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon ainoasti pððni on osallinen, vaan ei sydðmeni; sillð se tietðð arvoksua kaiken sen mitð te olette minulle? Ja tahdotteko jðlleen tulla siksi kun tðhðn asti olette olleet, sieluni ystðvðksi, salaisimpain ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristð kuolemaa ennustavaksi enkeliksi?" "Tahdon," vakuutti Sigismund kðsin ja sydðmin, ja lankesi kiusaajattarensa jalkoihin. "No hyvð sitte," jatkoi Cecilia; "minð my—s nðytðn teille, ettð minð tiedðn palkita teidðn helleytenne ja n—yryytenne. Minua on kauan jo vðsyttðnyt tuon halvan pispa J—ns Antinpojan juonet. Kun meidðn yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillð siteillð, joita hðn nyt nðkyy tahtovan pððstðð, niin silloin pitðð, sen vannon palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitðð J—ns Antinpojan kukistuman ja minð korotan teidðt Seelannin pispan-istuimelle, jota te olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielð peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidðn valtaanne." "Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi ilmoittaa minulle tahtosi, ja minð sy—ksen itseni vaikka kuoleman kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa Cecilian kðttð. "Tietðkðð siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sðnkyyn viereensð istumaan, "ettð jos minun valtani ja sen kanssa teidðn onnenne ei kukistu, niin pitðð Akselinpojan tyttðren tulla isðnsð sijaan inkvisitioni-vankeuteen ja siellð pitðð py—velin pakoittaa hðntð sanomaan hðnen isðnsð olinpaikka, jotta vðkipuukko tahi myrkky saa kostaa sen hðpeðn, jonka hðn teki minulle. Onhan edes tðmð vaarallinen nainen silloin hðvinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinð, jonka hðn on sytyttðnyt hðnen sydðmeensð, sammuu yhtð pian kuin on syttynytkin. Mutta ettei mitððn sanomata hðnen vangitsemisestansa eikð rukousta hðnen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, tðytyy hðnen huokaava lemmikkinsð, nuori Valdemar Svane, joka tðnð aamuna oli hðnen kanssansa kuninkaan luona -- te kuulette, ettð minulla on tarkat tiedot -- samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se pðivð, jona te voitte pusertaa heiltð tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon heidðn molempain kuolinpðivð. Keksikðð nyt heti, kun olette tððllð, syyt—s heitð vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkðð viipymðttð Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik sattumoilta tietðisi, ettð he ovat vangitut, niin on kaikissa tapauksissa hðnen vaikea vapauttaa heitð, koska hðn ei mielellððn tahdo vastustaa arkkipispan kðskyjð. Meidðn tuumamme ei silloin voi muuta kuin onnistua. Minð pysyn semmoisena, jona minð olin ja olen, te tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkðpð kuninkaankin supistetun vallan kanssa." "Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsð. "Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievðt teidðt K—penhaminaan ja odottavat siellð taas teitð. Tðssð on matkarahat. Joutukaa nyt; kuningas voipi tulla." Hðn painoi nyt raskaan kukkaron hðnen kðteensð. Sigismund riensi ulos. Hðn oli iloissaan siitð, ettð Cecilian tuuma sopi niin hyvin yhteen hðnen tuumansa kanssa, jonka hðn oli lykðnnyt, saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa py—velin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tðhðn asti ollut hyvið avuja vðkevðmpi. Hðn kðski Cecilian kuskimiehen antaa hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliy—tð oli hðn K—penhaminassa, ja seuraavan pðivðn aamuaurinko nðki veitikan kiitðvðn merellð Soknen rantaa kohden, aikomuksessa sy—stð kaksi jaloa viatonta ihmistð epðtoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena pðivðnð oli hðn jo kotimatkalla, varustettuna sillð hirmuisella kðskyllð. Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillð kuninkaan kylmyys hðntð kohtaan oli kyllin todistanut hðnelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epðvakaisen sydðmen. "Nyt pitðð teidðn heti puuttumaan ty—h—n." huusi hðn sðihkyvin silmin. "Elkðð hukatko silmðnrðpðystðkððn, sillð Erikin kiihko voipi saattaa hðntð puolittomiin, vielðpð lðhtemððn Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hðnen silmðinsð edestð ja kðtkekðð hðnen sekð hðnen rohkea rakastajansa syvimpððn vankeuteenne. Minð vastaan teidðn puolestanne. Anna heidðn tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemðttð tðstð niille kuoleman." Nyt ojensi hðn hðnelle rasian, tðynnð vðkevðð myrkkyð. Sigismund suuteli murhaavaa kðttð ja heittðysi sitte vaunuun. Cecilian sydðn sykki riemusta, sillð hðn oli vihkinyt viattoman ja hyvðavuisen kuolemalle. Ne ilkeðt tunteet, jotka Erikin kummallinen kðyt—s oli herðttðnyt Valdemarin ja Signen sydðmessð, tukahtuivat vðhin heidðn kotimatkallansa heidðn jalon ja rakkaan isðnsð vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistðvðð ravintoa; he riensivðt yhð ettð ennðttðisivðt kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielð nððnnyttðvðn. Puolimatkalla, kun hevosia sy—tettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivðt tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitð. Mutta mihin tðmð vððryyttð kðrsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitð tiedettiin, oli se, ettð yksi luostarin kuoropoika oli paennut hðnen kanssansa. Kummastuneet lapset eivðt tienneet, uskalsivatko iloita tðstð sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidðt sanomattoman onnellisiksi; siellð mihin olisi sitte heidðn onneton isðnsð mennyt, ja millð hðn auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjðksi paljastettu. Kotiin ei hðn varmaan ole mennyt, ja jos hðn y—n pimeydessð olisi sen uskaltanutkin tehdð, niin ei hðn olisi tavannut ketððn muita kotoa, kuin yksinkertaisen Mðrtan ja jonkun halvemman palvelian, sillð Kristiankin oli heidðn kanssansa. He haparoivat synkðssð ajatusten ja arveluiden pimeydessð, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidðn rakas isðnsð ollut enðð edes py—veliensð vallassa. He pððttivðt vihdoin jðttðð kaikki taivahan haltuun, joka heille kðsittðmðtt—mðllð tavalla oli katkaisnut hðnen kahleensa, ja joka vielð paremmin taisi murhetta hðnestð pitðð. Kuitenkin pððtti Valdemar, ettð, jos isð ei muutamiin pðiviin tule, hðn ratsastaa hakemaan hðntð maalta, auttaaksensa hðntð ja viedðksensð hðnen jðlleen tyttðrensð syliin. He ennðttivðt my—hððn illalla kotiinsa. Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman nð—n, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isðnnðn pelastuksesta. Valdemar oli lðhtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimððn hðntð, ja kaikki toivoivat parasta loppua hðnen yrityksellensð. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hðnelle niin paljon iloa. Hðn oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hðn mietti ihastuttaa hðntð hðnen kotiin tullessaan, vaikka hðnen ty—nsð tuli kauheasti hðirityksi hðnen isðnsð vangitsemisen kautta. Erðs taitava maalari oli neuvonut hðnelle tðmðn kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinðllð todistivat hðnen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hðnen isðnsð ja ðitinsð kuvat, ja niitð pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hðnen isðnsð huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hðn voinut olla hetkeðkððn sitð katsomatta. Nyt oli hðn iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jðlleen esiin. Hðn pððtti hðnen maalata semmoisena, kun hðn haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jðlleen avasi silmðnsð hðnen isðnsð linnassa. Hðn nðki hðnen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenð ja kuolevana, ja kun nyt tðmð hirveð kuvitus onneksi ei enðð ollutkaan todellisuus tunsi hðn kykenevðnsð piirtðmððn sitð vaatteellekin. Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtðmisessð; ei hðn ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tðmðn melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtðlðiseksi, kun sen esine oli pukeutti hðn uskollisen neitsyensð Ingeborgin, joka oli pitkð ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa nðin muodoin itsellensð mallin; hðn antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sðnkyyn, jossa Valdemar, hððlyen elðmðn ja kuoleman vðlillð, oli silmðnsð auaisnut. Signe seisoi sðngyn edessð ja laitteli taidokkaalla kðdellð vaatteita ja olkanauhoja niin hyvin kun hðn muististaan taisi sen tehdð. Rakastava tytt— oli niin vajonnut tðhðn mieluisimpaan toimitukseensa, ettei hðn huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisðlle, ennenkun hðnen raskas astuntansa lðheni hðntð. Hðn oli vðhðllð vaipua maahan sðikðhdyksestð, kun hðn kððnsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi liikkumattomana katsoen sðnkyyn, eikð voinut kððntðð silmiðnsð siinð makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena makasi siinð hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppðsi sðngystð ja huoneesta ulos. Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hðnen koko olentonsa vapisi sðikðhdyksestð tðstð odottamattomasta vierastelusta. Kuningas itse nðytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hðn voinut lausua yhtððn sanaa; mutta viha salamoitsi hðnen silmistðnsð, jotka hðn kððnsi ja piti vapisevaa tytt—ð kohden. Tðmðn tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Mðrta, joka huomaamatta kuninkaan lðsnðoloa, sy—ksi sisðlle ja huusi epðtoivon ððnellð ja ruumiin liikkeillð: "Jumala meitð auttakoon! Pyhðn inkvisitionin palveliat tulevat linnaan. Magdalena on nðhnyt heidðt. Ketð muuta voivat ne olla noutamassa kuin teitð? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpððn metsððn! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hðn ja lankesi lattialle. Peljðttðvðt miehet astuivat sisðlle. "Pyhðn inkvisitionin nimessð pyydðmme me sinua Signe, Olli Akselinpojan tytðr, viipymðttð seuraamaan meitð," sanoi yksi miehistð, eikð ollut ollenkaan huomaavinansa kuningasta. "Ainoasti teillð ja Jumalalla on valta pyhðn inkvisitionin ylitse," huusi Signe ja sy—ksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja pððstðkðð minua sen vallasta, sillð minð olen viaton! Minun sydðmeni ei tunne mitððn rikosta." "Hðvyt—n," huusi kuningas, viitaten sðnkyyn; "uskallatkos esiintuoda niin julkeata valetta? Etk—s ðsken lðhtenyt sotamiehen sylistð minun huoneesen astuessani, ja eik— haureellisuus olekaan mikððn rikos? Sinð et voinut olla tietðmðttð, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi, ja kuitenkin -- -- --" Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensð virtana vuotaen nyyhki: "Nðentð on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon: minð en tiedð mistððn rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitð te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg, jonka minð -- -- --" "Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, ettð minð olen niin huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hðn, kððntyen Mðrtaan, "sano minulle sinð vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitððn valetta! Minð tahdon tietðð sen!" Mðrta, joka ei tiennyt mitððn Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli kuninkaan puhuvan Signen vieressð seisovan kuvan alkuesineestð, vastasi vapisevalla ððnellð: "Hðnen nimensð on Valdemar Svane, ankara herrani ja kuninkaani! Mutta nyt ei hðntð voi saada oikeudelle, sillð hðn on -- -- --" "Paennut," huusi Erik. "Sen minð kyllð luulen. Minun olisi pitðnyt lðvistðð hðnen hekkumallinen sydðmensð, ennenkun hðn pððsi tðstð huoneesta ulos. Ja nyt, sen kððrme," jatkoi hðn Signelle, "uskallatkos vielð kieltðð rikostasi? Sinð olet hðvyt—n nainen, jolle minð tuhlasin armoani. Minð luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmðsi valehtelee. Sinð olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repðisi hðn itsensð irti Signestð, joka valoi hðnen jalkojansa kyyneleillðnsð, ja sy—ksi kun vimmattu huoneesta ulos. Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hðnen jðlkeensð. Inkvisitionin palveliat nostivat Signen yl—s lattialta ja kðskivðt hðnen nousta kartanolla odottavaan vaunuun. Surkuteltava tytt— laskeusi polvilleen ja nosti kðtensð sekð viattomat silmðnsð taivasta kohden. Mðrta vððnteli epðtoivoisena kðsiððn. Signe otti tðmðn toisen ðitinsð vapiseviin kðsiinsð ja painoi hðntð levottomalle sydðmellensð. Miehet eroittivat hðnen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat hðnen istumaan vaunuun. Mðrta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkðn tuskallisen hiljaisuuden perðstð puhkesi hðn vihdoin sanoihin: "Herra, sinun pitkðllisyytesi on suuri; sillð paimenet ovat muuttuneet raateleviksi susiksi, ja repivðt lampaita, joita heidðn pitðisi vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi. sillð mitðs minð nyt enðð teen tðssð suuressa autiossa asunnossa? He ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivðt sen minulle paratiisiksi. Pitðisik— minun elðð kaiken niiden jðlkeen, joita rakastin maanpððllð!" "Elðkðð meidðn tðhtemme; sillð nyt ei meillð ole ketððn, jota kuulemme ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidðn ðitimme!" virkkoivat itkevðt immet ja kantoivat Mðrtan sðnkyyn. "Minð olen nðhnyt paljon surua elðissðni maailmassa," sanoi kunnioitettava vanhus, ja hðnen kyyneleensð virtailivat seitsemðnkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa. Neitsyet lauloivat sydðmellisellð hartaudella hengellisen laulun. Mðrta kuiskutti hiljaa virren sanoja. Oli kun kuolon enkeli olisi kðynyt linnassa. Jos siellð joskus ððntð kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi ruumisvirren sðvel. * * * * * Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysðhtyi luostarin pihalle. Signe oli lðmpimðssð rukouksessa jðttðnyt itsensð Jumalan haltuun, ja oli nyt jotensakin valmis menemððn hirveðtð onneansa kohden, kun Appellona tuli hðntð auttamaan ulos vaunusta ja pyysi hðntð seuraamaan itseðnsð. Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vðhintðkin jotakin hðnen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi hðnelle kðtensð, ja osoittaen kunnioitusta ja n—yryyttð, vei hðntð leveðtð ja valoisaa rappua my—ten yl—s kauniisen huoneesen, josta oli miellyttðvð nðk—ala jðrvelle ja metsððn. "Tðssð on teidðn huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeðsti hymyillen. "Mitð suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?" "Ei mitððn," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia mitððn." "Malttakaa mielenne," sanoi Appellona sððlien, "ja virvoittakaa itseðnne jollakin sen suuren tuskan perðstð, jonka teidðn on tðytynyt kðrsið. Minð olen luonanne heti jðlleen." Hðn meni, ja Signe huomasi, ettð hðn lukkosi ulkoapðin oven. Signellð oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka pikemmin nðytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin inkvisitionin kðsissð olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmðð paistia, voita, leipðð, viinið ja kakkua. Hðntð seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria, tðynnð valituimpia hedelmið, jonka hðn kunnioituksella laski p—ydðlle. "Tahdotteko sy—dð?" sanoi Appellona. "Minð jððn tðnne teidðn palveliaksenne, ja jos minð hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa ainoasti vetðð tðstð kellonny—ristð, ja minð tulen heti takaisin." "Missð minð olen?" kysyi Signe. "Enk— minð ole sen hirmuisen, pyhðn inkvisitionin vallassa?" "Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona jðrkevðsti; "mutta te olette tulleet tðnne ainoasti kokemaan, mikð suloinen olopaikka tðmð on, eikð kðrsimððn sitð hirmuisuutta, josta rahvas tietðð niin paljon kertoa. Teidðn ei koskaan tarvitse puuttua mitððn tavallisesta mukavuudestanne, ja minulla on ankara kðsky, jos mahdollista, arvata teidðn tahtomuksianne ja lukea ne teidðn silmistðnne sekð ne heti tðyttðð. Kðskekðð siis, niin saatte nðhdð minun puhuneen totta." Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hðn hyvin vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Tððllð ja tðllð paikalla -- ah, ajatus, ettð minð olen tððllð, panee koko ruumiini vapisemaan -- en voi, enkð tahdo mitððn kðskeð. Minð uskallan vaan rukoilla. Jos siis, hyvð tytt—seni, hankit lukon sisðpuolelle tuohon oveen, etkð sitte y—llð etkð pðivðllð jðtð minua, niin olet tðyttðnyt kaikki, mitð minð tahdon tððllð, jossa vapauteni on ry—stetty." "Nyt te pyydðtte my—skin," vastasi Appellona, "mitð en parhaimmalla tahdollani maailmassa voi tehdð. Minð, niinkun tekin, olen vankina tððllð luostarissa, enkð koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle. Minð kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tytt—jen lðsnðollessa en uskovani sitð, ettð valaskala on niellyt Jonaan, koska sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tðmð lausunto, jota en minð ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentðhden olen minð kolmeneljðnnes vuotta ollut tððllð salvattuna, ja minut olisi elðvðltð murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hðn sanoo, olisi armahtanut minun nuoruuttani. "Ensin otti hðn minun passaripiiaksensa, sitte tulin minð luostarin emðnn—itsiðksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidðn isðnne kanssa, ei kukaan muu kuin minð saa kantaa naisvangeille heidðn luolaansa, sillð hðn uskoo minua enemmðn kuin munkkeja, kuoropoikia tahi ketððn muuta luostarissa. Mitð minulla on holvissa tehtðvðð, on kuitenkin pian toimitettu; mutta teitð, jalo neitiseni, palvelen minð niin usein kun kðskette, kuitenkaan en voisi, jos sillð ansaitsisin ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitð antaa teille, sillð kaikkein ovien, vaikka kyllð suljetut vangille, tðytyy yhtðhyvin olla avoinna abbotille, jonka, niinkun hðn sanoo, pitðð Jumalan edessð vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hðn sðngystððn sydðn y—llðkin, saattamaan syntisið autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitð totuutta tunnustamaan." "Mutta voithan sinð y—llð kuitenkin olla minun luonani ja maata vieressðni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tyk—nsð. "En," sanoi tytt— syvðsti huoaten; "Sitð en minð tohdi tehdð." Samassa tulvasi kyynelvirta hðnen silmistðnsð. "Sinðk— et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?" "Minð olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos. "Mitð tðmð on?" kysyi Signe itsestðnsð ja katsella tuijotteli lohdutonna valkealla lumipeitteellð verhottua maata. Appellona tuli pian takaisin ja hðnellð oli paljon toimimista huoneessa, hðn otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja heitti puita takkaan. Tðmðn tehtyð kysyi hðn surullisesti: "Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitð tervehtðmððn?" Signe kauhistui nðistð sanoista suurimmasti. Hðn ei voinut puhua. "Mitð minð vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia tunteita. "O Jumala! eihðn minulla ole mitððn tahtoa," huusi Signe, vððnnellen epðtoivoisena kauniita kðsiðnsð. "Teidðn asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minð en tahdo salata teiltð, ettð teidðn on valitseminen hðvðistys tai kuolema." "Tðssð ei ole mitððn valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on heitetty. Minð tahdon kuolla!" "Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla osanottavaisuudella. "Kuinka mielellðni pelastaisinkaan teidðt jos voisin, sillð teidðn ðitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte imeneet ðitini rintaa sinð pðivðnð, jona teidðt kastettiin. Minð olen vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te." Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan. "Pððstðkðð minut irti," huusi Appellona, "minð en ole mahdollinen olemaan teidðn puhtaalla sydðmellðnne, sillð minð olen kadotettu. Pahat henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt lðhetetty tðnne kietomaan teitð samaan helvetin nuoraan, johon minð itse olen langennut." Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistð. "Jos te ilmoitatte minusta, niin tðytyy minun kuolla," jatkoi Appellona, "mutta kðrsikðð minua kun sanon, ettð sydðmeni syvðsti ja hartaasti jakaa tuskanne, sekð ettð hðn tahtoo samoin murhata teidðn hyvið avujanne, hðn joka murhasi minunkin ja ettð -- -- --" "Kenestð sinð puhut?" kysyi Signe, katsoen tytt——n kauhistuksella. "Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitð riettaasta, johon minulla nyt ei enðð ole ensinkððn mieltymystð, ja jonka lapselle minun kurjan tðytyy tulla ðidiksi." Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessð, joka kirkkaassa peilissð oli nðyttðnyt hðnelle oman kauhean tulevaisuutensa. "Minð olen rakastanut tðtð petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat on hðn vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minð hðntð niinkun kuolemaa. Tðssð on teille terðvð veitsi; ly—kðð se syvððn hðnen mustaan sydðmeensð, kun hðn tahtoo teitð sulkea haurelliseen syliinsð; sillð koko teidðn onnettomuutenne tulee siitð, ettð te olette niin kaunis ja viehðttðvð. Ah, hðn ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillð nykyisin on erðs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltð Maria Stjerne, joka monta kuukautta on vastustanut hðnen kiusauksiaan, langennut hðnen uhriksensa ja makaa nyt hðnen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettek— kauhistu hirmuista kohtaloanne? -- Te olette mððrðtty korvaamaan hðntð ja joku muu onneton sitte edessðkin korvaamaan teitð." "O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistð. "Mutta kuinka tohtii hðn sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitðisihðn hðnen peljðtð tulevansa huomatuksi?" "Hðn on uhannut, ettð minð tulen elðvðnð haudatuksi, jos ilmoittaisin hðnen, mutta sitð vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minð edistðisin teidðn lankeemustanne. Kuitenkin pitðð minun kuolla, ja minð en tahdo olla edesvastauksessa teidðn onnettomuudestanne. Oma syntini painaa minua jo kyllin. Nyt on sydðmeni keveðmpi, sillð te olette saaneet varoituksen. Ah, jos minðkin, niinkun te, olisin valinnut kuoleman!" Signe otti epðtoivoisen syliinsð ja pyysi hðntð nostamaan sydðmensð uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi hðn, ettei hðn missððn varomattomuudessa ilmoittaisi, mitð nyt oli puhunut, sillð se voisi sy—stð hðnen turmioon. "Minð en pelkðð kuoleman kauhuja, mutta minð tahdon elðð syntymðtt—mðn lapseni tðhden, ja auttaakseni teitð valvomaan ja sotimaan," sanoi Appellona voimakkaasti, laskien kðtensð sydðmellensð. "Minð en nyt vielð ole missððn hðdðssð, sillð jalo ystðvyys ja sððlivðisyys auttaa minua sitð kantamaan," sanoi Signe suudellen Appellonan vaaleita huulia. "Minð sanon hekkumoitsialle, ettð te olette hðnelle hyvin sopimaton, niin hðn ehkð pysyy poissa tððltð, ja minð saan kðskyn valvoa teidðn luonanne y—tð," sanoi Appellona ja meni. Signe heittðysi sðnkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi Appellonan kertomusta, ja kðtki huolellisesti veitsen viereensð. Appellona tuli takaisin. "Minð valvon teidðn luonanne y—tð," sanoi hðn, "ja minð joudan tððllð olemaankin, sillð Maria on ottanut vastaan emðnn—itsemisen. Hðnellð oli valittavana polttorovio tahi hðvðistys, ja hðn valitsi pitkðn taistelun perðstð samoin kun minðkin kelvoton." "Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikð oli sen onnettoman rikos?" "Hðnen piti puhuneen pilkaten Pyhðstð Hengestð," vastasi Appellona, "mutta hðnen etevin rikoksensa, niinkun teidðnkin, oli se, ettð hðn oli nuori ja kaunis." "O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna minun tulla pahannðk—iseksi kuin y—, ettð voisin palvella sinua puhtaalla sydðmellð! Ah, Appellona," jatkoi hðn pitkðn vaitiolon jðlkeen, "paetkaamme nyt pimeðssð tðstð kauheasta paikasta. Onhan sinun tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin olisimmehan kuitenkin vapaudessa." Appellona vakuutti ettð pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri etulukko oli pantu kðytðvðn ovelle, sekð ettð hðn oli tullut sinne salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hðn aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekð sisð- ettð ulkopuolelta. "Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kðtensð; "me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidðt pelastaa, ja sen kðsiin voimme turvallisesti jðttðð kohtalomme. Se pelasti isðni, kun polttorovio jo oli hðnelle valmis; se pelastaa my—s meidðt, sillð, eik—s ole tosi, sinð onneton tytt—, sinð kadut sitð rikosta, johon olet pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?" "Tðhðn kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitð vuodattaen, "olin minð hyvð ja viaton kuin tekin. Nyt en enðð ole semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa tðssð ruokaluolassa odotella sitð tðrkeðtð hetkeð, jonka minð kauhulla nðen edessðni; sillð tððllð -- sen tiesin hyvðltð Petteriltð, hðviðð lapsi samassa kun se nðkee pðivðn. Niinð viitenð vuotena, jotka Petter oli ollut luostarissa, oli abbotin emðnn—itsið, Berta, kolmasti ollut raskaana, mutta ei kukaan ole nðhnyt yhtððn lasta, ja inkvisitionin tultua katosi hðn itsekin." "Hirveðtð!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hðn ja lapset?" "Petter, johon oli suuri luottamus ja sai kðydð, missð tahtoi," vastasi Appellona, "l—ysi kerran vanhassa syvðssð holvissa, jossa muutoin ei kukaan kðynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu. Laudat pois heitettyðnsð nðki hðn, ettð ne peittivðt sisððn sortunutta, kuivanutta kaivoa. Hðn katsoi sen sisðlle ja kauhistui, sillð se oli suureksi osaksi tðytetty ihmisen luilla ja pððllimðisenð oli puolimðdðnnyt lapsi sekð parin muun lapsen luuranko. Tðmð oli loppupuolella kesðð, kun minð olin vielð abbotin erinomaisessa suosiossa ja sain kðydð yltympðri luostarissa. Petter vei minut kaivolle, mutta minð en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkð se oli aavistus siitð kauhistuksesta, joka odotti minua, mikð esti minun -- -- --?" "Lakkaa," sanoi Signe. "Minð en voi kuulla enempðð. Minð en ole joutunut ainoasti inkvisitionin kðsiin, vaan minut on sy—sty murhaluolaan." Hðn kðtki vapisten kasvojansa kðsillððn. Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikð Appellonan silmið. Auringon ensimðisen sðteen koittaessa nousivat he yl—s, ja Signe kðtki veitsen, jonka hðn oli saanut Appellonalta, kovasti sykkivðlle sydðmellensð. Appellona jðtti nyt onnettoman Signen, jolla oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin menettðnyt vðhin kauneuttaan, koska hðn kyllin tiesi sen ja oli valinnut ainoan, joka hðnellð oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin huoahti nuoren rakastavan sydðn usein nimen Valdemar, ja kuvitteli tðmðn kauhistusta hðnen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen sisðllinen ððni kuiskasi hðnelle kuitenkin, ettð, vaikka kuolema oli tuhatta kertaa hðvðistystð parempi, hðnen ei sentððn pitðisi sitð jouduttaa, ennenkun hðn olisi niin likellð hðvðistyksen syvyyttð, ettei hðnellð olisi mitððn muuta keinoa sitð vðlttðð. Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan pyynn—n, ettð hðn soisi hðnelle ilon saada tervehtðð hðntð ja viettðð hetkisen hðnen seurassaan, sillð lisðyksellð, ettð hðn sai vapaasti valita jotta Signe tulisi hðnen luoksensa tahi sallisi hðnen kðydð huoneessaan. "Sano hðnelle, hyvð Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "ettð jos minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minð, etten tarvitsisi jðttðð tðtð kammaria, joka kerran on minulle sallittu." "Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona kummastellen. "Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja nðytti veistð. "Jumala palkitkoon sinulle tðmðn lahjan, hyvð, onneton ystðvðni!" "Pelastakoon se teidðt minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi Appellona nostaen rukoilevat kðtensð taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo neitiseni, pitðð teidðn olla varovainen kuoleman pistoa tehdessðnne, ja jos se on tarpeesen, niin tðhdðtkðð se sitte ennen hðnen mustaan sydðmeensð, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkð ei olisi pakokaan sillð hetkellð mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan ly—dð ja me voisimme anastaa hðnen avaimensa, erittðinkin sen, jolla avataan jðrvelle menevð salaovi. Meidðn tðytyisi uskaltaa mennð hienolle jððlle ja kðtkeð itsemme Jumalan avulla tiheððn metsððn, jos vaikka tulisimme nðlkðisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltðni, vaan sðrjetystð sydðmestð, jonka se rietas teeskentelið on murtanut." "Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun kðteni ry—stðð hðnen henkeðnsð. Minun tðytyisi ijankaikkisesti katua, ettð olisin saattanut hðnen pois maailmasta kaikilla synneillðnsð kuormitettuna. Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, ettð tðydyn kðyttðð sitð murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle voimaa survaista se omaan rintaani, ettð minð puhtaana ja viattomana voisin notkistaa polviani Hðnen istuimensa edessð ja tavata kunnioitetun ðitini taivaassa. O, ðitini!" jatkoi hðn ja vððnteli itkien kauniita kðsiðnsð, "jos tietðisit onnettoman tyttðresi kohtalon, niin sinð tuskasta kððntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedðn, miksi Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tyk—: siksi ettei tulisi Signesi ððrett—mðn surkeuden todistajaksi!" "Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minð kuulen jonkun tulevan. Se on hðn." "Mitð minð nðen? Tek— uitte kyynelissð? Ah, se vaivaa minua sanomattomasti. Rohkaiskaa itseðnne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund teeskennellyllð lempeydellð sisðlle astuessaan ja verkalleen lðhetessððn itkevðð, joka yhð piti silmiðnsð taivasta kohden. "Minun tuloniko teitð niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minð taivaan ja kaikkein sen pyhien kautta, ettð sitð tuntoa minð toivoin kaikkein vðhimmin teissð herðttðvðni. Nðytðnk— minð niin peljðttðvðltð? Ja luuletteko, ettei syvimmðn kunnioituksen elðhyttðmð sydðn teidðn viehðttðvððn sukupuoleenne voi sykkið munkkikaapunkin alla?" Samassa antoi hðn Appellonalle salaisen merkin, ja hðn lðheni ovea, vaikka verkalleen. "En tiedð, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kððntðen silmðnsð lattiaan; mutta nðhtyðnsð Appellonan menevðn ovelle, huusi hðn kovasti: "Ole tððllð, Appellona, elðkð jðtð minua! Minð voin pahoin! Eik— ole totta, kunnioitettava herra abbotti, ettð te olette antaneet hðnen minua passaamaan? Ettehðn siis varmaankaan salli, ettð hðn jðttðð minun, erittðinkin niin kauan kun olen kipeð, ja nyt tunnenkin itseni oikein pahoin semmoiseksi!" "Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, sððlivðsti katsahtaen, ja kðski Appellonan olemaan siellð. "Teidðn tahtonne yksinððn on hðnen lakinsa, ja minun -- sen vakuutan teille taivaan kautta -- minun korkein onneni on totella kðskyjðnne ja tðyttðð jokaisen toiveenne. O, kuinka se koski minuun, kun minð meidðn hurskaalta kunnioitettavalta arkkipispaltamme sain kðskyn tuoda teidðt tðnne. Sitð tðytyi minun totella; mutta elkðð sentððn luulko, ettð te olette missððn vankeudessa. Tððllð saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja jos olisi minun vallassani, niin vannon minð teille kaiken sen kautta, mitð minulla on pyhðð taivaassa ja maan pððllð: vielð tðnðpðivðnð veisin minð teidðt takaisin isðnne linnaan, sillð hðn oli minun paras ystðvðni. Kuinka suuresti minð hðntð rakastan, huomaatte te siitð, ettð minð toimitin hðnelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun te saitte hðnen armahtamisensa kuninkaalta." "Se olisi tullut minulle kyllð kalliiksi," jatkoi Sigismund teeskennellyllð avosydðmellisyydellð, "jos arkkipispa olisi siitð tiedon saanut, mutta sydðn tahtoo my—s vaatimuksiansa tðytðnt——n. Vðhð ennen minun matkalle lðht—ðni, kun minð olin valmistanut kaikki hðnen pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hðn polviani ja jðtti teidðt, hðnen suuresti rakastetun tyttðrensð, minun erityiseen huolenpitooni ja hoitooni." "Ehkð minð mielellðni tahtoisin uskoa teidðn kertomustanne," vastasi Signe vðhin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, ettð minð epðilen sitð koska te ette ole antaneet minulle mitððn muuta todistusta siitð, kuin ettð salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen." "En minð, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta. "Johan minð teille sanoin, kenen kðskystð minun piti tðyttðð tðmð surullinen velvollisuus ja anastaa teidðn kaunis persoonanne. Niin pitkðlle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta nðiden muurien sisðllð on minulla valta kðskeð, ja teidðn ei pidð koskaan tððllð puuttuman sitð huomiota ja kunnioitusta, jota teidðn kauneutenne ja avunne ansaitsee, sillð te olette varmaan viaton. Minð uskallan sitðkin enemmðn olla siinð iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessððn ei ole maininnut teidðn rikostanne, luultavasti sentðhden, ettei vihollisenne tietðisi teitð syyttðð." "Jaa, minð olen viaton," vakuutti Signe, laskien kðtensð sydðmellensð. "jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette vakuutettu siitð, niin sallikaa minun palata jðlleen siihen paikkaan, josta minut vietiin pois. Sitte uskon, ettð te olette pelastaneet isðni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva siitð palkaksenne. Te nðytðtte my—s silloin, ettð arvolla verhootte sen sijan, johon Jumala pyhðssð kirkossansa on teidðt uskonut." "Mitð te pyydðtte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella lempeðllð kiivaudella. "Juuri sitð, joka ei ole minun vallassani my—ntðð. Miksi te muserratte minun sydðmeni sillð, ettð olen pakotettu kieltðmððn ensimðisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, ettð korkea kðsi ohjaa teidðn onneanne, sillð, niinkuin olette kuulleet, on teidðn vangitsemis kðskynne Lundin arkkipispan omakðtisesti kirjoittama, ja minð olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidðn tðytyy pitðð minua sokeana vðlikappaleena arkkipispan kðessð. Mutta eihðn vaan olisi yksi tahi toinen pyhðð uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne kðsiin teitð vastaan? Minð olen teidðn todellinen ystðvðnne, ja, mikð vielð enempi on, olen teillð isðn sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle. Haavan parantamiseksi pitðð ensin tðydellisesti tietðð sen tila. Miettikðð siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydðmenne minun polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitð. Sitte tiedðn, mitð keinoja minun on kðyttðminen teidðn pelastukseksenne, ja mikððn, sen vannon, ei saa jððdð minulta koettamatta, saadakseni pian avata teille pyhðn inkvisitionin portit ja antaa teidðt jðlleen maailmaan, jonka kaunein koriste te olette, sekð yhdelle nuorukaiselle, joka odottaa korkeinta autuuttansa teidðn sylissðnne ja joka -- -- --" "Herra Abbotti," keskeytti Signe, kððntyen poispðin, vðlttððksensð hðnen haureellisia silmðyksiðnsð, "te kuvailette liian elðvðsti minun elðmðni yhtð aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule. Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tðhden kokonaan sen aineen, mistð puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa minun siis vakuuttaa teille, ettð vaikka minð ihmisenð en voi tuntea itseðni vapaaksi synnistð, uskallan minð kuitenkin vapisematta antaa Jumalan katsoa sydðmeeni, eikð koskaan -- sen minð vannon Ijankaikkisen ja Hðnen lðsnð-olonsa kautta -- ei koskaan saa viettelys, pahe, paha esimerkki eikð edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua poikkeamaan hyvðin avujen tieltð. Tðssð aikomuksessa on Laupias minua tðhðn asti vahvistanut, ja siihen hðn suokoon vast'edeskin armonsa! Mitð on paheiden inholla raskautettu elðmð. Se on tuhannenlainen kuolema. Jaa," huusi hðn lðmpimðllð ihastuksella, "sinð, joka vuodatit pyhðn veresi ristillð, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmðisi eteen, ja te, herra Abbotti, saatte my—s nðhdð ettð minð voin kuolla, mutta en tehdð syntið." "Te olette pyhimys liian hyvð tðlle viheliðiselle maalle!" huusi Sigismund ja tempasi hðnen voimakkaasti syliinsð. "Takasin!" huusi Signe, ja hðnen kðtensð tavoitti veistð. "Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hðnen irti. "Se ei ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minð temmasin syliini. Teidðn hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava kunnian kruunu pððssð, seisoi edessðni. Tietðmðttðni suljin minð teidðt syliini. Ah, jospa silmðnrðpðyksenkin olisitte pidðttðneet huutoanne: takasin! Minð olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon esimakua. Taas olen minð syntisellð maalla, ja pyydðn, ettette vihastuisi siitð erhetyksestð, johon ainoasti taivas ja se palava into, jolla te vannoitte hyveestðnne, oli syynð. Totisesti pahin epðjumalan palvelia lankeaisi ristin juureen ja nðkisi taivaan avoinna, jos hðn, niinkun minð, nðkisi teidðn hengen siivillð kohoavan yli tomun maailman." Korkeasti arvoisella katseella ja ððnellð sanoi Signe hekkumoitsialle, jonka hðn nyt tðydellisesti lðpi nðki. "Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minð olen teidðn vallassanne. mutta minun vaalini on tehty. Minð voin sentðhden rauhallisesti kertoa, mitð ðsken sanoin ja minkð Jumala tuntee todeksi: Minð voin kuolla, mutta en tehdð syntið!" "Ah, kuinka tðmð teidðn puhtaasta sielustanne lðhtenyt selitys miellyttðð minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillð te olette tððllð varjeltumassa synnistð ja pesemðssð niitð pilkkuja, joita ehkð mahdollisesti on voinut tarttua teidðn hurskaasen ja kunnialliseen elðmððnne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpððn pimeyteen. Minð en tiedð teillð mitððn rikosta. Mutta pian, ehkð vielð tðnð pðivðnð, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinð teidðnkin rikoksenne mainittu, sillð," lisðsi hðn teeskennellyllð vakaisuudella; "pyhðn inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketððn viatonta syytettðð sen tuomioistuimen edessð, vielð vðhemmðn tuottaa sen vankeuksiin, ja ilman minun erinðisettð helleyttðni teihin, olisi teille tullut olopaikaksi yksi syvistð holveistamme; mutta minð annoin teille tðmðn mukavan huoneen, sillð minð luulin teitð viattomaksi, ja mikððn muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidðn tðytyy olla viaton, sillð se kivistðisi minun sieluni sisustaa, jos te -- te olette vielð niin nuori ja kaunis -- se olisi surkuteltavinta, jos -- voikaa hyvin, jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillð, niinkun sanottu on, minun pitðisi vielð tðnð pðivðnð saada teistð tietoja. Taivas suokoon, ettð ne olisivat hyvið! Mutta minð pelkððn! -- Voikaa hyvin! voikaa hyvin!" Hðn meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut hðneen, nðki perkeleellisen hymyn hðnen kasvoillansa. Heti hðnen pois mentyðnsð, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli osoittanut hðnen lðsnðollessaan, ja hðnen viimeiset sanansa vapisuttivat koko hðnen olentoansa. Hðn oli kyllð vannonut kuolla kunniaansa sðilyttððksensð, mutta hðn uskoi tekevðnsð synnin, jos hðn kuoleman kautta pelastaisi itsensð ruumiillisista tuskista, ja mitkð kauheat tuskat hðnen edessðnsð olikaan? Eik— ollut abbotin viimeiset epðselvðt sanat, ennenkun hðn huoneesta lðhti, hyvin kauhistavaiset? Onneton tytt— katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiðksensð hðneltð lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillð hðn tiesi, mikð kohtalo nyt odotti Signeð, ja hðn oli munkin viimeisessð katsahduksessa lukenut hðnen epðluulonsa, ettð Appellona oli ehkð pettðnyt hðnen. Hðn oli jo syrjððn sysðtty eikð enðð voinut mitððn, joka olisi viehðttðnyt hðntð. Hðn vapisi siis omankin kohtalonsa tðhden, sillð olihan hðn ðiti. Epðtoivossaan nuhteli hðn Signeð, ettei hðn survaissut veistð sen riettaan rintaan. Mustasukkaisuus lisðsi hðnen tuskaansa, ja hðn vannoi viimein hirmuisimman valan murhataksensa hðnen, jos hðn siitð menettðisi oman pððnsð py—velin kirveellð, tahi tðytyisi astua elðvðnð polttoroviolle. Tðmð muutoin niin hyvðnluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi hurjattareksi, ja se varmuus, joka hðnellð oli, ettð hðn, jotta abbotin rikos salassa pysyisi, oli tieltð raivattava, kypsytti hðnessð pððt—ksen, lðhettðð hðnet edellðnsð hautaan. Hðn luuli saavansa syntinsð sovitetuksi siten, ettð vapahtaisi maan tðstð perkeleen kuvasta maan pððllð. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinð, ettð koko vðest—n piti tulla saamaan kðskyjð priorilta. Tðmð lisðsi hðnen hurjaa vimmaansa, ja hðn alkoi teroittaa veistð kakluuniin ennenkun lðhti. Signe pelkðsi hðnen kiivauttaan, veti hðnen ovesta takaisin ja sanoi: "Appellona! Sinun sydðmessðsi on raskas syntikuorma; elð lisðð sitð enðð murhalla. Ajattele, ettð hðn on kuitenkin sinun syntymðtt—mðn lapsesi isð!" "Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tðmðn veitsen kðrki sattuisi hðnen mustaan sydðmeensð ja sy—ksisi hðnen ijankaikkisiin liekkiin!" Hurjana sy—ksi hðn ovesta ulos. Signe hengitti keveðmmin, kun tðmð hirveð nainen oli poissa, ja hðn rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhið, ettð he pidðttðisivðt hðnen murhaavaa kðttðnsð, jos hðn sen nostaisi uutta rikosta tehdðksensð. Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se ole vielð tðytetty," huusi hðn Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle sopiva." "Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveðstð aikeestansa. "Hðn on kypsynyt myrkky hedelmð," sanoi Appellona, "joka pitðð lopetettaman ja heitettðmðn helvetin tuleen." "Ah, jos en olisi koskaan nðhnyt sinua silmðini edessð!" valitti Signe. "Eik— minun viheliðisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vielðk— sen pitðð lisððntymðn sillð kauheudella, ettð tðydyn tietðð murhahankkeen? Minð tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitð pahanilkistð, jotta hðn vielð parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinð olet kuolemasi hetkellð kiittðvð minua siitð, ettð estin sinun vuodattamasta ihmisen verta." "No olkoon menneeksi; petð sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitð hðnen haureellisessa sylissððn!" Hðn meni ðkkið huoneesta, ja hðnen hirvittðvð naurunsa kaikui hðnen jðlessððn kðytðvðssð. "O Jumala!" huokasi Signe, "vielð eilen kiitin sinua kyynelsilmin tðstð hðdðssð osaa-ottavasta ystðvðstð, ja nyt tðnððn! -- pitððk— jokaisen kukan minun tiellðni muuttuman orjantappuraksi, lðvistððksensð minun vapisevaa sydðntðni! Yhden lohdutuksen annoit sinð minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. _Minulla ei ole rikosta_, ja sitð lohdutusta elð ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkellðni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitð kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinð siellð se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan." Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia p—ydðltð viemððn. Hðn heittðysi Signen jalkain juureen ja rukoili hðntð kyyneltensð virtaillessa antamaan anteeksi hðnen kiivautensa, joka oli hðnen ððrett—mðn kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsð eikð lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta hðntð, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hðnelle ei enðð ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kðrsivðllisenð ja my—ntyvðisenð taivahan pððt—kseen mennð kohtaloansa vastaan. "Hðn on ry—stðnyt minulta vapauden, isðn, ðidin, siskot ja ystðvðt," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikð sitoo ihmistð elðmððn ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tðmð ei ollut kylliksi tðlle villielðimelle: hðn murhasi my—skin hyveeni! Hðn tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikð edes sððstðð omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hðn saakoon elðð, ja teitð on hðnen kiittðminen hengestðnsð." Nyt heitti hðn veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ððntðnsð: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevðt hðnen rintaansa varten hiottua terðstð! Haa! Samoin pitðð my—s ijankaikkisen tulen kietoa hðnen sieluansa helvetissð! Ah, autuus on siinð ajatuksessa, ettð voisin astua helvettiin, ollakseni hðnen tuskainsa todistajana!" Nðmð viimeiset sanat olivat tuskin lðhteneet Appellonan huulilta, kun seinðssð oleva salaovi ðkkið avautui ja abbotti sy—ksi sisðlle. "Mitð!" huusi hðn hirvittðvðllð ððnellð. "Niimpð olikin minun arveluni totta. Sinð olet pettðnyt minut ja tahdot murhata minut, sinð hðvyt—n. Pietro," huusi hðn ovelta, ja italialainen py—veli astui sisðlle. Signe sðikðhti kovasti eikð voinut sietðð hðnen peloittavaa muotoansa. "Vie tðmð pahantekið," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpððn holviin, joka on ihan kððrmekuopan vieressð, pyhðn Neitsyen kappelin alla. Hðnellð on kauhea aivus pyhðð inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu hðneen ennenkun hðn survaisee vðkipuukon rintaani!" "Haa! peto!" huusi Appellona korkealla ððnellð; "minð kiroan heikkouttani, sillð sitð paitsi et sinð enðð elðisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmðstð ihmisestð. Mutta vapise kuitenkin, sinð perkele, sinð valapattoinen, lasten murhaaja, sillð taivaan koston pitðð sinut musertaman!" "Sen kððrme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjðytyy kokonaan vaikutuksestaan, sillð Pietro ei ymmðrrð yhtððn sanaa puheestasi. Mitðs siellð seisot?" huusi hðn Pietrolle, "tottele kðskyðni, tahi vapise vihani edessð!" Jalopeuran voimalla heittðysi italialainen onnettoman kimppuun ja kuletti hðnet ulos, huolimatta hðnen parkumisestaan ja vastustuksestaan. Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista! Hðn on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitð, ja veitsi tuolla tulessa on todistuksena, ettð -- -- --" "Mitð auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyðnsð, "sillð tiedðttehðn te jo kaikki? Jaa, totta on, ettð yhteen aikaan pidin minð hðnen vðhðstð viehðttðvðisyydestððn enemmðn kuin se ansaitsikaan ja tilani ankaruus my—ntðð; mutta voipiko se hupsu sentðhden vaatia, etten minð saisi katsoa muihin kun hðneen? Minð pelastin hðnen, ettei hðntð muurattu elðvðnð; voineeko mikððn uhri olla kylliksi suuri semmoisesta hyvðnteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja minð nðytðn sille hðvytt—mðlle, ettð minðkin voin rangaista. Muutamaan pðivððn pitðð hðnen -- --" "Lakatkaa," huusi Signe; "mielittek— murhata oman lapsenne? Se onneton on -- o armahtakaa sitð syntymðt—ntð! Ei, minun on mahdoton uskoa, ettð te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!" "Lopettakaamme," sanoi hðn, "tðmð puhe, joka liiaksi ahdistaa teitð, ja joka helposti voipi tehdð vahingollisen vaikutuksen teidðn terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista silmistðnne; ne himmentðvðt niiden loistetta. Suokaa minun katsella taivastani niissð. Ah, Signe, antakaa sydðmenne avautua helleyden ððnelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minð en vaiheta onneani minkððn kuninkaan kanssa maan pððllð." "Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettðvðtk— korvani minua? Te, jonka taivas on mððrðnnyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan sitð paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta huulillanne ja kiellðtte Hðnen sydðmessðnne. Ettek— siis pelkðð taivaan vihaista kostoa?" "Taivaan ensimðinen kðsky on rakkaus," sanoi Sigismund sðihkyvin silmin ja tavoitti Signen kðttð. "Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elð rohkene milloinkaan koskea minuun saastaisilla kðsillðsi, sinð hðpeðpilkku ihmisten seassa! Etk— usko, ettð Olli Akselinpojan tytðr on liian hyvð sinun portoksesi?" "Yhtð hyvðsti minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistð kuningas teidðt sðikðhdytti vðhðð ennen kun teidðt tðnne tuotiin," sanoi Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkðð olko levoton. Kyllð te tulette kesyksi, ja teidðn rakastetullenne on paikka valmiina meidðn hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken ollessa on suurin autuutenne." "Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minð en tahdo alentua puolustamaan itseðni teidðn valheellisista syyt—ksistðnne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentðhden minð voin ylvðstellð teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta." "Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitððn teiltð salannut. Se on kyllð tosi, ettð te nyt nðette minut totisessa haamussani, mutta teidðn henkenne on minun kðdessðni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettðvðksi kððrme kuoppaan. Myrkylliset kððrmeet kiertðytyvðt siellð kauniin kaulanne ympðrille ja nðlkðiset iilimadot imevðt viimeisen veripisaran rakastavasta sydðmestðnne. Ettek— vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?" "En," sanoi Signe n—yrðsti; "sillð te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekð sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidðn saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hðnen enkeleillensð." "Te lykkððtte siis minun sydðmeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmðsti. "Te valitsette hirveimmðn kuoleman sen onnen sijaan, ettð saisitte hallita tððllð minun sydðmeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minð sððlien teidðn nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eik— teidðn aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hðn, ja italialainen py—veli astui sisðlle salaovesta. Hðn kuiskutti muutamia sanoja hðnelle ja sanoi sitte merkillisellð ððnellð Signelle: "Te seuraatte heti tðtð miestð. Kun te olette hiljaa, ei hðn tee teille mitððn pahaa, ja kolmen pðivðn perðstð tulen minð kuulemaan, ettek— ole pððt—stðnne muuttaneet." "Minð olen teidðn vallassanne, ja tiedðn, ettð kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidðn sydðmellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidðn valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielð suurempi. Siihen minð toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minð kyllð menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitð osaani kaikkeen teidðn valtaanne; sillð minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidðn rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveðksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidðn sitð vastaan tulee hirmuiseksi ja nðyttðð teille helvetin avatut portit. Enkelit vievðt sieluni sinne, jossa kuolema on menettðnyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestðni, samalla kun perkele riemuitsee teidðn lopustanne." "Pois tððltð!" ðrjyi Sigismund; "kyllð sinð kerran puhut hiljaisemmalla ððnellð. Me tapaamme toisemme." Hðn viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitð ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi hðntð. "Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hðnen perððnsð; "sinun pitðð oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lðhde, on sitð paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielð viehðttðvðmmðksi! Ah, minð en tunne enðð itseðni; niin suuresti lumosi minut tyt—n suloisuus." Hðn vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitð keinoja hðn kðyttðisi Signen turmioksi, kun sattumus nðytti laatineen kaikki hðnen toivonsa mukaan; sillð vielð samana pðivðnð toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hðnen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisðnsð tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillð Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pððsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeð ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hðnen toivostansa tðmðn suhteen; he jðivðt maahan ja joutuivat siten inkvisitionin kðsiin. Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sðdettð hðnen sðrjettyyn sydðmeensð. Hðntð itseðnsð odottava kauheus ei niin sðrkenyt hðnen sieluunsa. Hðn tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillð Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut erðs hðnen entinen palveliansa, joka nðki hðnen menevðn laivaan, jonka piti viemðn hðnet Englantiin, ja tðltð sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isðnsð onnellisesta pa'osta. Tðllð ilosanomalla riensi hðn Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun hðntð kohtasi se musertava uutinen, ettð hðnen oli inkvisitioni vienyt. Hðn tuli melkein hurjaksi epðtoivosta, ja ennenkun hðnen sisðllinen myrskynsð oli jðttðnyt tilaa kylmemmðlle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hðnen itsensð kiini, kytkivðt kahleilla ja heittivðt suljettuun vaunuun sekð veivðt hðnen maan-alaiseen vankihuoneesen. Signe ei tiennyt, kuinka kauan hðn oli ollut siinð pimeðssð holvissa, johon hðn oli viety, kun Sigismund astui sisðlle lyhty kðdessð ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipðð, viinið ja hedelmið. "Se olisi kuoleman synti," sanoi hðn jonkunlaisella lempeydellð, "jos nðlðn hurja hammas kalvaisi tðtð kukoistavaa suloisuutta. Minð tuon teille sentðhden jotakin, millð voitte sðilyttðð raitista kauneuttanne, jota minð niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinððn voipi tuoda minulle taivaan maan pððllð." Signe kððnti kasvonsa seinððn pðin vastaamatta. "Eik— minun helleyteni ansaitse edes yhtð ainoaa silmðystð? Ja tahdotteko pitkittðð hy—dyt—ntð vastustustanne, kun te nyt kaikissa tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski korin hyvin kostealle kivilattialle. "Minð en sy— mitððn," sanoi Signe lujasti; "kðyttðkðð anteliaisuuttanne jossakin muussa paikassa, jossa sitð paremmin arvoksutaan." "Vai niin," vastasi Sigismund kylmðsti; "te elðtte siis tðmðn vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillð tðmð on niiden pahantekiðin viimeinen olopaikka, jotka pyhð inkvisitioni on mððrðnnyt kðrsimððn nðlkðkuoleman." "Minð en tahdo muuttaa sen mððrðystð!" sanoi Signe taas ja kððnsi kasvonsa seinððn pðin. "Elð luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos sinð sen tahdot. Jos on pakko kðyttðð vðkivaltaa, niin valetaan ravitsevaa juomaa teidðn suuhunne, jota teidðt pakoitetaan nielemððn. "Teidðn helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla yl—nkatseella itseðnsð kððntðmðttð. "Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lðmpimðsti. "Mutta me puhumme kiertelemðttð, sillð tunnemmehan me toisemme. Minð tunnustan sinulle, ettð sinun kauneutesi anasti koko minun sydðmeni jo silloin kun nðin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja ettð suurin toivoni oli saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tðmð ole siihen syynð, ettð sinð olet tððllð, vaan sinulle nðkymðt—n voima ohjaa kohtaloasi ja on peruuttamattomasti pððttðnyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minð sanon sinulle kaikki, ettð tietðsit, minkð osan minð otan kohtalossasi. Se pelðttðvð, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hðnen sanomattoman vihansa yllykkeinð sinuun on mustasukkaisuus ja pelko, sillð kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkðð menettðvðnsð valtansa hðnen sydðmensð ylitse, jos sinð tulisit hðnen kðsiinsð. Mutta anna hðnen vaan -- --" "Miksi te sanotte tðtð minulle? ja ettek— usko, ettð se on minulle yhdentekevð, kenen kðdestð minð kuoleman otan, kun minð olen mððrðtty sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta. "Kuoleman uhriksiko sinð?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet sinð liian nuori ja miellyttðvð. Sinð olet elðmðnpuu, tðynnð paratiisin hedelmið. Kuinka sððlittðvðð olisi hakata runko, ennenkun hedelmðt ovat poimitut? Minun kðdessðni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet sinð kiusallakin pelastetuksi. Tðmðn pðivðn on hurjatar mððrðnnyt sinun kuolinpðivðksesi; katso tðssð!" Hðn nðytti nyt hðnelle kirjeen, jossa Cecilia kðski hðntð viipymðttð murhauttamaan Signen, koska kuningas oli saanut tiedon hðnen viattomuudestansa siltð tyt—ltð, joka oli maannut sotamiehen puvussa sðngyssð sinð onnettomana pðivðnð, jona hðn kðvi vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli vaipunut epðtoivoon, ettei hðn voisi pelastaa hðntð inkvisitionin vallasta, koska hðn oli tullut sinne arkkipispan kðskystð. Hðn oli sentðhden lðhettðnyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hðnen vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni toimittamisessa, sillð minun onneni on vaarassa. Jos sitðpaitsi se tytt— on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hðn hyvin kuolla; sillð se mitð hðn vanhan-aikaisen kðsityksensð mukaan kutsuu hðpeðksi ja hðvðisemiseksi, odottaa hðntð kuninkaan sylissð. Kuolema sitð vastaan sðilyttðð hðnen puhtautensa, ja hðn tulee meille kiitosvelkaan. Antakaa hðnelle siis runsas satsi sitð myrkkyð, jonka minð viimein puhuessamme annoin teille, ja levittðkðð luostarissa semmoinen huhu, ettð hðn on itse ottanut siitð ja siihen asti sðilyttðnyt sitð hiuksissaan. Jos kuningas tulee hðntð ulos vaatimaan, niin antakaa hðnelle sen ruumis, ja sitte saamme nðhdð, vielðk— myrkyn vððntðmð muoto herðttðð hðnen haluansa." Signe oli sillð vðlin kððntynyt abbotiin pðin, ja vaikka hðn oli tðydellisesti valmis kuolemaan, ei hðn kuitenkaan voinut olla kauhistumatta Cecilian ilkeitð kujeita ja hðnen hyvðin avujensa pilkkaamista. Hðn katsahti tilaansa ja huomasi, miltð puolelta hðn sitð katsoikin, ainoasti kaksi pððmððrðð, joihin hðnen tiensð hðntð johti: hðvðistyksen tahi kuoleman. Pitkðn hiljaisuuden perðstð, jolloin hðn jðtti itsensð kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli hðnen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hðn askeleen lðhemmðksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensð vuotivat pitkin hðnen poskiansa. "Minð kiitðn teitð rehellisyydestðnne, jota toden totta en voinut teiltð odottaa! Tðyttðkðð Cecilia rouvan kðsky. Te teette silloin hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa Ijankaikkinen hðnen laskuunsa, eikð teidðn. Minð olen, niinkun sanotte, vielð nuori, mutta minð olen elðnyt koko ihmis-ijðn muutamissa viikoissa. Minð olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyð, ja minð suutelen sitð kðttð, joka sitð ojentaa minulle, sillð se sðrkee minun kahleeni ja antaa minulle jðlleen henkeni ja vapauteni!" Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hðnen silmðnsð seisoivat niinkun noitavoima olisi ne kiinittðnyt Signen huuliin, ja hðnen sointuvan ððnensð puhtaat kaiut saattivat hðnen sydðmensð kiivaimpaan liikuntoon; hðn seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin sy—ksi hðn Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti: "Tytt—, vaimo, enkeli taivaasta, sinð olet uudesta luonut koko olentoni! Ojenna minulle kðtesi ja johdata minua takaisin avujen tielle; sillð ei kukaan muu maailmassa voi sitð tehdð, paitsi sinð. Lumooja, teetk—s sen?" "Nouskaa yl—s!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan mððrðtyn naisen kuulla rakkauden selityksið, ja yhtð vðhðn sopii teille, kirkon palvelia, ettð semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko voivanne mennð avujen temppeliin paheiden lian lðvitse? Menkðð Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisið syntiðnne. Viettðkðð koko elðmðnne rukouksen ja hyvðin t—iden harjoituksilla. Kðrsikðð rikoksistanne tðssð maailmassa, ja minð tapaan teidðt sitte toisessa." "Ei, tððllð pitðð sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin kautta vannon: ei kukaan muu kuin minð ole milloinkaan koskettava sinun punaisia huuliasi, eikð kukaan muu kuin minð sulkeva sinua syliinsð! Jaa," karjui hðn niin ettð holvi kumisi, "minun omani pitðð sinun oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun rakastettusi sydðmen lðvitse!" Hðn meni nyt Signeð askeleen lðhemmðksi ja tavoitti hðnen kðttðnsð. Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa; hðn pakeni hðntð sentðhden niin kauas kun taisi, tavoitti veistð, jota hðn kantoi sydðmellðnsð ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdð vðkivaltaa!" Sigismundin kotkansilmðt seurasivat sitð liikettð, jonka Signe teki kðdellðnsð. Niinkun salama sy—ksi hðn Signeen kiini, kiersi kðtensð hðnen hartioidensa ympðrille, tarttui kovalla kðdellð hðnen rintaansa, ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, hðneltð ry—stetty. "En!" huusi hðn, pitðen veistð ylhððllð ilmassa. "Minð en tahdo kðyttðð vðkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitðð sinun laskeutua minun syliini. Jaa, paatunut, sinun pitðð kerjðtð minun ystðvyyttðni ja ainoasti siinð nðhdð onnesi. Sinð siis aioit ottaa henkeð itseltðsi, ja ainoasti sentðhden, ettð vðlttðisit minun syleilemistðni? Eik— se osa, jonka minð otan sinun kohtalossasi, ja se, ettð rohkenen pelastaa sinun henkesi, herðtð sinussa mitððn hyvðntahtoisuutta minua kohtaan? Kuoleman viikate on jo nostettu ly—mððn maahan sinun elðmðsi kukkaa, ja ainoasti syvimmðn petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielð saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedðtk—s siis, kiittðmðt—n, mitð minð olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydðmeni vuotaa verta vielðkin tðmðn melkein yli-ihmisellisen uhrin tðhden! Mikð ilo elðmðssð olisi isðn iloa suloisempi? Mikð nautinto voisi vastata sitð, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isðnsydðmellensð? Sðilyttððkseni minulle niin kallista henkeðsi, olen minð pakotettu ry—stðmððn itseltðni tðmðn ihanan toivon. Cecilia vaati sinun kuolemaasi. Hðn tulee parin pðivðn perðstð tðnne luostariin. Arvattavasti hðn haluaa nðhdð vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta hðn tulisi petetyksi, tðytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin -- --" "O Jumala, o armollinen isð!" huusi Signe. "Minð aavistan teidðn kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona -- --" "Kðrsii kuoleman tðnð hetkenð sinun tðhtesi!" sanoi Sigismund, antaen vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa lðpitunkevasti Signeen. "Hylky! perkele!" huusi Signe, kðtkien kasvonsa vapiseviin kðsiinsð. "Tðmðk— on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmðsti. "Sinua omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vielðpð oman lapseni murhaajaksi. Etk— ota miksikððn tðtð mittaamatonta uhria?" "En," ðrjðsi Signe. "Minð kiroon sitð ja sinua, sinð ðpðrð ihmisten seassa. Jos sinð murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkðllisillð tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vðhin sinun rikoksistasi. Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettðvðn veijarin pððtð? Eik— hðnen pahat—idensð mitta ole vielð tðyttynyt reunoja my—ten?" "Haa!" huusi Sigismund ankaralla ððnellð; "eik— mikððn voi hillitð sinun myrkyllistð kieltðsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydðntðsi?" Hðn vihelsi nyt pillillð -- Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin raskaissa kahleissa vankihuoneesen. "Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti, osoittaen Valdemaria. "Signe, minð tahdon kuolla! Elð siis osta minun henkeðni hðvðistyksellðsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita kðsiðnsð onnetonta tytt—ð kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun nuoruuden ystðvðnsð, pððsti huudon, horjui ja lankesi tunnotonna lattialle. Sigismund nosti py—rtyneen syliinsð ja otti pullon vðkevðð vðkiviinaa, jota antoi hðnen hengittðð sisððnsð. Kaiken voimansa ponnistuksella repðisi Valdemar nyt, huolimatta kahleistansa, itsensð Pietrolta irti ja heittðysi Sigismundin pððlle, eroittaaksensa hðntð Signestð. "Takaisin, munkki!" huusi hðn; "sinð olet liian saastainen tðtð pyhðð koskemaan." Samassa l—i hðn kahleillansa hðntð pððhðn, niin ettð veri virtaili alas hðnen poskiansa. "Murhaa! vðkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka Valdemar otti syliinsð, vaikka raskaat rautakahleet olivat hðnelle suureksi haitaksi. Signe aukaisi silmðnsð. Rajut tunteet, jotka virtailivat lðpi hðnen olentonsa, anastivat hðneltð puhevoiman. Valdemar painoi suutelon hðnen vaaleille huulillensa ja sulki hðnen lujasti sydðmellensð. Signe syleili rakastansa kauniilla kðsivarsillaan ja sammalsi vihdoin hiljaisella ððnellð: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme toisiamme paremmassa maailmassa." "Minð tiesin sen kyllð," riemuitsi Valdemar, "ettet sinð tahdo pelastaa minun henkeðni hðvðistyksellðsi!" Joukko munkkia ryntðsi sisðlle ja asettuivat Pietron sylissð lepððvðn verisen abbotin ympðrille, ja toinen joukko muita, vaikka vðhðn surullisesti, lðhestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla ððnellð: "Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Taivaassa taas olet syleilevð Valdemariasi! Siellð on hðn ijðti sinun!" "Ijðti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa huulille. "Miksi siellð seisotte?" ðrjðsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiððn ja viekðð hðnet jðlleen vankeuteen. Hðn on nostanut kðtensð minun pyhðð persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitðð oleman siitð rangaistuksensa. Pois hðn!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja kulettivat hðntð ovea kohden. "Sinð menet edellð, Valdemarini; mutta pian minð seuraan sinua!" sanoi Signe voimakkaasti ja riensi hðnen perðssððn. Sigismund veti hðnet takaisin ja l—i jðlleen oven kiini pois meniðin jðlestð. "Me olemme nyt yksinðmme," huusi hðn, "ja minð sanon sinulle peruuttamattoman pððt—kseni, jota ei itse helvettikððn voi purkaa: Appellona on luultavasti henkðisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian tekee vðkevðn myrkyn vaikutus hðnet aivan tuntemattomaksi. Minð kuletutan hðnen ruumiinsa tðnne, ja sinð saat hðnen paikkansa syvimmðssð holvissa, kun meillð on. Koko luostari vielðpð Ceciliakin pitðð sinut kuolleena, ja sinð huomaat sentðhden helposti, ettð minun tðytyy pitðð sinut tððllð salvattuna, niinkauan kun elðt. Jos sitð vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minð vannon sinulle pyhðsti, ettð minð tðnð silmðnrðpðyksenð lahjoitan rakastajallesi hengen ja vapauden. Sinð elðt sitte salassa minun luonani ja yhteen vuoteen saat jðlleen vapauden, jolloin voit ojentaa kðttð rakastetullesi. Jos taas yhð pitkitðt kieltðmisiðsi, niin olet elðvðnð kuollut. Sinð et nðe enðð koskaan pðivðn valoa, ja kun minð en saata uskoa tðtð tðrkeðtð salaisuutta kenellekððn muulle kuin Pietrolle, niin tðytyy sinun kuolla nðlkððn, jos hðn ja minð kuolemme ennen sinua. Sinð tiedðt nyt pððt—kseni; punnitse sitð hyvin. Yhdeksðn pðivðn perðstð tulen minð vastaustasi kuulemaan, ja -- huomaa tarkoin tðmð -- silloin sinð joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielð tðnððn tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hðn rangaistaan vððrðoppisena ja murhaajana, koska hðn karkasi minun pððlleni, niinkun tðmð vielð vaatteissani oleva veri todistaa. Minð en tahdo sinulta vastausta ennenkun yhdeksðn pðivðn perðstð. Seuraa minua nyt uuteen, ehkð ikuiseen vankeuteesi." Signe seurasi peljðttðvðð miestð, joka monen maan-alaisen kðytðvðn ja holvin kautta vei hðnen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona muutamaa minuttia ennen oli heittðnyt henkensð. Signe laskeusi polvilleen kuoleman kautta pelastetun tyt—n viereen, jonka Pietro, abbotin vihellyksellð sinne kutsuttua, kuletti pois. Hðnen perðstðnsð meni Sigismundikin sieltð ja vankihuoneen rautaovi narahti jðlleen paikalleen. "Minð olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enðð nðe Jumalan kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkðssð pimeydessð. Ne yhdeksðn pitkðð pðivðð loppuivat vihdoin, mutta eivðt olleet muuttaneet Signen pððt—stð pysyð puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hðnellð oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillð rauhallisuudella, jolla ei ole enðð mitððn pelkððmistð eikð toivomista, odotteli hðn abbotin tuloa. Hðn nðki hðnen sentðhden ilman rauhattomuutta astuvan sisðlle, lyhty kðdessðnsð. "Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhð inkvisitioni tuominnut kuolemaan, ja kiehuvata lyijyð lasketaan tipotttain hðnen pððlaellensa, kunnes hðn pitkðllisessð kidutuksessa hengðhtðð ulos kurjan sielunsa!" huusi Sigismund onnettomalle tyt—lle ja katseli tarkoin hðneen, nðhdðksensð minkð vaikutuksen tðmð kertomus tekisi hðnessð; kun Signe ainoasti kiljahti ja kðtki kasvonsa kðsiinsð, jatkoi hðn pitkðn vaitiolon perðstð, jonka ajalla hðn oli kylmðllð ilolla vahingosta katsellut hðnen ððnet—ntð epðtoivoansa: "Ennen auringon laskua pitðð hðnen kðrsið, mitð hðnen pahat ty—nsð ovat ansainneet, jos et sinð armahda hðntð. Vaikka hðn on paatunut syntinen, on hðn kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan hðnen henkeðnsð, ja minð olen luvannut pððstðð hðnen vielð tðnð pðivðnð pakenemaan, jos sinð tahdot tulla omakseni ja heti seurata minua -- --" "Sinð valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole koskaan sinua pyytðnyt. Ah, hðnen elðmðnsð tulisi hðnelle kiduttavinta kuolemaa hirmuisemmaksi jos hðn tietðisi, ettð minð olen sen ostanut hðvðistyksellðni. Herran enkelit lentelevðt hðnen ympðrillðnsð hðnen kuoleman-hetkellðnsð ja lievittðvðt hðnen tuskaansa. Hðnen on tyhjentðminen kðrsimisensð malja pohjaan asti, ja ajatus jðlleen yhdistymisemme ilosta on antava hðnelle voimaa nielemððn sen viimeisetkin pisarat sillð rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen. Minð en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minð pððsin hetkeðni, ly—k——n se tðnððn tahi sadan vuoden perðstð! Minun pððt—kseni on perðytymðt—n!" "Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinð siis ikðsi kevððnð elðvðnð haudattu. Heti levitðn minð huhun, ettð Appellona on paennut. Hðnen ruumiinsa tuodaan tðnððn rouva Cecilian nðhtðvðksi sinun nimellðsi ja sinuna haudataan teloituskentðllð, eikð kenellðkððn maan pððllð, ei edes sillð rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa pelastaa sinua." Signe lankesi polvillensa ja nosti kðtensð taivasta kohden. "Ja sinð olet perðytymðt—n pððt—ksessðsi?" kysyi abbotti. "Sinð siis tahdot, ettð lemmittysi pitðð kuoleman?" Signe viittasi hðnelle kðdellððn, ettð hðn menisi pois. "Se on siis sinun tahtosi?" ðrjðsi Sigismund. "Hðnen verensð tulkoon sinun pððllesi!" Pietro tuli nyt sisðlle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin, ja ettð hðn tahtoi viipymðttð puhutella abbottia. "Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillð viimeinen hetki hðntð pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian my—hðistð. Vastaa!" "Hðn kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epðtoivossa maahan. "Nyt sinð survaisit vðkipuukon hðnen rintaansa," kiljaisi abbotti hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi hðntð pelastaa!" Vimmattuna juoksi hðn ulos ovesta, jonka Pietro sulki hðnen jðlkeensð. "Teidðn koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme pððllð!" sanoi Sigismund Cecilialle sisðlle astuttuaan, ja painoi teeskennellyllð hurskaudella hðnen kðtensð huulillensa. "Palkkanne odottaa teitð!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja tarjosi hðnelle suunsa suudeltavaksi. "Mitð suloisempaa palkkaa enðð voin toivoa kuin tðmð on?" sanoi abbotti ja lankesi suojeliansa jalkoihin. "Ovatko molemmat jo raivatut tieltð?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia yl—s ja pyytðen hðntð ottamaan sijansa hðnen vieressððn. "Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epðilemðttð ihastuttaa teitð nðhdð tðmðn pelðtyn kilpailianne ruumista? Teidðn on silloin my—ntðminen, ettð se oli aivan vðhðinen ihanuus, joka matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidðn pitðð todistaa sanojani!" Cecilia seurasi Sigismundia erðstð salakðytðvðð. Hðn avasi vankihuoneen oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessð, joka vðkevðstð myrkystð jo oli ruvennut mðtðnemððn. Cecilia pððsti perkeleellisen naurun, nðhtyðnsð ruumiin mustan, turmellun muodon. "Nyt saa Erik rakastaa hðntð niin paljon kun haluttaa," sanoi hðn riemuiten, jðttðen abbotin kanssa kðsikðdessð holvin. "Anna raadon maata maan pððllð, kunnes hðn tulee, eikð hðn enðð kauan viipynekððn. Kentiesi hðn on tððllð ennenkun luulemmekaan, pððstððksensð rakastettunsa vapaaksi. Anna hðnen saada, mitð hðnestð on jðlellð; epðilemðttð on hðn siihen tyytyvðinen." "Teidðn tahtonne pitðð tapahtuman niin tðssð kun muissakin asioissa," vakuutti Sigismund. Hðn vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hðn selitti tarkoin kuinka vaarallinen tðmð nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillð vakuutuksella, ettei Cecilian eikð hðnen elðmðnsð olisi turvallinen niin kauan kun Valdemar hengittðð. Hðn pyysi hðntð siis viipymððn muutamia hetkið, ollaksensa hðnen kuolemansa todistajana. Cecilia my—ntyi tðhðn, mutta pyysi hðntð my—s teloitusta jouduttamaan, koska voisi tapahtua, ettð kuningas pian tulisi sinne, ja sððlivðn heikkouden puuskassa ehkð tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi vielð vaatisi toimitusta viivytettðvðksi, saadaksensa arkkipispalta hðnelle armon. "Teillð on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos antamaan kðskyð asettaa tulelle ison, lyijyllð tðytetyn sulatuspadan. Takaisin tultuansa antoi hðn valmistaa p—ydðn, ja nðytti Malagaviini, jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielð jðttðneet, maistuvan Ceciliasta hyvðltð. Markus isð, joka ðskettðin oli pððsnyt ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hðnelle tuottanut, oli p—ydðssð passarina. Hðn oli ikððn kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia nðytti antaneen hðnelle anteeksi hðnen rikoksensa ja silloin tðll—in kunnioitti hðntð armollisella hymyilyllð. Vihdoin ilmoitettiin, ettð kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljðllð vahvalla rautapatsaalla, joiden vðlille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hðnen pððhðnsð tippuessa. Sigismund iloitsi suuresti siitð, ettð nyt saisi nðyttðð Cecilialle tðtð rakennusta, jonka keksijð hðn oli, ja josta hðn toivoi ansaitsevansa hðnen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli lðsnð Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittðnyt tðtð perkeleellistð keksint—ð kaikista murhakeinoista parhaimmaksi. Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hðn voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeð nainen istui tuolille ja odotti kðrsimðtt—mðsti nðyttelyn alkamista, kun abbotti keskellð pihaa, joka oli avoin kaikille, jðrjesti teloitusvalmistuksia. Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympðrillð. Raskaat kahleet, joihin hðn oli pantu, eivðt kuitenkaan saattaneet alaspainaa hðnen voimakasta olentoansa. Arvollisella kðynnillð ja asennolla lðheni hðn kenttðð, ja hðnen kauniissa, sðihkyvissð silmissðnsð oli syvð surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti vðkevðsti moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmðt tðyttyivðt kyyneleillð siitð, ettð tðmðn juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kððntðð silmiðnsð tðstð erinomaisen kauniista miehestð, joka oli valmiina menemððn kuolemaa vastaan. Hðnen sydðmensð tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka tðytti hðnen rintansa, ilmoitti siellð olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestð, kun Valdemar oli, ei hðn ollut koskaan nðhnyt, ja ensi kerran elðmðssððn tunsi hðn itsessðnsð, mitð rakkaus oli; sillð heikkoon kuninkaasen ei hðnellð koskaan ollut mieltymystð, ja Sigismundia oli hðn aina salaisesti inhonut. Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisðlsi ne syyt—kset, ettð hðn oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkððn, sekð yrittðnyt murhaamaan hðntð, pyhðn tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hðn koki saattaa hðntð tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hðn luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, ettð hðn veisi Valdemarin rautapatsasten vðlille. "Seis!" sanoi hðn; "viipykðð vielð silmðnrðpðys! Ei, minð en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minð kolme y—tð sitte nðin unissani. Hðn oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hðnen pððllðnsð. Minð herðsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessðni tðtð ihmeellistð unta, tuli yhtðkkið huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellð paistanut, ja tðmð yliluonnollinen loiste hðikðisi silmiðni. Samassa laskeusi lðpinðkyvððn pukuun puettu enkeli sðnkyni eteen. Hðn katsoi minuun sanomattoman lempeðsti. Vihdoin alkoi hðn puhua, ja sanat soivat kun kanteleen ððnet hðnen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hðn minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillð sinð pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minð nðytin ðsken hðnen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tðmðn tekosi kautta; sillð tðstð nuorukaisesta tulee isðnmaan pelastaja ja pyhðn uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinð hðnen valittunsa!' sanoi hðn ja katosi." Sigismund nðki hyvin tarkoin tðmðn hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut hðiritð sitð. Hðn ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta hðntð; mutta sitð ei tðmð ollut huomaavinansa, vaan jatkoi: "Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidðn pyhðn uskontomme nimessð vaadin minð sentðhden tðmðn viattoman nuorukaisen vapauttamista. "Pððstettðk——n hðn heti kahleistansa ja jðtettðk——n minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hðnen viattomuudestansa ja my—ntðvðt hðnen pððsemððn vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hðn voisi tðyttðð korkean kutsumuksensa." "Pietro, pððstð hðnen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hðn Valdemarille, "tðyttðkðð pyhð tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystð pelastajattarenne jalkain juuressa." Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hðnen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hðn viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, ettð sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti hðntð puhumasta. Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hðn tahtoi kiittðð henkensð pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hðnen ððnensð, ja joka puolelta kuului: "Elðk——n hurskas Cecilia rouva! Elðk——n abbotti Sigismund! Elðk——n Valdemar Svane!" Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti hðntð. Vaikka hðn oli ennen ollut hðnelle nurjamielinen hðnen julmasta kiittðmðtt—myydestððn kasvatus-isððnsð kohtaan, ei hðn kuitenkaan voinut olla kiittðmðttð hðntð pelastuksestansa; sillð hðn oli liiaksi valistunut hetkeksikððn uskoaksensa sitð satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hðn piti niinmuodoin pelastuksensa syynð ainoasti hðnen jalomielisyytensð eikð edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytð. Samalla ei hðn kuitenkaan voinut olla hetkeðkððn ajattelematta onnetonta Signeð, ja toivon sðde alkoi syttyð hðnen sielussaan. Sigismund ei lðhtenyt Cecilian vierestð. Hðnen lðsnðolonsa tuli hðnelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hðn halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Pððstðksensð hðnestð, sanoi hðn ystðvðllisellð katsannolla: "Minð toivoisin nðhdð keksint—nne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielð voi olla jðhtynyt. Koettakaa sitð siis jollakin muulla esineellð, ettð saisin tilaisuuden ihmetellð teidðn keinoanne." Sigismund leppyi vðhðn tðstð pyynn—stð, Vaikka hðn ensin suuttui siitð, ettð Cecilia oli ry—stðnyt hðneltð uhrin, jota hðn oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hðnen onnellinen kilpailiansa. Mutta hðn lohdutti itseðnsð sillð ajatuksella, ettð mikð ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielð ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hðn, ettei hðn saisi jðttðð elðvðnð luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitððn hy—tyð valhejutustansa. "Minkð pððlle teidðn armonne kðskee meidðn lyijyð tiputtaa?" sanoi hðn; "sillð tuskin voimme sinne viedð kumpaakaan luostarin kahlekoiraa." Cecilia, joka mielellððn tahtoi Valdemarille nðyttðytyð tunteelliseksi ja hellðsydðmiseksi, vastasi: "Voittehan te ottaa yhden niitð vanhoja madonsy—mið pyhðinkuvia, joita on teidðn tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen puupððn, niin my—nnðn, ettð keksint—nne on hyvð ja Jumalan ja Hðnen pyhðn nimensð kunniaksi sovelias kðyttðð semmoisille paatuneille syntisille jotka eivðt kððnny armon oven heille vielð auki ollessa." "Teidðn tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund n—yrðllð ððnellð, ja meni toimeen panemaan hðnen kðskyðnsð. Ulos mennessðnsð kððnsihe hðn kuitenkin ja heitti varkain kieron silmðyksen Valdemariin. Tuskin oli hðn ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllð viehðttðvðllð hymyllð, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kððntyi Valdemariin ja pyysi hðntð tulemaan lðhemmðksi. Tðmð antoi hðnelle rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hðnen koko sielunsa askaroitsi, ja Cecilian sydðn sykki kovasti ilosta, kun hðn heittðysi hðnen jalkainsa eteen; sillð hðn odotti, ettð hðn alkaisi selittðð niitð tunteita, joita kiitollisuus ja hðnen kauneutensa oli hðnessð herðttðnyt. "Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hðn lðmpimðsti. "Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillð ei ole mitððn arvoa minusta, jos ette tðytð tðtð rukoustani. Minð rakastan ja rakkauteni esine on --" Cecilia punastui kovasti, sillð tðmð nuorukaisen innostus meni ylitse hðnen odotuksensa. Hðn pani sentðhden sormensa Valdemarin suulle ja pyysi hðnen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka, sekð ottamaan sijansa hðnen viereensð. "Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minð en voi viipyð, sillð se onneton, jonka edestð minð rukoilen, nððntyy inkvisitionin vankihuoneissa, ja hðntð vainoo -- -- --" "Niin vainen, te puhutte hðnestð, Olli Akselinpojan tyttðrestð?" sanoi Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettek—s tiedð, ettð hðn on kuollut?" "Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hðnet! Kuollut!" sanoi hðn taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah, miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minð olisin nyt muutoin yhdistetty hðneen taivaassa!" Pitkðn epðtoivoisen hiljaisuuden perðstð kysyi hðn taas tulisesti: "Elkðð pettðk— minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksðn pðivðð sitte suljin minð vielð hðnet syliini!" "Hðnen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitð minun ilmoitukseni totuudesta," sanoi Cecilia kylmðsti ja kððnsi hðneen selkðnsð. Markus isð tuli nyt ja kertoi, ettð kaikki oli valmiina kokeesen kiehuvalla lyijyllð sekð pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja menemððn ikkunaan. "Minð tahdon nðhdð sitð likempðð," sanoi Cecilia; "seuraa minua luostarinpihalle." Samassa otti hðn kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielett—mðksi tðstð odottamattomasta onnesta. Hðn katsoi riemuiten ympðrillensð huomataksensa, eik— Valdemar kadehtisi hðntð semmoisesta suosiosta. "Minð tahdon nðhdð hðnen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmðn sydðmen viereen, joka elðessð sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti Markuksen kðsivarteen. "Vie minut hðnen luoksensa," sanoi hðn kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missð hðn on; sillð minð tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni palauttavat hðnen elðmððn!" "Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja pððsti irti munkin kðden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin kðteen ja vei hðntð kanssansa. Cecilia katsoi epðtoivoisen nuorukaisen jðlkeen ja sanoi itseksensð: "Itkek——n nyt murheensa loppuun asti; sitð huokeamminhan tulee sitte lohdutetuksi." Hðn kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka seisoi erððllð portaalla ja heitti hiilikauhalla hiilið sen peljðttðvðn padan liekkiin. "Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata niitð levottomia ajatuksia, joita hðnen oli vaikea karkoittaa. Sigismund tuli sentðhden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi ja pððsti irti malmitapin; mutta ei yhtððn pisaraa sulaa lyijyð pudonnut. Sigismund huusi hðnelle silloin latinaksi, ettð hðn irroittaisi tappia enemmðn. Tðmð tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin muutamia pisaroita; mutta ne vieryivðt kuvan kðsivarsia alas mitððn merkkið jðttðmðttð. Sigismund suuttui, ettei hðnen keinonsa paremmin luonnistunut; mutta siihen hðn selitti syyksi, ettei kuva seisonut suorassa padan alla. Hðn kðski sentðhden Pietron panemaan uudestaan tapin kiini, ja tðmðn tehtyð meni hðn asettamaan kuvaa siihen asentoon kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen pððhðn. Tðtð tehdessððn huusi hðn Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy putoa minun pððlleni!" _Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin_. Lieneek— ollut sattumus vai kostavan Jumalan ty—, ettð padan pohja halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisðllys putosi, niinkun rankka sade, munkin pððhðn, hartioille ja rintaan, polttaen silmðnrðpðyksessð sen aivon, joka oli keksinyt tðmðn helvetillisen laitoksen. Munkit sy—ksivðt sinne, valoivat hðntð vedellð ja kokivat hðntð pelastaa mutta se oli liian my—hððn, sillð hðnen rikoksilla kuormitettu sielunsa seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessð. Tðstð tuli luostarissa sanomaton hðmmennys, Cecilia lðhetti sanan pispalle Roskildeen, ettð hðnen piti heti tuleman sinne. Hðn itse odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedð hðnet linnaansa, sillð luostari oli hðnestð tðtð nykyð tuskauttava. Tðmð ilkeð nainen, jonka parhain taipumus, lðhinnð hekkumaa ja vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hðn l—ysi kaapista abbotin huoneesta, kun Markus isð sy—ksi henget—nnð sisðlle ja huusi kiivaasti: "Jumala olkoon meidðn kanssamme, teidðn armonne, sillð kuningas tulee! Nyt juuri ajoi hðnen vaununsa luostarin ððrimðiselle pihalle." Cecilia sai tuskin kðtkeneeksi ry—stetyt kapineensa, kun kuningas tuli, seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen. Cecilia, joka ðkkið malttoi mielensð, meni kuningasta vastaan ystðvðllisesti tervehtðin, mutta johon tðmð hyvin kylmðsti vastasi, sanoen: "Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin nðyttðisi minusta paremmin sopivan teidðn harjoittaa hartauttanne nunnaluostarissa, kuin tððllð sy—tettyin ja puolihumalaisten munkkien keskellð." Markus vetðysi tðtð sanottaessa huomaamatta ovesta ulos. "Ah, korkea herrani ja ystðvðni," sanoi Cecilia teeskennellyllð liikutuksella, "tðmð luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun rippi-isðni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund, joutui ðsken uutteruutensa uhriksi vððrð-oppisten hðvittðmisessð ja ainoan autuaaksi tekevðisen katholisen uskon tðhden. Hðn voitti martyyrikruunun tððllð alhaalla, ja on jo taivaassa, pððnsð kruunattuna katoamattomalla loistolla. Hðn kuoli -- --" Kuningas oli juuri valmiina hillitsemððn Cecilian kaunopuheliaisuuden virtaa, kun Valdemar sy—ksi sisðlle. Kuningasta ja Pfaltsin kreivið huomaamatta heittðysi hðn Cecilian jalkain eteen ja huusi: "Armoa armahtamista! Te yksinððn voitte pelastaa onnettoman Signen, sillð hðn elðð vielð! Se oli vieras ruumis jota minulle nðytettiin. Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillð kuolleella oli vahva musta tukka. Signeð ei l—ydy mistððn; ei kukaan tiedð hðnestð. Vapahtakaa, pelastakaa se onneton, sillð se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan kðtkenyt hðnen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdð hðntð saastaisten himojensa uhriksi." "Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minð itse nðhnyt Signe Akselinpojan ruumiin. Hðn on myrkyttðnyt itsensð vankihuoneessa, ja hðnen itsemurhansa on jo sy—snyt hðnet ijankaikkiseen kadotukseen." "Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tðmð pergamentti pððstðð hðnen kahleensa ja jðttðð hðnet jðlleen syvðsti loukatun isðnsð syliin." "Haa!" kiljahti Cecilia, ly—den otsaansa; mutta pian malttoi hðn mielensð kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hðvitt—mðsti petetyt. Minð autan sinua hðntð etsiessð." Vimmattuna sy—ksi hðn ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin kanssa. Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja katsoivat mykkinð hðnen jðlkeensð. Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivðt hðnen sydðntðnsð. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hðnen klpailiansa. Hðn pððtti siis hðnen kuolettaa; sillð sen kautta voittaisi hðn kaikki, ja sitð paitsi kadottaisi hðn kaikki. "Ottakaa kiini tðmð hurja!" huusi hðn luostarin kokoontuneille munkeille, jotka heti piirittivðt ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui hðn Markus isðn kðteen ja huusi kovasti, vetðen esiin vðkipuukon: "Laita minulle kaikki vankilan avaimet!" Markus totteli heti; mutta pelkðsi kuitenkin jo liian pitkðlle perððn antaneensa. Hðn seurasi sentðhden vimmattua, joka aukaisi kaikki vankihuoneet, yhden toisensa perðstð, mutta heti taas ne sulki, kun nðki ne tyhjinð taikka miehið niissð olevan. Vihdoin tuli hðn siihen huoneesen, jossa pyhðn Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hðn tðhðn peljðttðvððn taideteokseen, jonka silmið huikaisevaa kauneutta vielð enemmðn lisðsi laskeuvan auringon sðteet, jotka lankesivat sen kasvoille. "Haa!" huusi hðn mielet—nnð; "tðnne se hylky on hðnet kðtkenyt! Hðn rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nðhdð, jos rukous voipi pelastaa sinua!" ja sy—ksi samassa vðkipuukolla lðpi pistðmððn luultua kilpailiatartansa. "Ah, teidðn armonne, varokaa itseðnne!" huusi Markus, joka oli pysðhtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisðlle. Mutta se oli liian my—hððn. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksðn vðkipuukkoa olivat lðvistðneet hðnen rintansa ja kylkensð. Markus kauhistui niin tavattomasti, ettð kieli alussa kielsi hðneltð palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hðnen jalkainsa eteen, sai hðn jðlleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!" Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin ja sulkisivat sisðlle, vaiko ainoasti vartioitsivat hðntð, kunnes saisivat Cecilialta toisia kðskyjð, kuulivat Markuksen hðtðhuudon, ja luulivat hðnen olevan jossakin vaarassa, pððstivðt Valdemarin irti ja kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nðhtyðnsð Cecilian kuolleena kuvan sylissð, pððstivðt he kuorossa niin kauhean huudon, ettð kuului aina kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta tulvaavaan holviin. "Menkðð tððltð, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi huomasi hirveðn nð—n, "ettei se, mitð tððllð nðette, teitð liian paljon liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinð on kaikki, mitð tarvitsette tietðð." "Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi vðkisin huoneesen. "O Jumala! minð rakastin hðntð niin suuresti," jatkoi hðn; "minð olen hðnen tðhtensð uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!" "Antakaa sen vakuutuksen, ettei hðn ollut mahdollinen mihinkððn uhriin, joita olette hðnelle tehneet, lievittðð tuskanne, ja jðttðkðð hðnen ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan yl—s luostarin keskusteluhuoneesen. Valdemar riensi nyt uudestaan sisðlle ja huusi epðtoivoisella ððnellð ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla: "Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, ettð minun onneton morsiameni on elðvðnð haudattu; sillð kun abbotti oli viimeisen kerran minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeð valitsemaan hðvðistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hðn, ettð ikuinen vankeus ja vihdoin nðlkðkuolema tulisi hðnen hirmuiseksi osaksensa, jos hðn ei heittðytyisi hðnen syliinsð. Hðn on murhattanut erððn nuoren naisen, jonka ruumiin hðn on ilmi antanut hðnen sijassaan. Pelastakaa hðnet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nðlkðkuolemasta, sillð se on vðlttðmðt—n, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missð hðn nððntyy, on kuollut!" "Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tðmð Herran palvelukseen mððrðtty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hðn kutsutti nyt vðkensð ja kðski, ettð he Valdemarin johdolla etsivðt kaikki vankihuoneet, ja sðrkisivðt niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista. Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vðhðn levðhtðmððn, koska kotimatkalle ei voitaisi lðhteð ennenkun seuraavana pðivðnð sen hðmmennyksen tðhden, mikð luostarissa oli, ja joka viipymðttð vaati pispa J—ns Antinpojan lðsnðoloa. Sillð vðlin riensi Kristoffer alas holviin auttamaan Valdemaria etsimisessð. Markus isð ja kaksi muuta munkkia kantoivat heidðn edellðnsð suuria palavia vaksikynttil—itð heidðn tiensð valaisemiseksi. Hyvðntahtoinen prinssi kðski koota kaikki vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, ettð he seuraavana pðivðnð saisivat vapautensa jðlleen, kun kuningas pispan lðsnðollessa olisi tutkinut heidðn asiansa. Etsijðt tekivðt koko y—n turhaan ty—tð. Suuria muuria ja holvia, joiden sisðlle he arvelivat Signen salvatuksi, sðrjettiin turhaan. Ainoa, joka mahdollisesti tietðisi hðnen olopaikkansa, oli italialainen py—veli; mutta hðn oli paennut, pelðten joutuvansa edesvastaukseen abbotin kuolemasta. Onnettoman pelastus nðytti siis mahdottomalta, ja Valdemar vaipui syvimpððn epðtoivoon. Aikaisin aamulla astui sisðlle luostarin portinvartia ja ilmoitti kuninkaalle, ettð Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin kihlattu, joka edellisenð iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt seuruenensa matkusti Sor—n ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa olevan luostarissa, sekð pyysi sentðhden suosiota, saadaksensa tulla tervehtðmððn kuningasta ja prinssið ynnð vastaanottamaan kuninkaan kðskyð hðnen oloonsa Tanskassa. Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka seurassa oli monta naista ja erðs musta hovipoika. Nuoruuden ja kauneuden ylintð loistoa sðteillen tervehti hðn kunnioittamuksella kuningasta ja hðnen taivahan siniset silmðnsð katsoivat lempeðsti Kristofferin majesteetillistð olentoa. Kuningas tarjosi prinsessalle kðsivartensa eikð voinut kððntðð leimuavaa katsettansa hðnen viehðttðvðstð muodostansa. Hðn vei hðnen luostariin ja pyysi hðntð istumaan viereensð. "Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleðllð ððnellð, joka vastustamattomasti meni hðnen sydðmeensð. "Suokaa minun heittðytyð teidðn jalkainne eteen, sillð siinð on rukoilian paikka. Ehkð tuntematon teidðn majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne, rohkenen minð kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka tðyttðminen on erittðin tðrkeð sydðmelleni." "Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystðvðllisesti hymyillen. "Mitð niin kaunis suu pyytðð, ei minulla varmaankaan ole kykyð kieltðð." "Minð kiitðn, teidðn majesteettinne," sanoi Dorothea lðmpimðsti, "ja muistan teidðn armoanne niin kauan kun elðn. Kuulkaa siis, mimmoinen oli rukoukseni. Te tiedðtte, prinssini, ettð minð ðskettðin olin Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut minulle paljon hyvðð, sekð tahtoi nðhdð minua ennenkun teille ilmoitan itseni. Sinð pðivðnð, jona minð ðitini kanssa menin laivalle, jonka piti viemðn meitð Hamburgiin, missð isðni halusi tavata meitð, tðydyimme vðhðn viipyð satamassa toisen laivan tðhden, joka juuri silloin tuli. Maalle tulevissa oli erðs vanha kunnioitettava mies ja nuori poika, jotka erittðin herðttivðt huomiomme; sillð niin pian kun olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat kðtensð taivasta kohden ja pitivðt pitkðn hiljaisen rukouksen. -- 'Ei, minð en erehdy,' sanoi ðitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isðni hovissa.' -- Kun hðn rukouksensa lopetettua nousi yl—s, kutsutti ðitini hðnet luoksensa, ja me saimme tietðð hðneltð sen kauhean kohtalon, josta hðn on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensð paolla. 'Ensimðinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi ðitini hartaalla liikutuksella, 'pitðð oleman tðmðn rehellisen miehen armoittaminen, jotta hðn saisi palata jðlleen perheensð helmaan. Olkaa levollinen,' sanoi hðn Akselinpojalle, 'minun tyttðreni matkustaa teidðn syntymðmaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minð toivon, ettð hðn siellð voipi olla teille hy—dyllinen.'" "Hðn oli jo saanut armon, ennenkun minð tiesin, ettð hðn oli paennutkaan," sanoi Erik, "ja hðn saa turvallisesti palata takaisin." "Minun rukoukseni ei ole vielð lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti kun jalkani maalle astuin teidðn valtakunnassanne, sain sen surkuteltavan tiedon, ettð sen niin kovin loukatun miehen tytðr ja kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle miehelle lapsensa takaisin, ja hðnen, heidðn ja minun ikuinen siunaukseni tulee hyvðntekonne palkinnoksi." "O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella ððnellð; "minð olen hyvin onneton, etten voi tðyttðð rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllð itse pahan-elkisen oma kðsi irtipððstðnyt, mutta Signe, tðmð kaunis oivallinen olento, on kadonnut maan pððltð. Tðmð pergamentti, johon sekð minð ettð arkkipispa on allekirjoittanut, pððstðð hðnet jðlleen maailmaan niin pian kun hðnen olopaikkansa l—ydetððn; sitð olemme kuitenkin turhaan hakeneet ja sentðhden hy—dytt—mðsti sðrkeneet monta holvia ja ovea. Meillð on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut varmuudeksi, ettð se onneton on elðvðnð haudattu tahi kðtketty johonkin sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedð." Kuninkaan tðtð kertoessa pððsti prinsessan musta hovipoika tuskanhuudon, ja sy—ksi ulos ovesta. Dorothean lempeðt silmðt tulivat kyyneleitð tðyteen Signen surkeasta kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hðnelle kaikki ne hirveðt tapaukset, jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikð salannut -- mikð my—s ei ollut prinsessalle tietðmðt—intð -- heikkouttansa Cecilian suhteen, jonka neuvosta tðmð kauhistava inkvisitioni oli maahan tuotu. Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hðnen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestð Signeen, ja tðmð yhtð terðvðsilmðinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman tyt—n pelastamiseksi hðnen vðijymisiltððn, jos hðn l—ytyisi. Kuninkaan kðskystð haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja pispa pððttivðt, ettð inkvisitioni vast'edes pidettðisiin ainoasti Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynn—stð saivat kaikki vangit vapautensa, paitsi erðs murhamies ja kirkonvaras. J—ns Antinpoika iloitsi sydðmellisesti siitð, ettð molemmat hðnen kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat poissa, vaikka hðn tekeysi hyvin surulliseksi heidðn kuolemastansa, ja kðski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidðn edesmenneen abbottinsa sielun levoksi. "Minun rukoukseni ei vielð olisi loppunut teidðn majesteetillenne," sanoi prinsessa, kun kuningas oli pððttðnyt keskustelunsa pispan kanssa. "Suokaa siis minun -- --" "Mitð te pyydðtte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidðn kauniista sydðmestðnne, ja minð voin siis jo edeltðpðin my—ntðð rukouksenne. Mainitkaa se ainoasti." "Jos Olli Akselinpojan tytðr tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hðnet minun omakseni, ja ettð minð rajoittamatta saan hallita hðnen kohtaloansa?" "Suon," sanoi kuningas, vaikka vðhðn vastenmielisesti; "hðn olkoon teidðn omanne." "Ottakaa vastaan minun kiitokseni ððrett—mðstð armostanne!" sanoi prinsessa, aikoen suudella Erikin kðttð. Tðmð sulki kuitenkin hðnet syliinsð, painoi muiskun hðnen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitðð tuleman minun kansani suojelushengeksi!" Ovi temmattiin nyt vðkirynnðk—llð selðlleen, ja Valdemar, sekð prinsessan musta hovipoika astuivat sisðlle, kantaen kðsissððn py—rtynyttð tytt—ð -- se oli Signe. "Tðssð tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa avulla Signen kuninkaan sðnkyyn. Hðn viittasi, ja kuningas sekð Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lðhtivðt huoneesta. Prinsessa hieroi py—rtyneen kulmia virkistðvðllð palsamilla, ja vaivoin onnistui hðnen tunnin kuluttua palauttaa tðmð melkein puolikuollut henkiin. Prinsessa ihastui tðstð sanomattomasti ja painoi suunsa hðnen vaaleille huulillensa. "Missð minð olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla ððnellð, katsoen kummastuksella prinsessaan. "Sinð olet vapaudessa ja hellðn ystðvðsi turvassa!" sanoi lempeð Dorothea ja laski kðtensð Signen kylmðlle otsalle. "Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka sðrki sen kauhean rautaoven, mikð sulki minulle mððrðttyð ikuista hautaa?" kysyi Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympðri huonetta. "Hðn se oli," vakuutti Dorothea. "Sinð saat pian painaa hðnet sydðmellesi." "Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinð olet varmaan ihminen, sillð enkelit eivðt voi itkeð." "Minð olen sinun hyvð enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja ystðvðllisenð, "ja minð koetan varjella sinun vaellustasi maan pððllð." "Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan kðden huulillensa. Henkiin herðtetty oli nyt vðhin voimistunut, ja prinsessa antoi naistensa pukea hðnen pððllensð kullalla ommellun kalliin valkean samettileningin ja asetti itse vðlkkyvðn pððhineen hðnen tuuheaan vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellð ja ihastuksella tðtð kaunista olentoa, joka seisoi hðnen edessðnsð melkein kuninkaallisessa puvussa. Prinsessa solmisi nyt hðnen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja sanoi kummastuneelle Signelle. "Ota nðmð vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot ihastuttaa minua, niin suo, ettð tðten olen vaatettanut sinut morsiameksi. Noudanko sulhasen tðnne?" Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hðn vaipui alas suojeliansa jalkain eteen ja painoi hðnen kðtensð sydðmellensð. "Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa mielentilassa, ettei meidðn pidð jðttðð sitð kðyttðmðttð. Minð tulen pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa." Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka vastoinkðymisen orjantappuratietð oli niin odottamattomasti vienyt hðnet korkeinta autuutta kohtaamaan. Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisðlle Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekð hovipojan kanssa. Kaksi rakastunutta lankesivat kielett—minð toinen toisensa syliin, ja ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidðn sydðmensð iloisia liikutuksia. Kun heidðn ensimðinen ihastuksensa oli vðhðn hiljennyt, vei Valdemar Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella. "Kiitð henkesi pelastajaa!" sanoi hðn; "sillð ilman hðnettð olisit sinð tullut kuoleman saaliiksi. Hðn l—ysi sen salaisen holvin, johon sinut oli elðvðnð haudattu." Signe painoi sydðmellensð hovipojan kðden, jota hðnen kyyneleensð kostuttivat. Kuninkaan tulinen silmðys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen kauniisen morsiameen, ja hðnen palava kiihkonsa nðkyi selvðsti koko hðnen olennossaan. "Tðyttððk— teidðn majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi prinsessa rukoillen syvðsti liikutetulle yksivaltiaalle. "Tðytðn, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle kðsivartensa. Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessð, odottaen morsiusparia. "Ja nyt elk——n eroittako teitð muu kun kuolema!" sanoi prinsessa rakastuneille, joiden kðdet pispa yhdisti. Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka syleili Signeð ja vei sitte hðnet onnellisen sulhasensa syliin. "Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydðn minð teidðn suostumustanne, viedðkseni rouvineni ja neitoineni tðmðn teidðn armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvð ja noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidðn kuningaslinnaanne, kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa." "Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minð olen harvoin elðmðssðni ollut niin hyvðllð mielellð, kun tðnððn, ja se on teidðn ty—nne. Minun on teitð kiittðminen siitð, kun voin sanoa, ettð olen tyytyvðinen. Tarjotkaa minulle kaunis kðsivartenne; minð tahdon viedð teidðt vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan viittauksesta ratsastanut edeltðpðin. Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lðhti siitð. Vapautettuin sydðmet sykkivðt keveðmmin, kun heidðn kðrsimisensð nðk—-ala, tuo peljðttðvð luostari, katosi heidðn nðkyvistðnsð. Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon sðteet kuvastuivat jðlleen kirkkaasen jððtyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa sðihkyi kun timantti kaikkia vðrið. Koko luonto lepðsi juhlallisessa rauhassa. Se ikððnkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydðmið unhottamaan heidðn kðrsittyð kurjuuttansa. Vaunu pysðhtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa ja morsiantansa siitð ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan juhlallisesti koristettuun saliin. Tððllð lankesi hðn vielð kerran Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin hurmetuksissa, etteivðt vielð oikein tienneet, oliko tðmð nyt heille tapahtunut todellisuus, vai uni. "Ystðvðni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidðn kðttðnsð, "teidðn sydðmenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli pððnne pððllð; mutta onko niillð nyt my—s voimaa kantamaan onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitð musertamaan." "Minun sydðmeni on kovettunut vastoinkðymisessð," vakuutti Signe; "elk——n Jumala antako sen murtua my—tðkðymisessð, eikð se murrukaan, jos Hðn joskus antaa minulle isðni takaisin." "Entð sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea. "Minð olen," sanoi hðn, "ylvðstellyt kuolemalle sekð tappelu-kentðllð ettð inkvisitionin murhatuolissa. Minð olen luullut kaiken, mikð oli kallista sydðmelleni, ijðti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa ððrett—mðn tuskani. Minð olen vðkevð; sillð minun uskoni Jumalaan on jðrkðhtðmðt—n." "No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja, jonka minð toin teille muassani Englannista!" Hðn viittasi ja erðs hðnen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittðð Valdemarin ja Signen iloista hðmmðstystð, kun Olli Akselinpoika tuli sieltð ja lðheni heitð avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hðnen syliinsð. Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisðlle; mutta hðn ei ollutkaan enðð musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hðnen poskillansa ja hðnen silmðnsð sðteilivðt elðvintð iloa. "Eik— teillð ole enðð minulle tilaa?" sanoi hðn ja heittðysi niiden kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter. "Hðn on minun kotkan ry—stðmð poikani! Hðntð on minun kiittðminen elðmðstðni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei hðntð olisi niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillð nyt enðð olisi isðð. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!" Signe ja Valdemar syleilivðt ilokyyneleitð vuodattaen sitð kaunista nuorukaista. Akselinpoika sulki heidðt kaikki kolme syliinsð, ja hðnen silmðnsð olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun Elisabetinsa kuvaan. Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Mðrta hoiperteli sisðlle kahden tyt—n tukemalla; heitð seurasi koko linnan vðki. Valdemar ja Signe painoivat liikutettuina tðmðn hyvðn mummon rintaansa vastaan. Kristian lðhestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hðnen kðttðnsð. Hovinaiset ja linnan vðki kuivasivat silmiðnsð. Prinsessa ojensi kðtensð siunaten jðlleen yhdistetyille; hðnen ilonsa oli taivaan enkelien ilon kaltainen. Loppu. End of Project Gutenberg's Olli Akselinpoika ja hðnen perheensð, by Joh. Wildt *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OLLI AKSELINPOIKA JA HáNEN *** ***** This file should be named 30928-8.txt or 30928-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/0/9/2/30928/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.