Nuoren Wertherin kärsimykset

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47210 *** NUOREN WERTHERIN KƒRSIMYKSET Kirj. Johann Wolfgang von Goethe Suomentanut Volter Kilpi Otava, Helsinki, 1904. _Olen huolellisesti koettanut koota mit‰ vain olen lˆyt‰nyt semmoisia, joka valaisisi onnettoman Wertherin el‰m‰‰, ja julkaisen sen nyt varmana siit‰, ett‰ sill‰ saavutan kiitollisuutenne. Ette saata olla ihailematta h‰nen hengenlahjojaan ja luonnettaan ja tuntematta mieltymyst‰ niit‰ kohtaan, eik‰ h‰nen onnettomuutensa ole j‰tt‰v‰ teit‰ kyynelettˆmiksi_. _Ja sin‰ l‰mmin sielu, joka tunnet itsess‰si samaa poltetta kuin h‰nkin, ammenna lohtua h‰nen k‰rsimyksist‰‰n ja ota kirjanen yst‰v‰ksesi, ellet omasta syyst‰si tai kohtalon vuoksi ole lˆyt‰nyt ket‰‰n l‰heisemp‰‰_. ENSIMMƒINEN KIRJA. _4 p. toukok. 1771_. Kuinka iloissani olen, ett‰ sittenkin l‰hdin! Yst‰v‰ni, ymm‰rr‰tkˆ ihmissyd‰nt‰! J‰tt‰‰ sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas, etten ikin‰ olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla iloissaan! Mutta tied‰nh‰n, sin‰ annat sen anteeksi. Kaikki muut suhteethan siell‰ olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan minunkaltaistani ihmist‰! Leonore parka! Ja kuitenkin, min‰ olen viaton. Taisinko mit‰‰n sille, ett‰ sill‰v‰lin kuin h‰nen sisarensa omituinen, oikullinen sulo vieh‰tti ja kiinnitti minua, ett‰ sill‰v‰lin tuo syd‰nraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin -- olenko niin ihan viaton sent‰‰n? Enkˆ pit‰nyt vireill‰ h‰nen tunteitansa? enkˆ itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittˆmist‰ tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meid‰t hymyilem‰‰n, niin v‰h‰n naurettavaa kuin niiss‰ olikin, enkˆ? -- Mutta mit‰ on ihminen ryhty‰kseen tuomiolle itsens‰ kanssa! Ei, t‰ss‰ t‰ytyy tapahtua k‰‰nne, min‰ lupaan sen, min‰ tahdon, oma yst‰v‰ni, en tahdo en‰‰ jamata ja jamata, kuten aina ennen, sit‰ hituista pahaa, jonka kohtalo on osalleni suonut; tahdon nauttia siit‰, mik‰ minulla on, ja mennyt olkoon mennytt‰. Olet kuin oletkin oikeassa, yst‰v‰ni, ihmisill‰ olisi paljon v‰hemm‰n k‰rsimyksi‰, elleiv‰t he -- jumala ties miksi he sellaisia ovat -- alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi niiss‰ k‰rsimyksiss‰, joita ovat kest‰neet, sen sijaan ett‰ nauttisivat tasaisesta ja tyvenest‰ nykyisyydest‰. Olethan hyv‰ ja ilmoitat ‰idilleni, ett‰ parhaimpani mukaan koetan toimittaa h‰nen asiansa ja ett‰ niin pian kuin suinkin ilmoitan h‰nelle enemm‰n siit‰. Olen tavannut t‰tinikin, eik‰ h‰n minusta l‰hesk‰‰n ollut semmoinen syˆj‰t‰r, kuin miksi h‰nt‰ kotona kuvaillaan. H‰n on vilkas ja tulinen, mutta hyv‰syd‰minen nainen. Esitin h‰nelle ‰itini valitukset perintˆosuuden johdosta, jonka h‰n on pid‰tt‰nyt; h‰n selitti minulle menettelyns‰ syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla h‰n suostuisi suorittamaan kaiken ja enemm‰nkin kuin vaadimme -- lyhyesti, en viitsi t‰ll‰ er‰‰ kirjoittaa siit‰ sen enemp‰‰, sano ‰idilleni vain, ett‰ kaikki k‰y hyvin viel‰. Ja yst‰v‰iseni, olen t‰ss‰kin v‰h‰p‰tˆisess‰ asiassa p‰‰ssyt huomaamaan, ett‰ v‰‰rink‰sitykset ja lev‰per‰isyys saavat maailmassa aikaan paljon enemm‰n pahennusta kuin viekkaus ja ilkeys. Ainakin ovat molemmat j‰lkimm‰iset paljoa harvinaisempia. Muuten viihdyn t‰‰ll‰ erinomaisesti. Yksin‰isyys t‰ss‰ paratiisillisessa ymp‰ristˆss‰ on kuin suloisin viihdytys syd‰melleni, ja nykyinen nuorekas vuodenaika l‰mmitt‰‰ ja tulvahduttaa minun useinkin kaiheksuvaa mielt‰ni. Jokainen puu ja jokainen pensas on yhten‰ kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen h‰ily‰ t‰ss‰ tuoksujen meress‰ ja el‰‰ siin‰. Kaupunki itse ei ole miellytt‰v‰, mutta ymp‰ristˆ on sen sijaan sanomattoman kaunis. T‰m‰ luonnonkauneus on saanut kreivi von M---- vainajankin perustamaan puistonsa er‰‰lle n‰ist‰ vuorenrinteist‰, jotka mit‰ ihanimmassa vaihtelussa risteilev‰t ja muodostavat armaita laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sis‰‰n astuttuansa tuntee, ettei sen pohjakaavaa ole piirt‰nyt mik‰‰n tieteellinen puutarhuri, vaan tunteellinen syd‰n, joka sen siimeksess‰ on tahtonut nauttia omaa itse‰‰n. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siin‰ rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli h‰nen lempipaikkansa ja joka nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin m‰‰rin puutarhassa; parissa p‰iv‰ss‰ olen jo voittanut puutarhurin suosion, eik‰ h‰nen tarvitse sit‰ katua. _10 p. toukok._ Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin t‰m‰ suloinen kev‰taamu, josta koko syd‰meni nauttii. Olen yksin ja iloitsen el‰m‰st‰ni t‰‰ll‰, t‰ss‰ ymp‰ristˆss‰, joka on luotu semmoisia sieluja varten kuin minun. Olen niin onnellinen, yst‰v‰ni; olen niin tulvillani levollista, rauhallista olemistuntemista, ett‰ taiteenikin k‰rsii siit‰. En osaisi nyt piirt‰‰, en vet‰isy‰k‰‰n, mutta koskaan en ole ollut suurempi maalari kuin n‰in‰ hetkin‰. Kun t‰m‰ armas laakso autereisena huuruu ymp‰rill‰ni, kun aurinko tuossa korkeana lep‰‰ t‰m‰n mets‰ni siimeksisen pimennon yll‰ ja ainoastaan jokin yksityinen s‰de murtautuu sen pyh‰ttˆˆn, ja kun min‰ t‰ss‰ makaan korkeassa heinikossa juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet monenkaltaiset ruohonkorret l‰hell‰ni maan pinnalla; kun tunnen l‰hemp‰n‰ syd‰mell‰ni tuon korsien v‰lill‰ pujotteleivan pikkumaailman, nuo lukemattomat, selitt‰m‰ttˆm‰t ja monimuotoiset madot ja itikat, ja kun tunnen l‰hell‰ni tuon Kaikkivaltiaan, joka meid‰t kaikki on luonut kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan l‰sn‰olon, jonka syliss‰ me ihanuudessa v‰rjyen i‰ti olemme ja el‰mme -- yst‰v‰ni, kun silloin silmiss‰ni h‰m‰rt‰‰ ja liikkuu, ja kun maailma ymp‰rill‰ni ja taivas lep‰‰v‰t sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa mieleni usein kaipaukseksi ja min‰ ajattelen: oi, ett‰ voisit ilmaista kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin t‰yten‰ ja niin l‰mpim‰n‰ el‰‰ sinussa, niin ett‰ heijastuisi sielusi siin‰, kuten heijastuu sielussasi ‰‰rettˆm‰n Jumalan l‰sn‰olo! -- Yst‰v‰ni, mun yst‰v‰ni. -- Mutta min‰ menehdyn, min‰ uuvun n‰iden n‰kyjeni ihanuushurmaan. _12 p. toukok._ En ymm‰rr‰, keijuvatko pett‰v‰t henget t‰m‰n seudun yll‰, vai syd‰meni l‰mmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken t‰‰ll‰ ymp‰rill‰ni niin paratiisilliseksi. T‰ss‰ on ihan edustalla er‰s kaivo, kaivo, jonka partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. -- Menet alas matalaa m‰entˆrm‰‰ ja tapaat edess‰si holvin, josta parikymment‰ porrasta johtaa alas paikalle, miss‰ kumpuaa marmorilohkelmista esiin mit‰ kirkkainta vett‰. Matala muuri, joka ylemp‰n‰ reunustaa paikkaa, korkeat puut, jotka ymp‰rill‰ varjoovat sit‰, paikan viileys, kaikessa siin‰ on jotain niin vet‰v‰‰, jotain oudon v‰risytt‰v‰‰. Ei mene p‰iv‰‰k‰‰n, etten istuisi hetkist‰ siell‰. Kaupungin tytˆt k‰yv‰t siell‰ vett‰ noutamassa, viattomin ja v‰ltt‰m‰ttˆmin toimitus maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tytt‰retkin itse tekiv‰t. Siin‰ istuissani her‰‰ mieless‰ni niin el‰v‰n‰ patriarkkojen aika, n‰en heid‰t kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekev‰t tuttavuuksiaan ja kosivat kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja l‰hteitten yll‰ liihoittelee kuin hyv‰‰ suovia haltioita. Oi, eip‰ liene helteisen kes‰p‰iv‰k‰velyn j‰lkeen saanut virkist‰‰ itse‰‰n l‰hteen viile‰ss‰ se, joka ei olisi tuntenut t‰t‰ samaa. _13 p. toukok._ Kysyt, l‰het‰tkˆ minulle t‰nne kirjani? Yst‰v‰iseni, s‰‰st‰ Herran nimess‰ minua niilt‰! En en‰‰ kaipaa johtoa ja rohkaisua ja innostuttamista; kohiseehan t‰m‰ syd‰meni jo itsess‰‰nkin tarpeeksi; tuutulaulua min‰ nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko t‰ydellisyydess‰‰n lˆyt‰nyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljenn‰nk‰‰n kiihtynytt‰ levotonta vertani lepoon, sill‰ mit‰‰n niin ep‰tasaista ja ep‰vakaista et voi lˆyt‰‰ kuin t‰m‰ syd‰meni. Mutta rakkaani! tarvitseekohan minun sanoakaan sit‰ sinulle, sinulle, joka niin usein saat k‰rsi‰ n‰hdess‰si, kuinka heitt‰ydyn tuskasta hurjailuun ja suloisesta surumielisyydest‰ turmiolliseen intohimoon. Niinp‰ hemmoittelenkin syd‰nt‰ni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa kaikkia oikkujaan. Mutta ‰l‰ puhu t‰st‰ muille; on ihmisi‰, jotka paheksuisivat minua sen takia. _15 p. toukok._ Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pit‰‰ minusta, varsinkin lapset. Kun ensin alussa menin heid‰n seuraansa ja yst‰v‰llisesti kyselin yht‰ ja toista, luulivat muutamat, ett‰ aioin tehd‰ pilaa heist‰, ja antoivat v‰listi hyvinkin tˆykeit‰ vastauksia. Se ei sent‰‰n pahoittanut mielt‰ni, tunsin vain el‰v‰sti mit‰ jo usein ennenkin olen ollut huomaavinani, ett‰ nimitt‰in muutamat s‰‰tyl‰isluokkaan kuuluvat henkilˆt aina koettavat pysytell‰ kylm‰ss‰ et‰isyydess‰ varsinaisesta rahvaasta, ik‰‰nkuin pelk‰isiv‰t kadottavansa jotakin, jos l‰henisiv‰t sit‰; sit‰paitsi on raukkoja ja ilkeit‰ irvihampaita, jotka n‰ytt‰v‰t alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sit‰ kipe‰mmin tuntea ylimielisyytt‰‰n. Tied‰nh‰n kyll‰, ettemme kaikki ole emmek‰ voi olla samanarvoisia; mutta mielest‰ni ne, jotka pit‰‰kseen arvoansa yll‰ arvelevat tarpeelliseksi pysytell‰ erill‰‰n n.s. rahvaasta, ovat aivan yht‰ raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka k‰tkeytyy vihollisensa edest‰, koska pelk‰‰ joutuvansa tappiolle. Tulin ‰sken juuri kaivolle ja tapasin siell‰ nuoren palvelustytˆn, joka oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt t‰hysteli, tulisiko ket‰‰n toveria, joka auttaisi h‰nt‰ nostamaan sit‰ p‰‰laelleen. Min‰ alas ja katsahdin h‰neen. -- Saanko auttaa, tyttˆseni? sanoin. -- H‰n lensi tulipunaiseksi. -- Eih‰n nyt, herra, sanoi h‰n. -- No kursailematta. -- H‰n j‰rjesteli kantosuojustaan ja min‰ autoin. H‰n kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita. _17 p. toukok._ Tuttavia olen saanut t‰‰ll‰ jo paljon, seuraa ei minulla sent‰‰n viel‰ ole mink‰‰nmoista. En ymm‰rr‰ mik‰ minussa niin vet‰‰ ihmisi‰ puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja j‰‰ riippumaan minuun, ja sitten on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen taipaleen yhdess‰. Jos kysyt, millaisia ihmiset t‰‰ll‰ ovat, niin minun t‰ytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen el‰‰, ja se hitunen vapautta, joka heille siit‰ liikenee, kiusaa heit‰ niin, etteiv‰t tied‰ mit‰ tehd‰ siit‰ p‰‰st‰kseen. Oi ihmist‰kin ja h‰nen tarkoitustaan! Er‰s omituisuus sent‰‰n on minusta erinomainen ihmisiss‰! Kun toisinaan saa unohtaa itsens‰ ja nauttia heid‰n mukanaan iloista, joita ihmiselle viel‰ on suotu, kun saa hyvin katetun pˆyd‰n ‰‰ress‰ huolettomasti ja hilpe‰sti lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa j‰rjest‰‰ k‰velyretki‰, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa viihdytt‰v‰sti minuun; ei sent‰‰n saa silloin johtua mieleeni, ett‰ minussa sit‰paitsi lep‰‰ niin paljon muita voimia, jotka kaikki k‰ytt‰m‰ttˆmin‰ lahovat ja joita minun huolellisesti t‰ytyy salata. Oi, semmoinen ahdistaa niin koko syd‰nt‰. -- Ja meik‰l‰isten osana on sittenkin aina tulla v‰‰rink‰sitetyiksi! Oi, ettei minulla en‰‰ ole nuoruuteni yst‰v‰t‰rt‰! oi, ett‰ ollenkaan olen tuntenutkaan h‰nt‰! -- Sanoisin silloin: houkkio sin‰ olet, etsit semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on minulla ollut h‰n, olen saanut tuntea tuon syd‰men, tuon suuren sielun, jonka rinnalla n‰ytin mieless‰ni enemm‰lt‰ kuin olinkaan, min‰ kun silloin olin kaikkea mit‰ olla voin. Hyv‰ Jumala, j‰ikˆ mit‰‰n sielussani salaan silloin? Eikˆ h‰n kirvoittanut minussa tuota ihmeellist‰ tunnetta, jolla syd‰meni syleilee koko luontoa? Koko seurustelummehan herkkyi i‰ist‰, hienointa, hennointa tunnelmaa, s‰ihkyi henkevint‰ ter‰vyytt‰, jonka joka vivahdus melkein ylimielisyyteen saakka v‰l‰hteli nerokkuutta. Ja nyt! -- Oi, vuodet, jotka h‰n oli vanhempi minua, veiv‰t h‰net, varhemmin hautaankin. En koskaan unohda h‰nt‰, en koskaan h‰nen ylev‰‰ sielunlujuuttaan, en h‰nen jumalaista nˆyr‰‰ mielenmalttiaan. Muutama p‰iv‰ sitten tulin tuttavaksi er‰‰n nuoren herra V----n kanssa; h‰n on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekev‰t varsin edullisen vaikutuksen. H‰n on vast'ik‰‰n palannut akatemioista, ei taida juuri kuvitella itse‰‰n ihan t‰ysoppineeksi, mutta arvelee sent‰‰n tiet‰v‰ns‰ enemm‰n kuin muut. Ahkera h‰n n‰kyy olleenkin, huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot n‰kyy miehell‰ olevan. Kun h‰n kuuli, ett‰ piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi merkillisyytt‰ n‰ill‰ main), tuli h‰n kohta luokseni ja lateli minulle tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'ist‰ Winckelmanniin asti, ja vakuutti minulle, ett‰ h‰n oli lukenut ihan l‰vitse Sulzerin "Teorian" ensimm‰isen osan, ja ett‰ h‰nell‰ oli hallussaan er‰s Heynen k‰sikirjoitus, joka k‰sitteli antiikin tutkimusta. Annoin h‰nen jutella ja kuuntelin. Er‰‰n toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; h‰n on er‰s perin kunnon mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina t‰‰ll‰, avomielinen, vilpitˆn ihminen. Kerrotaan ihan virkist‰v‰n sielua saada n‰hd‰ h‰nt‰ lastensa piiriss‰, joita h‰nell‰ on yhdeks‰n; h‰nen vanhimmasta tytt‰rest‰‰n varsinkin puhutaan paljon. H‰n on kutsunut minua tervehtim‰‰n itse‰‰n, ja n‰in‰ p‰ivin‰ pist‰ynkin siell‰. H‰n asuu er‰‰ss‰ ruhtinaallisessa mets‰styslinnassa, puolentoista tunnin matkan p‰‰ss‰ t‰‰lt‰, jonne h‰n on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, h‰nest‰ kun olisi ollut liian tuskallista j‰‰d‰ t‰nne kaupunkiin ja virkataloonsa. Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat ihan siet‰m‰ttˆmi‰, siet‰m‰ttˆmimpi‰ yst‰vyydenosoituksissaan. Hyv‰sti nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyv‰inen, seh‰n on ihan kertovaa laatua. _22 p. toukok._ Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmisel‰m‰ olisi ainoastaan unta, ja minussakin on t‰m‰ tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka ahtaassa piiriss‰ ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua, kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta t‰ht‰‰ vain siihen, ett‰ tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pident‰‰ t‰t‰ vaivaista olemassaoloamme, saisivat tyydytyksens‰, ja kun sitten n‰en, kuinka kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys on vain uneksuvaa, nˆyrtyv‰‰ alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa sein‰t, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat h‰nen sieluaan, kirjavilla, v‰lkkyvill‰ hahmoilla ja valoisilla n‰kˆaloilla, -- niin tuo kaikki, oi Wilhelm, lyˆ minut myk‰ksi. Min‰ vaivun itseeni takaisin ja tapaan siell‰ kokonaisen maailman! Mutta senkin enemm‰n aavistuksena ja h‰m‰r‰n‰ pyrkimyksen‰ kuin selv‰n‰ kuvana ja el‰v‰n‰ voimana. Ja silloin uiskentelee ja v‰rjyy kaikki aisteissani, ja min‰ hymyilen niin uneksuvana ymp‰rilleni maailmaan. Etteiv‰t lapset tied‰, mit‰ ja miksi he tahtovat, se nyt on perin selv‰‰ kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille, mutta ett‰ t‰ysi-ik‰isetkin harhailevat ja hapuilevat t‰‰ll‰ maanpinnalla kuin lapset eiv‰tk‰ tied‰ sen paremmin kuin n‰m‰k‰‰n mist‰ he tulevat ja minne menev‰t, ja yht‰ v‰h‰n toimivat todellisten tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdell‰ tapaa antavat makeisten ja namusten ja koivuvitsan m‰‰r‰t‰ toimintansa: sit‰ ei kukaan mielell‰‰n uskoisi, ja minusta tuntuu sent‰‰n, kuin se olisi niin silminn‰ht‰v‰‰. Myˆnn‰n kyll‰, tied‰nh‰n nimitt‰in mit‰ v‰itt‰isit t‰h‰n vastaan, myˆnn‰n mielell‰nikin, ett‰ ne ovat onnellisimpia, jotka el‰v‰t p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan, pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin ymp‰rill‰, jonne ‰iti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sit‰ suunsa t‰yteen ja huutavat: enemm‰n! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat vaivaisille pikkupyrinnˆilleen, viel‰p‰ intohimoilleenkin antaa komealta kajahtavia nimi‰ ja kuulutella niit‰ ihmiskunnalle kuin mit‰kin suurtekoja sen hyv‰ksi ja siunaukseksi. -- Onnellisia he! -- Mutta se, joka nˆyr‰n‰ huomaa, mihink‰ t‰m‰ kaikki p‰‰tyy, joka n‰kee, kuinka n‰pp‰r‰sti jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka hartaasti onnetonkin taakkoineen menn‰ laahustaa tiet‰‰n, ja kuinka kaikki yht‰ kiihke‰sti pyrkiv‰t nauttimaan t‰m‰n auringon valosta hetkenkin kauemmin -- niin, h‰n vaikenee ja muodostaa oman maailmansa itsest‰‰n, ja on h‰nkin onnellinen, koska h‰nkin on ihminen. Ja sitten, niin rajoitettu kuin onkin tilansa, el‰‰ h‰nell‰ sent‰‰n syd‰mess‰‰n aina suloinen vapaudentunto ja h‰n tiet‰‰, ett‰ h‰n, milloin vain tahtoo, voi j‰tt‰‰ t‰m‰n vankikoppinsa. _26 p. toukok._ Tunnethan ennest‰‰n tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin yst‰v‰llisen paikan ja omastun sinne ja elelen siell‰ kaikessa kodikkaassa hupaisuudessa. T‰‰ll‰kin olen keksinyt paikan, joka on miellytt‰nyt minua. Noin tunnin matkan p‰‰ss‰ kaupungista on kyl‰, jonka nimi on Wahlheim. [Lukija ‰lkˆˆn vaivautuko etsim‰‰n t‰ss‰ mainittuja paikkoja; olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuper‰isiss‰ kirjeiss‰ mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti er‰‰ll‰ kukkulalla, ja kun ylh‰‰ll‰ astelee jalkapolkua kyl‰‰ kohden, n‰kee edess‰‰n yht‰ haavaa koko laakson. Hyv‰ ravintolanem‰nt‰, joka vanhanakin viel‰ on ripe‰ ja yst‰v‰llinen, pit‰‰ tarjolla viini‰, olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sent‰‰n pari lehmusta, mitk‰ tuuheine latvoineen siimest‰v‰t pient‰ kirkon edustalla olevaa aukiota, jota ymp‰rˆi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja. Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi lˆyt‰‰ toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pˆyd‰n ja tuolin sinne ulos, juon kahvini siell‰ ja luen Homerostani. Kun er‰‰n‰ kauniina iltap‰iv‰n‰ ensimm‰ist‰ kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten alle, oli siell‰ niin yksin‰ist‰. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain er‰s noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehk‰ puolivuotiasta lasta, joka istui h‰nen edess‰‰n, jalkojensa v‰liss‰, molemmin k‰sin rintaansa vastaan, niin ett‰ pikkulapsi istui kuin nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen vilkuili ymp‰rilleen, istui h‰n ihan hiljaa. N‰ky miellytti minua: istahdin er‰‰lle auralle vastap‰‰t‰ ja rupesin suurella mielenkiinnolla piirt‰m‰‰n tuota veljellist‰ ryhm‰‰. Otin kuvaan viel‰ l‰himm‰n aidan, er‰‰n aitan oven ja muutamia s‰rkyneit‰ rattaanpyˆri‰, kaiken niinkuin ne sattuivat olemaan siin‰ toistensa takana, ja hetken kuluttua havaitsin, ett‰ olin valmistanut hyvin j‰rjestetyn ja sangen mielt‰kiinnitt‰v‰n piirroksen sepitt‰m‰tt‰ siihen mit‰‰n omastani. T‰m‰ vahvisti p‰‰tˆst‰ni vastaisuudessa aina pysy‰ luonnon pohjalla. Se yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua suureksi taiteilijaksi. Voihan esitt‰‰ monenmoista s‰‰ntˆjenkin puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin puolustukseksi. Ihminen, joka kehitt‰‰ itse‰‰n niiden mukaan, ei kyll‰ koskaan tee mit‰‰n ehdottomasti mieletˆnt‰ ja kehnoa, samoinkuin ihmisest‰, joka antaa lakien ja s‰‰dyllisyyden muovata itse‰‰n, ei koskaan voi tulla ihan siet‰m‰tˆnt‰ naapuria eik‰ mit‰‰n merkillist‰ konnaa; sit‰vastoin, sanottakoon mit‰ tahansa, todellista luonnontuntoa ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki s‰‰nnˆt sent‰‰n turmelevat! Sano sin‰, ett‰ t‰m‰ on liian jyrkk‰‰ puhetta! ett‰ s‰‰nnˆt ainoastaan rajoittavat, ainoastaan leikkelev‰t liiaksi rehottavat ryp‰leet pois j.m.s. -- Yst‰v‰ni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin rakkauden. Nuorukainen liittyy koko syd‰mell‰‰n neitoon, viett‰‰ kaiket p‰iv‰ns‰ h‰nen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa, ilmaistaksensa joka silm‰nr‰p‰ys neidille, ett‰ h‰n kokonaan antautuu ja kuuluu h‰nelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi h‰nelle: Hieno, nuori herra! On ihmisellist‰, ett‰ ihminen rakastaa, mutta sitten pit‰‰ rakastaa myˆskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit tyˆlle, lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehk‰‰ itsellenne selv‰ksi omaisuutenne suuruus, ja jos siit‰ liikenee yli v‰ltt‰m‰ttˆm‰in tarpeittenne, niin en kiell‰ teit‰ siit‰ tuolloin t‰llˆin antamasta h‰nelle lahjaa, kun ette vain tee sit‰ liian usein sanokaamme nyt esimerkiksi h‰nen syntym‰- ja nimip‰ivikseen j.n.e. -- Jos nyt nuorukainen noudattaa n‰it‰ neuvoja, niin h‰n on varsin k‰yttˆkelpoinen nuori mies, ja olisin itse ensimm‰inen neuvomaan jokaista ruhtinasta ottamaan h‰net neuvostoonsa, mutta h‰nen rakkaudestaan en menisi takuuseen enk‰ h‰nen taiteestaankaan, jos h‰n olisi taiteilija. Hyv‰t yst‰v‰t! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin j‰rkytt‰‰ teid‰n h‰mm‰styvi‰ sielujanne? -- Rakkaat yst‰v‰ni, niit‰ asuu kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia herrasmiehi‰, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat sortuisivat, ja jotka sent‰hden jo ajoissa osaavat tokeilla ja johdoilla varjella itse‰‰n tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta. _27 p. toukok._ Huomaanpa, ett‰ olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan vertauksilla ja siin‰ kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten k‰vi. Istuin ehk‰ pari tuntia siin‰ aurallani kokonaan vaipuneena taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykˆ, jotka sill‰v‰lin eiv‰t koko aikana olleet liikahtaneetkaan, h‰n tulee vasu k‰sivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sin‰ olet oikein kiltti poika. -- H‰n tervehti minua, min‰ vastasin, nousin, astuin l‰hemm‰ksi ja kysyin, oliko h‰n lasten ‰iti. H‰n vastasi myˆnt‰v‰sti, ja antaen vanhemmalle puolikkaan vehn‰kakkua k‰teen h‰n nosti pienemm‰n syliins‰ ja suuteli sit‰ kaikella ‰idin hellyydell‰. -- J‰tin, kertoi h‰n, t‰m‰n pikkuiseni Filipin huostaan ja k‰vin vanhimman poikani kanssa kaupungissa ostamassa vehn‰st‰ ja sokeria ja puuropannua. -- Tavarat n‰kyiv‰t vasussa, josta kansi oli pudonnut. -- Keit‰n Hannulleni (se oli nuorimman nimi) lient‰ illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys, rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. -- Kysyin, miss‰ t‰m‰ vanhin oli, ja h‰n enn‰tti tuskin kertoa, ett‰ poika oli j‰‰nyt niitylle juoksentelemaan er‰‰n hanhiparin per‰ss‰, kun t‰m‰ jo juosten tuli paikalle, k‰dess‰ p‰hkin‰puuraippa, jonka h‰n antoi keskimm‰iselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, ett‰ h‰n oli koulumestarin tyt‰r ja ett‰ h‰nen miehens‰ oli matkalla Sveitsiss‰ nostamassa perintˆ‰, jonka er‰s serkku oli j‰tt‰nyt j‰lkeens‰. -- Ovat yritt‰neet petkuttaa h‰nt‰, kertoi vaimo, eiv‰tk‰ ole vastanneet h‰nen kirjeisiins‰, siksi h‰n matkusti itse sinne. Ettei h‰nelle vain olisi sattunut mit‰‰n onnettomuutta, h‰n ei ole ilmoittanut mit‰‰n itsest‰‰n. -- Minun k‰vi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle roposen, nuorimmankin varalle j‰tin vaimolle kolikon, ett‰ h‰n kaupungissa k‰ydess‰‰n toisi sill‰ vehn‰skakkua pojalle keittoon, ja sitten erosimme. Kuule nyt, yst‰v‰iseni, kun mieleni j‰nnitys on ‰‰rimmill‰‰n, ja kun tuntuu kuin en en‰‰ voisi kest‰‰, niin silloin lievittyy minussa kaikki se repeily, kun saan n‰hd‰ tuollaisen olennon, joka onnellisena ja tyytyv‰isen‰ h‰‰r‰‰ ja toimii omassa pieness‰ piiriss‰‰n, joka el‰‰ p‰iv‰st‰ toiseen ja n‰kee lehtien putoilevan eik‰ siit‰ ajattele sen enemp‰‰, kuin ett‰ nyt tulee talvi. Siit‰ asti olen k‰ynyt usein siell‰. Lapset ovat jo aivan omastuneet minuun, he saavat sokeria, kun min‰ juon kahvia, ja iltaisin he saavat osansa voileiv‰st‰ni ja piim‰st‰ni. Sunnuntaisin he saavat aina roposensa, ja ellen rukoushetken j‰lkeen ole siell‰, on ravintolan em‰nn‰ll‰ m‰‰r‰ys maksaa se puolestani. Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja eritt‰inkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti heid‰n intohimonsa ja pyyteens‰ ilmenev‰t, kun sattuu tulemaan paikalle muita kyl‰n lapsia. Paljon vaivaa on minulla ollut saada ‰iti uskomaan, etteiv‰t lapset suinkaan h‰iritse herraa. _30 p. toukok._ Mit‰ ‰skett‰in puhuin maalaustaiteesta, pit‰‰ varmasti paikkansa myˆskin runouteen n‰hden; tulee vain osata ymm‰rt‰‰ ja n‰hd‰ paras ja uskaltaa lausua se, ja siin‰ onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon. Sattui minulle t‰n‰‰n kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi ihanimman idyllin; mutta mit‰ t‰ss‰ nuo runoudet, kohtaukset, idyllit! pit‰‰kˆh‰n siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yritt‰‰ k‰yd‰ luontoon k‰siksi. Jos t‰mmˆisen alun j‰lkeen odotat jotain hyvin ylev‰‰ ja suurenmoista, niin pahastipa petyt taaskin; eih‰n t‰ss‰ sen enemp‰‰ ole, er‰s maalaispoika vain, joka minussa on her‰tt‰nyt n‰in vilkasta myˆt‰tuntoa, -- kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja sin‰ taas, arvaan ma, pid‰t kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se taaskin on ja aina Wahlheim, jossa n‰it‰ kummia tapahtuu. Oli er‰s seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei oikein ollut mieleiseni, j‰in jonkin tekosyyn nojalla syrj‰‰n. Nuori talonpoikainen mies tuli silloin er‰‰st‰ l‰heisest‰ talosta ja alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirt‰nyt. Kun h‰nen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan h‰nt‰ ja tiedustelin h‰nen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle tavallisesti k‰y h‰nenkaltaistensa seurassa, yst‰viksikin. H‰n kertoi palvelevansa er‰‰n leskiem‰nn‰n luona, joka kohteli h‰nt‰ eritt‰in hyvin. H‰n puheli niin paljon em‰nn‰st‰‰n ja kiitti h‰nt‰ niin, ett‰ piankin huomasin h‰nen koko syd‰mell‰‰n ja sielullaan kiintyneen h‰neen. Em‰nt‰ ei en‰‰ ollut nuori, kertoi h‰n, ensimm‰inen miehens‰ oli ollut paha h‰nelle, eik‰ h‰n en‰‰ tahtonut menn‰ naimisiin; miehen kertomuksesta kuulsi niin selv‰sti esiin, kuinka kaunis ja suloinen em‰nt‰ oli h‰nen silmiss‰‰n ja kuinka hartaasti h‰n toivoi, ett‰ t‰m‰ valitsisi h‰net haihduttaakseen muistoa edellisen miehens‰ vioista, se kuulsi siit‰ niin el‰v‰sti, ett‰ minun pit‰isi sana sanalta toistaa h‰nen puheensa, voidaksesi oivaltaa h‰nen mieltymyksens‰, h‰nen rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat t‰ytyisi minulla olla, jotta samalla voisin el‰v‰sti kuvata sinulle h‰nen liikkeittens‰ ilmeen, h‰nen ‰‰nens‰ soinnun ja h‰nen katseensa taivaisen tulen. Ei, eiv‰t mitk‰‰n sanat voisi ilmaista sit‰ hienoa hellyytt‰, joka lep‰si koko h‰nen olentonsa ja kaikkien h‰nen liikkeittens‰ yll‰; kaikki mit‰ min‰ voisin sanoa siit‰ on vain kˆmpelˆ‰ sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua h‰nen pelkonsa, ett‰ voisin ajatella pahaa heid‰n suhteestaan ja ep‰ill‰ lesken sopivaa k‰ytˆst‰. Voin ainoastaan sisimm‰ss‰ itsess‰ni toistaa, kuinka kaunista oli, kun h‰n puhui h‰nen vartalostaan ja h‰nen kasvustaan, joka ilman nuoruuden suloakin viel‰ niin voimakkaasti kiehtoen veti h‰nt‰ puoleensa. En ole el‰iss‰ni n‰hnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa, etten ole edes uneksinut enk‰ kuvitellutkaan sit‰ noin puhtaaksi. ƒl‰ nyt toru minua, jos tunnustan, ett‰ kun ajattelen tuota viattomuutta ja totuutta, sulan palavaksi aina sisimp‰‰n sieluuni, ja ett‰ kaikkialla n‰en edess‰ni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydest‰, ja ett‰ riudun ja n‰‰nnyn, ik‰‰nkuin itse olisin sytyksiss‰ siit‰. Koetan nyt pikimmiten saada n‰hd‰ naisenkin, tai, kun oikein ajattelen, en sent‰‰n koetakaan. On parempi, ett‰ n‰en h‰net h‰nen rakastajansa silmill‰; ehk'ei h‰n n‰kyisik‰‰n omille silmilleni samanlaisena kuin h‰net nyt n‰en, ja miksi turmelisin itselt‰ni kaunista kuvaa. _16 p. kes‰k._ Miks'en kirjoita sinulle? -- Semmoistako kysyt, ja olet sent‰‰n kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sin‰kin? Pit‰isih‰n sinun arvatakin, ett‰ voin hyvin, ja viel‰p‰, ett‰ -- lyhyesti vain, olen tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin l‰helt‰ syd‰nt‰ni. Olen -- oh, enh‰n tied‰. Vaikeaksipa k‰ynee kertoa j‰rjestyksess‰ sinulle, kuinka kaikki on tapahtunut, ett‰ olen tullut tuntemaan mit‰ suloisimman olennon. Olen iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja. Enkeli! -- ƒsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikˆ niin? Ja kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka t‰ydellinen h‰n on, ja miksi h‰n on niin t‰ydellinen; lyhyesti vain, h‰n on vallannut ja vanginnut koko mieleni. Niin yksinkertainen ja niin j‰rkev‰, niin hyv‰ ja niin lujaluontoinen, sielunsa niin tyyni ja sent‰‰n niin toimelias ja todelliseen el‰m‰‰n kiintynyt. Tuo kaikki, mit‰ tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja tyhj‰‰ ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan h‰nen todellisesta itsest‰‰n. Joskus toiste -- ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa sinulle kaiken. Ellen nyt sit‰ tee, en tekisi sit‰ koskaan. Sill‰, n‰in meid‰n kesken, siit‰ kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa ollut viskaamaisillani kyn‰n k‰dest‰ni ja antamaisillani satuloida hevoseni l‰hte‰kseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla her‰tess‰ni, ett‰ t‰n‰‰n en l‰hde ratsastamaan, ja nyt sent‰‰n joka hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko viel‰ on. -- -- -- En vain saanut maltetuksi itse‰ni, minun t‰ytyi l‰hte‰ h‰nt‰ n‰kem‰‰n. T‰ss‰ nyt taas olen, Wilhelm, syˆn illallisvoileip‰‰ni ja kirjoitan sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan n‰hd‰ h‰net armasten, vilkkaitten lasten keskell‰, h‰nen kahdeksan siskoksensa keskell‰! -- Mutta jos jatkan t‰h‰n tapaan, olet lopussa yht‰ viisas kuin alussakin. Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin. Kirjoitinhan ‰skett‰in sinulle, ett‰ olin tullut tuttavaksi er‰‰n amtmanni S----n kanssa ja ett‰ h‰n kutsui minua k‰ym‰‰n luonansa erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun enk‰ ehk‰ olisi tullut k‰yneeksik‰‰n siell‰, ellen sattumalta olisi keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa. Meid‰n nuoret herrat olivat j‰rjest‰neet pienet maalaistanssiaiset, joihin min‰kin kernaasti l‰hdin. Kutsuin mukaani er‰‰n t‰k‰l‰isen neidon, hyv‰n ja siev‰n, mutta muuten v‰h‰p‰tˆisen tytˆn, ja sovimme, ett‰ ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdess‰ tanssitoverini ja h‰nen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte S----n. -- Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua mets‰‰ mets‰styslinnaa kohden. -- Varokaa rakastumasta! lis‰si serkku. -- Miksi niin? kys‰isin. -- H‰n on kihloissa jo, vastaa t‰m‰, h‰n on kihloissa er‰‰n kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla j‰rjest‰m‰ss‰ asioitaan, is‰ns‰ kun ‰skett‰in on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen er‰st‰ edullista virkapaikkaa. -- Kuuntelin tuota jotenkin v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti. Aurinko oli viel‰ noin nelj‰nnestunnin matkan p‰‰ss‰ vuoren reunalta, kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin tyynnytt‰‰ heit‰, vaikka itse‰nikin jo rupesi aavistuttamaan, ett‰ huvimme ehk‰ h‰iriytyisi. Olin astunut alas, ja palvelustyttˆ, joka tuli portille, pyysi meit‰ hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edess‰ olevia portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin n‰ky, mit‰ koskaan olen n‰hnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, er‰‰n kaunisvartaloisen, keskikokoisen tytˆn ymp‰rill‰, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan pukuun, vaaleanpunaiset nauhat k‰sivarsilla ja rinnalla. H‰nell‰ oli k‰dess‰‰n musta leip‰, ja h‰n leikkasi siit‰ jokaiselle i‰n ja ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen n‰kˆinen antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti, ensin sent‰‰n jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan pikku k‰tˆsi‰‰n ylˆs, ja l‰hti sitten illallisleipineen tyytyv‰isen‰ juosta livist‰m‰‰n pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti pihaver‰j‰lle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heid‰n Lottensa piti l‰hte‰. -- Pyyd‰n anteeksi, sanoi tyttˆ, ett‰ vaivaan teid‰t sis‰‰n ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista poissaoloni ajaksi j‰rjestelless‰ni unohtanut antaa lapsille illallisleip‰‰, eiv‰tk‰ he ota sit‰ vastaan kenelt‰k‰‰n muulta kuin minulta. -- Lausuin jonkin tyhj‰np‰iv‰isen kohteliaisuuden; koko sieluni v‰ilyi ja lep‰si h‰nen muotonsa, h‰nen ‰‰nens‰, koko h‰nen olentonsa yll‰, mutta sain aikaa sent‰‰n hiukan tointua h‰mm‰styksest‰ni, kun h‰n juoksi sis‰‰n noutamaan hansikkaitaan ja viuhkaansa. Pikkuv‰ki tarkasteli, pysytellen v‰h‰n etemp‰n‰, syrj‰st‰ minua, ja min‰ l‰hestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen lapsi. T‰m‰ vet‰ytyi poisp‰in, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta sis‰‰n ja sanoi: Louis, anna k‰tt‰ herra serkulle. Poika tekikin sen vallan uljaasti, enk‰ voinut olla suutelematta sit‰ pikku palleroista. -- Serkulle? sanoin, ojentaen k‰teni tytˆlle. Arveletteko, ett‰ ansaitsen onnen olla sukulaisenne? -- Oh, sanoi h‰n hilpe‰sti hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ik‰v‰ olisi, jos te olisitte huonoin heid‰n joukossaan. -- L‰htiess‰‰n h‰n antoi Sofielle, h‰nen j‰lkeens‰ vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle tytˆlle, toimeksi pit‰‰ huolta lapsista ja tervehti‰ is‰‰, kun h‰n palaisi ratsastusretkelt‰‰n. Lapsille h‰n m‰‰r‰si, ett‰ heid‰n tuli totella Sofieta aivan kuin t‰m‰ olisi h‰n itse, mink‰ muutamat nimenomaan lupasivatkin. Er‰s pieni pikkuviisas valkotukka sent‰‰n, noin kuusivuotias, sanoi: Mutta eth‰n se sin‰ sent‰‰n ole, Lotte; sinut me sent‰‰n mieluummin pit‰isimme. -- Molemmat vanhimmat pojat olivat kavunneet vaunuihin, ja pyynnˆst‰ni h‰n salli heid‰n seurata mukana mets‰‰n asti, jos he lupasivat olla h‰rn‰‰m‰tt‰ toisiaan ja pit‰‰ kiinni lujasti. Olimme tuskin enn‰tt‰neet istua paikoillemme ja naiset ehtineet tervehti‰ ja tehd‰ huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa, kun Lotte jo k‰ski kuskin pys‰hdytt‰‰ ja antaa veljiens‰ astua alas; n‰m‰ pyysiv‰t kerran viel‰ saada suudella h‰nt‰ k‰delle, jonka toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sill‰ hellyydell‰, joka voi olla ominaista viidentoista-ik‰isiile, toinen taas h‰t‰isesti ja huolettomasti. Lotte l‰hetti kerran viel‰ terveiset pikkuv‰elle, ja me jatkoimme matkaamme. Serkkuneitonen kys‰isi, oliko h‰n jo lukenut kirjan, jonka h‰n ‰skett‰in oli l‰hett‰nyt h‰nelle? -- En, vastasi Lotte, se ei miellyt‰ minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenk‰‰n ei ollut sen parempi. -- H‰mm‰styin, kun kysyin, mit‰ kirjoja ne olivat, ja h‰n vastasi: [Meid‰n t‰ytyy poistaa t‰m‰ kohta kirjeest‰, jottei kenell‰k‰‰n olisi syyt‰ pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle kirjailijalle jokseenkin yhdentekev‰‰, mit‰ joku yksityinen tyttˆ tai joku nuori ep‰vakaa herrasmies heist‰ sattuu ajattelemaan.] -- Minusta kuvastui kaikessa, mit‰ h‰n puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli kuin jokainen sana, mink‰ h‰n lausui, olisi levitt‰nyt h‰nen kasvoilleen yh‰ uutta suloa ja henkevyyden v‰lkett‰, ja n‰ytti kuin h‰nen kasvonsa olisivat v‰h‰n v‰li‰ selkeyneet yh‰ iloisemman tyytyv‰isiksi, kun h‰n tunsi, kuinka hyvin min‰ ymm‰rsin h‰nt‰. Kun olin nuorempi, kertoi h‰n, en pit‰nyt mist‰‰n niin kuin romaaneista. Hyv‰ Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai vet‰yty‰ jonnekin nurkkaan ja syd‰mens‰ pohjasta ottaa osaa jonkun Miss Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla viel‰kin hiukan mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin p‰‰sen kirjan pariin, niin sen pit‰‰ sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta min‰ pid‰n parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa tapahtuu samoin kuin ymp‰rill‰nikin, ja jonka kertomus kiinnitt‰‰ minua ja on yht‰ l‰hell‰ syd‰nt‰ni kuin oma kotoinen el‰m‰nikin, joka tosin ei ole mik‰‰n paratiisi, mutta yht‰ kaikki sent‰‰n sis‰lt‰‰ niin sanomattoman paljon onnea. Koetin salata liikutusta, jonka n‰m‰ sanat her‰ttiv‰t minussa. Se ei sent‰‰n kauaa onnistunut minulta: sill‰ kun kuulin, kuinka todesti h‰n sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On t‰ytynyt t‰st‰kin j‰tt‰‰ muutamain kotimaisten kirjailijain nimi‰. Ne, joille Lotte on antanut tunnustuksensa, tuntevat kyll‰ itse sen syd‰mess‰‰n, jos sattuvat lukemaan t‰m‰n kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.], -- -- jouduin ihan haltioihini, avasin h‰nelle koko syd‰meni ja vasta muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi keskusteluun, huomasin, ett‰ n‰m‰ koko ajan olivat istuneet siin‰ silm‰t sel‰ll‰‰n, ik‰‰nkuin eiv‰t olisi olleet samassa seurassakaan meid‰n kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti minuun, mutta en v‰litt‰nyt siit‰ mit‰‰n. Keskustelu k‰‰ntyi tanssiin ja siit‰ l‰htev‰‰n huviin. -- Jos tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten tied‰ mit‰‰n, joka minusta vet‰‰ vertoja tanssille. Jos joskus satun olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain ep‰vireisen klaveerini ‰‰reen ja rummutan sill‰ jonkin tanssis‰velen, ja kohta on kaikki hyvin taas. -- -- Kuinka hivelik‰‰n mielt‰ni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo el‰vin‰ v‰r‰htelev‰t huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin kuunnella niit‰ sanojakin, joita h‰n k‰ytti, kun vaivuin tuntemaan niiden ihanaa ajatussis‰llyst‰ -- voit kuvitella sen, sin‰ kun tunnet minut. Lyhyesti, kun vihdoin pys‰hdyimme juhlatalon edustalle, astuin vaunuista kuin uneksuva ja olin niin h‰ipynyt uniini t‰m‰n v‰rjyis‰n maailman keskell‰, ett‰ tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme valaistusta salista. Herra Audran ja joku N.N. -- kuka niit‰ kaikkia nimi‰ muistaa! -- jotka olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla ja ottivat naisensa hoiviinsa; min‰kin johdin omani ylˆs saliin. Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen toisensa per‰‰n kanssani tanssiin, ja kaikkein siet‰m‰ttˆmimm‰t ne juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat k‰tens‰, jotta heist‰ p‰‰si. Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli vuoromme tanssia h‰nt‰ vastaan. Tanssimassa t‰ytyy h‰net n‰hd‰! Kuule, h‰n on niin koko sielullaan ja syd‰mell‰‰n siin‰ mukana, h‰nen koko olonsa on yht‰ sopusoinnun aaltoa, h‰n on niin huoleton, niin hilpe‰n v‰litˆn, ik‰‰nkuin ei koko maailmassa olisikaan mit‰‰n muuta, ik‰‰nkuin h‰n muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mit‰‰n, ja varmaan on semmoisena hetken‰ kaikki muu maailmassa h‰vinnyt ja h‰ipynyt h‰nen tunnostaan. Pyysin h‰nt‰ toiseen kuviotanssiin, h‰n lupasi minulle kolmannen ja vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, ett‰ h‰n tanssii valssia niin ‰‰rettˆm‰n mielell‰‰n. -- T‰‰ll‰ on tapana, jatkoi h‰n, ett‰ jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdess‰, mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen, jos hiukan helpotan h‰nen velvollisuuksiaan. Teid‰n neitinne ei myˆsk‰‰n osaa eik‰ viitsi sit‰, ja huomasin angleesissa, ett‰ valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin k‰yk‰‰ pyyt‰m‰ss‰ herraltani, min‰ k‰yn samalla puhumassa neitinne kanssa. -- Annoin k‰tt‰ vahvistukseksi, ja sovimme, ett‰ h‰nen tanssijansa sill'aikaa pit‰isi seuraa minun neidilleni. Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekem‰ll‰ eri k‰denliikkeit‰ ja kierroksia. Mik‰ sulo ja mik‰ keveys h‰nen jokaisessa liikkeess‰‰n! Ja kun viimein sukelsimme valssin pyˆrteisiin ja piirit alkoivat h‰ily‰ toistensa ohitse, k‰vi tanssi aluksi kyll‰ hiukan sekavasti, ainoastaan harvat kun osasivat sit‰. Olimme niin j‰rkevi‰, ett‰ annoimme toisten ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat v‰istym‰‰n tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten er‰‰n toisen parin, Audranin ja h‰nen neitins‰ kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole tanssinut niin keve‰sti. En ollut ihminenk‰‰n en‰‰. Pit‰‰ k‰sivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella h‰nen kanssaan kuin ilman tuuli, niin ett‰ kaikki ymp‰rill‰ni h‰lveni silmist‰, ja kuitenkin -- ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin min‰ vannoin, ett‰ tyttˆ, jota min‰ rakastaisin ja joka olisi minun, ei ikin‰ saisi tanssia valssia kenenk‰‰n muun kanssa kuin minun, ei vaikka se sitten maksaisi henkeni. Sin‰ ymm‰rr‰t minua! K‰vimme muutaman vuoron salissa hiukan heng‰ht‰‰ksemme. Sitten h‰n istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka en‰‰ olivat saatavissa ja jotka olin pit‰nyt varalla meit‰ varten, maistuivat erinomaisen hyv‰lle; minua harmitti vain joka palanen, jonka h‰n kohteliaisuudesta leikkasi er‰‰lle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan viereemme. Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiri‰ ja min‰, Jumala tiet‰kˆˆn mill‰ nautintoisella hurmauksella, riipuin h‰nen k‰sivarressaan ja silmiss‰‰n, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta riemua, satuimme er‰‰n rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli kiintynyt, h‰nen yst‰v‰llisill‰ ja ei en‰‰ vallan nuorilla kasvoillaan kun oli mit‰ herttaisin ilme. H‰n hymyili Lottelle, kohotti varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimenness‰‰n merkitsev‰ll‰ ‰‰nenpainolla pari kertaa nimen Albert. Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysy‰? kys‰isin Lottelta. --- H‰nen piti juuri vastata, kun meid‰n samassa t‰ytyi erota tehd‰ksemme suuren kumarruksen ja minusta n‰ytti, kuin h‰nen otsaansa olisi varjostanut jokin ajatus, kun siin‰ kiertelimme toistemme ohitse. -- Miksi en sanoisi sit‰ teille, virkkoi h‰n ojentaessaan k‰tens‰ minulle k‰velyyn. Albert on er‰s kunnon nuorukainen, jonka kanssa min‰ olen melkein kuin kihloissa. -- T‰m‰ nyt ei ollut minulle mit‰‰n uutta (neidith‰n olivat jo matkalla kertoneet siit‰); mutta kuitenkin se oli uutta minulle, min‰ kun en viel‰ ollut ajatellut sit‰ suhteessa h‰neen, joka muutamassa hetkess‰ oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti, min‰ h‰mmennyin, menetin malttini, jouduin v‰‰rien parien joukkoon, niin ett‰ kaikki meni sekaisin ja h‰mmentyi ja tarvittiin Lotten koko mielenmaltti ja kaikki h‰nen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti saatiin j‰rjestys palautetuksi. Tanssi ei viel‰ ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut selitt‰‰ ilmanv‰l‰hdyksiksi, alkoivat kiihty‰ ja jyr‰hdykset kuulua yli soiton. Kolme naista j‰tti piirin, heid‰n kavaljeerinsa seurasivat heit‰; syntyi yleinen h‰mminki, ja soitto taukosi. On luonnollista, ett‰ kesken jotakin huvitusta ihmist‰ kohtaava onnettomuus tekee h‰neen syvemm‰n vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden t‰hden, joka astuu niin el‰v‰n‰ huomioon, osaksi ja ehk‰ enemm‰nkin siksi, ett‰ silloin olemme herkemm‰t kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme kaiken. T‰ten luulen voivani selitt‰‰ ne kummalliset h‰t‰ytyneet ilmeet, joita n‰in useiden naisten kasvoilla. Kekseli‰in kyyristyi er‰‰seen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki k‰sill‰ korvansa. Er‰s toinen polvistui h‰nen eteens‰ ja k‰tki kasvonsa h‰nen syliins‰. Kolmas tunkihe n‰iden v‰liin ja syleili onnettomuussiskojaan, silm‰t yhten‰ kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat viel‰ pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, ett‰ olisivat osanneet panna pient‰k‰‰n ten‰‰ nuorten keikailijaimme vapauksille, jotka t‰ydess‰ touhussaan sieppailivat suoraan suloisten pelonalaisten huulilta h‰t‰isi‰ rukouksia, jotka olivat tarkoitetut taivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vet‰ytyneet alas tupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun em‰nt‰mme keksi kutsua meit‰ huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin olimme siell‰, kun Lotte jo oli t‰ydess‰ toimessa j‰rjest‰m‰ss‰ tuoleja piiriin, ja kun seura h‰nen pyynnˆst‰‰n oli istuutunut, h‰n esitti jotakin leikki‰. N‰in muutamain jo, kuvitellen mieless‰‰n iloista panttileikki‰, suipistelevan huuliaan ja tyytyv‰isin‰ asettuvan mukavammin istumaan. -- Leikimme numeroa, sanoi h‰n. Kuulkaa nyt! Kierr‰n teit‰ n‰in piiriss‰ oikealta vasempaan, samalla te lausutte myˆskin piiriss‰ kukin vuorostaan numeron, joka tulee h‰nen osalleen, leikin t‰ytyy lent‰‰ nopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo v‰‰r‰n numeron, saa korvapuustin, ja niin edesp‰in tuhanteen asti. -- Nyt tuli hauskaa n‰ht‰v‰‰. Lotte astui piiri‰ k‰si ojossa. Yks', alkoi ensimm‰inen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edesp‰in. Sitten h‰n rupesi astumaan nopeammin, yh‰ nopeammin; jo sekaantui yksi, l‰iskis! korvapuusti, kesken naurua toinen l‰iskis! ja nopeammin, nopeammin vain. Min‰kin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi riemukseni huomaavinani, ett‰ ne olivat lujemmat kuin toisille annetut. Ennenkuin viel‰ oli p‰‰styk‰‰n tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen nauruun ja h‰lin‰‰n. Tuttavammat vetiv‰t toisiaan syrj‰‰n, rajuilma oli ohitse, ja min‰ seurasin Lottea saliin. Menness‰mme h‰n sanoi: Korvapuustit ovat saaneet heid‰t unohtamaan sek‰ ilman ett‰ muun! -- En osannut vastata mit‰‰n. -- Min‰ itse pelk‰sin melkein pahimmin, jatkoi h‰n, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko pelkoni. -- Astuimme ikkunan ‰‰reen. Et‰‰mp‰n‰ jyr‰hteli viel‰, vieno sade suhisi maahan, ja ilman virkist‰v‰ tuoksu leyhyi niin l‰mpim‰n t‰ytel‰isen‰ vastaamme. H‰n nojasi kyyn‰rp‰ihins‰, katseensa h‰ilyi yli seudun, h‰n kohotti silm‰ns‰ taivasta kohden, h‰n katsahti minuun, h‰nen silm‰ns‰ vettyiv‰t, h‰n laski k‰tens‰ k‰delleni ja sanoi: Klopstock! -- Muistin kohta sen ihanan oodin, jota h‰n tarkoitti, ja hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka t‰m‰ sana vuodatti ylitseni. En kest‰nyt en‰‰, kumarruin h‰nen k‰tt‰ns‰ kohden ja suutelin sit‰ silm‰ni sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas h‰nen silmiins‰. -- Ylev‰ runoilija, olisit n‰hnyt sen jumaloinnin, joka ilmeni tuossa katseessa, ja min‰, oi etten t‰m‰n j‰lkeen en‰‰ ikin‰ saisi kuulla mainittavan nime‰si, jota niin usein lausutaan turhaan. _19 p. kes‰k._ En en‰‰ muista, mihin viimeksi enn‰tin kertomuksessani; sen vain tied‰n, ett‰ kello oli kaksi, kun menin levolle, ja ett‰ jos, sen sijaan ett‰ kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehk‰ laverrellut aamuun asti. En viel‰ kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en t‰n‰‰nk‰‰n joutaisi kirjoittaa siit‰. Oli ihanin auringonnousu! Mets‰ pisarteli ja nurmikot v‰lkkyiv‰t raikkaina ymp‰rill‰. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi, tahdoinko seurata heid‰n esimerkki‰‰n, h‰nest‰ ei tarvitsisi v‰litt‰‰. -- Niin kauan kuin nuo silm‰t ovat avoimina, sanoin katsoen h‰nt‰ silm‰st‰ silm‰‰n, ei ole vaaraa. -- Kestimmekin molemmat h‰nen portilleen saakka, jonka er‰s palvelustyttˆ varovasti aukaisi ja samalla vakuutti h‰nen kysymyksiins‰, ett‰ is‰ ja lapset voivat hyvin ja nukkuivat kaikki viel‰. Erotessani pyysin, ett‰ samana p‰iv‰n‰ viel‰ saisin k‰yd‰ tervehtim‰ss‰ h‰nt‰; h‰n antoi luvan ja min‰ k‰vin, ja siit‰ p‰iv‰st‰ l‰htien toimittakoot aurinko, kuu ja t‰hdet rauhassa teht‰vi‰‰n, en tied‰ p‰iv‰st‰ enk‰ yˆst‰, ja koko maailma h‰ipyy ymp‰rilt‰ni. _21 p. kes‰k._ Viet‰n p‰ivi‰ niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa autuailleen; ja minusta tulkoon mit‰ tulleekin ja k‰ykˆˆn minulle kuinka k‰yneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten ole saanut nauttia el‰m‰n iloista, el‰m‰n puhtaimmista iloista. -- Tunnethan Wahlheimini; siell‰ olen ihan kotonani, sielt‰ on minulla vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siell‰ nautin itse‰ni, siell‰ nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu. Kun valitsin Wahlheimin k‰velyjeni p‰‰m‰‰r‰ksi, enp‰ silloin aavistanut, ett‰ se oli niin l‰hell‰ taivasta! Kuinka usein olin pitemmill‰ k‰velyill‰ni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista virran ylitse t‰hystellyt tuota mets‰styslinnaa kohden, joka nyt sulkee sis‰‰ns‰ kaikki toiveeni! Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen pyrkimyst‰ laajentamaan ja levitt‰m‰‰n vaikutusalaansa, kuinka h‰n kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut myˆskin sit‰ sis‰ist‰ vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa h‰net tahdottomana luisumaan tottumuksen uomaa ja olemaan v‰litt‰m‰tt‰ oikeasta ja vasemmasta. Omituista, kun tulin t‰nne ja tuolta kukkulalta t‰hystelin alas t‰h‰n ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ymp‰rill‰ veti minua puoleensa! -- Tuo metsikkˆ tuossa! -- Oi, ett‰ saisit harhailla sen siimeksess‰! Ja tuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, ett‰ saisit sielt‰ katsella avaraa n‰kˆalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, syd‰nt‰ hyv‰ilev‰t laaksot! Oi, ett‰ saisi h‰ipy‰ niiden n‰kyyn! -- -- Min‰ riensin sinne ja palasin j‰lleen, mutt'en lˆyt‰nyt sit‰, mit‰ etsin. Oi, et‰isyys on kuin tulevaisuus! Sielumme edess‰ lep‰‰ suuri, v‰r‰jˆiv‰ kokonaisuus, koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silm‰mme, ja me kaipaamme, ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun olemme perill‰, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli l‰sn‰, niin on kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siin‰ yht‰ kˆyhin‰ ja rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edest‰mme huvennutta viivoitusta. Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta is‰nmaahansa takaisin ja lˆyt‰‰ majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piiriss‰ ja heid‰n hyv‰ksens‰ tyˆskennelless‰‰n sen ilon ja tyydytyksen, jota h‰n turhaan on etsinyt avarasta maailmasta. Kun aamulla auringon noustessa l‰hden Wahlheimiin ja siell‰ ravintolan puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja siin‰ sivussa luen Homerostani, kun k‰v‰isen pieness‰ keittiˆss‰ valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle ja kannen p‰‰lle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niit‰, niin n‰en el‰v‰sti edess‰ni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat teurastavat h‰rki‰‰n ja sikojaan, paloittelevat niit‰ ja paistavat. Ei mik‰‰n her‰t‰ mieless‰ni sellaista hiljaisen tyynt‰, todellista tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen el‰m‰, josta nyt, Jumalan kiitos, voin kutoa piirteit‰ omaan el‰m‰‰ni, n‰ytt‰m‰tt‰ teenn‰iselt‰. Kuinka hyv‰lt‰ tuntuu minusta, kun saan syd‰mess‰ni tuntea sit‰ yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun h‰n voi laskea pˆyd‰lleen kaalinker‰n, jonka h‰n itse on kasvattanut, ja kun h‰n samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niist‰ onnellisista p‰ivist‰, siit‰ kauniista aamusta, jona h‰n sen istutti, ja niist‰ ihanista illoista, joina h‰n kasteli sit‰ ja joina h‰n iloiten katseli sen edistymist‰ ja varttumista. _29 p. kes‰k._ Toissa p‰iv‰n‰ k‰vi l‰‰k‰ri t‰‰lt‰ kaupungista amtmannilla ja tapasi minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat ryˆmiv‰t ylitseni, toiset nykiv‰t minua, min‰ taas kutittelin heit‰ ja pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava puunukke ja joka puhellessaan yht‰p‰‰t‰ hypistelee kalvosimiaan ja nykii loputonta kaularˆyhelˆ‰‰n, piti moista sopimattomana j‰rkev‰lle ihmiselle, huomasin sen h‰nen nen‰st‰‰n. En sent‰‰n ollut mill‰nik‰‰n, annoin h‰nen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten korttilinnoja, jotka he olivat s‰rkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin k‰yneenkin ymp‰ri kaupungilla ja valitelleen, ett‰ amtmannin lapset ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne kokonaan. Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen heit‰ ja n‰en pieness‰ olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja voimiin, joita he kerran v‰ltt‰m‰tt‰ tarvitsevat menesty‰kseen el‰m‰ss‰; kun itsep‰isyydess‰ n‰en tulevaa kest‰vyytt‰ ja luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa n‰en tulevaa hilpeytt‰ ja kyvyn keve‰sti karttaa maailman vaaroja, kun n‰en kaiken sen niin turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin yksi n‰ist‰! Ja nyt, yst‰v‰ni, nyt kohtelemme n‰it‰, jotka ovat vertaisiamme ja joita meid‰n pit‰isi pit‰‰ esikuvinamme, kohtelemme n‰it‰ kuin alamaisiamme. Heill‰ ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikˆ meill‰ itsell‰mme sitten ole? Ja mik‰ oikeus meill‰ on siihen? Sekˆ, ett‰ olemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia n‰et edess‰si ja nuoria lapsia, et mit‰‰n muuta; ja kumpaisista sinulla on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he uskovat h‰neen eiv‰tk‰ kuule h‰nen sanojaan -- tuohan on sit‰ i‰nikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsens‰ kaltaisiksi, ja hyv‰sti nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani. _1 p. hein‰k._ Kuinka lievitt‰v‰ Lotten l‰sn‰olon t‰ytyy olla sairaalle, sen tunnen omasta syd‰nraukastani, joka k‰rsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella kituva. H‰n viipyy nyt jonkin p‰iv‰n kaupungissa er‰‰n kelpo naisen luona, joka l‰‰k‰rien lausunnon mukaan on l‰hell‰ loppuaan ja joka viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla h‰nen kanssaan tervehtim‰ss‰ St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa syrjemp‰n‰ vuoristossa. Tulimme perille kello nelj‰n tienoissa. Lotte oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle, jota kaksi korkeata p‰hkin‰puuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon kunnon vanhuksen istumassa penkill‰ sis‰‰nk‰yt‰v‰n edess‰, ja h‰n virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun n‰ki Lotten, unohti ryhmyisen sauvansakin ja uskaltautui pystyyn h‰nt‰ vastaan. Lotte juoksi h‰nen luokseen ja pakotti h‰net istumaan, istuen itse h‰nen viereens‰, sanoi monet terveiset is‰lt‰‰n ja hyv‰ili h‰nen rumaa likaista pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikki‰. Olisit n‰hnyt, kuinka h‰n h‰‰r‰ili vanhuksen kanssa, kuinka h‰n koroitti ‰‰nt‰‰n, ett‰ puolikuuro vanhus kuulisi h‰nt‰, kuinka h‰n kertoi h‰nelle nuorista terveist‰ ihmisist‰, jotka ‰kkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka h‰n ylisti Karlsbadin kylpylaitosta ja kiitti h‰nen aiettaan l‰hte‰ ensi kes‰n‰ sinne, kuinka h‰n kertoi, ett‰ ukko nyt n‰ytti paljon terveemm‰lt‰ ja reippaammalta kuin viime kerralla, kun h‰n oli n‰hnyt h‰net. Min‰ olin sill‰ v‰lin koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja kun en voinut olla kiitt‰m‰tt‰ kauniita p‰hkin‰puita, jotka niin armaasti varjostivat meit‰, rupesi h‰n, vaikka se n‰yttikin k‰yv‰n h‰nelt‰ vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta vanhemmasta, sanoi h‰n, emme oikein tied‰, kuka sen on istuttanut; muutamat sanovat sen, toiset t‰m‰n papin. Mutta tuo nuorempi tuossa takana on yht‰ vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. H‰nen is‰ns‰ istutti sen samana aamuna, kuin h‰n illalla syntyi. H‰n oli edelt‰j‰ni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas t‰m‰ puu h‰nelle oli; minulle se on yht‰ kallis. Sen varjossa istui vaimoni er‰‰ll‰ penkill‰ ja kutoi jotain, kun kaksikymment‰seitsem‰n vuotta sitten kˆyh‰n‰ ylioppilaana ensi kertaa astuin t‰lle pihalle. -- Lotte kysyi h‰nen tyt‰rt‰‰n; t‰m‰n sanottiin l‰hteneen herra Schmidtin kanssa niitylle katsomaan tyˆv‰ke‰, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan: kuinka h‰n oli saavuttanut edelt‰j‰ns‰ suosion, samoin h‰nen tytt‰rens‰, ja kuinka h‰n ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten h‰nen seuraajakseen. Kertomus ei viel‰ ollut l‰hesk‰‰n p‰‰ttynyt, kun pastorin tyt‰r, seurassaan herra, jota vast'ik‰‰n oli nimitetty Schmidtiksi, tuli puiston halki; h‰n tervehti syd‰mellisesti Lottea, ja minun t‰ytyy tunnustaa, ettei h‰n tehnyt minuun lainkaan ep‰edullista vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverev‰ tyttˆ, joka kyll‰ n‰in maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. H‰nen sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimitt‰in kohta) oli hieno, mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme, vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vet‰‰ h‰nt‰ siihen. Pahimmin kiusasi minua se, ett‰ olin h‰nen kasvoistaan huomaavinani, ettei h‰n ollut tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin oikullisuuttaan ja happamuuttaan. J‰lkeenp‰in se ilmeni, ik‰v‰ kyll‰, liiankin selv‰sti; kun Friederike nimitt‰in, ollessamme k‰velyll‰, kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkeniv‰t herran muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, ett‰ Lotte katsoi parhaaksi nyk‰ist‰ minua hihasta ja selitt‰‰, ett‰ olin ollut liian kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mik‰‰n niin kuin n‰hd‰ ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun n‰en nuorten, jotka viel‰ ovat el‰m‰ns‰ kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpe‰sti ja avoimesti iloita el‰m‰n riemuista, turmelevan toisiltaan harvat hyv‰t p‰iv‰ns‰ kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen sitten vasta, kun se on liian myˆh‰ist‰, mit‰ korvaamatonta ovat tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan ja istuimme maitopˆyd‰n ‰‰ress‰ ja keskustelu sattui k‰‰ntym‰‰n el‰m‰n iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein syd‰meni pohjasta puhumatta kaikkea ‰rtyilemist‰ ja nurjatuulisuutta vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten mielest‰ni ihan syytt‰, ett‰ hyv‰t ja onnelliset p‰iv‰t ovat niin harvat el‰m‰ss‰mme, mutta vastoink‰ymisen p‰iv‰t sit‰vastoin niin runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen hyv‰n, mink‰ kukin p‰iv‰ mukanaan tuo, olisi meill‰ voimaa kest‰‰ kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meit‰. -- Mutta eih‰n mielemme ole omassa vallassamme, v‰itti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meist‰ kaikki k‰yv‰n nurin. -- Myˆnsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota joksikin sairaalloisuudeksi ja kysyk‰‰mme, onko mit‰‰n keinoja sit‰ vastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: min‰ ainakin luulen, ett‰ meist‰ itsest‰mme riippuu siin‰ suhteessa paljon. Tied‰n sen itsest‰ni. Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pist‰ydyn ulos vaiti ja laulaa hyr‰ilen jonkin tanssis‰velen puutarhassa ja olen iloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin min‰: ‰rtyisyyden laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yht‰ lajia velttoutta. Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain karkaisemme itsemme, sujuu tyˆ kohta keve‰sti k‰siss‰mme, ja meill‰ on todellinen ilo siit‰. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta nuorukainen huomautti, etteih‰n aina voi hallita itse‰‰n, ja ettei ainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, ett‰ t‰ss‰h‰n olikin kysymys ainoastaan ep‰mieluisista tunnelmista, joista sent‰‰n jokainen aina tahtoisi vapautua; eik‰h‰n kukaan voi tiet‰‰, kuinka pitk‰lle h‰nen voimansa riitt‰v‰t, ennenkuin on koettanut. Sairaat ainakin mielell‰‰n kysyv‰t neuvoa jokaiselta l‰‰k‰rilt‰ ja alistuvat suurimpiinkin kielt‰ymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin l‰‰kkeit‰, jos niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin ett‰ vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata keskusteluamme, ja koroitin sent‰hden ‰‰nt‰ni, kohdistaen puheeni h‰nelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta en ole kuullut, ett‰ viel‰ kukaan olisi saarnastuolista puhunut ‰rtyilemist‰ ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meill‰ sent‰‰n jo Lavaterin oivallinen saarna t‰st‰ aineesta, niiden saarnain joukossa, jotka h‰n on pit‰nyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi kaupunkipappien teht‰viin, sanoi h‰n, talonpojat eiv‰t tunne mit‰‰n "pahaa tuulta"; ehk'ei se sent‰‰n olisi niink‰‰n turhaa, voisihan sill‰ antaa l‰ksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me nauroimme kaikki, h‰n itse syd‰men pohjasta mukana, kunnes sai ankaran ysk‰kohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Teh‰n sanoitte ‰rtyilemist‰ paheeksi, minusta se on sent‰‰n liikaa? -- Ei ollenkaan, sanoin min‰, jos vain se, mik‰ vahingoittaa minua itse‰ni ja l‰himm‰ist‰ni, ansaitsee sen nimityksen. Eikˆ se riit‰, ettemme voi tehd‰ toisiamme onnellisiksi, pit‰‰kˆ meid‰n viel‰ p‰‰llep‰‰tteeksi turmella toisiltamme nekin ilot, joita syd‰n kullekin joskus valmistaa? Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin yst‰v‰llinen, ett‰ k‰tkisi sen itseens‰ ja k‰rsisi siit‰ yksin, turmelematta toisten iloa ymp‰rill‰‰n! Vai eikˆ koko pahoitteleminen pohjaltaan liene jonkinlaista sis‰ist‰ nˆyryyttymist‰, kun tuntee oman mit‰ttˆmyytens‰; eikˆh‰n se l‰htene jonkinlaisesta tyytym‰ttˆmyydest‰ itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, mink‰ joutava itserakas turhamielisyys on ‰rsytt‰nyt hereille? N‰emme onnellisia ihmisi‰, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sit‰ emme voi siet‰‰. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin, ja kyynel Friederiken silm‰ss‰ kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sit‰, sanoin, joka k‰ytt‰‰ vaikutusta, mik‰ h‰nell‰ on jonkun syd‰meen, riist‰‰kseen silt‰ ne yksinkertaiset ilot, jotka siin‰ itsest‰‰n taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki yst‰v‰llisyydet maailmassa eiv‰t korvaa yht‰ ainoatakaan silm‰nr‰p‰yst‰, jolloin ihminen on iloinnut itsess‰‰n ja jonka tyrannimme kateellinen ‰rtymys on myrkytt‰nyt. Syd‰meni oli sin‰ hetken‰ tulvillaan, mieless‰ni her‰si niin monta mennytt‰ muistoa, ja silmiini tulvi kyyneli‰. Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka p‰iv‰ itselleen, ettei h‰n voi tehd‰ mit‰‰n muuta yst‰viens‰ hyv‰ksi kuin j‰tt‰‰ heille heid‰n omat ilonsa ja lis‰t‰ heid‰n onneaan siten, ett‰ itse nauttii heid‰n mukanaan siit‰. Vai voitko sin‰, kun he sisimm‰ss‰ sielussaan k‰rsiv‰t ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyv‰t k‰rsimyksiens‰ alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan lievityst‰? Ja ent‰ kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmist‰, jonka olentoa ja terveytt‰ sin‰ h‰nen kukoistusp‰ivin‰‰n olet kalvanut, ja h‰n silloin lep‰‰ edess‰si niin syd‰nt‰s‰rkev‰n raukeana, silm‰t tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilev‰ kuolemanhiki, ja sin‰ silloin seisot h‰nen vuoteensa edess‰ kuin tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyˆv‰n el‰v‰sti tuntien, ettet mit‰‰n voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa sinun sisint‰si niin, ett‰ antaisit kaikkesi, jos sill‰ voisit tuottaa pisarankaan lohdutusta, kipin‰nk‰‰n rohkaisua tuolle kuolevalle olennolle. T‰t‰ sanoessani muistui niin j‰rkytt‰v‰n el‰v‰sti mieleeni er‰s juuri tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut n‰kem‰ss‰. Nostin nen‰liinan silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ‰‰ni, kun h‰n kutsui: l‰hdet‰‰n nyt, toinnutti minut. Kuinka h‰n matkalla nuhteli minua, ett‰ otan liian herk‰sti osaa kaikkeen, ett‰ menen ihan turmiolle siit‰, ja ett‰ minun pit‰isi s‰‰st‰‰ itse‰ni! -- Oi sinua enkeli‰! Sinun vuoksesi minun t‰ytyy el‰‰! _6 p. hein‰k._ H‰n on yh‰ kuolinsairaan yst‰v‰tt‰rens‰ luona, ja aina h‰n pysyy samana, aina h‰n on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne h‰n silm‰ns‰ luokin, aina lievitt‰‰ tuskia ja tekee onnellisia. Eilen illalla h‰n l‰hti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa k‰velylle, min‰ tiesin siit‰ ja menin heit‰ vastaan ja k‰velimme sitten yhdess‰. Noin puolentoista tunnin kuluttua k‰‰nnyimme takaisin kaupunkia kohden ja tulimme kaivolle, joka jo ennest‰‰nkin oli minulle rakas, mutta joka nyt tuli minulle viel‰ tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon aitaukselle, me toiset j‰imme seisomaan h‰nen eteens‰. Katsahdin ymp‰rilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin viel‰ olin niin yksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siit‰ saakka en en‰‰ ole lev‰ht‰nyt katveessasi, en toisinaan ole ohitse rient‰iss‰ni edes katsetta luonut sinuun. -- Katsahdin sinne alas ja n‰in, kuinka pikku Malchen toimessaan kapusi ylˆs portaita, kantaen k‰tˆsess‰‰n vesilasia. -- Silm‰sin Lotteen ja tunsin mit‰ kaikkea h‰n minulle oli. Sill‰v‰lin Malchen enn‰tti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen h‰nelt‰: Ei! huusi lapsi, ‰‰ness‰‰n mit‰ suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi juoda! -- Olin niin ihastuksissani siit‰ suloisesta vakavuudesta ja viattomuudesta, jolla h‰n lausui t‰m‰n, etten osannut olla nostamatta lasta syliini ja suutelematta h‰nt‰ pikaisesti; lapsi parahti itkem‰‰n t‰ytt‰ kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin h‰mm‰styneen‰. -- Tule, Malchen, jatkoi h‰n, ottaen lasta k‰dest‰ ja taluttaen h‰nt‰ alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa l‰hteess‰, pian, pian, niin se ei tee mit‰‰n. -- Min‰ seisoin siin‰ ja katselin, kuinka hartaasti lapsi m‰rill‰ k‰tˆsill‰‰n hankasi poskiaan, niin varmasti uskoen, ett‰ tuo ihmel‰hde kyll‰ puhdistaa h‰nest‰ kaiken tahran ja torjuu sen h‰pe‰n, ett‰ h‰nen nyt pit‰isi saada tuommoinen hirve‰ parta; Lotte lopulta tyynnytti, ett‰ nyt riitt‰‰ jo, mutta lapsi vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ik‰‰nkuin olisi tuuminut, ettei hyv‰‰ tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikin‰ ole kunnioittavammin tuntein ollut mukana miss‰‰n kastetoimituksessa -- ja kun Lotte viimein tuli ylˆs portaita, olisin mielell‰ni heitt‰ytynyt polvilleni h‰nen eteens‰ kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa synnit. Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta er‰‰lle, jolla luulin olevan tunnettakin, h‰n kun on ter‰v‰j‰rkinen mies; mutta mihin kekoon pistink‰‰n p‰‰ni! H‰n sanoi, ett‰ Lotte oli menetellyt huonosti: lapsille ei ikin‰ saisi luulotella mit‰‰n; sellainen voi istuttaa heihin monenlaisia erehdyksi‰ ja taikauskoisuuksia, joilta lapsia jo aikaisin pit‰isi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, ett‰ sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja j‰tin sent‰hden asian sikseen, mutta syd‰mess‰ni varmenin yh‰ siit‰ totuudesta, ett‰ meid‰n pit‰‰ menetell‰ lasten suhteen niinkuin Jumala meid‰n, joka tuudittaa meid‰t onnen uniin antaen meid‰n hapuilla yst‰v‰llisten harhakuvien per‰‰n. _8 p. hein‰k._ Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yht‰ silm‰yst‰kin! Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme l‰hteneet Wahlheimiin. Naisten piti l‰hte‰ ajelemaan, ja k‰velless‰mme olin huomaavinani Lotten tummissa silmiss‰ -- -- Houkkio min‰ olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun pit‰isi saada n‰hd‰ ne, nuo silm‰t. -- Lyhyimm‰sti vain (minulla on nimitt‰in niin kova uni, ett‰ silm‰ni v‰kisin tahtovat painua umpeen), kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt, Audran ja min‰, seisoimme vieress‰. Vaunuista he juttelivat viel‰ hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. -- Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen. Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sit‰ kaivaten seisoin siin‰, minuun se ei sattunut! -- Sanoin syd‰mess‰ni h‰nelle niin tuhannet tuhannet hyv‰stit! Ja h‰n ei katsonut minuun! Vaunut l‰htiv‰t liikkeelle, ja silm‰‰ni kiertyi kyynel. Katselin h‰nen j‰lkeens‰ ja n‰in Lotten p‰‰hineen kumartuvan ulos ikkunasta, h‰n k‰‰ntyi katsomaan taakseen, ah! minuako? -- Oma yst‰v‰ni! T‰llaisessa ep‰varmuudessa min‰ el‰n; ainoa lohdutukseni on: ehk‰ h‰n sent‰‰n katsoi taakseen minua! Ehk‰! -- Hyv‰‰ yˆt‰! Oi, millainen lapsi min‰ olen! _10 p. hein‰k._ N‰kisitp‰, kuinka tuhmalta n‰yt‰n, kun jossakin seurassa sattuu puhe k‰‰ntym‰‰n h‰neen! Ja jos viel‰ p‰‰llep‰‰tteeksi joku kysyy, miten h‰n miellytt‰‰ minua? -- Miellytt‰‰! Sit‰ sanaa vihaan kuolemakseni. Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellytt‰isi", jonka koko mielt‰, koko sielua h‰n ei t‰ytt‰isi! Miellytt‰‰! ƒskett‰in kysyi minulta er‰s, kuinka Ossian minua miellytt‰‰! _11 p. hein‰k._ Rouva M---- on hyvin huonona; min‰ rukoilen h‰nen henkens‰ puolesta, k‰rsin nimitt‰in Lotten kanssa. Tapaan h‰net silloin t‰llˆin yst‰v‰tt‰reni luona, ja t‰n‰‰n h‰n kertoi minulle omituisen kohtauksen. -- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka el‰m‰ns‰ mittaan on ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; t‰m‰ on sent‰‰n jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista p‰lk‰hist‰. Muutama p‰iv‰ sitten, kun l‰‰k‰ri oli sanonut h‰nen loppunsa l‰henev‰n, kutsutti h‰n miehens‰ luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli h‰nt‰ t‰h‰n tapaan: Minun pit‰‰ tunnustaa sinulle er‰s asia, joka kuoltuani voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen t‰h‰n p‰iv‰‰n asti hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja s‰‰st‰v‰sti, mutta sittenkin saat antaa minulle anteeksi, ett‰ n‰in‰ kolmenakymmenen‰ vuotena olen er‰‰ss‰ kohdassa pett‰nyt sinua. Avioliittomme alussa sin‰ m‰‰r‰sit keittiˆt‰ ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman. Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa suhteessa lis‰‰m‰‰n m‰‰r‰rahojani; lyhyesti, tied‰t, ett‰ aikoina, jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sin‰ vaadit, ett‰ minun olisi pit‰nyt tulla toimeen seitsem‰ll‰ guldenilla viikossa. -- Ne otinkin nurkumatta vastaan, mutta sen, mit‰ puuttui, otin joka viikko itse rahalippaasta, kukaan kun ei voinut ep‰ill‰, ett‰ em‰nt‰ itse n‰pistelisi kassasta. En niit‰ mihink‰‰n tuhlannut, ja olisin kyll‰ voinut ilmankin t‰t‰ tunnustusta l‰hte‰ rauhassa i‰isyyteen, mutta johduin ajattelemaan, ett‰ se, joka j‰lkeeni joutuu hoitamaan taloutta, ei voisi tulla toimeen, ja sin‰ silloin aina voisit v‰itt‰‰, ett‰ ensimm‰inen vaimosi sent‰‰n tuli toimeen sill‰. Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen sokeudesta, kun ei sek‰‰n saata ep‰ilem‰‰n asiassa t‰ytyv‰n jotain piill‰, ett‰ joku tulee toimeen seitsem‰ll‰ guldenilla, vaikka ihan selv‰‰n voi n‰hd‰, ett‰ t‰ytyy olla k‰ytetty ehk‰ kahta vertaa enemm‰n. Mutta olen itsekin tavannut ihmisi‰, jotka totisesti eiv‰t olisi hitustakaan kummeksineet, vaikka heid‰n huoneessaan olisi ollut profeetan aina uudestaan t‰yttyv‰ ˆljyruukku. _13 p. hein‰k._ Ei, en ole pettynyt! Luen h‰nen mustista silmist‰‰n todellista osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, min‰ tunnen -- ja siin‰ uskallan luottaa syd‰meeni, min‰ tunnen, ett‰ h‰n -- oi, uskallanko, voinko min‰ lausua nuo taivaalliset sanat? -- ett‰ h‰n rakastaa minua. Rakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmiss‰ni, kuinka min‰ -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sin‰ ymm‰rr‰t semmoista -- kuinka itse ihastelen itse‰ni siit‰ saakka kuin h‰n minua rakastaa! Onko t‰m‰ hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meid‰n suhteemme? -- En tied‰ ihmist‰, jota pelk‰isin Lotten syd‰men suhteen. Ja kuitenkin -- kun h‰n puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella l‰mmˆll‰ ja sellaisella rakkaudella h‰nest‰ -- silloin tunnen olevani kuin mies, joka on menett‰nyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty. _26 p. hein‰k._ Ah, kuinka v‰r‰ht‰‰ jokainen veripisara, kun sattumalta k‰teni hipaisee h‰nen k‰tt‰ns‰, kun jalkamme koskettavat toisiaan pˆyd‰n alla! Min‰ kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vet‰‰ minua jokin salaper‰inen voima takaisin j‰lleen -- kummallinen huumaus levitt‰ytyy koko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan h‰n ei aavista, kuinka syv‰sti kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat ja repiv‰t minua! Ja jos h‰n sitten viel‰ puhellessamme laskee k‰tens‰ k‰delleni, tai keskustelusta l‰mmenneen‰ vet‰‰ tuolinsa l‰hemm‰ minua, niin ett‰ tunnen huulillani h‰nen taivaisen hengityksens‰ -- on kuin vaipuisin maahan, kuin salaman iskem‰n‰. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus kohottaisin k‰teni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sin‰ ymm‰rr‰t mit‰ tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei syd‰meni ole! Mutta heikko! heikko se on! -- Ja eikˆ se silloin ole turmeltunutkin? H‰n on minulle pyh‰. Kaikki halut vaikenevat h‰nen edess‰‰n. En tied‰ kuinka minun on, kun olen h‰nen luonaan; on kuin v‰rjyisi ja k‰rsisi sieluni joka hermoni s‰ikeess‰. -- On er‰s s‰vellys, jota h‰n soittaa klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin henkev‰sti. Se on h‰nen lempilaulunsa, ja kun h‰n vain lyˆ ensimm‰isen s‰velenkin siit‰, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta ja h‰mmennyksest‰ ja kaikista kiusaavista ajatuksista. Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka h‰n useasti osaa esitt‰‰ sen juuri sellaisina hetkin‰, jolloin minun tekisi mieli ampua kuula otsaani! Sieluni h‰iriˆ ja synkeys haihtuu, ja min‰ hengit‰n taas vapaammin. _18 p. hein‰k._ Wilhelm, mit‰ olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sis‰‰n, niin jo s‰teilev‰t v‰lkkyv‰t kuvat valkealla sein‰ll‰! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa mielenharhaa, niin se on onnemme sent‰‰n, kun viel‰ turmeltumattomina nuorukaisina seisomme sen edess‰ ja ihastelemme sen ihmen‰kyj‰. T‰n‰‰n en voinut p‰‰st‰ Lottea tervehtim‰‰n, er‰s seura, josta en voinut vapautua, pid‰tti minua. Mit‰ tehd‰? L‰hetin palveluspoikani h‰nen luokseen, ett‰ olisi edes l‰hell‰ni joku, joka oli n‰hnyt h‰net t‰n‰‰n. Mill‰ k‰rsim‰ttˆmyydell‰ odotin h‰nt‰, ja kuinka iloinen olin, kun vihdoin n‰in h‰nen palaavan. Olisin ottanut h‰nt‰ kaulasta ja suudellut h‰nt‰, jos vain olisin kehdannut. Kerrotaan bononisesta kivest‰, ett‰ se, kun aurinko paistaa sille, imee sen s‰teet itseens‰ ja sitten loistaa osan yˆt‰. Semmoiselta tuntui minusta palvelijani. Tunto siit‰, ett‰ Lotten silm‰t olivat lev‰nneet h‰nen kasvoillaan, h‰nen poskillaan, h‰nen takkinsa napeilla, h‰nen takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmiss‰ni niin pyhiksi ja kallisarvoisiksi! En olisi sin‰ hetken‰ luopunut palveluspojastani, en tuhannesta taalerista. H‰nen l‰sn‰olonsa tuntui minusta niin hyv‰lt‰. -- ƒl‰ Herran nimess‰ naura t‰lle. Voi, Wilhelm, luuletko ett‰ on vain mielenharhaa tuntea itsens‰ onnelliseksi. _19 p. hein‰k._ Saan n‰hd‰ h‰net! huudahdan aamuisin, kun her‰‰n unestani ja virke‰n‰ t‰hystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan n‰hd‰ h‰net! Ja sitten en toivo en‰‰ mit‰‰n muuta koko p‰iv‰ksi. Kaikki, kaikki sis‰ltyy siihen toivoon. _20 p. hein‰k._ Minua ei oikein ole miellytt‰nyt ehdotuksenne, ett‰ l‰htisin l‰hettil‰‰n mukana ----iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen, ja tied‰mmeh‰n kaikki, ett‰ puheenaoleva mies sit‰paitsi on sangen vastenmielinen ihminen. ƒitini n‰kisi mielell‰‰n minut jossakin toimessa, sanot; nauroin hyv‰sti sille. Enkˆ nyt sitten toimiskele? Ja eikˆh‰n lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekev‰‰, papujako lasken vai herneit‰? Kaikkihan maailmassa sent‰‰n lopuksi p‰‰tyy johonkin jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja tarvetta, kamppailee ja vaivaa itse‰‰n saavuttaakseen rahaa tai kunniaa tai muuta semmoista, on aina houkkio. _24 p. hein‰k._ Koska n‰yt panevan niin paljon arvoa sille, etten lˆisi laimin piirustustani, niin mieluummin j‰tt‰isin puhumatta koko asiasta kuin tunnustaisin, ett‰ viime aikoina olen melkein kokonaan j‰tt‰nyt sen. En ikin‰ ole ollut onnellisempi, ei ikin‰ viel‰ ole tunteeni ollut herkempi ja t‰ytel‰isempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. -- En tied‰, kuinka saisin sanotuksi t‰m‰n, kuvaamisvoimani on niin heikko, kaikki on yht‰ uiskentelua ja v‰rjynt‰‰ sieluni edess‰, niin etten osaa tavoittaa yht‰‰n ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, ett‰ jos olisi k‰siss‰ni savea tai vahaa, niin siit‰ ehk‰ voisin muodostaa kuvan. Jos t‰t‰ jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan ja pusertelen sit‰, syntykˆˆn sitten vaikka kakkuja siit‰. Kolme kertaa olen alkanut piirt‰‰ Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on taitoni pett‰nyt; se tuntuu sit‰ kiusallisemmalta, kun ennen sent‰‰n aina onnistuin n‰kˆisyydess‰. Sittemmin olen piirt‰nyt h‰nest‰ varjokuvan, ja siihen saan tyyty‰. _26 p. hein‰k._ Rakas Lotte, niin mielell‰ni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yht‰ pyyd‰n: ‰lk‰‰ vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita l‰het‰tte minulle. ƒskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani kirskuvat. _26 p. hein‰k._ Jo monta kertaa olen p‰‰tt‰nyt, etten k‰y niin usein h‰nt‰ tapaamassa. Oi, kunpa voisinkin pit‰‰ ne p‰‰tˆkset! Mutta yhten‰k‰‰n p‰iv‰n‰ en viel‰ ole lankeematta kest‰nyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sent‰‰n pyh‰sti: huomenna j‰‰n kerrankin pois; mutta kun koittaa se huomisp‰iv‰, niin jo keksinkin jonkin mielest‰ni ihan vastustamattoman syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo h‰nen luonaan. Joko h‰n on sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? -- Kuka silloin saattaisi j‰‰d‰ pois? Tai h‰n antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin katson sopivimmaksi itse k‰yd‰ ilmoittamassa h‰nelle tuloksesta; tai sattuu p‰iv‰ olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, l‰hden ulos Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siell‰, niin onhan en‰‰ vain puolen tunnin matka h‰nen luokseen! -- Olen liian l‰hell‰ h‰nen ilmakeh‰‰ns‰ -- henk‰ys vain, ja samassa olen siell‰. Iso‰idill‰ni oli tapana kertoa satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sit‰, menettiv‰t yht'‰kki‰ kaiken rauta-aineensa, naulat l‰htiv‰t lent‰m‰‰n vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen sekaan. _30 p. hein‰k._ Albert on saapunut, ja min‰ saan l‰hte‰; ja vaikka h‰n olisi paras ja jaloin ihminen maailmassa, jonka edess‰ joka suhteessa olisin valmis nˆyrtym‰‰n, niin en sittenk‰‰n kest‰isi n‰hd‰ h‰nt‰ edess‰ni niin monen t‰ydellisyyden omistajana. -- Omistajana! -- Niin, Wilhelm, sulhanen on tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta t‰ytyy pit‰‰. Onneksi en ollut l‰sn‰ ensimm‰isess‰ kohtauksessa! Se olisi viilt‰nyt syd‰nt‰ni. H‰n on niin hienotunteinenkin eik‰ ole viel‰ kertaakaan suudellut Lottea minun l‰sn‰ollessani. Palkitkoon Jumala h‰nelle sen! Minunkin t‰ytyy pit‰‰ h‰nest‰ sen kunnioituksen t‰hden, jota h‰n kaikessa osoittaa Lottelle. H‰n on yst‰v‰llinen minua kohtaan ja arvaan, ett‰ se on enemm‰n Lotten vaikutusta kuin h‰nen omaa tunnettaan: semmoisessa ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siin‰; heille on aina eduksi, jos osaavat pit‰‰ kaksi ihailijaansa sovussa kesken‰‰n, niin harvoin kuin se onnistuukin. Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. H‰nen tyyni ja maltillinen olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla, jota en mitenk‰‰n osaa salata. H‰n on tunteellinen mies ja tiet‰‰ mit‰ h‰nell‰ Lottessa on. H‰nell‰ n‰ytt‰‰ olevan hyvin v‰h‰n taipumusta ‰rtyilemiseen, ja kuten tied‰t, se on se vika, jota kaikkein enimmin vihaan ihmisess‰. H‰n pit‰‰ minua mielev‰n‰ miehen‰, ja kiintymykseni Lotteen ja l‰mmin iloni kaikesta, mit‰ h‰n tekee, on vain ik‰‰nkuin lis‰uhria h‰nen voitolleen, ja h‰n rakastaa Lottea sit‰ enemm‰n. Kiusaako h‰n mahdollisesti h‰nt‰ toisinaan pienell‰ mustasukkaisuudella, siit‰ en mene takuuseen, ainakaan min‰ en h‰nen sijassaan voisi olla ihan vapaa siit‰ pahasta. Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei en‰‰ ole iloa Lotten l‰heisyydest‰. Sanoisinko tuota ihan mielettˆmyydeksi vai sokaistumiseksi? -- Mutta mit‰ nimityksist‰! Puhukoon asia itse puolestaan. -- Tiesinh‰n kaiken mink‰ nytkin tied‰n jo ennenkuin Albert tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itse‰ni mihink‰‰n toiveisiin, enk‰ tuudittanutkaan -- tai ainoastaan siin‰ m‰‰r‰ss‰ en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun n‰kee edess‰‰n niin paljon rakastettavuutta -- ja nyt olen, houkka, h‰mm‰styksiss‰ni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytˆn minulta. Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille, joilla on ‰ly‰ neuvoa, ett‰ minun pit‰isi tyyty‰ ja mukautua, kosk'ei sit‰ nyt kumminkaan en‰‰ voi muuttaa. -- Pois silmist‰ni semmoiset paperisankarit! Samoan metsi‰, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan Albertin istumassa h‰nen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enk‰ osaa sen enemp‰‰, niin heitt‰ydyn vallattoman hilpe‰ksi ja puhun kaikenlaista puuta hein‰‰. Lotte sanoi t‰n‰‰nkin minulle: Herran nimess‰, ‰lk‰‰ olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette niin hauskalla tuulella. -- N‰in meid‰n kesken, olen urkkinut, milloin Albertilla on jotakin teht‰v‰‰; yks' kaks' olen ulkona siell‰, ja on niin hyv‰ olla, kun tapaan Lotten yksin. _8 p. elok._ Kuule, kuule, rakas Wilhelm, min‰ vakuutan sinulle, en todellakaan tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisi‰ siet‰m‰ttˆmiksi, jotka vaativat meit‰ alistumaan v‰ltt‰m‰ttˆmyyteen. En toden totta tullut ajatelleeksikaan, ett‰ sin‰kin ehk‰ voisit olla samaa mielt‰. Ja itse asiassa olet sent‰‰n oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka, rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan _joko-tahin_ varassa; tunteet ja teot ovat yht‰ monivivahteisia kuin on v‰limuotoja kotkan- ja pystynen‰n v‰lill‰. Eth‰n siis pane pahaksesi, jos hyv‰ksynkin koko perustelusi, mutta sittenkin yrit‰n livahtaa _joko-tahisi_ l‰vitse. Joko, sanot sin‰, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei ole. Hyv‰, edellisess‰ tapauksessa koeta p‰‰st‰ niiden perille, koeta toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka t‰ytyy kuluttaa kaikki voimasi. -- Yst‰v‰ni, tuo on hyvin sanottu, ja -- helposti sanottu. Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka el‰m‰‰ hiipiv‰ tauti hiljallensa kalvaa, sanoisitko h‰nelle, ett‰ h‰nen pit‰isi yhdell‰ ainoalla tikarinpistolla tehd‰ loppu kaikista k‰rsimyksist‰‰n? Ja kuule, eikˆ paha, joka kalvaa h‰nen voimiaan, samalla riist‰ h‰nelt‰ rohkeuttakin vapautua sen vallasta? Voisit kyll‰ vastata t‰h‰n er‰‰ll‰ samansuuntaisella vertauksella: Kuka ei mieluummin anna leikata k‰sivarttaan poikki kuin ep‰rˆimisell‰ ja empimisell‰ saattaa henkens‰ vaaraan? -- En tied‰! -- ja ‰lk‰‰mme ladelko vertauksiamme. Ja kuule -- niin, Wilhelm, toisinaan tunnen itsess‰ni kuohahtavan semmoisen silm‰nr‰p‰yksellisen, ravistelevan rohkeuden, ja silloin -- silloin l‰htisin ehk‰, kun vain tiet‰isin minne. _Illalla_. Sattui t‰n‰‰n k‰teeni p‰iv‰kirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen pit‰nyt hyvin ep‰s‰‰nnˆllisesti, ja h‰mm‰styen huomaan, kuinka tietoisesti olen askel askelelta takertunut t‰h‰n! Kuinka joka hetki olen ollut niin selvill‰ tilastani, ja sent‰‰n toiminut umpim‰hk‰‰n kuin lapsi, kuinka yh‰ viel‰kin n‰en kaiken niin selv‰sti, osoittamatta sent‰‰n v‰hint‰k‰‰n parannuksen oiretta itsess‰ni. _10 p. elok._ Voisin viett‰‰ ihaninta, onnellisinta el‰m‰‰ maailmassa, ellen olisi hullu. Vaikeata olisi p‰‰st‰ olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nyky‰‰n el‰n. Oi, on niin varmaa, ett‰ syd‰n yksin rakentaa oman onnensa. -- Olla kuin j‰senen‰ mit‰ herttaisimmassa perheess‰, olla vanhukselle rakas kuin oma poika, lapsille kuin is‰, ja Lottelle! -- ja sitten tuo kunnon Albert, joka ei mill‰‰n luulevaisella oikullisuudella h‰iritse onneani, joka kohtelee minua syd‰mellisell‰ yst‰vyydell‰ ja jolle min‰ Lotten j‰lkeen olen rakkain maailmassa! -- Wilhelm, on ilo kuunnella meit‰, kun olemme yhdess‰ k‰velyll‰ ja puhumme kesken‰mme Lottesta: ei maailmassa ole mit‰‰n hullunkurisempaa kuin t‰m‰ suhde, ja kuitenkin se saa silm‰ni usein kyyneliin. Kun h‰n kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo ‰idist‰: kuinka h‰n kuolinvuoteellaan oli j‰tt‰nyt perheens‰ ja lapsensa Lotten haltuun ja uskonut Lotten h‰nen huomaansa; kuinka Lotte siit‰ p‰ivin oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka h‰n taloushuolissa ja el‰m‰n vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi ‰idiksi, kuinka h‰nen jokainen hetkens‰ oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka h‰n silti pysyi yht‰ iloisena ja hilpe‰n‰. -- Astelen siin‰ h‰nen rinnallaan, poimin kukkia tien vierelt‰, sovitan niit‰ yhteen ja -- pudotan ne k‰dest‰ni ohitse vieriv‰‰n virtaan ja katselen niit‰, kun ne hiljalleen soluvat pois. -- En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, ett‰ Albert tulee j‰‰m‰‰n t‰nne; hovi, jonka suosiossa h‰n on, on nimitt‰in antanut h‰nelle hyv‰tuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja s‰‰nnˆllist‰ miest‰ kuin h‰n on. _12 p. elok._ Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen omituinen kohtaus kesken‰mme. Menin h‰nen luokseen j‰‰hyv‰isille, aioin nimitt‰in l‰hte‰ ratsastusretkelle vuoristoon, mist‰ t‰m‰n kirjeenkin nyt kirjoitan sinulle, ja kun siin‰ k‰velen edestakaisin h‰nen huoneessaan, sattuvat silm‰ni h‰nen pistoleihinsa. -- Lainaapa nuo minulle matkalle, sanoin. -- Olkoon menneeksi, sanoi h‰n, jos vain viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon vuoksi. -- Otin toisen niist‰ alas, ja h‰n jatkoi: Siit‰ saakka kuin varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en en‰‰ ole kajonnut koko kapineisiin. -- Utelin juttua. -- Oleskelin, kertoi h‰n, l‰hes nelj‰nnesvuoden er‰‰n yst‰v‰ni luona maalla, mukanani oli pari lataamatonta taskupistolia, ja min‰ nukuin rauhassa. Er‰‰n‰ sateisena iltap‰iv‰n‰ sitten, kun ei ollut muutakaan teht‰v‰‰, en tied‰ mist‰ sattui mieleeni, ett‰ voisi tulla rosvoja ja ett‰ pistolit ehk‰ olisivat hyv‰t olemassa k‰yttˆkunnossa, jotta -- no tied‰th‰n, mit‰ kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, t‰m‰ rupeaa komeilemaan niill‰ palvelustyttˆjen edess‰, koettaa s‰ikytt‰‰ heit‰, ja, kuinka k‰yk‰‰n, pistoli laukeaa, ja latasin, joka viel‰ oli sis‰ll‰, osuu er‰‰n tytˆn oikeaan k‰teen ja musertaa h‰nen peukalonsa. Siit‰kˆs h‰lin‰ nousi, l‰‰kityksen sain maksaa p‰‰llep‰‰tteeksi, enk‰ sen koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Yst‰v‰iseni, kuinka turhaa on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi v‰ltt‰‰! Taikka oikeastaan --. No niin, sin‰h‰n tied‰t, ett‰ pid‰n h‰nest‰ paljonkin, mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole en‰‰ mieleeni, sill‰ onhan itsest‰‰nkin jo selv‰‰, ett‰ jokaisesta yleisest‰ lauseesta on poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen h‰n on, ett‰ kun h‰n luulee sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi totta, niin h‰n ei lakkaa sit‰ silitt‰m‰st‰, sit‰ lievitt‰m‰st‰, sit‰ muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siit‰ en‰‰ ole mit‰‰n j‰ljell‰. Nytkin h‰n takertui syv‰lle tekstiin: lopulta en en‰‰ kuunnellutkaan h‰nt‰, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin yht'‰kki‰ pistolin suun otsalleni, oikean silm‰n yl‰puolelle. -- Huh! sanoi Albert, vet‰en pistolia syrj‰‰n, mit‰ tuo nyt on olevinaan? -- Eih‰n se ole latingissakaan, sanoin. -- Ja vaikk'ei olekaan, niin mit‰ tuommoinen on? vastasi h‰n k‰rsim‰ttˆm‰sti. En voi kuvitella, ett‰ joku saattaisi olla niin j‰rjetˆn, ett‰ ampuisi itsens‰; jo pelkk‰ ajatuskin her‰tt‰‰ vastenmielisyytt‰ minussa. Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pit‰‰ teid‰n sanoa: Tuo on j‰rjetˆnt‰, tuo j‰rkev‰‰, tuo on hyv‰‰, tuo pahaa! Ja miksik‰? Oletteko sit‰ varten tutkineet jonkin teon sisimpi‰ vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden t‰hden se on tapahtunut, joiden t‰hden sen on t‰ytynyt tapahtua? Jos sen olisitte tehneet, ettep‰ varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne. Sinun pit‰‰ myˆnt‰‰, sanoi Albert, ett‰ er‰‰t teot aina ovat rikollisia, tapahtukoot ne sitten mist‰ vaikuttimista tahansa. Kohautin olkap‰it‰ni ja myˆnsin. -- Mutta yst‰v‰ni, jatkoin, onhan t‰st‰kin muutamia poikkeuksia. On totta, ett‰ varkaus on pahe: mutta ihminen, joka tekee ryˆstˆn pelastaakseen omaisensa varmasta n‰lk‰kuolemasta, kumpaa h‰n ansaitsee enemm‰n, s‰‰li‰kˆ vai rangaistusta? Ken kohottaa ensimm‰isen kiven sit‰ aviomiest‰ vastaan, joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja h‰nen kurjan viettelij‰ns‰? kuka tyttˆ‰ vastaan, joka hurmauksen hetken‰ unohtuu lemmen hillittˆmiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylm‰veriset pedantit, heltyv‰t semmoisissa tapauksissa ja pid‰tt‰v‰t rangaistustaan. Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sill‰ ihminen, joka on intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykyns‰, ja h‰nt‰ pidet‰‰nkin juopuneen tai mielipuolen veroisena. Oi teit‰, te j‰rkev‰t! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut! Mielipuoli! Niin tyyni‰, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletˆnt‰, astutte h‰nen ohitsensa kuin pappi ja kiit‰tte Jumalaa kuin fariseus siit‰, ettette ole kuin h‰n. Olen useasti ollut humalassa, ja intohimoni ovat aina l‰hell‰ mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan en kadu: sill‰ olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymm‰rt‰m‰‰n, kuinka jokaista erinomaista ihmist‰, joka on tehnyt jotain suurta, jotain mahdottomalta n‰ytt‰v‰‰, kuinka h‰nt‰ ja h‰nen kaltaisiaan aina on huudettu humalap‰isiksi ja mielipuoliksi. Mutta tavallisessakin el‰m‰ss‰ on siet‰m‰tˆnt‰ aina jokaisen v‰h‰nkin vapaan, jalon ja odottamattoman teon j‰lkeen kuulla huudettavan: Mutta miesh‰n on humalassa, h‰n on hˆperˆ! H‰vetk‰‰, te raitisp‰iset! H‰vetk‰‰, te viisaat! Nuo nyt ovat niit‰ sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sin‰ liioittelet ja otat kaikki asiat niin kiihke‰sti, ja ainakin olet v‰‰r‰ss‰ siin‰, ett‰ vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei sit‰ toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sill‰ tosiaankin on helpompi kuolla kuin miehuudella kest‰‰ tuskaista el‰m‰‰. Olin v‰h‰ll‰ katkaista koko keskustelun; sill‰ mik‰‰n ei suututa minua niin kuin se, ett‰ joku tulee ja l‰isk‰ytt‰‰ jollakin tyhj‰np‰iv‰isell‰ lauseparrella, kun min‰ puhun t‰ydest‰ syd‰mest‰ni. Hillitsin sent‰‰n itseni, olin n‰et useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti enn‰tt‰nyt harmistua siit‰, ja vastasin vain v‰h‰n kiihke‰mmin: Vai sin‰ sanot sit‰ heikkoudeksi? Pyyd‰n, ‰l‰ anna n‰ˆn pett‰‰ itse‰si. Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan siet‰m‰ttˆm‰n ikeen alla, sanotko sit‰ heikoksi, jos tyytym‰ttˆmyys siin‰ viimein leimahtaa ilmituleen ja se katkoo kahleensa? Ihmist‰, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt h‰nen talossaan, j‰nnitt‰‰ kaikki voimansa ja keve‰sti kantaa taakkoja, joita h‰n tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmist‰, joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta vastaan ja voittaa heid‰t, sanotko heit‰ heikoiksi? Ja kuule nyt, yst‰v‰ni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen j‰nnitys ihan p‰invastaista? -- Albert katsahti minuun ja sanoi: ƒl‰ pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eiv‰t minusta ollenkaan valaise asiaa. -- Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siit‰, ett‰ tapani yhdist‰‰ asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mieless‰mme ihmisen tilaa, joka p‰‰tt‰‰ heitt‰‰ p‰‰lt‰‰n el‰m‰n muuten sent‰‰n niin suloisen taakan. Sill‰ ainoastaan sik‰li kuin sis‰llisell‰ herkkyydell‰ olemme mukana jossakin teossa, on meill‰ oikeus puhua siit‰. Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea tuskaa ja k‰rsimyst‰ ainoastaan m‰‰r‰ttyyn rajaan asti ja sortuu, kun on menty sen rajan ylitse. T‰ss‰ ei siis ole kysymys siit‰, onko joku heikko vai vahva, vaan siit‰, voiko h‰n kest‰‰ k‰rsimystens‰ mittaa, olkoot h‰nen k‰rsimyksens‰ sitten henkist‰ tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yht‰ omituista sanoa, ett‰ ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletˆnt‰ sanoa pelkuriksi ihmist‰, joka on kuollut kovaan kuumeeseen. Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. -- Ei niin pahasti kuin n‰yt luulevan, vastasin. Myˆnn‰th‰n, me sanomme semmoista kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin j‰rkytetyksi, ett‰ sen voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi k‰yv‰t niin tehottomiksi, ettei ihminen en‰‰ voi toipua, ja ettei mik‰‰n onnellinen muutoskaan en‰‰ voi palauttaa el‰m‰n toimintaa h‰ness‰ entiselleen. Nyt, yst‰v‰ni, sovittakaamme t‰m‰ ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka h‰n saa vaikutteita, kuinka h‰n juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein jokin varttuva intohimo kokonaan saa h‰net valtoihinsa ja huimaa h‰nelt‰ kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa h‰net turmioon. Turhaa, ett‰ tyyni, j‰rkev‰ ihminen ymm‰rt‰‰ tuon onnettoman tilan, turhaa, ett‰ h‰n koettaa lohduttaa ja rohkaista h‰nt‰. Aivan kuin terve, joka istuu sairaan vuoteen ‰‰ress‰, ei voi antaa h‰nelle hitustakaan voimistansa. Albertista tuo oli liian yleist‰ puhetta. Huomautin silloin h‰nelle er‰‰st‰ tytˆst‰, joka ‰skett‰in oli lˆydetty hukkuneena vedest‰, ja kerroin h‰nelle uudestaan h‰nen el‰m‰ntarinansa. -- Hyv‰, lempe‰ olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten varmasti m‰‰r‰ttyjen teht‰viens‰ ahtaassa piiriss‰, joka ei tuntenut muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin k‰yd‰ vertaistensa kanssa kaupungilla k‰velem‰ss‰ puettuna koristeihin, jotka v‰hitellen oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehk‰ hiukan tanssia ja muuten tuolloin t‰llˆin hetkiseksi pys‰hty‰ vilkkaasti ja osanotolla lavertelemaan jonkun naapuritytˆn kanssa jonkin toran tai juorun johdosta -- t‰m‰n tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan sis‰isemp‰‰ kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut viel‰ kiihoittavat; h‰nen entiset ilonsa rupeavat v‰hitellen tuntumaan h‰nest‰ tyhj‰np‰iv‰isilt‰, kunnes h‰n viimein kohtaa miehen, jonka puoleen h‰nt‰ outo tunne vastustamattomasti vet‰‰, johon h‰n nyt kiinnitt‰‰ kaikki toivonsa, jonka vuoksi h‰n unohtaa koko maailman ymp‰rill‰‰n, ei kuule, ei n‰e, ei tunne en‰‰ muuta kuin h‰nt‰ ainoata, vain h‰nt‰, h‰nt‰ yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet ilot eiv‰t ole turmelleet h‰nt‰, vet‰‰ halunsa h‰nt‰ suoraan p‰‰m‰‰r‰‰n; h‰n tahtoo tulla yst‰v‰ns‰ omaksi, tahtoo ikiajoiksi h‰neen yhtyen lˆyt‰‰ sen onnen, joka h‰nelt‰ puuttuu, ja nauttia kaikki ne ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset, jotka yh‰ vahvistavat h‰nen toiveitaan, rohkeat hyv‰ilyt, jotka kiihoittavat h‰nen halujaan, kiehtovat koko h‰nen sielunsa; umea h‰m‰r‰haluinen toive unnuttaa koko h‰nen olonsa, h‰n uiskentelee kuin kaikkien ilojen aavistuksessa, h‰nen koko sieluntilansa on ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnityksess‰, viimein h‰n ojentaa k‰tens‰ sulkeakseen kaikki toiveensa syliins‰ -- ja rakastettunsa j‰tt‰‰ h‰net. -- J‰ykistyneen‰, huumautuneena h‰n seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki on synkeytt‰ ymp‰rill‰, ei ole edess‰ mit‰‰n pelastuksen tiet‰, ei mit‰‰n lohdutusta, jokainen tunne on kuollut h‰nen rinnastaan; sill‰ _h‰n_ on j‰tt‰nyt h‰net, h‰n, jossa oli koko h‰nen el‰misens‰ ja olemisensa. H‰n ei n‰e avaraa maailmaa, joka on h‰nen edess‰‰n, ei niit‰ lukemattomia, jotka voisivat korvata h‰nelle h‰nen tappionsa, h‰n tuntee itsens‰ yksin‰iseksi, hylj‰tyksi keskell‰ maailmaa -- ja sokeana, kamalan h‰t‰ns‰ ahdistamana h‰n syˆksyy, syˆksyj‰ alas sammuttaakseen syleilev‰‰n kuolemaan kaikki tuskansa. -- Siin‰, Albert, n‰et niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikˆ se ole sairaustapaus. Ihminen ei lˆyd‰ en‰‰ p‰‰sy‰ noiden sekavien ja h‰mmentyneiden voimien sokkeloista, ja h‰nen t‰ytyy kuolla. Voi h‰nt‰, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sit‰ hupakkoa! Olisi malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin ep‰toivonsa olisi kyll‰ asettunut ja h‰n olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa h‰net. -- Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet, elinnesteens‰ parantuneet ja verens‰ kuohu asettunut: kaikki olisi p‰‰ttynyt hyvin, ja h‰n el‰isi viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰. Albert, jonka mielest‰ t‰m‰k‰‰n vertaus ei viel‰ ollut tarpeeksi sattuva, v‰itti viel‰ jotakin vastaan; muun muassa h‰n sanoi, ett‰ olin puhunut ainoastaan er‰‰st‰ yksinkertaisesta tytˆst‰; mutta sit‰ h‰n ei vain voisi k‰sitt‰‰, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa ihmist‰, joka olisi j‰rkev‰mpi, jonka n‰kˆpiiri ei olisi niin rajoitettu ja joka vapaammin osaisi n‰hd‰ el‰m‰nsuhteita. -- Ihminen pysyy ihmisen‰, yst‰v‰ni, huudahdin, ja se hitunen j‰rke‰, joka h‰nell‰ sattuu olemaan, merkitsee hyvin v‰h‰n tai ei mit‰‰n, kun intohimot riehuvat h‰ness‰ ja h‰n on viskattu ihmistunteen ‰‰rimm‰isille rajoille. Viel‰p‰ -- no, toiste siit‰, sanoin, ottaen hattuni. Oi, syd‰meni oli niin tulvillaan -- ja me erosimme toisistamme ilman keskin‰ist‰ ymm‰rt‰myst‰. Kuinka vaikea onkaan t‰ss‰ maailmassa ihmisten ymm‰rt‰‰ toinen toistaan. _15 p. elok._ Se on toki varmaa, ettei mik‰‰n muu maailmassa tee ihmist‰ v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielell‰‰n kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta k‰sityst‰k‰‰n, kuin ett‰ min‰ aina huomenna taas palaan. T‰n‰‰n k‰vin viritt‰m‰ss‰ Lotten klaveeria; lapset tahtoivat, ett‰ kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse pyysi, ett‰ tekisin sen. Leikkasin heille illallisleip‰‰, jota he nyt ottavat minulta yht‰ mielell‰‰n kuin Lotteltakin, ja kerroin heille tarinan prinsessasta, jota k‰det olivat palvelemassa. Opin siin‰ kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja n‰en h‰mm‰styen, miten kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun v‰listi olen pakotettu keksaisemaan jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan, huomauttavat he kohta, ett‰ edellisell‰ kerralla tapahtui toisin, niin ett‰ minun nyt on t‰ytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myˆten. Olen oppinut senkin, ett‰ kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla painoksella, vaikkapa parannukset lis‰isiv‰tkin kirjan taiteellista arvoa. Ensimm‰inen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen, ett‰ h‰nelle voi uskotella mit‰ mahdottomintakin; mutta se tarttuukin sitten h‰neen niin lujasti, ett‰ onnetonta sit‰, joka yritt‰‰ hangata ja h‰vitt‰‰ sit‰ pois. _18 p. elok._ Pit‰‰kˆh‰n siis v‰ltt‰m‰tt‰ olla niin, ett‰ ihmisen onni samalla myˆskin on h‰nen k‰rsimystens‰ l‰hde? Tuo t‰ysi, l‰mmin tunne, joka aina virkosi syd‰mess‰ni luonnon el‰v‰ll‰ povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka loihti maailman ymp‰rill‰ni paratiisiksi, se on nyt muuttunut siet‰m‰ttˆm‰ksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla ahdistaa minua. Kun ennen t‰‰lt‰ vuorilta t‰hystelin virran ylitse tuonne kukkuloille ja n‰in edess‰ni koko tuon hedelm‰llisen laakson, kun n‰in kaiken ymp‰rill‰ni taimivan ja kumpuavan; kun n‰in nuo vuoret juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peitt‰min‰, kun n‰in nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelev‰t, armaitten metsiens‰ varjoomina, ja tuon lempe‰n, tyynen virran, joka hiljaa solui kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilvi‰, joita lempe‰ iltatuuli keve‰sti liid‰tti taivaan kannella; kun sitten kuulin lintujen hel‰jˆitsev‰n el‰m‰n mets‰ss‰ ymp‰rill‰ni, ja kun lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen s‰teen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen v‰r‰ht‰v‰ tuikahdus viel‰ her‰tti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siin‰ surina ja virin‰ ymp‰rill‰ni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka kasvaa hedelm‰ttˆm‰n hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon povessa vaikuttavan sis‰isen, hehkuvan, pyh‰n el‰m‰n; kuinka suljin ja k‰tkin tuon kaiken l‰mpim‰‰n syd‰meeni, kuinka tunsinkaan ylitsetulvehtivassa t‰ytel‰isyydess‰ni itseni kuin jumalaistuneeksi ja kuinka liikahtelikaan koko ‰‰rettˆm‰n maailman ihana moninaisuus vilvoittavana ja el‰hdytt‰v‰n‰ sielussani. ƒ‰rettˆm‰t vuoret kohosivat ymp‰rill‰ni, silm‰ni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot syˆksyiv‰t alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja mets‰t soivat sielussani; n‰in kaikkien noiden salaper‰isten, selitt‰m‰ttˆm‰in voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksiss‰; ja maan pinnalla ja taivaan alla h‰ilyiv‰t ja vilisiv‰t moninaiset el‰imet ja olennot. Kaikkialla, kaikkialla tuhannet el‰m‰n muodot ja lajit; ja ihmiset sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyv‰t yhteen ja luulevat hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka pid‰t kaikkea v‰h‰p‰tˆisen‰, koska itse olet niin pieni! -- Luoksep‰‰sem‰ttˆm‰st‰ vuoresta aution er‰maan keskell‰, jonka hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan ‰‰rettˆm‰n valtameren tuntemattomaan rantaan v‰rjyy ja vaikuttaa i‰isesti luovan henki ja iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto h‰nest‰ ja joka el‰‰. -- Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipi‰, joka lensi ylitseni, saadakseni min‰kin uiskennella tuon mittaamattoman meren rantaa kohden, saadakseni min‰kin juoda ‰‰rettˆmyyden tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa el‰m‰niloa, saadakseni min‰kin rintani rajoitetuilla voimilla edes silm‰nr‰p‰yksen ajan tuntea pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsess‰‰n ja itsest‰‰n. Veljeni ja yst‰v‰ni, jo muistokin n‰ist‰ hetkist‰ virkist‰‰ sieluani. Yksin sekin jo, ett‰ koettaa her‰tt‰‰ mieless‰‰n ja esitt‰‰ uudestaan nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsens‰ yl‰puolelle ja antaa sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani ahdistuksen. On vet‰ytynyt sieluni edest‰ kuin esirippu, ja tuo ‰‰rettˆm‰n, m‰‰r‰ttˆm‰n el‰m‰n n‰kymˆ muuttuu edess‰ni i‰isesti avoimen haudan kuiluksi. Voitko sanoa: _tuo on_, kun kaikki sent‰‰n lakkaamatta juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiit‰‰ sivuitsemme kuin myrskyn siivill‰ ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyˆrteihin ja murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetke‰, joka ei kuluttaisi sinua ja omiasi ymp‰rill‰si, ei kulu hetke‰, jolloin sin‰ et tuhoaisi jotakin, jolloin sinun ei t‰ytyisi tuhota jotakin; viattomin k‰velysi maksaa tuhanten matosten el‰m‰n, yksi ainoa jalkasi poljenta s‰rkee muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eiv‰t minua liikuta nuo suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanj‰ristykset, jotka h‰vitt‰v‰t kaupunkejanne; minun syd‰nt‰ni kalvaa tunto siit‰ kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on l‰sn‰ kaikessa luonnossa, tuosta, joka ei synnyt‰ mit‰‰n mik‰ ei h‰vitt‰isi itse‰‰n ja kaikkea l‰hell‰ns‰ olevaa. Siten seison tyrmistyneen‰ ja ahdistuksen huumaamana, ymp‰rill‰ni taivas ja maa ja niiden myllert‰v‰t voimat, enk‰ n‰e edess‰ni muuta kuin i‰isesti nielev‰n, i‰isesti m‰rehtiv‰n hirviˆn. _21 p. elok._ Suotta levit‰n k‰teni tavoittaakseni h‰net, kun aamuisin virkoan raskaista unistani, suotta etsin h‰nt‰ yˆll‰ vuoteessani, kun onnellinen, viaton uni on hurmallaan pett‰nyt minut, kuin istuisin kedolla h‰nen vieress‰‰n, pit‰isin k‰tt‰ns‰ k‰dess‰ni ja suutelisin sit‰, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten viel‰ puolittain unen horroksissa hapuilen k‰sill‰ni h‰nt‰ kohden ja siin‰ her‰‰n -- silloin puhkee syd‰meni ahdistus kyyneliksi, ja min‰ itken tuijottaen lohduttomana eteeni synkk‰‰n tulevaisuuteen. _22 p. elok._ Onnetonta t‰m‰ on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehd‰k‰‰n mit‰‰n. Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat tymp‰isev‰t minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani p‰iv‰tyˆl‰inen, jotta aamulla her‰tess‰ni minulla olisi edes jokin tarkoitusper‰ p‰iv‰n tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin Albertia, joka on korviaan myˆten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja kuvittelen, ett‰ olisin tyytyv‰inen, jos olisin h‰nen asemassaan! Jo jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja ministerille ja pyyt‰‰ sit‰ tointa l‰hetystˆss‰, josta sanot, ett‰ voisin sen saada. Luulen sit‰ itsekin. Olen jo pitemm‰n aikaa ollut ministerin suosiossa, ja h‰n on jo useasti kehoittanut minua antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se teht‰v‰kin. Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni tarina hevosesta, joka kyll‰styneen‰ vapauteensa antaa valjastaa p‰‰lleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille -- niin en tied‰ mit‰ tekisin -- ja yst‰v‰ni! ehk‰ t‰m‰ halu p‰‰st‰ toisiin oloihin onkin vain sis‰ist‰, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on seuraava minua. _28 p. elok._ Totta se on, jos viel‰ voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi n‰iden ihmisten parissa. T‰n‰‰n on syntym‰p‰iv‰ni, ja jo aamulla varhain saan pienen k‰‰rˆn Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan ensiksi yhden niit‰ vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yll‰‰n, kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyyt‰nyt h‰nelt‰. Sit‰paitsi oli k‰‰rˆss‰ kaksi pient‰ kirjaa, Wetsteinin julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun tarvitsisi k‰velyill‰ni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta. Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsiv‰t tilaisuutta kaikenlaisiin pieniin yst‰vyydenosoituksiin, jotka tuntuvat tuhatkertaisesti yst‰v‰llisemmilt‰ ja rakkaammilta kuin kaikki semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nˆyryytt‰‰ vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella henk‰yksell‰ni ahmin itseeni muistoja siit‰ autuudesta, jolla nuo muutamat onnelliset p‰iv‰t, jotka eiv‰t ikin‰ en‰‰ voi palata, t‰yttiv‰t mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta min‰ en valita, el‰m‰n kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niist‰ lakastuu j‰tt‰m‰tt‰ j‰lke‰k‰‰n itsest‰‰n! kuinka harva puhkee hedelm‰‰n, ja kuinka harvat niist‰ hedelmist‰ kypsyv‰t! Ja kuitenkin niit‰ on sittenkin kylliksi, ja kuitenkin, voimmeko -- oi yst‰v‰ni ja veljeni! -- voimmeko kylmin‰ ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksi‰ niit‰ ja j‰tt‰‰ ne nauttimattomina m‰t‰nem‰‰n? Hyv‰sti! On ihana kes‰, usein kiipe‰n omenapuihin Lotten puutarhassa, k‰dess‰ni omenapudotin, pitk‰ seiv‰s, ja karistan hedelmi‰ alas latvasta. H‰n seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne h‰nelle. _30 p. elok._ Onneton! Oletko ihan j‰rjilt‰si? Sin‰h‰n pet‰t itse‰si? Miksik‰ tuo hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla en‰‰ kuin h‰nt‰; mielikuvituksessani ei el‰ muuta kuvaa kuin h‰nen, n‰en kaiken maailmassa vain suhteessa h‰neen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut v‰listi -- kunnes minun aina taas t‰ytyy riist‰‰ itseni h‰nest‰ irti. Oi Wilhelm, mik‰ veto ja viekoitus syd‰mess‰ni! -- Kun istun h‰nen luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee h‰nen vartalonsa, h‰nen olentonsa, h‰nen ‰‰nens‰ taivaisen soinnun ihastelussa, ja kun v‰hitellen kaikki aistini j‰nnittyv‰t, kun silmieni edess‰ synkkenee, kun tuskin en‰‰ kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani kuin salamurhaajan k‰si, kun silloin syd‰meni lyˆ ja kolkuttaa ja koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lis‰‰ niiden ahdistusta -- oh, Wilhelm, silloin on v‰listi kuin en olisi el‰m‰ss‰k‰‰n en‰‰! Ja -- ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua ja sulata mielt‰ni ja Lotte suo minulle sit‰ vaivaista lievikett‰, ett‰ saan itke‰ ahdistukseni h‰nen k‰delleen, -- niin minun t‰ytyy rient‰‰ pois, ulos! ja min‰ harhailen sitten pitki‰ matkoja; on iloni silloin kiivet‰ jyrk‰n vuoren kuvetta tai tunkea tiettˆm‰n, tihe‰n mets‰n l‰vitse, halki pensaikkojen, jotka repiv‰t minua, ja orjantappuroiden, jotka viilt‰v‰t k‰teni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta! Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta n‰‰nnyksiss‰ j‰‰n paikalleni usein keskell‰ yˆt‰, kun t‰ysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja istahdan yksin‰isen mets‰n keskell‰ jollekin vinokasvuiselle puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten siin‰ h‰m‰r‰ss‰ hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm! silloin yksin‰inen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyˆ tuntuisivat minusta lievitykselt‰, jota koko sieluni halaa. Hyv‰sti! En n‰e muuta vapahdusta t‰st‰ kuin haudan. _3 p. syysk._ Pois minun l‰hte‰ t‰ytyy! Kiit‰n sinua, Wilhelm, ett‰ olet tukenut horjuvaa p‰‰tˆst‰ni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus j‰tt‰‰ h‰net. Minun t‰ytyy poistua. H‰n on taasenkin kaupungissa er‰‰n yst‰v‰tt‰rens‰ luona. Ja Albert -- ja -- minun t‰ytyy l‰hte‰! _10 p. syysk._ Oli sekin yˆ. Wilhelm! Nyt kest‰n vaikka mit‰. En n‰e h‰nt‰ en‰‰. Oi, etten saa heitt‰yty‰ kaulaasi, yst‰v‰ni, ja kyynelin ja riemahduksin ilmaista sinulle tunteita, jotka myrsky‰v‰t syd‰mess‰ni! T‰ss‰ min‰ istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyynty‰ ja odotan aamua, hevoset ovat tilatut auringonnousuksi. Oi, h‰n nukkuu rauhassa eik‰ aavista, ettei h‰n ikin‰ en‰‰ ole n‰kev‰ minua. Olen riist‰nyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi tuntia kest‰v‰ss‰ keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyv‰ Jumala, millainen keskustelu! Albert oli luvannut kohta illallisen j‰lkeen tulla Lotten kanssa puutarhaan. Seisoin penkereell‰ korkeiden kastanjoiden alla ja katselin aurinkoa, joka nyt viimeist‰ kertaa laski edess‰ni tuon suloisen laakson ja lempe‰n‰ soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin seisonut h‰nen kanssaan t‰ll‰ samalla paikalla ja katsellut t‰t‰ samaa ihanaa n‰ky‰, ja nyt -- Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli minulle niin rakas; t‰m‰ paikka oli salaper‰isesti vet‰nyt minua puoleensa jo ennen kuin viel‰ tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen mieltymyksemme t‰h‰n paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mit‰ olen ihmistaidon muodostamia n‰hnyt. Ensinn‰ on edess‰ avara n‰kˆala kastanjojen v‰litse. -- Oi, olenhan muistavinani, ett‰ olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle, kuinka korkea pyˆkistˆ v‰hitellen muodostuu oikeaksi sein‰m‰ksi kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa puukujanteen aina h‰m‰r‰mm‰ksi, kunnes se viimein p‰‰ttyy joka taholta suljettuun sopukkaan, jonka yll‰ kaikki yksin‰isyyden v‰ristys tuntuu lep‰‰v‰n. Viel‰kin olen tuntevinani, mik‰ omituinen rauhaisa tunnelma minut valtasi, kun er‰‰n‰ l‰mpim‰n‰ keskip‰iv‰n‰ ensikertaa astuin sinne varjoon; minulla oli kuin h‰m‰r‰ aavistus siit‰, mink‰ autuuden ja mink‰ tuskan n‰kymˆksi t‰m‰ paikka viel‰ oli tuleva minulle. Olin ehk‰ ollut jo puolisen tuntia siin‰ ja antanut suloisenkaihoisten ajatusten tuudittaa mielt‰ni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko mahdollisesti en‰‰ koskaan toisiamme, kun kuulin heid‰n tulevan pengert‰ alas. Juoksin heit‰ vastaan, tartuin omituisesti v‰risten h‰nen k‰teens‰ ja suutelin sit‰. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu hiljaa kohosi mets‰isen kukkulan takaa; puhelimme yht‰ ja toista ja l‰henimme huomaamatta tuota pime‰t‰ lehv‰majaa, kujanteen per‰ll‰. Lotte astui sis‰‰n ja istuutui, Albert asettui h‰nen viereens‰ ja samoin min‰; levottomuuteni ei sent‰‰n sallinut minun kauan istua alallani; min‰ nousin, menin seisomaan h‰nen eteens‰, k‰velin edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. H‰n huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengert‰ puukujanteen edustalla: n‰ky olikin kaunis ja sit‰ vaikuttavampi, kun kaikki muu ymp‰rill‰ oli syv‰n h‰m‰ryyden syliss‰. Olimme ihan hiljaa, ja hetken kuluttua h‰n alkoi taas: Aina kun k‰yn ulkona kuutamossa, tulevat mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja tulevaista el‰m‰‰. Meill‰ on toinen, tuleva el‰m‰! jatkoi h‰n, ja ‰‰nens‰ v‰risi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa. Lotte, vastasin ojentaen k‰teni h‰nelle, ja silm‰ni olivat tulvillaan kyyneli‰; me kohtaamme toisemme viel‰! kohtaamme t‰‰ll‰ ja tuolla viel‰! -- ƒ‰neni tukahtui. Wilhelm, miksi h‰nen piti kysy‰ juuri tuota nyt, kun syd‰nt‰ni vihloi tuskallinen eromme! Ja tiet‰v‰tkˆ rakkaat kuolleet omaisemme meist‰, jatkoi h‰n, tuntevatko he, ett‰ olemme onnellisia ja ett‰ l‰mpim‰ll‰ rakkaudella muistelemme heit‰? Oi, aina v‰ikkyy mieless‰ni muisto ‰idist‰ni ja ‰itini kuva, kun hiljaisina iltoina istun h‰nen lastensa, omain lasteni piiriss‰, ja he ovat ymp‰rill‰ni. Silloin saattaa silm‰‰ni kohota kaipauksen kyynel, istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, ett‰ h‰n silm‰nr‰p‰yksen ajankin voisi n‰hd‰, kuinka pid‰n sanani, jonka annoin h‰nelle h‰nen kuolinhetken‰‰n: ett‰ olisin h‰nen lastensa ‰itin‰. Mill‰ tuntein min‰ huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis ‰itini, ellen voi olla heille sit‰, mit‰ sin‰ olisit ollut. Oi, teenh‰n toki kaiken mink‰ voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemm‰n, he saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit n‰hd‰ sopumme, sin‰ rakas pyh‰, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylist‰isit Jumalaa, jolta viimeisill‰ katkerilla kyynelill‰si rukoilit lastesi menestyst‰. -- Noin h‰n puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mit‰ h‰n puhui! Kuinka voisi kylm‰, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista kukoistusta! Albert keskeytti h‰net hell‰sti: Tuo liikuttaa sinua liian syv‰sti, rakas Lotte! Tied‰n kyll‰, ett‰ olet hyvin taipuvainen noihin ajatuksiin, mutta pyyd‰n sinua -- Oi, Albert, sanoi Lotte, tied‰nh‰n, sin‰ et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyˆre‰n pˆyd‰n ‰‰ress‰, kun is‰ni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli usein mukanasi jokin hyv‰ kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan siit‰ mit‰‰n. -- Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa enemm‰n kuin kaikki muu? Mik‰ suloinen, hell‰, iloinen ja aina toimelias nainen! Jumala tiet‰‰ kyyneleni, joita usein vuodatin vuoteessani rukoillessani, ett‰ h‰n tekisi minut h‰nen kaltaiseksensa. Lotte! huudahdin heitt‰ytyen h‰nen eteens‰, tarttuen h‰nen k‰teens‰ ja kostuttaen sit‰ tuhansilla kyyneleill‰, Lotte! Jumalan siunaus lep‰‰ yll‰si, ja ‰itisi henki! -- Olisittepa tuntenut h‰net, sanoi h‰n puristaen k‰tt‰ni -- h‰n olisi ansainnut ett‰ te olisitte tuntenut h‰net! -- Luulin menehtyv‰ni. Ikin‰ ei ole minusta sanottu suurempaa ja ylv‰‰mp‰‰ sanaa -- ja h‰n jatkoi: Ja h‰nen t‰ytyi l‰hte‰ t‰‰lt‰ nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden kuukauden vanha! H‰nen sairautensa ei ollut pitk‰aikainen, h‰n alistui tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia h‰n suri, varsinkin nuorimman. Kun sitten loppu l‰heni ja h‰n k‰ski minua tuomaan lapsensa luokseen ja kun toin ne sis‰‰n, nuo pienet, jotka eiv‰t k‰sitt‰neet mit‰ tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun he kaikki seisoivat h‰nen vuoteensa ymp‰rill‰ ja h‰n kohotti k‰tens‰ ja rukoili heid‰n puolestaan ja suuteli heit‰ jokaista ja l‰hetti heid‰t luotaan ja sanoi minulle: Ole heid‰n ‰itins‰! -- Min‰ annoin k‰teni h‰nelle! -- Lupaat paljon, tytt‰reni, sanoi h‰n, lupaat ett‰ sinulla on oleva ‰idin syd‰n ja ‰idin silm‰. Olen kiitollisista kyynelist‰si usein huomannut, ett‰ tunnet mit‰ se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja is‰llesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sin‰ voit h‰nt‰ lohduttaa. H‰n kysyi is‰‰, mutta t‰m‰ oli l‰htenyt ulos salatakseen ‰‰retˆnt‰ tuskaansa; h‰nen syd‰mens‰ oli sis‰llisesti ihan revitty. Sin‰ Albert olit silloin sis‰ll‰. H‰n kuuli, ett‰ joku k‰vi, ja kysyi ja k‰ski sinut luokseen, ja kun h‰n sitten katsoi sinuun ja minuun sill‰ lohduttuneella, levollisella katseella, ett‰ tulisimme onnellisiksi -- niin Albert lankesi h‰nen kaulaansa ja suuteli h‰nt‰ ja huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! -- Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja min‰ kadotin koko tajuntani. Werther, jatkoi h‰n, ja sellaisen naisen t‰ytyi kuolla! Hyv‰ Jumala! Kun toisinaan ajattelen, ett‰ voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja ettei kukaan tunne sit‰ niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan valittivat, ett‰ mustat miehet olivat kantaneet ‰idin pois! H‰n nousi, min‰ havahduin ja tunsin mieleni j‰rkkyv‰n, j‰in istumaan ja pidin kiinni h‰nen k‰dest‰‰n. -- Mutta nyt meid‰n pit‰‰ l‰hte‰, on jo aika, sanoi h‰n. -- H‰n yritti vet‰‰ k‰tens‰ k‰dest‰ni, min‰ pidin siit‰ lujemmin kiinni. -- Me n‰emme toisemme viel‰, huudahdin, me tapaamme toisemme. Min‰ l‰hden, jatkoin, l‰hden mielell‰ni, ja kuitenkin, jos minun t‰ytyisi sanoa, ett‰ l‰hden i‰ksi, en kest‰isi sit‰. Hyv‰sti, Lotte! Hyv‰sti, Albert! Me n‰emme toisemme viel‰. -- Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikill‰‰n. -- Min‰ tunsin, tunsin tuon huomenen! Oi, mutta h‰n ei aavistanut mit‰‰n, kun irroitti k‰tens‰ k‰dest‰ni. -- He l‰htiv‰t puistok‰yt‰v‰‰ pois, min‰ seisoin, katselin heid‰n j‰lkeens‰ kuun valossa ja heitt‰ydyin maahan ja puhkesin itkem‰‰n, hyp‰hdin ylˆs ja juoksin penkereelle ja n‰in h‰nen vaalean pukunsa viel‰ h‰‰mˆtt‰v‰n siell‰ alhaalla puutarhan portilla korkeiden lehmuksien varjossa, ojensin molemmat k‰teni, ja sitten se katosi. TOINEN KIRJA. _20 p. lokak. 1771_. Eilen saavuimme t‰nne. L‰hettil‰s ei ole oikein voimissaan ja pys‰htyy senvuoksi muutamaksi p‰iv‰ksi t‰nne. Ellei h‰n vain olisi niin h‰ijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on m‰‰r‰nnyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kest‰‰ kaiken! Kevyt mieli? Minun t‰ytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kyn‰st‰ni. Oi, pisarainen keve‰mp‰‰ verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mit‰ t‰m‰ oikeastaan on merkitsevin‰‰n! Siin‰ miss‰ toiset v‰h‰isell‰ voimallaan ja kyvyll‰‰n mukavassa itsetyytyv‰isyydess‰ rehentelev‰t, siin‰ min‰ ep‰ilen voimiani ja lahjojani? Hyv‰ Jumala, sin‰ joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pid‰tt‰nyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyv‰isyytt‰! Mutta k‰rsiv‰llisyytt‰, k‰rsiv‰llisyytt‰! Kaikki k‰‰ntyy hyv‰ksi viel‰. Sill‰, yst‰v‰ni, sin‰ sittenkin olet oikeassa. Siit‰ saakka kuin joka p‰iv‰ olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun n‰en kaikki heid‰n touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyv‰isempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, ett‰ vertaamme kaikkea itseemme ja itse‰mme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niist‰ asioista, joiden yhteydess‰ el‰mme, ja niinp‰ ei mik‰‰n ole vaarallisempaa kuin yksin‰isyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsess‰‰nkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain el‰hdytt‰m‰n‰ yl‰puolelleen sarjan olentoja, joiden piiriss‰ me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme n‰kyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen t‰ydellisemp‰n‰ kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, ett‰ meilt‰ puuttuu paljon, ja juuri sen, mik‰ meilt‰ puuttuu, n‰ytt‰‰ joku toinen omistavan, jolle lis‰ksi kuvittelemme kaiken sen, mit‰ meill‰ itsell‰mme on, ja p‰‰llep‰‰tteeksi viel‰ erikoisen ihanteellisen t‰ydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka el‰v‰n‰ edess‰mme. Sit‰vastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenp‰in vain, niin huomaammepa p‰invastoin usein, ett‰ vetelehtimisell‰mme ja luovimisellamme sent‰‰n olemme p‰‰sseet pitemm‰lle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan -- ja -- onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai viel‰p‰ heist‰ edell‰kin. _26 p. marrask._ Viihdyn t‰‰ll‰ jo hieman paremmin. Onnellisinta on, ett‰ tyˆt‰ on yllinkyllin; sit‰paitsi kiinnitt‰v‰t nuo kaikki erilaiset ihmiset ja aina uudet n‰ht‰v‰t kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi kreivi C----n kanssa; h‰n on mies, jota min‰ p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kunnioitan yh‰ enemm‰n, selv‰j‰rkinen, laajan‰kˆinen ihminen, joka ei silti ole kylm‰, vaikka n‰kˆalansa ovatkin laajat, ja jonka koko k‰ytˆksess‰ kajastaa niin lempe‰ yst‰vyys. H‰nen huomionsa kiintyi minuun, kun jouduin asioissa tekemisiin h‰nen kanssaan, ja h‰n heti ensimm‰isist‰ sanoistani huomasi, ett‰ k‰sitimme toisiamme ja ett‰ h‰n saattoi puhua kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myˆsk‰‰n kylliksi kiitt‰‰ h‰nen vapaata, avointa k‰ytˆst‰‰n minua kohtaan. Eip‰ ole maailmassa ihmisell‰ toista niin todellista ja l‰mmint‰ iloa kuin se, ett‰ saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle. _24 p. jouluk._ L‰hettil‰‰st‰ minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sit‰ jo kohta alussa. H‰n on t‰sm‰llisin narri, mit‰ olla voi; hidas ja juurtajaksainen kuin mik‰kin t‰ti; ihminen, joka ei koskaan ole tyytyv‰inen itseens‰ ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi mit‰‰n tehd‰. Min‰ tyˆskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mit‰ tuli; silloin h‰n saattaa j‰tt‰‰ minulle kirjoitukseni takaisin ja sanoa: Hyv‰h‰n se on, mutta k‰yk‰‰ nyt kerta viel‰ se l‰vitse, ainahan saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi m‰‰ritys. -- Hitto viekˆˆn. Ei yksik‰‰n "ja", ei yksik‰‰n sidesana saa j‰‰d‰ pois, h‰n vihaa kuolemakseen kaikkia sanaj‰rjestysvirheit‰, joihin min‰ useasti hairahdun; jos lausejaksot eiv‰t mene vanhaan totuttuun nuottiin, ei h‰n ymm‰rr‰ niist‰ mit‰‰n. On siet‰m‰tˆnt‰ olla tekemisiss‰ sellaisen ihmisen kanssa. Kreivi von C----n luottamus yksin en‰‰ korvaa minulle kaiken. Tuonoin h‰n tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytym‰tˆn h‰n oli l‰hettil‰‰ni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat sek‰ itse‰‰n ett‰ muita; kuitenkin, sanoi h‰n, on pakko tyyty‰ siihen ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pit‰‰ p‰‰st‰ yli vuoren; totta kyll‰, ellei vuorta olisi siin‰ edess‰, olisi tie paljoa mukavampi ja lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siin‰, niin pit‰‰h‰n sen ylitse p‰‰st‰! -- Ukko vainuaa ehk‰ myˆskin, ett‰ olen paremmin kreivin suosiossa kuin h‰n, ja se pahoittaa h‰nt‰, ja h‰n k‰ytt‰‰kin jokaista tilaisuutta puhuakseen minulle pahaa kreivist‰: min‰ v‰it‰n tietysti vastaan, ja asia vain pahenee. Eilen h‰n sai minut ihan kuohuksiin, h‰n n‰kyi nimitt‰in t‰ht‰‰v‰n minuun myˆskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin kreiviss‰ kyll‰ muka on miest‰, tyˆh‰n k‰y h‰nelt‰ keve‰sti, ja h‰nell‰ on sujuva kyn‰; mutta perinpohjaista oppineisuutta h‰nelt‰ puuttuu, kuten kaikilta kaunosieluilta. T‰m‰n sanoessaan h‰nell‰ oli kasvoillaan sellainen ilme, kuin h‰n olisi tahtonut sanoa: ƒh‰s, sattuiko? Mutta min‰ en ollut mill‰nik‰‰n; minun t‰ytyi ylenkatsoa ihmist‰, joka saattoi ajatella ja k‰ytt‰yty‰ tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan h‰nt‰ ja v‰ittelin oikein kiihke‰stikin. Sanoin, ett‰ kreivi sek‰ luonteeltaan ett‰ tiedoiltaan oli mies, jota t‰ytyi kunnioittaa. Sanoin, etten tuntenut ket‰‰n, jonka siin‰ m‰‰r‰ss‰ kuin h‰nen olisi onnistunut valistaa ja v‰ljent‰‰ sieluansa ja vet‰‰ huomiopiiriins‰ niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysy‰ niin toimeliaana k‰yt‰nnˆllisen el‰m‰n piiriss‰. -- Nuo olivat ukolle kovia p‰hkinˆit‰, ja min‰ poistuin, ettei tarvitsisi pitemm‰ss‰ kinastelussa niell‰ viel‰ enemp‰‰ sappea. Ja t‰m‰ kaikki on teid‰n syynne, teid‰n, jotka puheillanne saitte minun antautumaan t‰h‰n ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silm‰t t‰yteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa ja ajaa kaupunkiin myym‰‰n viljaansa, toimi enemp‰‰ kuin min‰, niin lupaanpa vaikka kymmenen vuotta viel‰ raataa sin‰ kaleeriorjana, joksi nyt olen sidottu. Ja sit‰ loistavaa kurjuutta, sit‰ ik‰vyytt‰, jota t‰k‰l‰inen joutava joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen per‰‰n, kuinka he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa heist‰; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteit‰! Tuossa on er‰s nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja maatiluksistaan, niin ett‰ jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi, ett‰ tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi kuvitteleekaan itse‰‰n niiden takia! -- Mutta asia on viel‰ hullummin: nainen on t‰‰lt‰ l‰histˆlt‰ er‰‰n virastokirjurin tyt‰r. -- Oh, en k‰sit‰ ihmissukua, ett‰ sill‰ voi olla niin v‰h‰n aistia, ett‰ se tuolla tapaa noin kˆmpelˆsti paljastaa koko tyhj‰np‰iv‰isyytens‰. No, huomaanhan sent‰‰n, yst‰v‰ni, p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ selvemmin, kuinka tuhmaa on arvostella toisia itsens‰ mukaan. Ja koska minulla on niin paljon tekemist‰ oman itseni kanssa, ja koska t‰m‰ syd‰meni on niin myrsky‰v‰ -- oi, niin annan mielell‰ni toisten taivallella polkujaan, kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden. Enimm‰n kiusaavat minua nuo nurjat s‰‰tysuhteet. Tied‰nh‰n kyll‰ yht‰ hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka v‰ltt‰m‰tˆn s‰‰tyerotus on ja kuinka suuret edut siit‰ itsellenikin koituvat; mutta ‰lkˆˆn se tukitko juuri silloin tiet‰ni, kun minulla viel‰ voisi olla jokin hitunen iloa ja edes jokin onnen kajaste t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰. Tulin ‰skett‰in muutamalla k‰velyretkell‰ tuntemaan er‰‰n neiti von B----n, h‰n on herttainen olento, joka on s‰ilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena t‰k‰l‰isess‰kin j‰ykistyneess‰ el‰m‰ss‰. Keskustelumme kehittyi hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada k‰yd‰ tervehtim‰ss‰ h‰nt‰. H‰n myˆnsi sen niin avomielisen vapaasti, ett‰ tuskin maltoin varrota ensimm‰ist‰ sopivaa tilaisuutta k‰yd‰kseni h‰nen luonaan. H‰n ei ole t‰‰lt‰, h‰n asuu er‰‰n t‰tins‰ luona. Vanhuksen kasvojenilmeess‰ oli jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta h‰nelle, kohdistin puheeni enimm‰kseen h‰nelle, ja oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvill‰ rouvan olosuhteista -- per‰st‰p‰in tunnusti neitikin huomioni oikeiksi --: ett‰ t‰ti-hyv‰ns‰ nyt vanhoilla p‰ivill‰‰n k‰rsii puutetta kaikesta, ettei h‰nell‰ ole omaisuutta, ei henkevyytt‰, ei yleens‰ mit‰‰n muuta turvaa kuin esi-is‰ins‰ sarja, ei muuta suojaa kuin s‰‰tyns‰, jonka turviin h‰n sitten onkin lujasti linnoittautunut, eik‰ muuta iloa kuin t‰hystell‰ yl‰kerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse. Nuorempana h‰n lienee ollut kaunis ja keikaillut el‰m‰ns‰; ensin h‰n oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempin‰ vuosinaan h‰n oli alistunut er‰‰n vanhan upseerin komennettavaksi, joka siit‰ hyv‰st‰ ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat vuotensa h‰nen kanssaan ja kuoli. Nyt el‰‰ vanha rouva yksin, eik‰ kukaan loisi silm‰yst‰k‰‰n h‰neen, ellei h‰nen sisarentytt‰rens‰ olisi niin rakastettava. _8 p. tammik. 1772_. Mink‰laisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on t‰hd‰ttyn‰ vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pˆyd‰ss‰! Eik‰ suinkaan siksi, ettei heill‰ olisi muuta teht‰v‰‰: ei, p‰invastoin kasautuu teht‰vi‰ juuri sen t‰hden, ett‰ pikkuseikat ja pikkuharmit h‰iritsev‰t t‰rke‰mpi‰ asioita. Viime viikolla sattui rekiretkell‰ selkkaus, ja koko huvi oli pilalla. Houkkioita, jotka eiv‰t huomaa, ett‰ ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin v‰h‰n, ja ett‰ ne, jotka ovat ensimm‰isell‰ sijalla, niin harvoin sent‰‰n n‰yttelev‰t p‰‰osaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministerist‰‰n, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heist‰ silloin on ensimm‰inen? Se, minusta n‰hden, joka osaa k‰ytt‰‰ toisia hyv‰kseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, ett‰ h‰n voi k‰ytt‰‰ toisten voimia ja pyyteit‰ omain tarkoitusper‰ins‰ saavuttamiseksi. _20 p. tammik._ Kirjoitan teille t‰‰lt‰, rakas Lotte, er‰‰st‰ v‰h‰p‰tˆisest‰ maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siit‰ saakka kuin olen ollut t‰‰ll‰ ik‰v‰ss‰ D----ss‰, t‰‰ll‰ vierasten, syd‰melleni ihan vierasten ihmisten keskell‰, ei minulla viel‰ ole ollut silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n, ei ainoatakaan, jolloin syd‰meni olisi k‰skenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt t‰ss‰ majassa, t‰ss‰ yksin‰isyydess‰, t‰ss‰ syrj‰isyydess‰, kun lumi ja r‰nt‰ pieks‰v‰t ikkunoita, t‰‰ll‰ te olitte ensimm‰inen ajatukseni. Kohta kun astuin sis‰‰n t‰nne, her‰si teid‰n kuvanne, teid‰n muistonne, oi, Lotte! niin pyh‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ mieless‰ni! Laupias Jumala, ensimm‰inen onnellinen hetki taas! Kun n‰kisitte minut siin‰ huvitusten ja pikkuaskartelujen pyˆrteess‰, jossa nyt el‰n! kuinka koko mieleni on n‰‰nnyksiss‰; ei hetke‰k‰‰n tulvahtele syd‰meni t‰yten‰, ei autuasta silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n; ei mit‰‰n, ei yht‰‰n mit‰‰n! On kuin n‰ytelt‰isiin edess‰ni jotain kummallisuusn‰ytelm‰‰, n‰en noiden mies- ja hevosk‰‰piˆiden liikehtiv‰n edess‰ni ja kysyn usein itselt‰ni, eikˆ kaikki olekin vain n‰kˆharhaa. Min‰ leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikit‰‰n kuin puunukella, saan usein naapurini puisen k‰den k‰teeni ja vavahdan. Iltaisin p‰‰t‰n, ett‰ aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; p‰ivisin toivon, ett‰ illalla saan l‰hte‰ ulos kuutamoon, mutta j‰‰nkin sis‰‰n. Minulla ei ole selv‰‰ tuntoa miksi nousen, miksi menen maata. Puuttuu hapatusta, joka saisi el‰m‰ni k‰yntiin; se kiihdyke, joka pid‰tti minut valveilla yˆt umpeensa, joka her‰tti minut aamuisin unesta, on h‰ipynyt ja poissa. Yhden ainoan todellisen naisen olen t‰‰ll‰ tavannut, er‰‰n neiti von B----n. H‰n muistuttaa teit‰, rakas Lotte, jos sit‰ voi sanoa kenest‰k‰‰n. Oh, huudahdatte, nyt h‰n rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehk‰ siin‰ olisi hiukan per‰‰kin. Olen viime aikoina nimitt‰in muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan k‰y p‰ins‰, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin min‰ (ja valehdella, lis‰tk‰‰, sill‰ muuten se ei k‰y, ymm‰rr‰tteh‰n?). Minun piti puhua neiti von B----st‰. H‰ness‰ on sielua, joka loistaa kirkkaasti h‰nen sinisist‰ silmist‰‰nkin. S‰‰tyasemansa rasittaa h‰nt‰, se kun ei tyydyt‰ h‰nen sisimpi‰ toiveitaan. H‰n kaipaa pois t‰st‰ h‰lyst‰ ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdess‰ kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenl‰mpimist‰, oi, ja teist‰! Kuinka usein h‰nen t‰ytyy ihastella teit‰, taikka ei t‰ydy, h‰n tekee sen vapaasti, h‰n kuulee niin mielell‰‰n teist‰, pit‰‰ teist‰. -- Oi, ett‰ saisin istua siell‰ edess‰nne, rakkaassa armaassa huoneessa siell‰, lapsoset mekastelisivat ymp‰rill‰ni, ja kun he k‰visiv‰t teist‰ liian ‰‰nekk‰iksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka ker‰isi heid‰t liikkumattomaan piiriin ymp‰rilleni. Aurinko laskee ihanana lumessa v‰lkkyilev‰n maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun -- minun pit‰‰ taas sulkeutua vankih‰kkiini. -- Hyv‰sti! Onko Albert luonanne? Ja miss‰ asemassa --? Suokoon Jumala minulle anteeksi t‰m‰n kysymyksen! _8 p. helmik._ On jo viikon p‰iv‰t ollut mit‰ ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sill‰ siit‰ asti kuin t‰nne olen tullut, ei viel‰ ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista p‰iv‰‰, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja m‰rk‰‰, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eik‰ p‰invastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista p‰iv‰‰, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heill‰ taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat t‰rvell‰ toisiltaan. Ei ole mit‰‰n, jota he eiv‰t osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyv‰n nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryytt‰‰n, ymm‰rt‰m‰ttˆmyytt‰‰n ja ahdasmielisyytt‰‰n; ja kun kuuntelen heit‰, tekev‰t he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteiv‰t he noin mielettˆm‰sti raatelisi omia sisuksiaan. _17 p. helmik._ Pelk‰‰n, ettemme me, l‰hettil‰‰ni ja min‰, en‰‰ kauan tule toimeen yhdess‰. Se ihminen on ihan siet‰m‰tˆn. H‰nen tapansa tehd‰ tyˆt‰ ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekem‰tt‰ vastav‰itteit‰ ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja k‰sitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on h‰nest‰ aina ihan v‰‰r‰. Sen johdosta h‰n onkin ‰skett‰in valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministerilt‰, varoitus, joka kyll‰ oli liev‰, mutta joka tapauksessa sent‰‰n varoitus, ja olinkin aikeissa j‰tt‰‰ erohakemukseni, kunnes sain ministerilt‰ yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylev‰‰, jaloa ja viisasta henke‰ ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise mainittua kirjett‰ emmek‰ er‰st‰ toistakaan, josta myˆhemmin tulee puhetta; otaksumme nimitt‰in, ettei edes yleisˆn l‰mpimin kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka h‰n neuvookaan minua koettamaan hillit‰ liian arkaa ja herkk‰‰ itsetuntoani; kuinka h‰n. kunnioittaen yltiˆllisi‰ aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja teht‰viin syventymisest‰ nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitke‰ niit‰ pois, vaan ainoastaan lievent‰‰ niiden liikanaista intoa ja johtaa niit‰ suuntaan, miss‰ niill‰ olisi todellinen vaikutusala ja enemm‰n oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi p‰iv‰ksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsest‰‰n iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas yst‰v‰ni, ellei tuo aarre vain olisi yht‰ hauras kuin se on ihana ja kallis! _20 p. helmik._ Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset p‰iv‰t, jotka h‰n minulta riist‰‰! Kiit‰n sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin h‰‰p‰iv‰nne olisi, ja olin p‰‰tt‰nyt samana p‰iv‰n‰ juhlallisesti ottaa alas sein‰lt‰ Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja h‰nen kuvansa on viel‰ t‰‰ll‰! Ja saakoon se j‰‰d‰kin nyt! Ja miks'ei saisi? Tied‰nh‰n, ett‰ min‰ myˆskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten syd‰mess‰; minulla on, niin, minulla on toinen sija h‰nen syd‰mess‰‰n, ja min‰ tahdon ja minun t‰ytyy saada pit‰‰ se. Oi, min‰ voisin menn‰ suunniltani, jos h‰n saattaisi unohtaa -- Albert, siin‰ ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyv‰sti! Hyv‰sti, enkelini! Hyv‰sti Lotte! _15 p. maalisk._ Nyt on sattunut minulle ik‰vyyksi‰, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan t‰‰lt‰. Kiristelen hampaitani! Perhana! sit‰ ei en‰‰ saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syyp‰‰t kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. T‰ss‰ nyt olen! T‰ss‰ nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, ett‰ minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule t‰ss‰, hyv‰ herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kyn‰st‰. Kreivi von C---- pit‰‰ minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senh‰n tied‰t, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen h‰nen luonaan p‰iv‰llisell‰, ja osui olemaan juuri se p‰iv‰, jolloin ylh‰isempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua h‰nen luokseen, ja min‰ en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis p‰iv‰llisell‰ kreivin luona, ruoan j‰lkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen h‰nen kanssaan, keskustelen eversti B----n kanssa, joka myˆskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika l‰henee. Min‰ en, Jumala tiet‰kˆˆn, ajattele mit‰‰n. Astuu silloin sis‰‰n kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S---- herroine puolisoineen ja tytt‰rineen, tyt‰r on t‰yshˆyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyˆt‰isineen, he astuvat juhlallisesti sis‰‰n, silm‰t ja sieraimet asianmukaisessa virheettˆm‰ss‰ ylh‰isaatelisessa s‰vyss‰, ja kun se koko joukkue on minulle syd‰men pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, ett‰ kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'‰kki‰ neiti von B---- astuu sis‰‰n. Kun syd‰meni aina hiukan ilostuu h‰net n‰hdess‰ni, j‰in viel‰ hetkeksi, menin h‰nen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, ett‰ h‰n puhutteli minua v‰hemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ik‰‰nkuin ep‰rˆiden. Se kummastutti minua. Onko h‰nkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin min‰ ja tunsin loukkaantuvani ja aioin l‰hte‰, mutta j‰in sent‰‰n, koska mielell‰ni olisin n‰hnyt ep‰luuloni h‰nen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sit‰, ja kun viel‰ toivoin yst‰v‰llist‰ sanaa h‰nelt‰ ja -- no, oli miten oli, min‰ j‰in. Sill‰v‰lin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F---- keisari Frans ensimm‰isen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R----, t‰‰ll‰ h‰n kulkee sent‰‰n pelkk‰n‰ herra von R----n‰, kuuroine rouvineen j.n.e., viel‰p‰ huonoasuinen J----kin, joka korjailee i‰nikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, min‰ puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yht‰ ja toista -- ja tarkastelen vain neiti B----t‰ni. En huomaa, ett‰ naiset toisessa p‰‰ss‰ salia kuiskuttelevat kesken‰‰n, ett‰ juoru livahtaa herrojenkin piiriin, ett‰ rouva von S---- menee puhuttelemaan kreivi‰ (sen kaiken kertoi neiti B---- minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrj‰‰n er‰‰n ikkunan ‰‰reen. -- Tunnettehan, sanoi h‰n, omituiset olomme; teid‰n l‰sn‰olonne, huomaan min‰, her‰tt‰‰ tyytym‰ttˆmyytt‰ seurassa. En mill‰‰n muotoa... -- Teid‰n ylh‰isyytenne, keskeytin h‰net, pyyd‰n tuhannesti anteeksi, olisi pit‰nyt itsenikin ajatella sit‰ ja tied‰n, ett‰ suotte anteeksi minulle t‰m‰n huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pid‰tt‰nyt minua, lis‰sin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi k‰tt‰ni l‰mmˆll‰, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylh‰isest‰ seurasta, l‰hdin, nousin er‰ille k‰‰seille ja ajoin H----iin nauttiakseni siell‰ er‰‰ll‰ kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. T‰h‰n saakka on siis kaikki hyvin. Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui viel‰ muutamia vieraita; he pelasivat noppaa er‰‰ss‰ nurkassa, olivat tyˆnt‰neet pˆyt‰liinan syrj‰‰n. Tulee silloin sis‰‰n tuo kunnon Adelin, laskee hattunsa k‰dest‰‰n ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja sanoo hiljaa: Sinullehan on k‰ynyt ik‰v‰sti, vai? -- Minulle? huudahdin. -- Niin, kreivih‰n on k‰skenyt sinut poistumaan seurasta. -- Piru sen seuran perikˆˆn! sanoin; min‰h‰n olin hyvill‰ni, kun p‰‰sin sielt‰ ulos. -- Hyv‰, vastasi h‰n, ett‰ otat sen noin keve‰sti. Se vain pahoittaa mielt‰ni, ett‰ juttu jo on levinnyt niin laajalle. -- Silloin vasta asia alkoi minua kismitt‰‰. Kaikista, jotka istuivat pˆyt‰‰n ja katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siit‰ syyst‰! Vereni rupesi sakenemaan. Ja kun nyt t‰n‰‰n, miss‰ liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat: kas siin‰ sen n‰kee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo ‰lypahasensa vuoksi itsest‰‰n ties mit‰ ja luulee sen nojalla voivansa olla v‰litt‰m‰tt‰ mist‰‰n arvosuhteista, ja mit‰ muuta tuommoista on tapana hokea -- kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli l‰vist‰‰ puukolla rintansa; sill‰ puhuttakoon mit‰ tahansa itsen‰isyydest‰, min‰ tahtoisin n‰hd‰ sen miehen, joka kylm‰verisen‰ siet‰‰ roistojen puhuvan h‰nest‰, kun luulevat olevansa voitonpuolella h‰nen suhteensa; jos juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen olla sin‰‰n. _16 p. maalisk._ Kaikki nyt ‰rsytt‰‰ minua. Kohtasin t‰n‰‰n puistokadulla neiti B----n; en voinut olla puhuttelematta h‰nt‰, ja kun olimme p‰‰sseet hiukan erille muusta seurasta, ilmaisin h‰nelle loukkaantumiseni h‰nen silloisen k‰ytˆksens‰ johdosta. -- Oi Werther, sanoi h‰n hell‰sti, niinkˆ te, joka sent‰‰n tunnette syd‰meni, selititte h‰mmennykseni? Kuinka min‰ k‰rsink‰‰n puolestanne aina siit‰ asti kuin olin astunut saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli k‰yv‰, ja sata kertaa olin jo sanomaisillani sen teille. Tiesin, ett‰ nuo von S----t ja T----t puolisoineen ennemmin l‰htisiv‰t pois kuin j‰isiv‰t samaan seuraan teid‰n kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa v‰lej‰‰n heid‰n kanssaan, -- ja mik‰ jupakka siit‰ nyt on syntynyt! -- Kuinka neiti? kysyin, koettaen salata s‰ik‰hdyst‰ni sill‰ kaikki mit‰ Adelin toissa p‰iv‰n‰ oli puhunut, valahti siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin kiehuva vesi suonieni l‰vitse. -- Mit‰ olenkaan jo saanut k‰rsi‰ sen t‰hden! sanoi tuo suloinen olento, samalla saaden silm‰ns‰ kyyneliin. -- En voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ni, olin heitt‰ytym‰isill‰ni h‰nen jalkoihinsa ja huudahdin: Selitt‰k‰‰, selitt‰k‰‰ mit‰ tarkoitatte. -- Kyynelet juoksivat h‰nen poskiansa alas. Min‰ olin ihan suunniltani. H‰n kuivasi ne, koettamattakaan salata niit‰. -- Tunnettehan t‰tini, alkoi h‰n; h‰n oli myˆskin saapuvilla siell‰ ja katseli, oh, mill‰ silmill‰ h‰n katselikaan tapausta. Werther, viime yˆn‰ ja t‰n‰ aamuna olen saanut kuunnella saarnaa seurustelustani teid‰n kanssanne, minun on t‰ytynyt kuulla, kuinka teit‰ on moitittu ja halvennettu, ja olen vain puolinaisesti voinut ja saanut teit‰ puolustaa. H‰nen joka sanansa viilsi syd‰nt‰ni kuin ter‰v‰ veitsi. H‰n ei tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta tuosta; nyt h‰n kertoi lis‰ksi viel‰ mit‰ kaikkea nyt juoruiltiin ja kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen johdosta. Kuinka heit‰ nyt kutkutti ja ilostutti, ett‰ ylimielisyyteni ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki h‰nelt‰, Wilhelm --- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, -- min‰ olin ihan murskana, ja mieleni kuohuu viel‰kin. Soisin, ett‰ joku julkenisi moittia minua siit‰, saisin silloin syˆst‰ miekkani h‰nen l‰vitsens‰; on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin n‰hd‰ verta. Oi, tuhannet kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni t‰m‰n syd‰meni kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, ett‰ ne, kun ovat ‰‰rimmilleen kiihdyksiss‰‰n ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengityst‰‰n. Siten tunnen min‰kin usein, kuin minunkin pit‰isi aukaista suoneni, liid‰tell‰kseni i‰iseen vapauteen. _24 p. maalisk._ Olen j‰tt‰nyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan, ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teilt‰ lupaa toimenpiteisiini. Minun t‰ytyy kuin t‰ytyykin p‰‰st‰ pois t‰‰lt‰, ja tiesin kaiken, mit‰ teill‰ olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua j‰‰m‰‰n paikalleni, ja siis -- Kerro t‰m‰ nyt, jos viitsit, hiukan lievennettyn‰, ‰idilleni; en voi auttaa itse‰nik‰‰n, ja h‰nen t‰ytyy siis tyyty‰ siihen, etten voi h‰nt‰k‰‰n auttaa t‰ss‰. Tietysti t‰m‰ tuntuu h‰nest‰ kipe‰lt‰. N‰hd‰ tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja l‰hettil‰sarvoa kohden, katkeavan noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehk‰‰ nyt asiasta mit‰ tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden nojalla minun olisi pit‰nyt j‰‰d‰ paikalleni; sanalla sanoen, min‰ l‰hden, ja jotta tiet‰isitte minne menen, niin on t‰‰ll‰ ruhtinas ----, joka n‰kyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani h‰n kutsui heti minut luokseen maatiloilleen viett‰m‰‰n nykyist‰ kaunista kev‰tt‰. H‰n on luvannut, ett‰ saisin siell‰ olla ihan omassa vapaudessani, ja koska jotakuinkin ymm‰rr‰mme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin ja l‰hden h‰nen mukanaan. Selitykseksi. _19 p. huhtik._ Kiitos kummastakin kirjeest‰si! En vastannut niihin, kun en tahtonut l‰hett‰‰ yll‰olevia rivej‰, ennenkuin olin saanut eroni hovista; pelk‰sin n‰et, ett‰ ‰itini saattaisi k‰‰nty‰ ministerin puoleen ja vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on k‰siss‰ni. En viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja mit‰ ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siit‰ vain aihetta uusiin valitusvirsiin. Perintˆprinssi on l‰hti‰isikseni l‰hett‰nyt minulle kaksikymment‰viisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista ‰skett‰in ‰idille kirjoitin. _5 p. toukok._ Huomenna l‰hden t‰‰lt‰, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden penikulman p‰‰ss‰ tielt‰, k‰v‰isen sit‰kin katsomassa ja muistelemassa menneit‰, uneksittuja onnen p‰ivi‰. Aion ajaa kaupunkiin samasta portista, mist‰ ‰itini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun h‰n is‰ni kuoleman j‰lkeen j‰tti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen kotikaupunkiinsa. Hyv‰sti, Wilhelm, kerron viel‰ enemm‰n matkastani. _9 p. toukok._ Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mielt‰ni. Pys‰hdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin nelj‰nnestunnin matkan p‰‰ss‰ kaupungista tien varrella S----‰‰ kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edell‰, k‰yd‰kseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja el‰v‰sti. Siin‰ seisoin nyt lehmuksen vierell‰, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut k‰velyjeni p‰‰m‰‰r‰ ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tiet‰m‰ttˆm‰n‰ halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, miss‰ toivoin syd‰melleni niin paljon el‰hdytt‰v‰‰ ja niin paljon nautittavaa, joka t‰ytt‰isi ja viihdytt‰isi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sielt‰ avarasta maailmasta -- oi yst‰v‰ni, kuinka monta pettynytt‰ toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! -- N‰in edess‰ni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liit‰nyt. Tuntim‰‰ri‰ saatoin istua t‰ss‰ ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siin‰ katsoessani niin syk‰ht‰v‰n herkk‰n‰ metsien ja laaksojen n‰kyyn, jotka v‰reiliv‰t silm‰ini edess‰ niin yst‰v‰llisen omina; ja kun minun sitten m‰‰r‰ttyyn aikaan t‰ytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti j‰tink‰‰n t‰m‰n armaan paikan! -- L‰henin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sis‰‰n ja tapasin kaiken niin entisell‰‰n. Yst‰v‰ni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin p‰‰tt‰nyt menn‰ asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierell‰. Sinne k‰velless‰ni huomasin, ett‰ koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut er‰‰n vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja syd‰menahdistus, jota muinoin olin tuntenut siin‰ pes‰ss‰. -- Joka askelella n‰in jotakin, joka her‰tti monenlaisia muistoja. Ei voi pyh‰ll‰ maalla vaeltava toivioretkel‰inenk‰‰n kohdata niin monta pyh‰‰ muistopaikkaa, ja tuskinpa voi h‰nen sielunsa olla yht‰ pyh‰n liikutuksen valtaama. -- Viel‰kin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas er‰‰seen rakennukseen asti; samaa tiet‰ olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siin‰ oli paikka, miss‰ meid‰n poikina oli tapana heitell‰ "voileipi‰" latuskaisilla kivill‰. Muistui niin el‰v‰sti mieleeni, kuinka monesti seisoin t‰ss‰ rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yh‰ vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan n‰kym‰ttˆm‰‰n et‰isyyteen. -- Katsos, yst‰v‰ni, noin ahdas oli onnellisten esi-is‰immekin n‰kˆpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heid‰n tunteensa ja heid‰n runoutensa! Kun Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merest‰ ja ‰‰rettˆm‰st‰ maanpiirist‰, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliselt‰, niin l‰mpim‰n l‰heiselt‰, omalta ja salaper‰iselt‰. Mit‰ hyv‰‰ siit‰ on, ett‰ jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, ett‰ maa on pallomainen? Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata el‰‰kseen ja nauttiakseen siin‰, ja viel‰ pienemm‰n lev‰t‰kseen turpeen alla. Nyt olen t‰‰ll‰ ruhtinaallisessa mets‰styslinnassa. Ruhtinaan kanssa viihdyn viel‰ varsin hyvin, h‰n on suora ja koruton mies. Mutta h‰nen ymp‰rill‰‰n liikkuu omituisia ihmisi‰, joita en oikein k‰sit‰. Eiv‰t he suorastaan veijareiltakaan n‰yt‰, mutta ei heill‰ oikein kunnollisen ihmisen n‰kˆ‰ myˆsk‰‰n ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisilt‰, mutta en sittenk‰‰n osaa oikein luottaa heihin. Mik‰ myˆskin hiukan kiusaa minua, on se, ett‰ h‰n usein puhuu asioista, joista h‰n on ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niist‰ ihan samalta n‰kˆkannalta kuin se, jolta h‰n on kuullut asiasta. Sit‰paitsi h‰n pit‰‰ j‰rke‰ni ja kyky‰ni suuremmassa arvossa kuin syd‰nt‰ni, joka sent‰‰n on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki k‰rsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tiet‰‰ sen, mink‰ min‰kin tied‰n, -- t‰m‰ syd‰meni on yksin minun. _25 p. toukok._ Olen hautonut mieless‰ni er‰st‰ aietta, josta en sent‰‰n tahtonut puhua mit‰‰n teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siit‰ ei synny mit‰‰n, voin kyll‰ puhuakin siit‰ jo. Aioin sotaan; se on jo kauan kytenyt mieless‰ni. Etup‰‰ss‰ juuri siksi seurasin ruhtinastakin t‰nne, h‰n kun on kenraalina ----n sotav‰ess‰. Er‰‰ll‰ k‰velyll‰ ilmaisin h‰nelle aikeeni; h‰n neuvoi minua luopumaan siit‰, ja asian olisi pit‰nyt olla enemm‰n oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani, jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni h‰nen vastasyit‰‰n. _11 p. kes‰k._ Sano mit‰ tahansa, en voi j‰‰d‰ t‰nne kauemmaksi. Mit‰ min‰ t‰‰ll‰? Aikani k‰y pitk‰ksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella voi, mutta sittenk‰‰n en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei meill‰ ole mit‰‰n yhteist‰. H‰n on j‰rjen, mutta ihan jokap‰iv‰isimm‰n j‰rjen mies; h‰nen seuransa ei huvita eik‰ kiinnit‰ minua sen enemp‰‰, kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon p‰iv‰t viivyn t‰‰ll‰ viel‰, sitten l‰hden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen k‰ytt‰nyt aikaani t‰‰ll‰ piirustellessani. Ruhtinaalla on hyv‰ taideaisti, ja se olisi viel‰kin herkempi, ellei h‰nen arvostelukyky‰‰n rajoittaisi tuo joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidem‰‰ritelm‰t. Usein min‰ ihan puren hammasta, kun juuri koettaessani l‰mpim‰ll‰ herkkyydell‰ johtaa h‰nt‰ luontoon ja taiteeseen h‰n yht'‰kki‰ luulee keksineens‰ jotain erinomaistakin ja sanoa tˆks‰ytt‰‰ jonkin kuluneen, tyhj‰np‰iv‰isen lauseparren. _16 p. kes‰k._ Tottakin olen min‰ vain vaeltaja ja kulkijain maan p‰‰ll‰! Oletteko te sitten muuta? _18 p. kes‰k._ Minnek‰ nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun t‰ytyy viel‰ viipy‰ t‰‰ll‰, sitten olen uskotellut itselleni menev‰ni katsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eiv‰t sent‰‰n liikuta minua tuon taivaallista, tahdon vain p‰‰st‰ l‰hemm‰ksi Lottea taas, siin‰ kaikki. Min‰ nauran syd‰melleni -- ja noudatan sen tahtoa. _29 p. hein‰k._ Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Min‰ -- h‰nen miehens‰! Oi Jumala, sin‰ joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen ja autuuden, niin yht‰ ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko el‰m‰ni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi n‰m‰ kyyneleni, suo anteeksi turhat toiveeni! -- -- H‰n minun vaimoni! Kunpa olisin saanut sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani v‰risytt‰‰, Wilhelm, kun Albert laskee k‰sivartensa h‰nen hoikalle vartalolleen. Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? H‰n olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se ihminen, joka voisi tyydytt‰‰ tuon syd‰men kaikkia toiveita. Er‰s erityinen puutteellisuus h‰nen tunnekyvyss‰‰n, puutteellisuus -- tai sano sit‰ miksi hyv‰ns‰ -- joka tekee, ettei h‰nen syd‰mens‰ syki mukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista kirjasta, joka saa minun ja Lotten syd‰men v‰r‰ht‰m‰‰n yht'aikaa, ja tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, ett‰ tunteemme jonkun kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, yst‰v‰ni! -- Tosin h‰n rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mit‰ se ansaitseekaan! -- Er‰s siet‰m‰tˆn ihminen tuli keskeytt‰m‰‰n minua. Kyyneleni ovat kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyv‰sti, yst‰v‰ni! _4 p. elok._ Yksin min‰ en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyv‰t toiveissaan ja odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, h‰nen ilohuutonsa saattoi paikalle ‰idin, joka n‰ytti hyvin alakuloiselta. H‰nen ensimm‰iset sanansa olivat: Oi, hyv‰ herra, Hansini on kuollut! -- Hans oli h‰nen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi h‰n, on palannut Sveitsist‰, mutta ei saanut mit‰‰n toimeen matkallaan; ilman hyv‰in ihmisten apua olisi h‰nen t‰ytynyt kerj‰ten vaeltaa kotiin; h‰n sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa h‰nelle mit‰‰n, lahjoitin lapsille jotakin pient‰; h‰n tarjosi minulle muutaman omenan, jotka otin vastaan, ja j‰tin paikan suruisine muistoineen. _21 p. elok._ Kuin k‰den k‰‰nteess‰ saattaa mielialani muuttua. Monesti n‰ytt‰‰ syttyv‰n taas iloisempi el‰m‰n tuike, oi, mutta ainoastaan silm‰nr‰p‰ykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi est‰‰ itsess‰ni her‰‰m‰st‰ ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin sin‰! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en en‰‰ selvi‰ tuosta kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden edess‰ koko mieleni vavahtaa. Kun l‰hden ulos portista, tiet‰, jota kuljin ensimm‰ist‰ kertaa, kun menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennytt‰ nyt! Ei vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei syk‰hdyst‰k‰‰n senaikuisesta tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin t‰ytyy tuntua aaveesta, joka palaa ja lˆyt‰‰ tuhkana ja raunioina linnan, jonka h‰n mahtavana ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja jonka h‰n kuollessaan oli toivorikkaana j‰tt‰nyt rakastetulle pojalleen. _3 p. syysk._ Toisinaan en voi k‰sitt‰‰, kuinka h‰n _saattaa_, kuinka h‰n _saa_ rakastaa jotakuta toista, kun min‰ sent‰‰n rakastan h‰nt‰ niin ainoasti, niin sis‰llisen hartaasti ja niin t‰ydesti, kun en tunne enk‰ tied‰ ket‰‰n muuta kuin h‰net, ja kun ei minulla ole ket‰‰n muuta kuin h‰n. _4 p. syysk._ Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin k‰‰ntyy minussakin ja ymp‰rill‰ni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo varisevat viereisteni puiden lehdet. Enkˆh‰n kerran, kohta t‰nne saavuttuani, kirjoittanut sinulle er‰‰st‰ maalaispojasta? Tiedustelin h‰nt‰ nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, ett‰ h‰net oli ajettu palveluksestaan, eik‰ kukaan v‰litt‰nyt h‰nest‰ sen enemp‰‰. Eilen tapasin h‰net sattumalta er‰‰seen toiseen kyl‰‰n viev‰ll‰ tiell‰; puhuttelin h‰nt‰, ja h‰n kertoi minulle kohtalonsa, joka syv‰sti liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle. Mutta miksi sit‰ sent‰‰n kerron? Miks'en k‰tke itseeni sit‰, mik‰ ahdistaa ja s‰rkee minua? Miksi masennan sinunkin mielt‰si? Miksi saatan sinut aina s‰‰lim‰‰n ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekev‰‰; ehk‰ sekin kuuluu kohtalooni! Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista arkuutta, h‰n ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian h‰n vilkastui avomieliseksi, ik‰‰nkuin olisi yht'‰kki‰ j‰lleen tuntenut itsens‰ ja minut, ja tunnusti minulle virheens‰ ja valitti onnettomuuttaan. Kunpa voisin, yst‰v‰ni, esitt‰‰ h‰nen joka sanansa tuomittavaksesi! H‰n tunnusti, niin, h‰n kertoi jonkinlaisella muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, ett‰ h‰nen intohimonsa em‰nt‰‰ kohtaan oli p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei h‰n viimein en‰‰ tiet‰nyt mit‰ tehd‰, mit‰ puhua, mihin joutua. H‰n ei voinut syˆd‰, ei juoda eik‰ nukkua, h‰nen kurkkuaan oli puristanut; h‰n teki mit‰ h‰nen ei olisi pit‰nyt tekem‰n, h‰n unohti mit‰ oli saanut teht‰v‰kseen, h‰nt‰ oli riivannut kuin paha henki, kunnes h‰n viimein er‰‰n‰ p‰iv‰n‰, kun tiesi em‰nn‰n olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai oikeastaan h‰net oli kuin jokin vastustamaton voima vet‰nyt h‰nen per‰ss‰‰n sinne. Kun em‰nt‰ ei ottanut kuullakseen h‰nen rukouksiaan, aikoi h‰n v‰kisin sulkea h‰net syliins‰; h‰n oli ollut suunniltaan ja h‰n haastoi Jumalan todistajakseen, ett‰ tarkoituksensa olivat aina olleet rehelliset ja ettei h‰n ikin‰ ollut mit‰‰n sen hartaammin toivonut, kuin ett‰ em‰nt‰ menisi h‰nen kanssaan naimisiin ja viett‰isi el‰m‰ns‰ h‰nen kanssaan. Kun h‰n oli jutellut jonkin aikaa, alkoi h‰n takertua sanoissaan, ik‰‰nkuin kertoja, jolla viel‰ on jotain sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin h‰n tunnustikin minulle hyvin arasti, mit‰ pieni‰ tuttavallisuuksia vaimo oli suvainnut ja miten h‰n oli sallinut h‰nen l‰hesty‰ h‰nt‰. Pariin kolmeen kertaan h‰n keskeytti kertomuksensa mit‰ vilkkaimmin vakuuttaakseen, ettei h‰n t‰t‰ suinkaan kertonut her‰tt‰‰kseen, kuten sanoi, minussa pahoja ajatuksia em‰nn‰st‰, vaan ett‰ h‰n rakasti ja kunnioitti h‰nt‰ niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi h‰nen mieleens‰k‰‰n johtua halventaa h‰nt‰ kenenk‰‰n edess‰, ja ett‰ h‰n kertoi t‰m‰n kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka ja mieletˆn ihminen. -- Ja t‰ss‰, yst‰v‰ni, min‰ palaan taas vanhaan virteeni, jonka aina virit‰n: kunpa voisin kuvata sinulle miehen semmoisena, kuin h‰n seisoi edess‰ni, kuin h‰n viel‰kin seisoo edess‰ni! Kunpa voisin oikein esitt‰‰ sinulle kaiken, ett‰ tuntisit, kuinka harras osanottoni h‰nen kohtaloonsa on, kuinka harras sen t‰ytyy olla! Mutta riitt‰kˆˆn, tunnethan sin‰ minun kohtaloni, tunnethan minut, ja niinp‰ voit liiankin hyvin ymm‰rt‰‰, mik‰ minua vet‰‰ kaikkien onnettomien puoleen, mik‰ eritt‰inkin t‰m‰n onnettoman puoleen. Kun t‰ss‰ silm‰ilen mit‰ nyt olen kirjoittanut, huomaan, ett‰ olen unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti arvattavissakin. Em‰nt‰ teki vastarintaa, paikalle tuli h‰nen veljens‰, joka jo kauan oli vihannut miest‰ ja toivonut h‰nt‰ pois talosta, koska pelk‰si, ett‰ lapsensa menett‰isiv‰t perinnˆn, joka nyt sisaren ollessa lapseton oli heid‰n odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei em‰nt‰, vaikka itse olisi tahtonutkin, en‰‰ olisi voinut ottaa h‰nt‰ takaisin. Nyt h‰n oli ottanut toisen rengin, ja senkin t‰hden kerrottiin h‰nen taas joutuneen ep‰sopuun veljens‰ kanssa, ja v‰itettiin varmasti, ett‰ em‰nt‰ aikoi naida h‰net, mutta kertojani vakuutti lujasti p‰‰tt‰neens‰, ettei el‰isi sit‰ p‰iv‰‰. T‰ss‰, mit‰ nyt kerron, ei ole mit‰‰n liioiteltua eik‰ mit‰‰n hemmoiteltua, p‰invastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen min‰ sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut k‰siss‰ni, kun olen sen kuvannut tavanomaisilla siveellisill‰ sanoillamme. T‰llainen rakkaus, t‰llainen uskollisuus, t‰llainen intohimo ei siis ole runollista kuvitelmaa. Se el‰‰ ja se ilmenee puhtaimpanaan siin‰ ihmisluokassa, jota me sanomme sivistym‰ttˆm‰ksi ja raa'aksi. Me sivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue hartaasti t‰m‰, mit‰ nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan t‰t‰, huomaat k‰sialastanikin, etten h‰tikˆi ja sotke kuten tavallisesti. Lue mielenkiinnolla t‰m‰, yst‰v‰ni, ja ajattele siin‰ ohessa, ett‰ t‰m‰ kertomus on samalla kertomus yst‰v‰si el‰m‰st‰. Juuri niin on minulle k‰ynyt, juuri niin on minulle k‰yv‰, ja min‰ en sent‰‰n ole puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itse‰ni verrata. _5 p. syysk._ Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, rienn‰ takaisin niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Er‰s yst‰v‰, joka matkusti sielt‰p‰in kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu j‰i l‰hett‰m‰tt‰ ja sattui illalla minun k‰teeni. Luin sen ja hymyilin; Lotte kysyi: miksi? -- Mik‰ taivaan lahja mielikuvitus sent‰‰n on, huudahdin; kuvittelin silm‰nr‰p‰yksen ajan, ett‰ tuo oli kirjoitettu minulle. -- H‰n keskeytti minut, n‰ytti n‰rk‰styneen sanojeni johdosta, ja min‰ vaikenin. _6 p. syysk._ Kovalle otti, ennenkuin p‰‰tin j‰tt‰‰ ylt‰ni tuon sinisen yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se k‰vi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teett‰nyt itselleni toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yht‰l‰iset keltaiset liivit ja housut olen myˆskin teett‰nyt. Mutta eiv‰t ne oikein tahdo tuntua entisilt‰. En tied‰ -- ehk‰ sent‰‰n aikaa myˆten t‰m‰kin puku k‰y rakkaaksi minulle. _12 p. syysk._ H‰n matkusti muutamaksi p‰iv‰ksi pois, meni noutamaan Albertia. T‰n‰‰n k‰vin taas tervehtim‰ss‰ h‰nt‰, h‰n tuli minua vastaan, ja min‰ suutelin h‰nt‰ k‰delle, mieleni niin tuhantena ilona. Kanarialintu hyp‰hti peilin kehykselt‰ h‰nen olalleen. -- Uusi yst‰v‰ taas, sanoi h‰n, ja houkutteli sen k‰delleen; se on lasten vuoksi. Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leip‰‰, r‰pyttelee se siivill‰‰n ja n‰ppii niin siev‰sti. Ja se suuteleekin minua, katsokaas! Kun h‰n suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti noita suloisia huulia vastaan, ik‰‰nkuin sill‰ olisi ollut aavistus siit‰ autuudesta, joka tuli sen osaksi. Se saa suudella teit‰kin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku nokka siirtyi h‰nen huuliltaan minun huulilleni, ja sen n‰p‰ytt‰v‰ kosketus tuntui kuin henk‰ys, kuin ihanimman nautinnon aavistus. Sen suudelma, sanoin min‰, ei ole ihan pyyteetˆn, se hakee ravintoa ja on tyytym‰tˆn, kun saakin ainoastaan tyhj‰n hyv‰ilyn. Se syˆkin minun suustani, sanoi Lotte. -- H‰n kurkotti sille muutamia leiv‰nmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyiliv‰t viatonta, osaaottavaa rakkauden iloaan. K‰‰nsin katseeni pois. H‰n ei saisi tehd‰ noin! h‰n ei saisi kiihoittaa mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja onnenautuudella, h‰n ei saisi her‰tt‰‰ syd‰nt‰ni unesta, johon el‰m‰n yht‰kaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? -- H‰n luottaa minuun niin! h‰n tiet‰‰, kuinka min‰ h‰nt‰ rakastan! _15 p. syysk._ Vimmoihinsa t‰ss‰ voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa ihmisi‰, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin v‰h‰lle, mik‰ viel‰ tekee el‰m‰n elett‰v‰n arvoiseksi. Muistathan p‰hkin‰puut, joiden siimeksess‰ min‰ Lotten kanssa istuin, kun olimme tervehtim‰ss‰ St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tiet‰kˆˆn, aina suuresti ilahduttivat mielt‰ni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne tekiv‰tk‰‰n pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan tuuheat niiden oksat olivat! ja ent‰ niihin liittyv‰t muistot noista vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka on istuttanut sen toisen puun, h‰n oli kuullut sen isois‰lt‰‰n; se pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja h‰nen muistonsa tuntui aina minusta pyh‰lt‰, kun istuin siell‰ puiden varjossa. Kuule nyt siis, koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan puheiksi, ett‰ ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa t‰ss‰ saattaisi tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iske‰ kirveens‰ niihin. Ja min‰, joka voisin menehty‰ surusta, jos pihallani kasvaisi pari tuollaista puuta ja toinen niist‰ kuolisi vanhuuttaan, minun pit‰‰ katsoa tuota ‰‰neti. Yst‰v‰ni, yksi asia sent‰‰n tuottaa hiukan hyvityst‰ mielelleni t‰ss‰! Voi kuinka herkk‰ ihmistunne sent‰‰n on! Koko kyl‰ nurisee, ja toivonpa, ett‰ papin rouva saa voissa ja munissa ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syv‰sti h‰n on loukannut seurakuntaa. Sill‰ h‰n se on, uuden papin (vanha on myˆskin jo kuollut) rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syyt‰kin olla v‰litt‰m‰tt‰ maailmasta, kukaan kun ei v‰lit‰ suuria h‰nest‰. Naishupakko, joka on olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; h‰n hommailee mukana uusmuotisessa moraalis-kriitillisess‰ kristinopin uudistuksessa ja kohauttelee olkap‰it‰‰n Lavaterin haaveiluille; h‰nen terveytens‰ on ihan piloilla, eik‰ maailma senvuoksi voi tarjota h‰nelle mit‰‰n iloja. Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa p‰hkin‰puuni. N‰etkˆs nyt, en mitenk‰‰n saa puhutuksi maltillisesti! Kuvittelehan, varisevat lehdet tekev‰t pihan muka ep‰siistiksi ja tunkkaiseksi; puut muka est‰v‰t p‰iv‰nvaloa, ja p‰hkin‰in kypsytty‰ pojat viskelev‰t niit‰ kivill‰, ja se kiusaa rouvan hermoja ja h‰iritsee h‰nt‰ h‰nen syv‰mielisiss‰ mietiskelyiss‰‰n, kun h‰n punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleri‰ ja Michaelista. Kun tapasin kyl‰l‰isi‰, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksiss‰ni kysyin: Mutta miksi sallitte sen? -- Kun kyl‰nvouti kerran suostuu, n‰ill‰ main, sanoivat he, niin mink‰ silloin en‰‰ voi? -- Mutta yhdess‰ kohtaa sattui toki mukavasti: kyl‰nvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes jotain hyˆty‰ rouvansa oikuista, mitk‰ muuten eiv‰t tosiaankaan suuresti lihoita h‰nen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin kesken‰‰n; silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: t‰nnep‰s ne kuuluvat! sill‰ oli n‰et vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata, jolla n‰m‰ puut kasvoivat, ja se myi puut enimm‰n tarjoavalle. Ne ovat kaadetut! Olisinpa min‰ ruhtinas maassa, niin saisivat kyyti‰ papinrouva, kyl‰nvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin, jos olisinkin ruhtinas, mit‰p‰ maani puut minua silloin liikuttaisivat! _10 p. lokak._ Kun vain saan n‰hd‰kin h‰nen tummat silm‰ns‰, on minun hyv‰ olla! Niin, katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert n‰yt‰ olevan niin onnellinen, kuin -- toivoi, ja kuin min‰ -- luulisin olevani, jos -- En ved‰ mielell‰ni ajatusviivoja, mutta t‰ss‰ en voi muulla tavalla ilmaista ajatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi n‰inkin kyllin selv‰ksi. _12 p. lokak._ Ossian on syd‰mess‰ni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ymp‰rill‰ viuhuu myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himme‰ss‰ valossa kiid‰tt‰‰ isien henki‰. Kuulla vuorilta, mets‰virran kohinan keskelt‰, henkien puolitukahtunutta ‰hkymist‰ luolissaan, kuulla murheen murtaman tytˆn valitushuutoja, h‰nen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen sankarin nelj‰ll‰ sammaleisella, ruohopeitteisell‰ hautapaadella. Kun sitten tapaan h‰net, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta kankaalta etsii is‰ins‰ jalanj‰lki‰, ja oi, lˆyt‰‰ heid‰n hautakivens‰, ja sitten vaikeroiden t‰hyilee illan armasta t‰hte‰, joka painuu meren vyˆryv‰‰n poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota el‰viksi sankarin sielussa, aikojen, jolloin yst‰v‰llinen s‰de viel‰ valaisi uljasten urotˆit‰ ja jolloin kuu viel‰ antoi valonsa v‰rjy‰ heid‰n seppelˆidyill‰, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun n‰en syv‰n surun h‰nen otsallaan, kun n‰en tuon viimeisen, yksinj‰‰neen sankarin uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka h‰n vainajainsa haamujen tehottomasta l‰sn‰olosta imee itseens‰ aina uutta tuskaisan hehkuista iloa ja katsoo kylm‰‰n maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva h‰n, joka tunsi minut ihanuudessani, ja h‰n on kysyv‰: Miss‰ on laulaja, Fingalin kuuluisa poika? H‰nen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja h‰n on hakeva turhaan minua maan p‰‰lt‰. -- Oi yst‰v‰ni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja vet‰‰ miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan el‰m‰n vihlovasta tuskasta ja l‰hett‰‰ oman sieluni vapahdetun puolijumalan j‰lkeen. _19 p. lokak._ T‰t‰ tyhjyytt‰, t‰t‰ kamalaa tyhjyytt‰ t‰ss‰ rinnassani! -- Usein tulee mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa h‰net t‰t‰ syd‰nt‰ni vastaan, niin t‰yttyisi i‰ksi rintani tyhjyys. _26 p. lokak._ Niin, yh‰ enemm‰n varmenen, yst‰v‰ni, siit‰, ett‰ yksityisen olennon olemassaolo merkitsee v‰h‰n, niin tuiki v‰h‰n. K‰vi t‰ss‰ er‰s yst‰v‰t‰r tervehtim‰ss‰ Lottea, min‰ vet‰ydyin sivuhuoneeseen ottaakseni er‰‰n kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kyn‰n ja aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heid‰n puhuvan hiljaa; he juttelivat kesken‰‰n ihan v‰h‰p‰tˆisist‰ asioista, tavallisia kaupunginjuoruja: kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin sairas; h‰nt‰ vaivaa kuiva ysk‰, h‰nen kasvonsa ovat pelkk‰‰ luuta ja nahkaa, h‰n menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penni‰k‰‰n h‰nen el‰m‰st‰‰n, tokaisi toinen. Se ja se on myˆskin hyvin heikkona, sanoi Lotte. -- H‰n on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ‰‰reen; n‰in heid‰t, kuinka vastahakoisesti he luopuivat el‰m‰st‰, miten he -- Wilhelm! ja naiset tuossa viereisess‰ huoneessa puhelivat siit‰, kuten ainakin puhutaan -- ett‰ joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan ymp‰rilleni ja silm‰ilen huonetta ja n‰en ymp‰rill‰ni Lotten vaatteet ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mit‰ oletkaan t‰ss‰ perheess‰ nyt! Kaikki kaikessa. Yst‰v‰si kunnioittavat sinua, tuotat usein heille iloa, ja syd‰mess‰si tuntuu, kuin et voisi el‰‰k‰‰n ilman heit‰; ja kuitenkin -- jos nyt l‰htisit, jos j‰tt‰isit t‰m‰n piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon, jonka sin‰ j‰tt‰isit heid‰n el‰m‰‰ns‰? kuinka kauan? -- Oi, niin ohimenev‰ on ihminen, ett‰ h‰n siell‰kin, miss‰ on h‰nen olemisensa varsinainen varmuus, siin‰kin piiriss‰, joka yksin todellisesti tuntee h‰nen l‰sn‰olonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa, ett‰ h‰nen siell‰kin t‰ytyy sammua ja kadota, ja niin pian! _27 p. lokak._ Tekisi usein mieleni repi‰ rintani auki ja lyˆd‰ p‰‰ni murskaksi, kun ajattelen, ett‰ voimme olla niin v‰h‰n toinen toisellemme. Oi, ellei itsess‰ni ole lempe‰ ja iloa, l‰mpˆ‰ ja hurmausta, ei toinen voi niit‰ minulle antaa, ja vaikka syd‰meni olisi t‰yten‰‰n autuuden aaltoilua, en voisi sill‰ tehd‰ onnelliseksi toista, joka olisi kylm‰n‰ ja laimeana vieress‰ni. _27 p. lokak., illalla_. Olen niin rikas itsess‰ni, ja tunne h‰nest‰ nielee kaiken minussa; olen niin rikas, ja ilman h‰nt‰ raukee kaikki tyhj‰ksi minussa. _30 p. lokak._ Tuhannet kerrat olen jo ollut heitt‰ytym‰isill‰ni h‰nen kaulaansa! Tiet‰kˆˆn suuri Jumala milt‰ tuntuu, kun n‰kee edess‰‰n niin ihanaa armautta eik‰ tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sent‰‰n ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mik‰ sattuu h‰nen huomioonsa? -- Ja min‰? _3 p. marrask._ Tiet‰kˆˆn sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin, todella toivoen, ettei minun tarvitsisi her‰t‰ en‰‰; ja kun aamulla avaan silm‰ni, n‰en auringon taas ja olen niin viheli‰isen onneton. Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki s‰‰n tai jonkun kolmannen henkilˆn tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi, niin lep‰isi t‰m‰ siet‰m‰tˆn haluttomuus ja lannistus ainoastaan puolella taakallaan p‰‰ll‰ni. Voi! tunnen niin liian syv‰sti, ett‰ minussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, ett‰ minuun itseeni on k‰tkettyn‰ kaiken k‰rsimyksen l‰hde, kuten ennen kaiken autuuden. Enkˆh‰n ole sama ihminen, joka ennen l‰ikyin tunteitteni t‰ytel‰isyytt‰, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsess‰‰n, jolla oli syd‰n, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja nyt t‰m‰ syd‰n on kuollut, mitk‰‰n riemunsyk‰hdykset eiv‰t v‰r‰hdyt‰ sit‰ en‰‰, silm‰ni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eiv‰t en‰‰ mitk‰‰n virkist‰v‰t kyynelet vilvoita, vet‰v‰t otsani tuskallisesti kokoon. K‰rsin syv‰sti, sill‰ olen kadottanut sen, mik‰ oli el‰m‰ni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyh‰n, el‰vˆitt‰v‰n voiman, jolla loihdin maailmat ymp‰rilleni; sen min‰ olen kadottanut! -- Kun katselen ikkunastani tuonne ulos et‰isi‰ kukkuloita kohden, kuinka aamuaurinko ylenee niiden yll‰ ja puhkaisee usvat ja levitt‰‰ valonsa niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynen‰ virtaava joki polveilee lehdettˆm‰in pajukkojensa v‰litse t‰nne minua kohden, -- oi, kun tuo ihana luonto on edess‰ni j‰ykk‰n‰ kuin kuollut kiiltokuva, ja kun kaikki tuo sulonhurma ei her‰t‰ ainoatakaan onnenv‰rett‰ syd‰mess‰ni, ja kun seison siin‰ Jumalan kasvojen edess‰ koko itsess‰ni kuin kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heitt‰ydyn silloin toisinaan maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneli‰, rukoilen kuin maamies sadetta, kun taivas h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰ tuikottaa rautaisena ja maan syli janoitsee h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei anna sadetta ja auringonpaistetta meid‰n maltittomain rukoustemme mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mik‰ muu ne tekik‰‰n niin autuaiksi kuin se, ett‰ k‰rsiv‰llisesti odotin h‰nen henke‰ns‰, ja ett‰ t‰ydell‰ ja hartaankiitollisella syd‰mell‰ otin vastaan sen nautinnonhurman, jonka h‰n vuodatti ylleni! _8 p. marrask._ Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viini‰ houkuttelee minut juomaan koko pullon. -- ƒlk‰‰ tehkˆ siten, sanoi h‰n, muistakaa Lottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa? Muistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin t‰n‰‰n paikalla, jossa ‰skett‰in kerran astuitte vaunuista. -- H‰n rupesi puhumaan jostain muusta est‰‰kseen minua p‰‰sem‰st‰ pitemm‰lle siin‰ aineessa. Yst‰v‰ni, min‰ olen mennytt‰! H‰n voi tehd‰ minulle mit‰ vain haluaa. _15 p. marras_ Kiit‰n sinua, Wilhelm, syd‰mellisest‰ osanotostasi ja hyv‰‰ tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyyd‰n, pysy levollisena. Anna minun k‰rsi‰ loppuun t‰m‰; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sin‰ tied‰t, ja tunnen, ett‰ se voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle n‰‰ntyv‰lle. Mutta -- voiko se, t‰ytyykˆ sen antaa sit‰ jokaiselle? Jos luot silm‰si avaraan maailmaan, niin n‰et tuhansia, joille se ei ole sit‰ antanut, tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sit‰ antanut; pit‰‰kˆ sen siis v‰ltt‰m‰tt‰ antaa sit‰ minulle? Eikˆ Jumalan poika itsekin sano, ett‰ h‰nen ovat ne, jotka Is‰ h‰nelle antaa? Ellen min‰ nyt olisi annettukaan h‰nelle? Jos Is‰ nyt tahtookin, kuten syd‰meni sanoo, pid‰tt‰‰ minut itselleen? Kuule, min‰ pyyd‰n sinua, ‰l‰ suinkaan selit‰ t‰t‰ v‰‰rin; ‰l‰ n‰e pilkkaa n‰iss‰ viattomissa sanoissa; paljastan niiss‰ koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin ep‰mieluisesti puhun asioista, joista jokainen tiet‰‰ yht‰ v‰h‰n kuin min‰kin. Vai k‰ykˆh‰n yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa k‰rsi‰ mittansa ja tyhjent‰‰ maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle h‰nen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin min‰ ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi h‰pe‰isin sin‰ kamalana hetken‰, jolloin koko olentoni h‰ilyy olemisen ja olemattomuuden v‰lill‰, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden synke‰t syv‰nteet kuin v‰l‰ht‰v‰ salama ja jolloin kaikki ymp‰rill‰ni vaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikˆ silloin ole ihan luonnollista, ett‰ tuo itseens‰ ahdistettu ja kuitenkin itse‰ns‰ kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syˆksyv‰ olento, turhaan kamppailevien voimiensa sis‰isess‰ syvyydess‰ n‰‰ntyy vaikertamaan: Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylk‰sit? Pit‰isikˆ minun h‰vet‰ niit‰ sanoja, pit‰isikˆ minun kavahtaa semmoista hetke‰, jota ei v‰ltt‰nyt h‰nk‰‰n, joka k‰‰rii kokoon taivaat kuin liinan. _21 p. marrask._ H‰n ei n‰e, h‰n ei tunne, ett‰ h‰n valmistaa myrkky‰, joka on suistava turmioon sek‰ minut ett‰ h‰net; ja min‰, t‰ysin, nauttivin siemauksin min‰ tyhjenn‰n maljaa, jonka h‰n turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo hellyys, jolla h‰n usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti sent‰‰n katsoo minuun, miksi tuo hyvyys h‰nen silmiss‰‰n, kun joskus tunteeni v‰littˆm‰sti tulvailee esiin, miksi tuo s‰‰li, joka usein kuvastuu h‰nen otsallaan, kun h‰n katselee k‰rsimyst‰ni? Eilen kun l‰hdin, h‰n ojensi minulle k‰tens‰ ja sanoi: Hyv‰sti, rakas Werther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, ett‰ h‰n nimitti minua niin, ja se vavahti l‰pi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat toistanut sit‰, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'‰kki‰: Hyv‰‰ yˆt‰, rakas Werther! niin ett‰ itsenikin t‰ytyi nauraa itselleni. _22 p. marrask._ En saa rukoilla: suo h‰net minulle! ja kuitenkin h‰n tuntuu usein kuin omaltani. En saa rukoilla: anna h‰net minulle! sill‰ h‰n on toisen. Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen, niin syntyisip‰ todellinen litania vastakkaislauselmia. _24 p. marrask._ H‰n tuntee, kuinka min‰ k‰rsin. T‰n‰‰n sukelsi h‰nen katseensa syv‰lle syd‰meeni. Tapasin h‰net yksin; en sanonut mit‰‰n, ja h‰n katsahti minuun. Enk‰ n‰hnyt en‰‰ h‰nen armasta kauneuttaan, en h‰nen v‰l‰htelev‰‰, valoista henkevyytt‰‰n, kaikki se ik‰‰nkuin hupeni silmist‰ni. Katse niin paljoa ihanampi v‰lkkyi minua kohden, niin sulan hartaan osanoton, niin suloisen s‰‰lin katse. Miks'en saanut heitt‰yty‰ h‰nen jalkoihinsa? Miks'en saanut heitt‰yty‰ h‰nen kaulaansa ja vastata h‰nelle tuhansin suudelmin? H‰n pakeni klaveerinsa ‰‰reen ja hyr‰ili suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikin‰ ole n‰hnyt h‰nen huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten juomaan noita suloisia s‰veli‰, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin vain salamyhk‰inen kaiku humuilisi h‰nen puhtaasta suustaan. -- Oi, kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillit‰ itse‰ni kauempaa, min‰ kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja kuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt n‰et! se on niinkuin sein‰n‰ sieluni edess‰ -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena, sovittaa tuota rikostaan -- rikostaan? _26 p. marrask._ Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat onnellisia -- noin ei ole viel‰ kukaan k‰rsinyt kuin sin‰. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin n‰kisin omaan syd‰meeni. Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin k‰rsineet n‰in syv‰sti? _30 p. marrask._ En saa, en saa toipua t‰st‰! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan jotakin, joka repii minut suunniltani. T‰n‰‰nkin! oi kohtaloa! oi ihmisparkoja. K‰velen rantaa pitkin p‰iv‰llisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua. Kaikki oli autiota, kosteankylm‰ iltatuuli puhalteli vuorilta k‰sin, ja harmaita sadepilvi‰ kasaantui laakson ylle. Et‰‰mp‰n‰ n‰in miehen vihre‰ss‰, risaisessa takissa; h‰n r‰mpi siell‰ kallioilla ja n‰ytti etsiv‰n kasveja. Kun tulin l‰hemm‰ksi ja h‰n, kuullen minun l‰hestyv‰n, k‰‰ntyi minua kohti, n‰in mielt‰kiinnitt‰v‰t kasvot, joiden pohjas‰vy oli hiljaista surumielisyytt‰, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa, lempe‰t‰ mielt‰: mustat hiuksensa h‰n oli neuloilla kieraissut kahteen kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui takana. Kun h‰nen pukunsa mielest‰ni osoitti rahvaan miest‰, arvelin, ettei h‰n panisi pahakseen, jos j‰isin katselemaan h‰nen askarteluaan, ja kysyin sent‰hden, mit‰ h‰n etsi. -- Etsin, sanoi h‰n ja huokasi syv‰‰n, etsin kukkia, mutta en lˆyd‰ mit‰‰n. -- Ei ole vuodenajastakaan semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi h‰n, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta lajia kuusamaa, toisen olen saanut is‰lt‰ni, ne kasvavat kuin rikkaruoho; nyt olen jo kaksi p‰iv‰‰ etsinyt niit‰, mutta en lˆyd‰. Tuolla ulkona kasvaa myˆskin aina kukkia, keltaisia, sinisi‰ ja punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain lˆyd‰ mit‰‰n. -- Minusta oli miehess‰ jotain kummallista, ja kysyin sent‰hden kautta rantain: No, mit‰ h‰n sitten tekisi niill‰ kukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi h‰nen kasvoilleen. -- ƒlk‰‰ vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi h‰n nostaen sormensa suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Seh‰n on oikein, sanoin. -- Oo, sanoi mies, h‰nell‰ on paljon muuta, h‰n on rikas. -- Ja kuitenkin h‰n pit‰‰ kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen, h‰nell‰ on jalokivi‰ ja kruunu. -- Mik‰ h‰nen nimens‰k‰‰n sitten on? -- Kunpa valtios‰‰dyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi h‰n, niin olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin min‰ olin onnenpoika! Nyt min‰ olen mennytt‰. Min‰ olen... -- Kostea, taivasta kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis onnellinen? kysyin. -- Oo, soisin viel‰kin olevani! sanoi h‰n. Se oli ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedess‰! -- Henrik! kutsui er‰s eukko, joka l‰heni tiet‰, Henrik, miss‰ sin‰ nyt taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko h‰n poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyll‰ h‰n on minun poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut p‰‰lleni raskaan taakan. -- Joko h‰n kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. -- Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, h‰n on ollut puolen vuotta. Jumalan kiitos, ett‰ h‰n on niinkin pitk‰ll‰ jo; sit‰ ennen h‰n oli kokonaisen vuoden raivohulluna, ja h‰nt‰ pidettiin siteiss‰ houruinhuoneessa. Nyt h‰n ei en‰‰ tee kenellek‰‰n mit‰‰n, h‰n h‰‰r‰ilee vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. H‰n oli s‰vyis‰, hiljainen mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista k‰sialaa, mutta yht'‰kki‰ h‰n muuttuu mietiskeli‰‰ksi, sairastuu kovaan kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt h‰n on semmoinen kuin n‰ette. Kertoisinko teille, herra -- Keskeytin h‰nen sanatulvansa kysym‰ll‰: Milloin on sitten ollut se aika, jota h‰n ylist‰‰ sanoen, ett‰ h‰n oli silloin niin onnellinen ja ett‰ h‰nen oli niin hyv‰ olla? -- Sit‰ hˆperˆ‰! huudahti eukko ja hymyili s‰‰liv‰sti, h‰n tarkoittaa sit‰ aikaa, jolloin h‰n oli raivohulluna, sit‰ h‰n aina kiitt‰‰; sit‰ aikaa, jolloin h‰n oli houruinhuoneessa ja jolloin h‰n oli ihan tiedottomana. -- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja j‰tin h‰net kiireesti. Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun sinun oli hyv‰ olla kuin kalan vedess‰! -- Jumala taivaissa! Oletko m‰‰r‰nnyt ihmisen osaksi, ettei h‰n voi olla onnellinen muulloin kuin silloin, kun h‰nell‰ ei viel‰ ole j‰rke‰ tai kun h‰n on sen j‰lleen kadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sent‰‰n mielesi pimeytt‰ ja sit‰ h‰mmennyst‰, jossa menehdyt! Toivorikkaana sin‰ l‰hdet keskell‰ talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet suruissasi, kun et lˆyd‰ mit‰‰n, etk‰ voi k‰sitt‰‰ miksi et lˆyd‰. Ja min‰ -- l‰hden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan samanlaisena kuin olen l‰htenytkin. -- Sin‰ kuvittelet, mik‰ mies voisit olla, jos valtios‰‰dyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle. Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syytt‰‰ maallisia esteit‰. Sin‰ et tunne, et tunne, ett‰ k‰rsimyksesi on omassa s‰rkyneess‰ syd‰mess‰si ja omissa h‰mmentyneiss‰ aivoissasi, joita kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eiv‰t voisi parantaa. Lohduttomana menehtykˆˆn se, ken saattaa pilkata sairasta, joka matkustaa et‰isimm‰llekin l‰hteelle, mik‰ vain on pahentava h‰nen sairauttaan ja tekev‰ h‰nen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myˆs se, ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja sielunsa tuskista p‰‰st‰ksens‰ tekee toivioretken Pyh‰lle haudalle! Jokainen askel, joka raivaamattomilla teill‰ haavoittaa h‰nen jalkaansa, valaa lievityst‰ h‰nen ahdistuneeseen mieleens‰, ja jokaisen matkap‰iv‰n vaivojen j‰lkeen laskeutuu h‰nen syd‰mens‰ monista huolista keventyneen‰ levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi, te sanasankarit, jotka lep‰‰tte pehmeill‰ patjoillanne? -- Harhaluuloksi! Oi Jumala, sin‰ n‰et kyyneleni! T‰ytyikˆ sinun, joka loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, t‰ytyikˆ sinun lis‰ksi antaa h‰nelle velji‰, jotka riist‰v‰t h‰nelt‰ senkin v‰h‰n, mit‰ h‰nell‰ on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka h‰nell‰ on sinuun, sinuun, sin‰ kaikkea-rakastava! Sill‰ mit‰ onkaan luottamus parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta sinuun, luottamusta siihen, ett‰ sin‰ olet kaikkeen ymp‰rill‰mme k‰tkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja alituisesti tarvitsemme. Is‰ni! jota en tunne! Is‰ni, joka ennen t‰ytit koko sieluni l‰sn‰olollasi ja joka nyt olet k‰‰nt‰nyt kasvosi minusta! kutsu minut luoksesi! ƒl‰ en‰‰ pysy vaiti! T‰m‰ janoitseva, hiutuva sieluni ei kest‰ vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, is‰ olla vihoissaan, jos yht'‰kki‰ odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi h‰nen kaulaansa ja huudahtaisi: T‰ss‰ olen taaskin, is‰ni! ƒl‰ vihastu minulle, vaikka j‰tinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kest‰v‰n kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yht‰l‰ist‰, vaivaa ja ponnistusta seuraa palkinto ja ilo; mutta mit‰ liikuttaa minua kaikki tuo, minun on hyv‰ olla vain siell‰, miss‰ sin‰ olet, sinun kasvojesi edess‰ min‰ tahdon k‰rsi‰ ja nauttia. -- Ja sin‰, rakas taivaallinen is‰, sin‰kˆ sys‰isit h‰net luotasi? _1 p. jouluk._ Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut kirjurina Lotten is‰ll‰, oli rakastunut Lotteen, ja t‰m‰ rakkaus, jota h‰n helli ja kasvatti itsess‰‰n, jota h‰n salasi, jonka h‰n viimein ilmaisi ja jonka t‰hden h‰net erotettiin toimestaan, on tehnyt h‰nest‰ mielipuolen. Tunne n‰iden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka mielettˆm‰sti t‰m‰ kertomus j‰rkytti minua, kun Albert sen kertoi minulle yht‰ tyynesti kuin sin‰kin arvattavasti luet sen. _4 p. jouluk._ Voi yst‰v‰ni! -- N‰etkˆ sin‰, min‰ menehdyn, en kest‰, en kest‰ t‰t‰ kauempaa! Istuin t‰n‰‰n h‰nen luonaan -- istuin, h‰n soitti klaveerillaan useita kappaleita, ja mik‰ tunne h‰nen soitossaan! -- oi! -- Mitenk‰? -- H‰nen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti nukkeansa. Silm‰ni vettyiv‰t. Kumarruin ja katseeni sattui h‰nen vihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'‰kki‰ h‰n rupeaa soittamaan er‰st‰ vanhaa taivaallisen suloista s‰velm‰‰, ihan yht'‰kki‰, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto menneist‰ p‰ivist‰, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen j‰lkeen, kaikki k‰rsimykseni ja pett‰neet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin -- Astelin edestakaisin huoneessa, syd‰meni tukahtui tulviviin tunteihinsa. -- Jumalan t‰hden, sanoin k‰‰ntyen kiihtyneesti h‰nt‰ kohden, Jumalan t‰hden, lopettakaa! -- H‰n lakkasi soittamasta ja katsahti h‰mm‰styneen‰ minuun. -- Werther, sanoi h‰n sitten, kasvoillaan hymy, joka tunki l‰pi sieluni, Werther, olette hyvin sairas; eiv‰t lempiruokannekaan en‰‰ maistu teille. L‰htek‰‰ nyt! Ja pyyd‰n teit‰, tyyntyk‰‰. -- Min‰ rep‰isin itseni pois h‰nen luotaan, ja -- Jumala! Sin‰ n‰et k‰rsimykseni ja olet tekev‰ niist‰ lopun. _6 p. jouluk._ Kuinka h‰nen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani h‰n t‰ytt‰‰ koko sieluni! T‰ss‰, kun suljen silm‰ni, t‰ss‰ otsani takana, johon sis‰inen n‰kˆvoima keskittyy, el‰v‰t h‰nen tummat silm‰ns‰. T‰ss‰, oi, en saa sit‰ sanotuksi! Jos suljen silm‰ni, ovat ne kohta tuossa; kuin syvyyten‰ ne lep‰‰v‰t edess‰ni, minussa, t‰ytt‰v‰t kaikki mieleni aistit. Mit‰ on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eiv‰tkˆ h‰nen voimansa pet‰ juuri silloin, kun h‰n parhaiten niit‰ tarvitsisi? Tai kun h‰n kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikˆ h‰n kummassakin tapauksessa juuri silloin ik‰‰nkuin sis‰llisesti lamaudu ja juuri silloin tule palautetuksi tympe‰‰n, kylm‰‰n tietoisuuteen, kun h‰n hartaimmin kaipaisi j‰tt‰yty‰ ‰‰rettˆmyyden t‰ydellisyyteen? JULKAISIJAN LISƒYS LUKIJALLE. Kuinka mielell‰ni n‰kisink‰‰n, ett‰ yst‰v‰mme viimeisilt‰ merkillisilt‰ p‰ivilt‰ olisi s‰ilynyt niin paljon omak‰tisi‰ todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeytt‰‰ h‰nen j‰lkeenj‰‰neiden kirjeidens‰ julkaisemista. Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja niilt‰ henkilˆilt‰, joiden olen voinut otaksua l‰hemmin tuntevan h‰nen el‰m‰kertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset sen juoksusta k‰yv‰t, muutamia v‰h‰p‰tˆisempi‰ sivuseikkoja lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilˆiden mielenlaadusta vain ovat k‰sitykset eroavia, ja niist‰ langetetaan eri‰vi‰ arvosteluja. Eih‰n en‰‰ olekaan muuta teht‰v‰n‰mme kuin tunnollisesti kertoa, mit‰ suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tiet‰‰, ja sovittaa vainajan j‰lkeen j‰tt‰m‰t kirjeet oikeihin paikkoihinsa v‰heksim‰tt‰ pienint‰k‰‰n k‰siimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin vaikea keksi‰ jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein tavallisimpiin. Toivottomuus ja mielenlannistus oli v‰hitellen syˆpynyt yh‰ syvemm‰lle Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja v‰h‰ v‰h‰lt‰ vallannut koko h‰nen olemuksensa. H‰nen mielens‰ sopusointu oli kokonaan h‰iriytynyt, jonkinlainen sis‰inen kuumuus ja tulisuus, joka h‰mmensi sekaisin kaikki h‰nen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti h‰ness‰ esiin mit‰ vastenmielisimpi‰ ilmiˆit‰ ja j‰tti h‰net lopulta ihan t‰ydelliseen uupumukseen, jonka vallasta p‰‰st‰kseen h‰n kamppaili viel‰ kiihke‰mmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja vastaan. Sielunsa h‰t‰ kulutti h‰ness‰ kaikki muut hengenvoimat, h‰nen vilkkautensa ja h‰nen mielens‰ ter‰vyys laimeni, seuraihmisen‰ h‰n muuttui ik‰v‰ksi, h‰n k‰vi yh‰ onnettomammaksi, ja sit‰ kohtuuttomammaksi, mit‰ onnettomammaksi h‰n tuli. Ainakin v‰itt‰v‰t t‰t‰ Albertin yst‰v‰t; he sanovat, ett‰ Werther, joka itse ik‰‰nkuin joka p‰iv‰ kulutti kaiken omaisuutensa, illalla k‰rsi‰kseen ja n‰hd‰kseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista, tyynt‰ miest‰, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa onnen, eik‰ h‰nen menettely‰‰n, kun h‰n koetti varata t‰m‰n onnensa itselleen tuleviksi p‰ivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyess‰ ajassa ollut mitenk‰‰n muuttunut, h‰n oli yh‰ sama mies, joksi Werther heti alussa tuli h‰net tuntemaan ja jota h‰n silloin oli pit‰nyt niin suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. H‰n rakasti Lottea enemm‰n kuin mit‰‰n maailmassa, h‰n ylpeili h‰nest‰ ja halusi, ett‰ kaikki muutkin pit‰isiv‰t h‰nt‰ ihanimpana ja t‰ydellisimp‰n‰ olentona. Olikohan siin‰ siis mit‰‰n moitittavaa, ett‰ h‰n tahtoi v‰ltt‰‰ v‰hint‰ ep‰ilyksen varjoakin ja ettei h‰n sin‰ hetken‰ ollut halukas viattomimmallakaan tavalla jakamaan t‰t‰ aarrettaan kenenk‰‰n toisen kanssa? He myˆnt‰v‰t, ett‰ Albert kyll‰ usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli h‰nen luokseen, mutta sit‰ h‰n ei tehnyt vihasta ja ynseydest‰ yst‰v‰‰ns‰ kohtaan, vaan ainoastaan siksi, ett‰ oli tuntenut l‰sn‰olonsa rasittavan t‰t‰. Lotten is‰ oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; h‰n l‰hetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte l‰hti h‰nen luokseen. Oli kaunis talvip‰iv‰, oli ollut ensimm‰inen vahvempi lumipyry, ja koko seutu oli lumen peitossa. Werther l‰hti seuraavana aamuna h‰nen j‰lkeens‰ sinne, saattaakseen h‰nt‰ takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan h‰nt‰. Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvemp‰‰ vaikutusta h‰nen sameaan mieleens‰, raskas paino lep‰si h‰nen sielullaan, suruisat kuvat olivat syˆpyneet h‰neen, ja h‰nen mielens‰ liikkui vain tuskallisesta ajatuksesta toiseen. Kun h‰n aina oli tyytym‰tˆn itseens‰, n‰ytti h‰nest‰ toistenkin tila arveluttavalta ja h‰mmentyneelt‰, h‰n luuli h‰irinneens‰ Albertin ja h‰nen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itse‰‰n siit‰, samalla kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyytt‰ aviomiest‰ kohtaan. Nytkin siin‰ tiell‰ h‰nen ajatuksensa johtuivat t‰h‰n. Niin, niin, h‰n puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sit‰ omaista, yst‰v‰llist‰, hell‰‰ ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta, sit‰ tyynt‰, kest‰v‰‰ uskollisuutta! Kyll‰stymist‰ se on ja v‰linpit‰m‰ttˆmyytt‰! Jokainen vaivainen pikkuteht‰v‰kin vet‰‰ h‰nt‰ enemm‰n puoleensa kuin h‰nen kallis, ihana vaimonsa. Osaako h‰n antaa onnelleen arvoa? Osaako h‰n pit‰‰ Lottea siin‰ arvossa kuin h‰n ansaitsee? H‰n on h‰nell‰, noh, niin on! -- Tied‰n sen, kuten tied‰n paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on viel‰ kerran saava minut j‰rjilt‰ni, se on saattava minut perikatoon. -- Ja onko h‰nen yst‰vyytens‰ sitten kest‰nyt koetuksen? Eikˆ h‰nest‰ vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene h‰nen oikeuksiensa rajoittamista, ja eikˆ huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune h‰nest‰ salaiselta moitteelta h‰nt‰ itse‰‰n vastaan? Tied‰n sen hyvinkin, tunnen sen, h‰n ei en‰‰ mielell‰‰n n‰e minua t‰‰ll‰, h‰n toivoo, ett‰ poistuisin; minun l‰sn‰oloni kiusaa h‰nt‰. Tuon tuostakin h‰n hiljensi h‰t‰ist‰ k‰ynti‰‰n, toisinaan pys‰htyi kokonaan ja n‰ytti aikovan palata; mutta aina h‰n sent‰‰n taas l‰hti liikkeelle eteenp‰in ja saapui t‰llaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille mets‰styslinnalle. H‰n astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi h‰nelle, ett‰ ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siell‰ oli murhattu joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sit‰ sen tarkemmin. H‰n astui sis‰‰n ja tapasi Lotten koettamassa est‰‰ vanhusta, joka sairaudestaan huolimatta itse aikoi ulos pit‰‰kseen tutkintoa itse murhapaikalla. Murhaajaa ei viel‰ tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla lˆydetty talon portilta; ep‰ilt‰vi‰ asianhaaroja oli sent‰‰n olemassa: murhattu oli ollut renkin‰ er‰‰ll‰ leskiem‰nn‰ll‰, jolla sit‰ ennen oli ollut palveluksessa er‰s toinen, joka riidoin oli ajettu talosta. Kun Werther t‰m‰n kuuli, hyp‰hti h‰n kiihtyneen‰ pystyyn. -- Onko se mahdollista! huudahti h‰n; minun t‰ytyy menn‰ sinne, en voi viipy‰ silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n. -- H‰n kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki asianhaarat muistuivat niin el‰v‰sti h‰nen mieleens‰, eik‰ h‰nelle j‰‰nyt en‰‰ ep‰ilyst‰k‰‰n siit‰, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies, jonka kanssa h‰n oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli k‰ynyt h‰nelle niin mieleiseksi. Kun h‰nen oli kuljettava lehmuspuiston l‰vitse tullakseen ravintolaan, jonne ruumis oli viety, valtasi h‰net kammo h‰nen astuessaan tuota ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus, ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet v‰kivallanteoksi ja murhaksi. Nuo tihe‰t, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa, kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse, olivat karistaneet lehtens‰, ja lumen peitt‰min‰ katselivat hautakivet niiden v‰list‰ ulos. Kun h‰n l‰heni ravintolaa, jonka edustalle koko kyl‰ oli kokoontunut, nousi yht'‰kki‰ huuto. Et‰‰ll‰ n‰kyi joukko aseellisia miehi‰, ja kaikki huusivat, ett‰ murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnep‰in, eik‰ h‰nelle en‰‰ j‰‰nyt v‰hint‰k‰‰n ep‰ilyksen varaa. Niin! mies oli sama, joka niin rakasti tuota leske‰ ja jonka h‰n joku aika sitten oli kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen ep‰toivo sielussaan. Mit‰ olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan. -- T‰m‰ katsahti h‰neen tyynesti ja ‰‰neti ja vastasi viimein levollisesti: H‰nt‰ ei ole kukaan saava, eik‰ h‰n ole saava ket‰‰n. -- Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois. Tuo kamala, v‰kivaltainen kosketus heitti koko h‰nen olentonsa kuin sekaisin. Hetkeksi h‰n tempautui surunsa, masentumuksensa ja v‰linpit‰m‰ttˆm‰n alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton s‰‰li t‰ytti h‰nen mielens‰, ja h‰ness‰ her‰si sanomaton halu pelastaa tuo mies. H‰n tunsi h‰net niin perin onnettomaksi, h‰nest‰ tuo mies oli rikoksentekij‰n‰kin niin viaton, h‰n kuvitteli itsens‰ niin syv‰sti h‰nen asemaansa, ett‰ h‰n varmasti uskoi voivansa saada toisetkin vakuutetuiksi siit‰. H‰n olisi jo kohta tahtonut saada puhua h‰nen puolestaan, jo tulvi h‰nen huulilleen vilkas puolustuspuhe; h‰n kiirehti askeleitaan joutuakseen mets‰styslinnaan eik‰ malttanut jo matkalla olla puoli‰‰neen puhumatta itselleen kaikkea sit‰, mit‰ aikoi esitt‰‰ miehen puolustukseksi amtmannille. Kun h‰n astui sis‰‰n, oli Albertkin jo paikalla; t‰m‰ kiusasi h‰nt‰ hiukan ensiksi, mutta h‰n malttoi kuitenkin kohta mielens‰ ja rupesi innokkaasti esitt‰m‰‰n ajatustaan amtmannille. T‰m‰ pudisti muutaman kerran p‰‰t‰‰n, ja vaikka Werther mit‰ vilkkaimmin, kiivaimmin ja vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mit‰ ihminen vain voi toisen puolustukseksi esitt‰‰, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt mit‰‰n vaikutusta amtmanniin. H‰n ei edes antanut yst‰v‰mme puhua loppuunkaan, vastusti h‰nt‰ kiivaasti ja nuhteli h‰nt‰ siit‰, ett‰ h‰n saattoi puolustaa salamurhaajaa! H‰n osoitti h‰nelle, ett‰ tuolla tapaa tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa h‰vi‰isi; sit‰paitsi h‰n lis‰si, ettei h‰n t‰mmˆisess‰ asiassa voinut tehd‰ mit‰‰n joutumatta mit‰ raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken t‰ytyi tapahtua lainmukaisessa ja m‰‰r‰tyss‰ j‰rjestyksess‰. Werther ei viel‰k‰‰n per‰ytynyt, vaan pyysi, ett‰ amtmanni ei olisi aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miest‰ pakoon. Senkin amtmanni ep‰si. Albert, joka viimein myˆskin sekaantui keskusteluun, astui vanhuksen puolelle: Werther ‰‰nestettiin kumoon, ja kamalassa tuskassa h‰n l‰hti viimein pois, sittenkuin amtmanni viel‰ jonkun kerran oli sanonut h‰nelle: Ei, h‰n ei ole pelastettavissa! Kuinka syv‰n vaikutuksen n‰m‰ sanat olivat tehneet Wertheriin, n‰emme er‰‰st‰ paperiliuskasta, joka tavattiin h‰nen papereidensa joukossa ja joka n‰ht‰v‰sti on kirjoitettu samana p‰iv‰n‰: "Sin‰ et ole pelastettavissa, onneton! N‰en, n‰en sen, me emme ole pelastettavissa." Wertheri‰ oli syv‰sti loukannut se, mit‰ Albert nyt viimeksi oli amtmannin l‰sn‰ollessa lausunut t‰m‰n vangitun asiassa: h‰n luuli huomanneensa h‰nen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyytt‰ itse‰‰n vastaan, ja vaikka h‰n tarkemmin ajateltuaan kyll‰ ‰lysikin, ett‰ nuo kaksi miest‰ kai sent‰‰n olivat olleet oikeassa h‰nt‰ vastaan, niin tuntui h‰nest‰ kuitenkin, kuin h‰nen t‰ytyisi tehd‰ tyhj‰ksi koko sisin olemuksensa, jos h‰nen pit‰isi tunnustaa ja myˆnt‰‰ se. H‰nen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee t‰t‰ ja ehk‰ ilmaisee koko h‰nen suhteensa Albertiin: "Mit‰ siit‰, ett‰ toistan ja toistan itselleni: h‰n on kunnollinen, h‰n on hyv‰, kun se kumminkin viilt‰‰ sisimp‰‰ni; min‰ en voi antaa h‰nelle oikeutta." Koska oli leppe‰ ilta ja ilma alkoi k‰‰nty‰ suojaiseksi, palasivat Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte k‰‰ntyi tuon tuostakin katsomaan taakseen, ik‰‰nkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert rupesi puhumaan h‰nest‰ ja moitti h‰nt‰, antaen sent‰‰n tunnustuksen h‰nen hyville puolilleen. H‰n otti puheeksi h‰nen onnettoman rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, ett‰ h‰net jollakin tapaa saataisiin poistumaan. -- Toivoisin sit‰ meid‰n itsemmekin t‰hden, sanoi h‰n, ja pyyd‰n, jatkoi h‰n, sinuakin vaikuttamaan siihen suuntaan, ett‰ h‰nen k‰ytˆksens‰ sinua kohtaan muuttuisi ja ett‰ h‰nen k‰yntins‰ luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnitt‰m‰‰n huomiota siihen, ja tied‰n, ett‰ muutamat jo puhuvatkin siit‰. -- Lotte oli vaiti, ja Albert n‰ytti panneen mieleens‰ t‰m‰n vaikenemisen; ainakaan ei h‰n senj‰lkeen en‰‰ koskaan ruvennut Lotten kuullen puhumaan Wertherist‰, ja jos Lotte joskus mainitsi h‰nest‰, antoi h‰n keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun. Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen j‰lkeen h‰n vaipui vain entist‰ syvemm‰lle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin j‰rkytti h‰nt‰ syv‰sti, kun h‰n kuuli, ett‰ h‰n mahdollisesti viel‰ joutuisi todistamaankin miest‰ vastaan, joka nyt oli ruvennut kielt‰m‰‰n koko tekoa. Kaikki vastoink‰ymiset, jotka h‰nt‰ olivat kohdanneet el‰m‰ss‰, mielipaha, jota h‰n oli saanut k‰rsi‰ l‰hetystˆss‰, kaikki mik‰ oli muuten ep‰onnistunut tai h‰nt‰ loukannut, kaikki se rupesi kytem‰‰n ja virkoamaan h‰nen sielussaan. H‰nest‰ tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi h‰net toimettomuuteen; h‰nest‰ kaikki mahdollisuudet olivat suljetut h‰nelt‰ ja h‰n itse oli kykenem‰tˆn ryhtym‰‰n mihink‰‰n sill‰ otteella, jota tavallisen el‰m‰n teht‰v‰t vaativat; siten h‰n joutui v‰hitellen kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytens‰, ajatussuuntansa ja ‰‰rettˆm‰n intohimonsa valtaan ja l‰heni l‰henemist‰‰n suruista loppuansa, eli aina mit‰ kiihtyneimm‰ss‰ mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman mit‰‰n hyˆty‰ ja tarkoitusta, tuota i‰ti samaa surunkalvamaa el‰m‰‰ns‰ rakastettavan ja rakastetun olennon l‰heisyydess‰, jonka rauhaa h‰n h‰iritsi. El‰v‰n kuvan h‰nen mielens‰ h‰mmennyksest‰, h‰nen intohimoisesta rakkaudestaan, h‰nen levottomuudestaan ja kiihtymyksest‰‰n, h‰nen el‰m‰‰nv‰symisest‰‰n antavat muutamat j‰lkeenj‰‰neet kirjeet, jotka liit‰mme t‰h‰n. _12 p. jouluk._ "Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienev‰t ne onnettomat olleet, joista luultiin, ett‰ heit‰ ahdisti paha henki. Usein se tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sis‰ist‰ outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi minua! Voi! ja sitten l‰hden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja ep‰yst‰v‰llisen vuodenajan peloittavia ˆisi‰ maisemia." "Eilen illalla minun t‰ytyi l‰hte‰ ulos. S‰‰ oli ‰kki‰ muuttunut leudoksi; olin kuullut, ett‰ joki oli ruvennut tulvimaan, ett‰ kaikki purot olivat paisuksissa ja ett‰ koko rakas laaksoni Wahlheimia myˆten oli tulvan alla. Yˆll‰ j‰lkeen yhdentoista syˆksyin ulos. Oli peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa vyˆryiv‰t yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara laakso edess‰ ja kaukana oli yhten‰ ainoana myrskyn myllert‰m‰n‰ meren‰. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lep‰si pimeiden pilvien yll‰, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi edess‰ni, silloin valtasi mieleni outo v‰ristys ja sitten haikea kaipaus! Oi, k‰det lev‰ll‰‰n min‰ seisoin syvyyden partaalla ja hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syˆst‰ kaikki tuskani ja k‰rsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieri‰ pois kuin aaltojen meno! Oh! -- etk‰ voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista tuskistasi! -- Viel‰ ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen! Oi Wilhelm, kuinka mielell‰ni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni tuon myrskytuulen mukana raastaa pilvi‰ ja piest‰ aaltoja! Oh! Eikˆ joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun surunvoittoisena t‰hystelin alas er‰st‰ paikkaa kohden, jossa kerran er‰‰n helteisen k‰velyn j‰lkeen olimme Lotten kanssa lev‰ht‰neet muutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin ett‰ tuskin tunsin en‰‰ koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan ymp‰ristˆ siell‰ h‰nen kotonaan! miten lieneek‰‰n riehuva virta tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydest‰ v‰l‰hti mieleeni auringons‰de, kuin vangille uni karjalaumoista, niityist‰ ja kunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itse‰ni, sill‰ rohkenen kuolla. -- Olisin --. Nyt istun t‰ss‰ kuin vanha vaimo, joka ker‰‰ puunsa ihmisten aidoista ja leip‰ns‰ ihmisten ovilla, viel‰ hetkeksikin pident‰‰kseen ja lievitt‰‰kseen kituvaa, ilotonta oloaan." _14 p. jouluk._ "Mit‰ t‰m‰ on, yst‰v‰ni? S‰ik‰hd‰n itse‰ni! Eikˆ rakkauteni siis olekaan pyhint‰, puhtainta ja veljellisint‰ rakkautta? Olenko kertaakaan tuntenut rikollista halua mieless‰ni? -- Mutta mit‰ noista vakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne, jotka selittiv‰t tuollaisten ristiriitaisuuksien l‰htev‰n vieraiden voimien vaikutuksesta! Nyt viime yˆn‰kin! vavahdan, kun sanon sen, pidin h‰nt‰ syliss‰ni, pidin l‰hell‰ni, rintaani vastaan puristettuna, ja peitin h‰nen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin; silm‰ni uiskentelivat h‰nen silm‰ins‰ hurmassa! Hyv‰ Jumala! Onko rikos, ett‰ viel‰kin tunnen autuutta, kun herkimm‰sti koetan muistella noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja min‰ olen mennytt‰! Aistini h‰mmentyv‰t; olen jo viikon ollut ilman mit‰‰n mielenmalttia, silm‰ni uiskentelevat kyyneliss‰. Minun ei ole miss‰‰n hyv‰, ja kaikkialla hyv‰. En toivo mit‰‰n, en tahdo mit‰‰n. Parasta olisi menn‰ pois." P‰‰tˆs l‰hte‰ el‰m‰st‰ juurtui n‰in‰ p‰ivin‰ ja n‰iss‰ oloissa yh‰ syvemm‰lle Wertherin sieluun. Siit‰ asti kuin h‰n oli palannut Lotten luokse, oli se ajatus aina v‰ikkynyt h‰nen edess‰‰n viimeisen‰ turvana ja viimeisen‰ toivona; kuitenkin h‰n oli aina sanonut itselleen, ettei se saisi olla mik‰‰n h‰t‰inen ja ‰kkipikainen teko, vaan h‰n tahtoi tehd‰ sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynell‰ p‰‰tt‰v‰isyydell‰. H‰nen ep‰ilyksens‰ ja sieluntaistelunsa kuvastuvat er‰‰ss‰ paperiliuskassa, joka n‰ht‰v‰sti on jokin Wilhelmille ajateltu kirjeenalku ja joka p‰iv‰‰m‰ttˆm‰n‰ lˆydettiin h‰nen paperiensa joukosta: "H‰nen l‰sn‰olonsa, h‰nen kohtalonsa, h‰nen osanottonsa minua kohtaan pusertavat viel‰ viimeiset kyynelet j‰ytyneist‰ aivoistani." "Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siin‰ kaikki! Miksi siis t‰m‰ ep‰rˆinti ja arkailu? Siksikˆ, ettei tied‰, millaista sen toisella puolella on? Ja ettei sielt‰ en‰‰ voi palata? Ja siksi, ett‰ henkemme n‰kyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeytt‰ siell‰, mist‰ ei tied‰ mit‰‰n varmaa!" Lopulta t‰m‰ suruisa ajatus k‰vi yh‰ omaisemmaksi ja l‰heisemm‰ksi h‰nelle, ja h‰nen p‰‰tˆksens‰ yh‰ varmeni ja muuttui peruuttamattomaksi, siit‰ olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen kirje, jonka h‰n kirjoitti yst‰v‰lleen. 20 _p. jouluk._ "Kiit‰n rakkauttasi, Wilhelm, ett‰ olet sill‰ tavoin k‰sitt‰nyt sanani. Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, ett‰ l‰htisin. Ihan mieleeni ei ole sent‰‰n ehdotuksesi, ett‰ palaisin teid‰n luoksenne; ainakin tekisin mielell‰ni sit‰ ennen pienen kiertomatkan, varsinkin kun ilmat nyt n‰ytt‰v‰t ennustavan kest‰v‰‰ pakkasta ja hyv‰‰ keli‰. Sekin on mieleeni, ett‰ haluat tulla noutamaan minua; varro sent‰‰n viel‰ ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjett‰ minulta, jossa ilmoitan tarkemmin. On tarpeen, ettei mit‰‰n poimita, ennenkuin se on kyps‰, ja kaksi viikkoa sinne tai t‰nne vaikuttaa paljon. Sano ‰idilleni, ett‰ h‰n rukoilisi poikansa puolesta, ja ett‰ pyyd‰n anteeksi h‰nelt‰ kaikkea sit‰ mielipahaa, jota olen h‰nelle tuottanut. Se nyt n‰kyy olleen minun osani, ett‰ olen samentanut ja pahoittanut niiden mielt‰, joille minun olisi pit‰nyt olla iloksi. Hyv‰sti, rakkain yst‰v‰ni! Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! J‰‰ hyv‰sti!" Mit‰ liikkui Lotten mieless‰ n‰in‰ aikoina, mitk‰ olivat h‰nen tunteensa puolisoaan, mitk‰ onnetonta yst‰v‰‰ns‰ kohtaan, sit‰ rohkenemme tuskin yritt‰‰ sanoin kuvata, vaikka sent‰‰n, kun tunnemme h‰nen luonteenlaatunsa, voimmekin siit‰ muodostaa itsellemme hieman k‰sityst‰, voipa ehk‰ joku ihanasieluinen nainen kuvailla mieless‰‰n h‰nen asemansakin ja k‰rsi‰ h‰nen kerallaan. Sen ainakin tied‰mme, ett‰ h‰n oli vakaasti p‰‰tt‰nyt tehd‰ kaikkensa saadakseen Wertherin poistumaan, ja sik‰li kuin h‰n viel‰ ep‰rˆi, tapahtui se ainoastaan syd‰mellisest‰, yst‰v‰llisest‰ hellyydest‰, h‰n kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehk‰ melkein mahdotontakin. N‰ihin aikoihin h‰nen oli kuitenkin pakko ryhty‰ ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehens‰ kun itsepintaisesti oli vaiti kaikesta, mik‰ koski t‰t‰ suhdetta, kuten Lotte itsekin aina oli ollut, ja h‰nelle oli niinmuodoin sit‰ t‰rke‰mp‰‰ itse teossa todistaa, ett‰ mielenlaatunsa oli h‰nen miehens‰ mielenlaadun arvoinen. Samana p‰iv‰n‰, jona Werther oli kirjoittanut edell‰ julkaistun kirjeen yst‰v‰lleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli h‰n illalla tervehtim‰‰n Lottea ja tapasi h‰net yksin. Lotte j‰rjesteli muutamia leluja, jotka h‰n oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi. Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin ihminen viel‰ oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja h‰n n‰ki edess‰‰n koristetun joulukuusen kynttilˆineen, makeisineen ja omenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen k‰tke‰ h‰mminki‰‰n suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein hyv‰, saatte vahakynttil‰n ja jotain muutakin ehk‰. -- Ja mit‰ te sitten tarkoitatte hyv‰ll‰? huudahti Werther; miten minun pit‰‰ olla? kuinka voin olla hyv‰, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on jouluaatto, silloin tulevat t‰nne lapset ja is‰ni, silloin jokainen saa osansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hyk‰hti. -- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; min‰ pyyd‰n teit‰ oman rauhani t‰hden: n‰in ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther k‰‰nsi katseensa h‰nest‰, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa mutisten: N‰in ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan, mihin n‰m‰ sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla kysymyksill‰ johtaa h‰nen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei, Lotte, huudahti Werther, en ole n‰kev‰ teit‰ en‰‰! -- Miksi niin? vastasi Lotte. Werther, te voitte, teid‰n t‰ytyy tulla tervehtim‰‰n meit‰ viel‰, mutta tyyntyk‰‰ vain. Oi, miksi teid‰n pit‰‰ olla tuommoinen, ett‰ noin kiihke‰sti ja hillittˆm‰sti antaudutte kaikkeen, mik‰ kerran valtaa teid‰t? Kuulkaa, jatkoi h‰n, ottaen Wertheri‰ k‰dest‰, koettakaa olla tyynempi! Teid‰n hengenlahjanne, tietonne, kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytyst‰! Olkaa mies! tehk‰‰ loppu tuskallisesta kiintymyksest‰nne olentoon, joka ei voi muuta kuin s‰‰li‰ teit‰. -- Werther kiristeli hampaitaan ja katsahti synk‰sti h‰neen. Lotte piti yh‰ h‰nt‰ k‰dest‰. -- Mutta tyyntyk‰‰h‰n nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi h‰n. Ettekˆ tunne, ett‰ pet‰tte itsenne, ett‰ ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin, toisen oma? Pelk‰‰np‰, pelk‰‰np‰, ett‰ juuri tuo mahdottomuus saada minut tekee halunne niin kiihke‰ksi. -- Werther veti k‰tens‰ h‰nen k‰dest‰‰n ja loi h‰neen j‰yk‰n ja kalsean katseen. -- Viisaasti puhuttu! huudahti h‰n, perin viisaasti! Onko ehk‰ Albert keksinyt tuon? Oivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksi‰, vastasi Lotte. Ja eikˆ siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttˆ‰, joka tyydytt‰isi teid‰n syd‰nt‰nne? Koettakaa nyt edes, etsik‰‰, jos kumminkin lˆyt‰isitte, ja min‰ vannon ja vakuutan, te lˆyd‰tte; jo kauan on minua sek‰ teid‰n ett‰ itsemme t‰hden huolettanut n‰hd‰ teid‰n sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itse‰nne hiukan! Jokin matka ehk‰ viihdytt‰isi teit‰, ihan varmaan viihdytt‰isi. Etsik‰‰ ja lˆyt‰k‰‰ olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa sitten t‰nne ja nauttikaamme yhdess‰ todellisen yst‰vyyden autuutta. -- Tuon, sanoi Werther kylm‰sti hymyillen, voisi paikalla painattaa ja suosittaa sit‰ kenelle hovimestarille hyv‰ns‰. Rakas Lotte! Malttakaa hetkinen viel‰, kaikki, kaikki on k‰yv‰ tahtonne mukaan. -- Luvatkaa nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! -- Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sis‰‰n. He sanoivat toisilleen kylm‰sti hyv‰‰ iltaa ja rupesivat sitten vierekk‰in ja h‰millisin‰ astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella jostakin tyhj‰np‰iv‰isest‰ aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin, samoin Albert, joka senj‰lkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista, jotka oli j‰tt‰nyt h‰nen toimitettavikseen, ja kuultuaan, ett‰ ne viel‰ olivat toimittamatta, h‰n sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka Wertherist‰ tuntuivat kylmilt‰, viel‰p‰ tylyilt‰kin. H‰n aikoi l‰hte‰, mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa toivottomuus ja tyytym‰ttˆmyys yh‰ kiihtyi h‰ness‰, kunnes viimein ruvettiin kattamaan pˆyt‰‰, jolloin h‰n otti hattunsa ja keppins‰. Albert kehoitti h‰nt‰ j‰‰m‰‰n, mutta h‰n, kun oli huomaavinaan siin‰ vain tyhj‰n kohteliaisuuden, kiitti kylm‰sti ja l‰hti. H‰n tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi n‰ytt‰‰ h‰nelle valkeata, kynttil‰n k‰dest‰ ja meni yksin huoneeseensa, purskahti siell‰ ‰‰nekk‰‰seen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heitt‰ytyi viimein riisuutumatta vuoteelleen, mist‰ palvelijansa h‰net lˆysi, tohtiessaan yhdentoista ajoissa astua sis‰‰n kysym‰‰n, saisiko vet‰‰ saappaat herran jaloista. Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana aamuna huoneeseen, ennenkuin h‰n kutsui. Maanantai-aamuna varhain, yhdenten‰kolmatta p‰iv‰n‰ joulukuuta, h‰n kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka h‰nen kuolemansa j‰lkeen tavattiin h‰nen kirjoituspˆyd‰lt‰‰n ja toimitettiin perille, ja jonka julkaisen t‰ss‰ otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee, milloin h‰n kunkin kohdan on kirjoittanut. "Se on siis p‰‰tetty, Lotte, min‰ kuolen, ja kirjoitan ilman v‰hint‰k‰‰n romanttista liioittelua, ihan tyynesti t‰m‰n, kirjoitan saman p‰iv‰n aamuna, jona viimeisen kerran olen n‰kev‰ sinut. Kun luet t‰m‰n, rakas, peitt‰‰ jo haudan kylm‰ multa sen levottoman ja onnettoman j‰ykenneet j‰‰nnˆkset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tied‰ sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielens‰ askaroida sinussa. Viimeinen yˆni oli kamala, mutta oi, se oli myˆskin terveellinen yˆ minulle. Se se on tehnyt p‰‰tˆkseni varmaksi ja lujaksi: min‰ kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa peloittavan kiihtynein‰, riist‰ydyin erilleni sinusta, kun kaikki tunkemalla tunki syd‰meeni, ja kun koko kamalassa kylmyydess‰‰n selkeni eteeni ja kouristi mielt‰ni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin olin tuskin p‰‰ssyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heitt‰ysin polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sin‰ soit minulle katkerain kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: min‰ kuolen! Laskeuduin nukkumaan, ja nyt aamulla, kun her‰‰n ja olen tyyni, on syd‰mess‰ni yh‰ lujana ja vahvana tuo: min‰ kuolen! -- T‰m‰ ei ole ep‰toivoa, t‰m‰ on varmuutta siit‰, ett‰ nyt olen kest‰nyt loppuun ja ett‰ uhraan itseni sinun t‰htesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sit‰? Yhden meist‰ kolmesta t‰ytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla min‰! Oi rakas, t‰t‰ raadeltua syd‰nt‰ni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi! -- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylˆs laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki n‰kyy niin el‰v‰n‰ edess‰ni." -- Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sis‰‰n ja pukeutuessaan sanoi h‰nelle, ett‰ koska h‰n aikoi muutaman p‰iv‰n per‰st‰ matkustaa pois, niin palvelijan pit‰isi harjata vaatteet ja laittaa kaikki pakattavaksi; samoin h‰n k‰ski palvelijan k‰yd‰ kaikkialta hakemassa laskuja sek‰ noutaa takaisin muutamia lainattuja kirjoja ja maksaa er‰ille kˆyhille, joille h‰nen oli ollut tapana viikoittain antaa raha-apua, etuk‰teen kahden kuukauden m‰‰r‰. H‰n antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syˆty‰‰n h‰n ratsasti ulos amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. H‰n rupesi ajatuksiinsa vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja n‰ytti kuin h‰n viel‰ viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta. Lapset eiv‰t j‰tt‰neet h‰nt‰ kauaksi rauhaan, he seurasivat h‰nt‰, tarrautuivat h‰neen kiinni ja kertoivat, ett‰ kun tulee huomen ja taas huomen ja viel‰ yksi p‰iv‰, niin silloin he saavat Lotten luona joululahjoja, ja kertoivat h‰nelle ihmeit‰, joita heid‰n pieni mielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti h‰n, ja taaskin huomen! ja viel‰ yksi p‰iv‰! -- ja suuteli heit‰ jokaista syd‰mellisesti ja aikoi j‰tt‰‰ heid‰t, kun pienin viel‰ kurkottautui kuiskaamaan h‰nelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi h‰nelle, ett‰ isot veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_ isoja, yhden is‰lle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai h‰net kokonaan liikutuksiin; h‰n lahjoitti jokaiselle heist‰ jotakin, nousi ratsunsa selk‰‰n, k‰ski sanoa vanhukselle terveiset ja l‰hti kyynelsilmin pois. Kello viiden tienoissa h‰n palasi kotiin, k‰ski palvelustytˆn sytytt‰‰ tulen ja pit‰‰ sit‰ vireill‰ yˆhˆn asti. Palvelijansa h‰n k‰ski pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet nyytteihin. Senj‰lkeen h‰n n‰ht‰v‰sti kirjoitti seuraavan palasen viimeist‰ kirjett‰‰n Lottelle: "Et odota minua! luulet, ett‰ tottelen ja tulen vasta jouluaattona luoksesi. Oi Lotte, t‰n‰‰n taikka en ikin‰ en‰‰. Jouluiltana sinulla on t‰m‰ paperi k‰dess‰si, sin‰ vapiset ja kostutat sit‰ suloisilla kyynelill‰si. Min‰ tahdon ja minun t‰ytyy! Oi, kuinka hyv‰lt‰ minussa tuntuu, ett‰ olen p‰‰tt‰nyt sen!" Lotte oli sill‰v‰lin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa Wertherin kanssa oli paljastanut h‰nelle, kuinka vaikeata t‰m‰n olisi erota h‰nest‰ ja kuinka syv‰sti Werther k‰rsisi, jos h‰nen pit‰isi matkustaa pois. Oli kuin ohimennen tullut Albertin l‰sn‰ollessa mainituksi, ettei Werther k‰visi heill‰ ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut er‰‰n l‰hiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa h‰nell‰ oli asioita ja jonka luona h‰nen t‰ytyi viipy‰ yˆt‰. Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut h‰nen luonaan, ja h‰n j‰tt‰ytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat h‰nen suhteissaan. H‰n tunsi nyt i‰ksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka rakkauden ja uskollisuuden h‰n tunsi, johon h‰n koko syd‰mell‰‰n oli kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus n‰yttiv‰t olevan kuin vartavasten luodut sit‰ varten, ett‰ kunnollinen, toimelias nainen voisi niille perustaa el‰m‰ns‰ onnen; h‰n tunsi mit‰ miehens‰ aina oli oleva h‰nelle ja h‰nen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther k‰ynyt h‰nelle niin kalliiksi, jo heid‰n tuttavuutensa ensimm‰isest‰ hetkest‰ oli heid‰n luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja pitk‰aikainen seurustelu h‰nen kanssaan ja monet yhdess‰ eletyt kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen h‰nen syd‰meens‰. Kaiken, mit‰ h‰n tunsi ja ajatteli mielt‰kiinnitt‰v‰‰, h‰n oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdess‰, ja h‰nen poistumisensa uhkasi j‰tt‰‰ koko h‰nen olentoonsa aukon, joka ei en‰‰ ollut t‰ytett‰viss‰. Oi, kunpa h‰n sin‰ hetken‰ olisi voinut muuttaa Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi h‰n olisi tuntenut itsens‰! -- jos h‰n olisi voinut naittaa h‰net jollekulle yst‰v‰tt‰relleen, olisi h‰n voinut toivoa saavansa h‰nen suhteensa Albertiinkin entiselleen! H‰n oli ajatellutkin j‰rjest‰‰n jokaista yst‰v‰t‰rt‰‰n, mutta kaikissa h‰n oli keksinyt aina joitakin vikoja, eik‰ ollut lˆyt‰nyt ket‰‰n, jolle olisi suonut h‰net. N‰iss‰ mietteiss‰‰n h‰n vasta, tekem‰tt‰ sit‰ itselleenk‰‰n selv‰ksi, ensikertaa syv‰sti tunsi, ett‰ syd‰menpohjainen, salainen toivonsa oli saada pid‰tt‰‰ h‰net itselleen, ja samalla h‰nen t‰ytyi kuitenkin sanoa itselleen, ettei voisi h‰nt‰ pit‰‰ eik‰ saisi; h‰nen puhdasta ja kaunista, muuten niin kevytt‰ ja keve‰sti huolista vapautuvaa mielt‰‰n painosti surumielisyys, jota ei valaissut pienink‰‰n onnen toive. H‰nen syd‰nt‰‰n ahdisti ja otsallaan lep‰si pime‰ pilvi. Niin oli kello joutunut puoli seitsem‰‰n, kun h‰n yht'‰kki‰ kuuli Wertherin tulevan portaita ylˆs ja kohta tunsi h‰nen askelensa ja h‰nen ‰‰nens‰, joka kysyi h‰nt‰. Kuinka syk‰htik‰‰n h‰nen syd‰mens‰, ja voimmepa melkein sanoa ensimm‰ist‰ kertaa, Wertherin tullessa. H‰n olisi mielell‰‰n ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther astui sis‰‰n, huudahti h‰n jonkinmoisessa intohimoisessa h‰mmennyksess‰: Ette pit‰nytk‰‰n sanaanne! -- Min‰ en ole mit‰‰n luvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teid‰n olisi toki pit‰nyt noudattaa pyyntˆ‰ni, vastasi Lotte; pyysin teit‰ meid‰n kummankin rauhan t‰hden. H‰n ei oikein tiet‰nyt mit‰ sanoi, ja yht‰ v‰h‰n h‰n oli t‰ysin tietoinen toimistaan, kun l‰hetti kutsumaan paria yst‰v‰t‰rt‰‰n, ettei h‰nen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski k‰dest‰‰n muutamia kirjoja, jotka h‰nell‰ oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte toivoi milloin ett‰ yst‰v‰tt‰rens‰ tulisivat, milloin taas ett‰ he j‰isiv‰t pois. Palvelustyttˆ palasi ilmoittaen, ett‰ molemmat pyysiv‰t anteeksi, he eiv‰t voineet tulla. Lotte aikoi k‰ske‰ palvelustytˆn istumaan k‰sitˆineen viereiseen huoneeseen, mutta muutti kohta taas mielt‰‰n. Werther k‰veli huoneessa edestakaisin; Lotte meni klaveerin ‰‰reen ja yritti soittaa muuatta menuettia, mutta se ei luistanut. H‰n rohkaisi itsens‰ ja meni tyynen‰ istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen leposohvalle. Onko teill‰ mit‰‰n luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherill‰ ei ollut. -- Tuolla laatikossani on k‰‰nnˆksenne muutamiin Ossianin lauluihin; en ole viel‰ lukenut niit‰, sill‰ olen toivonut, ett‰ saisin kuulla teid‰n itse lukevan ne, mutta siihen ei ole viel‰ sattunut tilaisuutta. Werther hymyili, k‰vi noutamassa laulut, h‰nt‰ v‰risytti, kun h‰n otti ne k‰teens‰, ja silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t, kun h‰n katsahti niihin. H‰n istuutui ja alkoi lukea: 'Sin‰ h‰m‰rtyv‰n yˆn t‰hti, ihanana s‰ihkyt sin‰ l‰nness‰, kohotat loistavan p‰‰si pilvest‰si ja vaellat ylv‰‰n‰ kunnaallasi. Mit‰ t‰hystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa ‰‰ntelee puron solina, et‰‰ll‰ lepajavat kohahtelevat aallot kallioita vastaan, iltahyttysten surina h‰ilyy yli lakeuden. Mit‰ t‰hystelet, sin‰ ihana valo? Mutta sin‰ hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat aallot ymp‰rill‰si ja kylvett‰v‰t armaita hiuksiasi. Hyv‰sti, hyv‰sti, lempe‰ s‰de! Astu esiin ja ilmesty, sin‰ Ossianin sielun ihana valo! Ja se astuu esiin voimassaan. Min‰ n‰en manallemenneet yst‰v‰ni, he kokoontuvat Loralle, kuten niin‰ p‰ivin‰, jotka menneet ovat. -- Fingal tulee kuin kostea sumupylv‰s, ymp‰rill‰‰n sankarinsa, ja katso, laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylv‰s Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja sin‰, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te yst‰v‰ni, sitte juhlap‰ivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun kunniasta, kuin kev‰ttuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henk‰illen vuoroin h‰ilyttelev‰t hiljaa kuiskivaa ruohikkoa. Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna maahan ja silm‰t kyyneliss‰; raskaina hulmahtelivat hiuksensa puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni sankarien mieli, kun h‰n kohotti suloisen ‰‰nens‰, sill‰ usein he n‰hneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synk‰n asunnon. Colma, sointuva‰‰ninen Colma j‰tettyn‰ yksin kukkulalle; Salgar oli luvannut tulla, mutta ylt'ymp‰ri yleni yˆ. Kuulkaa Colman ‰‰ni, kun h‰n yksin istui kukkulallaan. _Colma_. On yˆ! -- min‰ istun yksin, hylj‰ttyn‰ myrskyis‰ll‰ kukkulalla. Tuuli ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mik‰‰n maja sadetta vastaan, minua hylj‰tty‰ myrskyis‰ll‰ kukkulalla. Ylene, kuu, pilvist‰si! ilmestyk‰‰, yˆn t‰hdet! Johtakoon minua jokin valo sille paikalle, jolla rakkaani lev‰ht‰‰ mets‰styksen ponnistuksista, jousi lauenneena vierell‰‰n, nuuskivat koiransa ymp‰rill‰‰n! Mutta t‰ss‰ minun t‰ytyy istua yksin kalliolla hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja min‰ en kuule armaani ‰‰nt‰. Miksi viipyy mun Salgarini? Onko h‰n unohtanut sanansa? -- Tuossa on kallio ja puu ja t‰ss‰ on vaahtoova virta! Yˆn tullen lupasit olla t‰‰ll‰; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi min‰ aioin paeta, j‰tt‰‰ is‰ni ja veljeni! nuo ylpe‰t! Kauan ovat sukumme olleet vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar! Hellit‰ hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta ‰‰neni kaikuisi l‰pi laakson, ett‰ vaeltajani mua kuulisi. Salgar! min‰ t‰‰ll‰ huudan! T‰ss‰ on puu ja t‰ss‰ kallio! Salgar! mun rakkaani! t‰ss‰ olen; miksi viivyt etk‰ tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo v‰lkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella h‰‰mˆtt‰v‰t kalliot harmaina; mutta min‰ en n‰e h‰nt‰ kukkulalla, eiv‰tk‰ h‰nen koiransa ilmaise h‰nen tuloansa. T‰ss‰ t‰ytyy minun istua yksin. Mutta kutka ne tuossa alhaalla lep‰‰v‰t kankaalla? -- Lemmittynikˆ? Veljenikˆ? -- Puhukaa, oi yst‰v‰ni! He eiv‰t vastaa. Kuinka sieluani ahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heid‰n miekkansa ovat punaiset! Oi veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit sin‰ kukkulalla tuhanten keskell‰! Peloittava oli h‰n taistelussa. Vastatkaa minulle! kuulkaa ‰‰neni, minun rakastettuni! Mutta oi! He ovat vaiti, vaiti i‰isesti! Kylm‰ kuin multa on heid‰n povensa! Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, min‰ en kammoksu! -- Minne olette menneet levolle? Mist‰ vuoren rotkosta lˆyt‰isin teid‰t? -- En kuule heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en ‰‰nen humuiluakaan kukkulan myrskyss‰. Istun ja valitan, min‰ odotan aamua kyyneliss‰ni. Kaivakaa hauta, te vainajain yst‰v‰t, mutta ‰lk‰‰ peitt‰kˆ sit‰, ennenkuin tulen. Eloni haihtuu kuin uni, kuinka voisin min‰ j‰‰d‰ j‰ljelle. T‰‰ll‰ olen asuva yst‰v‰ini luona, t‰ss‰ viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yˆ kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva tuulessa ja valittava yst‰v‰ini kuolemaa. Mets‰st‰j‰ kuulee ‰‰neni havumajastaan, kammoaa sit‰ ja rakastaa sit‰, sill‰ suloinen on oleva valitukseni yst‰vist‰ni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat! Noin kuului laulusi, oi Minona, sin‰ Thormanin vienosti punastuva tyt‰r. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon t‰hden, ja sieluamme varjosti suru. Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun. -- Alpinin ‰‰ni oli yst‰v‰llinen ja Rynon sielu tulis‰kene. Mutta jo lep‰siv‰t he haudan majassa, ja ‰‰nens‰ oli lakannut kaikumasta Selmassa. Kerran palasi Ullin mets‰st‰m‰st‰, kun sankarit viel‰ eiv‰t olleet kaatuneet. H‰n kuuli heid‰n kilpalaulunsa kukkulalla. Heid‰n laulunsa on lempe‰, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa, sankareista ylimm‰isen. H‰nen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, h‰nen kalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta h‰n kaatui, ja h‰nen is‰ns‰ valitti, ja h‰nen siskonsa silm‰t uiskentelivat kyyneliss‰, uiskentelivat kyyneliss‰ Minonan silm‰t, ylv‰‰n Morarin sisaren. H‰n v‰istyi Ullinin laulua, kuin kuu l‰nness‰, joka aavistaa myrskysateen tulon ja k‰tkee ihanan p‰‰ns‰ pilviin. -- Min‰ helkytin harppua Ullinin kanssa ja s‰estin valituslaulua. _Ryno_. Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskip‰iv‰n aurinko, ja pilvet haihtuvat. V‰istyv‰n‰ valaisee kukkulaa ep‰vakaa aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ‰‰ni, jonka kuulen. Se on Alpinin ‰‰ni, h‰n valittaa vainajaa. H‰nen p‰‰ns‰ on vanhuuttaan kumarassa, ja punainen on kyynelˆiv‰ silm‰ns‰. Alpin, oiva laulaja! miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sin‰ kuin tuulen huokaus mets‰ss‰, kuin aalto kaukaisella rannalla? _Alpin_. Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ‰‰neni valittaa haudassa-asujaa. Norjana seisot sin‰ kukkulalla, ihanana ilmestyt sin‰ kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja haudallasi on itkij‰ istuva. Mets‰t ja kukkulat unohtavat sinut, ja jousesi on j‰nnitt‰m‰ttˆm‰n‰ riippuva salissasi. Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin ˆinen tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi taistelussa kuin salaman v‰l‰hdys kankaalla; ‰‰nesi kuului kuin mets‰virta sateen j‰lkeen, kuin ukkonen et‰isill‰ kukkuloilla. Monta kaatui k‰tesi edess‰, vihasi liekki kulutti heid‰t. Mutta kun palasit taistelusta, kuinka leppe‰ oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko rajuilman j‰lkeen, kuin kuu ‰‰nettˆm‰ss‰ yˆss‰, tyyni oli rintasi kuin meri, kun tuulten pauhu on asettunut. Ahdas on nyt asuntosi! synke‰ kammiosi! Kolmella askelella mittaan hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Nelj‰ sammaleista kive‰ ovat ainoa muisto sinusta; lehdetˆn puu ja korkea ruohikko, joka tuulessa kuiskailee, ilmoittavat mets‰st‰j‰lle mahtavan Morarin haudan. ƒiti‰ ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eik‰ neitoa, joka vuodattaisi rakkauden kyyneleit‰; kuollut on h‰n, joka sinut synnytti, kaatunut on Morglanin tyt‰r. Kuka on t‰m‰ vanhus sauvan varassa? Ken on h‰n, jonka hiukset ovat i‰n valkaisemat, jonka silm‰t punoittavat kyynelist‰? Is‰si on h‰n, oi Morar, ainoan poikansa is‰. H‰n kuuli taisteluhuudostasi, h‰n kuuli hajalle lyˆdyist‰ vihollisista; h‰n kuuli Morarin maineen! Oi! ei kuullut h‰n h‰nen haavastaan. Itke, Morarin is‰! itke, mutta poikasi ei kuule sinua! Syv‰ on kuolleitten uni, matala heid‰n multa-p‰‰naluksensa. Ei koskaan kuule h‰n ‰‰nt‰si, ei koskaan her‰‰ h‰n kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle: Her‰j‰! J‰‰ hyv‰sti, sin‰ jaloin ihmisten seassa, sin‰ valloittaja taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner en‰‰ n‰kev‰! milloinkaan ei ole synke‰ mets‰ valaistuva kalpasi v‰lkkeest‰. Poikaa et j‰t‰ j‰lkeesi, mutta laulu on kantava nime‰si, ja nousevat sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista. ƒ‰nek‰s oli sankarien valitus, ‰‰nekk‰in Arminin murtunut huokaus. H‰n muisteli poikansa kuolemaa; h‰nkin kaatui nuoruutensa p‰ivin‰. Istui l‰hell‰ sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii Arminin huokaus? puhui h‰n; mit‰ t‰ss‰ on itkett‰v‰‰? Eikˆ kaiu laulu ja soitto hel‰j‰ ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin hiljainen sumu, joka ylenee merelt‰ ja levitt‰ytyy laakson ylle ja kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas voimaansa ja sumu h‰lvenee. Miksi valitat sin‰ niin haikeasti, Armin, sin‰ merten huuhteleman Gorman hallitsija? Valitan? Niin, min‰ valitan, eik‰ ole v‰h‰inen valitukseni syy. -- Carmor, et sin‰ ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tyt‰rt‰; Colgar, urho uljas, el‰‰, ja el‰‰ Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synke‰ on vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin her‰j‰t sin‰ lauluinesi, milloin her‰j‰t sointuvine ‰‰ninesi? Her‰tk‰‰, syksyn tuulet, her‰tk‰‰ ja myrskytk‰‰ yli aution kankaan! Pauhatkaa, mets‰virrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyj‰ pilvi‰, oi kuu, ja n‰yt‰ lent‰vien pilvien lomitse kalvaat kasvosi! Her‰t‰ muisto minussa siit‰ kamalasta yˆst‰, jolloin lapseni hukkuivat, jolloin kaatui ylv‰s Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura. Daura, tytt‰reni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan kukkulain yll‰, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkiv‰ ilma! Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella, katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyss‰! Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eik‰ Daura kauan kiellellyt. Ihanat olivat h‰nen yst‰v‰ins‰ toiveet. Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sill‰ Armar oli kaatanut h‰nen veljens‰. H‰n tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet h‰nen vakavat kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi h‰n, sin‰ Arminin armas tyt‰r, tuolla l‰heisell‰ meren kalliolla, miss‰ punaiset hedelm‰t heloittavat puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan h‰nen lempe‰‰n yli vyˆryv‰in aaltojen. Tyttˆ seurasi h‰nt‰ ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi s‰ikyt‰t minua n‰in? Kuule, Arnathin poika, kuule! Daura min‰ olen, Daura, joka sinua kutsun! Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ‰‰nt‰‰n, kutsui is‰‰ns‰ ja velje‰ns‰: Arindal! Armin! Eikˆ kukaan tule Dauraansi pelastamaan? H‰nen ‰‰nens‰ kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas, korskana mets‰styssaaliineen; nuolet rapisivat h‰nen sivullaan, jousiansa h‰n kantoi k‰dess‰‰n, ja ymp‰rill‰ hyp‰hteli viisi tummanharmaata koiraa. H‰n n‰ki rohkean Erathin rannalla, otti h‰net kiinni ja sitoi tammeen; lujasti h‰n sitoi h‰net vyˆt‰isist‰, sidotun ‰hkin‰ t‰ytti ilmat. Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se hel‰ht‰‰, se uppoaa syd‰meesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit sin‰, pursi ajautui kallioille, h‰n vaipui veriins‰ ja kuoli. Jalkojesi edess‰ juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi! Aallot lˆiv‰t venheen murskaksi. Armar syˆksyi veteen pelastaakseen Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lenn‰hti myrskyn puuska vuorilta, h‰n vaipui eik‰ noussut en‰‰. Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tytt‰reni valitukset. Kauas kuului h‰nen huutonsa, mutta ei voinut is‰ns‰ h‰nt‰ pelastaa. Koko yˆn min‰ seisoin rannalla, n‰in h‰net kuun himme‰ss‰ valossa, koko yˆn kuulin h‰nen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui vuoren kylki‰. H‰nen ‰‰nens‰ heikkeni, ennenkuin aamu koitti, h‰n kuoli kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla h‰n kuoli ja j‰tti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni neitojen parvessa. Kun syˆksyv‰t myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllert‰‰ merta, istun raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein n‰en laskevan kuun valossa lasteni haamut, himme‰ss‰ kajasteessa he vaeltavat k‰si k‰dess‰ surujen siskoksina.' Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmist‰ ja lievitti h‰nen ahdistunutta syd‰nt‰‰n, keskeytti Wertherin laulun. H‰n heitti paperin pois, tarttui Lotten k‰teen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi toista k‰tt‰ns‰ vastaan ja k‰tki silm‰ns‰ nen‰liinaan. Kumpikin oli ‰‰rettˆm‰ss‰ liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heid‰t tuntemaan omaakin k‰rsimyst‰‰n, he tunsivat yhdess‰ sen, ja nyt juoksivat heid‰n kyynelens‰ yhteen. Wertherin huulet ja silm‰t polttivat Lotten k‰sivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; h‰n aikoi poistua, mutta tuska ja s‰‰li lep‰siv‰t lamaavina kuin lyijy h‰nen yll‰‰n. H‰n heng‰hti syv‰‰n tointuakseen ja pyysi nyyhkien Wertheri‰ jatkamaan, pyysi ja ‰‰nens‰ v‰r‰hteli niin taivaallisesti. Werther vapisi, h‰nen syd‰mens‰ oli pakahtua; h‰n otti lehden k‰teens‰ ja luki puoleksi tukahtuneella ‰‰nell‰: 'Miksi her‰t‰t minut, sin‰ kev‰inen ilma? Sin‰ hyv‰ilet ja puhut: Min‰ kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on l‰sn‰, l‰sn‰ on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja tuleva, tuleva h‰n, joka n‰ki minut ihanuudessani; ymp‰rilleen h‰n on t‰hystelev‰ minua kedoilta, eik‰ ole lˆyt‰v‰ minua --' N‰iden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan h‰nen onnettomalle syd‰melleen. H‰n heitt‰ytyi Lotten eteen t‰ydess‰ ep‰toivossa, tarttui h‰nen k‰siins‰, painoi ne silmi‰‰n ja otsaansa vastaan, ja n‰ytti kuin sin‰ hetken‰ olisi Lotten sielun l‰vitse lent‰nyt aavistus h‰nen kamalasta aikeestaan. H‰n h‰mmentyi kokonaan, h‰n puristi Wertherin k‰si‰, h‰n painoi niit‰ rintaansa vastaan, surunvoittoisessa liikutuksessa h‰n kumartui h‰nt‰ kohden, ja heid‰n polttavat poskensa koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heid‰n tunnostaan. Werther kiersi k‰tens‰ h‰nen ymp‰rilleen, likisti h‰nt‰ rintaansa vastaan ja peitti h‰nen v‰r‰htelev‰t, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. -- Werther! huudahti Lotte tukahtuneella ‰‰nell‰ ja k‰‰ntyen poisp‰in, Werther! -- ja ponnisti heikosti k‰tens‰ h‰nen rintaansa vastaan; -- Werther! huudahti h‰n ylevimm‰ll‰ ja p‰‰tt‰vimm‰ll‰ tunteella. Werther ei vastustanut, h‰n hellitti h‰net sylist‰‰n ja heitt‰ytyi kuin mielettˆm‰n‰ h‰nen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi tuskallisesti h‰mmentyneen‰ ja ‰‰nell‰, jossa v‰r‰hteli rakkaus ja vihastus: T‰m‰ on viimeinen kerta, Werther! Te ette n‰e minua en‰‰. -- Ja luoden viimeisen, t‰ytt‰ lempe‰ uhkuvan katseen tuohon onnettomaan kurjaan riensi h‰n viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen per‰ss‰‰n. Werther ojensi k‰tens‰ h‰nen j‰lkeens‰, mutta ei tohtinut pid‰tt‰‰ h‰nt‰. H‰n makasi maassa, p‰‰ nojatuolilla, ja siin‰ asennossa h‰n oli enemm‰n kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja h‰n tointui. Se oli palvelustyttˆ, joka tuli kattamaan pˆyt‰‰. H‰n k‰veli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten kamarin ovelle ja huusi hiljaisella ‰‰nell‰: Lotte! Lotte! yksi ainoa sana vain en‰‰! J‰‰hyv‰iset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja pyysi, odotti taas; sitten h‰n riuhtautui pois ja huusi: J‰‰ hyv‰sti, Lotte! J‰‰ i‰ksi hyv‰sti! H‰n meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet h‰neen, laskivat ‰‰neti h‰net ulos. Tuiskusi vedensekaista r‰nt‰‰, ja vasta l‰hemm‰ yht‰toista h‰n kolkutti taaskin portilla. Kun Werther palasi kotiin, huomasi h‰nen palvelijansa, ett‰ herransa oli hatutta p‰in. H‰n ei sent‰‰n tohtinut huomauttaa siit‰ mit‰‰n, riisui h‰net vain, vaatteet olivat likom‰r‰t. H‰nen hattunsa lˆydettiin per‰st‰p‰in er‰‰lt‰ kallionkielekkeelt‰, joka on kukkulan rinteell‰ laakson yll‰, ja on selitt‰m‰tˆnt‰, ett‰ h‰n semmoisena pime‰n‰, sateisena yˆn‰ oli voinut kiivet‰ sinne putoamatta alas. H‰n laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana aamuna h‰nen k‰skyst‰‰n toi kahvin sis‰‰n, tapasi h‰n h‰net kirjoittamassa. H‰n kirjoitti seuraavaa palasta kirjeess‰‰n Lottelle. "Viimeist‰ kertaa siis, viimeist‰ kertaa avaan n‰m‰ silm‰ni. Oi, ne eiv‰t siis en‰‰ saa n‰hd‰ aurinkoa, raskas, sumuinen p‰iv‰ peitt‰‰ sen. Sure sin‰kin siis, luonto! sinun poikasi, yst‰v‰si, rakastajasi l‰henee loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja kuitenkin se l‰hinn‰ muistuttaa h‰m‰r‰‰, kajastelevaa unta, kun sanon itselleni: t‰m‰ on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkˆ ole t‰ss‰ t‰ysiss‰ voimissani, ja huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mit‰ se on? Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen n‰hnyt monta kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei h‰nell‰ ole mit‰‰n tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt viel‰ minun, sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken p‰‰st‰ -- erotettu, poissa -- ehk‰ i‰ksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka min‰ voisin h‰vit‰? kuinka voisit sin‰? Meh‰n _olemme!_ -- H‰vit‰? -- Mit‰ se tarkoittaa? Se on sekin vain sana! tyhj‰ kaiku, jota min‰ en syd‰mess‰ni tunne. -- Kuolla, Lotte! olla peitetty kylm‰‰n multaan, niin ahtaalle, niin pime‰‰n! -- Minulla oli yst‰v‰t‰r kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa nuoruudessani; h‰n kuoli, ja min‰ saatoin h‰nt‰ hautaan, seisoin haudan ‰‰ress‰, kun h‰nt‰ laskettiin sinne alas, kun kˆydet kirahtaen vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylˆs, kun sitten ensimm‰inen lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku ‰‰nn‰hti tumpeasti, ja yh‰ tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa. Murheen murtamana, j‰rkytettyn‰, ahdistuksen vallassa ja sis‰isesti runneltuna min‰ syˆksyin maahan haudan viereen, mutta en tiet‰nyt miten minulle k‰vi, -- miten minulle on k‰yv‰ -- Kuolla! hauta! en tajua niit‰ sanoja. "Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pit‰nyt olla el‰m‰ni viimeinen hetki! Oi sinua enkeli‰! ensimm‰isen kerran, ensimm‰isen kerran v‰l‰hti ep‰ilyksetˆnn‰ sisimm‰n itseni l‰vitse tuo v‰rjyis‰ sulouden ja onnen hurma: H‰n rakastaa minua! H‰n rakastaa minua! Viel‰ palaa huulillani se pyh‰ tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi: uusi l‰mmin ihanuus el‰‰ ja valaisee syd‰mess‰ni. Anna, anna minulle anteeksi! "Oi, min‰ tiesin, ett‰ rakastit minua, tiesin sen ensimm‰isest‰ sielusyv‰st‰ katseestasi, ensimm‰isest‰ k‰tesi puristuksesta; ja kuitenkin, kun taas olin poissa, kun n‰in Albertin rinnallasi, eksyin taaskin kuumeisiin ep‰ilyksiin. "Muistatko kukkia, jotka kerran l‰hetit minulle, kun er‰‰ss‰ kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai k‰denpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yˆt‰ olin polvillani niiden edess‰, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne h‰lveni, kuten v‰istyy uskovan sielusta v‰hitellen Jumalan armon tuntokin, joka sent‰‰n taivaant‰yten‰ annetaan h‰nelle pyhiss‰ n‰kyviss‰ merkeiss‰. "Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta i‰isyydetk‰‰n eiv‰t sammuta sit‰ hehkuvaa el‰m‰‰, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen itsess‰ni! H‰n rakastaa minua! T‰m‰ k‰sivarteni on h‰nt‰ syleillyt! n‰m‰ huuleni ovat v‰r‰hdelleet h‰nen huulillaan, t‰m‰ suuni on sammallellut h‰nen suullaan. H‰n on minun! Sin‰ olet minun! Lotte, olet i‰ti! "Ja mit‰ se merkitsee, ett‰ Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin t‰m‰n maailman edess‰ -- ja olkoonkin t‰m‰n maailman silmiss‰ synti, ett‰ rakastan sinua, ett‰ tahtoisin riuhtaista sinut h‰nen sylist‰‰n omaani! Synti? Hyv‰, olkoon, min‰h‰n rankaisen itse‰ni siit‰; olen tuntenut sen synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siit‰, olen imenyt siit‰ el‰m‰nvilvoketta ja voimaa syd‰meeni. T‰st‰ hetkest‰ l‰htien sin‰ olet minun! minun, oi Lotte! L‰hden edell‰! L‰hden is‰ni tykˆ, l‰hden sinun is‰si tykˆ. H‰nelle uskon murheeni, ja h‰n on minua lohduttava, kunnes sin‰ tulet, ja silloin min‰ liihoittelen vastaasi ja otan sinut ja olen sinun kanssasi i‰isess‰ syleilyss‰ Iki‰‰rettˆm‰n kasvojen edess‰. "En uneksi, eik‰ uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen n‰kee kirkkaammin. Me j‰‰mme olemaan! N‰emme viel‰ toisemme. N‰emme ‰itisi! Min‰ n‰en h‰net, lˆyd‰n h‰net, ja oi! vuodatan h‰nelle koko syd‰meni! Sinun ‰itisi, sinun kuvasi." L‰hemm‰ yht‰toista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi h‰nen palanneen, koska oli n‰hnyt viet‰v‰n h‰nen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa h‰nelle avoimen kirjelipun, joka sis‰lsi: "Lainaisitteko minulle er‰st‰ aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat j‰‰hyv‰iseni!" Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yˆn; se mit‰ h‰n oli pel‰nnyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota h‰n ei ollut osannut edes aavistaa tai pel‰t‰. H‰nen muuten niin puhdas ja tyynen kevyt verens‰ oli nyt kuumeisessa liikkeess‰, ja tuhannet risteilev‰t mielialat j‰rkyttiv‰t h‰nen suloista syd‰nt‰‰n. Tunsiko h‰n yh‰ Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko h‰nen levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnytt‰m‰st‰ suuttumuksesta? vai oliko h‰n semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyist‰ tilaansa noihin p‰iviin, jolloin mielens‰ oli ollut niin kirkkaan ja vapaan viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma? Miten h‰n oli t‰m‰n j‰lkeen astuva miehens‰ eteen? kuinka tunnustaisi h‰nelle kohtauksen, jonka h‰n niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta jota h‰n kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo olleet puhumatta toisilleen t‰st‰, ja pitikˆ h‰nen nyt ensiksi katkaista t‰m‰ vaikeneminen ja n‰in sopimattomaan aikaan ilmoittaa puolisolleen n‰in odottamatonta? H‰n pelk‰si, ett‰ jo paljas tieto Wertherin k‰ynnist‰ h‰nen luonaan tekisi ep‰edullisen vaikutuksen Albertiin, ja nyt viel‰ lis‰ksi t‰mmˆinen odottamaton j‰rkytt‰v‰ tapaus! Voiko h‰n mill‰‰n todenn‰kˆisyydell‰ toivoa, ett‰ miehens‰ n‰kisi h‰nt‰ ihan oikeassa valossa ja ilman mit‰‰n ep‰luuloja? ja toivoiko h‰n edes ihan, ett‰ h‰n voisi n‰hd‰ h‰nen sieluunsa? Ja toisaalta taas, voiko ja taisiko h‰n salata mit‰‰n miehelt‰‰n, jonka edess‰ h‰n aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin l‰pin‰kyv‰ lasi ja jolta h‰n ei koskaan ollut salannut eik‰ ollut voinut salata mit‰‰n? Jos h‰n ajatteli kuinka hyv‰ns‰, huomasi h‰n aina vain huolta ja h‰mminki‰, ja aina palasivat h‰nen ajatuksensa Wertheriin, jonka h‰n nyt oli menett‰nyt, josta h‰n ei olisi voinut luopua, mutta joka h‰nen nyt syd‰mens‰ suruksi t‰ytyi j‰tt‰‰ oman onnensa nojaan, ja jolle, h‰net kadotettuaan, ei en‰‰ j‰‰nyt mit‰‰n. Kuinka rasittikaan ja painoikaan h‰nt‰ nyt tuo umpimielinen suhde, joka oli muodostunut h‰nen ja h‰nen miehens‰ v‰lille ja jota h‰n ei sent‰‰n niin selv‰sti ajatellut kuin h‰n sen tunsi! Tuommoiset j‰rkev‰t ja hyv‰t ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten keskin‰isten eroavaisuuksien t‰hden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin ajattelee vain, kuinka oikeassa h‰n on ja kuinka v‰‰r‰ss‰ toinen, ja suhde sekaantuu ja ‰rtyy niin, ett‰ on mahdoton selvitt‰‰ solmua sin‰ ratkaisevana hetken‰, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heid‰nkin v‰lill‰‰n vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liitt‰nyt heid‰t l‰hemm‰ toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempe‰ ja myˆt‰tuntoinen suvaitsemus el‰neet heiss‰ ja sulattaneet heid‰n syd‰mens‰ toisilleen, niin yst‰v‰mme olisi ehk‰ viel‰ ollut pelastettavissa. Er‰s omituinen asianhaara tuli t‰h‰n lis‰ksi. Werther ei ollut, kuten h‰nen kirjeist‰‰nkin tied‰mme, koskaan salannut, ett‰ h‰ness‰ eli halu poistua el‰m‰st‰. H‰nell‰ ja Albertilla oli usein ollut kiivaita v‰ittelyit‰ sen johdosta, ja Lotte oli sit‰paitsi usein keskustellut siit‰ miehens‰ kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti vastenmielinen; h‰n oli sit‰paitsi joskus jonkinlaisella ‰rtyisyydell‰, joka ei muuten ollenkaan kuulunut h‰nen luonteeseensa, viittaillut ep‰ilev‰ns‰, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli joskus laskenut leikki‰kin siit‰ ja ilmaissut Lottelle ep‰ilyns‰. T‰m‰ kyll‰ toisaalta rauhoittikin Lottea, kun h‰nen ajatuksensa harhautuivat kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta puolen h‰n tunsi sen myˆskin est‰v‰n h‰nt‰ ilmaisemasta miehelleen niit‰ huolia, jotka t‰n‰ hetken‰ rasittivat h‰nen mielt‰‰n. Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi h‰mmentyneell‰ kiireell‰ h‰nt‰ vastaan; Albert oli huonolla tuulella, h‰nen asiansa olivat menneet huonosti, h‰n oli l‰hiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lis‰nnyt h‰nen pahaa tuultaan. H‰n kysyi, oliko mit‰‰n erityist‰ tapahtunut, ja Lotte vastasi h‰t‰isesti, ett‰ Werther oli k‰ynyt eilen illalla heill‰. Albert kysyi, oliko tullut kirjeit‰, ja sai vastaukseksi, ett‰ h‰nen huoneessaan oli joitakin kirjeit‰ ja k‰‰rˆj‰. Albert l‰hti sinne, ja Lotte j‰i yksin. Tuon h‰nen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen l‰sn‰olo oli tehnyt uuden vaikutuksen h‰nen syd‰meens‰. Kun h‰n ajatteli h‰nen jalomielisyytt‰‰n, h‰nen rakkauttaan ja hyvyytt‰‰n, rauhoittui h‰nen mielens‰, ja h‰n rupesi tuntemaan salaista vetoa l‰hte‰ h‰nen j‰ljess‰‰n; h‰n ottikin k‰sityˆns‰ ja meni h‰nen huoneeseensa, kuten usein ennenkin. H‰n tapasi h‰net aukaisemassa k‰‰rˆj‰ ja lukemassa. Muutamat n‰yttiv‰t sis‰lt‰v‰n ik‰vi‰ uutisia. Lotte kyseli h‰nelt‰ yht‰ ja toista, h‰n vastasi lyhyesti ja istuutui pˆyt‰ns‰ ‰‰reen kirjoittamaan. Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdess‰, ja Lotten mieli k‰vi yh‰ ankeammaksi ja kolkommaksi. H‰n tunsi, kuinka vaikeata h‰nen olisi, vaikka miehens‰ oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista h‰nelle sit‰, mik‰ nyt ahdisti h‰nen syd‰nt‰‰n: h‰net valtasi surumielisyys, joka ahdisti sit‰ tuskallisemmin, kun h‰n koetti salata sit‰ ja nieli kyynelens‰. Wertherin palveluspojan tulo sai h‰net kokonaan h‰mmennyksiin; t‰m‰ antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti k‰‰ntyi vaimoansa kohden ja sanoi: Anna h‰nelle pistolit. -- Sano, ett‰ toivotan h‰nelle onnellista matkaa, virkkoi h‰n pojalle. T‰m‰ vaikutti Lotteen kuin salaman isku, h‰n horjui noustessaan eik‰ tiet‰nyt mit‰ teki. Hitaasti h‰n l‰heni sein‰‰, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi viel‰ kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyv‰ katse olisi kiireht‰nyt h‰nt‰. Saamatta sanaakaan suustaan h‰n antoi nuo onnettomat aseet pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, h‰n kokosi tyˆns‰ ja l‰hti huoneeseensa mit‰ repivimm‰n ep‰tietoisuuden vallassa. H‰nen syd‰mens‰ oli t‰ynn‰ pahoja aavistuksia. Toisinaan h‰n oli l‰htem‰isill‰‰n miehens‰ luo heitt‰yty‰kseen h‰nen jalkoihinsa ja tunnustaakseen h‰nelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytens‰ ja pelkonsa; mutta sitten taas n‰ytti t‰m‰kin kaikki pime‰lt‰; ainakaan ei h‰n voinut toivoa, ett‰ saisi miehens‰ l‰htem‰‰n Wertherin luokse. Pˆyt‰ katettiin, ja er‰s hyv‰ yst‰v‰t‰r, joka vain tuli kysym‰‰n jotain ja jonka piti kohta l‰hte‰ -- mutta joka sitten j‰ikin, teki pˆyt‰keskustelun edes hiukan siedett‰v‰ksi; t‰ytyih‰n hillit‰ itse‰‰n, puhella, kertoilla, unohtaa itsens‰. Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti ne h‰nen k‰dest‰‰n, kun kuuli, ett‰ Lotte oli ne antanut. H‰n antoi tuoda itselleen leip‰‰ ja viini‰, k‰ski pojan menn‰ ruoalle ja istui itse kirjoittamaan. "Sinun k‰sist‰si ne on saatu, sin‰ olet ne puhdistanut tomusta, suutelen niit‰ tuhannet kerrat, sinun k‰tesi on lev‰nnyt niill‰: sin‰, Henki taivaan, suosit siis p‰‰tˆst‰ni! ja sin‰, Lotte, sin‰ annat minulle aseen, sin‰, jonka k‰sist‰ toivoin saavani kuoleman, ja ah, jonka k‰sist‰ sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken palveluspojaltani! K‰tesi vavahtelivat, kun annoit ne h‰nelle, et sanonut mit‰‰n hyv‰stiksi. -- Voi minua! voi minua! et mit‰‰n j‰‰hyv‰isiksi! -- Olisitko sulkenut syd‰mesi minulta, olisitko sen hetken t‰hden, joka i‰ksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet eiv‰t voi sammuttaa sen vaikutusta! ja min‰ tunnen, ett‰ sin‰ et saata vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle." Syˆty‰‰n h‰n k‰ski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat, h‰vitti muutamia papereitaan, l‰hti ulos ja toimitti j‰rjestykseen joitakin pikkuvelkoja viel‰. H‰n palasi taaskin kotiin, meni viel‰kin, sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili ymp‰ri kauempanakin, palasi viimein yˆn pimetess‰ ja rupesi kirjoittamaan. "Wilhelm, viimeist‰ kertaa olen n‰hnyt kedot ja mets‰n ja taivaan. J‰‰ hyv‰sti sin‰kin! Rakas ‰itini, anna anteeksi minulle! Lohduta sin‰ h‰nt‰, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki j‰rjestyksess‰. J‰‰k‰‰ hyv‰sti! me tapaamme toisemme viel‰ ja onnellisempina." "Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sin‰ annat minulle anteeksi. Olen h‰irinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut ep‰luottamusta teid‰n v‰lillenne. J‰‰ hyv‰sti! tahdon poistaakin sen. Oi, ett‰ kuolemani tekisi teid‰t onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi." H‰n selaili illan kuluessa viel‰ paljon papereitaan, repi niit‰ rikki ja heitti uuniin, sinetˆi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille. Ne sis‰lsiv‰t pieni‰ kirjoitelmia ja yksityisi‰ ajatelmia, joita olen muutamia n‰hnytkin, ja kun h‰n kello kymmenen tienoissa oli panettanut lis‰‰ puita uuniin ja k‰skenyt tuoda itselleen pullon viini‰, l‰hetti h‰n palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonv‰enkin, oli kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heitt‰ysi riisuutumatta vuoteelle; is‰nt‰ns‰ oli n‰et sanonut, ett‰ kyytihevoset tulisivat jo ennen kello kuutta portille. _J‰lkeen yhdentoista_. "Kaikki on niin hiljaista ymp‰rill‰ni, niin tyynt‰ sielussani. Kiit‰n sinua, Jumala, ett‰ suot minulle n‰iksi viimeisiksi hetkiksi n‰in l‰mpim‰n mielen ja t‰m‰n voiman. "Astun ikkunan ‰‰reen, rakkahin, ja n‰en, oi, n‰en myrskyisten, ohitsekiit‰vien pilvien lomitse viel‰ kerran vilkahtavan jonkin yksin‰isen t‰hden tuolla i‰isell‰ taivaalla. Ei, te ette putoa! Ikiolento kantaa parmaillaan teit‰ ja minua. N‰en Vaakasikerm‰n keskit‰hden, tuon ihanimman kaikista t‰hdist‰. Kun n‰in iltaisin l‰hdin luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastap‰‰t‰ yll‰ni. Miss‰ hurmauksen humalassa olen monet kerrat t‰hystellyt ylˆs sit‰ kohden! kuinka monesti olen k‰det kohotettuina valinnut sen niiden autuushetkieni tunnukseksi ja pyh‰ksi muistomerkiksi! ja yh‰ viel‰kin -- oi Lotte, mik‰ ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet ymp‰rill‰ni, ja kyll‰stym‰tt‰, kuin lapsi, olen haalinut itselleni kaikkea pient‰, mink‰ vain sinun kosketuksesi on pyhitt‰nyt! "Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyyd‰n, ett‰ kunnioitat sit‰. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut, tuhannet tervehdykset olen nyˆk‰ytt‰nyt sille, kun l‰hdin ulos tai palasin kotiin. "Olen kirjoittanut is‰llesi kirjelippusen ja pyyt‰nyt, ett‰ h‰n suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja k‰sin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin lev‰t‰. H‰n voi ja h‰n tekee sen yst‰v‰ns‰ puolesta. Pyyd‰ sin‰kin h‰nt‰. En tahdo vaatia, ett‰ hurskaat kristityt joutuisivat lep‰‰m‰‰n t‰llaisen kurjan onnettoman rinnalla. Ah, soisin, ett‰ hautaisitte minut jonnekin tien varrelle tai yksin‰iseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja leviitta astua hautakiveni ohitse itse‰‰n siunaten, ja jotta joku laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani. "Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen tyhjent‰v‰ kuoleman huumauksen! Sin‰ ojensit sen minulle, enk‰ min‰ ep‰rˆi. Kaikki! Kaikki! T‰ll‰ tapaa siis ovat kaikki el‰m‰ni toivot ja toiveet t‰yttyneet! N‰in kylm‰n‰, n‰in liikutuksettomana voin kolkuttaa kuoleman rautaporttia! "Oi, ett‰ olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte, uhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin tuottaa sinulle j‰lleen levon ja el‰m‰nilon. Mutta oi, ainoastaan harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verens‰ omiensa puolesta ja sytytt‰‰ kuolemallaan uusi satakertainen el‰m‰ yst‰villeen! "T‰ss‰ puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sin‰ olet koskettanut sit‰, olet pyhitt‰nyt sen; olen pyyt‰nyt is‰lt‰sikin sit‰. Sieluni liihoittelee kirstuni yll‰. ƒlk‰‰ tutkiko taskujani. T‰m‰ vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimm‰isen kerran n‰in sinut lastesi piiriss‰ -- oi, suutele heit‰ tuhannet kerrat ja kerro heille heid‰n onnettomasta yst‰v‰st‰‰n. Heit‰ armaita! on kuin n‰kisin heid‰t ymp‰rill‰ni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka l‰heisesti liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimm‰isest‰ silm‰nr‰p‰yksest‰ asti en en‰‰ osannut sinusta erota! -- T‰m‰n nauhan t‰ytyy seurata minua hautaan. Syntym‰p‰iv‰n‰ni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan syd‰meeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, ett‰ tieni johtaisi t‰h‰n! -- -- Pysy tyynen‰! min‰ rukoilen sinua, pysy tyynen‰! "Ne ovat ladatut -- Kello lyˆ kaksitoista! Tapahtukoon se siis! -- Lotte! Lotte, j‰‰ hyv‰sti! j‰‰ hyv‰sti!" Er‰s naapuri n‰ki ruudin v‰l‰hdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun kaikki pysyi hiljaa, ei h‰n kiinnitt‰nyt siihen sen enemp‰‰ huomiota. Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttil‰ k‰dess‰ sis‰‰n. H‰n tapaa is‰nt‰ns‰ maassa, vieress‰‰n pistoli ja verta. H‰n huudahtaa, h‰n tarttuu h‰neen; Werther ei vastaa, h‰n on henkitoreissaan. Palvelija juoksee hakemaan l‰‰k‰ri‰, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedett‰v‰n ovikelloa, h‰nen joka j‰sent‰ns‰ v‰risytt‰‰. H‰n her‰tt‰‰ miehens‰, he nousevat; palvelija kertoo itkien ja ‰nkytt‰en tapauksesta, Lotte vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle. Kun l‰‰k‰ri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi h‰n h‰net kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti viel‰, mutta kaikki j‰senet olivat veltot. H‰n oli ampunut l‰pi p‰‰ns‰ oikean silm‰n yl‰puolelta; aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lis‰ksi er‰s suoni k‰sivarressa; siit‰ juoksi verta, h‰n hengitti viel‰. Tuolin k‰sipuulla olevasta verest‰ voitiin p‰‰tt‰‰, ett‰ h‰n oli tehnyt tekonsa istuen kirjoituspˆyt‰ns‰ edess‰, ett‰ h‰n sitten oli vaipunut maahan ja kouristuksissaan vieritt‰ytynyt ymp‰ri tuolin. H‰n makasi voimattomana sel‰ll‰‰n ikkunaan p‰in k‰‰ntyneen‰, t‰ydess‰ puvussaan, keng‰t jaloissaan ja yll‰‰n sininen takki ja keltaiset liivit. Talo, l‰hitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sis‰‰n. Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, h‰nen kasvonsa olivat kuin kuolleen, h‰n ei liikahduttanut j‰sent‰k‰‰n. Keuhkot korisivat viel‰ kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu oli l‰hell‰. Viinist‰ h‰n oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena pˆyd‰ll‰. Pyyd‰n p‰‰st‰ kuvaamasta Albertin h‰mm‰styst‰ ja Lotten tuskallista surua. Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni t‰ytt‰ laukkaa paikalle; h‰n suuteli kuolevaa kuumasti itkien. H‰nen vanhimmat poikansa tulivat kohta h‰nen j‰ljiss‰‰n, heitt‰ytyiv‰t Wertherin vuoteen ‰‰reen mit‰ rajattomimmassa tuskassa, suutelivat h‰nen k‰si‰‰n ja suutaan, ja vanhin, josta h‰n aina oli pit‰nyt enimm‰n, riippui h‰nen huulillaan, kunnes h‰n heitti henkens‰ ja poika v‰kisin vedettiin pois. Kello kahdeltatoista p‰iv‰ll‰ h‰n kuoli. Amtmannin l‰sn‰olo ja h‰nen toimenpiteens‰ vaikuttivat, ettei syntynyt mit‰‰n v‰entungosta. Illalla kello yhdentoista tienoissa h‰n hautautti h‰net paikkaan, jonka h‰n itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat k‰sityˆl‰iset kantoivat h‰net. Pappia ei ollut h‰nen saattueessaan. End of the Project Gutenberg EBook of Nuoren Wertherin k‰rsimykset, by Johann Wolfgang von Goethe *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47210 ***