Leo Tolstoin kertomuksia

The Project Gutenberg EBook of Leo Tolstoin kertomuksia, by Leo Tolstoi This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Leo Tolstoin kertomuksia Author: Leo Tolstoi Translator: Konstantin H‰m‰l‰inen Release Date: August 8, 2011 [EBook #37008] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA *** Produced by Tapio Riikonen LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA Kirj. Leo Tolstoi Suomentanut K. H. [Konstantin H‰m‰l‰inen] Werner Sˆderstrˆm, Porvoo, 1888. Oulun Uudessa Kirjapainossa. SISƒLLYS: I. Mist‰ ihmiset el‰v‰t II. Kaksi ukkoa III. Vaikea on valkea sammuttaa, kun se vauhtihin p‰‰see IV. Kynttil‰ V. Ensimm‰inen viinanpolttaja I. MISTƒ IHMISET ELƒVƒT. Me tied‰mme, ett‰ me olemme kuolemasta el‰m‰‰n siirretyt, sill‰ me rakastamme velji‰. Joka ei velje‰ns‰ rakasta, se pysyy kuolemassa (P. Johanneksen 1 epistola, III: 14.) Mutta jos jollain olisi t‰m‰n maailman hyvyytt‰, ja n‰kisi veljens‰ tarvitsevan ja sulkee syd‰mmens‰ h‰nelt‰, kuinkas Jumalan rakkaus pysyy h‰ness‰? (III: 17). Lapsukaiseni, ‰lk‰‰mme rakastako sanalla eli kielell‰, vaan tyˆll‰ ja totuudella. (III: 18.) Sill‰ rakkaus on Jumalasta: ja jokainen, kuin rakastaa, se on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (IV: 7). Joka ei rakasta, ei h‰n tunne Jumalata, sill‰ Jumala on rakkaus. (IV: 8.) Ei ole yksik‰‰n Jumalata koskaan n‰hnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala meiss‰. (IV: 12). Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa pysyy, h‰n pysyy Jumalassa ja Jumala h‰ness‰. (IV: 16). Jos joku sanoo: min‰ rakastan Jumalata, ja vihaa velje‰ns‰, se on valehtelija; sill‰ joka ei rakasta velje‰ns‰, jonka h‰n n‰kee, kuinka h‰n taitaa Jumalata rakastaa, jota ei h‰n n‰e. (IV: 20). I. Asuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryl‰isen‰ talonpojan talossa. Eip‰ h‰nell‰ ollut omaa kotoa eik‰ kontua; suutarintyˆll‰‰n vaan el‰tti itsens‰ ja perheens‰. Leip‰ on kallista, mutta tyˆ halpaa, niin ett‰ sen, mink‰ tyˆll‰‰n sai, sen sˆikin suuhunsa. H‰nell‰ vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo pahanp‰iv‰iseksi kulunut; jo toista vuotta oli h‰n hommassa saada lampaan nahkoja uudeksi turkiksi. Syksyksi saikin suutarimme v‰h‰n rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli oli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymment‰ kopeekkaa oli lainattu kyl‰n talonpojille. Niinp‰ er‰‰n‰ aamuna l‰hteekin suutarimme kirkonkyl‰‰n turkin hankintaan. Paitansa p‰‰lle puki akkansa liinaisen, pumpulilla alustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti taskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin l‰hti suuruksen j‰lkeen. Menness‰‰n arvelee: "miehilt‰ saan viisi ruplaa, siihen lis‰ksi n‰m‰ kolme, sill‰ saankin turkikset". Tuli siit‰ suutari kirkonkyl‰‰n ja poikkesi yhden talonpojan taloon, -- eip‰ ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla l‰hett‰‰ ‰ij‰n tuomaan rahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; k‰vi siit‰ toisen luo -- mies vannoo, ettei ole rahaa; kaksikymment‰ kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa, ne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari arveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan. -- Tuo ensin rahat, sanoi h‰n; sitten saat valita mieleisesi nahat; kyll‰ me tied‰mme kuinka niit‰ mekkoja saa hakea. Niinp‰ suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan kaksikymment‰ kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti miehelt‰ vanhat huovikkaat nahalla p‰‰llystett‰v‰ksi. Suutari k‰vi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymment‰ kopeekkaa viinassa ja l‰hti turkitoinna kotia. Aamulla oli h‰nt‰ hieman palellutkin, mutta nyt, ryyp‰tty‰‰n, oli h‰nen turkittakin l‰mmin. Kulkee siit‰ tiet‰‰n, toisella k‰dell‰‰n kopahuttelee sauvallaan j‰‰tikkˆj‰ ja toisella taas huovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen. -- Onpa minun, sanoo h‰n, turkittakin l‰mmin. Tuo viinatilkka suolissa oikein luikertelee. Mit‰p‰ min‰ turkilla teenk‰‰n. N‰in sit‰ menn‰‰n ja huoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies min‰ olen! Mit‰s min‰? El‰np‰ min‰ turkittakin. En min‰ ik‰n‰ni tarvitse sit‰. Se vaan on paha -- akka sit‰ kaipaa. Ja onhan se katkeraakin -- minun t‰ytyy tuolle miehelle tehd‰ tyˆt‰ ja h‰n pit‰‰ minua pilkkanaan. Malta, malta: jollet tuo rahoja, niin min‰ riist‰n lakinkin p‰‰st‰s, totta maar riist‰nkin. Mit‰ t‰m‰ t‰mmˆinen on? Maksaa parikymment‰ kopekkaa kerrassaan! Mit‰s sit‰ sill‰ rahalla saa! Ei muuta kuin -- juo suuhusi. "Puute on kova", sanoo h‰n. Sinulla on puute; eikˆs sit‰ minulla sitten olekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta mit‰s minulla; sinulla on oma leip‰, mutta min‰ olen ostoleiv‰ss‰; kolme ruplaa viikossa saa leip‰‰n, vaikka mist‰. Kun tulen kotiin, on leip‰kin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinp‰ annakkin minulle omani. Siten saapui suutari tienristeyksess‰ olevan kuvakappelin luo. Sen takaa kiilt‰‰ jotain valkoista. Suutari t‰hyst‰‰ eik‰ saa selville, mik‰ se on; h‰m‰r‰ oli jo p‰iv‰n vallannut. Eih‰n t‰ss‰ mit‰‰n kive‰k‰‰n ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku el‰in? Ei se silt‰ ainakaan n‰yt‰. N‰ytt‰‰ silt‰, kuin sill‰ olisi ihmisen p‰‰; mutta kun se on valkoinen. Ja mit‰s ihminen siin‰ seisoisi? K‰vi l‰hemm‰ksi -- jo n‰kyy aivan selv‰‰n. Mik‰ ihme: tosiaankin se on ihminen; kuollut vai el‰v‰ h‰n lienee, alasti istuu liikkumatonna, nojaten kappelin sein‰‰n. Suutaria rupesi hirvitt‰m‰‰n; arvelee itsekseen: "ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heitt‰neet sitten siihen. Jos tuota l‰hestyisi, ei siit‰ sitten v‰h‰ll‰ irti p‰‰sisi". Ja niin suutari meni ohi; kun p‰‰si siit‰ kappelin taa, niin katosi ihminenkin n‰kyvist‰. P‰‰sty‰‰n kappaleen matkaa kappelista, h‰n katsahti taakseen ja n‰kikin silloin, ett‰ tuo ihminen oli hiukan siirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen ymp‰rilleen. Suutari s‰ik‰hti kahta kauheammin, arvellen mieless‰‰n: "k‰ynkˆh‰n sen luo vai menenkˆh‰n vaan tieheni. Kun vaan ei k‰visi pahoin, jos sit‰ l‰hestyn: kuka sen tiet‰‰, mik‰ mies se on. Saattaapa se ‰kki‰ karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eik‰ siit‰ sitten hyv‰ll‰ irti p‰‰se; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyll‰ sen kanssa sittenkin olisi p‰‰sem‰ttˆmiss‰. Mit‰ min‰ alastoman ihmisen teen? Enh‰n saata ainoita vaatteitani p‰‰lt‰ni riisua ja sille antaa. Menn‰‰n vaan pois Jumalan nimeen!" Suutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi j‰‰d‰ j‰lkeen; silloin omatunto rupesi h‰nt‰ soimaamaan. Ja suutari seisahtui maantiell‰. -- Mit‰s sin‰ Simeoni teet, lausui h‰n nuhdellen itse‰‰n. L‰himm‰isesi on n‰‰ntym‰isill‰‰n ja sin‰ pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut upporikkaaksi? Pelk‰‰t kai aarteesi ryˆstett‰v‰n? Nyt, Simoseni, et tee kauniisti. Simo k‰‰ntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo. II. Simo l‰hestyy miest‰, katselee sit‰ ja n‰kee sen olevan nuoren, t‰ysivoimaisen miehen; mit‰‰n lyˆnnin merkkej‰ sen ruumiissa ei n‰y; sen vaan huomaa, ett‰ se on vilusta j‰hmettynyt ja pelj‰stynyt; istuu vaan kyyryss‰ eik‰ katsokkaan edes Simoon; ik‰‰nkuin olisi aivan uuvuksissa, niin ettei silmi‰ns‰k‰‰n saa ylˆs k‰‰nnetyksi. Simo astui aivan viereen: silloin se vasta ik‰‰nkuin her‰si, k‰‰nsi p‰‰ns‰, aukaisi silm‰ns‰ ja katsahti Simoon. Tuo silm‰ys saattoi Simon mieltym‰‰n mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, p‰‰sti vyˆns‰ irti, asetti sen huovikkaiden p‰‰lle ja riisui kauhtanansa. -- Mit‰p‰ t‰ss‰ pitkist‰ puheista, sanoo h‰n. Paneppa tuo p‰‰llesi. Kuuletkos. Simo otti miest‰ k‰sivarresta ja alkoi sit‰ nostaa pystyyn. Mies nousi. Simo n‰kee, ett‰ sen iho on puhdas ja hieno, k‰det ja jalat hennot ja kasvot lempe‰t. Simo heitti kauhtanan h‰nen hartiolleen. Mutta eih‰n se saa k‰si‰‰n hihoihin. Simo sovitti k‰det hihoihin, vet‰isi kauhtanan selk‰‰n, k‰‰ri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyˆll‰‰n kiinni. Ottipa Simo repaleisen lakkinsakin p‰‰st‰‰n, aikoi sen pist‰‰ h‰nen p‰‰h‰ns‰, mutta kun omaa p‰‰t‰ alkoi palella, arveli itsekseen: "minun on p‰‰ni kalju kauttaaltaan, mutta h‰nell‰ on pitk‰t kiharat suortuvat." Niinp‰ pani lakin taas omaan p‰‰h‰ns‰. "Parempi on, ett‰ annan h‰nelle saappaat." Asetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan. Puettuaan siten h‰net, sanoi suutari h‰nelle: Kas niin veljeni, l‰hdepp‰ nyt liikkeelle, ett‰s l‰mpi‰t. Kyll‰ t‰ss‰ ilman meit‰kin toimeen tullaan. Voitko sin‰ k‰yd‰? Mies seisoo vaan, katsoo lempe‰sti Simoon eik‰ sano mit‰‰n. -- Miksi sin‰ et vastaa? Emme t‰h‰n aijo j‰‰d‰ talvea pit‰m‰‰n. T‰ytyy menn‰ ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet heikko. L‰ht‰‰n nyt vaan. Ja mies l‰htikin, astui kepe‰sti, j‰‰m‰tt‰ j‰lkeen. K‰yden tiet‰, kysyy Simo h‰nelt‰: -- Mist‰ kaukaa olet? -- En min‰ t‰‰lt‰ p‰in ole. -- Kyll‰h‰n min‰ t‰k‰l‰iset tunnen. Mutta kuinka sin‰ jouduit t‰nne kappelin sein‰m‰lle? -- Sit‰ ei ole minun lupa sanoa. -- Ihmiset arvatenkin ovat olleet ilkeit‰? -- Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut. -- Jumala kai; mutta johonkin sit‰ t‰ytyy p‰‰ns‰ pist‰‰. Minne sinun on ment‰v‰? -- Sama se minusta. Simo kummastui. Mies ei ollenkaan n‰ytt‰nyt irvihampaalta; h‰nen puheensa oli lempe‰, mutta ei vaan ilmaise mit‰‰n itsest‰‰n. Simo arveli itsekseen, saattaahan sit‰ ihmisell‰ olla kaikenlaista el‰m‰ss‰‰n. Ja h‰n sanoi miehelle: -- K‰y sitten minun luokseni; l‰mpeneth‰n edes v‰h‰n. Simo l‰hestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieress‰ eik‰ j‰‰ j‰lkeen. Alkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sis‰‰n. Siit‰ rupesi h‰n selvi‰m‰‰n, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa nipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ymp‰rilleen k‰‰rien ja arvelee itsekseen: "N‰inkˆ se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja kadotin kauhtanankin ja kaupan p‰‰llisiksi tuon alastoman miehen kotia. T‰st‰ muija ei suinkaan kiittele!" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon ik‰v‰. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka t‰m‰ silm‰si h‰nt‰ kappelin kohdalla, niin tuntui syd‰mmess‰ niin sanomaton ilo. III. Simon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut, kantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja alkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai t‰n‰‰n? Olihan iso kyrs‰nkannikka viel‰ j‰lell‰. "Jos, arvelee h‰n, Simo siell‰ syˆ p‰iv‰llisens‰ eik‰ sitten syˆ paljon illalla, niin huomisen p‰iv‰‰ leip‰ kyll‰ riitt‰‰." Siin‰ Martta k‰‰nteli ja katseli kyrs‰‰ ja p‰‰tti: "en teekk‰‰n t‰n‰‰n viel‰ taikinaa. Jauhojakaan ei ole en‰‰ muuta kuin yhteen taikinaan. Perjantaihin p‰‰st‰‰n tavalla tai toisella." Martta pisti leiv‰n talteen ja istui pˆyd‰n ‰‰reen paikkaamaan miehens‰ mekkoa; neuloessaan muistelee miest‰‰n ja ajattelee, kuinka se nyt turkiksia ostelee. "Kunhan vaan turkkuri ei sit‰ pett‰isi. Kovin se meid‰n ‰ij‰mme on yksinkertainen. Itse ei se ket‰‰n pet‰, mutta pieni lapsikin voi h‰net pett‰‰. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sill‰ saa jo hyv‰tkin turkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan parkkinahoista. Mik‰ leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei p‰‰ssyt avannolle eik‰ muuannekaan. Kun ukko meni kyl‰‰n, niin pani se kaikki vaatteet p‰‰lleen, min‰ j‰in aivan ilman. Kyll‰p‰ oli jo aikakin menn‰. Pit‰isip‰ sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi j‰‰nyt kyl‰ilem‰‰n!" Juuri n‰it‰ miettiess‰‰n, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta; joku astui porstuaan. H‰n pisti neulansa kankaaseen ja l‰hti porstuaan. N‰keep‰ kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja h‰nen takanaan vieras, hatuton mies huovikkaissa. Martta tunsi heti miehess‰‰n viinan hajun. Aivan oikein, arvelee h‰n, nyt se on ollut omilla teill‰‰n. Oikein syd‰nt‰ kouristi, kun n‰ki miehens‰, ilman kauhtanaa, mekko vaan yll‰ ja k‰det tyhjill‰‰n, vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee h‰n, tuhlasi kaikki jonkun maankulkijan keralla ja viel‰ p‰‰lle p‰‰tteeksi senkin raahasi mukaansa kotia. Martta p‰‰sti heid‰t edell‰‰n tupaan, meni itse per‰ss‰ ja, tarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan nuorukaisen, puetun heid‰n kauhtanaansa. Ei paitaa eik‰ takkia sill‰ ollut ollenkaan. Tultuaan sis‰‰n, j‰i se liikkumatonna seisoa tuijottamaan, luoden silm‰ns‰ maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole mik‰‰n hyv‰ ihminen -- kun on niin peloissaan. Nyre‰n‰ meni Martta uunin ‰‰reen ja katselee, mit‰ siit‰ nyt tulee. Simo otti lakin p‰‰st‰‰n ja istui hyv‰np‰iv‰isesti penkille. -- Noh, Martta, sanoi h‰n, etkˆs toimita syˆt‰v‰‰ illalliseksi? Martta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieress‰ liikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen p‰‰t‰‰n. Simo kyll‰ huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyv‰inen, mutta mink‰s sille voi; ei ole mit‰‰n huomaavinaan ja tarttuu vierasta k‰teen. -- K‰yd‰‰np‰s veliseni syˆm‰‰n, sanoo h‰n h‰nelle. Vieras istui penkille. -- Mit‰s nyt! Etkˆs ole mit‰‰n keitt‰nyt? Martta vimmastui. -- Kyll‰ keitin, mutta en sinulle. Johan sin‰ olet j‰rkesikin juonut. Menit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lis‰ksi toit kotiasi alastoman maankulkijan. En min‰ ole juopoille illallista laittanut. -- Riitt‰‰ jo, Martta. Mit‰s j‰rjettˆm‰sti suutasi soitat? Tiedustelisit ensin, mik‰ mies vieras on... -- Sano sin‰, mihin rahat olet hukannut? Simo hakemaan kauhtanaa, sai sielt‰ setelin ja levitti sen. -- Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi toimittaa. Martta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan kauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten kuljetti kotiansa. Tempasi rahan pˆyd‰lt‰, k‰vi k‰tkem‰‰n sen ja samalla sanoo: -- Ei minulla ole illallista. Mik‰ sit‰ kaikkia alastomia juoppoja jaksaisi ruokkia. -- Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mit‰ sinulle sanotaan, -- Eip‰ humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enp‰ syytt‰ estellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. ƒitini antoi minulle ison joukon palttinak‰‰ryj‰ myˆt‰j‰isiksi -- sin‰ joit ne; menit ostamaan turkkia -- joit senkin. Simo kyll‰kin tahtoi selitt‰‰ vaimolleen juoneensa vaan kaksikymment‰ kopeekkaa ja kertoa, miss‰ ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta ei suo h‰nelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain h‰nen suustansa. Mit‰ jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa kuuluville. Martta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja tempasi h‰nt‰ hihasta. -- Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit p‰‰lt‰ni ja kiskoit yllesi. Anna pois sin‰ kyl‰nkoira. Jospa siihen paikkaan pakahtuisit. Simo alkoi riisua mekkoa, k‰‰nsi hihan nurin, akka nyk‰isi siit‰, niin ett‰ neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen p‰‰h‰ns‰ ja tarttui k‰‰k‰‰n. Oli jo l‰hte‰ tuvasta, mutta pys‰htyi viel‰: syd‰n rupesi sulamaan -- halusi p‰‰st‰ mielipahasta ja saada tiet‰‰, kuka tuo vieras oli. IV. Martta siis pys‰htyi ja sanoi: -- Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut hyvill‰ retkill‰, niin kyll‰ voisit sanoa, mist‰ sellaisen keikarin k‰sitit. -- Johan min‰ sen sanoin sinulle: min‰ k‰vin tiet‰ni ja h‰n istui alastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin sein‰m‰ll‰. Eih‰n nyt ole kes‰ alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni h‰nen luoksensa, muutoin h‰n olisi ollut hukassa. Mit‰s t‰ss‰ muuta saatoin tehd‰. Tapahtuuhan sit‰ ihmiselle kaikenlaista. Min‰ puin h‰net ja toin t‰nne. Hallitse sin‰ mielesi. T‰m‰ on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme kuolevaisia. Martta halusi torata sydammens‰ tyhj‰ksi, mutta katsahti vieraaseen ja vaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; k‰tens‰ h‰n oli laskenut polvilleen, p‰‰ns‰ rinnalleen ja, sulkien silm‰ns‰, k‰pristeli ik‰‰nkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi h‰nelle. -- Martta hoi! Eikˆ sinulla Jumalaa en‰‰ olekkaan! Martta kuuli n‰m‰t sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. H‰n l‰hti ovensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sielt‰ illallista. Ruokakupin asetti pˆyd‰lle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen kyrs‰nkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin. -- S‰rppik‰‰ nyt, jos maistaa, sanoi h‰n. Simo siirsi vieraan. -- K‰‰nny nyt pˆyt‰‰n, poikaseni, sanoi h‰n. Simo leikkasi leip‰‰, murensi sen kaljaan, ja sitten miehet rupesivat syˆm‰‰n. Mutta Martta istui pˆyd‰n nurkkaan, nojasi k‰teens‰ ja katseli vierasta. Ja Martan tuli s‰‰li vierasta ja h‰n mieltyi h‰neen. Ja ‰kki‰ vieras k‰vi iloisen n‰kˆiseksi, lakkasi rypistelem‰st‰ kasvojaan, loi silm‰ns‰ Marttaan ja hymyili. Saivat siit‰ syˆneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan vierasta: -- Mist‰ kaukaa vieras on? -- En min‰ ole n‰ilt‰ tienoilta. -- Kuinkas sin‰ tielle jouduit? -- Min‰ en saa sanoa. -- Kukas sinut ryˆv‰si? -- Minua on Jumala rangaissut. -- Noin alastiko sin‰ istuit? -- N‰in alasti vaan istuin ja palelin; Simo n‰ki minut ja armahti: riisui p‰‰lt‰‰n kauhtanan, puki sen p‰‰lleni ja k‰ski tulla mukanaan. T‰‰ll‰ taasen sin‰ minut syˆtit, juotit ja s‰‰lit. Jumala teit‰ siit‰ palkitkoon. Martta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli paikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai viel‰ housutkin ja ojensi ne miehelle. -- Otas tuo; eih‰n sinulla n‰y olevan paitaakaan. Pue se p‰‰llesi ja asetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille. Vieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata. Martta sammutti kynttil‰n, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen. Peitti sitten itsens‰ kauhtanan liepeell‰, makaa, vaan ei nuku; vieras pyˆrii vaan h‰nen ajatuksissaan. Surulliseksi k‰ypi h‰nen mielens‰, muistellessaan, ett‰ vieras sˆi viimeisen kyrs‰n ja ettei huomenna ole leiv‰nmurua; muistellessaan antaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa h‰nen hymyilyns‰, k‰y h‰nen syd‰mmens‰ niin riemuisaksi. Kaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka se kiskoo kauhtanaa p‰‰lleen. -- Simo kuuleppas! -- H‰h! -- Leip‰ on aivan lopussa, enk‰ min‰ tullut uutta alustaneeksi. Kuinka sit‰ huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-t‰tilt‰? -- Kyll‰ Herra pit‰‰ huolen huomisesta. Akka vaikeni v‰h‰ksi aikaa. -- Kyll‰ se n‰ytt‰‰ kunnon ihmiselt‰, mutta miksi se ei puhu mit‰‰n itsest‰‰n? -- Varmaankaan ei saata. -- Simo hoi! -- Mit‰ nyt? -- Me kyll‰ annamme, mutta miksi meille ei kukaan mit‰‰n anna. Simo ei osannut siihen mit‰‰n vastata. Sanoi siis: "Kyll‰ sit‰ jo on puhuttu kylliksi." k‰‰ntyi toiselle kupeelleen ja nukkui. V. Aamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli l‰htenyt kyl‰‰n leiv‰nlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkill‰ vanhassa paidassa ja kantioissa ja katselee ylˆsp‰in. H‰nen kasvonsa olivat paljon kirkkaammat kuin eilen. Ja Simo sanoi: -- Kuinkas nyt, yst‰v‰ni: vatsa vaikeroi leip‰‰ ja alaston anoo vaatetta. Kunkin t‰ytyy el‰tt‰‰ itse itsens‰. Mit‰ sin‰ osaat tehd‰? -- En min‰ osaa mit‰‰n. Simo kummastui ja sanoi: -- Kyll‰ kaikkeen oppii, kun vaan on halua. -- Kun muut tekev‰t tyˆt‰, niin teen min‰kin. -- Mik‰ sinun nimesi on? -- Mikaeli. -- Niin aina Mikaeli; sin‰ et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon sinun oma asiasi; mutta el‰‰ t‰ytyy jokaisen. Jos suostut tekem‰‰n, mit‰ k‰sken, niin min‰ ruokin sinua. -- Jumala sinua palkitkoon; kyll‰ min‰ teen tyˆt‰. Sano, mit‰ tulee tehd‰. -- Tyˆ on mit‰ yksinkertaisinta. Katso... Mikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymm‰rsi asian ja teki langanp‰‰n. Simo osoitti, kuinka lanka oli pidett‰v‰. Senkin h‰n heti k‰sitti. Mestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitett‰v‰, kuinka neulottava; kaikki t‰m‰ heti k‰sitti. N‰ytti Simo h‰nelle mit‰ tyˆt‰ tahansa, heti h‰n sen ymm‰rsi, ja kolmantena p‰iv‰n‰ h‰n jo teki tyˆt‰ niin kuin h‰n koko ik‰ns‰ olisi sit‰ harjoittanut. H‰n tekee tyˆt‰ pys‰htym‰tt‰, syˆ v‰h‰n; jos tyˆ loppuu, h‰n on vaan vaiti ja katselee ylˆs. Kadulle h‰n ei k‰y, liikoja ei puhu, ei laske leikki‰ eik‰ naurahtele. Yhden ainoan kerran n‰htiin h‰nen hymyilev‰n; se oli sin‰ ensimm‰isen‰ iltana, jolloin em‰nt‰ oli asettanut h‰nelle illallista. VI. P‰iv‰ liittyi p‰iv‰‰n, viikko viikkoon, t‰yttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli el‰‰ el‰mist‰‰n Simolla ja tekee tyˆt‰. Levisip‰ ymp‰riins‰ maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa tyˆt‰ kuin Simon tyˆmies. Ja ylenymp‰ri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa. Niinp‰ kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan tyˆns‰ ‰‰ress‰, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edess‰ ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pys‰htyi tuvan eteen, reipas renkipoika hypp‰si etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kˆmpi turkkiin puettu herra. P‰‰sty‰‰n reest‰, astui h‰n Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hypp‰si ja tempasi oven selko selj‰lleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea p‰‰ll‰‰n kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan. Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli n‰ivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta t‰m‰ herra oli aivan kuin toisen maailman miehi‰: turpa punainen ja verev‰, kaula kuin h‰r‰n ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henk‰isi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi; -- Kuka t‰ss‰ on mestari? Simo astui esiin ja sanoi: -- Min‰, teid‰n armonne. Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara t‰nne. Renkipoika juoksi tupaan ja toi k‰‰reen. Herra otti k‰‰reen ja asetti sen tuolille. -- Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi. Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle: -- Kuules suutari, n‰etkˆs nahan? -- N‰en kyll‰, teid‰n ylh‰isyytenne, sanoo suutari. -- Mutta ymm‰rr‰tkˆ sin‰ myˆs, mimmoinen t‰m‰ nahka on? Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi: -- Hyv‰‰ on nahka. -- Sit‰ min‰kin! Sin‰ pˆllˆ et sellaista nahkaa ole n‰hnytk‰‰n. Se on Saksan nahkaa, maksaa kaksikymment‰ ruplaa. Simo k‰vi araksi ja sanoi: -- Miss‰p‰ meik‰l‰inen sellaista saisi n‰hd‰. -- Niin juuri. Osaatkos sin‰ t‰st‰ nahasta neuloa minulle sopivat saappaat? -- Osaan, teid‰n armonne. Herra sanoi, huutaen h‰nelle: -- Osaat vai! K‰sit‰tkˆ, kenelle sinun tulee neuloa ja mink‰laisista aineksista? Sinun pit‰‰ laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka kest‰v‰t vuoden ratkeumatta ja v‰‰ristym‰tt‰. Jos kykenet, niin ota sitten tyˆ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin ‰l‰ sitten otakkaan ‰l‰k‰ leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat ratkeavat tai v‰‰ristyv‰t ennen vuotta -- niin toimitan sinut linnaan; jolleiv‰t ratkea eiv‰tk‰ v‰‰risty ennen vuotta, maksan min‰ kymmenen ruplaa. Simo s‰ik‰hti eik‰ tied‰, mit‰ pit‰‰ tehd‰. Katsahti Mikaeliin, tokkasi h‰nt‰ kyyn‰rp‰‰ll‰‰n kylkeen ja kuistasi: -- Otetaanko vai ei? Mikaeli nyˆkk‰si p‰‰ll‰‰n: otetaan vaan. Simo totteli Mikaelia, otti tehd‰kseen sellaiset saappaat, jotka vuoteen eiv‰t ratkeaisi eiv‰tk‰ v‰‰ristyisi. Herra huusi renkipoikaansa, k‰ski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi jalkansa. "Ota mitta". Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui polvilleen, pyyhk‰isi hyvin k‰tens‰ esiliinaansa, ettei olisi tahrannut herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan, rupesi pohjetta mittaamaan, eip‰ paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen kohdalta kuin pˆlkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa vartta ja katselee tuvassa olijoita. N‰kip‰ Mikaelinkin. -- Mik‰ mies se tuo on, kysyi h‰n. -- Sep‰ se mestari itse onkin; h‰np‰ juuri ne neulookin. -- Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ett‰s neulot niin, ett‰ vuoden pit‰v‰t. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei t‰m‰ edes katsokkaan herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ik‰‰nkuin tarkastelisi jotakin. Siell‰ h‰n katsoi katsomistaan; ‰kki‰ ilmestyi hymy h‰nen kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat. -- Mit‰ sin‰ hassu irvistelet; parasta olisi, ett‰s pit‰isit varasi ja laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra. Ja Mikaeli sanoi: -- Kyll‰ ne siksi valmistuvat, kun niit‰ tarvitaan. -- Hyv‰ vaan. Herra veti saappaan jalkaansa, k‰‰riytyi turkkiinsa ja meni ovelle; mutta unhottikin kumartua ja lˆi p‰‰ns‰ kamanaan. Herra torui ankarasti, hieroi p‰‰t‰ns‰, istui rekeen ja ajoi tiehens‰. Herran l‰hdetty‰ sanoi Simo: -- Olipa sen p‰‰ oikein piist‰. Eip‰ siit‰ moukarillakaan saisi henke‰ l‰htem‰‰n. Kamanan siirsi kallollaan, v‰h‰‰k‰‰n vammaa saamatta. Mutta Martta taasen sanoi: -- Mik‰p‰ sen on voidessa sellaisessa el‰m‰ss‰. Eih‰n moiseen syˆttil‰ssonniin kuolemakaan tohdi k‰yd‰ k‰siksi. VII. Ja Simo sanoi Mikaelille: -- Kyll‰h‰n me otimme tyˆn tehd‰ksemme; kun vaan siit‰ kunnialla p‰‰sisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun vaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silm‰si ter‰v‰mpi ja minua paljoa k‰tev‰mm‰ksikin sin‰ olet k‰ynyt: ota sin‰ siis mitta ja leikkaa nahka, min‰ taasen p‰‰t‰n n‰m‰ ter‰t. Mikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pˆyd‰lle, asetti ne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata. Martta l‰hestyi Mikaelia, katsoo kuinka t‰m‰ leikkaa ja ihmettelee, mit‰ Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut k‰sitt‰m‰‰n suutarintyˆt‰; h‰n katsoo siis ja n‰kee, ettei Mikaeli leikkaakaan nahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa p‰‰t pyˆreiksi. Martta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen: "varmaankaan min‰ en k‰sitt‰nyt, kuinka ne herrassaappaat ovat neulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymm‰rt‰‰, en puutu mihink‰‰n." Mikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei kahdella harjaksella, vaan yhdell‰ langalla, niinkuin pieksuja ommellaan. Marttaa yh‰ enemm‰n kummastutti, mutta ei h‰n kuitenkaan puuttunut asiaan. Mikaeli yh‰ vaan neuloo. Tuli p‰iv‰llishetki, Simo nousee tyˆst‰‰n, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut. Simo ‰llistyi ja huokasi. Mik‰ nyt on Mikaelin? Koko vuoden on h‰n tehnyt tyˆt‰ erehtym‰tt‰ koskaan, ja nyt teki tyˆns‰ n‰in onnettomasti. Herra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja h‰n neuloo sile‰t pieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanp‰iv‰isesti. Kuinka min‰ nyt herrasta suorian. Sellaista nahkaa min‰ en saa mist‰‰n. Ja h‰n sanoo Mikaelille: -- Mit‰s sin‰, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet saattanut. Herra tilasi saappaat, ja mit‰s sin‰ olet laittanut? Mutta juuri kun h‰n alkoi n‰in torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja joku lˆi oveen, pyrkien sis‰‰n. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli saapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen herran renkipoika tuli tupaan. -- Hyv‰‰ p‰iv‰‰! -- Jumal'antakoon! Mit‰s on asiaa? -- Rouva l‰hetti tiedustamaan niit‰ saappaita. -- Mit‰s niist‰? -- Se vaan, ettei herra saappaita en‰‰ tarvitsekaan. H‰n en mennyt toiseen maailmaan. -- Todellakin? -- Eip‰ p‰‰ssyt hengiss‰ t‰‰lt‰ edes kotiansakaan, reess‰ heitti henkens‰. Kun, p‰‰sty‰mme taloomme, ruvettiin h‰nt‰ nostamaan reest‰, kaatui h‰n kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siin‰ makasi ruumiina, tˆin tuskin saimme h‰net reest‰ ulos. Rouva l‰hetti siis sanomaan, ett‰ se herra, joka k‰vi teill‰ tilaamassa saappaita, ei niit‰ en‰‰ tarvitsekkaan; sen sijaan k‰skee rouva teit‰ kiiruimman kautta neulomaan ruumiille pieksut siit‰ samasta nahasta. K‰skip‰ minun odottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi min‰ nyt t‰nne saavuin. Mikaeli kokosi pˆyd‰lt‰ nahanj‰‰nnˆkset, k‰‰ri ne tˆtterˆˆn, otti valmiit pieksut, l‰j‰hytti niit‰ vastatusten, pyyhk‰isi esiliinallaan ja ojensi rengille. T‰m‰ otti jalkineet ja sanoi: -- Hyv‰sti nyt, talonv‰ki! Voikaa hyvin! VIII. Kului siit‰ vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu ja on kuin ennenkin: ei k‰y miss‰‰n, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa h‰n on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun em‰nt‰ asetti h‰nelle illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi kyllin kiitell‰ tyˆmiest‰‰n. Eik‰ h‰n en‰‰ h‰nelt‰ utele, mist‰ h‰n on; sit‰ vaan pelk‰‰, ettei Mikaeli menisi heilt‰ pois. Niinp‰ istuvat kerran kotona. Em‰nt‰ tyˆnt‰‰ kattiloita uuniin ja lapset juoksevat penkeill‰ ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnitt‰‰ korkoa toisessa. Poikanen juoksi pitkin penkki‰ Mikaelin luo, nojasi h‰nen olkaansa ja kurkisti ikkunaan. -- Katsoppas set‰ Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva tyttˆineen meille. Toinen tytˆist‰ ontuu. Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti h‰n tyˆns‰ pois, ja, k‰‰ntyen ikkunaan, alkoi katsella ulos. Simon k‰vi kummaksi. Eih‰n Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee h‰n ulos. Simokin katsoi ulos: sielt‰ todellakin n‰kyy vaimo l‰hestyv‰n h‰nen taloaan; se oli puhtaasti puettu ja talutti k‰dest‰ kahta turkkiin ja kirjaviin villahuiviin puettua pient‰ tyttˆ‰. Tyttˆset ovat niin toisensa kaltaiset, ettei niit‰ voi eroittaa. Toisen jalka vaan on v‰h‰n viallinen -- se ontuu v‰h‰n kulkiessaan. Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vet‰isi s‰pist‰ ja aukaisi oven. Laski sitte edell‰‰n tyttˆset tulemaan tupaan ja itse tuli per‰ss‰. -- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, talonv‰ki! -- Jumala antakoon! Terve tuloa! Mit‰s vierailla olisi asiaa? Vaimo istahti pˆyd‰n ‰‰reen, tyttˆset painuivat h‰nen syliins‰, vierastaen oudossa paikassa. -- Tarvitsisi ommella n‰ille tytˆille kev‰‰ksi nahkakeng‰t. -- Laitetaan vaan. Eih‰n noita noin pieni‰ meill‰ tosin ole ommeltu, mutta kyll‰ ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte reunuspohjaisia tai neulekenki‰, aluskankaalla ilman reunusta. T‰m‰ tyˆmies minulla on aika taituri. Simo katsahti Mikaeliin: t‰m‰ on heitt‰nyt tyˆns‰ pois ja katselee tyttˆsi‰. Simon k‰vi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttˆset ovat sangen sievi‰: mustasilm‰isi‰, pullea- ja punaposkisia, sieviss‰ turkeissa ja liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi k‰sitt‰‰, mit‰ h‰n niist‰ niin kovin tarkastelee, ik‰‰nkuin ne ennalta olisi tuntenut. Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengist‰. Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen ontuvan tyttˆsen ja sanoo: -- T‰st‰ tulee sinun ottaa kaksi mittaa; v‰‰r‰‰n jalkaan neulo yksi kenk‰ ja suoraan kolme. Niill‰ kummallakin on yht‰l‰iset jalat. Ne ovat kaksosia. Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttˆpahan on k‰ynyt? Vai onko se syntyj‰‰n jo ollut sellainen? -- Ei ole. ƒiti likisti sellaiseksi. Martta tarttui siin‰ puheeseen, haluten tiet‰‰, kuka vaimo oli ja kenen lapsia ne olivat; kysyi siis: -- Etkˆ sin‰ olekkaan niiden ‰iti? -- En min‰ ole niiden ‰iti enk‰ sukulainenkaan edes, aivan ne minulle ovat vieraita -- ottolapsia. -- Kuitenkin niit‰ niin hellit, vaikka vieraitakin ovat. -- Kuinkapa min‰ voisin olla niit‰ s‰‰lim‰tt‰; itseh‰n olen ne rinnoillani imett‰nyt. Olihan sit‰ omakin lapsi, mutta Herra otti pois; sit‰ en niin s‰‰linyt kuin n‰it‰. -- Kenen lapsia ne ovat? IX. Vaimo k‰vi puheliaaksi ja alkoi kertoa: "Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi h‰n, joutuivat n‰m‰ lapset orvoiksi sek‰ is‰st‰‰n ett‰ ‰idist‰‰n; is‰ haudattiin tiistaina ja ‰iti kuoli perjantaina. N‰m‰ raukat syntyiv‰t kolme p‰iv‰‰ j‰lkeen is‰ns‰ kuolon, ‰iti ei el‰nyt p‰iv‰‰k‰‰n. Min‰ asuin mieheni kanssa siihen aikaan maalla, jossa pidimme taloa. Heid‰n is‰ns‰ oli yksin‰inen talonpoika ja eli mets‰tyˆll‰. Vahingossa kaatui puu h‰nen p‰‰lleen ja osui vyˆt‰isten kohdalle, likist‰en sisukset pahanp‰iv‰isesti. Kotia saatiin tosin hengiss‰, mutta siell‰ sitten heitti henkens‰; vaimo taasen samalla viikolla synnytti n‰m‰ kaksoset, juuri n‰m‰ samaset tytˆt. Siin‰ viel‰ kˆyhyys, yksin‰isyys; vaimo oli ypˆ yksin, ei ollut ‰mm‰‰, ei edes mit‰‰n tyttˆ‰k‰‰n l‰sn‰. "Yksin synnytti, yksin kuolikin." "K‰vin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin jo j‰ykk‰n‰. Mutta kuollessaan oli h‰n vier‰ht‰nyt t‰m‰n tytˆn p‰‰lle ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, -- ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyv‰t ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset j‰iv‰t j‰lkeen. Mit‰s niiden tehd‰? Vaimoista olin min‰ ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimm‰ist‰ poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin n‰m‰kin toistaiseksi luokseni. Kyl‰n miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mit‰ niiden piti tehd‰, viimein sanoivat minulle: 'pid‰ sin‰, Mari, n‰it‰ tyttˆriepuja luonasi v‰h‰n aikaa, kunnes me p‰‰semme asiasta selville.' Min‰ imetin kerran suorajalkaisen, mutta t‰t‰ likistetty‰ en ruvennutkaan imett‰m‰‰n. En luullut sen kuitenkaan j‰‰v‰n eloon. Sitten kuitenkin rupesin arvelemaan: miksip‰ viattoman lapsiparan pit‰isi k‰rsim‰n ja menehtym‰n. Imetin sit‰kin ja niin sek‰ omani ett‰ n‰m‰t kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Min‰ olin nuori, v‰kev‰ ja maito oli voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, ett‰ rinnoista yh‰ ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun n‰m‰ isoiksi imett‰‰, mutta omani laskin hautaan, kun se k‰vi toista vuotta. Eik‰ Herra sen enemp‰‰ minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi kasvamistaan. Nyt asumme t‰‰ll‰ myllyll‰, kauppiaan luona. Palkka on iso, el‰m‰mme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan toimeen, jollei n‰it‰ lapsosia olisi! T‰ytyyh‰n minun niit‰ rakastaa! Neh‰n ovatkin el‰m‰ni ainoa ilo ja valo." Vaimo painoi toisella k‰dell‰‰n ontuvan tytˆn rintaansa ja toisella pyyhk‰isi kyyneleet poskiltaan. Martta huokasi ja lausui: -- Oikeinpa n‰ytt‰‰ sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on kyll‰ eloa, vaan ilman Jumalata ei ole el‰m‰t‰." Heid‰n puhellessaan siin‰ kesken‰‰n, l‰hti valo siit‰ nurkasta, jossa Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ik‰‰nkuin aamunkoite. Kaikki katsahtivat h‰neen ja n‰kiv‰t Mikaelin istuvan k‰det polvillaan, katsovan ylˆs ja hymyilev‰n. X. Vaimo tyttˆineen l‰hti pois; Mikaelikin nousi penkilt‰‰n ja, pantuaan pois tyˆns‰ ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi is‰nn‰lle ja em‰nn‰lle ja lausui: -- Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi antanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat n‰kiv‰t kirkkaan valon l‰htev‰n Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi: -- Min‰ n‰en, Mikaeli, ettet sin‰ ole tavallinen ihminen, eik‰ minulla ole oikeutta pid‰tt‰‰ sinua eik‰ kysell‰ sinulta. Sit‰ ainoastaan pyyd‰n sinua sanomaan, miksi sin‰ olit niin synk‰n n‰kˆinen, kun min‰ tapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sin‰, kun eukko toi ruokaa sinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita, sin‰ hymyilit toisen kerran ja siit‰ pit‰en k‰viv‰t kasvosi viel‰ kirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttˆset t‰nne, sin‰ hymyilit kolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi sinusta k‰y sellainen valo ja miksi sin‰ kolmasti hymyilit? Ja Mikaeli lausui: -- Siksi k‰y kirkkaus minusta, ett‰ min‰ olin rangaistu, mutta nyt Jumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti min‰ hymyilin, kun minun piti saada tiet‰‰ kolme Jumalan sanaa. Ja min‰ sainkin tiedon niist‰ sanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, -- siksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas tilasi saappaita, -- ja min‰ hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun min‰ n‰in tyttˆset, min‰ sain tiet‰‰ viimeisen, kolmannen sanan -- ja min‰ hymyilin kolmannen kerran. Ja Simo sanoi: -- Sano minulle, Mikaeli, mink‰ t‰hden Jumala on sinua rangaissut ja mitk‰ ne Jumalan sanat ovat, ett‰ min‰kin ne tuntisin. Ja Mikaeli sanoi: -- Jumala rankaisi minua sen vuoksi, ett‰ min‰ en totellut H‰nt‰. Min‰ olin taivaan enkeli enk‰ totellut Jumalaa. Min‰ olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala l‰hetti minut ottamaan vaimon sielua. Min‰ lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana, juuri oli synnytt‰nyt kaksoset, kaksi tyttˆst‰. Lapset kuhertavat ‰itins‰ kainalossa, mutta ‰iti ei voi ottaa niit‰ rinnoilleen. Vaimo huomasi minut, k‰sitti Jumalan minut l‰hett‰neen hakemaan h‰nen sieluansa, parahti itkuun ja sanoi: "Herran enkeli! Puu tappoi mieheni mets‰ss‰, h‰net juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei t‰ti‰, ei ‰iti‰, ei ket‰‰n, jonka haltuun lapseni j‰tt‰isin; ‰l‰ siis ota minun sieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja el‰m‰n tielle saattaa. Eiv‰th‰n lapset voi el‰‰ ilman isoa, ilman emoa." Ja min‰ t‰ytin ‰idin pyynnˆn; toisen lapsen asetin h‰nen rinnoilleen, toisen annoin h‰nen k‰siins‰ ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani Herran tykˆ, lausuin: "Min‰ en voinut ottaa synnytt‰j‰ ‰idin sielua. Puu tappoi is‰n, ‰iti synnytti kaksoset ja pyyt‰‰ minua, etten ottaisi h‰nen sieluaan, sanoen: 'suo minun el‰tt‰‰ lapseni, kasvattaa ne ja toimittaa el‰m‰n tielle. Eiv‰th‰n lapset voi el‰‰ ilman isoa, ilman emoa. Min‰ en ottanutkaan ‰idin sielua'." Ja Herra sanoi: "Mene ja ota ‰idin sielu; ja sin‰ saat tiet‰‰ kolme sanaa: sin‰ saat tiet‰‰, mit‰ ihmisiss‰ on, mit‰ ihmisille ei ole annettu ja mist‰ ihmiset el‰v‰t. Kun ne olet saanut tiet‰‰, niin palajat taivaaseen." Min‰ lensin takasin maahan ja otin ‰idin sielun. Lapset vier‰htiv‰t pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja, likist‰en toista tyttˆst‰, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Min‰ kohosin kyl‰n ja kirkon yli, tahtoen vied‰ sielun Jumalalle. Silloin tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja min‰ putosin alas maantielle. XI. Silloin Simo ja Martta k‰sittiv‰t, ket‰ he olivat vaatettaneet ja ruokkineet, kuka heid‰n luonaan oli asunut; ja he itkiv‰t ilosta ja pelosta; ja enkeli lausui: -- Min‰ j‰in yksin alastomana kedolle. Ennen min‰ en tuntenut ihmisten puutteita, en tuntenut kylm‰‰ en n‰lk‰‰; nyt min‰ tulin ihmiseksi. Minun oli n‰lk‰ ja vilu, enk‰ min‰ tiet‰nyt, mit‰ piti tehd‰. Katsellessani ketoa pitkin, n‰inkin Jumalalle rakennetun kappelin; min‰ l‰hestyin herran kappelia, tahdoin saada siin‰ suojaa. Kappeli olikin lukossa eik‰ sen sis‰‰n voinut p‰‰st‰. Min‰ istuin kappelin taakse, saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, min‰ olin n‰lk‰‰n ja viluun n‰‰ntym‰isill‰ni. ƒkki‰ kuulen miehen tulevan tiet‰ pitkin; se kantaa saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, n‰in min‰ ihmiskasvot ja ne her‰ttiv‰t minussa kauhua ja min‰ k‰‰nsin kasvoni pois niist‰. Ja min‰ kuulin t‰m‰n miehen arvelevan itsekseen, kuinka h‰n ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja lapsensa ruokkisi. Min‰ ajattelin silloin: "min‰ n‰‰nnyn n‰lk‰‰n ja viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsens‰ ja vaimonsa turkilla turvaisi ja leiv‰ll‰ ravitsisi". Mies n‰ki minut, synkistyi, n‰ytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja min‰ jouduin ep‰toivoon. ƒkki‰ kuulen miehen palajavan. Min‰ katsahdin h‰neen enk‰ ollut tuntea h‰nt‰ samaksi mieheksi: ‰sken h‰nen kasvoissaan oli ollut kuolema, mutta nyt ne eliv‰t, ja min‰ tunsin h‰nen kasvoissaan Jumalan. H‰n astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Min‰ tulin h‰nen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo oli viel‰ hirvi‰mpi miest‰, kalman henki k‰vi h‰nen suustaan ja min‰ en voinut edes vet‰‰ henke‰ni kuoleman lˆyhk‰lt‰. H‰n aikoi ajaa minut viluun, ja min‰ tiesin h‰nen kuolevan, jos h‰n ajaa minut huoneestaan ulos. Ja ‰kki‰ h‰nen miehens‰ muistutti h‰nelle Jumalaa. Ja vaimo ‰kki‰ muuttui. Ja kuin h‰n antoi meille illallista ja kun h‰n itse katsoi minuun ja min‰ h‰neen, -- h‰ness‰ ei ollut en‰‰ kuolemaa, h‰ness‰ oli el‰m‰ ja min‰ tunsin h‰ness‰ Jumalan. Silloin min‰ muistin Jumalan ensimm‰isen sanan: "sin‰ saat tiet‰‰, mit‰ ihmisiss‰ on." Ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ ihmisiss‰ on rakkaus. Ja min‰ ihastuin siit‰, ett‰ Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sit‰, mit‰ cli luvannut, ja min‰ hymyilin ensimm‰isen kerran. Mutta kaikkea min‰ en voinut viel‰ k‰sitt‰‰. Min‰ en tiennyt mit‰ ihmiselle ei ole suotu, enk‰, mist‰ ihmiset el‰v‰t. Aloin siit‰ asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies teett‰m‰‰n saappaita, sellaisia, jotka vuoden pit‰isiv‰t ratkeumatta, v‰‰ristym‰tt‰. Min‰ vilkaisin h‰neen -- ja ‰kki‰ h‰nen takanaan n‰in seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei n‰hnyt t‰t‰ enkeli‰, vaan min‰ tunsin h‰net ja tiesin, ett‰ ennen kuin p‰iv‰ maillensa ehtisi menn‰, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja min‰ ajattelin: "ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tiet‰m‰tt‰ jo ennen ehtoota kuolevansa." Silloin min‰ muistin Jumalan toisen sanan: "sin‰ saat tiet‰‰, mit‰ ihmiselle ei ole suotu." Mit‰ ihmisiss‰ on, sen min‰ jo tiesin. Nyt min‰ sain tiet‰‰, mit‰ ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tiet‰‰, mit‰ h‰nen ruumiinsa on tarvis. Ja min‰ hymyilin toisen kerran. Min‰ iloitsin, n‰hdess‰ni toverini, enkelin, ja k‰sitt‰ess‰ni, ett‰ Jumala oli minulle ilmaissut toisen sanansa. Mutta kaikkea min‰ en voinut k‰sitt‰‰. Min‰ en tiennyt viel‰, mist‰ ihmiset el‰v‰t. Ja min‰ elin el‰mist‰ni ja odotin odottamistani, milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella vuodella tulivat tyttˆ kaksoset vaimoineen ja min‰ tunsin tytˆt ja sain kuulla, kuinka ne olivat j‰‰neet henkiin. Min‰ sen kuulin ja arvelin itsekseni: "‰iti rukoili lastensa puolesta ja min‰ uskoin ‰iti‰, luulin, etteiv‰t lapset voi el‰‰ ilman isoa, ilman ‰iti‰; kuitenkin vieras vaimo ne el‰tti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin min‰ n‰in h‰ness‰ el‰v‰n Jumalan ja k‰sitin, mist‰ ihmiset el‰v‰t. Ja min‰ tunsin, ett‰ Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle anteeksi. Ja min‰ hymyilin kolmannen kerran. XII. Ja enkelin ruumis k‰vi alastomaksi ja kirkas valo verhosi h‰net kokonaan, niin ettei silm‰ k‰rsinyt katsoa h‰neen; ja h‰n lausui korkeammalla ‰‰nell‰, ik‰‰n kuin h‰nen ‰‰nens‰ olisi tullut taivaasta eik‰ h‰nest‰. Ja enkeli sanoi: -- Min‰ sain tiet‰‰, ettei yksik‰‰n ihminen el‰ omalla huolehtimisellaan, vaan rakkaudesta. ƒidin ei oltu suotu tiet‰‰, mit‰ h‰nen lapsensa el‰‰ksens‰ tarvitsivat. Rikkaan ei suotu tiet‰‰, mit‰ h‰n itse tarvitsi. Yhdenk‰‰n ihmisen ei ole suotu tiet‰‰, tarvitseeko h‰n el‰m‰n saappaita vai kuolinkenki‰ ennen ehtoota. Ollessani ihmisen‰, min‰ en j‰‰nyt henkiin siten, ett‰ itse itsest‰ni olisin pit‰nyt huolen, vaan sen kautta, ett‰ ohikulkijassa ja h‰nen vaimossaan oli rakkaus, ett‰ he armahtivat minua ja mieltyiv‰t minuun. Orvot eiv‰t j‰‰neet eloon siksi, ett‰ heist‰ oli ennalta huolta pidetty, vaan siksi, ett‰ vieraan vaimon syd‰mmess‰ oli rakkaus, joka s‰‰li heit‰ ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset el‰v‰t siit‰, ett‰ ihmisiss‰ on rakkaus, mutta ei siksi, ett‰ he itse eteens‰ huolehtivat. Min‰ tiesin ennen, ett‰ Jumala oli antanut ihmisille el‰m‰n ja toivovan heid‰n el‰v‰n, nyt min‰ k‰sitin viel‰ toisenkin asian. Min‰ k‰sitin, ettei Jumala tahtonut, ett‰ ihmiset el‰isiv‰t erill‰‰n toisistaan, eik‰ sen vuoksi ole ilmaissut heille, mit‰ kukin itse yksinomaisesti tarvitseisi; mutta H‰nen tahtonsa on, ett‰ he el‰isiv‰t yksiss‰ ja sen vuoksi H‰n ilmaisi heille sen, mit‰ he kaikki itse‰ns‰ ja kaikkia varten tarvitsevat. Min‰ k‰sitin, ett‰ ihmisist‰ vaan n‰ytt‰‰ silt‰, ett‰ he el‰v‰t pit‰m‰ll‰ itsest‰‰n huolta, mutta ett‰ he el‰v‰t ainoastaan rakkaudesta. Se, joka el‰‰ rakkaudessa, se el‰‰ Jumalassa ja Jumala on h‰ness‰, sill‰ Jumala on rakkaus. Ja enkeli alkoi veisata ylistysvirtt‰ Jumalalle ja h‰nen ‰‰nest‰ns‰ tuvan sein‰t vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin selj‰st‰ levisiv‰t siivet ja h‰n kohosi taivaaseen. Ja kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisell‰‰n, eik‰ siin‰, paitsi omaa v‰ke‰, ket‰‰n en‰‰ ollut. II. KAKSI UKKOA. Johann. IV: 19. -- Vaimo sanoi H‰nelle: Herra min‰ n‰en, ett‰ Sin‰ olet profeetta. 20. -- Meid‰n is‰mme ovat t‰ll‰ vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pit‰‰ rukoiltamaan. 21. -- Jesus sanoi h‰nelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette t‰ll‰ vuorella, ettek‰ Jerusalemissa Is‰‰ rukoile. 22. -- Ette tied‰, mit‰ te rukoilette, mutta me tied‰mme mit‰ me rukoilemme, sill‰ autuus on Juutalaisista. 23. -- Mutta hetki tulee ja jo nyt on, ett‰ totiset rukoilijat rukoilevat Is‰‰ hengess‰ ja totuudessa, sill‰ Is‰ tahtoo myˆs senkaltaisia, jotka h‰nt‰ rukoilevat. I. Kaksi ukkoa p‰‰tti kerran l‰hte‰ Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata. Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff. Toinen, Elias Bobroff, oli v‰h‰varainen. Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa h‰n ei koskaan nauttinut, tupakkaa ei polttanut eik‰ nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu h‰nen suustaan kuultu; h‰n oli ankara ja luja mies, kahteen er‰‰n oli ollut kyl‰nvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. H‰nell‰ oli iso perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat kaikki yhdess‰. H‰n oli terve, parrakas, suora mies ja vasta seitsem‰nnell‰-kymmenell‰ alkoi parta v‰h‰n k‰yd‰ harmaaksi. Elias ukko taasen ei ollut rikas eik‰ kˆyh‰; ennen k‰vi salvumiehen tyˆss‰, mutta, vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehil‰isi‰. Toinen poikansa k‰vi ulkona ansiotyˆss‰, toinen oli kotoisalla. Elias oli hyv‰ntahtoinen ja iloinen ukko. Joi h‰n v‰h‰n viinaakin, nuuskasi ja laulelikin mielell‰‰n, mutta luonteeltaan h‰n oli hiljainen, eli niin kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyv‰ss‰ sovussa. Ulkomuodoltaan h‰n oli lyhyenl‰nt‰inen, mustanverinen, kiharapartainen ja samoin kuin h‰nen pyhimyksens‰kin, Elisa profeetta, kaljup‰‰ kauttaaltaan. Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet kesken‰‰n l‰htem‰‰n yhdess‰, mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myˆten, kun h‰nen asiansa eiv‰t tahtoneet v‰het‰. Kun yhdest‰ asiasta p‰‰see, niin kohta toinen on edess‰; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden tuvan rakentamista. Kerran taas, joutohetkell‰, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle. -- Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me l‰hdemme lupaustamme t‰ytt‰m‰‰n? Tuomas k‰vi totiseksi. -- Meid‰n t‰ytyy viel‰ odottaa; t‰m‰ vuosi on minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enk‰ viel‰k‰‰n ole sit‰ saanut kokoon. Kai se kes‰‰n joutuu. Ensi kes‰n‰ sitten, jos Jumala suo, varmaan l‰hdemme. -- Minun mielest‰ni on turhaa sit‰ kes‰ksi j‰tt‰‰; pit‰‰ l‰hte‰ nyt. Kev‰t on paras aika. -- Kyll‰h‰n sit‰ jo oisi aika l‰hte‰, mutta kun tyˆ on pantu alkuun, niin vaikea sit‰ keskenkin on j‰tt‰‰. -- Eikˆ sinulla sitten ole, kenen huostaan j‰tt‰isit? Hoitaahan poikasi asiasi. -- Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein luottaa, aika ajoin kun on viinaan menev‰. -- T‰ytyyh‰n niiden tulla toimeen ilman meit‰kin, kun meist‰ aika j‰tt‰‰. Pojankin tulee jo tottua. -- Onhan se sit‰kin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin n‰hd‰ tyˆ p‰‰ttyneeksi. -- Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa p‰‰tt‰neeksi. ƒsken meill‰ akkav‰ki teki pyh‰siivoa, pesiv‰t ja raivasivat. Sit‰ pit‰isi tehd‰, tuota pit‰isi tehd‰, eik‰ tahdota joutua valmiiksi. Vanhin mini‰, viisas vaimo, sanoo: -- Hyv‰ vaan, ett‰ se pyh‰kin joutuu, meit‰ odottamatta; muutoin, vaikka kuinka puuhaisimme, ei siit‰ loppua tulisi. Tuomas alkoi ajatella asiaa. -- Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eik‰ sit‰ k‰y tyhjin k‰sin matkaan l‰hteminen. Sata ruplaa on suuri raha. Elias naurahti. -- Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti isommat kuin minun, ja sin‰ viel‰ t‰ss‰ puhut menoista. Sano vaan, milloin l‰hdet‰‰n. Vaikk'ei olekkaan, niin kyll‰ hankitaan. Tuomastakin nauratti. -- Katsos vaan sit‰ ‰mm‰st‰ ‰ij‰‰, sanoi h‰n; mist‰s sin‰ kapajat kokoon? -- Kotoani kokoon, mink‰ saan; sen, mik‰ puuttuu, hankin niin, ett‰ myˆn naapurille kymmenkunta mehil‰ispˆlhˆ‰. Se on aikoja jo niit‰ k‰ytt‰nyt. -- Niin; mutta mist‰ saisit hyv‰t mehil‰isparvet; viel‰p‰ ehk‰ tulet katumap‰‰lle. -- Katuako?! Ei maar, naapuri! El‰ess‰ni, en ikin‰ni ole muuta katunut kuin synti‰. Sielu on kaikista kalliin. -- Kyll‰h‰n se niin on, mutta ei se k‰y laatuun, kun kotona asiat eiv‰t ole reilassa. -- Pahempi on kun sielumme asiat eiv‰t ole reilassa. Kun kerran teimme lupauksen, niin t‰ytyy l‰hte‰. Niin, naapuri, l‰hdet‰‰n vaan matkaan. II. Elias sai kuin saikin toverinsa l‰htem‰‰n. Tuomas arveli, ajatteli ja aamulla tulikin Eliaksen luo. -- Kyll‰ sin‰ olet oikeassa, sanoo h‰n: l‰hdet‰‰n sitten. El‰m‰mme m‰‰r‰ on Herran k‰siss‰; kukapa tiet‰‰, kauaksiko sit‰ on suotu. T‰ytyy l‰hte‰ niin kauan kuin viel‰ ik‰‰ ja voimia on suotu. Viikon kuluttua ukot olivat valmiit l‰htˆˆn. Tuomaalla oli rahat kotona. H‰n otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa j‰tti ‰mm‰lleen. Eliaskin laittihe valmiiksi; mˆi naapurille kymmenen mehil‰ispuuta ynn‰ mik‰ niist‰ siki‰isi. Kaikesta tuosta otti seitsem‰nkymment‰ ruplaa. Puuttuvat kolmekymment‰ kokosi kotolaisiltaan, v‰h‰n yhdelt‰, v‰h‰n toiselta. ƒmm‰ns‰ antoi viimeisens‰ joita hautajaisiksensa oli s‰‰stˆˆn kokoillut; mini‰kin antoi s‰‰stˆns‰. Ukko Tuomas m‰‰r‰si tarkoin pojalleen kaikki teht‰v‰t: mist‰ niittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava ja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin m‰‰r‰si. Elias sanoi ‰mm‰lleen vaan ett‰ nuoret mehil‰iset olisivat erilleen asetettavat ja rehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut mit‰‰n, arveli vaan: "kyll‰h‰n tyˆ tekij‰‰ns‰ neuvoo. Kai oman talonne parasta valvoa koetatte, kun kerran sen is‰nti‰ olette". Ukot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsi‰, laittoivat laukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetiv‰t uudet keng‰t jalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja l‰htiv‰t. Kotov‰ki saattoi heit‰ ulos kyl‰st‰; j‰‰hyv‰iset lausuttiin ja ukot l‰htiv‰t tallustamaan tiet‰‰n. Elias l‰hti iloisella mielell‰ ja, p‰‰sty‰‰n kyl‰n n‰kyvist‰, unhotti kaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla, kuinka p‰‰sisi kenenk‰‰n mielt‰ pahoittamatta, kuinka rauhassa ja rakkaudessa perille p‰‰sisi ja sitten taas kotiansa saapuisi. Kulkiessaan yh‰ vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee pyh‰in el‰m‰kertoja, mik‰li ovat muistoon j‰‰neet. Kun tiell‰ tai yˆpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin kunkin kanssa tulla yst‰v‰llisesti toimeen ja jumalista puhetta pit‰‰. Siten kulki ilolla. Yht‰ asiaa Elias ei voinut t‰ytt‰‰. H‰n tahtoi lakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin j‰tt‰nyt kotia, mutta kovin tuli ik‰v‰. Matkalla h‰nelle muuan mies antoi toisen. H‰n kyll‰ koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo j‰‰ j‰lkeen toveristaan, ettei johdattaisi h‰nt‰ syntiin, ja pist‰‰ nuuskaa kun pist‰‰kin. Tuomaskin kulkee moitteettomasti -- vakavana, mit‰‰n pahaa tekem‰tt‰ ja turhia loruilematta, mutta kuitenkin h‰nen mielens‰ on niin raskas. Kotoiset huolet eiv‰t l‰hde mitenk‰‰n h‰nen mielest‰‰n. Aina vaan muistelee, mit‰h‰n nyt kotona teht‰nee; kunhan vaan ei olisi jotakin j‰‰nyt sanomatta! Ja tekeekˆh‰n se poika sitten niinkuin oli m‰‰r‰. N‰hdess‰‰n pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai pellonparannusta vedett‰v‰n, arvelee itsekseen: "tekeekˆh‰n se poika niinkuin sen k‰skin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa ja itse toimittaa." III. Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo ostelivat ja saapuivat siten "tˆyhtˆtukkaisten" [V‰h‰nven‰j‰n eli Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti t‰h‰n saakka olivat he maksaneet yˆsijastaan ja ruoastaan, mutta tˆyhtˆtukkain maassa pyyteliv‰t asukkaat heit‰ kilvan ja kiistellen asuntoihinsa. Ne veiv‰t heid‰n huoneisiinsa ja syˆttiv‰t ja juottivat eiv‰tk‰ huolineet maksusta, ajoivatpa viel‰ leip‰‰ laukut t‰yteen, v‰liin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat seitsemisen sataa virstaa; samosivat viel‰ yhden l‰‰nin l‰pi ja saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. -- Hyvin siin‰kin p‰‰siv‰t kulkemaan ja aina yˆsijankin saivat, mutta ruokaa ei en‰‰ annettu. Eip‰ edes leip‰‰k‰‰n kaikkialla annettu, v‰liin ei sit‰ rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu mit‰‰n viljanpuolta pelloista. Rikkaammat mˆiv‰t kaikki, mit‰ oli, ja joutuivat h‰viˆˆn; v‰h‰varaiset joutuivat puulle paljaalle, kˆyhimm‰t h‰ipyiv‰t mik‰ minnekin, mik‰ mieroa kiert‰‰, mik‰ kotoisalla koikkelehtii. Talven sˆiv‰t akanakakkuja ja olkileip‰‰. Kerranki ukot olivat yˆt‰ muutamassa kauppalassa, ostivat leip‰‰ toista leivisk‰‰ ja, yˆns‰ maattuaan, l‰htiv‰t liikkeelle ennen auringon nousua, ehti‰ksens‰ kauemmaksi ennenkuin p‰iv‰ paahtaisi t‰ydelt‰ ter‰lt‰‰n, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen partaalle, istuivat, ammensivat vett‰ kuppiinsa, kostuttivat siin‰ leip‰ns‰, syˆd‰ nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat lep‰‰m‰‰n. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti p‰‰t‰‰n, sanoen: -- Ettes jo heit‰ tuota ruokotonta tapaasi! Elias viittasi k‰dell‰‰n. -- Mink‰ sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa. Noustiin siit‰ ja l‰hdettiin eteenp‰in. Kulkivat viel‰ kymmenisen virstaa. Saapuivat suureen kirkonkyl‰‰n ja kulkivat sen halki. Kuumakin jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo n‰‰ntynyt; h‰n halusi juoda ja lev‰ht‰‰, mutta Tuomas ei ota pys‰hty‰kseen. Tuomas oli vahvempi k‰ym‰‰n ja Eliaksen oli vaikea pysytell‰ h‰nen rinnallaan. -- Eikˆs k‰yd‰ juomaan, sanoo h‰n. -- Juo vaan, min‰ en pid‰ v‰li‰. Elias pys‰htyi. -- Sin‰ ‰l‰ odota minua, sanoi h‰n. Min‰ vaan kiireimmiten poikkean tuohon mˆkkiin juomaan. Kyll‰ sinut heti taasen saavutan. -- Tee niin, sanoi Tuomas ja l‰hti yksin tallustamaan eteenp‰in; Elias taasen k‰‰ntyi taloa kohti. Elias l‰hestyi taloa. Se oli v‰h‰inen, savisila talo, jonka ylinen oli musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois -- arvattavasti sit‰ ei oltu pitkiin aikoihin silattu -- ja kattokin ammotti toisesta syrj‰st‰. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi parratoin, laiha mies, paita kaatioissa -- tˆyhtˆtukkain tapaan. [Ven‰l‰iset pit‰v‰t paitansa liepeet housujen p‰‰ll‰.] H‰n oli arvatenkin asettunut katveeseen, mutta p‰iv‰ cli siirtynyt h‰nen p‰‰lleen. Se makasi siin‰ nukkumatta. Elias huusi h‰nelle, pyysi juomista -- mies ei virka mit‰‰n. "Joko se on sairas tai vihainen", arveli Elias ja l‰hestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias r‰misti oven rengasta. "V‰ki hoi!" Ei kuulu mit‰‰n. Elias lˆi sauvansa k‰rjell‰ muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mit‰‰n vastausta. "Jumalan luomat!" Tuvasta ei kuulu mit‰‰n liikett‰. Elias oli jo menem‰isill‰‰n tiehens‰, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonv‰ke‰. Pit‰‰ ottaa asiasta selko!" Ja Elias astui tupaan. IV. Elias kiersi k‰‰k‰‰ -- ovi ei ollut lukossa. H‰n longahutti ovea ja kulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan ovesta oli per‰nurkka, jossa oli pˆyt‰ ja jumalankuvisto; pˆyd‰n takana oli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja h‰nen vieress‰‰n heikko, vahanv‰rinen mutta paksuvatsainen poikanen; ‰mm‰ oli laskenut p‰‰ns‰ pˆyd‰lle ja poikanen kiskoi h‰nt‰ hihasta ja pahasti poraten pyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. H‰n katseli ymp‰rilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen suullaan ja koristen; v‰liin se ojensi jalkansa suoraksi, v‰liin taas veti sen koukkuun. Se k‰‰ntelihe kyljelt‰ toiselle ja siit‰ levisi raskas lˆyhk‰; arvatenkaan se ei p‰‰ssyt itse liikkeelle eik‰ ollut ket‰‰n, joka h‰net olisi siivonnut. Vanha ‰mm‰ kohotti p‰‰ns‰ ja n‰ki edess‰‰n miehen. -- Mit‰ sin‰ haet? sanoo h‰n; mit‰s haet? Ei t‰‰ll‰, mies parka, ole mit‰‰n. Elias ymm‰rsi h‰nen jotakin lausuvan ja l‰hestyi h‰nt‰. -- Min‰, Luojan luoma, sanoo h‰n, poikkesin t‰nne juomaan. -- Eip‰ ole kuka antaisi; ei t‰‰lt‰ saa mit‰‰n, mene vaan Herran nimeen. Elias alkoi kysell‰. -- Eikˆs teill‰ ole yht‰‰n tervett‰ ihmist‰, joka korjaisi edes tuon sairaan vaimon? -- Eih‰n sit‰ ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me t‰‰ll‰ sis‰ll‰. Poikanen oli vaijennut, n‰hty‰‰n vieraan. Mutta kun ‰mm‰ oli ruvennut puhumaan, alkoi se taas kiskoa h‰nt‰ hihasta. -- "Leip‰‰, mummo, leip‰‰," ja taas rupesi poraamaan. Elias aikoi juuri kysell‰ enemm‰n ‰mm‰lt‰, kun samassa mieskin kompuroi tupaan, kulki pitkin sein‰‰ ja tavotteli rahia; mutta ei se jaksanutkaan kulkea niin pitk‰lle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen viereen. Siihen se j‰i ja sielt‰ alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan sanoo ja v‰lill‰ aina heng‰ht‰‰. -- Sek‰ sairaus, sanoo h‰n, ett‰ n‰lk‰... -- Jooseppikin kuolee n‰lk‰‰n, jatkoi mies, osoittaen p‰‰ll‰‰n poikaa, ja hyr‰hti itkuun. Elias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki k‰sist‰‰n pois, nakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi p‰‰st‰‰ sit‰ auki. Auaistuaan otti leiv‰n ja veitsen, leikkasi aika palan ja ojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttˆst‰, -- niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti leiv‰n, kurottihe, tarttui siihen molemmin k‰sin ja katosi kasvoineen leip‰‰n. Uunin takaa tuli tyttˆkin ja seisahtui katselemaan leip‰‰. Elias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi viel‰ palan ja antoi ‰mm‰llekin. ƒmm‰kin otti ja alkoi syˆd‰ nutustaa. -- Kunpa saisi tuolta vett‰ tuoduksi. Kovin ovat heid‰n suunsa kuivuneet. Min‰ yritin, jatkoi h‰n, eilen tai t‰n‰‰n, -- enp‰ en‰‰ itsek‰‰n muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enk‰ jaksanut k‰yd‰ kaivolle; sankokin on siell‰, jollei sit‰ ole joku ottanut. Elias kysyi, miss‰ heid‰n kaivonsa oli. ƒmm‰ selitti. Elias l‰hti, lˆysi sangon, toi vett‰, juotti ihmiset. Lapset sˆiv‰t viel‰kin leip‰‰ ja joivat vett‰; mummokin sˆi ja joi, mutta mies ei ruvennut syˆm‰‰n. Ei tee mieli syˆd‰, sanoi h‰n. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa, heittelihe vaan permannolla. Elias meni kyl‰‰n, osti puodista hirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi halkoja ja alkoi l‰mmitt‰‰ uunia. Tyttˆ rupesi h‰nt‰ auttamaan. Sitten Elias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonv‰en. V. Mies sˆi v‰h‰n ja ‰mm‰kin sˆi, mutta poika ja tyttˆ sˆiv‰t kaikki tyyni ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka j‰lkeen kaulatusten vaipuivat vuoteelle. Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli n‰in k‰ynyt. -- Ennenk‰‰n emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime vuonna ei saatu mit‰‰n pelloista, syksyst‰ jo kaikki varat syˆtiin. Kun kaikki oli loppunut, rupesimme pyyt‰m‰‰n naapureilta ja hyvilt‰ ihmisilt‰. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kielt‰‰. Toiset olisivat viel‰ antaneetkin, mutta kun ei niill‰ ollut. Ja h‰vettih‰n sit‰ pyyt‰‰kin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa, mille leip‰‰. Hainhan min‰ tyˆt‰kin, kertoi mies, mutta ei sit‰ ollut. Kaikkialla tarjoutui v‰ke‰ tyˆhˆn leip‰palkoista. P‰iv‰n jos teit tyˆt‰, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttˆ alkoivat kulkea loitomma leiv‰n hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei kell‰k‰‰n itsell‰‰nk‰‰n ollut. Kuitenkin tulimme niin ja n‰in toimeen, arvellen tavalla tai toisella kev‰imeen ja uutiseen kest‰v‰mme. Mutta kev‰‰n tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin pakkasi p‰‰lle. Asia k‰vi aivan arveluttavaksi. P‰iv‰n syˆmme ja kaksi ollaan ilman. Aloimme syˆd‰ ruohoa. Siit‰kˆ sitten vai muutenko lienee vaimoni sairastunut. H‰n k‰‰ntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sit‰ min‰i olen. Ja mill‰p‰ sit‰ t‰st‰ paranisikaan. -- Min‰ t‰ss‰ yksin ponnistelin, sanoi ‰mm‰, mutta eih‰n sit‰ syˆm‰tt‰ kauan pystyss‰ pysy; pian min‰kin k‰vin heikoksi. Tyttˆkin k‰vi heikoksi ja araksi. Ei en‰‰ mennyt kyl‰‰n, kun l‰hetimme. K‰tkeytyi vaan nurkkaan eik‰ l‰hde. Naapurin eukko pist‰ysi t‰‰ll‰ toissa p‰iv‰n‰, mutta kun n‰ki meid‰t n‰lk‰isin‰ ja sairaina, k‰‰ntyi ja meni tiehens‰. H‰nenkin miehens‰ on mennyt maailmaan eik‰ h‰n itsek‰‰n tied‰, mill‰ pienet lapsensa ruokkisi. -- T‰ss‰ nyt olemme maanneet ja kuolemaa odotelleet. Elias kuunteli heid‰n puheensa loppuun ja j‰ikin taloon yˆksi, p‰‰tetty‰‰n vasta seuraavana p‰iv‰n‰ l‰hte‰ saavuttamaan toveriaan. Aamulla Elias noustuaan tarttui talon tˆihin, aivan kuin olisi ollut sen talon is‰nt‰. Alusti ‰mm‰n kanssa taikinan ja l‰mmitti uunin. Sitten l‰ksi h‰n tytˆn kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei mit‰‰n ollut, vaikka mit‰ olisi tarvinnut -- kaikki talon kapineet ja vaatteet oli myˆty ja syˆty. Ja Elias alkoi hankkia, mit‰ tarvittiin: v‰liin teki itse, v‰liin osti. Siten h‰n viipyi p‰iv‰n, viipyi toisen, jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi k‰vell‰ pitkin rahia ja mielistellen l‰hennell‰ Eliasta. Tyttˆ oli k‰ynyt jo aivan iloiseksi ja autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen: set‰! set‰ hoi! Mummokin p‰‰si jalkeille ja l‰ksi naapuriin. Mieskin rupesi kulkemaan sein‰‰ pitkin. Vaimo vaan yh‰ venyi, mutta sekin kolmantena p‰iv‰n‰ tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. -- Noh, arveli Elias, enp‰ suinkaan aikonut n‰in ‰ij‰ aikoa hukata; nyt min‰ l‰hden. VI. Nelj‰nten‰ p‰iv‰n‰ oli p‰‰sij‰isjuhlan alku ja Elias arveli: "viet‰n pois p‰‰sij‰iset t‰m‰n v‰en seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja illan suussa sitten l‰hden matkaan". Elias l‰htikin taas kyl‰‰n, osti maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittiv‰t ja leipoivat; aamulla Elias k‰vi kirkkoon, josta tultuaan talonv‰en seurassa p‰‰tti juhla-aterialla paastonsa. Em‰nt‰kin nousi sin‰ p‰iv‰n‰ vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Is‰nt‰ ajoi partansa, puki puhtaan paidan yllens‰ -- mummo oli sen pessyt -- ja meni kyl‰‰n pyyt‰m‰‰n rikkaalta is‰nn‰lt‰ elonapua. Sek‰ niitty ett‰ pelto oli pantattu tuolle rikkaalle is‰nn‰lle ja mies l‰ksi nyt pyyt‰m‰‰n, ett‰ tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa is‰nt‰ palasi surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas is‰nt‰ ei armahtanut; sanoi vaan: tuo rahat. Elias k‰vi miettiv‰iseksi. -- "Kuinkas ne nyt, arvelee h‰n, voivat el‰‰? Muut menev‰t niitt‰m‰‰n, eik‰ heill‰ ole mit‰‰n, kun niitty on pantissa. Kun ruis joutuu, menev‰t ihmiset leikkuuseen (ja hyv‰‰ se ruis t‰n‰ vuonna tuleekin), mutta heill‰ ei ole toivon aihettakaan, kun peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myˆty. Minun l‰hdetty‰ni joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli n‰in ja kun ei selville p‰‰ssyt, niin ei l‰htenytk‰‰n illan suussa -- j‰tti menonsa aamuun. H‰n meni pihalle maata; siell‰ siunasi itsens‰ ja asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pit‰isi l‰hte‰ -- johan sit‰ muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon -- mutta s‰‰li on kovin tuota v‰ke‰. Nyt pit‰isi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun pellon lunastaa, t‰ytyy naisv‰elle ostaa lehm‰ ja miehelle hevonen viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eih‰n sit‰ kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vett‰ ja antaa kullekin palan leip‰‰, ja nyt on jo t‰ytynyt n‰in kauas joutua. Nyt on laiva liikkeell‰ ja vaikea t‰ss‰ on takaisin k‰‰nty‰. -- Elias nousi, otti kauhtanansa p‰‰ns‰ alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa, arvellen sill‰ ajatuksensa selvitt‰v‰ns‰; mutta ei siit‰k‰‰n apua l‰htenyt; ajatteli ja arveli eik‰ n‰hnyt mit‰‰n keinoa. L‰hte‰ pit‰isi -- ja s‰‰li on ihmisi‰; ei tied‰ kuinka olla ja el‰‰. K‰‰ri kauhtanansa p‰‰ns‰ alle ja rupesi levolle. Loikoi siin‰ loikomistaan, kukotkin jo alkoivat laulaa ja olipa h‰n jo nukahtaakin. ƒkki‰ tuntui, ik‰‰nkuin joku olisi h‰net her‰tt‰nyt. H‰n n‰kee olevansa t‰ysiss‰ tamineissa, laukku selj‰ss‰ ja sauva k‰dess‰ pyrkiv‰ns‰ portista sis‰‰n; portti oli longallaan, niin ett‰ yksi vaan kerrassaan saattoi siit‰ tunkea l‰pi. H‰n k‰y portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan irroittaa laukkua, tarttui h‰n toiselta puolen jalkarievustaan, joka siin‰ laukesi jalasta. H‰n rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei h‰n ollutkaan kiinni sen siteist‰, vaan tyttˆnen pitelikin kiinni ja huusi: set‰, set‰ hoi, leip‰‰! H‰n katsahti jalkaansa; siell‰ poikanen piteli virsusta; is‰nt‰ ja mummo katselivat ikkunasta. Elias her‰si ja lausui ‰‰neens‰: "Huomenna lunastan sek‰ niityn ett‰ pellon ja ostan hevosen ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehm‰nkin lapsille. Mit‰p‰ sit‰ menee merten taa Kristusta hakeen, kun h‰net sis‰llisesti syd‰mmest‰‰n kadottaa. Pit‰‰ auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun asti. Aamulla varhain her‰tty‰ns‰, meni Elias rikkaan is‰nn‰n luo ja lunasti rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen -- sekin oli myˆty -- ja toi sen kotia. Miehen l‰hetti niitt‰m‰‰n ja itse meni kyl‰‰n; ravintolan is‰nn‰ll‰ kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan. H‰n meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla s‰kin jauhoja, heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehm‰‰. Menness‰‰n h‰n saavutti kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat kesken‰‰n paikkakuntansa murretta. Tarkatessaan heid‰n puhettaan, huomasikin Elias heid‰n puhuvan h‰nest‰. -- Ensin ne eiv‰t tiet‰neet, mik‰ mies h‰n oli; arvelivat vaan tavalliseksi ihmiseksi. N‰ytti pist‰v‰n vaan juomaan, mutta sitten j‰ikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin n‰in, kuinka h‰n t‰n‰‰n osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia ihmisi‰ en‰‰ maan p‰‰ll‰ olevankaan. T‰ytyypi oikein l‰hte‰ sinne katsomaan. Sen kuultuaan, ymm‰rsi Elias, ett‰ h‰nt‰ kiitettiin, eik‰ mennytk‰‰n ostamaan lehm‰‰. H‰n palasi ravintolan is‰nn‰n luo, maksoi hevosen ja rattaat, valjasti hevosen ja l‰hti ajamaan mˆkille p‰in. P‰‰sty‰ns‰ portille, pys‰htyi h‰n ja kiipesi alas rattailta. Talonv‰ki n‰ki hevosen ja kummastui. He kyll‰ arvelivat h‰nen heille hevosen ostaneen, mutta eiv‰t tohdi sit‰ sanoa. Is‰nt‰ tuli aukaisemaan porttia. -- Mist‰s, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan. -- Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niit‰pp‰s h‰kkiin hein‰‰ hevoselle yˆksi. Otappas t‰m‰ s‰kki t‰st‰. Is‰nt‰ riisui hevosen, vei s‰kin aittaan, niitti kantamuksen heini‰ ja ajoi sen h‰kkiin. K‰ytiin siit‰ tupaan maata. Elias asettui ulos kartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen. Elias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan p‰‰llens‰ ja l‰hti tavoittamaan Tuomasta. VII. Kun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi p‰iv‰kin valkenemaan, H‰n istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan: Kaikkiansa oli j‰ljell‰ vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. "N‰ill‰ ei suinkaan meren yli p‰‰se," arvelee h‰n, "ja jos taasen Jumalan nimeen almuja k‰y anomaan, niin ehk‰p‰ vaan tekee enemm‰n synti‰. Tuomas veljeni kyll‰ yksinkin p‰‰see perille ja asettaa minun puolestani kynttil‰n alttarille. Kyll‰ t‰m‰ velka j‰‰ nyt kuolinp‰iv‰‰n niskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen -- kyll‰ H‰n t‰m‰n k‰rsii." Elias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja k‰‰ntyi kotia p‰in. Kirkonkyl‰n kiersi kaukaa, etteiv‰t ihmiset olisi h‰nt‰ n‰hneet. Ja pian h‰n pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin raskaalta, tˆin tuskin v‰liin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin k‰ydess‰‰n ei tunne ollenkaan v‰symyst‰, ik‰‰nkuin Jumala oisi h‰nen voimiaan lis‰nnyt. K‰y vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien, seitsem‰n penikulmaa p‰iv‰ss‰ p‰‰see. Elias saapui kotia. Siell‰ oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat ukkonsa tulosta ja alkoivat kysell‰, kuinka matka k‰vi, miksi ja miss‰ toverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia k‰‰ntyi. Elias ei sit‰ heille kertonut. -- Jumala ei sit‰ sallinut; matkalla kulutin rahani ja h‰ivyin kumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimess‰ anteeksi. Ja h‰n antoi ‰mm‰lleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia tˆit‰: kaikki oli hyvin; kaikki tyˆt oli toimitettu, mit‰‰n ei ollut lyˆty laimin, ja kaikki eliv‰t sovussa ja rauhassa. Samana p‰iv‰n‰ kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja tulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa. -- Teid‰n ‰ij‰nne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme kolme p‰iv‰‰ ennen Pietarin p‰iv‰‰; min‰ ensin aijoin tavoittaa h‰nt‰, mutta tiell‰ tapahtui kaikenlaista, etten p‰‰ssytk‰‰n; rahani hukkasin, eik‰ sitten ollut, mill‰ oisin jatkanut matkaani; niinp‰ k‰‰nnyinkin kotia. Ihmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetell‰ niin tyhm‰sti -- l‰hte‰ matkaan, menem‰tt‰ perille ja kuluttaa turhaan rahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko asian. H‰n ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi, pui akkav‰en kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehil‰iset, joista antoi naapurille kymmenen pes‰kuntaa ynn‰ mik‰ niist‰ oli lisi‰ siinnyt. H‰nen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyist‰ oli lis‰‰n siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitk‰ olivat yksin‰isi‰, mitk‰ uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta seitsem‰ntoista pes‰kuntaa. Niin sai Elias asiansa j‰rjest‰neeksi, poikansa l‰hetti tyˆnansiolle ja itse asettui talveksi tekem‰‰n virsuja ja puukenki‰. VIII. Tuomas odotteli toveriaan kaiken sen p‰iv‰‰, jonka Elias viipyi sairasten luona. H‰n astui tiepuoleen ja istahti odottamaan. Vartoi, vartoi, nukkui, her‰si, taaskin istui, -- ei vaan kuulu kumppania. Melkeinp‰ katsoi silm‰ns‰ sokeiksi. Aurinkokin jo laski mets‰n taa, -- ei vaan Eliasta kuulu. "Kun vaan ei olisi mennyt minun ohitseni, arvelee h‰n, tai ehk‰ ajanut sivutse (jos joku oisi ottanut rattailleen), eik‰ ehk‰ ole huomannut minua maatessani. Mutta kuinkas h‰n oisi voinut olla huomaamatta; n‰keeh‰n t‰ss‰ kauas aroa pitkin. Jos menen takaisin, niin ehk‰ h‰n p‰‰see aina enemm‰n edelleni. Pahempi se viel‰ on, jos joudumme kauas toisistamme. K‰yn vaan eteenp‰in, kai yˆpaikassa yhdymme." H‰n saapui kyl‰‰n ja pyysi kyl‰nvanhinta saattamaan samaan taloon yˆksi, jos kyl‰‰n tulisi samanlainen vanha mies. Eip‰ Elias tullutkaan yˆksi majapaikkaan. Tuomas astui eteenp‰in ja kyseli kaikilta, eiv‰tkˆ olleet n‰hneet paljasp‰ist‰ vanhusta. Mutta kukaan ei ollut n‰hnyt sellaista. Tuomas kummasteli ja l‰ksi yksin eteenp‰in. Kyll‰p‰ yhdymme jossakin, arvelee h‰n, Odessassa tai laivalla, -- eik‰ en‰‰n sen koommin asiaa arvellut. Tiell‰ h‰n kohtasi toiviolaisen. Toiviolainen oli puettu patalakkiin ja aluskaapuun; h‰nell‰ oli pitk‰t hiukset ja h‰n oli ollut Athos-vuorellakin; nyt h‰n jo toiste kulki Jerusalmiin. He yhtyiv‰t yˆpaikassa, joutuivat puheisiin ja l‰htiv‰t yhdess‰ kulkemaan. Odessaan he p‰‰siv‰t vallan hyvin. Kolme vuorokautta odottivat siell‰ laivaa. Paljon oli siell‰ hurskaita matkalaisia odottamassa jos joltakin maailman haaralta. Taaskin tiedusteli Tuomas Eliasta, -- ei kukaan ollut h‰nt‰ n‰hnyt. Tuomas hankki itselleen ulkomaan passin -- se maksoi kokonaista viisi ruplaa. Matkastaan edestakaisin h‰n maksoi nelj‰kymment‰ ruplaa; ev‰ikseen osti h‰n leip‰‰ ja sillej‰. Laiva lastattiin ja toiviolaiset vietiin veneell‰ laivaan; Tuomaskin istahti laivaan uuden matkakumppaninsa keralla. Ankkuri nostettiin, erottiin rannasta ja l‰hdettiin laskemaan merta. Se p‰iv‰ kuljettiin siev‰sti: illalla nousi tuuli, alkoi sataa ja keinuttamaan ja huuhtelemaan laivaa. Ihmiset joutuivat h‰iriˆˆn, akat alkoivat huutaa ja heikommat miehetkin juoksivat pitkin kantta, etsien sopivaa sijaa. Tuomastakin rupesi peloittamaan, mutta h‰n ei sit‰ osoittanut: h‰n istui alallaan siin‰ paikassa, johon laivaan tullessaan oli asettunut; siin‰ Tombovan ukkojen vieress‰ istui koko sen yˆn ja koko seuraavan p‰iv‰n; he piteliv‰t vaan laukkujaan k‰siss‰‰n eiv‰tk‰ puhuneet mit‰‰n, kolmantena p‰iv‰n‰ ilma asettui. Viidenten‰ p‰iv‰n‰ p‰‰stiin Konstantinopoliin. Ne toiviolaiset, jotka k‰viv‰t maissa, k‰viv‰t myˆskin katsomassa pyh‰n Sofian kirkkoa, jossa nyt Turkkilaiset vallitsevat; Tuomas ei liikkunut laivasta, vaan pysyi paikallaan; valkoista nisuleip‰‰ vaan osti. Vuorokauden siin‰ seisottua, l‰hdettiin taas kynt‰m‰‰n merta. Smyrnan kaupungissa viel‰ poikettiin sek‰ Aleksandriiassa, sitten p‰‰stiin onnellisesti Jaffaan. Jaffassa tulee kaikkien toiviolaisten l‰hte‰ laivasta: siit‰ on 70 virstaa jalkamatkaa Jerusalmiin. Laivasta l‰hdett‰iss‰ maalle, oli julma joukko kansaa koossa: laiva oli korkea ja siit‰ alas heitettiin ihmisi‰ veneisiin; vene oli alinomaa liikkeess‰, jotta t‰ytyi yh‰ pelj‰t‰, ettei osuisi putoamaan veneeseen, vaan veteen; kaksi henke‰ kastuikin, mutta muut p‰‰siv‰t kuitenkin onnellisesti maalle. Maalle p‰‰sty‰, l‰hdettiin astumaan; kolmantena p‰iv‰n‰ p‰iv‰llisen aikaan p‰‰stiin Jerusalmin edustalle. He asettuivat kaupungin ulkopuolelle, Ven‰l‰isten majataloon, jossa sˆiv‰t p‰iv‰llist‰. Kun passit oli tarkastettu, l‰ksi Tuomas toiviolaisvanhuksen seurassa k‰ym‰‰n pyhill‰ paikoilla. Vapahtajan haudalle ei viel‰ kuitenkaan p‰‰stetty. He meniv‰t patriarkan luostariin, johon kaikki toiviolaiset k‰skettiin kokoon; siell‰ istutettiin naiset ja miehet erilleen toisistaan. Heid‰n k‰skettiin riisumaan jalkineensa pois ja istumaan keh‰‰n. Sitten tuli munkki pyyhinliina k‰dess‰ ja alkoi pest‰ kaikkien jalkoja; h‰n pesi, pyyhki ja suuteli kaikki j‰rjest‰ns‰. Tuomaankin jalat pesi ja antoi suuta. Sitten he olivat kuulemassa ilta- ja aamusaarnan, asettivat kynttil‰t alttarille ja toimittivat muistomessun vanhemmilleen. Siell‰ heid‰t tutkittiinkin ja viinill‰ juotettiinkin. Aamulla he k‰viv‰t siin‰ luolassa, jossa neitsy Maaria pelastui paetessaan Egyptiin. Asetettuaan kynttil‰t, olivat he l‰sn‰ jumalanpalveluksessa. Sielt‰ he meniv‰t Aaprahamin luostariin. N‰kiv‰tp‰ myˆs Saavekin puutarhan ja sen paikan, jossa Aapraham tahtoi uhrata poikansa Jumalalle. Sitten mentiin siihen paikkaan, jossa Kristus ilmestyi Maria Magdaleenalle, sielt‰ Jaakopin, Herran veljen, kirkkoon. Toiviolainen n‰ytteli kaikki n‰m‰ paikat, ja kaikkialla ilmoitti, kuinka paljon kulloinkin tuli maksaa. P‰iv‰llisiksi he palasivat majataloonsa, jossa sˆiv‰t ja asettuivat levolle; juuri levolle k‰yt‰iss‰, rupesi toiviolainen voihkamaan, k‰‰nteli vaatteitaan, kiihke‰sti hakien niist‰ jotakin. Minulta ovat vieneet rahakukkaroni; siin‰ oli 23 ruplaa, kaksi kymmenen ruplan seteli‰ ja kolme ruplaa pient‰ rahaa. Siin‰ sitten h‰n aikansa suri ja valitti, mutta mik‰s auttoi -- lopuksi pantiin maata. IX. Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. -- Ei kukaan toiviolaiselta vienyt rahoja, arvelee h‰n; niit‰ ei h‰nell‰ ollutkaan. Miss‰k‰‰n h‰n ei antanut mit‰‰n. Minun kyll‰ k‰ski antaa, mutta itse ei koskaan antanut, ja lainasihan h‰n minultakin viel‰ ruplan. Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itse‰‰n: "Mit‰p‰ minun tarvitsee tuomita toista? -- synti‰h‰n min‰ siten teen. Heit‰n pois mielest‰ni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa h‰n taas muistella, kuinka k‰rk‰s toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia h‰n puhuu, v‰itt‰ess‰‰n, ett‰ h‰nelt‰ rahat varastettiin. Eih‰n h‰nell‰ mit‰ rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan. Ennen iltaa noustiin ylˆs ja l‰hdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen ylˆsnousemuksen kirkkoon, -- Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse h‰nen sivullaan. Saavuttiin kirkkoon. Kansaa -- Jumalaa palvelevia toiviolaisia, Ven‰l‰isi‰, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia, ynn‰ muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas tuli kansajoukossa pyh‰lle portille. Munkki johti heit‰; vei heid‰t turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas ristist‰ ja voideltiin ja jossa palaa yhdeks‰n suurta kynttil‰jalkaa. Kaikki h‰n n‰ytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttil‰n. Sitten veiv‰t munkit Tuomaan portaita myˆten oikealle Golgataan, siihen paikkaan, jossa risti seisoi, siell‰ Tuomas rukoili; sitten h‰nelle osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui helvettiin asti; sitten n‰ytettiin se paikka, jossa Kristuksen k‰det ja jalat naulittiin ristiin; sitten n‰ytettiin Aatamin hauta, johon Kristuksen veri oli valunut h‰nen luilleen. Sen j‰lkeen tultiin sille kivelle, jossa Kristus istui, kun H‰nen p‰‰h‰ns‰ pantiin orjantappurakruunu; sitten n‰ytettiin se patsas, johon Kristus oli sidottu, kun H‰nt‰ ruoskittiin. Sitten Tuomas n‰ki kiven, jossa oli kaksia l‰pe‰ Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin viel‰ jotakin n‰ytt‰‰, mutta kansa rupesi h‰tikˆim‰‰n: kaikki kiirehtiv‰t siihen luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siell‰ oli loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan. H‰n tahtoi p‰‰st‰ irti toiviolaisesta, koska h‰n ajatuksissaan yh‰ teki synti‰ h‰nt‰ vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut h‰nest‰; Kristuksen haudallekin seurasi h‰nt‰. He tahtoivat asettua l‰hemm‰ksi, mutta myˆh‰styiv‰t. Kansan tungos oli niin suuri, ettei p‰‰ssyt edes eik‰ takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenp‰in ja rukoilee; mutta ei saata olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se viel‰ tallella. H‰nen ajatuksensa k‰yv‰t kahtaalle: ensinn‰kin arvelee toiviolaisen valhetelleen; toiseksi "jollei h‰n valhetellutkaan, vaan jos todellakin h‰nelt‰ vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin k‰visi." X. Siin‰ seisoo Tuomas, rukoilee ja katsoo eteens‰ kappeliin, jossa arkku oli ja arkun yl‰puolella kuusi nelj‰tt‰ lamppua. Seisoessaan ja katsellessaan yli muitten p‰itten, n‰kee Tuomas kummia! Juuri lamppujen alla, siin‰, miss‰ pyh‰ tuli palaa, kaikkien etunen‰ss‰ seisoo pieni ukko sarkakauhtanassa; sen p‰‰ on aivan paljas ja loistaa kauttaaltansa kuin Eliaksen p‰‰. -- Se on kai vaan Eliaksen n‰kˆinen, arvelee Tuomas. Eih‰n se voi olla h‰n. Eih‰n h‰n mitenk‰‰n oisi voinut ehti‰ minun edelleni. Laiva l‰hti viikkoa ennen meit‰. Kuinka h‰n olisi p‰‰ssyt niin paljon edellemme. Meid‰n laivassamme taasen h‰n ei ollut. Kyll‰ min‰ n‰in kaikki t‰nne tulevan. Kun Tuomas oli t‰ten p‰‰tt‰nyt arvelunsa, rupesi pieni vanhus kumartamaan, tehden kolme kumarrusta: yhden eteens‰ Jumalalle ja sitten kummallekin sivullensa oikeauskoiselle seurakunnalle. Ja heti, kuin h‰n k‰‰nti p‰‰ns‰ oikealle, tunsi Tuomas h‰net Eliakseksi. Kyll‰ se on h‰n, Bobroff; senh‰n on mustahko, k‰her‰ parta, harmaa poskien kohdalta; ja kulmakarvat ja silm‰t ja nen‰ ja kaikki kasvonpiirteet ovat h‰nen. Kyll‰ se on kun onkin Elias Bobroff itse. Tuomas ihastui suuresti, kun lˆysi toverinsa ja ihmetteli vaan, kuinka Elias oli p‰‰ssyt niin kauas h‰nen edelleen. -- Onpa se Bobroff aika mies, kuin n‰in edelleni tunkihe, arveli h‰n; arvatenkin joutui sellaisen pariin, joka h‰net hyvin opasti. L‰htiess‰ t‰ytyy siit‰ miehest‰ saada selko; toiviolaiseni min‰ hylk‰‰n ja yhdyn sen seuraan, ehk‰p‰ se minutkin opastaa eteenp‰in. Ja kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei p‰‰st‰isi Eliasta n‰kyvist‰‰n. Kirkonmenot loppuivat, kansa l‰hti liikkeelle, k‰ytiin suutelemassa risti‰ ja ahdingossa sys‰ttiin Tuomas syrj‰‰n. Taaskin valtasi h‰net pelko, ettei kukkaroa vaan viet‰isi. H‰n painoi kukkaroaan k‰dell‰‰n ja tunki kansajoukon l‰pi, p‰‰st‰kseen vaan v‰lj‰lle. P‰‰sty‰‰n viimein ahdingosta, k‰vi h‰n ylenymp‰ri, haki hakemistaan Eliasta sek‰ kirkosta ett‰ sen ulkopuolelta. Kirkkokammioissa n‰ki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa paikassa sek‰ sˆiv‰t ett‰ joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta ei n‰kynyt miss‰‰n. Tuomas palasi majataloon; sielt‰k‰‰n ei lˆyt‰nyt kumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sin‰ iltana. Se katosi, maksamatta ruplaansa. Tuomas j‰i yksin. Toisena p‰iv‰n‰ Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon kanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. H‰n tahtoi tunkea etunen‰‰n, mutta taaskin h‰net tyˆnnettiin syrj‰‰n; h‰n asettui patsaan viereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenp‰in, n‰ki h‰n, kuinka lamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieress‰, etusijalla seisoo Elias, levitetyin k‰sin niinkuin pappi; ja sen paljas p‰‰ paistoi kauttaaltansa. -- Noh, nyt en ainakaan p‰‰st‰ h‰nt‰ k‰sist‰ni, mietti Tuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenp‰in. P‰‰si kun p‰‰sikin -- mutta Eliasta ei en‰‰ n‰ykk‰‰n. Ehti kai l‰hte‰ pois. Ja kolmantena p‰iv‰n‰, ollessaan Vapahtajan haudalla, n‰kee Tuomas taaskin Eliaksen seisovan etusijassa ja pyhimm‰ss‰ paikassa, levitetyin k‰sin ja katse ylˆsp‰in, ik‰‰nkuin h‰n n‰kisi jotakin yl‰puolellaan. Ja paljas p‰‰ se paistaa kauttaaltansa. -- Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan p‰‰st‰ sinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siell‰ emme ainakaan p‰‰se toistemme ohi. -- Tuomas l‰hti ja asettui ovelle. Siin‰ seisoi seisomistaan, seisoi puolen p‰iv‰‰: kaikki v‰ki kulki h‰nen ohitsensa, -- Eliasta vaan ei ollut. Tuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja k‰vi kaikissa paikoissa, sek‰ Betleheemiss‰ ett‰ Bethaniassa ja Jordanin joella; h‰n antoi Vapahtajan haudalla painaa sinetill‰ merkin uuteen paitaansa, tullaksensa siin‰ haudatuksi; otti pulloseen vett‰ Jordanista, ottipa myˆs multaa ja siunatuita kynttilˆit‰; kahdeksassa paikassa teetti muistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin ett‰ vaan kotia p‰‰si ja l‰hti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siell‰ k‰vi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja l‰hti jalan k‰ym‰‰n kotiaan. XI. Tuomas kulki yksin samaa tiet‰. Kun rupesi p‰‰sem‰‰n l‰hemm‰ kotoa, niin alkoi h‰nt‰ taas arveluttamaan, kuinkahan siell‰ kotona on ilman h‰nt‰ toimeen tultu. Paljon sit‰ ehtii vuodessa vett‰ virrata. Kodon ja konnun kokoamiseen menee koko ik‰, mutta pianpa sen talon voi h‰vitt‰‰. Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kev‰‰n kuluttua; mitenk‰ karjakin lie yli talven p‰‰ssyt, niinkˆh‰n ne ovat sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa edellisen‰ vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eip‰ en‰‰ ollut tuntea koko paikkakuntaa. Siin‰, miss‰ viime vuonna kansa oli puutteesen menehty‰, nyt kaikki eliv‰t varallisesti. Oli tullut hyv‰ vuosi. Kansa oli tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas l‰hestyy sit‰ kirkonkyl‰‰, jossa Elias viime vuonna oli h‰nest‰ eronnut. Tuskin oli h‰n ehtinyt saapua kyl‰‰n, niin tuvan takaa hyp‰ht‰‰ esiin tyttˆnen valkoisessa paidassa. -- Set‰ hoi, set‰ hoi! Poikkea meille. Tuomas tahtoi menn‰ ohi, mutta tyttˆ ei p‰‰st‰nyt, otti liepeest‰ ja kiskoi nauraen tupaan. Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan nyt, isoseni, syˆm‰‰n illallista ja lep‰‰ yˆsi meill‰. Tuomas poikkesikin taloon. -- "Samalla tiedustan v‰h‰n Eliaksesta; kun ei vaan h‰n olisi poikennut juuri t‰h‰n taloon juomaan". Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui h‰nelt‰ laukun, toi pesuvett‰ ja asetti h‰net pˆyt‰‰n ruoalle. H‰n kantoi pˆyt‰‰n maitoa, piirakaisia ja puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heit‰, kun niin hyvin ottivat matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyˆk‰ytt‰en p‰‰t‰‰n lausui: -- Meid‰n tulee olla yst‰v‰llisi‰ hurskaille matkalaisille. Sellainen neuvoi meille oikean el‰m‰n. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet Jumalan ja Herra rankaisiki meit‰ niin, ett‰ kaikin vaan kuolemaa odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leip‰murua. Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme l‰hett‰nyt samanlaista vanhusta kuin sin‰kin. H‰n poikkesi keskell‰ p‰iv‰‰ juomaan ja, n‰hty‰‰n meid‰t, s‰‰li ja j‰i luoksemme. H‰n meid‰t juotti ja syˆtti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat ja j‰tti ne meille. -- Mummo astui tupaan ja keskeytti em‰nn‰n puheen. -- Emmep‰ itsek‰‰n tied‰, sanoi h‰n, oliko se ihminen vai Herran enkeli, kaikkia h‰n rakasti ja s‰‰li ja meni pois, ilmoittamatta, kuka oli, niin ettemme tied‰ h‰nen nime‰ns‰k‰‰n rukouksissamme mainita. Aivan selv‰‰n muistan kaikki: min‰ makaan tuossa ja odotan kuolemaa; silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljasp‰‰ ukko ja pyyt‰‰ vett‰. Min‰ syntisparka viel‰ ajattelin itsekseni: mik‰h‰n maankulkija tuokin lienee? Mutta mit‰s h‰n teki! N‰hty‰‰n meid‰t heti heitti laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen. Tyttˆkin k‰vi nyt puheesen. -- Ei mummo! H‰n ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelem‰‰n ja muistelemaan jokaista h‰nen sanaansa ja tekoansa: miss‰ h‰n istui, miss‰ makasi, mit‰ h‰n teki ja mit‰ kullekin sanoi. Yˆksi saapui is‰nt‰kin hevosella kotiin ja h‰nkin alkoi kertoa Eliaksesta ja h‰nen olostaan heid‰n luonaan. -- Jollei h‰n oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synniss‰ kuolleet. Me olimme n‰‰ntym‰isill‰mme ep‰toivoon ja nuruimme Jumalaa ja ihmisi‰. Mutta h‰n saattoi meid‰t el‰m‰‰n; h‰nen kauttansa me opimme tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon h‰nen tyˆns‰. Ennen h‰nt‰ me elimme kuin el‰imet; h‰n teki meid‰t ihmisiksi. Talonv‰ki syˆtti ja juotti Tuomaan; laittoivat h‰nelle yˆsijan ja laskeusivat itsekin levolle. Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yh‰ on h‰nen mieless‰‰n, eik‰ h‰n voi unhottaa, ett‰ h‰n n‰ki h‰net Jerusalemissa etumaisimmassa sijassa. -- T‰ss‰ n‰in h‰n siis p‰‰si minun edelleni. Tiet‰m‰tˆnt‰ on, hyv‰ksyykˆ Jumala minun vaivani vai ei, mutta h‰nen tyˆns‰ ovat kelvanneet Herralle. Aamulla talonv‰ki sanoi j‰‰hyv‰iset Tuomaalle, ev‰sti h‰net piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen l‰hti kulkemaan tiet‰ns‰ kotiaan. XII. Tasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kev‰‰ksi palasi h‰n kotia. Kotiansa h‰n saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan viinakaupassa. Kun h‰n sitten p‰ihtyneen‰ tuli kotia, alkoi Tuomas h‰nelt‰ tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti tuhlanneen; kaikki rahat oli menett‰nyt ja toimet laiminlyˆnyt. Is‰ alkoi h‰nt‰ nuhdella; poika vastaili suurisuisesti. -- Oisitpa edes itse tyˆt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita kiert‰m‰‰n; sill‰ tiell‰ rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niit‰ minulta kyselet. Ukko suuttui ja antoi poikaa selk‰‰n. Aamulla Tuomas l‰hti kyl‰nvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiell‰ h‰n tuli k‰ym‰‰n Eliaksen talon ohi. Eliaksen ‰mm‰ seisoo tuvan portailla ja tervehtii. -- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, naapuri; terveen‰kˆ sielt‰, veli armas, kotia p‰‰sit? -- Jumalan kiitos, terveen‰ tultiin; sinun ukkosi tiell‰ hukkasin, mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia. Ja ‰mm‰ alkoi juttuamaan asioita, mielell‰‰n kun muutoinkin puheli. -- Kyll‰ se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi olla kohta syys-Maarian j‰lkeen. Kyll‰p‰ me olimmekin iloissamme, ett‰ Jumala h‰net meille takaisin toimitti. Ik‰v‰ meid‰n oli h‰nett‰. Eih‰n sen tyˆst‰ en‰‰ sanottavaa ole, -- johan h‰nen tyˆvuotensa ovat olleet ja menneet. Mutta talon p‰‰mies h‰n on ja silloin meid‰n on hauskempi olla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman h‰nt‰ on kuin silm‰ ilman valoa, sanoo h‰n. Ik‰v‰ meid‰n on h‰nett‰, hyv‰ is‰nt‰; kovin me h‰nt‰ rakastamme, kovin h‰nest‰ arkoja olemme. -- Onkos h‰n nyt siis kotona? -- Kotona on, veliseni, kotona! H‰n on nyt mehil‰istarhassa, pesi‰ korjaamassa. Hyvin sanoo mehil‰isten karttuvan. Niin suuresti sanoo Jumalan mehil‰isi‰ lis‰nneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa ennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo h‰n. K‰y nyt katsomaan h‰nt‰, naapurini; kovin h‰n siit‰ ihastuu. Tuomas meni porstuan l‰pi ja pihan yli Eliaksen luo mehil‰istarhaan. Tultuaan tarhaan, n‰kee h‰n -- Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman kintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; k‰tens‰ h‰n oli levitt‰nyt ja katseli ylˆsp‰in, jolloin paljas p‰‰ paistoi kauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin h‰n seisoi Jerusalmissa Vapahtajan haudalla; ja h‰nen p‰‰laeltaan, koivun lehtien lomitse, kimaltelee aurinko kuin tuli ik‰‰n ja h‰nen p‰‰ns‰ ymp‰ri kullankarvaiset mehil‰iset liidellen kiertyv‰t seppeleeksi, lentelev‰t, liehuvat, pist‰m‰tt‰ h‰nt‰. Tuomas pys‰htyi. Eliaksen ‰mm‰ huusi miest‰‰n. -- Naapurimme on tullut, sanoi h‰n. Elias vilkasi taakseen, ihastui ja l‰hti Tuomasta vastaan, hiljakseen ravistellen mehil‰isi‰ parrastaan. -- Terve veliseni, terve rakas veli.... K‰vikˆ matkasi hyvin? -- Kyll‰h‰n jalat veiv‰t ja toivat; sinulle toin vett‰ Jordanin virrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekˆ sitten Jumalalle vaivani otolliset. -- Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinh‰n kaikki k‰vi. Tuomas oli vaiti. -- Kyll‰h‰n jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun syd‰meni siell‰, tai joku muu... -- Se on Herran huoli, veliseni. J‰t‰ se Herran haltuun. -- Paluumatkallani poikkesin myˆs siihen mˆkkiin, jossa sin‰ erosit minusta, kun... Elias s‰ik‰hti, h‰t‰‰ntyi. -- Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkˆs k‰y tupaan? Tule toki, min‰ tuon simaa. Ja Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista. Tuomas huokasi vaan eik‰ ruvennut sen pitemm‰lt‰ puhumaan mˆkinv‰est‰; eik‰ h‰n virkannut mit‰‰n siit‰k‰‰n, ett‰ oli h‰net n‰hnyt Jerusalmissa. Ja h‰n k‰sitti, ett‰ Jumala on k‰skenyt jokaista v‰hent‰m‰‰n maailmassa velkaansa -- rakkaudella ja hyvill‰ tˆill‰. III. VAIKEA ON VALKEAA SAMMUTTAA KUN SE VAUHTIHIN PƒƒSEE. Silloin Pietari tuli h‰nen tykˆns‰ ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pit‰‰ veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsem‰ss‰ kerrassa kyll‰? (Matth. XVIII: 21.) Sanoi Jesus h‰nelle: en min‰ sano sinulle ainoastaan seitsem‰n kertaa, mutta seitsem‰nkymment‰ kertaa seitsem‰n. (22). Sent‰hden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palvelijainsa kanssa. (23). Ja kuin h‰n rupesi laskemaan, tuli yksi h‰nen eteens‰, joka oli h‰nelle velkaa kymmenentuhatta leivisk‰‰. (24). Mutta ettei h‰nell‰ ollut varaa maksaa, k‰ski h‰nen herransa h‰nen myyt‰‰ ja h‰nen em‰nt‰ns‰ ja lapsensa ja kaikki mit‰ h‰nell‰ oli; ja maksettaa. (25). Niin se palvelija lankesi maahan ja rukoili h‰nt‰, sanoen: Herra, ole k‰rsiv‰llinen minun kanssani ja min‰ maksan kaikki sinulle. (26). Niin armahti Herra sit‰ palvelijata, p‰‰sti h‰nen ja antoi h‰nelle velan anteeksi. (27). Niin se palvelija meni ulos ja lˆysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka h‰nelle oli velkaa sata penninki‰: ja h‰n tarttui h‰neen ja kiristi h‰nt‰ kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28). Niin h‰nen kanssapalvelijansa lankesi maahan h‰nen jalkainsa juureen ja rukoili h‰nt‰, sanoen: ole k‰rsiv‰llinen minun kanssani ja min‰ maksan kaikki sinulle. (29.) Mutta ei h‰n tahtonut, vaan meni ja heitti h‰nen torniin, siihen asti kuin h‰n velan maksaisi. (30.) Mutta koska muut h‰nen kanssapalvelijansa n‰kiv‰t, mit‰ tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken, mit‰ tehty oli. (31.) Silloin kutsui herra h‰nen eteens‰ ja sanoi h‰nelle: sin‰ paha palvelija, min‰ annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ett‰s minua rukoilit: (32). Eikˆ myˆs sinun pit‰nyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin min‰kin armahdin sinua? (33). Ja h‰nen herransa vihastui ja antoi h‰nen pyˆveleille siihen asti, kuin h‰n maksaisi kaikki mit‰ h‰n oli h‰nelle velkaa. (34.) Niin myˆs minun taivaallinen Is‰ni tekee teille, jollette kukin veljellens‰ teid‰n syd‰mmist‰nne anna anteeksi, heid‰n rikoksiansa. (35). * * * * * Kyl‰ss‰ eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. H‰n tuli hyvin toimeen, ollen mies t‰ysiss‰ voimissaan, ensimm‰inen tyˆmies koko kyl‰ss‰; h‰nell‰ oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki sulhasmiess‰, mutta kolmas, viel‰ kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi v‰hin kynnell‰. Iivanan eukko oli j‰rkev‰ ja s‰‰st‰v‰inen em‰nt‰ ja mini‰kseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siin‰ kyll‰ Iivanan perheinens‰ elell‰. Ainoa joutomies koko talossa oli vanha sairas is‰ukko. (H‰n kitui jo seitsem‰tt‰ vuotta hengenahdistajaa ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin -- kolme hevosta varsoineen, lehm‰ vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisv‰ki vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat maanviljelyst‰. -- Leip‰‰ piisasi talossa aina yli uutisviljan; paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa. Kyll‰ siin‰ oisi kelvannut Iivanan lapsineen el‰‰. Mutta aivan l‰hekk‰in asui h‰nell‰, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo -- Gordej Ivanovan poika. Ja heid‰n v‰lilleen syntyi vihollisuus. Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan is‰ piti is‰nnyytt‰, eliv‰t ukot sovinnossa. Jos akkav‰ki tarvitsi sihti‰ taikka saavia, jos miehet kaipasivat liinas‰kki‰ tahi halusivat lainata v‰h‰ksi aikaa pyˆr‰‰, niin l‰hettiv‰t talosta toiseen hakemaan ja auttelivat toisiansa, kuten hyv‰t naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon -- ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: ‰l‰ p‰‰st‰ niit‰ toiste, meill‰ on kuhilaat viel‰ pelloilla. Ei sit‰ koskaan piiloteltu tai suljettu riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eik‰ pahennettu. Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pit‰‰ taloutta, niin syntyi toinen leikki. Aivan turhasta sai kaikki alkunsa. Iivanan mini‰ll‰ oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori em‰nt‰ rupesi siit‰ ker‰‰m‰‰n p‰‰si‰ismunia. Joka p‰iv‰ k‰vi h‰n aitan alle hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siell‰. Mini‰ kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksens‰: nyt ei ole aikaa, t‰ytyy siivota tupa pyh‰ksi; jahka joudan, niin k‰yn hakemaan. Illalla meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Mini‰ kyseli anopiltaan ja kydylt‰‰n, eiv‰tkˆ he olleet ottaneet. Ei, sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo: sinun kanasi muni naapurin pihassa, siell‰ kaakatti ja sielt‰ t‰nne lensi. Mini‰ katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieress‰ tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyll‰h‰n mini‰ kysyisi silt‰, minne se muni, mutta eih‰n se vastaisi. Niinp‰ l‰hti mini‰ naapuriin; siell‰ tuli talon mummo vastaan. -- Mit‰ sinulla on asiaa, nuorikkoni? -- Kanaseni, mummoni, lenti t‰nne ‰sken yli aidan; eikˆh‰n se mahtanut munia t‰nne? -- Emme me ole n‰hneet emmek‰ kuulleet sen t‰‰ll‰ munineen. Meill‰, Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme koonneet, eik‰ meille vieraita ole tarvis. Me, tyttˆseni, me emme tapaa k‰yd‰ toisten pihoissa munien keruussa. Mini‰n tuli paha mieli, h‰n vastasi ter‰v‰sti, naapurimummo siihen kahta ter‰v‰mmin ja niin akat alkoivat riidell‰. Iivanan akka tuli kaivolta ja myˆskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hypp‰si tuvastaan ja alkoi naapuriaan soimata, pannen sek‰ tosia ett‰ valheita kokoon. Ja niin oli mylly k‰ym‰ss‰. Kaikki yht‰ aikaa huutavat; kun toinen sanoo sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eiv‰tk‰ ne sanat koreita olleet. Sin‰ olet sellainen, sin‰ olet t‰llainen, sin‰ olet varas, sin‰ juokset aina kyl‰‰n, sin‰ appivaarisikin n‰lk‰‰n tapat, sin‰ sen hutikko. -- Ent‰ sin‰ kaiken mailman kerj‰l‰inen; sihtinikin kaikki rikki kiehn‰sit. Meid‰np‰ teill‰ on korentokin, anna pois korento. Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repiv‰t ja rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pit‰m‰‰n eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syˆksi tuvasta ja niin kaikki kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian kaikki, toisen sinne, toisen t‰nne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan. Joukko kansaa ker‰ytyi heid‰n ymp‰rilleen; tˆin tuskin saivat heid‰t eroon. Niin sai asia alkunsa. Kaapo k‰‰ri partansa palan paperiin ja meni k‰r‰jiin etsim‰‰n oikeutta. -- En min‰ sit‰ partaani sit‰ varten kasvattanut, ett‰ pisanaama Iivana sit‰ repisi. Ja h‰nen vaimonsa kehui naapureille, ett‰ nyt he Iivanan panevat ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, -- niin p‰‰si vihollisuus valtaan. Ukko kehoitteli heit‰ uuniltaan jo ensi p‰iv‰n‰ sovintoon, mutta eiv‰th‰n ne nuoret totelleet. H‰n lausui heille vakavasti: -- Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhj‰st‰ riitaa rakennatte. Ajatelkaapa, ett‰ koko teid‰n riitanne on syntynyt vaan munasta. Mukulat lienev‰t ottaneet munan; mit‰p‰ tuosta; eip‰ yhdest‰ munasta hyˆdy eik‰ h‰vi‰. Kyll‰ Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen sanoi pahan sanan, niin neuvo sin‰ h‰nt‰ puhumaan paremmin. Noh, vaikkapa olisitte tapelleetkin -- syntisi‰h‰n olemme ihmisparat -- sattuuhan sit‰ sellaistakin. Mutta nyt menk‰‰ ja sopikaa ja sill‰ asia p‰‰ttykˆˆn. Mutta jos pahaa rupeatte pitkitt‰m‰‰n, itsellenne vaan pahemmin k‰ypi. Nuoret eiv‰t totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se vanha asioita ymm‰rr‰, mˆriseeh‰n vaan kuin vanhat ainakin. Eik‰ Iivana k‰ynyt sovintoon naapurinsa kanssa. -- Min‰ en h‰nen partaansa repinyt, sanoi h‰n; itse se sen leuastansa nyhti; h‰nen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa se on. Ja Iivana l‰hti oikeuteen. He k‰r‰jˆiv‰t sek‰ rauhatuomarin edess‰ ett‰ pit‰j‰n k‰r‰jiss‰. Viel‰ heid‰n k‰r‰jˆidess‰‰n, katosi Kaapon k‰rryist‰ sokkanaula. Kaapon akat syyttiv‰t t‰st‰ Iivanan poikaa. -- "Me", sanoivat he, "n‰imme kuinka h‰n yˆll‰ l‰hestyi rattaita ja naapurin eukko kertoi h‰nen poikenneen kapakkaan ja siell‰ sen is‰nn‰lle tarjonneen sit‰." Taaskin rupesivat k‰r‰jˆim‰‰n. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa tapaavat toisiansa, pieksev‰t enemm‰n kielt‰‰n kuin karttujaan; t‰st‰ kaikesta asiat vaan pahenivat. Alussa ukot syytteliv‰t toinen toisiaan pilan p‰iten, mutta sitten todellakin alkoivat toisiltaan n‰pistell‰, mit‰ vaan osui saatavissa olemaan. Totuttivatpa siihen myˆs vaimonsa ja lapsensakin. Ja heid‰n el‰m‰ns‰ k‰vi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo k‰r‰jˆiv‰t sek‰ kyl‰- ett‰ kihlakunnan oikeudessa kuin myˆskin rauhatuomarinkin edess‰, niin ett‰ tuomarienkin jo rupesi k‰ym‰‰n ik‰v‰ksi: milloin Kaapo toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin Kaapolle. Ja mit‰ enemm‰n he toisillensa harmia saattoivat, sit‰ enemm‰n he ‰k‰mystyiv‰t. Koiratkin, mit‰ enemm‰n tappelevat, sit‰ ilke‰mmiksi k‰yv‰t. Kun tappelevaa koiraa takaa lyˆd‰‰n, luulee se, ett‰ edell‰ oleva sit‰ puree ja raivostuu siit‰ aina enemm‰n. Niin oli n‰ittenkin miesten laita --- kun he meniv‰t k‰r‰jiin, rangaistiin toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siit‰ ne vaan yh‰ enemm‰n toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyll‰ min‰ viel‰ sinulle kaikki maksan". Ja niin sit‰ elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui: "Mit‰ te, lapset, teette? Heitt‰k‰‰ kaikki toranne, ‰lk‰‰h‰n laiminlyˆkˆ tˆit‰nne, ‰lk‰‰k‰ ihmisi‰ syytt‰ vihatko; teid‰n tulee siten varmaan paljon parempi olla. Sill‰ mit‰ enemm‰n toisiinne suututte, sit‰ pahempi". Mutta ukon sanoja ei otettu varteen. Seitsem‰nten‰ vuonna syntyi taasen juttu siit‰, ett‰ Iivanan mini‰ er‰iss‰ h‰iss‰, kaikkien kuullen, alkoi h‰v‰ist‰ Kaapoa, syytt‰en h‰nt‰ hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo p‰ihtynyt, ei hillinnyt itse‰ns‰, vaan lˆi vaimoa; iskip‰ viel‰ niin, ett‰ t‰m‰ koko viikon makasi vuoteessa. Pahinta oli se, ett‰ vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli h‰n, p‰‰sen viimeinkin h‰nest‰ selville, nyt se ei ainakaan p‰‰se ilman vankeutta tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytk‰‰n tullut mit‰‰n. Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: h‰n nousi ylˆs vuoteesta ilman mit‰‰n vamman merkki‰. Iivana ajoi rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siell‰ Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kyl‰n vanhimmalle puolen ‰mp‰ri‰ viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, ett‰ Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa t‰lle luettiin p‰‰tˆs. Kirjuri lukee: oikeus on m‰‰r‰nnyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo Gordejevan kahdellakymmenell‰ parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa. Iivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon -- mit‰h‰n tuo nyt tuosta arvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, k‰‰ntyi ja l‰ksi porstuaan. Iivana meni h‰nen j‰lkeens‰, aikoen menn‰ hevosensa luo; silloin h‰n kuuli Kaapon lausuvan: -- Olkoon menneeksi! h‰n minut ruoskittaa ja selk‰ni kuumentaa, mutta varokoon vaan, ettei h‰nen pes‰ns‰ h‰nelle kuumemmaksi k‰visi. Iivana kuuli n‰m‰t sanat ja palasi heti oikeussaliin. -- Korkea oikeus! h‰n uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka h‰n sen sanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin. -- Onkos totta, ett‰ olet uhannut? -- En min‰ ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teill‰ on valta. N‰ytt‰‰p‰ silt‰, ett‰ min‰ vaan saan k‰rsi‰, vaikka kuinka oikeassa olisin, mutta h‰nelle n‰ytt‰‰ kaikki k‰yv‰n p‰ins‰. Tahtoipa Kaapo viel‰ jotakin lausua, mutta huulet ja posket v‰r‰hteliv‰t vaan, ja h‰n k‰‰ntyi selin. Tuomaritkin pelj‰styiv‰t, n‰hdess‰‰n h‰net sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi turmiota itselleen tai naapurilleen. Ja vanha tuomari lausui: -- Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyv‰ll‰. Eth‰n sin‰, veli Kaapo, hyvin tehnyt, lyˆdess‰si raskasta vaimoa. Kiit‰ Jumalaasi, ettei siit‰ sen pahempaa tullut; olisihan siit‰ saattanut suurikin rikos helposti synty‰. Oliko se mielest‰si oikein tehty? Sin‰ nˆyrry ja pyyd‰ anteeksi ja kyll‰ h‰n sen sinulle suopi. Sitten me t‰m‰n tuomion muutamme. Mutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi h‰n; -- Se ei k‰y p‰ins‰, sill‰ 117 ß:n mukaan myˆnnetty‰ keskin‰ist‰ sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden p‰‰tˆs ja se p‰‰tˆs pit‰‰ panna toimeen. Mutta tuomari ei v‰litt‰nyt kirjurin sanoista. -- Kyll‰ kieli nyt saa olla syhy‰m‰tt‰, sanoi h‰n. Ensimm‰inen pyk‰l‰, veljeni, on se, ett‰ tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on k‰skenyt kaikkien olla sovinnossa. Ja tuomari alkoi taas sovitella miehi‰, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo ei ottanut kuullakseen h‰nt‰. -- Min‰ olen, sanoi h‰n, v‰h‰‰ vaille viidenkymmenen vanha, minulla on nainut poika, eik‰ minua viel‰ ikin‰ ole lyˆty, mutta nyt tuo Jussi, pisanaama, hankki minulle raipat, ja siit‰kˆ minun tulisi viel‰ h‰nt‰ kumarrella! Kyll‰ t‰ss‰ jo on kylliksi ... kyll‰ Jussi minua viel‰ muistaa. Kaapon ‰‰ni taas vapisi; h‰n ei voinut en‰‰ puhua, k‰‰ntyi selin ja l‰hti ulos. Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myˆh‰‰n kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan. Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei ollut ket‰‰n. Nuori v‰ki ei ollut viel‰ palannut pelloilta ja vaimot olivat lehm‰in kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja rupesi miettim‰‰n. H‰n muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin, kuinka t‰m‰ vaaleni ja k‰‰ntyi selin. H‰n rupesi arvelemaan, milt‰ h‰nest‰ tuntuisi, jos h‰net olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja h‰nen tuli s‰‰li Kaapoa. Silloin h‰n kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi yskim‰‰n, kuinka se k‰‰nteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas. Kiivetty‰‰n ukko tˆin tuskin p‰‰si rahille, johon h‰n istahti. Ukko oli n‰‰ntym‰isill‰‰n; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimist‰‰n, sai rintaansa viimein selv‰ksi ja lausui: -- Kuinkas k‰vi? tuomittiinko se? Iivana sanoi: -- Kaksikymment‰ paria tuomittiin. Ukko nyyk‰ytti surullisesti p‰‰t‰‰n. -- Pahasti sin‰, Iivana, teit, sanoi h‰n; kovin pahasti. Enemm‰n itse‰si vahingoitat, kuin h‰nt‰. Onko sinun siit‰ helpompi olla, ett‰ h‰net piiskataan? -- Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana. -- Mit‰ h‰n sitten varoo? Onko h‰n mielest‰si pahemmin menetellyt kuin sin‰? -- Eikˆ h‰n ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana. Olihan h‰n v‰h‰lt‰ vaimonikin kuoliaaksi lyˆd‰; nytkin h‰n uhkaa murhapoltolla. Pit‰isikˆ h‰nt‰ siit‰ viel‰ kumarrella? Ukko huokasi ja lausui: -- Sin‰, Iivana, k‰yt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan min‰ vuosia jo uunilla makailen; sen vuoksi sin‰ luulet, ett‰ sin‰ kaikki n‰et ja etten min‰ mit‰‰n ymm‰rr‰. Voi, poikaseni, sin‰ et n‰e mit‰‰n, sill‰ viha on sokaissut silm‰si. Toisten viat ovat kyll‰ sinulla silmiesi edess‰, mutta omasi ovat selk‰si takana. Sin‰ sanot h‰nen menettelev‰n pahoin: jos h‰n yksin tekisi pahaa, niin eip‰ sitten pahennusta olisikaan. Eih‰n ihmisten keskin‰inen pahennus yhdest‰ ihmisest‰ l‰hde. Paha k‰y kahdesta. Sin‰ n‰et h‰nen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos h‰n yksin olisi ilke‰, vaan sin‰ hyv‰, niin ilkeytt‰ ei olisi. Kukas repi h‰nen partansa? Kuka rettuutti h‰nt‰ k‰r‰jist‰ k‰r‰jiin? Ja sitten viel‰ sin‰ ajat kaikki h‰nen syyksens‰. Itse huonosti menettelet -- siin‰ syy kaikkeen pahaan. Niinkˆ me h‰nen is‰ukkonsa kanssa elimme? Emmekˆ me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun h‰nelt‰ jauhot loppui, tuli h‰nen vaimonsa meille: is‰ Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene, tytt‰reni, aittaan, ota sielt‰ niin paljon, kuin tarvitset. Kun h‰nell‰ ei osunnut olemaan ket‰‰n, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin vaan: menes, Janne, vie h‰nen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli puute, k‰vin h‰nen luoksensa. Set‰ Sakari, sit‰ ja sit‰ tarvitsisin. Ota vaan, is‰ Tahvo. Niin meill‰ elettiin ja helppo teid‰nkin oli sen ohessa olla. Ent‰s nyt. ƒsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli meill‰, Plevnan tappelusta. Nytp‰ teill‰ on viel‰ pahempi Plevna kotona! Onko t‰m‰ ihmisten el‰m‰‰ en‰‰? Johan t‰m‰ on julkeata synti‰. Sin‰ olet is‰nt‰ talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sin‰ opetat vaimoasi ja perhett‰si -- olemaan kuin koirat. ƒskett‰in tuo pieni r‰k‰nokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-t‰ti‰ ja ‰iti nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siit‰kin vastata. Ajattelepa v‰h‰n sieluparkaasikin. Niinkˆ sinun tulee k‰ytt‰yty‰? Sin‰ minulle sanan -- min‰ kaksi vastaan; sin‰ minua kerran korvalle -- min‰ sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus k‰vi maailmassa ja toisin neuvoi h‰n meit‰ tyhmi‰. Jos sinulle joku sanan sanoo, sinun tulee vaijeta -- kyll‰ h‰net omatuntonsa rankaisee. N‰in h‰n meit‰, poikaseni, opetti: jos joku lyˆ sinua korvalle, niin k‰‰nn‰ h‰nelle toinen, sanoen: lyˆ, jos min‰ sit‰ ansaitsen. Kyll‰h‰n h‰net omatuntonsa langettaa. H‰n leppyy ja kuuntelee sinua. Niin h‰n meid‰n k‰ski tekem‰‰n, mutta ei kopeilemaan. Mit‰s olet vaiti? Enkˆ min‰ puhu totta? Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee. Ukko alkoi taasen ryki‰, sai tˆin tuskin rintansa selv‰ksi ja rupesi taasen puhumaan. -- Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa h‰n vaan meid‰n hyv‰‰mme tarkoitti. Ajattelepa maallista el‰m‰‰si: onko sinun ollut huonompi tai parempi siit‰ asti, kun t‰m‰ Plevna taloosi tuli? Laskepa, mit‰ olet hukannut k‰r‰jiss‰ ja matkoissa ja ravintoloissa. Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mik‰p‰ sinun olisi el‰ess‰; sinun pit‰isi rikastua, mutta sin‰ kˆyhdyt kˆyhtymist‰si. Ja mist‰ se tulee? Kaikki vaan samasta syyst‰: ylpeydest‰si vaan. Sinun tulisi v‰kinesi pellolla kynt‰‰ ja itse kylv‰‰, mutta silloin vihamies ajaakin sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa kynt‰neeksi etk‰ kylv‰neeksi, eik‰ maasi siis kasvakaan. Miksi viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sin‰ kylvit? Kaupungista tulit ja mit‰s sielt‰ hyˆdyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi, poikaseni, muista sin‰ asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa; jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimess‰ anteeksi; niin k‰y asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin kˆyk‰iselt‰. Iivana vaan on vaiti. -- Kuuleppas, Janne, mit‰ min‰ vanhempi sinulle nyt sanon. Pist‰pp‰ nyt ruuna valjaisiin ja aja tuota p‰‰t‰ oikeuteen; p‰‰t‰ siell‰ kaikki asiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi h‰nen kanssansa kauniisti ja kutsu luoksesi; huomenna on pyh‰ (asia tapahtui Maarian p‰iv‰n aikaan), keit‰ teet‰, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit, niin ettei vast'edesk‰‰n mit‰‰n pahennusta olisi, ja lue laki vaimollesi ja lapsillesi. Iivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyll‰ ukko on oikeassa, ja h‰nen syd‰mmens‰ lauhtui. Ei vaan tied‰ kuinka asian alkaisi ja kuinka sovinnon toimeen panisi. Ja ukko alkoi taas puheensa ik‰‰nkuin olisi arvannut h‰nen ajatuksensa. -- Mene, Janne, ‰l‰k‰ viivyttele; sammuta valkea kydˆss‰, ennenkuin se p‰‰see vauhtiin; sitten et sit‰ en‰‰ hallitsekaan. Ukko tahtoi viel‰kin jotakin sanoa, mutta ei saanut puhutuksi, kun akat joutuivat tupaan, ja r‰k‰ttiv‰t kuin harakat. Niittenkin tietoon oli jo tullut, ett‰ Kaapo oli tuomittu ruoskittavaksi ja kuinka h‰n oli uhannut polttaa talon. Kaikki he jo tarkoin tunsivat ja omiansakin olivat joukkoon jo panneet; jopa Kaapon akkain kanssa olivat ehtineet aika lailla riidell‰, ollessansa karjan haussa. He kertoivat kuinka Kaapon mini‰ peloitteli tutkintotuomarilla. T‰m‰ muka pit‰‰ Kaapon puolta. H‰n nyt k‰‰nt‰‰ koko asian toiselle tolalle; opettajakin jo kirjoitti toisen valituskirjan Iivanaa vastaan; se l‰hetet‰‰n itse keisarille ja siin‰ on mainittu kaikki asiat sek‰ sokkanaula ett‰ peltojuttu, ja puolet tilaa lankeaa nyt heille. Iivana kuuli heid‰n puheitaan, h‰nen syd‰mmens‰ taas kylmeni ja h‰n j‰tti koko sovinnon teon sikseen. Is‰nn‰ll‰ on aina talossa paljon tointa. Niinp‰ Iivanakaan ei ruvennut pitemm‰lt‰ kuulemaan akkain puheita, mutta nousi ja l‰hti tuvasta, k‰yd‰kseen riihess‰ ja aitassa. Ennenkuin h‰n siell‰ sai teht‰v‰ns‰ toimitetuksi, oli aurinkokin jo laskenut ja v‰ki palaili pellolta. Ne olivat syysviljoja kylv‰m‰ss‰. Iivana meni heit‰ vastaan, tiedusteli heid‰n tˆit‰‰n ja auttoi heit‰ kapineitten korjuussa, samalla asettaen rikkin‰iset l‰nget syrj‰‰n korjattaviksi; tahtoipa viel‰ pist‰‰ aitan alle seip‰‰t, mutta kovin jo rupesi k‰ym‰‰n pime‰ksi. Iivana siis j‰tti seip‰‰t huomiseksi paikoilleen, heitti karjalle ruokaa, aukaisi portit ja p‰‰sti Taraskan hevosineen raitiolle viem‰‰n hevoset yˆksi mets‰‰n, sitten taasen sulki portin ja asetti sen aluslaudan paikoilleen. "Nyt syˆd‰ ja sitten maata", arveli Iivana, otti rikkin‰iset l‰nget kainaloonsa ja meni tupaan; eik‰ h‰n en‰‰ muistanut Kaapoa, eik‰ is‰ns‰ neuvoja. Juurikuin h‰n tarttui s‰ppiin ja jo oli p‰‰ssyt porstuaan, kuulee h‰n aitan takaa naapurin k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰ haukkuvan jotakin. "Mit‰ pirua siit‰kin on", huusi Kaapo, "tappaa h‰net pit‰isi". Kaikki entinen viha naapuriaan kohtaan p‰‰si Iivanassa taas t‰yteen voimaan. H‰n pys‰htyi ja kuunteli kaiken aikaa kun Kaapo haukkui. Kun t‰m‰ oli vaijennut, l‰hti Iivana tupaan; tuvassa oli jo valkea; nuorikko istui rukkinsa ‰‰ress‰, ‰mm‰ laittautui syˆm‰‰n illallista, vanhin poika punoi pieksuja, toinen istui pˆyd‰n ‰‰ress‰ kirjoineen; Taraska valmistelihe yˆpaimeneen. Tuvassa on kaikki hyvin ja hauskaa, kun vaan ei olisi tuota ‰k‰m‰‰ -- tuota ilke‰t‰ naapuria. Iivana tuli vihaisena tupaan, heitti kissan pois penkilt‰ ja torui vaimot pahanp‰iv‰isiksi siit‰, ett‰ allas ei ollut paikoillaan. Ja kovin k‰vi Iivanan mieli haikeaksi; h‰n istui pahalla mielell‰ korjaamaan l‰nki‰, eiv‰tk‰ Kaapon uhkaukset oikeudessa l‰hde h‰nen mielest‰‰n, semminkin kun h‰nen juuri kuuli k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰ huutavan jostakin: "tappaa se pit‰isi". ƒmm‰ asetti Taraskalle illallisen; t‰m‰ sˆi v‰h‰n, pani lyhyen turkin p‰‰lleen, pukeutui kauhtanaan ja vyˆtti sen, otti leip‰‰ mukaansa ja meni kadulle hevostensa luo. Vanhin veli tahtoi saattaa h‰nt‰, mutta Iivana itse nousi ja l‰hti portaille. Pihalla oli pilkko pime‰, taivas oli mennyt mustaan pilveen ja tuulikin alkoi k‰yd‰. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa hevosen selk‰‰n, ajoi varsan menem‰‰n h‰nen j‰lkeens‰ ja sitten, seisoen t‰hysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kyl‰‰, kuinka h‰n yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat. Iivana seisoi seisomistaan portilla, eik‰ h‰nen mielest‰‰n l‰hde Kaapon sanat: "varokoon vaan, ettei h‰nen pes‰ns‰ h‰nelle kuumemmaksi k‰visi." Ei suinkaan se itse‰ns‰k‰‰n s‰‰li, arveli Iivana. Nyt on kylm‰ aika ja tuuli. Jos h‰n hiipii talojen takaa ja pist‰‰ valkean, niin mit‰ h‰nen teki; polttaa pakana talon, ja mink‰ h‰nelle sitten voi. Jos h‰net saisi kiinni juuri siin‰ toimessa, niin ei h‰n sitten ainakaan minnekk‰‰n p‰‰sisi. Ja niin perehtyi t‰m‰ ajatus Iivanaan, ettei h‰n mennytk‰‰n takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui nurkan taa. "Annas kun k‰yn koko talon ymp‰ri, kuka sen takaa". Ja Iivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun h‰n oli p‰‰ssyt nurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, n‰ytti h‰nest‰: ik‰‰nkuin toisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut n‰kyviin ja sitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pys‰htyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan liikutteli lehti‰ pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pime‰; mutta kuitenkin Iivanan silm‰t vallan hyvin jo oppivat eroittamaan esineet pime‰ss‰kin: h‰n n‰kee koko nurkan, auran ja katoksen. Siin‰ h‰n seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei n‰hnyt mit‰‰n. "Arvatenkin silm‰ni pettiv‰t", arveli Iivana, "mutta kierr‰nh‰n kuitenkin talon" ja h‰n l‰hti hiipien, pitkin aidan vierustaa. H‰n kulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule. P‰‰sty‰‰n nurkkaan asti, huomasi h‰n jotakin v‰l‰ht‰v‰n toisessa nurkassa auran luona ja taas peittyv‰n pime‰‰n. Iivanan syd‰n oikein syk‰hti kauhusta ja h‰n seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla kirkkaammin, niin ett‰ h‰n selv‰sti eroitti kyykkyisill‰‰n olevan miehen, hattu p‰‰ss‰ ja selin h‰neen; sill‰ oli k‰dess‰ olkia tukko jota se sytytteli. Iivanan syd‰n rupesi niin ankarasti sykkim‰‰n, ett‰ olisi luullut sen halkeavan; h‰n pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi suurilla askelilla. "Nyt et ainakaan p‰‰se, itse teossa saan sinut nyt kiinni." Iivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun ‰kki‰ v‰l‰hti kirkas valo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut en‰‰ pieni valkea, sill‰ leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siit‰ valkia l‰hti menem‰‰n katolle; Kaapo seisoi vieress‰ ja Iivana saattoi n‰hd‰ h‰net aivan selv‰‰n. Kuin haukka leivon niskaan, syˆks‰hti Iivana ontuvaan p‰in. -- Kyll‰ min‰ sinut nyt kouristan, arveli h‰n, nyt et p‰‰se mihink‰‰n. Mutta ontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan lieneekin p‰‰ssyt hypp‰‰m‰‰n, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin j‰nis. -- Et nyt vain p‰‰se, huusi Iivana, ja kiid‰tti h‰nen p‰‰lleen. Juurikuin h‰n oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe t‰m‰ irti h‰nen k‰sist‰‰n; Iivana tarttui h‰nen takkinsa liepeeseen; lieve repesi ja Iivana kaatui. H‰n hyp‰hti kohta taas pystyyn ja l‰hti huutaen ajamaan takaa. Mutta ennenkuin Iivana p‰‰si pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa ovelle, jossa Iivana saavutti h‰net. Juurikuin h‰n oli taas tarttumaisillaan h‰neen, sai h‰n sellaisen iskun p‰‰h‰ns‰, ik‰‰nkuin kalliolla olisi p‰‰lakeen juntattu. Kaapo oli nimitt‰in pihastaan temmannut tammisen seip‰‰n, ja kun Iivana syˆksi h‰nt‰ vastaan, oli h‰n kaikin voimin iskenyt h‰nt‰ sill‰ p‰‰h‰n. Iivana pyˆrtyi, h‰nen silm‰ns‰ pimeniv‰t ja h‰n kaatui tunnottomana maahan. Kun h‰n taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei en‰‰n n‰kynyt, mutta h‰nen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ymp‰ri oli niin valoisaa kuin p‰iv‰ll‰. Iivana k‰‰ntyi ja huomasi, ett‰ h‰nen takimmainen liiterins‰ oli t‰ydess‰ liekiss‰; talonsivuinenkin liiteri oli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset asuintuvan p‰‰lle. -- "Mit‰ t‰m‰ on, yst‰v‰t!" huusi Iivana, nosti k‰tens‰ ylˆs ja l‰j‰hytti ne taas lanteihinsa. "Eih‰n minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mit‰ t‰m‰ on? yst‰v‰t!" kertoi h‰n. H‰n tahtoi huutaa, mutta ei saanut ‰‰nt‰ kulkustaan; h‰n tahtoi juosta, mutta jalat eiv‰t ottaneet liikkuakseen, k‰yden kiinni toinen toiseensa. H‰n astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei h‰n tahtonut p‰‰st‰ paikaltaan. H‰n seisattui, heng‰hti ja l‰hti taas menem‰‰n. Ennenkuin h‰n, kierretty‰‰n liiterin, oli p‰‰ssyt valkean ‰‰reen, oli sivuliiteri jo t‰ydess‰ tulessa, tuvankin nurkka oli jo syttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin ett‰ pihaan ei ollut en‰‰ menemist‰. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mist‰‰n ei t‰ss‰ ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja ajoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion j‰lkeen syttyi Kaapon talo; siit‰ kiihtyv‰ tuuli kiid‰tti valkean toiselle puolelle katua. Niin paloi puoli kyl‰‰. Iivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin v‰ki pelastui tˆin tuskin, hyp‰ten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu j‰i valkean valtaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki karja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimov‰en arkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta saatiin karja ajetuksi pellolle ja yht‰ ja toista korjatuksi talteen. Paloa kesti kauan, koko yˆ. Iivana seisoi vaan talonsa vieress‰, katseli sit‰ ja sanoi tuon tuostakin: "mit‰s t‰m‰ on? Naapurit! Eih‰n olisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin". Mutta kun tuvan katto romahti, niin h‰n tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen hirren ja alkoi raahata sit‰ pois. Vaimov‰ki n‰ki h‰net ja rupesi kutsumaan h‰nt‰ pois valkeasta, mutta h‰n kiskoi hirren hiiluksesta; sitten h‰n tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan. Silloin h‰nen poikansa tunki h‰nen j‰lkeens‰ ja kiskoi h‰net sielt‰ ulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja k‰detkin, mutta h‰n ei mit‰‰n tuntenut. "H‰nen p‰‰ns‰ on surusta mennyt sekaisin", sanoivat ihmiset. Palo rupesi v‰henem‰‰n, mutta yh‰ vaan seisoi Iivana vieress‰ ja hoki: "Hyv‰t naapurit! mit‰ t‰m‰ on? eih‰n minun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois". P‰iv‰n valjetessa l‰hetti kyl‰n vanhin poikansa hakemaan Iivanaa. -- Janne set‰, is‰si tekee kuolemaa ja k‰ski sinua tulemaan j‰‰hyv‰isille. Iivana oli unhottanut kokonaan is‰ns‰ eik‰ ymm‰rt‰nyt, mit‰ h‰nelle sanottiin. -- Mik‰ is‰? sanoi h‰n. Ket‰ h‰n kutsuu? -- Sinua k‰ski j‰‰hyv‰isille; h‰n on meid‰n tuvassamme kuolemassa. L‰hde nyt, set‰, sanoi poika ja veti h‰nt‰ k‰dest‰. Iivana l‰hti seuraamaan poikaa. Kun ukkoa nimitt‰in kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut h‰nen p‰‰lleen ja polttanut h‰net. H‰net vietiin kyl‰nvanhimman taloon, kyl‰n toiseen p‰‰h‰n; t‰m‰ toinen ‰‰rimm‰inen puoli kyl‰‰ oli j‰‰nyt palamatta. Kun Iivana tuli is‰ns‰ luo, oli tuvassa ainoastaan kyl‰nvanhimman ij‰k‰s vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat tulipalossa. Iivanan is‰ makasi penkill‰, kynttil‰ k‰dess‰, ja katseli oveen. Kun poika astui sis‰‰n, liikahti h‰n. Vanha em‰nt‰ l‰hestyi h‰nt‰ ja sanoi pojan tulleen. H‰n k‰ski kutsua poikansa l‰hemm‰ksi. Kun Iivana oli tullut ukon viereen, lausui t‰m‰: -- Mit‰s, Janne, min‰ sanoin sinulle? kuka poltti kyl‰n? -- H‰n sen poltti, is‰ni, sanoi Iivana, min‰ tapasin h‰nen, kun h‰n oli sytytt‰m‰ss‰. Minun aikanani h‰n pisti valkean kattoon. Minun ei olisi tarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se sammuksiin, niin ei mit‰‰n vahinkoa olisi syntynyt. -- Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sin‰kin kuolet. Kenen syy t‰m‰ on? Iivana vaan katsoi pitk‰‰n is‰‰ns‰ ja oli vaiti eik‰ voinut mit‰‰n sanoa. -- Vastaa Jumalan edess‰, kenen syy se on? Mit‰ min‰ sinulle sanoin? T‰ss‰ vasta Iivana tuli tuntoonsa ja k‰sitti kaikki. H‰nen ‰‰nens‰ v‰risi, kun h‰n lausui: anna, is‰ni, minulle anteeksi, min‰ olen rikkonut sek‰ sinua ett‰ Jumalaa vastaan. Ukko liikutti k‰si‰‰n, muutti kynttil‰n vasempaan k‰teens‰, kurotteli oikeaa otsaansa, tahtoen risti‰ silm‰ns‰, mutta h‰n ei jaksanut nostaa k‰tt‰ns‰ ja se j‰i sikseen. -- Kiitos olkoon Jumalan! Kiitos olkoon Sinun, taivaan Herra! sanoi h‰n ja loi katseensa taas sivulle poikaansa. -- Janne! kuules Janne! -- Mit‰, is‰ni? -- Mit‰ sinun nyt tulee tehd‰? Iivana vaan itki. -- En tied‰, is‰ni, sanoi h‰n, kuinka nyt olla ja el‰‰? Ukko sulki silm‰ns‰, liikutteli huuliaan, ik‰‰nkuin kootakseen voimiaan, aukaisi taas silm‰ns‰ ja sanoi: -- Kyll‰ te viel‰ t‰st‰ pystyyn p‰‰sette. Jumalan avulla kyll‰ p‰‰sette elon alkuun ja toimeen tulette. Ukko vaikeni hetkeksi, hymyili sitten ja lausui: -- Varo vaan, poikani, ettes kellenk‰‰n puhu mit‰‰n. Vieras vika peit‰, niin Jumala kaksi sinulle anteeksi antaa. Ja ukko otti kynttil‰n molempiin k‰siins‰, painoi k‰tens‰ rintaansa, huokasi, oikaisihe ja kuoli. * * * * * Iivana ei ilmaissut Kaapoa, eik‰ kukaan saanut tiet‰‰, kuinka valkea oli p‰‰ssyt irti. Ja Iivanan syd‰n leppyi; eik‰ Kaapo voinut ymm‰rt‰‰, miksi Iivana ei kellenk‰‰n ilmaissut h‰nt‰. Alussa Kaapo pelk‰si h‰nt‰, mutta sitten tottui h‰neen. Miehet lakkasivat ensin riitelem‰st‰ ja sitten lakkasi heid‰n kotov‰kens‰kin. Niin kauan kuin uusia taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa talossa, ja kun kyl‰ sitten taas saatiin kuntoon ja talot asetetuiksi kauemmaksi toisistaan, j‰iv‰t Kaapo ja Iivana naapuruksiksi samaan pes‰‰n. Ja niin eliv‰t Iivana ja Kaapo kuni naapurit ainakin, niinkuin heid‰n is‰ns‰kin olivat elelleet. Ja aina muistaa Iivana Schtscherbakoff is‰ns‰ neuvoa ja Jumalan k‰sky‰, ett‰ valkea on alussa sammutettava. Ja jos joku tekee h‰nelle pahaa, niin ei h‰n koita sit‰ sille kostaa, vaan kokee k‰‰nt‰‰ asiaa parhaaseen p‰in; ja jos joku sanoo h‰nelle pahan sanan, niin ei h‰n suinkaan koeta keksi‰ kahta katkerampaa vastausta, vaan neuvoo toista, ettei h‰nen niin pahasti pit‰isi puhuman; ja niin h‰n vaimom‰ke‰kin ja lapsiansakin neuvoo tekem‰‰n. Ja niin parani Iivanan olo ja elo ja h‰n rupesi voimaan entist‰ns‰ paremmin. IV. KYNTTILƒ. Te kuulitte sanotuksi: silm‰ silm‰st‰ ja hammas hampaasta. Mutta min‰ sanon teille: ‰lk‰‰t olko pahaa vastaan. (Matth. V: 38, 39). * * * * * Asia tapahtui herrain vallan aikaan. Olihan niit‰ herroja jos jonkinlaisia. Olihan niit‰ sellaisia, jotka muistivat kuolemaansa ja Jumalaansa ja pitiv‰t v‰li‰ ihmisist‰; olihan niit‰ koiriakin, vaikka maatkoot hekin nyt rauhassa. Mutta pahimmat p‰‰llikˆt olivat ne, kuin orjista otettiin. Tiet‰‰h‰n sen, kun loasta linnaan p‰‰siv‰t! Ne ne vasta el‰m‰n katkeraksi tekiv‰t. Niinp‰ er‰‰seen herraskartanoon saatiin kerran sellainen vouti. Talonpoikain t‰ytyi olla p‰iv‰tˆiss‰ kartanossa. Maata oli kyllin kyll‰ ja hyv‰‰ maata olikin, sek‰ vett‰ ett‰ niitty‰ ja mets‰‰. Kaikkia lajia olisi kaikille riitt‰nyt, niin hovin herralle kuin talonpojillekin; mutta herra oli asettanut voudiksensa yhden alustalaisistansa toisesta perintˆtalosta. Vouti keinotteli itselleen kaiken vallan ja rupesi kirist‰m‰‰n talonpoikia. H‰n oli perheellinen mies, ja kaksi tyt‰rt‰kin oli h‰nell‰ jo naimisissa ja rahaakin oli h‰n jo koonnut aikalailla; kyll‰ h‰nen olisi kelvannut el‰‰ ilman mit‰‰n pahennusta, mutta kun oli niin kade, niin sai paha h‰net valtaansa. Asia alkoi siit‰, ett‰ h‰n pakotti miehi‰ yli m‰‰r‰n p‰iv‰tˆihin. H‰n oli perustanut tiilitehtaan ja siin‰ oli h‰n tyˆll‰ tappaa sek‰ miehet ett‰ vaimot, tiili‰ hyvin saadaksensa. Miehet k‰viv‰t Moskovassakin is‰nn‰lle valittamassa, mutta eip‰ siit‰ mit‰‰n l‰htenyt. Tyhjin toimin l‰hetti is‰nt‰ heid‰t takaisin ja j‰tti voudin virkaansa. Vouti sai tiet‰‰ miesten k‰yneen valittamassa ja rupesi heille siit‰ kostamaan. Talonpoikain tila k‰vi aina vaan tukalammaksi. Heid‰nkin keskuuteensa ilmestyi viekasta v‰ke‰; ne rupesivat voudille panettelemaan velji‰‰n ja parjaamaan kyl‰l‰isi‰‰n. Ja niin kaikki meni nurin narin ja vouti k‰vi vaan entist‰ ilke‰mm‰ksi. Tila paheni pahenemistaan ja viimein p‰‰stiin niin pitk‰lle, ett‰ kansa rupesi pelk‰‰m‰‰n voutia kuin villi‰ petoa. Kun h‰n osui ajamaan kyl‰n l‰pi, riensiv‰t kaikki h‰nt‰ pakoon kuin sutta, ja kukin k‰tkeytyi minne suinkin vaan p‰‰si, v‰ltt‰‰ksens‰ joutumasta h‰nen n‰kyviins‰. Vouti kyll‰ n‰ki sen ja julmistui siit‰ entist‰ enemm‰n. Sek‰ ruoskalla ett‰ tyˆll‰ kiusasi h‰n kansaa ja paljon tuskaa sai kyl‰kunta h‰nelt‰ k‰rsi‰. Tapahtuihan sit‰ semmoistakin v‰liin, ett‰ sellaisia julmureita toimitettiin tielt‰ pois; siit‰kin rupesivat miehet puhelemaan. Kun osuivat yhteen jossakin syrj‰isemm‰ss‰ paikassa, sanoi rohkeampi muita: kauanko me k‰rsimme tuota julmaa miest‰? Vaikkapa sen kanssa yhdess‰ hukkuisikin, -- ei liene synti tappaa sellaista. Kokoontuivatpa kerran miehet mets‰‰n p‰‰sij‰isen edell‰: vouti oli l‰hett‰nyt raivaamaan hovin mets‰‰. He kokoontuivat yhteen p‰iv‰llisen aikaan ja alkoivat puhella: -- Kuinkas me nyt voimme el‰‰? sanoivat he. H‰vitt‰‰h‰n se meid‰t juurta jaksain. Onhan se uuvuttanut meid‰t tyˆll‰ aivan n‰‰nnyksiin; ei yˆll‰ eik‰ p‰iv‰ll‰ ole rauhaa, ei meille eik‰ vaimoillemme. Ja jos pienink‰‰n asia ei ole h‰nen mielt‰ns‰ myˆten, niin k‰y h‰n kohta kiinni kuin takiainen ja ruoskii. Simokin kuoli h‰nen ruoskimisestaan; Anteron kiusasi kuoliaaksi kopissaan. Mit‰ me h‰nest‰ en‰‰ odotamme? Kun se nyt illalla ajaa t‰nne ja alkaa taas torata, kiskaistaan se hevosen selj‰st‰ alas, hotaistaan kerran kirveell‰ p‰‰h‰n, niin sill‰ siit‰ p‰‰see. Kuopataan se sitten johonkin kuin koira ja peitet‰‰n koko asia. Siit‰ vaan meid‰n t‰ytyy vankasti sopia, ett‰ kaikki olemme yksist‰ puolin, emmek‰ ilmaise toisiamme. Niin puhui Vasili Minajeff. H‰n oli enemm‰n muita vihoissaan voudille. T‰m‰ piiskasi h‰nt‰ joka viikko ja oli ottanut h‰nelt‰ vaimonsakin pois palvelijaksi kyˆkkiins‰. Niin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. H‰n tuli ratsain ja kohta nosti toran siit‰, etteiv‰t he kaataneet puita h‰nen mielens‰ mukaan. Kaadettujen puitten joukosta h‰n lˆysi lehmuksen. -- Enh‰n min‰ k‰skenyt teit‰ lehmuksia kaatamaan, huusi h‰n. Kuka sen kaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki! H‰n rupesi tutkimaan, kenen riviss‰ lehmus oli. N‰htiin, ett‰ se oli Martin riviss‰. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelip‰ piiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siit‰, ett‰ h‰nen kasansa oli niin pieni, ja ratsasti kotiin. Iltasilla miehet taas yhtyiv‰t ja alkoivat puhella. Vasili lausui: -- Voi veikkoset! varpusia te olette, ettek‰ miehi‰; "ollaan yksist‰ puolin", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle piiloon. Niinp‰ kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: "ei paeta, ei paeta, menn‰‰n miehiss‰, menn‰‰n miehiss‰!" Mutta kun haukka lenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, mink‰ mieli ja lenti sen kanssa tiehens‰. Varpuset pyr‰htiv‰t pensaistaan: tiu tiu tiu tiu! -- Yksi on joukosta pois. "Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai niin! Mit‰p‰ siit‰? Eip‰ se parempaa ansainnutkaan". Niin olette tekin, yksist‰ puolin! Hyvinp‰ te olettekin yksist‰ puolin. Kun h‰n iski Marttiin, oisitte k‰yneet kaikki k‰siksi ja tehneet leikist‰ lopun. Sen sijaan kyll‰ hoetaan: yksist‰ puolin, yksist‰ puolin, kaikki vaan miehiss‰ vastaan, mutta kun l‰h‰tti, niin kaikki pensaisiin lehahti. Niin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet todellakin varustautuivat ottamaan voutia hengilt‰ pois. Piinaviikolla vouti ilmoitti miehille, ett‰ heid‰n p‰‰sij‰isen‰ piti varustautua kynt‰m‰‰n hovin kaurapeltoa. T‰m‰ tuntui miehist‰ sangen katkeralta ja he kokoontuivat edellisell‰ viikolla Vasilin luo takapihalle neuvottelemaan: -- Kun h‰n on n‰in Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin tahtoo sellaista synti‰ saada aikaan, niin t‰ytyy se todellakin tappaa, vaikkapa itsekin siin‰ hukkuisimme. Saapuipa heid‰n luoksensa myˆskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli hiljainen mies, eik‰ yhtynyt muitten miesten tuumiin. H‰n tuli heid‰n kokoukseensa ja, kuultuaan heid‰n aikeensa, lausui: -- Kovin suurta synti‰ oijotte te nyt, veljeni, tehd‰. Ankara asia on saattaa sielunsa kadotukseen. Kyll‰ aina on helppo ottaa toisen henki, mutta kuinkas oman sielun silloin k‰ypi? Jos h‰n tekee pahoin, niin kyll‰ h‰n sen edest‰ns‰ lˆyt‰‰. Meid‰n tulee, veljeni, k‰rsi‰. Vasili suuttui t‰st‰ puheesta. -- Sin‰ nyt sait p‰‰h‰si ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmist‰! Kyll‰h‰n se nyt on meillekin tietty‰, ett‰ miestappo on suuri synti. Mutta, synti vaan on tappaa hyv‰‰ ihmist‰, mutta sellaisen koiran k‰skee Jumalakin hengilt‰ ottaa. Pit‰‰h‰n raivoisa koirakin tappaa, kun ihmisten etu vaatii. Jollemme h‰nt‰ tapa, teemme suuremman synnin. Kuinka monta ihmist‰ h‰n onkaan turmellut? Jos me t‰st‰ joudumme k‰rsim‰‰n, niin k‰rsimme muitten edest‰. Ihmiset ovat meille siit‰ kiitollisia. Mutta jos me rupeamme t‰ss‰ kyynelˆim‰‰n, niin saattaa h‰n meid‰t kaikki h‰viˆˆn. Turhia sin‰, Pietari, t‰ss‰ toimitat. Mit‰s luulet? Onko se pienempi synti, ett‰ Vapahtajan juhlap‰iv‰n‰ kaikki menemme tyˆhˆn? Eth‰n sin‰ itsek‰‰n mene. T‰h‰n vastasi Pietari: -- Miksip‰ en menisi? Kun l‰hetet‰‰n kynt‰m‰‰n, niin menen. Enh‰n itselleni tee tyˆt‰. Kyll‰ Jumala tiet‰‰, kenen syy on, kunhan me vaan emme H‰nt‰ unhota. En min‰ t‰ss‰, veliseni, omiani latele. Jos meid‰n olisi k‰sketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan laissa; mutta toisin se meit‰ opettaa. Kun sin‰ rupeet pahaa pahoin h‰‰t‰m‰‰n, niin paha siirtyy sinuun. Eip‰ ole mik‰‰n vaikea asia tappaa ihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat sielusi sen verell‰. Sin‰ luulet, ett‰, tappaessasi huonon ihmisen, sin‰ poistit pahuuden; mutta tied‰, ett‰ sin‰ silloin annoit sijaa sinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nˆyr‰ onnettomuudessa, niin onnettomuuskin nˆyrtyy. Niin eiv‰t miehet saaneet sopineeksi. Heid‰n ajatuksensa k‰viv‰t kahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen hyv‰ksyiv‰t Pietarin neuvon, ettei pit‰isi puuttua pahaan, mutta k‰rsi‰. Ensimm‰isen juhlap‰iv‰n viettiv‰t miehet rauhassa, mutta illalla saapui kyl‰nvanhin hovista miehineen ja toi sanan ett‰ vouti oli antanut k‰skyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon kyntˆˆn. Vanhin k‰vi koko kyl‰n talosta taloon, ilmoittaen kaikille kyntˆk‰skyn, ja m‰‰r‰si kullekin, mihin oli ment‰v‰, kenen joen toiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itke‰ nytystiv‰t, mutta eiv‰t tohtineet panna vastaan; aamulla l‰htiv‰t auroineen ja alkoivat kynt‰‰. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan palvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, -- mutta sen kyl‰n miehet kyntiv‰t. Vouti Mihaila Semionovitsch nousi myˆh‰‰n ja l‰hti tarkastelemaan talouttaan. H‰nen kotiv‰kens‰ oli siivonnut ja pukenut itsens‰: h‰nen vaimonsa ja tytt‰rens‰, joka ollen leski oli tullut heille viett‰m‰‰n juhlap‰ivi‰; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon ja palanneet sielt‰; piika oli tuonut teekeittiˆn pˆyd‰lle ja vouti cli istunut pˆyt‰‰n juomaan teet‰. Juotuaan teet‰, sytytti h‰n piippunsa ja kutsui kyl‰nvanhimman luoksensa. -- Kuinkas k‰vi? kysyi h‰n, toimititko miehet kyntˆˆn? -- Toimitin, Mihaila Semionovitsch. -- Ovatko kaikki pellolla? -- Kaikki ovat, itse asetin heid‰t paikoilleen. -- Mit‰s siit‰, jos asetitkin, mutta kynt‰v‰tkˆ ne? Ota sin‰ hevonen ja mene katsomaan niit‰ ja sano, ett‰ min‰ itse tulen iltap‰iv‰ll‰ katsomaan ja silloin pit‰‰ olla kynnettyn‰ tynnyrin ala kahta auraa p‰‰lle ja viel‰p‰ hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppi‰, niin en v‰lit‰ yht‰‰n, jos onkin juhla. -- Kyll‰ toimitan, vastasi kyl‰nvanhin nˆyr‰sti. Kyl‰nvanhin oli l‰htem‰isill‰‰n, mutta vouti palautti h‰net. H‰n tahtoi h‰nelle jotakin viel‰ sanoa, mutta ei vaan saa sit‰ sanotuksi, kun ei oikein k‰sit‰, kuinka sen ilmoittaisi. V‰h‰n aikaa nolona vaijettuaan, sanoi h‰n viimein; -- Sen ohessa voisit viel‰ kuunnella, mit‰ ne roistot minusta puhuvat. Pane mieleesi, mit‰ ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten minulle kaikki. Kyll‰ min‰ ne roistot tunnen; eiv‰t ne viitsisi tehd‰ tyˆt‰, mieluummin vaan hautoisivat kylki‰‰n ja laiskottelisivat. Syˆd‰ kuin elukat ja joutelehtia, sit‰ ne kyll‰ rakastavat, mutta sit‰ eiv‰t ajattele, ett‰, kun kyntˆ myˆh‰styy, niin kylvˆkin j‰‰. Sin‰ siis kuuntele tarkoin heid‰n puheensa ja kerro minulle, mit‰ kukin sanoo. Min‰ tahdon sen tiet‰‰. Mene nyt ja varo vaan, ett‰ kerrot kaikki, etk‰ salaa mit‰‰n. Mies k‰‰ntyi, l‰hti ulos, istui hevosen selk‰‰n ja ajoi pellolle. Voudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli h‰nen luoksensa ja alkoi h‰nt‰ pyyt‰‰. H‰n oli hiljainen ja hyv‰syd‰mminen nainen; miss‰ h‰n suinkin saattoi hillitsi h‰n mielt‰ns‰ ja piti talonpoikain puolta. Nytkin h‰n l‰hestyi miest‰ns‰ jo rupesi pyyt‰m‰‰n: -- Mikkoseni, yst‰v‰ni, sanoi h‰n, p‰iv‰n merkityksen vuoksi, Vapahtajan juhlan takia ‰l‰ sin‰ tee synti‰, vaan p‰‰st‰ Jumalan nimeen miehet tyˆst‰. Vouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan h‰nt‰ ja sanoi: -- Tuntuuko silt‰, ettei piiska ole pitk‰‰n aikaan selk‰‰si sivellyt, kun niin rohkeaksi rupeat, ett‰s sekaannut vieraisiin asioihin? -- Mikkoseni, hyv‰ yst‰v‰ni, min‰ n‰in sinusta niin pahaa unta; tottele sin‰ minua ja p‰‰st‰ miehet pois. -- Kyll‰ kai se niin on, kuin min‰ sanoin, vastasi vouti pilkallisesti; varmaankin olet syˆnyt itsesi niin lihavaksi, ettet luule piiskankaan en‰‰ tuntuvan. Varo! Vouti suuttui, tokaisi vaimoaan tulisella piipunpes‰ll‰ hampaisiin, ajoi h‰net pois luotaan, k‰skien tuoda ruokaa. Sitten Mihaila Semionovitsch sˆi piirasta, kaalia ja sianlihaa, paistettua porsasta, maitovelli‰, joi kirsikkaviini‰ ja lopuksi haukkasi makeata piirakaista; sitten h‰n kutsui piian, asetti sen soittelemaan lauluja, itse otti kitaran ja n‰pp‰hytteli sit‰. Niin istui Mihaila Semionovitsch hyv‰ll‰ mielell‰, rˆyhk‰isi aina v‰liin, n‰pp‰ili kieli‰ ja naureskeli piian kanssa. Kyl‰nvanhin tuli huoneesen, kumarsi ja rupesi kertomaan, mit‰ h‰n oli pellolla n‰hnyt. -- Noh, kynt‰v‰tkˆ ne? p‰‰sev‰tkˆ ne p‰‰h‰n? -- Jo ovat yli puolen kynt‰neet. -- Eiv‰tkˆ ne vaan tee vilppi‰? -- En luule, hyvin ne kynt‰v‰t, sill‰ kovasti n‰kyv‰t pelk‰‰v‰n. -- Onkos maa hyvin muokattu? -- Kyll‰ se on pehme‰, murenee kuin valmu. Vouti oli hetken aikaa vaiti. -- Ent‰s mit‰ ne minusta puhuvat, haukkuvatko? Kyl‰nvanhimman ei tehnyt mieli siihen vastata, mutta vouti k‰ski kertomaan kaikki sanasta sanaan. -- Sano vaan kaikki; eiv‰th‰n ne ole sinun sanojasi, vaan heid‰n. Jos puhut totta, niin min‰ sinut palkitsen, mutta jos salaat, niin syyt‰ itse‰si -- ruoskaa saat. Hei, Kaisa, annas h‰nelle lasi viinaa rohkaistukseksi. Piika toi lasin, ojentaen sen kyl‰nvanhimmalle. T‰m‰ joi voudin terveydeksi, pyyhki suunsa ja alkoi kertoa. "Sama se", arveli h‰n, "eih‰n se minun vikani ole, ettei h‰nt‰ kiitet‰; sanon vaan totuuden, kun h‰n k‰skee." Ja h‰n rohkaisi mielens‰ ja lausui: -- Ne nurisevat, Mihaila Semionovitsch, kovin nurisevat. -- Mutta mit‰ ne sanovat? Kerroppas nyt. -- Sit‰ ne vaan sanovat, ettei h‰n usko Jumalaan. Vouti naurahti. -- Kuka sit‰ sanoi? kysyi h‰n. -- Kaikki ne sit‰ hokivat. Sanovat h‰nen liitt‰ytyneen paholaiseen. Vouti vaan nauroi. -- Se on kaikki hyv‰, sanoi h‰n, mutta kerro sin‰ juurta jaksain, mit‰ kukin sanoi. Mit‰ Vasili sanoi? Kyl‰nvanhin ei olisi ruvennut mielell‰‰n ilmaisemaan kumppaneitaan, mutta Vasiliin oli h‰nell‰ jo kauan vanhaa vihaa. -- Vasili haukkui kaikista pahimmin, sanoi h‰n. -- Mutta sano sin‰, mit‰ h‰n sanoi. -- Se on niin kauheata sanoa. H‰n sanoo: "Se mies ei p‰‰se hautaan ilman v‰kivaltaista kuolemaa." -- Sep‰ vasta aika poikaa on, vastasi vouti. Miksi h‰n siis ei ota minua hengilt‰? Ei taida k‰det ulottua? Hyv‰ vaan, Vasili, kyll‰ min‰ viel‰ sinun tilille vaadin. Mit‰s se Timo koira sitten sanoo? -- Kaikki ne vaan pahaa puhuvat. -- No, mit‰ ne sitten sanovat? -- Ik‰v‰h‰n tuota on ruveta kertomaan. -- Mit‰ sin‰ ik‰v‰st‰, kerro rohkeasti vaan. -- Sanovathan vaan: jospa silt‰ maha repi‰isi ja sappi vuotaisi. Vouti ihastui sanomattomasti, oikein r‰h‰hti nauramaan. -- Katsotaanpa vaan, kenenk‰ - sappi t‰ss‰ ensin vuotaa. Kukas sen sanoi? Timoko? -- Eip‰ sit‰ kukaan hyv‰‰ puhunut, kaikki vaan haukkuvat ja uhkaavat. -- Ent‰s Pekka Mihejeff? mit‰ h‰n sanoo? Kai sekin nahjus haukkuu. -- Ei, Mihaila Semionovitsch, Pietari ei hauku. -- Mit‰s se sitten tekee? -- H‰n on ainoa kaikista miehist‰, joka ei sano mit‰‰n. Ja kovin h‰n on kummallinen mies. Min‰ kummastelin h‰nt‰ tavattomasti, Mihaila Semionovitsch. -- Kuinka niin? -- Kaikki miehet kummastelivat h‰nen k‰ytˆst‰‰n. -- Mit‰s se sitten teki? -- No se nyt on niin ihmeellist‰. Kun min‰ ajoin h‰nen luoksensa, oli h‰n kynt‰m‰ss‰ kokosarkaa yl‰p‰‰ss‰. Kun min‰ l‰hestyin h‰nt‰, kuulin jonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain v‰list‰ v‰lkkyi jotakin. -- Ent‰s sitten? -- Niin se v‰lkkyi kuin valkea. Kun ajoin l‰helle, niin huomasin, ett‰ h‰n oli kiinnitt‰nyt auraansa viiden kopeekan vahakynttil‰n; se paloi vaan, eik‰ sit‰ tuulikaan sammuttanut. Itse h‰n k‰veli uudessa paidassaan auran j‰less‰, kynti ja lauloi pyhi‰ virsi‰. H‰n k‰‰ntelee ja pudistelee auraansa, eik‰ kynttil‰ vaan sammu. Minunkin aikana h‰n pudisti auraansa, k‰‰nsi sen kielt‰, j‰rjesti sen, eik‰ kynttil‰ vaan sammu, palaa vaan palamistaan. -- Mit‰ h‰n sitten sanoi? kysyi vouti. -- Ei se sanonut mit‰‰n, mutta n‰hty‰‰n minut antoi minun suuta ja rupesi taas laulamaan. [Kun ven‰l‰iset p‰‰si‰isen‰ tapaavat toisensa, suutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista. Suoment. muistutus.] -- Mit‰ sin‰ puhuit h‰nelle? -- En min‰ puhunut mit‰‰n, mutta siihen tulivat toiset miehet ja rupesivat nauramaan h‰nt‰: nyt ei Mihejeff ikin‰‰n ehdi rukouksillaan poistaa sit‰ synti‰, ett‰ h‰n p‰‰sij‰isen‰ kynti. -- Mit‰ h‰n siihen sanoi? -- H‰n vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyv‰ tahto. -- Sitten h‰n taas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla ‰‰nell‰; ja kynttil‰ se paloi sammumatta. Vouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski p‰‰ns‰ rinnalleen ja alkoi ajatella. Niin h‰n istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja k‰ski kyl‰nvanhimman menn‰ tiehens‰; itse h‰n meni uutimen taa ja heitt‰ytyi vuoteelle; siell‰ h‰n ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan aivan kuin kitisev‰ viljakuorma. H‰nen vaimonsa tuli h‰nen luoksensa ja rupesi h‰nelt‰ kyselem‰‰n, h‰n ei vastannut h‰nen kysymyksiins‰, sanoihan vaan: -- Nyt h‰n voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin. Vaimo rupesi h‰nt‰ lohduttelemaan: -- Aja sin‰ nyt pellolle ja p‰‰st‰ heid‰t vapaaksi. Ehk‰p‰ sitten haihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etk‰ ole pelj‰nnyt; mit‰s tuosta nyt noin s‰ik‰hd‰t? -- Min‰ olen hukassa, valitti mies, h‰n on voittanut minut. Vaimo tiuskasi h‰nelle: -- Mit‰ siin‰ nyt jauhat sit‰ samaa: "h‰n on: voittanut minut, h‰n on voittanut minut." Aja sin‰ pellolle ja p‰‰st‰ miehet vapaaksi, niin on kaikki taas hyvin. L‰hde nyt heti, min‰ k‰sken satuloida hevosen. Hevonen tuotiin, ja vaimo sai miehens‰ l‰htem‰‰n pellolle p‰‰st‰m‰‰n talonpoikia tyˆst‰. Vouti istui hevosen selk‰‰n ja ajoi pellolle. H‰nen tultua kyl‰n rajalle, aukaisi er‰s vaimo h‰nelle portit, ja h‰n ajoi kyl‰‰n. Heti kun kyl‰l‰iset n‰kiv‰t voutinsa, riensiv‰t he kaikki h‰nt‰ karkuun, toiset taloon, toiset talon taakse, toiset taasen tarhoihinsa. Vouti ajoi koko kyl‰n l‰vitse ja l‰hestyi kyl‰n vastaista porttia. Portti oli kiinni, eik‰ h‰n itse voinut sit‰ hevosen selj‰st‰ aukaista. H‰n huusi huutamistaan aukaisijaa, mutta ei kukaan tullut. Viimein h‰n kiipesi hevosensa selj‰st‰, aukaisi portin ja alkoi sen sis‰puolella taas nousta hevosen selk‰‰n. H‰n oli asettanut jalkansa jalustimeen, nousi pystyyn, ja aikoi heitt‰yty‰ satulaan, kun samalla hevonen pelj‰styi sikaa ja syˆksyi pisteaitaa kohden; mutta miehen p‰‰ olikin t‰ynn‰, eik‰ h‰n osannutkaan satulaan, vaan kaatui mahalleeen pisteaidan piikkiin. Aidassa olikin vaan yksi piikki, joka oli muita korkeampi ja ter‰v‰k‰rki. Ja h‰nen vatsansa osuikin juuri t‰h‰n piikkiin. Siin‰ h‰n puhkaisi vatsansa ja kaatui maahan. Miehet tulivat kynnˆst‰; mutta kun saapuivat portille, hevoset hirnuivat, eiv‰tk‰ tahdo kulkea l‰pi. Miehet rupesivat tarkastamaan ja huomasivat maassa voudin, k‰det lev‰ll‰‰n ja silm‰t selj‰ll‰‰n; sis‰lmykset olivat vuotaneet maahan ja veri oli muodostunut lammikoksi -- maakaan ei ollut huolinut sit‰ sis‰‰ns‰ ime‰. Miehet pelj‰styiv‰t ja veiv‰t hevosensa takaperin paikan ohi; Pietari Mihejeff vaan astui hevosensa selj‰st‰ ja l‰hestyi voutia; kun huomasi h‰nen jo kuolleeksi, sulki h‰n h‰nen silm‰ns‰, hankki rattaat, kiskoi poikansa avulla ruumiin arkkuun ja vei sen kartanoon. Kun kartanon herra sai tiet‰‰, kuinka asian laita oli, p‰‰sti h‰n, pahaa korjatakseen, talonpojat vapaiksi, tehden heid‰t vaan veronalaisiksi. Ja silloin miehet ymm‰rsiv‰t, ett‰ Jumalan voima ei ole pahassa, vaan hyv‰ss‰. V. ENSIMMƒINEN VIINANPOLTTAJA. Kˆyh‰ talonpoika l‰ksi pellolleen kynt‰m‰‰n. H‰n ei ollut syˆnyt aamiaista ja otti sent‰hden palasen leip‰‰ kanssansa. K‰‰nnetty‰‰n auran vaolle pisti h‰n leip‰palansa piiloon pensaan alle ja levitti viittansa p‰‰lle. V‰syip‰ viimein hevonen ja talonpojalle tuli n‰lk‰. H‰n riisui hevosen, p‰‰sti sen syˆm‰‰n ja meni itsekin viittansa luo p‰iv‰lliselle. H‰n nosti viittaa, vaan leip‰pala oli poissa! H‰n etsii, etsii, k‰‰ntelee viittaa ja pudistelee, mutta ei mit‰‰n leip‰palaa n‰y. Talonpoika ihmettelee. "No, sep‰ oli kummallista", ajatteli h‰n. "Enh‰n min‰ ole n‰hnyt t‰st‰ kenenk‰‰n kulkevan ohi ja joku on kuitenkin ottanut minun leip‰ni!" Leiv‰nottaja oli pikku piru, joka oli sen varastanut talonpojan ollessa tyˆss‰‰n. Ja sitten h‰n oli istuutunut pensaan taa kuuntelemaan, miten talonpoika oli kiukustuva, kiroava ja mainitseva perkeleen nime‰. Talonpoika ei ollut hyvill‰‰n. "Mutta joutamia!" ajatteli h‰n, "enh‰n min‰ siit‰ viel‰ n‰lk‰‰n kuole. Ken leiv‰n otti, h‰n ehk‰ tarvitsi sit‰ paremmin; no, voikoon h‰n siit‰ hyvin, syˆkˆˆn onnekseen!" Talonpoika astui kaivolle, joi vett‰ ja lep‰si v‰h‰n aikaa. Sitte h‰n valjasti taas hevosensa auran eteen ja alkoi kynt‰‰. Pikku piru raivostui, ett'ei saanut houkutelluksi talonpoikaa syntiin. H‰n l‰ksi p‰‰pirulta kysym‰‰n neuvoa ja kertoi h‰nelle ottaneensa leip‰palan talonpojalta, mutta h‰n ei ollut siit‰ pahastunut, vaan p‰invastoin sanonut: "syˆkˆˆn onnekseen!" P‰‰piru, niin, h‰n suuttui. "Jos talonpoika", sanoi h‰n, "p‰‰si ehe‰n‰ t‰st‰ paulasta, niin on se sinun oma vikasi, ett'et tehnyt velvollisuuttasi. Sin‰ et ole osannut k‰sitell‰ asiaa oikealla tavalla. Jos annetaan talonpoikain", sanoi p‰‰piru, "ja viel‰ heid‰n naisv‰kens‰kin t‰ll‰ tavalla itse‰mme uhoitella, niin tulee pian ihan mahdottomaksi tulla en‰‰ toimeen. T‰st‰ pit‰‰ tulla kerrassaan loppu. Mene takaisin sen talonpojan luo ja ansaitse leip‰si, ennenkuin voit vaatia sit‰ syˆd‰ksesi. Ell'et kolmeen vuoteen saa talonpoikaa lannistumaan, niin pist‰n min‰ sinut vihkiveteen!" Pikku piru vallan kauhistui. H‰n riensi t‰ytt‰ vauhtia j‰lleen maan p‰‰lle ja mietiskeli kauankin, miten voisi korjata laiminlyˆntins‰. Ja kyllikseen mietiskelty‰‰n pikku piru viimeinkin keksi keinon. H‰n muuttui kelpo rengin haahmoon ja meni palvelukseen talonpojalle. Tiet‰en edelt‰k‰sin, ett‰ oli tuleva kuiva kes‰, alkoi h‰n houkutella is‰nt‰‰ns‰ kylv‰m‰‰n suomaahan. Talonpoika teki rengin neuvon mukaan ja kylvi suomaahan. Muilta talonpojilta laiho kaikki paloi kuumuudesta, mutta kˆyh‰n talonpojan laiho kasvoi pitk‰ksi ja tihe‰ksi. H‰nell‰ oli kylliksi syˆmist‰ tulevaan elonaikaan asti ja viel‰ sittenkin oli h‰nell‰ paljo leip‰‰ j‰ljell‰. Toisena kes‰n‰ houkutteli renki talonpojan kylv‰m‰‰n viljansa korkeimmille paikoille, ja sateinenpa se kes‰ olikin. Muilta paneutui vilja lakoon ja m‰t‰ni eik‰ ruvennut kypsym‰‰n, mutta t‰m‰ kˆyh‰ talonpoika korjasi yl‰isilt‰ pelloiltaan taaskin oiva kasan viljaa. Ja h‰n sai niin paljon, ett'ei h‰n en‰‰ tiennyt mit‰ tehd‰ kaikella viljallansa. Silloin renki opetti talonpojan polttamaan siit‰ viinaa, joi itse ja houkutteli muutkin juomaan. Ja sitte pikku piru l‰ksi p‰‰pirun luo ja kerskasi nyt ansainneensa leip‰ns‰, mutta p‰‰piru tahtoi omin silmin n‰hd‰ asian. Tultuaan talonpojan luo, n‰ki h‰n h‰net kutsuneen luoksensa seudun etevimm‰t talonpojat ja tarjoavan heille kaikille viinaa. Em‰nt‰ itse kaatoi heille, mutta astuessaan pˆyd‰n ohi sattui h‰n sys‰‰m‰‰n pˆyd‰n nurkkaa ja kaatamaan yhden lasin. Talonpoika pahastui ja ryhtyi riitelem‰‰n vaimollensa. "Onko koskaan n‰hty", sanoi h‰n, "tuollaista perhanan lˆntyst‰? Luuletko sit‰ pesuvedeksi, kun sit‰ noin huolimattomasti kaatelet lattialle". Pikku piru sys‰si kyynysp‰‰ll‰‰n p‰‰pirua. "Kuuleppas vain", sanoi h‰n. "Saammepahan n‰hd‰, j‰tt‰isikˆ h‰n nyt nostamatta melua leipapalasta." Riidelty‰‰n kyllikseen vaimollensa, kaateli talonpoika itse laseihin ja kaikki pˆyd‰n ymp‰rill‰ istujat joivat. Tulipa siihen kˆyh‰ talonpoika kutsumatta, tervehti ja k‰vi istumaan. N‰hdess‰‰n muiden juovan viinaa olisi h‰nkin mielell‰‰n juonut pisaraisen l‰mpimiksens‰. Mutta h‰n, kˆyh‰ talonpoika, sai vain istua ja nieleksi sylke‰ns‰ koko ajan. Is‰nt‰ ei tahtonut tarjota h‰nelle ryyppy‰, h‰n vain k‰veli muristen: "Onko minulla sit‰ muka niin liiaksi, ett‰ voisin juottaa kelle hyv‰ns‰ mieronkiert‰j‰lle?" Se oli p‰‰pirulle mieleen. Ja pikku piru ylv‰stellen sanoi: "Ei siin‰ viel‰ kaikki ole. Odotahan, kyll‰ viel‰ tulee parempaa." Juotuaan viinaa kotvasen alkoivat vieraat ja is‰nt‰ imarrella ja kiitell‰ toinen toistansa ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, ja heid‰n sanansa olivat imel‰t kuin hunaja. P‰‰piru vain kuuntelemistaan kuunteli ja kiitteli pikku pirua. "Jos sinun juomasi", sanoi h‰n, "on tehnyt heid‰t teeskentelijˆiksi, jotka pett‰v‰t toinen toistaan, niin ovat he meid‰n vallassamme". "Odotahan, kyll‰ viel‰ tulee parempaa!" sanoi pikku piru kuin ennenkin. "Kunhan he saavat viel‰ pienenk‰‰n lasin lis‰ksi. Nyt he ovat kuin ketut, jotka lirkuttelevat h‰nti‰ns‰ toisilleen ja koettavat toinen toistansa pett‰‰, mutta v‰h‰n ajan kuluttua saat n‰hd‰ ett‰ he ovat kuin raatelevaiset sudet." Talonpojat joivat viel‰ lasin ja ryhtyiv‰t heti kirkumaan ja kiroilemaan. Hunajaisten kohteliaisuuksien sijaan rupesivat he haukkumaan ja nimittelem‰‰n toisiansa, tulivat raivoisiksi ja ryhtyiv‰t tappelemaan. Is‰nt‰, joka antautui rym‰kk‰‰ asettamaan, sai hyv‰n osansa iskuista. P‰‰piru, h‰n vain katseli ja iloitsi. "Niinh‰n t‰m‰ k‰y kuin rasvattu!" sanoi h‰n. Ja pikku piru taaskin vastasi: "Maltahan, viel‰ tulee parempaa. Saakoot viel‰ lasin lis‰ksi. Nyt he ovat kuin raatelevaiset sudet, mutta juotuaan viel‰ lasin ovat he ilmeiset siat". Talonpojat joivat kukin viel‰ ryypyn ja tulivat heti kuin huumauksiin. He rˆhkiv‰t ja kiljuivat ja lˆrpˆtteliv‰t, tiet‰m‰tt‰ itsekk‰‰n mit‰ sanoivat, eik‰ kukaan kuunnellut toisensa puhetta. Sitte hoipertelivat he pois kukin tahollensa, muutamat yksin, toiset kaksin tai kolmin yhdess‰, jo kaikki he viimein kaatua kupertuivat keskelle kyl‰n katua. Talonpoika, joka aikoi saattaa vieraitansa, kellahti likarapakkoon ja ryvetti itsens‰ pahanp‰iv‰iseksi, ja siihen h‰n sitte j‰i makaamaan kuin rˆhkiv‰ sika. T‰m‰ oli p‰‰pirusta viel‰ enemm‰n mieleen. "Toden totta", sanoi h‰n, "oletkin keksinyt oivallisen juoman! Sin‰ olet tosiaankin kunnialla ansainnut leip‰si. Mutta neuvoppas nyt, miten sin‰ tuon juomasi laitoit. Voisinpa vaikka vannoa, ett‰ siihen ensin seoitit ketun verta, joka teki talonpojat petollisiksi kuin ketut, ja sitten sudenverta, joka teki heid‰t raatelevaisiksi susiksi, ja viimein sianverta, josta he tulivat sijoiksi". "En", sanoi pikku piru, "en min‰ ollenkaan sill‰ tavalla menetellyt. Min‰ vain toimitin, ett‰ h‰n sai yllin kyll‰ viljaa. Kaikki tuo el‰inveri oli h‰ness‰ ennest‰‰n, mutta se ei voinut vaikuttaa niin kauan kuin viljaa riitti paraiksi vain v‰ltt‰m‰ttˆmimpiin tarpeihin. Ja silloin h‰n myˆskin saattoi kaipauksetta menett‰‰ viimeisenkin leip‰palansa. Mutta kun h‰n alkoi saada enemm‰n viljaa kuin tarvitsi, ryhtyi h‰n miettim‰‰n, mitenk‰ voisi k‰ytt‰‰ sit‰ hyˆdykseen. Ja silloin min‰ opetin h‰nt‰ polttamaan sit‰ viinaksi. Ja kun h‰n ryhtyi omaksi huvikseen muuttamaan Jumalan lahjaa viinaksi, silloin heti myˆskin ketun, suden ja sian veret p‰‰siv‰t h‰ness‰ n‰kyviin, ja nyt h‰nen ei tarvitse muuta kuin juoda viinaa, niin h‰n heti tulee muiden elukkain kaltaiseksi." P‰‰piru kiitteli ja ylisteli pikku pirua, antoi h‰nelle leip‰‰ niin paljon kuin tahtoi, ja ylensi h‰net korkeampaan virkaan. End of the Project Gutenberg EBook of Leo Tolstoin kertomuksia, by Leo Tolstoi *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA *** ***** This file should be named 37008-8.txt or 37008-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/7/0/0/37008/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.