Kuvastin

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVASTIN *** KUVASTIN Runoja Kirj. KATRI SUORANTA Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926. SISÄLLYS: PROLOGI SUNNUNTAILAPSET Me Sibylla Kaksi Rannalla Spleen Ilta merellä I, II Ikävä Väsymystä Kuolema Haudoilla Odotus Sisarelle Elämän muukalaiset PHANTASIA Phantasia Vanha satu Dryadi Vinetan kellot I, II Melankolia Lehmussatu NUORET KOTKAT Nuoret kotkat Tiellä Siipirikko Nebolla Rukous KELTAISIA LEHTIÄ I II III PUNAISIA LEHTIÄ Kirjoittamaton laulu Kaunein laulu Iltarusko Kielonkukkia Suudelma Vastaamatta jäänyt kysymys Yössä Lähtiessä Kuvastin EPILOGI Resignaatio PROLOGI Sen tunnen kyllä: oon outo uneksija päällä maan, jok' kuuntelee vain omaa kaipuutaan ja näkee ikitähdet päänsä yllä. Sen tiedän kyllä: mun lauluni on tähdenlento vaan, mi sammuu kohta leimahdettuaan, pien' valoviiru öisen aavan yllä. Se tunto mulle on tuska sammumaton, pohjaton: kuin tähdet korkea, ah, kaipuu on, ja onni mainen tyydyttää ei saata. Se tieto mulle on riemu suurin, lohtu tuskassain: valona hetken välkähtää ma sain ja sitten — kohti Kaipuun pyhää maata. SUNNUNTAILAPSET ME Meitä on monta, legio. Me kuljemme ihmisten joukossa vieraina. Me sivuutamme kylminä ja umpimielisinä ne, jotka ovat valmiit rakastamaan meitä. Me janoamme niiden hellyyttä, jotka astuvat ohi meihin katsomatta. Me liikumme yhtä keveästi rikkaiden kuin köyhien parissa. Samalla hartaudella otamme osaa iloon kuin suruunkin. Olemme murheisista murtuneimmat tai onnellisista onnellisimmat sydämemme läikynnän mukaan. Me olemme näyttelijöitä itsetiedottomasti ja meillä on sunnuntailapsen ihana arpa: _ymmärtämyksen_ lahja. Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta. Me tunnemme pyhimyksen hurmion autuuden ja mustimman rikollisen sieluntuskat. Me rakastamme viattoman lapsen tavoin, vaikka sydämessämme palaa himon tuli. Me voimme alentua lokaan saakka, mutta sielumme valkea vaippa säilyy tahratonna. Kun silmämme kohtaavat toisen silmäparin, katsoo sielu vankilansa ristikon takaa: Oletko sinä meitä? Ja toinen hymyilee vastaan: Sisareni! Ja sielut, jotka ovat valossa avautuneet toisilleen, rakastavat alati. Meissä on monta minää. Ympäristömme tuntee vain sen, mitä sille näytämme, se ymmärtää meitä niin paljon kuin haluamme. Sielumme hymyä ei vieras löydä. Meitä on monta, legio, ja kaikki me tunnemme toisemme. SIBYLLA Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet. Edessäni on Katoavainen. Tartun siihen ahnaasti. Tahdon ottaa oman osani elämän pöydästä. Tahdon nauttia, kunnes kaikki on ohi, kunnes maa, joka maata on, tulee maaksi jälleen. Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet: Katoavaisen takaa kuultavat Iankaikkisen iki-ihanat kasvot. Ja sinä et takerru siihen, mikä minulle käy paulaksi ja sitoo tomuun. Oi sieluni, sinä Sibylla, ohjaatko kerran minutkin etsimään katoamatonta, iki-ihanaa lankaikkista? KAKSI Meitä on kaksi: sieluni ja minä. Minä olen petollinen ja väärä, olen eläin, joka haluaa nauttia kaikesta ja kaikista. Sieluni on puhdas ja pyhä, se on osa Isästään, se tahtoo tuottaa iloa kaikille ja kaikelle. Sieluni on yhtä luja kuin minä olen saamaton ja veltto. Se ei suo minulle lepoa, se kiirehtii minua heräämään, se pakottaa minua pyrkimään omalle tasolleen, se tahtoo tehdä minusta ihmistä. Sieluni, kuinka on: voiko aine muuttua hengeksi, voiko multa tulla osaksi Jumalasta? Meitä on kaksi: sieluni ja minä. RANNALLA Eilen näin meren ensi kerran tänä keväänä kahleetonna. Auringonsäteet leikkivät mainingeilla, jotka verkkaan vyöryivät rantaan. Katsoin kauas ulapalle. Halusin upottaa sieluni sineen, imeä auringon silmiini, jotta ystäväni, kun hän tulee, voisi katseestani lukea, kuinka kevään tullen kaipaan häntä ja uneksun, että sielumme ovat avarat kuin rajaton ulappa ja ajatuksemme kaareilevat Elämän yllä ylpeinä puhtaudestaan, voimakkain siiveniskuin niinkuin hohtavan valkeat lokit merellä. SPLEEN Olen ylielänyt Kaiken. Kaikki on turhuutta, nuoruus ja rakkaus, viattomuus ja hekuma, nauru ja kyyneleet, turhuuksien turhuutta Olen ylielänyt Kaiken, eikä sieluni löydä mistään mitään itselleen, se on yhäti tyhjä, janoinen ja nälkäinen kuin kuiva maa. Ja vaihtuu päivä ja vaihtuu yö, toinen toisensa jälkeen, ja sekin on turhuutta. Olen ylielänyt Kaiken ja nyt haluan vain päästä takaisin sinne, mistä sieluni on eksynyt tähän outoon asuntoonsa. ILTA MERELLÄ I Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan ylle heittäytyy. Viri merellä käy, syysaallot toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa. Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä synkistyy. Tulet kaupungin nään, sadat soihdut kaukana palaa, yön hämärään sadun tenhon oudon ne valaa. Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä tähdittyy. Kuu taivaalle käy, yöpilvet toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa. II Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri. Yössä laiva tumma hiljaa hipuu eteenpäin halki usvain hämäräin, aavelaiva tumma. Valot mastoon syttyy. Meren henget nukkuvat. Kuule — huokaa vainajat — Valot mastoon syttyy. Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri. IKÄVÄ Jessica tyttö, nuoruuteni toveri, sinä ja minä, me tunnemme Ikävän. Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme. On yö. Lepäät vuoteellasi. Silmäsi painuvat umpeen. Mutta et nuku. Et voi nukkua, sillä sydämesi lyö kuin hengenhädässä. Sinusta tuntuu, että se ponnahtaa pois rinnastasi, ja sinä painat lujasti molemmin käsin ruumistasi pysyäksesi koossa. Sydämesi lyö ja lyö kuin kuumeessa. Vähitellen ruumis vaatii osansa — sinä nukut. Aamulla heräät uutena ihmisenä. Naurahdat yölliselle tuskallesi: »lienen hieman hermostunut» Jessica tyttö, sinä tiedät tämän: se on Ikävä. Sielusi liikuttelee siipiään, mutta ei pääse lentoon — eikä tiedä, minne menisi. Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme. VÄSYMYSTÄ Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan. Sen nimi on: eläminen. Tuijotan tylsänä ulos akkunasta. Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset. Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä. Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään? En tiedä, olen niin väsynyt. Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni, joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas? Joku, jolla olisi ollut voimia pää pystyssä kulkea koleikkoa, joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori. Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta. Kerran olin lapsi — mikä olen nyt? Vanhus, joka katselee maailman menoa kylliksi eläneen selvenneillä silmillä. Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta — Elämä on raskas taakka. Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta? KUOLEMA En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen. Olin kerran kadottamaisillani itseni. Silloin tarttui näkymätön käsi käteeni. Se ei ollut kylmä ja kammottava, vaan viileä ja levollinen ja järkähtämättömän luja, ja sen valtimo löi omani tahtiin. Se puristi sormiani, ja läpi olemukseni liikkui toinen Tahto: »Minun sinä olet», sanoi se, »mutta aikasi ei ole vielä tullut.» Minut valtasi polttava halu heittäytyä tuon tuntemattoman syliin, ja kauhistuttava tietoisuus siitä, että kun hän ottaa minut, en silleen pääse irti. Sillä minä tunsin, että tämä oli Kuolema. En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen, jota sieluni vapauttajanaan odottaa ja minä itse kammoan. HAUDOILLA Näen ikkunastani hautausmaan ja mietin: siellä, siellä myös mun on matkani pää. Kuten nyt unohdettujen hautojen päällä humisevat koivut tuuhealatvat — ja kasvavat rikkaruohot, kuten nyt unohdettujen hautojen päälle auringon säteet kultana lankee ja varisevat valkeat ruusut, niin myöskin on kerran: minä mustassa mullassa lepään. Joku toinen ikkunastani katsoo ja omaa määräänsä miettii. Oi jalkani, maista polkuas keveästi astu: se kulkee hautojen päällä. Kädet, kukkihin koskekaa hiljaa: ne kasvavat hautojen päällä. Puhe, lempeenä kaikuos huuliltain: sinut kuullaan hautojen päällä. Oi etten kellekään tuottaisi tuskaa hautojen päällä — ODOTUS Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä! Valtavana vuona polttaa ikävä veressäni. Se on myrkky, joka tunkeutuu läpi olemuksen ja vaikuttaa huumaavasti ja turmelevasti, suloinen myrkky, joka saa ihmisen kärsimään ja tuntemaan — taiteellista nautintoa siitä. Kuljin kuvastimen ohi ja katsahdin siihen. Seisahduin tarkastamaan omaa peilikuvaani: kuinka tuttu ja outo sentään! Lapsi, mistä sait mustat renkaat silmiesi ympärille, sinä, joka nukut yksin valkeassa vuoteessasi? Nainen, mistä sait viattomuuden hymyn, sinä, joka kauan sitten hukkasit lapsenkenkäsi? Ihminen, mikä janoon nääntyvä eläin katsoo minua laajenneista silmäteristäsi? Kuinka tuttu ja outo sentään olet omalle itsellesi! Heräät työhön ja tyhjyyteen, nukut yöhön ja — tyhjyyteen, ja ikäväsi poltto on sama yön ja päivän tyhjyydessä. Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä — odottavan päivä! SISARELLE Sulamith, sisareni vuosituhansien takaa, sinä, joka etsit ystävääsi, etkä häntä löytänyt, Sulamith, sisareni, näinkö olit sinäkin ahdistettu? Näinkö raastoi epätietoisuus sydäntäsi? Sulamith sisareni, ystäväsi rakasti sinua ja — lähti pois. Sinä kävelit kaduilla ja turuilla. » Häntä, jota sieluni rakastaa, oletteko häntä nähneet?» Sisareni, oudot miehet nauroivat sinua, vartijat kummastelivat, oi Sulamith — minä pelkään noita ilkkuvia silmiä, vapisen katseiden edessä, jotka sinuun kohdistuivat. — — — Oi Sulamith, meitä on tuhansia sisariasi vuosituhansien takana, kulkemassa samoja polkuja, joita sinun hento jalkasi muinoin astui, kolkuttamassa ovilla, jotka ovat sulkeutuneet. Sulamith, sisaremme, rukoile meidän puolestamme: että Kuningas veisi meidätkin majoihinsa, että rakkaus lepäisi lippuna ylitsemme, että meillekin koittaisi kevät. ELÄMÄN MUUKALAISET Voi meitä, me elämän muukalaiset! Silmät meillä on, emmekä näe, korvat meillä on, emmekä kuule, äly meillä on, emmekä tajua ympäristöämme. Suopea ja hyväntahtoinen on kohtalo. Avoimin käsin se tuhlaa lahjojaan niille, jotka osaavat ottaa. Rakkaus tulee luoksesi, se kutsuu onnellisten juhlaan. Kultavaunuissa, korskuvat orhit edessä he ajavat luotasi pois. Sinä et noussut mukaan. Voi meitä, me elämän muukalaiset! Me kuuntelemme vain Itseämme. Me näemme loputtoman jonon levottomia Sieluja vaeltamassa erämaassa. Me tahdomme tajuta vain oman Sielumme tuosta joukosta. Voi meitä, me elämän muukalaiset, ellemme Sieluamme löydä! Etsiä meidän täytyy iankaikkisesta iankaikkiseen, hapuilla meidän täytyy äänettömässä pimeydessä, aina yksin — vaikka miljoonilla on sama taival. Me riudumme vähitellen, emmekä kuole; me palamme loppuun, mutta vaelluksemme jatkuu; etsintä tappaa meidät, eikä kuitenkaan voi vapauttaa olemisen tuskasta. Voi meitä, joilla tietoisesti on Sielu! PHANTASIA PHANTASIA Hän kulkee keijuisaskelin, hän vilkuttaa, hän hymyää, yö-silmin tummin, kiehtovin sua matkaan kiirehtää. Hän vaiti viittaa sormellaan. Et jäädä voi, sa mukaan käyt pois, ohi tutun, vihreen Maan. Saat silmiis oudot näyt. Näät luomisihmeen sisimpään: sun oma sielus auki on, se on kuin lapsi syntyissään, niin puhdas, tahraton. Muu ympäriltäs katoaa: tää tärkein on, sen tiedät nyt. Ongelma elon ratkeaa: oot itses löytänyt. Vain hetkinen, sa havaitset kuin sumuun kaiken haihtuvan — pois, kauas keijuisaskelet jo käy Phantasian. Hän kulkee kautta maailman, hän viivähtää, hän hymyää ja näyttää Toden ainoan — vaan luokses ei hän jää. VANHA SATU »Oli kerran kyttyräselkä prinsessa —» Näin alkoi lapsuuteni surullisin satu. Lienet kuullut sen kauan sitten, Jessica? Näin edessäni soikeat enkelikasvot, siniset silmät ja kultatukan — ja ruman, ruman kyttyrän. Kuningas ja kuningatar säälivät poloistaan. Hän sai katsella itseään vain pikkuruisesta peilistä, ja hän näki vain kauneutensa. Siniset silmät keksivät kerran prinssin, niin nuoren ja uljaan, ah! Siniset silmät tähtinä tuikkivat, enkelikasvoille nousi vieno punerrus ja kultatukka aurinkona paistoi. Mutta prinssi, hän näki vain ruman kyttyräselkä prinsessan, nauroi — ja meni tiehensä. Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene joskus Joku, jonka olisi pitänyt pysähtyä, kulkenut outona ohitsesi? Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme, jonka huomaa juuri hän, jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin? DRYADI Kaukana, kaukana seetripuu tummaan virtahan kuvastuu. Käy rannalla huntujen huiske, helisee ilo, hilpeä kuiske, nyt kukkaskeijuset karkeloi. Vedenneitoset nousevat mukaan, pois piiristä ei jää kukaan, kun Ahdin kantele tanssiin soi. * * * Verkkaan, verkkahan seetripuu kuulee, herää ja — avautuu. On kuin säihkyisi tummat silmät lehvien alta, on kuin neitonen astuisi esiin, hento kuin kukka, kuin haihtuva auer, katsoisi syviin vesiin. Ahdin kantele soi ja soi, viita ja ranta unelmoi, keijujen karkelo käy yli vehreän maan. Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat virran kalvoon haavein katsovat, huulet armaat hiljaa kuiskaavat: Vierii vuodet, vierii vuosisadat, puuni vankina ma yhä oon, juuret sen käy aina syvemmälle, latvus kohoo ylös aurinkoon. Rakas on se mulle, elämäni on se, kun se kuolee, kuolen itsekin, haihdun, kastehelmi, aamun heloon, niin on elon määrä dryadin. Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän: tule, turma, tuho puulle tuo! Kahleet multa katkee, irti pääsen kaikkeuteen, Kaivattuni luo. Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen. Lapsi purjeessaan. Kuohahti aalto — hän oli poissa — Missä mä kaivatun kohdata saan? Ihmiset toinen toisensa jälkeen syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi? Mistä he tulivat? Minne he menevät? Luonto ei mulle vastata voi. Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen sieluhun katsoa sain. Hän oli poissa — polttava kaipuu, etsinnän pakko jäi mulle vain. * * * Ahdin kantele vaikenee. Keijuiskarkelon huiskavat hunnut viidakon varjoon, lehtojen kätköön, aaltojen helmaan pakenee. — Verkkaan, verkkahan astuu neito lehvien alle, tummat silmät kuin uni häipyvät, haihtuvat. Kultainen viiru piirtyvi aamun taivahalle. * * * Kaukana, kaukana seetripuu päivän nousuhun havahtuu. VINETAN KELLOT I Pium, paum, pium, paum — Kuuletko? Allamme meressä kellot soivat kuolleen kaupungin. Kerran aamulla kauan, kauan sitten uppos se aaltoihin. Pium, paum, pium, paum -— Syvällä, syvällä sinisen ulapan alla Vinetan kellot lyö, malmiset kellot ylitse hautain, joita ympäröi äänetön yö. Pium, paum, pium, paum -— II Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi. Ah, ystäväni, kuuletko? Noin synnyinkellot soittaa, hopeisin äänin riemuviestin julki tuo. Laps kasvaa, varttuu, ihanimman elon arvan voittaa, ja kultakielin helkkyy sävelvuo. Ah, ystäväni, kuuletko? Käy äänet hautakelloin kuin musta joutsenparvi soiluis yli veen, ja raskaat laineet vaahtoisina kuohuten ja velloin löis rantakiviin, raukeis hiljalleen. Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi. MELANKOLIA Sano, mistä mun luokseni löydät tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien. Oli äsken niin riemukas mieleni mun, valonvälkkeessä mailman näin, elon kaunihin edessäin — mua hiljaa kosketti kätesi sun. Oli niinkuin murheiset säveleet olis helisseet korvissain: »Elon onni on harhaa vain» — Sain silmiini kuumat kyyneleet. Sano, miksi mun luokseni etsit tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien. LEHMUSSATU Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Tule, etsimme sen! Yli korkean muurin niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen. Kas, nuorin prinsessa Unten Maan hän sadusta satuun haaveissaan eli leikkien. Niin kerran keskellä karkelon Tosi tielleen sai — satu lopussa on. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen. Kuin kastehen aurinko haihduttaa, unet prinsessan sielusta karkoittaa valo totuuden. Hän herää ja outona itselleen ja muille hän pyrkii selvyyteen. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen. Sukupolvet syntyy ja harmaantuu, ja linna ja puutarha sammaltuu, jää unheesen. Tuhatvuotias varmaan prinsessa lie, ohi portin on kulkenut kaikkien tie. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen. — — — Käsivarsiin kätken polttavan pään, kuin unessa Ihmisen ongelman nään ja arvaan sen: kukin meistä sisinnä sielussaan on etsivä lapsonen Unten Maan. Suku ihmisten ohi varjoina käy läpi vuosien. Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Ah, löysimme sen: sydän jokainen, joka rakkauteen ja hyvään uskoo ja kauneuteen ja ikuisen sai synnyinlahjaksi Kaipauksen, jok' ei sammua voi, ei raueta saa. Vuosmiljoonat etsien hän vaeltaa kunis kerran, oi, käsi voimakas portit auki lyö, toden-etsijän päättyy pitkä yö ja koittaa koi. Avaruuksien harput riemua soi. Joka ihminen lumottu puutarha on, paras hänessä pyrkii valohon — hän kätkee sen. Yli hautojen pian niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen. NUORET KOTKAT NUORET KOTKAT Me nostamme näin, ah, katseemme kirkasta, ihanaa Päivää päin. Ovat siipemme heikot ja hennot, ne vielä ei kannata meitä, toki mielemme kauas, kauas jo kulkevi outoja teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kerran eessämme kotkan-lennot. Me nostamme näin maan tomusta sielumme ihanaa Päivää päin. Jo tunnemme: siipemme nuoret ovat voimakkaat, ne kantaa voi äärettömyyksihin loitos, päin etäistä unelma-rantaa. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kotkain määränä korkeimmat vuoret. Me nousemme näin, ah, lennossa ylitse seutujen kimmeltäväin. Maa aamussa allamme hohtaa, se enää ei kahlitse meitä. Yhä kauemma siipemme kantaa, yhä ylemmä aurinko-teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: ylös, ain ylöspäin, kunnes kuolema kohtaa. TIELLÄ Kätes hetkeksi mulle suo: päämääräni selvänä on. Mua viittoo suuri Tuntematon. Jo huominen lähdön tuo. Hyvä luon' olis armahan, syli turvaisa lemmen sois, ja huolien varjotkin viihtäis pois kajo lieden rattoisan. Sydän tahtoisi viivähtää: tie pitkä ja vaikea on, se johtavi suoraan aurinkohon ja se sielua peljättää. Sydän tahtoisi viivähtää, vaan pakko on luotasi pois, on kuin joku kello kutsuen sois, se matkahan kiirehtää. Kätes, ystävä, hetkeksi suo: tie pitkä ja vaikea on. Vaan suunta on suoraan aurinkohon — ja huominen lähdön tuo. SIIPIRIKKO Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Se suurin, surullisin silmin yksinänsä on pesään jäänyt kera ikävänsä, vain vaivoin liikkuu siivet katkenneet. — Mun mieleni, ah, kauas täältä ois! Miks siivet eivät kanna niinkuin muiden? Mua kutsuu kesä, tuulet, humu puiden — Mun täytyy, täytyy päästä täältä pois! Jo toiset liitää teillä tuulien, ylitse maiden, ulapoiden aavain — mun ikäväni syvemmäksi saa vain, kun vähenevät voimat siipien. Ei ruumistain ne nosta lentohon, mut sieluni on nuori, terve, vapaa, se maasta kohoo, esteitä ei tapaa, se kenties määrän saavuttava on. — Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Voi sitä, joka yksin pesähänsä jäi voimatonna kera ikävänsä, voi sitä, jolt' on siivet katkenneet. NEBOLLA Ken Nebolla kerran seissyt on ja nähnyt Luvatun Maan, siit alkaen on kulkiain ja vieras päällä maan. Ken Nebolla kerran seissyt on, hän on nähnyt kohtalon, joka suuri on, joka kaunein on ja — saavuttamaton. RUKOUS Suutele minua, Aurinko! Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut sinut, isäni. Olen kääntänyt selkäni sisar Vedelle, veljeni Tuuli on minua peloittanut rajuudellaan, sisartani Ilmaa olen epäillyt, ja kauan sitten jo halveksin emoani Maata. Suutele minua, Aurinko! Pakoita veri, viileä, sairas veri suonissani virtaamaan lämpimänä ja nopeasti. Opeta minut tuntemaan sisareni ja veljeni, ja ah, isä Aurinko, saata minut jälleen rakastamaan maata, joka helmastaan on minut kutsunut esiin, joka myös on minut takaisin omakseen ottava. Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut omani, siksi suutele minua kauan, Aurinko! KELTAISIA LEHTIÄ KELTAISIA LEHTIÄ I Eivätkö olekin keltaiset lehdet ihania, ystäväni? Ne kertovat, että niin paljon on ohi, että laululinnut pakenivat kylmää, että kirjavat kukat pudottivat terälehtensä, että elonkorjuun aikakin on jo mennyt, ja ensimmäinen rakkaus on sammunut. Katselen syksyistä maisemaa ja näen sen kehystäminä ystävän kasvot, joita hämärä verhoaa, niin että eroitan vain silmät, tummat ja surulliset ja rauhalliset kuin yö, joka synnyttää kaipauksen ikuiseen lepoon. Ystävä, kesän aika on mennyt. Hetki on tullut muuttolinnuille lähteä ja kellastuneille lehdille pudota ja muuttua maaksi ravitsemaan uutta elämää. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, siksi ne pukeutuvatkin loistaviin väreihin ja hymyilevät syksyn kalsealle auringolle tuulen temmatessa ne kuolettavaan syleilyynsä. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, sillä maan päällä on kaikella aikansa, aika syntyä ja aika kuolla. Katson syksyistä maisemaa ja näen vain ystävän silmät, surulliset ja syvät kuin yö — II Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni, maljoistani kallisarvoisin kädessäni helmeilevää viiniä täynnä. Ojensin sen sinulle juodaksesi. Sinä katsoit siihen viisaine silminesi ja työnsit sen pois. Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni. Ojensin sinulle kaiken, mitä minulla oli. Suo anteeksi, ettei lahjani kelvannut sinulle. Olin vaeltanut pitkän matkan enkä ymmärtänyt peittää maljaa viitallani. Pölyä oli kohonnut siihen, sade oli ryvettänyt pinnan kiillon ja tuuli oli lennättänyt kellastuneita lehtiä viiniin. Siksi sinä katsoit lahjaani viisaine silminesi ja työnsit sen pois. Suo anteeksi, ettei parhaani ollut sinun arvoisesi, mutta minulla ei ollut muuta. III Eräänä päivänä olet tunteva ahdistuksen rinnassasi. Kirkkaalle otsallesi on nouseva pilvi. Selkeä ajatuksesi on harhaileva pimeässä labyrintissä. Jokin sinussa muistelee jotakin mennyttä, joka oli ehkä elämäsi Kaikkein Tärkein, mutta jota et uskaltanut ymmärtää. Eräänä päivänä olet tunteva ahdistuksen rinnassasi. Ja kun ensimmäiset keltaiset lehdet putoavat ja syyskostea maa on musta ja liejuinen, muistat sinä: kerran suutelit pientä tyttöä kyynelkasteisten kuusien alla värisevin huulin — tuhat vuotta sitten. PUNAISIA LEHTIÄ KIRJOITTAMATON LAULU Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, kaikesta, mitä sen-nimellistä olin nähnyt, kuullut tai aavistanut. Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, mutta ystävä, joka minut tunsi, sanoi: »Sinä et sitä voi, koska et vielä ole rakastanut muita kuin itseäsi.» — Kirjoitin lauluni. Ystäväni luki sen ja — itki. »Tämä on totta», sanoi hän, »tällaistakin on rakkaus, eläimellistä, raakaa ja rumaa — tätä me sanomme rakkaudeksi.» » Tämäkin on totta», sanoi hän, joka oli elänyt sen itse, »mutta tämä ei ole ihmistä varten. Etkö todellakaan löydä muuta?» Ja minä hymyilin hänelle, sillä olin löytänyt muutakin, vaan en voinut siitä kertoa. Olin uneksinut yöllä rakkaudesta, joka oli kuin taru Eedenin ajoilta, mutta — olin unohtanut uneni. Minä hymyilin hänelle, sillä tiesin: Olen kerran kirjoittava laulun, suloisen kuin lapsuuteni kukkaniitty, lempeän kuin kotijärveni aaltojen loiske, puhtaan kuin talven ensi lumi, toden kuin hyvä Jumala itse — Olen kerran kirjoittava laulun, parhaani, jos jälleen näen saman unen. KAUNEIN LAULU Kaunein lauluni syntyy, sitä sykkii sydämeni, sitä vereni kohisee. Kaunein lauluni syntyy, vaan en voinut aavistaa, että se näin raskasta on: minä näännyn siihen. Luulin kirjoittavani kauneimman lauluni paperille, säännöllisin, selvin kirjaimin suorille riveille. Luulin saavani tuntea luomisen iloa, riemuisaa ja kohottavaa, ja olenkin kuin erämaan kasvi, jonka nesteet aurinko kuivaa, jonka ympärillä polttava hietikko leviää, kuolemaan tuomittu ennen kukintaa. Sillä nyt tiedän: jokaisen on _elettävä_ kaunein laulunsa todellisuudeksi, ja mitä kauniimpi on laulu, sitä raskaampi on elämän arvan lunastaminen. ILTARUSKO Veritas, minä tahtoisin suudella sinua, ja se suudelma olisi kuin iltarusko, joka äsken kuvastui syviin vesiin. Virta kulki vuolaana, mustana, ylpeänä voimastaan, varmana määrästään, yksinäisenä. Valahti taivaan rannalle hehkuva iltarusko, painoi punaisen suudelman tummiin vesiin. Ja katso! Syvyys alkoi liekehtiä lämpimänä, riemuitsevana. Niin syvälle kuin silmä kantoi alaspäin, näkyi vain iltaruskon hehkua, niin kauas kuin virta vieri, väikkyi purppurainen veriaalto, mereen asti se ulottui. Ympärillä rannat hymyilivät ja kukat nyökyttivät päätään. Veritas, minä tahtoisin olla sinulle iltarusko, sillä sinä olet yksinäinen, voimakas ihminen, joka elät syvää elämää ja katsot hetken lapsiin alaspäin. Minä tahtoisin kuin iltarusko painaa oman vereni punaisen hehkun sinuun, niin että se ulottuisi sisimpääsi asti ja täyttäisi olemuksesi elämisen riemulla. Veritas, minä tahtoisin suudella sinua — KIELONKUKKIA Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne! Armas astuu ylitsenne, ja hänen silmistään säteilee lämmin aurinko. Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne! Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää! Armas astuu ylitsenne, ja hänen huuliaan polttavat suudelmat, joiden aika nyt on käsissä. Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää! Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta! Armas astui ylitsenne ja kosketti minua huulillaan. Minun sieluni ja ruumiini tunsi hänet ja tervehti valtiastaan. Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta! SUUDELMA Veritas, sinä suutelit minua kuin ruumiinsa verille ruoskinut hurskas Pyhää Neitsyttä: kunnioittavin, aroin huulin. Sinä suutelit minua uudelleen kuin erakko, joka luopuu maailmasta ja lähtee korpeen: alistuen. Ja minä otin suutelosi vastaan mitään ymmärtämättä, mutta tuntien kaikki kuoleman edelliset kauhut. Veritas, silloin kävi lävitseni aavistus, ikäänkuin voisin minäkin tuntea sen Kaikkivaltiaan Voiman, josta Kirjojen Kirja sanoo: »Ei etsi omaansa, ei katkeroidu.» Veritas — minä, minä soisin, että sinä olisit krusifiksi, jota voisin alati kantaa povellani, palvoa hartaudessa, löytää levon sielulleni antaumuksessa — ja suudella syntisin, janoisin huulin päivin ja öin — VASTAAMATTA JÄÄNYT KYSYMYS Miksi olet niin kalpea tänään? kysyit. En voinut vastata, enhän tiennyt sitä itsekään; tunsin vain epämääräistä tuskaa rinnassani ja pyysin: Mene! Ystävä: minussa kehittyy jokin, jolle en löydä nimeä, jokin sanomattoman suloinen ja surullinen, joka nostaa kyyneleet silmiini ja hymyn huulilleni, jota en soisi kenenkään arvaavan ja josta tahtoisin laulaa koko maailmalle, jokin, josta en tiedä, onko se Elämän vaiko Kuoleman lähetti. YÖSSÄ Yö äänetön ympärilläni, kädet viileät painaa se otsallein. Mitä tein, mitä päivän tein? kysyn kyynelin itseltäni. Meni aurinko mailleen kauan sitten. Hyvä on. Ah, eessä sen säteitten kirkkahitten olen alaston: olen tahrannut valkean vaippani lokaan, olen pettänyt parasta itseäni, olen kieltänyt Pyhän, olen veljilleni ollut tyly, ah, ylitse käynyt oon käskyt kaikki. Meni aurinko mailleen kauan sitten. Yks synti mua painaa kuin kuoleman taakka: sydämeen, joka lempii mua, olen pistänyt okaan — Miks tein, miks väärin tein? kysyn murheisna itseltäni. Ja mä katselen kylmiä tähtiä ikkunasta: kuin nuo ovat vakavat, niin oli rakkautein. Yö tummuu ympärilläni. LÄHTIESSÄ Sinun käsivarsiltasi tahtoisin kerran, kun hetki on tullut, siirtyä rajan taakse. Ruumiini on hauras kuin lasi, ja sieluni on siinä; perin heikoilla siteillä kiinni. Luulenpa, että keväinen tuulenpuuska voisi ne eroittaa toisistansa. Kuljen täällä unissakävijän tavoin. Teen vaistomaisesti samaa kuin muutkin, mutta kotonani en ole. Olen kuullut kutsun, tosin loitolta, olen tuntenut Näkymättömän läheisyyden enkä ole enää entiseni. Mutta sinä hetkenä, Veritas, tahtoisin levätä sylissäsi, tahtoisin haihtuvan tuokion ajan uskoa sinun rakastavan minua yli kaiken maallisen, tahtoisin, että viimeinen, minkä katoava tajuni tältä puolen rajan käsittää, olisit sinä. KUVASTIN Ystävät, jos luotatte minuun, niin luottakaa eheästi. Olen luotu niin, että vastaan samalla mitalla. Jos te ette ole rehellisiä, miksi vaaditte sitä minulta? Ellette te anna kokonaista, kuinka voisin minä sitä antaa? Ystäväni, ettekö jo aikaa huomanneet: heijastan teille jokaiselle vain itseänne. EPILOGI RESIGNAATIO Ketä Jumala rakastaa, sen käteen hän laskee matkasauvan, se kuulee pakottavan kutsun: »Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka minä sinulle osoitan!» Ketä Jumala rakastaa, sen tie vie avaraan maailmaan. Ikuinen ikävä ajaa häntä. Lepopaikkaan ei hän jäädä voi. Päämäärä odottaa häntä jossakin kaukana, jonne vain aavistus yltää. Ketä Jumala rakastaa, sen sydän on helisevä harppu. Kaikki muuttuu siinä säveliksi, ilon kultasoinnuiksi tai surun hopeisiksi. Väliin ne soivat ilmi. Ken ymmärtää, hänen harppunsa virittyy samaan sointuun. Ken ei ymmärrä, kulkee kuurona ohi. Ketä Jumala rakastaa, hän ei ole onnellinen eikä onneton. Suuri Tyytymys vallitsee häntä. Hän on uusi ihminen, joka entisyytensä unohtaen taivaltaa kohti lupauksen Kaanaanmaata. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVASTIN ***