Kuninkaantytär

The Project Gutenberg EBook of Kuninkaantyt‰r, by L. Schorsch This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license Title: Kuninkaantyt‰r Author: L. Schorsch Translator: Theodolinda Hahnsson Release Date: December 8, 2018 [EBook #58429] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAANTYTƒR *** Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen KUNINKAANTYTƒR Kirj. L. Schorsch Saksasta suomentanut Th. Yrjˆ-Koskinen [Theodolinda Hahnsson] Porvoossa, Werner Sˆderstrˆm Osakeyhtiˆ, 1913. SISƒLLYS: Alkulause. I. Onnellinen koti. II. Hurskas kehr‰‰j‰t‰r. III. Kultakutrinen tyttˆ. IV. Aika rient‰‰. V. Taaskin vanhassa kodissa. VI. Italiassa. VII. Mestarin j‰ljess‰. VIII. Kuolema tulee. IX. Jumalattomien neuvot. X. Syvyydess‰. Xl. ƒidinsuruja. XII. Jumalan suojeluksessa. XIII. Turvassa. XIV. Pelastaja. XV. Kunnian kukkuloilla. XVI. J‰lleenn‰keminen. Kuninkaantyt‰r! Kukapa ei mielell‰‰n seuraisi kappaleen matkaa kuninkaantytt‰ren el‰m‰nvaiheita, varsinkin, jos ne ovat niin mielt‰kiinnitt‰v‰sti kuvatut, kuin kertojatar t‰ss‰ on kyennyt sen tekem‰‰n. Niin erityisen ihmeelliset ovat t‰m‰n kuuluisan kuninkaantytt‰ren, keisarinna Adelheidin, Otto suuren puolison el‰m‰ntiet, ett‰ ne, vaikkakin ovat tarkoin totuudenmukaisesti kerrotut, usein tuntuvat perin satumaisilta. Ne johtavat el‰m‰n ylimmille huipuille, mutta myˆskin syvimpiin syvyyksiin; ne viev‰t pimeimpiin vankilakomeroihin ja j‰lleen valtaistuimen valoisaan korkeuteen. Sek‰ kypsyneempi nuoriso ett‰ vanhempi yleisˆ voivat lukea t‰t‰ arvokasta kertomusta ja yhty‰ sen loppulauseeseen: "Herran tiet ovat ihmeelliset ja h‰n vie ne ihanaan p‰‰tˆkseen." _Ludvig Schneller_. ENSIMMƒINEN LUKU Onnellinen koti Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja sen viimeiset s‰teet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin purppurahohteeseen. GenËvej‰rven pohjoispuolella, ylh‰‰ll‰ vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan yksinkertainen rakennus, kokoonkyh‰tty neliskulmaisista kivist‰, vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan alkupuolella. Vuorenrinteell‰, l‰hemp‰n‰ rantaa, sijaitsivat maalaiskansan asunnot, joitten yl‰puolella linna kohosi ik‰‰nkuin vartijana. Er‰‰ss‰ linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ‰‰ress‰ pieni suloisen n‰kˆinen tyttˆ, tuskin kuusivuotias, katsellen herke‰m‰tt‰ j‰rven takaista loistavaa n‰ky‰, "valkoista vuorta", joka s‰teili ja s‰ihkyi yh‰ ihanammin, kunnes kirkkaus v‰hitellen muuttui rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmist‰ tuo loisto n‰ytti heijastuvan. H‰nen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ymp‰rˆimill‰ kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettiv‰ ilme, sellainen, jota harvoin tapaa h‰nen ik‰isill‰‰n lapsilla. Tyttˆ oli ajan tavan mukaan puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan sen kultareunus osoitti h‰nen kuuluvan korkea-arvoiseen s‰‰tyyn. Pitk‰ hoikkavartaloinen nainen l‰hestyi h‰nt‰. Ensi n‰kem‰lt‰ huomasi heti, ett‰ siin‰ oli ‰iti ja tyt‰r. Samat lempe‰t, miellytt‰v‰t piirteet, sama miettiv‰ ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan silm‰t ja hiukset olivat ‰idill‰ vaaleammat. "Katsoppas, ‰iti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sill‰ on punainen kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin is‰n kruunu! Nyt se kalpenee -- ja nyt on kaikki kadonnut!" lis‰si h‰n valittaen. "Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti ‰iti. "Sen s‰teet saattavat meid‰n lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian pime‰ lukeaksesi." Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa h‰n puoleksi makaavassa asennossa oli lukenut paksua kirjaa. "ƒiti kulta, kun min‰ tulen suureksi, tahdon min‰ tulla piispaksi", sanoi h‰n astuessaan ‰itins‰ eteen silm‰t loistavina. "Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi ‰iti, hell‰sti silitellen kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista p‰‰t‰. "Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mit‰ ihmiset ovat niihin kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, -- v‰h‰nh‰n sit‰ jo osaankin, -- ja kreikkalaisten kielt‰ myˆskin tahdon oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Min‰ tahdon tulla oppineeksi mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin Mainzin arkkipiispa, k. 886 j‰lkeen Kr, -- Otfried, Evankeliumikirjan tekij‰ k. 870 j‰lkeen Kr.] Pojan silm‰t loistivat innosta h‰nen puhuessaan. "Poikani", lausui ‰iti, "ei piispalle saa olla t‰rkeint‰ tulla kuuluisaksi, vaan p‰‰asia on, ett‰ h‰nest‰ tulee oikea Herran palvelija. Herran sijaisena h‰nen tulee hoitaa eksyksiss‰ kulkevia lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen kirjaan." "Niin, ‰iti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!" "Kyll‰ niin, kunhan oppiasi k‰yt‰t -- jos se nimitt‰in osaksesi tulee -- Jumalan ja l‰himm‰isesi hyv‰ksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka ei tuota siunausta kenellek‰‰n, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin paljon kunniaa sill‰ saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua pyrkimyksist‰si, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi." Pieni tyttˆ oli tarkkaan kuunnellut ‰itins‰ sanoja. "ƒiti kulta, kerro minulle viel‰ kerran Lausannen piispasta Bososta", pyysi h‰n. "Niist‰ ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias, sin‰ Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut viel‰ syntynytk‰‰n. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset hyˆkk‰siv‰t joka haaralta, polttivat ja h‰vittiv‰t kyl‰t ja tappoivat turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Min‰ pakenin molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuch‚telin linnan torniin, joka sijaitsi jyrk‰ll‰ kalliolla Neuch‚telj‰rven ‰‰rell‰. Siell‰ olimme varmassa turvassa. Sill‰ aikaa olivat unkarilaiset enn‰tt‰neet GenËvej‰rven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja h‰vityksell‰. Lausannessa oli silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota h‰nen alamaisensa yleisesti rakastivat ja siunasivat." "Oliko h‰n oppinut?" kysyi Burkhard. "Ei, ei h‰n sit‰ ollut, mit‰ maailma oppineella tarkoittaa, mutta h‰nell‰ oli _jumalallista viisautta_. Kun viholliset l‰hestyiv‰t, riensiv‰t kaupungin ja l‰hiseutujen asukkaat h‰nen luokseen ja kokoontuivat kuten lapset is‰ns‰ ymp‰rille, toivoen saavansa h‰nelt‰ apua ja pelastusta. H‰n s‰‰li kansaa ja h‰nen syd‰mmens‰ hehkui armahtavaisuudesta. -- J‰‰k‰‰ t‰nne, -- sanoi h‰n, -- min‰ tahdon k‰yd‰ vihollisia vastaan. Ehk‰ voin heihin vaikuttaa ja saada heid‰t takaisin palajamaan. -- Sin‰kˆ tahtoisit syˆksy‰ pedon kitaan? -- huusi kansa kauhistuen. -- Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos h‰n sen hyv‰ksi n‰kee. Mutta ellei se ole h‰nen tahtonsa, niin ottakoon h‰n henkeni uhriksi teid‰n t‰htenne! --" H‰nen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eiv‰t voineet est‰‰ h‰nt‰; p‰invastoin h‰n k‰vi yh‰ rohkeammaksi, ja iloinen p‰‰tt‰v‰isyys loisti h‰nen silmist‰‰n. -- Tied‰ttekˆ! -- huudahti h‰n, -- nuo pakanat eiv‰t milloinkaan ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota min‰ olen teille ilmoittanut. He eiv‰t tied‰, mit‰ tekev‰t, kun he teit‰ kiusaavat ja ahdistavat. Min‰ tahdon l‰hte‰ puhumaan heid‰n kanssaan. -- He eiv‰t antaneet h‰nen menn‰ yksin‰‰n, vaan muutamat kaupungin vanhimmista l‰htiv‰t piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin, vuoren onkaloihin ja metsiin. Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni heit‰ vastaan. H‰nen kunnianarvoisa olentonsa, h‰nen lempeytens‰ ja yst‰v‰llisyytens‰ n‰ytti hetkiseksi tekev‰n vaikutuksen noihin raakoihin pakanoihin. -- Viek‰‰ minut johtajanne luo! -- sanoi piispa. -- T‰‰ll‰ min‰ olen, -- huusi er‰s, joka n‰ytti eritt‰in raa'alta, -- mit‰s tahdot, kristitty koira? -- -- Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille, heikoille naisille ja lapsille, jotka siell‰ asuvat! Kylm‰ talvi on kohta tulossa, anna heid‰n olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua siunaava, jos osotat heille rakkautta! -- -- Mit‰ minuun koskee kristittyjen Jumala? -- tiuskasi h‰n. -- Liian kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en s‰‰li sinun vanhaa ik‰‰si. -- Herra, -- kuului vastaus. -- Minun henkeni ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta s‰‰st‰ heit‰! -- -- Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, -- ivasi pakana. -- Se on ehk‰ kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu, ett‰ teid‰n Jumalanne itse on antanut itsens‰ lunnaiksi edest‰nne. Saammepa n‰hd‰, mit‰ hyˆty‰ sinulla siit‰ on, ukkopaha! -- Silloin piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja h‰n huudahti: -- Se Jumala, jota pilkkaat, on myˆskin _sinun_ Vapahtajasi, h‰n on antanut itsens‰ lunnaiksi _sinunkin_ puolestasi, h‰n on _sinuakin_ rakastanut. Oi, ‰l‰ vastusta h‰nt‰! Lakkaa sotimasta h‰nt‰ ja h‰nen kansaansa vastaan! Lopeta pahat tekosi ja k‰‰nny h‰nen puoleensa! -- -- Vai niin, sin‰ uskallat k‰ytt‰‰ tuollaista kielt‰? Viel‰p‰ minulle! Minulle! -- huusi pakanap‰‰llikkˆ vimmastuneena. -- Lyˆk‰‰ h‰net kuoliaaksi! -- Pakanain keih‰‰t l‰vistiv‰t h‰nen syd‰mmens‰, ja h‰n vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: -- Jeesus Kristus minun Herrani! -- ja niin h‰n meni uuteen el‰m‰‰n. [Boso, Lausannen piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.] N‰in pitk‰lle oli ‰iti kertonut. Kyyneleet silmiss‰ katsoi Adelheid h‰neen. "ƒiti, menikˆ h‰n heti kultaiseen taivaansaliin?" "Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan." "H‰n oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiv‰isen‰. H‰neenkin oli ‰idin kertomus tehnyt syv‰n vaikutuksen. -- "Boso kuoli kansansa puolesta, mutta myˆskin Vapahtajansa t‰hden, eikˆ niin, ‰iti?" "Kyll‰, lapseni. Mutta h‰n oli myˆskin _el‰nyt_ Vapahtajallensa ja palvellut h‰nt‰. Jospa sin‰kin, Burkhardini, tulisit Herran nˆyr‰ksi palvelijaksi." "Ja min‰", kysyi Adelheid, "miksi min‰ voin tulla?" "Herran palvelijattareksi, kˆyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni, totuta itsesi aikaisin n‰ihin avuihin. Ainoastaan se antaa el‰m‰lle arvoa." "Sellaiseksi kuin sin‰, ‰iti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi, kun sin‰ tulet heid‰n kotiinsa ja kun sin‰ kehut heid‰n hienosti kehr‰tty‰ lankaansa ja luet heille siit‰ suuresta kirjasta ja kun sin‰ lohdutat heit‰ -- oi, ‰iti, sit‰ kaikkea min‰kin tahdon oppia! Mutta vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen h‰nen askeleensa!" Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli s‰ihkyv‰t, siniset silm‰t, astui nyt sis‰‰n. H‰n oli lapsista vanhin, is‰ns‰ kuva ja ‰itins‰ ylpeys. H‰n oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon, asemestarin kanssa, jonka johdolla h‰n oli oppinut k‰ytt‰m‰‰n jousta ja nuolta. H‰n tervehti kunnioittavasti ‰iti‰ns‰, suudellen h‰nen k‰tt‰ns‰, ja pient‰ sisartaan h‰n syd‰mmellisesti syleili. Pikku Adelheidille t‰m‰ ritarillinen veli oli ‰‰rettˆm‰n rakas. Aina Konrad toi h‰nelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt h‰nell‰ oli somasti palmikoittu koppanen t‰ynn‰ herkullisia mansikoita. "Katsoppas, pikku sisko, t‰m‰ on sinua varten! Olen ostanut sen muutamalla pennill‰ kultakutriselta tytˆlt‰." "Oi, miten kaunis! T‰llaista en ole milloinkaan ennen n‰hnyt! Onko h‰n sen itse tehnyt? Miss‰ on tyttˆ ja mist‰ h‰n tuli?" "Liian monta kysymyst‰ yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko h‰n sen itse palmikoinut? Se kyll‰ on mahdollista, sill‰ se vanha juutalaisnaamainen mies, jolle tyttˆ kuului, ei suinkaan ollut sit‰ palmikoinnut. Sitten, kuka h‰n on? Niin, sit‰ en tied‰, en ole sit‰ h‰nelt‰ kysynyt, enk‰ myˆsk‰‰n tied‰, mist‰ h‰n on kotoisin. Minun tuli s‰‰li tyttˆ raukkaa; h‰n n‰ytti r‰‰syiselt‰ ja surkealta ja onnettomalta myˆskin." "Oi, Konrad, miksi et tuonut h‰nt‰ t‰nne!" "Lapsi, eih‰n minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerj‰l‰isi‰, varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa." "Miss‰ tapasit tytˆn, Konrad?" kysyi ‰iti. "Tuolla kaukana, pyˆkkimets‰n takana. H‰n istui nojautuneena puuta vasten, silm‰t suljettuina, ja n‰ytti pikemmin kuolleelta kuin el‰v‰lt‰. L‰hestyess‰ni h‰n nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kun vanha ruma juutalainen ‰kki‰ ilmestyi, ik‰‰nkuin maasta nousten. -- Jumala siunatkoon nuorta herraa, -- sanoi h‰n, -- siit‰ mit‰ h‰n tekee tytt‰reni hyv‰ksi. -- Mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli raaka ja katseensa ter‰v‰ ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja min‰ ratsastin sielt‰ pois." ƒiti oli tarkkaavasti kuunnellut h‰nt‰. "Tuo tyttˆ raukka n‰ht‰v‰sti on sairas. Monet juutalaiset kiert‰v‰t maata ja korjaavat itselleen, mit‰ pakanat ovat murhatessaan ja ryˆv‰tess‰‰n j‰tt‰neet j‰lkeens‰. Monta kristitty‰ lasta he salaa ovat vieneet mukanaan, olen kuullut siit‰ puhuttavan." "Onko kultakutrinen tyttˆ kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti. "En viel‰ tied‰, mutta mahdollistahan se on, paljonpa h‰t‰‰ ja vaivaa on t‰‰ll‰ maailmassa!" sanoi ‰iti surullisena. Adelheid loi vakavan katseen ‰itiins‰. "ƒiti, etsisimmekˆ tuota tyttˆ‰?" "Me tuskin h‰nt‰ lˆyt‰isimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yˆn varalle hakenut heille turvapaikan mets‰st‰. Emme nyt saata mit‰‰n tehd‰. Mutta rukoile ett‰ Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sit‰ lapsi raukkaa. H‰n ainoastaan voi sen tehd‰ ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen tai kristityn lapsi." Adelheidin surullisiin kasvoihin v‰l‰hti iloinen loiste; ja kun h‰n illalla pian t‰m‰n j‰lkeen makasi pieness‰ vuoteessaan ja ‰iti polvistui sen ‰‰reen, silloin h‰n lapsen hurskaasta syd‰mmest‰ rukoili ‰idin, veljien sek‰ kaukana sodassa olevan is‰ns‰ puolesta, mutta eritt‰inkin sairaan kultakutrisen tytˆn puolesta. Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ymp‰ristˆss‰, ainoastaan ‰iti istui viel‰ kauan valveilla, kehr‰ten v‰rttin‰ll‰ rouviensa ja neitojensa kanssa. Tyˆskennelless‰ns‰ naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia, joita heid‰n valtiattarensa miellytt‰v‰ll‰ tavalla heille kertoi kirjojen kirjasta. TOINEN LUKU Hurskas kehr‰‰j‰t‰r Kymmenennen vuosisadan syv‰st‰ h‰m‰ryydest‰ nousee lempe‰ss‰ valossa silmiemme eteen yl‰-Burgundin kuningattaren Berthan olento. H‰nt‰ nimitettiin hurskaaksi kehr‰‰j‰tt‰reksi. Viel‰ t‰n‰kin p‰iv‰n‰ h‰nen muistoansa siunataan siin‰ maassa, jossa h‰n melkein vuosituhat takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla -- Vaudissa, nykyisess‰ romanilaisessa Schweitsiss‰, GenËvej‰rven rannoilla Solothurnissa, Neuch‚telissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa, silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa ja nuoruutensa p‰iv‰t, urhean is‰ns‰, herttua Burkhardin hovissa ja ‰itins‰, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai eritt‰in hyv‰n kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta, joka sulki piiriins‰ Bodenj‰rven ymp‰ristˆt, pohjoisen Schweitsin ja maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemm‰n kuin mik‰‰n muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siit‰ se sai kiitt‰‰ St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myˆskin Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia latinaa, ja latinalaista raamattuaan h‰n joka p‰iv‰ luki ahkerasti. Ei mik‰‰n ihme siis, ett‰ h‰n jumalallisen totuuden tuntemisessa, yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydess‰ oli sen ajan naisia paljon etev‰mpi. H‰n oli hyvin nuori, kun h‰n meni naimisiin yl‰-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa kodista. Ero is‰st‰ ja ‰idist‰ tuntui h‰nest‰ vaikealta. Mutta h‰n otti mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi h‰nelle rohkeutta ja lohdutusta pimein‰kin p‰ivin‰. H‰nen kohtalonsa ei ollut helppo. Maan, joka nyt tuli h‰nen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset ja saraseenit h‰vitt‰neet. Kˆyhyytt‰, tiet‰m‰ttˆmyytt‰, raakuutta h‰n kohtasi kaikkialla. GenËvej‰rven nyky‰‰n ylen ihanat rannat olivat silloin er‰maan n‰kˆisi‰, jonka vuoksi sit‰ saksankielell‰ nimitettiinkin W¸stenseeksi -- "er‰maanj‰rveksi". Rudolf oli enimmiten poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren huolenpitona. Bertha hoiti vaikean teht‰v‰ns‰ rohkeudella ja innolla. Aina ensi nuoruudestaan asti oli h‰nen p‰‰m‰‰r‰n‰‰n ollut tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijattareksi. H‰n otti kutsumuksensa siis Herran k‰dest‰ ja sai joka p‰iv‰ voimia h‰nen sanastaan ja rukouksesta. Ja pian kyll‰ n‰kyi kaikkialla j‰lki‰ h‰nen siunausta tuottavista toimistansa. H‰vitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Hyvi‰ maanteit‰ syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa ahkeruuteen ja j‰rjestyksellisyyteen ja opetti heit‰ kehr‰‰m‰‰n. N‰m‰ t‰h‰n asti alituisessa pelossa el‰neet maalaiset nyt vihdoinkin ik‰‰nkuin vapaammin hengittiv‰t, tuntien itsens‰ vauraammiksi ja onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan hallituksen aikana kuin koskaan ennen. * * * * * Kertomuksemme alun j‰lkeisen‰ aamuna oli kuninkaan kartanossa jo aikaisin eloa ja tointa, sill‰ kuningatar Berthan hovissa ei kukaan saanut olla toimettomana, ja h‰n oli itse loistavana esimerkkin‰ muille. "Rukoile ja tee tyˆt‰!" -- t‰m‰ oli h‰nen tunnuslauseensa, eik‰ kukaan sit‰ tarkemmin seurannutkaan kuin h‰n itse. Hallitsijattaren silm‰t olivat kaikkialla, kyˆkiss‰ ja kellarissa, pihassa ja puutarhassa. H‰nen palvelus v‰kens‰ tiesi sen ja teki innolla tyˆns‰, sill‰ niin vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta. H‰n seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selk‰‰n, sill‰ myˆskin maalais-alamaistensa luona h‰n tahtoi k‰yd‰ saadaksensa neuvoa ja auttaa heit‰. H‰nell‰ oli kuninkaallinen ryhti, joka v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieress‰, valmiina nostamaan h‰net hevosen selk‰‰n. "ƒiti kulta, p‰‰senkˆ min‰ mukaan?" huusi pyyt‰v‰ lapsen ‰‰ni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja is‰ Reginhard sanoo, ett‰ olen ollut ahkera, niin ett‰ tyˆ nyt aamuksi riitt‰‰. Brunhilda on pian satuloitu, ja mets‰ss‰ on kovin ihanaa!" Ik‰vˆitsevilt‰ kuuluivat viimeiset sanat, ja ‰iti oli pian valmis myˆnt‰m‰‰n, mit‰ tyttˆ halusi. "Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha. Iloisesti taputti Adelheid k‰si‰‰n. Kammarirouva Irmengard puki h‰net valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte h‰net nostettiin pienen ruskean hevosen selk‰‰n. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyvi‰ yst‰vi‰, hepo ja tyttˆnen, sill‰ Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli k‰ytt‰yty‰ kuninkaantytt‰ren mielihevosena. "Nyt, Irmengard, anna minulle v‰rttin‰ni", k‰ski kuningatar. Kammarirouva antoi sen h‰nelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun h‰n tahtoi samalla pidell‰ ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen. "Ei, Wernheri, Brunhilda ja min‰ ymm‰rr‰mme toisiamme hyvin. ƒiti kulta, saanhan?" "Aikaisin tahdot koetella itsen‰isyytt‰si", sanoi ‰iti hymyillen. "Olkoon niin." Sitten he l‰htiv‰t, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehr‰ten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa j‰rvelt‰ p‰in tulevan tuulen hyv‰ilt‰viksi. Heid‰n ratsastuksensa p‰‰m‰‰r‰n‰ oli t‰ll‰ kertaa et‰inen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen l‰pi. Siell‰ t‰‰ll‰ tyˆskenteli ahkeraa v‰ke‰; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat tyˆst‰‰n hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sek‰ lapsukainen vastasivat tervehdykseen yst‰v‰llisesti. "ƒiti, miss‰ lienee kultakutrinen tyttˆ?" kysyi Adelheid ‰kki‰. "H‰n on kenties mennyt eteenp‰in, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eiv‰t ik‰n‰ kauan pysy paikoillaan. Tyttˆ raukka! T‰ynn‰ k‰rsimyst‰ tulee h‰nen el‰m‰ns‰ olemaan t‰‰ll‰ maailmassa, ellei taivaan Herra h‰nt‰ siit‰ p‰‰st‰." "Juutalaiset ovat pahoja ihmisi‰", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen." "Niin, ne kyll‰ olivat pahoja, jotka hylk‰siv‰t ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eiv‰t kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, ett‰ Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eiv‰t myˆsk‰‰n kaikki kristityt taivaan Herraa tyydyt‰, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat h‰nt‰ koko syd‰mmest‰‰n." "Katso, ‰iti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan r‰‰syist‰ naisolentoa, joka istui kyyryss‰‰n tien varrella ja n‰hty‰‰n tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta h‰n ei ole kultakutrinen." Mielipaha v‰reili lapsen ‰‰ness‰. T‰m‰ tyttˆ n‰ytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti p‰‰n ja muoto ei ollut miellytt‰v‰, sill‰ kasvot, k‰det ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti h‰n astui valkoisen hevosen luo. "Kuningatar, hyv‰ kuningatar, antakaa apua kˆyh‰lle!" pyysi h‰n karkealla ‰‰nell‰. Paheksien katseli kuningatar tuota ep‰miellytt‰v‰‰ olentoa. "Miss‰ sin‰ asut?" "Tuolla!" Tyttˆ osotti mets‰n ‰‰rell‰ sijaitsevaa huonoa savihˆkkeli‰. "Teid‰n l‰hteess‰nne n‰ytt‰‰ olevan niukasti vett‰. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti. "Kyll‰ se juoksee, hyv‰ kuningatar", vastasi tyttˆ surkealla ‰‰nell‰. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siit‰ ole mit‰‰n apua, lika tulee aina takaisin." "Mit‰ tyˆt‰ sin‰ teet?" "ƒiti on kotona sairaana", vastasi tyttˆ v‰ltellen. "Silloin sinun tulisi kahta enemm‰n tehd‰ tyˆt‰, omasta puolestasi ja ‰itisi puolesta. Onko ihmett‰, ett‰ niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypev‰t liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten h‰n k‰‰ntyen tytˆn puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi l‰hteess‰nne, ja puhdista myˆskin kotisi, jossa ‰itisi makaa sairaana, niin kyll‰ min‰ sitten tulen teit‰ katsomaan." H‰n ratsasti eteenp‰in yh‰ kehr‰ten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sek‰ keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heist‰ ei tahdo antaa itse‰ns‰ auttaa ja viel‰ v‰hemm‰n he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli h‰n itsekseen, "mutta valaise heit‰ sin‰, taivaallinen Is‰!" Kuninkaallisella maatilalla ahkerat k‰det olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli h‰ik‰isev‰n valkoinen esiliina edess‰‰n, riensi portille tervehtim‰‰n tulijoita. "Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se p‰iv‰, jona teid‰n hevosenne astuvat t‰st‰ portista sis‰‰n! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni." Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. H‰nen koko kasvonsa loistivat tyytyv‰isyydest‰, kun h‰n auttoi kuningatarta alas ratsun sel‰st‰ ja senj‰lkeen nosti satulasta tyttˆsen, joka oli keve‰ kuin hˆyhen. Yst‰v‰llisesti kuningatar ojensi k‰tens‰ noille molemmille, sill‰ v‰lin kuin Adelheid viel‰ hetkisen istui miehen vahvalla k‰sivarrella, tuttavallisesti kuiskaten h‰nelle: "Pietari, mit‰ ne suuret kyyhkyset tekev‰t? Tied‰th‰n, ett‰ on kulunut pitk‰ aika siit‰ kuin min‰ ne viimeksi n‰in. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, ett‰ saisin syˆtt‰‰ linnuille. Luuletko, ett‰ ne syˆv‰t k‰dest‰ni?" "Kyll‰ kaiketi, miksi eiv‰t ne sit‰ tekisi?" sanoi yst‰v‰llinen mies ja laski lempe‰sti tytˆn maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi t‰ytyy vieraittemme saada v‰h‰n virkistyst‰. Trudel, sin‰ kaiketi pid‰t siit‰ huolen?" He seisoivat siin‰ pitk‰n valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon p‰‰rakennuksen edess‰, jonka seini‰ viinikˆynnˆkset peittiv‰t. Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat tallit ja navetat. Kaksi siev‰‰, siististi puettua palvelustyttˆ‰ tuli sielt‰ esiin, ja he tervehtiv‰t kuningatarta, joka k‰ski vanhemman heist‰ kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyiv‰t. Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sill‰ he olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyv‰isyys tuotti heille nyt suurta iloa. Pietari n‰ytteli ylpe‰n‰ ja tyytyv‰isen‰ puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat eritt‰in onnistuneet. H‰n oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylv‰nyt kurkkuja ja meloneja, viel‰p‰ istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeni‰ ja istukkaita h‰n oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne n‰yttiv‰t hyvin menestyv‰n ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat parhaiten viljeltyj‰; suurin osa muuta seutua oli viel‰ er‰maan kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui melkein auttamattomalta, siit‰ asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia nimittiv‰t, aina yh‰ uudestaan tunkeusivat maahan h‰vitt‰en sit‰. Bertha ja h‰nen voutinsa saivat kovin taistella t‰t‰ juurtunutta toimettomuutta vastaan. Mutta he eiv‰t v‰syneet. "Tulee kyll‰ viel‰ parempia aikoja", lohdutti kuningatar yst‰v‰llisesti, kun Pietari valitti, etteiv‰t h‰nen ponnistuksensa mit‰‰n auttaneet, "parannus kyll‰ tulee, vaikka v‰hitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan tyˆn siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteell‰ on kerran viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen viljelykseen t‰‰ll‰ yht‰ hyvin kuin Schwabenissa. Ehk‰ mekin saamme sen viel‰ n‰hd‰, Pietari, mutta k‰rsiv‰llisyytt‰ tarvitaan!" Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysi‰ ja iloitsi siit‰, ett‰ ne olivat kesyt. "Katso, ‰iti, tuota valkoista kyyhky‰, tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu p‰‰ss‰! Sen nimi on Immo. Se lent‰‰ olkap‰‰lleni ja nokkii virnoja suustani! T‰m‰ valkoinen lempe‰, joka on k‰dell‰ni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!" Wernheri seisoi vieress‰, iloiten samoin kuin tyttˆkin. Silloin Trudelin pyˆre‰t yst‰v‰lliset kasvot pist‰ytyiv‰t ovesta n‰kyviin; h‰n pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyv‰lt‰ maistuikin, pitk‰n ratsastuksen j‰lkeen, vasta leivottu vehn‰leip‰, rasvainen, voimakas juusto ja makea riev‰ maito. "Nyt meid‰n t‰ytyy ratsastaa eteenp‰in mets‰tiet‰ pitkin ja sitten kotiin j‰lleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi t‰st‰ miellytt‰v‰st‰ paikasta, mutta ‰iti‰ vastaan tietysti ei sopinut sanoa. Pian he siis istuivat j‰lleen ratsujensa sel‰ss‰ ja l‰htiv‰t, j‰tetty‰‰n syd‰mmelliset j‰‰hyv‰iset, mets‰‰n p‰in. Bertha kehr‰si kuten ennenkin. Hevosen sel‰ss‰ istuessaankin h‰n ahkerasti teki tyˆt‰, osottaen siten esimerkki‰, joka sai monet h‰pe‰m‰‰n. Vuohilauma oli laitumella vihre‰ll‰ rinneniityll‰, jossa kasvoi hyv‰nhajuisia alppiyrttej‰. Kallionkielekkeell‰ istui paimentyttˆ iloisesti joikuen ja kehr‰ten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin mets‰st‰ tienk‰‰nteess‰, ja kuningatar huudahti: "Ah, mik‰ ihana n‰ky! Paimentyttˆ, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehr‰‰! Sellaista en ole koskaan ennen n‰hnyt t‰‰ll‰ Burgundissa, ja se virkist‰‰ mielt‰ni. -- Tule t‰nne lapseni", pyysi h‰n yst‰v‰llisesti, "ja n‰yt‰ tyˆsi ja itsesi kuningattarellesi!" Punastuen totteli tyttˆ. "Sin‰ todellakin n‰yt‰t siistilt‰ tytˆlt‰; sinun asuntosi luona ei l‰hde turhaan virtaile, sin‰ ansaitset kiitosta. Annappas kun katson tyˆt‰si. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista pukua varten! Jos kaikki tytˆt rakastaisivat tyˆt‰ kuten sin‰, niin n‰ytt‰isi t‰m‰ maa toisenlaiselta! Mik‰ on nimesi, lapseni, ja miss‰ asut?" "Nimeni on Gisela, ja min‰ asun mets‰n tuolla puolen, ‰itini, Jutta rouvan kanssa. Vuohet ovat t‰ss‰ ymp‰ristˆss‰ asuvien talonpoikien omia. Min‰ johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla kotiin." "Ent‰ ‰itisi?" "H‰nen t‰ytyy pysy‰ kotona, sill‰ luuvalo on j‰ykist‰nyt h‰nen jalkansa niin, ettei h‰n p‰‰se paljon liikkumaan. Mutta h‰n tekee kuitenkin tyˆt‰ ja kehr‰‰, ja h‰np‰ minutkin on opettanut tyˆt‰ tekem‰‰n", sanoi h‰n iloisen ylpe‰n‰. "Sin‰ Gisela teet minulle enemm‰n iloa kuin saatat k‰sitt‰‰. Sano ‰idillesi terveisi‰ ja ilmoita h‰nelle suuri iloni siit‰, ett‰ h‰n on kasvattanut tytt‰rens‰ siisteyteen ja ahkeruuteen, sek‰ siit‰, ett‰ h‰n on opettanut sinua kehr‰‰m‰‰n; sit‰ taitoa ei moni t‰ss‰ maassa tunne. Tyytyv‰isyyteni todisteeksi ja muistoksi t‰st‰ hetkest‰ tahdon antaa sinulle t‰m‰n ristini." H‰n irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alasp‰in ja laski sen tytˆn kaulaan. "N‰in kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi h‰n, antaen tytˆlle k‰tt‰. "Mutta tyˆt‰ tehdess‰si ‰l‰ unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [T‰t‰ tapahtumaa esitt‰v‰ maalaus on nimilehten‰ er‰‰ss‰ vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.] Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen h‰n otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli h‰nen lempeit‰ sanojansa. Myˆskin pieni Adelheid kurotti h‰nelle k‰tens‰ hyv‰stij‰tˆksi, huutaen: "Hyv‰sti, Gisela, n‰kemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenp‰in ja paimentyttˆ katsoi heid‰n j‰lkeens‰ kyynelsilmin, kunnes he katosivat n‰kyvist‰. Keskin‰isess‰ keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihˆkkelin l‰helle, jonka menomatkallaan olivat n‰hneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sin‰ lapsen hevosta solan l‰pi, sill‰ v‰lin kuin min‰ yksin l‰hden tuohon hˆkkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siin‰, miss‰ niityt alkavat." H‰n kiinnitti v‰rttin‰ns‰ satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi yst‰v‰llisesti lapsille ja ratsasti pois. He eiv‰t olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtiv‰t solaan, joka kulki kahden vuorisein‰m‰n v‰lill‰. T‰st‰ pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heid‰n eteens‰. J‰ttil‰ism‰iset puut, jalavat, pyˆkit ja niitten v‰lill‰ vaaleat hopeahaavat levittiv‰t suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei n‰kynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehev‰‰n vehreyteen verhotuilla rinteill‰ kasvoi moniv‰risi‰ kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, min‰ tahdon poimia kukkia ‰idille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!" Mielell‰‰n Wernheri noudatti lapsen pyyntˆ‰. Itse h‰n ohjasi molempia s‰yseit‰ hevosia, jotka hiljakseen tulivat h‰nen per‰ss‰‰n, haukaten silloin t‰llˆin suunsa t‰ydelt‰ tien vieress‰ kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehme‰ll‰ nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut. Adelheid juoksi edell‰ kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljemp‰‰n seurasi Wernheri j‰ljess‰ hevosten kanssa; heill‰ ei ollut kiirett‰. Laaksotie ei ollut pitk‰, ja heid‰n tuli odottaa kuningatarta sen loppup‰‰ss‰, joka jo n‰kyikin et‰‰lt‰. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ymp‰rilleen, etsien pient‰ suojattiansa; mutta n‰hty‰‰n h‰nen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteell‰, viskautui h‰n lep‰‰m‰‰n ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltymp‰ri, jopa linnutkin n‰yttiv‰t pit‰v‰n p‰iv‰llislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ‰‰nt‰m‰st‰; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenp‰in. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myˆskin Adelheid oli v‰syneen‰ kiipeemisest‰‰n istahtanut siimehikk‰‰n puun alle. Silloin kuului hiljaisuuden keskest‰ ‰kki‰ vaikeroiva ‰‰ni. Poika kuunteli, ja tyttˆkin oli sen kuullut. Mist‰ se tuli? Se ei ollut j‰rjettˆm‰n el‰imen ‰‰ni! Nyt -- j‰lleen sama ‰‰ni -- syd‰nt‰ vihlova tuskanhuuto. Wernheri hyp‰hti pystyyn. Tuossa tuokiossa h‰n joutui Adelheidin luo, joka myˆskin oli noussut seisoalle ja h‰mm‰styneen‰ katsoi poikaan. "Mit‰ se oli, Wernheri? Tule, menk‰‰mme etsim‰‰n!" Adelheid ei ensink‰‰n pel‰nnyt. H‰n tarttui voimakkaan toverinsa k‰teen ja tunsi mielens‰ turvalliseksi. "Ehk‰ olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika v‰h‰n levottomana, huolehtien suojatistaan. "Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihke‰sti. "Tule mukaan, hyv‰ Wernheri, muuten se kuolee!" Mit‰ Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siit‰ h‰n tuskin olisi voinut tehd‰ selv‰‰. He kiirehtiv‰t siihen suuntaan, mist‰ vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sit‰ ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenp‰in pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda en‰‰. Miss‰ se mahtanee olla? Wernheri, huuda sin‰kin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!" Wernheri totteli. H‰n pani k‰tens‰ torveksi suunsa eteen ja huusi: "Kuka valittaa? Kuka on siell‰?" Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtiv‰t k‰sik‰dess‰ eteenp‰in. Hetken per‰st‰ Wernheri huusi j‰lleen. Silloin kuului ik‰‰nkuin hiljainen valitus, ja ‰kkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heid‰n edess‰‰n. Adelheid h‰tk‰hti ja astui askeleen taaksep‰in, tarttuen tukevammin pojan k‰teen kiinni. T‰m‰ asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyll‰ oli sen laatuinen, ett‰ se saattoi s‰ik‰hytt‰‰ pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenp‰in koukistunut vartalo, pukuna pitk‰, musta, likainen viitta, takkuisessa p‰‰ss‰ karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitk‰ ohut parta ja kaareva nen‰ ilmaisivat miehen sukuper‰n, ja h‰nen ryppyisist‰ kasvoistansa vilkkui ter‰v‰, ilke‰ katse. K‰dess‰‰n h‰nell‰ oli mukulasauva. "Mit‰ lapsia te olette ja mit‰ tahdotte?" kysyi h‰n k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, nauraen kasvot irviss‰ muka yst‰v‰llisesti. Rohkeana asettui poika h‰nen eteens‰ ja katsoi h‰neen vakaasti. "Me kuulimme valittavan ‰‰nen ja tulimme auttamaan, jos mill‰‰n tavalla voisimme sen tehd‰." Taaskin ilmeni h‰nen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelk‰‰m‰‰n. H‰n tarttui viel‰ tukevammin Wernherin k‰teen, ja poika samoin vastasi k‰denpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi. "Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? ƒl‰ pelk‰‰ is‰ Aamosta! Is‰ Aamos on aina ollut hyv‰ mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes k‰rp‰selle. H‰nell‰ on itsell‰‰nkin tyt‰r, jota h‰n hyvin rakastaa." H‰n puhui hyv‰ilev‰ll‰ ‰‰nell‰, mutta katse oli paha ja viekas. "Onko tytt‰resi sairas?" kysyi Wernheri j‰lleen. "Mik‰ h‰nt‰ vaivaa? Onko h‰n t‰‰ll‰?" "Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa n‰kyi puoliksi pensaiden peitt‰m‰ luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!" Ep‰ilem‰tt‰ vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka s‰‰list‰ unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenp‰in, mutta poika esti h‰nt‰. "Tuo tytt‰resi ulos p‰iv‰n valoon, mies!" k‰ski poika p‰‰tt‰v‰sti. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske h‰net t‰h‰n viheri‰lle nurmelle lep‰‰m‰‰n, jotta l‰mmin aurinko saisi paistaa h‰nen p‰‰llens‰ ja tehd‰ h‰net terveeksi." "Kuka on sanonut, ett‰ lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin. ƒkkiarvaamatta h‰nen ‰‰nens‰ muuttui ja h‰n huudahti vaikerrellen: "Oi, kukapa lahjoittaa is‰ Aamokselle hopeata, ett‰ h‰n saisi ostaa maitoa sairaalle tytt‰rellens‰ ja tehd‰ h‰net j‰lleen terveeksi!" "Hopeata meill‰ ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille n‰ht‰v‰ksi tytt‰resi. Meill‰ on paljon maitoa ja leip‰‰ ja min‰ tied‰n, ett‰ ‰itini mielell‰‰n sit‰ antaa h‰nelle niin paljon kuin h‰n vain tarvitsee." Vanhus n‰ytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri ep‰ili miest‰ h‰nen kavalan ulkomuotonsa takia eik‰ laskenut Adelheidin k‰tt‰ irti. "Tuo h‰net ulos", vaati h‰n viel‰ kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan l‰helt‰. "ƒiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt k‰y kaikki hyvin!" "Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. H‰mm‰stys kuvautui miehen kasvoissa. H‰n n‰ytti olevan kahdenvaiheilla, l‰htisikˆ tiehens‰ vai katoaisiko luolaan, hiipi‰kseen sielt‰ tytt‰rens‰ kanssa pois toisesta ulosk‰yt‰v‰st‰. Mutta mik‰ hyˆty h‰nell‰ oli siit‰, ett‰ kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myˆt‰‰n? Voittoa ja hyˆty‰ h‰n tahtoi tytˆst‰. H‰n oli nyt tehnyt p‰‰tˆksens‰ -- h‰n meni luolaan. Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen sel‰st‰. "J‰‰ Adelheidin luo, Wernheri!" huusi h‰n pojalle, kun t‰m‰ aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan. H‰n sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun k‰yt‰v‰n luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, miss‰ h‰n oli n‰hnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian j‰lleen tullut esiin luolasta. H‰n kantoi v‰synytt‰ olentoa syliss‰‰n. Hervottomina, ik‰‰nkuin eloa vailla, riippuivat lapsen k‰sivarret. Pitk‰t, kullanvaaleat hiukset valuivat h‰nen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, n‰ky vaikutti h‰neen syv‰sti. H‰n riensi ‰itins‰ luo, tarttui h‰neen kiinni ja huusi nyyhkytt‰en: "ƒiti, kultakutrinen tyttˆ!" KOLMAS LUKU Kultakutrinen tyttˆ Vanhus oli laskenut tytˆn ruohikolle. H‰n v‰‰nteli k‰si‰‰n ja ruikutteli sek‰ k‰ytt‰ytyi ik‰‰nkuin h‰nen syd‰mmens‰ olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan t‰hden. Bertha ei ollut huomaavinaan h‰nen k‰ytˆst‰‰n; h‰n vain laskeutui polvilleen tytˆn viereen, tarttui h‰nen kuihtuneeseen k‰teens‰ ja tunnusteli valtimoa -- se oli aivan heikko. "Lapsi parka!" sanoi h‰n itsekseen, "n‰lk‰, v‰symys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytˆn kaulassa ja hartioissa oli sinisi‰ naarmuja, jotka osottivat, ett‰ h‰nt‰ oli lyˆty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; n‰ht‰v‰sti h‰n oli kaatunut ter‰v‰‰ kive‰ vasten, haavoittaen p‰‰ns‰. Tiedotonna, kankeana, silm‰t kiinni makasi h‰n siin‰. Kuningatar nousi ylˆs. "Mist‰ olet saanut lapsen?" kysyi h‰n. "Kautta harmaan p‰‰si, vanhus, ‰l‰ valehtele. Sinun tytt‰resi h‰n ei ole!" "Minun h‰n on! minun h‰n on!" kirkasi mies k‰he‰sti. "Olen ostanut h‰net yhdest‰ guldenista. Olen pit‰nyt h‰nt‰ kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryˆst‰‰ is‰ Aamokselta h‰nen ainoan lapsensa!" Mies oli inhottava katsella. Bertha k‰‰ntyi h‰nest‰ pois tytˆn puoleen, joka aukaisi suuret siniset silm‰ns‰, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti j‰lleen. H‰n loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan k‰rsimyksist‰ ja syd‰nt‰ j‰rkytt‰vist‰ asioista. "Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on h‰n minun, eik‰ sinulla ole mit‰‰n oikeutta h‰neen. T‰ss‰ saat, ja l‰hde nyt pois n‰ilt‰ seuduilta. Pahoin sinulle k‰visi, jos huomiseksi t‰nne j‰isit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi." Ahnaasti juutalainen otti rahan. H‰n aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeell‰ kuningatar esti sen, viitaten poisp‰in. Kiireesti mies katosi, eik‰ h‰nt‰ siin‰ seudussa en‰‰ milloinkaan n‰hty. Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nen‰liinansa purossa ja vilvoitti sill‰ sairaan otsaa. T‰m‰ yst‰v‰llinen menettely teki sairaalle hyv‰‰. Hitaasti h‰n aukaisi silm‰ns‰, katsoen ymp‰rilleen. "H‰n on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttˆnen itkem‰‰n oikein ‰‰neen, ja se huojensi h‰nen syd‰nt‰ns‰. "Sin‰ kaiketi et en‰‰ tahdo h‰nen luokseen?" kysyi Adelheid. "En, en milloinkaan!" H‰n pudisti kiivaasti p‰‰t‰‰n ja oikaisi k‰tens‰ ik‰‰nkuin kammosta. "Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "ƒl‰ puhu, olet viel‰ liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selk‰‰n ja viemme kotiin, sinne ei ole pitk‰ matka." Wernheri nosti tytˆn ratsun selk‰‰n ja kuningatar auttoi; sitten poika kulki hevosen vieress‰ pidellen kiinni tytˆst‰. Hitaasti he matkasivat eteenp‰in, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan. Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytˆn syliins‰. "Hoida h‰nt‰ niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei h‰net palvelijain huoneustoon. * * * * * Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttˆ oli tullut terveeksi. H‰n oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen n‰kˆinen kuin ennen, kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina. Kun ei en‰‰ ollut mit‰‰n tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka p‰iv‰ p‰‰ssyt tytˆn luo viem‰‰n h‰nelle kukkasen tai mehukkaan hedelm‰n ja muuten yst‰v‰llisesti h‰nt‰ katsomaan. He eiv‰t paljon puhuneet kesken‰ns‰, sill‰ vieras tyttˆ oli ujo viel‰, mutta kuitenkin Adelheid sai tiet‰‰, ett‰ h‰nen nimens‰ oli Waltrud sek‰ ett‰ h‰n oli kotoisin Saksenista. T‰n‰‰n Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar kehr‰si, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia kohtaan tyttˆ oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti h‰nen lapsellisiin kysymyksiins‰. "Kuinka vanha sin‰ olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?" Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehk‰p‰ yhdeks‰n. Kolme kes‰‰ ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa." "Sittenh‰n olet nyt kahdentoista vuotias, ja min‰ olen pian seitsem‰n. Ja sin‰ olet asunut suuressa rakennuksessa? Is‰si ja ‰itisi luonako?" Tyttˆ noikkasi myˆnt‰v‰sti; surullinen ilme levisi h‰nen kasvoilleen. "Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemm‰n itsest‰si, sill‰ min‰ pid‰n sinusta." H‰n silitti hyv‰ilev‰sti toverinsa k‰tt‰. Tytˆn suupielet v‰r‰hteliv‰t, ja h‰nen silm‰ns‰ s‰ihkyiv‰t puolittain ujosta ihmettelyst‰ ja puolittain kiitollisuudesta, kun h‰n katsoi lapseen. Sitten h‰n sanoi: "Tahdon kertoa. Is‰ ja ‰iti olivat vapaita ihmisi‰. He viljeliv‰t maata, joka kuului taloomme; sit‰ oli paljon, ja Bertram veli auttoi heit‰. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heid‰t ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryˆstiv‰t, ja heid‰n hevosensa sotkivat viljamme. Min‰ istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana p‰iv‰n‰ he lˆysiv‰t minut ja veiv‰t minut mukanaan." "Ent‰ mihin joutui veljesi Bertram?" "H‰n oli suuri ja vahva ja asettui is‰n eteen suojellaksensa h‰nt‰, mutta silloin he lˆiv‰t h‰net maahan ja tappoivat is‰n ja sitten viel‰ ‰idinkin." Tyttˆ puhui heikolla ja toivottomalla ‰‰nell‰, ik‰‰nkuin h‰n olisi v‰synyt el‰m‰‰n. "Waltrud parka!" huudahti Adelheid s‰‰liv‰sti. Tyttˆ jatkoi: "Illalla pime‰n tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin min‰ ulos puustani ja rupesin etsim‰‰n is‰‰ ja ‰iti‰. Lˆysin heid‰n kuolleet ruumiinsa, mutta en lˆyt‰nyt Bertramia. Kauan, kauan etsin h‰nt‰, mutta turhaa se oli. Silloin min‰ itkin ja ryˆmin j‰lleen puuhuni ja nukuin, sill‰ min‰ olin v‰synyt ja viel‰ sangen pieni. N‰in unta, ett‰ he olivat laahanneet veikon pois, ja myˆhemmin olen monta kertaa n‰hnyt unta Bertramista ja uskon h‰nen el‰v‰n." "Sittekˆ ne pahat hunnit lˆysiv‰t sinut?" "Lˆysiv‰t, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita k‰tkˆss‰, ja he osuivat myˆskin sen ontelon puun luo, jossa min‰ olin. He vetiv‰t minut esiin, ja min‰ vapisin pelosta." "Waltrud parka! Lˆiv‰tkˆ he sinua?" "Lˆiv‰th‰n hekin, mutta eiv‰t niin paljon kuin is‰ Aamos. Muutamat heist‰ olivat hyvi‰ minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteens‰ hevosen selk‰‰n. He kulkivat monen maan l‰pi ja veiv‰t minut mukanaan. Min‰ itkin kauan is‰‰, ‰iti‰ ja velje‰ni. Pitk‰n ajan olin heid‰n luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sit‰ en voinut. Kuulin kerran heid‰n puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he ‰kkip‰‰t‰ l‰htiv‰t matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja j‰ttiv‰t minut j‰lelle, yˆll‰ kun nukuin. Aamulla her‰tess‰ni he olivat poissa, ja min‰ olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa." "Mit‰ juutalainen pani sinut tekem‰‰n?" kysyi kuningatar. "Kes‰ll‰ vaati h‰n minua marjoja poimimaan ja myym‰‰n sek‰ kerj‰‰m‰‰n. Myˆskin tahtoi h‰n minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan h‰nelle, ja ellen sit‰ tehnyt, niin h‰n lˆi minua pajuvitsoilla. Silloinkin h‰n lˆi, kun en tarpeeksi h‰nelle kerj‰nnyt. Usein sain koko p‰iv‰t n‰hd‰ n‰lk‰‰, kun ei ollut muuta syˆt‰v‰‰ kuin juuria vainioilta ja marjoja mets‰st‰, enk‰ niit‰k‰‰n aina saanut. Ja min‰ olin niin kovin v‰synyt, niin v‰synyt. Ellen jaksanut h‰nt‰ seurata, lˆi h‰n minua j‰lleen. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ h‰n lˆi ja tyrkk‰si minua niin, ett‰ kaaduin ja iskin p‰‰ni ter‰v‰‰n kiveen. H‰n laahasi minut pime‰‰n luolaan, ja min‰ olin niin kovin kipe‰. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siit‰. Silloin tulit sin‰, oi kuningatar!" Jota kauemmin Waltrud puhui, sit‰ vilkkaammaksi h‰nen ‰‰nens‰ muuttui. Viimeisi‰ sanoja sanoessaan h‰n joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili h‰nen polviansa. "Nouse ylˆs, lapseni", sanoi Bertha j‰rkytetyin mielin. "T‰ynn‰ k‰rsimyst‰ on sinun lyhyt el‰m‰si ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt h‰n on sinut pelastanut. Oletko h‰nt‰ kiitt‰nyt?" "En", sanoi tyttˆ. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sin‰, kuningatar, olet pelastanut minut, eik‰ suuri taivaan Jumala. H‰nt‰ ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin h‰nt‰ kiitt‰‰?" "Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla ‰‰nell‰. "H‰n tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pit‰‰ siit‰ huolen; kuinka h‰n ei ottaisi huomaansa kurjuuteen j‰‰nytt‰ ihmislasta, jolla ei ole is‰‰ eik‰ ‰iti‰? Usko minua, kun sanon, ett‰ h‰n tuntee sinut ja pit‰‰ sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna." H‰n laski k‰tens‰ latinalaisen raamattunsa p‰‰lle, joka oli h‰nen edess‰‰n. Pelokkaasti tyttˆ katsoi tuota kummallista kirjaa. "Kerrotaan, ett‰ kirja voi puhua", kuiskasi h‰n, "onko se totta?" Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi h‰n, "min‰ luen sinulle, mit‰ t‰ss‰ sanotaan." Ja k‰‰nt‰en latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa Vapahtaja vakuuttaa, ett‰ pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman taivaallisen Is‰mme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta varpusta. Waltrud ei voinut sit‰ k‰sitt‰‰. V‰h‰np‰ h‰n oli kuullut Vapahtajasta ja taivaallisesta Is‰st‰. "Is‰ minulla oli Saksenissa", sanoi tyttˆ. "H‰n on kuollut," "Mutta taivaallinen Is‰si ei ole kuollut, h‰n el‰‰ ja pit‰‰ sinusta huolta", sanoi kuningatar. "Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttˆ ihmeiss‰‰n. "Sanotko sin‰, ett‰ h‰n on minun Is‰ni? Tunteeko h‰n minut?" "Niin, h‰n on sinun Is‰si ja minun Is‰ni ja meid‰n kaikkien Is‰mme, ja h‰n tuntee sinut ja rakastaa sinua." "Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "min‰ olen h‰nt‰ rukoillut. Sin‰ iltana, jolloin sin‰ myit mansikat veljelleni, ja h‰n sanoi, ett‰ sin‰ n‰ytit v‰syneelt‰ ja sairaalta, -- silloin min‰ rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja n‰etkˆ, h‰n teki sen jo seuraavana aamuna. Eikˆ h‰n olekin hyv‰? Etkˆ ole iloinen siit‰?" Adelheidin silm‰t loistivat, ja vieras tyttˆ tunsi syd‰mmess‰‰n ihmeellist‰ liikutusta. Kyyneleet kohosivat h‰nen silmiins‰. "Sin‰ olet hyv‰", sanoi h‰n. "On pitk‰ aika siit‰ kuin kukaan on rakastanut Waltrud parkaa." "Taivaallinen Is‰ rakastaa sinua viel‰ paljon enemm‰n kuin me", sanoi kuningatar lempe‰sti. T‰m‰ oli Waltrudin ensimm‰inen opintotunti. Siit‰ p‰iv‰st‰ alkoi h‰nelle j‰rjestyksellinen el‰m‰. Ahkerasti t‰ytyi h‰nen auttaa kotitoimissa. H‰n oli reipas ja teki mielell‰‰n tyˆns‰. Samalla h‰n tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin ett‰ pian tuskin saattoi h‰ness‰ tuntea luolasta tuotua tyttˆ‰. H‰m‰r‰n saapuessa h‰n tuli v‰rttinˆineen kuningattaren luo, joka opetti h‰nt‰ kehr‰‰m‰‰n, ja myˆskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia t‰t‰ jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli h‰nen selityksi‰‰n. H‰n ei paljon puhunut, mutta silm‰ns‰ ilmaisivat, miten sanat tunkivat h‰nen syd‰mmeens‰. K‰velless‰‰n ulkona k‰si k‰dess‰ Adelheidin kanssa h‰nen oli helppo olla avomielinen, ja h‰n rupesi kyselem‰‰n monesta asiasta, jota h‰n ei ollut viel‰ k‰sitt‰nyt. Waltrud piti itse‰‰n kuninkaantytt‰ren palvelijattarena. Kiitollisessa syd‰mmess‰‰n h‰n lupasi, ettei h‰n milloinkaan j‰tt‰isi hallitsijatartansa. ƒiti n‰ki, miten lapset pitiv‰t toisistaan, ja antoi heid‰n olla rauhassa. H‰nen tarkka silm‰ns‰ oli havainnut, ett‰ Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli. Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heid‰t mukaansa, k‰ydess‰‰n alamaistensa luona rakkauden ja hyv‰ntekev‰isyyden asioilla. Pojat sit‰ vastoin j‰iv‰t kirjojensa ‰‰reen. Iloisina tytˆt kulkivat eteenp‰in kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehr‰‰v‰n ratsastajattaren yst‰v‰llisi‰ sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edell‰, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin h‰n. Paljon kasveja h‰n tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. V‰h‰p‰tˆisimmist‰ kukista ja ruohoista h‰n osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleit‰ ja muita koristeita, jotka miellyttiv‰t itse kuningatartakin. Adelheid ihaili h‰nen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eik‰ h‰nell‰ ollut mit‰‰n rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai n‰ytt‰‰ ensimm‰isen hyvin tehdyn taideteoksen ‰idilleen. "T‰n‰‰n l‰hdemme tapaamaan paimentyttˆ‰ Giselaa ja h‰nen ‰iti‰ns‰", sanoi Bertha er‰‰n‰ aamuna. H‰n oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyyt‰jist‰, joita m‰‰r‰tyll‰ ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea. Paimentytˆn asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa sel‰ss‰, jota Wernheri talutti, kehr‰ten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin mets‰n syrj‰‰, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; h‰nen ajatuksensa n‰yttiv‰t kiit‰v‰n kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin h‰n vastasi yst‰v‰llisin katsein, mutta vaipui j‰lleen ‰‰nettˆmyyteen. "Mit‰ sin‰ ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko Bertramia?" He puhuivat usein kesken‰‰n Bertramista, kadonneesta veljest‰. Mutta Waltrud vain pudisti p‰‰t‰‰n. "En Bertramia", sanoi h‰n hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja h‰nen silm‰ns‰ v‰l‰htiv‰t. "ƒl‰ ajattele sit‰ pahaa miest‰, h‰n ei koskaan tule t‰nne. Pelk‰‰tkˆ h‰nt‰?" "En, en pelk‰‰ h‰nt‰. ƒitisi minua kyll‰ varjelee." "Miksi siis ajattelet sit‰ pahaa miest‰?" kysyi j‰lleen pieni kumppani. "H‰n oli kovin paha, -- oi, sin‰ et tied‰, kuinka paha h‰n oli, ja min‰ vihaan h‰nt‰", sanoi h‰n tavattoman kiivaasti. Adelheidin ruskeat silm‰t t‰yttyiv‰t kyynelill‰. Sellaisena h‰n ei viel‰ milloinkaan ollut Waltrudia n‰hnyt. "Mutta sin‰ et saa vihata h‰nt‰", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niit‰ pahoja miehi‰, jotka naulasivat h‰net ristinpuuhun." "Niin, sep‰ se juuri on", vastasi tyttˆ, "sit‰ min‰ en voi ymm‰rt‰‰. He lˆiv‰t h‰nt‰ viel‰ paljon enemm‰n kuin juutalainen lˆi minua. Luin eilen siit‰ suuresta kirjasta, ett‰ h‰n viel‰ rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Is‰, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sit‰ ajattelematta. En saata sit‰ ymm‰rt‰‰. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?" "Kaikki on totta, mit‰ raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana. "Samaa sanoi kuningatarkin. Ja h‰n rakasti noita pahoja ihmisi‰, -- Jeesus nimitt‰in. Kun min‰ eilen luin siit‰, lensiv‰t ajatukseni juutalaiseen. Min‰ en voi h‰nt‰ rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi h‰n surullisena. Lapset eiv‰t innossaan huomanneet, ett‰ ‰iti oli heit‰ aivan l‰hell‰, niin ett‰ h‰n oli kuullut heid‰n viimeiset sanansa. Osaaottavasti h‰n katsoi Waltrudiin. "Tule t‰nne, lapsi", pyysi h‰n yst‰v‰llisesti. Waltrud totteli. "Olet oikeassa, lapseni, sin‰ et voi rakastaa Aamos juutalaista. En min‰k‰‰n voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehi‰‰n". Adelheid katsoi h‰mm‰styneen‰ ‰itiins‰. T‰m‰ jatkoi: "Mutta meid‰n t‰ytyy oppia sit‰, jos tahdomme menetell‰ Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyll‰ on, sen on Waltrud jossakin m‰‰rin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa meit‰ rakastamaan vihollisiamme, ja sen h‰n tekee, jos sit‰ rukoilemme h‰nelt‰." Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. T‰m‰ k‰sitti h‰nen katseensa ja sanoi yst‰v‰llisesti: "Sin‰kin voit sit‰ oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile h‰nt‰ auttamaan". Tyttˆ ei puhunut mit‰‰n, mutta h‰nen kasvonsa k‰viv‰t iloisiksi ja h‰nen silm‰ns‰ t‰ht‰siv‰t miettiv‰isin‰ et‰isyyteen. Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenp‰in, kunnes enn‰ttiv‰t Jutta rouvan asunnolle. Paimentyttˆ istui oven edustalla kehr‰ten. Iloisena nousi h‰n istualta, n‰hdess‰‰n tervetulleet vieraat, ja meni heit‰ vastaan. Punastuen ja kunnioittavasti h‰n kumarsi kuningattarelle, joka hyv‰ntahtoisesti hymyili h‰nelle ja mielihyv‰ll‰ kiinnitti katseensa tuohon somaan tyttˆseen. "Olemme tulleet katsomaan ‰iti‰si, Gisela. Onko h‰n sis‰ll‰?" "On, armollinen kuningatar." Mˆkki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattikˆynnˆs kiertyi hauskann‰kˆisesti akkunan ja oven ymp‰ri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sis‰lle syv‰‰n kumartumatta. Heikossa p‰iv‰nvalossa, joka tuvan ainoasta pienest‰ ikkunasta pilkisti, n‰ki Bertha vasta v‰hitellen huoneen kehnon sisustuksen, sek‰ luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien p‰‰lle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia. "Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempe‰ ‰‰ni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lep‰si puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa. "Olen pahoillani siit‰, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan n‰in korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi h‰n, "mutta j‰seneni eiv‰t sit‰ salli, luuvalo pit‰‰ niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle." Kuningatar istui sairaan vuoteen ‰‰reen ja katsoi syv‰sti s‰‰liv‰isen‰ noita kalpeita kasvoja, joissa n‰kyi pitkien k‰rsimysten j‰ljet, ja laihoja k‰si‰, jotka viel‰ ‰skeisen kehruun j‰ljelt‰ piteliv‰t v‰rttin‰‰. Kuihtunut ‰iti oli terveen ja kukoistavan tytt‰rens‰ t‰ydellinen vastakohta. "Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar. "Kuusi vuotta, aina siit‰ asti, jolloin min‰ mieheni kanssa l‰hdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, t‰ytyi meid‰n paeta, ja silloin tulimme t‰nne." "Tunsitko sin‰ sen hurskaan piispan?" "Tunsin. Min‰ olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. H‰n kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti h‰nest‰ paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sin‰ tied‰t, rouva kuningatar, miten sitten k‰vi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki h‰vitettiin." Vaimon silm‰t t‰yttyiv‰t kyynelist‰, ja kuningatar nyˆkk‰si h‰nelle sanoen: "Kerro viel‰, miten sinun Hannullesi k‰vi?" "H‰n kuoli kuumetautiin pian sen j‰lkeen. Silloin n‰ytti minusta silt‰, kuin en en‰‰ milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut." H‰n pani k‰tens‰ ristiin ja katsoi miettiv‰isen‰ eteens‰. "Vaimo parka, sin‰ olet kovia k‰rsinyt, mutta sin‰ tied‰t myˆskin, ett‰ Jumala k‰rsimyksi‰ l‰hett‰‰. Miss‰ olet sen oppinut?" "Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyh‰st‰ raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meid‰n puolestamme. Silloin opin k‰sitt‰m‰‰n, ett‰ kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie k‰y monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sit‰ ajatellut, sill‰ olin nuori ja iloinen, ja kun min‰ mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myˆhemmin, kun k‰rsimysten p‰iv‰t tulivat, muistelin j‰lleen tuota kaikkea. Silloin min‰ h‰d‰ss‰ni huusin Jumalaa, ja h‰n lohdutti minua, ja nyt min‰ tied‰n, ett‰ ilman k‰rsimisi‰ emme p‰‰se taivaan valtakuntaan." Syv‰sti liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi h‰n, "koska tied‰t, ett‰ Herra sinua rakastaa, vaikka h‰n joskus l‰hett‰‰ sinulle k‰rsimyksi‰. T‰m‰ on vaikea l‰ksy, ja monelta kuluu pitk‰ aika ennenkuin h‰n sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehest‰, jolla oli luuvalon kuivettama k‰si?" Kuningattarella oli sis‰inen tarve kertoa Vapahtajan el‰m‰st‰, kun h‰n k‰vi katsomassa sairaita ja k‰rsivi‰. Sen h‰n teki nytkin, lempe‰ll‰ ja syd‰mi‰ voittavalla tavallaan. H‰n kertoi kertomuksen toisensa per‰st‰, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika l‰hte‰. Lempe‰sti Bertha sanoi j‰‰hyv‰iset, luvaten illempana l‰hett‰‰ sairaalle l‰mpim‰n peiton h‰nen vuoteeseensa sek‰ polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat h‰nt‰. Nyt he kulkivat j‰lleen ulkona vapaan taivaan alla. T‰ll‰ kertaa he eiv‰t matkanneet mets‰n syrj‰‰ pitkin viev‰‰ tiet‰, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siin‰ sijaitsi jylh‰ kivirakennus vuorenrinteell‰, jolta oli n‰kˆala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita mets‰st‰ji‰ ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimm‰t muutkin maan herroista. Sill‰ aikaa linnojen rouvat palvelusv‰kineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymm‰rsiv‰t. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myˆskin v‰rttin‰ oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse v‰sym‰tt‰ k‰ytti ahkeria k‰si‰‰n. Hohenthalin rouva oli kuullut, mit‰ Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli h‰nelle suosiotaan osottanut. T‰m‰ tapaus oli her‰tt‰nyt linnan rouvan ja h‰nen tytt‰riens‰ kateutta ja kiihottanut heit‰kin etsim‰‰n korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myˆskin k‰ytt‰m‰‰n v‰rttin‰t‰, mutta heid‰n k‰tens‰ olivat kykenem‰ttˆm‰t ja lanka tuli karkeata. Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja h‰nen kolme tyt‰rt‰ns‰ pihalla kehr‰‰m‰ss‰, sill‰ he olivat kuulleet kuningattaren l‰henev‰n. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Yst‰v‰llisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa. "Kas, te kehr‰‰tte! Seh‰n ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja v‰h‰n n‰ette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yht‰ sile‰ksi ja hienoksi kuin paimentytˆn Giselan." "Kuningatar, me kiit‰mme sinua lempeist‰ sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tytt‰reni ovat kilttej‰ ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta tyˆt‰. Etkˆ tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?" Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttˆ tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa tyˆt‰nne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myˆs, niin ei teilt‰ milloinkaan puutu Herran siunausta". Yst‰v‰llisesti noikaten heille h‰n l‰hti sielt‰, j‰tt‰en linnan naiset h‰mm‰stynein‰ ja pettynein‰ katsomaan h‰nen j‰lkeens‰. Waltrud oli ‰‰neti kuunnellut ‰skeist‰ keskustelua ja kulki nyt miettiv‰isen‰ Adelheidin rinnalla. H‰nest‰ joskus tuntui melkein kuin h‰n n‰kisi unta. Uusi el‰m‰ oli her‰nnyt h‰ness‰. Oi, miten hyv‰ Bertha rouva oli, ja miten viisas! H‰n oli sanomattoman kiitollinen hyv‰ntekij‰tt‰rellens‰. Samalla h‰nen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristill‰ riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttˆ tunsi ensi kerran syd‰mmens‰ syvyydess‰, ett‰ tuo mies oli tehnyt h‰nenkin hyv‰ksens‰ viel‰ paljon enemm‰n kuin jalo kuningatar, ja ett‰ h‰nen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja h‰ness‰ her‰si lapsellinen halu ja kaipuu saada h‰nt‰ palvella ja el‰‰ h‰nen mielens‰ mukaan. NELJƒS LUKU Aika rient‰‰ Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yh‰ tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin h‰nen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveiss‰ hurskaan ‰itins‰ kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei h‰nt‰ entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. H‰n oli tullut suureksi ja vahvaksi ja n‰ytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemm‰n kuin ennenk‰‰n ollut h‰nen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti h‰n toimi teht‰viss‰‰n, ja h‰nen siniset silm‰ns‰ loistivat ilosta. Kuninkaantytt‰relle h‰n oli tullut v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi toveriksi, eik‰ kuningatarkaan mielell‰‰n olisi antanut h‰nt‰ pois. Silloin tuli tieto, ett‰ pitk‰ sota, jota italialaisten kanssa k‰ytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heit‰ rangaistukseksi heid‰n rosvohyˆkk‰yksist‰ns‰ Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun t‰m‰ sanoma saapui -- nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin! Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat ˆin ja p‰ivin voitoista ja sankaritˆist‰. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikk‰‰n‰ h‰n istui ratsunsa sel‰ss‰, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syyt‰ ylpeill‰ sellaisesta is‰st‰. Mutta kuningas n‰ytti surulliselta ja vakaalta, kun h‰n syleili puolisoansa, sill‰ h‰nen t‰ytyi tuoda se surullinen sanoma, ett‰ kuningattaren is‰, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun j‰lkeen, kavalan salamurhaajan k‰den kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis is‰n kuoleman tuottama suru. El‰m‰ Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka p‰iv‰ l‰hti maan hallitsija retkille ymp‰ristˆˆn, tarkastaen kaupunkeja ja kyli‰, luostareita ja mˆkkej‰. Ter‰vin katsein h‰n tutki, miss‰ jotakin oli ep‰kunnossa ja miss‰ oli puutetta ja h‰t‰‰. Kuten lempe‰ is‰ h‰n piti huolta h‰t‰‰k‰rsivist‰. Kerran viikossa h‰n istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka k‰dess‰, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esitt‰m‰‰n niit‰ kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas n‰ki, miten h‰nen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyv‰ksi, ja h‰n tunsi itsens‰ onnelliseksi, kun h‰n nyt vihdoin taas sai olla kotona. Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielell‰‰n istui kirjojen ‰‰ress‰, l‰hti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja is‰ l‰hti mets‰st‰m‰‰n. -- Mutta kerran tuli p‰iv‰, jolloin hiljainen kulkue astui esiin mets‰st‰. Siin‰ oli jono kˆyryss‰ kulkevia ihmisi‰, joitten kasvot olivat synk‰t ja mieli j‰rkkynyt. He kantoivat oksista kyh‰ttyj‰ paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. H‰n oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan el‰m‰st‰. Berthan helmassa h‰n veti viimeisen henk‰yksens‰. T‰m‰ rohkeamielinen nainen oli itsens‰ unohtaen syrj‰ytt‰nyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyh‰n evankeliumin sanoilla ja siten ev‰st‰‰ksens‰ h‰nt‰ kotimatkalle. Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausim‰‰ri‰ ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli t‰m‰ tapaus koskenut kuningattareen. Mutta h‰nell‰ oli voimakas syd‰n, voimakas Jumalan armosta, johon h‰n tiesi turvata. H‰n ei milloinkaan voinut unhottaa, miten kˆyh‰ss‰ mˆkiss‰ makaava halvaantunut nainen k‰rsimysten kautta oli tullut l‰hemm‰ksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Is‰ns‰ tahtoon. Olisiko h‰n tuota vaimo raukkaa heikompi? Viel‰ suuremmalla huolella kuin t‰h‰n asti h‰n nyt kasvatti lapsiansa, kun h‰nen t‰ytyi hoitaa sek‰ is‰n ett‰ ‰idin teht‰v‰t. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta h‰n pelk‰si. H‰nen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yˆn‰ uskollinen ‰iti makasi hereill‰ surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!" Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat k‰ym‰‰n kuningattaren luona, ottaaksensa osaa h‰nen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyvi‰ tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan h‰nelle holhoojakunnan, jotta h‰n maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta n‰m‰ ehdotukset eiv‰t olleet kuningattarelle mieluisia. H‰nell‰ oli toiset tuumat. Taaskin oli kev‰t. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylh‰isi‰ vieraita, joiden oli m‰‰r‰ saapua pohjoisesta p‰in Solothurnin tiet‰ pitkin. Keit‰ he olivat, sit‰ ei tiet‰nyt kukaan muu kuin kuningatar ja h‰nen uskollinen yst‰v‰ns‰ Lausannen piispa. Ylh‰inen vieras oli nimitt‰in pyyt‰nyt, ettei mit‰‰n julkista vastaanottoa valmistettaisi h‰nelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa h‰nt‰ vastaan, niin oli p‰‰tetty, ja varmaa tiet‰ vied‰ h‰net Colombieriin. Konrad odotti malttamattomana. H‰nest‰ ja h‰nen vastaisesta kasvatuksestaan oli l‰himpin‰ p‰ivin‰ p‰‰tett‰v‰, sen h‰n tiesi. H‰n aavisti myˆskin, ett‰ se mies, jonka kanssa ‰iti tahtoi neuvotella ja jota h‰n halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etev‰ ja mahtava henkilˆ. Ehk‰p‰ joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden h‰n oli k‰ytt‰nyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen h‰nen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. H‰n kuului olevan yht‰ rohkeamielinen kuin is‰ns‰kin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui h‰nt‰ viel‰ enemm‰n. Mutta ei h‰n kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henriki‰, jonka edess‰ hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa h‰nen nuori syd‰mmens‰ hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi. Kun nyt piispan l‰hett‰m‰t sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi ‰iti lapsilleen, ett‰ vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. H‰n jutteli heille, mit‰ h‰n Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta t‰m‰n viel‰ ollessa nuorukaisena, ja miten lasten ‰idinis‰, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton is‰‰n Henrikiin, vaikka ensin olikin h‰nt‰ vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyyt‰en jatkoa. Ja ‰iti kertoi, miten h‰nen is‰ns‰ oli l‰htenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sek‰ miten he keskitalvella olivat menneet j‰‰tyneen joen yli ja vallanneet heid‰n linnansa Brennaborgin. ƒiti puhui myˆskin siit‰ suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik lˆi unkarilaiset ja pyh‰ miekka k‰dess‰‰n ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan j‰rjesteli joukkojaan, rukoili heid‰n kanssaan ja sitten meni rohkeamielisen‰ vihollisia vastaan, sek‰ miten h‰n t‰ydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa. Lasten silm‰t loistivat. "Siis h‰n nyt on taivaassa", sanoi Adelheid. "H‰n oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi h‰n nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun h‰nen loppunsa tuli. H‰n rakensi h‰vitetyt kirkot ja auttoi kˆyhi‰, joilta julmat unkarilaiset olivat ryˆst‰neet tai h‰vitt‰neet kaiken omaisuuden." "Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti. "Kiitett‰v‰mpi oli urhoollisuus, jota h‰n sodassa osotti", tuumi Konrad. "Molemmat olivat kiitett‰vi‰ tekoja", vastasi ‰iti. "H‰n turvasi Jumalaan, joka soi h‰nelle voimia ja rohkeutta. T‰m‰kin on lahja ylh‰‰lt‰, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi h‰n antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan." "Otto kuningashan on h‰nen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, ‰iti, kuinka hauskaa, ett‰ saan h‰net n‰hd‰!" riemuitsi Konrad. "H‰n on Jumalan voideltu", sanoi ‰iti. "Muutamia vuosia sitten h‰n Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teid‰n set‰nne, Schwabenin herttua Hermann, ojensi h‰nelle maljan." Taaskin lasten silm‰t loistivat, siit‰ heid‰n set‰ns‰, mahtava Hermann herttua, oli heille rakas. * * * * * Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylh‰iset vieraat olivat saapuneet. Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka oli kotoisin Englannista. [H‰n oli Englannin kuninkaan Athelstanin sisar sek‰ Alfred Suuren pojantyt‰r.] Kuninkaan seurassa oli myˆskin Schwabenin herttua Hermann, Berthan set‰, joka oli kuninkaaseen uskollisesti kiintynyt. H‰n oli leskimies ja oli kihlannut ainoan tytt‰rens‰, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintˆmaalleen. Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena h‰nen vartalonsa kohosi yli muiden; t‰ynn‰ arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeytt‰ oli h‰nen k‰ytˆksens‰; rohkeina s‰ihkyiv‰t h‰nen sinisilm‰ns‰. Mutta kun ne katsoivat h‰nen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niiss‰ sanomaton hellyys ja lempeys. Sill‰ Editha oli h‰nen hyv‰ enkelins‰, jonka pyynnˆt usein hillitsiv‰t h‰nen vihansa, ja Edithan rukoukset seurasivat h‰nt‰ kaikilla h‰nen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli kuin helliv‰ ‰iti. Kuningas rakasti h‰nt‰ suuresti, ja h‰n ymm‰rsi johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen. Molemmat kuningattaret n‰kiv‰t nyt toisensa ensi kerran ja heid‰n syd‰mmens‰ olivat heti alttiit ja avoimet keskin‰iseen ymm‰rt‰mykseen, sill‰ pian he havaitsivat, ett‰ sama usko ja sama rakkaus asui heiss‰ molemmissa ja molempien el‰m‰ntarkoituksena oli palvella Jeesusta. Siksi he liittyiv‰t l‰mpim‰sti ja syd‰mmellisesti toisiinsa. Leskikuningattarelle tuntui hyv‰lt‰ saada uskoa huolensa ja surunsa yst‰v‰tt‰ren syd‰mmelle. Editha ymm‰rsi suloisimmalta tavalla lohduttaa h‰nt‰ kalliin raamatun sanoilla. Er‰s munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan el‰m‰kerran omalla Saksenin murteellaan. H‰n oli antanut t‰lle kirjoitukselle nimen: "Laulu Jeesuksen el‰m‰st‰." ["Heliand".] Editha osasi paljon kertoa t‰st‰ kirjasta yst‰v‰ns‰ iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan n‰ki ihastuksella kaikkialla j‰lki‰ Berthan siunausta tuottajasta vaikutuksesta maassaan. P‰‰tettiin ett‰ nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin, saadaksensa kasvatuksensa siell‰. Niin siis t‰yttyi pojan syd‰men hiljainen halu ja unelma, jota h‰n tuskin oli uskaltanut todeksi toivoa, Kun muutaman viikon per‰st‰ korkeat vieraat j‰lleen l‰htiv‰t kotiinsa, oli hyv‰stij‰ttˆ v‰h‰n surunsekainen. Kuningattaret aavistivat, etteiv‰t en‰‰ kohtaisi toisiaan t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰. Bertha n‰ki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty is‰ns‰ kuva, j‰tt‰v‰n kotinsa moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempivelje‰ns‰, joka iloisena l‰hti pois suureen vieraaseen maailmaan. Hiljaista oli nyt perhepiiriss‰, kun vilkas poika oli heid‰t j‰tt‰nyt. Adelheidin syd‰nt‰ painoi viel‰ muukin asia kuin ero veljest‰. ƒiti oli kertonut h‰nelle, ett‰ is‰vainaja jo monta vuotta takaperin oli luvannut h‰net Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sek‰ ett‰ nuori Lothar kerran tulisi noutamaan h‰net pois kodista ja ‰idin luota, vied‰kseen h‰net vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, ett‰ h‰nen pit‰isi j‰tt‰‰ rakas kotinsa, tuntui h‰nest‰ katkeralta. ƒidin lohduttavat sanat, ett‰ siihen saattoi kulua viel‰ monta vuotta, eiv‰t oikein auttaneet. Usein h‰n unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta toisinaan h‰nen pienet kasvonsa ‰kki‰ k‰viv‰t vakaiksi ja silm‰t sumuisiksi, ja silloin h‰n hyv‰illen painautui l‰hemm‰ksi ‰iti‰‰n, jota h‰n niin syv‰sti rakasti ja kunnioitti. Taaskin h‰n seisoi kapean akkunan ‰‰ress‰ ja katseli "valkoisen vuoren" ihmeellist‰ loistoa laskevan auringon s‰teilless‰, mutta ei niin riemullisena kuin ennen. Bertha oli tarkannut pient‰ tyt‰rt‰‰n ja meni h‰nen luokseen. Vaiti katselivat molemmat tuota ihanaa n‰ytelm‰‰, kunnes loiste kalpeni. "ƒiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole ollenkaan vuoria, vai miten?" "Ei ole niin korkeita kuin t‰‰ll‰, mutta maa on ihana kuten puutarha, niin sanoi is‰si." "Mutta ihmiset siin‰ ihanassa maassa ovat ep‰luotettavia, kuulin is‰ni sanovan. Mit‰ h‰n sill‰ tarkoitti?" "He eiv‰t ole suoria ja uskollisia kuten meill‰. Heid‰n sanoihinsa ei voi luottaa, sill‰ he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki eiv‰t ole sellaisia", jatkoi h‰n lohduttaen. "Nuoresta Lotharista is‰ kertoi paljon hyv‰‰." "ƒiti kulta, min‰ tahtoisin j‰‰d‰ sinun luoksesi koko el‰m‰kseni. _T‰ytyykˆ_ minun sitte j‰tt‰‰ sinut ja meid‰n ihana maamme ja kaikki n‰m‰ hyv‰t ihmiset, joita rakastan?" Ja kyynel kyynelen per‰st‰ vieri h‰nen poskilleen. ƒiti lohdutteli ja syleili itkev‰‰ lastansa. "ƒl‰ itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta viel‰ on pitk‰ aika siihen, kun sinun t‰ytyy muuttaa Italiaan -- seitsem‰n vuotta tai ehk‰ enemm‰nkin. ƒl‰ ole pahoillasi, Adelheidini, sill‰ molemmat is‰t ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sin‰h‰n rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella h‰nen tahtoansa, eikˆ niin?" Adelheid noikkasi. "Viel‰ seitsem‰n vuotta olen luonasi, ‰iti." Sill‰ h‰n nyt koetti lohduttaa itse‰ns‰. Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sit‰ aikaa. Muutamia vuosia t‰ytyy sinun viett‰‰ Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme p‰‰tt‰neet, -- holhoojasi, kuningas Otto ja min‰. Sill‰ vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteit‰ ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sin‰ tied‰t, ett‰ iso‰itisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelniss‰, jonka hurskas suojelija h‰n on." Adelheid oli ‰‰neti kuunnellut. H‰n k‰sitti, ettei t‰h‰n voinut mit‰‰n sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian p‰‰tt‰neet. El‰m‰n vakavuus astui ensi kerran el‰v‰n‰ h‰nen eteens‰. "T‰‰ll‰ on niin ihanaa, ‰iti", sanoi h‰n syv‰sti huoaten. "Niin, t‰‰ll‰ on ihanaa. Myˆskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun t‰ytyi se j‰tt‰‰, kun sinun is‰si tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo." Ihmeiss‰‰n tyttˆ katsahti ‰itiin. "Ja sin‰ olet kuitenkin niin mielell‰si t‰‰ll‰ ja olet yht‰ onnellinen kuin min‰kin, ‰iti kulta." "Tulin t‰nne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on t‰‰ll‰ nyt kotini. En halaja milloinkaan muuanne, sill‰ t‰‰ll‰ on Jumala antanut minulle tyˆt‰ ja t‰‰ll‰ saan h‰nt‰ palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meit‰ tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nˆyr‰n‰ h‰nt‰ palvelee! H‰n kypsyy taivasta varten." Adelheid ei oikein k‰sitt‰nyt ‰idin ajatusta, mutta se tieto lohdutti, ett‰ ‰iti oli kokenut samaa, mik‰ h‰nt‰ odotti vastaisuudessa. "Editha t‰ti on myˆskin j‰tt‰nyt kotinsa, ja ‰l‰ luulekkaan, ett‰ h‰n halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, h‰nelle on Kristus uskonut korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti h‰n sen t‰ytt‰‰! Kaikille, jotka tulevat tekemisiin h‰nen kanssaan, on h‰n suureksi siunaukseksi. Kun pyhit‰mme el‰m‰mme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyv‰ksi, silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa tyˆskentelemme. Sin‰ saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sill‰ sin‰ rakastat Herraa Kristusta, ja ‰itisi rukoilee puolestasi, ett‰ kasvaisit armossa ja oppisit H‰nt‰ palvelemaan." Hetken per‰st‰ ‰iti jatkoi: "Pian saat n‰hd‰ kihlattusi. Hugo kuningas poikansa kanssa on jo matkalla t‰nne, jotta kihlajaiset vietett‰isiin tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi yst‰v‰llisesti vastaan ja ole hyv‰ h‰nelle, mutta ennen kaikkea, rukoile h‰nen puolestaan. Molempiin olet velvollinen, sill‰ se on Herran Kristuksen tahto." Niin tapahtui kuin ‰iti oli m‰‰r‰nnyt. Ei kulunut pitk‰ aika, ennenkuin ylh‰isi‰ vieraita j‰lleen tuli Colombieriin, t‰ll‰ kertaa id‰st‰ p‰in, yli Alppien ja GenËvej‰rve‰ pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantytt‰ren syd‰n sykki odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. H‰n seisoi ‰itins‰ ja veljens‰ Burkhardin kanssa linnan sisimm‰isen portin luona, lausuakseen vieraat tervetulleiksi. Ensiksi h‰nen silm‰ns‰ osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena ratsasti ulkoportista sis‰‰n. Sellaiseksi lapset eiv‰t koskaan olleet kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat n‰hneet is‰ns‰ ja uljaan Otto kuninkaan. Heid‰n kasvoissaan ilmeni selv‰sti, ett‰ olivat odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren t‰ytyi muistuttaa heit‰ kohteliaasti tervehtim‰‰n. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun h‰nen tallimestarinsa oli auttanut h‰net alas ratsun sel‰st‰, tervehti h‰n kuningatarta kumartamalla ja suudellen h‰nen k‰tt‰‰n. Kohteliaisuus ja sujuva k‰ytˆs n‰yttiv‰t olevan h‰nen synnynn‰isi‰ ominaisuuksiansa, mutta h‰nen kasvojensa ilme ei her‰tt‰nyt luottamusta. Ehdottomasti johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi ja hienosti puettu ja piti harmahtavan p‰‰ns‰ pystyss‰. H‰nen ter‰v‰t silm‰ns‰ n‰yttiv‰t kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja vakoilevilta, ja h‰nen suuren parrattoman suunsa pieliss‰ v‰reili ylenkatseellinen hymy. Lapset eiv‰t milloinkaan olleet voineet ajatella, ett‰ kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen. Silloin ilmestyi ‰kki‰ nuori reipas poika, joka kepe‰sti hypp‰si alas ratsun sel‰st‰ ja kasvot hymyilevin‰ astui kuningattaren luo, iloisesti huudahtaen: "Terve teille, rouva ‰iti! Minulle on suuri ilo, ett‰ saan teid‰t n‰hd‰". H‰nen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava katse, jonka h‰n loi kuningattareen. "Ja t‰ss‰ on minun pikku rakas morsiameni!" Niin nopeaan, ettei Adelheid tiet‰nyt, miten se tapahtui, oli voimakas poika nostanut h‰net syliins‰ keve‰sti kuin hˆyhenen, antanut h‰nelle syd‰mmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut h‰neen. Tyttˆ nauroi myˆskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!" H‰n laski h‰net varovasti maahan, mutta piti kuitenkin h‰nen k‰tens‰ omassaan ja tarkasteli h‰nt‰ huomattavalla mieltymyksell‰. "Olemmehan hyvi‰ tovereita sill‰ aikaa kuin t‰‰ll‰ olen, eikˆ niin, pikku morsiameni? Ja sin‰ n‰yt‰t minulle kaikkea mist‰ pid‰t sis‰ll‰ linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsiss‰. Tahdotko tehd‰ niin, pikku yst‰v‰ni?" Lapsi nyˆkk‰si tyytyv‰isen‰ p‰‰t‰‰n ja katseli h‰nt‰ tarkkaavasti. "Et sin‰ ole sen n‰kˆinen kuin is‰si." "En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin h‰n." Ja taaskin h‰n iloisesti nauroi. "Ja paljon iloisempi sin‰ olet", jatkoi lapsi. "Min‰ pid‰n paljon enemm‰n sinusta kuin h‰nest‰." "Sen kyll‰ uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi p‰invastoin!" vastasi h‰n. "Mutta tule, ‰iti viittoo!" Sitten h‰n veti lapsen k‰den k‰sikoukkuunsa, jolloin h‰nen oman solakan vartalonsa t‰ytyi v‰h‰n taipua, ja yhdess‰ he l‰htiv‰t muitten per‰ss‰ sis‰lle linnaan. Sitte seurasi sarja iloisia p‰ivi‰. Lothar oli sek‰ sielunsa ett‰ ruumiinsa puolesta ihan is‰ns‰ vastakohta. H‰n oli kaunis muodoltaan, eik‰ h‰ness‰ ollut yht‰‰n viekkautta. Rakastettavalla, yst‰v‰llisell‰ olennollaan h‰n voitti kaikkien syd‰mmet. Adelheidin kanssa h‰n tuli hyvin tuttavalliseksi. H‰n otti osaa h‰nen leikkeihins‰ ja antoi tytˆn kertoa, mit‰ h‰n oli oppinut, -- myˆskin ‰idin opettamia raamatun kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille ne olivat uusia, ja h‰n kuunteli niit‰ usein ihmeekseen, mutta kuitenkin mieltymyksell‰. Waltrudista ja h‰nen el‰m‰nkohtaloistaan Adelheid myˆskin kertoi h‰nelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttˆ miellytti Lotharia. "Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sin‰ tulet h‰nen mukanaan", sanoi h‰n monesti Waltrudille, ja t‰m‰ aina vakuutti varmasti tulevansa. Ulkona metsiss‰ ja niityill‰ retkeiliv‰t lapset, Lothar, Burkhard ja Adelheid, mielin m‰‰rin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi Lothar herttaisesti kuningattarelta, ett‰ h‰nkin p‰‰sisi, sill‰ pikku morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli h‰n. Lothar opetti heille uusia leikkej‰ ja vaikuttipa iloisuudellaan viel‰ vakavaan tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, ett‰ t‰m‰ v‰h‰ksi aikaa unohti rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten t‰hden. Usein Lothar l‰hti kuningattaren mukaan hyv‰ntekev‰isyysk‰ynneille kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi syd‰mmess‰‰n, kun n‰ki pojan silmiss‰ s‰‰liv‰isyyden kyyneleit‰. H‰n tunsi mielens‰ levolliseksi lapsensa tulevaisuuden suhteen, sill‰ Lotharissa oli hyvi‰ edellytyksi‰, valhe ja viekkaus oli h‰nest‰ kaukana. Kuningatarta h‰n kunnioitti kuten pyhimyst‰ ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista sellaista ihmist‰ lˆytynyt koko maan p‰‰lt‰. Sill‰ poika paran ‰iti oli ollut h‰ijy nainen, eik‰ h‰n koskaan ollut saanut osakseen ‰idin rakkautta eik‰ ‰idin uskollista ohjausta. Bertha rouva sulki h‰net omien lastensa kera sek‰ rakastavaan syd‰mmeens‰ ett‰ esirukouksiinsa. Pian t‰m‰ onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen p‰iv‰, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat lapsenk‰dell‰ sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja h‰nen is‰ns‰ l‰htiv‰t, ja linnaan j‰‰neitten ajatukset ja hyv‰t toivotukset saattoivat heit‰. N‰in oli siis kuninkaantytt‰ren tuleva kohtalo ihmisten n‰hden p‰‰tetty, ja hurskaan ‰idin rukoukset nousivat lakkaamatta n‰iden molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo. VIIDES LUKU Taaskin vanhassa kodissa Vuosia on vierinyt. Colombierissa on el‰m‰ hiljaisempaa kuin ennen, sill‰ lapsellinen nauru ja iloiset lasten‰‰net ovat vaienneet. Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siell‰ kaikkea mit‰ Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on sijoitettu Einsiedelniin, perehty‰ksens‰ hurskaiden naisten ohjaamana kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin k‰sitˆihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha rouva j‰i siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sit‰ innokkaammin ja uskollisemmin h‰n nyt viisaudella ja lempeydell‰ hoiti maatansa. Mit‰ h‰n kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa kohden k‰ynyt toteen. Silloinen autio ja viljelem‰tˆn maa oli nyt viinikˆynnˆsten peitt‰m‰n‰, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne t‰nne, ja kansa oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisest‰ ja tyˆns‰ tuloksista. Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten avulla johdettaisiin i‰isen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin ja juhlap‰ivin‰ kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkki‰. H‰n ruokki n‰lk‰isi‰, k‰vi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja hallitsi rakastavan ‰idin tavalla maatansa, jossa h‰nt‰ viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ s‰ilytet‰‰n siunatussa muistossa. -- Suuri ilo odotti Berthaa, kun h‰nen tytt‰rens‰ oli tuleva kotiin. Adelheid oli viett‰nyt kuukausim‰‰ri‰ Uffnaun saaressa [Uffnau on saari Z¸richin j‰rvess‰], iso‰itins‰ Regulindan, Einsiedelnin luostarin perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnist‰ oli Regulinda jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla yhdess‰ rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli ‰idillisell‰ huolella ja toivolla nuorta tyt‰rt‰ns‰. Kammariherra Dietrich oli komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantyt‰rt‰ kotiin. T‰m‰ oli ihanimpia p‰ivi‰ Berthan monivaiheisessa el‰m‰ss‰, kun h‰n pitkien vuosien erossa olon per‰st‰ j‰lleen sai sulkea rakkaan tytt‰rens‰ syliins‰. Syd‰mmellisesti he syleiliv‰t toisiansa, ja ilon kyyneleit‰ kimalteli heid‰n silmiss‰‰n. Adelheidist‰ oli muodostunut suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempe‰ oli h‰nen olentonsa, harvinaisen ihana h‰nen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin lapsellisen iloiset olivat h‰nen tummat silm‰ns‰, lempe‰ ja ihastuttava h‰n oli, ja syd‰mmi‰ voittavalla herttaisuudella h‰n kaikkia kohteli. H‰n oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan myˆskin hengellisess‰ viisaudessa. Syd‰mmess‰‰n iloiten ‰iti sen havaitsi. Suuri oli riemu myˆskin palvelusv‰en kesken, joka oli h‰net tuntenut pienest‰ pit‰en ja rakastanut h‰nt‰. Innokkaasti he kaikki tunkeilivat l‰helle saadaksensa sanoa kuninkaantytt‰relle tervetuliaiset ja tuodakseen h‰nelle lahjoja. H‰n seurusteli nyt yht‰ vapaasti ja luonnollisesti heid‰n kanssaan kuin ennen lapsuutensa p‰ivin‰, ik‰‰nkuin he olisivat olleet hyvi‰, vanhoja yst‰vi‰. Jokaiselle h‰nell‰ oli pieni lahja, ja mik‰ viel‰ parempi, iloinen, yst‰v‰llinen sana. Waltrud seisoi hallitsijattarensa takana. H‰n oli kaiken aikaa ollut kuninkaantytt‰ren mukana ja oli nyt myˆskin seurannut h‰nt‰ kotiin. Ujosti h‰n vet‰ytyi syrj‰‰n, ‰‰neti ja liikutettuna h‰n katseli herttaista n‰ky‰ edess‰ns‰. Silloin kuningatar astui h‰nen luokseen. H‰n laski k‰tens‰ tytˆn hartioille, sanoen: "Kiit‰n sinua, rakas Waltrud, siit‰, ett‰ olet uskollisesti palvellut Adelheidi‰ni!" Tyttˆ punastui ja sanoi: "ƒl‰ minua kiit‰, rouva kuningatar, Kiitos ei kuulu minulle, sill‰ en milloinkaan voi maksaa kaikkea sit‰, mit‰ olet minulle tehnyt!" "Komeaksi olet tullut, Waltrud", sanoi kuningatar, katsellen h‰nt‰ tyytyv‰isen‰. "Olet oikea saksenilainen tyttˆ!" Taaskin tyttˆ punastui, ja moni katse suuntautui h‰neen mielihyv‰ll‰, kuningattaren noin yst‰v‰llisesti h‰nt‰ puhutellessa. H‰n oli tullut suureksi ja voimakkaaksi, h‰nen kultakutrinsa olivat paksuilla palmikoilla, ja ilme h‰nen suurissa sinisilmiss‰‰n oli onnellinen ja iloinen. ƒidin kanssa Adelheid k‰vi katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja ja entisi‰ yst‰vi‰. Pietari, vanha talonhoitaja, oli harmaantunut, mutta h‰n liikkui viel‰ ketter‰n‰ talossa ja vainioilla; myˆskin h‰nen vaimonsa, kunnon Trudel, tyˆskenteli ahkerana toimissansa. Molemmat katselivat hyvill‰‰n ja ihastuneina suloista kuninkaantyt‰rt‰, ja Adelheid nauroi. "Vanha Pietari, etkˆ en‰‰ tunne minua?" h‰n sanoi leikill‰‰n. "Etkˆ muista, kuinka usein olet minua kantanut k‰sivarsillasi? Ent‰s miten lemmikkini kyyhkyset jaksavat?" "Nuori hallitsijatar on viel‰ sama rakas kuninkaanlapsi kuin vuosikausia sitten", sanoi Trudel loistavin katsein. "Ja kuten ennen tahtoo vanha Trudel nopsasti valmistaa aamiaisen", ja niin h‰n kiirehti sis‰‰n. Pianpa vieraat istuivat puhtaaksi hangatun pˆyd‰n ‰‰ress‰, syˆden Trudelin laitteita hyv‰ll‰ maulla. Pietari yll‰piti puhetta, kertomalla kuningattarelle miten h‰nen viimeiset istutuksensa olivat onnistuneet, ja Trudel kertoi siipikarjastansa. Silloin Adelheidist‰ oli kuin unta, ett‰ h‰n milloinkaan oli ollut poissa, niin kotoiselta tuntui kaikki. "Kuinka Jaakob, teid‰n poikanne jaksaa? Miss‰ h‰n on?" kysyi Adelheid. "H‰n on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari. "Ja -- -- --" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon merkiksi. Vanhus hymyili. "Me l‰hdemme h‰nt‰ katsomaan jonakuna p‰iv‰n‰", sanoi Bertha, ja siihen Adelheid tyytyi. Adelheid kysyi paimentyttˆ Giselaa ja kuningatar ilmoitti, ett‰ h‰nen ‰itins‰ oli pari vuotta sitten p‰‰ssyt lepoon kaikista k‰rsimyksist‰‰n sek‰ ett‰ Gisela viel‰ asui samassa paikassa, ahkerasti tehden tyˆt‰ k‰sill‰‰n. H‰nen luoksensa ‰iti ja tyt‰r muutaman p‰iv‰n kuluttua l‰htiv‰t k‰ym‰‰n. He ratsastivat mets‰nreunaa pitkin -- nyt piti paimentytˆn mˆkin jo n‰ky‰. Mutta ei vain n‰kynyt, turhaan Adelheid sit‰ etsi. Mˆkin sijasta h‰n n‰ki suurehkon talonpoikaistalon, samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti. Adelheid pid‰tti hevosensa. "Miss‰ on mˆkki, ‰iti kulta?" "Ratsasta sin‰ edell‰, niin saat sen n‰hd‰", vastasi kuningatar hymyillen. Tyt‰r kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenp‰in hyv‰‰ vauhtia. "Kas vain, sin‰ olet utelias", v‰itti kuningatar ja ratsasti yht‰ nopeasti, joten he pysyiv‰t rinnatusten. Pian he olivatkin perill‰ talon luona, jonka ymp‰rill‰ oli taaja aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan. Siin‰h‰n nyt oli tuo matala mˆkki, murattikˆynnˆsten verhossa, valkoiseksi kalkittuna ja hauskan n‰kˆisen‰. Mutta aivan sen l‰hell‰ kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeiss‰‰n. Silloin talon asukkaat astuivat ulos ovesta ja tervehtiv‰t iloisesti korkeita vieraitansa. Etup‰‰ss‰ tulivat nuori is‰nt‰ ja h‰nen vaimonsa. "Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti h‰mm‰styen. "ƒiti, miten hauska yll‰tys!" H‰n tervehti syd‰mmellisesti t‰t‰ onnellista pariskuntaa, joka kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut siev‰n kotinsa. Kohta Jutta rouvan kuoleman j‰lkeen oli rakennustyˆ alotettu, mutta murattikˆynnˆksen peitt‰m‰ pieni mˆkki oli kuningattaren k‰skyst‰ Giselan suureksi iloksi j‰tetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob ottanut Giselan vaimoksensa, eik‰ h‰n ket‰‰n parempaa eik‰ ahkerampaa olisi voinut saada, sen h‰n kyll‰ tiesi. Kuningatar piti n‰in huolta alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle. Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdess‰, lukien pyh‰‰ raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli tytt‰rens‰ kotiin tultua lahjoittanut h‰nelle latinalaisen raamatun, jonka h‰n oli antanut Lausannen luostarissa munkkien j‰ljent‰‰ Adelheidi‰ varten, jotta h‰n Italiassakin voisi viljell‰ kallista Jumalan sanaa. Sill‰ Adelheid oli yht‰ taitava latinankieless‰ kuin ‰itins‰kin ja k‰‰nsi sit‰ saksaksi kumppanilleen. Sitten he keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tyt‰rt‰‰n, ettei h‰n milloinkaan sallisi syd‰mmens‰ vieraantua Jumalan sanasta. "H‰d‰n tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi h‰n, "ja onnen p‰ivin‰ opi siit‰ palvelemaan Jumalaa ja l‰himm‰ist‰, niinkuin Jeesus Kristus on tehnyt. Sill‰ palvelemaan me olemme t‰nne maailmaan tulleet, etenkin me ruhtinattaret." Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa h‰nen hovinsa t‰t‰ nyky‰ oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja h‰nen kuolemansa oli kovasti koskenut Otto kuninkaan syd‰mmeen. [Editha kuoli 946.] Joka p‰iv‰ h‰n k‰vi kirkossa sill‰ paikalla, jossa Edithan luut lep‰siv‰t. H‰nen ‰itins‰ Mathilda ja h‰nen veljens‰, hurskas Bruno, koettivat h‰nt‰ lohduttaa, mutta h‰n ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan. Kuitenkin oli h‰nelle mieluista saada pit‰‰ heit‰ l‰heisyydess‰‰n, ja syd‰mmensurussaan h‰n kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista sanaa, jota he h‰nelle lukivat, mieluimmin h‰nen Editha vainajansa kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan el‰m‰st‰. Kaikesta t‰st‰ tuo kuljeksiva veli kertoi. Myˆskin Konradista h‰n toi tietoja, ja ne olivat hyvi‰. H‰n oli kuninkaan suuressa suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen palvelija. Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisi‰. H‰n oli tavannut veljens‰ iso‰itins‰ Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa h‰n oli ahkerimpia ja oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa n‰hd‰ h‰net kerran Lausannen piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.] Viimein tuli myˆskin tietoja Lotharista. Er‰s kuljeksiva laulaja toi niit‰, laulaen odottavalle morsiamelle, miten h‰nen kihlattunsa syd‰n kaipaili h‰nt‰ ja miten h‰nen tarkoituksensa oli noutaa h‰net jo pian. V‰h‰n surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mit‰ vaeltava laulaja lauloi. Lothar oli h‰nelle kyll‰ rakas ja kallis, ja joka p‰iv‰ h‰n vei sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui h‰nest‰ j‰tt‰‰ ‰itins‰, jonka h‰n vasta nyky‰‰n oli saanut tavata ja jota h‰n nyt oli oppinut viel‰ paremmin ymm‰rt‰m‰‰n ja hellemmin rakastamaan kuin milloinkaan ennen. ƒidille ei ollut v‰hemm‰n vaikeata erit‰ tytt‰rest‰‰n, vaikka h‰n paremmin osasi tunteensa peitt‰‰. Lohdutuksena oli heille molemmille se vakuutus, ett‰ heid‰n t‰‰ll‰ maailmassa tuli toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar p‰‰tti itsekseen, ett‰ h‰n ‰itins‰ esimerkki‰ noudattaen myˆskin kaukaisessa Italiassa el‰isi Herran palvelijattarena. KUUDES LUKU Italiassa Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa, hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi. T‰m‰ komeus ja loisto ei miellytt‰nyt nuorta yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. H‰n oli kuitenkin onnellinen keskell‰ vierasta ymp‰ristˆ‰ns‰, sill‰ h‰nen tyytyv‰inen mielens‰ mukautui ep‰suotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli kuollut vuosi sitten, eik‰ kansa h‰nt‰ kaivannut, sill‰ h‰n oli itsekk‰‰ll‰ vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylv‰nyt vihaa ja vastenmielisyytt‰. H‰nen oli myˆskin t‰ytynyt jakaa kuninkuutensa er‰‰n anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellens‰ kuningasvallan, jotta Hugolle j‰i ainoastaan kuninkaan arvo. T‰m‰n surullisen sekasorron aikana oli Lothar is‰ns‰ kuoleman j‰lkeen noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi h‰nell‰ oli, mutta kuninkaan vallan ja hallituksen otti h‰nelt‰ kunnianhimoinen rajakreivi Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sill‰ se rakasti Lotharia. Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja h‰n mietti, miten aikaa myˆten saisi olot muuttumaan. Viel‰ h‰nen t‰ytyi odottaa, kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja myˆskin h‰nen luonnollinen reipasmielisyytens‰ estiv‰t h‰nt‰ joutumasta alakuloisuuteen ja k‰rsim‰ttˆmyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli onnellista el‰m‰‰, sill‰ he rakastivat toisiansa syd‰mmest‰ns‰. Jumala oli antanut heille tyttˆsen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui ‰idin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut nuorta valtijatartaan, ja hyv‰stij‰tt‰ess‰‰n oli Bertha liikuttavin sanoin uskonut Adelheidin h‰nen hoimiinsa: "Pid‰ huolta lapsestani, aarteestani", oli h‰n lausunut. "Vieras on maa, jonne h‰n joutuu, vieraita h‰nelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tied‰ kaikesta. Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne l‰htenyt ik‰n‰ palaamatta. Minun is‰ raukkani, herttua Burkhard, joutui siell‰ salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sin‰ olet uskollinen, varjele h‰nt‰, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa h‰nt‰, ilmoita se minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teit‰ pyhien enkeleins‰ kautta, teit‰ molempia lapsiani sek‰ hyv‰‰ Lotharia, jolla on uskollinen ja vilpitˆn syd‰n!" Waltrud k‰tki n‰m‰ sanat syd‰mmens‰ syvyyteen ik‰‰nkuin kuninkaallisen hyv‰ntekij‰tt‰rens‰ pyh‰n‰ testamenttina. H‰n piti huolta nuoresta hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli h‰nt‰ yst‰v‰tt‰ren‰ eik‰ palvelijana; h‰nh‰n oli muisto kalliista lapsuuskodista. Uskollisesti toteuttaen omaa p‰‰tˆst‰ns‰ ja ‰itins‰ kehoitusta, koetti nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisi‰ns‰. Kuten h‰n oli oppinut ‰itins‰ esimerkist‰, piti h‰n itse silm‰ll‰ kaikkia talon toimia, tyˆskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesiv‰t sen, mutta he tiesiv‰t myˆskin, ett‰ yst‰v‰llinen, hell‰ katse heit‰ seurasi, ja kuningattaren sanat soivat lempeilt‰ silloinkin, kun h‰nen t‰ytyi heit‰ oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin, kuin eiv‰t muita milloinkaan olleet rakastaneet. Ulkopuolella kotia, kaupungin kˆyhien joukossa Adelheid joka p‰iv‰ teki armeliaisuuden tyˆt‰, ja Waltrud oli h‰nen apunaan k‰ynneill‰ kˆyhien ja k‰rsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka vaatimattomasti puettuina, kori k‰sivarrella rohkeasti suuntasivat askeleensa kˆyhimpiin ja et‰isimpiin kaupunginosiin. Lothar tiesi Adelheidins‰ toimista ja oli niist‰ iloinen. Usein h‰n kehoitukseksi ilahutti h‰nt‰, lahjoittamalla h‰nelle hopeata tai kultaa. Hell‰sti huolehtien rakkaasta puolisostaan h‰n myˆs aina l‰hetti uskollisen palvelijan seuraamaan h‰nen askeleitansa, jotta h‰nell‰ olisi varalla suojelija vaaran sattuessa. Ei siis ollut ihme, ett‰ Pavian asukkaiden syd‰mmet sykkiv‰t ihastuksesta heid‰n kuningatartansa kohtaan. Maine h‰nen hyvyydest‰‰n ja lempeydest‰‰n levisi pian koko yl‰-Italiaan ja tuli myˆskin Veronaan rajakreivi Berengarin ja h‰nen puolisonsa Willan korviin. Ep‰mieluista oli heille, ett‰ t‰t‰ vierasta kuningatarta n‰in kiitettiin, sill‰ heid‰n pyrintˆns‰ oli voittaa itselleen vallan mukana myˆskin kuninkaan nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelk‰si, ett‰ Adelheid olisi h‰nelle tulevaisuudessa voittamattomana esteen‰ h‰nen itsekk‰iden aikeittensa perille saattamisessa. Sill‰ kansan rakkaus kiintyi, kuningattaresta l‰htien, myˆskin yh‰ enemm‰n h‰nen puolisoonsa, nuoreen kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten kuitenkin voisi anastaa itsellens‰ kruunun. Mutta niin moninaista kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui silt‰, ett‰ kansan suosio liian suuressa m‰‰r‰ss‰ oli kuningas Lotharin puolella. He ymm‰rsiv‰t, etteiv‰t he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin k‰vi tuon jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: h‰n oli pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eik‰ syˆnyt, vaan k‰‰nsi poisp‰in kasvonsa. H‰nen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso Isebel, oli t‰ynn‰ pahoja neuvoja ja sanoi h‰nelle: "Et sin‰ koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar el‰‰. Mutta kentiesi h‰n pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, ett‰ h‰nell‰ on kova p‰‰ns‰rky ja ett‰ h‰n k‰rsii kuumekouristuksista. Se tauti on vaarallinen, moni on ‰kki‰ temmattu pois sellaisten kouristusten takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla mielell‰, viel‰ on toivo, ett‰ saat mit‰ tahdot." Ei kulunut pitk‰ aika, ennenkuin rajakreivi kreivitt‰rens‰ keralla l‰hti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. H‰n tahtoi viett‰‰ komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen h‰net hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mit‰ milloinkaan n‰ihin asti oli n‰hty, l‰hetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan luo, pyyt‰en sanansaattajainsa kautta, ett‰ kuningas suosiollisesti omalla ja rakastettavan puolisonsa l‰sn‰ololla kunnioittaisi ja kohottaisi n‰it‰ pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa syd‰nt‰. Kutsumus tuntui yst‰v‰lliselt‰ ja nˆyr‰lt‰, ja Lothar, joka pitk‰llisen riidan t‰hden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi nyt tulla. H‰nelle oli mieluista, ett‰ Berengar tarjosi h‰nelle k‰tens‰ kireitten v‰lien lopettamiseksi. Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja h‰nen ihastuttavalle puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa kuninkaalle uskollisuuttaan, sill‰ v‰lin kuin viekas Willa koetti voittaa kuningattaren suosiota. Mutta kuningattaren mielest‰ olo Mailandissa k‰vi raskaaksi, ja h‰n toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. H‰n tunsi myˆskin hyvin, ettei h‰n koskaan voisi luottaa Berengariin eik‰ Willaan, joitten liehakoitsevat sanat h‰nen syd‰mmellens‰ tuntuivat vastenmielisilt‰. Adelheid muisteli, mit‰ is‰ns‰ oli sanonut italialaisten viekkaudesta, h‰n muisti myˆskin isois‰ns‰ salamurhan, ja h‰nen syd‰mmens‰ vapisi, kun h‰n ajatteli puolisoansa, -- miksi, sit‰ h‰n ei tiet‰nyt. Pitojen viimeisen‰ iltana, joka oli kaikista loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan v‰lill‰ uusitun yst‰vyysliiton ylistykseksi. Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poisl‰htˆ‰. H‰n kaipasi lastansa, jonka h‰n oli j‰tt‰nyt uskollisen hoitajan haltuun, sill‰ Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin palasi kotiin. H‰n oli v‰synyt, p‰‰t‰ s‰rki, ja koko ruumiissa tuntui ik‰‰nkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heid‰t kaupunginmuurien ulkopuolelle. Sitten h‰n j‰tti j‰‰hyv‰iset kauniilta helisevin sanoin, ja kuningaspari l‰hti kotimatkalle, kumpikin iloisena siit‰, ett‰ olivat j‰tt‰neet kaupunginmuurit taakseen ja j‰lleen p‰‰sseet ulos avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengitt‰‰ esteettˆm‰sti, vapaana kaikesta painosta, joka heit‰ juhlissa oli rasittanut. Iloisin oli Waltrud siit‰, ett‰ he nyt onnellisesti olivat p‰‰sseet pois kaupungista, ja kuten h‰n toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti h‰n oli yˆt‰ ja p‰iv‰‰ vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen Bertha kuningattaren viimeist‰ pyyntˆ‰. Mutta kuninkaan muoto sai h‰net levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhivent‰k‰‰n h‰nen kalpeille poskillensa. V‰syneesti ja veltosti h‰n nojautui matkavaunujen selk‰nojaa vasten, -- h‰n, tuo nuorekkaan reipas sankari, joka ei milloinkaan ollut sairastanut eik‰ v‰symyksest‰ mit‰‰n tiet‰nyt. Adelheid istui h‰nen vieress‰‰n ja k‰‰ntyi tutkivasti h‰nt‰ katsomaan, ihmetellen h‰nen ‰‰nettˆmyytt‰ns‰. "Sinulla on p‰‰ns‰rky‰, Lothar", sanoi h‰n hell‰sti. "Nojaudu olkaani vasten, kuten is‰n oli tapana nojautua ‰idin olkap‰‰h‰n, milloin h‰n oli v‰synyt." Lotharin p‰‰ vaipui raskaana h‰nen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki h‰nt‰ pehme‰ll‰ k‰sivarrellaan. Syd‰mmest‰‰n h‰n rukoili Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, ett‰ h‰n auttaisi t‰t‰ rakastettua puolisoa ja antaisi heid‰n onnellisesti saapua kotiin. ƒ‰nettˆmin‰ ja surullisina he jatkoivat kotimatkaansa. Kun he l‰heniv‰t Paviaa, k‰vi kuningas v‰hitellen virke‰mm‰ksi. "Nyt se on ohi", sanoi h‰n, ojentautuen ja pyyhk‰isten k‰dell‰‰n otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui ik‰‰nkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, min‰ olin raskas taakka sinulle." "Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen h‰nen k‰teens‰. "Pian p‰‰semme kotiin, ja silloin min‰ sinua hoidan, niin ett‰ tulet terveeksi." Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi en‰‰ ole tarpeen, sill‰ nyt olen paljon parempi. Mist‰ lienen tullut t‰llaiseen tilaan? Se alkoi vasta illalla." Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille. SEITSEMƒS LUKU Mestarin j‰ljiss‰ Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni tyttˆ oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori kuningatar oli onnellinen siit‰, ett‰ h‰n j‰lleen oli kotona, mutta h‰nen puolisonsa tila tuotti h‰nelle huolia. H‰n n‰ytti kalpealta ja katse oli v‰syneempi kuin ennen, vaikka h‰n ei vaivoja valittanut. Halukkaimmin h‰n oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, h‰nen ja pikku tytt‰rens‰ seurassa. "Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sin‰ yksin meid‰n kˆyhiemme luo, min‰ j‰‰n kuninkaan seuraksi. En saata j‰tt‰‰ h‰nt‰, ennenkuin h‰n paranee taas. Olen levoton siit‰, ett‰ h‰n on noin ‰‰netˆn ja v‰synyt. K‰ske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan." Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltap‰iv‰, eik‰ h‰n viel‰k‰‰n ollut kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelk‰‰m‰‰n, ett‰ h‰nelle jotakin oli tapahtunut. Silloin h‰n kuuli tutut askeleet viereisest‰ huoneesta ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pel‰styneen‰ kynnykselle, sill‰ Waltrud n‰ytti kovin kiihtyneelt‰. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta kuningas ei h‰iriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo. "Mik‰ sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?" "Oi valtijatar, olen n‰hnyt h‰net!" ‰hk‰si h‰n. "Kenen?" "Aamos juutalaisen." Tyttˆ lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi p‰‰ns‰ k‰sinojaa vasten ja itki. Viel‰ h‰n n‰ytti olevan aivan poissa suunniltaan. T‰ynn‰ osanottoa katseli h‰nt‰ Adelheid, tarttui h‰nen k‰teens‰ ja puhui h‰nelle lohduttavia sanoja. "ƒl‰ pelk‰‰, sin‰ olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo h‰ijy mies ei voi tehd‰ sinulle mit‰‰n pahaa. Sin‰ tied‰t, ett‰ me sinua suojelemme." "Valtijatar, ei siit‰ ole kysymys." Ja Waltrud nousi ylˆs. "Kerro sitten, mit‰ on tapahtunut." Ja tyttˆ kertoi. H‰n oli k‰ynyt siin‰ kaupunginosassa, jossa kˆyh‰t asuvat. Kun h‰n jo oli viimeisen k‰yntins‰ suorittanut, kuuli h‰n ‰kki‰ er‰‰lt‰ poikkikadulta ‰‰nekk‰it‰ huutoja ja kirkunaa, joka muuttui mellakaksi; ja h‰n koetti mit‰ pikimmin p‰‰st‰ sielt‰ pois palvelijan kanssa, joka h‰nt‰ saattoi. Silloin huudettiin heid‰n takanaan: "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni h‰net! Lyˆk‰‰ h‰net kuoliaaksi! ƒlk‰‰ p‰‰st‰kˆ h‰nt‰!" Waltrud katsoi taaksensa. Er‰s vanha mies juoksi kuten ajettu mets‰notus. H‰n kompastui, nousi ja juoksi taas ep‰toivoisessa h‰d‰ss‰, koko hurja joukko kintereill‰‰n. Tytˆn tuli vanhusta s‰‰li, ja h‰n astui rohkeasti takaa-ajajien eteen. "Antakaa vanhuksen olla", sanoi h‰n. "Koko joukko yht‰ vastaan! Mit‰ h‰n on teille tehnyt? N‰etteh‰n, ettei h‰n teille mit‰‰n voi!" "H‰n on juutalainen eik‰ kuulu meid‰n kaupunginosaamme! H‰n on ryˆv‰nnyt kristityn lapseni" N‰in he huusivat toinen toistansa kovemmin. "No nyt h‰n on satimessa, ‰lk‰‰ laskeko h‰nt‰ en‰‰ uudestaan irti!" kuului toisaalta vimmainen melu. Pakoon h‰n ei voinutkaan p‰‰st‰. Joukko palasi raahaten h‰nt‰. H‰nen k‰sivartensa riippuivat tarmottomina, toinen s‰‰ri oli poikki, mies oli tainnoksissa. Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat h‰nt‰ lempe‰n kuningattaren avustajana h‰nen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi he kuuntelivat, kun h‰n heit‰ puhutteli ja nuhteli heit‰ heid‰n kovuudestaan vanhaa miest‰ kohtaan. Mutta eiv‰t he kuitenkaan mielt‰ns‰ muuttaneet. "H‰n tahtoo myrkytt‰‰ kaivot, lyˆk‰‰ h‰net kuoliaaksi!" kuului taaskin ‰‰ni joukosta huutavan. "Ei suinkaan", vastasi tyttˆ varmasti. "Tuokaa t‰nne vanhus ja kuulkaa mit‰ h‰n sanoo." Muutamat raahasivat h‰net esille, mutta h‰n oli enemm‰n kuolleen kuin el‰v‰n n‰kˆinen. H‰nen valkoiset hiuksensa olivat veriset ja likaiset ja peittiv‰t osan kasvoista; myˆskin pitk‰ harmaa parta oli veren tahraama. Miehen p‰‰ oli varmaankin pahoin haavoittunut. Waltrud katseli h‰nt‰ s‰‰lien, ja omituisia muistoja her‰si h‰nen mieless‰‰n. "Tuokaa t‰nne vett‰", k‰ski h‰n, "jotta h‰n her‰‰ tainnoksistaan. Te olette pahoin h‰nt‰ pidelleet; pelk‰‰n, tokko h‰n toipuukaan. Ajatelkaa, ett‰ olette kristityit‰ ihmisi‰. Luuletteko, ett‰ Herra Jeesus Kristus on hyvill‰‰n, kun te noin olette k‰ytt‰ytyneet vanhaa miest‰ kohtaan, vaikka h‰n onkin juutalainen?" sanoi h‰n moittien. He olivat vaiti, sill‰ saksenilaisen tytˆn vakavuus vaikutti noihin raakoihin mieliin. Miehelle annettiin vett‰, ja l‰himp‰n‰-seisojat kostuttivat h‰nen huuliaan ja pesiv‰t veren h‰nen hiuksistaan ja kasvoistaan. "H‰n virkoaa", he sanoivat. "Kas, nyt h‰n aukaisee silm‰ns‰." Waltrud astui l‰hemm‰ksi. Katse vanhuksen silmist‰ kohtasi h‰nt‰. Ne olivat samat silm‰t, joita h‰n lapsuutensa ajoista asti ei milloinkaan ollut unohtanut. Veri kuohahti h‰nen syd‰mmess‰‰n, ja h‰nen poskensa kuumenivat. Kaikki ne k‰rsimykset, jotka tuo onneton mies oli h‰nelle tuottanut, muisti h‰n t‰ll‰ hetkell‰, ja h‰nen p‰‰t‰ns‰ pyˆrrytti, mutta h‰n hillitsi itsens‰ kansan t‰hden. "Kysyk‰‰ miehelt‰, miss‰ h‰n asuu", sanoi h‰n. "Kentiesi h‰n on tajuissaan. Kantakaa h‰net asuntoonsa. Jos h‰n on lapsen ryˆst‰nyt, niin lˆyd‰tte sen sielt‰." T‰m‰n v‰kijoukkokin ymm‰rsi oikeaksi, ja he k‰viv‰t k‰siksi vanhukseen, vaikka vastahakoisesti. Kun Waltrud sen huomasi, sanoi h‰n palvelijallensa: "Menk‰‰mme mekin mukaan. Ryhdy toimeen sin‰kin, siit‰ kuningatar pit‰‰." Vanhus oli heikolla ‰‰nell‰ ilmoittanut asuntonsa ja oli sitten j‰lleen vaipunut tiedottomaan tilaan. Veri pisarteli lakkaamatta h‰nen p‰‰ss‰‰n olevasta haavasta. Kuninkaallinen palvelija tarttui h‰neen, muutamat muut seurasivat esimerkki‰, ja niin he kantoivat h‰net ahtaita ja likaisia katuja pitkin h‰nen huoneeseensa. Sis‰‰n he p‰‰siv‰t avaimilla, jotka he lˆysiv‰t h‰nen taskuistaan. Huone oli pime‰ ja ummehtunut. Kurja olkivuode oli toisessa nurkassa, sen vieress‰ lukittu arkku ja huoneen keskell‰ karkeasti kyh‰tty pˆyt‰ ja horjuva tuoli. K‰ytettyj‰ vaatteita riippui seinill‰ kaikkialla ymp‰ri huonetta; ne olivat n‰ht‰v‰sti myyntitavaraa. Mutta ei merkki‰k‰‰n mist‰‰n el‰v‰st‰ olennosta n‰kynyt, vaikka he kuinkakin olisivat etsineet. Pettynein‰ he l‰htiv‰t pois, ainoastaan Waltrud ja palvelija j‰iv‰t j‰ljelle. Tyttˆ repi vaatekappaleista palasen ja sitoi sill‰ vanhuksen p‰‰ss‰ olevan haavan. Sitten h‰n katsoi ymp‰rilleen tuumien mist‰ saisi apua. Matalan oven ulkopuolella oli muutamia puolikasvuisia tyttˆj‰, jotka uteliaina kurkistivat sis‰‰n. Ne olivat juutalaiskorttelista, ja kun kansanjoukko oli hajaantunut, olivat he uskaltaneet hiipi‰ esiin piilopaikoistaan. "Asutteko te t‰ss‰ talossa?" kysyi Waltrud. Vastaamatta he tuijottivat tuohon vieraaseen tyttˆˆn, mutta vihdoin yksi heist‰, tehden merkitsev‰n liikkeen k‰dell‰‰n, sanoi: "Tuolla vastap‰‰t‰." "Kutka viel‰ siell‰ asuvat?" Taaskin sama ‰‰nettˆmyys, kunnes Waltrud toisti kysymyksens‰. Silloin vastasi sama tyttˆ, joka ‰skenkin oli puhunut: "Rebekka muori." "Mik‰ on sinun nimesi?" "Ester." H‰n oli oikea laiminlyˆdyn lapsen perikuva, likainen, kaikkea j‰rjestyst‰ vailla; ja h‰nen pikimustat hiuksensa, kampaamattomat ja takkuiset, riippuivat kasvojen ymp‰rill‰, joista mustat silm‰t suurina tuikkivat. "Tahdotko menn‰ pyyt‰m‰‰n Rebekka muoria t‰nne, Ester?" kysyi Waltrud yst‰v‰llisesti, ja tyttˆ totteli. Kutsuttu tuli pian. H‰n oli vanhanpuoleinen nainen, joka ep‰luuloisesti katseli vieraita. "Me tahtoisimme vain sinun apuasi t‰lle vanhalle miehelle", selitti Waltrud. "Voitko pit‰‰ huolta h‰nest‰ ja antaa h‰nelle ruokaa ja juomaa, kun h‰n j‰lleen virkoaa? H‰n on kurjassa tilassa, kuten n‰et." Silloin muijan kieli p‰‰si liikkeelle, ja h‰n puhkesi valittamaan: "Oi, voi, is‰ Aamos, mit‰ sinulle on tapahtunut?" "Onko h‰n sinulle sukua?" kysyi Waltrud. Vaimo pudisti p‰‰t‰‰n, jatkaen valitustaan: "Kuollut h‰n on! Kuollut h‰n on!" "Ei, h‰n ei ole kuollut", sanoi tyttˆ. "Tahdotko hoitaa h‰nt‰ niin, ettei h‰n kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?" "Rebekka raukalla ei itsell‰‰nk‰‰n ole mit‰‰n!" valitti muija, "mutta min‰ tahdon pit‰‰ huolta h‰nest‰ sen verran kuin saatan." "H‰n kuuluu sinun kansaasi, ajattele sit‰", sanoi Waltrud. "T‰ss‰ on rahaa. Osta mit‰ h‰nelle on tarpeellista. Kentiesi sinun t‰ytyy l‰hte‰ tuomaan l‰‰k‰ri‰. Katso myˆskin haavaa ja hoida sit‰, jos osaat. Minun t‰ytyy nyt menn‰." Ahneudesta s‰ihkyiv‰t muijan silm‰t, kun h‰n n‰ki hopearahat. Waltrud havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on h‰nt‰ varten, pid‰ huolta siit‰, ett‰ h‰n saa mit‰ h‰n tarvitsee. Min‰ tulen takaisin." Sitten h‰n sanoi hyv‰sti ja meni pois palvelijan seuraamana. -- Adelheid oli ‰‰neti kuunnellut Waltrudia. Nyt h‰n liikutettuna sanoi: "Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiili‰ vihollisesi p‰‰n p‰‰lle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sin‰ olet sen tehnyt." "Valtijatar", sanoi Waltrud, "‰l‰ minua kiit‰, sill‰ syd‰mmeni tunteet eiv‰t ole t‰ynn‰ rakkautta. Mit‰ olen tehnyt, se minun t‰ytyi tehd‰, se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, mill‰ t‰m‰ mies on minua kiusannut, her‰si taas muistiini. En ole rakkaudesta h‰nt‰ auttanut, vaan velvollisuudesta. Syd‰mmess‰ni tunnen kaunaa ja vastenmielisyytt‰, kun ajattelen taaksep‰in noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa." Kuningatar syleili itkev‰‰ tyttˆ‰ hell‰sti. "Minun mielest‰ni sin‰ tuomitset itse‰si liian ankarasti. Olethan sin‰ kuitenkin t‰ytt‰nyt Vapahtajan k‰skyn; 'Tehk‰‰ hyv‰‰ niille, jotka teit‰ vihaavat.' Olethan sin‰ pelastanut h‰nen henkens‰. He olisivat lyˆneet h‰net kuoliaaksi." Waltrud pudisti p‰‰t‰‰n. "En tiet‰nyt, ett‰ se oli h‰n. Kun h‰net is‰ Aamokseksi tunsin, olin h‰net jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin menetellyt toisin enk‰ auttanutkaan h‰nt‰." "Vapahtaja on siis n‰in selv‰sti varjellut sinua tekem‰st‰ rikosta. Kiit‰ h‰nt‰ siit‰!" "Luuletko, ett‰ h‰n minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun nyt olisi olla, jos olisin j‰tt‰nyt juutalaisen noitten raakojen ihmisten k‰siin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siit‰, ettei niin k‰ynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen puolesta." "Sen opit kyll‰ viel‰", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten h‰n rukoili vihamiestens‰ puolesta." "Is‰, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun h‰n niin saattoi puhua Is‰lleen, silloin oli h‰n jo itse antanut heille anteeksi ja rakasti heit‰; ja kumminkin he olivat tehneet h‰nelle enemm‰n pahaa kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut niin‰ vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja ‰itisi kanssa yhdess‰, ett‰ olisi n‰in vaikea antaa anteeksi ja rakastaa vihollisiansa! Min‰ luulin, ett‰ olin jo antanut anteeksi. Mutta min‰ tahdon oppia sit‰ tekem‰‰n. Valtijatar, lupaathan ett‰ huomenna taas saan menn‰ h‰nen luoksensa?" "Mene, mutta yksin‰si et saa l‰hte‰, palvelijan t‰ytyy saattaa sinua. Ota mukaasi myˆskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta haavansiteeksi sek‰ virkist‰v‰‰ juomaa sairaalle. Ehk‰ laupias Jumala antaa h‰nelle viel‰ armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud, siunatkoon Herra!" Seuraavana p‰iv‰n‰ Waltrud meni vanhuksen luo. H‰nen syd‰mmens‰ oli rohkea ja rauhallinen. H‰n oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja rakkautta, ja kaikki katkeruus oli h‰lvennyt pois. H‰n tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti h‰n k‰‰nteli itse‰‰n kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli kutsunut l‰‰k‰rin, ja t‰m‰ oli selitt‰nyt, ett‰ haava p‰‰ss‰ oli hengenvaarallinen. H‰n ei tiet‰nyt paljon neuvoa, ja vanhus kielt‰ytyi yksip‰isesti ottamasta l‰‰kett‰. Poikkimenneen s‰‰ren oli l‰‰k‰ri sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmill‰ k‰‰reill‰ polttavaa otsaa. H‰n toimitti myˆskin, ett‰ ummehtuneeseen huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas k‰vi pian levollisemmaksi, mutta h‰nen puheensa oli sekavaa, h‰n houraili eik‰ tuntenut ket‰‰n. Mutta Rebekka ei nyt en‰‰ pel‰nnyt vierasta neiti‰. Tuo vaalea olento, joka oli hiljainen ja lempe‰, n‰ytti h‰nest‰ Jehovan l‰hetilt‰, ja mielell‰‰n h‰n teki, mit‰ Waltrud m‰‰r‰si. Muutama p‰iv‰ kului t‰ll‰ tapaa. Nelj‰nten‰ p‰iv‰n‰ kuume v‰heni, ja ensi kerran mies tiesi, miss‰ h‰n oli. Rebekka muorin h‰n tunsi, mutta vierasta tyttˆ‰ h‰n katseli kysyv‰sti ja levottomasti. Monta pitk‰‰ vuotta oli kulunut siit‰, kun h‰n luolan luona j‰tti tytˆn, ja n‰m‰ vuodet olivat h‰net muuttaneet lapsesta neitoseksi. "Kuka sin‰ olet?" kysyi h‰n, aikoen nousta istumaan, mutta vaipui taas alas huudahtaen tuskasta, sill‰ jokainen liike koski sidottuun s‰‰reen. Tyttˆ rauhoitti h‰nt‰ lempeill‰ sanoilla, kostutti h‰nen otsaansa ja antoi h‰nelle virvoittavaa juomaa. Sairas oli liiaksi voimaton jaksaaksensa puhua. Taaskin h‰n ummisti silm‰ns‰, ja pian h‰n oli nukahtanut. Waltrud nousi hiljaa menn‰ksens‰ kotiin. Ovella antoi h‰n Rebekalle suuren hopearahan ja k‰ski h‰nen j‰lleen kutsua l‰‰k‰ri‰. Kun h‰n seuraavana p‰iv‰n‰ tuli takaisin, odotti vanha Rebekka h‰nt‰ kynnyksell‰. "Valtijatar, anna minun puhua kanssasi, ennenkuin menet sis‰lle. H‰n kyll‰ on tajussaan, mutta h‰n k‰ytt‰ytyy niin kummallisesti. Oppinut tohtori on t‰‰ll‰, mutta h‰n sanoo, ett‰ ei ole mit‰‰n toivoa, sill‰ is‰ Aamos on niin vanha ja heikko. Kuollahan meid‰n kaikkien t‰ytyy, toisen ennen, toisen myˆhemmin, ja h‰n on mielest‰ni jo kyllin vanha. Mutta h‰n ei tahdo kuolla. H‰n tahtoisi mieluummin j‰‰d‰ t‰nne maailmaan, vaikka h‰nen el‰m‰ns‰ on ollut hyvin kurja." T‰m‰ oli ensi kerta kuin Rebekka n‰in suoraan puhui vanhuksesta. Waltrud kysyi: "Kuinka kauan h‰n on asunut t‰‰ll‰? Ja mit‰ tointa h‰nell‰ on ollut?" "Kaksi vuotta sitten h‰n tuli kaupunkiin. H‰n on viett‰nyt raskasta, vaivalloista el‰m‰‰, niinkuin yleens‰ me kaikki, kaupustellen vanhoja vaatteita, joita h‰n osti halvalla. Aina h‰n oli yksin. Teid‰n kansanne on siin‰ luulossa, ett‰ h‰n on varastanut lapsia, mutta ei asian laita ole sellainen, vanha Rebekka puhuu totta. Olen usein el‰m‰ss‰ni valehdellut, mutta sinulle en voi valehdella, sin‰ olet kuten Jumalan enkeli." "Miksi h‰n siis tuli kristittyjen kadulle?" "Ainoastaan tehd‰ksens‰ kauppaa. Ennen", jatkoi h‰n, "on is‰ Aamoksella ollut toisenlaista tointa, joka on tuottanut h‰nelle paljon rahaa. Mihin h‰n sen on kuluttanut, siit‰ ei h‰n ole kertonut vanhalle Rebekalle. Mutta h‰n on paljon matkustanut ja n‰hnyt monta maata, on asunut Unkarissa ja muhamettilaisten maassa. Nyt h‰nelle tulee viimeinen matka -- kentiesi jo muutaman p‰iv‰n p‰‰st‰. Silloin h‰n joutuu is‰ins‰ luo, mutta h‰n ei tahdo viel‰. H‰n on myˆskin kysynyt sinua, valtijatar, mutta ei tiet‰nyt nime‰si." T‰m‰ oli tytˆst‰ mieluisaa. H‰n astui hiljaa huoneeseen. Mies k‰‰ntyi h‰nen puoleensa. "Kuka olet?" oli h‰nen ensimm‰inen kysymyksens‰. "Ja mit‰ tahdot is‰ Aamokselta? Is‰ Aamoksella ei ole yht‰‰n rahaa." "Mies raukka, min‰ en tarvitse rahojasi. Minulla on kaikkea mit‰ tarvitsen. Tahdon auttaa sinua. Kun sinua vainottiin ja sin‰ kaaduit, tulin luoksesi ja toimitin, ett‰ sinut kannettiin kotiisi. T‰ss‰ annan sinulle virkist‰v‰n juoman." "Se on tekev‰ minut terveeksi. Is‰ Aamos ei viel‰ tahdo kuolla. Mutta miksi sin‰ tulet t‰nne?" kysyi h‰n ep‰luuloisena. "Sin‰ et kuulu meid‰n kansaamme." "Minun kuningattareni l‰hett‰‰ sinulle t‰m‰n virkist‰v‰n juoman." "Kuningatar on hyv‰, olen kuullut sanottavan." Voimattomana h‰n vaikeni, mutta h‰nen ajatuksensa askarsivat asioissa, jotka eiv‰t olleet juuri hauskaa laatua. ƒkki‰ h‰n puhui taas: "Oppinut tohtori sanoo, ett‰ is‰ Aamoksen t‰ytyy kuolla. Mit‰ h‰n tiet‰‰? Is‰ Aamos ei viel‰ tahdo kuolla, Oi, miten paljon pahaa he ovat tehneet, ne pahat ihmiset! H‰tyytt‰neet kuoliaaksi vanhan miehen, joka ei milloinkaan ole koskenut hiuskarvaan ainoankaan lapsen p‰‰ss‰. Oi, voi minua!" "He tekiv‰t kovin pahoin", vastasi Waltrud lempe‰sti. "Mutta", jatkoi h‰n, "ajattele loppuasi, vanha mies, jotta suuri Herra, joka taivaassa asuu, voisi ottaa sinut sinne!" "Noin puhui ‰itini minulle, kun olin viel‰ poikanen", sanoi h‰n ihmetellen. "Lempe‰ oli h‰nen ‰‰nens‰, kuten sinun nyt, ja kuitenkin toisenlainen. Mutta sinun ‰‰nesi, -- miss‰ olen sen kuullut?" H‰n ajatteli ajattelemistaan, mutta tyttˆ keskeytti h‰nen ajatusjuoksunsa. "L‰‰k‰ri on sanonut ett‰ loppusi on l‰hell‰, sen tied‰t. Mutta tied‰tkˆ myˆskin, onko Jumala sinulle armollinen?" Vanhus k‰‰nteli itse‰‰n edestakaisin. H‰nen kasvoissaan kuvastui kova tuska. "Jos tulen terveeksi, tahdon t‰ytt‰‰ Jehovan kaikki k‰skyt", sanoi h‰n. "Mies raukka, mutta ellet tule terveeksi? Olet vanha ja heikko sek‰ kovin sairas. Jumalan k‰skyj‰ vastaan olet rikkonut, sit‰ et milloinkaan voi sovittaa. Rukoile kuningas Daavidin tavoin, niinkuin h‰n rukoili, kun h‰n oli synti‰ tehnyt: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen, pyyhi pois minun rikokseni ja pese minut puhtaaksi pahastateostani.' Tunnethan sanat?" Kyyneleet vieriv‰t vanhuksen kuihtuneita kasvoja pitkin. "ƒitini, minun ‰itini. Noin h‰nkin puhui viimeisill‰ hetkill‰‰n. Sano ne sanat viel‰ kerran!" Tyttˆ toisti hitaasti samat sanat, ja vanhus lausui ne h‰nen j‰ljiss‰‰n. H‰n k‰vi v‰h‰n levollisemmaksi. "Kuka sin‰ olet?" kysyi h‰n yht‰kki‰ j‰lleen. "Kuka on l‰hett‰nyt sinut lohduttamaan vanhaa miest‰?" "Jumala on minut l‰hett‰nyt", vastasi tyttˆ. "H‰n rakastaa sinua," "Ei, Ei! Ei!" huudahti mies liikutettuna. "H‰nen vihansa on suuri, en ole pit‰nyt h‰nen k‰skyj‰ns‰, en ole huolinut h‰nen laistansa. H‰n suuttuu hirmuisesti." "H‰nen armonsa on suurempi kuin h‰nen vihansa. H‰n upottaa syntisi meren syvyyteen, jos sin‰ niit‰ kadut." Sairas voihki, ja tyttˆ valmistautui l‰htem‰‰n. Vanhus tarttui h‰nen k‰teens‰. "Tuletko takaisin?" Tyttˆ lupasi tulla. "Mutta tule pian!" pyysi sairas tuskallisesti. * * * * * Adelheid oli t‰ll‰v‰lin kovin odottanut Waltrudia, ja h‰nen tultuaan kuunteli h‰n osaaottavasti, mit‰ tytˆll‰ oli kerrottavaa. Kuningatar itse oli syv‰sti murheellinen ja huolestunut, sill‰ Lothar ei viel‰ ollut terve, eiv‰tk‰ l‰‰kkeetk‰‰n tehneet n‰ht‰v‰‰ vaikutusta. Waltrud otti osaa kuningattaren huoleen ja rukoili h‰nen rakkaan puolisonsa puolesta. Se oli suureksi lohdutukseksi kuningattarelle. Kuitenkin h‰n jo seuraavana p‰iv‰n‰ l‰hetti yst‰v‰tt‰rens‰ sairaan juutalaisen luo, sill‰ h‰n arveli, ett‰ miehen loppu ei ollut kaukana. Juutalainen ilostui tytˆn tulosta ja pyysi heti: "Puhu enemm‰n minulle Jehovan armosta." Sen h‰n tekikin. "Miten min‰ voin tekojani parantaa?" sanoi h‰n taas. "Olen taistelutanterella ryˆst‰nyt ˆisin, siell‰ miss‰ kuolleet ja haavoitetut makasivat; varastanut olen taloissa ja pett‰nyt kaupoissa. Jehovan k‰skyj‰ en ole seurannut. Olen myˆskin varastanut ja myynyt lapsia. Viimeinen oli er‰s tyttˆ; h‰nt‰ min‰ usein pieksin, jopa niinkin, ett‰ h‰n verta vuoti. Kun h‰n oli melkein kuollut, niin min‰ h‰net myin. Nyt ei h‰n varmaankaan en‰‰ el‰. H‰nen ‰‰nens‰, niin, nyt sen tied‰n, se kaikui melkein samanlaiselta kuin sinun!" "Ehk‰ h‰n el‰‰ viel‰", sanoi Waltrud hiljaa. "Jos h‰n viel‰ el‰isi? -- Minulla on rannerengas, joka on h‰nen omaisuuttaan. Se on harvinainen koriste." H‰mm‰styen Waltrud kysyi: "Miss‰ sinulla on rannerengas?" Puolittain ep‰luuloisena katsoi juutalainen tyttˆˆn, mutta vihdoin h‰n sanoi: "Sin‰ saat sen tiet‰‰. Sin‰ olet ollut hyv‰ is‰ Aamosta kohtaan. Se on tuolla laatikossa." "Anna minun katsella sit‰", pyysi tyttˆ vapisevalla ‰‰nell‰. Levottomana mies v‰‰nteli itse‰‰n vuoteessaan. H‰nest‰ tuntui vaikealta antaa kenenk‰‰n n‰ht‰v‰ksi aarteitaan, joita h‰n vuosikausia oli tarkoin pit‰nyt k‰tkˆss‰ ja joista h‰nen syd‰mmens‰ ei voinut viel‰ kuoleman portillakaan oikein irtaantua. Tyttˆ istui siin‰ kiihke‰ss‰ odotuksessa. Vihdoin h‰n kysyi: "Oliko tytˆn nimi, josta puhuit, Waltrud?" Kuten salaman koskettamana h‰tk‰hti mies. H‰nen silm‰ns‰ avautuivat, kasvot k‰viv‰t viel‰ entist‰‰n kalpeammiksi ja h‰n soperteli: "Mit‰ sin‰ h‰nest‰ tied‰t -- Waltrudista?" Tyttˆ laski k‰tens‰ lempe‰sti vanhuksen k‰sille, jotka vapisivat h‰nen mielens‰ j‰rkkymyksest‰, ja sanoi: "Ole levossa, vanha mies, ole aivan levollinen. Sinulle ei mit‰‰n pahaa tapahdu. Waltrud on antanut sinulle anteeksi, min‰ sen tied‰n, sill‰ min‰ olen Waltrud." Nyt oli mies kovin murtunut. Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ kiiti h‰nen sielunsa silmien ohitse koko se pitk‰ aika, jolloin h‰n t‰t‰ tyttˆ‰ kohtaan oli tehnyt v‰‰ryytt‰, h‰nt‰ kohdellut kovuudella, jopa r‰‰k‰nnytkin. Ja nyt oli t‰m‰ tullut h‰nen luoksensa valoisana ja lempe‰n‰, kuten Jehovan sanansaattaja, tuoden h‰nelle lohdutusta h‰nen sairasvuoteellaan. Siin‰ h‰n istui h‰nen vieress‰‰n, pidellen h‰nen kuihtunutta vapisevaa k‰tt‰‰n omassaan ja puhuen h‰nelle lohdutuksen sanoja -- oliko t‰m‰ h‰nen kostonsa? Vanha mies itki. Lakkaamatta tulvivat h‰nen kyyneleens‰, ja kauan paatuneena ollut syd‰n suli. Waltrud huomasi sen; siksi h‰n istui ‰‰neti odottaen, kunnes h‰n puhuisi. Vihdoin vanhus rauhoittui ja sanoi: "Vanhat silm‰ni eiv‰t sinua tunteneet. Mutta sin‰, tunsitko sin‰ is‰ Aamoksen? Sano minulle se!" "Tunsin, sin‰ p‰iv‰n‰, jolloin sinua niin pahoin r‰‰k‰ttiin kadulla." "Ja kuitenkin olet tehnyt minulle niin paljon hyv‰‰ ja ollut minulle kuten Jehovan enkeli. Sano, miksi niin teit? Minulle se on ihan k‰sitt‰m‰tˆnt‰." "Sellainen on minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen tapa, h‰nen, jota min‰ palvelen", vastasi tyttˆ vakavasti. "Kun juutalaiset, sinun esi-is‰si, naulitsivat h‰net ristinpuuhun, huusi h‰n Is‰lleen: 'Is‰, anna heille anteeksi, sill‰ he eiv‰t tied‰, mit‰ he tekev‰t'." Mies oli vaiti, mutta selv‰sti n‰kyi, ett‰ h‰nen syd‰mess‰‰n voimakkaat aallot k‰viv‰t. Hetken per‰st‰ h‰n otti patjansa alta pienen avaimen. "Avaa laatikko", pyysi h‰n. H‰nen ‰‰nens‰ soi nyt lujalta ja rauhoittuneelta. Tyttˆ totteli. Siin‰ laatikossa ei ollut paljoakaan. H‰nen k‰skyst‰‰n tyttˆ veti sielt‰ esiin villasukan, joka oli t‰ysin‰inen ja raskas, nauhalla sidottu kiinni. Waltrud aukaisi solmun. P‰‰llimm‰isen‰ oli siin‰ kultainen rannerengas, kiemurassa olevan kalan muotoinen. Silm‰ss‰ s‰kenˆitsi jalokivi. Liikutettuna tyttˆ katseli koristetta. "ƒitini on t‰t‰ k‰ytt‰nyt! Tunsitko sin‰ ‰itini?" kysyi h‰n. "Olin mukana siin‰ joukossa, joka hyˆkk‰si teid‰n kyl‰‰nne ja rosvosi sen. Sinun vanhempasi tapettiin. Sinut min‰ myˆskin n‰in. Min‰ tunsin sinut, sill‰ olin usein kulkenut teid‰n kyl‰nne l‰pi salaa, ja sinun kultahiuksesi miellyttiv‰t minua. Rannerenkaan otin kuolleen k‰sivarresta. Sitten sin‰ katosit. Myˆhemmin lˆysin sinut unkarilaisten parista, ja koska he olivat kyltyneet pit‰m‰‰n sinua, otin sinut mukaani." "Ent‰ veljeni?" kysyi Waltrud kiihke‰sti j‰nnittyneen‰. "Hunnit veiv‰t h‰net myˆt‰ns‰. Suuren tappelun j‰lkeen n‰in h‰net j‰lleen. H‰n makasi haavoitettuna kuningas Henrikin sotilaitten joukossa tappelutanterella Merseburgin luona." Waltrudin silm‰t s‰teiliv‰t. "Oliko h‰n taistellut hunneja vastaan?" "Ep‰ilem‰tt‰. Mutta el‰‰kˆ h‰n vai onko kuollut, sit‰ en tied‰." Sanat kuuluivat voimattomilta ja heikoilta, ja tyttˆ sanoi pel‰styneen‰: "T‰m‰ on melkein liikaa kuoleman kieliss‰ olevalle sairaalle. ƒl‰ en‰‰ puhu. Rannerenkaan min‰ otan, mutta muut tavarat j‰t‰n laatikkoon." Mutta mies pudisti p‰‰t‰‰n sanoen: "Ei, minun t‰ytyy puhua, kunnes olen hyvitt‰nyt pahat tekoni. Ota myˆskin kaikki muu, siin‰ on kultaa ja hopeata, ja'a ne kˆyhille. Syd‰mmeni on ollut niihin kiintynyt, mutta nyt annan ne Jehovalle; sill‰ jos sin‰ olet antanut minulle anteeksi kaiken sen pahan, mit‰ olen sinulle tehnyt, niin on myˆskin Jehova minulle armollinen." "Niin, Poikansa t‰hden, joka ristinkuolemallaan on maksanut velkasi ja on sinunkin Vapahtajasi", sanoi tyttˆ juhlallisesti. Vanhus oli sulkenut silm‰ns‰ ja makasi k‰det ristiss‰. H‰nen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten h‰n vaipui levolliseen uneen, ja Waltrud l‰hti liikutetuin mielin pois. KAHDEKSAS LUKU Kuolema tulee Viel‰ kaksi p‰iv‰‰ vanhus eli. Kun h‰n j‰lleen n‰ki Waltrudin, loistivat h‰nen silm‰ns‰; h‰n tarttui Waltrudin k‰teen ja kuiskasi: "Kiitos kaikesta! Jehova palkitkoon, mit‰ minulle olet tehnyt!" Sen j‰lkeen h‰n sanoi: "Kerro minulle enemm‰n Messiaksestasi!" Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja l‰mpim‰st‰ syd‰mmest‰. Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttˆ puhui ristill‰ riippuvasta ryˆv‰rist‰, pani h‰n laihat k‰tens‰ ristiin ja sanoi itkussa silmin: "Min‰ olen se mies." Palvelija seisoi siin‰ vieress‰, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sis‰lle ja kuunteli nyt ihmeiss‰‰n tuota iloista sanomaa, joka h‰nelle oli aivan tuntematon ja k‰sitt‰m‰tˆn. Mutta h‰n n‰ki kuolevan kurttuisilla kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, ett‰ is‰ Aamos ei en‰‰ pel‰nnyt kokoontumista is‰ins‰ luo. Mik‰ oli voinut t‰m‰n muutoksen saada aikaan? H‰n ei lˆyt‰nyt vastausta. Kun Waltrud seuraavana p‰iv‰n‰ l‰heni hˆkkeli‰, kuuli h‰n jo kaukaa itkij‰naisten ulvontaa. "H‰n on kuollut", sanoi h‰nelle er‰s tyttˆ surullisen n‰kˆisen‰. Rebekka muori tuli itkien ja k‰si‰‰n v‰‰nnellen h‰nt‰ vastaan. "H‰n on kuollut", toisti h‰n. "Kuinka h‰n kuoli?" kysyi Waltrud. "Valtijatar, se on Jumalan ihme. H‰n nukkui hiljaa ilman mit‰‰n tuskan merkki‰. Viimeiseksi h‰n sanoi onnellisen n‰kˆisen‰: 'Velka on maksettu'. Tied‰tkˆ sin‰, valtijatar, kenelle h‰n oli velkaa?" Waltrud osotti sormellaan ylˆsp‰in ja sanoi: "Suurelle Herrallemme taivaassa." Siell‰ sis‰ll‰ pieness‰ huoneessa itkij‰naiset ulvoivat, lˆiv‰t rintoihinsa, repiv‰t hiuksiansa ja k‰ytt‰ytyiv‰t kuten mielipuolet, yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi k‰det ristiss‰. Noita el‰m‰ss‰ inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. H‰n oli kuten ryˆv‰ri saanut armon ja l‰htenyt is‰ins‰ luo. -- N‰ihin aikoihin oli huoli ja murhe j‰lleen vieraina kuninkaanlinnassa. Lotharin tila oli kovin huonontunut. H‰nell‰ oli ollut kohtaus, paljon kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka h‰net yll‰tti kotimatkalla Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sill‰ h‰nen p‰‰t‰ns‰ s‰rki niin ankarasti. H‰nen uskollinen hoitajattarensa ei hetkeksik‰‰n poistunut h‰nen vuoteensa ‰‰rest‰. Neuvottomina seisoivat siin‰ l‰‰k‰rit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimm‰n l‰‰k‰rin Bolognasta, ja h‰nt‰ nyt odotettiin. Ja h‰n tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. H‰n oli vanha herra, jolla oli viisaat silm‰t ja luottamusta her‰tt‰v‰ olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja j‰hmettyneen‰ kuten kuollut, k‰det kokoonkouristuneina ja silm‰t suljettuina. Adelheid loi ‰‰nettˆm‰sti rukoilevat silm‰ns‰ vanhaan l‰‰k‰riin, jonka taitoon h‰n viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski vanhuksen syd‰mmeen. Syv‰sti liikutettuna h‰n katseli sairasta ja antoi h‰nen suuhunsa muutaman l‰‰ketipan. Sitten h‰n meni molempien toisten l‰‰k‰rien luo ja keskusteli heid‰n kanssaan. Aina vakavammaksi ja synkemm‰ksi k‰vi h‰nen katseensa. Kuningatar ei sit‰ huomannut, h‰n katseli nyt alituisesti Lotharia. V‰hitellen katosi kankeus sairaan j‰senist‰, otsa hiestyi, ja h‰n lep‰si rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut. L‰‰k‰ri oli j‰lleen astunut vuoteen ‰‰reen ja antoi taas sairaalle rohtoja. Lempe‰sti h‰n laski k‰tens‰ sairaan otsalle ja sanoi syv‰ll‰ myˆt‰tunnolla: "T‰m‰ kipu on tuskallinen, mutta viel‰ h‰n ei siit‰ tied‰ mit‰‰n, sill‰ h‰n on tainnoksissa. Pian uni on antava h‰nelle lievityst‰. Torjukaa pois h‰nen l‰heisyydest‰‰n pieninkin aihe, joka saattaisi h‰nt‰ h‰irit‰. Jalo rouva, t‰ydellinen hiljaisuus on tarpeellinen!" H‰n viittasi l‰‰k‰reit‰ l‰htem‰‰n ulos huoneesta ja j‰i yksin Adelheidin kanssa sairaan luo. ƒ‰nettˆmin‰ he istuivat siin‰. Kuningatar oli pannut k‰tens‰ ristiin; h‰nen sielunsa rukoili. N‰in kului tunti tahi enemm‰nkin. Viel‰ makasi sairas liikkumattomana, mutta h‰nen hengityksens‰ oli tasainen. Silloin Adelheid nousi istualta. H‰n oli p‰‰tˆksens‰ tehnyt. H‰n pyysi l‰‰k‰ri‰ tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen. "Tohtori", virkkoi h‰n, "min‰ luotan siihen, ett‰ sanot minulle totuuden. Mit‰ tautia kuningas potee? ƒl‰ salaa minulta mit‰‰n." L‰‰k‰rin suupielet v‰r‰htiv‰t, mutta sitten h‰n sanoi: "Me l‰‰k‰rit koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisess‰ on henki. Kuitenkin kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle puolisolleen. T‰m‰ ummehtunut kaupunginilma ei ole h‰nelle edullinen." "Me l‰hdemme vaikkapa jo huomenna l‰nteen, alppimaahan." Tohtori noikkasi suostuvasti. "Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt. Mit‰ tautia h‰n sairastaa? Minun t‰ytyy saada se tiet‰‰, ja min‰ vaadin kuningattarenasi, ett‰ sanot minulle totuuden." Majesteetillisena ja k‰skev‰n‰ h‰n seisot siin‰, ja l‰‰k‰ri katseli h‰nt‰ liikutettuna. "Jumala suokoon, ett‰ minulla olisi jotakin lohduttavampaa ilmoittamista! On kulunut enemm‰n kuin viisikymment‰ vuotta siit‰, jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan t‰st‰ taudista. Silloin olin viel‰ poikanen. Is‰ni oli kuuluisa l‰‰k‰ri Spoleton kaupungissa. Siell‰ oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha mies, mutta viel‰ n‰en h‰net muistissani, tuon ritarillisen sankarin, jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle syd‰mmemme ihastuksesta sykkiv‰t. Sitten is‰ni kutsuttiin h‰nen luoksensa. Keisari sairasti vaikeata p‰‰ns‰rky‰. Viel‰ n‰en silmieni edess‰ is‰ni, kun h‰n tuli kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tied‰tte, rouva kuningatar, miten keisari Arnulfin k‰vi?" Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta syd‰mmest‰. H‰nen silm‰ns‰ sumenivat, h‰n hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen h‰n sai sanotuksi: "Tohtori, salaper‰isi‰ huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tied‰t varmaankin, onko niiss‰ per‰‰, koska is‰si hoiti h‰nt‰. Kertooko kansa oikealla tavalla h‰nen kuolemansa syyn? Sano minulle!" "Huhut ovat tosia. Is‰ni vannoi sen. H‰n ei en‰‰ milloinkaan saavuttanut mielen tasapainoa eik‰ iloa tuon p‰iv‰n j‰lkeen." "Tarkoitatko siis, ett‰ puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin kuningas Arnulfilla?" Vanha mies painoi p‰‰ns‰ alas, h‰n ei voinut v‰itt‰‰ vastaan. "H‰nell‰ on ollut t‰m‰ tauti siit‰ asti kuin h‰n viimeisen‰ iltana Mailandissa Berengarin k‰dest‰ otti pikarin ja joi maljan", sanoi l‰‰k‰ri soinnuttomalla ‰‰nell‰, -- Viereisess‰ huoneessa odotteli Waltrud. H‰n kyll‰ tiesi, ett‰ tuolla sis‰ll‰ keskusteltiin vakavista asioista, ja h‰nen syd‰mmens‰ sykki levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksell‰. Kauhistus valtasi tytˆn mielen, kun h‰n n‰ki kuningattaren. Nuo kukoistavat kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli j‰ykk‰ ja piirteet v‰‰ntyneet. H‰n hoiperteli Waltrudia kohden, ja t‰m‰ kiirehti h‰nt‰ vastaan, sulkien h‰net syliins‰. Kuningatar syleili uskollista yst‰v‰‰ns‰ kiihke‰n suruisena ja huudahti syd‰nt‰vihlovalla ‰‰nell‰: "Waltrud, he ovat h‰net myrkytt‰neet!" * * * * * Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut j‰‰nyt miksik‰‰n salaisuudeksi. Myˆskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut siit‰, kun paavi juhlallisesti kruunasi h‰net keisariksi ja h‰n t‰ydess‰ miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa kansa riemuiten otti h‰net vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta. H‰n ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti kuolettava myrkky teki lopun h‰nen el‰m‰st‰‰n. H‰nen onnistui p‰‰st‰ kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lep‰siv‰t h‰nen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo oli nyt viisikymment‰ vuotta myˆhemmin tullut nuoren el‰m‰nhaluisen Lotharin osaksi. Suurella kiireell‰ varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja huolellisesti jakeli kuningatar k‰skyj‰ns‰. Kuninkaan uskollisimpain piti h‰nt‰ seurata; niiden joukossa olivat l‰‰k‰rit, osa palvelusv‰est‰ ja henkivartijat. Jo toisena p‰iv‰n‰ kuninkaalliset vaunut l‰htiv‰t l‰nteen. "ƒidin luo! ƒidin luo!" kaikui Adelheidin syd‰mmess‰. "Niin pian kuin vain on mahdollista!" Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan p‰‰ ei sit‰ siet‰nyt. Silloin l‰hetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut, joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edelt‰p‰in varman saattueen turvissa viem‰‰n Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen tulosta. Toiset seurasivat hitaammin j‰ljess‰. P‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kesti matkaa. Yˆll‰ he lep‰siv‰t teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin n‰kyiv‰t Turinin tornit, ja v‰synyt Lothar pyysi: "Lev‰ht‰k‰‰mme t‰‰ll‰ muutamia p‰ivi‰!" P‰ivist‰ tuli viikkoja. V‰h‰n matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella ylh‰‰ll‰ vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas Hugo usein oli oleskellut. T‰‰ll‰ sairas odotteli parantumistansa. H‰n oli liiaksi v‰synyt ajatellaksensa matkan jatkamista. Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettiv‰t puutarhaan, makasi h‰n leposijallaan. Avoimista akkunoista lempe‰t kev‰ttuulet puhaltelivat, ja et‰isten, juhlallisten Alppien huiput katselivat tervehtien sis‰‰n. Voimakkaasti t‰m‰ n‰kˆala veti kuningattaren mielt‰ kotiinp‰in ‰idin luo, h‰nen is‰nmaahansa, miss‰ viel‰ uskollisuus vallitsi, miss‰ kavaluus ja viekkaus olivat vieraita. Mutta h‰nell‰ t‰ytyi olla k‰rsiv‰llisyytt‰. Sairas tarvitsi lepoa, ja l‰‰k‰rit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. H‰n istui siis p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n kalliin puolisonsa vuoteen ‰‰ress‰ ja hoiti h‰nt‰ kaikella sill‰ uskollisuudella ja rakkaudella, johon h‰nen hell‰, voimakas syd‰mmens‰ oli mahdollinen. Usein h‰n ajatteli ‰itins‰ hyv‰stij‰ttˆsanoja: "Palvellaksemme olemme kaikki t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei h‰n silloin voinut ajatella, ett‰ h‰n tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen ‰‰ress‰, hoitaen sit‰, joka h‰nelle oli kallein t‰ss‰ maailmassa. Nyt h‰n otti kutsumuksensa vastaan Jumalan k‰dest‰. Miten paljon h‰n k‰rsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan h‰nell‰ jo kyll‰ksi omista k‰rsimyksist‰‰n. Puolisollensa h‰n koetti n‰ytt‰‰ iloista muotoa. Ilostuttaaksensa h‰nt‰ Adelheid lauloi kauniilla ‰‰nell‰‰n lempilaulujansa, joita h‰n harpulla s‰esti. Lotharille h‰nelt‰ aina riitti joku lohdutuksen sana, joskin h‰nen oma syd‰mmens‰ oli sit‰ vailla. Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kev‰tilman vaikutuksesta kuningas v‰hitellen v‰h‰n toipui. H‰nen kalpeat poskensa rupesivat saamaan v‰ri‰; yˆt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt virkist‰v‰‰ unta, ja Adelheidin syd‰mmess‰ syntyi jo toivo, ett‰ kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielell‰‰np‰ h‰n olisi k‰rsiv‰llinen, kunhan vain h‰nen palavat rukouksensa rakastetun puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi h‰nelle rohkeutta, ja puoliso huomasi sen kyll‰. Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja h‰nen sormensa koskettelivat vienosti harpun kieli‰, sill‰ v‰lin kuin h‰nen ajatuksensa viipyiv‰t et‰‰ll‰. Lothar ei h‰nt‰ h‰irinnyt. Vihdoin Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa eteenp‰in ‰idin luo. Siell‰ tulet t‰ydellisen terveeksi, Lotharini. Olethan sin‰ nyt paljon parempi!" H‰n hymyili, tarttuen hell‰sti Adelheidin k‰teen. Hetken per‰st‰ h‰n sanoi: "Min‰ voin hyvin, niin kauan kuin sin‰ olet t‰‰ll‰ ja tuskat ovat jotenkin siedett‰v‰t. J‰‰k‰‰mme t‰nne!" "Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siell‰, tarkoitan, lˆyt‰isit terveytesi j‰lleen, siell‰, miss‰ rinta vapaammin voi hengitt‰‰ ja syd‰n sykkii iloisemmin, siell‰ miss‰ tuoksuva vuori-ilma ymp‰rˆitsee pakottavaa p‰‰t‰si virkist‰v‰ll‰ viileydell‰. Ah, jospa olisimme siell‰!" huokasi h‰n syd‰mmens‰ syvyydest‰. "Min‰kin sinne tahtoisin, etenkin sinun t‰htesi", oli vastaus. "Mutta minusta tuntuu kuin t‰m‰ olisi maailmanmatkani p‰‰." Adelheid keskeytti h‰net sanoen: "ƒl‰ anna sijaa tuollaisille levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, h‰nelle ei mik‰‰n ole mahdotonta. H‰nen k‰dess‰‰n on sinun henkesi." H‰n nyˆk‰ytti p‰‰t‰ns‰. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta kertaa lukenut kirjastasi, ja min‰ siunaan sinua siit‰. Sill‰ nyt tied‰n, ett‰ h‰n on armollinen minullekin, joskin h‰n tahtoo minua muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole t‰ss‰ ihanassa maassa. Olethan itse sanonut minulle, ett‰ siell‰ ei ole mit‰‰n kipua en‰‰! Min‰ tunnen, ett‰ p‰‰ parkani ei en‰‰ milloinkaan parane -- eip‰ edes alppimaassa. Minun tulee s‰‰li sinua, kalleimpani, kun minun t‰ytyy j‰tt‰‰ sinut yksin. Sin‰ olet ollut iloni ja riemuni, el‰m‰ sinun kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut minulle mit‰‰n murhetta, ainoastaan hyv‰‰ olet tehnyt. Mutta jos taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meid‰n tottelevaisina t‰ytyy taipua h‰nen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle opettanut kalliista raamatustasi." Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sin‰ olet oikeassa", sanoi h‰n. "Meid‰n t‰ytyy nˆyrin‰ taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin min‰ toivon. Yˆn hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on armollinen. H‰n voi auttaa sinua." Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mit‰‰n. Pian h‰n v‰syneen‰ vaipui hiljaiseen uneen. Enemm‰n kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina h‰n pysytteli sairashuoneen l‰heisyydess‰ ja kuunteli sairaan v‰hint‰kin liikett‰. Paljon h‰nkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein h‰n ajatteli vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut h‰nelle armonsa. Mutta enimmiten h‰nen ajatuksensa viipyiv‰t levottomina sairaan kuninkaan ja h‰nen uskollisen hoitajattarensa luona. H‰n ei voinut toivoa kuten Adelheid, sill‰ h‰n oli huomannut l‰‰k‰rien levottomat ilmeet, kun he v‰list‰ kulkivat puutarhassa ja hiljaa keskustelivat kesken‰‰n. He tiesiv‰t, ett‰ kohtaus uudistuisi j‰lleen. Myˆskin Waltrud oli kuullut t‰st‰ kuiskattavan. H‰nen syd‰mmens‰ oli raskas. Ah, mielell‰‰n h‰n olisi antanut oman henkens‰, jos h‰n sill‰ olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison! Mutta muuta h‰n ei voinut tehd‰ heid‰n puolestaan kuin huolehtia ja rukoilla, ja sit‰ h‰n teki yˆt p‰iv‰t. Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun p‰iv‰ joutui iltapuolelle, ja suloinen oli luonto. Viel‰ auringons‰teet kultasivat vuorten huippuja ja leikkiv‰t hopeankirkkaassa l‰hteess‰, joka solisi ja porisi puistossa. Ihanat tuoksut levisiv‰t tuhansista kukkanupuista, puissa linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen suloista liverryst‰. Kaikkialla eloa ja iloa! Mutta sis‰ll‰ kuninkaankartanossa oli ‰‰netˆnt‰ ja raskasta. Hiljaa liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot v‰r‰hteliv‰t surusta, ja monesta silm‰st‰ vieri kyyneleit‰. Myˆskin uskollinen bolognalainen l‰‰k‰ri itki. Koko h‰nen l‰‰k‰ritaitonsa ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, viel‰ vuosi sitten kukoistavaa el‰m‰‰ kuolemalta. Se oli jo kadonnut i‰isyyden mereen. Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielell‰‰n oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, miss‰ h‰n makasi, mutta h‰n ei sit‰ en‰‰ kuullut. H‰n ei en‰‰ katsellut kev‰‰n ihanuutta, ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka h‰nt‰ niin usein oli virkist‰nyt. H‰n ei n‰hnyt uskollistensa kyyneleit‰ ja surua. H‰nen silm‰ns‰ olivat i‰ksi sulkeutuneet. Waltrud seisoi paarien luona, ja h‰nen kyyneleens‰ virtailivat lakkaamatta. Siin‰ lep‰si kuningas k‰det ristiss‰, kaunis p‰‰ v‰h‰n sivulle p‰in k‰‰ntyneen‰, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut. Jaloilla kasvoilla v‰ikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy, ja tytˆn mielest‰ h‰n oli sen n‰kˆinen kuin ennen, jolloin h‰n nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien k‰rsimysten per‰st‰ oli vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa h‰n oli nukahtanut, kuten v‰synyt lapsi is‰ns‰ helmaan. Kuninkaan kuolinsijan ‰‰ress‰ oli h‰nen nuori vaimonsa polvistuneena, ‰‰neti ja ilman kyyneleit‰, s‰rkynein syd‰mmin, murtuneena sielun ja ruumiin puolesta. H‰n ei tiet‰nyt enemp‰‰ kuin kuollutkaan siit‰, mit‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n tapahtui. H‰nelle oli koko maailma tyhj‰, kuten suuri hautapaikka. Ei yht‰‰n valons‰dett‰ v‰lk‰ht‰nyt, kaikki n‰ytti h‰nest‰ pime‰lt‰ ja kolkolta. Viel‰ h‰n ei voinut t‰t‰ kovaa kohtaloa ottaa vastaan Jumalan k‰dest‰ eik‰ omistaa sit‰ lohdutusta, joka sanassa on luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille. YHDEKSƒS LUKU Jumalattomien neuvot Lotharin maalliset j‰‰nnˆkset oli palsamoittu ja pantu Mailandin kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syv‰ suru rakastetun kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin s‰‰littiin nuorta leske‰, joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. T‰t‰ asian puolta h‰n itse ei alussa ajatellut; koko h‰nen mielens‰ oli vain kiintynyt siihen katkeraan murheeseen, joka h‰nt‰ oli kohdannut. Waltrud ja l‰‰k‰ri katselivat h‰nt‰ levottomina. "Jospa h‰n edes saattaisi itke‰!" sanoi l‰‰k‰ri. "Tuo ‰‰netˆn j‰ykk‰ suru kuluttaa h‰nen elinvoimaansa. Meid‰n t‰ytyy toimittaa h‰net pian kotiinsa Paviaan." Ja kyyneleet tulivat, kun h‰n j‰lleen oli kotona ja ensi kerran astui rakkaan vainajan tyˆhuoneeseen. Kaikki oli siell‰ samassa kunnossa, mihin h‰n oli sen j‰tt‰nyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto entisist‰ onnellisista ajoista. H‰n vaipui siihen tuoliin, jossa h‰nen puolisonsa tavallisesti oli lev‰ht‰nyt, nojasi p‰‰ns‰ uskollisen Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. H‰n oli nyt p‰‰ssyt j‰ykkyydest‰‰n ja virkosi el‰m‰‰n j‰lleen, joskin h‰n viel‰ muutamia viikkoja oli avuton ja uupunut. Nyt h‰n saattoi puhua Waltrudin ja l‰‰k‰rin kanssa vainajasta ja ottaa lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt h‰n jo myˆskin voi kiitt‰‰ uskollisiansa siit‰ rakkaudesta, jota he olivat osottaneet kuninkaalle, ja ajatella miten h‰n heit‰ palkitsisi ja ilahduttaisi. Mutta viel‰ h‰n ei voinut Jumalan voimallisessa k‰dess‰ n‰hd‰ rakastavan Is‰n k‰tt‰. Tosin h‰n kyll‰ koetti unhottaa itsens‰ ja surunsa voidaksensa palvella muita. N‰in oli h‰n n‰hnyt ‰itins‰ tekev‰n, kun is‰ kuoli. Mutta olihan t‰m‰ tapaus toisenlainen. ƒidin suru ei ollut niin katkeraa, sill‰ is‰‰ ei temmattu pois nuoruuden kukoistuksessa, eik‰ kateellisten kavaluus h‰nt‰ vienyt ennenaikaiseen hautaan. Juuri t‰m‰ seikka, ett‰ vainaja pahojen ihmisten kautta menetti henkens‰, oli katkerin pisara h‰nen k‰rsimyksens‰ kalkissa, ja nyt h‰n k‰sitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi vihollisillensa. Viel‰ h‰n ei voinut sanoa: "Is‰, anna heille anteeksi." Sit‰ ei myˆsk‰‰n Waltrud voinut. Niit‰ kohtaan, jotka pahuudessaan olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvint‰ syd‰nsurua, tunsi h‰n suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa kohtaan. Adelheid ja Waltrud eiv‰t kesken‰‰n paljon puhuneet n‰ist‰ asioista; he tahtoivat s‰‰st‰‰ toistensa sisimpi‰ tunteita, eiv‰tk‰ sent‰hden koskeneet kipe‰‰n haavaan. Uskollisesti he t‰yttiv‰t velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat palvella, ett‰ h‰n opettaisi heit‰ k‰ym‰‰n h‰nen teit‰‰n. Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan uskottujensa kanssa. Silloin vasta h‰nelle selveni, mik‰ raskas taakka painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, ett‰ Berengar kruunauttaisi itsens‰ kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin kuulleet siit‰, mutta he niin s‰‰liv‰t nuorta leske‰ h‰nen surussaan, etteiv‰t siit‰ mit‰‰n maininneet. He luulivat sit‰paitsi, ettei Berengar uskaltaisi n‰in tehd‰, kun Lothar viel‰ tuskin oli enn‰tetty haudata, ja kun viel‰ lis‰ksi kansa suosi h‰nen puolisoansa. Ei myˆsk‰‰n Adelheid, asiasta kuultuansa, pit‰nyt mahdollisena t‰llaista h‰vytˆnt‰ menettely‰ rajakreivin puolelta. Mutta he erehtyiv‰t. ƒkkiarvaamatta n‰htiin Berengar ja joukko asestettuja miehi‰ Pavian porttien edustalla. H‰n pyysi vaativalla ja uhkaavalla tavalla, ett‰ h‰nelle portit avattaisiin, ja ellei sit‰ hyv‰ll‰ teht‰isi, niin h‰n tulisi v‰kisin ja ankarasti rankaisisi tottelematonta kaupunkia, sill‰ nyt oli h‰n muka ainoana hallitsijana ja valtijaana. H‰mm‰stynein‰ ylimykset t‰m‰n kuulivat ja ker‰‰ntyiv‰t kuningattarensa ymp‰rille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mit‰‰n hyˆty‰, sen he kaikin k‰sittiv‰t. Myˆskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan toimeenpanijana oikeus k‰yd‰ kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea tahtoi kuningatar v‰ltt‰‰ verenvuodatusta. Senvuoksi h‰n l‰hetti Berengarille sellaiset terveiset, ett‰ kuningatar k‰skee avata h‰nelle kaupungin portit ja pyyt‰‰ h‰nt‰ tulemaan sinne vieraana, mutta itse h‰n ei syv‰n surunsa vuoksi voi ottaa h‰nt‰ vastaan. Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja k‰ytt‰ytyi siell‰ itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan kuoleman johdosta ja selitti, ett‰ h‰n ainoastaan maan parhaaksi tahtoi kruunauttaa itsens‰ kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista. Maan korkea-arvoisimmat henkilˆt eiv‰t olleet h‰nen kanssaan yht‰ mielt‰. He arvelivat, ett‰ ensin tuli kysy‰ ja ottaa huomioon, mit‰ kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri t‰t‰ tahtoi rajakreivi v‰ltt‰‰. Sen vuoksi h‰n ilman pitki‰ mutkia l‰hti Willansa ja poikansa Adalbertin kanssa pyh‰n Mikaelin kirkkoon. Siell‰ h‰nen k‰skyst‰‰n er‰s mukana tuotu piispa juhlallisesti pani h‰nen p‰‰h‰ns‰ sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. H‰n oli viekkaudella ja vilpill‰ hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa se s‰ilytettiin, siten ett‰ ei Adelheidill‰ eik‰ h‰nen uskotuillaan ollut siit‰ v‰hint‰k‰‰n aavistusta. Samalla kertaa myˆskin Berengarin puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heid‰n poikansa Adalbert hallitsijakumppaniksi. T‰ll‰ tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet p‰‰m‰‰r‰ns‰, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei salannut mielipahaansa, ja myˆskin korkeat viranomaiset lausuivat ilmi tyytym‰ttˆmyytens‰; viel‰p‰ uhkauksiakin kuului noita rˆyhkeit‰ valtaistuimen kaappaajia vastaan. T‰m‰ tuli Berengarin korviin. Arka ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, s‰ik‰htyi h‰n t‰st‰ puheesta. Willa koetti h‰nt‰ lohduttaa. Lothar ei ollut j‰tt‰nyt mit‰‰n testamenttia j‰lkeens‰, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo ollut laillisesti perinnˆllinen. Muuten Adelheid kyll‰ olisi vaatinut perintˆoikeutta h‰nen ja Lotharin tytt‰relle. T‰m‰ oli kyll‰ osaltaan rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myˆskin pelottavaa, sill‰ kansa rakasti Lotharin leske‰, jollei h‰n edes ulkonaisen oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara h‰nt‰ uhata. Taaskin h‰nen puolisonsa t‰h‰n tiesi neuvon. Jos heid‰n poikansa Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi est‰‰ h‰nt‰ omistamasta kuninkaan arvoa. T‰ll‰ v‰lin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen. Hiljakseen h‰n myˆskin hoiti velvollisuuksiansa, sill‰ viel‰ oli h‰nen syd‰mmens‰ surua t‰ynn‰ kaivatun vainajan t‰hden, eik‰ h‰nell‰ ollut v‰h‰‰k‰‰n aavistusta niist‰ juonista, joita h‰nen vahingokseen punottiin. Silloin tuli uusi kuningas er‰‰n‰ p‰iv‰n‰, viikkokausia p‰‰kaupungissa oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain sanoin p‰‰sy‰ kuningattaren puheille. H‰nell‰ oli muka t‰rkeit‰ asioita esitett‰v‰n‰ ennen l‰htˆ‰ns‰. Vastenmielisesti Adelheid suostui pyyntˆˆn; h‰n tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut. Tottunut kuin h‰n oli hillitsem‰‰n itse‰ns‰, otti h‰n muutamien jalosukuisten henkilˆiden l‰sn‰ollessa ep‰mieluisan vieraansa vastaan. Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti h‰net heti. "Mit‰ minusta tahdotte? Min‰ toivon, ett‰ puhutte asianne lyhyesti!" "Pyyd‰n vain, ett‰ autatte meit‰ tekem‰‰n kansan levolliseksi ja onnelliseksi. Te seisotte yksin‰nne ilman suojaa. Lesken asema on vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee rauha maahan ja te olette turvattu." Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan. Uljaana ja suorana seisoi h‰n siin‰, suuttumuksen puna hehkui h‰nen kasvoillaan, silm‰t s‰kenˆiv‰t tulta, ja h‰n ojensi k‰skev‰sti oikean k‰tens‰. H‰n oli n‰ˆlt‰‰n kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies vapisi. "Sellaista sin‰ uskallat minulle esitt‰‰! L‰hde t‰‰lt‰! En koskaan rupea sinun perheesi kanssa mihink‰‰n liittoon! Kuuletko, en milloinkaan! Sen t‰ss‰ pyh‰sti lupaan uskollisteni l‰sn‰ollessa." Sitten h‰n k‰‰nsi selk‰ns‰ Berengarille ja l‰hti ylev‰n‰ p‰‰ pystyss‰ ulos salista. Berengarin katse, t‰ynn‰ myrkyllisint‰ vihaa, seurasi h‰nt‰. "Min‰ pakotan sinut taipumaan", ‰hkyi h‰n hampaitaan purren. Kumartamatta h‰n poistui, koston tuumat mieless‰‰n. Kuningattaren uskolliset ylimykset pelk‰siv‰t Berengarin kamalaa katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ‰‰neti; vihdoin er‰s heist‰ sanoi hiljaa: "T‰ss‰ ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen pako." Kuningatar oli vet‰ytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siell‰ Waltrudille, niit‰ oli tapahtunut. "Se h‰vytˆn!" huudahti uskollinen tyttˆ suuttuneena. "Mutta hallitsijatar, sinun t‰ytyy l‰hte‰ pois t‰‰lt‰. Nuo jumalattomat ihmiset eiv‰t kammo mit‰‰n pahojatekoja. Et ole koskaan hengest‰si varma, niin kauan kuin asut Italiassa." Adelheid pudisti p‰‰t‰‰n. "Min‰ en pelk‰‰." Silloin tyttˆ lankesi polvilleen h‰nen eteens‰, katsoi kyynelsilmin h‰neen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! ƒl‰ usko, ett‰ nuo jumalattomat sinua s‰‰st‰v‰t, koska he eiv‰t s‰‰st‰neet kuningastakaan. Ajattele ‰iti‰si, ajattele tyt‰rt‰si!" Nyyhkytt‰en h‰n syleili hallitsijattaren polvia, ja tytˆn mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren syd‰mmeen. L‰himm‰ss‰ huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten kesken‰‰n, kunnes kammariherra pyysi p‰‰st‰ kuningattaren puheille. H‰nkin innokkaasti kehoitti kuningatarta j‰tt‰m‰‰n kaupungin. "Ei kuitenkaan ennen yˆn aikaa", varoitti h‰n. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva kuningatar. ƒl‰ pelk‰‰. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta paeta sinun t‰ytyy, pois Italiasta!" Silloin Adelheid ymm‰rsi, ett‰ vaara oli suuri, ja myˆntyi. Kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yˆn tultua vaunut ajoivat ulos Pavian porteista. Niiss‰ istui kaksi hunnutettua naista, ja edell‰ratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti. Aina tuon tuostakin tuli mets‰st‰ esiin joku ratsastaja, joka liittyi seurueeseen aivan hiljaa. Heid‰n hevostensa kaviot olivat pehme‰‰n k‰‰reeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi. N‰in he siis kulkivat ‰‰nettˆm‰sti ja kiireesti eteenp‰in yˆll‰. Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinte‰sti kuin suinkin. Oi miten h‰nen v‰synyt syd‰mmens‰ halasi h‰nen rakastetun puolisonsa luo! Ylh‰‰ll‰ kaareutui ihmeellisess‰ kirkkaudessaan pilvetˆn t‰htitaivas, ja h‰n katseli lakkaamatta korkeuteen. Siell‰ Lothar nyt oli, miss‰ kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen h‰n! Ah, jospa h‰nkin, yksin j‰‰nyt Adelheid, pian p‰‰sisi sinne! H‰nen ajatuksensa lensiv‰t takaisin h‰nen lapsuudenp‰iviins‰, jolloin h‰n istui ‰itins‰ jalkain juuressa kuunnellen h‰nen kertomuksiansa taivaan ihanuudesta, niinkuin pyh‰ kirja sit‰ kuvaa. Sitten h‰n ajatteli Vapahtajan el‰m‰‰ ja muisteli miten suloisesti h‰n oli lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, ett‰ h‰nelt‰ kaikki rohkeus oli ollut poissa, ett‰ h‰n n‰in‰ viime aikoina oli ollut toivoton, ja kaikki oli n‰ytt‰nyt pime‰lt‰. Nyt kun h‰n ajoi eteenp‰in, yl‰puolellaan t‰htikirkas taivas, avautui h‰nen sielunsa taas n‰kem‰‰n taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempe‰sti laskeutui lohdutus h‰nen s‰rjettyyn syd‰mmeens‰. Tuntui ik‰‰nkuin h‰n olisi kuullut ‰‰nen sanovan: "ƒl‰ pelk‰‰, sill‰ min‰ olen kanssasi!" J‰‰ oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa, joka h‰nt‰ oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella taivaallista Is‰‰ns‰. T‰m‰ oli se siunaus, jonka tuo pitk‰ levoton yˆ h‰nelle tuotti, ja se pysyi yh‰ tallella, kun uudet k‰rsimykset h‰nt‰ kohtasivat. Se tapahtui piankin. Pakolaiset eiv‰t viel‰ olleet enn‰tt‰neet rajalle, kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heid‰t ja veiv‰t Veronaan, miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina. Ainoastaan esiratsastaja p‰‰si pakoon ja kiirehti rajan yli viem‰‰n sanaa kuningatar Berthalle h‰nen tytt‰rens‰ kohtalosta. N‰in loppui kuninkaantytt‰ren ensimm‰inen pakenemisen yritys. * * * * * Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina Willan silm‰ll‰pidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse. Ei kukaan tiet‰nyt mit‰‰n kuningattaren kohtalosta. H‰nen uskolliset yst‰v‰ns‰ Paviassa luulivat h‰nen p‰‰sseen rajan yli onnellisesti ja toivoivat, ett‰ h‰n jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan. Ainoastaan pakoon p‰‰ssyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin yˆllisest‰ hyˆkk‰yksest‰, mutta miss‰h‰n h‰n nyt olikaan? Olikohan h‰n terveen‰ saavuttanut p‰‰maalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? T‰m‰ oli kysymys, jota Waltrud usein mietti. Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun h‰n itse oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru h‰nen puolisonsa kuolemasta v‰h‰n h‰lvennyt. Rohkeasti h‰n vastusti h‰ijyjen hyˆkk‰yksi‰. Joka p‰iv‰ Willa koetti suostuttaa h‰nt‰ menem‰‰n poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellens‰ vapauden. Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, ett‰ h‰nen henkens‰ ja vapautensa oli korkeamman johtajan k‰siss‰. H‰n, joka h‰net sis‰llisesti oli vapauttanut pelosta ja ep‰toivosta, oli myˆskin ulkonaisesti h‰net vapauttava, kun h‰nen aikansa oli tullut, sit‰ h‰n toivoi ja siihen h‰n luotti. H‰nen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa n‰ki, etteiv‰t mielistelyt eiv‰tk‰ uhkaukset mit‰‰n vaikuttaneet, rupesi tuo jumalaton nainen ruumiillisesti h‰nt‰ kiusaamaan. H‰n riisti h‰nelt‰ kaikki kalleudet, jotka h‰n oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun ei sek‰‰n auttanut, yltyi h‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ niin vihansa vimmaan, ett‰ antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen j‰lkeen vihasta puhkuen riensi huoneesta pois. Waltrud tuli sis‰lle ja n‰ki hallitsijattarensa kuolonkalpeana. Pel‰styneen‰ kyseli h‰n syyt‰ t‰h‰n, mutta Adelheid ei kertonut. Silloin tyttˆ p‰‰tti, ettei h‰n milloinkaan eri‰isi kauas kuningattaresta, vaan pysyisi aina h‰nt‰ kyllin l‰hell‰, joutuakseen avuksi, jos tarve vaatisi. Jota levollisemmaksi ja j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰mm‰ksi Adelheid tuli, sit‰ raivoisammaksi k‰vi h‰ijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa oli h‰nell‰ yksi, joka pahuudessa oli melkein h‰nen oma veroisensa ja joka suorastaan nautti kuningattaren k‰rsimyksist‰. Er‰‰n‰ aamuna nuo molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pit‰‰ksens‰ Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar h‰nen huoneeseensa viev‰n oven. T‰n‰‰n nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa p‰‰tt‰nyt. H‰n alkoi puhua: "Poikani Adalbert on tullut t‰nne viett‰m‰‰n h‰it‰ns‰. H‰n on v‰synyt pitk‰lliseen odotukseen. Ylh‰‰ll‰ salissa h‰n odottaa papin kanssa, joka teid‰n liittonne siunaa. Alistu siis t‰h‰n, sill‰ vastustus ei mit‰‰n hyˆdyt‰, se olisi suoraa tyhmyytt‰. Anna myˆnt‰v‰ vastaus, niin el‰m‰ t‰ynn‰ iloa ja riemua on edess‰si." "Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sin‰ eik‰ poikasi voi minun mielt‰ni muuttaa. Min‰ pyyd‰n sinua j‰tt‰m‰‰n minut rauhaan, sill‰ vaivasi ovat ihan turhia." "Sinulla on t‰‰ll‰ aivan liian hyv‰ olla", sanoi tuo h‰ijy nainen. "Luuletko, ettei meill‰ ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei aurinkoa eik‰ kuuta n‰y? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenev‰t. Moni on siell‰ yhdell‰ tai toisella tavalla parantunut ynseydest‰‰n." Kamalasti h‰nen silm‰ns‰ paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sin‰ et tee minulle mit‰‰n pahaa. Olethan sin‰ puoliso ja ‰iti, ja min‰ ajattelen, ett‰ sinunkin syd‰mmess‰si on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen vastasi niihin pilkallisella naurulla. S‰histen h‰n tyˆnsi huuliltaan: "Kunigunda, ota h‰net kiinni!" Silm‰nr‰p‰yksess‰ oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin ja viskannut h‰net lattialle kumoon. Kuningatar p‰‰sti ‰‰nekk‰‰n h‰t‰huudon, ja sen kuuli Waltrud. H‰n syˆks‰hti oven luo, mutta se oli salvattu. Ik‰‰nkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttˆ rynt‰si ovea vasten ja se avautui, sill‰ ruostunut salpa katkesi. -- Mink‰lainen n‰ky olikaan h‰nen edess‰‰n! Lattialla makasi h‰nen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin. H‰nen p‰‰ll‰‰n oli polvillaan h‰ijy Kunigunda, joka veti h‰nt‰ tukasta, ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdell‰ hypp‰yksell‰ oli Waltrud kuningattaren vieress‰ ja iski voimakkaalla nyrkill‰‰n Willaa kasvoihin niin ankarasti, ett‰ t‰m‰ lensi vasten sein‰‰. Senj‰lkeen h‰n lujin kourin tarttui palvelijattareen ja heitti h‰net menem‰‰n kauas luotaan kuten myrkyllisen k‰‰rmeen. Sitten h‰n lempe‰sti nosti lattialta kuningattaren ja piti h‰net syliins‰ suljettuna, samalla korottaen uhkaavasti oikean k‰tens‰. "ƒlk‰‰ koettakokaan en‰‰ toiste koskea h‰neen! Kuninkaalle olet antanut kuoleman kalkin, sin‰ kelvoton; tahdotko myˆskin murhata kuningattaren? Pysyk‰‰ loitolla h‰nest‰, jos henkenne on teille kallis! Minun k‰sivarteni on kyllin voimallinen lyˆm‰‰n teid‰t maahan." Sankarittarena h‰n siin‰ seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttˆ vihasta s‰ihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin k‰sivarsin. Kuullessaan h‰nen sanansa oli Willa k‰ynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli tuo vieras saanut tiet‰‰ totuuden? Vauhkona h‰n v‰istyi, sill‰ Waltrud n‰ytti h‰nest‰ yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen h‰n j‰tti huoneen, ja Kunigunda seurasi h‰nt‰. Silloin Waltrud yh‰ hellemmin painoi kuningattaren syliins‰ ja lohdutteli h‰nt‰ lempein sanoin, kuten ‰iti lastaan. Molemmat he odottivat kovia aikoja, eik‰ yht‰‰n suojelijaa eik‰ auttajaa ollut l‰hell‰. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silm‰ter‰‰ns‰, vartioi myˆskin n‰it‰ turvattomia naisia, ja h‰neen he h‰d‰ss‰‰n luottivat. KYMMENES LUKU Syvyydess‰ Ihanan Gardaj‰rven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla kallionkielekkeell‰ luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi. Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat j‰rven smaragdivihreisiin aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se n‰ytti katsojalle, sill‰ maan puolelta sit‰ suojasivat paksut muurit ja vallit, ja toinen puoli ulottui j‰rveen asti p‰‰torneinensa, jota aallot huuhtelivat yˆt p‰iv‰t. Torni oli kuin linnoitus kapeine ikkunakomeroineen, jotka eiv‰t olleet korkeammat eiv‰tk‰ leve‰mm‰t kuin tavalliset ampumareij‰t. Moni vanki oli t‰‰ll‰ saanut viett‰‰ pitk‰llist‰ surullista el‰m‰‰, n‰kem‰tt‰ en‰‰ milloinkaan p‰iv‰n valoa. Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, -- yˆn pimeydess‰, jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta tyˆst‰ levi‰isi. He olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa, jonka lattia oli syvemm‰ll‰ kuin j‰rven pinta. Niin korkealla, ettei sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himme‰ valo, joka siit‰ kajasti, teki synk‰n, kamalan vankilan viel‰ pelottavammaksi. J‰rven puoleista sein‰‰ pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli myˆskin vankilan alaston multalattia. Vastap‰‰t‰ ulkosein‰‰ oli kaksi kehnoa, huonoilla peitteill‰ varustettua olkivuodetta. Pˆyt‰ ja kaksi keikkuvaa tuolia oli siell‰ -- eik‰ muuta mit‰‰n. Synk‰nn‰kˆinen vanginvartija toi heille illoin aamuin vett‰ ja v‰h‰n ruokaa. Berengar ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla p‰‰st‰ pel‰tyst‰ kilpailijattarestaan. He kyll‰ tiesiv‰t, ett‰ n‰in kammottavassa paikassa ja n‰in huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan kest‰isi. Surulla n‰ki Waltrud, miten h‰nen rakkaan hallitsijattarensa posket p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ yh‰ kalpenivat, k‰tens‰ soukistuivat ja liikkeet k‰viv‰t voimattomammiksi. Monta palaa h‰n s‰‰sti, jotta ne tulisivat kuningattaren hyv‰ksi. Mutta mit‰ se auttoi? Ravinto, joka heille annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui, otti uskollinen tyttˆ peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sill‰ hallitsijatartansa, jotta h‰n ei niin paljon k‰rsisi kylmyydest‰ ja kosteudesta. Itse‰ns‰ ei h‰n ollenkaan ajatellut. P‰iv‰ p‰iv‰lt‰ ja myˆskin ˆisin he aina kuulivat aaltojen yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti kului eteenp‰in. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle! Mutta h‰n ei joutunut ep‰toivoon. Kovassa h‰d‰ss‰‰n ja syd‰mmentuskassaan h‰n huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin vartijalle, joka ei nuku. He lohduttivat toinen toistaan sill‰, mit‰ he Jumalan sanasta olivat s‰ilytt‰neet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he lˆysiv‰t lohduttomassa tilassaan. Seh‰n oli ik‰‰nkuin pelastus, kun heid‰n ei en‰‰ tarvinnut n‰hd‰ Willaa ja Berengaria. El‰m‰ vankilassa tuntui melkein siedett‰v‰mm‰lt‰ kuin Veronan linnassa. Kapeasta ikkunasta loisti aina silloin t‰llˆin joku t‰hti heid‰n vankilaansa, ja sen kirkkaus oli ik‰‰nkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid surunvoittoisella mielell‰ iloita siit‰, ett‰ h‰nen rakastettu puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta syd‰nhuolesta ja tuskasta. Lujalla luottamuksella h‰n lakkaamatta rukoili vapahdusta t‰st‰ kamalasta vankilasta -- kuinka ja mill‰ tavalla, sen asian h‰n j‰tti Jumalan haltuun. Ehk‰p‰ Is‰n tahto oli pian ottaa h‰net ylˆs rauhan majoihin. Siihenkin h‰n mielell‰‰n oli valmis tyytym‰‰n. Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti h‰nen mielt‰ns‰, ja se oli muisto h‰nen pienest‰ tytt‰rest‰‰n Emmasta. Oliko h‰n nyt iso‰idin luona? Mit‰‰n tietoja h‰n ei ollut heist‰ saanut, vaikka melkein vuosi oli kulunut siit‰, jolloin h‰n l‰hetti pienen lapsensa luotaan Turinissa. Kuka olisikaan voinut h‰nelle tuoda tietoja t‰h‰n vankilaan? Kukapa muu edes tiesi h‰nen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa h‰n oli. H‰n ei voinut muuta kuin laskea t‰m‰nkin surun is‰ttˆmien Is‰n syd‰mmelle. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ istuivat he molemmat vierekk‰in surullisesti vaieten. Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sis‰‰n, ei ollut vanginvartija, vaan leve‰‰n taljaviittaan puettu mies. Piirteit‰ ei voinut erottaa h‰m‰r‰n t‰hden. "Herra olkoon kanssanne!" tervehti h‰n latinan kielell‰. Pehme‰ ja sointuva oli h‰nen ‰‰nens‰, ja se vaikutti aivan erikoisesti vangittuihin, jotka eiv‰t pitk‰‰n aikaan olleet kuulleet muuta kuin vanginvartijan synk‰n ja raa'an ‰‰nen. Hengellinen mies h‰n oli tervehdyksest‰ p‰‰tt‰en, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki. H‰nen tultuaan l‰hemm‰ksi he saattoivat erottaa, ett‰ h‰nell‰ oli kalpeat laihat kasvot ja syv‰t silm‰t, jotka s‰‰liv‰sti katselivat noita kahta vangittua naista. "Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sis‰‰n ja mit‰ m‰‰r‰yksi‰ meille tuot?" "Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan niin kehno kuin teid‰n. Jumalan rangaistus kohdatkoon niit‰, jotka ovat syˆsseet Italian kuningattaren t‰llaiseen hautaan!" "Yst‰v‰lt‰ sin‰ n‰yt‰t. Oi sano, miksi tulit t‰nne?" "Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen min‰ tullut. Linnan p‰‰llikkˆ tiet‰‰, ett‰ tein sen; niin, h‰n on itse minut l‰hett‰nyt tuomaan teille kirkon lohdutusta." "T‰h‰n asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ymp‰rillesi, onko t‰m‰ hauta -- joksi t‰t‰ oikein nimitit -- sen n‰kˆinen?" Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyˆk‰ytti p‰‰t‰ns‰. "Kuitenkin h‰n, luullakseni, ajattelee teid‰n sielujenne parasta. Ehk‰ h‰n on saanut k‰skyn Berengarilta, taikka ehk‰ h‰nen omatuntonsa on h‰net siihen vaatinut -- kukapa sen voi tiet‰‰? Eilen h‰n kutsutti minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi, sanoi h‰n, on kurja, ja min‰ sain teht‰v‰kseni esitt‰‰ sinulle, ett‰ k‰ytt‰ydyt v‰‰rin, kun yh‰ yksip‰isesti pysyt taipumattomana. Minun piti kehoittaa sinua myˆntym‰‰n Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat h‰nen sanansa, joita min‰ ‰‰neti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta min‰ sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et milloinkaan voi seurata. Aina siit‰ asti kuin jouduit n‰itten muurien sis‰puolelle, on syd‰mmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua muistanut. Min‰ tulen yst‰v‰n‰ ja pyyd‰n auttaa sinua sill‰ tavalla kuin osaan ja kykenen." "Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tiet‰isit, miten hyv‰‰ sinun s‰‰liv‰iset sanasi tekev‰t meille raukoille! Sen j‰lkeen kuin t‰nne tulimme, emme ole kuulleet mit‰‰n muuta kuin vanginvartijan raa'an ‰‰nen." "Jos tahdot auttaa meit‰", sanoi Waltrud, "niin pid‰ huolta siit‰, ett‰ kuningatar saa l‰mpim‰n peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa." "Koetan tehd‰ mit‰ voin", sanoi mies. "Linnan p‰‰llikkˆ ei n‰yt‰ pahalta eik‰ syd‰mmettˆm‰lt‰, mutta h‰n pelk‰‰ Berengaria. Minun h‰n antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myˆskin k‰yd‰ vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. H‰n ajattelee, ett‰ veli Martti on mies, josta ei ole kenellek‰‰n vahinkoa. Kaikki vahtisotamiehet tuntevat minut, eiv‰tk‰ sano minulle mit‰‰n. He kuuntelevat mielell‰‰n, kun puhun heille." "Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, ett‰ sin‰ olisit mit‰‰n ilkityˆt‰ tehnyt", sanoi kuningatar. Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin yst‰v‰ ja toveri. H‰n eleli kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tied‰th‰n, ett‰ hekin nyt ovat joutuneet keskin‰iseen ep‰sopuun?" "Kuulin siit‰ puolisoni kautta. Mailandissa n‰in h‰net tuossa onnettomassa juhlassa." "Niin", jatkoi veli Martti, "silloin h‰n ‰‰nekk‰‰sti julisti sinun ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen j‰lkeen h‰n joutui kinaan Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti suuttumuksensa minuun, pakolaisen yst‰v‰‰n. Siit‰ syyst‰ jouduin t‰h‰n linnoitukseen." "Miss‰ Luitprand nyt oleskelee?" Veli Martti kohautti olkap‰it‰‰n. "Ehk‰ Saksassa; miss‰p‰ h‰n muualla olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut h‰nest‰ mit‰‰n." "Sin‰ k‰rsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon kuitenkin, ett‰ suuri taivaan Herra voi meid‰t vapahtaa vankeudestamme." "Sin‰ puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Min‰kin luotan lujasti h‰neen ja uskon, ett‰ h‰n meid‰t pelastaa. ƒlk‰‰ kadottako rohkeuttanne ja uskoanne, huomenna tulen takaisin." H‰n tulikin j‰lleen, ja vangitut iloiten tervehtiv‰t h‰nt‰. Puhuessaan h‰n tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin h‰n veti taskustaan mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveytt‰. Ihmetellen naiset sit‰ katselivat. Kun h‰n oli lopettanut tyˆns‰, pisti h‰n j‰lleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun toimeni t‰‰ll‰ teit‰ ihmetytt‰‰, niin ‰lk‰‰ kuitenkaan t‰n‰‰n mit‰‰n kysykˆ. Herra olkoon kanssanne!" Niin h‰n sitten l‰hti, ja molemmat naiset j‰iv‰t kesken‰‰n tuumimaan ja arvelemaan, mit‰ t‰m‰ kaikki merkitsi. Peitteen h‰n oli tuonut kuningattarelle, ja siit‰ Waltrud iloitsi, sill‰ yˆt olivat kovin kylm‰t t‰ss‰ kosteassa holvissa. He eiv‰t tiet‰neet mist‰ se johtui, ett‰ heid‰n syd‰mmens‰ t‰n‰‰n oli niin t‰ynn‰ toivoa. Eiv‰t he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa sellaista iloa n‰itten vankilamuurien sis‰puolella. Mutta heille oli yksin‰isyydess‰‰n kylliksi ilon syyt‰, kun saivat n‰hd‰ yst‰v‰lliset kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittiv‰t Herraa, joka yˆss‰ ja pimeydess‰ antoi yst‰v‰llisen t‰hden loistaa heille. T‰ynn‰ uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana p‰iv‰n‰. H‰n astui sis‰‰n yst‰v‰llisesti tervehtien, ja kun h‰n oli lohduttanut vankitovereitansa hurskailla ja ymm‰rt‰v‰isill‰ sanoilla, jatkoi h‰n: "Ja nyt tyˆhˆn. Katsokaa t‰t‰ asetta." Se oli sorkkarauta, jonka h‰n oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat h‰neen kysyv‰sti, ja h‰n jatkoi: "Er‰s linnanp‰‰llikˆn renki hankki t‰m‰n minulle. Mies oli minulle kiitollinen l‰‰kkeest‰, jonka h‰nelle annoin pahanlaatuista haavaa varten. Tied‰tteh‰n, ett‰ me munkit tunnemme kaikenlaisia l‰‰kkeit‰, joita k‰yt‰mme kansan hyv‰ksi. T‰m‰ rauta on minulle hyvin tarpeellinen." H‰nen ‰‰nens‰ alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun h‰n jatkoi: "Min‰ tahdon vapauttaa teid‰t. Kyll‰ muurit ovat paksut ja lujat, mutta kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyll‰ kulunee aikaa." Waltrud oli hyp‰ht‰nyt pystyyn ja j‰nnittyneen‰ kuunnellut; nyt h‰n sanoi: "Sin‰ aiot l‰vist‰‰ sein‰muurin, jos oikein sinut ymm‰rr‰n. Mutta sano, mit‰ olemme voittaneet, jos p‰‰semmekin pihalle? Vahvat muurit ymp‰rˆitsev‰t linnaa ja pihoja." "Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenk‰‰n ei meit‰ paljoa auta, jos p‰‰semme t‰m‰n muurin l‰pi", sanoi Martti, "ellen kaiva maanalaista k‰yt‰v‰‰, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan siin‰ tapauksessa on pako mahdollinen." Kuningatar hengitti raskaasti. "Sin‰ ajattelet mahdottomuuksia! Mitenk‰ sin‰ voisit sellaista saada toimeen, sin‰ yksin tuolla aseella?" "Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehk‰ myˆskin kuokan. Guido renki on uskollisesti minuun kiintynyt." "Ja min‰ autan sinua", sanoi Waltrud p‰‰tt‰v‰sti. "Rohkaise mielesi, kuningatar! Vaikea on teht‰v‰, mutta suuri taivaan Herra ei j‰t‰ meit‰ yksin. Min‰ luotan lujasti siihen, ett‰ h‰n meit‰ auttaa." "Sin‰ puhut totta, tyttˆ", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme h‰neen, joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja p‰‰sti kolme miest‰ el‰v‰n‰ tulisesta p‰tsist‰. H‰n on auttava meid‰tkin t‰st‰ vankilasta. Rukoilkaamme h‰nt‰, ennenkuin alotamme tyˆmme!" He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan uskonrukouksen, pyyt‰en ett‰ Jumala antaisi h‰nelle voimaa, viisautta ja armoa pelastaa n‰m‰ onnettomat heid‰n vankeudestaan. Tyˆ alkoi. Er‰‰seen pime‰‰n nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon v‰lkett‰ voinut tunkea ylh‰‰ll‰ olevasta kapeasta ikkunaraosta, tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mit‰ tarkimmin oli Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun muurin murros kerran oli valmis, t‰ytyi maanalainen k‰yt‰v‰ kaivaa ihan suoraan it‰‰ kohden. Myˆskin ulkona valleilla h‰n oli toimittanut mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mist‰ heille oli mahdollinen p‰‰st‰ vaaratta ulos p‰iv‰nvaloon. Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli t‰ss‰ kova tyˆ munkille ja Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta viel‰ ei tuo paksu muuri ollut l‰pimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin tyˆaseet heikot. Ei h‰n myˆsk‰‰n uskaltanut tyˆskennell‰ kauan kerrallaan, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ h‰net huomattaisiin. T‰ytyi menetell‰ eritt‰in varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyˆnnit kaikuivat holvissa. Eiv‰tkˆh‰n ne voineet kuulua myˆskin vartijan korviin, ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, ett‰ h‰n heit‰ suojelisi ja antaisi heid‰n vaikean tyˆns‰ onnistun. Ja se p‰iv‰ tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on irrallaan! Nyt on vain pieni j‰ljell‰, ja sitten on muurinaukko vapaa!" Oi, miten kuningattaren syd‰n sykki kiitollisuudesta ja iloisista toiveista! T‰h‰n asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei kukaan aavistanut, mit‰ n‰m‰ kolme olivat uskaltaneet yritt‰‰ tuolla pime‰ss‰ holvissa. Vanginvartijan silm‰t olivat olleet kuin sokeat. Vaikein asia oli viel‰ j‰ljell‰. Aukko muurissa oli juuri niin suuri, ett‰ yksi ihminen kerrallaan p‰‰si siit‰ ulos. Nyt oli maanalainen k‰yt‰v‰ kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi tyˆns‰. Waltrud levitti irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinte‰ksi jaloillansa. -- Tyˆ oli pitk‰llinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia, kunnes Martti ilmoitti, ett‰ h‰n nyt ep‰ilem‰tt‰ oli saavuttanut m‰‰r‰ns‰. K‰yt‰v‰n ‰‰rimm‰isest‰ p‰‰st‰ h‰n jo kuuli laineitten loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitiv‰t yht‰ h‰nen laskujensa kanssa. K‰yt‰v‰ loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen murros oli teht‰v‰ vasta aivan paon edell‰, sill‰ muuten koko hanke olisi voinut tulla ilmi. Kev‰t oli siirtynyt kes‰n tielt‰. Silloin oli tyˆ saatu valmiiksi ja pakop‰iv‰ m‰‰r‰tty. Sykkivin syd‰mmin Adelheid ja Waltrud odottivat munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa, oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lep‰siv‰t; ainoastaan vartijat k‰yt‰viss‰ ja valleilla nojautuivat siell‰ t‰‰ll‰ muureihin tai kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. H‰n kuunteli -- k‰yt‰viss‰ oli ‰‰netˆnt‰. Silloin h‰n hiljaa hiipi ulos. Pimeyden suojassa h‰n p‰‰si kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan n‰hnyt h‰nt‰, kun h‰n sys‰si pois salvan ja astui komeroon. T‰‰ll‰ naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani k‰tens‰ ristiin ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat h‰nen esimerkki‰‰n. Sitten h‰n sanoi hillityll‰ ‰‰nell‰: "Jumalan nimess‰ uskaltakaamme yritt‰‰, jalo rouva! On kyll‰ vaivalloista kontata k‰yt‰v‰n l‰pi, sill‰ se on ahdas ja pime‰; mutta ‰lk‰‰ pel‰tkˆ, min‰ k‰yn edell‰, sin‰ seuraat minua, rouva kuningatar, ja sin‰ Waltrud tulet viimeiseksi." Munkki ryˆmi k‰yt‰v‰‰n, ja molemmat naiset seurasivat h‰nt‰ sill‰ tavalla kuin h‰n oli m‰‰r‰nnyt. Kuinka vaivalloinen heid‰n pakotiens‰ oli, sit‰ he eiv‰t olleet voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli k‰yt‰v‰, ett‰ aikaihminen tˆintuskin p‰‰si l‰pi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa irtaantui, kerran niin suuressa m‰‰r‰ss‰, etteiv‰t ainoastaan naiset s‰ik‰ht‰neet, vaan jo munkkikin pelk‰si, ett‰ he el‰v‰lt‰ hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykeniv‰t hengitt‰m‰‰n. Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heid‰n ‰‰nt‰ns‰ ei kuulunut. Kuinka kauan he olivat olleet t‰ss‰ pime‰ss‰ k‰yt‰v‰ss‰, sit‰ he eiv‰t tiet‰neet, mutta se tuntui heist‰ ikuisen pitk‰lt‰ ajalta. Kuningatar oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli j‰‰v‰ns‰ sinne pyˆrtyneen‰ makaamaan. Silloin yht‰kki‰ raikas ilmanpuuska lehahti h‰nt‰ vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti n‰m‰ raukat vapaasta ilmasta. Viel‰ muutama tyˆnt‰ys raudalla, ja p‰‰sy ulos oli vapaa. Martti seisoi jo ylh‰‰ll‰ maan pinnalla. Varovasti h‰n tarttui kuningattareen ja veti luokseen ensin h‰net, sitten Waltrudin. He olivat p‰‰sseet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen niemen. Siin‰ he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengitt‰en syvin siemauksin raitista ilmaa, joka lempe‰n‰ leyhyi j‰rvelt‰ ja virvoittavasti hyv‰ili heid‰n kasvojansa. Oi miten kauan he olivat kaivanneet ilmaa! He eiv‰t milloinkaan ennen olleet k‰sitt‰neet, kuinka suuri aarre se on. Mutta munkki kiihotti heit‰ kiirehtim‰‰n. ƒ‰nettˆm‰sti ja varovaisesti he hiipiv‰t pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myˆten, sill‰ nyt oli musta yˆ ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myˆskin vaarallinen, sill‰ ainoakin harha-askel olisi voinut syˆst‰ heid‰t noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat kallioita vasten. Martti kulki edell‰ ja naiset vapisten ja rukoillen hiljaa per‰ss‰, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisell‰ polulla. Nyt he ovat loppup‰‰ss‰, j‰rvi, joka t‰ss‰ on vain muutaman jalan levyinen, erottaa heid‰t viel‰ vapaudesta, ja t‰ss‰ on teht‰v‰ vaikea hypp‰ys. Martille se jo on onnistunut. Nyt h‰n seisoo siin‰ kurkottaen k‰tens‰, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid j‰tt‰‰ sielunsa Jumalan haltuun ja hypp‰‰ -- h‰n on pelastettu! Mutta viel‰ ei h‰n voi iloita, sill‰ Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo vartijana ja kurkottaa k‰sivartensa h‰nt‰ kohti, hiljaisesti h‰nt‰ kehoittaen. Waltrud hypp‰‰, ja seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ h‰n vaipuu uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heid‰n syd‰mmens‰ riemuisella kiitoksella k‰‰ntyv‰t Herran puoleen, joka on pelastanut heid‰t kurjasta vankilasta ja j‰lleen saattanut ihanaan vapauteen. YHDESTOISTA LUKU ƒidinsuruja Hiljaisena ja hyl‰ttyn‰ seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantyt‰r oli viett‰nyt lapsuutensa onnelliset p‰iv‰t. Kuninkaallinen vouti hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pit‰en kunnossa ymp‰rill‰ olevia alueita. Mutta linna oli autio, sill‰ jo enemm‰n kuin vuosi oli kulunut siit‰ kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen GenËvej‰rven l‰hitteille. T‰‰ll‰ me h‰net tapaamme kuninkaallisessa linnassa uskollisesti t‰ytt‰m‰ss‰ velvollisuuksiaan, kuten ennen Colombierissa ja sen ymp‰ristˆill‰. Bertha rouva oli vanhentunut. H‰nen hiuksensa olivat k‰yneet harmahtaviksi, ja h‰nen lempeill‰ kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun piirteit‰, joita ei niiss‰ ollut ennen n‰kynyt. Huoli puhui h‰nen katseestaankin, kun h‰n nyt siin‰ istui pit‰en noita ennen niin ahkeria k‰si‰ns‰ ristiss‰ polvillaan ja t‰hyillen miettiv‰isen‰ kauas et‰isyyteen. H‰n ajatteli Adelheidi‰ ja oli levoton tytt‰rens‰ t‰hden, sill‰ h‰n ei pitk‰‰n aikaan ollut mit‰‰n kuullut h‰nest‰. Viereisest‰ kammarista kuului lapsen ‰‰ni, ja nyt Bertha rouvan kasvoille valahti ‰idillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan taluttamana tyllersi sis‰‰n pieni tyttˆnen, viel‰ v‰h‰n ep‰varmoin, alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tytt‰rentyt‰r. Hell‰sti h‰n otti lapsen polvilleen, ja t‰m‰ nojautui turvallisesti vasten iso‰itins‰ rintaa. "Lapsi raukka", sanoi h‰n silitt‰en h‰nen pehme‰t‰ tummaa tukkaansa. "Kovin aikaisin on sinun t‰ytynyt j‰‰d‰ is‰ttˆm‰ksi, -- ehk‰ myˆskin ‰idittˆm‰ksi! Sen tiet‰‰ ainoastaan suuri taivaan Herra." Kyynel vier‰hti h‰nen poskelleen. H‰n kuivasi heti silm‰ns‰, sill‰ lapsi ei saanut n‰hd‰ surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli h‰nen tytt‰rentytt‰rens‰ saatettu h‰nen luoksensa, ja samalla oli tuotu terveisi‰ tytt‰relt‰ ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid pyyt‰nyt ‰iti‰ns‰ ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan h‰net syd‰mmeens‰. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, miss‰ Lothar makasi sairaana. Niin pian kun h‰n vain paranisi, he kiirehtisiv‰t ‰idin luo. ƒiti odotti p‰iv‰ p‰iv‰lt‰, ja yh‰ uudelleen ja uudelleen h‰n toivoi pian saavansa sulkea heid‰t syliins‰; mutta h‰nen toivonsa oli turha. Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia h‰nell‰ oli; Bertha sen n‰ki, ennenkuin mies enn‰tti puhuakaan, ja h‰nen syd‰mmens‰ vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myˆskin kuningattarelle uskollinen. H‰n kertoi myˆskin kuningattaren palaamisesta takaisin Paviaan, ja miten h‰n vanhaan tapaansa yst‰v‰llisesti oli alkanut toimia kansan hyv‰ksi. "Ent‰ Berengar?" kysyi Bertha. "H‰n on Veronassa. Huhutaan, ett‰ h‰n himoitsee kuninkaan arvoa, mutta useimmat italialaiset ovat h‰nt‰ vastaan, joten on luultavaa, ettei h‰nen pyrkimyksens‰ onnistu." N‰in puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sill‰ h‰n tiesi, ettei Berengar karttaisi mink‰‰nlaista ilkityˆt‰, jos h‰n vain sill‰ p‰‰sisi p‰‰maaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myˆskin Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi h‰nelle paljon ajattelemisen aihetta, ja h‰nen syd‰mmens‰ k‰vi yh‰ raskaammaksi. H‰n aavisti tytt‰rens‰ olevan suuressa vaarassa. Miksi h‰n j‰i sinne noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi h‰n ei kiirehtinyt ‰itins‰ helmaan? N‰in suri ja rukoili kuningatar Bertha yˆt‰ p‰iv‰‰. T‰n‰‰n h‰n oli eritt‰in haikealla mielell‰. Silloin astui vanha Dietrich sis‰lle. "Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyyt‰‰ p‰‰st‰ rouva kuningattaren puheille. Tomuiselta ja v‰syneelt‰ h‰n n‰ytt‰‰, kuten olisi vaeltanut monta p‰iv‰‰ ja viikkojakin. H‰n pyyt‰‰ saada puhua itse sinun kanssasi." Bertha h‰tk‰hti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti h‰n. "Antakaa h‰nelle ruokaa, ja niin pian kuin h‰n on v‰h‰n virkistyksekseen nauttinut, niin laskekaa h‰net luokseni sellaisena kuin h‰n on!" Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha j‰tti pikku Emman h‰nen hoitajansa huostaan. Sitten h‰n sykkivin syd‰mmin odotti sanansaattajaa. Pian h‰n tulikin. Vaatteet ja keng‰t olivat rikkin‰iset, ja h‰n oli niin uupunut ja v‰synyt, ett‰ kuningatar k‰ski h‰nen istuutua. "Sin‰ tuot minulle tietoja tytt‰rest‰ni!" sanoi Bertha. "Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, ett‰ minulla olisi parempia viestej‰ ilmoitettavana! Mutta sinun t‰ytyy saada tieto asioista, vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin vallassa!" Berthalta p‰‰si tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mit‰ sill‰ tarkoitat? Vankinako?" Mies nyˆk‰ytti p‰‰t‰ns‰ surullisesti. "Vankina, niin. Min‰ n‰in, miten h‰nen l‰hettins‰ tarttuivat heihin ja veiv‰t heid‰t mukanaan, -- kuningattaren, tytˆn ja heid‰n ratsastavat saattomiehens‰ sek‰ hevosensa. Min‰ olin ainoa, joka tˆin tuskin p‰‰sin pakoon. Olen kulkenut jalkaisin vuorten yli, tiet‰m‰tt‰ teist‰ ja poluista; muuten olisinkin t‰nne jo aikaa enn‰tt‰nyt." "Ah, miksi h‰n j‰i sinne viekkauden maahan? Miksi h‰n ei kiirehtinyt ‰itins‰ luo?" valitti kuningatar. "H‰n oli kyll‰ jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yˆll‰ h‰n uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Min‰ ratsastin h‰nen vaunujensa edell‰. Olimme aivan l‰hell‰ rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena joukkueena saavuttivat meid‰t. Me puolustimme itse‰mme urhoollisesti, mutta meit‰ oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin vankeina takaisin, ja min‰ olen kulkenut yˆt‰ p‰iv‰‰, saattaakseni sinulle t‰m‰n sanoman." "Kiit‰n sinua uskollisuudestasi, kiit‰n siit‰, ett‰ tulit. Kerro nyt minulle kaikki, mit‰ tied‰t." Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien h‰vyttˆmyydest‰ ja itsevaltaisuudesta, sek‰ miten he alituiseen kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heid‰n poikansa, ja miten kuningatar sitten yˆll‰ pakeni. Kiihtyneen‰ oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun h‰n oli saanut varman tiedon tytt‰rens‰ kohtalosta, her‰si h‰ness‰ myˆskin entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon. "Min‰ kiit‰n sinua", h‰n sanoi. "Nyt kammariherra pit‰kˆˆn huolta siit‰, ett‰ saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi uupuneita j‰seni‰si, sill‰ sin‰ olet aivan voivuksissa." Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan t‰ytyi taluttaa h‰net ulos. Sitten Berthalla oli pitk‰ neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan kanssa. Mihink‰ Adelheid oli viety, sit‰ sanansaattaja ei tiet‰nyt, mutta luultavaa oli, ett‰ rajakreivi oli vienyt h‰net Veronaan. Bertha ei yksin voinut mit‰‰n tehd‰ Berengaria vastaan. Viel‰ oli h‰nen Konrad poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiˆt‰ vastaan? "Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, h‰n, koko kristikunnan mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta h‰nell‰ on paljon teht‰v‰‰ ja j‰rjestett‰v‰‰ laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sit‰ mielt‰, ettei h‰n t‰llaista konnantyˆt‰ j‰t‰ rankaisematta. Meid‰n nuori kuninkaamme Konrad on saavuttanut h‰nen suuren suosionsa, sen me tied‰mme. L‰het‰ sana pojallesi, oi kuningatar, h‰n on sinun ja omassa nimess‰‰n rukoileva mahtavaa ruhtinasta t‰ss‰ asiassa auttamaan." T‰m‰ neuvo tuntui kuningattaresta hyv‰lt‰, ja h‰n p‰‰tti l‰hett‰‰ joukon ylimyksi‰ns‰ Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtiv‰t l‰hte‰, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siell‰ saanut kokea paljon hyvyytt‰ kuningas Lotharilta ja h‰nen puolisoltaan. Yst‰vien avustamana rahallisessa suhteessa oli h‰n salaa kiireimmiten l‰htenyt matkalle tunnettuja teit‰ myˆten vuorten poikki Lausanneen. "Kuningatar", sanoi h‰n kiihke‰sti kuuntelevalle Bertha rouvalle, "min‰ n‰in tytt‰resi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet h‰net h‰nen pakomatkallaan ja veiv‰t h‰net vaunuissa Veronaan rajakreivin linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin min‰ h‰net tunsin. H‰nen rinnallaan istui kultakutrinen tyttˆ; sin‰ kyll‰ tied‰t, kuka. H‰n katseli ymp‰rilleen, n‰ki ja tunsi minut ja iski minulle silm‰‰. Niin ett‰ muut eiv‰t voineet kuulla, h‰n kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi Bertha rouvan luo.' H‰nen silm‰ns‰ katsoivat minuun niin tuskallisen rukoilevasti, ett‰ se liikutti syd‰nt‰ni. Olen kulkeva kauppias. Min‰ toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siell‰ on paljon Berengarin vakoojia, joita he pelk‰‰v‰t. Sain kuitenkin kootuksi rahoja, jotta voin suorittaa t‰m‰n pitk‰n matkan." "Kiit‰n sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin sanansaattajaa." "Minulla on viel‰ enemm‰n kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar viel‰ Veronassa, sit‰ en tied‰. Hirveit‰ uhkauksia vankeudesta ja kahleista lienee Willa puhunut. Sit‰ kuiskailtiin viimeisin‰ viikkoina, jolloin olin Veronassa. Myˆskin kuulin, ett‰ Berengar oli kutsunut Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut h‰nen kanssaan. Enemp‰‰ en tied‰, oi kuningatar, mutta t‰m‰ minun t‰ytyi sinulle kertoa, jotta sin‰ et tiet‰m‰ttˆm‰n‰ apuasi l‰het‰." "Gardalinna! Sin‰ luulet, ett‰ tuo jumalaton mies on l‰hett‰nyt h‰net sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena. "Se ei ole mahdotonta. Ja min‰ tahdon ilmoittaa, ett‰ me Pavian kaupunkilaiset olemme v‰syneet h‰nen vallanpitoonsa, sill‰ hirmuvaltias ja hirviˆ h‰n on, ja me pyyd‰mme takaisin oikeata kuningatartamme, kuningas Lotharin leske‰, jos voit auttaa meit‰, niin auta!" Surullisesti pudisti Bertha p‰‰t‰‰n. "En min‰ voi, mahtavamman t‰ytyy se tehd‰, mutta kyll‰ koetan saada sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun sek‰ Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on l‰hdett‰v‰ mukaan." Seuraavana p‰iv‰n‰ l‰hettil‰‰t alkoivat matkansa. Bertha oli k‰skenyt heid‰n rient‰‰. Ja sill‰ aikaa kuin he kulkivat tiet‰ns‰ eteenp‰in, rukoili Bertha lakkaamatta, ett‰ taivaallinen Is‰ johdattaisi h‰nen lapsensa pois vankilasta vapauteen. KAHDESTOISTA LUKU Jumalan suojeluksessa Gardaj‰rven rannalla erosimme Adelheidist‰ ja h‰nen seuralaisistaan, kun he p‰‰sty‰‰n synk‰st‰ vankilastaan yˆn pimeydess‰ polvistuivat kiitt‰m‰‰n Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytell‰, ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtim‰‰n. "Viel‰ emme ole turvassa, jalo rouva. T‰‰ll‰ ei ole miss‰‰n mets‰‰. Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen p‰iv‰nkoittoa t‰ytyy meid‰n ehti‰ Mincion mets‰seutuun. Sill‰ pian meit‰ kaivataan, ja linnan huipuilta n‰kyy kauas ymp‰ristˆihin. Minun tulee sinua s‰‰li, kuningatar, mutta meid‰n on kulkeminen yˆt‰ myˆten, emmek‰ saa lev‰t‰, ennenkuin olemme mets‰n suojassa." Raivattua tiet‰ pitkin he riensiv‰t eteenp‰in, Martti edell‰ ja Adelheid Waltrudin taluttamana j‰ljess‰. Kiireinen oli heid‰n kulkunsa, sill‰ viel‰ he eiv‰t v‰symyst‰ tunteneet, ja pelko, ett‰ heid‰t saavutettaisiin, innostutti heit‰ kiirehtim‰‰n eteenp‰in. Pakolaiset eiv‰t puhuneet sanaakaan kesken‰ns‰. Pieninkin rasahdus heit‰ pel‰stytti. V‰hitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi vasta nyt, miten h‰n oli heikontunut pakollisista kielt‰ymyksist‰ns‰ ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli h‰nen tukenansa, kehoitti lakkaamatta h‰nt‰ kest‰m‰‰n. "P‰iv‰n koittaessa olemme mets‰ss‰, ja silloin voit lev‰t‰!" h‰n lohdutteli. Kun Martti huomasi, ett‰ molempien naisten askeleet k‰viv‰t hitaammiksi, tuli h‰n toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten he kuljettivat, melkeinp‰ kantoivat h‰nt‰, mutta kiirehti‰ heid‰n kuitenkin t‰ytyi. Lakkaamatta he huusivat syd‰mmess‰‰n: "Vahvista askeleitamme, sin‰ taivaan suuri Herra!" Vihdoinkin rupesi p‰iv‰ sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla hitaasti ja melkein laahaamalla p‰‰sseet eteenp‰in. Kaukana he n‰kiv‰t jotakin tummaa h‰‰mˆitt‰v‰n; se varmaankin oli mets‰. Niinp‰ tosiaan, he eiv‰t olleet erehtyneet. Nelj‰nnestunnin kuluttua he seisoivat yksin‰isess‰ seudussa mets‰n ‰‰rell‰. Id‰ss‰ aurinko punasi taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei yht‰‰n ihmist‰ n‰kynyt. Mets‰n sis‰ll‰ oli eloa ja riemua. Orava kiiti ylˆs puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea vierasta. Siivelliset olennot tervehtiv‰t iloisesti kultaista aamua, ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit syd‰mmest‰‰n yhtym‰‰n luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yh‰ pyrkiv‰t syvemm‰lle mets‰‰n, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitk‰lle, ett‰ saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan tuuhean lehvistˆn alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehme‰n sammalvuoteen, ja kuten v‰synyt lapsi h‰n pian vaipui sike‰‰n uneen. Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden kuningatartansa. Sill‰ v‰lin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja komero tyhj‰. Mykk‰n‰ pel‰styksest‰ h‰n tuijotti seiniin, sitten h‰n tulella valaisi joka nurkkaa -- ja siin‰p‰ h‰n n‰ki aukon muurissa. Nyt h‰nelle selvisi, mit‰ tiet‰ vangit olivat p‰‰sseet pakenemaan. Mutta kentiesi he viel‰ olivat piilossa jossakin linnanmuurien sis‰puolella. Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirve‰sti pel‰styi. Berengarhan oli h‰net pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen k‰yt‰v‰n loppup‰‰ss‰ oleva aukko lˆydettiin, ja jalansijat siin‰ kohdassa, mist‰ he olivat tehneet vaarallisen hypp‰yksens‰, havaittiin myˆskin; mutta sitten oli yˆtuuli tasoittanut hiekan, niin ettei j‰lki‰ voitu edemm‰ksi seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteiv‰t he olleet valinneet raivaamatonta rantatiet‰, joka johti pohjoiseen p‰in, vaan ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestill‰ ilmoitettiin asiasta heti Berengarille, ja h‰nen ja Willan raivossa ei ollut m‰‰r‰‰. Suuri asestettu joukko l‰hti liikkeelle, sen etup‰‰ss‰ Berengar itse. He ratsastivat hyv‰‰ vauhtia Gardaj‰rvelle; sielt‰ heid‰n oli m‰‰r‰ hajaantua eri haaroille paremmin lˆyt‰‰kseen pakolaiset. Ja sitten tapahtui, ett‰ Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa unohtaneelle linnanvouti paralle, l‰hti asestetun parvensa etup‰‰ss‰ ratsastamaan samaa tiet‰, jota pakolaisraukat edellisen‰ yˆn‰ kulkivat. N‰m‰ olivat kyll‰ enn‰tt‰neet edelle, sill‰ p‰iv‰ oli jo ainakin puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat p‰‰siv‰t liikkeelle. Mutta olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat. He ratsastivat ohi mets‰n, josta pakenijat aamulla etsiv‰t suojaa, mutta eiv‰t heist‰ mit‰‰n j‰lke‰ n‰hneet. Mincion luo he ehtiv‰t viel‰ samana iltana. Virran ymp‰ristˆiss‰ he tutkivat tarkkaan joka paikan ja kyseliv‰t laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sielt‰ kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eiv‰t olleet ket‰‰n n‰hneet. Siis Mincion yli he eiv‰t olleet viel‰ p‰‰sseet. T‰m‰ tieto rauhoitti rajakreivi‰, ja h‰n palasi myˆh‰‰n illalla kotiin, alkaaksensa seuraavana p‰iv‰n‰ j‰lleen etsint‰ns‰. Kaiken t‰m‰n oli viisas munkki edelt‰p‰in arvannut ja sen mukaan tehnyt suunnitelmansa. Niin kiihke‰sti kuin kuningatar toivoikin p‰‰sev‰ns‰ t‰st‰ seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut l‰htem‰‰n eteenp‰in, ennenkuin yˆll‰. P‰iv‰ll‰ heid‰n t‰ytyi pysytell‰ jossakin, miss‰ tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi aamuna pakenemisensa j‰lkeen olivat tarpeeksi lev‰nneet sek‰ ravinneet itse‰ns‰ leiv‰ll‰, jota munkki oli heille s‰‰st‰nyt ja ottanut mukaansa, k‰veliv‰t he hitaasti ja varovasti eteenp‰in mets‰ss‰, yh‰ etel‰‰ kohti. Ennen yˆn ehtimist‰ he taas lep‰siv‰t, mutta pime‰n tultua munkki vei heid‰t hyv‰lle raivatulle polulle, johon h‰n ei arvellut takaa-ajajain yˆaikana osuvan. T‰ll‰ tavalla meneteltiin monta p‰iv‰‰, kunnes leip‰ loppui ja n‰lk‰ rupesi rasittamaan. He olivat p‰‰sseet mets‰n l‰pi, joka n‰in‰ p‰ivin‰ oli heit‰ suojellut. Yˆn kuljettuaan he n‰kiv‰t aikaisin aamulla edess‰ns‰ lavean tasangon t‰ynn‰ uhkeita viljavainioita, mutta ei puita eik‰ pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme piiloutua? Palatkaamme takaisin mets‰‰n!" pyysi kuningatar. "Emme suinkaan sit‰ tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme saa. Tuolla l‰nness‰ p‰in v‰h‰n lounaiseen suuntaan juoksee Mincio. Sinne meid‰n t‰ytyy kulkea ja p‰‰st‰ vastakkaiselle puolelle, jotta takaa-ajajat kadottavat j‰lkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita viljankorret ovat! Eiv‰t ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri Herra ehk‰ ajatteli meit‰, kun h‰n kasvatti ne noin korkeiksi." Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana h‰n n‰ki, miten Adelheid oli uuvuksissa n‰l‰st‰, puutteesta ja vaivalloisesta k‰velyst‰. Myˆskin Waltrud oli levoton. Hell‰sti h‰n piti k‰tens‰ v‰syneen Adelheidin ymp‰rill‰ ja sanoi: "Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehk‰ t‰hkiss‰ on kypsi‰ jyvi‰, joilla voimme n‰lk‰mme sammuttaa." Mutta he pettyiv‰t, sill‰ vilja ei ollut kyps‰‰, ja neuvottomina katsoivat molemmat munkkiin. T‰m‰ kuitenkin keksi neuvon. "Menk‰‰mme suoraan t‰m‰n vainion poikki. Min‰ taivutan korret sivulle p‰in, niin ett‰ sotketut paikat eiv‰t ilmaise, mist‰ olemme kulkeneet. Sitten menemme eteenp‰in aina virralle asti. Siell‰ lep‰‰tte viljan suojassa ja min‰ k‰yn kalastajamˆkeiss‰ kerj‰‰m‰ss‰ armopaloja. Moni kuljeksiva veli k‰velee kerj‰ten maita pitkin, sen kansa kyll‰ tiet‰‰, eik‰ se her‰t‰ mit‰‰n huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on t‰h‰n asti meit‰ auttanut; j‰tt‰isikˆ h‰n meid‰t nyt? Ei, sit‰ en milloinkaan voi uskoa!" Kiitollisena katsoi kuningatar h‰neen, ja sitten h‰n rohkeana alkoi matkansa toisten mukana viljan l‰pi. Korret olivat niin korkeat, ett‰ ne hyvin ulottuivat heid‰n ylitsens‰. Kun he tulivat matalakasvuisempaan tahi tyhj‰‰n kohtaan, t‰hyili munkki ensin ymp‰rilleen. Kerran he uskalsivat ryˆmi‰ paljaan pellon ojaa pitkin, kunnes taas p‰‰siv‰t korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen oli heid‰n pelkonsa silloin, ettei heit‰ en‰‰ haluttanut yritt‰‰ samaa toistamiseen. Sent‰hden he p‰‰ttiv‰t pysy‰ alallansa iltaan asti. Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja l‰hti hakemaan ruokavaroja. Virta ei ollut t‰st‰ kaukana. Et‰‰lt‰ kuului vaunujen jyrin‰, kun ajettiin maantiell‰ rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat levolle. Adelheid nojasi p‰‰ns‰ uskollisen yst‰v‰tt‰rens‰ rinnalle, ja pian he kumpikin vaipuivat syv‰‰n uneen. Kuinka kauan olivat nukkuneet, sit‰ he eiv‰t tiet‰neet, mutta ‰kki‰ he hyp‰htiv‰t pystyyn -- mit‰ oli t‰m‰? Eikˆh‰n kaukaa kuulunut hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli l‰hemm‰ksi, -- niit‰ tuntui olevan paljo! Veri j‰hmettyi heid‰n suonissansa. H‰t‰isen‰ tarttui Adelheid Waltrudiin, mutta t‰m‰ painoi h‰net lempe‰sti alas maahan, laskeutui itsekin aivan h‰nen vierellens‰ ja kuiskasi: "Vapahtaja meit‰ suojelkoon!" Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan l‰helt‰ heid‰n piilopaikkaansa, sill‰ nyt kuului miesten ‰‰ni‰. ƒkki‰ kajahti kova‰‰ninen "seis!" Adelheid vavahti -- se oli Berengarin ‰‰ni! Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten sel‰st‰ ja hajaantuivat eri tahoille. "Virralle! Siell‰ niitten t‰ytyy olla! Pian! Onko teill‰ lyijy‰ jaloissanne?" N‰in komensi rajakreivi vihoissaan. "Ei l‰hell‰ eik‰ kaukana n‰y mit‰‰n, herra!" huusi yksi. "Eik‰ kukaan ole joen yli l‰htenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen. "Herra, he ovat varmaankin n‰lk‰‰n menehtyneet", tuumi kolmas. "Pˆllˆp‰‰!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollˆp‰it‰ olette kaikki, ja laiskoja sit‰paitsi. Etsik‰‰ kunnes lˆyd‰tte!" Kuumuus oli paahtava, hevoset hiest‰ m‰rkin‰. Yksi miehist‰ puhui rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eiv‰t kuulleet. "No tehd‰‰n niin, me lep‰‰mme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!" sanoi rajakreivin ‰‰ni. Aivan l‰helle sit‰ paikkaa, jossa molemmat naiset piiliv‰t ep‰toivoisen tuskan vallassa, j‰i nyt Berengarin joukko pit‰m‰‰n lepoa. Raaka leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat raaimmat. Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, ‰‰nett‰, hartaasti rukoillen. Vihdoinkin annettiin merkki, ett‰ lepoaika oli loppunut ja etsint‰ alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa ‰kkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se oli Berengar itse. "Olisi minulla nyt vain k‰siss‰ni tuo kirottu nainen", huusi h‰n hampaitaan kirist‰en, "niin min‰ kyll‰ n‰ytt‰isin, ettei h‰nt‰ en‰‰ haluttaisi karkuun l‰hte‰. N‰ill‰ paikoin h‰nen t‰ytyy olla!" Keih‰‰ll‰‰n h‰n hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset n‰kiv‰t k‰rjen kiilt‰v‰n p‰‰ns‰ yl‰puolella ja luulivat olevansa hukassa! Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silm‰t niin, ettei h‰n mit‰‰n muuta n‰hnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran h‰n viel‰ koetti keih‰‰ll‰‰n pist‰‰ korsikkoon, kunnes h‰n vihdoin kiroten j‰tti pellon. Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengitt‰‰. He kuulivat ratsastajien etenev‰n yh‰ kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan. He olivat pelastuneet! Silloin he nousivat molemmat ylˆs ja vaipuivat itkien toistensa syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittiv‰t palavasti Jumalaa t‰st‰ ihmeellisest‰ pelastuksesta. Kun aurinko kallistui l‰hemm‰ksi l‰ntt‰, tuli Martti takaisin. H‰n oli lˆyt‰nyt s‰‰livi‰ syd‰mmi‰ ja anteliaita k‰si‰, jotka jakoivat h‰nelle, mit‰ h‰n tarvitsi. Pakolaiset eiv‰t milloinkaan olleet niin nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heid‰n syd‰mmens‰ tulvehti kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleit‰. Ihmeellist‰ kyll‰, h‰n ei ollut n‰hnyt eik‰ kuullut ratsastajista mit‰‰n. Oli tosiaankin heid‰n uskoansa vahvistavaa n‰hd‰, miten selv‰sti Jumalan k‰si oli heit‰ suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan ep‰ilyksiss‰; ja vahvistettuina sek‰ sielunsa ett‰ ruumiinsa puolesta he illalla taas jatkoivat vaivalloista matkaansa. * * * * * V‰h‰n alempana virran luona oli yksin‰inen kalastajamˆkki. Oli varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli l‰htenyt ulos mˆkist‰‰n ja irroitti venett‰ns‰ rannalta soutaaksensa ulos tyˆhˆns‰. Virta levisi t‰ss‰ kohden melkein j‰rveksi, ja vain ep‰m‰‰r‰isin piirtein erottui toinen ranta aamuh‰m‰r‰ss‰. ƒkki‰ rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ik‰‰nkuin h‰n olisi kuullut askeleitten l‰hestyv‰n. H‰n katsoi taaksensa, ja tosiaankin siell‰ polulla, joka johti h‰nen asuntoonsa, n‰kyi kolme olentoa, jotka kiirehtiv‰t rantaa kohti. Ihmeellisilt‰ he n‰yttiv‰t. Etup‰‰ss‰ kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista rikkirevityiss‰ vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina. "Voitko saattaa meid‰t t‰st‰ ylitse?" kysyi munkki kiihke‰sti. "N‰en, ett‰ aiot irroittaa veneesi l‰hte‰ksesi vesille. Oi, ota meid‰t mukaasi!" Mies katsoi ep‰luuloisesti noihin kolmeen. "Keit‰ olette?" kysyi h‰n. "Te n‰yt‰tte hyvin ep‰ilytt‰vilt‰. Oletteko tehneet jotakin pahaa? Olkoon silloin kaukana minusta, ett‰ auttaisin teit‰ pakenemaan. En myˆsk‰‰n ole aikonut l‰hte‰ toiselle rannalle." "Me olemme onnettomat, ellet vie meit‰ virran ylitse! Mutta rikollisia emme ole." "Niin on helppo sanoa", vastasi h‰n kuivasti. "Kuinka min‰ saatan teihin luottaa? Kummallisilta te n‰yt‰tte. Keit‰ te olette?" Vastauksen sijasta pyysi munkki yh‰ kiihke‰mmin. "Taivaan siunaus vuotakoon ylitsesi, jos meit‰ autat!" Mutta mies pudisti p‰‰t‰ns‰ vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan Herrasta, mutta ei kuitenkaan h‰nest‰ mit‰‰n v‰lit‰, jopa pyh‰ss‰ Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen kuullut sanottavan." Silloin Adelheid laskeutui polvilleen h‰nen eteens‰ ja rukoili tuskan valtaamin katsein: "Vie meid‰t ylitse, niin Herra sinua siunaa!" Myˆskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies n‰ytti aprikoivan, mit‰ h‰n tekisi. "No niin, kyll‰ saatan vied‰ teid‰t ylitse, mutta maksakaa ensin, sill‰ min‰ olen kˆyh‰. Koska te niin kiihke‰sti tahdotte p‰‰st‰ toiselle rannalle, ette tietenk‰‰n kitsaile rahojen suhteen. Jos lykk‰isitte tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian." H‰mm‰stynein‰ katsoivat pakolaiset toisiinsa; mist‰p‰ he rahoja ottaisivat? Adelheidin silm‰t t‰yttyiv‰t kyynelill‰. "Ei meill‰ ole mit‰‰n, ei rahaa eik‰ rahan arvoista." Waltrudin silm‰t v‰l‰htiv‰t. Nopeasti h‰n otti kaulastaan nauhan ja irroitti rannerenkaan, jota h‰n alituisesti siin‰ s‰ilytti vaatteittensa sis‰puolella. "T‰ss‰ on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi h‰n. "Jos olet siihen tyytyv‰inen, niin ota se, mutta auta meit‰ t‰‰lt‰ pois. Joka hetki on kallis." Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttˆ‰. "T‰m‰ on tosiaan arvokas kapine", sanoi h‰n, samalla ik‰‰nkuin punniten sit‰ k‰dess‰‰n. Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sit‰ et saa antaa! Seh‰n on ainoa esine, josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sit‰ perintˆ‰ et saa minun t‰hteni h‰vitt‰‰, rakas uskollinen Waltrud!" "Ah hallitsijatar, henkeni min‰ halusta antaisin puolestasi, jos sill‰ voisin sinut pelastaa", sanoi tyttˆ kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja, joudu! Vai eikˆ t‰ss‰ ole tarpeeksi maksua?" Mutta mies empi, yh‰ pidellen rannerengasta k‰siss‰‰n. H‰nen uteliaisuutensa oli her‰nnyt, ja nyt h‰n sanoi: "Kertokaa minulle keit‰ olette, ja miksi olette niin kiihkeit‰ ja h‰t‰isi‰. En vie teit‰ ylitse, ennenkuin saan sen tiet‰‰." Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. T‰m‰ sanoi: "Me tahdomme ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun t‰ytyy vannoa pyh‰n Jumalan nimess‰, ett‰ et meit‰ ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt kuulet, kuinka suuri on h‰t‰mme, niin et varmaankaan kielt‰ydy meit‰ auttamasta." Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei h‰n kenellek‰‰n ilmoittaisi, mit‰ munkki h‰nelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti ilmaisi h‰nelle, ett‰ se nainen, joka seisoi h‰nen edess‰‰n, oli h‰nen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt pyysi apua. Suurimmassa kiireess‰ h‰n kertoi, miten kuningatar oli vangittu ja pelastettu ja miten h‰n nyt oli pakoretkell‰, p‰‰st‰ksens‰ Berengarin kostosta. Syv‰sti liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten h‰n antoi takaisin rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, ett‰ ottaisin teilt‰ ainoan kalliin esineen, kun olette h‰d‰ss‰. Pid‰ se kuningatartasi varten, tyttˆ, sill‰ min‰ pelk‰‰n, ett‰ teid‰n vastuksenne eiv‰t viel‰ ole lopussa." Sitten h‰n viittasi heit‰ astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat kehoitusta. Pian olivat airot vedess‰, ja he p‰‰siv‰t turvallisesti toiselle rannalle. Kyyneleet silmiss‰ kuningatar l‰mpim‰sti puristi vanhan kalastajan k‰tt‰ hyv‰stiksi, ja toiset tekiv‰t samoin. Ukon ahvettuneet kasvot v‰r‰hteliv‰t, kun h‰n seisoi katsellen heid‰n j‰lkeens‰, siihen asti kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtiv‰t eteenp‰in mets‰seutua kohti. Jumala oli nyt taas pelastanut heid‰t Berengarin joukkojen k‰siin joutumasta. Sill‰ kun takaa-ajajat viel‰ samana p‰iv‰n‰ tulivat kalastajamˆkille, n‰kiv‰t he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan, mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sill‰ ukko puhui vain j‰rjettˆmi‰ asioita ja n‰ytti tavattoman yksinkertaiselta. Kiivaasti h‰n hosui tielle p‰in, mist‰ he juuri olivat tulleet, joten muutamat sanoivat h‰nt‰ mielipuoleksi ja toiset taas luulivat h‰nen tarkoittavan, ett‰ pakenijat olivat sinnep‰in menneet. ƒ‰nekk‰‰sti kiroten he l‰htiv‰t vihdoin takaisin. Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylˆs ja hykersi tyytyv‰isen‰ k‰si‰‰n. "Nuo olkoot vain harhateill‰, mutta taivaan Herra l‰hett‰kˆˆn kuningattarelle enkelins‰ viem‰‰n h‰net turvaan!" KOLMASTOISTA LUKU Turvassa Kostealla, yksin‰isell‰ rannalla pakolaiset kulkivat muutamia p‰ivi‰ piiloutuen v‰liin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. N‰lk‰ rupesi heit‰ yh‰ enemm‰n vaivaamaan. V‰liin Martti uskalsi l‰hte‰ etsim‰‰n leip‰‰, mutta harvassa olivat asunnot ja talot t‰ss‰ autiossa seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he koettivat sammuttaa n‰lk‰‰ns‰ juurilla ja marjoilla, mutta ei niit‰k‰‰n paljon lˆytynyt. Kauan he eiv‰t saattaneet t‰t‰ el‰m‰‰ jatkaa, sen n‰kiv‰t he kaikki kolme. Adelheid varsinkin k‰vi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ yh‰ heikommaksi. H‰nen voimakas sielunsakin uupui, niin ett‰ h‰n kuten profeetta Elias ep‰toivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!" Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen p‰ivin‰ olivat olleet heid‰n yst‰vi‰ns‰, he eiv‰t varmuudella voineet turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet j‰tt‰‰ kuningattaren Berengarin k‰siin. Sill‰ italialaisiin ei milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihink‰ heid‰n siis oli k‰‰nnytt‰v‰? Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi er‰st‰ piispa Adelhardia, joka asui Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. H‰n ei ollut italialainen synnylt‰‰n, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja h‰nen puolisoonsa. H‰n oli myˆskin peittelem‰tt‰ osottanut tyytym‰ttˆmyytt‰ Berengarin v‰kivaltaisuuksiin. H‰nen luokseen t‰ytyi Martin kiirehti‰ pyyt‰m‰‰n suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siit‰ ilostui ja kiitollisena sanoi tytˆlle: "Hyv‰ Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku uskollinen ja luotettava lˆytyy t‰m‰n maan ylh‰isˆss‰, niin h‰n on kyll‰ sellainen. Oi Martti, kiirehdi h‰nen luokseen, me voimme uskoa itsemme h‰nen turviinsa!" Levottomuudella Martti ajatteli, ett‰ h‰nen t‰ytyi j‰tt‰‰ molemmat naiset yksin. H‰nen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, ett‰ h‰nen oli vaikea l‰hte‰ jalkaisin tuolle pitk‰lle matkalle Reggioon. Mutta h‰nen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki ep‰ilykset, ja h‰n p‰‰tti Jumalan nimess‰ uskaltaa ryhty‰ t‰h‰n uhkayritykseen. Sit‰ ennen h‰n hankki niin paljon elintarpeita, ett‰ arveli niiden riitt‰v‰n noille kahdelle naiselle siksi kunnes h‰n palaisi takaisin. Siihen asti h‰n neuvoi heit‰ pysym‰‰n t‰ss‰ yksin‰isess‰, piiloisessa paikassa. Sitte h‰n j‰tti heid‰t ja itsens‰ Jumalan haltuun ja l‰hti rohkeamielisen‰ matkalle. * * * * * V‰syneen‰ ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. H‰n oli kulkenut monta p‰iv‰‰, ennenkuin h‰n n‰ki kaupungin tornit. Tuskin h‰n jaksoi tuohon toivottuun p‰‰maaliin p‰‰st‰, mutta nyt h‰n vihdoin oli kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa p‰‰t‰ piispan palatsiin. Adelhard oli hyv‰ntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen saanut selville, mutta viel‰ h‰n tahtoi varovaisesti koetella piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. H‰n antoi esitt‰‰ itsens‰ ymp‰rikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa. Mielell‰‰n piispa lupasi ottaa h‰net puheillensa. Tavallisella tervehdyksell‰ piispa h‰net otti vastaan, kysyen sitten yst‰v‰llisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut t‰nne? Sin‰ n‰yt‰t uupuneelta ja laihalta. Minusta n‰ytt‰‰ silt‰, ett‰ kuljeksiva el‰m‰ ei sinua paljon kostuta, toiset voivat siit‰ paremmin. Mist‰ tulet?" "Gardaj‰rvelt‰, is‰. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siit‰, miten siell‰ ovat asiat." Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarvelt‰! Siin‰ l‰hell‰ sijaitsee Veronan kaupunki, tuletko sielt‰? Oletko n‰hnyt uuden kuninkaan?" "Kyll‰ h‰net olen n‰hnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut er‰‰st‰ vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardaj‰rven rannalla? Sielt‰ min‰ tulen." "Mit‰ sin‰ olet siell‰ tehnyt?" kysyi piispa ihmeiss‰‰n. "Gardalinnahan on vankila, niin olen kuullut sanottavan." "Min‰kin olen siell‰ ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen p‰‰ssyt pakoon." Sitten h‰n kertoi, miten Berengar oli vanginnut h‰net, kun h‰n oli oppineen Luitprandin yst‰v‰. "H‰n on viisas kettu", sanoi piispa, "eik‰ kuitenkaan tarpeeksi viisas, sill‰ muuten h‰n ei vieroittaisi kansaa luotaan v‰kivallan ja ilkitˆiden kautta. Eih‰n h‰n entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele vain maassa kansan ‰‰nt‰", jatkoi h‰n, "niin saat kuulla, ett‰ h‰nt‰ vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisi‰ hyvi‰ aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas Lothar!" Piispan ‰‰ni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista muistoista. "Min‰ olin h‰nt‰ hyvin l‰hell‰, min‰ rakastin h‰nt‰. H‰n ja h‰nen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori kuningas tielt‰ pois." Hillityll‰ inholla h‰n kuiskasi n‰m‰ sanat, ja laskien k‰tens‰ vaeltavan veljen k‰sivarrelle h‰n sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme uskalla ‰‰neen t‰st‰ asiasta puhua. K‰tke n‰m‰ sanat syd‰mmeesi!" Munkki noikkasi merkitsev‰sti. "Min‰ tied‰n sen, is‰. Min‰kin olen n‰hnyt leskikuningattaren." "Oletko n‰hnyt kuningattaren? Miss‰ h‰n oleskelee? Oi, sano!" "Olen n‰hnyt h‰net Gardalinnassa vankina. Berengar on h‰net sinne salvannut." Piispa oli rynn‰nnyt ylˆs istuimeltaan. H‰n polki jalkaansa lattiaan vihoissaan ja huudahti: "Kuulumaton ilkityˆ! Onko tuo h‰vytˆn uskaltanut sen tehd‰? Ja miten kuningatar jaksoi?" Munkki kertoi, mit‰ kaikkea kuningattaren oli t‰ytynyt k‰rsi‰ Veronan linnassa ilke‰n Willan t‰hden ja miten h‰n uskollisen palvelijattarensa kanssa oli suljettu Gardalinnaan. H‰n kertoi heid‰n ep‰terveellisest‰ vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sek‰ heid‰n kuihtuneesta muodostaan; mutta h‰n kertoi myˆskin heid‰n lujasta luottamuksestaan Jumalaan, joka t‰ss‰ julmassa vankilassakin yll‰piti heit‰. "Heid‰n uskonsa sai minut h‰pe‰m‰‰n, samalla kun se myˆskin oli minulle lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, ett‰ min‰ tulin Gardalinnaan." Piispan tunteet olivat syv‰sti j‰rkkyneet. Mielenliikutuksessa h‰n kiihke‰n‰ kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin h‰n seisahtui munkin eteen. "H‰net t‰ytyy vapauttaa. Etkˆ tied‰ mit‰‰n keinoa? Mutta mitenk‰ sin‰ tiet‰isit? Olipa ihme, ett‰ itse sielt‰ p‰‰sit! Kuka on h‰nelle apua antava? Kuka kykenee siihen? V‰kivallalla emme mit‰‰n voi Berengarille, emme lainkaan mit‰‰n." "H‰n ei en‰‰ ole Gardalinnassa, is‰", sanoi munkki. Piispan silm‰t k‰viv‰t suuriksi. "Onko h‰n kuollut?" kysyi h‰n pel‰styneen‰. "Jos oikein k‰sit‰n puheesi, niin kuolema on h‰net pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka, kansa raukka!" valitti h‰n. "H‰n on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman kautta. H‰n on paennut." Taaskin piispa kavahti pystyyn, h‰nen silm‰ns‰ loistivat ja h‰n tarttui munkin molempiin olkap‰ihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle olkoon kiitos ja ylistys! Ja sin‰ olet h‰net pelastanut, ellen erehdy! Mutta kerro nyt kaikki minulle", h‰n pyysi. "Miss‰ h‰n nyt on?" Martti kertoi. Syv‰sti liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein h‰n sanoi: "Siis olet h‰net j‰tt‰nyt Mincion rannoille, ja minun luokseni h‰n on sinut l‰hett‰nyt apua pyyt‰m‰‰n. H‰nen luottamuksensa ei ole joutuva h‰pe‰‰n. Meid‰n t‰ytyy tuoda h‰net t‰nne." H‰n tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa h‰n ei ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sis‰ll‰ h‰n on turvattuna. Sit‰paitsi liian monet saisivat tiet‰‰ asian, jos h‰n tulisi t‰nne kaupunkiin. Me emme voisi sit‰ salata Berengarilta. Mutta v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ t‰‰lt‰ sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla. Siell‰ asuu er‰s minun l‰‰niherroistani, nimelt‰ Azzo. Min‰ neuvon sinua kiirehtim‰‰n h‰nen luoksensa ja puhumaan h‰nelle kaikki, mit‰ nyt olet minulle kertonut. Sano h‰nelle myˆskin, ett‰ min‰ sinut l‰hetin. Jos miss‰‰n, niin Canossassa h‰n on turvassa. Ole nyt alallasi t‰m‰ yˆ t‰‰ll‰ linnassa. Sinun pit‰‰ syˆd‰ ja lev‰t‰ hyv‰ss‰ vuoteessa, sill‰ sin‰ olet aivan n‰‰ntynyt v‰symyksest‰. Huomenna aamulla sin‰ l‰hdet Canossaan." Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla h‰n niin kauan oli vaeltanut. Tosin h‰n surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut hyv‰ olla, h‰nen kun t‰ytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siin‰kin viel‰ pel‰t‰ vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja h‰nen palvelijattarensa puolesta nukkui h‰n levolliseen ja h‰iritsem‰ttˆm‰‰n uneen, joka vaikutti virkist‰v‰sti ja tuotti uusia voimia. Aikaisin aamulla h‰n suoriutui matkalle ratsain, sill‰ piispa ei tahtonut, ett‰ v‰synyt matkamies jalkaisin l‰htisi vuoristoon. H‰n toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana h‰n katseli Martin l‰htˆ‰. Kyll‰p‰ oli toista matkustaa hevosen sel‰ss‰ kuin kulkea noita pitki‰ jalkamatkoja. Ei kest‰nyt kauan, ennenkuin h‰n jo n‰ki edess‰‰n linnan korkealla vuorenkukkulalla. Viipym‰tt‰ h‰n vietiin linnan herran luo. Varovasti h‰n alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta pian kyll‰ h‰n huomasi, ett‰ Azzo oli yht‰ kiintynyt kuningattareen kuin piispakin. H‰n oli p‰‰tt‰v‰inen, toimitarmoinen mies. "T‰ss‰ ei ole mit‰‰n hidastelemisen aikaa", huudahti h‰n, saatuansa selv‰n asiasta. "Heti Minciolle!" Viipym‰tt‰ rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun joukon saattamana h‰n l‰hti Martin kanssa, huolimatta polttavasta elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan. * * * * * T‰ll‰ v‰lin olivat naiset p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ odottaneet munkkia takaisin -- mutta h‰nt‰ ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka h‰n oli heille hankkinut, olivat jo lopussa, ja he k‰rsiv‰t kovaa n‰lk‰‰. Neuvottomina ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he n‰kiv‰t kalastajan, joka laski veneens‰ rannalle. Kaikki ihmiskasvot heit‰ pel‰styttiv‰t; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he nyt uskalsivat t‰t‰ l‰hesty‰, sill‰ n‰lk‰ pakotti heit‰. He pyysiv‰t nˆyr‰sti h‰nt‰ antamaan heille palan leip‰‰. Ihmetellen katseli kalastaja noita molempia vieraita naisia. "Keit‰ olette ja mist‰ olette t‰nne autiolle seudulle tulleet?" h‰n kysyi. Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid k‰tens‰ kalastajaa kohti, rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meit‰, me kuolemme n‰lk‰‰n"; ja Waltrud sanoi samoin. Syv‰sti liikutettuna tuollaisesta pyynnˆst‰ ei mies en‰‰ kysellyt mit‰‰n, vaan otti veneest‰‰n suuren kalan, ainoan jonka h‰n oli saanut, teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille n‰lk‰isille. Sill‰ v‰lin kuin he sˆiv‰t, h‰n hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja Waltrud kiittiv‰t Jumalaa syd‰mmest‰‰n t‰st‰ suuresta lahjasta. He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siin‰ viel‰ p‰iv‰n. Tuskin jaksoi n‰‰ntym‰isill‰‰n oleva kuningatar laahata itse‰‰n eteenp‰in. H‰n oli niin surun vallassa, ett‰ h‰n ‰‰neen itkien nojasi p‰‰t‰‰n tytˆn helmaan. "Anna minun kuolla t‰h‰n, en jaksa en‰‰. Onko Vapahtaja kokonaan meid‰t unohtanut? El‰m‰ ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin hiljaa nukkua ja her‰t‰ ylh‰‰ll‰ taivaassa kuten Lotharinikin", nyyhkytti h‰n. H‰nen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pel‰styi. "Vapahtaja ei ole meit‰ unohtanut", kuiskasi h‰n hell‰sti. "H‰np‰ virvoitti meit‰ ruoalla viimeist‰‰n eilen, ja h‰n on pelastanut meid‰t kaikista vaaroista ja h‰dist‰. Miten h‰n antaisi meid‰n t‰‰ll‰ menehty‰? Ei, sit‰ ei h‰n tee!" "Martti ei tule takaisin. Mit‰ h‰nelle lienee tapahtunut?" valitti Adelheid. "Ent‰ jos Berengarin etsij‰t olisivat lˆyt‰neet h‰net! Ent‰ jos jokin muu paha on h‰nt‰ kohdannut! Katso Waltrud, t‰llaiset ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sill‰ te, minun uskolliseni, k‰rsitte h‰t‰‰ minun t‰hteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mit‰‰n pahaa, ellei minua olisi. Anna minun siis kuolla t‰‰ll‰ levossa!" Tyttˆ itki. "Luuletko, hallitsijatar, ett‰ min‰ voisin olla onnellinen ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi kaikkea, mutta samalla tiet‰isin sinun olevan h‰d‰ss‰? Tahi jos sin‰ kurjuudessa eroaisit t‰st‰ maailmasta? Min‰ tied‰n, ett‰ et sit‰ usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sin‰ olet v‰synyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydess‰. Mit‰ tulleekaan, min‰ en sinua milloinkaan j‰t‰." "Sin‰ olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna. "Lˆytyy yksi, joka on viel‰ uskollisempi, oi valtijatar: meid‰n Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka voitkaan sitte h‰nt‰ ep‰ill‰? H‰n rakastaa meit‰ paljon enemm‰n kuin kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sin‰ tied‰t. K‰rsimyksiesi t‰hden silm‰si nyt vain ovat himmentyneet. H‰n ei meit‰ ole unhottanut, ja minua aavistuttaa, ett‰ apu on l‰hell‰." "Min‰ tied‰n, ett‰ h‰n meit‰ rakastaa, en tahdo h‰nen uskollisuuttaan ep‰ill‰. Mutta ehk‰ h‰n tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua se ajatus ilahuttaa. -- Kuule, -- mit‰ se oli?" He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili: "Ah Herra, ‰l‰ anna meid‰n j‰lleen joutua jumalattomien k‰siin! Ota minut ennen taivaaseesi!" Sitten h‰n vaipui Waltrudin helmaan, ja voimattomuudesta h‰n meni tainnoksiin. Kavioitten kopina tuli l‰hemm‰ksi, -- tyttˆ ei siit‰ huolinut, h‰n n‰ki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet vieriv‰t h‰nen poskilleen. Oliko t‰m‰ alku kuoleman uneen? "Oi Herra, pelasta h‰net, pelasta h‰net!" huusi h‰n. Silloin kohtasi hyvin tuttu ‰‰ni h‰nen korviansa. H‰n katsahti ylˆs, -- kahiliston l‰pi tunkeusi hevonen esiin -- mies istui sen sel‰ss‰ -- kyyneleittenkin l‰pi katsellen tyttˆ tunsi h‰net. "Martti!" huudahti h‰n pid‰tetyll‰ ‰‰nell‰, joka kuitenkin kuului riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi h‰n. Kaikesta huolenpit‰v‰ munkki veti satulataskusta ulos viinipullon, laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia pisaroita. Pian saapuivat myˆskin toiset ratsastajat. Er‰s komea ratsumies hypp‰si alas hevosen sel‰st‰, astui kuningattaren luokse ja katseli s‰‰livin silmin noita kalpeita, k‰rsimyst‰ ilmaisevia kasvoja. Se oli rajakreivi Azzo Canossasta. "H‰n on tainnoksissa, n‰lk‰ ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan lopun h‰nen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra antakoon h‰nelle j‰lleen h‰nen terveytens‰." Taaskin vuodatti munkki h‰nen suuhunsa vahvistavaa viini‰. Silloin h‰nen huulensa liikkuivat ja h‰n aukaisi silm‰ns‰. H‰nen ensimm‰inen katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui h‰nen kasvoihinsa. Silloin syv‰, miehuullinen ‰‰ni lausui: "ƒl‰ pelk‰‰, kuningatar, sill‰ nyt on tullut luoksesi yst‰vi‰, jotka viev‰t sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui n‰m‰ sanat. Silloin Adelheid n‰ki munkin tutun muodon, ja h‰nen kasvonsa kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! T‰m‰ on sinun tointasi", kuiskasi h‰n, vaipuen j‰lleen voimattomana tytˆn helmaan. Nyt p‰‰tettiin, ett‰ joukko viipym‰tt‰ l‰htisi matkaan. Ensiksi kuitenkin t‰ytyi n‰lkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla ja juomalla; sitten Azzo k‰‰ri viitan kuningattaren ymp‰rille ja asetti h‰net eteens‰ istumaan hevosen selk‰‰n. Yksi h‰nen aseenkantajistaan otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he l‰htiv‰t nopeata vauhtia ratsastamaan eteenp‰in. Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa pitkin. Hyv‰lt‰ ja virkist‰v‰lt‰ tuntui naisille viileys t‰ss‰ jylh‰ss‰ seudussa. Nyt ratsastus k‰vi v‰h‰n hitaammin ylˆs vuorta pitkin, mutta jopa huipulla n‰kyi pelastava linna. Viel‰ v‰h‰inen ponnistus, niin ollaan perill‰. Linnanhaltijan k‰skyst‰ lasketaan silta alas, vartiov‰ki j‰rjestyy saattueeksi, ja etup‰‰ss‰ ratsastaa rajakreivi Adelheidin kera. Kuningatar on nyt p‰‰ssyt linnaan, varmaan turvaan vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet h‰nen j‰lkens‰. NELJƒSTOISTA LUKU Pelastaja Germanilaisessa hovissa Magdeburgissa vallitsi voitonriemu. Kuningas Oton v‰vy, Lothringenin herttua Konrad, oli pitk‰llisen taistelun j‰lkeen voittanut mahtavan Francian kreivin Hugon ja siten pelastanut frankkien oikeutetun kuninkaan Ludvigin h‰nen vaarallisimmasta vastustajastaan. Voittorikas Lothringenin herttua oli komean seurueen saattamana juhlallisesti saapunut Magdeburgiin. Joukossa olivat myˆskin Ranskan kuninkaan l‰hettil‰‰t, jotka olivat tulleet lausumaan kuningas Otolle herransa kiitokset siit‰ tehokkaasta avusta, jota t‰m‰ mahtava valtias oli antanut langollensa Ludvigille. Myˆskin korkea-arvoisia hengellisi‰ miehi‰ oleskeli aika ajoin Otto kuninkaan hovissa: Bruno Kˆlnil‰inen, kuningas Oton korkeasti oppinut veli, sek‰ Luitprand, kaunokielinen historiankirjoittaja. Mutta eiv‰t kaikki kuninkaan seuralaiset olleet iloisia. Kasvot vakavina kulki siell‰ nuori kuningas Konrad, Berthan vanhin poika. Muutamia p‰ivi‰ sitten oli ‰idilt‰ tullut tietoja, jotka eiv‰t suinkaan olleet ilahuttavia. Aina oli nuori Konrad ollut l‰mpim‰ll‰ rakkaudella kiintynyt Adelheidiin ja iloinnut jokaisesta hyv‰st‰ sanomasta, jonka h‰n oli sisareltaan saanut. Vaeltavan kauppiaan ja hevostenohjaajan tuomat tiedot painoivat nyt raskaasti h‰nen syd‰nt‰ns‰. Viel‰ ei h‰n ollut voinut puhua kuningas Otolle asiasta. Er‰‰ss‰ ikkunakomerossa h‰n nyt seisoi Luitprandin kanssa, jolle h‰n oli huolensa uskonut. T‰m‰kin n‰ytti vakavalta, sill‰ h‰n tunsi Berengarin kavaluuden. "Meid‰n t‰ytyy viel‰ t‰n‰‰n saada tilaisuutta puhua kuninkaan kanssa", sanoi tiedemies. "Sin‰, ruhtinas, olet kuninkaan suuressa suosiossa; minua ihmetytt‰‰, ett‰ et jo ennen ole h‰nen kanssaan keskustellut sisaresi asiasta." "Se olisi ollut mahdotonta, sill‰ Ranskan l‰hettil‰iden ja muiden ylh‰isten herrojen kunnianosotukset ovat vieneet h‰nen kaiken aikansa. Olen kyll‰ mahtavan kuninkaan suosiossa, mutta tied‰th‰n, ett‰ h‰n t‰llaisissa juhlallisuuksissa ei mielell‰‰n suvaitse h‰iriˆt‰." Luitprand nyˆk‰ytti p‰‰t‰ns‰. "Kuitenkin h‰nen t‰ytyy saada siit‰ tieto jo t‰n‰‰n", sanoi h‰n vakavasti. "Sin‰ et tunne Berengaria, mutta min‰ tunnen h‰net, ja pelk‰‰np‰, ett‰ vaara uhkaa nuorta kuningatarta -- hengenvaara." Konrad kalpeni. "Min‰ toivon, ett‰ n‰et asiat liian synkkin‰. Kauppias vain luulotteli h‰nen olevan Gardalinnassa, Berengar ei milloinkaan uskaltaisi sellaista tehd‰. Mutta kyll‰ min‰ puhun kuningas Oton kanssa." Uljaana h‰n oikaisi nuoren sorean vartalonsa, nyˆkk‰si yst‰v‰llisesti oppineelle herralle ja l‰ksi huoneesta. Luitprand katsoi h‰nen j‰lkeens‰, sanoen itsekseen: "Monta kiitett‰v‰‰ avua sinulla on, nuorukainen. Mutta hidastelija olet, ja liian keve‰sti hoidat vakavia asioita. Se on tuottava sinulle vahinkoa el‰m‰ss‰si." Kuningas Otto oli sallinut Konradin p‰‰st‰ puheillensa ja kuunteli h‰nen kerrottaviansa. Aina vakavammiksi k‰viv‰t h‰nen kasvonsa. Vihdoin h‰n sanoi: "Luitprand tulkoon t‰nne, h‰n tiet‰‰ aina parhaat neuvot. Sit‰paitsi h‰n tuntee Italian kuningattaren ja myˆskin Berengarin." Niin he neuvottelivat kolmisin. Luitprand oli usein kuningas Otolle kuvaillut kaunopuheisin sanoin nuoren kuningattaren ihanuutta, lahjakkaisuutta ja ylev‰‰ mielenlaatua. Nyt h‰n vilkkaasti esitti, miten suuri oli h‰nen vaaransa, niin kauan kuin h‰n suojatta oli Berengarin vallassa. "Se mies ei kammoksu mink‰‰nlaista ilkityˆt‰", vakuutti Luitprand. "Siksi meid‰n t‰ytyy rient‰‰ pelastamaan onnetonta kuningatarta", sanoi Otto p‰‰tt‰v‰sti. "Mutta kuninkaallisen sisareni l‰hettil‰itten t‰ytyy p‰‰st‰ puheilleni. Heid‰n omasta suustaan tahdon kuulla, mit‰ h‰nell‰ on ilmoitettavaa. Ei Bertha rouva saa petty‰ luottaessansa minuun." L‰hettil‰‰t tulivat, ja kun kuningas oli kuullut heid‰n viestins‰, p‰‰tti h‰n asestetun joukon kanssa l‰hte‰ Italiaan Berengaria kurittamaan. Mutta ennenkuin varustukset olivat valmiit, saapui l‰hettil‰it‰ silt‰ italialaiselta puolueelta, joka oli Berengarille vihamielinen, ja niitten etup‰‰ss‰ oli itse rajakreivi Azzo Canossalainen. Italian ylimysten ja Canossaan piiloutuneen kuningatar Adelheidin nimess‰ he rukoilivat hartaasti kuninkaalta apua. "Sit‰ on teille annettava", huudahti kuningas harmistuneena. "Tosiaankin tuo kunnoton saa raskaana tuntea valtikkani voiman! Vai on h‰n juljennut noin konnamaisesti kohdella kuninkaantyt‰rt‰, jonka ‰iti on minun mahtavassa suojeluksessani! Siit‰ h‰nen t‰ytyy saada k‰rsi‰, niin totta kuin lˆytyy oikeutta rakastava Jumala!" Harvoin kuningas n‰htiin vihastuneena, mutta milloin se tapahtui, silloin iskiv‰t h‰nen silm‰ns‰ salamoita, jotka panivat monen vapisemaan. Nyt kaikki havaitsivat, ett‰ t‰ysi tosi oli k‰siss‰. Ei en‰‰ tullut kysymykseen l‰hett‰‰ vain joukkuetta, vaan kokonainen sotav‰ki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli p‰‰tt‰nyt kerrassaan tehd‰ lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siin‰ p‰‰tˆksess‰ h‰nt‰ myˆskin italialaiset l‰hettil‰‰t vahvistivat, pyyt‰en, ett‰ h‰n antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan. Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etup‰‰ss‰ nuoren kuningattaren pelastamista ja h‰nt‰ kohdanneen h‰v‰istyksen kostamista. Komea oli se joukko, joka Oton johtamana l‰hti Italiaan. Yl‰burgundin tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; h‰nt‰ varten oli kuninkaalla muita teht‰vi‰. Mutta useat ylh‰iset ruhtinaat seurasivat h‰nt‰. H‰nen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, h‰nen veljens‰ Henrik Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand. He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson l‰pi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sit‰ ennen l‰htenyt pois kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa h‰n luuli olevansa varmemmassa suojassa. Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sill‰ kaikki olivat jo v‰syneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton oikeutta rakastavan, lempe‰n luonteen. Mielell‰‰n he tahtoivat taipua h‰nen valtikkansa alle. Sill‰ aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien parissa, jotka h‰nen k‰rsimyksiss‰‰n olivat olleet h‰nen tovereinaan. Kauan h‰n oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt j‰lleen Waltrudin ja yst‰v‰llisen rajakreivitt‰ren huolenpidosta ja hoidosta tervehtynyt, ja h‰nen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut entiselleen. H‰n viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa huoneissa, jotka kreivit‰r oli h‰nen k‰ytett‰v‰kseen j‰tt‰nyt. H‰n tunsi, ett‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n oli rakastavia ja vieraanvaraisia ihmisi‰. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin h‰n vankilassa kitui tai kuten takaa-ajettu otus syd‰n t‰ynn‰ pelkoa pakeni pitkin metsi‰ ja maita, jopa oli l‰hell‰ n‰lk‰kuolemaa. Usein se kaikki oli h‰nest‰ kuin pahaa unta. "Waltrud", sanoi h‰n, "minusta tuntuu ik‰‰nkuin olisin ihan toinen ihminen. Sin‰kin olet mielest‰ni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyess‰ ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut n‰hd‰ kaikki k‰rsimykseni, olisin joutunut ep‰toivoon, mutta viisaudessaan Herra meilt‰ tulevat asiat peitt‰‰, sill‰ muuten emme kest‰isi. Meill‰ on kyllin jokap‰iv‰isist‰ huolistamme." "Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttˆ. "Ja miten rasittava olikin jokaisen p‰iv‰n h‰t‰ ja tuska! Mutta olemmehan myˆskin joka p‰iv‰ saaneet kokea Herran apua." Adelheid nyˆkk‰si kyynelsilmin, osotteeksi ett‰ h‰n sen kyll‰ k‰sitti. "Liian helposti min‰ unhotin, ett‰ h‰n on armollinen ja laupias; usein oli katseeni ep‰ilysten ja heikon uskon sumentama, sit‰ nyt h‰pe‰n. Katso, syd‰mmeni on t‰ynn‰ kiitollisuutta siit‰, ett‰ h‰n auttoi minua, ett‰ h‰n antoi sinut minulle seuraksi ja yst‰v‰ksi, l‰hetti uskollisen Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meid‰t kuoleman h‰d‰st‰ ja antoi meid‰n t‰‰ll‰ saada hyv‰n suojapaikan. Mutta viel‰k‰‰n en n‰e selv‰sti, vaan yh‰ti pyrkii mieleeni kysymys: Miksik‰ minun t‰ytyi noin kovaa k‰rsi‰? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta otettiin." H‰nen ‰‰nens‰ vapisi, kun h‰n Lotharista puhui, ja Waltrud syleili h‰nt‰ l‰mpim‰sti. "Tied‰th‰n, hallitsijatar, ett‰ h‰n on onnellinen." "Tied‰n kyll‰", jatkoi kuningatar, "enk‰ toivo rakastettuani takaisin maailmaan. Nyt voin jo myˆskin katkeroittumatta ajatella niit‰, jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria k‰rsimyksi‰. Herra ‰lkˆˆn heille sit‰ synniksi lukeko. Mutta min‰ nyt kuitenkin asustan t‰‰ll‰ vieraitten keskell‰, toimetonta el‰m‰‰ viett‰en. Olen erossa lapsestani ja kansastani ja kysyn itselt‰ni: Miksi?" Munkki oli huomaamatta tullut sis‰‰n ja kuullut Adelheidin sanat. Kuningattaren viittauksesta h‰n istuutui, ja lempe‰ll‰ ‰‰nell‰‰n h‰n puhui n‰in: "Emme aina, oi kuningatar, t‰‰ll‰ alhaalla ymm‰rr‰ Jumalan johdatuksen tarkoitusta ja p‰‰m‰‰r‰‰. On paljon asioita, jotka vasta i‰isyydess‰ meille selvenev‰t. Ja kuitenkin luulen, ett‰ me jo t‰‰ll‰kin voimme oman el‰m‰mme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista. Min‰ olen v‰h‰p‰tˆinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin tahdon alkaa itsest‰ni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mik‰ ennen n‰ytti minusta onnettomuudelta, siit‰ nyt suuresti iloitsen." "Niin, te minun uskolliseni olette minun t‰hteni saaneet k‰rsi‰ tuskia", sanoi h‰n liikutettuna, "ja se saattaa minut h‰pe‰m‰‰n, sill‰ enh‰n min‰ sellaista alttiutta ole ansainnut." "N‰e siis Herran armo siin‰, ett‰ h‰n uskollisten ihmisten kautta on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikˆ jo t‰m‰ ole onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikˆ meid‰n tuottamuksemme ainoaan auttajaamme ole t‰ll‰ ajalla vahvistunut? Eikˆ meid‰n uskomme h‰neen ole tullut lujemmaksi, meid‰n rakkautemme h‰neen suuremmaksi? Ainakin pit‰isi niin olla", lis‰si h‰n. "Se on meid‰n jumalallisen kasvattajamme tarkoitus -- mutta me olemme hitaita oppilaita." Hetken per‰st‰ h‰n jatkoi: "Mik‰ Jumalan tarkoitus on ollut sinun ulkonaisen el‰m‰si suhteen, oi kuningatar, sit‰ emme viel‰ k‰sit‰, mutta minusta n‰ytt‰‰, kuin piankin ilmenisi, ett‰ h‰n saattaa kaikki ihanaan p‰‰tˆkseen." Viel‰ ei ollut mit‰‰n sanaa tullut rajakreivilt‰ Canossaan. Linnassa oli yksin‰ist‰. Rajakreivit‰r ei ottanut keit‰‰n vieraita vastaan puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut siell‰ muutamia p‰ivi‰ lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan. Mutta er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ tuli hiljaisuudesta ja yksin‰isyydest‰ loppu, kun joukko valioritareita ratsasti ylˆs linnan vuorta. Silloin odottavien syd‰mmet sykkiv‰t kovemmin. Hetken per‰st‰ kuului linnanportilta tuttu merkki: rajakreivi itse tuli kotiin. Suurella riemulla otettiin h‰net vastaan. Onnesta s‰teilev‰n‰ riensi rajakreivit‰r h‰nt‰ tervehtim‰‰n. Kreivi hypp‰si alas hevosen sel‰st‰ ja sulki puolisonsa syliins‰. "Min‰ tuon hyvi‰ uutisia", huudahti h‰n iloisena. "Me tulemme Veronasta korkeata k‰sky‰ toimittamaan, mutta v‰syneit‰ ja n‰lk‰isi‰ olemme pitk‰n ratsastuksemme j‰lkeen. Anna meid‰n nyt n‰hd‰, Griseldis, mit‰ kyˆkiss‰si ja kellarissasi s‰ilytet‰‰n ja saadaan toimeen. Sinun on myˆs toimitettava yˆsija meid‰n vieraillemme. Huomenna matkustamme eteenp‰in. Miss‰ on kuningatar?" Rajakreivit‰r kiirehti edell‰ ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten tulosta, ja pian h‰nt‰ seurasi rajakreivi, jonka mukana oli komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. T‰m‰ oli Luitprand. S‰teilevin silmin vastaanotti kuningatar n‰m‰ molemmat ylimykset, jotka kunnioittavasti h‰nelle kumarsivat. Sen j‰lkeen he toivat esiin sanottavansa. Heid‰t oli l‰hett‰nyt kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa yst‰v‰llisi‰ tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa h‰nelle kallisarvoisen koristeen. Myˆskin tahtoi h‰n ilmoittaa, ett‰ h‰n oli halukas ottamaan Adeiheidin asian omaksensa, sill‰ h‰n piti suurena kunniana p‰‰st‰ h‰nen vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea h‰n tahtoi rangaista konnaa. Mutta h‰nen toivomuksensa eiv‰t tyytyneet viel‰ t‰h‰nk‰‰n kunniaan; h‰n pyysi kuningattarelta enemm‰n. Luitprand oli esitt‰nyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi yst‰v‰llisesti ja kyseli kaikkea, mik‰ l‰hinn‰ her‰tti h‰nen mielenkiintoansa. Silloin Martti tuli sis‰‰n. Ilohuudolla h‰n riensi Luitprandia vastaan, ja yst‰v‰t syleiliv‰t toisiaan. T‰m‰ oli iloinen p‰iv‰, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut linnassa vietetty. Pelkki‰ onnellisia kasvoja n‰kyi siell‰ t‰n‰‰n. Paljon oli kysytt‰v‰‰ ja paljon kerrottavaa. Luitprand kertoi, ett‰ kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja heid‰nkin oli seuraavana p‰iv‰n‰ j‰lleen liitytt‰v‰ sotajoukkoon. Sill‰ Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsens‰ Italian kuninkaaksi. Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, h‰nen ankarasta oikeudenmukaisesta menettelyst‰‰n rikollisia rangaistessa, mutta myˆskin h‰nen lempeydest‰‰n ja jalomielisyydest‰‰n katuvaisia kohtaan. Edelleen h‰n kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja h‰nen vilpittˆm‰st‰ hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman j‰lkeen h‰ness‰ oli her‰nnyt. "On suuri onni saada palvella semmoista herraa el‰m‰ns‰ loppuun asti, enk‰ min‰ mit‰‰n muuta pyyd‰", sanoi h‰n lopuksi. [Historiankirjoittaja Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto k‰ytti usein h‰nen kyky‰ns‰ l‰hetystˆiss‰. H‰n kuoli Otto II:n palveluksessa.] Keskin‰isess‰ juttelussa yst‰v‰ns‰ Martin kanssa ilmaisi h‰n viel‰ avonaisemmin ajatuksensa. "Enemm‰n kuin nelj‰ vuotta on kuningatar Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksin‰iseksi. Kauan h‰n katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt h‰n on hiljattain ruvennut k‰sitt‰m‰‰n, ett‰ paras on seurata uskollisten yst‰vien neuvoa ja menn‰ uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle, kuin jalo, ylev‰mielinen ja nerokas..." "... Ja _hurskas_ kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syv‰ll‰ vakavuudella. "Luitprand, t‰m‰ on arvoituksen selitys -- noitten ihmeellisten teitten p‰‰m‰‰r‰, joita taivaan Herra on antanut h‰nen kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee t‰m‰n kautta varmemmaksi ja turvatummaksi. Ei ainoastaan h‰nen kotoinen onnensa; vaan kuningatar on viisaudella ja lempeydell‰ neuvoissa ja tˆiss‰ oleva h‰nen apunansa vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heit‰ molempia!" lausui h‰n liikutetuin mielin. Kuningattaren huoneessakin istui kaksi yst‰vyst‰ tuttavallisesti keskustellen t‰rkeist‰ syd‰mmen asioista. "Ah Waltrud, syd‰mmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein ymm‰rt‰nyt l‰hetin puhetta, niin kuningas pyyt‰‰ minua puolisokseen. T‰m‰ on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen. Mutta lis‰ksi ei ole viel‰ enemp‰‰ kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin kuolemasta. Unhottaa h‰nt‰ en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta kuollutta kohtaan, jos min‰ niin pian menen naimisiin toisen kanssa?" "Hallitsijatar", sanoi tyttˆ, "jos autuaat taivaassa tiet‰v‰t, miten heid‰n rakkaillensa k‰y t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ -- niin etkˆ luule, ett‰ Lothar enemm‰n kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkˆ luule, ett‰ h‰n siunaisi sit‰, joka on pelastanut h‰nen yksin‰isen leskens‰ suuresta h‰d‰st‰ ja tahtoo korottaa h‰net syd‰mmens‰ valituksi ja valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi h‰n siunaisi ja kiitt‰isi h‰nt‰." Hetken per‰st‰ h‰n jatkoi: "Kuten yst‰v‰t‰rt‰ olet minua aina kohdellut etk‰ kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua yst‰v‰n‰ puhutella. Unohtumattomina ovat ‰itisi sanat painuneet mieleeni, ne sanat, ett‰ me ihmiset olemme t‰‰ll‰ maailmassa palvellaksemme, ja sin‰ ja min‰ olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua Herra nyt kutsuu korkeaan teht‰v‰‰n, ja minun mielest‰ni sinun ei tule kielt‰yty‰. El‰m‰si ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea ja vastuunalainen on oleva teht‰v‰si, joka sinua odottaa, sen kyll‰ tied‰n, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti on sanova: 'H‰n on saattanut sen ihanaan p‰‰tˆkseen'." Seuraavana p‰iv‰n‰ vieraat l‰htiv‰t pois. Mielell‰‰n Adelheid ja Martti olisivat tahtoneet pit‰‰ Luitprandin luonaan, mutta h‰n sanoi: "ƒlk‰‰ pid‰tt‰kˆ minua. Minun t‰ytyy kiirehti‰ kuninkaani luo. Suuria asioita tapahtuu l‰himm‰ss‰ tulevaisuudessa, ja minun t‰ytyy kyn‰ll‰ni ilmoittaa j‰lkimaailman tiedoksi, mit‰ kristikunnan suurin hallitsija panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyv‰sti! Paviassa tapaamme toisemme j‰lleen." VIIDESTOISTA LUKU Kunnian kukkulalla Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla; vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heill‰ syyt‰ iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan tielt‰ yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu Italian kuninkaaksi, ja t‰n‰‰n piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja kihlajaiskemut vietett‰m‰n. Reggiosta Paviaan viev‰ll‰ tiell‰ liikkui loistava matkue. Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja h‰nen rinnallaan ratsasti ruhtinaallinen henkilˆ, Oton veli, Baijerin herttua Henrik. H‰net oli kuningas valioritarien kanssa l‰hett‰nyt Canossaan noutamaan kuningatarta kotiin h‰nen p‰‰kaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista oli h‰nen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja Waltrud, ja viel‰ muitakin Reggiosta ja Veronasta. Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellytt‰v‰‰n olentoon eik‰ poistunut h‰nen rinnaltaan. Olihan h‰nest‰ suuri kunnia, ett‰ h‰n sai saattaa veljens‰ luo h‰nen morsiamensa. Paljon oli h‰nell‰ kerrottavaa kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tytt‰rist‰‰n Garborgasta ja Hadwigist‰ [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksell‰ Adelheid kuunteli h‰nt‰. Mutta etenkin h‰n puhui Oton hyvyydest‰ ja jalomielisyydest‰. Rehellisesti ja peittelem‰tt‰ h‰n kertoi erehdyksist‰‰n, miten h‰n kerran toisensa per‰st‰ oli noussut vastustamaan kuninkaallisen veljens‰ valtiutta, joka h‰nest‰ oli liian ankara, mutta miten Otto aina oli antanut h‰nelle anteeksi, kun h‰n katui. Nyt h‰n vihdoinkin oli oppinut tuntemaan h‰nen uskollisen syd‰mmens‰ eik‰ en‰‰ koskaan tahtonut kapinoida h‰nt‰ vastaan, sen h‰n vakuutti Adelheidille. Iloksensa ja tyydytykseksens‰ Adelheid kuuli kuningasta n‰in ylistett‰v‰n. Kun he l‰heniv‰t Paviaa, virtaili heit‰ vastaan yh‰ suuremmat joukot iloisia ihmisi‰. Jokainen tahtoi olla ensimm‰isen‰ n‰kem‰ss‰ kuningatarta ja sanomassa h‰net tervetulleeksi h‰nen italialaiseen kotiinsa. He tunkeilivat aivan l‰helle, jopa h‰nen ratsulleen asti, suutelivat h‰nen vaatteittensa liepeit‰ ja tervehtiv‰t h‰nt‰ riemullisesti. Myˆskin kuningatar iloitsi n‰hdess‰‰n j‰lleen kansaansa, jonka joukossa h‰n havaitsi monet tutut kasvot. Syv‰ liikutus valtasi h‰nen mielens‰, kun h‰n n‰ki kaupungin tornit ja huiput, ja h‰nen syd‰mmens‰ syk‰hteli l‰mpim‰st‰ kiitollisuudesta. Yˆn pimeydess‰ h‰n oli paennut kaupungista, ja nyt h‰n palasi juhlasaatossa! Matkue seisahtui portin luoksi. Loistavassa varustuksessa ratsasti Otto itse, h‰nen vapauttajansa ja pelastajansa, h‰nt‰ vastaan, lausui h‰net tervetulleeksi valtakuntansa p‰‰kaupunkiin ja saattoi h‰net kuninkaalliseen palatsiin. H‰n auttoi kuningatarta alas ratsulta, ja h‰nen rinnallaan Adelheid astui linnanportista sis‰‰n. Ihastuksella kaikkien silm‰t katselivat ylh‰ist‰ paria. Oton olento oli ruhtinaallisen ylev‰ t‰ydess‰ miehuudenvoimassaan ja Adelheid nˆyr‰ ja ihastuttava suloisessa nuoruudenkukoistuksessaan. H‰n koetti liikutettuna tuoda ilmi kiitollisuuttansa, mutta kuningas torjui kaiken kiitoksen luotansa. "Seh‰n oli vain minun ruhtinaallinen velvollisuuteni Vaudinmaan kuninkaantyt‰rt‰ kohtaan", sanoi h‰n. "En tosiaan olisi tuntenut sinua, sill‰ aika on sinua muuttanut paljon. Ainoastaan silm‰t katselevat minua yht‰ lapsellisesti ja ihmetellen kuin ennenkin, silloin kun n‰in sinut pienen‰ tyttˆn‰ ‰itisi linnassa. Paljon on tapahtunut niiden aikojen j‰lkeen", lis‰si h‰n vakavasti. Sitten h‰n vei Adelheidin valtaistuinsaliin, jossa maan suurmiehet ilolla tervehtiv‰t kuningatartansa. Luitprandin innostuneiden ja vieh‰tt‰vien kuvausten nojalla Otto oli paljon odottanut Adelheidist‰, mutta nyt h‰n huomasi korkeimpienkin toiveittensa ylenm‰‰rin t‰yttyneen. H‰n katsoi Adelheidin kaikin puolin arvolliseksi astumaan Editha vainajan sijalle. Jo samana p‰iv‰n‰ tapahtui kihlaus. Otto itse pani Edithan sormuksen morsiamen sormeen. H‰n sanoi hiljaa: "H‰nen henkens‰ lev‰tkˆˆn sinun yll‰si!" Kiitollisena katsoi Adelheid h‰neen, sanoen: "Jumalan avulla tahdon koettaa olla sinulle mit‰ h‰n on ollut, mutta sinulla t‰ytyy olla k‰rsiv‰llisyytt‰ minun suhteeni, sill‰ olenhan viel‰ nuori ja kokematon, ja sinun korkea hyvyytesi ja kuninkaallinen luottamuksesi melkein painaa minut tomuun. Viel‰ en voi k‰sitt‰‰, ett‰ olet valinnut minut ennen monia muita. Sin‰ n‰yt‰t minusta pelastavalta enkelilt‰, jonka taivaan suuri Herra on l‰hett‰nyt." "Nuori olet, se on tosi", sanoi Otto hymyillen, "min‰h‰n olen melkein toista vertaa vanhempi; mutta kokematon et ole. Joka muutamassa vuodessa on k‰ynyt niin kovan k‰rsimyskoulun kuin sin‰, on kokemuksista rikkaampi kuin moni vuosien vanhentama. Mutta sin‰ nyt varmaankin haluat entisiin rakkaisiin huoneisiisi." H‰n saattoi Adelheidin ovelle ja erosi h‰nest‰ siin‰. Siell‰ sis‰ll‰ kulki Waltrud j‰rjestellen ja toimien. H‰n tunsi hallitsijattarensa maun ja asetti kaikki h‰nen mielens‰ mukaisesti. Iloisin syd‰mmin tervehti Adelheid rakasta kotiaan. Kaikki siell‰ oli samassa kunnossa, mihin h‰n sen oli j‰tt‰nyt, ei mit‰‰n puuttunut. Onnellisena h‰n kulki Waltrudin kanssa k‰sik‰dess‰ huoneitten l‰pi. Silloin h‰nen katseensa sattui er‰‰seen kirjaan, ja h‰n pys‰htyi h‰mm‰styksest‰. "Se on lahja kuninkaalta", selitti Waltrud. Adelheid avasi kirjan ja luki sen nimilehdell‰: "Vapahtajan el‰m‰, runomittaisesti kertonut er‰s munkki Corveyn luostarissa Weserin rannalla." "Oi Waltrud, Edithan kirja!" huudahti Adelheid. "Miten herttaisesti h‰n on tehnyt! Tahdon heti menn‰ h‰nt‰ kiitt‰m‰‰n!" Ja niin h‰n riensi ulos etsi‰ksens‰ kuningasta. H‰n lˆysi h‰net pian; Otto seisoi valtaistuinsalissa Luitprandin parissa. Yst‰v‰llisesti katseli kuningas h‰nt‰, mutta Adelheid riensi h‰nen luokseen, tarttui h‰nen k‰siins‰, loi h‰neen s‰teilev‰t silm‰ns‰ ja sanoi liikutettuna: "Kiitos sinulle, tuhannet kiitokset! Sin‰ olet niin hyv‰. Et mitenk‰‰n olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa!" Kuningas sulki h‰net syliins‰ ja suuteli h‰nt‰ otsalle. "Edithani kirja", sanoi h‰n. "Min‰ tiesin, ett‰ tulisit iloiseksi siit‰. Se oli h‰nen kallis aarteensa. H‰n oppi siit‰ kulkemaan Vapahtajan j‰ljiss‰." "Herra antakoon minulle armoa myˆskin sit‰ oppimaan!" sanoi Adelheid kyyneltynein silmin. "Ja minulle myˆskin", lis‰si Otto hiljaa. ƒ‰neti Luitprand katseli korkeaa paria, ja kuulumattomasti kuiskasivat h‰nen huulensa: "Jumalan siunaus olkoon teid‰n kanssanne!" Sitten h‰n hiljaa, huomaamatta poistui. * * * * * Toisena joulup‰iv‰n‰ 951 vietti Otto, joka jo el‰ess‰‰n sai nimityksen "suuri", vihki‰isens‰ Paviassa Lotharin nuoren, tuskin kaksikymmenvuotiaan lesken kanssa, "Vaudinmaan kuninkaantytt‰ren", joksi Otto mielell‰‰n h‰nt‰ nimitti. Suuri komeus ja loisto vallitsi n‰iss‰ juhlissa. Kansallekin oli juhlallisuuksia pantu toimeen, sill‰ kaikkien, sek‰ rikkaiden ett‰ kˆyh‰in, piti saaman osaa ilosta, se oli sek‰ kuninkaan ett‰ kuningattaren tahto. Adelheid oli jo sit‰ ennen Waltrudin seurassa j‰lleen k‰ynyt kˆyhien kaupunginosassa ja tuottanut monelle kodille iloa ja lohdutusta. Kun Waltrud k‰vi vanhan Rebekan luona, meni kuningatar h‰nen mukanansa sinnekin. Aamos juutalaisen rahat olivat tulleet hyv‰‰n k‰yt‰ntˆˆn. Waltrud oli j‰tt‰nyt ne er‰‰n koulunjohtajan haltuun, sill‰ h‰n oli kuullut, ett‰ t‰m‰ oli rehellinen ja luotettava mies. Johtaja oli pit‰nyt huolta hautauksesta, ja j‰ljell‰ olevilla rahoilla h‰n oli ymm‰rt‰v‰isesti auttanut seurakunnan kˆyhi‰. Kaiken t‰m‰n sai Waltrud tiet‰‰ vanhalta Rebekalta. Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niit‰ yst‰vi‰, jotka olivat olleet h‰nelle h‰d‰ss‰ avuliaita, ja mielell‰‰n oli Otto suostunut h‰nen toivomukseensa saada heid‰t vihki‰isjuhlallisuuksiin Paviaan. Siell‰ n‰htiin, paitsi rajakreivit‰r Griseldist‰ ja muita uskollisia ylimyshenkilˆit‰, myˆskin ne molemmat kalastajat, jotka olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heid‰t etsinyt ja heille vienyt kuninkaan kutsumuksen. ƒ‰rettˆm‰n onnellisia he olivat semmoisesta kunniasta, ja viel‰ enemm‰n kuningattaren yst‰v‰llisyydest‰, kun h‰n uudelleen herttaisin sanoin kiitti heit‰ pelastuksestaan. Runsailla lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua. Mutta kuningatar tuumieli, miten h‰n parahiten voisi palkita niit‰ molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kielt‰ymyksin, jopa uhraten oman henkens‰ vaaraan, olivat h‰nt‰ palvelleet; kuningaskin katsoi luonnolliseksi, ett‰ heit‰ erityisell‰ tavalla oli kunnioitettava. Niinp‰ tapahtui vihki‰isten j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰, kun suuri joukko kuningasparin uskollisia yst‰vi‰ ja kannattajia, ylh‰isi‰ ja alhaisia, oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia suosionosotuksia, ett‰ viimeiseksi kaikista kutsuttiin myˆskin Martti ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. H‰mm‰stynein‰ ja ujoina he l‰hestyiv‰t, sill‰ heid‰n vaatimaton mielens‰ ei ajatellut palkkiota. Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. L‰hinn‰ Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teit‰ kiitt‰‰ siit‰, ett‰ h‰n t‰n‰‰n istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi. En koskaan voi kyllin teit‰ palkita kaikesta, mit‰ olette tehneet. Jos teill‰ on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sin‰, Martti, puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sill‰ sin‰ olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sin‰ abbottina olisit sit‰ johtamassa." Munkki kumarsi syv‰sti kuninkaalle: "Suuren suosion sin‰ osotat minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, n‰hdess‰ni sinut ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis j‰‰d‰ siksi mik‰ olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnˆn, niin olkoon se t‰m‰: Anna minun el‰m‰ni loppuun asti pysy‰ sinun ja kuningattaren l‰heisyydess‰ ja palvella teit‰ sill‰ lahjalla, jonka taivaan Herra minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin yst‰v‰ni Luitprand, mutta min‰ osaan pergamentille kirjoittaa k‰sikirjoituksia. Suo minun, oi kuningas, nˆyryydess‰ palvella sinua v‰h‰p‰tˆisell‰ lahjallani." Silloin Adelheidin silm‰t loistivat ja h‰n kuiskasi jotakin kuninkaalle. "Sinun pyyntˆˆsi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan el‰m‰ on, kuten tied‰t, liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, miss‰ kulloinkin itse tahdot. Mit‰ kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siit‰ lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit j‰ljent‰‰ Corveyn munkin kirjan ja myˆskin pyh‰n raamatun latinaksi." T‰m‰ tarjous teki munkin hyvin iloiseksi. Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sin‰ uskollinen tyttˆ, mit‰ sin‰ pyyd‰t?" Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin kuningattareen, mutta ei h‰n kuitenkaan mit‰‰n puhunut. "Puhu vain", jatkoi Otto kehoittaen. "Min‰ tahdon korottaa sinut vapaaseen aateliss‰‰tyyn. Jokainen aatelismies minun valtakunnassani on pit‰v‰ suurena kunniana saada sinut puolisokseen, sill‰ nyt min‰ julistan sinut tasa-arvoiseksi jaloimpien kanssa. Laskeudu polvillesi!" H‰mm‰styneen‰ ja pel‰styneen‰ tyttˆ lankesi polvilleen. Silloin h‰n tunsi keve‰n kosketuksen kuninkaan miekasta. "Nouse ylˆs aatelisnaisena", sanoi h‰n. Waltrud tuskin tiesi, mit‰ h‰nelle oli tapahtunut. Ei n‰kynyt ilon v‰lkett‰ h‰nen kasvoissaan, kun Adelheid katsoi h‰neen, ja ennenkuin kuningatar oli ehtinyt sanaakaan sanoa selitykseksi, oli tyttˆ vaipunut polvilleen h‰nen eteens‰ ja kiihke‰sti tarttunut h‰nen k‰siins‰. "Ah hallitsijatar, ‰l‰ tyˆnn‰ minua luotasi!" huudahti h‰n tuskasta v‰r‰j‰v‰ll‰ ‰‰nell‰. "En min‰ pyyd‰ tulla aatelisneideksi enk‰ menn‰ naimisiin aatelismiehen kanssa. Anna minun j‰‰d‰ luoksesi palvelijattarena, oi kuningatar! Ainoastaan se voi antaa sis‰llyst‰ ja iloa el‰m‰lleni. En ole kiitt‰m‰tˆn kuninkaan suuresta suosionosotuksesta, en suinkaan, mutta min‰ en halaja ulkonaista kunniaa. Oi kuningas, ‰l‰ l‰het‰ minua pois h‰nen luotaan!" Syd‰nt‰ koskevilta soivat nuo rukoilevat sanat, ja kuningas ja kuningatar tunsivat mielens‰ syv‰sti liikutetuksi. Yst‰v‰llisesti Adelheid tarttui tytˆn k‰teen, koettaen h‰nt‰ rauhoittaa, mutta Otto sanoi: "Jumala varjelkoon, ett‰ min‰ sinua, uskollinen tyttˆ, l‰hett‰isin pois puolisoni luota! Aatelisneitosenakin sin‰ voit h‰nt‰ palvella. Onnellinen se ruhtinatar, jolla on sellaisia palvelijattaria! Oletko nyt minuun tyytyv‰inen?" kysyi h‰n hymyillen. Waltrud oli nyt rauhoittunut. "Suo anteeksi, oi kuningas, minun hermostunut k‰ytˆkseni", sanoi h‰n. "Min‰ kiit‰n sinua suosiostasi, min‰ kiit‰n siit‰kin, ett‰ saan t‰nne j‰‰d‰!" Viel‰ enemm‰n kuin h‰nen sanansa, osottivat h‰nen katseensa h‰nen kiitollisuuttaan. Adelheid veti h‰net luokseen, suuteli h‰nt‰ ja sanoi hymyillen: "Luuletko, ett‰ olen sinuun kyltynyt, sin‰ tyttˆ hupakko? Viel‰ en voi tulla toimeen ilman sinua, en ennen kuin sin‰ itse tahdot vaihettaa minun kotini omaan kotiisi." Ja kuninkaaseen k‰‰ntyen h‰n jatkoi: "Mutta min‰ tied‰n h‰nell‰ viel‰ olevan yhden toiveen, joka vuosikausia on asunut h‰nen syd‰mmess‰‰n. Ent‰p‰ jos sin‰, puolisoni, voisit tutkistella ja saada selkoa, mihin on joutunut h‰nen veljens‰ Bertram, joka taisteli unkarilaisia vastaan Merseburgin tappelussa?" "Se on tapahtuva heti kun j‰lleen olemme kotona", vastasi Otto. Kun juhlallisuudet olivat p‰‰ttyneet, matkusteli Otto useissa Lombardian osissa, joissa h‰n ei viel‰ ollut ennen k‰ynyt, ja kaikkialla h‰nen onnistui viihdytt‰‰ mielet ja sovittaa riitaisuudet. Adelheid seurasi h‰nt‰, ja h‰nen l‰sn‰olonsa tuotti kaikille alamaisille iloa. L‰helle Canossaa kuningas antoi rakentaa upeasti sisustetun kirkon, kiitollisuudesta Herralle Jumalalle, joka oli sallinut Adelheidin saada turvan ja levon linnan suojassa. Kun h‰n voimalla ja viisaudella oli kaikki j‰rjest‰nyt, j‰tti h‰n Lombardian kuningaskunnan lopullisen valtauksen ja jatkuvan hoidon v‰vyllens‰, Lothringenin herttualle Konradille, ja l‰hti nuoren puolisonsa ja suuren joukon seuraamana kotimatkalle Saksaan. Mailandissa he viiv‰htiv‰t. Otto ja Adelheid k‰viv‰t kirkossa katsomassa sit‰ paikkaa, jossa Lotharin luut lep‰siv‰t. Kauan he seisoivat siin‰ syviin ajatuksiin vaipuneina, ja Adelheidin kyyneleet vieriv‰t kuumina kylm‰lle kivelle. Sitte h‰n nojautui kuninkaaseen, kuiskaten: "ƒl‰ pahastu, vaikka kyyneleeni vuotavat. Min‰ itken sen kovaa kohtaloa, joka t‰ss‰ lep‰‰. Raskas oli h‰nen osansa h‰nen viimeisen‰ elinvuotenaan. Min‰ olen niin onnellinen sinun rinnallasi, etten sanoin kykene sit‰ kuvaamaan; mutta en koskaan voi h‰nt‰ unhottaa, sill‰ h‰n oli syd‰mmelleni kallis kuten sin‰." "Eik‰ sinun tulekaan h‰nt‰ unhottaa", sanoi h‰nen puolisonsa lempe‰sti. "Min‰kin kunnioitan h‰nen muistoansa, samoin kuin sin‰ kunnioitat minun Edithani muistoa. Kun tulemme Magdeburgiin, vien sinut h‰nen haudalleen. Muistakaamme kuolleita rakkaudella, mutta ‰lk‰‰mme milloinkaan toivoko heit‰ takaisin t‰h‰n maailmaan, jota moni syyst‰ kyll‰ nimitt‰‰ surunlaaksoksi." "Ja jossa Jumala hyvyydess‰‰n kuitenkin antaa meid‰n nauttia niin suurta onnea", jatkoi Adelheid, katsoen h‰neen kostein silmin. "Sit‰ tulee meid‰n kiitollisina muistaa, jos k‰rsimykset viel‰ meit‰ kohtaavat", sanoi Otto. "Sill‰ muuttumaton onni asuu ainoastaan tuolla ylh‰‰ll‰, jossa Lothar ja Editha odottavat meit‰." Sitte he hitaasti kulkivat l‰pi kirkon ulosk‰yt‰v‰‰ kohti. KUUDESTOISTA LUKU J‰lleenn‰keminen Viel‰ oli alppimaa lumen ja j‰‰n peitossa, kun kuninkaallinen matkue liikkui eteenp‰in pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritiet‰, joka johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Z¸richin j‰rvelle, ja Uffnaun saaresta n‰kyiv‰t sen linnan huiput, miss‰ h‰n lapsena oli oleskellut iso‰itins‰ luona. Rakkaat muistot siit‰ ajasta her‰siv‰t h‰nen mieless‰‰n. H‰nen syd‰mmens‰ kaipasi ‰idinkotiin GenËvej‰rven rannalle, mutta Otto ei voinut en‰‰ viivytt‰‰ paluutansa. T‰rke‰t asiat odottivat h‰nt‰ kotona. H‰n kyll‰ havaitsi Adelheidin kaipauksen, mutta h‰nell‰ oli omat ajatuksensa, joista h‰n ei mit‰‰n kertonut. Myˆskin oli p‰‰tetty, ett‰ kuningas hovinensa viett‰isi l‰hestyv‰‰ p‰‰si‰ist‰ Quedlinburgissa. Z¸richinj‰rvelt‰ matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen p‰in, Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin. Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka vaihtelivat h‰nen silmiens‰ edess‰. Kev‰t oli aivan varhainen, sill‰ Maaliskuu ei viel‰ ollut lopussa, mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja mets‰isi‰ kumpuja peitti nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta Adelheidist‰ t‰m‰ luonto n‰ytti paljon ihanammalta alkuper‰isess‰ koskemattomuudessaan. Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittih‰n h‰n kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heid‰n matkansa johti, n‰yttiv‰t h‰nest‰ vanhoilta tutuilta. Entist‰ asuntopaikkaansa h‰n ei tarkoin tiet‰nyt, sill‰ h‰n oli matkustanut monen maan l‰pi unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein h‰n ajatteli, kun joku laakso levisi h‰nen silmiens‰ eteen, ett‰ t‰ss‰ varmaankin h‰nen vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenp‰in kuljettaessa taas tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui h‰nest‰, ik‰‰nkuin siin‰ olisikin ollut h‰nen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi t‰‰ll‰", huokasi h‰n usein, "niin h‰n osaisi sanoa minulle, miss‰ vanhempieni koti on ollut. Mutta kuka sen tiet‰‰, onko h‰n elossa vai kuollut?" Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi et‰‰lt‰. "Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto s‰teilevin silmin nuorelle puolisolleen. H‰nkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niist‰ hiljaisista p‰ivist‰, joita he toivoivat saavansa viett‰‰ Quedlinburgissa. Sill‰ kuningas oli usein huolestuneella mielell‰, varsinkin kun h‰nen oma poikansa uhkasi nousta h‰nt‰ vastustamaan. Kuningas oli uskonut Adelheidille huolensa, ja h‰n koetti rakkaalla kohtelullaan ja viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niit‰ kantamaan. Mutta nyt piti kaikkien hallitushuolten lev‰t‰, kunnes p‰‰si‰inen oli ohitse. He olivat nyt m‰‰r‰n p‰‰ss‰. Henrik, Baijerin herttua, ratsasti velje‰ns‰ vastaan, seurassansa joukko loistavia ritareita. Bruno otti h‰net vastaan kaupungissa. Veljien yst‰v‰llinen k‰ytˆs teki h‰nelle hyv‰‰. Bruno oli jo varhaisesta asti ollut h‰nelle enemm‰nkin kuin pelkk‰ veli, -- myˆskin yst‰v‰ ja neuvonantaja. Nyky‰‰n h‰n tiesi voivansa t‰ysin luottaa myˆs Henrikin uskollisuuteen. Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa. Oton silm‰t loistivat onnesta, kun h‰n tervetuliaishuutojen kaikuessa talutti nuoren uuden kuningattarensa ylˆs portaita, ja liikutettuna h‰n sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!" H‰net ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa. Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne n‰yttiv‰t h‰nest‰. Tuntui kuin Edithan hengen tuulahdus olisi niiss‰ v‰reillyt, sill‰ h‰n oli asunut samoissa huoneissa. Kun he v‰synein‰ matkan j‰lkeen olivat kyllin lev‰nneet ja nauttineet virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen perhehuoneeseen. Pitk‰vartaloinen, ylimyksellinen naishenkilˆ astui Oton taluttamana h‰nt‰ vastaan, ja kuningas sanoi: "T‰ss‰ on minun ‰itini." N‰m‰ molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitett‰v‰‰ toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran, ja heid‰n tervehdyksens‰ oli mit‰ syd‰mmellisin. Mutta Otto k‰vi malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen: "Arvoisa ‰itini, sin‰ tied‰t, ett‰ on viel‰ muitakin, jotka odottavat saavansa tervehti‰ Vaudinmaan kuninkaantyt‰rt‰." Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymm‰rt‰myst‰, siirtyi Mathilda rouva syrj‰‰n, ja toinen naishenkilˆ astui Adelheidin eteen. Nuori kuningatar seisoi kuin pilvist‰ pudonneena -- sitten h‰n ‰kki‰ huudahti: "Oi, ‰iti, ‰iti!" ja syˆksyi Bertha rouvan syliin. Kauan he syleiliv‰t toisiansa, ja ymp‰rill‰ olevien silm‰t kyyneltyiv‰t. Paljonhan olivatkin ‰iti ja tyt‰r saaneet kokea, sitten kuin viimeksi n‰kiv‰t toisensa! Silloin Otto astui esiin. "T‰ss‰ on viel‰ yksi, joka pyyt‰‰ tervehti‰!" Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sis‰‰n pieni tyttˆnen. V‰h‰n ujostellen, kun n‰ki noin monta vierasta, h‰n suoraap‰‰t‰ juoksi Berthan luo ja tarttui h‰nen hameeseensa sanoen: "Iso‰iti!" Bertha otti lapsen syliins‰ ja n‰ytti h‰nt‰ tytt‰relleen. "Tunnetko h‰net viel‰, Adelheid?" Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten h‰n Bertha rouvan kehoituksesta sanoi: "ƒiti!" ja kurotti k‰tens‰ h‰nt‰ kohti. "Lotharin silm‰t!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliins‰ ja suuteli h‰nt‰ ‰idillisell‰ hellyydell‰. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myˆskin velje‰ns‰ Konradia sai Adelheid tervehti‰. H‰n oli Oton k‰skyst‰ noutanut ‰itins‰ ja pikku Emman Vaudinmaasta ja saattanut heid‰t Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti uudessa kodissaan saisi n‰hd‰ kaikki entiset rakkaimpansa. "Viel‰ yksi j‰lleenn‰keminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa yst‰v‰si linnanpihaan, ja h‰nen mukanaan on paljo jaloja ritareita." Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada t‰n‰ ilop‰iv‰n‰ luokseen l‰heinen yst‰v‰ns‰, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja v‰sym‰ttˆm‰sti oli h‰n taistellut herransa puolesta ja pit‰nyt viholliset loitolla pohjoiselta ja it‰iselt‰ rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut h‰net tulemaan Quedlinburgiin. Suurella ilolla tervehti h‰nt‰ myˆskin nuori kuningatar, sill‰ h‰nen puolisonsa oli paljon kertonut h‰nelle Hermannin yst‰vyydest‰ ja kiintymyksest‰. H‰n tunsi h‰net siis ja kunnioitti h‰nt‰. Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui vieress‰, kuunnellen mielell‰‰n h‰nen ymm‰rt‰v‰ist‰ ja luotettavaa puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan h‰nen kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myˆskin Bertha rouva istui tytt‰rens‰ luona, ja kaikki he tunsivat itsens‰ onnellisiksi t‰ss‰ kotoisessa perhepiiriss‰. "Miss‰ on Waltrud?" kysyi Adelheid. H‰n oli hienotunteisesti vet‰ytynyt pois, mutta tuli kuningattaren pyynnˆst‰ sis‰lle, ja kreivi Hermann tervehti h‰nt‰ myˆskin yst‰v‰llisesti. "Sin‰ olet sachsenilaisen tytˆn n‰kˆinen", sanoi h‰n hymyillen. "Sachsenista h‰n onkin", sanoi Adelheid. "Kyl‰, josta h‰n on kotoisin, sijaitsee Weserjoen rannalla." "Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta katsettansa tytˆst‰. "Min‰ n‰in sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat minua er‰‰st‰ miehest‰, jonka tunsin." Hehkuva puna kohosi tytˆn poskille, ja h‰n kysyi: "Kuka se oli? Oi herra, sano se minulle, lausu h‰nen nimens‰!" "H‰n etsii kadonnutta velje‰ns‰", selitti kuningatar. "Onko h‰n elossa vai ei, se on h‰nelle tiet‰m‰tˆnt‰." "Mik‰ on veljesi nimi? Kuinka pitk‰ aika on siit‰ kuin h‰net n‰it?" kysyi kreivi vilkkaasti. "H‰nen nimens‰ on Bertram, enk‰ ole n‰hnyt h‰nt‰ vuosikausiin. Kuulin er‰‰lt‰ vanhalta juutalaiselta, ett‰ h‰n Merseburgin taistelussa soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan h‰n vasta oli nuori poika, seitsem‰n- tai kahdeksantoista ik‰inen. H‰n j‰i haavoittuneena makaamaan taistelukent‰lle. Herra, tied‰tkˆ h‰nest‰ jotakin?" "Er‰‰n Bertramin min‰ tunsin", sanoi kreivi, "ja h‰n kyli‰ otti osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellist‰ oli mukana siin‰ taistelussa ja monta sen nimellist‰ nuo hurjat joukot karkoittivat kodeistaan. H‰nkin, jota tarkoitan, haavoittui Merseburgissa. H‰nen haavansa parantuivat." Kovassa j‰nnityksess‰ kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi h‰n, "Sitten h‰n j‰i Mersehurgiin ja teki tyˆt‰ asesep‰n pajassa. Sepp‰ piti h‰nest‰, sill‰ h‰n oli harvinaisen v‰kev‰ ja uskollinen. Mutta muutaman vuoden kuluttua h‰n l‰hti sielt‰. H‰nest‰ kaupungin muurit tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella min‰ h‰net n‰in ensi kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia. Tottuneitten ratsumiesten kera l‰hdin mets‰‰n petoja kaatamaan. Muuan nuori poika joutui vaaraan suuren v‰kev‰n suden ahdistaessa. Silloin rynt‰si pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla lˆi pedon kuoliaaksi. T‰m‰ minua miellytti. Otin h‰net mukaani, ja h‰n tuli asemiehekseni." Kaikkien katseet olivat j‰nnityksell‰ kiintyneet puhujaan. "Ja sitten?" kysyi Waltrud j‰lleen. "H‰n j‰i sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sek‰ mets‰stysmatkoilleni ett‰ taisteluihin. Aina h‰n oli urhoollisimpien joukossa. H‰nell‰ oli j‰ttil‰isvoimat. Kerran, kun viholliset olivat minut saartaneet, h‰n raivasi tien heid‰n rivins‰ l‰vitse ja pelasti henkeni." "Ja h‰n el‰‰?" kysyi tyttˆ kiihtynein mielin. "El‰‰ kyll‰", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko h‰n sinun veljesi, kukapa sen tiet‰‰? Sinun olisi vaikea h‰nt‰ tuntea, sill‰ monta vuotta on kulunut siit‰ kuin h‰net n‰it. Luonnollisesti olit silloin lapsi viel‰." Waltrud irroitti k‰sivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin k‰sin kreiville, sanoen rukoilevasti: "N‰yt‰ t‰m‰ h‰nelle, oi herra! Se on ollut ‰itini oma. Jos h‰n on veljeni, niin h‰n sen tuntee." Sitten h‰n k‰‰ntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytˆn k‰tt‰ omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en ep‰ile ensink‰‰n. H‰n se on!" "Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta." He eiv‰t kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat merkitsevi‰ silm‰yksi‰, ja miten kuningas kuiskasi er‰‰lle palvelijalle jotakin, jonka j‰lkeen t‰m‰ kohta katosi. Hetken per‰st‰ astui sis‰lle pitk‰vartaloinen, voimakkaan n‰kˆinen mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sek‰ kreivi Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni h‰nen luokseen ja ojensi h‰nelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko t‰m‰n, Bertram?" Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka h‰nen k‰tens‰ v‰risi. Tutkistellen h‰n katseli sit‰ ulko- ja sis‰puolelta ja sanoi sitten: "Tunnen sen hyvinkin. ƒidill‰ni oli sellainen, ja minun k‰sitt‰‰kseni t‰m‰ on sama. Sis‰reunaan oli piirretty risti, -- kas t‰ss‰ se onkin." H‰n n‰ytti sen kreiville. T‰m‰ nyˆk‰ytti p‰‰t‰ns‰ ja jatkoi: "Sin‰ olet kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat tai ryˆstiv‰t. Mik‰ h‰nen nimens‰ oli?" "Waltrud!" kuului miehen suusta. Silloin kajahti l‰pi huoneen v‰r‰j‰v‰ huudahdus, puoleksi riemuitseva, puoleksi tuskainen. Tyttˆ oli hyp‰nnyt pystyyn. Hermann tarttui h‰nen k‰teens‰ ja vei h‰net h‰mm‰styneen nuorukaisen luo. "Katsoppas t‰ss‰, Bertram", sanoi h‰n, "on rannerenkaan oikea omistaja. T‰ss‰ on sisaresi Waltrud!" Seuraavassa hetkess‰ lep‰si Waltrud kadonneen ja lˆydetyn veljens‰ syliss‰. Kaikki l‰sn‰olijat tunsivat syv‰‰ liikutusta; ei yksik‰‰n silm‰ ollut kostumatta. Hermann oli astunut syrjemm‰lle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot loistivat ilosta. "Ett‰ kadonnut oli sinua n‰in l‰hell‰, sit‰ en aavistanut", sanoi kuningas. Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmett‰, meni h‰nen luokseen ja sanoi l‰mpimimm‰ll‰ kiitollisuudella: "T‰m‰ on sinun tointasi, Otto! Min‰ n‰en sen kasvoistasi." H‰n hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Min‰ l‰hetin Italiasta sanan Hermann yst‰v‰lleni, ett‰ h‰n rupeaisi asiata kuulustelemaan ja tutkimaan. En olisi voinut keksi‰ sopivampaa miest‰ t‰h‰n tarkoitukseen." "T‰m‰ on ihanin j‰lleenn‰keminen, jonka min‰ el‰ess‰ni olen n‰hnyt!" sanoi Luitprand merkitsev‰sti, ja Martti lis‰si hiljaa: "Ihanaan p‰‰tˆkseen on Herra saattanut kaikki myˆskin tuolle uskolliselle tytˆlle. H‰n ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!" Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi jalosukuisten joukkoon, korotan min‰ nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta rahastostani, ja Hermann", nyt h‰n k‰‰ntyi yst‰v‰ns‰ puoleen -- "kun sin‰ tulet herttuaksi, l‰htee h‰n sinun lippuasi seuraten ulos maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sill‰ vaikeita taisteluita on edess‰mme viel‰!" [Yst‰v‰llens‰ Hermann Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.] "Niin", myˆnsi Hermann, "mutta ‰lk‰‰mme t‰n‰ onnellisena hetken‰ sit‰ ajatelko!" Ja Adelheid lis‰si: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa: 'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta h‰n vie ne ihanaan p‰‰tˆkseen!'" * * * * * Meid‰n kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantytt‰ren seuraavista kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitk‰t vuodet, aina vanhuutensa p‰iviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa, toimien lempeydell‰ ja viisaudella, siunaukseksi sek‰ hallitsijalle ett‰ maalle ja kansalle. H‰nen aikalaisensa pitiv‰t h‰nt‰ suuressa arvossa. Viel‰ suurempi kunnia tuli h‰nen osakseen, kun h‰n ja h‰nen puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. H‰nen ihanimpana kunnianaan oli kuitenkin se, ett‰ h‰n el‰m‰ns‰ loppuun asti vaelsi nˆyr‰n‰ Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena. End of the Project Gutenberg EBook of Kuninkaantyt‰r, by L. Schorsch *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAANTYTƒR *** ***** This file should be named 58429-8.txt or 58429-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/5/8/4/2/58429/ Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.