Laupeuden työt

The Project Gutenberg EBook of Laupeuden tyˆt, by W. H. Riehl This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Laupeuden tyˆt Author: W. H. Riehl Translator: Katri S. Release Date: September 17, 2007 [EBook #22649] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAUPEUDEN TY÷T *** Produced by Tapio Riikonen LAUPEUDEN TY÷T Kirj. W. H. Riehl Suomensi Katri S. Helsingiss‰, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879. ENSIMMƒINEN LUKU. Nuori Konrad-sepp‰ seisoi alasimensa ‰‰ress‰. "Joudu, s‰lli, joudu, pid‰ tahtia!" huusi h‰n nauraen ja heilutti kepe‰sti ja vapaasti aimo vasaratansa niin ett‰ s‰kenet sinkoelivat h‰nen ymp‰rill‰‰n, valaisten h‰m‰r‰isen pajan. S‰llilt‰ ei tyˆ niin nopeasti sujunut, sill‰ h‰nell‰ oli yll‰‰n liivit ja hame -- h‰n oli reipas talonpoikainen tyttˆ. Mutta eip‰ h‰nk‰‰n vasaratansa huonosti k‰ytt‰nyt. J‰ntevyytt‰ ei puuttunut neidon ruskeasta k‰sivarresta, vaikka se myˆs samalla oli pyˆre‰ ja hienojuonteinen. Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski sepp‰ vasaransa alasimelle, nojausi vasemmalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n sen varteen ja ojensi oikean k‰sivartensa tytˆn puoleen, suuteli h‰nt‰ ja -- j‰lleen jatkettiin innolla tyˆntekoa. V‰list‰ lauloivat he myˆskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-‰‰nisen laulun; mutta useimmiten keskeyttiv‰t he sen jo puoliv‰liss‰, kosk' eiv‰t tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella. -- "Hei Kersti! Me molemmat, sin‰ ja min‰, olemme nykyj‰‰n ainoat miehet n‰ill‰ seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, n‰l‰st‰ ja rutosta, olisi pes‰‰ v‰hin koettaneet koossa pit‰‰, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!" -- "Niin juuri, Konrad. Sin‰ olet muka pormestari, min‰ pappi". Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heid‰n varsinainen pappinsa, jota sek‰ yst‰v‰t ett‰ viholliset useamman kerran olivat ryˆst‰neet ja pahoin pidelleet, oli nimitt‰in sielt‰ paennut Hessenin maahan. Pormestari sen sijaan oli, paha kyll‰, j‰‰nyt paikoilleen. N‰in‰ yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, t‰yttiv‰t n‰et virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimess‰, v‰littiv‰t viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia -- h‰n oli todellakin nykyj‰‰n oikea pappi kyl‰ss‰. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heit‰ viisaisin toimiin aina kun tuli uusia sotav‰en majoituksia, uusia ryˆstˆj‰, uusia rehuja muona-tilauksia sek‰ elukoille ett‰ upseereille, uusia rahankiskomisia v‰liin suurta herraa, v‰liin suurta lurjusta varten. T‰mmˆisiss‰ tilaisuuksissa oli nimitt‰in pormestarilla tapana karata kotoaan ja palata vasta, kun myrsky j‰lleen oli laannut. -- "Tied‰s, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee n‰in: kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin kavioin kopinan ja kiit‰isin ratsuni sel‰ss‰, tuulen nopeudella pitkin maita maailmoita, sotamiehen‰, Kersti; sill‰ kaikki t‰h‰n aikaan petet‰‰n ja ketet‰‰n, sotamies se yksin herrana el‰‰. Jok' ainoasta sotamiehest‰ on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin rˆyhkeit‰ sepp‰‰ kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selk‰‰n ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eik‰ Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa sepp‰ ymp‰ristˆss‰ kumminkin kerran kuukaudessa saa lˆyly‰. Menn‰‰n, kultaseni, mekin sotav‰keen, menn‰‰n!" -- "Eih‰n toki", vastasi Kersti, muuttuen v‰h‰n totisemmaksi, "silloinhan viimeisetkin miehet l‰ksisi kyl‰st‰, eik‰ t‰‰ll‰ en‰‰ olisi pormestaria eik‰ pappia, seurakuntaa edes v‰h‰n koossa pit‰m‰ss‰!" T‰m‰ oli Lˆhnbergin kyl‰ Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in kreivikunnassa. Ennen sodan syttymist‰ asui sen muurien suojassa kuusikymment‰ perhett‰, -- Lˆhnbergin kyl‰ll‰ olikin kaupungin oikeudet -- mutta kuudestakymmenest‰ tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen. Er‰‰ll‰ kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. T‰ss‰ kohdin alkaa vuoristo yh‰ enemmin supistaa laaksoa. Vastap‰‰t‰ pajan laskee mets‰inen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen, tummanviheri‰iseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla n‰kyy kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjˆ kreivi, Dillenburg'in herra, v‰h‰ist‰ ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut. ƒlk‰‰ ylenkatsoko t‰t‰ seutua, t‰m‰n kyl‰n jylh‰‰ kauneutta, t‰t‰ kˆyh‰‰ rehellist‰ kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele eteenp‰in, niin n‰ette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen pohjoisp‰‰ss‰ kasvaa vuorenrinteell‰ kuuluisat Lˆhnberg'in viiniryp‰leet. Lˆhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yht‰ kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa, ett‰ noin toista sataa vuotta sitten er‰s Braunfels'in kreivi kerran kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinill‰, jota h‰n itse, er‰‰n‰ eritt‰in poutaisena kes‰n‰, oli kasvattanut Lˆhnberg'iss‰. Ja kun h‰n aterian j‰lkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mit‰ viini‰ he olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat eiv‰t kumminkaan mainitse, kumpiko t‰m‰n tuomioon aiheen antoi: Lˆhnberg'inkˆ viinin hyv‰ maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku. Vaan jos n‰iss‰ laaksoissa oli kelpo viini‰, niin olipa niiss‰ kelpo ihmisi‰kin, ja siin‰p‰ t‰m‰n jutelman aine. Oli varhainen suviaamu -- kello lienee ollut noin kolme -- kun n‰m‰t molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei Kersti, sep‰n morsian, olisi sulhollensa sit‰ rakkauden tyˆt‰ osoittanut, ett‰ rupesi h‰nelle s‰lliksi, niin olisi Konradin ahjo varmaankin j‰‰nnyt kylmille; sill‰ ylt'ymp‰rill‰ ei lˆytynyt ainoatakaan miehist‰ miest‰, joka olisi k‰sityˆhˆn joutunut. Sek‰ sota ett‰ sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kyl‰t kuolivat pois; ahkerimmatkin k‰det halvautuivat ja pitiv‰t huolta ainoastaan tarpeellisimmasta. Ep‰toivo valloitti n‰‰ntyv‰n kansan, ja n‰itten protestanttisten kyl‰in asukkaat kyseliv‰t toisiltaan, oliko armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska h‰n n‰in h‰vitti koko maata. -- Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen s‰‰liv‰isyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin nimitt‰in Jumalan k‰den kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa n‰‰nty‰, sill‰ auttaa semmoista -- niin arveltiin -- oli yht‰ paha kuin p‰‰st‰‰ varasta hirsipuusta. Kolme viikkoa sitten oli viel‰ Konradinkin t‰ytynyt tikapuilla yksin kantaa kuollutta is‰‰ns‰ talosta, kosk'eiv‰t seurakuntalaiset h‰nelle paaria lainanneet. Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, ett‰ n‰in‰kin kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sill‰ ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisen‰ p‰iv‰n‰ Kristuksessa ylˆsnousevat yht‰hyvin kuin muutkin. Siis ei heit‰ kuolinhetkell‰k‰‰n pid‰ ilman avutta j‰tt‰‰, eik‰ yˆll‰ kuopata kuin koiria. Silloin moni huomasi itsekk‰isyytens‰, jonka oli taika-uskon verhoon k‰‰rinyt, huomasi sen ja rupesi j‰lleen noita hylj‰ttyj‰ sairaita auttamaan. T‰mmˆisin‰ aikoina l‰hestyiv‰t ihmiset toisiansa entist‰ enemm‰n. Syntyper‰n suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen h‰d‰n aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja. Niinp‰ sepp‰ ja h‰nen morsiamensakin eleliv‰t puhdasta ja siveellist‰ el‰m‰‰, vaikka olivat yksin‰isin‰ melkeen kuin autiolla saarella. Heid‰n toimensa ja tyˆns‰ m‰‰r‰‰j‰n‰ ei nyt ollut ihmispelko, vaan suurempi Jumalan l‰sn‰olo. -- "Etkˆ sin‰ pelk‰‰ en‰‰ Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien vasaransa alasimelle. -- "Jos meit‰ Herra Jumala t‰‰lt‰ tahtoo pois, niin saa H‰n meid‰t ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin min‰ arvelen kuin entinen yhdeks‰nkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa l‰hestyv‰n: 'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen min‰ vaan sanon: ei minulla kiirett‰ ole'". -- "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria. Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyv‰ntahtoinen, kun minun t‰hteni uskalsit ennen aamukellon soittoa sytytt‰‰ ahjosi, etk‰ vaadi minua ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja miss‰ min‰ silloin oleskelen. Siit‰ sinun oikean rohkeutesi tunnenkin". Nytp‰ sepp‰ vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, miss‰ Kersti illoin k‰y. Mutta tyttˆ esti h‰net siit‰, kuiskaten salaisesti: "ƒsken kujaa myˆten t‰nne pajalle hiipiess‰ni, kurkisti raastuvan palvelija akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari tosin ei viel‰ ole n‰kevin‰‰nk‰‰n, ett‰ te laittomaan aikaan takoa taputtelette, mutta kun h‰n vaan kerran ottaa n‰hd‰kseen, niin kyll‰ te pian putkaan p‰‰sette!" Oli nimitt‰in jo vanhoista ajoista voimassa s‰‰ntˆ semmoinen, ettei sepp‰ saanut viritt‰‰ tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello nelj‰. Sen kautta nimitt‰in, ett‰ sep‰t varhain aamulla asukkaitten nukkuessa takoivat, oli kyliss‰ usein ilmautunut tulipaloja, joita oli melkein mahdoton est‰‰, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla katetut. T‰h‰n liian varhaiseen tyˆn alkamiseen, jo kello yhdelt‰, olikin oikeastaan syyn‰ vaan se, ett‰ niin mestarien kuin s‰llienkin teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa. Vaan mik‰p‰ arvo olikaan nykyaikana t‰mmˆisell‰ s‰‰nnˆll‰, jolloin ei j‰rjestyst‰ ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna, jolloin kulovalkeat ehtiv‰t kylille saakka, ymp‰rˆiv‰t niit‰, jopa monasti polttivat poroksikin! Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin kyl‰ss‰ v‰hint‰‰nkin kerran p‰iv‰ss‰ palaa ja kuolema joka hetki kulkee oven ohitse, ei v‰litet‰ vanhasta tulis‰‰nnˆst‰ enemp‰‰ kuin Lˆhnberg'in pormestaristakaan". TOINEN LUKU. Noin puolenp‰iv‰n tienoissa l‰ksi Kersti pajasta. Vilkaisten v‰liin salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad h‰nt‰, hiiviskeli h‰n sitten varovasti kiertoteit‰ myˆten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon tuolla puolen. T‰m‰ oli, nykyisen‰ onnettomuuden aikana, j‰‰nyt kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja juolavehn‰in vallassa, hedelm‰puita verhosi home ja sammal. L‰hell‰ puutarhan visusti lukittua porttia oli aita er‰‰st‰ kohdin hajonnut, ja t‰st‰ oli Kerstin helppo p‰‰st‰ sis‰‰n. Julkisesti kadun puolelta ei h‰n olisikaan uskaltanut menn‰ pormestarin taloon, eik‰ h‰nell‰ pormestarin taloon asiata ollutkaan, h‰nen latoonsa h‰n ainoastaan pyrki. T‰m‰k‰‰n ei juuri n‰ytt‰nyt semmoiselta kuin olisi hyv‰‰ vuodentuloa niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja tyhj‰. Pimeimm‰ss‰ sopessa vaan oli viel‰ pari olkilyhdett‰ ja niiden p‰‰ll‰ muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella. -- "Miten jaksatte, t‰ti kuita?" -- puheli tyttˆnen lempe‰sti ja syd‰mmellisesti. Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla ‰‰nell‰: "Ihmiset ovat minut hylj‰nneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!" T‰m‰ oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata h‰nen poskiansa, kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sill‰ vaikka h‰n kyll‰, kuten pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelk‰si h‰n kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yht‰ taitavasti v‰isty‰ syrj‰‰n ruttosairaitten tielt‰ kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun h‰nen mielest‰‰n ei ollutkaan yht‰‰n ep‰mukavata, jos h‰nen rouvansa, jolta h‰nen viimeisaikoina oli t‰ytynyt kuulla monta siveyden saarnaa, joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytp‰ h‰n aikoikin vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elell‰. Sen vuoksi pysyttelihe h‰n niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi v‰ltt‰‰ koko taloakin ja l‰hetti vaan kerran p‰iv‰ss‰ raastuvan palvelijan katsomaan ladon sein‰ss‰ olevasta aukosta, viel‰kˆ sairas liikkui. Samalla oli h‰nen myˆs m‰‰r‰ pist‰‰ humalatangon p‰‰ss‰ sairaalle ruukullinen lient‰. Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pit‰m‰‰n hylj‰tyst‰ t‰dist‰ns‰, olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa n‰‰ntynyt, niinkuin moni muukin. Raastuvan palvelijakin nimitt‰in tuli vaan ladon l‰heisyyteen, uskaltamatta milloinkaan sein‰-aukosta katsoa sis‰‰n, saatikka sitten sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen sˆi h‰n itse salaa puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut k‰ytt‰v‰ns‰ kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan muuallakin. H‰n pelk‰si nimitt‰in sep‰n rupeavan h‰nt‰ kammoamaan ruton tuojaksi, jos kuulisi, miten t‰m‰ joka p‰iv‰ kuni laupeudensisar toimiskelee rutto- tautisten luona. Sit‰ paitsi olisi h‰net, jos t‰m‰ h‰nen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin v‰kivaltaisesti erotettu sep‰st‰. Sairaitten hoitajat nimitt‰in suljettiin kaikesta kanssak‰ymisest‰ muitten kanssa, aivan kuin olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heit‰ sunnuntaisin p‰‰stetty kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat. Kersti toi hylj‰tylle pormestarin rouvalle vadillisen lient‰, mutta t‰m‰ lykk‰si sen luotansa. H‰n ei en‰‰ tahtonut mit‰‰n ruumiillista ravintoa, hengellist‰ lohdutusta h‰n sit‰ hartaammin halusi. T‰h‰n h‰nen pyyntˆˆns‰ vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton t‰hden paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sit‰ tahdoitte, niin olen pyyt‰nyt is‰‰ni t‰nne, h‰n se n‰in‰ h‰d‰n aikoina pit‰‰ jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja". Kerstin is‰, Paavo Kreglinger, oli n‰et seurakunnan suntio ja kellonsoittaja, vaikka h‰n sit‰ paitsi piti myˆskin pient‰ rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat h‰nt‰ yleisesti vaan "profetaksi", ja h‰n k‰yttelikin t‰t‰ lis‰nime‰‰n v‰hin hyˆdykseen. H‰nell‰ luultiin olevan ylenluonnollinen n‰kˆvoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli suntio er‰‰lle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveen‰ ja raittiina k‰veli kadulla, yht'‰kki‰ ik‰‰nkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon silmiss‰ n‰en ma kuoleman; huomenna saa puusepp‰ valmistaa h‰nelle kirstun". Talonpojat pudistelivat p‰‰t‰‰n, eiv‰tk‰ ottaneet tuota uskoakseen, ja lautamies, josta h‰n t‰m‰n oli sanonut, nauroi koko asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siit‰ p‰iv‰st‰ saakka uskoivat Lˆhnberg'il‰iset, ett‰ asiat, jotka muille ovat syvint‰ salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli h‰n itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmill‰‰n huomasi h‰n ihmisten syvimm‰tkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa. Kellonsoittajana oli h‰nelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sielt‰ h‰n, kuni muutkin astrologit t‰htitornistaan, tutkisteli t‰htien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli h‰n kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, t‰htitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja t‰llaista rojua k‰siins‰ saatuaan saattoi h‰n p‰iv‰kaudet tutkistella niit‰, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. T‰m‰n kautta h‰nen viisautensa suurissa m‰‰rin lis‰‰ntyi ja h‰nen kauppa-asiansa suuressa m‰‰rin huonontui, ja usein soitti h‰n aamukelloa keskip‰iv‰ll‰ ja iltakelloa syd‰n-yˆll‰. Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis t‰m‰ profeta. Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni! Morsianna ollessani sain n‰m‰t lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla vastaan-otin ne -- mutta katkerilla kyyneleill‰ olen niit‰ sittemmin kostuttanut, s‰ilytt‰ess‰ni niit‰ kuin pyh‰‰ aarretta koko surullisen avioliittoni ajan. Sin‰ yksin olet minua lohduttanut t‰m‰n viimeisen h‰t‰ni aikana. Ota n‰m‰ rannerenkaat muistoksi minulta; vaan ‰l‰ k‰yt‰ niit‰ joka p‰iv‰: ainoastaan p‰‰si‰isen‰, helluntaina ja jouluna. -- Mit‰ oli el‰m‰ni, ett‰ m‰ kuolemata pelk‰isin? Kerranhan kuitenkin t‰ytyy kuolla, ja koska myˆs keisarin, kuninkaan ja itse armollisen ruhtinaammekin pit‰‰ se taival astuman, niin mit‰p‰s meik‰l‰inen siit‰ valittaakaan! -- Miest‰ni minun vaan k‰y s‰‰li, vaikka kohta h‰n on mua pahoin kohdellut. Niin, min‰ surkuttelen h‰nt‰ suuresti. Kuka nyt h‰nen vaatteistansa huolen pit‰‰, kuka h‰nelle h‰nen mielens‰ mukaista kaurapuuroa keitt‰‰?!" Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja k‰‰ri ne esiliinaansa. Sitten sanoi rouva taas: "Mustaksi lyˆ silmiss‰ni! Kersti, ‰l‰ k‰yt‰ usein rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina -- ettes tule ylpe‰ksi. Eik‰ niit‰ myˆsk‰‰n tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa". Hetkisen kuluttua huusi h‰n j‰lleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun k‰tesi ovat niin j‰‰kylm‰t!" Kersti seisoi hyv‰n matkan p‰‰ss‰ vuoteesta. H‰n ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se t‰din jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen p‰‰puoleen, kuin olisi h‰n siell‰ luullut ilmeisesti n‰kev‰ns‰ kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka p‰‰ns‰ tyynylle ja erotessaan t‰‰lt‰ huokasi h‰n: "Ihmiset ovat minut hylj‰nneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!" Kersti katseli ‰‰netˆnn‰, k‰det ristiss‰, ruumista ja aikoi juuri l‰hte‰ pois, kun h‰nen is‰ns‰, suntio, astui latoon. H‰n katseli pime‰‰n nurkkaan. -- "Kuollut!" virkkoi h‰n, ja Kersti toisti "kuollut!" Mutta silloin valtasi tytˆn yht'‰kki‰ kuoleman kammo. Kauhistuneena katseli h‰n tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota h‰n ei t‰h‰n asti ollut tuntenut, tuli h‰nen p‰‰llens‰. H‰n tahtoi paeta. Mutta is‰ tarttui h‰nen k‰sivarteensa, sanoen: "J‰‰ t‰nne, Kersti! Kammottaako sinuakin? Mit‰ sin‰ pelk‰‰t? Kuule minua: taivas ei salli sinun eik‰ minun kuolla t‰h‰n ruttoon. Mik‰ ennustettu on, se tapahtuu!" Ja t‰m‰n lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin ett‰ Kerstin silmiss‰ is‰n pieni vartalo n‰ytti puolta isommalta ja arvokkaammalta kuin ‰sken. Tyˆn ja kˆyhyyden sek‰ aikaisempain sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat hengellisest‰ innostuksesta kuin nuorukaisen, ja h‰nen profetalliset sanansa poistivatkin kohta pelon tytˆn syd‰mmest‰. Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului h‰nen takanansa ‰‰ni puhuvan: "ƒl‰ tee synti‰! Harjoittele ennustaja-ilveily‰si ravintoloissa, vaan ‰l‰ kuolleitten kammioissa!" Paavo katsahti suuttuneena puhujaan h‰nen takanansa, vaan s‰ps‰hti, n‰hdess‰‰n tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yll‰‰n tavallinen talonpojan puku, mutta h‰nen kasvonsa olivat liian hienot, liian kalpeat, liian ylh‰iset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon kanssa. Suntio toipui pian taas h‰mm‰styksest‰‰n. Harmailla ter‰vill‰ silmill‰‰n tarkasti h‰n kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten t‰ydellisell‰ profetan arvokkaisuudella: "P‰‰tt‰k‰‰ itse, olenko profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teid‰t nyt t‰ss‰ ja kuitenkin n‰en silmist‰nne, ett‰ olette katolilainen munkki. Pois t‰‰lt‰! Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirtt‰j‰ll‰ on nuora keisarillisten vakoojien varalta!" -- "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eik‰ ainoakaan piirre muuttunut h‰nen kasvoissaan. "Sinua nimitet‰‰n profetaksi, ja katsos min‰kin olen vaan profeta enk‰ mik‰‰n vakooja. Vaan min‰ en ole senkaltainen profeta kuin sin‰. Jumalan nimess‰ ennustan min‰ vaan kuolemata syntisille, el‰m‰t‰ niille, jotka parannusta tekev‰t, ja kirkon siunausta kaikille uskovaisille!" -- "Paavillisen kirkon, eikˆ niin?" huudahti suntio. -- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet". -- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!" lis‰si suntio, vastaten n‰in Lutheruksen sanoilla t‰h‰n katolilaisten tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis puolipappi, ja oli lukenut sek‰ polemikaa ja apologetikaa. Vaan olipa vieraassakin kyll‰ oppineen miehen vastustajaksi. -- "H‰n, joka nuo sanat keksi, oli el‰iss‰‰n itse juuri oikea helvetin ylimm‰inen portinvartija, vaan nyt ei h‰n en‰‰ sit‰ virkaa toimita, sill‰ nyt istuu h‰n keskell‰ helvetti‰ p‰‰- paholaisten piiriss‰!" Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneen‰, oli juuri viel‰ korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi is‰ns‰ korvaan: "Pois t‰‰lt‰ is‰! Tuo on rutto-mies!" Kansassa kulki nimitt‰in se luulo, ett‰ rutolla oli oma l‰hettil‰‰ns‰, kalpea, salainen mies, jonka se l‰hetti kulkemaan l‰pi maan. Minne ik‰n‰ t‰m‰ ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli t‰t‰ kalpeata miest‰, h‰n imi katseellaan myrkyn vereens‰. Mutta suntio oli vanha sotamies, h‰n pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tytˆlle: -- "K‰‰nny sin‰ poisp‰in. Min‰ tahdon itse tutkia, onko h‰n ruttomies vai ei". Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle: -- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teid‰n t‰ytyy kaikissa tapauksissa tehd‰ mulle palvelus. Ravintolassa yhdyt‰‰n maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdyt‰‰n rukoukseen. Luenpa virren, jota meill‰ t‰‰ll‰ on tapana lukea kuolinvuoteitten ‰‰ress‰; rukoilkaa tekin minun mukanani". Sitten aloitti suntio seuraavan salaper‰isen luvun, jota niin monen ihmisi‰n kuluessa pidettiin varmana suojelijana sek‰ miekkaa ett‰ ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin viel‰ turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. T‰t‰ loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos h‰n rutto-mies lienee.. Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristiss‰ k‰sin luki vanhus juhlallisesti: Vaeltaissamm' p‰‰ll‰ maan, Kuolo ain' uhkaileepi. Mist‰ apu saatetaan, Mist' armo aukeneepi? S‰ apu olet Herra! Me kadumm' synti‰mme juur' Jost' yltyi Jumal' vihas suur! Oi Pyh‰ Jumala! Vanhurskas Jumala! Pyh‰ ja armias Vapahtaja iankaikkinen, P‰‰st‰ kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen! Kyrie eleeson! Paavo katsahti vieraasen. H‰n oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis h‰n ei ollutkaan mik‰‰n rutto-mies. Mutta katolilainen h‰n ainakin oli, sill‰ tarkkan‰kˆinen profeta oli kohta ensi silm‰yksell‰ huomannut helminauhan, jonka vieras, v‰h‰n huolimattomasti, oli k‰tkenyt nuttunsa alle. Vaan miten t‰m‰ katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sit‰ ei suntio voinut k‰sitt‰‰. Vieras n‰kyi arvanneen Paavon ajatukset, sill‰ h‰n sanoi: -- "Nuo sanat, joita ‰sken mulle lausuit, olivat ep‰ilem‰tt‰ Lutheruksen kirjoittamat, mutta t‰m‰ rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemm‰n miehen tekem‰, ja teid‰n v‰‰r‰ profetanne on sen vaan k‰‰nt‰nyt omalle kielellens‰. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin syd‰mmin sepitti, kun er‰maassa Martin'in rotkotiell‰ kuolema ‰kki arvaamatta tuli h‰nen viereens‰". Suntio katseli suurin silmin vierasta, sill‰ h‰n ei oikeen k‰sitt‰nyt n‰it‰ sanoja. Vieras jatkoi j‰lleen: -- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myˆs yksimieliset uskossa ja hyviss‰ tˆiss‰! Hyv‰sti kunnes tavataan!" Hitain askelin poistui tuo salainen mies. Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. H‰nen ylpeytens‰ oli masennettu ja kovin loukattu, ja h‰n alkoi ep‰ill‰ omaa viisauttansa. Tunsipa h‰n viel‰ jonkinlaisen h‰mm‰styksen ja kammon, muistellessaan tuota miest‰, joka h‰net oli kokonaan nˆyrytt‰nyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin v‰‰r‰n profetan. Tyt‰r her‰tti h‰net vihdoinkin n‰ist‰ ajatuksista. H‰n tarttui is‰ns‰ k‰sivarteen ja veti h‰nt‰ ovelle p‰in. Osoittaen kuollutta, kuiskasi h‰n kyynelsilmin: "Vaeltaissamm' p‰‰ll‰ maan, Kuolo ain' uhkaileepi". Is‰n ja tytt‰ren sitten astuskellessa autioita katuja myˆten kotiinsa, kohtasi heit‰ pormestari. H‰n n‰ytti olevan eritt‰in hyv‰ll‰ tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti h‰nt‰, tekeytyen hyvin tuttavaksi. T‰m‰ oli vanhastaan h‰nen tapansa, sill‰ h‰n oli jo kauan aikaa pit‰nyt hyv‰‰ silm‰‰ t‰h‰n kauniisen lapseen, ja n‰itten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystens‰ kautta koetti h‰n, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko h‰n tehd‰ ankarampaa rynt‰yst‰. Mutta Kersti oli aina ter‰v‰ll‰ sukkeluudella heitt‰nyt n‰m‰ tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan. T‰n‰‰n h‰n ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa. ƒ‰netˆnn‰ h‰n vaan katsoa tuijoitti maahan. Pormestari luuli t‰m‰n hyv‰ksi enteeksi ja sanoi: -- "Silm‰si ovat punaiset, lintuseni! T‰st‰ l‰hin et en‰‰ saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyv‰isen‰, koskas olet kyl‰n kauniin tyttˆ". Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa j‰lleen. Suuttuneena katsahti h‰n rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla ‰‰nell‰ huudahti h‰n, viitaten t‰m‰n talolle p‰in: -- "Herra pormestari! Teid‰n talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, H‰n tuomitsee!'" Sill‰ aikaa kuin pormestari h‰mm‰styneen‰ ja s‰ik‰htyneen‰ tuijotti taloansa kohti, ik‰‰n kuin olisi tahtonut sen muurien l‰pi n‰hd‰, mit‰ tuolla sis‰ss‰ oli tapahtunut, kulki Kersti is‰ns‰ kanssa nopeasti pois. Menness‰‰n lauloi suntio korkealla ‰‰nell‰ s‰keen er‰‰st‰ kansanlaulusta, joka kaukaa viel‰ kajahteli pormestarin korvaan: "Ja kun mun kuoli vaimoni, H‰n pantihin oljillen. Mun itke‰ pit‰is kyll‰, Mut olenkin iloinen". Juopuneen lailla l‰ksi pormestari samoelemaan pitkin niittyj‰, nurmia. Yh‰ kauemmaksi riensi h‰n kuolon k‰ym‰st‰ talostaan. H‰nest‰ tuntui kuin olisi joku paha henki yh‰ kuiskannut h‰nen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. H‰n koetteli rukoilla, mutta h‰nen huomaamattansa katosivat h‰nelt‰ j‰lleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon suntion runoon. -- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani t‰m‰n kirotun laulun, vaan min‰ tahdon sen heille maksaa", huusi h‰n suuttuneena. "Kyll‰p‰ tied‰n, miksi tuo tyttˆ minua pilkkaa! Sepp‰ se h‰nen mieless‰‰n palaa. Mutta tahdonpa h‰nelle n‰ytt‰‰, ett‰ tuomarin s‰kki on pohjaton". Silloin tuli h‰nelle j‰lleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen tavalla t‰ytyi h‰nen itsekseen hyr‰ill‰: "Ja kun mun kuoli vaimoni, H‰n pantihin oljillen. Mun itke‰ pit‰is kyll‰, Mut olenkin iloinen!" KOLMAS LUKU. Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, n‰ytti sepp‰ kovin synk‰lt‰. Kerstin salaiset k‰ynnit pormestarin talossa eiv‰t olleet naapureilta j‰‰neet huomaamatta, ja vanhan riiviˆn rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli myˆskin yleens‰ tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eik‰ rutto tapa, olivat jo k‰rp‰sist‰ h‰rk‰si‰ tehneet. Sepp‰ jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta h‰n yh‰ kiivaammin lyˆd‰ paukautti vasarallaan. -- "Tied‰s, Kersti, panettelija-paholainen voi syytˆskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon s‰teesen, kuten pyh‰ Goar lakkinsa. -- Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille j‰ljille pys‰htyy. Maine, oikeus ja silm‰ eiv‰t leikki‰ sied‰; varsinkaan naisten maine, sill‰ helppo on viulua murskaksi musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eiv‰t ole kirkkoteit‰. Usein luulee menev‰ns‰ kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, ett‰ tahdon kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon t‰m‰ viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen". Tyttˆ kuunteli tyynen‰ sep‰n nuhteita ja vastasi sitten: -- "Niin, Konrad, ei meid‰n en‰‰ tarvitsekaan alkaa tyˆt‰ n‰in varhain. T‰ti on kuollut, eik‰ minun siis en‰‰ huoli illoin menn‰ pormestarin talolle". Sepp‰ j‰i kotvaseksi aikaa miettim‰‰n, eik‰ heti kohta voinut huomata, mit‰ yhteytt‰ t‰m‰n puolustuksen ja h‰nen moitteensa v‰lill‰ oli. Vihdoin kysyi h‰n h‰peiss‰‰n ja samalla pel‰styneen‰: -- "Sin‰kˆ siis hoidit pormestarin rouvaa, kun h‰nen miehens‰ oli h‰net hylj‰nnyt?" -- "No eih‰n tuo niin pahaa liene ollut, ett‰ siit‰ noin tarvitsee s‰ik‰hty‰, jos teinkin, mit‰ Jumalan sana k‰skee". Konrad katseli hetken aikaa ‰‰netˆnn‰ tyttˆ‰, sitten suuteli h‰n morsiotaan ja sanoi: -- "Oikeassa olet, tyttˆseni! Sin‰ herttainen tyttˆni! Vaan kuitenkin on t‰m‰ meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme. Lurjus, n‰et, siet‰‰ kaikkea muuta, vaan ei sit‰, ett‰ joku toinen uskaltaa olla h‰nt‰ parempi". -- "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti kohotti h‰n raskaan vasaransa ja alkoi j‰lleen iloisesti tyˆt‰‰n. Pian laski h‰n sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja kuiskasi: "Vaan min‰ unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Lˆhnberg'in pormestari". -- "Raati-herrat, jotka eiv‰t suotta vallan valtikkata kanna, ovat k‰yneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen, varsinkin sittenkuin Driedorf'in kyl‰ paloi", puheli Konrad. "Tuli varhaisena aamuhetken‰ leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi pitkin olkikattoja, niin ett‰ ihmiset tˆin tuskin pelastuivat aukkojen kautta, joita heid‰n t‰ytyi tehd‰ muuriin, koska tuli jo oli tukkinut molemmat portit ennenkuin sit‰ kukaan aavistikaan". Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa el‰m‰‰, joka loistaen ja s‰ihkyen itse‰‰n kulutti. H‰nen kasvoillensa heiastuva punainen hohde n‰kyi niit‰ synkistytt‰v‰n. -- "Katso, katso tyttˆ!" huusi ‰kki‰ sepp‰. "Savuahan tuolta orsista tupruaa! Mist‰ tulee t‰m‰ paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole tullut". Kersti ensi s‰ik‰yksess‰ kiljahti kovasti -- p‰‰sih‰n tyttˆ parassa hetkiseksi naisluonne vallalle -- vaan heti rohkaisi h‰n j‰lleen mielens‰. -- "Hiljaa, Konrad! Annas t‰nne vesisanko! Meid‰n t‰ytyy tukahuttaa se, ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mit‰‰n melua nousisi!" Vaan myˆh‰ist‰ jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle n‰ki Konrad koko katon-harjan olevan ilmi tulessa. -- "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi h‰n ep‰toivossa. "Kattoa ei ole ainakaan meid‰n hiilet voineet sytytt‰‰!" Kyl‰n asukkaat, jotka kiireisen‰ suviaikana jo varhain alkoivat ulkotˆit‰‰n, olivat jo huomanneet tulen. Sielt‰ t‰‰lt‰ tulla lynkytti yksi ja toinen pajalle, laski k‰tens‰ sel‰n taakse ja katseli niin valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin jokap‰iv‰inen leip‰, eik‰ kukaan paitsi omistaja v‰litt‰neet yksin‰isen asunnon palamisesta. Ei ollut vett‰k‰‰n l‰hell‰ pajaa. Alempana, v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ l‰hell‰ leivintupaa, oli tosin iso l‰t‰kkˆ, vaan senkin oli pouta puoleksi kuivannut. L‰heisell‰ vipukaivolla taas ei ollut kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa t‰t‰ n‰ky‰. H‰n toipui vasta silloin kun n‰ki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle, nahkavyˆss‰ raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja h‰nen takanaan l‰‰h‰ttiv‰t raastuvan palvelijat ja yˆvartijat, nelj‰, vanhoilla peitsill‰ ja pertuskoilla varustettua, miest‰. Pormestari ratsasti aivan l‰helle Konrad'ia ja kiljasi ‰re‰sti ja ankarasti: -- "Sin‰ olet sytytt‰nyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi m‰‰r‰‰n sinut tyrm‰‰n. Tulta et ole koettanut sammuttaa etk‰ myˆsk‰‰n apua huutanut, ja siit‰ tulee sinun vet‰‰ viisi guldenia sakkoa". Sitten k‰‰ntyi h‰n joutilaana tˆllistelev‰‰n kansaan ja ajoi miekan lappeella heid‰t yhteen joukkoon, jonka j‰lkeen vartijat peitsineen saivat heilt‰ pian k‰det ulos housuintaskuista ja pakottivat heid‰t ryhtym‰‰n tulen sammuttamiseen. Kaksi v‰kev‰t‰ miest‰ nousi tikapuille ja vetiv‰t keksill‰ alas palavia katto-hirsi‰. Miehet ja vaimot muodostivat kohta kaksi rivi‰ vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle. Toinen rivi aina kuljetti t‰ydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas tyhj‰t pajasta takaisin kaivolle, uudestaan t‰ytett‰viksi. Peitsimiehet sill‰ v‰lin vangitsivat sepp‰‰, juuri kuin liekki kirkkaimpana leimusi h‰nen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat pudota maahan. Silloin tunkeutui er‰s mies joukosta esiin ja huusi: -- "Ettekˆ toki huomaa, ett‰ tuli on saartanut pajaan naisen?" -- "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi h‰nt‰ semmoinen ankara tuli ja tukehduttava savu, ett‰ h‰n puolipyˆrtyneen‰ hoiperteli taaksep‰in ja vaipui maahan. Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettynein‰, peloittava ‰‰nettˆmyys ja hiljaisuus vallitsi ‰sken niin vilkkaasti toimiskelevassa joukossa. Muutama silm‰nr‰p‰ys viel‰, niin nuo hehkuvat muurit ja hirret syˆksyv‰t alas ja nuori el‰m‰ haudataan, kuin j‰yk‰n v‰‰r‰-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkal‰j‰‰n. Ei kenk‰‰n uskaltanut en‰‰ j‰sent‰k‰‰n liikuttaa, vaan hengityst‰‰n pid‰tt‰en seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa. Silloin astui yht'‰kki‰ mies palavasta pajasta, -- kukaan ei ollut huomannut h‰nen sinne menneen, ja moni v‰itti kiven kovaan, ett‰ liekki h‰nen edelt‰‰n v‰istyi molemmille puolille kuin portin puoliskot. K‰sivarsillaan kantoi h‰n suntion tyt‰rt‰. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi muuttui ymp‰rill‰ olijain tuskallinen odotus. Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytˆn h‰nen is‰ns‰ jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin, k‰‰ntyiv‰t he kaikki pelolla poisp‰in. -- "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin k‰‰nsi ‰kki‰ hevosensa, v‰ltt‰‰kseen kuolettavaa n‰kˆ‰. Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon l‰pi. Kukaan ei h‰nelle kiitollisuuden sanaa lausunut. Kun suntio ja h‰nen tytt‰rens‰ j‰lleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja jo kadonnut. -- "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tytt‰resi tulesta!" Suntio laski miettiv‰isen‰ silm‰nr‰p‰ykseksi k‰tens‰ otsalleen; silloin tuntui kuin olisivat h‰nen sielunsa silm‰t ‰kki‰ kirkastuneet. -- "H‰n ei ole rutto-mies. H‰n on Jumalan mies, eik‰ kuitenkaan ole sit‰. H‰n on -- -- -- -- N‰inh‰n selv‰sti ettei savu h‰nt‰ vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. N‰inh‰n miten h‰n k‰sivarsillaan kantoi tytt‰reni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sill‰ tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran l‰hettil‰‰ksi. Oi lapseni, kyll‰ on is‰si vanha ja heikko, kun t‰ytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytytt‰neet Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa rynt‰simme sit‰ vastaan, ponnistelin min‰ kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskell‰ paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna r‰hj‰ kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole pid‰tt‰neet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt h‰nt‰ kiitt‰‰? Vaikka parastahan oli, ett‰ annoitte h‰nen menn‰. Min‰ kyll‰ tied‰n, miss‰ h‰net j‰lleen kohtaan. Siell‰, miss‰ sairas hoidotta n‰‰ntyy, miss‰ kuollut on hautaamatta, miss‰ ahdistettu sielu apua huutaa, miss‰ rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siell‰ olen tuon miehen lˆyt‰v‰, jonka te rutto-mieheksi nimit‰tte. Onpa kuin l‰hestyisi jo Herran tuomiop‰iv‰! Rutto-mies harjoittelee laupeuden tˆit‰, sill‰ aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat j‰tt‰v‰t seurakuntansa ja esivallan miehet eiv‰t muusta huoli kuin miten he kukin s‰ilytt‰isiv‰t maallisen mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eik‰ kaikki h‰nen tuskansa mit‰‰n auta. R‰‰k‰tkˆˆn ja rasittakoon h‰n itse‰ns‰ kuinka paljon tahansa, ei siit‰ kumminkaan ole enemp‰‰ hyˆty‰ kuin jos pukkia lyps‰isi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heitt‰isi luita j‰rsitt‰v‰ksi, ett‰ se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse min‰ l‰hden, h‰n se on kuitenkin oikea mies -- ei ole h‰nell‰ verta poskissa, vaan eip‰ ole pelkoakaan j‰seniss‰, ja vaikka se olisi synti‰kin, niin huudan kuitenkin korkealla ‰‰nell‰: Jumala siunatkoon h‰nt‰!" NELJƒS LUKU. Lˆhnberg'il‰isten hautausmaa on laaksossa kyl‰n takana, peltomaitten keskell‰. Puisien ristien v‰liss‰ on vanha ruumishuone; kolkko ja surullisen n‰kˆinen rakennus; muutoin ymp‰ristˆ n‰ytt‰‰ niin yst‰v‰lliselt‰. Lahn joen rannalle saakka kulkee t‰‰lt‰ tuore vihannoiva nurmikentt‰, ja mets‰t sen ymp‰rill‰ ylpeilev‰t korkeilla, uhkeilla puillaan. Lˆhnberg'ist‰ kaikuu kellojen ‰‰ni t‰h‰n hiljaiseen laaksoon. Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina k‰ytet‰‰n; niit‰ soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenp‰iv‰n aikana), soitetaan siksi, ett‰ arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen kohtaaminen, silloin tiet‰isiv‰t pysy‰ kotonaan. Taivas oli pilvetˆn, ilma helteinen ja niin tyyni, ett‰ tuskin oljenkorsikaan liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla. T‰n‰‰n ei kyl‰st‰ kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli m‰‰r‰tty, ett‰ kuollutta hautaan viedess‰, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin edell‰. T‰mmˆinen varovaisuus oli t‰n‰‰n tarpeeton. Molemmat kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleiv‰t he hyv‰ntahtoisesti olisi kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet t‰t‰ viimeist‰ yst‰vyyden tyˆt‰, niin olisi varmaan h‰nenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin el‰in ik‰‰n. Kun kantajat h‰t‰isesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt ruumiinkirstun virkaa toimitti, l‰hestyiv‰t hautausmaan porttia, kohtasivat he siell‰ peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa, jotka n‰l‰n pakoittamina susien lailla tappelukentilt‰ ja hautausmailta etsiv‰t ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvess‰. Vaan n‰iden yst‰v‰llisesti l‰hestyess‰, pakenivat koirat kuin mets‰el‰v‰t, sill‰ el‰v‰n olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi k‰ynyt. Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan lev‰ht‰ess‰‰n kumppaniinsa ja sanoi: -- "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta n‰yt‰ttekin, niin huomaanpa teid‰n kuitenkin ymm‰rt‰v‰n vaivaloistakin tyˆt‰. On niit‰ Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin, vaan en ole viel‰ ket‰‰n tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin teill‰. Ruttotautisten majoihin te pist‰ytte kuin kapakkaan, hirsipuun alla mellastatte te kuin mink‰ ilo-riuvun ymp‰rill‰, ja milloin te tahdotte oikeen raitista ilmaa hengitt‰‰, niin l‰hdette hautausmaalle ja toimittelette siell‰ arvoisata haudankaivajan virkaa". -- "Sanokaa mieluummin: lˆytyy kaikenlaisia sotamiehi‰", vastasi kalpea vieras. "Lˆytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa, omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryˆst‰v‰t ja h‰vitt‰v‰t. Min‰ taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella. Jos kerran k‰sit‰tte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi rient‰‰ taisteluun, miksi ette sitten k‰sitt‰isi, ett‰ Herran sotilas hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen l‰pi, pelastaakseen siell‰ t‰‰ll‰ jonkun sielun saatanan verkosta?" Suntio kuunteli ‰‰netˆnn‰, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itse‰‰n, kuin aikoisi h‰n lukea rukouksen, mutta suntio huusi k‰skev‰ll‰ ‰‰nell‰: -- "Seis yst‰v‰ni! Siunauksen lausun min‰!" Sitten ryhtyiv‰t he nopeasti t‰ytt‰m‰‰n hautaa, ik‰‰nkuin pelk‰isiv‰t he pitemm‰lt‰ viipy‰ hautausmaalla. Suntio hˆpisi joka lapionheitolta: -- "Kepe‰t muijalle mullat, sit‰ raskaammat ukolle p‰iv‰t!" Kun h‰nen toverinsa kysyi, mit‰ t‰m‰ lauselma merkitsee, ei suntio ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yh‰ tyˆt‰‰n. Hetkisen kuluttua vastasi h‰n, katsomatta ylˆs: -- "Jokainen lapiollinen multaa, mink‰ min‰ t‰lle haudalle viskaan, on putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyv‰lle Kaisa rouvalle olkoot kepe‰t mullat. Katsokaas, sill‰ v‰lin kuin min‰, yksin koko Lˆhnberg'ist‰, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon, h‰p‰isee pormestari lastani ja saattaa h‰net perikatoon". -- "Miksik‰s teette siis t‰t‰ vaarallista rakkauden tyˆt‰?" -- "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyj‰‰n. "Olihan Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko min‰ jonkun omaisistani j‰‰d‰ hautaamatta? Ja eikˆs h‰n ollut hyv‰, kelpo rouva, jota omin k‰sin hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikˆs minun tule tehd‰ Kerstilleni mieliksi, h‰nen, joka hoiti t‰ti‰‰n h‰nen viimeisill‰ hetkill‰‰n, ja joka nyt laupeutensa t‰hden saa k‰rsi‰? Mutta ... kepe‰t muijalle mullat, sit‰ raskaammat ukolle p‰iv‰t". -- "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten syitten t‰hden tulette t‰nne hautausmaalle raitista ilmaa hengitt‰m‰‰n, miksi siis ihmettelette, ett‰ min‰ paljoa vaikuttavampain syitten vuoksi sit‰ teen?" Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi h‰nelt‰ voimat lopussa, ja katsoi kauan aikaa surullisesti puoleksi t‰ytettyyn hautaan. Viimein heltyi h‰nen syd‰mmens‰, ja h‰n alkoi toverillensa kertoa, mik‰ h‰nen mielt‰‰n koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa, vaan olisi mieluummin itkuun hyr‰ht‰nyt. Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat, jotka h‰nell‰ on n‰hty, saattoi k‰ytt‰‰ syyn‰ varkeeksi syytt‰miseen. -- "T‰st‰ voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sill‰ tapauksia on n‰hty, jolloin pirulliset ‰mm‰t, joiden on ollut m‰‰r‰ hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heid‰n kurkkunsa kanervilla etteiv‰t voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sill‰ v‰lin ovat nuo kirotut ‰mm‰t varastaneet kaikki, mit‰ talossa oli". -- "Luuletteko siis, ett‰ pormestari todella aikoo syytt‰‰ Kersti‰ semmoisesta ilkityˆst‰?" -- "Niin pitk‰lle ei h‰n toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa tahtoo h‰n meit‰ kaikkia, minua, Kersti‰ ja sepp‰‰, eik‰ h‰n lopeta ennenkuin saa meid‰t Lˆhnberg'ist‰ karkoitetuiksi. Tied‰tteh‰n tekin, miten nuo suuret herrat ja heid‰n virkamiehens‰ ja palvelijansa menettelev‰t n‰in‰ surkeina aikoina. Kaikkialla k‰yv‰t he kiskovien ja ryˆst‰vien sotamiesten puolelle, ja senp‰ t‰hden eiv‰t voi k‰rsi‰, ett‰ joku j‰rkev‰, rehellinen ihminen syrj‰st‰ katselee heid‰n menetyst‰‰n. Paitsi meit‰ kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Lˆhnberg'iss‰ kuolleet ja sorretut, j‰ljell‰ on vaan joukko p‰ssinp‰it‰. Konna ei saata k‰rsi‰, ett‰ h‰nen l‰himm‰isens‰ on parempi h‰nt‰, ja Kerstin jyrk‰t vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet h‰nen vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on l‰hteminen kyl‰st‰, meid‰n tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva: siit‰ p‰iv‰st‰ saakka, jolloin min‰ t‰lle haudalle multaa heitin, ei ole pormestarilla en‰‰ ilon eik‰ levon hetke‰ oleva!" -- "Nyt puhutte synti‰, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te tiet‰vin‰nne, mit‰ Jumala on t‰m‰n miehen kohtaloksi m‰‰r‰nnyt?" Silloin korotti vanha suntio ‰‰nens‰ mahtavaksi, ja asettaessaan viimeist‰ turvetta kummulle puhui h‰n: -- "Monenlaisia tietoja lˆytyy! Min‰ olen oppimaton mies, ja tietoja semmoisia kuin teill‰ ei minulla ole. Mutta lˆytyy toisenlaisiakin tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yˆll‰ saapi, niin kuin nurmi kastetta; tietoja, joita voi lˆyt‰‰ joka olennosta, kukasta, ruohosta puusta, el‰imist‰ ja myˆs ihmisist‰, mutta selvemmin ja paremmin oppimattomista kuin oppineista. T‰m‰ tieto se on, joka k‰skee lehmuksen ja pajun lehdet Wiituksen p‰iv‰n‰ k‰‰ntym‰‰n, ennestukseksi siit‰, ett‰ aurinko, muutaman p‰iv‰n per‰st‰ korkeimmalle p‰‰sty‰‰n, on k‰‰ntyv‰. T‰m‰ tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmel‰htehess‰ rauhan aikana virvoittavaksi kuin hyv‰ viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja sameaksi. T‰m‰ tieto se k‰skee auringon p‰‰si‰isiltana tanssimaan, ja se tanssii aina -- sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teill‰ n‰in -- julianisen kalenterin ilmoittamana p‰‰si‰isp‰iv‰n‰ eik‰ gregorianisen. Kukkuuhan k‰kikin k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen j‰lkeen kukkuu. Koira ulvoo uikuttaen siell‰, miss‰ piakkoin joku kuolee. Ent‰s tarhapˆllˆ? Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: K‰y pois! K‰y pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vet‰nyt. Aavistihan sekin, miss‰ ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?" -- "Pist‰‰ toisinaan vanhakin kana p‰‰ns‰ aidan rakoon! Oletteko varma siit‰, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne turmelukseksi? El‰imet ja kasvit antakoot meille himmeit‰ merkkej‰, vaan ihminen ‰lkˆˆn rohjetko sanoa tiet‰v‰ns‰ enemp‰‰ kuin mit‰ Jumala kirkon ja selv‰n, tavallisen ymm‰rryksen kautta on ilmoittanut". T‰st‰ puheesta k‰vi suntio viel‰ entist‰ ylpe‰mm‰ksi ja sanoi: -- "ƒlk‰‰ pit‰kˆ minua loitsijana, ilvehtij‰n‰ tai narrina. Mit‰ en viel‰ ole kellenk‰‰n ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista vuotta sitten olin kipe‰n‰ kuoleman kieliss‰. Silloin oli surkeata talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieni‰ lapsiani! Min‰ tiesin hyvin, ettei en‰‰ ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menk‰‰ tuonne ylˆs kamariin ja rukoilkaa is‰nne parantumista, sill‰ nyt on kohta jo kaikki toivo mennyt. Vaan miss‰ ei en‰‰ itkut ja valitukset auta, siell‰ on pienen lapsen rukous usein viel‰ auttanut, sill‰ viattoman pienosen huokausta ei hyv‰ Jumala henno vastustaa. N‰m‰t sanat kuulin min‰, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt t‰ytyy minun siis kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, ett‰ minun nyt jo pit‰isi t‰‰lt‰ l‰hte‰ ja j‰tt‰‰ vaimoni ja lapseni niin turvattomiksi t‰nne. Min‰ rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle merkki‰, enk‰ toki viel‰ jonkun aikaa saisi el‰‰, ja vaivuin taas uudestaan tainnoksiin. Kun j‰lleen tulin tuntoihin, kuulin ‰‰nen, -- vaikka en ket‰‰n n‰hnyt -- joka selvill‰ sanoilla mulle lausui: 'Seitsem‰nkymment‰ viisi vuotta pit‰‰ sinun el‰m‰n; sitten on aika l‰htˆ‰ valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siit‰ hetkest‰ kirkastui sis‰llinen n‰kˆni. Min‰ luin ahkerammin kuin ennen raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sek‰ t‰htikirjoja huoneeseni, ja minua ruvettiin nimitt‰m‰‰n profetaksi". -- "Uskovatko ihmiset teid‰n ennustuksianne?" -- "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpe‰ll‰ varmuudella. -- "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?" Profeta h‰mm‰styi. -- "Min‰ tosin monasti ep‰ilen itse‰ni, -- sen sanon teille, ainoastaan teille -- mutta, uskokaa minua, ennustus oman el‰m‰ni pituudesta, se on minussa niin varma, ett‰ vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siit‰ hetkest‰ saakka en en‰‰ pelk‰‰ kuolemata. Viidennelle kahdeksatta k‰‰ntyiss‰ni kenties taas alan sit‰ kammota. Sodan sek‰ ruton raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikki‰. Ja kun ihmiset n‰kev‰t jonkun niin luottavan itseens‰, niin hekin luottavat h‰neen. -- Mutta minusta n‰ytt‰‰ kuin olisi teillekin samallainen ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelk‰‰ kuolemaa. Senp‰ vuoksi ihmiset luulevatkin, katsokaas, teit‰ v‰hint‰in kummitukseksi tahi rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten paljoa korkeammalla te olette t‰t‰ teit‰ kansaa ymm‰rryksen ja voiman puolesta, eikˆ teiss‰ silloin joskus nouse halua ruveta heille ennustamaan?" -- "Min‰ en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Min‰ julistan vaan, mit‰ kaikille on ilmoitettu, enk‰ mit‰‰n salaisia asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyj‰. Mutta niin himmentynyt on muisto t‰st‰ ilmoituksesta, ett‰ saarnaajatakin jo pidet‰‰n nykyaikana profetana". N‰m‰t omituiset haudankaivajat l‰ksiv‰t nyt hautausmaalta takaisin kyl‰‰n. Siell‰ oli sill‰ v‰lin outo n‰ky tarjona. Pormestari oli siell‰ lain lyhyeen lukenut. Rummun r‰min‰ kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain j‰ljell‰ olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, n‰hty‰‰n t‰m‰n saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimm‰isen‰ kulki julistaja rumpuineen ja h‰nen j‰ljess‰ns‰ kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana -- Kersti, olki-seppele p‰‰ss‰, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleest‰ riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mit‰ syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. T‰m‰ oli helpoin, mutta h‰pe‰llisin rangaistus. Varkaalla, joka ei viel‰ ollut kyllin kyps‰ tyrm‰‰n pist‰‰ tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin t‰ll‰ tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensim‰inen varoitus ja neuvo l‰htem‰‰n paikkakuunasta pois. Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja miehekk‰‰mm‰ksi tahi tyls‰ksi tuntonsa puolesta. Me emme siet‰isi, mit‰ esi-is‰mme ovat siet‰neet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa eliv‰t. Kersti oli kalman kalpea, h‰nen polvensa vapisivat ja huulensa usein v‰r‰hteliv‰t kuin olisi h‰n itkuun hyr‰ht‰m‰isill‰‰n! Mutta h‰nen kasvoillaan asui syv‰n surun ja h‰pe‰n rinnalla myˆs puhtaan omantunnon loukattu ylpeys. Olkiseppeleell‰ koristettu morsian ei ollut pahantekij‰n n‰kˆinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia, jotka h‰‰p‰iv‰n‰ kirkkoon menness‰‰n panivat ohdake-seppeleen p‰‰h‰ns‰, muistutukseksi itselleen, ettei h‰‰-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa avioel‰m‰n tulevia suruja ja huolia. -- "Tyttˆ ei n‰yt‰ juuri suuresti surevan!" sanoi er‰s vaimo pienest‰ katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenp‰ sit‰ ihmisen syd‰mmeen osaa katsoa!" Pormestari kuuli kaukaa rummun ‰‰nen raastupaan, johon h‰n nyt oli majoittunut, koska ei viel‰ uskaltanut palata omaan taloonsa. Saattojoukko l‰heni l‰henemist‰‰n; kohta sit‰ kaiketi jo voi raastuvan akkunoista n‰hd‰. Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sis‰‰n ja h‰nen muassaan tuo vieras mies. Paavon silmiss‰ paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan h‰n nyt en‰‰ voinut itse‰‰n pid‰tt‰‰! H‰n puisti nyrkkej‰‰n, pyˆritteli silmi‰‰n ja ellei vieras -- ik‰‰nkuin lumousvoimalla -- olisi hillinnyt h‰nen kauheata vimmaansa, olisi h‰n siin‰ paikassa ruhjonut pormestarin kuolijaksi. -- "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi h‰n, "ma kerron teille pienen jutun. Katsokaas: kun te h‰pe‰llisesti hylk‰sitte rouvanne ja j‰titte h‰net latoonne, kurjuuteensa menehtym‰‰n, silloin hoiti h‰nt‰ uskollisesti tuo tyttˆ, jota t‰n‰‰n rummun r‰min‰ll‰ ajetaan kaupungista pois. Te tied‰tte sen. Rannerenkaat antoi t‰ti vainaja kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette v‰lit‰ minun todistuksistani. No niin! Totuus on kyll‰ viel‰ tuleva ilmi. Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teid‰t. Me ajattelimme kuollutta t‰ti‰, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko viel‰, miten h‰n silloin, osoittaen teid‰n taloanne, sanoi: 'Herra pormestari, tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, H‰n tuomitsee!' -- Te muistatte sen kyll‰. Tulkaas t‰nne akkunaan" -- ja h‰n raastoi voimakkain k‰sin pormestarin mukanaan, huolimatta h‰nen ponnistelemisistaan. -- "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edell‰, sen j‰ljess‰ tuo kalpea lapsi olkikiehkura p‰‰ss‰‰n, ja viel‰p‰ joukko tˆllistelev‰‰ roskav‰ke‰ viimeiseksi! -- Herra pormestari! Jumala ei puhu, h‰n tuomitsee!" T‰ss‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ huomasi pormestari tuon vieraan miehen -- rutto-miehen, -- joka t‰h‰n saakka oli pysynyt taampana. T‰m‰ n‰ky se vaikutti viel‰ monta verta mahtavammin kuin suntion puhe. Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse p‰in ja sopersi: -- "Mit‰ haette t‰‰lt‰?" Kylm‰ll‰ tyyneydell‰, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja pormestarin kauhusta, vastasi vieras: -- "Olen vaan saattanut yst‰v‰‰ni Paavo Greglinger'i‰ t‰nne, sill‰ me molemmat tulemme juuri teid‰n rouva vainajanne hautajaisista. Min‰kin toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen nelj‰ntoista p‰iv‰n kuluttua tulee teid‰n, herra pormestari, tehd‰ tili tuomari-virastanne. ƒlk‰‰ unohtako minua!" N‰in sanottuaan vei h‰n suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle h‰n ei uskaltanut katsella -- siell‰ kulki tyttˆ, saattojoukkoineen, viel‰ v‰hemmin huoneesen -- siell‰ oli rutto-mies. Niin seisoi h‰n poloisena syntisen‰ oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden v‰lill‰. Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myˆten alas, ei suntio, vaikka viel‰ kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen: "ƒskˆn sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mit‰s te nyt sitten teitte?" VIIDES LUKU. Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin h‰n n‰ytti olevan. Rauhallisena aikana olisi h‰n ollut ulkonaisen k‰ytˆksen puolesta rehellinen mies, joka ei mit‰‰n pahaa tee, jottei h‰nellek‰‰n mit‰‰n pahaa tapahtuisi. Mutta n‰in‰ vallattomina sota-aikoina tuli h‰nen v‰h‰isest‰ siveys-m‰‰r‰st‰‰n pian loppu. H‰nen tuntoaan ei vaivannut, teki v‰‰rin tai oikein, ja niin joutui h‰n aina konnankoukusta konnankoukkuun. H‰n osasi kuitenkin kauan kyll‰ s‰ilytt‰‰ ulkonaisen arvonsa ja n‰ytt‰id‰ oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta. Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi h‰n itse‰‰n; rangaistessaan muita, n‰ytti h‰n ihmisten silmiss‰ hyvinkin oikeutta ja siveytt‰ harrastavalta. Suntion ja h‰nen seuralaisensa pois menty‰, toipui pormestari pian j‰lleen s‰ik‰hdyksest‰‰n. H‰nest‰ tuntui kokonaan naurettavalta, ett‰ noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat h‰net pel‰stytt‰neet. Pirullista vaan, ett‰ tuo ilke‰ laulu yh‰ soi h‰nen korvissaan, jota suntio oli h‰nelle laulanut, tullessaan h‰nen vaimonsa kuolin-vuoteelta: "Ja kun mun kuoli vaimoni, H‰n pantihin oljillen. Mun itke‰ pit‰is kyll‰, Mut olenkin iloinen". H‰nen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu h‰neen. Satoja kertoja t‰ytyi h‰nen kauheassa lystillisyydess‰ uudestaan alkaa noita kauheita sanoja, unta saamatta. H‰n koetti k‰‰nt‰‰ ajatuksensa totisempiin asioihin, mutta ne olivat yht‰ kamalat kuin lystillisetkin. Nelj‰ntoista p‰iv‰n kuluttua tulee h‰nen vastata tuomari-virastaan... Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli ennustanut h‰nelle kuolemata t‰m‰n ajan kuluttua, ja n‰iss‰ aioissa oli h‰n asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun t‰ytyykin t‰st‰ hitoille l‰hte‰, niin en ainakaan viel‰ tee sit‰ nelj‰‰ntoista p‰iv‰‰n, en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta sitten muuttui h‰n taas yht'‰kki‰ kovin alakuloiseksi. Mit‰h‰n jos t‰m‰ polttava kuumuus h‰nen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? H‰n koetteli usein k‰dell‰‰n otsaansa ja valtasuontaan, -- joka tosin kyll‰ tykytti tavallista tihe‰mmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan omantunnon jouduttamana -- ja kyseli itselt‰‰n, oliko t‰m‰ todellakin jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset ‰‰net jokaisesta nurkasta h‰nelle tuota laulua: "Ja kun mun kuoli vaimoni H‰n pantihin oljillen --" Pormestari ei kuitenkaan ollut mik‰‰n heikkohermoinen mies, joka pelk‰st‰ tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti h‰n t‰m‰n kauhean yˆn moninaiset tuskat, ja kun h‰n seuraavana aamuna pesi silmist‰‰n v‰symyksen -- ei unta, -- pesi h‰n samalla myˆs pahat unelmat sielustansa. K‰‰nt‰‰kseen mielens‰ muihin seikkoihin, meni h‰n suureen raastupaan, joka nykyj‰‰n myˆs oli k‰r‰j‰-tupana, ja alkoi siell‰ tyˆskennell‰. Oven yl‰puolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause vanhasta testamentista. T‰m‰ lause oli pormestarille jo lapsuudesta tuttu, mutta pitk‰‰n aikaan ei h‰n ollut sit‰ lukenut. Nyt pys‰htyi h‰n sit‰ lukemaan: "Katsokaa, mit‰ te teette! sill‰ ette te pid‰ tuomiota ihmisten, mutta Herran edess‰, ja h‰n on teid‰n kanssanne tuomiossa!" 2 Aikak. 19: 6. Pormestari s‰ps‰hti, sill‰ t‰m‰ lause muistutti h‰nen mieleens‰ tuon toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli h‰nelle lausunut: "Herra Jumala ei puhu, H‰n tuomitsee!" Ja nyt her‰siv‰t viime yˆn aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan tyˆns‰ pormestarin aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yˆll‰ oli h‰nt‰ vaivannut ja ankara raamatunlause, soivat yh‰ h‰nen korvissaan kuin kahden kellon ‰‰net, jotka eiv‰t tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen: -- "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ‰‰ni ei k‰y yhteen, ja tuo soitto se saattaa minut helvettiin!" Ja kun iltakello soi Lˆhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi h‰nen p‰‰ns‰ haljeta. Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielest‰ kuului niitten kuminasta yh‰ vanhuksen ‰‰ni, joka huusi: "Herra Jumala ei puhu, H‰n tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin t‰ytyi pormestarin viel‰ itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan. Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, ett‰ herra pormestari n‰ytti kovin vaalealta ja v‰syneelt‰. Pormestarin riutuneet kasvot lensiv‰t t‰st‰ tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika korvapuustin, siit‰, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta. Hetkisen kuluttua talutti h‰n raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen pet‰j‰‰, jossa kaarne istui, kysyi h‰n sitten, milt‰ t‰m‰n korvissa tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi: -- "Omaa nime‰ns‰h‰n se huutaa: Kaarne! Kaarne! -- --- "Eip‰s!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo koettanut karkoittaa sit‰ pois, mutta jota enemm‰n min‰ huudan ja viuhdon, sit‰ kiinte‰mmin se pysyy paikoillaan ja sit‰ kovemmin se kirkuu: paarit, paarit! Juokse mink‰s jaksat, ja tuo t‰nne vanha suntio sek‰ h‰nen toverinsa, tuo mies, jonka nime‰ en uskalla mainitakaan, tuo vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmill‰‰n kuin itse kuolema. Heid‰n t‰ytyy poistaa lumous t‰st‰ linnusta, heid‰n pit‰‰ karkoittaa tuo lintu, he yksin voivat sen tehd‰, tahi poltatan min‰ heid‰t el‰v‰lt‰ kuni konsanaankin noidat. Kuules, yh‰ kovemmin huutaa kaarne. Min‰ ymm‰rr‰n: toista pilli‰ pit‰‰ soittaa h‰nen herroistaan. No niin, min‰ vakuutan heille turvallisen p‰‰sˆn -- kuulethan sen! -- mutta lintu heid‰n vaan pit‰‰ saada vaikenemaan. Suosiota ja yst‰v‰llisyytt‰ heille lupaan -- kirotuille konnille -- sill‰ parempi pala suussa, kuin haava p‰‰ss‰, mutta tuo musta lintu t‰ytyy heid‰n karkoittaa. Vai olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siin‰ tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava mustatakkinen herra, ett‰ hyv‰ll‰ sopisitte minun kanssani, olisitte vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta saattaisittepa sent‰‰n joutua minun tuomari-k‰siini -- uppoaa hyv‰kin uimari v‰list‰ -- ja silloin lahja lahjaa kysyisi!" N‰in puhui pormestari, eik‰ ollut h‰n kuumeen houreissa eik‰ juovuksissakaan, vaan aivan selvill‰ p‰in. Paha omatunto se vaan pani h‰nen henkens‰ valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa p‰iv‰n‰ oli h‰nen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkin‰‰n. Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, ett‰ lukkari tytt‰rineen samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta -- kertoi palvelija -- ei ole j‰ljell‰ kuin Konrad yksin‰‰n, tyrm‰ss‰ lujien lukkojen takana. Eikˆh‰n sopisi tuoda sepp‰‰? H‰n kun on tuon vanhan velhon tuleva v‰vy, niin kenties saisi h‰n kaarneen karkoitetuksi. -- "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Sepp‰ pysykˆˆn tyrm‰ss‰. H‰nen t‰htens‰ ei kaarne huuda. H‰n on ennen aamukellon soitua sytytt‰nyt ahjonsa ja k‰rsii ansaitun rangaistuksen!" Viel‰ samana p‰iv‰n‰ levisi kaupungissa se huhu, ett‰ vanha suntio ja ruttomies olivat pormestarille, h‰nen syntiens‰ t‰hden, ennustaneet kuolemata ennen nelj‰ntoista p‰iv‰n kuluttua. T‰m‰ seikka oli pian ainoana puheen-aineena Lˆhnberg'il‰isill‰. Pormestarin k‰ytˆst‰, liikkeit‰ ja puhetta ruvettiin t‰st‰ hetkest‰ tarkasti silm‰ll‰ pit‰m‰‰n, mutta, yht‰ huolimattomasti h‰n n‰ytti el‰v‰n kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja kasvojen kalpeasta v‰rist‰ sek‰ kuopalle k‰yneist‰ poskista saattoi arvata, mit‰ tuskia pormestari yksin‰isin‰ hetkin‰ ja unettomina ˆin‰ sai k‰rsi‰. Virassaan muuttui pormestari vire‰mm‰ksi ja oikeutta harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin ett‰ Lˆhnberg'il‰iset arvelivat: jos heid‰n pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla, niin olisi heill‰ ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa. Jota lyhyemm‰ksi tuo nelj‰ntoista p‰iv‰n loma-aika k‰vi, sit‰ kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeist‰ p‰iv‰‰ h‰n enemmiten pelk‰si. Tosin kasvoi jokaiselta p‰iv‰lt‰ se mahdollisuus, ett‰ koko ennustus olisi ollut pelkk‰‰ tuulen pieks‰mist‰, mutta samalla sen t‰yttymisenkin mahdollisuus supistui yh‰ pienemp‰‰n ja pienemp‰‰n aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta suurimpana sieluntuskana, johon pahantekij‰t‰ tuomitsemme, pid‰mme sen, ett‰ h‰n ennakolta tiet‰‰ kuolinhetkens‰. Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siit‰, ett‰ h‰n yˆll‰ nelj‰tt‰toista p‰iv‰‰ vastaan k‰‰ntyisi ruttoon. H‰n p‰‰tti siis siksi yˆksi paeta lujimpaan linnaan, mik‰ t‰lt‰ viholliselta voi suojella. T‰m‰n linnan luuli h‰n lˆyt‰neens‰ kaupungin yhteisess‰ leivin-uunissa, Hikoaminen on talonpojan paras l‰‰ke kaikissa taudeissa, ja varsinkin pidettiin sit‰ eritt‰in tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli pormestari jo hikoillut kolmetoista yˆt‰, nyt tahtoi h‰n koettaa oikeata l‰‰kkeeksi m‰‰r‰tty‰ hikoamista. Sin‰ p‰iv‰n‰ -- se oli maanantai -- olivat kaupunkilaiset leiponeet leip‰ns‰ t‰ksi viikoksi, niin ett‰ uunissa viel‰ yˆll‰ oli ankara kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksin‰‰n uskaltanut viett‰‰ yˆt‰ns‰ leivintuvassa. H‰n uskoi siis viimeiselle yst‰v‰lleen, raastuvanpalvelijalle t‰m‰n salaisuutensa; k‰ski h‰nen pukeutua viittaan ja varustautua pertuskalla sek‰ vartioida t‰m‰ yˆ leivintuvassa. Lˆhnberg'il‰isten yhteinen leivin-uuni oli -- ja on viel‰kin -- ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, l‰hell‰ sit‰ l‰t‰kkˆ‰, jonka yl‰puolella ‰sken palanut paja ennen oli seisonut. Oven kamanaan oli kirjoitettu: "T‰‰ll‰ naiset leipi‰ paistaa Ja kakkuja, jotka hyv‰lt‰ maistaa. Oi Herra n‰l‰st‰ varjele, Ja siunaa aina leip‰mme!" Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka per‰ll‰ sitten uuni oli. Ilta h‰myss‰, p‰iv‰n h‰lin‰n laattua, hiipi pormestari saattajinensa tuohon yksin‰iseen rakennukseen. Mit‰ ankarin etel‰mainen kuumuus vallitsi viel‰ uunissa, sill‰ siihen aikaan ei puita s‰‰stetty, ja p‰‰liseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti ‰skenleivotulta leiv‰lt‰. Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yˆll‰ paistuisi, kˆmpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, ett‰ vaan raon kautta voi n‰hd‰ tupaan ja raitista ilmaa hengitt‰‰. Raastuvan palvelijan k‰ski h‰n vartioida itse leivintuvassa, ei oven ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija h‰nt‰ huomaisi. H‰nen oli kuitenkin suotu pit‰‰ tuvan ovea auki, sill‰ muutoin olisi miesparan myˆs t‰ytynyt kest‰‰ samallainen sauna-temppu. Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. T‰‰ll‰ hikoili h‰n edelt‰ k‰sin ainakin kahden ruttotaudin varalta. T‰m‰n ulkonaisen kuumuuden kesti h‰n kuitenkin helposti, mutta sis‰inen tuska, joka h‰nt‰ poltti, oli moninverroin kamalampi. -- "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetiss‰ olla", ajatteli h‰n itsekseen, "kun t‰‰ll‰ uunissakin jo on n‰in kuuma!" Tuore leiv‰n haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Milt‰ mahtaneekaan sitten tuntua paholaisen p‰tsiss‰, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!... Viimeiselt‰ k‰vi leiv‰n haju h‰nest‰ niin inhoittavaksi, ett'ei h‰n en‰‰ luullut saattavansa koskaan panna leiv‰n palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli h‰n, on tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois h‰nen leivilt‰ns‰. Ja t‰ss‰ h‰n ensi kerran el‰m‰ss‰‰n ajatteli, kuinka h‰n n‰in‰ viimeisin‰ aikoina oli monen miehen n‰hnyt n‰lk‰‰n n‰‰ntyv‰n, antamatta h‰d‰n-alaiselle apua. Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin h‰nelle juolahti mieleen, ett‰ n‰it‰ rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa p‰tsiss‰, ja niinp‰ rupesi h‰nkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan h‰nen lauluansa johti, sill‰ se muuttui yh‰ vaan tuoksi lauluksi: "Ja kun mun kuoli vaimoni, H‰n pantihin oljillen --". Ja h‰nen rukouksensa sek‰ laulunsa tuntui h‰nest‰ Jumalan sanan pilkkaamiselta, sill‰ t‰mmˆist‰ laulua eiv‰t Sadrach, Mesach ja Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa uunissa. Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi h‰n luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi n‰hd‰ ulos asti. Mutta siell‰ h‰nen silm‰ins‰ edess‰ olivat juuri palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja h‰nen tytt‰rens‰ uhkaava lauselma saattoivat h‰nen mielens‰ taas hourauksiin. Ep‰toivossaan p‰‰tti h‰n alottaa puhetta vartijansa, raastuvan palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan sein‰‰ vasten, seisoi liikkumatonna, ik‰‰nkuin nukkuisi h‰n. Pormestari lausui h‰nelle yst‰v‰llisi‰ sanoja ja koetti oikein mielev‰sti puhella uunistansa. Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti ‰‰nens‰ yh‰ kovemmaksi, huusi h‰nt‰ nimelt‰‰n -- mutta turhaan, ei vastausta. Silloin hypp‰si h‰n viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mit‰h‰n, ajatteli h‰n -- ja t‰m‰ ajatus h‰nt‰ kauhistutti -- mit‰h‰n, jos piru hyv‰ksi aluksi olisi ensin v‰‰nt‰nyt niskat nurin h‰nen toveriltaan? Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, her‰tt‰‰kseen h‰nt‰, j‰i se h‰nen k‰teens‰ ja tanko, jonka ymp‰rille se oli ripustettu, kaatui maahan ja hattu tangon p‰‰st‰ vier‰hti lattialle. Peitsi se yksin pysyi pystyss‰. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan, j‰tt‰en niin t‰m‰n sek‰ hattunsa ja viittansa t‰nne vartioitsemaan tuota kamalata miest‰. Itse h‰n sill‰ v‰lin kauniisti hiipi kotiinsa ja k‰vi levolle l‰mpim‰‰n vuoteesensa. Pormestari kˆmpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven niin tiviisti, ett‰ oli v‰h‰ll‰ tukehtua eik‰ en‰‰ ollenkaan kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon kerj‰l‰isen kiitt‰minen nykyisest‰ hyv‰st‰ toimeentulostaan. Ja t‰m‰ ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin h‰nen suojelijansa pyysi h‰nelt‰ ensimm‰ist‰ pient‰ uhrausta, ja j‰tt‰nyt h‰nelle linnunpelotuksen, auttavaisen yst‰v‰n sijaan! Silloin n‰ki pormestari ensi kertaa oman syd‰mmens‰ kovuuden ik‰‰nkuin peilist‰. H‰nen j‰‰kylm‰ itsekk‰isyytens‰ -- seh‰n se oli ollut alkujuurena h‰nen pahempiin synteihins‰. H‰n oli v‰h‰ll‰ itke‰, ajatellessaan, ett‰ niin halpa olento kuin raastuvan palvelija hylk‰si h‰nen yst‰vyytens‰, ja h‰nest‰ oli kuin seisoisi h‰n nyt jo sen Oikeuden edess‰, jota rutto-mies oli h‰nelle ennustanut. Nyt h‰n vasta huomasi, milt‰ h‰nen vaimostaan mahtoi tuntua, kun h‰n oli j‰tt‰nyt h‰net tuskaan ja h‰t‰‰n. -- "Mutta pit‰‰kˆs minun sitten", niin ajatteli h‰n sitten taas, "oikeen hengell‰ni maksaa t‰m‰? Onhan mailmassa paljon suurempiakin hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka el‰v‰t vanhoiksi kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, viel‰ on toki kaukana minun vuoroni k‰rsi‰ syntieni t‰hden! Juuri sent‰hden, ett‰ Jumala on vanhurskas, ei H‰n nyt viel‰ saata vaatia minua tuomiolle". N‰in vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan vanhurskautta karttaakseen, ja n‰iss‰ lohduttavissa ajatuksissa, ettei h‰n muka viel‰ ollut pahimmista pahin, vaipui t‰m‰ melkeen hermottomaksi uupunut mies syv‰‰n uneen. Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija heng‰styneen‰ juoksi leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa per‰‰n huusi: "Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas pit‰m‰‰n tutkinto-oikeutta Lˆhnberg'iss‰. Puolen tunnin kuluttua tulee teid‰n saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin tutkinto-oikeuteen". Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisest‰ tuomiosta, her‰si kuin uuteen el‰m‰‰n, kuultuansa, ett‰ puhe olikin vaan pelk‰st‰ tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut h‰nelle muita sanomia, niin olisi h‰n v‰‰nt‰nyt h‰nelt‰ niskat nurin, nyt sit‰ vastoin oli pormestari v‰h‰ll‰ karata h‰nen kaulaansa. Yˆ oli kulunut, ja h‰n oli terve; ruttomiehen ennustus oli k‰ynyt toteen: h‰n oli vaadittu oikeuteen. H‰n nauroi itse‰ns‰, vaikka h‰n, muinoin niin v‰kev‰ mies, tuskin jaksoi ryˆmi‰ uunista ulos. T‰n‰‰nh‰n oli pyh‰n Perttulin p‰iv‰, jolloin oli tapana pit‰‰ Lˆhnberg'iss‰ tutkintoa. Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta t‰m‰ tapa oli n‰in‰ viimeisin‰ sota- ja rutto-vuosina j‰‰nyt unohduksiin, ja pormestari oli kaikista v‰himmin tullut ajatelleeksi Perttulin p‰iv‰‰? Semmoista Oikeutta h‰n ei pel‰nnyt, jossa maalliset tuomarit tuomitsivat; tuomareista, arveli h‰n, ei ole yksik‰‰n parempi minua, eik‰ korppi korpilta silm‰‰ puhkaise. Siksi iloitsi h‰n tutkinto-p‰iv‰st‰, kuin olisi se ukkosensyˆtti, joka johtaa pois taivaallisen oikeuden ukkos-iskut. Tutkinto-oikeuden j‰senet, virkamiehet, pormestarit, kyl‰nvanhimmat ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun Lˆhnberg'in pormestari astui sis‰‰n riutunein kasvoin ja vaatteet ep‰j‰rjestyksess‰, t‰ytt‰en koko tuvan vasta paistetun leiv‰n hajulla. Ne v‰h‰lukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat s‰ilyneet viimeisten vuosien h‰d‰lt‰ ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa t‰ss‰ pieness‰ huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten l‰sn‰ollessa tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehd‰ semmoisia tarkastusmatkoja sek‰ s‰‰nnˆllisesti, m‰‰r‰ttyn‰ aikana, ett‰ myˆs ‰kkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset ja tuomiot j‰tetty Herran huostaan, ja senp‰ vuoksi piti kansa tutkinto-oikeuden j‰lleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkin‰. Pormestari, vaikka n‰yttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana sijallansa ja n‰ytti arvokkaalta, kuten konsanaankin. Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopyk‰l‰‰, joissa tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ket‰‰n joka oli varastanut, pett‰nyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylip‰‰ns‰ mit‰ poliisij‰rjestykseen kuului. Kuhunkin pyk‰l‰‰n t‰ytyi pormestarin vastata, ja kirjuri pani vastaukset pˆyt‰kirjaan. Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pyk‰l‰n, joka sis‰lsi Lˆhnbergil‰isten mielest‰ sangen viattoman kysymyksen, oliko muka t‰‰ll‰ joku levitt‰nyt kielletyit‰, kunniata loukkaavia kirjoja. Kaupunkilaiset alkoivat jo l‰hte‰ pois, kuuntelematta tuota tutkinto-pyk‰l‰in loppulirityst‰, jota olivat jo ennest‰‰n tottuneet pit‰m‰‰n turhanp‰iv‰isen‰ koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta ja k‰ski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selv‰sti. Pyk‰l‰ kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, ett‰ pormestari tai kyl‰nvanhimmat syyp‰‰ksi johonkuhun puolueellisuuteen n‰hdyt ovat tahi tieten taiten v‰‰ryydell‰ loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen tilille vet‰‰". Kirjurin luettua n‰m‰t sanat, raivasi oikeudenpalvelija tiet‰ kokoontuneen v‰kijoukon l‰pi ja toi sis‰‰n Konrad-sep‰n sek‰ suntion tytt‰rineen. Vanha Paavo astui tuomaripˆyd‰n eteen ja puhui: -- "Teid‰n luvallanne! Min‰ syyt‰n pormestariamme siit‰, ett‰ h‰n on t‰ydell‰ tiedolla v‰‰rin tuominnut minun lapseni ja loukannut h‰nen kunniatansa". Pormestari hyp‰hti ylˆs tuoliltaan ja huusi: -- "ƒlk‰‰ p‰‰st‰kˆ tuota ihmist‰ valittamaan! H‰n on kirottu noita ja loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!" Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi tyyneesti: -- "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota eiv‰t loitsijat juuri k‰yt‰: 'Herra Jumala ei puhu, h‰n tuomitsee!'" Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja h‰nen kiusatun sielunsa salaisuus tuli selv‰sti ilmi. -- "Viek‰‰ pois n‰kyv‰st‰ni nuo kolme ihmist‰!" huusi h‰n vavisten ja hehkuen kuin kuumeesta. "Nelj‰toista p‰iv‰‰ jo ovat nuo naamat minua vainonneet ja lis‰ksi viel‰, nelj‰s kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan k‰‰nnynk‰‰n, -- aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun korvaani huutamassa!" Valamiehet katsahtivat h‰mm‰stynein‰, ‰‰nettˆmin‰ toisiinsa. Mutta kun pormestari, vihasta kuohuen, yh‰ huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi tuomari vied‰ h‰net sivuhuoneesen siksi kuin h‰n rauhoittuisi. Sitten k‰ski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi h‰n tehnyt valan, kertomaan, mit‰ h‰n asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin, miten pormestari h‰pe‰llisesti oli hylj‰nnyt sairaan rouvansa, miten Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hylj‰tyn t‰din hoitoonsa ja siit‰ syyst‰ taivuttanut Konrad'ia sytytt‰m‰‰n ahjonsa ennen m‰‰r‰tty‰ aikaa. Viel‰ kertoi h‰n totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen, puhui pormestarin ep‰siveellisist‰ aikeista, h‰nen kostonhimostaan ja selitti asian niin liikuttavalla vilpittˆmyydell‰, ett‰ muittenkin, eik‰ ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pit‰nyt tulla asiasta vakuutetuiksi. Mutta sitten k‰‰ntyi h‰n talonpoikain puoleen. Korotetulla ‰‰nell‰ ilmoitti h‰n viel‰ tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen uutisen. H‰nen itsens‰ ei koskaan olisi onnistunut paljastaa pormestarin vehkeit‰; voimakkaampi mies oli h‰nt‰ auttanut, nimitt‰in tuo mies, jota he ruttomieheksi nimitt‰v‰t. H‰n oli ollut suntion ja Kerstin paras todistaja. H‰n se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut Lˆhnberg'in pormestarin vehkeist‰. Ruttomiehen korkeitten suosijain ja yst‰vien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut Lˆhnberg'iin. Ei kukaan t‰ss‰ tuvassa, ei edes virkamiehetk‰‰n tied‰ tarkoin, kuka t‰m‰ ruttomies oikeastaan on; mutta h‰n yksin sen tiet‰‰, vaikka vasta eilisp‰iv‰st‰ saakka. Ja sitten korotti vanhus ‰‰nens‰ yh‰ mahtavammaksi ja saarnaten lausui: -- "Paljon sairaita, vangittuja, n‰lk‰‰ n‰kevi‰, hylj‰tyit‰ makasi n‰in‰ aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat, Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. T‰m‰ mies se yksin vain tuli vierailta mailta meid‰n tienoillemme, ja kun h‰n t‰m‰n kurjuuden n‰ki, tuli h‰nen heit‰ s‰‰li. Ja h‰n sitoi haavamme ja valoi ˆljy‰ niihin ja viini‰; h‰n paranteli sairaita, lohdutteli kuolevia, hautasi kuolleita. Miss‰ rutto oli, siin‰ oli h‰nkin, ja te nimititte h‰net ruttomieheksi. Mutta h‰np‰ ei ole ruttoa tuonut, vaan on sen masentanut, ja t‰ss‰ laupeuden tyˆss‰ on h‰n pannut henkens‰kin alttiiksi. Ja t‰m‰ ainoa, joka on meit‰ kaikkia saanut h‰peem‰‰n, ei ollut pappi eik‰ Levita, h‰n oli Samarialainen. Ruttomies oli -- Jesuitta, nimelt‰ns‰ Rutgerus Hesselmann. H‰n oli kutsuttu Westfalista k‰‰nt‰m‰‰n uskollisia protestantteja, mutta h‰np‰ osasikin valita paremman toimen t‰‰ll‰. H‰n kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot, saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hylj‰tyn tapasi, ei h‰n kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin h‰n n‰ki kuolleen tienvieress‰ makaavan -- oli se lutherilainen tai paavilainen -- nosti h‰n h‰net aivan yksin‰‰n hartioillensa ja valmisti h‰nelle leposijan siunattuun maahan. H‰nen kaltaistansa Jesuittaa ei en‰‰ lˆydy maailmassa. Sen sijaan, ett‰ olisi kostoa saarnannut, teki h‰n rakkauden tˆit‰. Ruttoa, n‰lk‰‰ ja ep‰toivoa vastaan k‰ytti h‰n miekkaansa tehokkaammin kuin mik‰‰n muu Jesuitta Lutherusta, Zwingli‰ ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai h‰n sen, ett‰ itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia seisoi h‰nen kuolinvuoteensa ymp‰rill‰ ja uskolliset protestantilliset papit surevat Jesuittaa. T‰mmˆinen on kertomus laupiaasta Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin huutaa teille Jesus lopuksi: 'menk‰‰t ja tehk‰‰t te myˆs niin!'" Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta. Viimein k‰ski tuomari tuoda pormestarin j‰lleen sis‰‰n. Sivuhuoneen ovi avattiin, -- mutta siell‰ makasi pormestari liikkumattomana lattialla. H‰n oli saanut halvauksen. Ruttoon ei h‰nen tarvinnut kuolla. H‰nen omat himonsa ja h‰nen paha omatuntonsa olivat h‰net surmanneet, kun h‰n -- tuo kovasyd‰mminen mies -- oven takaa kuunteli suntion innokkaita sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari kiireess‰ viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat p‰‰ttiv‰t, ett‰ itse piru se t‰‰ll‰ p‰‰pes‰ss‰‰n oli v‰‰nt‰nyt niskat nurin pormestarilta. T‰st‰ hetkest‰ saakka ei suntio en‰‰ ennustellut, mutta Lˆhnberg'in viisaana patriarkkana h‰nt‰ aina pidettiin. H‰n sai t‰st‰ l‰hin yh‰ suuremmassa m‰‰rin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli viel‰ monta vuotta p‰‰lle viidenkahdeksatta. Yksi h‰nen ennustuksistaan k‰vi kuitenkin viel‰ toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan j‰lkeen ei kukaan en‰‰ Lˆhnbergiss‰ ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli rauhaa, tuli terveytt‰ ja menestyst‰. J‰lkeenj‰‰neet oli murheen ja tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut uhri-kuolemaa, josta uusi el‰m‰ nousi it‰m‰‰n. Kaunis oli kev‰inen p‰iv‰, jolloin Konrad ja Kersti alttarin edess‰ seisoivat. Silloin pappi, varoittain ja rohkaisten, painoi kaikkein l‰sn‰olevain mieleen n‰m‰ sanat: "Herra Jumala ei puhu, H‰n tuomitsee". Ja muistaen laupeuden tˆit‰, joita sepp‰ ja h‰nen morsiamensa olivat tehneet kovimpina h‰d‰n aikoina, saarnasi h‰n, per‰st‰p‰in laupiaasta Samarialaisesta. Siin‰ ei Rutgerus Hesselmanniakaan unohdettu. Mutta varsin valtavasti soitti t‰n‰ p‰iv‰n‰ vanha Paavo rotevalla k‰dell‰‰n kirkonkelloja, ja niinp‰ sanotaan, ettei niitten ‰‰ni ole milloinkaan niin kauniina ja t‰ytel‰isen‰ kumahdellut hiljaisessa Lahnin laaksossa. End of the Project Gutenberg EBook of Laupeuden tyˆt, by W. H. Riehl *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAUPEUDEN TY÷T *** ***** This file should be named 22649-8.txt or 22649-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: https://www.gutenberg.org/2/2/6/4/22649/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at https://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at https://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit https://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: https://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.