Laara: Kuvaus Savon kansan elämästä

The Project Gutenberg EBook of Laara, by Kauppis-Heikki This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Laara Kuvaus Savon kansan el‰m‰st‰ Author: Kauppis-Heikki Release Date: February 1, 2005 [EBook #14862] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAARA *** Produced by Tapio Riikonen LAARA Kuvaus Savon kansan el‰m‰st‰ Kirj. Kauppis-Heikki WSOY, Porvoo, 1921. ENSIMMƒINEN OSA. I. Miettiv‰isin‰ istuivat mˆkin joukot pieness‰ tuvassaan, joka oli rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja havuista kˆhilˆity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi s‰ilyi ovettomassakin suojassa. Tuvan toisella sivulla r‰hjˆtti kolmisein‰inen kommakko lehm‰‰ varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Nelj‰nnell‰ sein‰ll‰ oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakˆtykk‰ seisoi v‰h‰n erill‰‰n t‰st‰ huoneryhm‰st‰. Mˆkin ymp‰rille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen kev‰‰ll‰ kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran t‰t‰ viljelyst‰ oli, ettei tarvinnut menn‰ kyl‰st‰ kysym‰‰n, miten on k‰ynyt ihmisten elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan sein‰m‰ll‰, ei siin‰k‰‰n ollut ainoata kirkasta lehte‰ j‰ljell‰. Olipa halla maan sis‰st‰kin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan p‰‰ll‰. Ohrakin oli t‰ytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhˆtti siin‰ kuhilaalla, surkean harmaana, hoikat, ravintoaineensa menett‰neet t‰hk‰t ruostepilkuissa. N‰in oli k‰ynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sep‰ se pani mˆkin v‰enkin miettiv‰iseksi. Mˆkin mies, Juuso M‰‰tt‰, istui pˆyt‰ns‰ p‰‰ss‰ allap‰in ja Juuson vaimo kuroi ainakin kymmenett‰ paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia oli heill‰ kolme tyttˆ‰, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia el‰tt‰nyt itse‰‰n palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin vanhempainsa puheille. --Eikˆ ne ota siihen Nevanper‰llek‰‰n yht‰‰n palkollista? kyseli Juuso. --Eiv‰t kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean m‰ik‰v‰ll‰ puhetavallaan.--Is‰nt‰ sanoi, ettei ole varaa mill‰ el‰tt‰‰. Em‰nt‰ minulle jo ennen hallaa puhui, ett‰ olla ensi vuosi, mutta is‰nt‰ per‰ytti nyt pois. --Eikˆ sinua ole muualle tahtoneet? --Olisi P‰rm‰selle pyyt‰neet, mutta eiv‰t luvanneet palkkaa, ruuan ja vaatteen ainoastaan. --Siihen sit‰ t‰ytyykin tyyty‰ t‰mmˆisen‰ vuotena, sanoi Laaran ‰iti. --En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyj‰‰n pet‰j‰isen edest‰. Min‰ olen jo monena syksyn‰ ajatellut menn‰ Savoon ja nyt min‰ menen. --Eikˆ liene kˆyhyys siell‰kin, arveli ‰iti. --Paremmin siell‰ toki elet‰‰n, v‰itti Laara.--Kaikkipahan kehuvat, jotka ovat menneet, ett‰ aivan se on toista siell‰. Ruveta t‰‰ll‰ ilman edest‰ kitumaan, silloin kun minun k‰siss‰ni k‰‰ntyy jo tyˆ niin hyvin kuin toisenkin k‰siss‰. Juuso kohotti jo p‰‰ns‰ ylˆs, mutta hankaili viel‰ takkinsa hihoja pˆyt‰‰n, joka oli mit‰ pahimmassa siivossa ruuan j‰tteist‰, joita ei viikkokausiin pyyhitty, paitsi mit‰ Juuso hankaili paikkatakkinsa hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei t‰m‰ sit‰ ensink‰‰n huomannut, viel‰ v‰hemmin nyt, kun oli tytt‰ren matkallel‰htˆ ajateltavana. Sit‰ ei Juuso ottanut surun kannalta, p‰invastoin toivo v‰lk‰hti h‰nen mustaksi pinttyneill‰ kasvoillaan, kun h‰n puuttui uudestaan puheeseen. --Ei se ole minunkaan mielest‰ni tyhmint‰ tekoa, jos menee Savon l‰‰niin, tuumaili h‰n. Siell‰ on tihe‰‰n sattunut, ett‰ t‰‰lt‰ menneet piikatytˆt on naitu taloihin. --Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara. --Ja ent‰s Tyysk‰n Maija, lis‰si Juuso.--T‰‰lt‰ l‰htiess‰‰n ei h‰nell‰ ollut kunnon vaatteita p‰‰ll‰, vaan nyt on em‰nt‰n‰, ja kun menn‰ talvena k‰vi t‰‰ll‰, niin vihtoriinissa kyˆh‰si. --Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, n‰inh‰n min‰ tuon, moitti vaimo.--Ja sitke‰‰n oli pit‰nyt sit‰kin saadessa, aivan oli ollut hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon. --Ne ovat niit‰ juoksupuheita, puolusti Juuso.--Ja samapa tuo, jos ei alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virke‰mpi ihminen saattaa katsoa paremmin eteens‰. Saat siell‰ sin‰kin, Laara, varoa, jos menoksi tulee, huomautti h‰n lopuksi tyt‰rt‰‰n. --Olen min‰ jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti t‰m‰.--Ja menen min‰ nyt, vaikka on niit‰ ollut muitakin, jotka ovat kielt‰neet. --Ket‰ muita? --Muita syrj‰isi‰, ilman aikojaan, en min‰ viitsi sanoa. --Mit‰ sin‰ aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso. --Se Nevanper‰n renki Aappohan tuo enimm‰n kielteli, ilmoitti Laara v‰h‰n kainostellen. --Sekˆ Aappo-k‰‰ry, murahti Juuso.--Se muka aikoisi naida, mutta mit‰ tuolla k‰‰ryll‰ tekee, varsinkin t‰mmˆisen‰ aikana. Tapaa niit‰ Savostakin semmoisia. Laara ei puhunut t‰h‰n mit‰‰n, nypisteli vain hameensa poimuja, joka oli viel‰ uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemm‰t sisaret istuivat siin‰ rinnalla repaleisina ja likaisina, mink‰ Laarakin huomasi, ja h‰n sys‰si ulommaksi, kun ne tulivat kovin l‰helle ja tahtoivat kosketella vaatteita. --Minnek‰ sin‰ menet? kysyi toinen tytˆist‰.--Ota minutkin sinne. --Ei sinusta ole viel‰ minnek‰‰n, sanoi Laara ja lykk‰si pois luotaan. Juuso oli taas ajatellut v‰h‰n aikaa ja sanoi: --Sinun siet‰isi menn‰ jo ajoissa, jos mieli saada oikeata palveluspaikkaa. --Niin min‰ teenkin, sanoi Laara.--Mielell‰‰n ne laskevatkin, kun ei ole riihen puintia eik‰ ruokaa. L‰hden aivan t‰ll‰ viikolla, jos haette papinkirjan. --Seh‰n se kyll‰ pit‰‰ olla, sanoi Juuso.--Mit‰p‰ tuo siit‰ paranee, jos l‰hden paikalla. Laara l‰hti palveluspaikkaansa tekem‰‰n tili‰ ja noutamaan sielt‰ vaatteitaan. H‰nen aivoissaan pyˆri nyt alituiseen ajatuksia tuosta tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pit‰en oli kaikkine sielt‰ lˆytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut. Pienen‰ tyttˆn‰ oli tuo tunne jo niin valloittanut, ett‰ h‰n kes‰iseen aikaan kulki puolen virstan p‰‰ss‰ olevan maantien varteen, ilman mit‰‰n asiaa, ainoastaan toivoen n‰hd‰ jonkun sen puolen kuormankuljettajan, niit‰ kun siit‰ tavallisesti matkusti. Useimmiten siell‰ k‰veli kuorman j‰ljess‰ ilottomia, el‰m‰n vaivoissa v‰syneit‰ miehi‰, joiden n‰keminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui joukkoon iloisia ja verevi‰ hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran kupeelleen, ett‰ huomasivat aholta tyttˆsen, joka hyppeli kivelt‰ kivelle ja kuulosti joka sanan, mit‰ matkamiehet sanoivat. Aina niill‰ olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa p‰‰lle, aikoipa joku vied‰ kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun. Laara hyppeli silloin poisp‰in, mutta oli n‰kemist‰‰n ja kuulemistaan hyvin iloisella mielell‰, ajattelipa toisinaan, ett‰ kun olisi l‰hte‰ noiden kuorman p‰‰lle. ƒidilleen ei h‰n puhunut n‰ist‰ kuulemistaan kuin kerran, sill‰ t‰m‰ siit‰ nuhteli: mit‰ sin‰ menet sinne matkamiesten suun ªraattaamistaª kuuntelemaan! Siit‰ l‰htien k‰vi h‰n muiden tiet‰m‰tt‰ tuolla maantien varrella, eik‰ puhunut muille mit‰‰n. Nyt ei en‰‰ t‰mmˆinen tyydytt‰nyt, t‰ytyi p‰‰st‰ mielitekonsa perille.. H‰n sai palveluspaikastaan viel‰ muutamia markkoja palkan loppua, mutta enin osa oli tullut vuoden varrella k‰ytetyksi koristuksiin. Enemm‰n olisi pit‰nyt olla, sen Laara piti t‰rkeimp‰n‰, jos mieli p‰‰st‰ johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen n‰ˆn oli pieni taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen. Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka h‰nt‰ itse‰‰nkin ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. H‰n tutki tarkkaan, onko huivi kaunistukseksi vai eikˆ, ja heti se selvisi siksi, ett‰ parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman alan. Huivin ollessa ei j‰‰nyt kuin silm‰t kauneinta, ja niist‰kin oli h‰nell‰ paha pelko, ett‰ jos ne ovatkin rumat, niin mitenk‰ sitten! Se ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli nimitt‰nyt h‰net lummesilm‰ksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin l‰hekk‰in ja tummat silm‰ripset viel‰ lis‰‰ varjostivat, niin ett‰ ne voivat jostain n‰ytt‰‰ kipeilt‰. Mutta sittenkin, tutki h‰n, ei niiden pit‰isi olla mit‰ttˆm‰t. H‰n remautteli niit‰ peilin, edess‰ isommiksi ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ik‰‰nkuin hyv‰n mielen vaikutuksesta. N‰ist‰ kokeista tuli Laara toisiin p‰‰tˆksiin ja p‰‰tti olla uskomatta tuota lummesilm‰isyytt‰, ennenkuin enemm‰n kuulee ja n‰kee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi h‰n korjautuvan, jos p‰‰see Savon paksulle leiv‰lle. Laara oli muutamia p‰ivi‰ kotimˆkill‰‰n laittelemassa vaatteitaan l‰htˆkuntoon, ja nytp‰ ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mit‰‰n syyt‰ vitkailemiseen. --Nyt se tyttˆ l‰htee, sanoi h‰n huolettomasti sitaistessaan nyyttins‰ solmun kiinni. --Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran ‰iti.--Menn‰‰n jokainen ja nyhdet‰‰n yhdell‰ tiell‰ sielt‰ maantien varren halmeaituuksesta suolahein‰takat. T‰ss‰ t‰ytyy ruveta sekaa syˆm‰‰n ja suolahein‰t ovat siihen paraita. Joukon poistuessa j‰i tupa autioksi, ja Juuso sys‰si sen merkiksi pˆnk‰n oven p‰‰lle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa k‰teens‰. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkiv‰t, toinen sit‰, ettei ota matkaansa, ja pienempi ik‰v‰‰. ƒiti k‰veli toisella puolen ja pyyhki v‰h‰n v‰li‰ l‰hestyv‰n eron tuottamia kyyneleit‰ silmist‰‰n ja puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi j‰lkimm‰isen‰, kuin jollekin tyˆpaikalleen. Maantiell‰, miss‰ oli erottava, yltyiv‰t pienet tytˆt yh‰ kovemmin itkem‰‰n. Jo tuli v‰h‰n Juusonkin s‰‰li ja h‰n tuumaili mukaan pyrkijˆille: --Jos tuon tiet‰isi, ett‰ siell‰ saisi selv‰n leiv‰n, niin olisihan tuonne saanut menn‰. --Mit‰ joutavata tuumaakaan, vastusti tytˆn ‰iti.--Eih‰n se Laara miten jaksa sinua kuljettaa ja el‰tt‰‰. Koetetaan me el‰‰ t‰‰ll‰. --T‰ytyyh‰n sit‰ koettaa, mik‰p‰ t‰ss‰ auttanee, sanoi Juuso.--Ja aina se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa tukeeksi, mutta on siin‰ lapsille tiet‰mist‰. --Tule nyt vuoden tai parin p‰‰st‰ k‰ym‰‰n t‰‰ll‰, kehoitti Riitu. --Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenk‰ siell‰ olet p‰‰ssyt el‰m‰‰n, muistutti Juuso. Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara t‰ytt‰‰. H‰n pisti k‰tt‰ hyv‰stiksi ja l‰hti astumaan suoraa maantiet‰. Tuolla ojelmuksen p‰‰ss‰ k‰‰ntyi h‰n katsomaan j‰lkeens‰, n‰ki sisarten seisovan viel‰ tiell‰ ja is‰ns‰ kiivenneen aitauksen sis‰‰n nyht‰m‰‰n suolaheini‰. ƒiti n‰kyi nousseen aidan sel‰lle ja katselevan siit‰ viel‰ menij‰n j‰lkeen. Laaran silmist‰ vier‰hti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun h‰n k‰‰ntyi taas matkaa jatkamaan, h‰lveniv‰t eron ik‰v‰t ja mieli muuttui miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen taskupeili. Sen kaivoi h‰n tarkastaakseen, eikˆ silm‰t ole k‰yneet pahasta mielest‰ rumemmiksi, mutta ei siit‰ ollut mit‰‰n pelkoa. Ne n‰yttiv‰tkin entist‰ kauniimmilta, kun t‰m‰n lis‰ksi oli k‰vely kohottanut punakkata kasvoille. Muutaman m‰en p‰‰lle tultua n‰kyi sen toisella puolen, alhaalla, matkamiehi‰ kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet t‰hysteliv‰t uteliaina alas m‰ke‰ astuvaa tyttˆ‰, ja lienee sen k‰ynti ollut heist‰ omituisempaa, sill‰ joku virkkoi kohdalle ehditty‰: --Luistaako sukset? --Koettele sormellasi, vastasi Laara k‰‰nt‰m‰tt‰ p‰‰t‰‰n. --Mihink‰ miehesi heitit? kysyi toinen. --Kysy mutkalta, niin v‰‰r‰ vastaa. --Niinp‰ antaa sitten tˆppˆsten tˆmist‰. --Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse. --Tyttˆp‰ ei heitt‰nyt vastausta velaksi, nauroi ‰‰nett‰ ollut. --Eip‰ heitt‰nyt, myˆnsi toinen.--Se oli niit‰ t‰m‰n puolen hurskasluontoisia tyttˆj‰, joita taas t‰t‰ nyky‰ kulkee meid‰n puoleen. Sinne menossa se on tuokin. --Saattaapa olla, se n‰lk‰ k‰skee katselemaan. Mutta ei tuo n‰ytt‰nyt viel‰ n‰lk‰iselt‰, ja vetreet sill‰ on j‰senet. Katsokaapa miss‰ myˆh‰k‰ss‰ sen lanteet ovat. Jaksaa se tehd‰ tyˆt‰, vaikka viel‰ kynt‰‰, eik‰ ne ole siihenk‰‰n ‰kkin‰isi‰. --Saattavat t‰‰lt‰ tultuaan v‰h‰n kuvatella, mutta eiv‰t n‰y ajan pitk‰‰n olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti t‰ss‰ muutamia vuosia j‰ljellep‰in t‰‰lt‰ tulleen naisen palvelijakseen, ett‰ se muka tekee pienen talon niin piian kuin renginkin tyˆt, mutta eip‰ siit‰ ollut hyˆty‰. Tulennastaan mit‰ lienee v‰h‰n mieliksi tehnyt, mutta sitten vehtasi sen typer‰n leskiukon kanssa niin pitk‰lle, ett‰ p‰‰si em‰nn‰ksi, ja nyt ei kuulu viitsiv‰n kunnolle ruokaa eteens‰ laittaa. --Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt. Matkamiehet k‰skiv‰t hevosessa liikkeelle ja k‰rryn kantaan tarttuen tyˆnsiv‰t niille apuna. Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli k‰‰rinyt p‰‰llimm‰iset hameensa ylˆs, jotteiv‰t ne hidastuttaisi k‰ynti‰. Matka oli melkein talotonta, joku pahainen mˆkkir‰hj‰ vain tuli joskus n‰kyviin. Muutamassa mˆkiss‰ pist‰ysi Laara lev‰ht‰m‰ss‰ ja haukkasi nyytist‰‰n karkeata leip‰‰ p‰iv‰lliseksi. T‰st‰ kyseli h‰n edess‰p‰in olevia taipalia ja sai tiet‰‰ toista penikulman p‰‰ss‰ olevan pienoisen kyl‰n, jonne enn‰tt‰‰ yˆksi. H‰n l‰hti heti matkalle ja astui, niin ettei enn‰tt‰nyt sinne menness‰ oikein iltakaan tulla. Alkoi jo v‰h‰n v‰sytt‰‰kin, mielell‰‰n meni l‰himp‰‰n taloon, siin‰ kun n‰kyiv‰t hevosillakin kulkevat k‰yv‰n syˆtt‰m‰ss‰. Puolikymment‰ laihanpuoleista hevosta oli parhaillaan kartanolla, mill‰ jauhoja, mill‰ suoloja kuormana. Joku niist‰ taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen sˆi heini‰ k‰rryjens‰ korista. Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehi‰. Joku niist‰ sˆi, mutta toiset tupakoivat. V‰h‰‰n aikaan ei h‰nt‰ kukaan puhutellut, matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon v‰ki ei taas puolestaan paljon v‰litt‰nyt kulkevista, niit‰ kun aina n‰ki. Viimein er‰s mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa h‰neen ja l‰hestyi puhuttelemaan. --Mist‰s t‰m‰ tyttˆ on? kysyi se. Laara ilmoitti kotiseutunsa. --Minnek‰ sit‰ sitten olet menossa? --Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etel‰n puoleen, ett‰ jos sielt‰ sattuisi palveluspaikan lˆyt‰m‰‰n, selitti Laara. --Jalkakyytikˆ se on? --Mik‰p‰ se hevosen laittoi? --Onhan se sit‰kin, mutta jos sattuisi tyhj‰n‰ palaavia kuormankuljettajia. --Ei noita ole viel‰ sattunut. --Nytp‰ on t‰ss‰ yksi mies sinnep‰in menossa... Ota sin‰ t‰m‰ tyttˆ k‰rryysi, esitteli h‰n jo siin‰ samassa Laaran puolesta. --Otanhan min‰, sanoi palautuva mies hiljaisella ‰‰nell‰.--Puoli markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis. Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen. --Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylk‰si Laara.--Tarvitsee v‰h‰t rahansa muuhunkin. --Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pit‰v‰ mies.--Eih‰n se yksi henki paina siin‰ mit‰‰n. --Miksik‰ se ei paina, v‰itti toinen vasta.--Otapa itse tuommoinen suuri tytˆn-m‰tk‰ kuormasi p‰‰lle, niin tunnet eikˆ paina. --No, en min‰ surisi, jos olisin tyhj‰ll‰ hevosella palautumassa... Hitto viekˆˆn, kun viel‰ yksin‰‰n! Jos min‰ olisin, niin ei siin‰ intelt‰isi. --Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies j‰yk‰sti.--Toinen katsoo asian toiselta kannalta ja siin‰ kaikki. Nyt herkesi kyydin puuhaaja ‰‰nettˆm‰ksi, h‰nt‰ n‰ytti oikein harmittavan t‰m‰n asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva l‰hti ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset meniv‰t katsomaan hevostensa syˆnti‰. Mustapartainen mies vain j‰i tupaan. --Tokko on ollenkaan edelt‰p‰in ajateltua, ett‰ mihink‰ seutuun aiot asettua? alkoi se taas kysell‰ Laaralta. --Ei v‰h‰‰k‰‰n. --Vai ei v‰h‰‰k‰‰n. Niinp‰ ota nyt ja kysele siell‰, ett‰ miss‰ on Niittykyl‰ ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on n‰inkin huonona aikana enemm‰n varakasta puolta. Siell‰ sin‰ pian p‰‰set tietoon miss‰ on Karvosen talo, ja pyrih‰n siihen, niin ehk‰ et tarvitse muualle menn‰k‰‰n. Laara ei p‰‰ssyt selville, neuvoiko t‰m‰ mies omaansa vaiko muiden taloon, eik‰ rohjennut sit‰ itselt‰‰n kysy‰. Kyl‰n ja talon nimet pani h‰n tarkasti muistiinsa, sill‰ onhan se mielelle jotain somempi, jos on v‰h‰nkin ohjausta minne menn‰. Toiset miehet tulivat tupaan ja esitteliv‰t matkallel‰htˆ‰, kun hevoset eiv‰t en‰‰ syˆneet. --Eikˆh‰n ollakin t‰ss‰ yˆt‰, kun on jo n‰in ilta, tuumaili mustapartainen mies toisille. N‰m‰ panivat kovasti vastaan; sill‰ tavalla viipyisi puolta enemm‰n matkalla. T‰ytyi taipua enemmistˆn tahdon mukaan. Laara j‰i siihen yˆksi ja l‰hti lev‰tty‰‰n aamulla taas aikaisin astumaan. P‰iv‰t olivat mit‰ ihanimpia, aina siit‰ asti, kun nuo kamalat kylm‰-yˆt k‰viv‰t. Oliko t‰m‰ jotain lohdutusta h‰t‰‰ntyneille ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa, ett‰ nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se n‰ytti, sill‰ tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiest‰. II. P‰‰sty‰‰n l‰‰nin rajan yli alkoi Laara yˆpaikoissaan kysell‰ Niittykyl‰‰. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin ett‰ on se senniminen kyl‰ olemassa, mutta kun h‰n oli tullut l‰hemm‰, tiedettiin tarkalleen, mist‰ se lˆytyy. T‰m‰ Niittykyl‰ olikin varakkaimpia kyli‰ ja nimens‰ mukaan runsas niityist‰ ja pelloistakin. Asuinrakennukset eiv‰t olleet seudun tavan mukaan eritt‰in komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sill‰ niiden t‰ytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eiv‰t olleet tihe‰ss‰, sill‰ niit‰ erotti toisistaan moni pieni j‰rvi tai oikeammin lampi. Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja n‰iden varsilla kasvoi laajalti pitk‰‰ hein‰‰. T‰lle kyl‰lle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon. Keskip‰iv‰n aikana h‰n siihen saapui, jolloin joukot olivat askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymment‰ lasta, joita puolisokea vanha mummo koetti asetella. --No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leiv‰nkin pois, p‰ivitteli mummo.--Ei t‰ss‰ synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos en ota keppi‰ teille siin‰. Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sielt‰ Laaran penkilt‰. --Oliko t‰‰ll‰ vieras, en tunne, jos en kysy? Laara oli p‰‰ssyt selitt‰m‰st‰ mummolle, kun tupaan tuli toinen ihminen, arvattavasti talon em‰nt‰. Se oli kooltaan pienenpuoleinen, mutta vartaloltaan hyvin t‰ytel‰inen. I‰lt‰‰n mahtoi h‰n olla kolmenkymmenen paikoilla. --Mist‰s t‰m‰ ihminen on? kysyi em‰nt‰ ohimenness‰‰n, samalla luoden tutkivan katseen. T‰mmˆisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei siihen en‰‰ tarvinnut sanoja ajatella; liittip‰ h‰n samalla senkin, mit‰ varten on matkalla. --Vai palveluspaikkaa etsim‰ss‰ t‰‰lt‰ asti? Taitaapa niit‰ t‰n‰ vuotena olla paikan puutteisia. Em‰nt‰ ei n‰kynyt v‰litt‰v‰n sen enemp‰‰ t‰st‰ asiasta, meni vaan tˆilleen. Laara j‰i ajattelemaan, ett‰ mik‰h‰n se mies olikaan, joka t‰h‰n taloon neuvoi, eih‰n t‰‰ll‰ n‰yt‰ v‰litett‰v‰n mit‰‰n. H‰n p‰‰tti kumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin l‰htisi toisiin paikkoihin, ja meni em‰nn‰n luo keittiˆˆn. --Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekˆ minua ottaisi? esitteli Laara alakuloisena. --Ei noista viel‰ ole kiirett‰, sanoi em‰nt‰.--ja on niit‰ tarjona t‰‰ll‰kin kotipuolelta. Laara oli jo v‰h‰ll‰ heitt‰‰ pyrkimisen siihen, mutta jos n‰in alkaa k‰yd‰ muuallakin, niin oli paras pyrki‰ avulle asti. --Min‰ en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin t‰m‰n vuoden lopun tehd‰ tyˆt‰ ruokapalkalla. Min‰ jaksan ja osaan vaikka miestenkin tˆit‰ tehd‰. --Enp‰ min‰ tied‰ t‰ss‰ olevan tarpeita, sanoi em‰nt‰.--Miehetkin ovat kauppiasten kuormia viem‰ss‰, jotka tiet‰isiv‰t paremmin ulkotˆist‰. Olikohan se sitten t‰m‰n talon is‰nt‰, jonka min‰ tapasin tullessani, ja seh‰n se ohjasi t‰nne tulemaan, alkoi Laara selitell‰, jos se paremmin auttaisi. --Mink‰ n‰kˆinen se oli? kysyi em‰nt‰ uteliaana. --Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli. --Se se on ollut. Tiell‰kˆ se sinut tapasi? --Ei kuin talossa. --Satuitteko te samaan yˆpaikkaan? kyseli em‰nt‰ yh‰ uteliaampana ja asettui tarkasti seuraamaan Laaran selityst‰. --Olin siin‰ min‰ yˆt‰, mutta ne matkamiehet l‰htiv‰t viel‰ ajamaan. --Niinkˆ se sitten sanoi, ett‰ menn‰ t‰h‰n taloon, niin siihen otetaan palvelukseen? --Siihen tapaan se sanoi. --Eikˆ se sanonut, ett‰ h‰n on t‰m‰n talon is‰nt‰? --Ei tuo siit‰ mit‰‰n. Vaan kun te tunnette, ett‰ se on ollut is‰nt‰, niin ottakaa nyt tyˆhˆn siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se palaa. --No, min‰ sanon nyt suoraan, ett‰ ei sinun palveluspaikkasi sattunut t‰h‰n taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki em‰nt‰ jyrk‰n p‰‰tˆksen. Laara lopetti pyyt‰misens‰ ja alkoi aprikoida, ett‰ mit‰h‰n t‰m‰ em‰nn‰n kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei silt‰ tehnyt mieli en‰‰ mit‰‰n kysy‰, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tiet‰isikˆ h‰n muualtakaan neuvoa.--Nyt oli edess‰ sama tiet‰m‰ttˆmyys kuin kotoa l‰htiess‰kin. Jos Laara arvasi viivytt‰‰ pari p‰iv‰‰ Karvolassa k‰ynti‰‰n, niin olisi tavannut is‰nn‰n ja ehk‰ paremmin p‰‰ssyt tyˆhˆn. Se oli tullessaan siin‰ toivossa, ett‰ tuo matkalla tavattu tyttˆ olisi heill‰, mutta kun h‰nt‰ ei n‰kynyt eik‰ kuulunut, her‰si salainen tyytym‰ttˆmyys koko taloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mit‰‰n, ei mit‰‰n oltu oikein tehty. --Mit‰ sinne l‰ksit koko reissuun, kun ei t‰‰ll‰ ilman sinua osata mit‰‰n tehd‰ mieleisesti? sanoi em‰nt‰. --Mist‰p‰ tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi Karvonen.--Luulisi tuon aikaa osaavan... --Ehkei t‰‰ll‰ olisi mit‰‰n moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa t‰h‰n sen tyttˆmutukan, jonka olit t‰nne opastanut, pisti em‰nt‰ pilkalla. --No eikˆ sit‰ saisi neuvoa puutteiselle tyˆt‰, piti mies puoliaan.-- Vallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et. --Niinp‰ kun se oli minun vallassani, niin annoin menn‰. Meill‰ ei tarvita semmoisia. --Sen parempi, tee vaan tyˆt yksin‰si, ei nyt ole leip‰‰ liiaksi. --En min‰ silt‰ tee yksin‰ni, vaan otan itse, ket‰p‰h‰n sitten otan. --Ota toki itse, ker‰‰ kaikki vaivaiset ja ontuvat t‰h‰n, niit‰h‰n sinulla on aina ollut. --Niit‰ ne on ollunna ja on vastakin. Enh‰n min‰ toki kotonani salli muita etupenkille, koetan min‰ sit‰ varaa pit‰‰. Keskustelu oli vierinyt heid‰n keskin‰isten perheasioittensa kipeimm‰lle kohdalle. T‰ss‰ t‰ytyi hellitt‰‰ sen, johon asia eniten koski, ja se lankesi is‰nn‰n osalle. --Pid‰, hyv‰ em‰nt‰, p‰‰si ja luulosi, sanoi t‰m‰ kynsille lyˆdyn ‰‰nell‰ ja toimittautui pois toverinsa l‰heisyydest‰. Em‰nt‰kin salli kiistan katketa, sill‰ h‰n tiesi vanhastaan, ettei sen jatkamisesta ole asialle mit‰‰n hyˆty‰. * * * * * Ennen palveluspaikan lˆyt‰mist‰ enn‰tti puute katsoa Laaraa suoraan silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun tyˆt‰ ei tahtonut saada, t‰ytyi panna liikenevint‰ vaatekappaletta elatuksen saamiseksi. Tuo rakas taskupeili oli t‰ytynyt antaa pienest‰ leip‰kannikasta. Jo tuli mieleen ajatus l‰hte‰ takaisin kotipuoleen, mutta menness‰ t‰ytyisi kerj‰t‰ ja seutulaiset ehk‰ pilkkaisivat, ett‰ tuossa se nyt on takaisin se hyv‰n hakija. Viimeiseen asti h‰n pysytteli t‰ll‰ Niittykyl‰ll‰, odotellen palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin tavallaan. Mutta t‰m‰ ensimm‰inen paikka oli seutukunnan pahin, johon ei koskaan saatu omasta kyl‰st‰ palvelijoita. Vuoden p‰‰st‰ siit‰ Laarakin erosi, kun kˆyh‰ aika oli mennyt ohitse ja talolliset ottivat entisen palvelijam‰‰r‰n. Selv‰ leip‰ virkisti ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot k‰viv‰t iloisemmiksi, naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisell‰ virkeydell‰. Toiseksi vuodeksi p‰‰si Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka haltijat olivat vakavia ihmisi‰. Ensi aikoina joutui h‰n usein is‰nt‰v‰kens‰ nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan punnitsemaan, mit‰ n‰m‰ kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa t‰hden, joita oli kymmenkunta, enimm‰kseen viel‰ pieni‰. Vapaata puhehaluaan koetti Laara tyydytt‰‰ muualla, varsinkin kun p‰‰si sunnuntai-iltoina kyl‰n nuorten seuroihin. Mutta t‰‰ll‰ oli vastassa toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla h‰nen erimurteisia sanojaan, viel‰p‰ kova‰‰nisen puhetavan takia nimittiv‰t h‰nt‰ pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla t‰m‰n uuden nimens‰, niin h‰n ei s‰‰stellyt sanoja puhutellessaan ristim‰miehi‰. Mutta se vain pahensi asiaa, nimittelij‰t tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi laajemmalle. N‰m‰ vastukset vaimensivat Laaran kyl‰nk‰ynnin halua, niin ett‰ h‰nt‰ harvemmin n‰kyi siell‰. Eiv‰t toisetkaan tytˆt h‰nt‰ seuraansa kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat enn‰tt‰neet jo laillaan ihastua ja olisivat halulla pit‰neet ªpajamiehelleª seuraa, mutta sep‰ oli enn‰tt‰nyt suuttua eik‰ leppynyt v‰h‰‰n aikaan. Laara p‰‰tti alkaa uudella tavalla ja pyrki‰ toista tiet‰ siihen suuntaan, kuin oli ajatus kotipuolesta l‰htiess‰. H‰n turvautui palvelustalonsa tytt‰reen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun k‰ynyt. Mutta Miinakin h‰nt‰ v‰isteli, ehk‰ sent‰hden, ett‰ h‰nen vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja k‰ytˆksest‰, ne kun meniv‰t heid‰n mielest‰‰n usein kovin arkip‰iv‰isiksi. N‰in joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli kovasti mielt‰, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mik‰ siihen on suurimpana syyn‰, p‰‰tti h‰n tehd‰ toisen muutteen ja opetella puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten hylk‰‰minen. Sen verran h‰n kumminkin edistyi, ett‰ talon haltijat kiitteliv‰t h‰nen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi. Mallikelpoisten pariin p‰‰sty‰‰n ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. L‰hin malliksi kelpaava oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus. Sen lis‰ksi oli h‰n kaunis, ei verevyyden eik‰ voimakkaan vartalon muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen puisevammat j‰senet m‰‰r‰ilev‰t kamaritˆille. Laara oli ensimm‰isi‰, joka siin‰ suhteessa katsoi Miinaa mit‰ttˆm‰ksi, varsinkin sitten, kun sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka v‰h‰n samaan suuntaan ajatteli, oli Miinan oma is‰. Ensimm‰isten sulhasten tulosta pahastui h‰n kovasti ja kummasteli, ett‰ kun ei h‰vet‰ lasten luokse tullessa. --Antaa tuon toki viel‰ muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi h‰n sulhaselle itselleen.--Mik‰ aikaihminen siit‰ tulee, jos tuolla i‰ll‰ naimisiin menn‰ repsahtaa? T‰m‰ oli Kuivatun is‰nn‰n mielipide, eik‰ se siit‰ luopunut, vaikka tytˆn pyyt‰j‰ olisi ollut kuinkakin hyv‰. H‰nen laskujensa mukaan olisi tytˆn pit‰nyt olla v‰hint‰‰n kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi mainita sulhasista. Sit‰ ennen tehty naiminen on yht‰ paljon kuin ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pid‰tteli h‰n Miinaa kotona kaikista syrj‰ss‰ liikkumisista, siell‰ vaan on hyv‰ yhtym‰‰n, kun on Luoja tavallisen n‰ˆn antanut. Talvella sitten oli Miinan serkun h‰‰t loitompana, Rannan kyl‰ss‰, jonne h‰nt‰ hakemalla haettiin morsiustytˆksi. Kauan saivat houkutella menon lupaa is‰lt‰ ja sill‰ varmalla varoituksella h‰n viimein p‰‰sti, ett‰ pit‰‰ olla lasten joukossa. Mutta kyll‰p‰ h‰n Miinan takaisin tultua katui tekoaan, kun n‰ki olevan kyytimiehen‰ tuntemattoman nuoren miehen. --Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi h‰n tahallaan ihan ensimm‰iseksi. --Se on silt‰ samalta kyl‰lt‰ Pajusen talon Reittu-niminen poika, selitti Miina v‰h‰n h‰mill‰‰n. --Miksik‰ ne omaiset eiv‰t tuoneet, jotka veiv‰tkin, kun syrj‰isten pit‰‰ sinua kuljetella? Miinan t‰ytyi v‰h‰n valehdella, ett‰ kun ne eiv‰t itse joutaneet, niin palkkasivat t‰m‰n, vaikka hyvin tiesi, ett‰ muut syyt ne olivat kyytiin k‰skeneet. Sit‰p‰ is‰kin ep‰ili eik‰ osoittanut mit‰‰n yst‰vyytt‰ vieraalle. H‰nelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa yhteen tuvan pˆyd‰lle, ja nukkumapaikan neuvoi is‰nt‰ itse omain poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielell‰‰n suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allap‰in viel‰ pitk‰n aikaa lampun ‰‰ress‰, kun muut asettuivat vuoteilleen. --Eikˆ vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa p‰‰t‰‰n kampaillen istui vuoteensa reunalla. --Ei tuo niin eritt‰in nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan, joka parhaillaan leyh‰ytteli tukkaansa taaksep‰in ja alkoi sit‰ sitoa palmikolle. --Taitaa sitten olla matka mieless‰, jatkoi Laara nauravalla ‰‰nell‰. --Ei tuosta siit‰k‰‰n, kun on kerran hevonen tallissa. --Jos ei hevosella, niin jalkaisin. Reittu katsoi poikain vuoteelle ja ne n‰yttiv‰t nukkuvan. Sitten h‰n siirtyi hiljaa l‰hemm‰ksi puhetoveriaan. --Mihink‰h‰n se, minun kyyditt‰v‰ni nyt iltamassa katosi? kys‰isi h‰n. --Se on toisten pikku tyttˆjen kanssa tuolla kamarissa. --Pikku tytˆksikˆ se Miinakin viel‰ arvataan. --Niin se t‰m‰n talon is‰nt‰ arvaa ja suojelee kaikki n‰m‰ tyttˆns‰ hyvin tarkasti. --Eikˆ se ket‰‰n suvaitse? --Ei se sille omalleen suvaitse viel‰ ket‰‰n, eik‰ tuo olekaan oikein aikainen. --Kuuluupahan jo k‰yneen sulhasia. --Is‰nt‰p‰ ep‰si kerrassa puhumasta. --Ei se aina sit‰ tee. Mutta jos min‰ en saisi t‰ll‰ tiell‰ en‰‰ mit‰‰n sille Miinalle sanotuksi, niin pyyt‰isin puhumaan, ett‰ tulisi nyt ihan varmaan n‰ille ensi maaliskuun markkinoille, niin siell‰ tavattaisiin. --Teill‰h‰n taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen nauraa. --Eih‰n niist‰ viel‰ osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu osaksi myˆnt‰en. --Pit‰‰ toki sitten sanoa, virkkoi Laara ‰‰nell‰, josta kuului peitelty kateus. ÷ljy oli lampusta palanut kuiviin, niin ett‰ valo vaipui yh‰ tummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa. --Lamppu n‰kyy heitt‰v‰n meid‰t pime‰‰n, sanoi h‰n, pit‰‰kin t‰ss‰ asettua hiljaa. --Eih‰n pime‰ haastelua hidasta, huomautti Laara--vaan taitaa ajatukset pyˆri‰ siin‰ matkatoverissa. --Ei nuo niin haitalle asti. Keskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja h‰n siirtyi entiselle paikalleen pˆyd‰n p‰‰h‰n, riisui vaatteitaan v‰hemm‰ksi ja painautui poikain vuoteelle. Aamusella nousi h‰n heti is‰nn‰n tupaan tultua ja puuhaili l‰htˆ‰‰n, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen oli mieleen, sill‰ aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan kanssa, joka supistui kuitenkin hyvin v‰h‰‰n. He enn‰ttiv‰t vain vahvistaa markkinoilla yhtymisen. Mutta is‰p‰ arvasi tehd‰ h‰iriˆn sille liitolle, kun ei laskenutkaan Miinaa ensi p‰iv‰ksi, vaikka t‰m‰ kuinka olisi pyyt‰nyt. --Mit‰ ne lapset tekev‰t markkinoilla, viel‰ v‰hemm‰n ensi p‰iv‰n‰, sanoi h‰n.--Toisena p‰iv‰n‰ jos pist‰yt‰‰n. Laarapa ei tyytynyt heitt‰m‰‰n k‰ynti‰ns‰ viime p‰iv‰‰n, vaan palkkasi sijaisen ja meni muiden reess‰. H‰n pukeutui parhaisiin vaatteihinsa, eiv‰tk‰ ne olleetkaan en‰‰ mit‰ttˆm‰t, kun h‰n oli kaikki ansionsa s‰‰st‰nyt niihin ja v‰rien puolesta valinnut n‰ytt‰vint‰. Miina oli pyyt‰nyt viem‰‰n sanan sille, joka h‰nt‰ odottaa, ja Laara lupasi toimittaa. Menness‰ muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, ett‰ t‰‰ll‰ ehk‰ tapaa joitakin niilt‰ tienoin. Siet‰isi niiden muassa l‰hett‰‰ terveisi‰ vanhemmille, mutta eip‰ h‰nell‰ toisekseen ole niille mit‰‰n sanomista. H‰n p‰‰tti heitt‰‰ sen tuuman sikseen ja meni perille p‰‰sty‰‰n ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta p‰ivin oli t‰m‰ siell‰ uskollisesti odottanut. Laaran n‰hty‰‰n luuli h‰n kohta muitakin n‰kev‰ns‰ ja kysyi: --J‰ljellekˆs Miina j‰i? --Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen. --No miksik‰? --Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin is‰nn‰n sanovan. --Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikˆ huomennakaan? --Sittenp‰h‰n n‰kee. Laara naurahti salaper‰isesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. H‰n vei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemm‰n. --Sano nyt totuus, ett‰ p‰‰seekˆ se huomennakaan tulemaan. --Johan min‰ sanoin, ett‰ sittenp‰h‰n n‰kee, vai eikˆ se markkinain vietto k‰yt‰ v‰h‰‰k‰‰n ilman sit‰? kiusoitteli Laara. --Miksik‰ ei, mutta olisin min‰ sen toivonut olevan... On se sanonut sinulle... --Sanoihan se, vaan t‰ytyy tuon verran k‰rsi‰. Menn‰‰n k‰velem‰‰n, niin siell‰ puhun tarkemmin. --Niin kyll‰. Min‰ maksan tuon kahvin. Laara kiirehti jo edelt‰ ulos enn‰tt‰‰kseen porttik‰yt‰v‰n kupeella tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan mukaan. Reitun jouduttua l‰htiv‰t he astumaan rinnatusten katua tavaratorille p‰in. Kaikenik‰ist‰ ja -n‰kˆist‰ joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmiss‰ sinne jos t‰nnekin. Tuossa tuli joukko nuorta v‰ke‰, ja ohi menness‰‰n he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta. --Oliko ne tuttavia? kysyi Laara. --Olivat. --Tunteeko ne Miinan? --Miksik‰? --Niin, etteiv‰t nuo liene minua siksi luulleet. --Mit‰p‰ tuo haittaa, jos luulisivat. --Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pit‰isi olla, naureli Laara.-- Tuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan l‰htiess‰. --V‰h‰tp‰ niist‰ markkinoilla, sanoi Reittu.--Menn‰‰n pois. He k‰veliv‰t tavararekien ohitse ja tarkastelivat yht‰ ja toista silm‰lle mieliksi. --Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyv‰illen kiiltolangalla k‰‰rityit‰ karamellipˆtkyj‰. Reittu arvasi, ett‰ Laaran tekee niit‰ mieli, ja osti muutamia. --Pannaan t‰‰lt‰ toista lajia, esitteli myym‰mies.--Jos lienee viel‰ t‰m‰ tyttˆ morsiamenne. --Sit‰p‰ ei n‰in joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen. He siirtyiv‰t yh‰ eteenp‰in, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan. Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasep‰n myym‰l‰n edess‰ seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia. --Ketk‰h‰n onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara kaipaavalla ‰‰nell‰. --Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa, ett‰ kunpa Miina olisi. H‰n odotteli, ett‰ jos Laara itsest‰‰n siit‰ alkaisi kertoa, kuten oli luvannut, mutta eih‰n tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan menoa. --Ent‰s se Miinan tulo, sin‰ unohdit sen, t‰ytyi jo muistuttaa. --Niinp‰ kyll‰, vaan onhan t‰ss‰ viel‰ aikaa. Menn‰‰n panoraamaa katsomaan. --En malta en‰‰, t‰ytyy k‰‰nty‰ kortteerille, vaan kyll‰ min‰ maksan ovirahan, jos Laara menee. Laaran t‰ytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mit‰ tiesi, kun n‰ki, ettei silt‰ kuitenkaan saa sit‰ unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui h‰n viem‰‰n terveisi‰ ja tulokehoituksia Miinalle. III. Heti kes‰n tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle sulhasiksi. Is‰n puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yritt‰‰ tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin p‰‰tt‰neet. --Kyll‰ tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan is‰ ensi sanakseen, kun tietoon p‰‰si.--Antaa h‰nen viel‰ varmistua. --Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies.--N‰m‰ kuuluvat jo olleen kihloissa kev‰tmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan pois. --Sitten en lupaa senk‰‰n vertaa, koska t‰ss‰ on jo rosvon konstia k‰ytettyn‰, rupesi h‰n lujemmaksi. --Tuopa Miina pois, mit‰ olet ottanut, ja se on sill‰ hyv‰ pitk‰ksi aikaa. Kaikkea pit‰‰ kuulla! Min‰ olin nelj‰nnell‰kymmenell‰, kun menin naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta n‰iden pit‰isi p‰‰st‰ naimisiin, vaikkei syrj‰inenk‰‰n heist‰ ymm‰rr‰ enemp‰‰ kuin kananpojista, ett‰ kukkojako ne ovat vaiko kanoja, viel‰ v‰hemmin he itse. Ajatelkaahan viel‰ vuosi tahi kaksi, kun on is‰n koti kummallakin. Eiv‰t siin‰ auttaneet selitykset eik‰ mitk‰‰n. Miinankin t‰ytyi tuoda kihlat pois, ja silloin saivat vieraat menn‰, jos halutti. Reittua h‰vetti kovasti, kun h‰netkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielell‰‰n pit‰nyt. H‰n olisi salak‰tt‰ antanut ne takaisin, mutta ei sattunut tilaisuutta. T‰ytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi p‰‰st‰ talon v‰en huomaamattakin. T‰m‰ lupasikin toimittaa niin, ett‰ Miina tulee iltasella h‰nen aittaansa, joka on tallirakennuksen suojassa, joten sinne voi p‰‰st‰ muilta salaa. Reittu l‰hti puhemiehineen ajamaan, mutta he eiv‰t menneet pitk‰lt‰, kun asettuivat muutamaan taloon yˆksi. Sanoivat hevosen jalkain heltyneen, joten sill‰ ei raaski yˆt‰ myˆten ajaa. Toinen mies k‰‰ntyi t‰st‰ j‰ljilleen ja oli v‰h‰n j‰lkeen ilta-asettumisen takaisin. H‰n tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtym‰paikalle. Hiljaapa ne ovat, ajatteli h‰n kuunneltuaan oven takana. H‰n kopautti, mutta ei kuulunut sittenk‰‰n. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikett‰, joku l‰hestyi ovea avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyv‰lt‰, kun saa puhutella ket‰‰n pelk‰‰m‰tt‰ ja antaa kihlat takaisin. H‰n puristi heti oven raolle p‰‰sty‰ avaajan k‰tt‰ mit‰ yst‰v‰llisimmin, vaan huomasi, ett‰ se olikin Laara. --Ka, Laarahan se... Miss‰s Miina? --Oli se t‰‰ll‰, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti painaen oven kiinni. --Vai niin, virkkoi Reittu pettyneen‰ ja istuutui vaatekirstun kannelle. Laara oli varustanut kynttil‰np‰‰n ja sytytti sen palamaan. Sitten h‰n istuutui s‰nkyns‰ reunalle, p‰‰ll‰‰n melkein punainen hame ja valkea nuttu, johon oli ommeltuna pitsi‰ kaulukseen ja hihansuihin. --Jopa t‰m‰ matka meni v‰tykselleen, virkkoi Reittu v‰h‰n aikaa ajateltuaan. --Mit‰ tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara. --Mitenk‰ niin? kysyi Reittu. --Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintˆ‰, kun on tuommoinen lauma noita pienempi‰. --Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin... --Mit‰p‰ sill‰ muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake. --Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi. --No, jospa min‰ tuon nyt jo sanon, ett‰ kyll‰ se on kitulias, vahvisti Laara.--N‰keeh‰n sen ulkoap‰inkin. Eih‰n kenenk‰‰n terveen ihmisen kasvot ole noin valkeat, on niiss‰ toki punakkata enemm‰n. Sen vuoksihan se is‰ns‰k‰‰n ei antaisi viel‰ menn‰ naimisiin, kun tiet‰‰ sen kivulloisuuden. --Jokohan tuo asia olisi niin? ep‰ili Reittu. --Niin se on, vahvisti Laara mit‰ yst‰v‰llisimmin.--Jo toki on toista, jos ottaa terveen, vaikkapa sill‰ ei olisikaan niin paljon perinnˆit‰. Reittu ei ensink‰‰n tarkastanut viimeist‰ esityst‰, kun tuo Miinan kivulloisuus oli niin ‰kkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani ajattelemaan. Laara ei h‰nt‰ en‰‰ puheillaan h‰irinnyt. H‰n nojautui toisella kyyn‰rp‰‰ll‰‰n tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa h‰nen pyˆre‰ leukansa tuli huomattavasti n‰kyviin. Kynttil‰np‰‰t‰ piteli h‰n toisessa k‰dess‰‰n ja kuljetti sit‰ kahtaanne p‰in, seuraten silmill‰‰n liekin kallistelua. H‰n liikutteli sit‰ vuoroin ylˆs ja alas, niin ett‰ tuli yritteli sammua. --Mitenk‰h‰n min‰ nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa ajateltuaan. --En uskalla sanoa, virkkoi Laara.--Vaan jos itse olisin poikana, niin kyll‰ sitten tiet‰isin. --No mitenk‰‰n tekisit? arveli Reittu vilkastuen.--K‰‰ntyisitkˆ uudestaan takaisin, vai menisitkˆ kest‰‰n huolimatta Miinaa etsim‰‰n. --Sit‰ en ymm‰rr‰, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi.--Ehk‰ en ... no en min‰ siihen uskalla... H‰n ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa. --Vaan min‰ teen kumminkin niin, ett‰ k‰yn tuolla tuvan puolella, teki Reittu p‰‰tˆksen. Laara ei virkkanut siihen mit‰‰n. Yksin j‰‰ty‰‰n nousi h‰n tyytym‰ttˆm‰n‰ ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon. Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu l‰hti kiert‰m‰‰n asuinhuoneiden taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi h‰n Miinan olevan valveilla ja istuvan keittiˆn akkunan edess‰. Heti kiipesi h‰n kiveyksen p‰‰lle, pidellen k‰sill‰‰n akkunan pielist‰. --Takaisinko sin‰ k‰‰nnyit, kuului kuiskaus sis‰puolelta. --Niinh‰n min‰ k‰‰nnyin, etkˆ sin‰ sit‰ tiet‰nyt? --En min‰ arvannut. --No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu.--Eikˆh‰n sinne sis‰puolelle uskaltaisi tulla? --Eih‰n se olisi luvallista, vaan jos p‰‰sisit hiljaa, niin min‰ tulen ovia avaamaan. Vanhempikin v‰ki oli p‰iv‰n tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin ett‰ kuuli joitakin ripseit‰ ja ep‰ilytt‰v‰n varovaisen ovien avaamisen. Is‰nt‰ nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei oltu kuin vasta puheen alussa. --No eih‰n siit‰ erosta tullutkaan mit‰‰n, sanoi is‰nt‰ nuhtelevalla ‰‰nell‰. Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata. --T‰m‰ asia n‰ytt‰‰ nyt l‰htev‰n huonolle j‰ljelle, jatkoi is‰nt‰.--Jos teid‰n ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, ett‰ menette yhteen, mutta sill‰ puheella, ettei saa tulla minulle j‰ljest‰p‰in valittamaan, k‰ykˆˆn hyv‰sti tai huonosti. Nyt on omassa vallassanne. Is‰nt‰ heitti heid‰t kahden, muistuttamalla lopuksi, ett‰ t‰ll‰ kertaa on levon aika, puheet pit‰‰ lopettaa lyhyeen ja menn‰ pois. Rakastuneita h‰vetti t‰m‰ kohtaus; se tuntui alusta kylm‰lt‰ kylvylt‰, mutta pian he selvisiv‰t ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle. * * * * * Syksykes‰ll‰ joutuivat h‰‰t. Ensin ei ollut aikomus kutsua ket‰‰n vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehk‰ alkaisivat naapurit nauraa, ett‰ niinp‰ laittoivat tytt‰rens‰ kuin kerj‰l‰isen taipaleelle. Siihen lis‰ksi muistui mieleen entisi‰ pitovelkoja. Viime talvena he olivat olleet Kuhjolan em‰nt‰vainaan hautajaisissa, ja nyt oli tuo Kuhjolan is‰nt‰, Matti, ensimm‰iseksi kutsuttava. Karvonen ei ollut Kuivatun is‰nn‰n mieliyst‰v‰, mutta eih‰n sit‰ viitsinyt olla kutsumatta em‰nn‰n takia ja kun oli oltu niiden h‰iss‰. Likeisimm‰t naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset. H‰iden alussa istuskelivat vieraat v‰h‰puheisina. Vaimov‰ell‰ oli aina jotain, miehet tuhrasivat parhaasta p‰‰st‰ piippuinensa, yhtyen silloin t‰llˆin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja ilmoista. Suuhun saatua alkoi v‰hitellen miestenkin seura vilkastua, pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua kuin ett‰ Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen rinnalle ja alkoi t‰lle hiljaa supatella. Katsojat n‰kiv‰t n‰iden kumpaisenkin kasvoista, mitk‰ asiat ovat puheena. T‰m‰n yksinkertaisen leskiukon rinnalla oli Karvosen hyv‰ n‰ytt‰‰ sukkeluuttaan. Ukko vain enimm‰kseen kuunteli, ja turpea naama myh‰hteli silloin t‰llˆin nauruun, kun toinen kiihke‰sti ja viekkailla silm‰niskuilla koetti saada selitett‰v‰‰ns‰ asiaa vaikuttamaan. Nyk‰isip‰ jo nutustakin ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siit‰ ohitse kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut l‰helle kuuntelemaan, mutta Karvonen ajeli niit‰ ulommaksi. Kiireesti pist‰ytyi h‰n talon miehelt‰ ryyppyj‰ saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi Karvonen hitaasti k‰sitell‰ kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan. --Nosta sin‰ leskimies p‰‰si pystymp‰‰n, kiihoitteli h‰n Kuhjolaista.-- No niin, ihasteli h‰n, kun toinen oli mieliksi v‰h‰n kohentautunut. Katselepas, niin eikˆ veresi ala jo v‰h‰n liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttˆj‰ n‰hdess‰si. Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eik‰ antanut teeskennellyn vakavan muotonsa v‰himm‰st‰k‰‰n vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat jotain hauskaa sanoivat, silloin h‰n suupielten liikahduksella naurahti ja antoi silm‰luomiensa v‰h‰n loitota toisistaan ja taas verkalleen painua tuohon salaper‰iseen pienuuteensa. Em‰ntien puolta kiert‰ess‰‰n ei Laara ollut yht‰ huolellinen ammatissaan. Siell‰ h‰n ei yritt‰nytk‰‰n tavoitella edelt‰p‰in neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeit‰: tuoda tˆr‰ytti vaan ottajan eteen, milloin l‰hemm‰, milloin ulomma, ja katseli siin‰ seistessaan noiden ªonnen saavuttaneidenª vaatteita ja t‰ytel‰isiksi paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mieless‰ salainen kateus. Yhdenkin tiesi n‰ist‰ olleen niin kˆyh‰n kuin h‰n nyt, mutta tuossa se istui arvokkaana toisten rinnalla eik‰ n‰ytt‰nyt h‰nest‰ v‰litt‰v‰n enemp‰‰ kuin nuokaan toiset, otti vaan mit‰‰n puhumatta ja katsomatta. T‰t‰ kohtaan tuntui kateus suurimmalta. Laara oli p‰‰ssyt kahvin kantajaksi pyrkim‰ll‰ ja toivoi, ett‰ siit‰ toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siin‰ h‰n kumminkin pettyi sill‰ loma-aikoina k‰skiv‰t keittiˆˆn astioita pesem‰‰n ja kantamaan sielt‰ takaisin sinne, miss‰ niit‰ tarvittiin. Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos seisahtui maille odottamaan pyyt‰j‰‰, sattui sit‰ hyvin harvoin. Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta toinen ojensi k‰tt‰‰n. Morsian ja sulhanen siell‰ etumaisina hyppeliv‰t, eiv‰tk‰ nek‰‰n v‰litt‰neet mit‰‰n, vaikka olivat ennen k‰ytt‰neet apulaisenaan... Niin .. no ... siit‰ ne ... samapa se, ajatteli Laara. Illempana, kun h‰m‰r‰ muutti loukkopaikat v‰hemm‰n valoisiksi, huomasi Laara olevan h‰nenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun tuolla h‰m‰r‰ss‰ porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri k‰si ja samalla tyˆntyi jotenkin l‰helle parrakas naama, yritti Laara parkaista suun t‰ydelt‰ ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena puhkuen meni h‰n kamariin, jossa oli talonv‰ke‰ sek‰ muutamia em‰nti‰, ja tunsi mielens‰ byvittyv‰n, kun saa noiden muutamankaan arvoa v‰h‰n alentaa. --Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi h‰n. --Mink‰laisia ukkoja? alkoivat jotkut udella. --Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara p‰‰t‰‰n keikautellen. Jokainen v‰h‰n ‰llistyi, mit‰ siell‰ on tapahtunut. --Olkoot jos kuinka pitk‰partaisia, niin pit‰‰ minut n‰hd‰ alalleen, kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi ett‰ vaikuttaa se. Jokainen jo alkoikin ymm‰rt‰‰, mutta ei yksik‰‰n rohjennut tarkemmin kysy‰, kun pel‰ttiin olevan seurassa liian l‰heisi‰. Toiset jo nousivat siirty‰kseen toisiin huoneisiin, paikoilleen j‰‰neet ryk‰steliv‰t puheen puutteessa. --Vai on t‰‰ll‰ semmoisia, jotka eiv‰t n‰e Laaraa alalleen, tarttui Karvosen em‰nt‰ Laaran puheeseen.--Eikˆ nyt tekisi mielesi meille palvelukseen? T‰m‰ odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan ‰‰nettˆm‰ksi. Ylpe‰n‰ ja vihoissaan h‰n l‰hti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei tuonut mit‰‰n hyˆty‰, h‰m‰riss‰ k‰yt‰viss‰ saattoi kohdata ‰skeisi‰ vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimm‰inen k‰vi niin nolosti. Nyt h‰n oli kerrassaan herennyt luottamasta vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat h‰nt‰ aivan kaikki, mutta mitenk‰p‰ niille saanee kostetuksi, ne ovat niin arvokkaita olevinaan. Ensimm‰inen oli kotiinsa kiirehtim‰‰n Karvosen em‰nt‰, ei niin omasta puolestaan, vaan ett‰ saisi pois miehens‰ h‰p‰isem‰st‰ ihmisten pitoja. Mutta t‰m‰p‰ ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta p‰‰ssyt oikealle juhlatuulelle ja lˆytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden t‰hden oli Kuhjolan is‰nt‰ j‰‰nyt v‰h‰lle puhuttelulle ja nyt l‰hdˆn edell‰ t‰ytyi sit‰ palkita. Monta kertaa meni em‰nt‰ ulos, mutta viel‰ t‰ytyi palautua, eih‰n se tullut. K‰rsim‰ttˆm‰n‰ tarttui h‰n jo k‰sipuoleen kiinni vied‰kseen puoliv‰kisin. --En min‰ raskisi viel‰ l‰hte‰ pois tuon ukon luota, toimitti se vastakyntt‰ karhitessaan.--Se taitaa jo ruveta katselemaan noita tyttˆj‰, vaikka siin‰ ensin alap‰isen‰ istua luuhotti. --Anna katsella, jos katselee, mutta sin‰ joudat hyvin kyll‰, kiukutteli em‰nt‰ ja kiskoi mukaansa. Ymm‰rt‰m‰ttˆm‰t heid‰n menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat surkutellen. --On niit‰ miehi‰ jos mink‰laisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen joukossa. --Onhan niit‰, myˆnsi toinen.--Vaan tuo Miina taisi saada hyv‰n miehen. --Ei tuosta ole kuulunut eritt‰in pahoja, vaikka ainahan niit‰ naimisen aikana ollaan jotain lˆyt‰vin‰‰n, sanoi er‰s em‰nt‰, joka oli Reitun kotiseuduilta.--Kertoo nuo jotkut n‰hneens‰ sen jolloinkin ryyppyisen‰, eiv‰tk‰ sano olevan ahkerinta laatua tyˆntekoon. --No kyll‰ se niist‰ korjautuu, kun tuosta viel‰ miehistyy, niin ett‰ alkaa oma ahneus tulla. --Ehk‰p‰ sen is‰ paneekin n‰m‰ eri paikalle asumaan, siihen j‰‰pi viel‰ pari poikaa kotipaikallekin. Keskustelu taukosi, sill‰ nyt valmistautui morsiusjoukkokin l‰htˆˆn. Matkaa oli sulhasen kotiin pitk‰nlainen syˆttˆv‰li, mutta kovasti ajaen ei siin‰ mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tiet‰. IV. Kuhjolan talo oli Niittykyl‰lt‰ v‰h‰n erill‰‰n, pienen soikulaisen lammen rannalla. Talon etel‰puolta varjosti mets‰inen vaara ja supisti viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimm‰n p‰iv‰n aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku s‰de yletti katon harjoihin asti. T‰ss‰ suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi j‰‰nyt Matti Kuhjonen. Lapsetkin h‰nell‰ olivat jo aikaihmisi‰, eik‰ niit‰ ollut en‰‰ kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt v‰vyksi ja asui vaimonsa kotitalossa. Tytt‰ret olivat myˆs naimisissa, niin ett‰ j‰ljell‰ oli vain n‰m‰ kaksi miest‰, kumpikin tyyniluontoisia. Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sit‰ ei h‰n tullut ottaneeksi kirappaluontoisen ‰itins‰ el‰ess‰, sille vastukseksi, ja nyt ep‰ilytti, miten lienee, kun ei is‰ k‰ske, jos itse aikonee hakea. Sill‰ tavalla pysyi talo em‰nn‰ttˆm‰n‰, ja syrj‰iset arvelivat menev‰n sen sill‰ lailla viel‰ hyv‰n aikaa. Em‰nt‰vainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi palvelusv‰ke‰‰n, varsinkin viimeisin‰ ik‰vuosinaan, ja uusien tiedustelussa oli h‰n k‰ytt‰nyt apulaisenaan Lamminp‰‰n mˆkin Piattaa, joka asui miehens‰ ja lastensa kanssa jotenkin l‰hell‰, peltojen p‰‰ss‰. Piatta huolesti viel‰ nytkin entiseen tapaansa, ja kun h‰nen mˆkilleen tuli Laara muutamana pyh‰n‰, l‰htiv‰t he Kuhjolaan, ja t‰m‰ pestattiinkin siihen em‰nt‰piiaksi. Laara ei puhunut menostaan kellek‰‰n, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla, miksik‰h‰n tuo kyl‰haluinen Laara menee noin syrj‰kolkassa olevaan taloon, sekˆh‰n em‰nt‰piian paikka sit‰ yksist‰‰n niin miellytt‰‰. Kun is‰nn‰n Ulla-niminen tyt‰r p‰‰si t‰m‰n tietoon, tuli h‰n asioikseen siit‰ puhumaan. --No, ettekˆ te en‰‰ muita saaneet, kun tuon mˆttˆsen otitte, torui h‰n is‰‰ns‰. --Se kun sanoi enn‰tt‰v‰ns‰ kaikki askareet yksin‰‰n, ettei kuin kiireimpin‰ aikoina pit‰‰ v‰h‰n toveria, puolusteli ukko. --Ei se enn‰t‰ ja jos enn‰tt‰isikin, niin eih‰n se osaa, tuskin lienee el‰ess‰‰n keitt‰nyt, moitti Ulla yh‰kin.--Parempi olisi, jos ottaisitte jonkun vanhemman ihmisen. --Mik‰p‰ niit‰ en‰‰ muuttelee, jurisi is‰nt‰ miettiv‰isen‰.--Osannee tuo toki keitt‰‰, n‰ytt‰‰h‰n tuo virke‰lt‰ ihmiselt‰, ja jos ei, niin p‰‰seeh‰n tuosta vuoden p‰‰st‰. --Sittenp‰h‰n n‰ette, vaan uskokaa pois, p‰‰sem‰ttˆmiss‰ siit‰ viel‰ olette, ennusteli toinen yh‰kin. Is‰nt‰ olisi jo saattanut myˆnt‰‰ tytt‰rens‰ tuuman oikeaksi, mutta asiassa oli se este, ett‰ Laara oli tullut pestatuksi, eik‰ viitsinyt l‰hte‰ peruuttamaan. Kekrilt‰ muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa liikkeelle, kun oli kuullut, ett‰ h‰nt‰ on k‰yty moittimassa osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pit‰nyt kaikki enn‰tt‰‰ ja viel‰p‰ niin, ettei siit‰ kuuluisi moitteita. Silloin t‰ytyi k‰ytt‰‰ mˆkin Piattaa apulaisena. Silt‰ sai viel‰ tyˆn lis‰ksi muitakin neuvoja ja tietoja. --Onko Piatta kuullut, mit‰ ne talon poissaolevat omaiset sanovat minusta? kyseli Laara kahdenkesken. --En min‰ ole kuullut nyt mit‰‰n, rauhoitteli Piatta. --Kuuluu se Ulla-niminen tyt‰r k‰yneen t‰‰ll‰ minua moittimassa ja nimittelem‰ss‰, harmitteli Laara. --Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan t‰ss‰ nyt tehtyn‰ tyˆt niinkuin ennenkin, tai v‰h‰n paremmin. Vaikka en min‰ saata entisi‰k‰‰n piikoja moittia, hyvi‰ minulle ovat olleet. T‰m‰kin viimeinen em‰nt‰piika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan en min‰ ilman ole ottanut mit‰‰n, k‰sitˆit‰ tein milloin mit‰, kulloin kuta, sill‰ eih‰n palvelijalla ole aikaa kaikkeen. --Niin se on, vahvisti Laara,--ei sit‰ n‰y enn‰tt‰v‰n. Minullakin on ollut syksyst‰ asti ompelus mieless‰, vaan ei sit‰ enn‰t‰. --Anna sinne mˆkille, kyll‰ min‰ teen, sanoi Piatta. --Ei sit‰ viitsisi muilla teett‰‰, se on niin halpaa tyˆt‰, ep‰rˆi Laara. --Kyll‰ min‰ teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta? --Ei. Se olisi vain semmoinen hame. --Hameko? Mit‰ halpaa tyˆt‰ se olisi? Olenhan min‰ em‰nnillekin ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi? --Karttuunia se on. Ja sitten siihen pit‰isi panna v‰h‰n toplinkia ja tikata t‰kin tapaan. --Noo, kyll‰ min‰ semmoisiakin, naurahti Piatta.--Onhan kaikkia tarpeita? --On muita, miten tappurat riitt‰nee, niit‰ ei ole kuin yksi nyytillinen. --Minulla on lis‰‰, jos niinkuin loppumaan rupeisivat. --Sep‰ hyv‰... Antaa tulla hyv‰n vahvuisen... Viivytelk‰‰ h‰m‰r‰‰n asti, niin min‰ laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven pieleen, josta saatte ottaa. Kun Piatta palasi mˆkilleen, oli h‰n aivan hiess‰ p‰in kantamisesta. Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lis‰ksi monta muuta lajia. Nyytist‰ ilmestyi ensin iso leip‰, sitten vasikan takapaisti ja porsaan p‰‰puolisko, sek‰ parit hajanaisia sukkia, t‰ynn‰ villoja. Kun Piatta oli vakuuttanut tekev‰ns‰ halvempiakin tˆit‰, uskalsi Laara pist‰‰ vanhat sukatkin mukaan kysym‰tt‰. N‰ihin tˆihin ei ollut aikaa ja mik‰ v‰h‰n oli, sen tarvitsi iloitakseen. Etup‰‰ss‰ olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden kanssa. Omassa sukupuolessa ei lˆytynyt en‰‰ vertaista, ja sen vuoksi olisi ollut yritett‰v‰ miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa n‰ytti olevan kaikkein v‰himmin tilaisuutta t‰h‰n huviin. Is‰nn‰st‰ ei ollut vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lis‰ksi liian halpa k‰sitell‰ leikill‰k‰‰n. Toisinaan sit‰ Laara nutisti lattiaan ja kutkuttelemalla kidutti hyv‰n aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli s‰‰lim‰tˆn, katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyˆri ker‰n‰ lattialla k‰siss‰. Irti p‰‰sty‰‰n se l‰‰h‰tti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta. --Mit‰ sin‰ antaudut sen k‰siin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas. Poika ei olisi mielell‰‰n pakoon l‰htenyt, se tuntui miehen puolesta niin h‰pe‰lt‰. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, h‰n keksi keinoja p‰‰st‰kseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino lˆytyikin. --Mihink‰h‰n minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta p‰‰sty‰‰n. --Jos sin‰ pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkill‰, toinen k‰si sel‰n takana suojassa. --Ei minulla niin n‰lk‰ ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan.-- Onkohan sit‰ kukaan k‰tkenyt, pit‰‰ sanoa. --Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen k‰det polvelleen ja siirtyen l‰hemm‰ksi sein‰‰. --Vaan kyll‰ se on sinun takanasi, p‰‰tti Tuomas.--Anna pois. Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhj‰ksi. Silloin ei Tuomas en‰‰ malttanut olla ryhtym‰tt‰ kiinni, saadakseen pois hattunsa. Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylˆs hyp‰ten tommautui heti ryˆst‰j‰‰n k‰siksi. Samalla heitti h‰n hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa viem‰‰n sit‰ pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara pit‰‰kseen huolen siit‰, ettei Tuomas p‰‰ssyt hakemaan. Eik‰ se p‰‰ssytk‰‰n niin hevill‰ ryˆst‰ytym‰‰n, t‰ytyi vaan tarttua kiinni, ja nujua jatkui kotvaksi aikaa. --Yhdyitp‰h‰n kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua, kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut. --En ottanut viel‰ oikein, puolusti Laara heng‰styneen‰.--Mutta kyll‰ min‰ toisella kerralla paremmin. Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienist‰ kepposista ei Tuomas ollut mill‰‰nk‰‰n. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut heitt‰ytyminen lev‰per‰iseksi. Milloin katosivat k‰sineet, silloin t‰ytyi ottaa Laara k‰sille, eik‰ sit‰ yh‰ k‰ynyt heitt‰minen kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrj‰lleen, jos heitt‰ytyi siihen lep‰‰m‰‰n. Sattuipa jo is‰nt‰kin tapaamaan heid‰t nujakoimasta, eik‰ se siit‰ n‰ytt‰nyt olevan suotua, joshan ei eritt‰in vihassakaan ollut. * * * * * Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei eritt‰in suurta, mutta oli siin‰ kerrakseen. H‰n oli nyt saanut kuin uudet silm‰t itselleen, joilla n‰ki asioita toisin kuin ennen. Enemm‰n kuin puoli talvea oli Laara ollut heill‰, ja mik‰ piti olla silmill‰ peitteen‰, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on. Tuomas ei en‰‰ kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan, josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmett‰. Kuinka erinomaisesti se k‰veli ... miten tukeva ja soma se oli, katsoipa milt‰ kohti hyv‰ns‰... Tuo leuka ... ent‰ nuo salasta katselevat silm‰t, jotka n‰yttiv‰t n‰kev‰n kaikki, mutta ei katsovan mihink‰‰n... Miten kauniisti tuo p‰‰ oli aina takana kenossa ja kuinka somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse k‰velless‰. Jo oli kumma, ettei tuota ennen huomannut... Tuomas ei pysynyt ihastuksesta en‰‰ pitk‰ll‰‰n, vaan Laaran tupaan tultua nousi istumaan ja jotain tehd‰kseen meni tuopista juomaan. H‰n oli taas autettu. Laara l‰ik‰ytti juomista rinnoille ja silloin heti k‰siksi kastamaan. T‰m‰ ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sit‰ nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sill‰ niit‰ tahtoi Tuomas omilla kasvoillaan kostutella. Is‰nt‰ oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli kuullut kamariinsa jyt‰kk‰‰ ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen kest‰ess‰ katsomaan. H‰n aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas l‰hti kiireesti ulkotˆille, v‰h‰n h‰peiss‰‰n, kun oli ollut niin katsomaton. Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan mukaan. Siit‰ kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sit‰ h‰irinnyt lehmien ammunta eik‰ lammasten m‰‰kyn‰. Raskasta vesiastiaa taikka hein‰sylyst‰ nostaessa ‰‰ni v‰h‰n taukosi, mutta alkoi taas uudestaan, milloin tˆrm‰ten hein‰kasaan, milloin vesiammeeseen ja heini‰ eteen viedess‰ suoraan lehm‰n karvaiseen korvaan. Tyˆt tehty‰‰n tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nˆyr‰n‰ kysym‰‰n is‰nn‰lt‰, tahtoiko t‰m‰, ett‰ saunaa l‰mmitet‰‰n. --Jos enn‰t‰t, niin jospa l‰mmit‰t, sanoi is‰nt‰. --Kyll‰ min‰ enn‰t‰n, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja k‰‰ntyi poisp‰in. --Kuulehan, Laara, kielteli is‰nt‰ rauhattomasti liikahdellen. Laara pys‰htyi ja oli varma, ett‰ nyt nuhdellaan. --Niin, ett‰ min‰ olen katsonut tuota, alkoi is‰nt‰ tavoitellen sanojaan.--Min‰ en oikein salli sit‰, ett‰ te tuon Tuomaan kanssa niin paljon telmitte, en ollenkaan min‰ sit‰ salli. Se on toisinaan niin, ett‰ se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sit‰ min‰ en ollenkaan salli, se on nyt sill‰ lailla se. --Eih‰n me ole arvattuna, ett‰ is‰nt‰ niin pahaa tykk‰‰, puolusteli Laara.--Leikkiih‰n nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos is‰nt‰ ei sit‰ salli, niin ei leikit‰ vasta. --Niin no, en min‰ siit‰ leikist‰ niin, vaan jos siit‰ syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteytt‰, niin sit‰ min‰ en salli, ennen min‰ annan eron tulla. Laaran nˆyryyteen ilmestyi ynseytt‰ sekaan, kun h‰n melkein kuulumattomasti sanoi: --Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pit‰‰ menn‰ muualle. Is‰nt‰ huomasi vaikutuksen ja l‰hestyen selitti: --En min‰ tarkoittanut, ett‰ Laaran tarvitsee l‰hte‰ meilt‰, vaan kun min‰ olen t‰ss‰ niin yksin‰ni, niin min‰h‰n t‰ss‰ tarvitsen hoitajan, ja kyll‰ me ehk‰ Laaran kanssa sovitaan, kunhan t‰ss‰ ollaan ja tuumataan. Viimeisi‰ sanoja sanoessaan laski is‰nt‰ k‰tens‰ Laaran vyˆt‰isille ja katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. T‰m‰ k‰vi v‰h‰n h‰mille eik‰ osannut sanoa mit‰‰n. Siivosti siirtyi h‰n pois is‰nn‰n k‰den koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui hyv‰lt‰, oli ilmestynyt enemm‰n kuin etsi‰k‰‰n osasi. H‰n oli samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on vieh‰tt‰vill‰ liikkeill‰ saanut s‰yneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyˆmyniskaisen ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siin‰ nyt osaa kallistua! Ensimm‰inen olisi miellytt‰nyt enemm‰n, mutta jos se ei tartu niin varmasti, ett‰ saisi vedetyksi perille asti. Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut v‰h‰ksi aikaa, mutta kun se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei se ehk‰ en‰‰ sovellukaan h‰nelle. Seuraavan h‰m‰r‰n aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehk‰ se pelk‰‰ is‰n tulevan, ajatteli Tuomas. Siin‰ pelossa se tuvassakin viivyttelee v‰hemm‰n kuin ennen. H‰n ei aavistanut, ett‰ muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan. Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myˆs muuttunut leikkis‰ksi, mutta siell‰ n‰ytt‰ytyi Laara yht‰ pelkurina ja selitti, ettei h‰nen, kˆyh‰n tytˆn, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa. --Enemm‰nkˆs minua pit‰‰ pel‰t‰ kuin nuorempia? kysyi is‰nt‰. --En min‰ teit‰ pelk‰‰, vaan kun en ole viel‰ milloinkaan leikkiin antautunut salaisuudessa, niin ei is‰nt‰k‰‰n tahtone sill‰ minua halventaa, puolusteli Laara viattomana. --Ei, en min‰ toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti is‰nt‰ ja sai sit‰ sanoessaan v‰hin estelyin osoittaa k‰sin koskemalla hyv‰‰ tahtoansa. Ujoillen irtautti Laara itsens‰, mutta ei silti pitk‰ksi aikaa pakosallekaan mennyt. Heid‰n v‰lins‰ k‰vi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ yh‰ tuttavallisemmaksi. Is‰nn‰n turpean kˆmpelˆt j‰senet n‰yttiv‰t nuortuvan, niin ett‰ h‰n liikkui pihatoimissa entist‰ enemm‰n. Muutamanakin p‰iv‰n‰ oli siell‰ sen verran haittana, ettei Piatta p‰‰ssyt tuomaan tyhj‰‰ piim‰hinkki‰‰n suoraan tuvan puolelle, vaan t‰ytyi pist‰yty‰ navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja kummasteli, ett‰ ken t‰‰ll‰ on. --En tahtonut n‰ytt‰yty‰ is‰nn‰lle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppel‰n‰ se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan n‰hd‰, eikˆ se viel‰ ota em‰nt‰‰. Laaraa nauratti t‰m‰ arvostelu ja h‰n virkkoi: --Mihink‰p‰ tuosta en‰‰ mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee. --Niinh‰n tuo taitaa olla, myˆnnytti Piatta.--Mutta tuo Tuomas minusta on kummempi, kun ei jo ota em‰nt‰‰; olisi t‰mmˆisess‰ talossa em‰nn‰llekin tyˆt‰. --En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan.--Kyll‰ min‰ enn‰t‰n n‰m‰ tyˆt. --Laara taitaa pel‰t‰, ett‰ siit‰ tulisi palveltava, arveli Piatta.-- Vaan min‰ ajattelen, ett‰ mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei tarvitse palvelemista pel‰t‰. --En puutu enk‰ toukahda, sanoi Laara halveksien. --Miksik‰ sin‰ niin kovin v‰linpit‰m‰tˆn olet, ihmetteli Piatta.-- Saattaisihan siin‰ katsoa omaakin etuaan. Mit‰p‰ sit‰ kenenk‰‰n el‰v‰n ruuasta rupeaisi huolta pit‰m‰‰n. Laara jo alkoi huomata, ett‰ kenenk‰ el‰v‰n ruuasta t‰ss‰ neuvottaisiin huolta pit‰m‰‰n, ja ik‰‰nkuin ei olisi koskaan huolta pit‰nyt, virkkoi h‰n: --Ett‰kˆ min‰... Odottakoon, vaan elkˆˆn pitk‰stykˆ. Laaran sanoissa ilmeni selv‰‰ Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymm‰rt‰nyt, kun oli jo aikoja heid‰nkin mˆkilleen tullut tiedoksi, mit‰ kupakkaa n‰m‰ ovat alkaneet pit‰‰, ja olisi nyt mielell‰‰n puhunut t‰m‰n asian puolesta, jospa siit‰ olisi ollut saalispuolelle hyˆty‰. Mutta erehdykseen siin‰ arveli nyt Piatta menneens‰, vai mahtaisiko Laara t‰ll‰ lailla salata koko kaikoa, ettei is‰nt‰ ja omaiset p‰‰sisi mihink‰‰n luuloon. V. Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entist‰ ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeit‰, ei h‰n en‰‰ malttanut olla menem‰tt‰ tekem‰‰n sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, h‰t‰ili alituiseen, ett‰ jos is‰nt‰ sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siit‰ ollut apua, rynt‰si pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti sein‰‰n. Siihen liittoon joutui is‰nt‰ katsomaan kamarin ovelta ja v‰h‰n nuhtelevalla ‰‰nell‰ kutsui Laaran sinne. --Mit‰ teill‰ oli siell‰ tuvassa? --Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan min‰ p‰‰sin pakoon, selitti Laara. --Hm, hm, se Tuomas, ryk‰steli is‰nt‰. Sille pit‰‰ minun ilmoittaa, ett‰ tiet‰‰ olla ilvehtim‰tt‰. Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytk‰hteli silloin hyv‰st‰ mielest‰. Ujoillen h‰n myˆnnytti, kun is‰nt‰ kysyi, ett‰ saaneehan sen ilmoittaa. Is‰nt‰ itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrj‰huoneeseen kuuntelemaan. V‰h‰n ep‰rˆiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Is‰nt‰ istui l‰hell‰ pˆyt‰‰ ja naputteli siihen sormillaan. --Sit‰ min‰ t‰ss‰ sanoakseni, alkoi h‰n v‰h‰n niinkuin h‰peiss‰‰n,-- ett‰ kun t‰m‰ el‰m‰ n‰ytt‰‰ enemm‰n semmoiselta, niinkuin tuota ... hajanaiselta, niin min‰ olen aikonut ottaa vaimon. Ensin oli h‰nell‰ ajatus puhua suoremmin, mutta n‰in se k‰‰ntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli: --Vai niin, vai niin... Kuka se olisi? --Seh‰n minut sai t‰t‰ asiata n‰in alussa ilmoittamaan, ett‰ osaisit ruveta kohtelemaan niinkuin ‰itipuolta tulee, eik‰ niinkuin vertaista. --Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on? --Se on t‰m‰ Laara, ja t‰st‰ l‰htien pit‰‰ sinun kunnioittaa sit‰ niinkuin vanhempata. Tuomas ei puhunut mit‰‰n v‰h‰‰n aikaan, sill‰ lapsen kannalta h‰nt‰ h‰vetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti. --Eikˆh‰n is‰ lˆyt‰isi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas, koettaen olla maltillinen. --T‰m‰ on minun asiani, eik‰ siin‰ ole muilla mit‰‰n puhumista. --Teid‰n kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos is‰ sallii puhua, arveli Tuomas. --En kuuntele, ep‰si h‰n.--En kysynyt ensimm‰ist‰k‰‰n vaimoa ottaessani kelt‰‰n, enk‰ kysy nytk‰‰n. --Vaan min‰ pelk‰‰n, ett‰ meid‰n talon el‰m‰ pahenee, jatkoi Tuomas. --Se ei liikuta sinua, puhui jo is‰nt‰ vihaisemmin.--Min‰ olen sen p‰‰tt‰nyt, ja sin‰ saat olla siit‰ vaiti. Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pˆyd‰n taa penkille maata. Ei h‰n oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta vasten. El‰m‰, joka viime aikoina oli ollut niin vieh‰tt‰v‰, tuntui nyt ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, ett‰ se muuttuu yh‰ pahemmaksi. Laara tuli k‰ym‰‰n tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella h‰nt‰, ja ensi silm‰ykselt‰ p‰‰si suusta muille kuulumaton kirous. Ensi tˆiksi olisi tehnyt mieli menn‰ vet‰isem‰‰n nyrkill‰ tuohon olettavaan leukaan ja halolla noille takapuolille, ett‰ ne toden per‰st‰ letkuttelisivat. Ja nuo ennen vieh‰tt‰vilt‰ n‰ytt‰neet silm‰t, olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silm‰t. K‰rsim‰ttˆm‰sti k‰‰ntyi h‰n sein‰‰n p‰in, kun huomasi Laaran tahtovan h‰nt‰ tarkastaa. Koko rupeaman oli h‰n pitk‰ll‰‰n ja nousi sitten ylˆs, kun muut alkoivat olla puolip‰iv‰isens‰ syˆneet. Yksin‰‰n h‰n istui ja alkoi kaivata juomista. --Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja k‰vi siirt‰m‰ss‰ l‰hemm‰ksi Tuomasta. --T‰ss‰kˆ, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sit‰. Onko t‰m‰ puusta vaiko piim‰st‰? Min‰ olen enimm‰n ik‰ni syˆnyt ihmisten astioista enk‰ sikain. Samassa sys‰si h‰n sen niin raskaalla k‰dell‰ pois luotaan, ett‰ se meni lattialle. Laaran k‰vi t‰m‰ teko kovasti arvolle. Veret s‰ihkyiliv‰t kasvoilla, kun h‰n tuli tuoppia ottamaan ja sanoi: --T‰ss‰ talossapa taitaa olla kovin siisti‰ v‰ke‰, kun pit‰isi kesken syˆnnin astiat pest‰. --Hyv‰n tekisi, jos kerran viikossakaan pest‰isiin, vaan lieneekˆ tuotakaan pestyn‰ koko talvena. Ei h‰n t‰mmˆisi‰ viime aikoina ollut viaksi ajatellut, viel‰ v‰hemmin olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silm‰ keksi nyt virheit‰ toisia toisensa per‰st‰. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty, niin ett‰ teki mieli kiskoa sekin p‰‰lt‰ ja k‰ske‰ uudestaan puhdistamaan. ƒskeisest‰ huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heitt‰nyt lempe‰ll‰ k‰dell‰ pˆyd‰lle. T‰st‰puoleen kartteli kumpainenkin yhdess‰ huoneessa asumista. P‰ivi‰ kului, ettei talon v‰en kesken monta sanaa vaihdettu, muuta kuin mit‰ is‰nt‰ ja Laara kesken‰‰n. Jonkun aikaa myˆhemmin liikkui is‰nt‰ kyl‰ss‰, ja Tuomas p‰‰si t‰st‰ siihen luuloon, ett‰ kohta taitaa tulla julkinen p‰‰tˆs is‰n ja Laaran v‰lill‰. Kyl‰st‰ kyselem‰ll‰ saikin h‰n tiet‰‰ kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana er‰‰n kirjoitusmiehen. Mutta sit‰ toimitusta ei h‰n saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppup‰iv‰t meniv‰t tutkiessa, mit‰ t‰m‰n asian suhteen olisi teht‰v‰. Pyh‰aamuna h‰n valjasti is‰lt‰‰n lupaa kysym‰tt‰ hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kyl‰‰n, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan h‰n oli k‰ynyt ottamassa ryyppyj‰ salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja h‰n ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin k‰dest‰ erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain p‰‰llysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia l‰himˆkkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytyst‰. Vasta ik‰‰n olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa k‰ytetty kamarissa todistajana ja t‰m‰ parhaillaan kertoi muille siit‰, mit‰ itse tiesi. Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entist‰ rajumpia liikkeit‰ ja aavistivat, ett‰ on sill‰ jotain mieless‰. ƒ‰netˆnn‰ se ensin k‰vell‰ touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siin‰ asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat. Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemist‰. Tuomaan tullessa k‰‰ntyi h‰n selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtim‰‰n, ja t‰m‰ puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan: --Mit‰p‰ kuuluu? --Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli er‰s vieraista.--Se tuo on t‰ll‰ kertaa vereksint‰, ett‰ is‰ on n‰ytt‰nyt pojalleen mallia, mitenk‰ yksin‰isyydest‰ p‰‰st‰‰n. --Eikˆ enemp‰‰ kuulu? --V‰h‰nkˆ t‰m‰ on kerrakseen? --V‰h‰n se on, leventeli Tuomas.--Minulle kuuluu enemm‰n. --Mit‰p‰ enemm‰n sinulle kuuluisi, kuin ett‰ ‰idin tulet saamaan, pid‰ itse muusta huoli. --Se on v‰h‰n se. Minulle kuuluu enemm‰n, usko pois. Laara yritti l‰hte‰ huoneesta, mutta is‰nt‰ k‰ski antamaan Tuomaalle kahvia. H‰n toivoi, ett‰ Tuomas sill‰ asettuisi ihmisiksi noin vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleist‰ t‰m‰ palvelus, mutta heti h‰n t‰ytti kupit ja toi l‰helle Tuomasta, joka yh‰kin selitti Karvoselle enemm‰n kuulumisistaan eik‰ katsonut, mit‰ h‰nelle tarjottiin. --Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen.--Ota, kun tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia t‰lt‰ vasta yhdistetylt‰ omaiseltasi. --Ett‰kˆ oikein kahvia, k‰‰ntyi Tuomas toiseen asiaan.--Vai niin, vai oikein kahvia. Ja t‰m‰kˆ se sitten on minun omaiseni, eli ‰itih‰n se taisi oikeastaan olla, vai mitenk‰? --Jospa annettaisiin olla. --No mitenk‰ se sitten soveltuu, ett‰ ‰iti kantaa pojalleen kahvia. H‰vett‰‰ minua toki, kun on viel‰ n‰in likainen paita p‰‰ll‰ni. T‰m‰ on sen meid‰n entisen piikaturvakon pesem‰, sen juoksukoiran, sen tappuravihkon. Lieneekˆ t‰m‰ kunnioitettava ‰iti sit‰ sattunut meill‰ n‰kem‰‰n, sit‰ juoksu... Laara poistui jo toiselle puolen huonetta t‰m‰n kumartelevan kunnioittajan mailta. Is‰nt‰ ei jaksanut en‰‰ kuunnella. --Kuule nyt, Tuomas, sanoi h‰n seisoalleen nousten.--Etkˆ sin‰ ujostele puhuessasi noin ruokottomasti is‰si kuullen siit‰ ihmisest‰, jonka se tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet ymm‰rr‰ edes vierasten kuullen ‰‰nett‰ olla. --Kunnioittanuthan min‰ t‰t‰ olen ja kunnioitan viel‰kin, kiihtyi Tuomas.--Sit‰ mˆtk‰lett‰h‰n min‰ haukuin, joka on t‰ss‰ kaiken talvea pojalle hyvi‰‰n teetellyt, vaan tuli toki t‰m‰ ‰iti. T‰t‰ min‰ kunnioitan ja kumarrankin viel‰ lis‰ksi ... n‰in ... (h‰n k‰‰nsi selk‰ns‰) ja n‰in... Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut lopettaa. K‰skem‰tt‰ meni h‰n tupaan, pani p‰‰llysvaatteet p‰‰lleen ja sit‰ kyyti‰ taas kyl‰‰n. Kamariin j‰‰neiden oli tukala p‰‰st‰ entiselleen. Karvonen kyll‰ ryhtyi sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen hiljaisen miehen panee puhumaan aivan per‰ttˆmi‰, mutta yh‰kin pysyi is‰nt‰ pahoilla mielin, ja Laara piti itse‰‰n syyttˆm‰sti parjattuna. Asianomaiset kun olivat n‰in huonossa seurakunnossa, tuli vieraille aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimm‰iseksi istumasta ja virkkoi: --Niinp‰ min‰ otan t‰m‰n kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyh‰‰n menness‰ pappilaan, niinkuin on puhuttuna. --Niin, tottahan se pit‰‰ ottaa, havahti is‰nt‰ ajatuksistaan. Karvonen kaipasi viel‰ joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, is‰nn‰n niit‰ etsiess‰, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta. --El‰ sin‰, Laara, ollenkaan pelk‰‰, puhui Karvonen hiljaa.--Nyt ovat paperit semmoisissa k‰siss‰, ett‰ asia menee p‰‰tˆkseen, koetelkoon Tuomas vaikka mit‰ konstia. Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut mit‰‰n. Vierasten menty‰ h‰n alkoi sulhaselleen valittaa ‰skeist‰ solvausta. --Kyll‰p‰ min‰ tulin pian Tuomaan silmiss‰ huonoksi. Vierasten kuullen nyt sill‰ lailla nimitteli ja tahtoi h‰v‰ist‰ minut, n‰yttelem‰ll‰ paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enk‰ min‰ ole heit‰ yksin‰ni enn‰tt‰nyt posliininvalkoisiksi lyk‰t‰. --Tuomas oli p‰iss‰‰n, ei se muuten olisi sill‰ lailla puhunut, lohdutteli is‰nt‰. --Yht‰ ynse‰p‰ tuo on ollut selv‰n‰kin. En min‰ enn‰t‰ en‰‰ mit‰‰n sen mieliksi pest‰. Toverin t‰h‰n saisi ottaa. --Ottaa vaan, kun sit‰ puuttuu, myˆnnytti is‰nt‰. Tuomas oli k‰ynyt kyl‰ss‰ haihduttelemassa humalan p‰‰st‰‰n ja kotiin palatessa oli vain en‰‰ j‰ljell‰ h‰pe‰nsekaista harmia. H‰n olisi ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet is‰n edess‰, kun siin‰ oli ollut viel‰ muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut h‰nest‰ katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sill‰ estetyksi, mutta ei se silt‰ n‰ytt‰nyt. Ensimm‰isen‰ pyh‰n‰ jo kuuluttivat ja kolmessa viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna. H‰idenk‰‰n laitolla he eiv‰t aikaansa viivytt‰neet, ehk‰ arvelivat, etteiv‰t ainakaan entisen em‰nn‰n lapset niihin rient‰isi, ja Laaran omaiset olivat kaukana, niit‰ ei tullut ajatelluksikaan. VI. Laara oli nyt p‰‰ssyt toiveittensa perille ja tahtoikin n‰ytt‰‰, ettei ole aivan mit‰tˆn paikallaan. Kokeneiden em‰nt‰in tavalla jakeli h‰n k‰skyj‰ piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut seuduille, sai renkipoikakin opastusta tˆihins‰. Mutta vaikka neuvo olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan tyˆhˆn ei Tuomas k‰dell‰‰n koskenut. H‰n ennen makasi tai k‰veli kyli‰, viel‰p‰ sanoi muillekin: ªtehk‰‰, jos kehtaatte.ª Siit‰ seurasi, ett‰ tyˆt edistyiv‰t hitaasti. Joutui hein‰nteon aika. Monena kes‰n‰ oli Tuomas pit‰nyt sen tyˆn huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei n‰ytt‰nyt olevan v‰li‰, meni miten meni. --Antaapa em‰nn‰n nyt ryˆhk‰ist‰, sanoi h‰n ja l‰hti k‰velem‰‰n omille virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja n‰ytti ottavan tyˆaseen omin takein k‰teens‰. Laara huomasi, ett‰ h‰nen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siit‰ sai vanha is‰nt‰ tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ik‰v‰kseen huomannut Tuomaan haluttomuuden tyˆhˆn ja p‰‰tti nyt hyvill‰ puheilla ruveta korjaamaan miest‰ entiselleen. Huomenna tuli h‰n itse niitylle haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat ‰‰nettˆmin‰, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi mies virkkoi: --Meid‰n hein‰tyˆ on k‰ynyt hitaammin kuin muina kesin‰. --Niinh‰n tuo n‰kyy k‰yv‰n, myˆnsi Tuomas. --Sin‰ olit ahkerampi tekij‰ ja teett‰j‰ muina kesin‰. --Jospa lienen ollut. --Kyll‰ min‰ ymm‰rr‰n, miksik‰ olet herennyt huolettomammaksi, vaan el‰h‰n ole mill‰sik‰‰n, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisell‰‰n, houkutteli is‰nt‰. --Mahtaisi se is‰lle olla hyv‰ sill‰ lailla. --Mist‰p‰ tuon min‰k‰‰n viel‰ tiet‰nen. Kun luulisin, ett‰ sin‰ ahkeroituisit, niin saattaisinhan min‰ sanoa, ett‰ taisi minulle tulla v‰h‰n erehdyst‰ tuossa naimiskaupassa. --Sit‰h‰n min‰ sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina enemm‰n kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eip‰h‰n teille ollut apua, muisteli Tuomas. --Eip‰ tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on v‰h‰n h‰pe‰ sanoa, sitten se olisi ollut myˆh‰ist‰. --Onpa voinut olla, myˆnnytti Tuomas.--Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle v‰h‰n osuutta, ett‰ saisin katsella olopaikkaa muualta. --Semmoisetko sinulla on ajatukset? El‰ nyt! Min‰ j‰isin t‰h‰n vanhoiksi p‰ivikseni yksin‰ni, houkutteli is‰nt‰. --Etteh‰n te j‰‰ yksin‰nne, ja senp‰ vuoksi min‰ olen joutilas l‰htem‰‰n. --Ollaanhan pois, kyll‰ min‰ pid‰n huolen, ettet j‰‰ mit‰ttˆm‰lle osalle, jos sit‰ pelk‰‰t. --En min‰ sit‰ pelk‰‰, jos ei muuta olisi. --Mik‰ se sitten enemm‰n? arveli vanhus. Tuomaan mieless‰ olisi ollut paljonkin, mutta h‰n antoi sen j‰‰d‰ mainitsematta.--H‰n jo v‰h‰n ajatteli, ett‰ jos j‰isi kotiin, mutta toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myˆten j‰‰d‰ siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsist‰ palasta odottamaan. Yh‰ useammin alkoi h‰n muistutella is‰lleen poisp‰‰syst‰‰n, mutta kun t‰m‰ ei alkanut taipua, heitt‰ytyi h‰n yh‰ huolettomammaksi ja aina muistutti. Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei h‰n puolestaan tehnyt sen oloa hauskemmaksi. --Tuomas se aikoo l‰hte‰ pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo is‰nt‰ pahoilla mielin Laaralle. --Antaa tuon toki menn‰, joutaa se t‰st‰, sanoi Laara heti kohta. --Mutta mitenk‰s min‰, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja t‰ss‰kin kotona? --Eikˆ nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mit‰ siit‰ on t‰n‰k‰‰n kes‰n‰ ollut hyˆty‰! Kuukausittain teett‰‰ nukkasi hein‰‰kin, ja mit‰ kaluja ne sitten ovat. Min‰ jos olisin teett‰j‰n‰, niin eritt‰in se olisi mennyt, kehui Laara. --Etp‰ sinne sin‰k‰‰n muina kesin‰ niin vapaasti p‰‰se, huomautti is‰nt‰. --T‰‰lt‰kin pihasta k‰sin min‰ teet‰n joutuisammasti, ja kun ottaa osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin Tuomas. --Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu. --Mit‰ niist‰ muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin, ett‰ pysyy useampia vuosia. --No, kun sin‰ luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan menn‰, kun sen mieli tekee, taipui is‰nt‰. --Mit‰p‰ h‰nest‰ pid‰ttelee, vahvisti Laara mieliss‰‰n. Is‰nt‰ rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnˆn m‰‰r‰‰. Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa edell‰ yh‰ ‰rtyis‰mpi ja k‰ski pysy‰ aivan erill‰‰n heid‰n asioistaan. Perinnˆn m‰‰r‰ksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden p‰‰st‰, ja toinen osa sitten is‰n kuoltua, jos niin k‰visi, ettei sitten sopisi tulla kotipaikalle asumaan. T‰t‰ takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti vastaan. H‰n tahtoi, ett‰ Tuomas pit‰‰ kerralla erottaa, ennen maksaa enemm‰nkin ja ottaa muualta velkaa. Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti renkipojan kyytiin veljens‰ luokse asti. Ero tapahtui aivan syrj‰isten huomaamatta. Is‰lleen h‰n heitti k‰tt‰ lyˆden hyv‰stit ja mieli pyrki murtumaan, mutta ‰itipuolta ei n‰ytt‰nyt muistavankaan. TOINEN OSA I. Oli puoliksi valoisa kuutamoyˆ, keskitalvella, noin kymmenen vuotta viimeisest‰. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen v‰litse m‰en takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat pihanp‰‰n rakennuksessa ‰idin, Laaran, kanssa, mutta t‰m‰ ei ollut nyt kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siell‰ myˆh‰‰n yˆhˆn. Is‰nt‰ oli vanhuuden takia k‰ynyt aivan kykenem‰ttˆm‰ksi mihink‰‰n. H‰n makasi s‰ngyss‰ tupakamarissa, ja h‰nell‰ t‰ytyi olla piika alituisena hoitajana, varsinkin yˆn aikoina. P‰iv‰ll‰ Laarakin hoiteli vanhusta, mutta yˆnseutuina h‰nen tarvitsi hoitaa lapsiaan. H‰n asusti tuolla uudessa rakennuksessa, erill‰‰n muista, jottei lasten itku vaivaisi is‰nt‰‰. T‰ll‰ syyll‰ ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teett‰nytkin. Is‰nn‰n oli aikoja sitten t‰ytynyt heitt‰‰ kaikki h‰nen valtaansa ja huolekseen, eik‰ talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sill‰ Laara oli osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen, keinolla jos ei toisella. Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera tyˆn tekij‰ kuin h‰nen silloinenkin is‰nt‰renkins‰, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara k‰ytt‰‰ talon hyˆdyksi. Nytkin kaupunkiin l‰htiess‰‰n oli lupautunut tuomaan viinipullon, ja silloin sit‰ ei taaskaan saanut uni pitk‰ksi aikaa valtaansa. Akkunan l‰hell‰ se nukkui ja aina v‰h‰n per‰st‰ nousi katsomaan, eikˆ jo Laaraa n‰kyisi tulevaksi. Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun h‰n taaskin her‰si t‰hystelem‰‰n kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen edest‰ olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksin‰‰n, katsoi pihanp‰‰n akkunaan, n‰kyisikˆ sielt‰ tulta, mutta kaikki oli pime‰t‰. H‰n aikoi l‰hte‰ talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut riisumapuuhaan, kun huomasi sielt‰ l‰htev‰n miehen, joka varovasti varpaisillaan meni toiseen rakennukseen p‰in ja ovesta sis‰‰n. Tarkalla t‰hystelyll‰ oli Elias enn‰tt‰nyt huomattavimmista merkeist‰, niinkuin koosta ja parrasta, p‰‰st‰ tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan puuska v‰risytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui h‰n paikalleen ja t‰hysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eiv‰tkˆ otakaan. Viimein alkoi n‰ky‰ himme‰t‰ valoa, mutta se oli jossain suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate. Eliaksen mieli yh‰ musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui mieleen odotettu viinapullo. Naulasta sieppasi h‰n pienen nutun p‰‰lleen, sitaisi nahkaisen tuppivyˆn vyˆlleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrj‰isen hevosta ei n‰kynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja lˆysikin huoneiden takaa. T‰m‰ piilotteleminen lis‰si ep‰luuloa. H‰n ei voinut uskoa, ett‰ Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin kaivelemaan reen nurkista ja--olipahan. Asiain toisella lailla ollessa olisi t‰m‰ uskollisesti t‰ytetty lupaus synnytt‰nyt suurta kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi h‰n pullon kainaloonsa, aivan kuin yst‰v‰n k‰den, jolta toivoo hyvi‰ neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa ruvennut irtautumaan ehyen‰, t‰ytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt seurasi kulaus kulauksen per‰st‰, ja vaikka aine lienee parastaan tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielest‰ kovin hitaalta. V‰h‰inen osa en‰‰ hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisiv‰t korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, ett‰ nyt ei painele mik‰‰n k‰siss‰. L‰htˆryypyn otti h‰n viel‰, heitti sitten pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hyp‰hteli h‰n kohoksi ja puristeli nyrkkej‰‰n. Veitsen huomasi unohtuneen k‰teens‰, mutta ajatteli ett‰ antaa sen olla siin‰, se saapi nyt olla siin‰. H‰n hyp‰hti uudella innolla, huitoen k‰sill‰‰n, ja yritti hihkaista oikein lujasti, mutta muisti, ett‰ talossa on muitakin. H‰n muutti p‰‰tˆksens‰ ja k‰veli hiljaa pihan p‰‰h‰n, nyrkit puristettuina. Ensimm‰isen huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lis‰si vaan kiihkoa ja samassa potkaisi h‰n niin, ett‰ huono lukko r‰mps‰hti ja ovi meni sel‰lleen. Elias hypp‰si heti sis‰‰n ja karjaisi: --T‰‰ll‰kˆ te, sen viet‰v‰t, olette! Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin yst‰v‰llisess‰ asennossa juomapˆyd‰n ‰‰ress‰ ja h‰t‰isin‰ ylˆs hyp‰tess‰‰n kaatoivat lampun kumoon. Elias oli enn‰tt‰nyt n‰hd‰ tulen valossa Karvosen ja l‰hti nyt k‰si suorana tˆyt‰‰m‰‰n sen kimppuun, mutta rym‰htikin pime‰ss‰ pˆyt‰‰ vasten. T‰h‰n vastukselliseen pˆyt‰‰n suuttui h‰n myˆs ja l‰h‰tti sen menem‰‰n toiselle puolen huonetta. --Elias! Oletko sin‰ tullut hulluksi! koetteli Laara kielt‰‰ niin kovasti kuin jaksoi. --Asetutko hyv‰ll‰! kuului toinen ‰‰ni samasta nurkasta. Se vain kiihdytti Eliasta ja h‰n tˆyt‰isi ‰‰nt‰ kohti. Kuului pime‰ss‰ mit‰ karkein kirous ja raskas k‰den putoaminen. Samassa parkaisi Laara surkeasti. --Minut lyˆtiin puukolla l‰pi! valitti h‰n sanoilla. --Nyt sin‰ teit p‰‰si edest‰! ‰rj‰isi Karvonen ja rynt‰si est‰m‰‰n toista lyˆnti‰. Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. H‰nen vimmansa asettui heti, kun h‰n kuuli, kehen lyˆnti sattui. Yh‰ jatkuva valitus- ja avunhuuto pani h‰net juopuneenakin aavistamaan mit‰ hirveimpi‰ seurauksia. H‰n muisti lyˆneens‰ niin ankaralla k‰dell‰, ett‰ siit‰ ei seuraa muu kuin kuolema sille ja h‰nelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta h‰n l‰hti juoksemaan umpipeltoa rantaan p‰in, jossa kaatuili lumen peitt‰miin ojiin, niin ett‰ avonilkassa oleva toinen kenk‰kin j‰i sinne. Lumisena ja toinen jalka paljaana jatkoi h‰n matkaansa pitkin lammen rantaa. H‰m‰r‰ paleltumisen pelko lienee neuvonut etsim‰‰n ihmisasuntoa, ja h‰n alkoi suunnata kulkuaan Lamminp‰‰n mˆkki‰ kohti. Mˆkin asukkaat nukkuivat sikeimm‰ss‰ unessa, kun Elias haparoi ovesta tupaan ja p‰‰sty‰‰n sis‰puolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta joukot s‰ik‰htiv‰t luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat kauhistuksissaan ylˆs. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen, mutta eiv‰t mitenk‰‰n voineet k‰sitt‰‰, mik‰ sen tuohon toi tuommoisessa tilassa: lunta povellus t‰ynn‰, k‰det ja jalat punaisina kuin hanhen r‰pyl‰t, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silm‰t ˆllˆttiv‰t tajuttomina p‰‰ss‰. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei ainoata vastausta tullut. Aamupuolella yˆt‰ l‰hti mˆkin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta. Siell‰ tapasi h‰n joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan hirve‰st‰ tapahtumasta, joka keskell‰ hiljaista yˆt‰ alkoi kuulua korviin ja jota asiaa tuntemattomat eiv‰t v‰h‰‰k‰‰n k‰sitt‰neet. Is‰nt‰ oli h‰lin‰st‰ tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut: --Voi noita poloisia, miten ne el‰v‰t ja telmiv‰t. Menk‰‰ joku hakemaan tohtoria. --Ent‰s jos em‰nt‰ kuolee, oli piika h‰t‰illyt.--Eikˆ sit‰ Eliasta pit‰isi menn‰ j‰lest‰ ajamaan, kun se kuuluu kadonneen? --Ei minusta ole mihink‰‰n, itsep‰h‰n tiet‰v‰t asiansa, oli is‰nt‰ huokaillut.--Hyv‰ kun antaisivat rauhassa olla, etteiv‰t tulisi t‰nne. Renkipoika olikin heti mennyt l‰‰k‰rin hakuun ja muut joukot j‰iv‰t tukkeamaan haavaa h‰m‰h‰kin kinoilla ja mill‰ parhaiten osasivat. Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selk‰lihakseen, johon oli tullut pitk‰ haava, mutta ei syv‰. Lyˆj‰n k‰si oli pime‰ss‰ mennyt ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myˆs valitti pakottavan. Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. H‰n oli ollut kaupungissa ja tavannut siell‰ Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen asian toimittaakseen, luullen ett‰ h‰n sitten taipaleella tavoittaa. Mutta kun Laara oli l‰htenyt ennen, ei h‰n tavannutkaan kuin l‰hell‰ Kuhjolaa. H‰n oli vain hyvin v‰h‰n aikaa enn‰tt‰nyt l‰mmitell‰, kun kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen ovelta, mutta t‰m‰ s‰rki huonon lukon ja kaatoi pˆyd‰n, jolloin valkea sammui, ja sitten pime‰ss‰ alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui Laaraan. Kuuntelijat ep‰iliv‰t yht‰ ja toista kohtaa selityksest‰, mutta kun saivat mˆkin Piatalta kuulla, ett‰ Elias oli siell‰ tunnotonna juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen p‰iv‰n tuloa l‰hti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siit‰ pahempaa. Mit‰‰n h‰t‰‰ ei n‰ytt‰nyt olevan, kun haava oli saatu tukkeutumaan, vaikka kyll‰ s‰ik‰hdys ja verenvuoto veiv‰t heikoksi. Laara otti mˆkin Piatan v‰h‰ksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa olla muissa tˆiss‰ ja siivoilla huoneita l‰‰k‰rin tulolle. --Sinne teillekˆ se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysell‰ varovasti, kun he olivat j‰‰neet kahden. --Sinne se j‰i lattialle makaamaan, selitti Piatta. --Sanopas, Piatta, sille, ett‰ min‰ olen kielt‰nyt, ettei puhuisi kellek‰‰n mit‰‰n eik‰ tulisi en‰‰ meille, vaan menisi jonnekin ulommaksi pakoon, niin jospa t‰m‰ painuisi siihen. --Saapikohan se siin‰ mˆkill‰ ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi? --Olkoon muutamia p‰ivi‰, vaan sano sitten, ett‰ menee pois, niin eiv‰t ihmisetk‰‰n p‰‰se puhumaan niin paljon t‰st‰, neuvoi Laara. --Pit‰‰kˆ sille menn‰ heti sanomaan? --Mahtaisiko tuo olla viel‰ selvinnyt. Jos kumminkin pist‰yt katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta lihaa ja voita ja joku leip‰ sinne mˆkillesi viemisiksi. Piatta ymm‰rsi anteliaisuuden tarkoituksen ja l‰hti hyvill‰ mielin toimittamaan. * * * * * P‰iv‰n tullen joutui l‰‰k‰ri. H‰n oli nuori mies, vasta p‰‰ssyt v‰liaikaiseksi ja l‰‰ketieteens‰ ohella harras maakansan tapojen tutkija. Tuommoinen tapahtuma, ett‰ renki haavoittaa palvelustalonsa em‰nt‰‰, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli h‰n jo kysellyt renkipojalta, mutta t‰m‰ ei n‰ytt‰nyt kertovan l‰hesk‰‰n kaikkea, mit‰ tiesi. Perille tultua t‰ytyi t‰rkein tyˆ ensin toimittaa, puhdistaa haava, ommella ja laittaa k‰‰reihin. Piatta puuhasi vett‰ ja leikkeli k‰‰reit‰ toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi l‰‰k‰ri kysell‰, mill‰ tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman mukaan kertoi Laara p‰‰kohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain p‰in sivuseikat, kertomalla lis‰ksi, miten se renki tuli heille keskell‰ yˆt‰, paleltumaisillaan, ja kuinka he s‰ik‰htiv‰t ja mill‰ lailla se sitten j‰i sinne retkottamaan tiedottomana. Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan l‰‰k‰rille selitt‰‰: --Se on varmaan p‰‰st‰ pilalla se Elias. Minun t‰ytyi ihan l‰hte‰ sanomaan, kun se siell‰ p‰‰t‰‰n pitelee ja voivottelee. Tohtori sen kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mik‰ sill‰ on. --Onko t‰st‰ pitk‰ matka sinne mˆkille? kysyi l‰‰k‰ri. --Eih‰n t‰t‰ matkaa ole kuin pari kolme viittav‰li‰, selitti mies. --Jospa min‰ l‰hden tutkimaan mik‰ sit‰ vaivaa, sanoi l‰‰k‰ri nousten istuimelta. Piatalle tuli h‰t‰ k‰teen ja h‰n koetti saada l‰‰k‰ri‰ k‰‰ntym‰‰n, kun siell‰ on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja t‰mmˆinen matka ja monta muuta syyt‰. Viel‰ kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo meniv‰t. --Kun tuo ei tohtorille mit‰‰n kertoisi, h‰t‰ili Laara. --Sit‰h‰n min‰kin pelk‰‰n ja olisin est‰nyt, kun en saanut varoittaa k‰ydess‰ni, makasi silloin viel‰ niin ‰lytˆnn‰. --Menep‰s, jos nyt viel‰ enn‰tt‰isit, kehoitti Laara. Arvelematta l‰hti Piatta per‰st‰, mutta toiset kerkesiv‰t menn‰ jo siksi pitk‰lt‰, ettei niiden edelle enn‰tt‰nyt, varsinkin kun ujous esti t‰ytt‰ juoksua ottamasta. L‰‰k‰ri sen lis‰ksi sanoi tahtovansa menn‰ edelt‰ huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkill‰ otsa k‰mmenten varassa, mutta kun h‰n huomasi herrasmiehen astuvan sis‰‰n, meni h‰n pelosta niin paljon h‰mmingille, ettei tuntenut, kuka se oikeastaan oli. --Hyv‰‰ p‰iv‰‰, sanoi l‰‰k‰ri.--Mit‰s t‰‰ll‰ mies miettii? --Elk‰‰, hyv‰ vallesmanni, minua, en min‰ tahallani lyˆnyt, p‰‰sti Elias rukoukset. Piatta jouduttautui Eliakselle selitt‰m‰‰n, ett‰ tohtori t‰m‰ on eik‰ vallesmanni. --Kyll‰ min‰ saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan, sanoi l‰‰k‰ri.--Vaan mit‰s sin‰ oikeastaan ajattelit, kun lˆit puukolla? --En min‰ muista. Mutta eih‰n se toki kuolle siit‰. --Hyv‰ olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mik‰ sinut juopuneenakaan pani sill‰ lailla syyttˆm‰sti liehumaan. --Syyttˆm‰stikˆs ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysell‰ v‰hemmin peloissaan. --No, mit‰ syyt‰ sinulla oli potkia ovia hajalle? --Mit‰s ne ottivat avaimen pois ovelta. --Eikˆ sit‰ saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen tulevan. --Ei ne kuulleet minun tulevan, v‰itti Elias. --Niin minulle on kerrottuna. --Teille on valehdeltuna kaikki nurinp‰in, vaan min‰ en oikein tied‰, rupeanko puhumaan. --El‰ suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta.--Sin‰ itse sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa. --Muistan min‰ muut, vaan en lyˆneeni muista, v‰itti Elias. --Et tarvitse puhua mit‰‰n, ep‰si Piatta.--Sin‰ et ole oikein j‰rjell‰sik‰‰n. Piatan sotkeminen jo harmitti l‰‰k‰ri‰ ja h‰n sanoi: --Jos olisitte ‰‰neti, kun min‰ t‰lt‰ kysyn.--Niin, mitenk‰ olikaan t‰m‰ asia, onko sinulla mit‰‰n puolustusta teollesi? --Ei muuta, eh‰tti Piatta viel‰ v‰liin, kuin ett‰ humalassa on sellainen raivohurja. --Enk‰ ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle.--On minulla muitakin puolustuksia. L‰‰k‰ri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan puolustuksiaan. --Min‰ en ole tarkoittanut Laaraa lyˆd‰, vaan sit‰ toista, erehtyi Elias tunnustamaan. --Vai niin, ett‰ sit‰ toista. Mutta eih‰n ket‰‰n saa lyˆd‰, ei paljaallakaan k‰dell‰. --Ei saakaan, tied‰n min‰kin sen, mutta kuka siin‰ malttaa olla lyˆm‰tt‰, kun omin silmin n‰kee keskell‰ yˆt‰ sylikk‰in istumassa ja juomassa, kiihtyi Elias puhumaan. --Eip‰h‰n minulle niin kerrottu. Poisl‰hdˆss‰ kuului se is‰nt‰ olleen. --Se on kaikki valetta. Vai poisl‰hdˆss‰ ... silt‰ se n‰ytti, kun sylikk‰in istuivat. Niinkˆ ne olisivat istuneet, jos tiesiv‰t minun tulevan. --Mit‰ se sittenk‰‰n sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat miten hyv‰ns‰? --Kuuluu se minuun, v‰itti Elias.--Min‰ en olisi siin‰ talossa ollut n‰in monta vuotta muuten, vaan kun meill‰ on ollut varma liitto Laaran kanssa, ett‰ se ottaa minut miehekseen, kun vaan is‰nt‰ kuolee. --No nyt jos sin‰ et herke‰ valehtelemasta! eh‰tti Piatta sotkemaan. --Enk‰ valehtele. Sen on n‰hnyt jokainen, ett‰ min‰ olen tehnyt siin‰ tyˆt‰ enemm‰n kuin oikein, enk‰ ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman nimeksi. Se t‰ytyy Laarankin tunnustaa. Ja ett‰ meill‰ on ollut sellainen puhe ja aikomus, sen ymm‰rt‰‰ siit‰ moni muu. Ja n‰ki kaiketi se Piattakin kerran, kun me kes‰ll‰ vesakossa Laaran kanssa viini‰ juotiin ja siit‰ yhteenmenosta tuumattiin. Nyt oli jo l‰‰k‰ri selvill‰, mink‰lainen asia t‰ss‰ olikin kysymyksess‰, eik‰ h‰n voinut olla myh‰ht‰en sanomatta: --Kyll‰p‰ se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidett‰. --Niin se on ollut, vahvisti Elias,--eik‰ siihen ole minun syyni yksist‰‰n. H‰n on aikonut uskollisesti pit‰‰ lupauksensa, mutta sitten n‰ytt‰‰ tuommoista. Kuka siit‰ ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta tyˆt‰, ett‰ silm‰t nurin p‰‰ss‰... Ei se nyt minusta huoli, eik‰ se olisi huolinut ennenk‰‰n, se on vain pit‰nyt narrinaan ja tyˆmiehen‰‰n. Ennenkin min‰ olen sit‰ ep‰illyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyv‰ns‰ sanassaan. --Jospa se olisi pysynytkin, s‰esti l‰‰k‰ri. --Pysykˆˆn tahi ei, mutta min‰ en olisi silloin katsonut lyˆdess‰, vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa. --Kumpaisenko puolelta se teid‰n yhteys alkoi? kysyi l‰‰k‰ri. --En tied‰, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan em‰nt‰ kaiketi jo ensi vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, ett‰ t‰m‰ Eliashan n‰kyykin olevan kuin taitavin is‰nt‰, kyll‰ t‰m‰ viel‰ sattuu p‰‰sem‰‰n is‰nn‰ksi. Sill‰ lailla se puhua veilotti usein, ja kun min‰ menin kes‰ll‰ yksin‰ni pyh‰aamuina lammesta kaloja k‰estelem‰‰n, niin se tuli useita kertoja sinne rannalle hyviss‰‰n kiittelem‰‰n, ett‰ Eliaksesta joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kes‰ll‰ piim‰velli‰ keitell‰. Siihen aina lis‰si, ett‰ ei ole h‰nen miehest‰‰n, kun on niin vanha, vaan eikˆ tuo kohta kuolle. Siit‰h‰n se minullekin tuli mieleen ajatus, ett‰ jospa t‰ss‰ p‰‰sen is‰nn‰ksi, ja aloin jo koetteeksi teetell‰ lempe‰ni, ja kun se ei siit‰ n‰ytt‰nyt pahastuvan, niin siit‰h‰n se sitten on t‰mmˆiseksi mennyt. Piatan oli vaikea kuunnella ja viel‰ vaikeampi pit‰‰ suutaan kiinni, kun h‰nen parhaan auttajansa ja yst‰v‰ns‰ asiat tuolla lailla levitet‰‰n noin arvokkaan miehen eteen. Jos viel‰ Laara luulee, ett‰ h‰n on ollut yhten‰ ilmoittelemassa. H‰n ei voinut en‰‰ hallita itse‰‰n. --Etkˆ sin‰, Elias, h‰pe‰ nostellessasi tuommoisia soimauksia em‰nn‰n p‰‰lle. Sin‰ et saa niit‰ kuitenkaan toteen, vaan em‰nt‰ sinut panettaa linnaan puukottelusta ja noista herjauksista. --Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias.--Mutta sitten min‰ vasta rupean puhumaan, ei t‰m‰ viel‰ ole ollut mit‰‰n. Antaa tulla Laaran oikeuteen minun p‰‰lleni kantamaan, niin sitten h‰n vasta kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee, mik‰ h‰n on. L‰‰k‰ri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun j‰tt‰‰ puhevuoron Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni. --Sin‰ et voi Karvoselle mit‰‰n, ten‰si Piatta,--vaan se on n‰hnyt sinun lyˆv‰n em‰nt‰‰, ja t‰ss‰ olet sanonut sen tohtorille ja meille jokaiselle, niin ett‰ on vieraitamiehi‰. --Sin‰p‰ et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena Piatalle.--Sinut min‰ ensimm‰iseksi ep‰‰n pois, sin‰ kuitenkin puhuisit vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu, milloin piim‰‰, milloin leip‰‰, ja ollut sen postina ja asiamiehen‰ kyl‰ll‰ kuuntelemassa, mit‰ siell‰ puhutaan. --Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja lˆi polveensa. Sin‰ el‰ tule minua sill‰ lailla haukkumaan. Min‰ en heit‰ t‰t‰ kysym‰tt‰ ja tohtori on siihen vieraanamiehen‰, niin ett‰ min‰ en heit‰ kysym‰tt‰. Pankaa, tohtori, muistiinne, mit‰ t‰m‰ sanoi minusta. L‰‰k‰ri ei viitsinyt en‰‰ kuunnella, vaan nousi ja menness‰‰n sanoi: --Kyll‰ ansaitsee panna muistiin ja menn‰ oikeuteen. Puhukaa vaan lis‰‰. Hyv‰sti! Toiset j‰iv‰t riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta suopeammaksi ja l‰hestyen Eliasta alkoi nuhdellen selitt‰‰, mink‰laisen tyhmyyden t‰m‰ teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten h‰n kertoi Laaran terveiset, ett‰ se ei ved‰ oikeuteen, jos pit‰‰ kaikki salassa, ja sanoi saattavansa tehd‰ nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut, sitten kun aika joutuu. --Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias. --Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sin‰ et ollut hiljaa. --En usko ollenkaan, alkoi Elias ep‰ill‰.--Ei se nytk‰‰n muuta kuin viekoitteleisi minua. Mit‰ varten h‰n alkoi pit‰‰ yhteytt‰ muiden kanssa? --No, el‰ nyt en‰‰ puhu niist‰ muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti. --Mitenk‰s min‰ muuten sanoisin, kun tulevat minua lyˆnnist‰ syytt‰m‰‰n? --Sano nyt t‰st‰puoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta. --Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt heitettiin? --Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut. --Olkoon vaikka, vaan odottanuthan min‰ olen ja tehnyt tyˆt‰ kuin hullu, ja nyt ne menev‰t muiden hyviksi. --No, kyll‰ se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta. H‰n varoitti viel‰ kerran Eliasta ja l‰hti taas Kuhjolaan. II. Sill‰ aikaa kun l‰‰k‰ri viipyi mˆkill‰, oli Laaran mieli hyvin levoton, ja nyt l‰‰k‰rin tultua takaisin koetti h‰n arvata, oliko siell‰ tullut mit‰‰n ilmi. H‰n ei rohjennut kysy‰ mit‰‰n, pelk‰si sit‰kin, ett‰ l‰‰k‰ri itsest‰‰n aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli. Mit‰‰n pel‰tt‰v‰‰ ei l‰‰k‰rist‰ huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha merkki, ett‰ kasvot n‰yttiv‰t myh‰ilevilt‰ ja v‰hemmin totisilta kuin ennen mˆkill‰ k‰ynti‰. Levottomana odotti Laara ensimm‰ist‰ sanaa l‰‰k‰rin suusta, mutta t‰m‰ arvasikin tehd‰ toivon mukaan ja alkoi kysell‰, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mit‰‰n kipuja. Siit‰ siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyˆriv‰t ‰itins‰ luona ja olivat pahoillaan, kun t‰m‰ ei voinut nousta heit‰ hoitamaan. Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttˆ, ei ruvennut sen pitemm‰lt‰ vieraan kanssa tuttavaksi, kuin ett‰ k‰vi kurkalta kuuntelemassa taskukellon raksutusta. Mutta tyttˆ‰ vanhempi poika taipui mielell‰‰n puheisiin. --Mik‰ sinun on nimesi? kyseli l‰‰k‰ri. --Matti, vastasi poika. --Vakava nimi sinulla on, kun Matti. --Siit‰ tehtiin is‰ns‰ kaima, virkkoi Laara s‰ngyst‰‰n selitykseksi. --Vai is‰n kaima sinusta on tehtyn‰. Miss‰ is‰si nyt on? --Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika. --Miksik‰ se ei tule t‰nne? --Ei se p‰‰se, se kaatuisi rappusissa. --Onko se kipe‰? --En min‰ tied‰. --Vanhuus sill‰ taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta. --L‰hde sin‰, Matti, viem‰‰n sinne is‰si luokse, niin k‰yd‰‰n sit‰kin katsomassa, esitti l‰‰k‰ri pojalle. --No l‰ht‰‰n, sanoi poika tomerasti ja pyˆr‰hti ovelle. T‰m‰ is‰nn‰n luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei rohjennut est‰m‰‰nk‰‰n menn‰, olisi ehk‰ luullut, ett‰ siell‰ on niin huono hoito, ettei ihmisille n‰ytet‰. Tuntui niin tuskalliselta maata siin‰ ja olla tiet‰m‰tt‰, mit‰ siell‰ mˆkill‰ on puhuttu ja tuolla taas puhutaan. T‰m‰ kiusaava tiet‰m‰ttˆmyys ja masentava h‰pe‰n pelko nostivat l‰‰k‰rin pois menty‰ kyyneleit‰ silmiin. Tyttˆ vaan nirisi siin‰ s‰ngyn kupeella, ja miss‰h‰n lienee Piattakin viipynyt. Viimein se joutui ja n‰ytti olevan hyvin rauhatonna. --Mit‰ ne siell‰ ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen p‰‰t‰‰n. --Enh‰n min‰ joutunut kielt‰m‰‰n, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki, l‰‰h‰tti Piatta. Laara oli v‰h‰ll‰ hyp‰ht‰‰ kohoksi, kun kysyi: --Aivanko kaikki? --Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta. --Mist‰ se puhui? Piatta muisteli p‰‰kohtia ja aina liitti, ett‰ ªkyll‰ min‰ tein valeeksi ja k‰skin olla hiljaa, mutta ei se totellutª. Laara painoi p‰‰ns‰ tyynyyn ja vesiss‰ silmin vaikeroi: --Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja h‰p‰ist‰. --Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta. --Malttaako se olla puhumatta, kun on... Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista. --Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta pelastuskeinoa. --Kuka sille ilke‰‰ menn‰ siit‰ puhumaan? ep‰ili Laara. --Min‰ koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyˆne, uhkasi Piatta. Laara ei kielt‰nyt eik‰ k‰skenyt; hyv‰ olisi ollut, miten vaan saisi pahan painumaan. L‰‰k‰ri istui parhaillaan is‰nn‰n kamarissa. Kaikki voimansa pani vanhus noustessaan pitk‰lt‰‰n. S‰‰litti n‰hd‰, kuinka vaivalloisesti nousu k‰vi ja miten neuvottomana h‰n sitten istui. Puhetaito oli maatessa yh‰ v‰hentynyt, niin ettei h‰n n‰in arvokkaalle vieraalle osannut aluksi sanoa mit‰‰n, h‰mill‰‰n vain ryk‰steli. --Kuulin t‰lt‰ nuorelta miehelt‰, ett‰ is‰nt‰ on vuoteen omana, niin tultiin katsomaan, aloitti l‰‰k‰ri keskustelun. --Onhan t‰ss‰ pit‰nyt olla jo monta vuotta, sanoi is‰nt‰ huoaten. --Oletteko koettanut mit‰‰n parannuskeinoja? --Mit‰p‰ niist‰ en‰‰ ... pois joutaisin, vaan ei n‰y... --Kuinka niin? Liika nuoria ovat viel‰ n‰m‰ pojat. --Niinp‰ ovat... Ei minusta ole en‰‰... --Em‰nn‰llekin sattui tuommoinen tapaus. --Niin kuuluu... Paraneekohan se? --Kyll‰ se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekˆ te paneta kiinni sit‰ rikoksen tekij‰t‰, ettei enn‰t‰ paeta? --Tehkˆˆt miten tahtovat, kun tiet‰v‰t asiansa. Minulta saavat olla ja el‰‰ ... huonosti tai hyv‰sti ... ei minusta ole en‰‰... --Istuminen taitaa teit‰ vaivata, olkaa pitk‰ll‰nne, kehoitti l‰‰k‰ri. --Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle. L‰‰k‰ri meni koettelemaan veren kulkua k‰siss‰ ja kuunteli hengityst‰ syd‰nalan kohdalta. --Kuuleeko siit‰ mit‰‰n? kysyi is‰nt‰. --Jotain siit‰ kuulee, sanoi l‰‰k‰ri naurahtaen. --Mitenk‰ kauan tohtori luulee minun el‰v‰n? --Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole yht‰‰n mahdotonta, ett‰ el‰tte samalla lailla viel‰ useita vuosia. --Viel‰ useita vuosia! huokasi is‰nt‰ t‰m‰n kuultuaan. --Miksik‰ niin? sanoi l‰‰k‰ri tekeytyen v‰h‰n nuhtelevaiseksi.--Minusta n‰ytt‰‰, ett‰ teit‰ hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos el‰m‰n aikaa on suotuna, niin ei sit‰ pid‰ katua, voittehan silt‰kin sel‰lt‰nne antaa neuvoja. --Niinh‰n se oikein olisi, kun eiv‰t minun t‰hteni synti‰ tekisi, sanoi is‰nt‰ vapisevalla ‰‰nell‰. --Mitenk‰ synti‰ tekisi? kysyi l‰‰k‰ri. Is‰nn‰n liikutus lis‰‰ntyi, kun h‰n selitti: --Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllytt‰‰ viel‰ pahempaan, kun ei kuolema tule... --Ei is‰nn‰n pid‰ sill‰ lailla ajatella, rauhoitteli l‰‰k‰ri.--Luulen, ettei teille tee kukaan mit‰‰n pahaa ja sit‰ paitsi on v‰‰rin toivottaa kuolemaa. Is‰nt‰ oli vaiti, h‰n jo katui, ett‰ oli hairahtunut puhumaan. Pitk‰llinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei h‰nen elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntej‰, oli h‰n jo kauan ik‰vˆiden odottanut oman kuolemansa l‰hestymist‰. L‰‰k‰rin muistutuksesta k‰‰ntyi syytˆs itse‰ kohti ja her‰si ajatus, ett‰ jos h‰n itse onkin tehnyt eniten synti‰ tuolla toivomisellaan. L‰‰k‰ri huomasi is‰nn‰n pahan mielen ja antaakseen h‰nen j‰‰d‰ rauhaan meni heitt‰m‰‰n hyv‰sti‰. Taas is‰nt‰ teki vaikeita ponnistuksia p‰‰st‰kseen v‰h‰n koholle hyv‰sti‰ antamaan. --Kykeneekˆh‰n Laara maksamaan teille? muistui h‰nen mieleens‰. --Olkaahan siit‰ huoleti, rauhoitteli l‰‰k‰ri,--kyll‰ ne semmoiset asiat saadaan soveltumaan. Hyv‰sti vaan! Koettakaa nyt pysy‰ iloisella mielell‰, huolehtiminen lyhent‰‰ ik‰‰. Ruoka oli laitettu l‰‰k‰ri‰ varten pihanp‰‰h‰n suurimpaan huoneeseen, nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi menn‰ k‰skem‰‰n. Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenk‰‰n uskaltanut, mutta kyll‰ Piatta. H‰nest‰ se oli haluista, ehk‰ enn‰tt‰isi kuunnellakin oven takana. Mutta l‰‰k‰ri tuli jo ovessa vastaan; siin‰ sai ilmoittaa ruualle pyynnˆn ja samassa olla opastajana. --T‰‰ll‰ on saatu mateita, ihastui l‰‰k‰ri n‰hdess‰‰n nostannaisen madevadin pˆyd‰ll‰. --Saapihan ne t‰st‰ lammista, tarttui Piatta heti puheeseen.--Miten lienee tuo piikatyttˆ osannut keitt‰‰. --Taitaahan t‰m‰ t‰h‰n laatuun olla tavallista, virkkoi l‰‰k‰ri istuutuessaan.--Mutta tuo m‰ti olisi pit‰nyt valmistaa voiksi, se menee hukkaan tuolla lailla. --Niinp‰ kyll‰, sanoi Piatta siirtyen l‰hemp‰‰ katsomaan.--Kun on keitt‰ess‰ menneet ihan ymp‰ri ‰mp‰ri‰! Mit‰s se piikatyttˆ osaisi, vaan jos em‰nt‰ itse olisi kyennyt... Tokko siell‰ tohtorin kotona saapi mateita? --Harvoinpa niit‰... --T‰‰ll‰ ne saavat hyv‰sti, ja kyll‰ se em‰nt‰ niit‰ laittaa tohtorille, kun vaan sattuisi silloin k‰ynti‰. Aivan ilmaiseksi se em‰nt‰ laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon hurjan tautta onnettomasti... Ei toki pid‰ tohtorin uskoa sen ryˆk‰leen puheita. Joka tuo em‰nt‰ hoitaa niin hyv‰sti tuon miehens‰, vaikka se on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiˆn valeet levi‰isiv‰t ymp‰ri pit‰j‰t‰... Tokko se piika on ‰lynnyt tuoda sianlihaakaan pˆyt‰‰n. --Ei t‰ss‰ tarvita mit‰‰n, sanoi l‰‰k‰ri v‰h‰n k‰rsim‰ttˆm‰n‰ Piatan rupatuksesta. --Olisi tuota toki saanut olla, kyll‰ t‰ss‰ talossa on, kehui Piatta ja heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan, mitenk‰ pitk‰lt‰ h‰n on jo enn‰tt‰nyt t‰m‰n puolesta puhua. Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron, jotta saa l‰‰k‰rille maksaa, kun ruualta p‰‰see. Rahakkaampaan kukkaroon koskeminen pani Piatan k‰den ihan vapisemaan ja valtasi mielenkin puoleensa. --Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa k‰ynnist‰‰n? --Kymmeni‰ se toki ottaa, tiesi Laara paremmin. --Niinkˆ paljon? Pit‰isi tinki‰ v‰hemp‰‰n. --Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille. --Niin kyll‰, min‰ en tuota muistanut, havaitsi Piatta.--Siet‰‰ sille antaa, kun se Elias teki semmoisen. Ruualta p‰‰sty‰ istui l‰‰k‰ri v‰h‰n aikaa tupakoiden. K‰yntivaivat kysytty‰‰n sai Piatta olla k‰den jatkona rahoja antamassa. --T‰ss‰ on kymmenen markkaa p‰‰lle, huomautti l‰‰k‰ri solauttaen sormiensa v‰liss‰ setelit erilleen toisistaan. --Antaa olla, ei niit‰ ole paljon, sanoi Laara matalalla ‰‰nell‰. T‰‰ll‰ on ollut tohtorilla jos mink‰laisia sairaita, joiden luona on saanut k‰vell‰, ja lienee tuolla n‰hnyt ja kuullut jos mit‰. --Ei se siihen kuulu, en min‰ ota sivu siit‰, mink‰ kerran m‰‰r‰ksi sanon, puhui l‰‰k‰ri ja toi rahan takaisin. Piatta oli ‰‰neti, kunnes n‰ki, ett‰ Laara pisti rahan kukkaroonsa, mutta sitten h‰n alkoi puhua, ett‰ olisi toki tohtorin pit‰nyt ottaa, kun heid‰n mˆkill‰‰n asti k‰veli semmoista ruojaa katsomassa, joka puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mit‰, ennenkuin semmoista laskisi kaiken maailman tietoon. L‰‰k‰rin mielest‰ meni t‰m‰ akkain hyvitteleminen jo liian pitk‰lle, ja h‰n k‰ski valjastaa hevosen ja hyv‰stit heitetty‰‰n meni rappusille odottelemaan. --Ei toki ottanut sit‰ kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta l‰‰k‰rin menty‰. --Ei ottanut, vaan mit‰h‰n jos se pahastui meid‰n puheista, minusta silt‰ n‰ytti. --Sitten h‰n on v‰h‰ss‰, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista pahastua. --Niin no, ei tuo mit‰‰n, mietti Laara,--mutta jos se Elias alkaa jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyll‰ sitten... Ota Piatta ja vie n‰m‰ rahat sille Eliakselle ja sano, ett‰ nyt pit‰‰ menn‰ pois n‰ilt‰ mailta. --N‰inkˆ monta? ihmetteli taas Piatta. --Siin‰ on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt hyv‰ll‰ tai min‰ k‰sken vallesmannin panemaan kiinni. Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun h‰n k‰veli tuota tuttua polkua mˆkilleen. ªTuolle ruojalle ne t‰ytyy antaa ... jos viel‰ juopi n‰m‰kin ... mist‰ se tiet‰‰, mink‰ verran niit‰ pit‰isi olla...ª H‰n puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyv‰lle kutisivat k‰mmeneen. III. Elias katosi niilt‰ kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja antoi lautamiehelle k‰skyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta Eliasta ei lˆytynyt. Laara toivoi t‰ll‰ lailla juorupuheiden loppuvan, ja kun ei muuten p‰‰ssyt siit‰ selville, neuvoi h‰n Piatan kyl‰ll‰ liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tiet‰‰, mit‰ Karvosen em‰nn‰ll‰ olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta sukkanauhaa kaupitsemaan. H‰n kierteli koko kyl‰n, ja kun ei pit‰nyt kiirett‰, enn‰tti tietoja karttua siev‰ l‰ksy. Karvolan em‰nn‰n puheita ei sanonut uskaltavansa eik‰ ilke‰v‰ns‰ kertoakaan kaikkia, ne olivat niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia. --Mitenk‰ se sanoi? kyseli h‰n vihan ja uteliaisuuden vallassa. --Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta.--Ensin oli tapausta surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyll‰ min‰ sen ymm‰rsin, kun sanoi, ett‰ olisi siin‰ tullut l‰himˆkin akoille suuri vahinko, jos puukko sattui v‰h‰n syvemp‰‰n, vaan kyll‰ h‰n olisi laittanut pidot koko kyl‰kunnan kˆyhille siit‰ ilosta. --Oliko siin‰ muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneen‰.--Min‰ kysyisin per‰‰n, koska h‰n tahtoisi ihan tappaa minut. --Oli siin‰ montakin, yhdistyi Piatta tuumaan. --Ja saisi se siit‰kin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, ett‰ on sill‰ nyt rahaa jaella niille ... en ilke‰ sanoa niin rumasti ... ei sen nyt tarvitse n‰linkuoliaana kutjastella talosta taloon tyˆt‰ kyselem‰ss‰. Siit‰p‰ jo Laara tuohtui pit‰m‰‰n aika saarnan Karvosen em‰nn‰n kunniaksi. H‰n tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niilt‰ ei kuitenkaan saa pidetyksi mit‰‰n salassa eiv‰tk‰ ne heit‰ hampaistaan. --Kuka niille kaikki kirjoitellee. Min‰ en t‰st‰ puoleen v‰lit‰ mist‰‰n mit‰‰n, min‰ el‰n niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mit‰. Piatta itsekin pelk‰si joutuvansa hyl‰tyksi ja katui sit‰, kun hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin viel‰ j‰ljell‰ toisia tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan. --Lieneekˆh‰n totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti Piatta. --Mit‰s sill‰ on? kysyi Laara ‰re‰n‰. --Sanoivat surkutelleen is‰‰ns‰, ett‰ sill‰ muka olisi niin paha olla t‰‰ll‰, ett‰ on aikonut luokseen hakea. --Saisi tulla, niin n‰ht‰isiin, onko h‰nell‰ t‰‰ll‰ valtaa, tarttui Laara entist‰ kiivaammin t‰h‰n asiaan.--En h‰t‰ile, vaikka tulisivat kaikki omaiset ja sama m‰‰r‰ syrj‰isi‰ minua hammastamaan. Piatta n‰ki, ettei sek‰‰n kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto saapunut. --N‰kih‰n tuon jo tyttˆn‰ ollessa, ettei se vanhaksi el‰, sanoi Laara ‰‰nell‰, joka ei osoittanut surkuttelua.--En min‰ uskonut sen n‰ink‰‰n kauan el‰v‰n. Eip‰ ne ihmiset sanoneet sill‰ haittahyv‰n olleen olla, niin on kuulunut, ett‰ kˆyhyyden partaalla ne ovat pyˆrineet siell‰ eri paikalla ollessaan. --Niinp‰ ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta,--ja nyt puhuivat siell‰, ett‰ is‰ns‰ ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta ev‰st‰‰n etsim‰‰n, kun kuuluu etuk‰teen saaneen perintˆns‰ ja ne ovat nyt kaikki menneet. --Joutaa menn‰, virkkoi Laara.--Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas silloin poikana ollessaan. Omat harmit v‰h‰n haihtuivat, kun lˆytyi jokukin, joka oli luisunut alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvill‰ mielin hym‰hteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa. Mik‰ h‰nell‰ on h‰t‰n‰? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mik‰‰n, eik‰ ollut puutetta. Pˆyhke‰n‰ ja v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ maailman puheista hallitsi h‰n talouttaan. H‰n laitatti uhalla hyv‰sti is‰nn‰n kamariin kaikki kohdat, keitti joka p‰iv‰ eri keitot n‰hd‰kseen, osaako nuo ihmiset viel‰ parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan. Kev‰‰mm‰ll‰ talvea, kun Tuomas tuli katsomaan is‰‰ns‰, jonka oli kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mit‰ parhaiten ja sitten julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa. --Niinkˆ se nyt n‰ytt‰‰, ettei is‰nt‰ tule t‰‰ll‰ kotonaan toimeen? Laaran sananheitosta ymm‰rsi Tuomas, ett‰ t‰ss‰ on ehk‰ juoruakkain hyv‰‰ tyˆt‰, ja virkkoi: --Mit‰s puhetta se on? --Eip‰ ollut muka tiet‰vin‰‰nk‰‰n, sanoi Laara ylpe‰sti.--Is‰nn‰ll‰h‰n t‰‰ll‰ kuuluu muutamain mielest‰ olevan niin huono hoito, ett‰ on aiottuna pois hakea. Mutta siit‰ ei tule mit‰‰n, niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu. --No, nytp‰ min‰ kummia kuulen, ihmetteli Tuomas.--En toki ole sanallakaan siit‰ puhunut. Saat, hyv‰ em‰nt‰, silt‰ huolelta maata yˆsi rauhassa. Min‰ tulin vaan vanhaa is‰‰ni katsomaan, enk‰ miss‰‰n muussa tarkoituksessa. Usko vaan niit‰ juoruakkojasi. Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja h‰n alkoi kiellell‰: --Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on t‰‰ll‰ k‰ynyt. Laara ei saanut viel‰ kyllikseen sanotuksi, mutta h‰n helpotti, kun tuli ajatelleeksi, ett‰ jos h‰n hyvinkin lienee valehtelijain narrina, ja kun is‰nt‰ n‰ytti pahastuvan. H‰n muutti kohtelutapaansa ja kysyi: --Ulkonako sit‰ seisotetaan tuota hevosta, eikˆ sit‰ talliin saa vied‰? --Miten tuo olisi, jos min‰ t‰st‰ l‰htisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun ei ‰itipuolen sana kuulostanut eritt‰in yst‰v‰lliselt‰. --El‰ nyt ennen yˆt‰, virkkoi vanhus rukoilevasti. Tuomas ei houkututtanut enemp‰‰. Is‰n iloton el‰m‰ perhehuolien alla ja lis‰‰ntynyt, kuolemaa ennustava voimain v‰heneminen her‰ttiv‰t s‰‰li‰, niin ett‰ entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli is‰nn‰n entinen lihavuus lis‰‰ntynyt pˆhˆttymisest‰, raukeat silm‰t n‰kyiv‰t syv‰st‰ lihasten varjosta, eik‰ liikuntavoimia ollut sanottavasti. Siin‰ h‰n makasi kuin hengitt‰v‰ lihamˆhk‰le. Kahden j‰‰ty‰ ei is‰ll‰ ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista, kun he olivat luonnostaankin v‰h‰puheisia eik‰ toinen jaksanutkaan. Kauan istui Tuomas allap‰in ajatuksissaan. --Siirryp‰ l‰hemm‰ksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla ‰‰nell‰. Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse. --Tulit toki sin‰ k‰ym‰‰n, sanoi sairas ilosta liikutettuna.--Ne tytˆt eiv‰t k‰y minua katsomassa en‰‰ milloinkaan ... ne pelk‰‰v‰t... --Ei ne is‰‰ pelk‰‰, lohdutteli Tuomas.--Mik‰ muu mahtaisi olla esteen‰. --Olisin min‰ toivonut k‰yv‰n... Et ottanut vaimoasi t‰nne ja lapsiasi... --En arvannut, vastasi Tuomas yht‰ surumielisen‰. --Niin ... jos eiv‰t n‰ek‰‰n minua el‰v‰n‰... Ehk‰ se kuolema l‰hestyy ... mik‰s se muu noin turvottaa ... koettelepas... Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pˆhˆttyneit‰ jalkoja ja k‰si‰. H‰n tuli yh‰ enemm‰n vakuutetuksi, ettei is‰n el‰m‰n loppu mahda olla kaukana. Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein yht'aikaa vier‰hti vedet kumpaisenkin silmist‰, ja sitten seurasi pitk‰ ‰‰nettˆmyys. Iltasella tahtoi sairas, ett‰ Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan huoneeseen. Kumpainenkin aavisti t‰m‰n olevan viimeisen yhdess‰olon. Vanhus n‰ytti odottavan sit‰, ettei muut en‰‰ heit‰ h‰iritsisi, ja kutsui sitten Tuomaan l‰helleen istumaan. --Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus. Tuomas v‰h‰n s‰ps‰hti, h‰n ei oikein k‰sitt‰nyt nimityst‰ ªLaaran lapsetª. --Sit‰ min‰, oikaisi vanhus, ett‰ ne j‰‰v‰t ehk‰ miten j‰‰v‰t... Jos sin‰ katsoisit, ett‰ heist‰ tulisi oikeita ihmisi‰. --Niin, vaan se ‰itins‰... Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenk‰ sanoisi. --Eth‰n sin‰ vihanne niit‰? sanoi vanhus rukoilevalla surumielisyydell‰. --Niit‰kˆ lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selitt‰m‰‰n.--Sit‰ min‰, ett‰ jos Laara ei salli minun niist‰ huolta pit‰v‰n. --Niin, no, jos ei sallisi, vaan min‰ pelk‰‰n, ett‰ ... jos se ne ... heitt‰‰ ... maailmaan ... mink‰laisen sattuu... Selitys keskeytyi, kun t‰ytyi viel‰ vanhuuden tuottaman haudan partaalla murehtia pienist‰ lapsista ... lapsista, joita oli syntynyt viel‰ silloinkin, kun ei en‰‰ is‰n jalka kyennyt omin varoin astumaan. Tuomas oli jo p‰‰ssyt perille, mit‰ is‰ tahtoi sanoa, ja auttaakseen sit‰ jatkoi: --Niin, kyll‰h‰n se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle j‰ljelle. --Sit‰h‰n min‰ pelk‰‰n, sai vanhus pahalta mielelt‰‰n sanotuksi.-- Hoitanet noita silloin... Vesiss‰ silmin lupautui Tuomas. H‰n tunsi tunnossaan soimausta siit‰, ett‰ oli tullut kylm‰stikin ajatelleeksi is‰st‰‰n, joka nyt viimeisill‰ hetkill‰‰n panee suurimman luottamuksensa h‰neen. Sairaan vuoteen vieress‰, matalalla pˆyd‰ll‰, oli juoma-astia ja kynttil‰. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pˆyd‰n toisessa p‰‰ss‰. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi selailla. --Jos sin‰ lukisit siit‰ minulle, virkkoi vanhus. --Mist‰h‰n paikasta? arveli Tuomas k‰‰nnellen lehti‰. --Sielt‰ loppupuolelta minun mieleeni j‰i joku paikka, kun piikatytˆll‰ luetin, vaan se luki niin sekavasti. Monesta kohti Tuomas aloitti, lˆyt‰‰kseen is‰ns‰ haluaman luvun, ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana kuunteli vanhus joka sanaa, ja pˆhˆttyneet kasvot v‰r‰hteliv‰t mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin h‰nelle kirjoitetut. H‰n tahtoi n‰m‰ muutamat paikat viel‰ uudestaankin kuulla, kun ei voinut k‰sitt‰‰ kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan ‰‰ness‰, kun sanat ik‰‰nkuin varovasti tulivat h‰nen suustaan. ƒ‰ni ei kiihtynyt ankarimmissa kohdissa, p‰invastoin ik‰‰nkuin s‰‰list‰ hiljeni. Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan ei puhunut mit‰‰n v‰h‰‰n aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten: --Paljon min‰ olen erehtynyt el‰m‰ss‰ni... Tuomas ei osannut siihen sanoa mit‰‰n, istui vain ajatuksiinsa vaipuneena. --Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus. Kynttil‰ olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella sein‰m‰ll‰. Uni ei tahtonut tulla ensink‰‰n silmiin. H‰nell‰ oli ensi kerran tilaisuus ajatella el‰m‰n vakavampia asioita. Yˆn hiljaisuus lis‰si mielen levottomuutta ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpi‰kin risahduksia kuulostamaan. V‰symys jos huomaamatta yritti vied‰ silm‰t umpeen, havahti siit‰ heti, kun kuuli raskaamman henk‰yksen is‰n vuoteelta. Tuli ajatus, ett‰ jos ne ovat el‰m‰n langan katkeamisoireita. Kello n‰ytti jo sivu puolta yˆt‰, kun h‰n viel‰ viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden vuoksi valkealla. N‰kyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui eik‰ her‰nnyt ennenkuin aamulla. Hyvin ik‰v‰‰ oli is‰nn‰st‰, kun Tuomaan t‰ytyi menn‰ kotiinsa. H‰n n‰ytti aavistavan, ett‰ nyt taitaa olla viimeinen el‰vin silmin n‰keminen. Eik‰ se ollutkaan turha aavistus. Muutamia p‰ivi‰ vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti hiljaisesti kuin koivun pˆkkelˆ sammalikolle, ahon laitaan. Hoitajapiika oli nukahtanut eik‰ huomannut mit‰‰n ennenkuin aamupuolella yˆt‰. Vanhus oli nyt heitt‰nyt t‰m‰n maailman, jossa oli tullut erehdyksest‰ ajatelleeksi liian kauankin el‰v‰ns‰. Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn asian ilmoituksen, mutta kun p‰iv‰n valetessa oli ruumis laitettuna kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ymp‰rill‰ katsomassa, puhkesi h‰n mit‰ valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eiv‰t voineet olla yhtym‰tt‰ valitukseen, mutta miehet seisoivat tyls‰sti katsellen. Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat k‰skyn nostaa ruumiin lautoineen karttujen p‰‰lle ja kantaa aittaan. IV. Kelirikko l‰hestyi, eik‰ saattanut sen takia s‰ilytt‰‰ viikkom‰‰ri‰ kuollutta hautaamatta. Laara ker‰si kyl‰n akkoja leipomaan, juomia panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti h‰n haki kaupungistakin hautajaisvaroja ja l‰hti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin aprikoimista, ket‰ kutsuisi ja ket‰ ei. Luulosta syntynyt viha vastusti alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle l‰hdetty‰ alkoi mieli lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mit‰ yst‰v‰llisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin j‰‰d‰ kutsumatta, siihen oli monenlaisia syit‰. Kuivatusta tapasi h‰n Miinavainajan miehen, Reitun, jonka h‰nen is‰ns‰ todellakin oli erottanut pois, ja nyt h‰n kˆyhtyneen‰ jouti oleksimaan vaikka miss‰. Paljon h‰n n‰kyi h‰pe‰v‰n kˆyhyytt‰‰n, oli niin alamainen ja koetteli aina katsoa, ettei h‰neen pahastuttaisi. V‰h‰isimm‰st‰ viittauksesta siirtyi syrj‰‰n ja oli v‰h‰ll‰kin k‰skyll‰ valmis tekem‰‰n pieni‰ pihatˆit‰. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta. Siihen vertaamalla k‰sitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma muuttuu, ajatteli Laara hyvill‰ mielin. Ei se ennen katsonut miksik‰‰n, mutta kyll‰ se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenp‰h‰n n‰kee, ett‰ n‰in sit‰ tehd‰‰n, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi, sit‰ kesti koko talossa-oloajan mietti‰. Ihan poisl‰htiess‰‰n h‰n teki loppup‰‰tˆksen ja v‰h‰n pilkallisesti mainitsi, ett‰ ªtule Reittukin, jos muilta tˆilt‰si joudatª. Reittu otti kutsun aivan t‰ydest‰ ja meni kiitollisuudesta k‰‰nt‰m‰‰n Laaran hevosta matkalle. Hautajaiset olivat arkip‰iv‰n‰. Aikaisin aamusella alkoi ajaa kˆrˆtell‰ vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin nyytillinen leipi‰ ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja ruokkimisesta sai talon miehet pit‰‰ huolen. Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan vieraita. Rengit saivat k‰skyn riisua kiireell‰ vierasten hevoset ja ruokkia ne hyv‰sti ennen kirkolle-l‰htˆ‰. --Ei me hyvin kiireell‰ enn‰tet‰, kun pit‰isi silppujakin hakata, ilmoitti renkipoika. --No sep‰ on, kun ei ennen ole pidettyn‰ jo huolta, moitti Laara.-- Menk‰‰ nyt heti, ja eikˆ t‰‰ll‰ olisi jotain miest‰, joka alkaisi riisua noita hevosia. Viimeisi‰ sanoja sanoessaan k‰‰ntyi h‰n huomauttavaisesti Reittuun p‰in, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan siin‰ l‰hell‰. Reittu ymm‰rsi viittauksen ja virkkoi: --Min‰ saatan olla apuna. --Niin kyll‰, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti, aivan kuin jollekin k‰skyl‰iselle.. Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti, mutta lis‰‰ Laara odotti. Eniten vaivasi mielt‰, kun ei vainajan entisi‰ lapsia n‰kynyt viel‰ yht‰‰n. Samapa se, ajatteli h‰n; ja n‰ytt‰‰kseen, ettei t‰nne oltu kutsuttu tyhj‰n nolottajaksi, k‰ski h‰n antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne v‰h‰nkin ottavat. --Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan antaja Laaralta. --Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut niill‰ toverina, neuvoi Laara. Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi juoma vaimojenkin kielille n‰in aamueineeksi. --Eikˆ sit‰ is‰nt‰‰ k‰ytet‰ tuvassa viel‰? alkoivat vieraat kysell‰. --Ei t‰ss‰ ole enn‰tettyn‰, vaan pit‰‰ se hakea, kun joutuu renkej‰ kantamaan, sanoi Laara. --On t‰ss‰ kantomiehi‰, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet. Siit‰ oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen p‰‰lle ja virrenv‰rssy‰ veisatessa kantoivat tupaan. Siell‰ avattiin arkku ja joukko ker‰ytyi ymp‰rille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen. Vanhimman pojan silmist‰ juoksivat vedet, mutta nuorempi poika ja tyttˆ katselivat v‰liin vieraita ja nˆpelˆiv‰t mustankiilt‰vi‰ arkun reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisell‰‰n, sama yksinkertaisuus piirteiss‰, eiv‰tk‰ lihaksetkaan olleet sanottavasti laskeutuneet, paitsi silm‰t olivat painuneet yh‰ syvemm‰lle. I‰kk‰‰mm‰t ihmiset seisoivat l‰hell‰ arkkua, ja joillekin taisi muistua mieleen oma kuolema. Nuorempi v‰ki katseli v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ ulompaa, ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen: --Nuo nuorimmat lapset eiv‰t ole mill‰‰nk‰‰n, vaikka vanhin itkee. Vastaukseksi sai t‰m‰ pukkauksen kylkeens‰ ja nuhtelevan katseen. Laara oli ollut kiirehtim‰ss‰ ruuan laittajoita, mutta joutui nyt tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkev‰n poikansa silmi‰ ja sitten toisten p‰it‰ silitellen puheli: --Siin‰ on semmoista joukkoa, jotka eiv‰t viel‰ ymm‰rr‰ mit‰‰n. Joku em‰nt‰ l‰hestyi Laaraa ja kysyi: --Tokko niit‰ entisen em‰nn‰n lapsia on viel‰ yht‰‰n t‰‰ll‰? --Ei noita ole n‰kynyt. --On kaiketi niit‰ pyydettyn‰ tulemaan. --Ensimm‰iseksi toki k‰vin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo tulemaan, puhui Laara paheksuen.--Jos lienev‰t mielest‰‰n niin hyvi‰, ettei kannata tulla. Vaan k‰visi tuota toki is‰‰ns‰ katsomassa viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielest‰ kuinkakin halpa ja huono. Laara kosketti ruumiin kasvoja ja k‰si‰, ja ‰‰ni alkoi v‰rist‰. Aivan itkun vallassa h‰n jatkoi: --Totta se on ollut niist‰ paha el‰ess‰, kun ei kuoltuakaan tulla katsomaan. Pienimm‰tkin lapset alkoivat itke‰ mukana, kun n‰kiv‰t ‰itins‰ itkev‰n. Pian se meni Laaralta ohitse, kun h‰n lopetti koskettelemisen ja alkoi pyyhki‰ lastensa silmist‰ vesi‰. Tuvan per‰ll‰ oli kaksi pitk‰‰ pˆyt‰‰ p‰‰kk‰in, jotka olivat katetut pitkill‰, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja pˆyt‰‰n. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pˆyd‰t eiv‰t tahtoneet tulla t‰yteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei tahtonut ottaa k‰skem‰tt‰ sit‰ arvoa itselleen, ett‰ menisi ensi pˆytiin, kun eiv‰t kumminkaan kaikki mahtuneet yhdell‰ kertaa. Puoliv‰liss‰ saattoi olla ensi pˆyt‰l‰isten syˆnti, kun Tuomas ajoi vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan vastaan ja kehoitti menem‰‰n kamariin. Siell‰ ei viipynyt Tuomas sen enemp‰‰ aikaa kuin ett‰ enn‰tti turkin heitt‰‰ pois. H‰n tuli kohta tupaan ja k‰telty‰‰n muutamia tuttaviaan meni is‰ns‰ arkun vierelle, joka avonaisena seisoi rahien p‰‰ll‰. H‰n n‰ht‰v‰sti aikoi hallita tunteitaan, mutta v‰kisin vier‰hti vesikarpalo toisensa per‰st‰ kasvoja myˆten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan k‰sivarrellaan. --Siin‰ se on nyt ukki, sanoi t‰m‰ osoittaen lapsilleen ruumista. Laara tuli pyyt‰m‰‰n kamariin juomaan lis‰‰ kahvia. --Kyll‰ t‰ss‰ viel‰ enn‰tet‰‰n, sanoi Tuomaan vaimo.--Tulin vaan n‰ille lapsille n‰ytt‰m‰‰n ukkia, kun ovat harvoin n‰hneet ennen ja nyt viimeisen kerran. --Niin, antaa vaan lasten katsoa, eih‰n sit‰ kohta n‰ek‰‰n, puhui Laara ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja.--Hyvin se ik‰vˆi lapsiaan ja oli niille hyv‰. Pienimm‰tkin kun meniv‰t sen s‰ngyn luokse, niin se aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten p‰it‰ ja puheli: ªpikku piika, pikku piikaª ja ªkaimamies, kaimamiesª. H‰n alkoi hyrsk‰hdell‰ itkusta. Tuomas katsahti siihen ynse‰ll‰ syrj‰silm‰yksell‰ ja meni v‰h‰ksi aikaa pois tuvasta. Viime pˆyt‰l‰isten syˆntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat lapset, niin ettei Laaralla ollut en‰‰ siin‰ suhteessa mit‰‰n moittimisen syyt‰. P‰‰asiana niill‰ taisi kumminkin olla is‰ns‰ katsominen, sill‰ he tekeytyiv‰t muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin hitaita kaikille kehoituksille, ett‰ Laara jo takanap‰in tuskaili, ett‰ h‰n v‰h‰n v‰litt‰‰ mokomista omaisista, joille ei mik‰‰n kelpaa oikealla. Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle l‰htˆˆn. V‰lipaloiksi matkalle varusti Laara suuren kontillisen ev‰it‰: leipi‰, voita ja sianjalan, sek‰ kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa. --Mill‰ hevosella se ruumis vied‰‰n kirkolle? kyseliv‰t rengit. --Paneehan oman oriin, neuvoi Laara. Tuomaalla oli ollut jo kotoa l‰htiess‰‰n mieless‰, ett‰ h‰n vie omalla oriillaan is‰ns‰ hautaan, ja tuli esittelem‰‰n sit‰ Laaralle. --Antaa menn‰ omallaan, vastasi Laara v‰h‰n ylpe‰sti.--Vaan tarvitsisi sille ajomiehen, jos haluttaa tulla. --P‰‰sen min‰kin omallani, hylk‰si Tuomas tarjouksen. Tuomaan vaimosta n‰ytti eripuraisuus t‰mmˆisess‰ asiassa pahalta, ja h‰n sai miehens‰ houkutelluksi menem‰‰n, vaikkapa ei olekaan oma hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina silloin, kun arkku kannetaan ulos. Omaiset ja ketk‰ joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen per‰st‰ alkoi matkallel‰htˆvirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silm‰t kosteina, ja nyk‰isi v‰rssyn loputtua hevosta juoksemaan. Per‰st‰ ajoi Laara vanhimman poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun ajajaksi. V. Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja samoin kaikki entisen em‰nn‰n lapset olivat niin ep‰kohteliaita, ett‰ meniv‰t hautauksen p‰‰tytty‰ sielt‰ suoraan kotiinsa. Sen ne tekiv‰t yksist‰ neuvoin, eik‰ Laaran arvo antanut ruveta heit‰ hyvin nˆyr‰sti pyyt‰m‰‰nk‰‰n. Ori, jolla ruumis vietiin, j‰i Reitun paluutettavaksi. Vieraita odotti t‰ytel‰iset ruokapˆyd‰t. Viinaa oli matkalla aina v‰h‰n p‰‰st‰ maistettu, mutta syˆty‰ vasta alkoi oikea juominki. Laara kehoitti vaan antamaan. H‰nt‰ yh‰ harmitti tuo omaisten ylenkatsominen, mutta kyll‰ muiden vierasten t‰ytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja juotuaan ne eiv‰t jouda muistelemaan sit‰, mink‰ nuo omaiset tekiv‰t. Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yˆksi kieltelemisess‰. Niist‰ ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan huomaamatta, ryyppiess‰ ja poristessa, niin etteiv‰t ne muistaneet yritt‰‰k‰‰n l‰hte‰. Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylˆs, kun kahvin kantaja meni her‰ttelem‰‰n. Miehille ei monelle t‰m‰ l‰mmin eine ensink‰‰n kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilin‰ kuului p‰‰n pohjista, aukenivat silm‰t ja suu vet‰ytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen j‰lkeen alkoi vieraita yksi toisensa per‰st‰ menn‰ kotiinsa. Kuivatun em‰nt‰‰ ja is‰nt‰‰ pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat h‰nelle ik‰‰nkuin omaisia. --Kyll‰ sit‰ nyt jo pit‰‰ l‰hte‰, p‰‰tti Kuivatun em‰nt‰, jonkun aikaa viivytty‰‰n.--Siell‰ kotona hevosia tarvitaan, t‰ss‰ kohta rekikeli pett‰‰. --Samapa se on meill‰, sanoi Laara.--N‰iss‰ hautajaispuuhissa on mennyt paljon aikaa, ja etim‰isen niityn hein‰t ovat viel‰ siell‰, eik‰ ole ajajata kolmannelle hevoselle. H‰n ajatteli v‰h‰n ja k‰‰ntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen l‰htˆ‰. --Eikˆ t‰m‰ Reittu joutaisi parina p‰iv‰n‰ ajamaan tuota oritta, t‰ss‰ kun olisi niin kiire niiden hein‰in veto. --Miten tuo olisi? arveli t‰m‰ katsahtaen tovereihinsa.--Minulla ei ole tyˆvaatteita t‰‰ll‰ mukana. --Lˆytyy meilt‰ vaatteita, ei niist‰ tule puutetta. --J‰‰ vaan tyˆhˆn, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun is‰nt‰, jolta Reittu odotti myˆnnytyst‰. Asia oli silloin sovittu. Vanhat meniv‰t kotiinsa, ja Reittu j‰i tyˆmieheksi. Samana p‰iv‰n‰ laittoi Laara joka miehen hein‰‰n ja sit‰ tekoa joka p‰iv‰, varhain aamusta myˆh‰‰n iltaan. V‰lituntia eiv‰t saaneet kuin siksi, ett‰ syˆd‰ enn‰ttiv‰t. Laara tiesi nyt olevansa yksin‰‰n is‰nt‰n‰, ja h‰n tahtoi n‰ytt‰‰ miten aloitetaan, olipa viel‰ huvittavaakin n‰hd‰, kuinka aikamiesten t‰ytyi nousta ja menn‰, vaikka niit‰ v‰sytti. T‰t‰ vauhtia olisi ollut ehk‰ enempikin aikaa, mutta h‰n kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: ªnyt t‰ss‰ ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yˆns‰ ilman hyppim‰tt‰ ja ovia potkimatta.ª Silloin t‰ytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin. Reittu ajatteli hein‰in vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli vaatteitaan. --Olisi t‰ss‰ viel‰ tyˆt‰, esitteli Laara.--Kalanpyynti kohta joutuu ja pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata? --Kyll‰h‰n min‰ osaan, vaan pit‰isi asiain t‰hden liikkua muualla, esteli Reittu. --Ne ei mahda olla niin t‰rkeit‰, korjaa vaan, kyll‰ palkkasi saat. --No, pit‰nee noita korjailla, taipui Reittu. Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ‰‰ress‰ h‰n istua nuukotti pitk‰t p‰iv‰t. Selk‰‰ se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskell‰ rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan k‰skenyt lev‰ht‰m‰‰n, vaikka huomasi, miten Reittu olkap‰it‰‰n kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran tyˆmieheksi joutunut. N‰kyi se itsekin ymm‰rt‰v‰n asemansa, oli aina masentuneella mielell‰ ja n‰ytti kiirehtiv‰n mit‰ pikaisimmin tyˆt‰ns‰ p‰‰tˆkseen. Mutta verkkotyˆn loppumisesta ei ollut tietoa, sill‰ Laara toi rihmoja ja k‰ski kutomaan uusiakin. --En min‰ joutaisi en‰‰ n‰it‰ uusia kutomaan, selitti Reittu melkein rukoilevasti. --Mit‰ ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti. --Eih‰n ne ole erikoisia, myˆnnytti Reittu. On vaan joillekin asiata, ja ne saattavat suuttua, jos en k‰y puheella. --Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena. --Niit‰h‰n ne olisivat. --Saamisiako vai... --Ei kuin... --Niinp‰ ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemm‰n edist‰‰, kun teet tyˆt‰. Ja jos haluavat, niin k‰ykˆˆt ne t‰‰ll‰. Laaran puhe kuulosti Reitusta v‰h‰n osanottavaiselta, niin ett‰ h‰n uskalsi ajatella apua. --Kun min‰ lˆyt‰isin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi h‰n. --Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara. --Ei ne en‰‰ rupea. --Odottakoot sitten velkamiehet. --Ei ne odota. Muutamalta on jo tyˆtuomio tulossa, valitti Reittu. --Mene sitten tyˆhˆn; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein iloiten toisen ahdingosta. --En tuonne l‰htisi. Ennen min‰ tekisin vaikka teill‰ tyˆt‰, jos saisin auttamaan. --Ett‰kˆ minun pit‰isi ruveta maksamaan? --Sit‰h‰n min‰ t‰ss‰ ajattelin, tai takaukseen. --Mahtaisi olla yht‰ paljon maksaa tai taata; mutta mitenk‰ min‰ kelpaan? sanoi Laara teeskennellen. --Kyll‰ ne velkamiehet luottaisivat. --Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myˆten turvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niit‰ ennen piti olla. --Niin no, mit‰ niist‰ vanhoista muistellaan. T‰‰ll‰ n‰kyy k‰yv‰n miten milloinkin, puhui Reittu ik‰‰nkuin anteeksi pyyt‰en. --Niin se n‰kyy k‰yv‰n, sanoi Laara mahtavasti.--Ylpe‰sti sit‰ ennen mentiin t‰mmˆisten ohitse, ei katsottuna p‰ink‰‰n, eik‰ luultuna, ett‰ apuakin silt‰ viel‰ tarvitaan. --Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisen‰.--Enk‰ min‰ voi pakottaa, satuin vaan t‰ss‰ sanomaan, kun puheeksi kiertyi. Laara ajatteli sanoneensa tarpeeksi t‰ll‰ kertaa ja oli tyytyv‰inen. Reittu alkoi toden teolla laittautua l‰htem‰‰n. --Niinkˆ ahtaalle ne asiat panevat, ett‰ t‰ytyy heitt‰‰ kesken tuo verkkotyˆ? kysyi Laara. --Pit‰‰ t‰st‰ l‰hte‰ muilta kyselem‰‰n. --Onko se miten suuri summa? --Siin‰ sadan markan paikoilla. --Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyh‰n tyˆss‰, sanoi Laara avuliaan mahtavana. T‰mmˆinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nˆyryytt‰v‰lt‰, mutta kun tyˆtuomio oli tulossa eiv‰tk‰ omaiset ruvenneet auttamaan, oli se otettava vastaan. --Kyll‰ min‰ sen maksan takaisin, sanoi h‰n kiitoksen asemesta. Laara ei ollut sit‰ kuulevinansakaan. H‰n tiesi lupauksellaan olevan voimaa pysytt‰m‰‰n miest‰ nˆyr‰sti tyˆss‰, ja jos ei silt‰ n‰ytt‰isi, niin onpa viel‰ aikaa per‰yty‰. Uutena miehen‰ tarttui Reittu k‰pyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi sulia paikkoja, alkoi h‰n laitella pyydyksi‰ veteen. Kalastusta oli kev‰tkes‰kin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita tˆit‰. Melkein peloitti, jos sattui p‰iv‰n loma tulemaan, se kun ei n‰ytt‰nyt olevan Laarasta suotua. Eik‰ liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua tuohon s‰‰nnˆlliseen tyˆntekoon, eiv‰tk‰ velkamiehetk‰‰n taas ahdistaneet. Mutta viel‰ niit‰ kumminkin oli j‰ljell‰, ja kun ne saivat kuulla, ett‰ yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin parhaana tyˆaikana uhkailla tyˆtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin t‰ytyi mainita Laaralle t‰st‰ pulasta. --Eip‰ minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. V‰h‰n ne yhden miehen tyˆt enn‰tt‰v‰t niit‰ lyhent‰‰, vastasi Laara. --Onhan se niinkin, myˆnnytti Reittu alamaisena.--Vaan ne hakevat tuomioksi ja siell‰ summa yh‰ suurenee. Kyll‰ min‰ koettaisin maksaa, ja jos en tyˆnteolla enn‰t‰, niin ehk‰ sielt‰ tulee viel‰ jonkun verran is‰nperintˆ‰, niin niill‰ viimeist‰. --Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et n‰y muiltakaan saavan ja t‰ss‰ on paras tyˆaika k‰siss‰, niin jospa min‰ viel‰ h‰t‰isempi‰ velkamiehi‰si suoritan. Paljon enemm‰n luuli Reittu saavansa houkutella, mutta p‰‰sikin n‰in v‰h‰ll‰. H‰n oli nyt rauhassa. Ensimm‰isen‰ miehen‰ h‰n liikkui niityll‰, kun Laara oli uskonut tyˆn johdonkin h‰nen huolekseen. Mieli muuttui iloisemmaksi ja v‰hitellen vakaantui ajatus, ettei t‰ss‰ ole h‰t‰‰k‰‰n, kun tekee tyˆt‰, ja sit‰ sai t‰ss‰ paikassa kylliksi. Ei tullut vaatteestakaan puutetta, niit‰ teetettiin talosta tarpeen mukaan ja pyyt‰m‰ll‰ sai rahaakin siksi, etteiv‰t rahan tuntomerkit aivan unohtuneet. Reittu jo ajatteli el‰m‰‰ns‰ mit‰ parhaimmaksi, olla vaan t‰mmˆist‰ enemm‰n aikaa. Mik‰h‰n tuosta seuraisi, jos olisi yritt‰‰? ajatteli h‰n. Jos suuttuu ja k‰skee pois, niin pikaisemmin p‰‰see velasta. * * * * * Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja kev‰‰mp‰n‰, muutamana sunnuntaina, h‰n jo ilmaisi sen Laaralle. --Vai niin, sanoi t‰m‰ ruveten hyvin totiseksi.--Vai semmoisia sin‰ tulet puhumaan. Luuletko sin‰ minun olevan niin miehen puutteessa, ett‰ sinut ottaisin. El‰ luule silt‰, jos olen antanut olla t‰ss‰ tyˆss‰ ja auttanut pakkotyˆhˆn joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden. --En min‰ tahtoisi omaisuutta, enk‰ tuhlaisi, jos saisinkin, selitti Reittu nolostuneena. --Vai et tahtoisi omaisuutta. Sit‰h‰n sin‰ olet ik‰si hakenut. Mit‰s muuta sin‰ Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta? --Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siin‰ muuta ollut. --Vai niin, ett‰ satuit, oikaisi Laara.--Mik‰ se satutti muu kuin tavaran toivo silloinkaan. Etp‰h‰n sattunut kˆyhempiin, mik‰s siin‰ oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi ollut nykyinen omaisuus, niin ehk‰ sitten olisin ollut jotain mielest‰si, vai mitenk‰? Reittu joutui pulaan, miten vastata. --Eih‰n se ole minun vikani yksin‰‰n, jos on ottaessa ollut perintˆkin v‰h‰n mieless‰, sanoi h‰n viimein. --Niinp‰ se t‰ytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti.--Luulisi nyt olevan huolettomat p‰iv‰t, kun on ollut niin viisas, ett‰ on osannut muiden mukaan ottaa rikkaan. --Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu.--Kˆyh‰h‰n min‰ nyt olen, kun en osannut s‰‰st‰‰. --Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pist‰v‰sti. --Osaisin toki. Enk‰ min‰ pyrkisik‰‰n haltijaksi, tekisin vaan tyˆt‰ ja kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan. --Mahtaisit kysy‰! Kysyitkˆs Miinalta? --Eih‰n siit‰ ollut neuvonantajaksi, eik‰ miksik‰‰n, se kun oli niin kitulias alusta pit‰in ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden kerran lapsen tekoon. --Sin‰ et taitanut ottaessasi tiet‰‰ sen terveytt‰, pisti Laara. Reittu ymm‰rsi selv‰sti, ett‰ nyt syˆtet‰‰n ennen edess‰ olleita, mutta eih‰n siit‰ auttanut pahastuminen. Oli pyritt‰v‰ sovintoon korjailemalla entisi‰ ja laskemalla loppuja leikiksi. --Tiesinh‰n min‰ sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti h‰n kuin h‰peiss‰‰n.--Toisin se asia olisi ollut teht‰v‰, kun olisin ymm‰rt‰nyt. Silloin jos k‰‰nnyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja... --El‰ tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara. --En min‰ pilkkaa, vakuutti Reittu,--se on ihan totta. Ja min‰ puolestani n‰yt‰n sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi. --Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda lellitt‰‰? --No en joisi, teki Reittu lupauksia.--Saisit vaikka kaulan katkaista, jos humalassa n‰et. Oletko n‰hnyt kertaakaan t‰ss‰-olon aikana? --Mill‰p‰ varoillasi sin‰ olisit juonut. Ja ehk‰ olet koettanut kannatella, ett‰ saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua pet‰. --Se on aivan v‰‰r‰ luulo, ett‰ min‰ siin‰ toivossa olen ollut juomatta, vakuutti Reittu.--En toki pitk‰‰n aikaan osannut enk‰ uskaltanut ajatellakaan sinnep‰in, kun n‰ytit niin ylpe‰lt‰ ja arvokkaalta. --Olenko min‰ nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan? --Eip‰ sill‰, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siin‰ luulossa, ett‰ meist‰ nyt yksi talo tulee, niin siit‰h‰n min‰ sain alkua. Ja kyll‰ me nyt sovitaan ja n‰ytet‰‰n, ett‰ niin se menikin. --Ei sittenk‰‰n, sanoi Laara ylpe‰sti p‰‰t‰‰n heitt‰en.--On minusta ihmiset ennenkin niin paljon tyhj‰‰ puhuneet, niin puhukoot vaan lis‰‰, ettei j‰isi mieli pahaksi. Niill‰ puheillaan heitti Laara kosijamiehens‰, joka j‰i yksin‰‰n aprikoimaan, miten k‰vik‰‰n t‰m‰ yritys. Tahtoi v‰h‰n karvastella mielt‰ nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. H‰n uskoi varmasti, ett‰ kyll‰ se silt‰ rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi ruvennut h‰nen syrj‰isen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain siit‰, ettei h‰n silloin nuorena ymm‰rt‰nyt ottaa, kun olisi niin helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa viittausta sielt‰ sulhasmatkoilta. Nyt se niit‰ kostaa, eik‰ ole ihmek‰‰n. Hyv‰ merkki oli Reitun mielest‰ se, ettei Laara k‰skenyt pois, ja h‰n p‰‰tti niin kauan pitkitt‰‰, kun se tekee toisen taikka toisen. H‰n oli niin tunteittensa hallussa, etteiv‰t ajatukset joutaneet mihink‰‰n muuhun syrj‰ytym‰‰n. Sek‰ palveluksella ett‰ ahkeruudella tahtoi h‰n pyrki‰ toiveensa perille. Mutta keskell‰ rupeamatakin sattui toisinaan, ett‰ tyˆpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran l‰heisyytt‰. --Loppuiko sielt‰ tyˆ? kysyi kerran Laara t‰llaisessa tapauksessa. --Ei sielt‰ tyˆ loppunut, selitti Reittu v‰h‰n h‰peiss‰‰n muistutuksesta. --Mik‰s siell‰ tuli? --Ei mit‰‰n. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan. --Niinkˆ harvoin sin‰ olet n‰hnyt, ett‰ oikein ik‰v‰ tulee? kysyi Laara nauraen. --Ik‰v‰ tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena.--Sin‰ kun et sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan tyˆntekoa haitata. Uteliaana odotti h‰n vastausta, n‰hd‰kseen onko se taas miten vihainen. Mutta pelko oli turha, sill‰ Laara pysyi aivan naurussa suin, kun sanoi: --Jokohan tuo siit‰ tulisi. Eikˆ lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten luultavasti joutaisi niin tyˆpaikat kuin min‰kin minne hyv‰ns‰. --No saat olla varma, ett‰ min‰ aina rakastan ja tottelen sinua, vakuutti Reittu kiihke‰sti ja tahtoi vahvikkeeksi syleill‰ Laaraa. --El‰h‰n nyt noin ... kielteli t‰m‰, sys‰ten pois luotaan. Sinun pit‰isi sit‰ ennen heitt‰‰ ikip‰iviksi entiset tapasi ja ihan varmasti totella minua joka asiassa. --No, se on varma. Ja jos sin‰ k‰skisit vaikka... Sanoessaan teki h‰n toisen hyv‰ily-yrityksen, joka onnistui paremmin. --Heit‰ jo, sattuu viel‰ lapsia t‰nne tulemaan, husitti Laara.-- Niillekin sinun pit‰isi olla kuin omille lapsillesi eik‰ sormellakaan koskea minun luvatta. Kaikki n‰m‰ lupasi Reittu monin kerroin. --On t‰m‰ sittenkin minusta niin vastenmielist‰, ep‰rˆi Laara.--Min‰ en saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pit‰isi toinen laittaa. --Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu.--Silloin vain on nimeksi, kun kuulutetaan ja vihit‰‰n, ja Kuivatun is‰nt‰ saadaan, siksi aikaa. Laaralla ei ollut en‰‰ mit‰‰n muistuttamista, ja silloin se oli p‰‰tetty. Nyt aukeni Reitulle eteen uusi el‰m‰, jossa oli kaikkia niit‰, mitk‰ h‰n luuli jo menett‰neens‰. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehk‰ niin paljon kuin ennenkin, ja mik‰ viel‰ enemm‰n: tuommoinen pulskaksi paisunut leski-em‰nt‰ omana. VI. Alkoi olla vuosi kulunut is‰nt‰vainajan kuolemasta. Siihen aikoivat jouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sit‰ ennen pyyt‰m‰‰n entist‰ appivaariaan v‰liaikaiseksi holhoojaksi lapsille. Reitun ollessa siell‰ tuli mˆkin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta Laaralle, ett‰ h‰nell‰ olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin t‰rke‰t‰ asiata. Laara vei Piatan pihanp‰‰h‰n ja kysyi uteliaana: --Mit‰ se oli se asia? Rauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteih‰n sattune olemaan kuulevia, ja alkoi: --Se entinen renki Elias tuli sinne mˆkille ja houkutteli minut teilt‰ kysym‰‰n, saisiko h‰n tulla puheille k‰ym‰‰n nyt iltasella, tai milloin soveltuisi. Laaran kulmat vet‰ytyiv‰t ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima. --Mist‰ se on tullut t‰nne? kysyi h‰n. --Etel‰-Suomessa sanoi olleensa tˆiss‰, selitti Piatta. --Mit‰ varten se on nyt t‰nne tullut? --En kysynyt sit‰. Sanoi vaan tahtovansa puhutella. --Mutta minulla ei ole mit‰‰n puhumista h‰nen kanssaan. Menkˆˆn vaan samaa tiet‰, jota on tullutkin. --Niinkˆ min‰ sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa l‰hte‰. --Niin saapi sanoa, vahvisti Laara.--Vaan jos luulee j‰‰neens‰ v‰h‰lle palkalle, niin saakoon lis‰‰. H‰n otti setelirahan ja k‰ski vied‰ Eliakselle. Piatta meni mˆkilleen, mutta pian h‰n palasi sielt‰, tuoden rahan takaisin. --Eikˆ sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen. --Niin sanoi, ettei h‰n ole tullut t‰nne rahan puutteessa.--Ja n‰kyi sill‰ olevan, kun kukkaronsa avasi.--Puheelle sanoi pit‰v‰n p‰‰st‰, vaikka mik‰ olkoon. --Mutta siit‰ ei tule mit‰‰n, ten‰si Laara.--Min‰ olen sen p‰‰tt‰nyt, ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se p‰‰tˆs pit‰‰. --Vaan jos mink‰ tekee suutuksissaan, h‰t‰ili Piatta.--Se sanoi niin lujasti, ett‰ h‰nen t‰ytyy p‰‰st‰ puheelle. --Samapa se, sanoi Laara vihan v‰l‰hdys silmiss‰.--Hennon min‰ puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen. Piatta alkoi jo menn‰, mutta mˆkille p‰‰stess‰ tapasi h‰net Laara. Rohkeasti astui h‰n tupaan ja meni sivulleen katsomatta per‰penkille istumaan. Elias luuli entisen yst‰v‰ns‰ olevan paremmallakin p‰‰ll‰ ja meni tarjoomaan k‰tt‰. --Samapa tuo on, virkkoi Laara ynse‰sti p‰‰t‰‰n heitt‰en ja tuuppasi vihaisesti k‰tt‰.--Ei tuossa puukko liene. Elias per‰ytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja huultaan pureksien vastaili: --Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myˆten. Seurasi v‰h‰n ajatuksen aikaa. Laara halusi mit‰ pikimmin p‰‰st‰ pois ja kysyi: --T‰t‰ nolottamista vartenko minua t‰nne niin v‰kivetoon haettiin? --Nolotetaan, jos ei puhetta lˆytyne, vaan lˆytyip‰ sit‰ ennen, sanoi Elias entisess‰ asennossaan istuen. --On minulla muutakin tekemist‰ kuin puukkojunkkaria t‰ss‰ palvella. --Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias k‰rsim‰ttˆm‰n‰ ja k‰‰ntyi Laaraan p‰in.--Eikˆ meid‰n v‰lill‰ muuta olekaan? Tokko sin‰ muistat mit‰‰n niist‰ entisist‰? Nyt min‰ tulin p‰‰tt‰m‰‰n sit‰ asiata, jota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti. Vihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui: --Minulla ei ole sinun kanssasi mit‰‰n tekemist‰, pid‰ sin‰ kitasi kiinni, muuten min‰ ved‰n oikeuteen lyˆnnist‰. T‰m‰ asia ei ole viel‰ enn‰tt‰nyt vanhentua. --Vai ei ole enn‰tt‰nyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen.-- Vanhentuneetko ne meid‰n muut v‰lit ovat, vai mitenk‰? --Etkˆ sin‰ kuule, ryˆk‰le, ett‰ meill‰ ei ole mit‰‰n muita v‰lej‰! Sin‰ et ole mik‰‰n kuuluva minuun! --No niin se oikea ihminen puhdistaa itsens‰. Vai en min‰ ole mik‰‰n kuuluva. Enkˆ siihenk‰‰n tyttˆˆn ole mik‰‰n kuuluva...? Nyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkki‰ puiden syyteli h‰n mit‰ peloittavimpia uhkauksia ja l‰hestyi syrjitt‰in ovea. Vihan kamaltamat olivat kasvot, kun h‰n viel‰ ovelta j‰lkeens‰ saneli. Ei niist‰ j‰‰nyt entiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen. Enp‰ min‰ sit‰ tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois menty‰.--Mutta kyll‰p‰ se on... Mielell‰ni min‰ hennon olla h‰nest‰ erill‰ni, vaan on tuo niin ilke‰t‰, kun on se... Piatta joutui heti pit‰m‰‰n Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta t‰m‰ ei k‰rsinyt kumpaakaan. --Se nyt on sill‰ lailla, ett‰ minun pahoistani p‰‰see t‰m‰ puolikunta, jos vaan omistaan, sanoi h‰n p‰‰tt‰v‰isesti nousten ylˆs.--P‰iv‰ karahkan kiert‰‰, ennenkuin t‰mmˆist‰ miest‰ n‰kyy n‰ill‰ mailla. Hyv‰sti! T‰m‰ katkera hyv‰stin heitto ei paikalle j‰‰neit‰ ensink‰‰n surettanut. Melkein heti meni Piatta viem‰‰n t‰st‰ tietoa Laaralle, jolle se oli niin hyv‰ sanoma, ett‰ h‰n keitti sanantuojalle kahvit. Pannun l‰mpim‰n‰ ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta Kuivatusta. Mielell‰‰n oli is‰nt‰ suostunut ja luvannut viel‰ itse k‰yd‰ tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin puolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian p‰‰tˆkseen. H‰‰tkin saavat j‰‰d‰ laittamatta, niiss‰ menisi vain varoja ja aikaa. Viivytt‰vi‰ esteit‰ ei heid‰n naimisessaan ilmestynytk‰‰n, kaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin pahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja syˆm‰ttˆmyydell‰, saada ‰iti‰‰n estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa. VII. Toista vuotta yhteenmenon j‰lkeen saapui Laaralle h‰nen syntym‰pit‰j‰st‰‰n n‰in kuuluva kirje: --Koska vanhempanne, itsellinen Juuso M‰‰tt‰ ja h‰nen vaimonsa, ovat joutuneet kunnan varoilla el‰tett‰viksi ja koska olemme varmalta taholta tietoon p‰‰sseet, ett‰ te oletten varallinen, niin kehoitamme teit‰, vaivaishoitos‰‰nnˆn mukaan, pit‰m‰‰n huolen vanhempainne vastaisesta el‰tt‰misest‰, jos tahdotten riitoja v‰ltt‰‰. N---- kunnan Esimies. Uteliaana, melkeinp‰ hyvill‰ mielin ensin katseltiin kirjeen ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyv‰ mieli, ja loppuun p‰‰sty‰ h‰n oli aivan harmissaan. --Kuka nyt olikaan tuo kirjeen l‰hett‰j‰ ja mit‰ se on siin‰ toimittavinaan? kysyi h‰n ylenkatseellisesti. Reittu luki uudestaan ja selitti, ett‰ se on semmoinen kunnan valitsema mies ja k‰skee el‰tt‰m‰‰n vanhempia. --Ymm‰rr‰n min‰kin tuon verran, sanoi Laara.--Mutta mit‰s on tuo ªvarmalta taholta tietoon p‰‰ssytª, eikˆ siin‰ mainita mit‰‰n muista lapsista? --Totta ne ovat kˆyhi‰, niin se ei sent‰hden puhu niist‰, selitti Reittu. --Vaan ei siit‰k‰‰n tule mit‰‰n, ett‰ min‰ rupean heit‰ yksin‰ni el‰tt‰m‰‰n. El‰tt‰kˆˆt ensin ne, jotka ovat siell‰, taikka el‰tt‰kˆˆn kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintˆ‰ yht‰‰n penni‰, eik‰ siit‰ pit‰j‰st‰ ansaittuakaan, ja mist‰ he nyt ovat tiet‰vin‰‰n, ett‰ olen varakas. Tuota min‰ olen pel‰nnyt, enk‰ ole antanut sinne mit‰‰n tietoa, vaan ovatpahan urkkineet. --Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pit‰‰ vastata, ett‰ se on valetta. --Sinne vastataan, p‰‰tti Laara varmasti.--Ja se vastaus pit‰‰ kirjoituttaa osaavalla miehell‰, maksakoon mink‰ hyv‰ns‰. Mene aivan t‰n‰ p‰iv‰n‰ hakemaan t‰nne sihteeri Toiminen, syntynee tuo silt‰, joka kuuluu tuomarillekin kirjoittavan. --Sattuisiko joutamaan t‰nne? arveli Reittu. --No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siell‰. Ensin pit‰‰ panna, ett‰ minulla ei ole penni‰k‰‰n vanhemmiltani saatua ja mik‰ v‰h‰n luullaan nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eik‰ minun. --Eih‰n se kumminkaan sill‰ lailla menne? huomautti Reittu, katsoen asiaa omalta kannaltaan. --Kuuntelehan, el‰k‰ sotke, tiuskaisi Laara.--Eih‰n siihen vastaukseen tarvitse kirjoittaa, ett‰ se jaossa tulee sill‰ lailla menem‰‰n, kunhan panee, ett‰ minulla ei ole mit‰‰n, kaikki on is‰nt‰vainajan lasten-- jospa panisikin, ett‰ nuorimpain lasten.--Ja sitten, ett‰ ei minulla ole varoja sinne l‰hett‰‰, ja jos t‰nne tuovat, niin kerj‰‰m‰‰n ne t‰‰ll‰kin joutuvat, eik‰ niit‰ vieraassa pit‰j‰ss‰ kukaan el‰t‰. Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisiv‰t muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa sai h‰n tarpeen varalta mukaansa ja p‰‰lliseksi kovat varoitukset, ettei saa penni‰k‰‰n hukata muuhun ja ett‰ pit‰‰ tulla takaisin, niin pian kuin asia on toimitettu. Myˆh‰‰n yˆhˆn odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eip‰ sit‰ kuulunut viel‰ huomisp‰iv‰n‰k‰‰n. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi yksin‰‰n, jos se siell‰ mit‰ retustelee ja heitt‰‰ asiankin toimittamatta. N‰m‰ yksin‰‰nliikkumiset olivat Reitulla ensim‰isi‰, Laara oli ollut usein mukana ja pit‰nyt miest‰‰n tarkan katsonnan alaisena. Nyt se viimeinkin n‰ytt‰‰ tapansa, kun se noin viipyy, ajatteli Laara harmissaan. Toisen p‰iv‰n iltamyˆh‰ll‰ se kumminkin tuli, ja Laara tˆyt‰si jo kartanolla vastaan. Vakavasti p‰‰steli Reittu hevosensa valjaita irti ja kartteli l‰hesty‰ vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti sit‰. --Mit‰ sin‰ siin‰ kieroilet kuin p‰‰t‰ vasten pieksetty hevonen? tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi. Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siin‰ ei auttanut syrj‰ileminen, t‰ytyi seisoa suorana. --Jopahan sin‰ rikoit lupauksesi ja joit siell‰, potuutteli Laara.-- N‰yt‰ rahat t‰nne! Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta lˆytyi ainoastaan muutamia lantteja. --T‰ss‰kˆ ne ovat kaikki? --Siin‰ ne ovat, alkoi Reittu selitt‰‰.--Sille sihteerille piti ensiksi hakea viinaa, ei sanonut kykenev‰ns‰ ilman kirjoittamaan, kohmelon valitti olevan. --Valehtelet sin‰! N‰keeh‰n sinut naamastasi, ett‰ itse olet juonut. --T‰ytyih‰n minun olla v‰h‰n toverina, ei sanonut yksin‰‰n maistavan millek‰‰n. --V‰h‰n sin‰ vaan olet ollut sill‰ toverina. Sinun ei pit‰nyt olla yht‰‰n. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksin‰‰n valunut, niin sen parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan min‰. Tuliko se vastuukaan kirjoitetuksi ja l‰hetetyksi? --Tuli se, vaan vasta iltap‰iv‰ll‰. --Ja siihen asti sin‰ juottelit sit‰ ruojaa. Viel‰kˆ se otti palkkaa? --Otti nelj‰ markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se kirjoittaa siit‰ samasta maksusta viel‰ vastakin, jos tarvitaan. --Vai saisi tulla viel‰kin juottamaan. Pit‰kˆˆn. Ja olkoon t‰m‰ kerta sen syyn‰, vaan jos sin‰ vasta juot humalaan, niin varo itse‰si. Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut en‰‰ vilpitˆn. Ajatukset hiipiv‰t kirjurin kamariin, jossa oli viime yˆ juotu ja laulettu. Se el‰m‰ oli taas pitk‰n loman per‰st‰ jotain, sek‰ suusta ett‰ mielest‰. Mutta kyll‰ sinne ei p‰‰se toista kertaa. Salainen toivo j‰i kumminkin j‰lelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli t‰ll‰ tiell‰ saanut syrj‰ytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa. Ahkerasti teki Reittu tyˆt‰ viel‰ nytkin, mutta mets‰tˆiss‰ ollessa rupesi joskus liikkumaan mieless‰ kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin v‰hitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike pys‰hteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti, sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina v‰h‰n v‰li‰. Viimein t‰ytyi l‰hte‰ k‰velem‰‰n, kuin janoisen ainakin. Vasten ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan. Lammen takana, ulompana mets‰ss‰, oli pahainen mˆkki, josta Reittu oppi saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sit‰ mielell‰‰n ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pist‰yty‰ tuontuostakin mˆkiss‰ virkistytt‰m‰ss‰ itse‰‰n. Toisinaan tahtoi paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti ryyppyj‰ ja viipym‰‰n myˆh‰nlaiseen. T‰ytyi selvitell‰ jossain niittyladossa ja h‰m‰r‰n aikana kotinsa riihess‰ taikka saunassa. N‰m‰ varokeinot eiv‰t kumminkaan pitk‰lt‰ auttaneet, Laara huomasi viitteet ja otti asian entist‰ lujemmalle, pyˆrittelip‰ tulisimmilleen p‰‰sty‰ tukastakin. Reittu koki keksi‰ h‰t‰valheita ja lujimman tullessa tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenk‰‰n saalispaikkaa ilmoittanut. Seuraavan kes‰n syksyn‰, kun eloja jo puitiin, lˆytyi jyv‰pussi toisensa per‰st‰ lammenrantaladoista. Laara oli jo p‰‰ssyt tiet‰m‰‰n, mihin niit‰ kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli ollut koko p‰iv‰n tietym‰ttˆmiss‰, l‰hti omin silmin katsomaan, miss‰ se syˆnnˆspaikka on, ja tuomaan miest‰ns‰ kotiin. H‰n meni veneell‰ lammen ylitse, kulki sielt‰ noin puolituntia kest‰v‰n matkan mets‰polkua, jota k‰velless‰ risteili mieless‰ kaikenlaisia harmillisia ajatuksia. Mit‰ oli ensinn‰kin teht‰v‰ tuolle juopoksi ratkenneelle mieshyv‰kk‰‰lle, kun se aina lupaa parantua eik‰ siit‰ tule tuon valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niist‰ vanhemmista, kun niiden el‰tt‰miseen yh‰ enemm‰n pakotetaan. Mˆkin n‰kyviin tultuaan teroitti h‰n silm‰ns‰, jottei etsitt‰v‰ p‰‰se pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven k‰teens‰. Huomaamatta h‰n p‰‰si tuvan ovelle asti, jota avatessaan n‰ki Reitun istuvan mˆkin miehen kanssa pullon ‰‰ress‰, mutta pian ne sen survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyiv‰t tiet‰m‰ttˆm‰ksi. --Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin s‰ik‰hdettiin, virkkoi Laara. --Ei t‰ss‰ ollut mit‰‰n, selitti mˆkin mies.--Tuolla peremm‰ll‰ olisi em‰nn‰lle puuta istua. --Enp‰ min‰ ole tullut t‰nne istumaan, eikˆ t‰‰ll‰ liene muitakin istuvia kylliksi. Sit‰ min‰ tahtoisin kysy‰, kenenk‰ luvalla t‰‰ll‰ pidet‰‰n alituista viinan-kauppaa. --Kuka sit‰ on sanonut, ett‰ t‰‰ll‰ on viinan-kauppa? --Sit‰ on sanonut jos kuka, ja n‰inh‰n min‰ omilla silmill‰ni, mitenk‰ viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan. --Siit‰ ei ole myˆtyn‰ yht‰‰n tippaa, v‰itti mies.--Annoin vain pari varpaisryyppy‰ t‰lle is‰nn‰lle. --Vai varpaisten nimell‰ t‰‰ll‰ viel‰ viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne syntymisest‰ on jo puoli vuotta. Kyll‰ min‰ teille ensi k‰r‰jiss‰ n‰yt‰n, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa se on t‰m‰kin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rˆtk‰! Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi kintereill‰ ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa. --Viel‰kˆ sin‰ nytkin kykenet tekem‰‰n tyhj‰ksi, ettet k‰y juomassa... Nouse, nouse siit‰ ver‰j‰st‰, el‰k‰ kompuroi... No niin!... Siin‰ se nyt on silmill‰‰n... Laittaudutko pian seisoallesi... Samassa tempasi h‰n kauluksesta koholle. --El‰, el‰, ‰‰nn‰hti autettava, aloittaen uutena miehen‰ matkansa. --Tied‰ se, ett‰ jos vaan viel‰ tulet t‰nne, niin panen sinut tultuasi pˆnk‰n taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mit‰ min‰ sanon, vai niinkˆ tajutonna sin‰ tˆllˆt‰t?... El‰ mene siihen vesil‰t‰kkˆˆn ... t‰lt‰ puolen... Laara tarttui p‰‰vaatteeseen ja pyˆr‰ytti siit‰ toiselle suunnalle, jolloin Reittu taas ‰l‰hti: ªel‰, el‰ª. Koko mets‰matka oli yht‰l‰ist‰ jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lis‰ksi alituisia tiell‰pysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen tuntuvia. Veneen luokse ehditty‰ alkoi syksyinen ilta h‰m‰rt‰‰. Laara komensi miehens‰ veneen per‰‰n ja k‰vi itse airoihin. Mutta per‰npit‰j‰ss‰ ei ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se k‰‰ntyili aivan v‰‰rille suunnille. --El‰ sin‰ heittiˆ kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara. Per‰mies oli tekevin‰‰n neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi toisaanne p‰in. --Ja t‰st‰ matkan kulusta ei tule mit‰‰n, tuskaili Laara heitt‰en airot k‰sist‰‰n ja nousi ottamaan melaa pois. Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sit‰ v‰‰nsi ruumistaan sivullep‰in, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja horjahti p‰‰ edell‰ lampeen. Vene kaatui siin‰ samassa. Kiireinen uikahdus enn‰tti p‰‰st‰ Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli iskenyt k‰tens‰ veneen laitaan ja pysytti p‰‰t‰ns‰ koholla vedest‰. Juopuneenakin valtasi h‰net kauhistus, kun Laaraa ei n‰kynytk‰‰n, mutta kohta kumminkin kohosi p‰‰ vedest‰ ylˆs ja k‰det hapuilivat puolitietoisesti. --Ui t‰nnep‰in, kehoitti Reittu. Laara ei k‰sitt‰nyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui h‰nen k‰tens‰ yhtym‰‰n veneest‰ irtautuneeseen tuhtolautaan, johon h‰n vaistomaisesti tarttui ja alkoi turskua vett‰ suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo Reittukin ‰lysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua. Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niill‰ oli pelko, ett‰ jos Laara on jo enn‰tt‰nyt hukkua, kun ei sen ‰‰nt‰ kuulunut, eiv‰tk‰ he h‰t‰p‰iss‰‰n muistaneetkaan panna oman venheens‰ tappia kiinni, jonka vuoksi myˆh‰styiv‰t enemm‰n. H‰t‰paikalle ehditty‰‰n n‰kiv‰t he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja riensiv‰t h‰nt‰ ensiksi auttamaan. H‰n olikin jo niin voimaton, ett‰ oli tiet‰mist‰ veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara kokkatuhdolla. H‰n alkoi olla t‰ydess‰ tajussaan, mutta ei saanut vilulta ja rykimiselt‰ paljon mit‰‰n sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun piika l‰hti k‰dest‰ taluttamaan, ‰‰nsi h‰n ensi kerran: --Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vett‰ ... henkeen. Pihaan p‰‰sty‰ nousi h‰n omin apuinsa l‰mmittelem‰‰n tuvan uunille, jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan. --Ei sattunut saunakaan l‰mpi‰m‰‰n, sanoi Laara. Piika juoksi heti viem‰‰n puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan l‰hte‰, valitti p‰‰t‰ns‰ raskaaksi, se voisi lˆylyss‰ vain pahentua, eik‰ en‰‰ vilustanutkaan niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan tultua ja keitti sen lis‰ksi maitoa. N‰ill‰ l‰mmitti Laara itsens‰ ja meni sitten vuoteelleen kamariin. Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja v‰ltell‰kseen Laaran seuduilla olemista kylpi ensin pitk‰‰n ja meni sitten tuvan uunille maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti. Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. H‰nen vasempaan kylkeens‰ oli kovimmissa ysk‰n kohtauksissa pist‰nyt ja joskus hartioihinkin, joka teki yˆn levottomaksi. Aamupuolella h‰n jo nukkui jotenkin rauhallisesti ja noustuaan v‰h‰n myˆhemmin kuin muut l‰hti liikkeelle talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. T‰m‰ oli mennyt heti p‰iv‰n valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne. --Sin‰ et en‰‰ v‰lit‰ minusta mit‰‰n, vaikka hukkuisin taikka muuten kuolisin sinun t‰htesi, nuhteli Laara. --Mink‰ min‰ osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu. --Vaan kun et tullut yˆll‰k‰‰n katsomaan, vaikka minun rintaani pisti, etten saanut nukkua kuin v‰h‰sen, ja nytkin viel‰ tuntuu syv‰‰n hengitt‰ess‰. --Enh‰n min‰ jaksanut. --Eth‰n sin‰ jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylm‰ karsimaan. Tule syˆm‰‰n sielt‰. Kiireesti he l‰htiv‰t tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei herennyt v‰risytt‰m‰st‰ siell‰k‰‰n. Reittu katseli jo asiaa huolellisemmin ja esitteli, ett‰ jos olisi ottaa suuhun jotain l‰mmitt‰v‰‰, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois sis‰lt‰. --Jopahan se viina s‰ilyisikin meid‰n talossa. T‰m‰ jo koski Reitun omalletunnolle, niin ett‰ h‰n kesken syˆnnin pisti hatun p‰‰h‰ns‰ ja l‰hti semmoista kyyti‰ lammen rannalle p‰in, ett‰ siin‰ n‰yttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan, viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sit‰ otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko t‰ytyi kumminkin heitt‰‰ muille ja asettua sairastamaan. Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eik‰ rohdot. Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemm‰ksi ja kuuluvammaksi. Poskille kohosi sairaalloinen puna, silm‰ter‰t n‰yttiv‰t suuremmilta ja kokonaisuudessaankin rasvaisen kiilt‰vilt‰. Iltasella kasvojen puna lakastui, ne k‰viv‰t lamaantuneiksi. Ysk‰ ja pistokset vaivasivat melkein koko yˆn, ja yskˆkset muuttuivat ruosteen karvaisiksi. --Kyll‰ taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen p‰iv‰n aamuna.--Min‰ l‰hden tohtorilta kysym‰‰n neuvoa. --Kunpa sinussa olisi senk‰‰n verran ... kun minun sinun t‰htesi k‰rsi‰ t‰mmˆist‰... Reittu olisi l‰htenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, ett‰ katsottaisiin viel‰ huomiseen asti. H‰n luuli tulevansa paremmaksi, kun saattoi juoda v‰h‰n maitoa. Mutta iltap‰iv‰ll‰ ysk‰ ja pistokset kiihtyiv‰t ja illan suussa h‰n oli ysk‰‰n l‰k‰hty‰. Huulet muuttuivat mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat. Nyt olisi ollut saatava l‰‰k‰rin apua mit‰ pikimmin, mutta edess‰ oli pime‰ syksyinen yˆ ja syrj‰tiet kulkea. T‰m‰ yˆ olikin jo pitk‰, sill‰ Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka ryk‰isylle pisti paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierell‰, ollakseen jollain tavalla lievennyksen‰. P‰iv‰n h‰m‰rt‰ess‰ l‰hti Reittu matkalle, joko saamaan l‰‰k‰ri‰ kotiin taikka ainakin l‰‰kkeit‰. Mutta h‰nelle sattuikin huono onni. L‰‰k‰ri (toinen kuin t‰t‰ ennen) oli enn‰tt‰nyt menn‰ toisten herrain kanssa mets‰st‰m‰‰n ja palasi iltamyˆh‰ll‰ niin t‰yteen ªladattunaª punssilla, ettei h‰nest‰ ollut tyˆlle eik‰ tielle. T‰ytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin h‰n oli unisena ja ‰re‰n‰ puheelle p‰‰st‰ess‰‰n. Matkaan l‰htemisest‰ ei uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyv‰ kun sai l‰‰kelipun, jolla p‰‰si apteekkiin. Jo alkoi Reittua harmittaa t‰m‰ vastahakoinen matka, eik‰ h‰n malttanut olla ottamatta mielens‰ huojennukseksi pulloa paluumatkalle. H‰n ajoi mink‰ enn‰tti, ryypp‰si v‰liin ja kiroilikin juoppoja. Vedet pyˆr‰hteliv‰t Reitun silmist‰ sairaan huoneeseen astuessa, vaikka h‰n olikin sellaisena. Laara lep‰si tunnotonna, posket sinert‰v‰n punaisina, ja hengitys oli paljasta l‰‰h‰tyst‰, aivan kuin palkeella olisi tuhuttanut. Lapset itkiv‰t mik‰ miss‰kin nurkassa. --Mitenk‰ se nyt on? kysyi Reittu h‰t‰isen‰ piialta, joka istui vartijana, silm‰t punaisina valvomisesta. --Se on tuommoista, selitti piika.--Viime yˆn‰ jo houraili ja v‰list‰ p‰iv‰ll‰kin. Laara k‰‰nn‰hti vuoteellaan, avasi silm‰ns‰ ja oudosti katsellen alkoi: --Nyt ne ovat tuolla ... elk‰‰ tulla t‰nne ... menk‰‰ sinne mˆkillenne ... min‰ maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua h‰vett‰‰, kun tiet‰v‰t ett‰ olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... min‰ ennen ... menk‰‰, menk‰‰... Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu ‰‰nettˆm‰n‰ houreita ja alkoi kaivella taskuistaan l‰‰kepulloja esille. Joku niist‰ oli s‰rkynytkin matkalla. --Eikˆ se tohtori l‰htenyt? tuli piika kysym‰‰n. --Ei l‰htenyt varsin mielell‰‰n. Ennen olisi, kuulema, pit‰nyt hakea. --Tokko se osasi sanoa, mit‰ se on tuo tauti? --Niin tuo sanoi, ett‰ mahtaa olla keuhkokuumetta, kun min‰ sille selitin. Piika avasi l‰‰kepullon, kaatoi siit‰ lusikkaan, ja Reittu tuli nostamaan sairaan p‰‰t‰, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei t‰m‰ sit‰ huolinut, tyˆnsi vain pois ja alkoi hourailla. V‰kisin he viimein kaatoivat, mutta ei siit‰ ymm‰rt‰nyt olevan mit‰‰n apua. Ei auttanut muu kuin t‰ytyi katsoa, mik‰ t‰st‰ lopuksi seuraa. Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemm‰ksi, kurkku ja rinta korisivat. Koko t‰m‰n nelj‰nnen yˆn oli semmoista. Tunnottoman sairaan j‰seniss‰ n‰kyi omituisia nytk‰yksi‰. Kaikki joukot, paitsi pienimm‰t lapset, valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi houreisiin. Nyt taas h‰n t‰hysteli yli p‰‰ns‰ ja virkkoi: --El‰ nouse, is‰nt‰, sinne ylˆs ... min‰ olen ihan syytˆn ... se on ihan valetta se luulo ... el‰ lyˆ sill‰ puukolla ... siin‰ ei ollut kuin yksi n‰kij‰ ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on... J‰nnityksell‰ kuuntelivat l‰sn‰olijat jokaista sanaa ja painautuivat sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti t‰ss‰ ˆisess‰ hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina. Aamulla alkoi hengitys k‰yd‰ rennommaksi ja harvemmaksi. P‰iv‰n koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen ymp‰rille. Joku k‰vi her‰tt‰m‰ss‰ lapsetkin ‰iti‰‰n katsomaan. Ne k‰sittiv‰t aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista liikkeist‰, ett‰ jotain viel‰ surullisempaa on tulossa, ja p‰ll‰htiv‰t itkem‰‰n kuin yhdest‰ suusta. Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi en‰‰ liikahti, ja nyt n‰ytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin per‰st‰ vet‰isi sairas viel‰ lyhyen henk‰yksen, jota tehdess‰ leuka nytk‰hteli alasp‰in, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli kalmankalpeus, ja silm‰t painuivat kuopalle. * * * * * Muutamat naapurit ja j‰lelle j‰‰nyt, sureva kotijoukko olivat saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman n‰kˆisin‰ seisoivat lapset haudan partaalla ja katselivat h‰mill‰‰n pappia, joka heitteli multaa arkulle. Reittu seisoi v‰h‰n ulompana, kun oli tullut nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian paljon juoma-aineita. Siet‰m‰ttˆm‰sti kaiveli h‰nen kurkkuaan, ja suu oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuv‰rssy‰: ªS‰ kuolo viet mun el‰m‰‰n.ª End of the Project Gutenberg EBook of Laara, by Kauppis-Heikki *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAARA *** ***** This file should be named 14862-8.txt or 14862-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: https://www.gutenberg.org/1/4/8/6/14862/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at https://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at https://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit https://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: https://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.