Novelleja II

The Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Novelleja II Author: Samuli Suomalainen Release Date: March 12, 2007 [EBook #20799] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA II *** Produced by Tapio Riikonen NOVELLEJA II Kirjoitti Samuli S. Werner Sˆderstrˆm, Porvoo, 1885. SISƒLLYS: Joulu-aamuna T‰rke‰t toimet Kalalta Kosto Laulajaiset Piispan Ellu Kyn‰mamseli Milt‰ n‰ytti Tulipalo JOULU-AAMU. Jouluaatto oli tullut. Tyˆt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat lattioille levitetty, kynttil‰t paloivat. Kˆyhinkin oli parahan valonsa pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja veisasivat juhlavirtt‰. Ja niin oli laita meid‰n pit‰j‰ss‰ ja naapuripit‰j‰ss‰ ja kolmannessa pit‰j‰ss‰ ja niin kaikkialla. Ja moninaiset olivat virret, joita t‰ll‰ hetkell‰ veisattiin, mutta yksi oli niiss‰ kumminkin aine, kaikissa sama, nimitt‰in sama iloinen riemahdus, mik‰ ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemiss‰. Yhdess‰ virress‰ se sanottiin n‰in, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin sama sis‰llys, nimitt‰in _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv‰ tahto!_ Hyv‰ Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen min‰ t‰ll‰ hetkell‰ ajatellut: Ylistysvirtt‰ veisataan nyt Jumalalle meid‰n maassa ja monessa muussa maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa, isoisten kultaisissa kartanoissa ja kˆyh‰in matalissa majoissa. Mutta Sin‰ yksin tied‰t, hyv‰ Jumala, kuinka paljoa enemm‰n, paljoa enemm‰n on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja kˆyh‰in matalia majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrell‰, ei puheella, ei huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut suloiselta ajatella, ett‰ kˆyh‰n Suomenmaan kansa on uskollisena pysynyt isiens‰ uskolle ja isiens‰ tavoille, ja ett‰ t‰st‰ hallaisesta maasta kohoaa jouluyˆn hiljaisuudessa nˆyr‰n‰ uhrisavuna Sinua pelk‰‰vien syd‰mmelliset juhlavirret. Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrj‰h‰n j‰t‰n kainon kertoelmani ladun? Ihana oli jouluyˆ. ƒ‰retˆnn‰ kaareili pyh‰ss‰ korkeudessa talvinen taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; n‰ytti kuin olisi pieninkin t‰hti tahtonut t‰n‰ yˆn‰ olla mukana kaunistamassa taivaan kantta. Mets‰ oli pukeutunut hopeaan; h‰rm‰ oli rakentanut verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimm‰nkin oksan ja kaaren ymp‰rille. Syv‰ hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei v‰hint‰k‰‰n tuulen huokausta huhahdellut mets‰ss‰. Nyt oli jouluyˆ. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pit‰j‰n vanha, mustunut puukirkko. Tummana ryhm‰n‰ se haamoittaa t‰htitaivasta vastaan, kaukaa katsellessasi sit‰, mutta mit‰ l‰hemm‰s tulet vuoren juurta, sit‰ selvemm‰ksi se muuttuu piirteilleen. Mutta t‰n‰ yˆn‰ se n‰kyi selv‰n‰ ja tarkkarajaisena jo virstan p‰‰h‰n. T‰n‰ yˆn‰, sanoin, mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydest‰ p‰‰tt‰en sit‰ ei olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se p‰‰see vasta niin myˆh‰‰n vapaaksi yˆn tummasta sylist‰. Kes‰ist‰ yˆt‰ Pohjolassa tuskin huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta, jotka toisiansa syleilev‰t. Talvinen yˆ taasen on ˆinen haltija, joka ei mielisi ensink‰‰n laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, t‰n‰ yˆn‰, tahi oikeammin t‰n‰ aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo virstain p‰‰h‰n, sill‰ kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste, ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista. Ihmiset riensiv‰t kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli kirkko ollut t‰pˆ t‰ynn‰ v‰ke‰, niin nyt t‰n‰ jouluna oli kirkkomiehi‰ enemm‰n kuin pit‰j‰n mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. T‰n‰‰n olikin jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siit‰ tuo tavaton ihmistulva. Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pit‰j‰ss‰, ett‰ jouluaamuna saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. H‰net tunsi koko pit‰j‰, tunsi varsinkin siit‰ syyst‰, ett‰ h‰n oli oman pit‰j‰n lapsia, kansan omasta keskuudesta l‰htenyt ja ensimm‰inen talonpojan poika t‰st‰ pit‰j‰st‰, joka oli saanut k‰yd‰ koulua ja nyt viime kev‰‰n‰ p‰‰ssyt aina Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden per‰st‰ tulee h‰nest‰ pappi, -- se tieto oli myˆs levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella mielihyv‰ll‰ vastaan. Niin, t‰n‰ aamuna saarnaa Lepp‰sel‰n torpan poika, Lauri maisteri. -- T‰m‰ tieto se saattoi t‰n‰ aamuna kirkkoon niin paljon kansaa. Jokainen pit‰j‰l‰inen iloitsi tuosta jo ennakolta, saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpe‰nkin sen puolesta, ett‰ heid‰n omassa pit‰j‰ss‰ns‰ lˆytyi nuorukainen, aivan heid‰n keskelt‰ns‰ l‰htenyt nuorukainen, joka oli k‰ynyt monet korkeat koulut ja nyt p‰‰ssyt maan ylh‰isimp‰‰n opistoon, josta h‰n pian oli valmistuva tyˆmieheksi Herran viinam‰keen. Juhlallinen oli t‰m‰ aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka tykytt‰vin syd‰mmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena k‰yskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa ollut kivest‰ syd‰n sill‰, joka ei olisi tuntenut mielen ylennyst‰, kun koko seurakunta yhten‰ miehen‰ veisasi: "Kuin kirkkaast' koint‰hti koittaa." Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna h‰n astui ja vakavana ja totisena h‰n seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syv‰ hiljaisuus syntyi ‰kisti. Ei kuulunut liikausta, ei ysk‰yst‰k‰‰n, jotka ovat niin tavallisia meill‰. Hengityst‰‰n pid‰tt‰en tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin, meid‰n Lauri maisterin, ensimm‰iset sanat. Hele‰ll‰ ‰‰nell‰ ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat Herran kirkkaassa temppeliss‰ ihanat sanat: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv‰ tahto!_ Ja tuntui silloin kuin olisi hyv‰ henki lent‰nyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta l‰mmint‰ tunsi sill‰ hetkell‰ syd‰mmess‰ns‰ niin vanha kuin nuori, niin kˆyh‰ kuin rikaskin. Ja n‰itten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelem‰tt‰, mutta vakuutuksella. Ei h‰n puhunut kirjoista poimittua kaunista kielt‰, vaan h‰n puhui semmoista, mit‰ itse tiesi ja tunsi, ja mist‰ h‰n itse oli t‰ydellisesti vakuutettu. Tuolla h‰n seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden i‰st‰ p‰‰ssyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyv‰n kylv‰j‰n kylvi silloin monta, monta hyv‰‰ siement‰. Vaimov‰ki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmist‰ tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta p‰‰ painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin ‰iti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. ƒiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat h‰nen mieless‰‰n moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitk‰t kouluvuodet olivat nyt kuluneet. Kuinka monesti oli ‰iti parka pieness‰ mˆkiss‰ns‰ haikeudella muistellut koulussa k‰yv‰‰ poikaansa. K‰rsineekˆ lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta -- oli h‰n ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan ole riitt‰nyt h‰nelle moneen aikaan mit‰‰n. Lieneekˆ siell‰ komeassa kaupungissa yht‰‰n hyv‰ntahtoista ihmist‰, joka panisi edes paikan poikani kyyn‰sp‰ihin, sill‰ pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia. Niin oli h‰n usein ajatellut. Ja Jumala yksin tiet‰‰ miten moninaisia huolia on ‰iti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei ‰iti aina saata olla h‰nen luonaan, h‰nt‰ opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla k‰ynyt alemmat koulut, ja kunnialla p‰‰ssyt siihen asemaan, ett‰ saattoi nyt jo ruveta itsest‰ns‰ huolta pit‰m‰‰n. Niin, ja nyt h‰n seisoo tuossa seurakunnan edess‰ ja saarnaa suloisesti. Ei kuullut ‰iti parka itse saarnaa, h‰nen ‰idillinen syd‰mmens‰ oli niin t‰pˆisen t‰ynn‰ vaan sit‰ hurmaavaa tietoa, ett‰ h‰nen poikansa, h‰nen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat h‰nen poikaansa, he n‰kev‰t kuinka h‰n seisoo siin‰ suorana ja kookkaana, kuinka h‰n tuon tuostakin k‰dell‰ns‰ heitt‰‰ tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat h‰nen puhettansa, kuulevat kuinka h‰n aina v‰list‰ palajaa saarnansa syd‰nsanoihin ja sointuvasti lausuu: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyv‰ tahto_, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttil‰t. P‰‰ kumarruksissa istui ‰iti koko ajan, niin ‰‰rettˆm‰n onnellisena. H‰nen vieress‰‰n istui h‰nen miehens‰, juureva Sakari is‰nt‰, ja kosteaksi oli k‰ynyt h‰nenkin punaraitainen nen‰liinansa, jota h‰n puristeli k‰dess‰‰n, ja jolla h‰n tuon tuostakin pyyhk‰isi poskeansa. Nuorukaisen saarna l‰hestyi loppuansa. H‰n toivotti todellista joulu-iloa t‰lle seurakunnalle, jossa h‰n oli syntynyt, jossa h‰n pienen‰ oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa h‰n oli kasvanut, ja jossa h‰n vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edess‰ uudistaa kasteensa liiton. H‰n rukoili siunausta t‰lle seurakunnalle, jolle h‰n nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyh‰‰ evankeliumia. Eik‰ h‰n sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla terveht‰‰ seurakuntaa t‰n‰ suurena juhlana, kuin mit‰ h‰n alussa oli lausunut ja joilla h‰n nyt tahtoi t‰m‰n Herralle pyhitetyn tyˆns‰ lopettaakin, nimitt‰in: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv‰ tahto. Amen._ -- -- -- -- -- Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset l‰ksiv‰t kirkosta, syd‰mmess‰‰n hiljainen tyytyv‰isyys ja moni hyv‰ p‰‰tˆs. Eik‰ sin‰ p‰iv‰n‰ pit‰j‰ss‰ paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta. * * * * * Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni j‰lleen, j‰tt‰en sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttil‰t sytytetty ja j‰lleen sammutettu pit‰j‰n vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli Herran temppeli talvisen yˆn hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut korkealta asemaltaan. Er‰‰n‰ jouluna oli kirkossa taas tavallista enemm‰n v‰ke‰. Mielihyv‰‰ valaisivat kynttil‰t pit‰j‰l‰isten kasvoilla, kun he, aamuvirren p‰‰tytty‰, silm‰iliv‰t ylˆs sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siin‰ valmiina alkamaan aamusaarnaansa. T‰m‰ oli ensimm‰inen joulusaarna, joka h‰nen oli kirkkoherrana t‰ss‰ seurakunnassa saarnaaminen. Viime Vappuna oli h‰n vasta muuttanut seurakuntaan. Eik‰ ollutkaan t‰m‰ kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eik‰ ollut h‰n ainoastaan enemmistˆn valitsemana t‰nne tullut. Yhten‰ miehen‰ oli seurakunta pyyt‰nyt saada h‰net nelj‰nneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhten‰ miehen‰ olivat kaikki antaneet ‰‰nens‰ h‰nelle. Ja tuossa h‰n nyt seisoi saarnastuolissa ensimm‰ist‰ kertaa oman syntym‰seurakuntansa sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui h‰nen mieleens‰ jouluaamu, jolloin h‰n ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut t‰h‰n pyh‰‰n paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin keskell‰ ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta: sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selv‰sti. H‰n oli jo p‰‰ssyt lapsellisen ujostelemisen i‰st‰, mutta sittenkin tuntui t‰m‰ hetki h‰nest‰ raskaammalta kuin tuo entinen. H‰n oli silloin sattumalta seisonut t‰ss‰ sijassa; h‰n oli silloin n‰hnyt edess‰‰n pelkki‰ tuttavia ja yst‰vi‰. Nyt sen sijaan h‰n n‰ki satoja ihmisi‰, joitten kaitsijaksi Jumala oli h‰net m‰‰r‰nnyt. Kuinka voi h‰n johtaa t‰t‰ suurta laumaa? Kuinka voi h‰n vastata tilinteossa n‰ist‰ sieluista? Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat h‰neen ja odottavat h‰nelt‰ lohdutuksen ja virvoituksen sanoja t‰n‰ suurena rakkauden juhlana. Mit‰ pit‰‰ h‰nen sanoman heille? -- Tuskallinen ahdistus valtasi h‰net silloin. Ja t‰m‰ ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. -- Monenlaiset tunteet liikkuivat t‰ll‰ haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heid‰n oma kirkkoherransa, joka oli l‰htenyt heid‰n omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain seassa talon-is‰nt‰n‰ moni kirkkoherran entisi‰ paimen-kumppaleita; siin‰ istui moni vanha talon vaari, joka oli n‰hnyt h‰nen pienen‰ vilkas-silm‰isen‰ poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja monen vanhan em‰nt‰isen syliss‰ oli h‰n lapsena istunut, ja moni lempe‰, vaikka tyˆst‰ karkeakin k‰si, oli silitellyt h‰nen valkoista tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen k‰sitt‰m‰ksi sulosoinnuksi. Kauan oli ‰‰netˆnn‰ nuori kirkkoherra. Tuo ‰kkin‰inen ahdistus oli karkoittanut h‰nen mielest‰ns‰ kaikki, mit‰ h‰n edellisen‰ iltana oli ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mit‰ minun pit‰‰ t‰lle laumalleni sanoani? kysyi h‰n itselt‰‰n. H‰n ei muistanut esipuhettansa, h‰n ei muistanut tekstins‰ ainetta. H‰n oli aikonut puhua heille miehen tavoin. H‰n oli miehen‰ jo el‰nyt maailmassa, h‰n oli monet ankarat taistelut el‰m‰ss‰ taistellut, ja h‰n oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri n‰ist‰ el‰m‰n taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi hetkest‰ saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja h‰mmentynyt. Mutta silloin tuli h‰nen sielunsa silm‰in eteen tuo entinen nuori ylioppilas, t‰ynn‰ el‰m‰n toivoa, t‰ynn‰ uskallusta ja t‰ynn‰ lapsellista uskoa; h‰n muisti nyt niin selv‰‰n tuon nuorukaisen saarnan syd‰nsanat ja samassa oli h‰nell‰ koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, syd‰mmeen k‰yv‰ll‰ ‰‰nell‰ h‰n alotti saarnansa: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv‰ tahto._ Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot her‰siv‰t samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennest‰‰n tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista -- -- -- -- -- Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren ylioppilaan saarnassa. Mit‰p‰ olisikaan nuorukainen osannut puhua semmoista, mit‰ ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia lapsia! Ja toiseksi: eih‰n ihminen milloinkaan osaa t‰yteen m‰‰r‰‰n arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin t‰m‰ aarre h‰nell‰ on; vasta sitten kuin h‰n on t‰m‰n aarteensa kadottanut, kun h‰nen t‰ytyy kaivata ja ik‰vˆid‰ sit‰, vasta silloin h‰n huomaa, kuinka paljon h‰n todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut t‰ynn‰ luottamusta ja toivoa. H‰nell‰h‰n oli kaikki: h‰nell‰ oli koti ja kodissa ‰iti, ja t‰m‰n kodin ulkopuolella oli el‰m‰, ja se el‰m‰ oli tulevaisuutta t‰ynn‰. Nuorukainen ei ollut viel‰ mit‰‰n kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo enn‰tt‰nyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrj‰iseen penkkiin k‰‰ntyiv‰t h‰nen silm‰ns‰ usein saarnan aikana. Siin‰ oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen ‰iti, joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleit‰, n‰hdess‰‰n poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrj‰isen sijan anastanut vieras vaimo. Silloista onnellista ‰iti‰ ei en‰‰ ollut olemassa, paremmin sanoen: onnellinen ‰iti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime kes‰n‰ oli h‰n hiljaa ummistanut silm‰ns‰ ainaiseksi, n‰hty‰‰n kˆyhyydess‰‰nkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa puutteenkin-alaisessa el‰m‰ss‰‰n tuta niin ylenpalttista rakkautta. Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet h‰net siunatun maa-emosen syliin. T‰t‰ ‰iti‰ kaipaili nyt kirkkoherran silm‰, ja siksip‰ h‰nen saarnaansa niin ‰kisti tuli uusi kohta. H‰n alkoi puhua ‰idist‰... Hyv‰ lukija! Eih‰n tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mit‰ h‰n sanoi. Onhan sinullakin ‰iti? Silloin ymm‰rr‰t, mit‰ kirkkoherralla oli ‰idist‰ sanomista. Jos ‰itisi on jo kuollut, niin -- sitten ymm‰rr‰t sen viel‰ paremmin. Pian h‰n palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin, seimeen, jossa t‰n‰ aamuna onnellinen ‰iti, maailman onnellisin ‰iti, katselee lastansa, maailman Herraa. N‰in saarnasi h‰n ensimm‰isen joulusaarnansa syntym‰seurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- -- Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan ymp‰rilt‰ nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran ‰iti vainajan hauta. Ihmiset n‰et olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin yhteisen suostumuksen mukaan, k‰yneet Lepp‰sel‰n em‰nt‰ vainajan haudalla. Miksi? -- En tied‰. Oppineet ihmiset sanovat tuota uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Min‰ arvelen, ett‰ se oli tuommoista syd‰mmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi jokainen, tiet‰m‰tt‰ns‰k‰‰n, ett‰ toinenkin tunsi sit‰ samaa. Ihmissyd‰n on sent‰‰n kummallinen kappale. Siin‰ on niin paljon solia ja salaisia k‰tkˆpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyv‰‰kin j‰‰nyt. Miekkoinen, joka sen hyv‰n perille siell‰ p‰‰see. Toisinaan taas tuntuu minusta kuin olisi syd‰n tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa joka kielell‰ on oma s‰velens‰; siin‰ on ihania ja sointuvia, siin‰ rumia ja r‰ikeit‰ s‰veli‰. Mutta ihanain s‰velten kielet ne ovat loitompana, ne ovat syvemm‰ss‰. Ja mik‰ se milloinkin n‰it‰ kieli‰ hel‰ytt‰‰ ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita syvempi‰ kieli‰ soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka H‰n sallii hel‰ytt‰‰ syd‰mmess‰ n‰it‰ ihanain s‰velten kieli‰. T‰mmˆisi‰ kieli‰ kai oli sanankuulijain syd‰mmess‰ t‰n‰‰n hel‰hdellyt! * * * * * Viisikymment‰ vuotta! Kuinka mit‰tˆn hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitk‰n pitk‰ aika ihmis-el‰m‰ss‰! Viisikymment‰ vuotta! Jos katsot viitt‰kymment‰ vuotta tulevaisuuteen ihmis-el‰m‰ss‰, -- mik‰ kamalan pitk‰, monivaiheinen taival, jonka p‰‰t‰ et n‰e, sill‰ se menee synkk‰‰ kaukaisuutta kohti. T‰ll‰ taipaleella saattaa ihmisen el‰m‰ katketa niin tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja min‰ hetken‰ hyv‰ns‰ saattaa yll‰tt‰‰ myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja poloinen kulkija seisoo siin‰ yksin‰‰n ja neuvotonna. Ja lukemattomat ovat ne, jotka t‰lle taipaleelle ovat syˆsseet kaikella nuoruuden innolla ja terveydell‰ ja ylpeydell‰, ja kuinka moni on heist‰ m‰‰r‰n saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kest‰nyt lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle kuka hyv‰ns‰ panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeysk‰‰n niit‰ voi kokonaan syliins‰ kietoa. Oletko sin‰ osannut panna n‰it‰ viittoja? Viisikymment‰ ik‰vuotta -- mik‰ suuri lahja Jumalalta; mutta viisikymment‰ vuotta t‰ynn‰ tointa ja ponnistusta, t‰ynn‰ siunattua tyˆt‰ ja hyˆdyllist‰ vaikutusta -- mik‰ verraton armo! Viisikymment‰ vuotta oli kulunut siit‰ kuin kirkkoherra oli ensimm‰isen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymment‰ vuotta oli h‰n hell‰sti hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hell‰sti kyll‰, mutta h‰nen hellyytens‰ oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisest‰ lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan v‰list‰ sanoa hyvyydeksi. H‰n oli suuri ihmissyd‰mmen tuntija, t‰m‰ kirkkoherra. Ja juuri t‰h‰n kaiken pahan ja hyv‰n l‰hteesen h‰n aina suuntasikin milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sit‰. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sit‰, mutta myˆs leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen l‰‰k‰ri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vet‰‰ haavan kiinni, vaan veitsell‰ns‰ poistaa haavan syd‰mmest‰ itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka t‰m‰ veitsi teki kipe‰t‰ ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan m‰t‰haavan lis‰ksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, ett‰ sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella suuteli t‰t‰ samaa k‰tt‰, joka oli h‰nt‰ niin kipe‰sti haavoittanut. Alinomaa liikkui h‰n ymp‰ri avarassa pit‰j‰st‰‰n, t‰ten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut niin v‰h‰ist‰ huolta, jota h‰n ei olisi k‰rsiv‰llisyydell‰ ja syd‰mmellisell‰ osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin kˆyh‰‰ ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyv‰ns‰ menn‰ kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siit‰, ett‰ apu ja lohdutus on sielt‰ saatavissa. N‰in h‰n v‰hitellen saavutti koko pit‰j‰ns‰ rajattoman luottamuksen ja rakkauden. Vaan eiv‰t h‰nen toimensa pys‰htyneet ainoastaan yksityisten henkien hoitoon. H‰n ei ollut niit‰ pappeja, joitten mielest‰ ihmisess‰ ei olekaan muuta kuin oma itse. H‰n oli sanan t‰ydess‰ merkityksess‰ tyˆn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, ett‰ ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eik‰ omaa itse‰ns‰ varten. Ja t‰ss‰kin kohden h‰n sai taistella monet kovat taistelut seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin h‰n sai heiss‰ heid‰n entisen suuren v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ yhteisi‰ asioita kohtaan murretuksi. Taistella, sanoin, mutta t‰m‰ ei ollut mit‰‰n kiivasta v‰ittely‰ siin‰ tahi t‰ss‰ kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kest‰v‰‰ selityst‰, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, ett‰ kun esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut sit‰. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hyˆdyst‰ ja tarpeellisuudesta jokaisella oli syd‰mmen t‰ysi vakuutus? Vaan pitk‰ksi k‰visi luetella kaikkea sit‰, mit‰ t‰m‰ mies teki, joka niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. T‰m‰n kansan keskuudessa h‰n eli ja vaikutti viisikymment‰ pitk‰‰ vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman v‰lille. Niille taas, jotka pimeyden ja pahuuden tiet‰ vaelsivat, oli h‰n pelvon ja vavistuksen esine. H‰nen nuhteluansa pelj‰ttiin enemm‰n kuin lain kovaa kouraa. N‰in h‰n eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymment‰ vuotta olivat koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekk‰‰n vartalon, ja lumi peitti p‰‰t‰. Oli jouluaatto j‰lleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra yksin‰‰n kiikkutuolissa k‰det ristiss‰. Hiljaista oli huoneessa. Silloin t‰llˆin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta. Siell‰ toisessa p‰‰ss‰ taloa h‰‰r‰iltiin joulukuusen ymp‰rill‰. Kirkkoherra istui yksin‰ns‰. -- "Viisikymment‰ vuotta!" huokasi h‰n. Ja silloin rupesi h‰nen ohitsensa kulkemaan entisilt‰ ajoilta kuva toisensa per‰st‰. H‰n n‰ki oman el‰m‰ns‰ viel‰ kerran. H‰n eli el‰m‰ns‰ viel‰ kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan joulupuun ymp‰rill‰ leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen silloin t‰llˆin meni hyv‰ilem‰‰n vanhaa valkop‰ist‰ vanhusta, joka sanomattomalla lemmell‰ laski vapisevan k‰tens‰ kiharaiselle p‰‰lle, -- silloin nousi h‰n, meni akkunan luo ja katsellen kaunista t‰htien maata lausui: -- "ƒ‰retˆnt‰ armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon kiitetty." Samassa syˆks‰hti sis‰‰n koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen lapsia. -- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty." Ja kuka k‰dest‰, kuka nutun liepeest‰ nyt taluttamaan vanhaa vaaria saliin. -- -- -- -- -- Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran pojanpoika, joka vast'ik‰‰n oli p‰‰ssyt ylioppilaaksi. Kummallisin tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen. H‰nest‰ tuntui niin sanomattoman keve‰lt‰. Tuntui kuin h‰n itsekin olisi nuori ja ensimm‰isell‰ saarnamatkallansa; tuntui kuin ei makaisikaan luonto pitk‰‰ talviuntansa, vaan kev‰t olisi ja kukat puhkeilisivat. Aamuisen taivaan t‰hdet ne loistivat niin tavattoman kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat p‰‰t‰ns‰ nyˆkytt‰neet vanhalle kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieress‰. H‰nen teki niin hyv‰‰ syd‰mmess‰; h‰n ei osannut selitt‰‰ sit‰. Ja kynttil‰t ne paistoivat j‰lleen kirkkaasti, ei en‰‰ vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin j‰lleen, ja urut soittivat suloisesti, v‰liin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa syd‰mmens‰ kyllyyden t‰h‰n ihanaan Herran temppeliin ja siit‰ ulos talviseen yˆhˆn ja siit‰ korkealle ylˆs, miss‰ ei yˆt‰ ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja h‰nest‰ oli kuin pyrkisi h‰nen henkens‰ mahtavain s‰velten siivill‰ sekin korkealle ylˆs, miss‰ ei yˆt‰ ole. H‰n k‰vi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki h‰nen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se h‰nen pojanpoikansa? Eikˆ se ollut h‰n itse? Olihan h‰n itse viel‰ nuori, el‰m‰n koitteessa, t‰ynn‰ luottamusta, t‰ynn‰ uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei en‰‰ ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei en‰‰ ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ... niin sanoo suloinen ‰‰ni nyt juuri: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyv‰ tahto!_ Vanha lumen peitt‰m‰ p‰‰ painui penkkiin. Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teit‰, te mahtavat s‰velet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! H‰nen henkens‰ odottaa teit‰. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa ylˆs sinne, miss‰ ei yˆt‰ ole. Voi teit‰, te mahtavat s‰velet, kuinka teill‰ on ihana kantamus! * * * * * Ja talvi menee pois ja palajaa j‰lleen. Kev‰t kukkii ja kuolee taas. Pit‰j‰n hautausmaa pukeutuu v‰liin valkoiseen hurstiin ja v‰liin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja el‰m‰n menossa temmelt‰‰ ja l‰htee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystytt‰nyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla k‰y, poikkeaa h‰n katsomaan vanhan kirkkoherran muistokive‰. Siihen monasti vanha vaari pys‰htyy poikansa pojan kanssa. Kyll‰h‰n vaari tiet‰‰ mit‰ kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneek‰‰n -- aina h‰n poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein selv‰sti, mit‰ tuossa seisoo!" Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siin‰, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin. Poikanen lukee siin‰: Hyv‰lle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta. Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa l‰heisen koivun latvassa kaunista virtt‰‰n. Lieneekˆ sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta... TƒRKEƒT TOIMET. (Suunnitelma.) H‰n oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo l‰‰k‰ri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena l‰‰k‰rin‰, nauttia h‰nen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hyˆty‰ minulle ja sairailleni. Olen h‰nelle ikuisesti kiitollinen h‰nen opetuksestaan sek‰ l‰‰ketaidossa ett‰ maailman katsannossa. Paljo olisi minulla h‰nest‰ kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen. Kerran -- min‰ olin vasta tullut h‰nen apulaisekseen -- oli h‰nell‰ muuan erinomaisen vaikea leikkaus teht‰v‰n‰. Min‰ sain onnen olla h‰nen apulaisenaan. En ikin‰ unohda tuota miest‰, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta n‰it‰ lahjojaan h‰n k‰yttikin uskollisena palvelijana l‰himm‰istens‰ avuksi. Jo leikkausvalmistuksiansa tehdess‰‰n n‰ytti h‰n kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Ter‰v‰n‰ katsoi h‰nen silm‰ns‰, ja vakaasti k‰skem‰ll‰ m‰‰r‰si h‰n minulle teht‰v‰ni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi h‰n toimeensa. N‰ytti kuin koko h‰nen j‰ntev‰n sielunsa voimat olisivat yhdistyneet h‰nen silm‰‰ns‰ ja k‰teens‰, jossa h‰n piti veist‰‰n. -- "Herran nimeen!" virkkoi h‰n itsekseen ja teki sitten teht‰v‰ns‰ ja teki kuin mies. T‰st‰ samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin l‰‰k‰rien kesken koko sivistyneess‰ maailmassa. Sidottuaan haavat h‰n istahti sairaan viereen, odottamaan h‰nen her‰j‰mist‰‰n unetuksesta. Min‰ olin v‰istynyt syrj‰‰n ja katselin h‰nt‰ ihastellen. Voinko min‰ milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan h‰nen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin min‰ sitten. Min‰ olen liiaksi paljon ihminen; -- h‰n on pelkk‰ tiedemies, jota ei v‰h‰p‰tˆinen jokap‰iv‰isyys milloinkaan vie kurimukseensa. Sairas her‰si, mutta vaipui j‰lleen unehen. Tohtori Z. m‰‰r‰si minut j‰‰m‰‰n sairaan luokse ja k‰ski jonkun tunnin per‰st‰ tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on. Min‰ saatoin h‰net ovelle. H‰n l‰ksi, sen enemp‰‰ puhumatta. Ei minusta voi koskaan tulla mointa miest‰. H‰n on pelkk‰ tiedemies. Niin ajattelin taas. -- -- -- -- -- Parin tunnin per‰st‰ l‰ksin h‰nen luokseen ilmoittamaan, ett‰ sairaan tila oli erinomaisen hyv‰. Oli myˆh‰inen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmein‰ l‰pi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo. Min‰ astuin eteiseen. Ovi h‰nen huoneesensa oli auki. Min‰ l‰henin ovea ja n‰in h‰nen istuvan kyyristyneen‰ pˆyt‰ns‰ yli. H‰nen pieni tytt‰rens‰ seisoi h‰nen vieress‰‰n, silm‰t punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani. Min‰ pys‰hdyin oven suuhun. Tuossa h‰n istui, kuuluisa l‰‰k‰ri, totisena, ja askaroitsi jotakin t‰rke‰t‰. Ter‰v‰n‰ oli silm‰ j‰lleen, ja vakavassa k‰dess‰ oli taanoinen pinsetti, jolla min‰ joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. H‰nen kasvonsa juonteet olivat samat kuin ‰skˆnkin. Min‰ astuin l‰hemm‰s -- enk‰ tahtonut uskoa silmi‰ni. Pˆyd‰ll‰ h‰nen edess‰‰n oli -- nukki, jota h‰n kannatti vasemmassa k‰dess‰‰n; oikeassa oli pinsetti ja pinsetiss‰ nuken s‰rkynyt nen‰, jota h‰n verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen. -- "Katso tuossa se on!" huudahti h‰n ja ojensi nukkea lamppua kohti, niin ett‰ se n‰kyi j‰lleen entisess‰ ehjyydess‰‰n. Ja pieni Hilja taputti iloissaan k‰si‰ns‰, ja h‰nen silm‰ns‰ ne loistivat niin kirkkaina, niin kirkkaina l‰pi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa n‰hdess‰‰n nousi is‰kin ylˆs, sieppasi pienosen syliins‰ ja kohotti h‰net korkealle. Samassa h‰n huomasi minut. -- "Kuinka sairas jaksaa?" kys‰si h‰n pikaisesti, pit‰en lastaan yh‰ viel‰ korkealla. -- "Erinomaisen hyvin", vastasin min‰. -- "Jumalan kiitos!" lausui h‰n, otti lapsen j‰lleen syliins‰ ja suuteli h‰nt‰. Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki k‰dess‰. -- "Katso, set‰, nyt se on j‰lleen ehj‰!" huudahti h‰n niin iloisena, niin ‰‰rettˆm‰n iloisena. Is‰ seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua. Ja min‰? Min‰ uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen. KALALTA. He olivat hyvi‰ yst‰vi‰ kesken‰‰n, vaskisepp‰ Sjˆblom ja suutari Niiranen. Yhdess‰ olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdess‰ aina seurustelivat. Sjˆblom oli nuorempi, mutta perheek‰s mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjˆblom'in perheess‰ h‰n oli kuin oma j‰sen. V‰liin yst‰vykset jankkasivatkin kesken‰‰n, mutta sek‰‰n ei ollut sen vaarallisempaa kuin ett‰ seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ j‰lleen olivat paraimpia yst‰vi‰ maailmassa. Jankatessaankaan eiv‰t osanneet suuttua toisiinsa. Kalalla k‰viv‰t yst‰vykset kes‰iseen aikaan harva se p‰iv‰, ja onni, kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin v‰h‰inenkin oli p‰‰ssyt irti. -- "Harmittaa minua viel‰kin se hauen pakana", puheli v‰liin Sjˆblom, paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin n‰et pani vastaan, niin, niin, ett‰... Ja pitip‰s vaan pahuksen jo tulla ihan veneen laitaan, mutta siit‰ sen tonttu vei, ja niin meni leivisk‰n hauki, meni." -- "No ei se leivisk‰‰ olisi painanut sent‰‰n." -- "Leivisk‰‰kˆ? No nyt on kumma! Etkˆ sin‰, hyv‰ yst‰v‰ omin silmin n‰hnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin ett‰ tˆin tuskin ... mutta pid‰h‰n hyv‰ ihminen per‰‰...!" -- "Jahka saan valkeata piippuun." -- "... niin ett‰ tˆin tuskin jaksoin sit‰ kiskoa, ja justiin kuin olin saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siit‰ sen piti pompahtaa pois." -- "Kun pompahti, niin pompahti." -- "Jassoo! No sin‰ olet semmoinen jˆrˆ, ett'ei sinun ole mielesi mist‰‰n paha." -- "Mit‰s tuota yht‰ haukea viitsisi itke‰?" -- "Itke‰... En min‰k‰‰n itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen hauki." Mutta t‰n‰ iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynen‰ p‰ilyili j‰rvi, yst‰vysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja tyytyv‰inen sek‰ onnessa ett‰ vastoink‰ymisess‰, istui per‰ss‰, mutta Sjˆblom loisti ilosta. H‰n souti eik‰ malttanut olla v‰h‰ v‰li‰ vilkaisematta veneen pohjalle, jossa t‰yden kalakahan vieress‰ loikoi tavattoman pitk‰ hauki. Milt‰ tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tiet‰‰ jokainen uistaja ja tiet‰‰ kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen saadaan veneesen. Ja t‰llaistahan se on: Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, t‰m‰n ruohikon rintaa; milloinkahan vaan tuntuu k‰dess‰ tuommoinen s‰ps‰ytt‰v‰ nyk‰ys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen j‰tk‰. T‰ss‰ se nyk‰isi viime kerran, eikˆh‰n vaan... Jo nyk‰isi! Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan, sill‰ eih‰n anna per‰‰, ei vainkaan anna per‰‰ luja Kajanin uistin, Herman Renfors'in tekem‰. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa alas j‰lleen, ja nyt se tulee per‰ss‰, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei olisi niit‰ miehi‰k‰‰n. Jo n‰kyy; jo n‰kyy! Hyv‰t ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sit‰ sovi veneesen ottaa noin nyk‰isem‰ll‰ vaan. E-hei! V‰sytt‰‰ se ensin pit‰‰, v‰sytt‰‰ ihan uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan ja sitten kopsis silmist‰ kiinni -- yks! ja roiskis veneesen -- kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt h‰nn‰ll‰‰n huitoo ja mellastaa, ja suloisesti jytk‰htelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja t‰ytt‰‰ kolme kaariv‰lyst‰, v‰h‰n nelj‰tt‰kin t‰ytt‰isi, jos oikein mittaisi. -- -- * * * * * Semmoinen hauki oli nyt yst‰vyksill‰ veneess‰. Niirasen verkot olivat nekin antaneet hyv‰n saaliin. Kalaonni oli ollut hyv‰. Sjˆblom souti, ja tuntui h‰nest‰ soutukin nyt niin ylen helpolta ja hauskalta. Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken hˆyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki, Helsingiss‰ t‰ysin palvellut ja sitten siirretty t‰nne maan syd‰mmeen, jossa se viel‰ koettaa kuluneilla masinoillaan v‰list‰ k‰yd‰ kaupungissa tarpeita noutamassa. -- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ymp‰ri?" kys‰isee Sjˆblom. -- "ƒl‰ joutavia! Anna sin‰ sen kulkea kihnustaa omia aikojaan." -- "Mutta min‰p‰s en malta. Pid‰s per‰‰ hyvin." -- "No pidet‰‰n." Ukko Niirastakin alkaa huvittaa t‰m‰ leikki. Sjˆblom soutaa kuin mies, eik‰ aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla. -- "Terve miehille!" huutaa Sjˆblom, ja hˆyryveneest‰ vastataan iloisesti. -- "Iltaa, iltaa!" -- "Vied‰‰nkˆs kaupunkiin sana, ett‰ masina tulee!" kysyy Sjˆblom. Masinistia harmittaa v‰h‰n. H‰n silm‰isee manometriin: t‰ydet hˆyryt, enemp‰‰ ei saa. Alas h‰n nielaisee harminsa, eih‰n se ole h‰nen vikansa, ett‰ kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen h‰n vastaa: -- "Vie vainenkin raportti, vie!" -- "No min‰ taas kun vien", nauraa Sjˆblom. P‰‰sty‰ns‰ jonkun matkaa "Laine" paran edelle, k‰‰ntyy kalamiesten vene takaisin, kiert‰‰ sen per‰puolelta ja l‰htee j‰lleen kilpailemaan. "Laine" panee puita uuniin ja puhkii mink‰ jaksaa, mutta Sjˆblom ponnistaa kanssa, ja v‰h‰n ajan per‰st‰ on vene taaskin "Laineen" rinnalla. -- "Terveisi‰!" huutaa Sjˆblom. "Kaupungista k‰skiv‰t sanoa, ett‰ musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan." Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, per‰mies naurahtaa, yksin halkopoikakin nauraa voileip‰ kourassa ja posket rasvaisina. -- "Vai musiki oikein? Sit‰ humˆri‰!" puhuu masinisti. -- "Niin, musiki ja turkin rumpu." -- "ƒh‰!" Pian j‰‰v‰t "Laine" ja sen hyv‰ns‰vyiset kulkijat taaskin j‰lkeen. Sjˆblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan. * * * * * -- "Ota sin‰, Niiranen, t‰m‰ hauki, kyll‰ min‰ kannan kahan." Niin sanoo jalomielinen Sjˆblom, suoden yst‰v‰lleen mielihyv‰n saada kantaa voitonmerkki‰. -- "Vie sin‰ vaan hauki edelt‰p‰in kotia; min‰ t‰ss‰ siivoan veneen ja pist‰yn viel‰ puodissa, tupakkia sit‰ pit‰isi hankkia huomiseksi." -- "Ei, no, tuota..." -- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyll‰ min‰ sitten tulen v‰h‰n ajan per‰st‰." -- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjˆblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan. Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren kaupungin asukas. Mutta kyll‰ se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa viel‰ monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meid‰nkin kaupungissa, ja hauskaa se minun mielest‰ni onkin. Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun l‰pi, sitten hauki selk‰‰n, yli oikean olkap‰‰n, ja sitten piippu hampaisin. -- "Tulethan sin‰ pian, Niiranen?" -- "Tulen, kyll‰ min‰ tulen." Ja niin astuu Sjˆblom armaan taakkansa kanssa ylˆs rantaa, hiljalleen ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstˆ se l‰p‰ytt‰‰ kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Se tuntuu v‰h‰n niinkuin hauskalta. Ja-ha, tuolla n‰kyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska... Jokelinska parka! Lesken‰ on ollut jo monta vuotta, mutta siin‰p‰ sit‰ vaan el‰‰ kihnuttelee muiden per‰ss‰. Vainaalta j‰i tuo talon r‰pisk‰, mutta onhan siin‰ eukko paralla suoja ja l‰mmin. Hyv‰ eukko, hyv‰ eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjˆblom'in kielelle sanaset: -- "Katsokaas, matami Jokelin! T‰mmˆinen se taas tuli t‰ll‰ kertaa." Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan: -- "Hyv‰‰ iltaa, matami Jokelin; mit‰s kuuluu?" -- "Jumal andako hyv‰ ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako! Kattos vaan, kut Sjˆblomi j‰lle piti saara yks tommotto kala!" Ja Sjˆblom'in kielt‰ polttaa j‰lleen vastaus: Niin, niin matami Jokelin! T‰mmˆisi‰ hauki poikia ei vedell‰k‰‰n Turun puolella eik‰ juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo v‰liin, ja siksip‰ vastataankin vain: -- "Onhan t‰t‰ nyt t‰ss‰ kerraksi keitt‰‰." Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylk‰ys vasemmasta suupielest‰. -- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala. Mahraks se paina kuin pal'ja?" -- "Ei t‰m‰ paina t‰ytt‰ leivisk‰‰k‰‰n", vastaa Sjˆblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkap‰‰lle. -- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sit‰ ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjˆblomi vaan kalaa l‰hte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjˆblomill' Niiranen fˆliis‰ns?" -- "Tuonnehan se j‰i rantaan." -- "Saiks Niirane ja?" -- "No miks'ei? Hyv‰sti nyt taas, matami Jokelin!" -- "Ajˆˆ, ajˆˆ, Sjˆblom, ajˆˆ!" Hiljakseen astuu Sjˆblom tuosta eteenp‰in. No niin! Eikˆs vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella seisomassa sikari hampaissa! Ilke‰ ukko, h‰jy kerrassaan. Sjˆblom on suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siit‰ syyst‰, ett‰ Vargentin oli kerran moittinut h‰nen tinaustaan, vaan muusta, mist‰ lieneek‰‰n. Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei ole muuta kuin hyˆkk‰ri vaan, tavallinen hyˆkk‰ri. On muka hyvinkin ylpe‰t‰ miest‰ siit‰, ett‰ kenralikuvernˆri kaupungissa k‰ydess‰‰n oli juhlap‰iv‰llisill‰ puhutellut h‰nt‰, vaikk'ei se keskustelu sit‰ kummempi ollut kuin ett‰ kenralikuvernˆri oli kys‰issyt, oliko h‰n sen K‰kisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut: "niet!" -- Ja ties mill‰ h‰n oikein el‰neek‰‰n. Ei h‰nell‰ ole juuri kauppaa eik‰ mit‰‰n; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta, joka on ihan vuskari. No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nyk‰ys tervehdykseksi ja: "iltaa!" Ukko Vargentin nyyk‰ytt‰‰ p‰‰t‰, mutta, n‰hdess‰‰n hauen, ei malta olla virkkamatta: -- "Kattos pentelett‰!" Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjˆblom'ia vastaamaan jotakin vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se v‰list‰ sulkee suun vanhalta Aatamiltakin, ja siksip‰ ei Sjˆblom puhukaan mit‰‰n. H‰n astuu vaan eteenp‰in, tiet‰en, ett‰ ukko Vargentin katselee h‰nen haukeaan ja n‰kee, kuinka sen pyrstˆ l‰p‰ytt‰‰ h‰nen pohkeitaan, vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Pian on Sjˆblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli istuu avonaisessa akkunassa ja n‰hty‰‰n h‰net, se tahtoo sanoa h‰nen haukensa, lyˆ k‰tens‰ yhteen ja huudahtaa: -- "Siidos!" Ja Sjˆblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti: -- "Ku afton!" Ei h‰n juuri tykk‰‰ tuosta ruotsinkielest‰, mutta ainahan sit‰ tuli v‰h‰n opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi kirjakaupan mamseli, herttainen ja yst‰v‰llinen ihminen, noin kauniisti ihmettelee pulskaa haukea Sjˆblom'in selj‰ss‰ ja ihmetelless‰‰n pudottaa silm‰nkin sukankutimestaan, niin pit‰isih‰n olla oikea peto, jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton." V‰litt‰m‰tt‰ sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen n‰hty‰‰n virkkaa "ohoh", ja muutamista kerj‰l‰ispojista, jotka toisiansa kylkeen ny‰isten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjˆblom viimein omalle talollensa, omaan pihaan. Tyˆpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin kulkunsa: kuinkahan muka t‰‰ll‰ tyˆt ovat kulkeneet mestarin poissa ollessa. Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa k‰dess‰, mutta n‰hty‰‰n ensin mestarinsa ja mestarin selj‰ss‰ tuon hirmuisen hauen, unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja j‰‰ suu auki ihmettelem‰‰n kauheata kalaa. Siin‰ h‰n seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mit‰ suuremmaksi h‰n huomaa kalan, sit‰ suuremmaksi kasvaa mestarikin h‰nen silmiss‰ns‰, mutta sit‰ pienemm‰ksi samalla k‰y h‰nen kauhansa sis‰llys, sill‰ sulattu tina valuu hiljakseen lattialle. -- "So, so!" sanoo Sjˆblom, "katso tyˆhˆs!" Antti olisi ansainnut tukkapˆlly‰kin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen k‰ytt‰‰, vuskari, -- mutta eih‰n sit‰ raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan Antti viel‰ on, mik‰s se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika. Mutta Andersson, s‰lli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas k‰ynyt Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies! Selv‰n‰ ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yht‰ mittaa kielt‰‰n pieks‰‰. Sjˆblom olisi jo aikoja sitten pannut h‰net pois, mutta pahus on kumminkin hyv‰ tyˆmies, Pietarissa opin k‰ynyt ja sitten monta vuotta ollut tyˆss‰ kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt, n‰hdess‰‰n mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon pitk‰n tarinan, jota Sjˆblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa n‰in: -- "Ent‰s kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun min‰ olin prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa --, niin siell‰kˆs lohia saatiin!" Ja sitten tuo ilke‰ mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, -- harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat t‰mmˆisten haukien rinnalla. Nevan lohet!... Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siit‰, ett‰ taas on tujussa, mutta Sjˆblom ei viitsi riidell‰ p‰ihtyneen kanssa. Sen vuoksi k‰‰ntyykin h‰n pois ja menness‰‰n virkkaa tuommoisella puoleksi k‰skev‰isell‰ puoleksi kehoittavaisella ‰‰nell‰: -- "Antesson menee nyt maata!" Ja pois l‰htee mestari eik‰ huolikaan kuunnella, kuinka Andersson l‰htee toimittamaan: -- "Vai maata? Soo o! Olenko min‰ sitten humalassa vai mit‰? Maata?... Kyll‰ min‰ ymm‰rr‰n ammattini ja virkani, min‰. Maata?... Juu ja takkar! Kyll‰p‰ t‰ss‰ sitten tyˆt hyvin k‰visiv‰t, jos mestarit kulkisivat hailia onkimassa ja kis‰llit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..." Ja sitten pit‰‰ Andersson Antin kuullen viel‰ pitk‰n puheen kunnollisen s‰llin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan v‰hitellen j‰lleen Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita h‰n n‰ki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sit‰ mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe p‰‰ttyi loukatun kunnian huudahdukseen: -- "Vai maata? Olenko min‰ sitten humalassa vai mit‰?" Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen v‰liss‰: ei tied‰ kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidett‰v‰t, Nevanko lohet vai mestarinko hauet. -- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; nelj‰kymment‰ kahdeksan risti‰ ja t‰hte‰ rinnalla. Min‰ tunsin ukon oikein hyvin; aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi, 'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siin‰ keisarin potretti, ei t‰m‰n, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siit‰ h‰n minulle sitten tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; min‰ tykk‰‰n Suomen pojista, semmoisista kuin sin‰.' Nuuskattiin sitten ja rupateltiin. Niin, siin‰ ukko monastikin jutteli minulle semmoista, mist‰ ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'ƒl‰ vaan', sanoo, 'puhu kellenk‰‰n!' No ymm‰rsinh‰n min‰ sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia, joita ministerit vaan tiesiv‰t'." Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet. -- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mik‰ tuli nuotassa, se h‰nen. Vetiv‰t, vetiv‰t sitten musikat selk‰ v‰‰r‰n‰, ja kun pes‰n viimeinkin saivat n‰kyviin, niin -- ‰l‰p‰s ved‰ en‰‰!..." -- "No?" sanoi Antti, eik‰ ollut hauella en‰‰ kuin tuuman verta tannerta. -- "... ‰l‰s ved‰ en‰‰! Semmoinen oli peto pes‰ss‰, ett‰ kenralska kiljasi vaan ja l‰ksi juoksemaan pakoon; tytt‰ret samaa tiet‰. Me j‰imme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siin‰ ei auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niit‰ on n‰es kaksi vuoroa, toiset kun vet‰‰, niin toiset lep‰‰ -- ei muuta kuin kaikki miehet ylˆs kiskomaan petoa". -- "No, mik‰s siell‰ oli?" -- "Ei muuta kuin lohi vaan." Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjˆblom parkaa! -- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miest‰ vetkaletta ylˆs, ja arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pes‰n langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen p‰‰lle. Ja niin n‰etsen k‰vi kak-si-tois-ta miest‰ lohen p‰‰lle istumaan, ja pyrstˆ letkui sittenkin niin ett‰ koko lautta tˆmisi." Hauki rupesi taas pyrkim‰‰n voittotantereelle, sill‰ kovin tuntuivat Antista nuo kaksitoista miest‰ raskaalta taakalta yhden lohen niskassa. -- "Eik‰ ne musikat olisi sit‰ hengilt‰ saaneet, mutta annas kun pappa Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin p‰‰ poikki, p‰‰ poikki, ei auttanut." -- "Kuinkas pitk‰ se lohi oli?" kys‰si Antti verkalleen. -- "Niin, se lohiko? Kaksi sylt‰ ihan j‰nttiin." Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymm‰rsi nyt, ett‰ Andersson pani omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entist‰ korkeammalle. Antti l‰ksi pois tyˆpajasta, viem‰‰n pormestarille vasta tinattua kahvipannua, ja niin j‰i Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta piti panna vet‰m‰‰n Stroganovan lohta. * * * * * Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin s‰ilytettyn‰, oli Sjˆblom vihdoin astunut kotiansa, kyˆkin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siell‰ ... mutta siell‰ vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti. Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi h‰n hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, k‰det polvilla. Ja siin‰ oli sitten ihailemista ja ihmettelemist‰. Katsokaa millaiset sill‰ on silm‰t ja suu -- voi sent‰‰n! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko hyvinkin ter‰vi‰ nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "‰l‰ pitt‰ tommee, te pullee!" Ja Sjˆblomista tuntuu niin lystilt‰ ja hyv‰lt‰ tuo Liisun varoitus. -- "Te pullee, te pullee!" toistaa h‰n itsekseen ja nauraa. Mutta Sjˆblomska seisoo jo kahvikattilan ‰‰ress‰ kalamiehelle l‰mmint‰ kupposta keitt‰m‰ss‰, ja hyvill‰‰n on em‰nt‰inen kauniista kalasta, josta tuo osa keitet‰‰n ja tuo suolataan ja tuo paistetaan. -- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on ‰idin katsominen selk‰-ev‰‰, hirve‰n suurta, milloin leukaa. -- "Jaa-a!" virkkaa h‰n silloin. "No se meid‰n pappa, se se on...." eik‰ h‰n sanokaan, mit‰ se meid‰n pappa oikeastaan on, mutta lapset ymm‰rt‰v‰t hyvin h‰nen tarkoittavan sit‰, ett‰ meid‰n pappa se on jotakin semmoista, mit‰ muut papat eiv‰t ensink‰‰n ole. -- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjˆblom, pist‰‰ sitten koukun hauen leukaan, mutta eih‰n tuommoista hirtt‰ voi lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjˆblom. "Saa n‰hd‰ ottaako t‰‰ meid‰n puntari t‰t‰ ensink‰‰n." Ottaa sent‰‰n, mutta kyll‰ menee kanssa hankki l‰helle koukkua. K‰sikin enn‰tt‰‰ jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo. -- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!" -- "No mutta!" Ja siin‰ nyt kotilietens‰ ‰‰ress‰, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjˆblom juurta jaksain t‰m‰nkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja p‰‰tt‰en vihdoin: "ja tuossa se nyt on!" Lapset tosin eiv‰t ole selvill‰ kaikista pienimmist‰ pyynnin mutkista, mutta siihen p‰‰tˆkseen he kumminkin tulevat, ett‰ papan hauenpyynti oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime talvena Suoj‰rvell‰. Siit‰ oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset olivat k‰yneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiteriss‰. Mutta mihink‰ j‰i ukko Niiranen meilt‰? Veneen siivottuansa l‰ksi h‰n hiljalleen nousemaan m‰ke‰. Jokelinska ei ollut en‰‰ talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa h‰nen akkunansa alle, kopautti akkunaan. -- "Matami hoi!" -- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv' ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi." -- "Tuoss' ois teille, matami, v‰h‰n niinkuin tuomisia", virkkaa Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle. -- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mit‰st‰ mulle t‰mmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?" -- "No ei nyt ahvenista; hyv‰n kuhan min‰ olen teille luvannut, ja n‰m‰ on nyt hyv‰n puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami." -- "Suur kiitosta, hyv‰ yst‰v‰! Kyll' se on julman lusti kut min‰ saan sunnundan oikke f‰rski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha leske." Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiilt‰‰ h‰nen silm‰ss‰‰n. -- "No mit‰s turhia. Hyv‰sti nyt vaan!" Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse h‰nkin. Ukko Vargentin seisoi yh‰ viel‰ puotinsa ovella sikari hampaissa. -- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjˆblomipa oli oikein ylpe‰t‰ miest‰ t‰ss‰ ‰skˆn." - "Vai oli?" -- "Oli niinkuin mik‰ patrona ik‰‰n, kun kerran oli saanut hauen." -- "On se niit‰ saanut niin monta." -- "Lienee saanut, mutta ei pit‰isi olla niin ylen ylpe‰." -- "Ei h‰n sent‰‰n ole l‰hesk‰‰n niin ylpe‰ kuin patrona Vargentin." Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. H‰n kiepsahti puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa: -- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yht‰‰n eik‰ Sjˆblomillekaan." -- "Eih‰n ne ole koskaan tahtoneetkaan." -- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!" -- "No, no." Kirjakaupan akkunasta ‰‰nsi herttainen mamseli: -- "N‰kiks Niirain se Sjˆblomi suur kala?" -- "N‰inh‰n min‰ kyll‰." -- "Se on yks hyv‰ fiskari." -- "Hyv‰ se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!" Kirjakaupan mamseli pujahti kyˆkkiin tiedustamaan piialtaan, mit‰ se potra merkitsee. -- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienˆˆkkˆ tuo ruohtia vai mittee lienˆˆkk‰‰n." * * * * * Kotia tultuansa Sjˆblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan kamariinsa tuparakennuksessa ja heitetty‰‰n kalamiehen tamineet pois astui kyˆkkiin h‰nkin, juuri kuin Sjˆblom oli p‰‰tt‰nyt kertomuksensa. Niiranen oli talon yst‰v‰, semminkin lasten. -- "No Niiranen set‰! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!" -- "Niin mutta kuules, set‰, katsopas tuota papan haukea!" -- "Niin, mutta koetas nostaa sit‰!" -- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sill‰ on!" Lapsilauma oli piiritt‰nyt ukko Niirasen joka haaralta. H‰n istahti tuolille, otti Liisun syliins‰ ja puheli: -- "Kyll‰ se teid‰n is‰ saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se sent‰‰n niin kauniita saa kuin set‰. Set‰ saa v‰liin kultakalojakin, ja niit‰ ei tarvitse keitt‰‰ eik‰ paistaa." Ja h‰n veti taskustansa paperik‰‰rˆn ja antoi siit‰ nelj‰ kultaista kalaa, yhden kullekin lapselle. No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja ev‰t kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mit‰ se en‰‰ olikaan n‰itten rinnalla? -- "No mit‰s se set‰ aina lapsille namuja tuo? Viel‰ n‰ille t‰ss‰ nyt kultakaloja!" puheli hyv‰ntahtoinen em‰nt‰. "K‰yk‰‰h‰n nyt, Niiranen, t‰nne sis‰‰n; no, Sjˆblom, tule sin‰ kanssa; juotte kupin kahvia". Sis‰huone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia akkunalaudalla, ei tomun jyv‰st‰k‰‰n yksinkertaisilla huonekaluilla. Kauniisti paistaa aurinko kauniina hein‰kuun iltana puhtaasen huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia ihmisi‰. Akkuna on auki, ja hiljaa lˆyh‰htelee tuuli sis‰‰n. Ulkona sirkuttelevat linnut ja s‰‰sket surisee. Kirkolta kajahtaa kellon ‰‰ni, ilmoittaen lepop‰iv‰n alkua, ja sen ‰‰ni kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta. -- "Lapset, l‰hdet‰‰nkˆs huomenna sed‰n kanssa kirkkoon?" kysyy Niiranen. -- "Menn‰‰n, menn‰‰n, voi hyv‰ set‰, menn‰‰n vainenkin. No voi kuinka se on hauskaa!" Kultakalat eiv‰t ole en‰‰ mit‰‰n t‰h‰n verraten. -- "No menn‰‰n sitten ja ihan urkulehterille menn‰‰nkin". T‰m‰ on korkein m‰‰r‰ onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista olla, se on totta, mutta is‰n ja ‰idin kanssa kun ollaan, niin ei n‰e joka haaralle. Pappia alttarilta ei n‰e kuin v‰h‰isen, alttaritaulua vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehterilt‰ n‰kee joka haaralle, n‰kee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut, n‰kee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, n‰kee kuinka urkuri soittaa, n‰kee kuinka h‰nen sek‰ k‰tens‰ ett‰ jalkansa soittavat, n‰kee kuinka Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinl‰vess‰, polkee urkuja ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silm‰lasit p‰‰ss‰, n‰kee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja k‰‰nt‰‰ taulun seurakuntaan p‰in, ja aina, ennenkuin viimeinen v‰rssy alkaa, nopeasti k‰‰ntyy urkuriin p‰in ja kuiskasee: viimeinen v‰rssy. Niiranen, set‰ Niiranen, sin‰ olet kaikkein paras set‰ maailmassa! Ja kaikkein paras set‰ istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne levi‰v‰t ja suurenevat ja vihdoin laskeutuvat lattialle. Sjˆblom istuu poikkipuolin tyhj‰ss‰ kehdossa, kaataa kahvia teevatiin, puhaltelee siihen pari kertaa, h‰rpp‰‰ sitten ja haastelee; -- "Kyll‰ t‰m‰ kes‰inen aika on sent‰‰n v‰h‰n niinkuin lysti‰ aikaa. Kaikki on n‰ets‰ niin kaunista ja ilmakin niin l‰mmint‰... T‰ss‰ sit‰ n‰in istuskelee ja ryypp‰‰ kahvia ... niin, meid‰n mamma se on niin hyv‰ntahtoinen ihminen. Mamma, viep‰s kahvia verstaasen Antessonnille ja anna Antti pojalle kanssa. Mit‰s, Antesson oli v‰h‰n tujussa, mutta v‰h‰t siit‰, hyv‰ s‰lli h‰n on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa. Vie kahvia heille. Mit‰s, t‰mmˆinen korea ilma ja linnutkin laulaa. -- Mutta kuules Niiranen", puhelee h‰n v‰h‰n ajan per‰st‰ ja iskee silm‰‰, -- "kyll‰ sinun sittenkin olisi pit‰nyt naida." -- "Maltahan nyt", myh‰ht‰‰ Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen sanottuaan h‰n nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. H‰n on hoitanut sit‰ jo monta ajast'aikaa, mutta pit‰nyt sit‰ matami Sjˆblom'in kukkasten luona, "sill‰ sen olisi ik‰v‰ yksin". Ties mist‰ syyst‰ h‰n on ruvennut sit‰ sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siin‰ kukoistaa, nelj‰s on juuri puhkeamassa. -- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen min‰ panen Liisun hivuksiin", virkkaa h‰n. Onnellinen Liisu ei osaa puhua mit‰‰n. Samassa lent‰‰ p‰‰skynen tuvan katolle ja rupeaa visert‰m‰‰n. -- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tied‰ttenkˆs, mit‰ p‰‰skynen sanoo?" -- "Mit‰ se sanoo, mit‰?" -- "Kuunelkaas tarkkaan, niin n‰inh‰n se laulaa... Virsut j‰i Viroon Saappaat j‰i Savoon Itse tulin n‰ille maille narrrrriks'!" Se huvittaa lapsia ‰‰rettˆm‰sti. Kilvan he koettavat muistella p‰‰skysen laulua, yh‰ sekaantuen ja yh‰ uudistellen. Ja viel‰ sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksin‰iseen tupaansa ja lapset k‰yneet vuoteisinsa, viel‰ sittenkin he itseksens‰ muistelevat tuota lystim‰ist‰ viserryst‰. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja kes‰inen valoisa yˆ on tullut, mutta viel‰ kerran kys‰isee Paavo: -- "Heikki kuules!" -- "No?" -- "Mitenk‰s se olikaan?" -- "Virsut j‰i Saksaan ... ei, Virsut j‰i narr... ei, Virsut j‰i Viroon, saappaat j‰i Savoon, itse tulin n‰ille maille narrrrriks'." Se on niin lysti‰. Liisu on nukkunut jo, mutta h‰n k‰‰nt‰‰ p‰‰t‰ns‰ toiselle poskelle ja naurahtaa unissaan. Muistelleeko h‰n p‰‰skysen laulua, vai set‰ Niirasen lupaamaa kukkasta, vai n‰hneekˆ unissaan pulleaposkisia enkeleit‰, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea... KOSTO. T‰m‰ on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtiss‰ sen kerran juttelin talonv‰elle, p‰reen valossa, talvisena iltana. Rukit minua s‰estiv‰t, s‰esti sirkkakin. V‰liin t‰ytyi keskeytt‰‰, kun lapsi k‰tkyess‰ her‰si ja rupesi itkem‰‰n; sitten jatkoin taas. V‰list‰ huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pys‰htyi, mutta alkoi sitten taas hyrin‰ns‰. Joskus vaikeni sirkkakin -- mit‰ lieneek‰‰n miettinyt -- ja jatkoi sitten j‰lleen lauluansa. Otavan sarvet osoittivat jo puolen yˆn aikaa, kun olin jutelmani lopettanut. -- "No niin", virkkoi is‰nt‰, "katsos vaan, miten k‰vik‰‰n hyv‰sti!" -- "Hohoi-jaa!" huokasi em‰nt‰, ja taisi h‰nen esiliinansa samassa saada jotakin tekemist‰ h‰nen poskiensa kanssa. Mutta vanha mummo istui s‰ngyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttˆselle: -- "Katsos, lapseni; niin se k‰y, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin Herran Jumalan." -- "Mummo, mik‰ on Herran Jumalan?" kysyi lapsi. -- "Kosto, lapseni, kosto." -- "Kosto", toisti tyttˆnen, eik‰ oikeen n‰kynyt viel‰ ymm‰rt‰v‰n, mik‰ se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syv‰lle lapsen mieleen lienev‰t kumminkin mummon sanat painuneen, sill‰ huomenna viel‰, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttˆsen, kivill‰ leikkiess‰‰n, puhelevan itsekseen: -- "Kosto on Herran Jumalan". Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon v‰elle kerrottu, jutelma t‰m‰ vain on, ja silt‰ varalta sen t‰h‰n painatinkin, ett‰ jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sit‰ edes siell‰ viel‰ kuunneltaisiin. I. Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt avarat, mets‰t laajat ja takamaat virstoja p‰‰h‰n ja toiseen. Suurta oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehm‰t iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syˆttil‰s, oli suurempi kuin muitten ihmisten kissat. Suuri oli is‰nt‰kin talossa. Kolme tuumaa h‰n t‰ytti yli kolmen kyyn‰r‰n. P‰‰ oli suuri, nen‰ oli suuri, ja suuri oli vatsakin. Suuri oli Kaulion rikkaus myˆs. Se oli hankittu niin‰ aikoina, jolloin mets‰st‰ ‰kisti alkoi virrata kultaiset l‰hteet, ja jolloin luultiin kalliin is‰nmaan kerrassaan k‰‰ntyneen kulkemaan onnellista tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku h‰nen tammisessa, uudenmallisessa kaapissaan. Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pit‰j‰n herrat, arvoisasta provastista hamaan k‰r‰j‰kirjurin renttuun asti, k‰viv‰t siin‰ talossa vieraissa. Ja siit‰ oli Kaulion is‰nt‰ hyvin ylpe‰. -- "Kun herrat minun talooni tulee", oli h‰nell‰ tapa sanoa, "niin eiv‰t tahtoisi suurin surminkaan l‰hte‰ pois". Ja usein puheli h‰n n‰in: -- "Otanpa t‰st‰ ja l‰hden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin toisiamme provastin tytt‰ren kihlajaisissa, niin siell‰kˆs alkoi pyyt‰‰ ja mankua: tule nyt, veikkonen, meill‰kin k‰ym‰‰n, eth‰n sin‰ ole meid‰n ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla h‰n k‰rtti ja k‰rtti. No pit‰‰h‰n sinne menn‰ ukon ratoksi ja mielihyviksi". Kerran oli l‰‰nin kuvernˆrikin ollut h‰nen talossaan yˆt‰, ja t‰st‰ oli Heribert niin ihastunut, ett‰ paikalla, kuvernˆrin l‰hdetty‰, oli teett‰nyt pit‰j‰n maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli punaisilla kirjaimilla kirjoitettu: D‰s‰ on k‰yny mahaherra. T‰m‰ taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin n‰kyy, ei pit‰j‰n maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisess‰ sanassa oli h‰n ensin piirt‰nyt mah ..., mutta huomattuaan "maa" sanassa olevan kaksi a:ta, oli h‰n sys‰nnyt toisen a:n h:n j‰lkeen, arvellen kai, ett‰ kyll‰ taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja niin oli siit‰ syntynyt "mahaherra". Kyll‰h‰n Heribert is‰nt‰ oli v‰h‰n moittinut maalaria siit‰, ett‰ h‰n oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisess‰ katsannossa", mutta maalari oli ylpe‰t‰ puolestaan h‰nkin ja oli tiuskaissut: mink‰ min‰ kirjoitin, sen min‰ kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut teett‰‰, sill‰ h‰n oli saita, niinkuin kaikki h‰nen kaltaisensa rikkaat. Oikeastaan oli tuo taulu sent‰‰n varsin viatonta laatua, mutta pilkkakirveet saivat siit‰ hyv‰n tahkon kirveittens‰ hiomiseen. Kuvernˆri kun oli per‰ti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys h‰neen ensink‰‰n sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseens‰, ja pian syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pit‰j‰ll‰ ja joka alkoi n‰in: Ja nyt min‰ laulan loilottelen Yhden lystin laulun, Kun Herpert herra, mahaherra, Teetti n‰tin taulun. Kuvernˆri Kuntermanni K‰vi siell‰ kerran Ja teki meid‰n Herpertist‰ Helsingin suuren herran. T‰st‰ huolimatta seurusteli Heribert is‰nt‰ eli, niinkuin h‰nt‰ myˆskin sanottiin, herra Herpertti, yh‰ edelleen herrasv‰en kanssa. Talonpoikaisista h‰n ei suuria v‰litt‰nyt. N‰itten kanssa oli h‰nell‰ yhteytt‰ ainoastaan silloin kuin he tulivat h‰nelt‰ rahoja lainaamaan tahi korkoja maksamaan. Kaulion kartanossa oli kaikkea ylt‰ kyllin, mutta kumminkin puuttui sielt‰ paras, talo oli em‰nt‰‰ vailla, vaikka Herpertti oli jo kappaleen matkaa viidennell‰ kymmenell‰. Miks'ei Kaulion is‰nt‰ ollut nainut, sit‰ on vaikea sanoa. Rikas mies h‰n oli ja uljaan talon is‰nt‰, niin ett‰ kyll‰ olisi saattanut naida, mutta olipas h‰n sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se v‰list‰ maailmassa k‰yk‰‰n niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla kyll‰ olisi varoja el‰tt‰‰ kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta ei tule sittenk‰‰n mit‰‰n. T‰ss‰ taas joku kˆyh‰ l‰ksij‰n mies tai torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee kuin muurahaispes‰ ahtaassa mˆkiss‰. Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana puheen aineena h‰nen naimattomuutensa. Siit‰ puhuttiin t‰ydell‰ todenteolla ja siit‰ puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mist‰‰n ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui, milloin ei puhunut mit‰‰n. Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa, ja iloissansa siit‰, ett‰ h‰net nyt muka oli tehty ritariksi, oli h‰n kutsunut luoksensa kaikki, mik‰ v‰h‰nkin haiskahti herralle. Siell‰ sitten juotiin ja lyˆtiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin tavallista on. Herpertti oli tietysti myˆskin siell‰, ja joi ja lˆi korttia ja nauroi ja lauloi h‰nkin. Puhe k‰‰ntyi illemmalla tavalliselle uralleen. -- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sin‰, poloinen, viimeinkin nait!" -- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen min‰ sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (T‰m‰ kunnioittaminen her‰tti suurta huvitusta muissa). "Kyll‰ min‰ naisin, naisin min‰; mutta kun en lˆyd‰ oikein mieleist‰ni. Kyll‰h‰n niit‰ tulijoita olisi, mutta t‰m‰ mies ei huolikaan joka tytˆst‰. Pata valttia", lis‰si h‰n sitten ja lˆi nyrkill‰‰n pˆyt‰‰n, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta. Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typer‰npuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa h‰nen typeryydess‰‰n oli se hyv‰ avu, ett‰ h‰n puhui suoraan. -- "Hm!" mˆr‰hti h‰n. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista." Herpertti n‰rk‰styi. -- "Meinaatko sin‰, arvoisa veli ja insenyˆri, ett'en min‰ saisi morsianta, jos tahtoisin?" -- "Niin min‰ arvoisa veli ja insenyˆri juuri meinaan", matki maanmittari, yrme‰ mies. -- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyˆri kukaties luulee, ett‰ miehell‰ pit‰‰ olla v‰hint‰ns‰ kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada." Herpertti t‰ht‰si t‰ll‰ puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. H‰n hypp‰si istuimeltaan, astui Kaulion eteen ‰k‰isen‰ kuin riidanhaluinen kukko ja ‰rj‰si. -- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei l‰hde yksik‰‰n tyttˆ, vaikka olisi herra Herpertill‰ rahoja taskussa viel‰ enemm‰n kuin tyhmyytt‰ kallossa". -- "Pata valttia", sanoi Kaulio eik‰ ollut kuulevinansakaan. T‰m‰ saattoi maanmittarin ihan vimmaan. -- "Lyˆ sin‰ pataa tahi pannua", kiukutteli h‰n, "mutta min‰ lyˆn vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tyt‰r, huolisi sinusta. Niin se on." Nyt sinkosivat kortit Kaulion k‰dest‰. -- "Lyˆd‰‰nkˆ vetoa?" huusi h‰n. -- "Lyˆd‰‰n vaan!" Pian ilmaantui puolustajia sek‰ Kauliolle ett‰ maanmittarille. Ja kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso is‰nt‰ vihdoin n‰in: -- "No min‰p‰ tahdon n‰ytt‰‰ arvoisalle ja viisaalle insenyˆrille, ett‰ h‰nkin nyt on puhunut v‰h‰n niinkuin leikatusta lampaan p‰‰st‰. Huomisp‰iv‰n‰ l‰hden Myllym‰keen Annia kosimaan ja sielt‰ tulen suoraa p‰‰t‰ morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa kaikki siell‰ huomena iltap‰iv‰ll‰. Hahaa!" lis‰si h‰n ja ojensi pitk‰‰ vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten mittaajan pilkattava." -- "No mutta kuules nyt, veli hyv‰", sanoi nimismies, "eth‰n sin‰ todellakaan aikone pelk‰st‰ kiusasta ottaa Konkkalan Annia?" Herpertti r‰j‰hti nauramaan. -- "Min‰kˆ? No enh‰n nyt sent‰‰n! Muutoin min‰ vaan kosin pilan vuoksi, peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen. Kaikki viisaat miehet eiv‰t sit‰ voisi tehd‰k‰‰n, mutta Herpertti vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla." -- "Ei ole hyv‰ leikki‰ tuommoisilla asioilla", arveli tuomari. -- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyll‰ min‰ asiani vastaan." -- "Ent‰p‰s", pisti nimismies v‰liin; "ent‰p‰s, jos kosiminen k‰visi hullusti?" -- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ett‰kˆ min‰ saisin rukkaset, vai mik‰ oli meininkisi?" -- "Ja ne saat kanssa ilman mit‰‰n meininki‰k‰‰n", tokaisi j‰lleen maanmittari. -- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen min‰ ole huomenna viimeist‰‰n kello seitsem‰n illalla pappilassa, niin lˆyt‰‰ herra ja insenyˆri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen maksanut 2000 markkaa, viel‰p‰ rahat lautaan, ilman mit‰‰n velkakirjaa. Min‰ voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska semmoinen taitaisi k‰yd‰ v‰h‰n vaikeanlaiseksi herra insenyˆrille, niin tyydyn min‰ siihenkin, ett‰ herra insenyˆri saa pikkuisen h‰vet‰." Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yˆt‰, jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan. * * * * * Konkkalan pieness‰ torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin ja vanhan, kivulloisen ‰itins‰ kanssa. Kˆyhi‰ he olivat, mutta hurskaita ihmisi‰. Puhtaus ja j‰rjestys vallitsi pieness‰ torpassa sek‰ sis‰ll‰ ett‰ ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen ulkohuoneista. Olipa m‰enp‰iv‰npuoleisella rinteell‰ v‰h‰inen kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti, mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa sein‰ll‰ v‰h‰inen hylly ja siin‰ raamatun ja virsikirjan vieress‰ muutamia muitakin kirjoja. Oli siin‰ Suomen kansan historia, oli siin‰ Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyv‰isyytt‰ tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas ‰itikin, joka ei moneen vuoteen en‰‰ ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan -- h‰nkin n‰ytti iloiselta ja tyytyv‰iselt‰. Veljen ja sisaren v‰lill‰ vallitsi mit‰ hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa toistensa tˆit‰ ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa ‰iti‰ns‰. Suuri kunnia oli tapahtunut t‰n‰‰n Konkkalan pienelle torpalle, sill‰ itse talon is‰nt‰, Herpertti Kaulio, oli t‰n‰‰n tullut sinne uljaalla oriillansa. Tuossa h‰n nyt istui pˆyd‰n p‰‰ss‰, k‰si puuskassa, puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon toiveista. -- "Lauri", sanoi h‰n v‰h‰n ajan per‰st‰. "K‰skep‰s Matti sis‰‰n." Matti renki ilmaantui kynnykselle. -- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pˆyd‰lle panemaansa hopeahelaista piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja mene sitten matkaas." Matti teki kuten oli k‰sketty, pani nˆyr‰sti piippuun ja yht‰ nˆyr‰sti meni pois. Kaulion is‰nt‰ istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli mahtavasti ymp‰rilleen, syljeskeli viel‰ mahtavammin ja puhkesi viimein puhumaan. -- "Tied‰ttekˆs nyt oikeen", kysyi h‰n, "mit‰ varten min‰ olen t‰n‰‰n tehnyt t‰llaisen kunnian, ett‰ olen ajanut t‰nne parhaalla orallani?" -- "Mahtaa olla t‰rkeit‰ asioita, is‰nt‰", vastasi Lauri, "sill‰ harvoinpa t‰mmˆist‰ on tapahtunut." -- "Niin onkin, niin onkin", lausui is‰nt‰ tyytyv‰isen‰ ja nauroi niinkuin hyv‰llekin asialle. "Enk‰ min‰ luule t‰ss‰ tarvittavan pitki‰ puheita niinkuin tieteellisess‰ tahi valtiollisessa tarkoituksessa, sill‰ olettehan te yksinkertaisia ihmisi‰. Lyhvimm‰st‰ t‰rkiimp‰‰n: min‰ olen tullut t‰nne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin min‰ nyt meinaan, ett‰ me Laurin kanssa suoraa p‰‰t‰ l‰hdemme t‰‰lt‰ pappilaan kuulutuskirjaa ottamaan." Lauri ja Anni seisoivat h‰mm‰stynein‰. T‰m‰ oli niin ‰kkin‰ist‰, niin odottamatonta kuin salama selv‰lt‰ taivaalta. Anni ei n‰kynyt voivan k‰sitt‰‰ asiata ensink‰‰n. Kalpeana ja s‰ik‰htyneen‰ katseli h‰n vuoroin velje‰ns‰, vuoroin ankaraa is‰nt‰‰, joka nyt oli puhunut jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen p‰‰kkˆseen tuo ajatus viel‰ voinut sijaansa saada. Kaulio katseli riemastuksella t‰t‰ h‰mm‰styst‰. -- "No-no", virkkoi h‰n kotvasen kuluttua. "Kovinpa n‰ytte s‰ik‰ht‰neen, hyv‰t yst‰v‰t. Mutta onhan se tiettykin, etteh‰n ole voineet -- puhuakseni tieteellisess‰ katsannossa -- t‰mmˆist‰ onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt t‰nne!" Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syˆksee syrj‰‰n, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos. -- "Is‰nt‰", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sent‰‰n pit‰isi tehd‰ pilaa tytˆst‰ t‰mmˆisill‰ puheilla." -- "Eip‰ minulla ole aikaa pilapuheisin teid‰n kanssanne. Pane p‰‰llesi pian ja l‰hdet‰‰n pappilaan." -- "Kiitoksia paljon, is‰nt‰, meille tekem‰st‰nne kunniasta, vaan enh‰n min‰ ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa." -- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena. -- "Anni p‰‰tt‰kˆˆn itse. Se on ihan h‰nen asiansa," vastasi Lauri. -- "Mit‰ joutavia? Tied‰nh‰n min‰, ett‰ h‰n suostuu. Vai ei torpan tyttˆ ottaisi pit‰j‰n rikkainta is‰nt‰‰? Ja tuossa", lis‰si Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti h‰n lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pˆyd‰lle. -- "Malttakaa v‰h‰n", sanoi Lauri. "Min‰ k‰yn kysym‰‰n Annilta." Anni parka oli paennut kylm‰‰n aittaan. -- "Anni!" sano Lauri, "sin‰ olet itse kuullut, mill‰ asialla Kaulio meill‰ on. Mit‰s sanot?" Anni loi kauniit silm‰ns‰ veljeen ja katseli h‰nt‰ hetkisen, ik‰‰nkuin tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei v‰r‰ysk‰‰n h‰nen kasvoissansa osoittanut h‰nen syd‰mmens‰ ajatusta. -- "Anni!" virkkoi h‰n uudestaan. "Is‰nt‰ tuolla tahtoo vastausta. Kˆyh‰st‰ torpan tytˆst‰ saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan talon em‰nt‰. Mit‰s sin‰ vastaat?" Tulvana syˆks‰htiv‰t kyyneleet Annin silmist‰. H‰n heitt‰ytyi veljens‰ kaulaan. -- "Veli, armas veli!" huusi h‰n. "Sin‰ olet t‰h‰n asti ollut niin hyv‰, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! ƒl‰ pakoita minua menem‰‰n tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan min‰ toki vanhaa ‰iti parkaa. ƒl‰, rakas veli, hylk‰‰ minua!" Hell‰sti silitteli Lauri nyyhkiv‰n sisarensa hivuksia. -- "Sisko kulta!" sanoi h‰n. "En min‰ aikonut pakoittaa sinua. Arvelin vaan niin puolin, ett‰ sinun pit‰isi itsesi ratkaista asiasi, vaikka kovin kivistelikin syd‰nt‰ni, kun aattelin, ett‰ meid‰n mˆkki j‰isi sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdess‰, sisko, ollaan yhdess‰ kuten t‰h‰nkin asti, kˆyhin‰, mutta tyytyv‰isin‰. ƒl‰ nyt huoli itke‰ en‰‰, ‰l‰ itke! Istu nyt t‰ss‰, niin min‰ k‰yn ilmoittamassa asian Kaulion is‰nn‰lle." Kaulio istui pˆyd‰n p‰‰ss‰, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken h‰nen ylpeit‰ ajatuksiaan siit‰, kuinka muka torpan tyttˆ on ilomielin vastaan ottava h‰nen tarjouksensa, -- kesken n‰it‰ ajatuksia iski sent‰‰n h‰nen mieleens‰: mit‰h‰n, jos tyttˆ r‰‰sy panisi vastaan? Voi kuinka tuo kelvoton ajatus myllerˆitsi Kaulion syd‰mmen aivan ylˆs alaisin ja saattoi siin‰ kaikki h‰ijyt hengett‰ret liikkeelle. Kirous, pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas n‰m‰ ne nyt alkoivat kamalan tanssinsa Kaulio paran syd‰mmess‰. Ylpeys se sent‰‰n sai hetkeksi ylivallan, ja muut h‰ijyt olennot pakenivat j‰lleen -- syd‰mmest‰kˆ pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin, tullakseen sopivassa tilaisuudessa j‰lleen esiin. -- Lauri astui sis‰‰n, -- "Is‰nt‰ hyv‰", lausui h‰n, "meid‰n Anni kiitt‰‰ teit‰ siit‰ kunniasta, mink‰ olette h‰nelle tehneet. Mutta", -- Lauri pys‰htyi, ja samassa nuo h‰ijyt henget Kaulion syd‰mmess‰ tulivat taas esiin ja alkoivat huiman temmellyksens‰. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyll‰h‰n te tied‰tte paremmin kuin min‰, ett‰ avioliitto on sent‰‰n t‰rke‰ asia ... ja jos ei siin‰ niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin veisataan ett‰ 'rakkaull' syd‰mmet sido', niin semmoinen avioliitto on v‰h‰n niinkuin nurinp‰inen." -- "ƒl‰ nurita, ‰l‰k‰ narita, vaan pane p‰‰llesi ja menn‰‰n pappilaan!" -- "No tuota ... ei taida siit‰ pappilan reissusta tulla mit‰‰n ehj‰‰." -- "Mit‰?! Mit‰ sin‰ tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!" Soimaus nosti veren Antin kasvoihin. -- "Anni ei huoli teist‰", sanoi h‰n kylm‰sti, mutta vakavasti. -- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" ‰nkytti Kaulio vimmassaan, ja paha vaahto n‰kyi h‰nen suupieliss‰ns‰. "Te ette siis pelk‰‰, hylj‰tess‰nne minun moistani miest‰? No niin! Mit‰p‰s min‰ tuosta! Enh‰n voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sin‰, typer‰ mies, ett‰ Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt? Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teid‰n tyhmyytt‰nne, sinun sek‰ tyttˆ raukan. Hahaha!" Lauri oikaisi solean, miehekk‰‰n vartalonsa. -- "Ottakaa takaisin, is‰nt‰, n‰m‰ sananne, sill‰ min‰ en salli pilkata sisartani enk‰ itse‰ni." -- "Min‰ viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja saadaanpa t‰lle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!" -- "Is‰nt‰", virkkoi Lauri, ja h‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t suuttumuksen tulta. "Min‰ olen kˆyh‰ mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen vuoksi teette oikein, jos l‰hdette t‰st‰ talosta ennenkuin mit‰‰n pahaa tapahtuu." -- "Tied‰tkˆ sin‰, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenk‰ tupa t‰m‰ on? T‰st‰ l‰hden milloin tahdon ja olen t‰‰ll‰ niin kauan kuin tahdon." -- "Torppa on teid‰n", vastasi Lauri, "mutta nyt olen min‰ t‰ss‰ is‰nt‰n‰, ja ellette hyv‰ll‰ l‰hde, niin t‰ytyy minun n‰ytt‰‰ teille se paikka, mist‰ salvumies on viisi hirtt‰ poikki lyˆnyt." -- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi is‰nt‰ vimmoissaan ja kohotti piipun, lyˆd‰kseÈn sill‰ Lauria. Mutta samassa sieppasi Lauri Herpertti‰ toisella k‰dell‰ kauluksesta, toisella vyˆt‰isist‰, ja ennenkuin Herpertti ehti ‰‰nn‰ht‰‰k‰‰n, oli Lauri h‰net viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun suuri Herpetti is‰nt‰ lensi siihen suin p‰in. * * * * * Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello lˆi 7, mutta h‰nt‰ ei kuulunut, eik‰ kuulunut h‰nt‰ viel‰ puolenkaan yˆn aikana, jolloin vieraat viimeinkin l‰ksiv‰t kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin rukkasia. Mutta maanmittarin tallissa seisoi, h‰nen kotiin tullessaan uljas, kahden tuhannen maksava orit. II. Vuosi on kulunut. Konkkalan torpassa ei en‰‰ asukaan Lauri sisarensa ja vanhan ‰itins‰ kanssa. Lauri on mˆkkil‰isen‰ ja el‰tt‰‰ itse‰‰n p‰iv‰tˆill‰ ja kalastamisella. Kurjaa on heid‰n el‰m‰ns‰, mutta veljen ja sisaren keskin‰inen rakkaus on pysynyt entisell‰‰n, ja entist‰ hellemmin he hoitavat vanhaa ‰iti‰ns‰. Kaiken t‰m‰n on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean kosioretkens‰ j‰lkeen oli h‰n -- h‰pe‰st‰ ja kostonhimosta menehtym‰isill‰‰n -- keinotellut omaksensa toiselta talon-is‰nn‰lt‰ Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryˆstˆtuomion, myˆtt‰nyt heilt‰ hevosen ja molemmat lehm‰t sek‰ muun irtaimen tavaran ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle. Lieneekˆ maailmassa mit‰‰n niin per‰ti halpamielist‰, niin huonoa, niin likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niit‰ n‰kee kaikkialla maailmassa, minne vaan silm‰ns‰ k‰‰nt‰‰. Niit‰ asuu ylh‰isiss‰ sek‰ alhaisissa, rikkaissa ja kˆyhiss‰, valistuneissa ja valistumattomissa. Oliko Kaulion is‰nt‰ nyt tyytyv‰inen, kostettuaan torpparille h‰pe‰ns‰? En tied‰, mutta yh‰ huimemmin h‰n nyt rupesi el‰m‰‰n ja yh‰ tihe‰mmin palvelemaan viinan hirmuista ep‰jumalaa. Miss‰ v‰h‰nkin oli pitoja, siell‰ oli Herperttikin. Siell‰ h‰n melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin h‰n kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi p‰ihtyneen‰. H‰n iloitsi ja nauroi ja salli tehd‰ pilkkaa itsest‰ns‰, mutta yksi asia oli, jonka mainitseminen saattoi h‰net vimmaan. Jos vaan joku sattui h‰nelle virkkamaan h‰nen entisest‰ Lauri torpparistaan, silloin h‰nen kasvonsa v‰‰ntyiv‰t vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi h‰n sit‰, joka en‰‰ uskaltaisi mainita tuota nime‰ h‰nen kuultensa. Vihasiko h‰n yh‰ viel‰ tuota mies parkaa, jonka h‰n oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko h‰nen rinnassaan ‰‰ni, joka kesken juopumustakin h‰nelle kuiskasi, ett‰ h‰n oli tehnyt konnan tyˆn? * * * * * Oli ihana kev‰t-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto her‰si lyhyest‰ unestaan. Mutta tyvenell‰ j‰rven pinnalla oli kaksi ihmist‰ jo t‰ydess‰ tyˆss‰. Oli s‰rjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui s‰rkiparvet ritain ymp‰rill‰. Lauri ja Anni olivat rysi‰ns‰ kokemassa. Laihtuneita olivat kumpainenkin siit‰ asti kuin heid‰t viimeksi n‰imme. Kova tyˆ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana oli kev‰inen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista tyytyv‰isyytt‰ n‰itten kˆyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle soutaessaan pys‰ytti Anni ‰kisti airot ja loi silm‰ns‰ kauas yli j‰rven pinnan. ƒ‰neti istui Lauri veneen per‰ss‰. Sama ajatus n‰kyi asuvan molemmissa. -- "Jumala on sent‰‰n hyv‰", virkkoi Anni viimein hiljalleen. -- "Kyll‰ H‰n on hyv‰", vastasi Lauri. Se oli heid‰n aamurukouksensa. ƒkisti kuului j‰rven toiselta rannalta r‰ike‰t‰ melua. Sielt‰ l‰hti vene liikkeelle, kantaen kahta henke‰. Mutta kummallista v‰ke‰ n‰kyiv‰t nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei n‰kynyt vaikuttavaa heihin yht‰ rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sill‰ pahasti he kirkuivat ja huusivat. S‰ik‰ht‰en ryˆps‰hti sorsaparvi kaislistosta, ja kauas kanteli kaiku heid‰n huutojansa. Toinen, v‰h‰isempi mies, istui airoissa, joita h‰n hoiteli kovin ep‰varmasti. Toinen, isokasvuinen mies, istui veneen per‰ss‰, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen, milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat n‰kyiv‰t olleen juopuneita. Mit‰ keskemm‰lle j‰rven selk‰‰ vene l‰heni, sit‰ hurjemmin alkoi per‰ss‰ istuja reutoa. -- "Ket‰s nuo ovat?" kysyi Anni. -- "Ellen erehdy, on siin‰ Kaulion is‰nt‰ renkins‰ kanssa. Kaiketi palajavat k‰r‰j‰herrain juomingeista." -- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian k‰‰nt‰‰ veneen alassuin", virkkoi Anni s‰ik‰htyneen‰. -- "Sit‰p‰ min‰kin pahoin pelk‰‰n", vastasi Lauri. Kaulio oli n‰ht‰v‰sti aivan hurjana viinan hˆyryist‰. H‰nen laulunsa ja loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. H‰n huusi ja potki veneess‰‰n, kunnes renki vihdoin n‰kyi hypp‰‰v‰n ylˆs ja huutavan: -- "Nyt te potkasitte tapin irti." -- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi is‰nt‰, ottaen tapin veneen pohjalta ja heitt‰en sen kauas j‰rveen. -- "Heleijaa!" riemuitsi mieletˆn mies. Mutta pianpa muuttuivat h‰nen hurjat kiljuntansa viel‰ kamalammiksi h‰t‰huudoiksi. Vesi nousi veneess‰ nousemistaan, rantaan oli viel‰ toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin n‰ht‰v‰. -- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran t‰hden tuonne!" Vaan eiv‰t enn‰tt‰neet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon. Silm‰nr‰p‰ykseksi katosivat is‰nt‰ sek‰ renki veden alle, mutta nousivat kohta j‰lleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen veneesen. P‰ihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien p‰‰st‰, ja surkeasti parkuen he huusivat apua. Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pett‰‰, mutta n‰hdess‰‰n pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysy‰kseen veden p‰‰ll‰. Suurella vaivalla ja oman henkens‰ ilmeisell‰ uhalla saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion is‰nn‰n ja h‰nen renkins‰. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eik‰ her‰nnyt rannassakaan. Yksin voimin kannettiin h‰n Laurin v‰h‰iseen mˆkkiin, jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies. Renki l‰ksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi is‰nt‰ns‰ kotiin. Kaulio oli kokonaan n‰‰ntynyt. Kova s‰ik‰hdys oli kerrassaan murtanut viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli h‰nell‰ jo valloillaan, silloin kuin renki tuli h‰nt‰ noutamaan kotia. Koetettiin nostaa is‰nt‰ vuoteelta. -- "Mutta ihanhan is‰nt‰ on henkitoreissa; mitenk‰s h‰nt‰ uskaltaa minnek‰‰n l‰hte‰ viem‰‰n?" sanoi renki. Sairas n‰kyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa. -- "Jumalan t‰hden", ‰‰nsi h‰n, "‰lk‰‰ viekˆ minua minnek‰‰n! Antakaa minun kuolla t‰nne!" Ja niin j‰i mahtava Kaulion is‰nt‰ Laurin ja Annin mˆkkiin. Mutta sit‰ eiv‰t mˆkin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He n‰kiv‰t tuossa vain kurjan miehen, joka vast'ik‰‰n oli pelastettu kuoleman kidasta, ryhty‰ksens‰ vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eik‰ yst‰v‰ ole milloinkaan hoitanut yst‰v‰‰ns‰ niin hell‰sti kuin t‰m‰n kˆyh‰n mˆkin asujamet nyt hoitivat h‰nt‰. Pari viikkoa h‰ilyi Kaulion is‰nt‰ el‰m‰n ja kuoleman v‰lill‰. Pit‰j‰ll‰ oli saatu tiet‰‰ h‰nen tapaturmansa, ja sille h‰nen juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla h‰nen tilansa ja myˆs miss‰ tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston syd‰mmess‰‰n, kuka kummeksi, kuka s‰‰litteli, mutta nauraa ei voinut kukaan. Kaulion hetki ei ollut kumminkaan viel‰ lyˆnyt. Tauti taittui, kuume v‰heni ja tuskat lieveniv‰t. Mutta sit‰ mukaa kuin ruumiilliset vaivat h‰lveniv‰t, sit‰ mukaa rupesi h‰nen sielunsa sairastamaan, onneksi sit‰ tautia, joka k‰y perinpohjaisen parannuksen edell‰. Kaulion syd‰mmeen oli valons‰de s‰v‰ht‰nyt, ja nyt nousi syd‰mmess‰ kapina. Kaikki h‰ijyt olennot siin‰ liikahtivat, sill‰ ne eiv‰t valoa siet‰neet. Ne koettivat k‰tke‰ itse‰ns‰ jos johonkin salaiseen sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heid‰n t‰ytyi paeta yh‰ l‰hemm‰s ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon syd‰mmen taistelun aikana ei h‰n puhunut mit‰‰n. Vasta sittenkuin ylpeys, kaikkien muitten h‰ijyjen olentojen, johtaja ja p‰‰mies, oli valoa paeten viimeinkin l‰htenyt syd‰mmest‰, vasta silloin alkoivat sielunkin tuskat v‰het‰, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin. -- "Voi kuitenkin!" virkkoi h‰n er‰‰n‰ aamuna. "Minuako vainenkin te hoitelette t‰ll‰ tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa tehnyt?" -- "Ei nyt puhuta siit‰, is‰nt‰ hyv‰", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos, ett‰ voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyll‰ sitten paranette." -- "No t‰ytt‰k‰‰ sitten mittani kukkurap‰‰ksi ja antakaa minun juoda kalkkini pohjaan asti. Pit‰k‰‰ minua luonanne, kunnes Jumala, jonka tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee viel‰ armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yht‰‰n lempe‰t‰ k‰tt‰, joka hoitaisi minua, viheli‰ist‰ miest‰, niinkuin sin‰ Anni parka." P‰iv‰ kului p‰iv‰n per‰st‰, ja yh‰ nopeammin parani Kaulio. H‰nell‰ oli nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entist‰ el‰m‰t‰ns‰. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi menn‰ kalaan, ja sill‰ aikaa istui Kaulio mˆkin vanhan muorin vuoteen ‰‰ress‰ ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, h‰nkin el‰m‰ss‰‰n paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli syd‰mmen nˆyryydest‰ ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi h‰nen syd‰mmens‰ tuskaa. Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta t‰m‰, nyt tullut, is‰nt‰ oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa sitten oli l‰htenyt sielt‰ k‰r‰j‰herrain juominkeihin. Mˆkki kankaalla j‰i nyt tyhj‰ksi. Kaulio, muuttaessaan siit‰ pois, vei uhkeaan taloonsa mˆkin asujametkin, Laurin ja Annin ja heid‰n vanhan ‰itins‰. III. L‰hell‰ Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkel‰sti siin‰ em‰nt‰inen hyˆrii, taitava ja toimelias, hiljainen ja sive‰, -- entinen Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa. Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu p‰‰tilasta. Kaksi p‰iv‰‰ Annin ja Simon h‰itten j‰lkeen lahjoitti Herpertti Kaulio Savilammin Annille ja h‰nen miehelleen. Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion is‰nt‰ on vanha eik‰ en‰‰ paljoa jaksa puuhata. Tuntikausia h‰n istuu kartanonsa per‰kamarissa, vanhan, hyvin vanhan kivulloisen eukon vuoteen vieress‰, haastelee h‰nen kanssaan ja lukee h‰nelle Raamattua. Usein tulee pikkuinen, vilkassilm‰inen tytˆn tynk‰ h‰nen luokseen. Se on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttˆnen ensi kertaa osasi sanoa: "Vaaji, tylliin!" -- silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta, nauroi ja itki. LAULAJAISET. (Satu.) Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, miss‰ sit‰ ennen ei oltu kuultu. H‰n, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, n‰ki ja voitti", voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki h‰nt‰ kuuntelivat ja ihailivat. -- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki. Pappilan l‰heiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnep‰ nyt pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, kˆynnˆksill‰ sen koristivat ja turvepenkeill‰ varustivat. Sinne koko perhe illoin kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visert‰j‰‰. -- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti. H‰nell‰ oli n‰et tapana sanoa kanaljaksi niit‰, jotka h‰nt‰ enimmin miellyttiv‰t. -- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen n‰kˆinen. -- "Sin‰ et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni V‰inˆ vanhemmalle sisarelleen. Mutta nuori apulainen sanoi: -- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja h‰n olisi viel‰ sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan. Ja siin‰ he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan v‰ki oli ‰‰netˆnn‰. Mutta apulaisen nuori rouva, jonka syliss‰ lep‰si pienoinen lapsi, rupesi sit‰ uneen nukuttamaan ja hyr‰ili: Siell' on lapsen hyv‰ olla Tuonen Herran vainiolla Kaitsea Tuonelan karjaa. Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia s‰veleit‰ns‰. -- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti. -- "Suloista!" huokasi Helmi. Myˆh‰‰n yˆn suussa he vasta l‰htiv‰t kotia. Niin sitten ei sin‰ kes‰n‰ paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielest‰, eik‰ ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan el‰intenkin. Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi ‰‰nens‰ mit‰ttˆm‰ksi ja viserteli virsi‰ns‰ niin korkealla, aina siell‰ miss‰ valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut h‰nen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo h‰irit‰ muitten laulajain liverryksi‰; mutta on se kilttikin, sill‰ se ei kadehdi satakielt‰." Mutta kiuru nousi viel‰ korkeammalle yksin‰isyyteen ja lauloi laulamistaan. H‰nest‰ tuntui niin hyv‰lt‰. H‰n lensi sitten pes‰llens‰, ja nytp‰ h‰nen syd‰mmens‰ syk‰hti, sill‰ pes‰ss‰, jossa ennen oli ollut kolme munaa, n‰ki h‰n nyt kolme pikkuruista poikaa. Ja h‰nen oli niin iloista. Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyr‰ili vaan itsekseen; mutta ei h‰nk‰‰n kadehtinut satakielt‰. Rastas ei kadehtinut myˆsk‰‰n, p‰‰ttelih‰n vaan panna mieleens‰ satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eikˆh‰n h‰nkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada." Mutta olipa satakielell‰ kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellens‰: -- "Herra KorpÈn, rakas puolisoni, mit‰ tykk‰‰tte t‰mmˆisest‰ tapauksesta: vieraasta pit‰j‰st‰ tulee loilottaja t‰nne konstejansa n‰ytt‰m‰‰n ja tahtoo muka meit‰ opettaa, ik‰‰nkuin h‰nen opetuksensa olisi meille tarpeen!" -- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sill‰ h‰n aina myˆntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan h‰nen sanansa. -- "Koko maailma luulee nyt, ett‰ me itse emme osaakaan laulaa." -- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas. Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen, v‰st‰r‰kki, n‰rhi, tiainen, koskenkara ja naakka. He pitiv‰t neuvottelua kesken‰ns‰, miten olisi satakieli kostettava. Kolmannessa t‰ysi-istunnossa julisti varpunen: -- "Nyt tied‰n keinon! Kuulkaas hyv‰t yst‰v‰t! K‰vin kaupungissa eilen, ja siell‰ oli laulajaiset!" -- "Mit‰ oli? Mit‰ oli?" -- "Min‰ en ymm‰rr‰", sanoi n‰rhi. -- "Laulajaiset oli elikk‰ konserti". -- "Nyt min‰ ymm‰rr‰n", sanoi n‰rhi ja oli niin ymm‰rt‰v‰isen n‰kˆinen. "Selitt‰k‰‰ kumminkin n‰ille muille, mit‰ siell‰ tehtiin". -- "Siell‰ oli iso sali semmoinen, ja salin p‰‰ss‰ korkolattia ja siin‰ iso joukko naisia ja miehi‰..." -- "Mamseleita ja herroja, sit‰ kai tarkoitatte", sanoi v‰st‰r‰kki, ojentaen itse‰ns‰, ja heilutti h‰nt‰‰ns‰. -- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heid‰n keskess‰‰n oli muuan mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sill‰ viuhtoi ja vauhtoi, ja muut lauloivat, pit‰en k‰dess‰‰n paperiliuskoja." -- "Nnnuotteja, n‰hk‰‰, hyv‰t ihmiset", sanoi naakka. -- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin kaikki kuulijat, joita oli sali t‰ynn‰, huusivat heille: hyvin, hyvin!" -- "Ent‰ sitten?" -- "Ei mit‰‰n muuta." --- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teilt‰, hyv‰ herra", puhui koskenkara ja oli niin pistelev‰isen n‰kˆinen, "mit‰s koko t‰m‰ teid‰n kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Min‰ en ymm‰rr‰". -- "Vai ette ymm‰rr‰?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sit‰, ett‰ sopisi meid‰nkin pit‰‰ laulajaiset oikein miehiss‰, ja jos niin teemme, niin sep‰ kumma, ett'ei satakieli h‰pe‰ ja mene tipotiehens‰. Ymm‰rr‰ttekˆ, herra koskenkara, nyt?" -- "V‰hemm‰ll‰kin", sanoi j‰lkimm‰inen ja arveli, ett‰ varpunen on kovin olevinaan. -- "Min‰ heti arvaan teid‰n meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_". Naakka osasi franskaa, n‰ette. -- "Min‰ ymm‰rsin myˆs", sanoi n‰rhi, "ja olen valmis edist‰m‰‰n hyv‰‰ asiata. M‰‰r‰tt‰kˆˆn vaan paikka ja aika." -- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki k‰ykˆˆn j‰rjestyksess‰." Ja nyt tehtiin p‰‰tˆs t‰mmˆinen: kolmen p‰iv‰n per‰st‰ kokoontuu koko joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan ja n‰rhen pojat saavat airueina kulkea ymp‰ri ja kutsua sinne kaikki linnut ja muut el‰imet, jopa satakielenkin. Heti senj‰lkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta mik‰ oli seuraus: kukin sai yhden ‰‰nen. Selv‰‰ oli, ett‰ jokainen oli ‰‰nest‰nyt itse‰ns‰. Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi. H‰n ryhtyi heti virkaansa ja m‰‰r‰si mit‰ ‰‰nt‰ kunkin tuli laulaa. -- "Varpunen ja koskenkara!" lausui h‰n juhlallisesti, "te laulatte diskanttia." -- "Se on tietty", vastasivat n‰m‰. -- "N‰rhi! te laulatte alttia ja kauniisti". -- "Kauniisti!" vastasi n‰rhi. -- "Naakka muori! Tenori!" -- "Niin juuri, herra tirehtˆri." -- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ‰‰nt‰ laulaa." -- "Laulaa!" toisti korppi. -- "Pienet pojat ja tytˆt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. T‰st‰ tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?" -- "Komedia!" pisti varpunen. -- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..." -- "Kommervenkki sitten." -- "Oletteko te mieletˆn vai pilkkaako teette? Mit‰ laulajaiset muukalaisella nimityksell‰ ovat? Sanokaa pian!" -- "Konserti." -- "Niin, t‰st‰ tulee juhlallinen konserti." -- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki. Kolmen p‰iv‰n per‰st‰ oli heid‰n m‰‰r‰ kokoontua, ja pian kului kolme p‰iv‰‰. He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan. -- "Muistatteko nyt, mit‰ kunkin teist‰ tulee laulaa?" kysyi varis. "Koskenkara ja varpunen! Mit‰ laulatte?" -- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara. -- "Diskanttia!" korjasi varpunen. -- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on." -- "Ent‰s te, n‰rhi?" kysyi varis. -- "Min‰ laulan valttia." -- "Alttiahan se on, alttia, hyv‰ ihminen. -- Naakka, ent‰s te?" -- "Me laulamme hunyˆri‰." -- "Johan te olette p‰‰st‰nne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se. Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mit‰ laulatte?" -- "Min‰ laulan aasin ‰‰nt‰." -- "Mitenk‰?" huudahti varis. -- "Aasin ‰‰nt‰", vastasi korppi rauhallisesti, "niinh‰n m‰‰r‰sitte." -- "Sin‰ olet v‰h‰n tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ‰‰nt‰, vaan baasi-‰‰nt‰. Sano baasi, pˆllˆ!" -- "Paasi pˆllˆ", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?" -- "Sin‰ olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa kauniisti ja pian piiriin!" -- "Mill‰ alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielest‰ni sopisi: 'Pois l‰hde kanssain!'" -- "Eikˆh‰n ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli koskenkara. -- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi, ... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis laulu." -- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli n‰rhi. -- "Lauletaan sit‰ ja t‰t‰ ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo v‰h‰n suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_." -- "Mit‰? unissanne? Niinkˆ te sanoitte?" tiuskasi koskenkara. "Luulisinpa..." -- "ƒlk‰‰ pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymm‰rr‰ italiankielt‰. Minun mielest‰ni olisi laulettava eri ‰‰niss‰." -- "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa." -- "Ei suinkaan." -- "Mutta niin vaan lauletaan. Ymm‰rr‰n min‰kin. Kukin omaansa, se on sanottu." -- "Mutta min‰ olen johtaja ja sanon: ei!" -- "Mutta min‰ en huoli teid‰n kielt‰misist‰nne". -- "Te olette..." -- "Te olette..." Ja ilmoittaakseen toisillensa, mit‰ he kumpikin olivat, k‰viv‰t varis ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja yleinen tappelu oli jo alkaa. Mutta samassa kuului l‰heisest‰ lehdosta s‰vel, kirkas ja raitis kuin kev‰inen aamu, hele‰ ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi syd‰mmeen se ‰‰ni ja tyynnytti siin‰ levottomuuden, ja kauas taasen lensi se poikki j‰rven ja maan, ... kajahtaen j‰lleen sinisen mets‰n rinteelt‰. Ja sit‰ seurasi toinen ja kolmas, yht‰ kirkkaita ja sointuvia nekin. T‰m‰ oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhityst‰ kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa, yksityisin ‰‰nn‰hdyksin. Se kertoi toimista t‰m‰n multaisen maan, kuinka v‰h‰p‰tˆisi‰ ne ovat, kuinka ahdasmielisi‰. Mutta pian tulee taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle pyrkii. Yh‰ raikkaammin soi satakielen laulu ja yh‰ avarammaksi aukeni n‰kˆala. Kaukana viel‰ siinsi jotain, joka sanoi: t‰ss‰ on loppu, mutta pian sekin oli h‰lvennyt; avarata, ‰‰retˆnt‰ oli ymp‰rill‰ kaikki... Syd‰n se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siin‰. Mutta yh‰ raikkaammaksi k‰vi s‰velet. Yh‰ korkeammalle ne mielen veiv‰t. Kaukaisista maista ne t‰nne kertoivat, maista, joissa ei p‰iv‰ laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky milloinkaan k‰y, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki -- se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat s‰velet hiljaisiksi, vienon vienoiksi ... kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne viel‰ syd‰mmess‰, ja siell‰ ne viel‰ aina kuuluvat. Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysiv‰t piiloon. Heid‰n oli h‰pe‰. He huomasivat nyt mit‰ satakieli oikeastaan on ja ett'eiv‰t he milloinkaan voi niin korkealle p‰‰st‰. Heid‰n oli niin tuskallista, ett‰ he meniv‰t jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat aikeensa ja anteeksi pyysiv‰t. Satakieli syleili heit‰ ja rupesi nyt laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, ett‰ oikein tuntui hyv‰lt‰ syd‰mmess‰. Lehtimajaan oli sill‰ v‰lin tullut pappilan v‰ki. -- "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen. -- "Suloista!" huokasi Helmi. -- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa". Mutta apulaisen rouvan syliss‰ lep‰si pienokainen, avasi silm‰ns‰ ja hymyili ‰idilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sin‰ iltana niin onnellisia. PIISPAN ELLU. Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyrytt‰en lunta joka haaralle, vinkuen ja vonkuen, ik‰‰nkuin valittelisi, ett'ei sill‰ ole muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyˆkk‰eli vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivim‰en talon etel‰isell‰ nurkalla, huimasti se niihin hyˆkk‰si, mutta n‰rk‰styneen‰ vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee k‰tt‰‰n v‰synyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa ‰k‰isen‰kin, talon portailta h‰nelle hampaitaan n‰yttelee. Koivuilta lenn‰hti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko hartiansa v‰ell‰ r‰yst‰‰sen, ja jospa narahtikin saumanen siell‰ ja t‰‰ll‰, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syˆksi tuima tuuli sielt‰ ja koetti ryskytt‰m‰ll‰ saada ovea auki, mutta yht‰ turhaan. Ja nytp‰ se, vimmoissansa ja h‰peiss‰ns‰ turhista yrityksist‰‰n, kaksinkertaisella raivolla rynt‰si j‰lleen lumeen ja pieksi ja ryˆpytti sit‰ niin ankarasti, ett‰ se sakeana savuna vaan kohosi ylˆs t‰hdettˆm‰lle taivaalle. N‰ytti silt‰ kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa t‰t‰ voimatonta olentoa kohti. Niinh‰n tekee usein ihminenkin. Suuttumuksensa ja vihansa h‰n usein nostaa heikolle ja v‰h‰v‰kiselle, ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyˆnnit ja salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa tiloissa saaneet k‰rsi‰! Kova oli ulkona pyry. Suloiselta tuntuu matkamiehest‰ p‰‰st‰ tuommoisesta Herran ilmasta l‰mpˆiseen tupaan. L‰hde, yst‰v‰ni tuiskusta ja myrskyst‰ Kivim‰en suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siell‰ on! Iso pystyvalkea palaa takassa, ja iloisesti r‰iskiv‰t ja paukkuvat kuusipuut, kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edess‰ istuvat pirtin asujamet. Ken siin‰ reen kaulaita veistelee, ken kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. M‰‰r‰n per‰isesti k‰yd‰ raksahtelee vanha sein‰kello, vingahtaen voiteen puutteessa joka toisella lerkkauksella. L‰hinn‰ valkeata lattialla viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja K‰py, tuon tuostakin raottaen silmi‰‰n, ik‰‰nkuin vakuuttaakseen talonv‰elle, ett‰ heid‰nkin on varsin hyv‰ olla l‰mpˆisess‰ pirtiss‰. Mutta uunille on kiivennyt kiilusilm‰inen vanha kissa, jolle ties mist‰ syyst‰ on annettu pulska Pekon nimi. Hiljaista on kaikki, tyynt‰ ja rauhaa. Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa t‰m‰n rauhan ja tyyneyden? Kuinka uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa t‰ss‰? Voi, hyv‰ yst‰v‰ni! Mik‰s olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, t‰ss‰ ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena virtana valuisi l‰mmint‰ takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen laulu! Mutta kertojan on t‰ytt‰minen velvollisuutensa. H‰nen on kertominen sinulle totuus, joka kenties h‰iritsee leposi. Jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yˆvy t‰h‰n taloon; ellet, niin l‰hde yˆn selk‰‰n ja jatka matkaasi. Perimm‰isen‰, uunin ja sivusein‰n v‰lisess‰ nurkassa istuu muuan vanha, kˆykkyselk‰inen ukko, virsua kutoen. Kuka h‰n on? Mik‰ h‰n on? Mist‰ h‰n on? -- Turhia kysymyksi‰. Sit‰ ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit tiesiv‰t kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta kaikenlaisia h‰m‰ri‰ tarinoita. Kuka tiesi h‰nen ennen muinoin olleen varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa h‰nen muinoisina aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehen‰. Muutamat harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitk‰lle; kertoivat n‰et ukon ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli h‰n muka jo puus‰kiss‰kin paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisiss‰ asioissa itse korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siit‰ syyst‰ kiellettiin h‰nelt‰ papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin pelkki‰ juttuja, mutta v‰h‰n sinnep‰in ja paremmalla todenn‰kˆisyydell‰ oli kertonut Kivim‰enkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva ukko, joka ei milloinkaan per‰ttˆmi‰ haastellut. N‰in h‰n oli jutellut: Oli kerran l‰heiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei osannut maan kielt‰ ensink‰‰n, ja jonka puheesta ei kukaan saanut selkoa. Mutta olipa t‰m‰ ruotu-ukko kumminkin v‰h‰n p‰‰ssyt h‰nen asiansa perille. Mit‰ kielt‰ he olivat kesken‰ns‰ haastelleet, siit‰ k‰vi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se ruotsia ollut; h‰n muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi pipliansa. K‰r‰j‰kirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat, ett'ei se ollut ryss‰‰ eik‰ ranskaakaan, sill‰ niit‰ kehui h‰n pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian ja juhlallisesti selitt‰nyt, ett‰ se oli ollut Paapelin ja Papylonian v‰list‰ murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla. Mik‰ t‰m‰n ruotulaisen oikea nimi oli, -- ei siit‰k‰‰n oltu selvill‰. Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas kuulleet sen olevan Rˆmper. Pit‰j‰ll‰ oli h‰n tunnettu vaan nimell‰ Piispan Ellu. Semmoinen oli t‰m‰ vanhus. Kenties ja varmaankin oli h‰nenkin el‰m‰ss‰‰n ollut iloisempia hetki‰. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi h‰n nyt talosta toiseen, kutoen verkkoja ja virsuja. Hiljainen h‰n oli; usein ei p‰iv‰kausiin kuulunut h‰nelt‰ sanaakaan. V‰list‰ vaan kuului h‰n hyr‰ilev‰n virren v‰rssy‰, aina yht‰ ja samaa. Siihenkˆ sitten lienev‰t kaikki ukon muistot ja rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. T‰t‰ h‰n hyr‰ili: Min‰ vaivainen mato ja matkamies Mont' vaarallist' vaellan retkee, Is‰nmaat' etseiss‰n' t‰ss‰ tiess' Enk' lˆyd‰ levon hetkee. Nurkumatta teki h‰n mit‰ k‰skettiin, nurkumatta kuuli h‰n monet kovat sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja t‰m‰ ihmetelt‰v‰ k‰rsimys ja nˆyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta h‰nt‰ kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli tehd‰ h‰nelle kiusaa ja ivata h‰nt‰, mies se, joka parhaiten osasi. Siin‰ se maailman kataluus ilmaantuu, ett‰ kukin, kehnoin kehnoistakin, luulee olevansa oikeutettu tekem‰‰n pahaa semmoiselle, jolta h‰n ei pelk‰‰ vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy voimallisempansa edess‰, mutta puoltaan pitemm‰ksi h‰n ojennakse, kun vastassa on v‰etˆn olento. Ei t‰m‰k‰‰n ilta mennyt ilman ilkeytt‰. Talon rengit ja piiat, jopa is‰nt‰kin, k‰viv‰t hampaitansa hiomaan ukolle. -- "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko. -- "Eikˆs mestari tykk‰‰, ett‰ ilma nyt on oikein helsingin kaunis?" jatkoi Eeva piika. -- "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehm‰n selj‰ss‰ ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo is‰nt‰. Vastoin tavallisuuttansa k‰‰nsi ukko p‰‰t‰ns‰ v‰h‰n kallelleen, ik‰‰nkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin itsekseen: -- "Sudet ulvoo." T‰m‰ odottamaton vastaus sai pilkkaajat v‰h‰ksi aikaa vaikenemaan. Mutta pian rohkasivat he itsens‰ j‰lleen. -- "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi. -- "Etkˆs s‰ kuullut?" selitti Paavo. "Niinh‰n mestari sanoi, ett‰ siat ulvoo." -- "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun akatemiassa sian villoista silkki‰ kehr‰‰m‰‰n?" Yleinen nauru palkitsi t‰m‰n verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi h‰nt‰ t‰ht‰illeetk‰‰n. T‰m‰ k‰vi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksip‰ alkoi uusi herjausten ja typer‰in komppain tulva tulla poloisen p‰‰lle. -- "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selk‰‰ns‰ s‰lytti kun saarnaamaan meni..." -- "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista." -- "Niin, ja siit‰ kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa h‰nt‰ vedettiin pitkin torii". N‰in virkkoi Eeva piika, menness‰‰n p‰revalkealla l‰‰v‰‰n lehmi‰ lyps‰m‰‰n. -- "Onkos mestari aivan umpikuuroksi k‰ynyt?" tiuskasi viimein Paavo, lyˆd‰ l‰p‰ytt‰en Ellua olalle. Lyˆnti oli tavallista kovempi. Ukko v‰r‰hti, vaan ei viel‰k‰‰n virkkanut mit‰‰n. Hiljalleen vaan rupesi kaivamaan taskustansa ainoata yst‰v‰‰ns‰ ja lohdutustansa -- tupakkikukkaroa. T‰m‰n huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti poikansa korvaan. Antti poika n‰kyi ymm‰rt‰neen is‰ns‰ kuiskauksen. H‰n hiipi salaa Ellun taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja oli juuri pist‰m‰isill‰‰n piippuun, syˆksi Antti h‰nen luokseen, sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen. Tuo nyt oli jo muittenkin mielest‰ sent‰‰n liikaa. Ei se ket‰‰n naurattanut. Paavo is‰nt‰ se yksin vaan koetti nauraa, mutta h‰nenkin naurunsa oli v‰kin‰ist‰. Ellu istui h‰mm‰styneen‰, v‰liin katsellen tyhj‰‰ piippunys‰‰ns‰, v‰liin palavata villaista kukkaroansa. V‰hitellen alkoivat kumminkin ukon kasvot tulistua, silmiss‰ v‰lk‰hti yksi ja toinen tuima leimaus. H‰n nousi seisoalleen, oikaisi pitk‰n vartalonsa ja lˆi Paavoon tyynen, mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita harmaat hapset reunailivat. H‰n oli peloittava ja samalla kaunis t‰ll‰ hetkell‰, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista ahdistusta. Ei ollut kenenk‰‰n oikein hyv‰ olla. Antti poika s‰ik‰hti tekoansa ja syˆksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. H‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo per‰ytyi pari askelta. -- "Miksis minulle t‰m‰n teit?" kysyi Ellu. Paavo ei osannut vastata, vaan per‰ytyi yh‰ kauemmas. Mutta vakaasti l‰heni h‰nt‰ Ellu. Suuttumus asui nyt h‰nen jok'ainoassa j‰ntereess‰‰n, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpieliss‰. -- "Miksis minulle t‰m‰n teit?" kysyi h‰n uudelleen, hammastaan purren ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi. Tuommoisena ei ollut Ellua viel‰ kukaan n‰hnyt. ƒ‰nettˆm‰ss‰ kauhussa pakeni naisv‰ki nurkkiin. Jo nosti Ellu k‰tens‰. Tuossa k‰dess‰ oli ennen ollut tavaton voima, sen n‰ki viel‰kin, ja vavahtelematta se nytkin uhkasi, -- yksi ainoa silm‰nr‰p‰ys viel‰, niin Paavo on veriss‰‰n maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava k‰si enn‰tti pudota pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryˆps‰htiv‰t tilaltaan ja hyˆkk‰siv‰t ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni, ja Eeva piika syˆksi sis‰‰n, vaaleana kuin kuolema. -- "Herra Jumala!" kiljasi h‰n tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle, voimatta sanaakan sanoa enemp‰‰. Ellun k‰si hervahti alas. Kaikki riensiv‰t Eevan luo. -- "Mit‰ nyt? Mit‰ nyt? Puhu, Eeva!" -- "Voi hyv‰ Jumala! Antti..." Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heitt‰nyt Ellun tupakkikukkaron uuniin. -- "Mik‰ on Antin?" kiljasi pojan ‰iti ja tarttui kiivaasti Eevan k‰teen. "Sano miss‰ on Antti?" -- "Susi ... susi ... susi vei Antin," sai piika parka viimein sanotuksi. Kovin kiljasi silloin naisv‰ki Kivim‰en pirtiss‰, mutta kamalin kaikista oli ‰iti paran parkahdus. Paavo vaaleni eik‰ osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon". Eeva jatkoi: -- "Min‰ n‰eth‰n tulin l‰‰v‰st‰ ja olin juuri pˆnkitt‰m‰ss‰ ovea kiini ulkoa p‰in, kun n‰in Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskell‰ pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hypp‰si l‰‰v‰n nurkan takaa susi h‰nen kimppuunsa. Min‰ luulin ensin sit‰ Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan lasta pois. Silloin min‰..." Eevan kertomuksen loppua ei en‰‰ kukaan kuullut. Susi oli vienyt lapsen: siin‰ oli syyt‰ kyll‰ yleiseen h‰mm‰stykseen. -- "Per‰‰n joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teit‰ on!" Nousi suuri h‰ly ja kiire. Siin‰ otettiin alas sein‰lt‰ vanha kiv‰ri ja luodikko, ja ne olivat tietysti ladattavat; turkit oli saatavat p‰‰lle ja rukkaset k‰teen. Kas niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava s‰ngyn alta, j.n.e. Kallis aika kului sill‰ v‰lin kulumistaan. -- "Annas kun min‰ otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen sit‰ sein‰lt‰, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveens‰. Mutta sit‰k‰‰n ei ollut paikoillaan. Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskell‰ pihaa oli lumi pahoin ryˆpytetty; siin‰h‰n susi ensinn‰ oli Antin kimppuun k‰ynyt; siit‰ l‰ksiv‰t j‰ljet suoraa p‰‰t‰ Alhokaisen niitty‰ kohti. -- "Suksille joka mies!" komensi Paavo. Uusi h‰lin‰. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki ryyk‰siv‰t ottamaan niit‰, niin ne sekaantuivat. Kuka siin‰ kaipasi sivakkaansa, kuka lyly‰ns‰; kelt‰ oli sompa sauvasta irti ja siit‰ piti p‰ivitell‰. Mutta kallis aika se sill‰ v‰lin kului kulumistaan. Antti parka! Kauaksi on peto enn‰tt‰nyt sinut vied‰. Tuonne poikki Alhokaisen niityn se on rient‰nyt kohti Savijokea; yli joen se on juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan korpeen. Poloinen Antti! Viimeinkin l‰ksiv‰t miehet liikkeelle tuoreita suden j‰lki‰ myˆten. Molemmin puolin niit‰ n‰kyiv‰t selv‰sti kahdet koiran j‰ljet. Kiiski ja K‰py olivat niinmuodoin apuna, ja t‰m‰ rohkaisi miestenkin mieli‰. Omituinen, kamala kuva: talviyˆn‰ joukko miehi‰ ulkona lakealla lumikedolla. ƒ‰neti he siin‰ hiiht‰v‰t, syd‰mmess‰ kouristava tuska: susi on vienyt lapsen. Ei rohkene is‰ poloinen pyyt‰‰ kelt‰‰n lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua h‰nelle lohdutusta, sill‰ tiet‰m‰ttˆmiss‰ oli lohdutus per‰ti. Hiiht‰k‰‰, hiiht‰k‰‰, te ˆiset kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sill‰ j‰ljet k‰yv‰t yh‰ ep‰selvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? V‰h‰inen toivo alkaa sent‰‰n koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties eiv‰t menek‰‰n j‰ljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa v‰h‰n jo kuunkin sakarat. Hiiht‰k‰‰, ˆiset kulkijat, hiiht‰k‰‰, pankaa kaikki voimanne liikkeelle! -- "Eikˆs tuolla n‰y jotakin mustaa?" kysyi ‰kki‰ Mikko renki, viitaten pient‰ Rantam‰ki nimist‰ tˆrm‰‰ kohti, joka on Alhokaisen niityn p‰‰ss‰, ja jonka toinen rinne laskee jyrkk‰n‰ ‰yr‰‰n‰ Savijokeen. H‰nen sanansa sattuivat kuin s‰hkˆkipin‰ jokaiseen. Kaikki t‰hyst‰m‰‰n. Ja aivan oikein. V‰h‰isell‰ aholla Rantam‰en t‰npuoleisella rinteell‰ n‰kyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mit‰ l‰hemm‰s tultiin, sit‰ useammaksi esineeksi selkeni himme‰ haamu. Mit‰ ne ovat? Onko lapsikin siin‰? Hengiss‰kˆ viel‰ vai kuolleena? N‰m‰ kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja notkeammasti taas polki jalka susta, ja yh‰ pitemm‰n matkan p‰‰h‰n teki sompa j‰lki‰ lumeen. Suoraan kohti ahoa he t‰yttiv‰t; pedon j‰lki‰ ei en‰‰ olisikaan voinut seurata, sill‰ yh‰ himme‰mmiksi ne olivat k‰yneet ja viimein melkein kokonaan h‰lvenneet. Verisen‰ oli Rantam‰en v‰h‰inen aho, ja nelj‰ esinett‰ virui siin‰. Kaksi isoa sutta potkeili siin‰ viimeisiss‰ henkitoreissaan, mutta l‰hell‰ heit‰ loikoivat Kiiski ja K‰pykin hengetˆnn‰. Taistelu oli n‰ht‰v‰sti ollut tuima, sill‰ pahoin revittyin‰ olivat niin koirat kuin pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin. Armoton oli taistelu ollut, sill‰ Kiiski oli viel‰ kuollessaankin tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yh‰ viel‰kin piti sit‰ suussaan. Mutta miss‰ lapsi, miss‰ lapsi? Neuvottomina, s‰ik‰hdyksiss‰‰n seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut raastaneet lapsen edemm‰ksi? J‰lkimm‰inen seikka oli luultavampi. Mutta minnep‰in oli nyt l‰hteminen? J‰ljet olivat kadonneet; koirat kuolleet: kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli t‰ll‰ v‰lin kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen yˆhˆn. Te kaukaiset t‰hdet ja sin‰kin, kuu, -- voi kuinka te olette tunnottomia, kuinka kylmi‰ te olette! Tyynesti katselette te vain t‰h‰n parveen, joka on l‰htenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla kylm‰ll‰ katseella onnellisia sek‰ onnettomia, iloa sek‰ surua? Samoinko katselette ‰iti‰, joka tuudittaa lastaan syliss‰‰n, ja is‰‰, joka talvisena yˆn‰ hakee lastansa suden kynsist‰? Voi teit‰, te yˆn kylm‰t t‰hdet! Vaaleana seisoi Paavo verisell‰ aholla, sanomaton h‰t‰ ja omantunnon vaiva rinnassaan. H‰nh‰n se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt h‰nen lapsensa, jota h‰n juuri oli v‰likappaleena k‰ytt‰nyt pahaan aikomukseensa. Mutta olihan h‰nen pilkkansa sent‰‰n -- niin arveli Paavo v‰liin -- sent‰‰n jotenkin viatonta; pitikˆ h‰nen nyt saada niin hirmuinen rangaistus siit‰? Taivaan Jumala, kuinka kovin sin‰ sent‰‰n rankaiset minua, heikkoa ihmist‰! N‰m‰ ajatukset lenteliv‰t Paavon p‰‰ss‰ monta kertaa nopeammin kuin mit‰ me olemme enn‰tt‰neet kertoa. Ja h‰mm‰stynein‰ tuossa nyt seistiin. Miehet nousivat v‰hitellen Rantam‰en huipulle ja rupesivat neuvottelemaan kesken‰ns‰ mit‰ nyt tehd‰. Suoraan pohjoista kohti aleni, niinkuin sanoimme, m‰en rinne alas Savijokeen, jonka toisella puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija. Vasemmalla taas kulki mets‰tie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenr‰meeksi, autio ja kamala tienoo sekin, jommoista myˆskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi tiens‰ ottanut; korpeen vai suolleko? Muutamat ehdottivat, ett‰ l‰hdett‰isiin Keritynvaaran korpeen, toiset taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen r‰meelle. Useimmat kumminkin kannattivat sit‰ mielt‰, ett‰ susi oli rient‰nyt joen yli korpeen. Niinp‰ viimein p‰‰tettiinkin kiiruhtaa sinne, siin‰kin toivossa, ett‰ susi viimeinkin v‰syy raskasta taakkaa kantaessaan ja hiljent‰‰ juoksunsa, jolloin suksimies sen kyll‰ saavuttaa. Oltiin juuri ruveta laskemaan alas Rantam‰en jyrkk‰‰ rinnett‰, kun ‰kki‰ Hirvenr‰meelt‰ kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko pohjoinen korpi. Seh‰n oli ilmeisesti suden ulvonta. T‰m‰ muutti miesten suunnan, ja niinp‰ l‰hdettiin vasemmalle ja riennettiin, mik‰ jaksettiin, joen ja suon v‰list‰ tiet‰ eteenp‰in. Kauan hiihtiv‰t miehet mets‰tiet‰, siin‰ toivossa, ett‰ susi, kerran tielle p‰‰sty‰ns‰, mieluummin pysyttelekse siin‰, varsinkin kun lunta on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana. Oli jo monta tuntia hiihdetty yht‰mittaa ilman v‰hint‰k‰‰n lepoa, paitsi mit‰ Rantam‰ell‰ oli hetkeksi pys‰hdetty. Vihdoin rupesi jo toivottomuus saamaan valtaa: mit‰p‰s jos susi sittenkin oli l‰htenyt pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? T‰m‰n toivottomuuden toveriksi liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimitt‰in uupumus, ja n‰m‰ toverukset ne yllyttiv‰t toisiaan. Mikko rupesi j‰‰m‰‰n muista. -- "Kas Mikkoa, huonoa miest‰!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko v‰syy mies n‰in pian?" T‰m‰ oli kipe‰ loukkaus ylpe‰lle Mikolle. -- "Mokomiakin miehi‰!" tiuskasi h‰n. "Hiihdettiin sit‰ ennen Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin olevanne". -- "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sit‰ oli n‰kem‰ss‰? Mutta t‰‰ll‰ vaan eiv‰t sivakat suju miehen alla. Hyv‰ on puhua Aunuksesta." Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellist‰ lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyet‰‰n tunnustamaan oma vika. "Min‰ olen v‰‰r‰ss‰," -- kas siin‰ lause, joka ei tahdo hevill‰ hellit‰ ihmisen huulilta. Min‰ tunnen olevani v‰‰r‰ss‰, omatuntoni sen minulle sanoo, enk‰ min‰ voi sen ‰‰nt‰ vastustaa. Min‰ olen v‰‰r‰ss‰, mutta minusta puuttuu siveellist‰ rohkeutta tunnustamaan sit‰. Mit‰p‰ sanoisikaan maailma, jos min‰ tunnustaisin noin suoraa p‰‰t‰? He sanoisivat minua heikoksi olennoksi; sanoisivat, ett‰ minulta puuttuu luonteen lujuutta. Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pit‰‰ ‰‰nt‰ ja puoliaan pidell‰, -- ainoastaan se on maailman silmiss‰ luja mies. Eik‰ maailma kumminkaan tied‰, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edess‰, ja viimein saanut sen ‰‰nen vaikenemaan. H‰n on luja mies ja miesten mies. Katala maailma... Niinp‰ nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta v‰symyst‰, mutta ei kehdannut kukaan sit‰ ensimm‰isen‰ tunnustaa, sill‰: mit‰s olisivat muut siit‰ sanoneet? Mikko oli ensimm‰isen‰ j‰‰nyt v‰h‰n j‰ljelle, -- ja voi kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella h‰nt‰ sormellaan! H‰nh‰n se oli heikko mies; me muut sit‰ vastoin kest‰mme, niin, kest‰mmeh‰n me, vaikk'ei Mikko kest‰. -- "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa Pekka. "Kyll‰ maar meid‰n Mikko siell‰ noidankin luudilla ratsasteli vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta t‰‰ll‰ Suomen puolella, koskapa miehen s‰‰ret hetkuu jo lyhyell‰kin taipaleella." -- "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman suoveroa." -- "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo. -- "Pitk‰ lienee, veikkonen, matka sinulla t‰nne, kun olet virstan p‰‰ss‰ aika miehist‰", liitti Pekka. Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytˆs valheesta ja heikkoudesta saivat h‰ness‰ veren liikkeelle. H‰nen suonensa paisuivat, k‰si tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies: -- "Pois alta, pelkurit!" N‰in sanottuaan ponnisti h‰n voimansa. Narahdellen vonkui luminen tanner, kun huimap‰isen‰ sustansa polki suuttunut mies. -- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi h‰n, niin ett‰ kumahtelivat Hirvenr‰meen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiit‰‰ jalo juoksija ohitse kuormaa vet‰v‰n juhdan; kiiti kuin kiit‰‰ immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen. -- "Pois alta!" kiljasi h‰n viel‰, vaikka jo oli j‰tt‰nyt kauaksi j‰lkeens‰ h‰mm‰styneet kumppalinsa. Tuolla h‰n nousee jo toista vastam‰ke‰, ja huuhkajana vaan huhuilee r‰me h‰nen huudoistansa: -- "Pois alta, pelkurit!" Eik‰ jaksa en‰‰ laskeutuva kuu valaista huimasti kiit‰v‰n miehen yh‰ pienenev‰‰ kuvaa. -- "Hiiht‰‰ kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen. -- "Hiiht‰‰ peijakas", liitti Pekka h‰peiss‰‰n. Yh‰ hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiest‰. Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sek‰ voimaa ett‰ rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat v‰syneet jalat suksia per‰ss‰‰n ja -- miss‰ oli lapsi, miss‰ rauha v‰syneelle sielulle ja mielelle? Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo t‰hdet himmenem‰‰n. Kylm‰ oli yltynyt korkeimmilleen. T‰m‰ tiesi aamun l‰henemist‰. Vaan ... mik‰ n‰kyy tuolla m‰en alla j‰lleen mustaa. Susiko se on vai muu olento? Viel‰ kerran j‰nteytyv‰t miesten hermot. Viel‰ kerran ponnistetaan... Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengitt‰en en‰‰. H‰nen viereens‰ laskeutuvat muutkin miehet, v‰synein‰, n‰‰ntynein‰, l‰‰h‰tt‰en kuin hirvet, jotka ankaran mets‰st‰j‰n ajamina vihdoin ovat p‰‰sseet salaiseen saloon, jossa n‰‰ntynein‰ pys‰htyv‰t henke‰ns‰ vet‰m‰‰n. Vaan kas, jopa avaa Mikko silm‰ns‰. H‰n huomaa joukon ymp‰rill‰‰n. Suuttumuksen tuli leimahtaa viel‰ kerran h‰nen silmiss‰‰n, h‰n kohotakse kyyn‰sp‰‰ns‰ nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella virkkaa: -- "Pelkureita te olette!" Sen sanottuaan vaipui h‰n tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu lumihangen pehmoisella vuoteella hiiht‰j‰in parvi. Kaakon taivas rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ik‰inen talven aurinko noussut taivaalle. Virstan p‰‰ss‰ tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kyl‰, josta en‰‰ on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki tyyni. Susi niinmuodoin ei ole l‰htenyt n‰ille tienoin. Poloiset hiiht‰j‰t! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yˆn ponnistukset ja puuhat olleet aivan turhia! Mutta mik‰ joukko se on, joka l‰henee tuolta id‰n puolelta hiiht‰j‰in ‰skˆist‰ tiet‰? T‰nne t‰ytt‰‰ tuo parvi. Keit‰ he ovat? Niin, siin‰ on Kivim‰en naisv‰ki... Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta v‰syneille miehille. Onko lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sit‰kˆ tietoa he nyt tuovat?... Vaan ei! Heid‰n tulonsa on tuskan tulemista lis‰‰n uupuneisin mieliin. -- "Miss‰ Antti?" Niin kysyy tulijain ep‰toivoinen parvi. Eiv‰tk‰ voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja etup‰‰ss‰ Antin ‰iti, olivat niin paljon luottaneet. Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneli‰ Kivim‰en talon v‰ess‰, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenr‰meen rinteell‰. ƒiti yksin se ei voi tuskaansa hillit‰. H‰n valittaa ja vaikeroi; syytt‰‰ itse‰‰n ja syytt‰‰ muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen lohdutus, ett'ei h‰n yksin‰‰n ole pahaa tehnyt, vaan ett‰ muitakin lˆytyy samaan syntiin vikap‰it‰. Ja silloin salainen ‰‰ni kuiskaa ihmisen korvaan: kyll‰ tuo toinen on enemm‰nkin rikkonut kuin sin‰; ei sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin ‰itikin t‰ss‰. -- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin h‰n vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en min‰ onneton pit‰nyt parempaa vaaria omasta kohtuni hedelm‰st‰, omasta silm‰ter‰st‰ni? Mit‰ sanon min‰, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun h‰n viimeisen‰ p‰iv‰n‰ vaatii minulta tili‰ ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!" Ja ep‰toivoisena ‰iti parka oikein tukkaansa repi. -- "Ja miksik‰s sinunkin", jatkoi h‰n, k‰‰ntyen miehens‰ puoleen, "miksik‰s piti sinunkin yllytt‰‰ poikaa pahantekoon? Eikˆs ollut kyll‰ksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti n‰et viel‰ viatonta lasta k‰ytt‰‰ v‰likappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkˆs voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties s‰ik‰ht‰nyt ja j‰tt‰nyt lapsen? Siin‰ vaan mieletˆnn‰ katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa p‰‰t‰ surman suuhun. Ja kyll‰p‰ tekin vaan olette miehi‰", valitti h‰n, hiiht‰jiin katsoen, "peninkulmia hiihd‰tte ihan v‰‰r‰lle tolalle! Olisihan teid‰n pit‰nyt ymm‰rt‰‰, ett‰ susi oli suoraa p‰‰t‰ t‰ytt‰nyt korpeen, jossa se nyt par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan t‰ss‰ ihan tulee vaivainen vaimo! -- Ja pitip‰s vaan n‰et sudenkin sattua pahimpaan aikaan pihalle. Voi hyv‰ Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla sinne? Olisithan Sin‰, kaikkivaltias kun olet, voinut est‰‰ petoa; olisi tullut se pikkuista myˆhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa. Siksikˆs Sin‰ minulle lapsen annoit, ett‰ sallisit sen joutua noin hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sin‰ annoit lapsen ja nyt niin armottomasti sen j‰lleen ryˆstit!"... -- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syyt‰ itse‰si, syyt‰ meit‰ kaikkia, mutta ‰l‰ synti‰ tee, ‰l‰ laita Herran Jumalan tˆit‰ ja teit‰! Ja mit‰s me nyt t‰ss‰ istumme kuin nuolen lyˆm‰t? Kotia miehet nyt ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi paraasta, ja niin l‰hdet‰‰n ajamaan petoa per‰st‰ ja ajetaan vaikka Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meid‰n pit‰‰ se saada. Ja jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio v‰h‰ll‰ hellitt‰‰ min‰. Ellen min‰ palaja t‰lt‰ matkalta tapetun suden kanssa, niin en en‰‰ milloinkaan tahdo n‰hd‰ H‰meen kaunista maata, vaan l‰hden takaisin Karjalaan. Siell‰ Aunuksen rajoilla yksikin korpi s‰ps‰htelee, kun kontio vihelt‰‰ pitk‰n huikean vihellyksens‰. Siell‰ on miehen hauska temmelt‰‰, kun kaatuneen n‰reen alta pˆll‰ht‰‰ lumi, ja kontio pˆrrˆisen‰ k‰y painimaan miehen kanssa." Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta n‰yttikin t‰m‰ nuori solakka Karjalan poika. ƒskˆisest‰ uupumuksesta ei ollut en‰‰ j‰lke‰k‰‰n. Suorana h‰n tuossa seisoi, s‰ihkyvin silmin ja el‰m‰n into jok'ainoassa kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika. Mutta surumielisen‰, verkalleen l‰ksi joukko liikkeelle. Olihan tuo kovin tuskallista tiet‰‰, ett‰ kaikki puuhat ja ponnistukset olivat tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat nousevan auringon valossa. Kamala yˆ on mennyt ja viel‰ kamalampi p‰iv‰ alkanut, sill‰ t‰m‰ p‰iv‰ valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen verta. Sanaakaan sanomatta hiihtiv‰t miehet eilisi‰ latujaan takaisin p‰in. Ei rohjennut yksik‰‰n katkaista ‰‰nettˆmyytt‰, sill‰ kukin tunsi voivansa ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lis‰‰v‰ns‰ muitten tuskaa. Aurinko ilmoitti jo puolenp‰iv‰n l‰henemist‰, kun matkue saapui Kuhankoskelle, jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pys‰htyiv‰t miehet odottaakseen vaimov‰ke‰, joka taampaa seurasi per‰st‰. Siin‰ sitten j‰lleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin olivat jokaisen silm‰t k‰‰ntynein‰ kosken yli joen toiselle rannalle, jossa tavattoman korkea ja jyrkk‰ rinne kohotteli harmaista p‰‰t‰‰n. ƒkki‰ kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritin‰. Kaikki h‰mm‰styiv‰t ja teroittivat sit‰ kohti n‰kˆns‰ ja kuulonsa. Ritin‰ l‰heni l‰henemist‰‰n ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silm‰nr‰p‰ykseksi pys‰htyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehty‰ h‰nest‰. -- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdest‰ suusta. Ja se oli todellakin Ellu. J‰ttil‰iselt‰, suurelta vuoren peikolta, h‰n n‰ytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siell‰ h‰n seisoi lakittamin p‰in ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa k‰dess‰ oli vaan miehell‰ suksisauva, toisessa kannatteli h‰n jotakin rinnallaan, ja mik‰ se oli, -- sit‰ ei matkan pituuden t‰hden viel‰ voinut kukaan n‰hd‰, ei muut kuin yksi ainoa. Lˆytyy nimitt‰in maailmassa voima, joka k‰y ylitse kaikkien voimain, joka valaisee j‰rjen ja tahdon ja kuulon ja n‰ˆn ja kaikki. T‰m‰ voima on _rakkaus_, jonka puhtain muoto on ‰idin rakkaus. Ja t‰m‰ se t‰ss‰kin kirkasti murheen murtamat ‰idin silm‰t. ƒiti oli ainoa, joka matkan pituudesta huolimatta n‰ki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa. -- "Ellulla on lapsi syliss‰‰n!" huudahti ‰iti riemastuen, ja verrattoman riemun sanoma t‰m‰ oli jokaiselle. -- "Niin aivan; n‰enh‰n min‰kin sen". -- "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen is‰. Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen l‰hdˆn kiireess‰ kukaan ollut n‰hnyt Ellua. H‰nen kirveens‰ tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siit‰ ei ollut kukaan osannut aavistaa, ett‰ Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta h‰np‰ se ensimm‰isen‰ oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillit‰ h‰mm‰styksens‰ ja ymm‰rt‰nyt, ett‰ t‰ss‰ on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie. Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyv‰ hiiht‰j‰, eik‰ h‰nen suksillensakaan ollut koko sill‰ maankulmalla verran vet‰neit‰. H‰n oli rient‰nyt suden j‰lki‰, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peitt‰nyt lumeen, ja siten osannut menn‰ Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja n‰in oli Ellu sen saavuttanut. N‰m‰ seikat selveniv‰t nyt yht'‰kki‰ kaikille. Ja tuossa h‰n nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi syliss‰‰n. Mutta p‰‰t‰ huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen rantaan, ja pian h‰n l‰htee ankaraan laskuun. Ehdottomasti p‰‰see kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun h‰n syd‰nt‰ viilt‰v‰ll‰ vauhdilla kiit‰‰ alas lumista jyrkk‰‰ rinnett‰. Puoliv‰liss‰ rinnett‰ on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sit‰ kohti laskee mies. Ellu, Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsist‰, ja nyt itse kiid‰t kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menet‰t itsesi ja menet‰t pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima hiiht‰j‰. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silm‰ns‰ sulkivat katsojat ‰‰rettˆm‰ss‰ kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti vingahtivat ilmassa, jonka j‰lkeen kuului raskas kumaus... Oliko kaikki lopussa? Ei! Tuossa h‰n, ihanana vanhuksena, hiiht‰‰ joen vartta, hiljalleen tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pit‰‰ silmi‰ns‰ auki, niin olisivat n‰hneet, kuinka sukset nuolena viilsiv‰t kuilun ylitse, kuinka ne sitten j‰lleen kumahtivat kuilun toiselle laidalle, kuinka Ellu silm‰nr‰p‰yksen vaan horjahti ja heilahti, suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka h‰n sitten j‰lleen hiljalleen l‰heni kosken kuohua. Nyt vasta huomasi Ellu talonv‰en toisella puolella. H‰n pys‰htyi, ja raskaasti huohotti miehen rinta. ƒkki‰ h‰n nosti lapsen korkealle ja huusi: -- "Kiitt‰k‰‰ Jumalaa!" Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut h‰nen rinnallaan, her‰si ‰kisti, katsahti ymp‰rilleen ja, s‰ik‰htyneen‰ n‰hty‰‰n kosken mustat vedet, kietoi k‰tens‰ vanhuksen kaulaan ja laski p‰‰ns‰ h‰nen olkaansa vastaan. Hell‰sti kuin ‰iti painoi Ellu lapsen rintaansa ja l‰ksi j‰lleen hiiht‰m‰‰n joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon talvi oli saanut vedet kammitsaan j‰isen peitteens‰ alle. Siit‰ meni h‰n joen yli. Mutta kuka siell‰ oli vastassa heit‰? Kiivain suksimieskˆ, hiiht‰j‰kˆ huimin? Ei! ƒiti se oli juossut lastansa vastaan, -- ja kauaksi olivat j‰ljelle j‰‰neet suksimiehet. H‰n ojensi k‰tens‰, vastaan-ottaakseen lastansa, mutta lapsi ei hellitt‰nyt vanhuksen kaulasta, eik‰ Ellukaan mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa. -- "Kotona", virkkoi h‰n ja kyyristihe j‰lleen, ja nˆyrin‰ notkahdellen kiid‰ttiv‰t jalot sukset h‰net lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn. Ei lev‰ht‰nyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt t‰ydellisesti. Ja tuvassa ovat j‰lleen koolla kaikki. Nyt ei en‰‰ pieks‰ ˆinen tuisku ruutuja eik‰ kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko Kivim‰en lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneytt‰. Mutta uunin viereisen vuoteen luokse on ker‰ytynyt talonv‰ki. Ei kuulu hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miest‰, joka siin‰ lep‰‰, raskaasti hengitt‰en. Jakkaralla vuoteen p‰‰puolessa istuu ‰iti, pelastettu lapsi syliss‰, ja nukkujaan ovat heid‰nkin katseensa kiinitetyt. Annettuaan ‰idille h‰nen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vet‰nyt peitteen p‰‰llens‰ ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa h‰n v‰liin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymm‰rt‰nyt, v‰liin taas s‰ps‰hteli tempoellen. Sitten oli h‰n ollut hetkisen aikaa levollisena, vaan alkanut j‰lleen hengitt‰‰ hyvin raskaasti. V‰hitellen rupesi h‰nen kasvonsa liikkumaan yh‰ valtavammin; ankara tuska kuvautui niiss‰. Vihdoin h‰n kovasti parahtaen hypp‰si istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla k‰dell‰ vasempaansa, ja nyt vasta n‰kiv‰t l‰sn‰olijat, ett‰ Ellun k‰si oli pahoin haavoitettu. Nuttu p‰‰stettiin auki, ja nytp‰ k‰dess‰, sormista hamaan kyyn‰sp‰‰h‰n asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli repinyt suden ter‰v‰ hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta h‰nen sanomattansakin oli selv‰, kuinka taistelussa pedon kanssa oli k‰ynyt. Susi oli, vimmoissaan pelosta, ett‰ makea saalis h‰nelt‰ viet‰isiin, pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sit‰ kirveell‰‰n, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli h‰n ryhtynyt vaaralliseen, mutta t‰mmˆisiss‰ tapauksissa ainoaan keinoon? h‰n oli ‰kisti pist‰nyt vasemman k‰tens‰ pedon ammoittavaan kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta tyˆnt‰nyt k‰tt‰ns‰ aina syvemm‰lle ja vihdoin kirveell‰ lopettanut sen raivoisan el‰m‰n. Pirtiss‰ nousi h‰ly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat sidottavat. Siin‰ tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken siin‰ ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeks‰‰ sorttia pantavaksi; joku tiesi rintamaidonkin hyv‰ksi; muuan ehdotti lukuakin k‰ytett‰v‰ksi. -- "Ei huoli mit‰‰n", virkkoi Ellu, mutta samassapa v‰‰ristyiv‰t taas miehen kasvot, sill‰ isoin haava oli ruvennut j‰lleen ‰kki‰ vuotamaan, tuottaen h‰nelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon, ja nˆyr‰n‰ kuin lapsi salli h‰n k‰tens‰ vaimov‰en hoidettavaksi, jotka parhaan taitonsa mukaan sitoivat h‰nen haavansa. Mies n‰kyi saaneen lievityst‰ kovassa tuskassaan, sill‰ h‰nen kasvonsa selkeniv‰t. Kovin teki nyt l‰sn‰olijain mieli tiet‰‰, miten h‰nen ajonsa oli k‰ynyt, mutta h‰n ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan h‰n viittasi ja virkkoi: -- "Tuossahan poika on; mit‰p‰s siit‰, miten se k‰vi? Kiitt‰k‰‰ Jumalaa!" -- "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli ‰iti, "kiitt‰‰ pit‰‰ taivaallista Is‰‰, sill‰ H‰nh‰n se kaikki voi ja kaikki taitaa, mutta H‰np‰ se juuri sinullekin voimat antoi, sin‰ siunattu mies. Mill‰s min‰ vaivainen sinun hyv‰ntyˆsi palkitsen ja maksan? Mutta eih‰n mointa tyˆt‰ palkalla saakaan kuitiksi, sin‰ siunattu mies. Mutta sen min‰ vaan sanon, ett'ei yhdenk‰‰n suun pid‰ sinua en‰‰ t‰ss‰ talossa pilkkaaman; ei pid‰ sinun en‰‰ kuuleman yht‰‰n kovaa sanaa. Ja sen min‰ sanon, ett'ei sinun en‰‰ pid‰ talosta taloon k‰ym‰n, vaan t‰ss‰ saat olla ja el‰‰, niinkauan kuin Luoja sinun suo el‰‰. Ja sen min‰ sanon, ett‰ paras pala pit‰‰ sinulla aina oleman, sinulla, sin‰ siunattu mies. Enk‰ huokaise min‰ Herran Jumalan luokse kertaakaan, ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkˆs sin‰, Eeva parka, viel‰ ole viritt‰nyt valkeata, jotta keitt‰isin edes makeaa velli‰ h‰nelle? Voi sua sent‰‰n! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa, kyll‰p‰ l‰mmin kupponen ei pahaa tehne v‰syneelle miehelle, ei maar teek‰‰n. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa j‰lleen istut noin kiharap‰isen‰ kuin ennenkin. Eik‰ n‰et pid‰ tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan..." N‰in puheli ja h‰‰r‰eli onnellinen ‰iti, v‰liin itkien, v‰liin nauraen, v‰liin silitt‰en ohi menness‰‰n poikansa kiharaista p‰‰t‰, v‰liin taputtaen olalle Ellua, siunattua miest‰. Pian oli sairas saanut virvoitusta ja oikaisihe j‰lleen vuoteelleen. Mutta mit‰h‰n Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ‰‰ress‰? H‰n on vet‰nyt ulos lippaansa ja siell‰ h‰n kaivaa ja kopeloi. -- "K‰yp‰s t‰nne, Antti", virkkoi h‰n viimein. Sitten n‰kyi h‰n antavan jotakin lapsen k‰teen ja kuiskaisevan h‰nelle. Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi h‰nelle pienen uuden piipun, tuommoisen hauskan ‰kkiv‰‰r‰n, valkopes‰isen ja messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen tupakkikukkaron. -- "Olkaa niin hyv‰, ‰lk‰‰ pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin k‰ski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti. Omituinen ilon v‰re s‰v‰hti sairaan silmiss‰, mutta katosi heti. -- "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun". Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa. -- "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyv‰st‰ syd‰mmest‰ tarjottu". -- "Min‰ tied‰n, kuinka kalliita n‰m‰ kapineet sinulle ovat; min‰ tied‰n kelt‰ ne olet saanut. Min‰ en taida tuommoisia en‰‰ kauan tarvita. En ota". Puna lensi Mikon kasvoille. -- "Kalliita ovat kyll‰, ja siksip‰ tarjoankin niit‰ teille. Ei se mit‰‰n anna, joka liian antaa. Ellu! T‰n‰‰n on riemun p‰iv‰; ‰lk‰‰ minun mielt‰ni tehkˆ katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!" Antti seisoi j‰lleen vuoteen ‰‰ress‰, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa. Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan h‰n tuijotti lapsen tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin h‰mill‰ns‰, niin rukoilevaisena seisoi h‰nen edess‰‰n; h‰n loi sitten silm‰ns‰ Mikkoon ja ojensi vihdoin k‰tens‰ kukkaroa kohti. -- "Suuri kiitos", virkkoi h‰n. H‰n pani kukkaron polvilleen, katseli sit‰ liikuttamatta kauan aikaa ja hyr‰hti viimein valtavaan itkuun. Miksi? Oliko lahjan vastaan-ottaminen h‰nest‰ niin katkerata? Vai ilostako itki tuo yksin‰inen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon lempeytt‰? Omituisesti k‰yv‰t maailman elot ja olot. Siin‰ on sanomattoman paljo tuskaa ja k‰rsimyst‰, on iloa ja riemua. Mutta kuluu p‰ivi‰ ja kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeni‰, ja tulee tuosta sitten ‰kki‰ hetki, jolloin ihminen uudestaan el‰‰ nuo entiset tuskansa ja riemunsa. Ne astuvat nyt j‰lleen h‰nen eteens‰ niin selv‰sti nuo onnen ja tuskan tuhannet kuvat, mutta niill‰ on kiire, ne rient‰v‰t h‰nen eteens‰ ja poistuvat taas, ja toisia tulee, yh‰ toisia; kymmenvuotiset tunteet elet‰‰n nyt kymmeness‰ silm‰nr‰p‰yksess‰. Ja syd‰n parka, tuo pieni syd‰n, -- ei se voi kest‰‰ n‰in paljoa yht‰ haavaa. Se vavahtaa, se v‰r‰ht‰‰, se k‰‰ntelekse ja v‰‰ntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin t‰ss‰ tuskassansa synnytt‰‰ suloisen hedelm‰ns‰, ja sit‰ sanotaan kyynelten virraksi. Samoin oli Ellun laita. H‰nell‰kin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin h‰n eli kappaleen entist‰ el‰m‰‰ns‰. H‰n n‰ki siin‰ oman itsens‰, nuorena, el‰m‰n haluisena miehen‰, arvossa pidettyn‰ miehen‰, josta toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ymp‰rill‰ liikkui hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kes‰-aamu, h‰nen hyv‰ hengett‰rens‰, h‰nen suojelus-enkelins‰, h‰nen tyˆns‰ innostus ja h‰nen toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten s‰rkymist‰, tuli kalman kartanon inha is‰nt‰, ja otti hyv‰n hengett‰ren pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei syd‰n parka, tuo pieni syd‰n jaksanut kest‰‰. Se vavahti ja v‰r‰hti, se v‰‰ntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelm‰ns‰. Siksi itki Ellu. Ja t‰m‰ tunteiden liikutus se levisi v‰hitellen muihinkin. Naisv‰ki hyr‰hti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmeniv‰t miestenkin silm‰t. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt h‰n yh‰ kiivaammin alkoi sit‰ veist‰‰; mit‰ enemm‰n liikkui puukko miehen k‰dess‰, sit‰ ankarammin puri h‰n hampaitansa yhteen. Kauan h‰n taisteli ulos pyrkiv‰‰ itkua vastaan; kiivaudessaan veisti h‰n puukkonsakin rikki, mutta syd‰n oli tahtoa lujempi: Mikkokin k‰tki viimein kasvot k‰siins‰. Miksi itkiv‰t muut? En tied‰, yst‰v‰ni, en tied‰. Vaan sallipas kysy‰ni: etkˆ ole milloinkaan el‰m‰ss‰si ‰kki‰ tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa tuskaa, osaamattasi oikein selitt‰‰ siihen syyt‰? Oletko? Sitten ymm‰rr‰t, mink‰t‰hden itkettiin Kivim‰en pirtiss‰. Jos et, niin silloin -- silloin min‰ surkuttelen sinua. Tuo itku se oli kuin l‰mpˆinen sade kes‰-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi j‰lleen. Syd‰n oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivill‰‰n yli tuvan. Suloista on tuommoinen rauha. * * * * * P‰iv‰ laski. Pian vaihtui h‰m‰r‰ yˆksi, ja pian nukkuivat Kivim‰en pirtin v‰syneet asujamet. Uni ei kumminkaan ollut m‰‰r‰tty olemaan pitk‰llinen. Puolen-yˆn aikaan rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli ‰kki‰ pahentunut. Ankara kuume oli h‰ness‰ nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli kummallisia sanoja, vuoroin valitteli. Ihmiset her‰siv‰t. Sytytettiin valkea. Ellu k‰‰ntelihe kovin levottomana. -- "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi em‰nt‰. Sairas toipui ‰kisti. -- "Niin", sanoi h‰n; "kyll‰ min‰, vaivainen mato ja matkamies, nyt viimeinkin taidan lˆyt‰‰." -- "Mit‰ sitten?" -- "Is‰nmaani." Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta. -- "Jumala varjelkoon!" huudahti em‰nt‰. "Eih‰n toki niin liene laitasi?" -- "Kyll‰ on, em‰nt‰ hyv‰, kyll‰ se niin on. T‰‰ll‰ se kouristaa niin kummallisesti, t‰‰ll‰ n‰in." Ja sairas likisti k‰tt‰ns‰ syd‰melleen. Kului joltinenkin aika. -- "Olisihan minulla", virkkoi sairas j‰lleen; "olisihan minulla suuri pyyntˆ, mutta..." -- "Sano sata pyyntˆ‰, sin‰ siunattu mies", vastasi em‰nt‰. -- "Tekisi mieleni pappia." Is‰nt‰ kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen. -- "Kumpaistako?" kysyi h‰n ovessa. -- "Jos saisit sen uuden apulaisen." Is‰nt‰ riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa. -- "Kukas hevosen on valjastanut?" kys‰si is‰nt‰. -- "Min‰", vastasi Mikko tallin ovelta. -- "Miksi?" -- "Eikˆs sit‰ tarvita?" -- "Tarvitaan kyll‰." -- "Istukaa rekeen sitten ja menk‰‰", vastasi Mikko, taluttaen samassa tallista nuorta korskuvaa oritta. -- "Mihink‰s oritta viet?" -- "Sit‰ tarvitaan kanssa." -- "Pappiahan te menette hakemaan?" -- "Niin menen", vastasi is‰nt‰. "Ent‰ sin‰?" -- "L‰‰k‰ri‰." Is‰nt‰ astui Mikon luokse. -- "Kiitoksia kunnon mies", sanoi h‰n. "Tuohon k‰teen." He puristivat toistensa k‰tt‰. Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja k‰si pakoitti sen tottelemaan. -- "Kuinka uskallat l‰hte‰, Mikko, tuolla hurjalla oriilla n‰in yˆn selk‰‰n?" kys‰si is‰nt‰. Mikko myh‰hti ja hypp‰si rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa l‰isk‰hti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaisp‰‰n‰ l‰ksi jalo ori kiid‰tt‰m‰‰n salskeata Karjalan poikaa. -- -- -- Pappilaan oli kappale toistakymment‰ virstaa. Mutta Kivim‰en is‰nt‰ ei nyt s‰‰st‰nyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eiv‰tk‰ tunnittain. Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri h‰n, jolla olisi luullut kovimman kiiruun olevan. Hourauksen puuskain menty‰ ohitse, virui h‰n ‰‰netˆnn‰ vuoteellaan, v‰liin huo'aten syv‰‰n. Mutta levottomin kaikista oli em‰nt‰ itse, h‰t‰inen, vaikka hell‰syd‰mminenkin eukko. -- "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi h‰n. "Mit‰h‰n se meid‰n is‰nt‰ nyt niin hirmuisen kauan viipyy? Kyll‰ kai sit‰ taas valjastettiin hevonen niin h‰t‰ h‰t‰‰, ett‰ jo oman kujan p‰‰ss‰ rinnustin p‰‰si auki, ja sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita. Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meid‰n is‰nt‰ v‰h‰n myr‰ili sinnep‰in, ett‰ muka uudet pit‰isi hankkia. Kyll‰h‰n se k‰kee ja k‰kee, mutta ei siit‰ k‰keilemisest‰ mit‰‰n l‰hde, ellen min‰ aina joka paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin olisi maar mies jo t‰‰ll‰, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta. Voi sinua, Ellu, sent‰‰n! En min‰ niin osaa sanoa. Mutta kyll‰ vaankin ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat H‰nen tiens‰, ja tuomionsa. Mutta minnek‰s poika on saanut?" Sairas myh‰hti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereens‰. Lapsi parka oli kenenk‰‰n huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selitt‰m‰tˆn tunne lienee vet‰nyt lasta h‰nen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa noussut ja laskenut kiharaisen p‰‰ns‰ Ellun terveelle k‰sivarrelle. Siin‰ lep‰si h‰n nyt lapsen viatonta unta. Niin, siin‰ lep‰si aamun koi, t‰ynn‰ alkavaa el‰m‰‰ ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siin‰ lep‰si illan riutuva p‰iv‰, takanansa s‰rkyneet toiveet ja tuskat ja k‰rsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdess‰. -- -- -- Jo osoitti Otavan sarvet l‰henev‰ns‰ suvea, kun ‰kki‰ kuului reen ritin‰t‰ ulkoa. -- "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti em‰nt‰ ja kiiruhti nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta. Kuului askeleita porstuvasta, ja is‰nt‰ nuoren apulaisen kanssa astui sis‰‰n. -- -- -- Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtiss‰. Kaikki muut ovat siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella. Me siirrymme perheen kanssa pirtist‰ pieneen tupaseen. Siell‰ pirtiss‰ ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme hiljaa, ett'ei ihmis-‰‰ni h‰iritsisi t‰t‰ pyh‰‰, t‰t‰ juhlallista hetke‰. Me vaikenemme kokonaan, sill‰ kenenp‰ nyt tekisi mieli puhella? Ken ei vapisevin syd‰mmin ajattele t‰t‰ ankarata hetke‰? Siell‰ pirtiss‰ on ihminen, jonka el‰m‰n lanka pian katkeaa, joka pian on astuva pitk‰lle taipaleelle, josta ei en‰‰ palata. Ja h‰n tahtoo nyt toimittaa talonsa, h‰n tahtoo lemmekk‰‰n miehen syd‰mmelle laskea kaikki oman, paljon k‰rsineen, syd‰mmens‰ tuskat ja vaivat. Huoltensa kyllyyden H‰n tahtoo huo'ata pois. Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me l‰hdemme samalle pitk‰lle taipaleelle. Onko meid‰nkin suotu silloin huo'ata viimeinen huokauksemme yst‰v‰lle, joka vieress‰mme istuu, vai l‰hdemmekˆ sinne vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai l‰hdemmekˆ tiet‰m‰tt‰mme sinne? Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot uhkuaa, vai tummaltako, h‰m‰r‰iselt‰kˆ se n‰ytt‰‰, synk‰lt‰ korveltako, jossa ei tuika t‰hti pienink‰‰n? "Oi ij‰isyys, pelk‰‰n pituuttas, muistain: Alku sull' on, ei loppuu lˆydy luissaan." Verkalleen kului yˆ. Jo alkoi t‰htien valo kaakon ilmalla h‰lvet‰, kun apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivim‰en talon asujamet pirttiin. -- "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyh‰‰ Ehtoollista teid‰n l‰sn‰ollessanne", virkkoi pastori. H‰n ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyh‰ vavistus valtasi l‰sn‰olijat tuona suurena hetken‰. Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseens‰ sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut h‰nen kasvoillaan, oli nyt kuin pois pyhjitty. Nˆyr‰n‰, mutta levollisena katseli h‰n ymp‰rilleen ja -- sit‰ ei voinut kielt‰‰ -- h‰n oli kaunis nyt, tuo ruotulainen, tuo v‰h‰p‰tˆinen, kˆyh‰ mies. Ja l‰mmin oli h‰nen k‰tens‰ puristus, kun h‰n kullekin vuoroonsa sanoi j‰‰hyv‰iset; l‰mmin oli ‰‰ni, sill‰ se l‰ksi nyt levollisesta, l‰mpim‰st‰ syd‰mmest‰, joka oli hylj‰nnyt itsest‰‰n kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita. Samassa kuului eteisest‰ kiiruita askeleita, ja kaksi henke‰ astui tupaan. Ne olivat Mikko ja l‰‰k‰ri. L‰‰k‰ri katsahti ymp‰rilleen, ik‰‰nkuin hakien silmill‰‰n sit‰, joka olisi h‰nen apunsa tarpeessa. H‰n oudoksui, ett‰ huoneessa, miss‰ luuli kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha. H‰nen tottunut silm‰ns‰ sattui kumminkin pian Ellun sidottuun k‰sivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui h‰n Ellun luokse. -- "Teill‰h‰n on ollut kamala kohtaus", virkkoi l‰‰k‰ri, istahtaen sairaan viereen. "Kuinka te voitte?" -- "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas. L‰‰k‰ri p‰‰sti siteet auki ja tutki tarkasti haavat. -- "T‰mmˆisiss‰ tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui l‰‰k‰ri, surumielisesti p‰‰t‰ns‰ pudistaen. -- "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa ett‰ min‰ l‰hden pian. Min‰ tied‰n sen itsekin ja odotan vaan hetke‰. Asiani maailman kanssa ovat selv‰ll‰". Nuori l‰‰k‰ri loi pitk‰n silm‰yksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua noin tyynesti l‰hdˆst‰ns‰? Kauan katsoi h‰n sairaasensa. Vuoteen p‰‰puolessa seisoi apulainen; pˆyd‰ll‰ l‰hell‰ vuodetta oli viel‰ j‰ljell‰ hopeainen kalkki. Nyt ymm‰rsi l‰‰k‰ri kaikki. -- "Minun ei tarvitse pelj‰t‰, sanoessani teille totuutta. Korkeampi l‰‰k‰ri kuin min‰ on antanut teille voiman, jota ei mik‰‰n l‰‰k‰ri osaa antaa. H‰n, jonka nˆyri‰ palvelijoita vaan me olemme, on, sen n‰en selv‰sti, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sit‰, jota ihmiset niin pelk‰‰v‰t, nimitt‰in kuolemaa. Niin, minun taitoni on t‰ss‰ voimaton. Rauhaan l‰htek‰‰, vanha mies." L‰‰k‰ri puristi kauan sairaan k‰tt‰. -- "K‰yk‰‰s, is‰nt‰, v‰h‰n t‰nne", kuiskasi Mikko is‰nn‰lle ja vei h‰net oven suuhun. "Kuulkaa, is‰nt‰, nyt min‰ palvelen teit‰ viisi vuotta ilman palkkaa." -- "Mit‰s sill‰ tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?" -- "Siksi, is‰nt‰, ett‰ minun pit‰‰ maksaa teille oriin hinta." -- "Mink‰ oriin?" -- "L‰‰k‰rin kotia tultuani, sain tiet‰‰ h‰nen olevan haetun Rannanpieleen, jonne tulee sielt‰ runsas peninkulma. Lev‰ht‰m‰tt‰ ajoin sinne ja samassa k‰‰nnyimme tohtorin kanssa t‰nne emmek‰ nousseet reest‰ ennenkuin oman kujan tuossa p‰‰ss‰". -- "Miksi ette ajaneet pihaan?" -- "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi palvelen teit‰ viisi vuotta palkatta." Is‰nt‰ ei vastannut. -- "Riitt‰‰kˆ se oriin hinnaksi?" kys‰si Mikko tuimasti. Sanaakaan sanomatta otti is‰nt‰ Mikkoa k‰sivarresta ja talutti vuoteen ‰‰reen, jossa Antti poika makasi. -- "Katso tuohon", sanoi h‰n, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut takaisin ... sin‰ teit teht‰v‰s ja teit kuin mies. Min‰ olen sinulle velkaa, etk‰ sin‰ minulle." Aurinko on juuri noussut ja heitt‰‰ kultaisia s‰teit‰ns‰ Kivim‰en lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivill‰ lensi Ellun paljon kokenut ja paljon k‰rsinyt sielu sinne, miss‰ ei k‰rsimist‰ ole. Tuossa h‰nen ruumiinsa nyt lep‰‰ vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei ole j‰tt‰nyt j‰lke‰k‰‰n h‰nen kasvoilleen. V‰h‰ist‰ ennen l‰htˆ‰ns‰ h‰n oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten ‰kki‰ avannut silm‰ns‰ ja lausunut: -- "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sill‰ Herra tekee hyv‰sti sinulle." T‰m‰ oli h‰nen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas aurinko. Em‰nt‰inen h‰‰r‰‰, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat apulainen ja l‰‰k‰ri, ‰‰neti katsellen, kuinka auringon s‰teet kimaltelevat huikaisevalla lumella. -- "Tied‰ttekˆ, pastori, mit‰ min‰ ajattelen?" kysyi viimein tohtori. -- "Min‰ arvaan", vastasi apulainen. "Teid‰n mielt‰nne masentaa se seikka, ett‰ tulitte liian myˆh‰‰n." -- "P‰in vastoin! Min‰ en viel‰ ole n‰hnyt t‰llaista kuolemata. Min‰ olen oppinut t‰n‰ yˆn‰ sanomattoman paljon." Apulainen ojensi h‰nelle k‰tens‰. He ymm‰rsiv‰t toisensa. * * * * * Ensi sunnuntaina apulainen, tehdess‰‰n kiitosta kuolleitten edest‰, mainitsi muitten vainajain joukossa myˆskin: "entisen ylioppilaan Elias Strand'in." Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkov‰ki. Sanoma Antin pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ymp‰ri pit‰j‰n. Ruumis-arkkua kantoi p‰‰puolesta Kivim‰en is‰nt‰ ja Mikko, josta jo koko pit‰j‰ tiesi, ett'ei h‰n en‰‰ ollut Kivim‰en renki, vaan uhkean Kuokkalan torpan is‰nt‰. Kivim‰en is‰nt‰ oli sen lahjoittanut uljaalle rengillens‰. KYNƒMAMSELI. (Iltapalana lapsille.) Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyvi‰ yst‰vi‰, yhdess‰ aina olivat, yhdess‰ eliv‰t. Kun maisterilla ei ollut mit‰‰n syˆmist‰, niin sai Sirrikin olla n‰ljiss‰‰n, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin oli Sirrill‰kin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut, mutta kun toinen oli allap‰in, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He olivat, niinkuin min‰ sanoin, oikein hyvi‰ yst‰vi‰. Mutta ket‰ he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri? Maisteri oli kˆyh‰ mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Kˆyh‰ h‰n oli, mutta ahkera: aina h‰n vaan luki ja luki. Ei h‰nell‰ en‰‰ ollut is‰‰ eik‰ ‰iti‰ eik‰ juuri yst‰vi‰k‰‰n. Varakkaan kauppiaan talosta hyyr‰si h‰n ullakkokamarin, ja siell‰ h‰n luki ja luki. Sit‰ paitsi oli h‰n oikein kelpo mies, lempe‰ ja hyv‰syd‰mminen. -- Semmoinen oli maisterin historia. Sirri oli h‰nen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen koiran pahainen, niin oli sill‰kin historiansa. Kerran n‰et -- Sirri oli silloin viel‰ nimetˆn ja vasta kolme viikkoa vanha -- kuuli maisteri, astuessaan illalla myˆh‰‰n kotiaan, kadun laidassa v‰h‰isen vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi h‰n pienen penikan, joka vilusta v‰risi ja n‰l‰st‰ vinkui -- mit‰ min‰ sanon vinkui? -- itki, oikein niinkuin itket‰‰n. Maisteri otti tuon poloisen syliins‰, kantoi luokseen ja juotti sit‰ maidolla, olisi kernaasti syˆtt‰nytkin, mutta osaakos se tuommoinen koiran pahainen viel‰ syˆd‰k‰‰n? Ja sitten k‰‰r‰si h‰n sen kaulahuiviinsa ja pani s‰nkyyn peitteen alle maata. Ja siin‰ oli koira paran niin hyv‰ olla, ett‰ se makasi her‰‰m‰tt‰ aina aamupuoleen yˆt‰, jolloin vasta maisteri maata pani. H‰n otti penikan aivan viereens‰, ja niin he makasivat makeasti ensimm‰isen yst‰vyyden yˆn. Seuraavina p‰ivin‰ koetti maisteri kuulustella, eikˆ kelt‰ olisi koiran pentu kadonnut, panipa siit‰ kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta kun omistajaa ei kuulunut, niin piti h‰n koiran luonansa. H‰n antoi sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyvi‰ yst‰vi‰. Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja noin pieneksi tallukaksi se j‰ikin; h‰nt‰k‰‰n ei ollut poloisella kuin kaksi tuumaa pitk‰. Sirri oli kaikin puolin hyv‰ elukka: uskollinen ja nˆyr‰, niinkuin koirain on tapana. Oli silla myˆs hyvin lystik‰s luonto. Mit‰ se vaan lattialta lˆysi, niin -- sano hyv‰sti! Se vanutti ja vanutti sit‰ niin kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja siell‰kˆs sen oli lysti myll‰kˆid‰! Maisterin kalossitkin se kerran repi pahanp‰iv‰isiksi, tietysti ei ilkeydest‰, vaan ainoastaan sen t‰hden, ett‰ sill‰ oli niin lystik‰s luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut suuttua, sill‰ kalossit olivat rikkin‰iset, niinkuin monella maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti h‰n niit‰ aina vanhalla tuolilla oven suussa, sill‰ sinne ei Sirri kajonnut: mik‰ v‰h‰nkin oli ylemp‰n‰ lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa. H‰nen lystikk‰‰n luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan lattialle, ja siit‰kˆs Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian myˆh‰‰n: lakissa oli jo iso reik‰. Ja sin‰ p‰iv‰n‰ ei h‰n ulos p‰‰ssytk‰‰n, sill‰ lakki oli r‰‰t‰lill‰ korjattavana: h‰nell‰ ei ollut kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin sin‰ p‰iv‰n‰ olla ilman illallista siit‰ selv‰st‰ syyst‰, ett‰ maisterin ainoat rahat meniv‰t r‰‰t‰lille korjauspalkaksi, ja se summa oli 50 penni‰. Tyhj‰ll‰ vatsalla k‰viv‰t he maata, leppynein‰ yst‰vin‰ taas. Mutta joulu oli tulossa. Talon is‰nn‰n perheess‰ valmisteltiin joululahjoja mik‰ enn‰tettiin. Talon rouva oli hyv‰syd‰mminen: joulupuuhissaan muisti h‰n muitakin kuin oman perheens‰ j‰seni‰. H‰n sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tytt‰relleen: -- "Ullakkokamarissa asuu maisteri; h‰nelle ei mahda kukaan joululahjoja tehd‰. Olethan aina ollut hyv‰ lapsi, tyttˆseni; teep‰s maisterille joku joululahja". T‰t‰ ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. H‰n osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmill‰ ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmill‰ ja hopeisilla putkosilla. Sit‰ oli soma n‰hd‰! Nuken p‰‰ oli eritt‰in ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silm‰t, punaiset posket ja suu hymyss‰: mansikka mik‰ mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leve‰ kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelk‰ksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kyn‰‰ns‰ pyyhki‰. Ja kyn‰pyyhin sill‰ olikin nimen‰. Mutta maisteri ei hennonnutkaan k‰ytt‰‰ sit‰ kyn‰n pyyhkimiseen, se kun h‰nen mielest‰ns‰ oli liian kaunis siihen. H‰n pyyhki kuin ennenkin kyn‰‰ns‰ paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pˆyd‰ll‰‰n. Ainoa koristuspa se h‰nen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kyn‰mamseli". Ottipa h‰n Sirrinkin syliins‰ ja, n‰ytt‰en sille kyn‰mamselia, sanoi: -- "Katsos, eikˆ se nyt ole kaunis!" Sirri lirputti kahden tuuman pituista h‰nt‰‰ns‰ ja virkkoi: -- "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielell‰ se oli niin paljon kuin: "hyvin on kaunis!" Ja siit‰ pit‰in hoiti maisteri yht‰ suurella hellyydell‰ kumpaakin yst‰v‰‰ns‰, Sirri‰ ja kyn‰mamselia. Mutta tulipa tuosta uudenvuoden p‰iv‰. Bertha meni k‰ym‰‰n risti-is‰ns‰ luona, joka oli varakas kultasepp‰. Siell‰ pidettiin Berthaa hyv‰n‰, niinkuin hyvi‰ tyttˆsi‰ ainakin risti-is‰n talossa. Jouluksi oli risti-is‰ aikonut antaa h‰nelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi; nyt vasta sai Bertha sen. Ja tied‰ttekˆs mit‰ se oli? Korvarenkaat, kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siin‰ oli viisi viheri‰‰ kive‰ ja valkoinen helmi keskess‰. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehte‰. Korvarenkaat pani risti-is‰ Berthan korviin heti kohta, ja siin‰kˆs ne vasta kauniilta n‰yttiv‰tkin! (T‰m‰ tarina, n‰ette, on vanha ja niilt‰ ajoilta, jolloin pienetkin tyttˆset pitiv‰t korvarenkaita.) Kultasepp‰ otti sitten hyllylt‰ kauniin kotelon, avasi sen, ja siin‰ n‰ki Bertha korean sormuksen. Se oli myˆskin puhdasta kultaa ja nastaan oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja syd‰n, kaikki kultaa ja kivill‰ koristetut. Kultasepp‰ selitti ristitytt‰relleen, ett‰ tuo risti tuossa merkitsee: _uskoa_, ankkuri merkitsee: _toivoa_, ja syd‰n merkitsee: _rakkautta_. Sormuksessa n‰kyi siis usko, toivo, rakkaus, nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa. -- "Vie nyt t‰m‰ ‰idillesi", sanoi kultasepp‰. "Joululahjaksi sekin oli aiottu, mutta myˆh‰styi. ƒl‰h‰n vaan kadota sit‰; ‰l‰ suinkaan avaa koteloa tiell‰. Eth‰n avaa?" -- "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan: h‰n juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat h‰nen korvissaan ja aina v‰liin hennosti lˆiv‰t poskille. Ja se oli niin lysti‰! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen askeleen per‰st‰ koetteli, eikˆ muka ne olisi pudonneet. Koteloa h‰n kantoi huolellisesti eik‰ nostanut silmi‰‰nk‰‰n siit‰ pois. Kotiportilla kohtasi h‰n Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli k‰ynyt h‰nt‰ tavoittamassa. -- "Mit‰s sin‰ kannat?" kysyi Anni. -- "Sormusta. Mutta katsopas, mit‰ min‰ sain risti-is‰lt‰!" Bertha n‰ytti korvarenkaitaan. Anni ihaili ja ihaili ja viel‰ kerran ihaili. -- "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi h‰n sitten. -- "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-is‰ kielsi avaamasta koteloa. K‰y, Anni kulta, sis‰‰n, niin saat n‰hd‰ sen". -- "En jouda; minun t‰ytyy menn‰. K‰vin vain kutsumassa sinua meille t‰ksi illaksi. Mutta eikˆs tuota nyt saisi n‰hd‰? Eih‰n se siit‰ pilaannu." -- "Niin, mutta..." sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon h‰n muisti hyvin, mutta h‰nen teki mieli n‰ytt‰‰ yst‰v‰llens‰kin tuota ihanuutta, mik‰ kotelon sis‰ss‰ oli. Ei aikaakaan, niin avasi h‰n kotelon. Ja nytkˆs ihailtiin kaunista sormusta! -- "Ai, katsos, onhan siin‰ risti ja ankkuri!" sano Anni. -- "On siin‰ syd‰nkin", selitti Bertha. -- "Miss‰ niin?" -- "No tuossa, tuossa v‰liss‰", ja tytˆt tirkistiv‰t ja ihailivat. -- "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee toivoa, ja syd‰n merkitsee rakk..." Ja muuta h‰n ei enn‰tt‰nyt sanoa, sill‰ samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli. Tytˆt ensi aluksi s‰ik‰htiv‰t ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylˆs, mutta voi! Sormus oli pudonnut siit‰ pois! Ja nyt he rupesivat itkem‰‰n niin katkerasti, ett'eiv‰t kyenneet etsim‰‰nk‰‰n. -- "Voi kuitenkin, miten ‰idin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha. H‰n oli hyv‰ lapsi kumminkin, tuo tyttˆnen. Ensimm‰inen ajatus h‰ness‰ oli se, ett‰ h‰n tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan ‰idin mielt‰; sit‰ h‰n pelk‰si enemmin kuin rangaistusta. Mutta Anni sanoi: -- "ƒl‰ itke, Bertha kulta; min‰ yksin olen syyp‰‰ t‰h‰n kaikkeen". Ja h‰n meni ja sanoi Berthan ‰idille koko asian ja liitti: "ƒlk‰‰ toruko Berthaa, h‰n on aivan viaton, min‰ olen syyp‰‰, min‰, joka kiusasin h‰nt‰ avaamaan koteloa. Etteh‰n toru Berthaa, etteh‰n!" Ja h‰n pyysi niin kauniisti. H‰nell‰kin oli hyv‰ syd‰n. ƒiti, n‰hty‰‰n Berthan niin katkerasti itkev‰n, ei h‰nt‰ torunut, vaan muistutti ainoastaan, ett‰ tottelemattoman aina k‰y pahoin. Ja nyt mentiin sormusta etsim‰‰n; siin‰ olivat Bertha ‰itins‰ kanssa, Anni ja talon piiat. -- "Minneh‰n p‰in se sormus meni?" kysyiv‰t piiat. -- "Kyll‰ kai se tuonne vieri", sanoivat tytˆt, osoittaen vasemmalle, ja sielt‰ nyt kaikki hakemaan. Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pit‰isi katsoa oikealle! Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vett‰kin, niin ett'ei lunta ollut maassa ensink‰‰n. Olisihan sormuksen pit‰nyt lˆyty‰ paljaalta maalta, mutta eip‰s lˆytynyt. Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrins‰ kanssa. Maisteri rupesi hakemaan h‰nkin, eik‰ Sirrik‰‰n tahtonut ilman olla. Sekin pujahteli sinne t‰nne kotvan aikaa, mutta pian se pyˆr‰hti ja virkkoi: -- "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun lˆytyy niin lˆytyy, kun ei, niin ei". -- Sirri oli filosofi. Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se j‰i. Bertha itki viel‰ kauan ‰itins‰ mielipahaa, mutta kun ‰iti lohdutukseksi rupesi kiittelem‰‰n tytt‰rens‰ lahjaa, silloin nousi Bertha ylˆs, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne ‰idilleen ja sanoi: -- "Pane piiloon n‰m‰, ‰iti kulta; niinkauan kuin ei sormusta lˆydy, en tahdo kantaa niit‰, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus lˆytyy, niin panen ne korviini j‰lleen, jos ei, niin en huoli niist‰ milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsiv‰t tyttˆsen suurissa silmiss‰. ƒiti teki niin, mutta h‰n suuteli lastansa ja likisti sit‰ rintaansa vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui h‰nest‰ tuhatkertaiselta palkinnolta sormuksen h‰viˆst‰. Tulipa muutaman p‰iv‰n per‰st‰ lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva kateissa kumminkin kev‰‰sen asti. Voi kuitenkin! Kului pari viikkoa. Bertha rupesi j‰lleen k‰ym‰‰n koulua. Maisterillekin lis‰‰ntyi tyˆt‰, sill‰ lukujen ohessa t‰ytyi h‰nen el‰tt‰‰ itse‰‰n opetuksella. Sirri oli yht‰ pieni ja yht‰ lystik‰s luonteeltaan kuin ennenkin. Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireiss‰‰n; h‰n oli unohtanut jonkun paperin, jota koulussa tarvittiin. H‰n haki ja haki pˆyd‰lt‰‰n joka paikasta, mutta ei lˆyt‰nyt. Viimein rupesi h‰nt‰ jo suututtamaan -- h‰n oli v‰h‰n pikainen, -- ‰k‰isen‰ nosteli h‰n kirjojansa ylˆs alas, etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireiss‰‰n ei huomannutkaan, ett‰ kaunis kyn‰mamseli siin‰ tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen kyll‰ ja luuli -- ja harvoinkos Sirrit v‰‰rin luulevat! -- ett‰ kyn‰mamseli oli viskattu h‰nelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi h‰n siihen kiinni ja, ovi kun oli j‰‰nyt auki, pujahti pihalle. Sit‰ ei maisteri n‰hnyt; h‰n lˆysi viimein etsitt‰v‰ns‰ ja kiirehti j‰lleen pois. Mutta Sirrill‰kˆs oli hauska kyn‰mamselin kanssa pihalla lumessa! Se repi ja raastoi sit‰, leikill‰‰n tietysti, mutta semmoistahan se koiran leikki nyt on. Se retusti sit‰ hampaissaan pihan poikki ja pitkin pihaa, haukahteli aina v‰liin ja oli niin mieliss‰‰n. Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei h‰n en‰‰ ollut ‰k‰inen. H‰n rupesi laittelemaan pˆyd‰lle kirjojansa j‰rjestykseen, mutta pian huomasi h‰n, ett‰ kyn‰mamselin sija oli tyhj‰. Turhaan katseltuansa lattialta, sattui h‰n silm‰‰m‰‰n ulos ja n‰ki Sirrin h‰‰r‰ilev‰n hyvin uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin mieleen se ajatus, ett‰ hieno kyn‰mamseli oli ep‰hienon Sirrin kovassa huostassa. H‰n meni ulos katsomaan ja n‰ki, ett‰ Sirri oli sein‰n vierukseen kaivanut k‰p‰lill‰‰n syv‰n kuopan: sen pohjalle oli penikka haudannut kyn‰mamselin ja koetti tehd‰ kuoppaa yh‰ syvemm‰ksi. Kyyneleet pyrkiv‰t maisterin silmiin, kun h‰n n‰ki, miss‰ tilassa mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei en‰‰ ollut j‰ljell‰ kuin repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin ter‰v‰t hampaat olivat puraisseet mamselin korean nen‰n-nipukan poikki; toisessa k‰dess‰ oli j‰ljell‰ ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat, punaiset keng‰t olivat poissa. S‰rkyneell‰ syd‰mmell‰ ajoi maisteri Sirrin pois ja otti kyn‰mamseli vainajan ylˆs tuosta ennen-aikaisesta haudasta. Mutta juuri kuin h‰n oli ottanut mamselin pois haudasta, niin n‰ki h‰n jotakin kiilt‰v‰‰ kuopan pohjalla, aivan sein‰n vieruksella. H‰n katsoi tarkemmin ja kas, siin‰ oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat risti, ankkuri ja syd‰n! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli kadottanut. Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin syd‰mmess‰. Kyn‰mamseli oli kuollut -- siit‰ h‰nell‰ murhe ja suru suuri; sormus oli lˆydetty -- se tekee ilon hyv‰syd‰mmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin valmis iloitsemaan. H‰n oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiitt‰isikˆ Sirri‰. Ensin h‰n n‰ytti sille kyn‰mamselin j‰‰nnˆkset ja sanoi surullisesti: -- "Mit‰s sin‰ nyt olet tehnyt, Sirri kulta?" Ja Sirri katsoi kyn‰mamseli vainajata, ja mit‰ enemmin se katsoi, sit‰ alemmaksi sen pikkuruinen h‰nt‰ laskeutui: nyt vasta n‰ki Sirri, kuinka pahasti h‰n oli tehnyt. Se lymysi is‰nt‰ns‰ jalkain juureen, katsoa sirrottaen h‰neen toisella silm‰ll‰‰n, ik‰‰nkuin nˆyr‰sti antautuen rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silitt‰‰ niin nˆyr‰‰ koiraa, vaan Sirri oli h‰peill‰‰n ja meni kotia. Maisteri sen sijaan meni talon is‰nn‰n asuntoon ja antoi Berthalle sormuksen. Ja siell‰kˆs ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta esille ja pantiin Berthan korviin, ‰iti pani sormuksen sormeensa ja kaikki yhdess‰ kiittiv‰t maisteria. Mutta kun t‰m‰ oli kertonut koko asian, niin kutsuttiin Sirrikin sis‰‰n, ja siell‰ h‰nt‰ siliteltiin ja hyv‰iltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpe‰ ja vaatinut palkintoa, mutta Sirri oli aina viel‰ suruissaan kyn‰mamselin kuolemasta eik‰ sanonut niin mit‰‰n. Vasta sitten kuin maisteri toistamiseen oli h‰nt‰ taputtanut p‰‰h‰n ja silitt‰nyt, vasta sitten k‰vi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta k‰dest‰‰n tortun. Sen koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa p‰iv‰. Kuultuaan, ett‰ sormuksen lˆytˆ oli maksanut kyn‰mamselin el‰m‰n, laittoi Bertha maisterille uuden, viel‰ kauniimman kyn‰n pyyhkimen. Risti-is‰lt‰‰n h‰n sai koko joukon pienen pieni‰ kultaisia helmi‰, ja ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kyn‰mamselin rintaan, ett‰ siin‰ aivan selv‰‰n n‰kyi: risti, ankkuri ja syd‰n. Uusi kyn‰mamseli on maisterilla viel‰kin tallella. Kyn‰‰ns‰ pyyhkii h‰n kuin ennenkin paperiin ja pit‰‰ kyn‰mamselia koristuksena pˆyd‰ll‰‰n. Sirri on viel‰ yht‰ pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista h‰nt‰‰ns‰ ja virkkaa: -- "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!" MILTƒ NƒYTTI. (Kun Laatokka lehti ilmestyi). Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hyp‰t‰ heilahti se kˆyh‰n mˆkkiin ja rikkaan taloon, singahti siit‰ palanen suurillekin: pist‰ysi se n‰et herrainkin penkkiin, min‰ tarkoitan herraskartanoon. Ja kaikkialla sit‰ katseltiin eri lailla. Kuka sit‰ katseli pelkill‰ silmill‰, kuka silm‰lasien l‰pi, moniaalla oli franskalainen nen‰nnipistinkin. -- Mik‰ se sitten ilmaantui? -- Laatokka lehti! * * * * * -- "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylm‰nen ja antoi sen rouvalleen. -- "Vai niin!" sanoi rouva Kylm‰nen, vilkasi siihen ja antoi sen pojalleen. -- "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi h‰nkin. Eiv‰tk‰ he sitten muuta sanoneetkaan, vaan meniv‰t akkunaan katsomaan, kuinka lumireke‰ eli lanaa vedettiin, ja laskivat yht‰pit‰v‰sti kaikki, ett‰ hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan. * * * * * -- "No oletko n‰hnyt sit‰ jo?" kys‰si herra Pettersson Anderssonilta. -- "Olen kyll‰". -- "Mit‰ arvelet?" -- "No niin no"... -- "Onhan siin‰ sinun mielest‰si sit‰?" -- "Mit‰ niin?" -- "No tuota fenn"... -- "...nomaniaa? No eih‰n vaan!" -- "Sit‰ min‰kin". * * * * * -- "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia. -- "Mik‰s sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen. -- "Katsokaas t‰t‰!" -- "Mik‰s se on?" -- "Lienee taas niit‰ Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia", virkkoi em‰nt‰. -- "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo. -- "Ei ole veisuja eik‰ virsi‰, eik‰ ole Sipiloita eik‰ Sapiloita", kirkaisi Heikki. -- "Mik‰s se sitten on?" -- "No se on semmoista, jossa min‰kin olen". Tuota nyt ei kukaan ymm‰rt‰nyt. -- "Miss‰s sin‰ sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen. -- "Laatokassa", vastasi Heikki. -- "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti em‰nt‰. -- "Ihanhan sin‰ haastelet niinkuin olisit mielt‰si vailla." Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan n‰yttˆnumeron is‰llens‰, ja kertoi saaneensa sen kasetin kaupungista. Is‰ otti lehden, ojensi sen kauaksi, sirristi silm‰ns‰ ja luki ilman silm‰lasia: Laatokka. -- "Kyll‰p‰s ne oli puustavit!" -- "Niin, mutta katsokaas! T‰n‰‰n minua kuulutettiin, ja tuossa, katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian vieress‰. Hei!" Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, ett‰ alkoi tanssia prissakkaa ypˆ yksin‰ns‰, vaikka siin‰ pit‰isi oikeastaan olla kaksi. * * * * * Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myh‰ili toiselleen, ja kummallakin oli k‰dess‰‰n Laatokka. Heill‰ oli kiire, mutta enn‰ttiv‰t kumminkin vaihtaa kaksi sanaa. -- "Hyv‰ on", -- sanoi Nielonen. -- "Hyv‰ on", -- sanoi Mielonen. * * * * * Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtens‰ jo ulkoa, mutta kumminkin he sit‰ k‰‰nteliv‰t, katselivat ja olivat v‰h‰n hyvill‰ns‰, niinkuin konsanaankin is‰t, kun heille poika syntyy. Yksi sanoi: hm! Ja toinen sanoi: hm! Ja kolmas sanoi myˆskin: hm! * * * * * Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko viel‰ kuulla? Airolan Antti oli kirkossa k‰ydess‰‰n saanut myˆskin pit‰j‰ntuvalla Laatokan n‰yttˆnumeron. -- "Katsos, muija", sanoi h‰n kotia tultuaan, "katsos mit‰ min‰ sain?" -- "Mit‰ se sitten on?" -- "T‰mmˆinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja saksalainen tiitinkiksi". -- "No mit‰s siin‰ on sitten hyv‰‰?" -- "En min‰ tied‰, liekˆ siin‰ hyv‰‰ vai pahaa. Jahka luen". Ja Antti, p‰iv‰llist‰ syˆty‰‰n, rupesi lukemaan. H‰n oli huononpuolinen lukija, ja sent‰hden k‰vi lukukin hitaanlaisesti. -- "Niin, niin" virkkoi h‰n aina v‰liin itsekseen ja muijalleen, joka istui uunin vieress‰. -- "Niin, niin, kyll‰ se niin on... Miks'ei?... Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin per‰tt‰in..." Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko s‰ps‰hti. Ovi aukeni, ja sis‰‰n pilkisti muuan pitk‰n pitk‰ mies, jota sanottiin Roikka-Taavetiksi! -- "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti. -- "Mihink‰ taas?" kys‰si vaimo, pahaa aavistaen. -- "Kaikkiapa sit‰ akkav‰elle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti ja nauraa holautti sangen rumasti. -- "K‰y pois, Antti, joutuun!" -- lis‰si h‰n ja iski niin kavalasti silm‰‰ Antille. -- "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "i‰ss‰, viisaudessa ja ar-ar-mo-mo -- armossa". -- "Katsos t‰ss‰ on tuommoinen luku". -- "Mik‰ luku?" -- "Uusi sanomalehti". -- "En min‰ jouda joutavia katsomaan. L‰ht‰‰n pois!" sanoi Roikka-Taavetti ja iski silm‰‰ j‰lleen. -- "No annahan, kun p‰‰sen t‰m‰n paikan loppuun. Tahtoo olla silm‰ni v‰h‰n huonot. Luepas sin‰, Taavetti, sin‰ olet selvempi-lukuinen". -- "Eih‰n meill‰ olisi aikaa, mutta anna sent‰‰n, kun min‰ luen, niin joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sill‰ v‰lin". -- "No, no, kyll‰". Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehte‰ ja Antti vet‰m‰‰n saappaita jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyv‰ lukija. Antti kuunteli avosuin. Toisen saappaan h‰n oli saanut jalkaansa, mutta toinen j‰i kokonaan vet‰m‰tt‰, -- niin tarkkaan h‰n kuunteli. Vasta sitten kuin ensimm‰inen kappale oli loppunut, vet‰‰ sujautti h‰n toisenkin saappaan ja virkkoi: -- "No nyt menn‰‰n." -- "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. -- "Annas kun katson mit‰ t‰ss‰ on muuta hyv‰‰". -- "Min‰ k‰yn kynttil‰n" -- sanoi Antin em‰nt‰, ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi. H‰n tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siell‰ oli heid‰n m‰‰r‰ kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa. Sielt‰ palattiin aamupuolella yˆt‰, ja monta kovaa sai eukko parka silloin kokea. Kynttil‰ tuotiin. Roikka-Taavetti luki p‰tk‰n toisensa per‰st‰ ja Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi h‰n Antin kanssa keskustelemaan, miten monta lasta muka heid‰n puoleiseen kansakouluunsa mahtaa tulla. Siin‰ sitten iti sana sanasta, eik‰ aikaakaan, niin jo olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja tiedoista ja kirjoista ynn‰ muusta semmoisesta. Mutta em‰nt‰ liikkui hiljalleen tuvassa. Miehet eiv‰t huomanneetkaan, kuinka h‰n oli viritt‰nyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja pulputteli liedess‰. Ilta oli jo pitk‰lle kulunut. Ulkona raivosi tuuli ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen Laatokka lehdest‰ ja siin‰ olevista asioista; hiljalleen em‰nt‰ heit‰ kuunteli lieden ‰‰ress‰, mutta iloisesti r‰isk‰hteliv‰t lastut ja hilpe‰sti porisi kahvikattila. Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. V‰h‰n aikaa viel‰ katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, k‰‰nellen ja pyˆritellen sit‰. Miehet olivat ‰‰neti. Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan. -- "Ohoh", sanoi h‰n, "onpa siell‰ koko pyry. On v‰h‰n paha kulkea nyt". -- "Kukapa sit‰ tuommoiseen ilmaan l‰htee?" vastasi Antti. Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimm‰isen‰ tunnustaa sit‰ toiselleen. -- "Otan ja l‰hden t‰st‰ kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti hattunsa. -- "Juokaa nyt kahvia ensin", -- sanoi em‰nt‰. Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin hyv‰lt‰. Pitk‰ matka oli j‰‰nyt k‰ym‰tt‰, monet vaivalla ansaitut pennit olivat j‰‰neet kukkaroon, terve p‰‰ ja puhdas tunto oli s‰ilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa luo ja taputti h‰nt‰ olkap‰‰h‰n. -- "Kelpo muija", sanoi h‰n. T‰t‰ ei h‰n ollut tehnyt moneen vuoteen. Mutta Roikka-Taavetti meni j‰lleen akkunaan. Mit‰ h‰n sielt‰ viel‰ haki? Menikˆ h‰n kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen, ett'ei kaupunkiin k‰ynyt l‰hteminen? Ken t‰ll‰ haavaa olisi seisonut ulkona akkunan kohdalla, olisi n‰hnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot kummallisesti v‰r‰hteliv‰t ja kuinka h‰n salaa pyhk‰si rikkin‰isell‰ hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan. -- "Tulkaa nyt, Taavetti!" -- kehoitteli em‰nt‰. Taavetti k‰‰ntyi ‰kisti, astui Antin luo ja kys‰si: -- "Onko loppu?" -- "On!" -- vastasi Antti. Ja he lˆiv‰t k‰tt‰ vahvikkeeksi. TULIPALO. Vanha pormestari oli vast'ik‰‰n tullut saunastansa. Pitk‰liepeisess‰ yˆnutussa h‰n istui kamarissaan nyt, kauniina kes‰-iltana, ja keinueli tuolissansa. H‰n oli niit‰ vanhan aikuisia hyvi‰ pikku kaupungin pormestareita, jotka yh‰ harvemmiksi ja harvemmiksi k‰yv‰t nykyisess‰ maailmassa. S‰ntillinen virkamies, kaupungin is‰, iloinen seurakumppali niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, v‰liin itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyv‰ ihminen. Ja sit‰ osoitti jo koko h‰nen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni h‰n oli kasvultaan, mutta hyvin lihava. Pienten vilkkaitten silm‰in yli kaareili tuuheat kulmakarvat, jotka v‰list‰ osasivat rypisty‰ hyvinkin ankariksi, ja silloin ei vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan el‰m‰st‰ns‰ olivat suojelleet vain kahta tyytyv‰ist‰, vilkasta, veitikkamaista silm‰‰. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi h‰nen kasvoilleen jo heti ensi silm‰yksell‰ hauskan perehdytt‰v‰n muodon. Ei h‰nen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla turhilla jutuilla. Jos sattuivat v‰list‰ kunnian-arvoiset porvarit riitaantumaan kesken‰‰n, ja toinen riitapuoli tahtoi h‰nelt‰ haastetta riitaveljelleen, niin eip‰ se haaste h‰nelt‰ niin hevin hellinnyt. -- "Mit‰ turhia!" puheli h‰n. "Mit‰s te rupeatte joutavista riitelem‰‰n? Eih‰n se sovi, ei se sovi mill‰‰n muotoa, ett‰ kaksi kunnon miest‰ rupeavat toisiansa oikeus-saliin viem‰‰n. Ei se sovi. H‰pe‰t‰h‰n se on koko kaupungille." Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin luokse, ja siin‰ puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut synty‰kseen, niin t‰ytyi kulmakarvainkin rypisty‰. Ja miten ollakaan, niin riitapuolet vihdoin, v‰h‰n jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin. Ja sitten tuotiin totilasit sis‰‰n ja sovinnon maljat juotiin. Riitaveljet olivat tosin ensi alussa viel‰ v‰h‰n nureissaan toisilleen, mutta mit‰ myˆhemm‰s ilta kului, sit‰ enemm‰n turhat tunteetkin sulivat, ja viimeist‰ kertaa kilist‰ess‰ paiskattiin k‰tt‰. -- "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvill‰ mielin. "Niin tekee kunnon miehet. Niin se pit‰‰ olla", ja h‰n levitti vasemman k‰den sormet ihan taaralleen ja k‰‰nsi k‰mmenpuolen n‰kyviin. "Niin tekee kunnon miehet." -- "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia menness‰‰n, "kyll‰ tuo meid‰n vanha pormestari on sent‰‰n kunnon ukko." -- "No sen min‰ sanon", vastasi toinen, "ett‰ semmoinen pormestari, niinkuin esimerkiksi t‰m‰ meid‰n, niin semmoista saat hakea ymp‰ri avaran Suomenmaan, etk‰ lˆyd‰." -- "Et lˆyd‰k‰‰n", vahvisti kumppali. * * * * * Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kes‰-ilta. H‰nen oli niin ylen hauska ja hyv‰ olla. V‰liin ryypp‰si h‰n teelasistaan, v‰liin luki palasen uutista sanomalehdest‰, v‰liin taas puhalsi savuja moisesta hauskasta pitk‰vartisesta. Milloin h‰n p‰‰sti savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisiv‰t ja laskeusivat hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eiv‰t hennonneet en‰‰ siit‰ noustakaan; milloin taas tuli savu sinisen‰ s‰ikeen‰ ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja ulos p‰‰sty‰ns‰ ‰kisti muutti suuntansa ja katosi. -- "Hm!" myh‰hti pormestari, silm‰illen piippuansa; hammasluu oli ehe‰ niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi verhottu sinisist‰ helmist‰ tehdyll‰ ja valkeilla helmikukkasilla koristetulla p‰‰llyksell‰. Pormestari pompautti pullealla k‰dell‰‰n hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemm‰lle, naksautti sitten sormiansa (h‰n olikin suuri mestari siin‰) ja puheli itsekseen: -- "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisill‰ ihmisill‰ ole mink‰‰nlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja imev‰t savut keuhkoihinsa asti ja saavat siit‰ p‰‰n pyˆrrytykset ja -- mitenk‰ se Jaakko tohtori sanoikaan? -- mikatini-myrkytykset. Min‰ nyt olen polttanut koko ik‰ni -- no en vainenkaan", ja pormestaria nauratti, muistaessaan, ett'eih‰n h‰n sent‰‰n k‰tkyess‰ viel‰ piippua k‰ytt‰nyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut is‰lt‰‰n polttamisen luvan, -- "kuudettakymment‰ vuotta olen jo polttanut piippua, enk‰ ole tuntenut mit‰‰n mikatinia." Ja sitten tuli j‰lleen hienon hieno savu-s‰ie, ja mielihyv‰ll‰ katseli vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa kohti ja vihdoin ‰kisti katosi. Tuohon avonaiseen akkunaansa n‰ki nyt pormestari koko pienen kaupunkinsa. Kaikki oli siin‰ tuttua h‰nelle, talot ja ihmiset; yksin hevosetkin h‰n tunsi, kenen mik‰kin oli. Verraton oli muisti pormestarilla. H‰n muisti viel‰ niin selv‰‰n min‰ vuonna kauppaneuvos Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli viel‰ tanssittu aamuun kello 7:‰n asti, ja n‰iss‰ tanssiaisissa oli tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tytt‰ren. H‰n muisti, milloin tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan r‰pisk‰n, jonka j‰lkeen Helin oli harmissaan teett‰nyt kauniimman laipion koko kaupungissa. H‰n muisti viel‰ kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja vanha Nokelainen saanut h‰net ylˆs, niin, samaan kaivoon, jonka kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa. Sein‰ll‰ oleva kilpi ilmoittaa mik‰ t‰m‰ talo on. Siin‰ seisoo: "Aniskellu-Yhdiˆn v‰h‰t‰is-mym‰l‰". Rauhassa lep‰si pikku kaupunki tuossa pormestarin edess‰, ja h‰nest‰ tuntui, kuin olisi h‰n v‰h‰n niinkuin kuningas pieness‰ valtakunnassa. H‰n tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen, ja jok'ainoa tunsi h‰net, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali Burkhardtista hamaan toissilm‰iseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vett‰ vanhalle LindÈnskalle tuolla toisessa p‰‰ss‰ kaupunkia. Tyytyv‰isen‰ istui vanha pormestari, luki j‰lleen palasen sanomalehte‰, ryypp‰si teet‰ ja katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkov‰ke‰ oli ker‰‰ntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista puotiin, enemm‰n katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi parhaillaan laitumelta, mutta viel‰ ei ollut h‰ti‰, latujen varsilla kasvoi runsas ruoho, ja siit‰ ottivat haarasarviset viel‰ viimeisi‰ makupalojaan, kunnes tyttˆset ja poikaset ja piikaset v‰hitellen ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista... * * * * * Mutta ‰kisti kuului kyˆkin ovi lent‰v‰n suurella jyrin‰ll‰ auki, heti sen j‰lkeen kuului kiireisi‰ askelia ruokasalista ja salista, nyt avaantui pormestarin tyˆkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha sisar ja h‰nen yksin‰isen talonsa em‰nnˆitsij‰, syˆksi sis‰‰n. -- "August, August!" huusi vanha Gustava mink‰ jaksoi, "voi August toki!" H‰mm‰styneen‰ k‰‰ntyi pormestari ymp‰rins‰. -- "Mutta, hyv‰ ihminen, mik‰s sinulla on h‰t‰n‰?" -- "August, hyv‰ August, -- tulipalo!" Pormestarilla oli juuri teelasi k‰dess‰, mutta semmoisena kuin se teelasi oli, semmoisena se kirposi h‰nen k‰dest‰ns‰ lattialle, ik‰‰nkuin olisi tahtonut ensimm‰isen‰ soittaa h‰t‰kelloa. Tulipalo? Mitenk‰ se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut kaupungissa ollut mit‰‰n sellaista vaaraa, ja nytkˆ se olisi tullut? T‰t‰kˆ pient‰ kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman menosta ja myll‰k‰st‰, oli nyt moinen vaara uhkaamassa? Pormestarin oli ensi hetken‰ mahdoton k‰sitt‰‰ koko asiata. Ja niinp‰ se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein sein‰ sein‰ss‰ kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu halkoliiterin ja l‰‰v‰n v‰lill‰ katsoo mustuneella taka-sein‰ll‰‰n hyvin rakkaasti naapurin hein‰liiteri‰, ja siin‰ he kumpikin jo monta vuosikymment‰ ovat kummastelleet, miksik‰ heid‰n v‰lillens‰ on ensink‰‰n laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska t‰m‰ sola kumminkin on niin kapea, ettei mik‰‰n palomestari maailmassa p‰‰sisi siin‰ k‰‰ntym‰‰nk‰‰n, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin t‰m‰ meid‰n nykyinen. Olisivat panneet meid‰t ihan yhteen, meinailevat vanhukset, -- kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa el‰m‰n vaiheista ja kokemuksista. -- Seminaristi Simpura oli ensin hyvinkin pahoillaan, kun h‰nen t‰ytyi panna taskukellonsa oppiin, maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei h‰t‰‰k‰‰n, viereisest‰ kauppias Puupposen talosta kuulee h‰n varsin selv‰‰n suuren sein‰kellon lyˆnnin ja tiet‰‰ siis milloin on seminariin l‰hteminen. -- Ja tied‰ttekˆs, mit‰ tiet‰ maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa, Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa, kauan aikaa pit‰neet hyv‰‰ silm‰‰ toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa. Seurassa oli Ilman ik‰v‰, ellei siell‰ ollut Mandelin'ia, ja Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset sirkuttivat r‰yst‰‰ll‰. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka lukevat toistensa otsalla sanat: min‰ olen sinun. Mutta maisteri virkkoi viimein: -- "Ilma!" Ilma nosti silm‰ns‰. -- "Ilma, hyv‰ Ilma, tahtoisitko sin‰..." Ja siin‰ h‰n nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi t‰ss‰ ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi p‰‰ns‰ alas, punehtui ja kuiskasi: -- "Tahdon." Ja se kuiskaus suhahti l‰nsituulen siivill‰ yli tuon herttaisen kapean kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siit‰ suoraa p‰‰t‰ maisteri Mandelin'in syd‰mmeen, ja t‰m‰kˆs siit‰ p‰lp‰tt‰m‰‰n! Mutta samassa avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastap‰‰t‰ alikerrassa ja astui ulos piippu hampaissa ja villahippa p‰‰ss‰. -- "Moron, moron!" sanoi h‰n ja nyyk‰ytti p‰‰t‰ maisterille. "T‰n‰‰np‰s on ilma herttainen." -- "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka syd‰n p‰lp‰tti. -- "Jaa no ... eih‰n se sent‰‰n aina ... tuota..." Rahikainen ei oikein ymm‰rt‰nyt maisterin sanoja, mutta mit‰p‰s ymm‰rt‰‰ Rahikais-parka l‰nsituulesta? N‰in elet‰‰n hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus varjelee niit‰ tulipalolta. Joskus kyll‰ iskee jonkun mieleen, mit‰h‰n jos alkaisi t‰‰ll‰kin r‰iski‰? No jos on kerran tullakseen, niin onhan meill‰ vett‰, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen, niin mink‰p‰s sille sitten juuri mahtaa? Ja mik‰ sen tulipalon nyt toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa nokivalkea, Helin'iss‰ kummallakin kerralla. Mit‰ turhia! Ovathan ne kyll‰ k‰yneet t‰‰ll‰ Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa vakuutusta, silt‰ varalta, ett‰ tulipalo... Mit‰ turhia! Mutta nyt oli tulipalo! * * * * * Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti. -- "Miss‰, miss‰?" huusi pormestari, viskaten yˆnuttunsa pois ja lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sek‰ ruveten vet‰m‰‰n saapasta jalkaansa. -- "Meill‰, meill‰, August, armas August, ah! Saunassa!" Pormestari hypp‰si pystyyn, enn‰tt‰m‰tt‰ saada viel‰ toista saapasta jalkaansa, ja sieppasi p‰‰h‰ns‰ hatun piirongilta. -- "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylm‰ hiki otsalla. "Anna mulle joku nuttu; enh‰n min‰ t‰ss‰ voi menn‰ ulos. Ja miss‰ ne Sitnikow'in paperit? Ne olivat t‰ss‰ pˆyd‰ll‰ vast'ik‰‰n ... t‰rke‰t paperit ... min‰ olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pˆyt‰‰ni saa kukaan korjata, mutta sinun pit‰‰ aina sen pˆlyriepusi kanssa olla joka paikassa nuohomassa... Herrainen aika, miss‰ ne nyt ovat? Kaikki muu saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit! Ja niiden sis‰ss‰ 10,000 markan vekseli... Hae hyv‰ ihminen ‰l‰k‰ istu siin‰ kuin kivettynyt varpunen!" (H‰d‰ss‰ tulee vertauskin v‰h‰n sopimaton.) Mutta varpunen pyr‰hti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien jahti. Ymp‰ri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot kohoilivat pˆydilt‰ ja lenteliv‰t ymp‰ri huonetta, sanomalehdet tekiv‰t kahinalla seuraa niille, -- oli kuin parhaankin spiritistin sÈance'issa. Sohvan ja piirongin alle, -- kaikkialle kurkisti joko ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli per‰ss‰. Mutta papereita ei ollut. -- "Voi sent‰‰n!" voivotteli pormestari. "Vaikka palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen h‰t‰vertaus) "niin min‰ v‰h‰tteleisin, mutta se Hovin p‰‰tˆs ja vekseli, jos se palaa, niin ei mik‰‰n pelasta Sitnikow'ia konkursista... Kyll‰ se naisten j‰rjestyksen vimma sent‰‰n on sit‰ viho viimeist‰". Piu, piu, piu! Kas niin jo kuuluu palokello hyˆkvahdista. (Tuo oli muinaisilta sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat olivat olleet ja menneet, eik‰ tornissa eik‰ koko rakennuksessa en‰‰ ollut mit‰‰n sodan merkki‰. V‰h‰isen sodan vivahdusta vaan oli silloin kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan mielt‰ns‰ ja kielt‰ns‰.) -- "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa h‰t‰-rumpua! Gustava kulta, miss‰ ihmeell‰ ne Sitn..." -- "Mitk‰s paperit ne tuossa pˆyd‰ll‰ sitten ovat?" kysyi Gustava neiti tamburissa. Ja siin‰ ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla oli j‰tt‰nyt, k‰‰rˆss‰ kauniisti koskematta. Pormestari joutui hieman h‰mille. -- "Gustava kulta", sanoi h‰n, taputtaen sisartaan olalle, "‰l‰ ole mill‰sik‰‰n, jos min‰ v‰h‰n kiivastuin. Tied‰th‰n sin‰, ett‰ min‰ olen tuommoinen..." -- "No mit‰ turhia!" vastasi hyv‰ntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt vaan. Mutta eth‰n sin‰, August, saata noin paitahihasillasi..." -- "Anna hyv‰ ihminen, anna pian minulle joku p‰‰llystakki". Sisar parka kiireiss‰‰n pyˆr‰hti pari kertaa ymp‰rins‰ tamburin permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimm‰isen vaatekappaleen, mik‰ k‰teen sattui, ja puki sen veljens‰ ylle. H‰diss‰‰n ei kumpainenkaan huomannut, ett‰ se oli Gustavan sadekappa. Ja mit‰p‰s siit‰, vaikka olisivat huomanneetkin? H‰t‰ ei lue lakia. Pormestari syˆksi ulos ja h‰nen per‰ss‰‰n Gustava neiti, siepattuaaan vaistomaisesti mukanaan veljens‰ pˆyd‰lt‰ kaksi karafinia, toisen t‰ynn‰ vett‰, toisen sahtia, sill‰ naisen syd‰n oli ‰‰nettˆm‰ll‰ kielell‰‰n ilmoittanut Gustavalle, ett‰ tulipalossa tarvitaan sammutus-aineita. * * * * * Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sek‰ Gustavan ja kahden karafinin tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. V‰ke‰ oli enn‰tt‰nyt ker‰‰nty‰ suuri joukko pihalle ja kadulle. L‰‰v‰n ovi oli auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehm‰ paraillaan kahden miehen v‰liss‰. Ulos sit‰ kyll‰ oltiin tulemassa ja tultiin kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehi‰ talutti, vai miehetkˆ Punikkia. Gustava neiti, n‰hty‰‰n lemmittyns‰ olevan vaarassa, syˆksi v‰kijoukon keskitse Punikkinsa luo ja syd‰mmen ‰‰nettˆm‰st‰ vaatimuksesta tyhjensi molemmat karafinit Punikin selk‰‰n. -- "Miks'ei h‰t‰kello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari, huomaten vaaran olevan jommoisenkin. Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syyt‰. Mutta syy oli t‰m‰. Kirkon ymp‰ri juoksivat suntion pojat ja joukko kerj‰l‰ispoikia kuin hullut, pist‰en k‰tt‰‰n jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio n‰et ei sattunut olemaan kotona, mutta em‰nt‰ oli tiennyt sanoa, ett‰ "sinneh‰n se meid‰n pappa pist‰‰ ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan koloon". Ja t‰t‰ avainkoloa nyt miehiss‰ etsittiin. Sittenkuin kolme kertaa oli kirkon ymp‰ri lennetty, lˆydettiin avaimet vihdoinkin kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireiss‰‰n jo ennenkin oli k‰tens‰ pist‰nyt, mit‰‰n lˆyt‰m‰tt‰. Kun ihmisell‰ on oikein kiire, niin ei lˆyd‰ lakkiakaan p‰‰st‰ns‰. Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerj‰l‰ispoikia nousi tˆmisten ylˆs. Nyth‰n oli harvinainen nautinto saatavissa: p‰‰st‰ tapuliin ja saada viel‰ soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina aina tapasi h‰ristell‰ poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt tiesiv‰t lurjukset suntion olevan rysill‰‰n ja yleisen h‰d‰n vaativan heit‰ toimeen. Siksip‰ rupesikin kellot soimaan, eik‰ ollut soitossa mit‰‰n pys‰hdyst‰: yht‰ mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti. Ruiskut tulivat ‰mp‰reineen r‰misten ja kolisten hyˆk‚vahdista p‰in. Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli kyll‰ luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut Kajaaniin, pyyt‰en sik‰l‰isen palokunnan s‰‰ntˆj‰ malliksi, mutta ei ollut viel‰ saanut niit‰. Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan neuvottomia, niin ruiskut kuin ‰mp‰rit ja miehet, sill‰ palomestari oli poissa. -- "Miss‰ pranmestari?" huusi yksi. -- "Jaa, miss‰ pranmestari?" toisti toinen. -- "Jaa-a, miss‰ prrranmestari?" huusi myˆs teurastaja Sillfors, mies suuri kuin j‰ttil‰inen, armottoman kiivas ja v‰kev‰, ja tarttui ensimm‰ist‰ kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei t‰m‰ ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eik‰ edes ollut palomestarin sukujakaan. -- "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja sit‰ miest‰, jonka pit‰isi olla t‰‰ll‰ ensimm‰isen‰, sit‰ miest‰ ei kuulu eik‰ n‰y! Semmoista pranmestaria!" -- "Semmoista pranmestaria!" Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, -- sangen tarpeettomasti, sill‰ tuollahan h‰n jo tuli juosten alas kirkkom‰ke‰, juosten mink‰ suinkin jaksoi. -- "Jo tulee", virkkoi yksi, -- "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen. -- "Pranmestari, joudu!" -- "Pranmestari hoi!" -- "Pranmestari, ho hoi, t‰nne!" Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka n‰kiv‰t selv‰sti, kuinka toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa hoitamiseen. Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ‰‰reen. H‰n oli muutoinkin laiha ja kalpea, mutta nyt oli h‰n aivan vaaleana. Silm‰t pystyss‰ ja alahuuli lerpallaan h‰n seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa sammutustyˆt‰ t‰ydell‰ todenteolla. Ruiskusyynit kev‰‰ll‰ olivat sent‰‰n jotakin toista kuin t‰m‰ todellinen tulipalo. T‰m‰n lis‰ksi viel‰ s‰ik‰hdys siit‰, ett‰ h‰n oli niin myˆh‰‰n saapunut paikalleen. H‰n n‰ki ymp‰rill‰‰n nurisevan v‰kijoukon, joka oli huutanut pranmestaria, ja jossa viel‰kin kuului| napisevia ‰‰ni‰ pranmestaria vastaan, ja h‰n tunsi, ett‰ h‰nen sek‰ pranmestarin v‰lill‰ oli jotakin l‰heist‰ yhteytt‰. Mutta sitten, n‰hdess‰‰n edess‰‰n raivoavan elementin, joka sihisi ja r‰iski ja piti sit‰ el‰m‰‰, tunsi h‰n, ett‰ tuolla elementill‰ ja h‰nell‰ oli myˆs jotakin l‰hemp‰‰ yhteytt‰. Mutta miten nyt olla kuin ele‰, sit‰ ei pranmestari osannut k‰sitt‰‰. H‰n oli kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka poisti h‰nen lumouksensa. -- "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!" Nyt oli asia selv‰. -- "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen". T‰m‰ v‰h‰n nurinp‰inen k‰sky ymm‰rrettiin toki aivan hyvin, eik‰ aikaakaan, niin alkoi sammutustyˆ t‰ysin toimin. * * * * * T‰ll‰ v‰lin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan p‰‰si liikkeelle, se j‰tti tyˆns‰ ja toimensa ja t‰ytti savua kohti. Kadut kihisiv‰t ihmisist‰; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensiv‰t ja tyrkkiv‰t toisiaan. Vesimiehet ajoivat t‰ytt‰ laukkaa, huutaen ja varoittaen jalkamiehi‰ astumaan pois tielt‰. Ja siin‰ oli renki‰ ja piikaa ja poikaa, jotka ken selj‰ss‰‰n, ken syliss‰‰n, ken olallaan kuljettivat sammutustarpeita. Siin‰ meni k‰siruiskuja, assuranceja ja reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meid‰n P‰rn‰sen tekemi‰, ja siin‰ oli ‰mp‰reit‰ rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia, siin‰ kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siin‰ tyhji‰ voi-astioita ja viilipyttyj‰. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisen‰ kulki lihava leipuri Helin. H‰nen renkins‰ ja piikansa ja opinpoikansa olivat kaikki karanneet tulipalolle; h‰nen t‰ytyi itsens‰ l‰hte‰ kantamaan palopaikalle ruiskuansa, P‰rn‰sen tekem‰‰. He olivat kumpikin tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, ett‰ Helin ukko l‰‰h‰tti ja hikoili taakkansa alla. V‰list‰ t‰ytyi h‰nen laskea kantamuksensa maahan, yski‰ v‰liin ja pyhki‰ hike‰ otsaltaan. Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heitt‰nyt m‰keen koko ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari ja tiesi velvollisuutensa. K‰rsiv‰llisesti kantoi h‰n ruiskuansa p‰‰h‰n asti. Kovin oli kumminkin ukko v‰synyt, ja siksi h‰n istahti lep‰‰m‰‰n ensimm‰isen esineen p‰‰lle, mink‰ sattui n‰kem‰‰n. T‰ll‰ v‰lin oli pormestarin pihalta pelastettu talon edess‰ olevalle torille irtainta tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan ‰‰rimm‰isen‰, ja sen laidalle laskihe ukko Helin lep‰‰m‰‰n, mutta sen levon ei pit‰nyt pitk‰llinen oleman. Kenties olisi saavi sent‰‰n kest‰nyt Helin'in oman painon, mutta h‰ness‰ vaikutti ep‰ilem‰tt‰ yh‰ viel‰ tenhottomuuden lain j‰lkeen P‰rn‰sen ruiskunkin paino, ja sit‰ taakkaa ei saavi kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista joutuisammin maahan. * * * * * Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja n‰ytti uhkaavan p‰‰rakennusta, hypp‰si h‰n kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperik‰‰ryll‰ taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja huusi: -- "Korjatkaa, hyv‰t ihmiset, irtain tavara ulos!" Puoli sataa joutilasta kirkkomiest‰ hyˆkk‰si sis‰‰n, ja nyt alkoi tavarain pelastus. Se k‰vi, niinkuin useinkin pieniss‰ kaupungeissa, miss‰ ei ole s‰‰nnˆllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa. P‰‰tarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta, mutta tulevatko ne ehein‰ vai palasina ulos, -- siit‰ v‰h‰t. Osa kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyˆ n‰ytti oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pˆyd‰t, tuolit, kirjahyllyt, kirjat, astiat lenteliv‰t akkunasta kadulle milloin vastaan-ottajain k‰siin, milloin jalkoihin, milloin maahan, ett‰ m‰ki t‰r‰hteli. -- "Matti, otas vastaan n‰‰! Mutta ‰l‰ s‰re!" -- "No, no!" Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja k‰siins‰, sis‰tysten pinottuina. -- "Heikki, otas t‰‰!" huusi toinen pelastaja ja lenn‰tti pormestarin toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lent‰ess‰, sattui Matti lasipinoinensa v‰liin ja -- kilkis, sanoi toinen puoli laseja kadun kivill‰. -- "Pentele!" suuttui Matti ja viskasi loputkin lasit samaan turmioon. Ja lasien kohtalo tuli monen muunkin kapineen osaksi. Mutta kaikki pelastettiin; tuskin j‰i naulaakaan sein‰‰n. Gustava neiti k‰veli pelastettujen tavarain ymp‰ri, valitellen ja voivotellen sit‰ h‰vityst‰, mik‰ niiss‰ oli tapahtunut. Mutta n‰hty‰‰n pormestarin suuren, kauniin kukkavaasinkin makaavan huuli rikki muitten tavarain joukossa, purskahti Gustava parka itkem‰‰n ja juoksi veljens‰ luokse pihalle. -- "August. August! Nyt on meid‰n kaunis vaasi rikki!" -- "Kuka kanalja sen on s‰rkenyt?" -- "Pelastajat, kukas muu!" -- "Miss‰ se on?" Pormestari k‰‰ntyi, l‰hte‰ksens‰ katsomaan vaasiansa, mutta samassa astui muuan kerj‰l‰ispoika ulos kyˆkin ovesta, kantaen vanhaa rikkin‰ist‰ koria, jonka h‰n lienee lˆyt‰nyt jostakin ullakon nurkasta ja p‰‰tt‰nyt h‰nkin pelastaa edes jotakin siin‰ yleisess‰ pelastuksen vimmassa. -- "Sin‰ kanalja!" huusi pormestari ja lˆi Sitnikow'in paperik‰‰ryll‰ pojan paksuvillaiseen tukkaan. (Pojan lakki lienee joutunut pelastettujen tavarain joukkoon sekin.) Tomu pˆll‰hti pojan p‰‰st‰. H‰n k‰‰ntyi ymp‰rins‰. -- "Mit‰ vasten?" -- "Sin‰kˆs sen vaasin olet s‰rkenyt, sen kanalja?" tiuskasi pormestari ja rypisti jo kulmakarvojansa. "Kyll‰ min‰ tunnen sinut, sin‰ olet se Rˆmpˆn Taavetti." Poika parka purskahti itkem‰‰n. -- "Enh‰n min‰ ole mit‰‰n s‰rkenyt! Vanhat tuolit vaan kannoin ‰skˆn vinnilt‰ alas ja nyt t‰m‰n korin, en muuta". -- "No, no", puheli pormestari, ja kulmakarvat meniv‰t j‰lleen entiseen asentoonsa. "Suuri poika kehtaa itke‰ tuossa suu v‰‰r‰ss‰. Sisso! Heit‰ pois ruikutus!" N‰in puhellessaan kaivoi pormestari taskustaan pienen hopearahan ja pisti sen pojan kouraan. Pois menness‰‰n h‰n nurkan kohdalla viel‰ katsahti taaksensa, joko muka Taavetti oli kokonaan lakannut itkem‰st‰. * * * * * Sammutustyˆ k‰vi t‰ll‰ v‰lin reippaasti ja rivakasti. Ulkohuone-rivi‰ ei en‰‰ voinut pelastaa; sen vuoksi yhdistettiin kaikki voimat p‰‰rakennuksen suojelemiseksi. Olisi sammuttaminen k‰ynyt ehk‰ paremminkin, ellei olisi ollut niin tavaton ahdinko pihalla. -- "Liika v‰ki pois! Liika v‰ki pois!" huuteli palomestari alin-omaa, ja aina tuommoisen k‰skyn ja asianmukaisten k‰sien liikuntojen j‰lkeen syˆks‰hti joutilas tulva ulos portista kadulle, mutta moniaan silm‰nr‰p‰yksen per‰st‰ palasi se j‰lleen. Vesimiesten kirkuna, sammuttajain kiireiset juoksut, pumppujen kumea kolina, vesisuihkujen sihin‰ ja tuosta suuttuneen tulen r‰iskeet, kaikki tuo suli sanomattomaksi kihin‰ksi ja meluksi, jossa ei arkahermoisen olisi ollut hyv‰ olla. Palomestari ja lehtori Harberg kunnostivat itse‰ns‰ kuin miehet. Miss‰ liekki kuumin, siell‰ jompikumpi heist‰. -- "K‰siruisku t‰nne!" huusi aina toinen tai toinen heist‰. K‰siruisku tuli. -- "Ruiskuta vett‰ mun p‰‰lleni!" Ei k‰siruisku uskaltanut: lehtori mies n‰et tai pranmestari itse, mitenk‰s se k‰visi laatuun? -- "Ruiskuta vett‰ minun p‰‰lleni!" tiuskivat rohkeat miehet. "Vaatteeni palavat muutoin." -- "Jassoo! No kyll' t‰st‰ tulee." Ja k‰siruisku kasteli heid‰t, kasteli kantap‰‰st‰ kiireesen asti. T‰ten varustettuina he, vasemmalla k‰dell‰ suojellen silmi‰ns‰, astuivat yh‰ l‰hemm‰s tulta, ja uljaasti tekikin vesisuihku teht‰v‰‰ns‰. -- "Tuokaa pranhaka t‰nne!" vaadittiin yht‰‰ll‰. -- "Vett‰ t‰nne!" huudettiin toisaalla. -- "T‰nne vett‰ joutuun!" kuului t‰‰lt‰. -- "Tuo t‰nne tynnyrisi!" kaikui tuolta. Vesimiehet olivat tuskassa, hevoset s‰ikkyiv‰t pauhusta ja tulen pelosta, nousivat v‰liin pystyynkin, ja silloin aina ryˆps‰hti joutilas v‰ki syrj‰‰n, lis‰ten h‰mmennyst‰. Kadulla oli kaikenlaista keskustelua. -- "Mittee", kummasteli maanmittari TalÈn, "mittee nuo tuossa hulluttelloo ranhakojesa kanssa? Ois eis panna kaks ranhakkoo yhtee ja valjastoo kuus hevosta ettee, ja ala sitten ryttyyttee, -- annahan l‰htis sein‰ kerrassaan! Ei tuota tuommoista el‰mee kehtoo kahtookkaan". -- "Ja mit‰ niist‰ ruiskuistakaan sitten l‰htee?" arveli Hakalan vanha is‰nt‰. -- "Vett‰ niist‰ l‰htee", sanoi suutarin opinpoika, joka seisoi vieress‰. -- "Eik‰, mutta niin meinaten, ett‰ mit‰ niist‰ on hyˆty‰? Kantais saavilla ja valais tulen niskaan, niin tulis piankin loppu". -- "Jaa, talostako vai?" pani toinen taas v‰liin. -- "Sin‰kin siin‰, sen retale!" Mutta aptekari Nordman, vasta Helsingist‰ tullut, kaupungin suurin keikari, aina hattu p‰‰ss‰, glacÈt k‰dess‰ ja kaikenlaisten hajuvesien lemu ymp‰rill‰‰n, puheli n‰in: -- "Ei, mutta se on yks skandal, kun ei kaupungi ole frivillig brandkoor; Helsingi on brandkoor 500 miest‰. Me pit‰ laitta yks semmone koor". -- "Mist‰s tyˆ ottasta te‰ll‰ ne viissattoo miest‰?" kysyi TalÈn. -- "No me otta niin moni kuin saa ja reqvirera Sidorowi yks suur spruta". -- "Juu, juu tietysti", liitti k‰r‰j‰kirjuri, herra Muttilainen, joka harvoin n‰ki selv‰n p‰iv‰n ja nytkin seisoi laipion nojassa nikotellen. "Juu, kyll se on -- juuri kuin herr aptekari sa-sa-sanoo. Ja min‰ tu-tu-len j‰seneksi min‰kin, -- nik!" -- "Varokaa, varokaa!" huudettiin pihassa. "Katto putoaa sis‰‰n!" -- "Katto putoaa, katto putoaa!" -- "Pois siit‰!" -- "Harberg, tulkaa pois!" -- "Pranmestari pois!" Kumahtaen vajosi katto palaneen rakennuksen sis‰‰n. Paksu savu syˆks‰hti t‰ten avatusta kidasta ja hetkeksi tukahdutti tulen voiman, mutta pian se uudistetulla voimalla alkoi r‰iski‰ ja el‰‰. -- "Ruiskuja t‰nne! P‰‰rakennuksen nurkka kytee!" -- "Vett‰ t‰nne!" -- "Pranseili, pranseili!" -- "Vett‰ puuttuu!" -- "Vett‰ joutuun!" Vedest‰ rupesi todella olemaan puute. Hevosmiehet tosin ajoivat sit‰, mink‰ enn‰ttiv‰t, mutta kun vesi oli haettava aivan toisesta p‰‰st‰ kaupunkia, niin ei sit‰ enn‰tetty tuoda tarpeeksi. L‰hell‰ pormestarin taloa oli tosin ranta, mutta sinne vei niin jyrkk‰ ‰yr‰s, ett‰ hevosella oli sinne mahdoton p‰‰st‰. Jalkamiehet tosin koettivat kantaa vett‰ ylˆs, mutta kun ei tuossa toimessa ollut mit‰‰n j‰rjestyst‰, niin ei hyˆtyk‰‰n ollut suuri. Siin‰ oli miest‰ ja akkaa, poikaa ja tyttˆ‰ m‰ki kirjavanaan, jotka, kell‰ minkinlainen astia kourassa, kilvassa juoksivat alas m‰ke‰, huutaen ja toisiaan tyrkkien, usein kuperkeikkaakin heitt‰en. Kiire vaan oli jokaisella saamaan vett‰ ylˆs. Mutta alastulijat, h‰tikˆt, tekiv‰t ylˆstulijain ponnistukset usein turhiksi. Vett‰ l‰iskyi astioista yht‰ mittaa, ja kun viimeinkin monen ponnistuksen per‰st‰ oli vedentuoja p‰‰ssyt pumpun ‰‰reen, niin ei astiassa ollut muuta kuin hyv‰‰ tahtoa. -- "Tuo vett‰, ‰l‰k‰ tyhj‰‰ kanna", kiukuttelivat pumppumiehet, -- "senkin tupero!" -- "Kah, kun l‰ikkyi tiell‰". -- "No juokse uudestaan". Ja uudestaan syntyi entinen mylly. Raatimies Helin, joka yh‰ viel‰ istui s‰rkem‰ns‰ saavin kimpien p‰‰ll‰, pyhkien hike‰ otsaltaan, huomasi tuon p‰‰ttˆm‰n vedentuonnin. -- "Laittakaa vesiketju!" huusi h‰n, se on: h‰n yritti huutaa, mutta ‰‰ni oli raatimiehelt‰ kokonaan langennut. Sit‰ ei kuullut kukaan. H‰n rupesi viittomaan ja viittomaan, kunnes onneksi teurastaja Sillfors havaitsi tuon huitomisen ja juoksi h‰nen luokseen. -- "No kuinkas nyt Helini oikein jaksaa, tuossa kaupungin permannolla? Ha-ha-ha!" ja Sillfors'ia nauratti tuo sukkeluus. -- "Oo vait, veikkonen! Puh! Se pakanan ruiskuhan minut ihan tappoi. Puh!" -- "Mut siin‰kˆs Helini nyt meinaa istua koko illan, siin‰ kaupungin permannolla?" -- "Oo vait, veikkonen! Min‰ vaan sit‰, ett‰ laita sin‰, puh! vesiketju tuonne alas rantaan. Eih‰n ne pˆllˆt tuolla, puh, saa tippaakaan vett‰ ylˆs. Sin‰ ymm‰rr‰t ja osaat. Laitapas joutuun. Puh!" -- "Jaa, juu ... niin ... no, no!" Ja Sillfors riensi poikki kadun m‰elle, josta jyrkk‰ ‰yr‰s alkoi. -- "Vesiketjuun joka mies!" huusi h‰n, ja kuuluikin se huuto hamaan rantaan asti kesken kaikkea melua. Vedenkantajat pys‰htyiv‰t. Harvat oikein ymm‰rsiv‰t vesiketjun tarkoitusta. -- "Vesiketjuun, kuulittenkos!" pauhasi Sillfors, mies suuri ja armottoman v‰kev‰. "Taikka min‰ teille n‰yt‰n Ilomantsin leimaukset!" Veden kantajat luulivat tuon ‰k‰isen miehen vaativan heit‰ entist‰ kiiruummin saamaan vett‰ ylˆs, ja paikalla alkoi entinen sekava myll‰kk‰, kahta kauheampana vaan. Nyt suuttui Sillfors, suuttui ja sieppasi kahta ensimm‰ist‰ akkaa k‰sityng‰st‰ kiinni, pani heid‰t seisomaan vastatusten, katsahti heihin hirmuisen tuimasti ja sanoi pahaa ennustavalla ‰‰nell‰: -- "Seisokaa nyt siin‰ niinkuin naulatut, taikka min‰..." -- "No kyll' myˆ seist‰‰n, kyll' seist‰‰n". Sen tehty‰‰n sai Sillfors j‰lleen kiinni toisesta kahdesta ihmisest‰ ja asetti heid‰t ensimm‰isen parin viereen. Pidetty‰‰n t‰mmˆist‰ ihmisjahtia hetkisen aikaa, sai h‰n kaksi rivi‰ ihmisi‰ asettumaan paikoilleen. -- "Tyhj‰t astiat toista rivi‰ alas, t‰ydet toista ylˆs!" komensi Sillfors, joka nyt kerrassaan oli kohonnut ylip‰‰llikˆksi. Ja kas kuinka rupesikin asia k‰ym‰‰n siev‰sti ja nopeasti! Ei aikaakaan, niin alkoi t‰m‰ toimi tuntua ketjumiehist‰ hyvin lystilt‰. Ei mit‰‰n huolta muuta kuin heittele k‰si‰si vaan noin oikealle ja vasemmalle, ja astiat kulkevat kuin itsest‰‰n. Jo alkaa linjalla kuulua iloista puhetta ja naurua. Jo p‰‰stell‰‰n sukkeluuksia, ja irvistell‰‰n milloin Marin m‰rjille liepeille, milloin Mikon savisille lahkeille. Lysti‰ kerrassaan. Sillfors on tavattoman sukkela. Jos sattuu kulkemaan linjassa astia, joka ei ole aivan s‰‰nnˆllinen sanko, niin on h‰nell‰ joka kerta joku liikanimi sille. Mutta sattuu vihdoin tulemaan ylˆs linjaa viilipyttykin. Silloin suuttuu Sillfors j‰lleen. H‰n keskeytt‰‰ tyˆn koko linjalla ja ‰rj‰isee: -- "Kuka se on ollut niin sakrrramenskatun tuhma, ett‰ on tuonut viilipytyn tulipaloon? H‰h? Ulos linjasta, ulos linjasta t‰mmˆinen turkin trumpu!" Voipiko nyt lˆyt‰‰ sen typer‰mp‰‰ vertausta? Mutta ihmiset olivat niin sanomattoman hilpe‰ll‰ tuulella, ett‰ nauru r‰h‰hti pitkin koko linjaa. Ja vaikka Sillfors olisi sanonut viilipytty‰ pukinsarveksi, niin olisi se her‰tt‰nyt naurua sittenkin. -- "Ulos t‰mmˆinen trumpu!" toisti Sillfors ja m‰isk‰si pytyn menem‰‰n alas m‰ke‰. -- "El‰kˆˆn!" huusi r‰‰t‰li Lintunen. -- "El‰kˆˆn!" -- "El‰kˆˆn!" -- "El‰kˆˆn Sillfors!" huusi Simpura, joka oli tottunut kunnioittamaan suuria miehi‰. -- "El‰kˆˆn!" huusi koko vesiketju ylh‰‰lt‰ hamaan alas asti. Sillfors kasvoi p‰‰t‰ns‰ pitemm‰ksi. H‰n oli p‰iv‰n sankari. Skobelew -- mit‰ oli sinun maineesi Sillfors'in maineen rinnalla! * * * * * V‰hitellen oli p‰‰sty jo niin pitk‰lle, ett‰ tulelta oli mahti mennyt. Ulkohuone-rivi oli palannut jo melkein maata myˆten. P‰‰rakennus oli saatu pelastetuksi. ƒskˆisest‰ myrskyst‰ oli j‰ljell‰ vaan maininki en‰‰. Pormestari oli enn‰tt‰nyt riisua Gustavan sadekapan ja saanut oman palttoonsa sek‰ toiseenkin jalkaan saappaan. T‰m‰ oli h‰nen yst‰v‰ns‰, vanhan postimestarin ansio. Pelastettujen tavarain joukossa oli viimeksi mainittu pengannut niin kauan, ett‰ oli vihdoin saanut mit‰ tarvittiin yst‰v‰ns‰ pukemiseen "ihmiseksi", niinkuin h‰nen sanansa kuuluivat. Pormestarin ymp‰rill‰ kiehui tuttavia ja yst‰vi‰, jotka valittelivat h‰nen onnettomuuttansa. Jok'ainoalle kertoi pormestari tulipalon alun, kuinka h‰n oli rauhallisesti istunut huoneessansa, kuinka Gustava oli tullut sis‰‰n ja niin edesp‰in, ja lopussa riemulla n‰ytti Sitnikow'in t‰rkeit‰ papereita. Ja yst‰vill‰ ja tuttavilla oli myˆs kertomista. Kukin koetti noin hienolla tavalla huomauttaa, kuinka h‰n oli ensimm‰isen‰ n‰hnyt savun ja sanonut vaimolleen, ett‰ mik‰h‰n savu se pormestarin talosta oikeen nouseekaan. Kuka antoi ymm‰rt‰‰ hienosti, hyvin hienosti, ett‰ Punikkia ei olisi kukaan muistanut, ellei h‰n olisi sanonut Lindgren'ille ett‰ mahtaakohan se lehm‰ viel‰ olla siell‰. Toinen taas haasteli, ett‰ ellei h‰n olisi saanut kiinni siit‰ palavasta hirrest‰, niin tiesi miten Muttilaisen olisi k‰ynyt. Sormet oikein paloivat. No v‰h‰t sormista, paranevathan. Kolmas tiesi, ett‰ pumppu ei ottanut k‰yd‰kseen ensi alussa, mutta eih‰n se ollut kummakaan, kun iso mutteri ei ollut oikein kiinni: se falskasi. Ja heti kuin h‰n sai mutterin ruuvatuksi kiinni, niin pumppukin k‰vi. Nelj‰s ilmoitti huomanneensa, ett‰ Komosen katto oli syttynyt. "Min‰ sinne kuin ilves, otin ‰mp‰rin vett‰ ja oravana katolle" ... ja niin edesp‰in. Aptekari Nordman katsoi nyt velvollisuudekseen myˆskin jollakin tehokkaalla tavalla ottaa osaa sammuttamiseen. -- "Kuuleks!" sanoi h‰n pienelle pojalle, "ti‰r‰ks sin‰ se apoteki?" -- "Kah! Miks'en min‰ sit‰ tiet‰is!" -- "No mene sitt se apotek ja sano se min‰ trenki, se min‰ Jussi, ett se pane Loke valja ja aja olutbryggeri ja tuo kolm kori oltta." -- "Jaa t‰nnekˆ?" -- "No ja, tenne just". Poikanen meni ja myh‰hteli itsekseen. Tuli Rˆmpˆn Taavetti vastaan. -- "Minnes sin‰ juokset?" -- "Aptekiin". -- "Kuka k‰ski?" -- "Min‰ Jussi". Ja poikanen kertoi aptekarin k‰skyt Rˆmpˆn Taavetille. T‰m‰ kertoi muille, ja niinp‰ oli aptekari pian saanut yleens‰ tunnetuksi nimeksi "Min‰ Jussi". Oluet tulivat, ja aptekari oli iloissaan, n‰hdess‰‰n kuinka suuren avun h‰n oli tehnyt hikoileville ja janoisille sammuttajille. Mutta vanha mamseli Nikander tuli myˆskin, kaupungin hell‰syd‰mmisin ihminen. H‰n tuli, otti pormestaria k‰dest‰ kiinni, laski toisen k‰tens‰ h‰nen olalleen ja katsoi pormestaria silmiin niin hartaasti kuin olisi tahtonut suudella h‰nt‰. -- "Voi!" itki h‰n viimein. "Voi sent‰‰n, kuinka t‰m‰ on hirve‰t‰!" Ja taas katsoi h‰n pormestariin, joka viimein tuli v‰h‰n h‰millens‰ t‰st‰ sanomattomasta lempeydest‰ ja, p‰‰st‰kseen jollakin tavoin vapaaksi, virkkoi: -- "No ei mit‰‰n..." -- "Vai ei mit‰‰n? Kyll‰ min‰ tied‰n. Voi sent‰‰n!" -- "Tuota ... Gustava tuolla..." -- "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden luo, ja t‰lle h‰n sai nyt purkaa syd‰mmens‰ hellyyden. -- "Armas Gustava! Voi kuinka t‰m‰ on hirmuista!" Ja h‰n suuteli armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli. Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehd‰ aivan samaa. * * * * * Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas v‰ki h‰lveni v‰hemm‰ksi. Vesiketju ei en‰‰ ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin v‰h‰ll‰ heitt‰‰ ylip‰‰llikkyytt‰ns‰. H‰n komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia miehi‰ ja l‰ksi n‰iden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsi‰ irralleen ja sammuttelemaan kek‰leit‰. Ja jo aikaa sitten oli pormestarin tavarat kannettu sis‰‰n, mutta Sillfors yh‰ tyˆskenteli palavilla raunioilla. Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin sis‰‰n. Ulos pienelle torille ei j‰‰nyt muuta kuin vanhoja, puoleksi s‰rkyneit‰ kappaleita, jalattomia pˆyti‰ ja selj‰ttˆmi‰ tuoleja. Sittenkuin t‰m‰kin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin, ett‰ sen keskell‰ leve‰n‰ ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen Helin'in kovaonninen ruisku, P‰rn‰sen tekem‰. Kuka hyv‰ ihminen senkin lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon? Kauhea ep‰j‰rjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari itse oli kovasti v‰synyt p‰iv‰n puuhista ja j‰nnityksest‰. H‰n istahti tuolille keskell‰ salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa. -- "Gustava!" huusi h‰n. Gustava tuli ja h‰nen per‰ss‰‰n mamseli Nikander, joka ei en‰‰ luopunut Gustavastaan. Punaisina ja pˆhˆss‰ itkusta olivat hyv‰ntahtoisen mamselin silm‰t. -- "Gustava", virkkoi pormestari, "menep‰s k‰skem‰‰n palomestaria t‰nne!" Gustava yritti menn‰, mutta mamseli Nikander ei laskenut. -- "Armas Gustava", sanoi h‰n, "sin‰ et saa menn‰ mihink‰‰n. Sinulla on ollut kyll‰ puuhaa ja vaivaa t‰n‰ hirmuisena iltana. Voi sent‰‰n, t‰t‰ iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyll‰ min‰ menen. Voi sent‰‰n, kuinka t‰m‰ on hirmuista!" Ja mamseli Nikander astui ovea kohti. -- "Eth‰n vaan aikonekaan torua h‰nt‰?" kysyi Gustava pormestarilta. -- "Mist‰ syyst‰, Gustava?" Mamseli Nikander pys‰htyi ovella ja k‰‰ntyi ymp‰rins‰. -- "ƒl‰ toru h‰nt‰, hyv‰ August" pyysi Gustava, "siit‰, ett‰ h‰n tuli v‰h‰n myˆh‰‰n tulipaloon..." Pormestari teki maltittoman liikkeen. -- "Ei, hyv‰ August, et saa torua. H‰n on kumminkin..." -- "Voi sent‰‰n!" yhtyi mamseli Nikander samaan rukoukseen. "Onhan t‰ss‰ tarpeeksi hirmua yhdeksi illaksi. ƒlk‰‰, hyv‰ pormestari, toruko h‰nt‰ ja vet‰kˆ sinne hirmuiseen raastupaan..." -- "No mutta ..." yritti pormestari puuttua puheesen. -- "Ei, ei, ei!" jatkoi mamseli. "Se on mahdotonta. Te ette voi olla niin kovasyd‰mminen. H‰nell‰ on heikko vaimo ja pieni lapsi, pieni, pieni, pieni, niin kaunis tyttˆ, tuommoinen. Ja h‰n on sent‰‰n oikein hyv‰ mies. Etteh‰n te vie h‰nt‰ raastupaan?" Ja mamseli Nikander laski k‰tens‰ pormestarin olalle ja katsoi h‰nt‰ j‰lleen hell‰sti silmiin. -- "Niin, eth‰n sin‰ ole paha", puheli Gustava toiselta puolen ja taputti h‰nt‰ olalle. Pormestari menetti malttinsa. H‰n hyp‰hti ylˆs. -- "No mutta olettepas te nyt ihan ihmeellist‰ v‰ke‰! Enh‰n min‰ ole aikonutkaan sanoa h‰nelle, en yht‰‰n pahaa sanaa. Mist‰ sen olette saaneet, ett‰ min‰ h‰net nyt panisin vankihuoneesen!" -- "Voi sent‰‰n kuinka teill‰ on hyv‰ syd‰n", riemuitsi mamseli Nikander. -- "No niin August, tiesinh‰n min‰, ett‰ sin‰ olet hyv‰", puheli Gustava, ja nuo hyv‰ntahtoiset olennot taputtivat taas pormestaria. Keve‰sti riensi nyt mamseli Nikander kutsumaan palomestaria, joka uskollisena virassaan yh‰ viel‰ oli palopaikalla. Ennenkuin h‰n tuli sis‰‰n, oli mamseli Nikander jo enn‰tt‰nyt lohduttaa h‰nt‰. -- "Tulkaa, tulkaa vaan rohkeasti", puheli h‰n, "‰lk‰‰ pelj‰tkˆ, -- h‰n on niin hyv‰, voi sent‰‰n, kuinka h‰n on hyv‰! Ei h‰n toru, ei h‰n toru!" Palomestari tuli ja pys‰htyi tamburiin. -- "K‰yk‰‰ sis‰‰n!" sanoi pormestari. -- "Suokaa anteeksi, min‰ en voi tulla, olen aivan nokinen ja l‰pim‰rk‰!" -- "L‰pim‰rk‰!" huudahti mamseli Nikander. "Voi sent‰‰n t‰t‰ p‰iv‰‰!" -- "Pranmestari!" puhui pormestari v‰h‰n juhlallisesti. "Voitteko te, sittenkuin olette, ei ainoastaan katsojana, vaan myˆs tehokkaana osan-ottajana sammutuksessa toimeliaana ollut, vakuuttaa minulle, ett'ei vaaraa en‰‰ ole t‰ll‰ minun asuinrakennuksellani?" -- "Voin, herra pormestari", vastasi toinen. "Ei ole en‰‰ mit‰‰n vaaraa. Yˆksi min‰ panen kaksitoista miest‰ vartioimaan tulta". -- "Min‰ voin niin muodoin olla huoleti?" -- "Aivan huoleti". -- "Suuri kiitos! Min‰ olen muistava teit‰". -- "No jumalan kiitos!" huokasi mamseli Nikander ja taputti palomestarin m‰rk‰‰ olkaa. "Voi sent‰‰n, kuinka te olette hyv‰!" Pormestari nousi. H‰n haki silm‰ll‰‰n paikkaa, jonne laskisi Sitnikow'in paperit, mutta ei ollut miss‰‰n turvallista sijaa. Vihdoinkin h‰nen kasvonsa kirkastuivat. H‰n meni uunin luokse, nousi tuolille, teki pellinnyˆrist‰ siansilmukan ja ripusti Sitnikow'in paperit siihen. -- "Tuohon ei ylety kukaan, ei Gustava pˆlyrievullaankaan", virkkoi h‰n itsekseen. * * * * * Rauha palasi j‰lleen kaupunkiin. Palopaikalla oli vaan Sillfors uskollisten seuraajainsa kanssa sek‰ palomestari vartijoineen. Kihisten sammuivat kek‰leet ja hirret, p‰‰st‰en, ik‰‰nkuin viimeist‰ kiusaa tehd‰kseen sammuttajilleen, silmi‰ kirvelev‰‰ savua. Aptekarin Jussi ker‰ili tyhji‰ puteleita koreihin. -- "Mit‰s niist‰ tyhjist‰ ker‰ilet?" sanoi Lintunen. "Toisit t‰ysi‰ sijaan". -- "Jaa, juu, niin", liitti Sillfors. "Mene paikalla aptekarisi luo ja sano, ett‰ oluet loppui". Jussi katsoi v‰h‰n ep‰tietoisena Sillfors'ia. -- "Menetkˆ?" tiuskasi Sillfors ja katsoi tuimasti poikaan. -- "No menen, menen!" Ei kulunut kymment‰ minutiakaan, niin ajoi Jussi Lokellansa pihaan ja nosti kuormasta olutkorin. -- "No rohkea rokan syˆ", sanoi Lintunen. -- "El‰kˆˆn!" huusi Sillfors. -- "El‰kˆˆn Sillfors!" huusi Simpura, ja j‰lleen soi Sillfors'in korvissa ‰skˆinen ihana musiki. Syntyi hetkiseksi aselepo, jolloin v‰syneet miehet virkistiv‰t voimiansa. Pranmestari kutsuttiin joukkoon. H‰n tarvitsi virvoitusta h‰nkin, ja kiitollinen h‰n olikin siit‰, nokinen ja l‰pim‰rk‰ mies, mutta aina kuin el‰kˆˆn huudot tulivat liian koviksi, varoitteli h‰n: -- "Hiljemp‰‰, hiljempaa! Herra pormestari kenties ovat jo levolla". -- "No tyˆhˆn taas pojat!" komensi Sillfors. "Mutta nyt on laki t‰m‰. Bassa poo nu! Kaksi hirtt‰ ensin irti ja sitten kulaus mieheen. Se on laki". Siihen suostuttiin yksimielisesti, ja mahdottoman pian lohkesivatkin hirret irti. Ja sitten seurasi hetken lepo, el‰kˆˆn huudot ja palomestarin varoitus. Mit‰ useampi hirsipari lohkesi, sit‰ hilpe‰mmiksi k‰viv‰t Sillfors ja h‰nen uskollinen joukkonsa. Ja yh‰ tihe‰mmin kajahtelivat el‰kˆˆn huudot ja yh‰ iloisemmaksi k‰vi Sillfors. * * * * * Mutta pormestarin ruokasalissa oli hommaa ja hoppua. Gustava ja mamseli Nikander v‰itteliv‰t kesken‰‰n. -- "Sin‰ et saa puuhata; hyv‰ ihminen, sin‰ et saa puuhata", puheli mamseli Nikander. "V‰h‰nkˆs sinulla on ollut huolta, lapsi parka? Voi sent‰‰n!" -- "Niin, mutta pit‰‰h‰n minun saada jotakin August paralle illalliseksi. Ja pit‰‰h‰n h‰nelle saada vuode j‰rjestykseen". -- "ƒl‰ sin‰ nyt mist‰‰n huoli, kyll‰ min‰ toimitan". -- "Ei, no, mit‰s sin‰ nyt, armas yst‰v‰, rupeat itse‰si vaivaamaan?" -- "Hoh-hoo! Vai vaivaamaan! Onpas t‰m‰ sitten vaivaa! Kas niin, lep‰‰p‰s sin‰ nyt koreasti". Ja niin he h‰‰riv‰t ja hyˆriv‰t, kaksi hyv‰ntahtoista ihmist‰, eik‰ aikaakaan, niin oli tarjotin lˆydetty, sen p‰‰lle levitettiin puhdas servetti, ja siihen laitettiin yksinkertainen illallinen pormestarille, joka on niin hyv‰, voi sent‰‰n, kuinka h‰n on hyv‰! Jo oli Gustava vied‰ tarjottimen sis‰‰n, mutta mamseli Nikander pys‰ytti h‰net. -- "Malta puoli minuttia, hyv‰ Gustava!" huusi h‰n ja juoksi ulos. Puutarhasta, joka oli jotenkin s‰ilynyt sammuttajain jaloilta, lˆysi h‰n persiljaa. -- "Eih‰n nyt tuolla lailla sovi l‰hett‰‰ tarjotinta sis‰‰n," sanoi h‰n tullessaan takaisin ja koristi kuin koristikin voirasian ja kalalautasen viheri‰ll‰. Saatiin vihdoin vuodekin valmiiksi pormestarille, ja niin oli suurin huoli pidetty. -- "Ja nyt", sanoi mamseli Nikander, "vaikka sin‰ ajaisit minua kotiin, niin min‰ en mene. Min‰ olen t‰‰ll‰ ja autan sinua, mink‰ huonoilla voimillani voin. Voi sent‰‰n t‰t‰kin p‰iv‰‰!" Nyt tuli v‰itˆs kumpiko k‰y Gustavan kamarin s‰nkyyn, kumpiko sohvalle. Pitk‰in debattien j‰lkeen t‰ytyi mamsell Nikanderin v‰en v‰kisenkin k‰yd‰ s‰nkyyn. H‰n koetti sitten viel‰ kauan aikaa todistaa, ett‰ Gustavan pit‰‰ ottaa p‰‰lleen h‰nen saalinsakin, sill‰ h‰n on varmaan vilustunut ja on herkk‰hermoinen, mutta ei auttanut en‰‰ mik‰‰n. He k‰viv‰t vihdoin maata. * * * * * Kes‰inen aurinko ilmoitti jo nousuansa, kun Sillfors viimeinkin raskitsi luopua palopaikalta. T‰m‰ p‰iv‰ ja yˆ oli ollut niin hauskaa aikaa h‰nelle. "El‰kˆˆn Sillfors!" se kaikui h‰nen korvissaan niin suloiselta. Aptekarin oluet olivat tehneet h‰nen mielens‰ hyvin iloiseksi. -- "Ei mutta nyt, pojat, atjˆˆ", sanoi h‰n. "Nyt ei ole en‰‰ mit‰‰n vaaraa. Me olemme tehneet mit‰ olemme voineet. Ja ei muuta kuin tattis vaan aptekari Nordmanille!" -- "El‰kˆˆn!" -- "El‰kˆˆn!" -- "El‰kˆˆn Sillfors!" -- "Hiljaa, hiljaa!" varoitteli palomestari. "Herra pormestari nukkuvat jo." Sillfors l‰ksi kotiansa tavattoman iloisena. Kadut olivat typˆ tyhj‰t. Aurinko nousi parhaillaan. Sillfors'ista tuntui niin hyv‰lt‰. "El‰kˆˆn Sillfors!" kajahteli viel‰ h‰nen korvissaan. H‰n myh‰hteli tyytyv‰isen‰ ja viimein, tultuansa kauppatorille, ei malttanut, vaan pys‰htyi, sieppasi lakin p‰‰st‰‰n, heilautti sit‰ korkealle ja huusi: -- "El‰kˆˆn Sillfors!" Sanomattoman tyytyv‰isen‰ meni h‰n kotiansa. * * * * * Mutta Gustava neiden kamarissa ei mamseli Nikander ollut saanut yht‰‰n unta. H‰n ajatteli vaan, ett‰ Gustavalla oli liian v‰h‰n peittoa. Jonkun ajan per‰st‰ kurkisti h‰n Gustavan vuoteesen p‰in. H‰nen yst‰v‰ns‰ nukkui. Hiljaa nousi mamseli Nikander vuoteeltaan, hiipi Gustavan luokse ja peitti h‰net saalillansa. Nyt vasta nukkui mamseli Nikanderkin. End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA II *** ***** This file should be named 20799-8.txt or 20799-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/0/7/9/20799/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.