Musta virta

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74450 *** MUSTA VIRTA Kirj. Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen] Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913. SISÄLLYS: Musta virta TAKAPEROISESSA MAAILMASSA Takaperoisessa maailmassa. Yön hetki. Luumylläri. Mun on nälkä. Rikkurien tuonti Helsinkiin. Laitakaupungin uusi kirkko. Muuttolinnut. UNHOTETTUJA Aunuksen Okuliina. Pelastusarmeijan yömajan ovella. Saunamummo. Vanha Leena. Nuori raajarikko. Imatran uhri. Mummon kirje. He ja sinä. Köyhän joulu ennen ja nyt. Kurjuus-siskoille. LUONTOA Työmies työhön mennessään. Merikosken liepeillä. Kesävirkistystä. Aamuhetki Eteläsatamassa. Ensi lumelle. Syyskuutamossa. ÄITI JA LAPSI Keväisellä polulla. Iloton ilta. Hymyjen lapsi. Äänestys-uurnalla. Kohtaus äitien kokouksessa. Proletaarilapsen kehtolaulu. Äiti. Kaksi kalmaa. Kellarikerrosten lapset. Ovelta toiselle. Onneton matkalainen (3 runoa). Pienoisemme. AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN Ystäviäni. Huonossa seurassa. Pahin vihollisesi. Elon langan kehrääjä. Yksin jätetty. Totuuden ovella. Helmen poimija. MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA Petroniuksen kuolo. Galeri-orjat. Nero. KULLAN VALTA, MULLAN VALTA Rahan kosto. Tasaisen kehityksen miehelle. Yksinäinen kullanhuuhtoja. Mefisto. Häädä ahmarit. AJAN RUNOJA Sairas aika. Takatalvi. Ajatarten kosto. Laulu sumussa. Herätyshetkinä. Tervehdys. Kaakon valta. Kurja Europa. Niin kauan. VAPAUTTA KOHTI Augiaan tallissa. Esiripun edessä. Taistosta — sopusointuun. Niinkuin Simson. Vallankumouksen uhrit. Vapauden viesti. KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA Leopold Jacoby: Vapaus. Arvid Mörne: Tää aika. Tiilitehtaan työmiehet. Rautatehtaan työmiehet. Herrastalon rengit. Latojat. Kaikki. Kysymys. Erik Forslund: Torppari. Alfons Petzold: Nuori konepajalainen. Raatajapojan tervehdys. Kadulla. Vapautettu. Otto Gibale. Talviyönä. MUSTA VIRTA Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan. Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin. Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään. Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan! TAKAPEROISESSA MAAILMASSA Takaperoisessa maailmassa Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen. Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin. Yön hetki Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää. Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee. Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma. Mut yössäkin käy ryskehin liikkuva rautahepo. Ja aaveen lailla kidastaan tupruttaa tehdas sauhuaan. — Pois täält' on rauha, lepo. Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo. Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. — Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke. Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa. Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy. Luumylläri Itävaltalaisen tarun mukaan Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita. Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee. Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa työläisten ruumiita, niinkuin viljaa. Luumylläri ankarin silmineen tähyy kalpeaan tehdastyttöseen, joka halki yön oli luona koneen, ei lepoa saanut päivähän moneen. Hän katsoo, virkkaen teräskielin: "Ole morsio mun, sua armaaks' mielin. Saat sormuksen sä, väsynyt impi, punarenkaan, muita se kaunihimpi. Tule, katso mä välkkyvin pyörinein sinut tyttö kuljetan kullaksein." Ja tytön tempovi huumeinen nyt viuhke pyörien, hihnojen. Hätähuuto vihlova toivoton, punasormuksen sai morsion. — Ja neidot toiset ne koneillaan punakihloja jäävät kammomaan. — Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita. Mun on nälkä Muinaissaksalaisen tarun mukaan Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka. Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan. Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. — Oli vilja puitu ja laareissa. — Yhä valitti lapsonen kalpea: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Rakas lapseni, vuota hetki toki, ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki. Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. — Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina. Rikkurien tuonti Helsinkiin Kas alus rantaan jo hiljaa mataa, ja miestä siinä on kolmesataa. Puulaatikko ja reppu noilla on vierahilla kulkijoilla, Venäjän tapaan mekko yllä. — Ne miehet tunnetahan kyllä. Ne Suomen miesi toi takaa meren masennukseksi ylpeän veren. Puulaatikot ja reput kalkkaa, vihaisna katukilvet pilkkaa: "he haalii taasen 'rikkureita', se 'isänmaallisuutta' silkkaa". Mut katureunaa kurttuinen karja se tietään kulkee kuin juhtasarja. — — Vaan kevät-ilman tyvenessä on jotain synkän tukehtavan. Se painaa kuni ukkois-uhka edellä säätä raivoavaa. Laitakaupungin uusi kirkko Järjestelmän tukipylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain, temppeli tuo suuri, ylväs nostettihin työllä orjain. Raatoi työssä miesi, vaimo. — Väsyi yksi, jatkoi toinen. Saatihinpa tulos aimo, rakennus niin suurenmoinen. Pilviä sen torni piirtää, komeasti kellot kaikaa, orjain aatokset se siirtää kohti taivahista taikaa. Templin pyhätössä orjat sävelissä soivan urun taivaan unet näkee sorjat, unhottavat maisen surun. Unhottavat vatsan vaivan, suonten sairaloisen lyönnin. Mielet valtaa onni aivan kera rippikakun syönnin. Hartaina on kurttuposket, kädet ristittyinä vielä. Naisten valuu kyynelkosket papin saarnatessa siellä: "Ylen syönti, ylen juonti synnin himo tääll' on paha. Väärää myös on pahansuonti, rikkaille siis suokaa raha. Tyytykää ja taivahassa tasa-arvon nähdä saatte. Valhe asuu maailmassa, meiltä totuus ottakaatte. Teille jumalanne hyvyys puuttehen ja painon antaa. Herran aivoitusten syvyys teidän sallivi ne kantaa." Jatkaa pappi laverrustaan kumaraan käy köyhä kansa, siinä lukee rukoustaan, siunaa sorron, sortajansa. Vuosisadasta näin toiseen hyssytellään mielet uneen. Suostuu hallituskin moiseen, näkee kansan rauhoittuneen. Kohoo templi suuri, ylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain. Järjestelmän tukipylväs, pystytetty työllä orjain. Muuttolinnut Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti. Yli rannan ja saaren he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi niin kaunihin kaaren. — Kun täällä on lunta, ja huurre peittävi ikkunoita, on kuoleman unta, niin siellä he elää ja lempii, ja riemulaulelonsa niin herkkänä helää. — Ah noinpa jos oisi myös ihmispololle luotuna siipi, mi kantaa voisi pois alhosta vaivan. Ah oisipa meilläkin tiedossamme maa onnekas aivan. — Kun kurjuus ja puutos, kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä, olis ihanaa muutos, olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen. UNHOTETTUJA Aunuksen Okuliina Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun. Hän nuorra joutui naimisiin, heimohon veri veti, siit' alkoi lapsisiunaus ja puuttehetkin heti. Puol' ilmaiseksi raatoi mies "Venäjän herrain" töitä. Ja Okuliina Suomehen läks' myymään pitsilöitä. Ol' kuorma raskas kulkijan, kun joka vuosi melkein uus' syntyi pieno. — Elämä se ruhjoi pahoin elkein. Hän usein pitsireppuineen kymmenet peninkulmat tallusti talvisäissäkin ja kesti mieron pulmat. Ol' Okuliinan rinnassa monasti kaihon suru, kun muistui koti kaukainen ja pienin, kullanmuru. Se kantajansa rinnoilta pois vierotettiin koito, kun kulki äidin askeleet ylitse rajan, loitos. Näin neljätoista lasta sai hän. Kuusi kuolo niitti. Ja vaivoin leipä, suolaves' se perehelle riitti. Näet maata heillä vähän vain: perunapelto niukka; ja pellavaista, ruista voi kasvatella hiukka. Josp' oisi edes lehmä yks' elättää voitu, tilkan ois' lapset saaneet herkukseen, nyt joi ne veden silkan. — Ne vielä verhon puutteessa talvella tupaan häätyi, vain ikkunasta pilkkien, sen ruutu kunnes jäätyi. Näit' Okuliina muistellen luo astui vieraan oven, myi pitsiään ja kaihonsa hautasi pohjaan poven. Kaks' kertaa Okuliina tuo vuosittain kotiin jälleen palajaa. — Joulukynttilän tuo kirkkaan pienimmälleen. Ja Okuliina onnekkain on kotonansa silloin, kun lapset rakkaat uinuu jo, hän yksin valvoo illoin. Ne permannolla, säkeillä ja ryysylöillä nukkuu. Myös Okuliinan aatokset ne kohta uneen hukkuu. Pelastusarmeijan yömajan ovella Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi. Missään ei hälle ojenna omainen lämmintä kättä. Yksin on tuomittu kulkemaan ainootta ystävättä. Almu nälkähän hiukovaan suodaan ja neuvot ja nuhteet. — Yömajan kovalla penkillä pitkät on iltapuhteet. Laastaroiden ei tervehdy hän, kenet kohtalo mursi. Sortunut on hän matkamies. Karilla elonsa pursi. 1908. Saunamummo Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu. Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu. Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat. Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi. Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä. Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa. Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?" * * * Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa. 1911. Vanha Leena Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori. Muistan Leenan nuorena, herrastaloloissa taisi taiten palvella. — Nyt ei kelpaa noissa. Silloin käynti ketterä, puku hienonlainen. Nyt on polo ryysyissä, kerjäten käy vainen. Mitä pahaa tehdäkään mahtoi Leena rukka, kun noin vanhuuspäivinään peri hänet hukka. Tiedän: Leena hikoillut ahkerast' on ylen, tuhatkertaa kantanut tupaan halkosylen, tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen. Tiedän: Leena uurasti, nousi puoliöiltä, illoin valvoi, ompeli, nukkunut ei töiltä. Auttoi vanhaa äitiään minkä jaksoi vähän. Koitti vielä pennejään saada "säästymähän". "Kaksisataa" kokoon sai, mutta vanhuus koitti. — Sairaus ja suru kai ruhjoi raukan, voitti. Tuli vanhuus, köyhyyskin. Leena turvaa vailla tietä kiertää kerjurin kylän pihamailla. Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa? Nuori raajarikko Kivipainossa ruhjoi jalkansa viisitoista vuotias tyttönen. Hänet pois he kantoi paareilla. Kone pyörivi eellehen. — Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen kuin palttina. Katsele kasvojaan, näet riutuvan, särkyvän katsehen kuin itkis' se nuoruuttaan. Niin nuorra, elämän aamussa, kun siinteli silmiin unten maan, kovan kohtalon maata uhrina, se ompihan kauheaa. — Jäi ruhjottu raajarikoksi. — Kivipainossa työ käy ennallaan, sijan tyhjän toinen täyttävi, — kuka tyttöä muistaakaan? Imatran uhri Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva. Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -. Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon. Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut. Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa. Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle. Näin haastoi tyttönen kalpea ja silmä kostea maahan painui. Hän lähti. Viestinen kertoi sitten, "Imatra uhrin on saanut jälleen". 1908. Mummon kirje Eräälle savolaiselle vanhukselle Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä. Ystävän mä tunnen siinä, tunnen hellän sydämen. Tunnen toteen pyrkiväisen, ahertavan aatoksen. Tunnen raatajan mä vakaan, monta kovaa taistelleen. Näen elon murehissa hiuksensa valjenneen. Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? — 1909. He ja sinä Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen. Sulla lapsia on suuri liuta, Kuni haamut nälässä ne horjuu. Harmaat posket, luusto kuivettunut. Tuoni käyskelee. On viljan korjuu, ihmisviljaa täällä niitetään. Onnetarta tuskin — kiitetään. Sieluus köyhälistö katson. Tuopa rintahani surunvuoren nostaa. Kärsimäsi sorron mielisin mä yhteiskunnalle ja niille kostaa, jotka eduistansa kiistäen sokeoina sotii, riistäen. — Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan! 1905. Köyhän joulu ennen ja nyt Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo. Yhä vielä on köyhän illat niin mustat ja murheiset. On edessä surujen sillat, kivut, tuskat ja kyynelet. Mut sittenkin toinen on aika, ja toiset on tunnelmat. Nyt aatteen tenhova taika urat aukovi kaunoisat. Yli hetkisen murheen ja vaivan ihanteiden tähtivyö luo hohtoa. Ompi kuin aivan jo hälvenis kurjuusyö. Ja joskin tuskia yhä elon kantelo soinnuttaa, niin veljeyssoittelo pyhä ihanaisena puhkeaa. Uus' puhkee köyhän virsi yli maitten ja mannerten. Suli rinnoista talvinen kirsi, on orjakin ihminen! Ja vaikka on ulkona kylmä, sydän rinnassa lämmin lyö. Ja kirkasna loistaa silmä, kun kutsuvi aatteen työ. Tää joulu kaunis ja uusi proletaarein juhla on jo. Hymyhohdoin loistaa kuusi, soi viihtäen kantelo. Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat! Kurjuus-siskoille Joseph Luitpoldin mukaan Siskot, on elomme autio, astumme murhevaipoin. Hapsemme harmenee. Kohtalo iskee rautaisin raipoin. Kurjuus ja pilkka päivin, öin. Pistävä orjuus-oka. Ilo ei valkene toimin, töin, palkkamme kurjuus, loka. Henkemme turtuu. Aikaiseen vartalon kuihtumus koituu. Lapsemme sortuvat. Hiljalleen elomme raunioituu. Me mitä pahaa tehty lie, Kärsimme, synti se varmaan. Vaiti me oltiin, joskin tie raskas ol' elomme harmaan. Mutta nyt alkavi aika uus', heitämme pois unen sikeen. Meille kuulukoon vastaisuus, nouskaamme painosta ikeen! Siskot, orjina kuolla ei, voittoisa eessämme retki. Riistäjät joskin osamme vei, kerta lyö meidän hetki! 1911. LUONTOA Työmies työhön mennessään Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen... Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia... Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain. Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa. Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan. Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi. 1910. Merikosken liepeillä Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo. Mut muistojen sarja tummuu, kuvat katkerat siintelee. Näen kansan mi taisteli, kärsi, mi puutteessa kalpenee. Merikoski, sun kuohujas kulki moni raataja venheineen, toi tervoja, pettua järsi, palas korpehen, kurjuuteen. Nous' kaupunki, rikkaus harvain tulos työst' oli raatajain. Huvisaaren liepeillä tehtaat kohos, kasvoi ja varttui vain. Merikoski, sun liepehilläs soi kärsimysvirret vaan, tukahtunehet huokaukset, kivut hallaisen nälkämaan. Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi. 1907. Kesävirkistystä Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista. Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu ja aalloilla sorsa ja telkkä. Ja soisipa korvaan leivon suu ja luonnon laulelo pelkkä. Ah, ollapa mökki punainen ja sauna ja polku oma. Ja ollapa kulta herttainen ja venho aalloilla soma. Ja saadapa sinne kaikota pois keskeltä elämän kiistaa, elää hiljaa onnensa saarella; — meri, metsä antaisi riistaa. Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin. 1912. Aamuhetki Eteläsatamassa Aamu kirkas, keväinen. Puiston kukat kastein helmii. Luona marmor'impyen kaivon suihkuvesi telmii. Kevätaamu aikainen. Torilla on touhu, täry. — Rannan rautaveturein tuprunnasta tunkee käry. Aava meri läikkyää, hopeinen on aallon pinta. Kaikki huokuu elämää, toiveikasta, kaunehinta. Mutta halki ilmojen kuuluvi kuin huokausta. — Tuolla lastaa hiiliä orjalauma, sysimusta. Mitä? Eikö eteenpäin kaikki ryntää ilakoiden! Kumma kaiku iskuilla satain kätten ahkeroiden. Mitä? Eikö toiveikas mieltä täytä elon taisto? Miksi otsaan kuvastuu huolestunut kivun vaisto? Miksi? Haa, se on kysymys — Kevät, valhetta sun hymy Ammoin orjan rinnasta kevät-ilo pakoon lymys! Ensi lumelle Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen. Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä. Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee. Syyskuutamossa Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti! Syysiltana astelen tarhaamme, kun keltalehdet karisten putoo. Elo toiveita karsivi. — Parhaamme se talven vaippahan kutoo. On puistossa paljon varjoa, paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. — Kesäpäiviä elo ei tarjoa, lakastuttaen huokuu se hallaa. Syyslehdet tallatut, maatuvat, oli elonne unelma lyhkäsenlainen. — Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat, ylös haudoista nousevat vainen! Soi lehdossa syksyn soitelmat. — Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu. Mepä nousemme, toivojen koitelmat on eessämme — usvat jo haipuu. Syyslehvät kalpeat huiskailee, paha jalka lehviä tallovi tälleen. Mut puiston keijut ne kuiskailee: kevät syksyä seuraa jälleen. 1907. ÄITI JA LAPSI Keväisellä polulla On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain. Ja äiti hän astuvi polkua sulopienoset rinnallaan — nuor' äiti ja armahat lapsensa, — kevät näyttävi kauneintaan. Ah kuinka on somat ne poskuet ja jalat mi tepsuttaa. — Miten leikkivät virrat keväiset, ylen kaunis metsä ja maa. Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus. 1912. Iloton ilta Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka. Ja lattialla kehdossa lepäilee valju lapsi. Sen poski sinenharmaja, iloton valkohapsi. Kuol' isä tehtaan rattaisiin, nyt äiti raataa päivät, ja entisaikain muistelmiin sulommat hetket jäivät. Ei enää lieden ääressä hupaisna häivy ilta, vaan kolkkoa on elämä kuin murheen musta silta. Ja huokauksin katsahtaa taas nuori äiti kehtoon: "Pien' orpo osakseen se saa vain ilottoman ehtoon. — En sua koito kantanut mä keväisehen hymyyn. Sun huomenesi kiisi pois pahojen pilvein lymyyn. Mut pieno, äidin lemmellä aatoksen' sua muistaa. kun päivin ratas kiitävä koneessa lankaa suistaa. Ah, ryskehessä tehtahan niin pitkä, pitkä olo, ja tuhat kertaa palajan sun luokses lapsi-polo. Ja iltasella askeleet mun lennättävät sieltä. — Nyt lepää raajat väsyneet, mut murhe murtaa mieltä. Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta." Hymyjen lapsi (Pikku Helmeä katsellessa) Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa. * * * Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon? Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt. 1911. Äänestysuurnalla Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai. Hän muisti: lasta seitsemän kotona värjöttää. Työtönnä isä, kummakos jos käsi väräjää. Hän piirsi viivan. Uurnahan se lippu putosi. Ne kasvot, ah niin vaaleat vain yhä kalpeni. Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan! 1906. Kohtaus äitien kokouksessa Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski. Se koski se povessa tulvehtii, tuhat aatosta mieleen koittaa. "Oi siskot, jospa me voisimme vapauden ja leipämme voittaa!" Hän nousee, noin sanat tulvehtii kuin ryöppy nyt huuliltansa. Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest' imee maitoa emoltansa. "Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää. 1907. Proletaarilapsen kehtolaulu Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja. Uinu, suurena taistelo ankara sua vuottaa. Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa. Uinuos, mekkohon punaiseen äiti lapsosen käärii. Jouda ei päivin vaalimaan, tehtahassa kun häärii. Proletaari-lapsosein, sairaasti silmäsi palaa. Katsehes viiltää sydäntäin, kyynel vierivi salaa. Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa! 1907. Aiti Miksi sydän vapiset, rintaseni värjyt? — Vihloen lyö rakehet, rajumyrskyn ärjyt. Miksi hellin povella pulmujani noita? — Täynn' on elon ulappa turman aallokoita. Miks' ei käten herpoa, valvon kunnes kuolen? — Kuuluu petoin ulvonta korven tuolla puolen. Miksi sydäntulilla lämmitän mä armaat? — Kylmä, kov' on maailma, jäisiä sen parmaat. Miksi rintaan painalen ainiaaks' ne pienot? — Tempoo tuuli syksyinen puitten lehdet hienot. Pulmuseni puhtoiset teissä äidin mieli, teissä sadat aatokset, joit' ei kerro kieli. 1908. Kaksi kalmaa Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava. Tuota katson, itse voimatonna, kuni syksykoivun hento lehti. Tuskaani en julki huutaa jaksa. Lapsi itseäni kallihimpi, hänet synnytinkö surman suuhun? — Veitsen lailla rinnassani viiltää. * * * Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa? 1909. Kellarikerroksen lapset Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten. Siell' on katse riutuva, jot' ei helli päivän terä. Kiviluolan lapsella leikkitanner pihanperä. Kävyt, sammal, kukkaset, rannan hiekkapenkeret, aallot loiskivaiset varmaan soisi heille ilon armaan. Haa, jo riittää ruikutus parempi on kirous. Kun ei auta ihmisvoima, soikoon kirous ja soima. Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä. Ovelta toiselle I Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa." Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen. "Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa. Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun. Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. — On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. — On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen. Onneton matkalainen Syntymä. Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema. Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista. Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä. Lapsuus. Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää. Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa. Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse. Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. — Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika! Pakkokasvatuslaitoksessa. Haa! Nytkö vihdoinkin yhteiskunta muistaa onnetonta lastaan, poliisit ja tuomarinsa pojan kimppuun kiidättääpi. Haa! Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh! Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa! Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. — Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. — Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa! 1907. Pienokaisemme He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa. He tulevat silmin hohtoisin ja huulin ja poskin puhtahin. Käsin hennoin he elämän portin avaa. He tulevat huulin lepertävin, hymyotsin ja tanssivin askelin, — mut naristen aukenee elämän portti. He tulevat luotolla lapsukaisen, ens' askelein vasta he astuu maisen. — Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo? * * * Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot. Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. — He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä! 1900. AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN Ystäviäni Kun hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin. Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä... Huonossa seurassa Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden. Mut' se on onnetonta jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee, ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty... — Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko. Pahin viholliseni Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina. Ei katehet voi ryöstää sulta onnesi tulta. Heit' ellös pelkää. Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä _itseäs_, vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää! Elon langan kehrääjä En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan. Mä nautin, kun entinen ratkee, mut solmin vain uuden, jos katkee. Moni tulkoon pulma ja vaikeus, moni mielen ankara haikeus. En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan. Yksin jätetty Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa. Olen löytänyt tuttavan, oma itseni unhosta nousi, tuhat muistoa mukana sousi. — Olen löytänyt tuttavan. Tuli tuttava tiliä pyytäin, tuhat mietettä eteeni syytäin. Tuli uusin, kaunein lupauksin ja katkerin katumuksin. Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa. Totuuden ovella Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen. Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko. Helmen poimija Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat. Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — _Toinen_ vie sun, omata en saa mä sua ikään... MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA (Aihe Quo Vadis'esta.) Petroniuksen kuolo Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin. Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine. Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa. Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan." Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran." Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno. Silmäluomet ummistuu, hälveneepi mielen sumu. Sielun silmiin kuvastuu hovin loisto, valta, humu. — Petronius ylimys päätti nautinnoissa kuolla. Mietti: "ehk' on tyhjyyttä kuolon portin tuolla puolla." Taitavasti valtimon avas kirkas veitsen terä. Sydämestä virtas pois kuuman veren viime erä. Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen. Galeri-orjat He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään! Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska. Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii. He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain. Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. — On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo. * * * Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — — Nero Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin. Kaiken, mikä irstainta, ympärilleen keisar' keräs. Susihimot, käärmemiel' yhä uusi siellä heräs. Nero hirmutyranni ylimpänä irstaili. Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi. 1908. KULLAN VALTA, MULLAN VALTA Rahan kosto "Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin. Raha, 'kuollut metalli', sitä halveksien syysit. Viisautta palvella silloin muka yksin pyysit. Rahan valtaa ivasit. Hyve tunnustukses niitti, kuljit siten pystypäin, ylpeyttä sulla riitti. Mua, mua halveksit, sepä oli syntis paha, sit' et anteeks' saada voi, armoa ei tunne raha. Niinpä silloin vannoinkin kostavani verisesti. Kostoni se koski kai — harvat sitä jaksaa kesti. Kostan, köyhyydellä lyön. — Viisaus ei kelpaa syödä, eikä hyve elätä. — Enkö osaakin mä lyödä? Nuorna ilkuit, nytpä sun sydäntäsi kipu viiltää. Silmäs sumennehet on, niissä tuskan kyynel kiiltää". Rahan sielu haastoi näin. — Uhri kalveten sen kuuli. Tietään kulki. Tulkinnut mietteitään ei mykkä huuli. 1908. Tasaisen kehityksen miehille "Kansan lapsi", nuori mies. — Tuhat hänen laistaan näin. Hänpä tarkoin keinot ties, kiivetessään ylöspäin. Kyky keskinkertaisin, näkö, käytös, moitteeton. Sopeutuva oloihin. Hänen — leipäpaikat on. Järjestyksen, kulttuurin nimessä hän puoltelee rahavaltaa. — Varsinkin kun se hyvin palkitsee. Kannakseen hän omaksuu "kehityksen tasaisen". Kumousta kauhistuu, kammoo ääntä joukkojen. — Köyhän miehen majasta näin vie kulku loistohon. Kilpajuoksu matkalla kovanpuoleinenkin on. — Miehet nuoret, nousukkaat, mihin hukkui henkenne? — Kalman löyhkä täyttää maat, tappoikohan teidät se? 1907. Yksinäinen kullanhuuhtoja "Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies. Ilot, murheet, vastukset ja onni lue kasvoilta jos osannet. Itse tiukkaan puristan mä huulet. Kädet kuokkaan isken rautaiset. Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa. Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan. Ja mä muistan, kuinka kytö syttyi, poveheni tulen oudon loi. Kauas, kauas seikkailuun se veti. Tulta sit' en hallita mä voi. Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena. Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee. Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön. Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie." Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan. Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan. 1909. Mefisto Erään ruotsalaisen runon mukaan. Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan. Kuin mielipuolet kiistataan vuoks' kurjain kultakolikkain. Kun köyhät kantaa rääsyjään, niin rikkaat liehuu silkeissään. — Ei kenkään sääli armahtain, kun heikot tomuun tallataan. Kuin sokot onnen utuisen käy inehmoiset etsintään. Mut' koskaan, koskaan onnelaan ei ihmisjalka astukaan. — Ja laulun, leikin, lemmen nään katoovan vyöryyn melskehen. Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön? Häädä ahmarit Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot. Nouse, voimasi jo havaa, valtaa osuutes'. Onnen uksesi sä avaa, katko kahlehes'! Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ! AJAN LAULU Sairas aika Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki. On aika heikko ja tarmoton, sen kulkua kalveten seuraan, — Jumal' mammona ihmisen verta juo kuin kuolevan uhriteuraan. Ja suuri, ihana ihmisyys miten pilkattu häväisty, lyöty, kun miljoonat pani kahleisiin vain harvojen herruus, hyöty! Paha aika on. — Pääsi jos kohotat, sudet nahkahas' iskee hampaan. Jos nöyränä vaikenet, säästy et, väkevämpi sun kettävi — lampaan. Pahansuova on aika ja toiveihin heti iskevi katse kade. Mikä suurt' on totta ja oikeaa, siihen tähtää jo kivisade. Ja ihmiset sokkona kompuroi. Käy loisto ja kurjuus rinnan. — Noin ihmiskunta se maksaa saa oman hulluutensa hinnan! Takatalvi Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata. Idän irnu metsiin uhoo häijyt vihat. Puita juuriin asti tuhoo, pilloo pihat. Lentää tupiin, ihmispoviin. Kuolon merkit piirtää oviin. Kalskahtaa jo kaakon kalpa, noitain luoma. Kätkee hyvä, säilyy halpa, hiitten suoma. Sydämihin kyitä ahtaa. Korppikatse haaskaa vahtaa. Sudet, karhut tunkee kyliin kynsinensä. "Mistä peitsi petoin syliin? Elkeillensä miten loppu langetella?" — Sietää tuota tuumiskella. Riehuu ilmass' syksyn ilvi, touon jäätää. "Miten hyinen lumipilvi poies häätää, miten myrsky asetella?" Sietää tuota tuumiskella. Tuumat toimeksi nyt pian. Ihmisvoima kovimmankin korjaa vian. Sortuu soima, tuhat sydäntä kun yössä ponnistavi kevättyössä. Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta. 28/3 1910. Ajatarten kosto Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää. Kumaraan jo painui selät, hapset hopeoitsi huoli, himmeni pois silmän tuike, suru uursi posken kalvaan. — Hymy, ilo, rauha kuoli. Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi. Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin. Astuu, astuu ajattaret povessansa kähyt käärmeen. Ajattaret, kostottaret ihmisuhrin huolten huntuun loitsee synkän surun päärmeen. Ajatarten kostovalta korpehen luo kirojansa. — Vitkaan vierii ajan ratas, valon pilkettä ei paista. — Koston uhrina on kansa. Mistä apu, mistä hoiva sekasortoon yössä korven? — Nousee joukko, jok' ei usko sokeaan vain kohtalohon, nousee, tempaa taistotorven. Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana. Ääni kaikaa, kohta havaa kohluistansa korven väki. Ajattaret hämmästyy, ja elpyy elo uusi, nuori. — Puussakin soi kevätkäki. Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima! Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki! Laulu sumussa Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan. Tien telkivät auringolta ja valavat harmajan hyyn. Ne sulkevat näköpiirin ja ilmaan nostetun viirin hämyn synkkähän syleilyyn. Ne kasvavat sumujen vuoret yli laajan lakeuden. Matalalle jo pilvet putoo, ne päittemme ympäri kutoo sumuhunnun hallaisen. Sumun suurien vuorten alle jo peittyvi pienonen maa. Ja ihminen kuihtuu, jäytyy, yhen kuulevi käskyn: "täytyy". — Valo, vapaus unhoon saa. Ne kiertyvät sumujen pilvet ylt'ympäri ihmispään. Ne hiipii äitiin ja isään ja nousevan nuorison sisään. — Valo tuskin pilkkiikään. Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö. Oi ihminen, ihminen, vielä hiven toivetta kipinöi. — Toki aurinko radallansa lie, vaikkakin piilossansa, kai maata se ikävöi. Kai kerta se jälleen palaa, sumut harmajat hälventää. Se uijahan ratansa uurtaa yli maan, miss' ihmiset puurtaa side silmillä, tylsänä pää. Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon! Herätyshetkinä Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi. Oli valtava herätyshetki. Ihanainen hurmaus sen, ja eessä kaunoinen retki vapauden ja veljeyden. — Mut yhäti yöhyen voimat ne ilkkui hornastaan, työns' kironsa inhat soimat sitä joukkoa kaatamaan. Nous' horna ja ritareikseen maan mustat voimat pyys', papit, piispat sotureikseen ja santarmilaumat se syys'. Se valmisti joukkojen piinaa ja riisti ne paljahaks'. Se juotteli myrkkyviinaa, älyt himmensi sumeaks'. Ja vastaan jos kuka empi, se tyrmähän teljettiin. "Olo orjana herttaisempi kuin hirressä, eikö niin? Sull' oisko orjana olo niin kauhean katkeraa? Jos herrat on siivoja, nolo on etsiä parempaa." Näin kuiskutti hornan kielet ja pistivät pilkkojaan. Oli mustana lyötyjen mielet, kun kärsi he kohlujaan. Mut rinnoissa liekki piili, tulen polttava kaihoinen. Se kyti kuin ahjossa hiili, mi syttyvi jällehen. — Ja taas kun horna se kerta on väsyvä riehussaan, niin loimuvi kahtavertaa tuli-into joukkojen vaan. Ja silloin ukkoisna jälleen käy kansan voima tuo, toteuttavi tahtonsa tälleen ja oikeutta se luo. Niin silloin taas kevättuulet yli Suomeni soittelee. Ja kiurun laulavan kuulet. — Kesä kansalle valkenee. Tervehdys 21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna. Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot. Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi. Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse! Kaakon valta Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee. Kaakon verikalpaa tummaa inhat voimat liikuttaa. Kuulkaa, idän tuuli kantaa huuhkaimien kirkunaa. Kaakon pimennoista pursuu kauhistava turman kyy. Sudet piiloistansa hiipii ihmishaahmoon kätkeyy. Kuulkaa, ilman ääret täyttyy valituksin vaikeoin, kun ne riehuu hornan voimat hävitystä luoden noin, hävitystä yli kaiken minkä vaatii oikeus. Mielivalta, vääryys sijaan, siinä kansan "rauhoitus". Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan. Kurja Europa Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita. Mutta kaakon rautalaivat Europaan kun kulkee, tuskin silloin valtaherrat niiltä tietä sulkee. Ei, vaan vallat kunniaksi tulokkaalle juhlii. Byrokratialle herrat ylistystä tuhlii. Sillä tavoin sivistynyt Europa se keikkuu, juhlii konsa käynnissä on kansain kaulan leikkuu. Mutta tietkää, liikahtavi myöskin kansan mahti, nousee _joukot_ Europassa, oikeuttaan vahtii. Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan. Niin kauan...! Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata. Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa. Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa. Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset. Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä. Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme! VAPAUTTA KOHTI Augiaan tallissa Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin. Missä viivyt, Herkules, sadun jätti verraton? Etkö muista kuullehes' kutsumusta Olympon? Tulis' murtaa lukot nuo, rikki lyödä umpiukset, tarvittaisi virtain vuo, kevätmyrskyn tuulahdukset. Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken. Esiripun edessä Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri. Monella tuskan kyynel silmään kieri. Mut tietkää, halki tuskien siintävi tuike toivehen! Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen. Niin monet täällä sulki korvat lumpeen valitushuudoilta. Ja nyt on tuska heidät yltänyt. He kultaan käärittyinä tyhjin povin vapisee esiripun eessä kovin, kun nousee se, niin jokohan tuo heille viestit kuoleman? Maailman mahtavat, ne tilin tekoon vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon he ole tuoneet korttakaan, siks' nyt he kauhuissaan. Hitaasti vastaisuuden aukee ovi. Vapisee ruhtinasten, piispain povi, heit' yhä tunti tuomion lähenee armoton. 1910. Taistosta — sopusointuun Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee. Ryskyen petäjät kätkee, virta ne kantaa pois. Elämän sitehet ratkee, mistähän apua ois? Uusien voimien vyörre elämää valtoaa. Tuskien tuima pyörre uhreja ahnastaa. Korpien usko se murtuu, taiat uudet jo soi. Ken ei kuule, se turtuu, tylsänä kompuroi. Vait! Toki joukko se tuolla ratkovi ongelmaa. Mieli ei sill' ole kuolla, päivään se ponnistaa. Elolle etsii se pohjan uuden ja oikean, ottaa onnensa ohjan, luo olon paremman — — Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie. Marraskuulla 1908. Niinkuin Simson Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku. Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää. Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat. Sun orjana raataa pitää ja mykkänä käydä noin keskellä piston ja pilkan. — Mut vaiti, jo itää kiron siemen. Kiron siemen juurtuvi kumma jo pohjahan poves'. — Joit katkeran kalkin tilkan ja vereesi tumma iti kosto. Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'. Kuin Simsonin vihlovi sulla sydänjuuria haavat, ne viilteli orjuus-okas Ne arvelle tulla ei ehdi. Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska. Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa. Vallankumouksen uhrit Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti. Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi. Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen. Monet kelmenivät posket, puhkes äitein kyynelkosket. — Hepä yhä tuleen sous! Kymmenen jos sortui veriin, väkivallan miekan teriin, sata taistoon heti nous'. Miten kauniita ne sielut! — Ammottavat, ahtaat nielut uhkaavana iski päin. Muserrus ja: "lisää tuokaa hornan henkein himoruokaa", sorron peikko huusi näin. — "Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi. Kelmeni niin monet posket, tulvi äitein kyynelkosket. Tuhat heitä tuleen sous'. Vaimotkin ja vanhuksetki Nosti kumouksen hetki, kansa näännytetty nous'. — Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko? 1906. Vapauden viesti Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton! Leipä ja vapaus, onni ja rauha köyhiltä kaikki ne riistettiin. Kuollut on rinnasta sopu se lauha, toivekin lyöty on uuvuksiin. Vapauden viestiä riemastavaa, tuota, tuota me kaipaamme, viestiä suurta mi väylät avaa, väylät köyhälle kansalle. Väylät auki ja muurit alas, murskaksi kahleet kurjat nuo! — Nouskosi kansani, vanno valas! Tulevaisuutesi vapaaks' luo. — Vapauden viestiä kuulla mä mielin oi, sitä surren mä kaipailin! Miksi? Ah, kerronko haikein kielin kivuista kansani kallihin. Kerronko orjista kuinka ne raataa, iskujen viuhke ilmassa soi. — Harmaja halla toukoja kaataa, harvat loistossa hekkumoi. Taistelu leivästä uhreja niittää, riutuvi ihminen kahleisiin. Mistäpä köyhälle iloa riittää. Taakan alle hän painuu niin. Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa, muureja, salpoja vastassa ain. — "Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa. — Heikkona meille se soipi vain. Vapauden viestiä nostattavaa, tuota, tuota me kaipaamme. — — Köyhäin luokka hetkesi havaa. Vapahaks' itsesi taistele! Syksyllä 1907. KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA LEOPOLD JACOBY. Vapaus Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus. Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää. Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun! Edespäin käy kunniakas matka, aatoksesi määrän suuren tapaa, olet vapaa. Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa. ARVID MÖRNE. Tää aika Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt. Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut. Tiilitehtaan työmiehet Työnnämme tiilikuormia, on kova kuumuus, käry. Ja vaimomme käy saven sotkentaan. Nääntyvät nuoret poikamme, on päivät pitkään täry, kun laituriin he raataa kuormiaan. Ja toverimme raastaa taakkoja. He raatain pölyssä noin nostaa uljaan talon, miss' sohvain samettiin luo hohtolamppu valon, ja jonk' on pääty ylen upea. Mut tiilet seisoo päällekkäin, ja talven valtaa murtaa kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden. Mut meitä vihmoo vihurit, ja rajutuiskut turtaa talvesta asti koittoon keväimen. Rautatehtaan työmiehet He huviloissaan asuvat, miss' tammenoksain lomiin valelee aurinkoinen säteitään. Tääll' orjantyössä raadetaan. He siellä uniin somiin hukuttaa huomenensa yhtenään. Tääll' alahalla tupruten lyö ihoon höyry kuuma, ja kättä hanan polte kirvelee. Mut ylähällä kevyttä on päivän hupi, huuma, kun leikkipallojaan he viskelee. Ja ylähällä ihmiset käy valkopurjeillansa meritse siintävähän saarelmaan. Mut meihin rautakatto tuo valavi hehkuansa ja valuu-uunit työntää lieskojaan. He joutilaina venheissään iloiten kisaa, laulaa, kun vilpoiset käy merituuloset. He kylpee meren aalloissa, lyö laine rintaa, kaulaa. — Mut noessapa kylpee tuhannet. Herrastalon rengit Ruokimme heille hevoset, nuo uljaat kaarikaulat. Ja kun he ratsastaa, me katsomme. Helossa kesäauringon he iskee ilon taulat ja kiitää vihannoille kentille, kentille, jossa odottaa meit' orjuus-ikeet, paulat, hitaasti vierii raskas päivämme. Korkeelta satulastaan he tähyää pellon tekoon, joss' uuras joukko työssä hikoilee. He siihen pilkka-katsehen luo, kuni lantakekoon mi paikallansa makaa, mätänee. He satulassa istuen ajavat, roiskaa likaa jaloille paljallille kulkijain. Mut miehet, jotka uskaltaa miettiä, katseen pikaa kuin säilän iskun heihin heittää vain. Latojat Me heidän valtiotaan saatoimme käsin kantaa, vaan kuolon itu asui mielissä. Me heitä palvelimme ja maailmojen rantaa kiers' maine mahtavien äänestä. Olimme mustaa kansaa, mi nääntyvi yössä vitkaan. Se melkein heimomme ol' kukistus. Rikkaita palvelimme. — Nyt taistoon käymme sitkaan. Kun emme taivu, koittaa oikeus. Kaikki Me peltosarat viljellään, he niistä korjaa sadot. Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa he kyllin. Meillä majoina kosteat, ahtaat ladot, siks' elomme on tukahduttavaa. He isänmaasta haastavat, mi antejansa peroo, noit' tulilimalla jakamiaan ain'. Meit' ei se koskaan lempinyt. Ja konsa henki eroo, kalmiston turve isänmaamme vain. Vapaus isäin perintö ajoilta muinaisilta. Sen perinnön he riisti meiltä vaan. Me korvet pelloiks' raadettiin hallojen seutuvilta, sodissa hurmeemme vuos' virtanaan. Elomme murtaa työ, meill' eessä leipäkiista ja leppymätön sota ainiaan. Päin sortajia! Kunnes on yhteistä elon riista, ja lapsemme saa kodin onnekkaan. Kysymys Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi. Punarusetit ostimme sitten ja ruususet punaiset. Ne keväisten tuntehitten oli kaunihit airuet. Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan. KARL ERIK FORSLUND. Torppari Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji. Puute oli leipänäin raataissani hikipäin, ett' ois herkukkaita kemus, juhlaremus. Kenpä raatoi saroillas, perkaeli peltojas, kylvi, kynti, helteen koki? — Mieti toki. Heilui vinhaan viikate, haasiolle heinät ne ajoin. — Puinpa viljasatoa. — Täyttyi latos. Rukiis myllyhyn mä vein, jauhot toin mä yksin tein. Keuhkoni sun säkkeis alla nääntyi vallan. Uunihisi pilkoin puut. — Kaupastasi ostin muut tarpeet — nurkumatta maksoin, minkä jaksoin. Jauhot, luonnon antimet, leipä — työni tulokset kuuluis mulle. — Niistä tarkat kiskot markat. Häädätkö? — Oh, vuoksi sen että lausuin totuuden: missä vääryys elon ohja — hauras pohja! Hyvästi! — Jo riittää saa. Hakkaa metsä, hoida maa. Mökkiini voit ottaa orjan seljän norjan. ALFONS PETZOLD. Nuori konepajalainen Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota. Nuo harkkolevyt mua polttelee. Miel' nuori, kevyt pois pakenee. Niin kovaa rauta on sulattaa. Vain tuskan hauta mull' aukeaa. He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään. Raatajapojan tervehdys Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa. Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet. Kadulla Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa. Laihat kätöset ja jalat, väritön ja harmaa poski. Niukat elon antipalat, sopen ilma pienoon koski. Siinä katuliikenteessä ajelehtaa pienokainen hevosten ja vaunuin eessä sysittynä — säilyy vainen. "Missä isäsi on, pieno?" — "Isä — työssä raatamassa." — "Missä äityesi vieno?" — "Äiti — hän on tehtahassa." Aurinkoiset säteet täyttää kadun. — Minä itken hiljaa. Yötä elämä tää näyttää, tuho täällä kylvää viljaa. Vapautettu Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies. Olit raihnas, ja kuolon kalpa elos langan katkaisi. Jo laukesi surujen salpa, ovi vankilas ponnahti. Lepopaikkasi ruumisvaja ja paarit synkeät ja sitten kalmiston maja, johon kohta sun heittävät. Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet. OTTO GIBALE. Talviyönä Kattoa vailla olevan puhelu Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka täytyy? — Painava on uupumuksen taakka. Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää. Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää. Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään ihmispedot, joihin kosketa ei mikään. Hornankaan ei kaameampi liene latu kuin tää talviöinen, loppumaton katu. Horjun katuviertä elottomin povin. — Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. — Ovet suljettiin. Myös elämähän uksi mulle ainiaaks' lie tullut suljetuksi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74450 ***