Laulu vaakalinnusta

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA *** LAULU VAAKALINNUSTA Runoja Kirj. P. MUSTAPÄÄ [Martti Haavio] Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927. SISÄLLYS: I Laulu vaakalinnusta Ruissalo Kuuvannokassa Tapaaminen Haapsalun valkea nainen Punaista ja kultaa Viimeisestä illasta II Atlantis Piilipuitten alla Luuranko metsässä puhuu Vainaja III Kaunas 1. 2. (Hämärä metsä) Tivoli Fürstenhof Wintergarten IV Tripolis 1. Miss Annabel 2. Fatiman kuolo Lasisesta silmästä Yxi walitettava wirsi Suomalainen ryijy Puer natus in Betlehem Vaatimattomasta hautauksesta Legenda väsyneistä naisista Sotamiehen hautauksesta Mikko Puhtisesta V Dominus Krabbe 1. Pappilan nuorenherran kertomus 2. Piika Amandan kertomus 3. Renki Epramin kertomus 4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus 5. Pappilan neitien kertomus 6. Vanhan haudankaivajan kertomus VI Laulu esi-isilleni, laukunkantajille Daidalos ja Ikaros 1. Ikaros 2. Daidalos ja Ikaros Suvinen ilta 1. Laulu esi-isille 2. Työn laulu 3. Suvivirsi 4. Laulu isänmaasta 5. Kuoleman laulu I Se on eriskummallinen lintu, joka ei ole kokonaan lintu. Mutta se istuu kaukaisessa viheriäisessä metsässä kaukaisen vaskivuoren takana ja vartioitsee aarteita. Sinä et voi nähdä sitä, oi Duryodhana, mutta sen äänen kuulet hiljaisina iltoina. Mutta kun _vaakalinnun_ äänen kuulet, vyötä silloin kupeesi, oi Duryodhana, ja kätkeydy, sillä onni on saita. _Intialainen satu_. LAULU VAAKALINNUSTA Vanhanaikainen runo Ruissalo Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä. Armas, näin, miten korvies pienet helmet mustien hiustesi varjoon piiloittuivat, sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon upposi äkkiä sieluni jääden sinne. Tammien alla me kuljimme iltaan asti. Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun. Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta. Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein. Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun. Itkimme melkein. Olimme onnellisia. Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun: kaukana jossain, oksien holviston alla outo lintu valitti kummallisesti... Kuuvannokassa Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan, kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo, päädyimme viimein. Kahden, onnellisina seisoimme katsoen kauaksi Airistolle. Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllä vaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat, näimme jahtien myötätuulessa-lennon ohitse aution Viitakarin ja Kuuvan. Meidän selkämme takana, hongistossa Japhyx-tuuli helkytti kanteletta. Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoi raudikko-orhilla ylitse samettiketoin. Kauriitten hengitys kuului arkana silloin mättäitten takaa ja saksanpeurojen laumat kavahti säikkyen pähkinäpensaikosta hurjien koirien innosta läähättäessä. Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen. Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassa kutsui Juhana herttuatarta ja sitten suutelivat he hellästi mäntyjen alla. Mutta rannalla syöksivät mustat laineet jalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule! Hongan latvassa valitti outo lintu. Miten se huusi ehtoossa himmentyvässä. Tapaaminen Odotin vanhan majurin haudan luona, heisipensaan katveessa kirkkomaalla. Naakat hymyili kirkon harjalla, jota puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi. Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli. Jumala saarnasi kirkossa syntisille milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain, vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin. Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso nosti taivaitten luojalle ylistysvirren. Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui siunaten itsensä syvälle penkkien ylle. Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin suuresta ovesta, sitten emännät myöskin hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein, jollakin poskella vielä kyynelen uurto... Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä. Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi. Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi. Tornin huipussa veisasi viirikukko. Haapsalun valkea nainen. Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan. Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan. Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun, joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun. Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon, joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on. Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen... Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos: tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton! Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on. Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin. Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen. Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa. Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin. Punaista ja kultaa Tulipunainen aurinko vavahti äkkiä palamaan. Minä unestani havahduin enkä noussut kumminkaan. Minun ikkunani edessä oli koivu kultainen. Sen oksalta kuulin linnun alakuloisen. Minä uneksin hetken vielä: näin prinsessan kumartuvan ja suovan kerjuripojalle jäähyväissuudelman. Minun herätyskelloni soitti. Minun oli mentävä nyt. Tätä syksyaamua ajatellen olin monesti värissyt. Viimeisestä illasta Istuimme kahden tanssilavan luona. Ja sinä olit kalpea ja kaunis. Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita. Istuimme kahden tanssilavan luona. Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin ja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita. Istuimme kahden tanssilavan luona. Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murhe ja itki meitä molempia tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita. Istuimme kahden tanssilavan luona. Me emme voineet auttaa toisiamme. Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luota ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita. II ATLANTIS Tule, anna kätesi mulle, tule, älä vapise niin. Minä olen sua kauan odottanut. Saariin onnellisiin tänä päivänä lähtee laivani. Jos tahdot mukaan, on sinun varalles hankittu piletti ja hytti maksuton. Ja jos sinä pelkäät, katso, miten väkevä olen ma. Minä olen niin monta kertaa seilannut. Kuolema on minusta ollut hupsu ja naurettava mies, kun se on keikkunut märssykorissa. Ja, voi, sen, Herra ties, olen monta kertaa nähnyt, kun se on tarrannut tyyrihin ja ajanut laivan karille. Ja katso, kumminkin tänä päivänä seisoo edessäsi kippari Peloton, joka viidestä laivarikosta pelastunut on. Niin lienee Luojan tarkoitus, että sinäkin nähdä saat, mitä näkivät vuosisatoja sitten miehet onnekkaat: meren takana, tyrskyjen takana saaren Atlantiin. Se on viiniä täynnä ja hunajaa. Oi, älä vapise niin. Miks vedät nuoren kätes pois mun karkeesta kourastain? Minä lienen kyllä raaka mies ja kippariksi vain mua sanovat merimieheni. Vaan kippari Peloton kai hiukan toista sentään on kuin kippari Pelkuri on. Sinä olet nuori ja kiharapää ja suloinenkin oot minun mielestäni. Ja kernaasti nuo toiset sanokoot, ett' olet liikkuvaluontoinen ja sydämet miehien olet tottunut leikkien murskaamaan. Vaan, kuulehan, minä en ole oppinut merta pelkäämään. Miks naista pelkäisin siis? Olen yhdeksän merta kokenut ja laivarikkoa viis... PIILIPUITTEN ALLA (William Butler Yeatsin mukaan.) Ma piilipuitten alta löysin sydänystäväin. Hän kulki piilipuitten alla lumiliinapäin. Hän halas, ett' ois rakkautemme kevyt lehti vain. Vaan olin lapsellinen enkä käsittänyt lain. Ja kun me virran kaltaalla taas käytiin kahdestaan, hän koski lumikädellään mua olkaan kumaraan. Hän halas, ett' ois elämämme kevyt kukkanen. Vaan olin lapsellinen, kuljin sydän itkien. LUURANKO METSÄSSÄ PUHUU Oi kuule, Jumalan kasvot ovat meitä tähyilleet molemmin silmin terävin ja kauaskantavin. Ne näkivät minut tylyksi ja sinut lempeäks: ja kumminkin sinä et rakastanut, vaan minä rakastin. Oi kuule, Jumalan kädet ovat meihin tarttuneet: ne kuljetti sinut kauas keskelle erämaan ja minut aarniometsään, jossa oli kamalaa. Ja sitten hän käski meitä luo toistemme vaeltamaan. Oi kuule, Jumalan sanat ovat meidät tavoittaneet: ne olivat hirvittävät, kun ne kiisivät maailmaan: Te luulitte elämän helpoksi. Vaan kaikki on vaikeaa. Joka askel tuo joko itkun tai kuoleman mukanaan. Oi kuule, minä olin tyly ja kivisydäminen. Minä lähdin ja eksyin ja kaaduin ja tässä olen nyt. Ylt'ympärillä on metsä ja yö ja huuhkajat. Minä olen kai kuollut ja yksin. Olen hyvin hämmästynyt. Oi kuule, Jumala vaikeni ja istui synkistyen. Hän näki minut. Ja sinut. Hän näki molemmat. Minä toivoin, että hän tietäis, että olin väsynyt. Ja kun hän sen tietäis, hän salleis, että tänne vaellat. Oi, kuule, muttei hän sallinut, vaikka hän on hyvä mies, mun kohtaavan sua milloinkaan silmin näkevin. Hän huomas näet minut tylyks. Vaan sinut lempeäks. Ja kumminkin sinä et rakastanut. Vaan minä rakastin. VAINAJA (A. E. Housmanin mukaan.) »Sano, vieläkö orhini juoksee yhä kentällä kilpaillen ja heiluuko silojen hihnat, kuten ennen, välkkyen?» Oh, kyllä orhisi juoksee ja silat kirkkaat on... Vaan sinut on kannettu alle vihreän nurmikon. »Sano, jalkapallopeli yhä jatkuuko joukkueen, kun kaikki tietävät minun pois iäksi lähteneen?» Oh, tietysti pallo lentää ja tietysti kamppaillaan ja tietysti maalivahti on tiukkana maalissaan. »Miten voinee tyttöni armas, joka jäi mua suremaan? Hän vieläkö mahtaa kastaa yhä kyynelin patjojaan?» Hän nukkuu aivan hyvin ja niin onnellinen on. Sun tyttös on onnellinen, ole aivan huoleton. »Ja miten voi ystäväni? Hän on hyvissä voimissa kai? ja toki hän paremman vuoteen kuin minä, yöksi sai?» Hyvin nukkuvat ystäväs kaikki, vaan minä parhaiten: on minulla vaimona leski. Oh, älä kysy, ken... III KAUNAS 1. Sinä likainen juutalainen, sinä saastainen elukka. Joku ryssä istuu ja kiroaa Väinäjoen rannalla, jalat roikkuen vanhaan lotjaan, jota verkkaan lastataan. Hyvä päivä katsoo surullisesti suviseen Liettuaan. Pater Spielmanis ja minä — me kovasti hikoiltiin, kun ajoimme hitaassa pikajunassa Kaunasin kaupunkiin: me junassa tutustuimme; me tulimme Puolasta päin; pater Spielmanis kutsui minut ja minä tietysti jäin — me pohdimme probleemoita rannalla kulkien ja teemme välipäätöksen, että paha on ihminen... ja sitten me janoisina lähdemme kapakkaan. Pater Spielmanis maistaa ja ryhtyy minulle kertomaan. 2. (Hämärä metsä, pater Spielmaniksen tarina maailmansodasta.) Metsässä, metsässä oli hyvin hämärää. Veljeni, sanoin minä, vielä, vielä jää. Join hänen pullostansa, söin hänen rasiastaan, hymyilin ja nukuin metsään uudestaan. Enkä tuntenut häntä, unessa älysin sen. Hän puhui outoa kieltä, hän oli vihollinen. Heräsin valjuun aamuun, hyvin hämärään. Verinen pääni oli hänen sylissään. Ah, minä nousin hiljaa kipein sydämin. Hän näkyi nukkuvan vielä. Sitten pakenin. Ammuimme kivääreillämme sinne puitten taa. Metsässä, metsässä oli hyvin valoisaa. TIVOLI Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Sataa. Ja Tivoli kylpee lyhdyissään. Vaan pitkin nauravaa liukurataa minä kauniin neidin ajavan nään. Joku porvaristyttö kai. Tanskalainen. Hän nauttii. Hän nauraa. Hän kaunis on. Hyvin kaukana täältä on toinen nainen. Miks muistin hänet, minä onneton? Nyt on loppu. Raketit. Punaista tulta. Tule. Mennään. Maailma unohtukoon. Jokin kahvila. Madeira. Kahvi. Mä sulta suupieleeni naurun siepannut oon. Joku itkee sun takanas. Tjaener. Spriitä. Joku itkee sun takanas. Missä? Ken? Minä muistin jotakin. Jostakin. Siitä. Olen taas niin tavattoman murheellinen. Hei Tjaener. Maksamme. Mennään. Ulos. Käsikoukussa. Miksei. Sinä kaunis oot. Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Tulos: tämä kaupunki, maailma hukkukoot. FÜRSTENHOF Ylen juhlallisesti kumarsi, kumarsi hän. Herra, saanko tuoda olutta enemmän. Kiitos, sanoin ja katsoin hänen kasvojaan, samalla toivottavasti laskuni maksaa saan. Taas hän kumarsi. Häntä tuijottamaan jäin. Aivan selvästi Kuoleman kyyppärinä näin. Poltin huolettomasti loppuun sikaarin. Nousin ja lähteissäni häntä hyvästelin. Tunsin kadulla vielä jäätävän henkäyksen. Potzdamer Platzilla tunsin vielä, vielä sen. Luin reklaameita silmin vapisevin: Iosty, Wintergarten punaisin kirjaimin... WINTERGARTEN Hei, Ganymedes, Zeus on kuollut, vaan sä kotkinesi elät ikuisesti. (Hätäinen syrjäkatse ohjelmaan: The Bermos, Catalani, Schöne Betsy.) ... Vai onko, sanoo Thompson itsekseen, Englannin politiikka aivan turhaa... Se Sovjetiin ei näytä tehonneen, ne siellä niinkuin puolihullut murhaa... ... En tainnut mainitakaan, että tää on Tanskanmaasta mulle juuri tullut. Ääneensä sanoo tämän Mustapää. Ne Tanskan lyyrikot on puolihullut... ... No, Bonnelykke... Junalyriikkaa... Ja illan valtaa sellon hautasoitto: Maa on niin musta, musta, musta maa ja taivas on niin etäinen ja loitto. Se ihmisien osaks annettiin: yks päivä elää, kuolla huomenna jo. ... Oi. Yö jo tuli Wintergarteniin, jo katos viimeinenkin päivänkajo. Oi Ganymedes. Thompson, Mustapää, kaks sälliä sun tykönäsi löytään. (He lähtee kohta. Silloin tähän jää kaks tyhjää olutseideliä pöytään.) IV TRIPOLIS 1. Miss Annabel Hei, kaksi nuorta: sälliä, Thompson ja Mustapää purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin. Vaan Tripolikseen saapuu ken, se on oma Tripoliin: hän täällä viihtyy vain isänmaansa unhoittain. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan. He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan lensivät yli maan jaloilla ratsuillaan. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, istui katukahvilassa mokkaa nauttien. He näkivät kahylineidet, joitten pitkien ripsien takana juoksivat kuin pienet valkeat. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan. He havahti: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan ja katos lyödessään taas kadun hämärään. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, juutalaisten kadulla näki mattoja kutovan. Ja pienen muulin he näkivät ja kameelin ruskean: vaan selässä kameelin, ah, miss Annabelin. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, nousi katukahvilasta palaten hotelliin. Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin kun siellä verraton kaupunki Lontoo on. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._ 2. Fatiman kuolo. Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa ja tyttö ja työt ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa. Ja oli kuin varjot puista olis maahan varisseet. Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa. Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien. Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen. Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa. Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten. Me kuulimme sen äänen, ja se oli ihmeellinen. Me värisimme hiukan, me, Thompson ja Mustapää: se oli vaakalintu, jota ihmissilmä ei nää. Ja Thompson raapaisi tulta ja sytytti piippumme taas ja kenttäpullosta kummallekin iltaryypyn kaas. Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa. Vaan keskellä yötä kuulimme, kun joku valitti niin kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto, se, se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille. Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi: vain Fatiman, kauniin kabylitytön, kuoinhuuto soi. Me paljastimme päämme. Ja Thompson ääneti kaas hänen muistollensa kenttäpullosta pienen ryypyn taas. Koko yön me istuimme kabylimajassa. Kylä heräs jo ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko. Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan. Vaan kun me astuimme satulaan ja aloimme ratsastaa, niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa. LASISESTA SILMÄSTÄ Hän oli ylen ruma. Hän katsoi mua toisella silmällään. Hänen toisen silmänsä kohdalla — se rumensi koko pään — oli hirveä sininen kupla vain, ja sen minä nytkin nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta_. Vaan hän oli hyvä. Hän paimensi mua hellällä kädellään. Hän leikki aina ja lohdutti mua kun rupesin itkemään. Hän juoksi kerran illalla Pyhäjärveen hämärään. Hänen vettävaluvan kätensä nytkin niin selvästi nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta_. He aamulla löysivät hukkuneen. Aurinko kultainen ilomielisnä leikki sillalla. Ja minä näin sen. (Joku kertoi minulle myöhemmin, kun olin jo aikuinen, hänen rakastuneen renkiimme, joka torjui hymyillen...) Mua kukaan ei tullut lohduttamaan, minä muistan vielä sen kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta, vain hiekkaan: Birgitta_. YXI WALITETTAWA WIRSI, KOSKA IHMINEN HELENA ERIKIN TYTÄR HALIKON PITÄJÄSTÄ ULWOS KÄWI MURHAN TÄHDEN SINÄ 11. PÄIWÄNÄ MARRAS KUUSA. WUONNA 1778. Ja kylmä, kostea selli hänelle annettiin, ja kylmä, kostea peite selliin kannettiin, ja puiselle lavitsalle hän putosi istumaan ja puisella lavitsalla hän muisti uudestaan koko eilisen päivän ja illan ja vielä iltayön, jolloin hän vaipui tekemään hirveän, hirveän työn. »Oi rakas, pieni Jeesus, joka olet niin kultainen, oi rakas, pieni Jeesus, minä tunnustan sulle sen, vaan noille tuomareille minä en sano sanaakaan, noille mustille tuomareille, jotka käy mua tutkimaan... Oi, rakas pieni Jeesus, se oli niin kamala mies, joka pienen pienistä synneistäni liian paljon ties. Minä rakastin toista miestä, minä häntä jumaloin, ah, pienet syntini häneltä kätkin, minkä voin. Minä olen niin kaunis, Jeesus, kai näet, kun katsot vain, vaikka tässä mustassa sellissä ei ole valoa lain... Ja se kuulutti kaduilla julki, se kamala, kamala mies minun pienistä synneistäni kaiken minkä ties. Ah, eilen iltayöstä — niin vaikea kertoa on, sillä kurkussani on kyyneleitä ja olen niin lohduton: Ah, eilen iltayöstä minä päätin tappaa sen. Hän oli niin rietas ja kamala, kamala ihminen... Ja muuta ei ole, Jeesus. Minä tapoin hänet siis. Oi auta, ota kaunis pääni väkeviin kämmeniis.» SUOMALAINEN RYIJY Kysymyksessä oleva ryijy on nyt myyty juutalaiselle. Siihen oli kudottu kokonainen elämäntarina: tarina onnellisesta avioliitosta, joka päättyi miehen uljaaseen kuolemaan. Se sisälsi myös elämänfilosofian, joka on mutkaton ja luterilainen. Tarinan eli minun isoäitini ja hän omisti myöskin tuon elämänkatsomuksen. Koko paikkakunta on keltainen. Joku kapea juova vain on vihreätä ja valkoista ja sinistä näillä main. Ja tuulimylly on kankaalla ja jauhaa ja pyörii ja soi. Ja poika seisoo sen vieressä ja nauraa minkä voi. Ja tyttö on miltei punainen, hän on aivan palavissaan. Ja poika on juuri kosinut ja tyttö on antanut jaa'n. MORAALI: Vaan taivaalla ovat symboolit. On ensiksi elämänpuu: joka siitä maistaa, hän elämästä ja onnesta huumautuu. Ja taivaalla on tuntilaseja — jonossa, rivittäin —: ajan hiekka tippuu laseista, käy nöyränä, kumarapäin luo hautas mustan, se määräsi on, se jokaisen määrä on. Ja Jumalan silmä on taivaalla: elämä on loputon. HISTORIA: Vaan keskellä ryijyä vuosiluku on vanha ja himmentynyt. Minun isoäitini rukouksia monia hymissyt on kutoessaan ja muistaessaan nuoren miehen sen, joka seilasi aavoja valtameriä tyyrissä Alicen. Minun isoäitini yksin jäi leskeksi ja puutteeseen kun Alice, uljas fregatti upposi lasteineen... PUER NATUS IN BETLEHEM Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja ikkunaholveissa tuikuttivat liekit kynttelien ja huurua tulvi ovesta, kun kansaa saapui. Ja soi papinkello tornissa levottomana. Urut jo huminoi kuin kaukainen syksyukkonen. Ja nyt jo veisattiin ja lukkarin basson kohina yhtyi vapiseviin ja valittaviin huiluihin vanhojen urkujen. Vaan kirkon yllä veisasivat parvet enkelien. Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Tänä aamuna tunsimme elävän rovastin sanojen: ne juoksivat saarnatuolista, luo ihmisten tulivat. Me näimme miltei kalveten: ne olivat ihanat, ne olivat hunajan pisarat tai Saaronin liljat tai pyhä manna Siionin korvessa, jota kerran syödä sai koko Juudan kansa nälissään. Ne täyttivät taivaan ja maan ja ihmeellisen lohdutuksen toivat tullessaan. Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenten: ne olivat alttarin luona. Koko Juudean kalpea maa oli hitaasti alkanut kynttelin liekkien lomitse pilkoittaa. Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö. Vaan nyt jo, katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö ja purppuraviitta-paimenet sauvaansa nojaavat. Ja nyt jo, katso, enkeliparvet, suuret, valoisat koko taivaan täyttävät soitollaan. Ja nyt jo paimeniin on tarttunut onni ja riemahdus. He rientävät Betlehemiin. Oi, pieni piltti lepää keskellä eläinten. Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan nnellinen, hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta. Hän on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton. Vaan tähti on hänen yllänsä. Se Kuoleman tähti on. Oi, hyvä Maaria, taudita hänet seimessä unehen, oi, hyvä Maaria, tuuditathan hänet syvään unehen. Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me miltei itkimme kajahdellessa rovastin sanojen. Sitä pientä pilttiä paimenet suuresti ylistivät ja aamun tullen saapuneet itämaan tietäjät. Vaan myöhemmin hänet tylysti ristille ripustettiin. Me emme tätä käsittäneet, me vaivuimme kyyneliin: me olimme pieniä lapsia. Ja kynttiläin himmeitten me näimme kanssamme surevan kuolemaa Jeesuksen. Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me kuulimme rovastin sanovan lempeän aamenen. Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin. Se veisasi riemulaulua meidän kanssamme. Sen me sitten näimme monesti keskellä unien. Puer natus in Betlehem, Cust' iloitze Jerusalem, Halle, Halleluja. VAATIMATTOMASTA HAUTAUKSESTA Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin. Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin, kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat. Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmat sen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaan ja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan. Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt. Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyt on tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään. Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään. Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton. Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on. Ja kirkonkellot läppäsivät vanhassa tornissa... Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin: hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin. Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivat ja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat. Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonen ja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaen ja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi, miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi? Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiin ja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniin kävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on? minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton. Ja kirkonkellot läppäsivät vanhassa tornissa. Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan: hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan. Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin. Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties. On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies... LEGENDA VÄSYNEISTÄ NAISISTA On kolme köyryä niskaa, kolme naista ahkeraa. Tämän päivän ehtooksi kitketty on koko naurismaa. Olen uupunut, sanoo Malviina, olen kaamean uupunut, minun niskaani polttaa ja sydäntäni on kummasti vihlaissut. Ja Sanna: Lähden täältä, menen pojua imettämään, hän on siellä hirveän janoissaan. Vaan Miina: Minä jään tähän viime minuutille, vaikka loppuni sitten ois: saa kartanon rengit kuljettaa minun ruumiini kauniisti pois. On kolme köyryä niskaa, kolme naista kalpeaa, jotka kankein jaloin piennarta pitkin kotiinsa vaeltaa. Tuli Jumalan kääsit vastaan. Ja pieni enkelikin on kiivennyt hymyillen Jumalan rinnalle Jumalan kääseihin. Ja Jumala katsoo heitä ja viittaa kädellään. Ja raudikko-orhi karahduttaa koivikon hämärään. On kolme köyryä niskaa, kolme naista ihanaa, he naurispellon pientareella nauraen vilkuttaa. SOTAMIEHEN HAUTAUKSESTA _Rummut, rummut: Tararam, tararam._ Me olimme kunniakomppania, me tiesimme: juhlallisesti joka ainoa askel ja jäykkien kasvojen eljet niinkauankuin marssia kaupungin kaduilla kesti. Me olimme ennen kuin veljet, kun elimme keskellä rauhanaikaa. Nyt rummut raikaa: Tararam, tararam. _Rummut, rummut: tararam, tararam._ Me marssimme hitaasti, kiväärit olalla, kasvot jäässä, hyvin hitaasti marssimme ruumisvaunujen jäljessä, joissa meidän veljemme arkussa makas, granaatinsirpale päässä, ja järki aivoista, sielu rinnasta poissa. Hän kuoli keskellä rauhanaikaa. Ja rummut raikaa: Tararam, tararam. _Rummut, rummut: tararam, tararam._ Ah, veljemme oli nyt ruumis. Hän oli jo mätä. Hänen nimensä oli jo sisällyksetön sana. Me ääneti mietimme jokainen kaikkea, kaikkea tätä kun marssimme jäykkänä kunniakomppaniana. Me elämme keskellä rauhanaikaa. Ja rummut raikaa: Tararam, tararam. MIKKO PUHTISESTA Olin tutkinut puoleen yöhön. Olin löytänyt viimein sen jota kaipasin dokumenteista. Mikko Puhtinen oli von der Buchtien kantaisä, ukonkarilas: toden totta, jo laski hiukan, oi kreivitär, kunnias! Minä aukaisin uudinta hiukan ja katselin yöhön ja näin, miten Otavan kyöpelivaunu oli vierinyt länteen päin. Näin, kuinka puistossa kaikki oli himmeän hiljaista. Niin tulin vihdoin silmäni ohjanneeksi flyygelin ikkuniin. Kuka valvoo siellä? mä huusin. Joku vastasi: Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._ Otin liinan ja shaalin ja lähdin ja kolkutin voimakkain ja rohkein iskuin. Ja flyygelin pariovet auki sain. Koko porstua tuoksui homeelle. Näin valuvan kynttilän suurpirtin honkapöydällä. Peräpenkillä istui hän, toden totta, Mikko Puhtinen, hyvin vakavin naamoin. Ja pää oli hänellä jalo. Ja ilmeessä oli jotakin viehättävää. Oi, hyvää iltaa, mä sanoin, oi, Mikko Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._ Minä niiasin hänelle syvään. Vaan jäykkänä istui hän. Minun rohkea tuloni häntä ei näyttänyt häiritsevän. On ihana yö, minä sanoin. Hän tuijotti, tuijotti vain. Tänä yönä, jatkoin, meidän sukupuumme selville sain. Koko Buchtien, Liewencronain, von Birckendahlien suvut juontuvat teistä, teistä, oi Mikko Puhtinen. Miten onnellinen te olette, oi Mikko Puhtinen... _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._ Hän syöksähti kiivaasti ylös. Hänen silmänsä vavahtivat. Hän iski honkapöytään teräsnyrkkinsä molemmat. Se on valhe, hän huusi. Sitten hän itsensä hilliten taas lysähti raskaasti penkille. Olen Mikko Puhtinen, joka syntyi suomalaiseks, joka eli kuin Suomen mies, joka milloinkaan ei tietänyt, miten painaa juhdan ies, joka iski pirulta parran, joka ruotsilta listitsi pään, joka hirtettiin kuin suomalainen ja karsikon hämärään pääs isäinsä luokse nukkumaan. Olet kumminkin sanonut, että poikani poika on Birckendahl tai kreivi von der Bucht? Mene, huuda: Mikko Puhtinen, joka ammoin hirtettiin, on kirouksensa singonnut joka ainoaan petturiin! Olen suomalainen, hän sanoi, olen Mikko Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa minä tapasin neidon sen, meren äärellä._ * * * _Meren äärellä, kuutamossa minä tapasin neidon sen, meren äärellä kulki hän autiolla laulua hyräillen. Minä otin häneltä laulun hänen kantaisästään ja kirjoitin sen kirjaan herra Mustapään._ V DOMINUS KRABBE 1. Pappilan nuorenherran kertomus Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina, vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina, hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa. Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa. Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla. Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla. Suviyössä valitti tuuli, lasikellot, lasikellot... Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta. Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta. Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään. Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään: sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa — vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa. Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa: suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa! Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki... Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki, se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut. Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut (se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi, kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi). Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan. Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan. »Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli, jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli...» Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas. Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas, se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palas ja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhön koko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön. Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono musta kuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta... Suviyössä valitti tuuli. Lasikellot, lasikellot soivat vaahteroissa. Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt. 2. Piika Amandan kertomus Ja meidän piika Amanda oli herännyt aamulla varhain, vaikka piikain uni, kuten tunnettua, on juuri amulla parhain. Hän oli kuullut nurkissa kolkutusta. Ja hissun kissun kulki jokin kaamea olento porstuassa ja ovia ryskien sulki, ja juoksi pihalla, puutarhassa ja anturat maahan iski kuin nuija-juntta, ja kumminkaan ei haukkunut Halli-piski. Ja Amanda kylmässä hiessä ui ja nousi ja ovelle juoksi ja raoitti varovaisesti ja palasi ikkunan luoksi kun mitään ei nähnyt eteisessä, ja aukaisi ikkunanverhot. Vaan ulkona värisi aurinko ja kedolla leikkivät perhot ja lehmät ynisi karjatarhassa. Lahdella sumu leijas... Mikä hitto häntä unien keskeltä turhaan ylös peijas? Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti: jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään. Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt... 3. Renki Epramin kertomus Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti, miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti. Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita, hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita. Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi. Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli. Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli. Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien, hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien. Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan. Poissa on kulta... Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta. Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta... Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti. Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti. Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys. Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki: oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki. Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi. Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta. Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta, pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt... 4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin, meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä: näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä, se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista... Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista: pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy, hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy. Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä. Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä: kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen... Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt... 5. Pappilan neitien kertomus 1. Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä. Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju. Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään. Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään. Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi. Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa, sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa... Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin. Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin. Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku. Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti. Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli... Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin. Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt. 2. Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle, me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon, me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden, me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä, me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä, me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä, joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä. — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus taukosi vähän. »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen, tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran, ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran. Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä. Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan _on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan. Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden? Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden_...» 3. Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski. Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski, ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras. Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras, joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi: »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.» Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla, ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen lailla... Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt. 6. Vanhan haudankaivajan kertomus Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki: oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta, joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo, kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo... Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan, vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan... Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa. Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä? Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta. Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta: oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt, kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt. VI. LAULU ESI-ISISTÄNI, LAUKUNKANTAJISTA Sinä hiukan ylpeänä suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä hyppäät silmilleni ystäväni, ja kysyt minulta, ääni väristen, kuka oli iso-isäni. Ja minä hyvin ylpeänä: kuningas. Hänelle olivat alamaisia kahdeksan kihlakunnan tiet, hiekkaiset, pitkät tiet, ja sateenkaariset unelmien sotajoukot. Ja hänen sukupuunsa haarat olivat täynnä tuskan hikihelmiä ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä. Ja sinä naurahdat minulle. Mutta minä, minä käsken sinun itkeä ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä, joissa esi-isäni nukkuvat. Niistä nousee huokausten höyry. Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia: kuninkaitten saaton, synkeän, synkeän saaton, jossa esi-isäni vaeltavat selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin totisina, kuninkaitten saaton, ylpeän, ylpeän saaton. DAIDALOS JA IKAROS 1. Ikaros Olen vanki, tee mulle siivet. Mun rintaani ahdistaa nämä tylyt ja sumuiset rannat, koko autio Kreetanmaa, ja katkerat kreetalaiset ja Minoksen synkeä ies. Oi, isäni, tee mulle siivet. Olen vanki, ja vapaa mies minä voisin olla. Pois mennä yli meren aallokon. Toden totta. Ma tiedän: suuri sen takana elämä on. Toden totta. Kaupungeissa olet kertonut asunees ja pauhun ja jylinän kuullees joka päivä sun huoneesees. Ja kauppiaitten säädyn sinä rikkaaks kuvailit, maamiehet rauhallisiks ja viisaiks filosofit. Ja jalojen soturien sinä kerroit elävän näin: teräs silmissä, tanassa keihäs. Ja kuolevan pystyin päin. Sinä naiset kuvailit kauneiks: he on sisaret, morsiamet ja vaimot ja nuoret äidit. Vaan isäni, isäni, et mua milloinkaan ole vienyt pois sinne. Ja yksin sain joka päivä vain tuta kaipuun ja ikävän rinnassain. Hei, kuuntele, meri huutaa ja lokit kirkuvat, hei, Neptunuksen kasvot ovat vihreet ja ilkkuvat. Hei, kangastus on noussut meren ylle värisemään: ma sun kaupunkisi ja maasi niin hehkuvina nään... Oi, isäni, tee mulle siivet: meren yllä vapaus on, meren yllä nään lentävän tähtein ja kuun ja auringon ylen suurta ja tuntematonta ja kaunista kohti. Ja nään: ne kaikki sittenkin tietää kuin jonkin määränpään. 2. Daidalos ja Ikaros Me kohotamme katseemme. Ja siivet kimmeltävät on, nähkää, meille lahjoittanut suuri Kohtalo: maa, meri vaipuu allemme. Nyt meidät kauas kantaa yötaivas ja sen värisevä eetteri. Te valmistitte käsillänne köyhän ravintonne ja verhositte vartalonne kehnoin tappuroin. Oi, katsokaa te jälkeemme ja nähkää ihmetellen: on kuninkaitten rikkaudet meille annetut. Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessä ja itkitte ja pakenitte metsään pimeään. Me rintahaarniskoissa ja miekat hioittuina kuin sotauroot käymme yli aavain kenttien. Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten polvet ja punnitsitte nauloin kaikki pienet sananne. On meidän mittanauhoinamme kiertotähtein radat ja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko. Niin raivoisina kuin te joskus luojan kirositte ja kirositte elämänne vuodet kuluneet, niin hartaina me kumarramme luojan eteen päämme, me, joille hän on lahjoittanut suuren huomenen. Te ruikuttaen kerjäsitte kuolemattomuutta ja väsyitte kuin sylilapset haudan povehen. Me kerran putoamme. Vaan siivin liekehtivin ja ylpein otsin katoamme niinkuin sankarit. SUVINEN ILTA VUODEN 1927 PROMOTSIONIKANTAATTI Laulu esi-isille Miten kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän. He nauravat maailmalle joka näyttää hymyilevän: näes, taivaalla on pilvi ihan, ihan punainen, ja vihreä niitty sen alla ja puro keskellä sen — ja kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän ja nauravat maailmalle, joka näyttää hymyilevän. LAPSI: Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin. Minä kuljin unessa äsken minä unessa vaelsin. Ihan niinkuin sadussa kerroit isoisän siellä näin, ja isoäidin helmaan minä aivan hetkeks jäin. He oli niin köyhät ja nöyrät ja kovin surulliset. Et siitä koskaan, äiti, ole kertonutkaan, et. He olivat nähneet nälkää, ja vilua, huomasin sen. Ja huomasin: kova ja raskas oli hyväily molempien. Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin, minä kuljin unessa äsken, minä unessa vaelsin. Työn laulu Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee. Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro, vaan takanamme kellertää jo viljavainiot. Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeen pois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein. Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille, vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät. Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinä yön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin. Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni: sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen. Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan, käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen. Suvivirsi. Ota, Herra, korviis lastes kiitos. Väkevänä kohoo ylitsemme keskisuves kaari, jota katsoin me, kun esikoises, iloitsemme. Katso, jyvistä ja ytimestä tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas. Palvelijas, heinämiehet palaa pitkin kukkaspenkereistä tietä. Kellastuvan elopellon keskeen syttyy yksinäinen rääkkälintu raskain äänin valittamaan. Kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa. Kuule, kuule, ota lastes kiitos! Joku soutaa. Tuulen viri rientää kaislikossa solisten. Ja kuule! Äännähdellen, siivet vettä viistäin kavahtavat sorsat, lentoon nousten. Sadelintu helein huilunäänin huutaa leppäsuppaasta. Ja kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa. Esikoises, voimattomin äänin veisaa sulle, Herra, suvivirren. Kuule, kuule! Harmain, raskain soinnuin, kirkkaana, kuin hopeainen tiuku taikka värjyin, metsän huminana suvivirsi saapuu korkeuksiis. Katso, jyvistä ja ytimestä tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas! Ota, Herra, korviis lastes kiitos! Laulu isänmaasta LAPSI: Tule, lähde, yö jo saapuu, minä olen jo viluinen. Kai kehrääjälintu lentää: minä kuulen laulun sen — kai varjo, en tiedä, mistä on niitylle vierähtänyt, ja sumu, katso jo hyppii ja haamut näen nyt, ja huuhkaja kamalin äänin on noussut huutamaan. Oi kuule, äiti, jouduin keskelle kauhujen maan. KUORO: Älä pelkää, rakas lapsi, ole aivan turvallinen. On lähellä äitis ja isäs ja parvi sisarien, ja koti on tuossa ja piha ja hevoshaka on tuo, ja kotilammelta tuuli kaislain huminan tuo, ja katso, tuolla on kylä, ja kylässä ihmiset — ne on sun kansaas kaikki. Miks vielä vapiset? Ne ottavat nuijansa raskaan, ne tarttuvat keihääseen sun puolestas taistellakseen mieheen viimeiseen. On yhtä verta he kanssas. Ja rakas Isänmaa on ympärilläs. Ja kaikki he sitä rakastaa. Kuoleman laulu Me istuimme rannalla kahden kuin odottaen jotakin ja silloin se tuli yksinään airoin äänettömin. Se souti tänne. Tunsin, miten kätesi kangistui. Se sukelsi hämystä esiin ja ohitsemme ui. Sinä nousit ja katsoit kauan ja puhkesit nyyhkytyksiin kun kaikki jo oli ohi. Ja minusta tuntui niin kuin jotakin olisit löynnyt ja heti hävittänyt. Vaan mitä se on? Minä istun ja kummastelen nyt. Veden kalvoon lehtiä halavain ja lehmusten pudonnut on. Ne kiitää vaahdossa ohitse. Surusiko on pohjaton? Sinä venheessä suvisen päivänkö näit soutavan sumuhun? Vai omanko nuoruutesi, oman nuoruutesi sun? Oi katso. Halavat on tummat. Ihan kaikki katoaa: sinä kuolet kerran itsekin, ja samoin kuolee maa. Vaan sittenkin, juuri siksi: sinä elät kuitenkin. Joka aamu aurinko palaa taas purjein liekehtivin. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA ***