Kokeita suomalaisessa laulannassa

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50537 *** KOKEITA SUOMALAISESSA LAULANNASSA Kirj. Elias Lönnnrot Sisältyy: SUOMI 1845, femte årgången. Helsingfors, J. Simelii arfvingar, 1846. SISÄLLYS: I. Lähteellä II. Joutsen. III. Seitsemäntoistavuotias. IV. Lintuselle. V. Merimiehen morsio. VI. Keväällä. VII. Kiiltomato. VIII. Hautaus. IX. Lohdutus haudalla. X. Tytön kulennat. XI. Poika ja lähde. XII. Linnustaja. XIII. Rukous. XIV. Ojalan Paavo. XV. Saarijärven Martti. I. Lähteellä. Suo, lähe' kaunis, katselen Likellä vettesi, Kuin pilven varjot vaeltavat Kuvastimessasi. Kah tuoll' on pilvi loistava, Ihana, kaunoinen; Jo lähti pois pakenemaan -- Hyvästi varjonen! Taas tuossa toinen kullallaan Kuvoaa taivahan; Se ei pitemp' -- iällinen Jo lähti matkahan. Kah vielä muuan hirviä Hias kulullehen; Voi siirtyisitkö sievemmin Jälestä toisien! Vain näitä katsellessani Mä muistan mieltäni, Kuin monta kullan loistoa Jo siirtyi siltäki. Kuin pilvet paksut, synkiät, Sitäi' pimittivät, Yhtäkkiähän nousivat, Hitaasti lähtivät. Vaan jospa kuinkin kulkivat, Ne eivät outoja: Ne tyhjiä kuvaamia Ja pilven varjoja. Ne mieli raukan kuitenki Moneksi muuttavat; Voi koskastapa varjojen Valehet loppuvat! II. Joutsen. Kesäisen illan kullasta Tuo joutsen tultuaan, Joen lähelle laskihen, Ja loihen laulamaan. Suloa Suomen lauloi hän, Kesiä Pohjolan, Kuin halkiöisin aurinko Walaisee maailman. Kuin varjopuien suojassa On hetket herttaiset, Ja aallot uia' armahat, Ja rannat rauhaiset. Ja kuin suloista siellä on Syleillä kultoa, Ja kuinka vilppi, viekkaus, Siell' uppo outoja. Näin souti salmi salmelle Se joutsen joikuen, Ja kultansa kohattua Syleili lausuen: "Vähänpä tuosta, kuinka jo Ikäni määrän sain -- Olen uinut Pohjan aalloilla, Syleillyt kultoain". III. Seitsemäntoistavuotias. En tieä' itse'känä, Mitä mä kaipoan: Syämeni on täynnä Ja outo ainian, Unettomat on yöni Levoton päiväni. Mitä ajattelenki, Mik' ompi mieleni? Jos ompelen kun orja Aamusta iltaseen, Ei eisty työni kurjan Tapahan taannoiseen; Mä pääni vaipuessa Unohan neulani. Mitä ajattelenki, Mik' ompi mieleni? Mä tuota toivoin aina, Kun talvi lähtisi, Kinosten kanssa ehkä Sulais syämeni; Lumet sulivat, vaan ei Kinokset rintani. Mitä ajattelenki, Mik' ompi mieleni? Ikäviä iloni, Ikävät riemuni; Jos päivä kuinka kirkas, Pimiä mieleni. Voi kenpä toisi jällen Iloiset aikani! Mitä ajattelenki, Mik' ompi mieleni? Ah jospa jo olisin Majoista maailman, Ja rauhassa lepäisin Tuvissa Tuonelan! Vaan raahtisinko mennä Mä ystävistäni! Mitä ajattelenki, Mik' ompi mieleni? IV. Lintuselle. Sano'pa laululintu. Selitä sirkkunen, Mitenkä niin sinulla Yhä' rinta riemuinen! Varahin aamusilla Iloisen äänesi Mä kuulen, iltasilla Suloisen soittosi. Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Vaan yhtä kaikki ompi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tieä' ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään. On monta, joill' on aitat Eloa täynnänsä, Käsissä maat ja vallat, Ja ruunut päässänsä, Mutt' aamuhetkin heiltä Ilo on kaukana, Sinä kun uuen päivän Alotat laululla. On paljoa parempi Tok' onni ihmisen, Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta Jos hengen ottoa', Ja kuitenki sä kiität -- Hän moittii onnea. Oh miksipä hän aina On niin nurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' isostelee, Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee! Ah laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Seota' lauluas. Tee vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta Mua myös osahani! V. Merimiehen morsio. Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Viepi kullan vierahille, Teille tietämättömille. Kauasko kuleksinee, Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen mä vielä, Vaan on kyyneleni tiellä. Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana; Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi. Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kun suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi. Siipiä en saanut -- saan Huivin huiskehella vaan, Kyyneleistä kastuneella, Jäähyväset viittaella. Sitte ennen iltoa Taas kotihin kulkea; Vaikkap' ei etäällä aivan Vieläkin näkisin laivan. Tultua kotihini, Heittäminen itkuni, Pyyhkiminen poskipääni, Varominen äitiäni. VI. Keväällä. Jo taasen, jo taasen On lahtikin lämpimihin Lähennehet linnut, Ja laksoihin lehteoihin. Ja talviset tuulet On lauluiksi lauhtunehet, Ja hankikinokset Kukiksi kuvautunehet. Suloistapa maata, Kun Suomemme, ei toki lie: Se taivahan linnut- Kin luoksensa maanittelee. Kun huolikinokset Povestani pois suveaa, Kenties ilolinnut Jo taas sian sielläki saa. VII. Kiiltomato. Jo oli lintuset levolla Väsynehet veisustaan, Yksin kiillokas keolla Loisti hiljaisuuessaan. Häntä tähti taivahainen Kaunihisti katseli, Mato musta maan-alainen Nähtyänsä surmasi. Kysyi sirkka surkutellen: "Miksi hän suotta surmattiin?" "Suottako? -- sanoi käärme hällen -- Suottako hän loisti niin?" VIII. Hautaus. Kirkon vahvat vasket vankahuivat, Heimolaiset hautamaalle toivat Nuorukaisen kukkahis-iältä Temmattuna täältä. Hiljallehen kuollut hauattihin, Multa hauallensa laitettihin, Vielä mullallenkin kaunihisti Rauhallinen risti. Kun oli kaikki taitavasti tehty, Lähti saattoseura, mutt' ei nähty Saavan alta varjon vaahteraisen Nuoren neitokaisen. Siinä itki illan neitokainen, Itki yönkin; tähti taivahainen Vaalia, vapisevainen, koitti, Surkunsa osoitti. Siitä löysi hänen aamuloiste' Kuivettua silmien suloisten, Ristikkäistä vasten vaipununna, Rinta riutununna. IX. Lohdutus haudalla. Ellös surko! -- Kaipaukses, Itku vaikein, Turha on, tyhjä voivotukses, Huoli haikein. Kyyneleet ei kyllä auta, Saatunsa pitäpi hauta; Ei palaja tänne, ei, Jonka tuoni täältä vei. Liha kaikki lankiaapi Lailla kukkasen, Neitoselta tempoaapi Surma sulhasen, Iki-vanhalta varansa. Imevältä ruokkiansa; Viepi vihkimäisiltään Morsiamen yljältään. Liha on kaikki kaatumassa Niinkun heinänen, Maaksi mainen maatumassa, Mutt' ei taivainen. Hän nyt, josta kannoit huolen, Tähtitarhan tuolta puolen Katselee jo ystävää, Hauallansa itkevää. Tieto, taito, tarkoittapi Parempaisuutta, Syämemme kaipoaapi Olevaisuutta; Kalmako ka'otteleisi, Nekin maaksi muutteleisi? Turhaanko meiät loi Luoja, toivon meille soi? Kuvoaan ei meihin luoja Suotta painanut; Ruumis vaan on sielun suoja, Jonk' on antanut. Tämä peite' laukiaapi, Pian maaksi raukiaapi, Koska henki lasketaan, Kotihinsa kutsutaan. Astu taivahasen taasta, Ajatukseni! Hauan tuolle puolle maasta, Lennä' luontoni! Siell' ei tauti, tuska tuima, Sota, rutto, kuolon voima, Eroittele milloinkaan Tuttavia toisistaan. Ahpa päivää autuasta -- Toinen toisiaan Tervehtävät: vanhin lasta, Sulho neitoaan! Siellä luojan laupiuutta, Voimoa ja viisautta, Levon maassa lauletaan, Voiton virttä veisataan. Pian päivä päätynynnä Lie jo meiltäkin. Jäsenemme jähtynynnä Ehkä kohtakin; Välttäkäme harhateitä, Että etsittäissä meitä Valmihina oltaisiin, Kotimaahan tultaisiin! X. Tytön kulennat. Tuli tyttö luota armahansa Käet punaisna. Äitinsä kysypi: "Mistäpä sinulla käet punaiset?" "Kukkia keräsin, äiti kulta! Eikö liene piikit pistänynnä". Tuli toisen kerran suu punainen. Kysyi äiti: "mistäpä sinulla Suu punainen?" -- "Söin mä mansikoita; Enkö liene marjoilla pilannut". Tuli vielä kerran kolmannenki Kasvot kalviana. Syytä siihen Äitinsä kysellen, lausui tyttö: "Hanki jo minulle, äiti kulta! Hanki hauta, haualleni risti. Siihen kirjoita sanoa kolme: _Kert' oli hänellä käet punaiset, Kauan kultaa käteltyänsä; Oli toinen kerta suu punainen, Suueltua sulhokaista liion; Kuoli viimein kasvot kalviana. Heitettynä herjältä pojalta_". XI. Poika ja lähde. Noinpa lausui lähtehelle poika: "Epäkelpo, kehno, nurmen raiska! Tuhat kertoa jos katseleisi Kultani sinussa silmiänsä, Et sä kätke kuitenkaan kuvaista. Kasvojen kuvoa kaunokaista; Kuvanensa lasket kulkemahan, Etten löyä', ehkä kuinka etsin. Joko nyt sinun kurja kostanenki, Sullon suusi, velloan vetesi, Sotken suoksi kukkalaitehesi?" Lähe' tuohon lausui lauhkiasti: "Mitäpä minusta kostamista? -- Olen lapsi laiha, veen sikiö, Elävä ikäni armahatta; Miksi siis sä raukan rankaseisit, Veteni saveksi velloaisit, Suoksi sotkisit kukat koriat? -- Löyät lähtehen sinä lämpimämmän Syämessäsi -- sekin usein Kaotti kuvanki kultasesi, Kaottua kullan silmistäsi". XII. Linnustaja. "Mik' on, Mikko parka, pauloissasi, Syynä lapsi rukka langoissasi? -- Vietät syksyn synkässä salossa, Siellä tallaelet talvikauen; Muut ne aina ansoistansa tuovat, Kantavat kotihin koppeloita, Teiriäkin paljon pauloistansa, Metsoja ja pyitä pyyvyksistä, Sinä vaivainen vaellat aina Tuomattasi merkkiä metsästä". Niinpä äiti -- Mikko äitillensä: "Ellös äitini toki toruko! -- On minulla teiri tiettyvissä, Kaunihimpi kaikkia kanoja, Koriampi korven koppeloita. Sille syksyn ansoja asetin, Panin paulojani talvikauen, Kevähillä tuonenkin kotihin. Se on lintu kumma kuullaksesi: Syli sill' on siipien siasta, Höyheninä suortuat soriat, Kaks' hunajahuulta noukkasena". XIII. Rukous. "Ah' mik' ompi maallinen elomme! -- Tuska tuskan, vaiva vaivan päällä, Kyyneleitä kyllin, ei iloa, Ei lepoa, vaan levottomuutta, Ei siis ihme', ett' erille muista Mont' on mennyt luostarin lepohon, Mennyt metsihin ja erämaille, Paennut pahasta maailmasta. Minullakin maailman menosta Kyll' on kärsimistä kätten täysi: Aamulla jos kuinka aikaisehen Noustua rupeen rukouksille, Jo sepät pajoissa pauhoavat, Takovat ja kolkkivat kovasti Vasaroilla vaskilautojansa, Jottapa minulta miesrukalta Mokomassa pauhussa pahassa, Seppien kovassa kolkkehessa, Hairahtapi hartahin rukous, Ajatus alemma lankiaapi". Niin muka valitti miesi muinen; Toisin arveli luja Lutherus, Lausui vastaten valittajalle: "Miksi mietit niin sä mielessäsi, Sekauhut seppihin ja muihin? -- Olisipa paljoa parempi, Lopettua yötisen unesi, Ajatella: oh kun aina kauan Makoan unehen uupuneena! Jo ovat taasen toisissa taloissa Ennättänehet minua ennen Nousta, ruveta' rukouksille. -- Sillä toen totta työ ja toimi Ompi juuri julkinen rukous, Jonka meille määräsi Jumala; Ja taonnan kalke taivahasen Kuuluva on seppien pajasta Aina rinnalla rukoustemme, Ennättävä ehkä ennemminki". XIV. Ojalan Paavo. Tuop' oli oiva mies Ojalan Paavo, Poika pulska, verraton, väkevä, Jäykkä niinkun kumpu kuusinensa, Vikkelä ja vilkas kun vihuri. Hongat kaateli hän kankahilla, Kontiot' käsin kuristi, kantoi Orihinsa aioista ylitse, Suurisuiset kaislana sujutti. Niin kerran keräjäkartanolla Seisoi oiva mies Ojalan Paavo, Korkiampi kaikkia uroita, Kun petäjä puita pienempiä. Siinä nosti äänensä ja lausui: "Kenpä vainen vaimon kannetuista Voisi vastustella, etten tältä Paikaltani pääsis liikkehelle, Se sais ottoa' eloni kaiken, Tavarani kaiken ja taloni, Ynnä kaunihimman karjalauman, Jospa itsenikin päälliseksi". Niinpä lausui oiva Ojalan Paavo; Miehet kuuntelivat kummastellen Isovahvan vankkoa puhetta; Yksikään ei rohkene ruveta. Neiet kanssa katselivat kauan Salasuosiolla sankaria, Jok' oli yksin muita muhkiampi, Kun petäjä puita pienempiä; Silmät kiilti päässä kirkkahasti, Kun on kaksoistähti taivahalla; Kasvonsa kun armas aurinkoinen; Hiukset aaltoilivat olkapäillä, Kun on kosken kuohu päiväsessä. Viimein astui Anni neitosista, Tyttö sievä, siisti, kaunokainen; Luoksi Paavon paikalla likeni, Kamahutti kaulahan kätensä, Rinnan vasten rintoa likisti, Poskipäänsä poskipäihin painoi: "Koe nyt, jos pääset paikaltasi!" Jopa seisopi vavisten vahva Paavo paikallaan kun naulattuna, Lausui lauhtunut tytölle viimein: "Jo nyt taisinkin tapata kaikki; Ottaos omaksesi nyt kaikki -- Taloni, tavarani ja maani, Kanssa kaunihimmat karjalaumat, Ota' päälliseksi itsenikin!" XV. Saarijärven Martti. Saarijärven synkillä saloilla Eli Martti maalla hallaisella. Kaiveli ojia, kynti, kylvi, Toivoessa Herralta tuloa; Niinpä naisen ynnä lapsilauman Elätteli otsansa hiellä. Kerran taasen kynti, kylvi maansa, Vaan keväällä kun kinokset lähti, Puolen laihoa pilasi tulva, Ja kesällä raskahat rakehet Kaatoi puolen päitä pellollansa, Syysvilu vei vielä viimeisenki. Silloin Martin vaimo vaikeroien Lausui: "voi poloset päiviämme! Jo nyt kerrassaan kepin varahan Heitti Herra meiät mieron tielle". Naista lauhutellen lausui Martti: "Herra koettelepi, vaan ei heitä; Petäjällä jatka' jauhojamme! Panen maat parempahan ojahan, Ehkä Herra kasvun kaunistaisi". Petäjällä jatkoi jauhot nainen, Mies ojitti peltonsa paremmin, Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi. Niin keväällä kun suli kinokset, Tok' ei ottanut orasta tulva; Vaan kesärakehet löivät nytkin Puolen päitä pellolla pehuksi, Syysvilu pilasi viimeisetkin. Martin vaimo vasten rintoansa Löi käsiä, huusi voivotellen: "Voi poloset! Jo nyt heitti Herra Meiät kerrassahan kuolemahan!" Lohutellen lausui Martti vielä: "Herra koettelepi, vaan ei heitä; Petäjätä hanki' viel' enemmin! Kaksin kerroin laitan lannan maalle, Ehkä Herra kasvun kaunistaisi". Petäjätä vaimo viljemmältä Laitti, lantoa lisäsi miesi, Vaihtoi lehmät siemeniksi, kylvi. Lähti taas lumet keväällä maasta Orahia tulvan ottamatta, Sateli rakehia kesällä Olenkorrenkana kaatamatta, Syysvilutkin kulki kierrätellen, Koskematta päihin kultaisihin. Polvillahan maassa Martti lansui: "Herra koitteli, ei heittänynnä". Polvillahan maassa Martin nainen: "Herra koitteli, ei heittänynnä". Sanoi sitte siitä nostuansa: "Siepatkame sirpit, rientäkäme Pellolle! -- Hyvästi pettuleipä! Rukihista leivon leivän paksun". Niinpä nainen; Martti naisellensa: "Sit' ei Herra heitteä luvannut, Ken ei toistansa hä'ässä heitä; Petäjäll' yhä leipeä lisäile! -- Veipä vilu viljan naapurilta". * * * * * Vieraskielisiä lukukirjoja tavallisesti seuraa selitys kankiammista sanoista ja paikoista. Monelle kotimaalaiselle _Suomen_ lukialle on suomi kreikaa ja latinata oudompi, jonka nimitämmä, sitä ollenkaan oudoksumatta. Sanotaanhan tekemättömän touon ei kasvavan -- kuinka siis voisi odottaa suomen kielitaiteen viljelemättä kasvamista? Ja kun sitä näihin aikoihin asti ei ole kouluissa viljelty, eikä virallisissa kirjoituksissa tarvittu, niin joko siis kumma sen outona oleminen monellakin, joka vielä ei lapsuudestakaan ole saattanut tottua suomen puheeseen, jos kohta yksin lapsuudessa tottumisellakin ei kauas juoksennella. Tämä jälkimäinen lauseemme olkoon sanottu niiden vuoksi, jotka tottuneet yhteen syntymäpaikkansa puhetlaatuun, elikkä vielä sitäkin ulkokielien mukaan väännellen -- sillä mielen kouluissa ruotsistuen tok' ei jääne kielikään kauas jälelle, kun ei olekaan pitkiä taipaleita _mielen_ ja _kielen_ välillä -- harvoin somistavat suomea yleensä, ainakin yhtä syntymämurrettansa kiitellen, jos olkaan kuinka sortosa eli vaillinainen tahansa. Toiset taas siitä siteestä päästyä välistä kääriytyvät toiseen, aina outoja sanoja ja väänteitä kieleensä ongiskellen, jos useinkin lapsuudesta tutut, kotipaikoilla kuultunsa, olisivat ehkä somempia. Kumpikin näistä ääreyksistä, ehkä itsessänsä ei ylistettävä, kirjallisessa käytteessä kuitenkin saavuttaa jotain hyvää: edellinen erinäisien puhetmurretten tutustumisella, jälellinen eriseutuisten sanojen ja lausettapojen yhdistämisellä. Siitä ei nyt kuitenkaan ole aikeemme pitemmältä lausuilla, eikä vielä siitäkään, kuinka tästälähin kieltämme kouluissa oppimisella, sen epätasaisuudet toivottavasti vähitellen poistuvat, vaan suorittaummekin jo edellisiä laulukäänteitä ja mukaamia joten kuten selittelemään, sen ainoastansa ennen työhön ruvettuamme muistuttaen, tavattavan niitä jo entuudesta muilta ja muutamia itseltämmekin suomennettuna, joista käännöksistä meillä työssämme on ollut missä enemmin, kussa vähemmin apua. Niin löytään toisella suomentamalla: _Lähteellä_ Maamiehen Ystävässä 1844, N. 15; _Joutsen_ Oulun Viikko Sanomissa 1834, N. 5; _Seitsemäntoistavuotias_ Saimassa 1845, IV 5; _Lintuselle_ M. Y. 1845, N. 30; _Merimiehen morsio_ S. 1845, N. 20; _Keväillä_ S. 1845, N. 18 ja M. Y. 1845, N. 19; _Kiiltomato_ O. V. S. 1829, N. 13; _Hautaus_ M. Y. 1845, N. 17; _Lohdutus haudalla_ O. V. S. 1830, N. 46 ja M. Y. 1844, N. 34; _Tytön kulennat_ S. 1845, N. 29; _Poika ia lähde_ O. V. S 1830, N. 47 ja S. 1845, N. 34; _Linnustaja_ O. V. S. 1833; N. 5; _Rukous_ S. 1844, N. 18; _Ojalan Paavo_ O. V. S. 1830, N. 53; _Saarijärven Martti_ O. V. S. 1831, N. 5. Vielä riidassa ollen, voisiko muitakin laulannoita rakennella runolaulun vaatimusten mukaan vaari ottamisella tavutten _arvosta_, vai pitäisikö niitä ruotsalaisen ja muun vieraan laulun jälkeen _korkoja_ myöten sovitettaman, olemma näissäkin kokeissa liittäyneet niihin, jotka puoltavat edellä mainittua laulurakennon tapaa, tahtoen runolaulun perusteeksi muullenkin suomalaiselle laulannolle. * * * * * I. Lähteellä. Tämä ruotsinkielinen _Runebergiltä_ tehty perustuslaulu alkaa sanoilla: _jag sitter källa vid din rand_. Mittansa ovat seuraavat: v, -- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v, -- v, -- v, -- Jaksossa: _Suo, lähe' kaunis katselen_, sana _lähe'_ ei rikkone sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä täytteitä. Sanoimma sanan _lähe'_ olevan ensimäisessä mitassa, kuin onkin, koska edellinen sana _suo_ ei tee täysimittaa. Sen saattaisi nimittää ei mitaksi, vaan _alusteeksi_, ikäskun yksinäisen lopputavuen _päätteeksi_. Vaikka alusteet ovat merkityt lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane semmoiset kun: _suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee, luo_ j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt, alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut, vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. _mua, yli, toki, oli, yhä_ j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan, ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet, myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan toinen jakso: _kuvoaa taivahan_, vaikka olisi sen siasta voinut sanoa: _kuvaapi taivahan_, jolla tavalla ensimitta olisi tullut paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan: Taas tuossa toinen taivahan Kuvaapi kullallaan; Se myös lyhyt iältähän Jo lähti tuonelaan. Jaksossa: _Kuin pilven varjot vaeltavat_ tulee sana _vaeltavat_ kuulumaan kolmitavuisesti, kun _vailtavat_ eli _vaaltavat_, samatekun sanat _mäellä, re'ellä, käeltä_ j.n.e. usein sanotaan yhteen juoksuttamalla kun _määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä l. käiltä_. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen, laulakoon: _kuin pilven varjot kulkevat_, niin sillä siitä pääsee. Ja samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: _suo lähtehinen katselen_ eli _suo lähtöseni katselen_, ken luullee kaksilyhyen mitantäytteen _lähe'_ siinäkin siassa vähemmin sopivaksi. Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin lopputavuet sanoissa _katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan_ j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi olemaan vaan kaksi seuraavaa: v, -- --, -- --, -- --, -- --, v/-- --, -- --, -- v, -- --, -- --, -- --, -- --, v/-- --, -- --, -- Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja 3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan, jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita, niinkun kirjassa: _uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia_, on läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista, esimerkiksi _mitteestä_, sanain _alkuvasteesta, murteesta_, vaari ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta, jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot: Se laivahan linnut- Kin luoksensa maanittelee. Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta _iskuksi_, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, _laskuksi_. _Murteeksi_ taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja _taitteeksi_ semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa: En -- tieä, -- itse'- -- känä. Mä -- pääni -- vaipu- -- esssa. Vaan -- raahti- -- sinko -- mennä. Mä -- ystä- -- vistä -- ni, j.n.e., joissa sanat _itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni_ ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa: Ku- -- vasti- -- messa- -- si. Si- -- täi' pi- -- mitti- -- vät Se -- myös ly- -- hyt i- -- ältä- hän. Mi- -- tä a- -- jatte- -- lenkin. I- -- kävi- -- ä i- -- loni. Ne -- tyhji- -- ä ku- -- vaami- -- a. Jo -- lähti -- pois pa- -- kene- -- maan. Jo- -- en la- -- helle -- laski- -- hen. Laivo- -- a lä- -- hette- -- lee. Vielä- -- kin nä- -- kisin -- laivan. Vaali -- a va- -- pise- -- vainen -- koitti. Ei le- -- poa -- vaan le- -- votto- -- muutta. Lausui -- vasta -- ten va- -- litta- -- jalle Talo- -- ni ta- -- vara- -- ni ja -- maani, j.n.e. Näissä ovat sanat: _kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia_ j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet. Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä _alkuvasteeksi_. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa: Viepi kullan vierahille, Teille tietämättömille. Ristikkäistä vasten vaipununna, Rinta riutununna. jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa: Siipi kun suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi. Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee. Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta, jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u -- yhdessä ö, toisessa ä eli y -- yhdessä e, toisessa ä eli ö -- yhdessä i, toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta alkuvasteesta eroita, esimerkiksi: Taas tuossa toinen taivahan. Jo lähti pois pakenemaan. Sitte ennen iltoa Taas kotihin kulkea. Jo oli lintuset levolla Väsynehet veisustaan. Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja -- ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste. Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa äänikkeet _a, ä, i_ taitavat sillä lailla huveta, vaan muut äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla: Jonk' on antanut. Pesäsi kyll' on pieni. Tok' onni ihmisen. Hän viel' isostelee. On monta, joill' on aitat, Last' ei kätkyessä säästä. Siell' ei meitä milloinkaan. Kert' oli hänellä käet punaiset, j.n.e. Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa: Syämeni on täynnä. Unettomia yöni. Mitä ajattelenkin. Ikäviä iloni Jos kuin ylkä itkenee. Siinä itki illan neitokainen. Ennättävä ehkä ennemminkin Orihinsa aioista ylitse, j.n.e. Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. _koska, sillä, mieli_), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa (näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava äänike seuraa korotonta tavutta (_alusta, äänellisesti, sanelemattansa_), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan, olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman (_yhä', löyä', etsi', ylistä', ulomma'_). II. Joutsen. Perustuslaulu Runebergiltä alkaa sanoilla: _från molnens purpurstänkta rand_. Mitet on sama kun edellisessä, jonka mukaan sanat laulaissa jakauvat seuraavihin mittoihinsa: Vä- -- hänpä -- tuosta -- kuinka -- ma I- -- käni -- määrän -- sain. Jaksossa: _Valaisee maailman_ katsomma loppu-äänikettä eli päätettä _ee_ sanassa _valaisee_ ennemmin epä-arvoiseksi, kun varsin pitkäksi, jonka tähden sitä tässä olemma käyttäneet lyhyen siasta. Varsin pitkiksi lukisimma ainoastansa niitä pitkiä tavuita, jotka taitaan kahdistaa, niinkun esimerk. lopputavuet sanoissa: _rantaa, rantaan, maailmaa, tuodaan, ottaa', leikka'a_, kahdistettuina: _rantoa, rantahan, maailmata l. maailmaa, tuodahan, ottoa', leikkoaa_. Sitä vastoin semmoisia päätteitä, kua sanoissa: _hän tulee, tekee, ottaa, taitaa, valaisee_ ei sovi kahdistaa, josta arvelemma niiden ei varsinaisesti vaan epä-arvoisesti pitkiä olevan. Tavataan niitä kyllä pidennettyinäkin, vaan silloin erinäisellä liitteellä _pi_ eli _vi_, jonka edellä tavut oikeemmin lyhyeksi kirjoitettaneenkin, _tulepi, tekepi, ottapi, taitapi, valaisepi eli tulevi, tekevi_ j.n.e., jos kohta Savon ja muutamien muiden paikkojen murteessa se siinä siassa kuuluu pitkänä: _tuloopi, tekööpi, ottaapi_ j.n.e. Juuri epä-arvoisuutensa vuoksi näitä päätteitä raamatun suomessa yksiäänikkeellisesti kirjoitettaneenkin. III. Seitsemäntoistavuotias. Runebergiltä kirjoittama perustuslaulu alkaa sanoilla: _jag vet ej hvad jag hoppas_. Mitteensä on seuraava: v, -- v, -- v, -- -- v, -- v, -- v/--, -- v, -- v, -- v, -- v v, -- v, -- v/--, -- Sanat siis laulaissa jakautuvat seuraavaisesti: Mä -- tuota -- toivoin -- aina, Kun -- talvi -- lähti- -- si. Ki- -- nosten -- kanssa -- ehkä Su- -- lais sy- -- äme- -- ni. IV. Lintuselle. Ruotsalaisen alku Runebergiltä: _säg mig, du lilla fogel_; mitet kun edellisellä, ja siis seuraavaisesti laulumittoihin jakautuva: Tee -- vasta -- kin pe- -- säsi Li- -- ki pi- -- hoa- -- ni, Ja -- tyyty- -- mään o- -- peta Mua -- myös o- -- saha- -- ni! Runomitteen tapaan rakennettuna kuuluvat jaksot: Mutt' -- aamu- -- hetkin -- heiltä I- -- lo on -- kauka- -- na, Si- -- nä kun -- unen -- päivän A- -- lotat -- laulul- -- la. Korkojen jälkeen tehtynä nämät jaksot kuuluisivat näin: Mutt' aamuhetkin heiltä On ilo kaukana, Kun sinä uuen päivän Taas alat laululla. Mutta semmoisellapa rakennuksella tulisivat sanat: _ilo, sinä, alat_ laulaessa sortumaan ja kuulumaan melkein kun _iilo, siinä, aalat_, elikkä i'lo, si'nä, a'lat, merkitsevä merkki _'_ jotain täytettä vierellisten äänikkeen ja kerakkeen välillä. Tämä ja edellinen laulu taitaan mitteensä vuoksi laulaa, kun tuttu ruotsalainen laulu: _jag minns den ljufva tiden_. V. Merimiehen morsio. Ruotsalaisen _Runebergiltä_ laitetun laulun alku: _vinden blåser opp i hast_; mitet seuraava: v/-- v, -- v, v/-- v, -- v/-- v, -- v, v/-- v, -- v/-- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, -- v Sanain jakauminen laulumittoibin: Sille -- ennen -- ilto- -- a Taas ko- -- tihin -- kulke- -- a, Vaikkap' -- ei e- -- täällä -- aivan Vielä- -- kin nä- -- kisin -- laivan. Kellen olisi vaikiampi ymmärtää, mitenkä _huivin huiske'_ voisi olla _kyyneleistä kastunut_, muuttakoon koko värsyn, jos seuraavaan tapaan: Siipiä en saanut -- saan Liinan kulmallani vaan, Ehkä kyllä kastuneella, Jäähyväset huiskahella. VI. Keväillä. Ruotsiksi _Runebergiltä: de komma, de komma, de vingade skaror som flytt_. Mitet seuraava: v, -- v v, -- v v, -- v v, -- v v, v/-- v, -- v v, -- v v, -- v v, -- v v, -- Jakauminen laulumittoihinsa: Kun -- huoliki- -- nokset Po- -- vestani -- pois suve- -- aa, Ken -- ties ilo- -- linnut Jo -- taas sian -- sielläkin -- saa. VII. Kiiltomato. Saksalainen perustuslaulu _Pfeffeliltä_ alkaa: _Ein Johannis-würmchen sass_. Mitet seuraava: v/-- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, v/-- v, -- v/-- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, v/-- v, -- jota myöten sanat jakauvat näin: Häntä -- tähti -- taiva- -- hainen Kauni- -- histi -- katse- -- li, Mato -- musta -- maan-a- -- lainen Nähty- -- änsä -- surma- -- si. Semmoisista poikkeamisista ensimäisessä mitassa, kun jaksoissa: Jo oli -- lintu- -- set le- -- volla, Miksi hän -- syyttä -- surmat- -- tiin, tavataan, olemma jo edellä sanottavamme sanoneet, ja tässä ehkä sopinee lisätä, kolmilyhyen mitan täytteen, erittäinkin jos on kahdesta erisanasta saatu, välistä sopivan muissakin mitoissa pitkälyhyen siaan, niinkun seuraavassa: Syyttä- -- kö sanoi -- käärme -- hällen. VIII. Hautaus. Ruotsal. _Runebergiltä: tempel-tornets dystra klockor hördes_; mitet: v/-- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v -- v, v v, -- v jakauttava sanat laulaissa: Siinä -- itki -- illan -- neito- -- kainen, Itki -- yönkin; -- tähti -- taiva- -- hainen Vaali- -- a, va- -- pise- -- vainen -- koitti, Surkun- -- sa o- -- soitti. Kolmen ensimäisten jaksojen neljäs mitta ehkä sopinee myös kaksilyhyeksi. IX. Lohdutus haudalla. Saksalainen _Vossilta_ laadittu alkaa: _Trochne deines Jammers Thränen_; mite seuraava: v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, v/-- v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, v/-- v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v v/-- v, -- v, -- v, -- v, -- v Laulumittoihin jakauminen: Liha -- kaikki -- lanki- -- aapi Lailla -- kukka- -- sen, Neito- -- selta -- tempo- -- aapi Surma -- sulha- -- sen, Iki -- vanhal- -- ta- -- va- -- ransa, Ime- -- vält' e- -- lättä- -- jänsä; Viepi -- vihki- -- mäisil- -- tään Neito- -- senkin -- yljäl- -- tään. Emme voine kieltää, että jaksoissa: Tieto, taito tarkoittapi Täyellisyyteen, Tuonne mielemme palapi Pysyväisyyteen; sanat _täyellisyyteen, pysyväisyyteen_ kuuluvat kankiasti, kun ovatkin mitteen ohjetta vastoin, koska edellisessä sanassa tavuen arvot ovat seuraavat: -- v/--, v --, --, ja jälellisessä: v v, -- --, --, sen siaan kun kumpaisessakin pitäisi oleman: v/-- v, -- v, v/--. Jälellistä emmä tok' arvaisi pahasti sointua rikkovan, koska kaksike _äi_ siinä on pitkä-arvoinen, ja seuraava _yy_ melkeinpä epä-arvoinen, jonka tähden sitä ei taita kohdista'kaan, (k. edell.). Jaksossa: _ahpa päivää autuasta_ tulee _ää_ sanassa _päivää_ lyhenemään seuraavan äänikkeen tähden (k. edellä, mitä ääniketten huvennosta on sanottu). Seuraisiko joku kerakkeella alkava sana, niin tok' ei sopisi'kaan sana _päivää_ koko tähän mittaan. X. Tytön kulennat. _Runebergin_ ruotsiksi laittama alkaa: _flickan kom ifrån sin älsklings möte_; mitet seuraava: v/-- v, -- v, -- v, v/-- v, -- v joka on tavallinen runomitta yhden pitkälyhyen mitan lisäämällä. Tämä yhden mitan lisäksi tulo näyttää vaikuttavan, että 4:jäs (elikkä 3:mas) mitta saanee olla taikka pitkälyhyt eli kaksilyhyt. Sanain jakauminen tässä on seuraava: Mistä- -- pä si- -- nulla -- käet pu- -- naisna. Kauan -- kulto- -- a kä- -- telty- -- änsä. XI. Poika ja lähde. Ruotsalainen laitos _Runebergiltä_ alkaa: _till en källa talte gossen vredgad_, edellisellä mitteellä. Joko -- nyt sinun -- kurja -- kosta- -- nenki. Löyät -- lähte- -- hen sinä -- lämpi- -- mämmän. Jos olisimma peljänneet vähänkään haittaa soinnulle semmoisista täytteistä, knn edellisten jaksojen 2:sessa ja 3:nesaa mitassa löytyvät, niin helposti olisivat olleet vältetyt; mutta harvakseltaan viljeltynä ne ennemmin puoltavat, kun haittaavat sointua. XII. Linnustaja. Edellisellä mitteellä: Ellös -- äiti- -- ni to- -- ki to- -- ruko. Höyhe- -- ninä -- suortu- -- at so- -- riat. XIII. Rukous. Edellisellä mitteellä: Noustu- -- a rupe- -- an ru- -- kouk- -- sille. eli Noustu- -- a ru- -- peen ru- -- kouk- -- sille. Toisin -- arve- -- li lu- -- ja Lu- --therus. Mako- -- an u- -- nehen -- uupu- -- neena. XIV. Ojalan Paavo. _Runebergiltä_ ruotsiksi: _stor var Tavastländarn Ojan Paavo_, edellisellä mitteellä: Tuop' oli -- oiva -- mies O- -- jalan -- Paavo. Niin ker- -- ran ke- -- räjä -- karta- -- nolla. Se sais -- otto- -- a' e- -- loni -- kaiken. Niinpä -- lausui -- oiv' O- -- jalan -- Paavo. Otta- -- os o- -- makse- -- si nyt -- kaikki. XV. Saarijärven Martti. Ruotsalainen laitos _Runebergiltä: högt bland Saarijärvis moar bodde_, edellisellä mitteellä: Vaan ke- -- väällä -- kun ki- -- nokset -- lähti. Niin ke- -- väällä -- kun su- -- li ki- -- nokset. Sanaselityksiä lauluihin. _aaltoilivat_ eli _aaltoelivat_ s.o. liikkuivat aallon tapaan. _aioista_ s.o. aidoista. _alemma'_ s. on alemmaksi, maahan. _eisty_ s.o. edisty. _Ei eisty_ s.o. ei kulje edespäin. _etäällä_ s.o. kaukana, loittona. _hanki'_ ja _hankipa_ s.o. toimita', laita'. _haualleni, -lansa, hauan, hauattihin_, s.o. haudalleni, -lansa j.n.e. _heittäne', heitti, heitä'_ s.o. hyljänne' (jättäne') hylkäsi, (jätti) j.n.e. _huiskehella_ s.o. liekahtavalla ololla. _huivin_ s.o. liinan eli vaatteen, kaulaliinan, päävaatteen. _huoli_ s.o. murhe, suru. _isostelee_ s.o. tekee itsensä isoksi eli suureksi, kerska'a, ramailee. _joikuen_ s.o. yksiäänisesti laulaen. _jäykkä_ s.o. paikkansa pitävä, liikkumaton, jämähtämätön. _kah_ s.o. katso! kas! _kaipoan_ s.o. kaipaan, olen vailla. _kalke_ s.o. kaliseva ääni, kalkutus. _kalviana_ s.o. vaaliana, vaalevana: _kamahutti_ s.o. löi yhtäkkiä. _ka'otteleisi, -otti, -ttua_ s.o. kadotteleisi j.n.e. _keolla_ s.o. kedolla. _keräsin_ s.o. kokosin. _kohattua_ s.o. kohdattua, tavattua. _kuinkin_ s.o. kuinka tahtonsa, kuin tahansa. _kultoain_ s.o. kultoani, kultaani. _kumma_ s.o. ihmeellinen, outo, ihmeteltävä. _kummastellen_ s.o. ihmetellen. _kumpu_ s.o. metsän saareke', yläsempi paikka korvessa. _kuvaamia_ s.o. kuvan tekoja. _kuvastimessasi_ s.o. peilissäsi. _kuvaa, -voansa_ s.o. kuvas, kuvaansa. _kuvoaa_ s.o. kuvaapi, maalaa, muodostaa. _käet_ s.o. kädet. _kätkyessä_ s.o. kehdossa, vaussa, tuutussa. _käteltyänsä_ s.o. kättä annettuansa. _lahelle_ s.o. lahdelle. _laihoa_ s.o. orasta, oraita, orasmaata. _lannan_ s.o. pellonhöysteen, tateen, sonnan. _laskihen_ s.o. laski itsensä, laskeutui. _lauhkiasti_ s.o. leppiästi, hiljaisesti, ei suuttuneena. _lauhtuneet_ s.o. lämminneet _lehtevihin_ s.o. runsaslehtisiin. _likisti_ s.o. syleili, halasi, kaulasi, sepäsi. _lohutellen_ s.o. lohdutellen. _loihen_ s.o. loi itsensä, rupesi. _lopettaa_ s.o. lopetettua, päätettyä. _luoksensa_ s.o. tykönsä. _luostarin_ s.o. monasterin. _lähe'_ s.o. lähde', hete'. _lähti_ s.o. läksi. _löyä', löyät_ s.o. löydä', löydät. _ma_ s.o. minä, mä, mie. _maanittelee_ s.o. houkuttelee, viettelee, viekoitelee. _makaan_ s.o. mukaan, _meiät_ s.o. meidät, meidän. _mieron_ s.o. maailman, kylän (venäl. _mir_, maailma). _mietit_ s.o. ajattelet, tuumaat (venäl. _smytit'_). _moittii_ s.o. laittaa, paheksii. _mokomassa_ s.o. semmoisessa. _muhkiampi_ s.o. jalompi, julkisempi. _mua_ s.o. minua, miua. _muuan_ s.o. muutama, joku, eräs. _neiet_ s.o. neidet, neitsyet, neidot, tytöt. _neitoaan_ s.o. neitoansa, neittänsä j.n.e. _noukkasena_ s.o. nokkosena, nokkana. _nurehtiva_ s.o. nureksiva, epätyytyvä, tyytymätön. _oiva_ s.o. valittu, muita parempi, erinomaisesti hyvä (lappal. _oaivve_, pää). _ottaot_, s.o. mahdat ottaa. _ottoa'_ s.o. ottaa'. _pilannut_ s.o. turmellut, haaskannut. _poloset_ s.o. vaivaiset, raukat. _pu'otan_ s.o. pudotan. _päiväsessä_ s.o. päiväpaisteessa, auringon valossa. _raahtisinko_ s.o. raskisinko, raskitsisinko, hentoisinko. _ristikkäistä_ s.o. pientä, kaunoista ristiä. _riutununna_ s.o. loppununna, sammununna. _saavan_ s.o. tulevan, joutuvan. _salmi salmelle_ s.o. salmi salmelta. _sekauhut_ s.o. seoitat itsesi. _seuroaisi_ s.o. seuraisi eli seurajaisi. _sievä_ s.o. hyvä, kaunis, luonteva (lappal. _shieqa_). _siisti_ s.o. puhdas, nätti (venäl. _tshistyj_). _sitäi'_ s.o. sitäkin. _sujutti_ s.o. taivutti, notkisti, nöyryytti. _suortuat_ s.o. hivuskiehkurat, kutrit. _surkunsa_ s.o. säälinsä, osan-ottonsa. _suueltua_ s.o. suudeltua, suuta annettua. _suveaa_ s.o. lauhtuu, lämpiää, sulaa. _syleili, llyt, llä_ s.o. halasi, sepäsi, kaulasi, likisti, halannut j.n.e. _syämemme, -meni_ s.o. sydämemme, -meni. _taannoiseen_ s.o. entiseen, tuonnaiseen. _taasen_ s.o. taas. _taasta_ a.o. tästä läheisestä, t. näkyvästä. _taonnan_ s.o. takomisen. _teiri_ s.o. tetri, teeri, terri. _tieä'_ s.o. tiedä'. _toen_ s.o. toden. _toisiltansa_ s.o. välistä, lomasta, välittäin, lomittain. _toki_ s.o. kuitenkin. _tähtitarhan_ s.o. taivaan tähtien. _uia'_ s.o. uida'. _uppo_ s.o. peräti, tuiki, varsin. _uroita_ s.o. miehiä, poikia. _uuen_ s.o. uuden. _uupuneena_ s.o. väsyneenä. _vaahteraisen_ s.o. kauniin vaahteren. _vaalia_ s.o. vaaleva, valistunut. _vaihtoi_ s.o. vaihetti. _vajaelee_ s.o. on ilman eli vailla, kaipa'a. _valehet_ s.o. valheet. _vankahuivat_ s.o. soivat vahvasti, kovasti. _vankkoa_ s.o. vahvaa, lujaa. _varominen_ s.o. pelkääminen. _vaskilautojansa_ s.o. vaskipeltejänsä. _vavisten_ s.o. vapisemalla. _veen_ s.o. veden. _velloan_ s.o. hämmennän, seotan. _vihuri_ s.o. tuulen puuska. _voimoa_ s.o. voimaa. _vuonat_ s.o. karitsat (lampaat). _yhä'_ s.o. aina, yhtäläiseen. Sanaselityksiä jälentöhön. _alkupitkä_ dactylus (-- v v). _alkuvaste'_, alliteration. _aluste'_, upptakt. _arvo_, qvantiteet. _epä-arvoinen_, anceps. _hupenee_ elideras. _huvento_, elision. _isku_, arsis. _jakso_, vers, versrad. _kaksike'_, diftong. _kaksilyhyt_, pyrrhichius (v v). _kaksipitkä_, spondeus (-- --). _kerake_, konsonant. _kolmilyhyt_, tribracbys (v v v). _korko_, accent. _lasku_, thesis. _leväte'_, takthvila, litet uppehåll midt i versen. _loppuvaste'_, rim, rimslut. _luontainen_, naturlig, af naturen tillkommen. _lyhytpitkä_, jamb (v --). _mite'_ metrik, taktlära. _mitta_, taktafdelning, pes. _murre'_, cesur med accentbrott i allmänhet. _murros_, dets, i bestämda fall. _murtaa_, begagna cesur. _nelilyhyt_, proceleusmaticus. _ohje'_, regel, rättesnöre. _peruste'_, grund, grundlag. _pitkälyhyt_, trochæus l. chereus (-- v). _pitkäsiainen_, positione lång. _pääte'_, slut, slutfall i en vers. _seisate'_, katso: _leväte'_. _sointu_, rythmus (harmoni). _suatsee_, tillåta, tåla. _taite'_, cesur utan accentbrott i allmänhet, katso: murre'. _taitos_, sådan cesur i ett bestämdt fall. _taittaa'_, begagna sådan cesur. _tavut_, stafvelse. _täyte'_, taktfyllnad. _vastaa_, rimma, hafva rimslut. _vaste'_, katso: loppuvaste'. _vastos_, ett bestämdt rimslut. _yhtäläisyys_, enformigbet, monotoni. _äänike'_, vokal _äärellinen_, ytterlig. _ääreys_, ytterlighet. * * * * * _Päätäntö_. Kaikkia, jotka puoltavat Suomen laulannon ennen tavallista, ruotsin mukaista (s.o. korkojen jälkeen asetettua) mitettä, pyydämmä ajatuksensa, ja perusteensa niihin, ilmi tuottamaan ollenkaan säälimättä meitä näissä edellisissä runo-mitteen jälkeen rakennetuissa kokeissamme eli entisissä kirjoituksissamme (Kalevalan esipuheessa; Mehiläisessä 1836 Loka- ja Marraskuulta; Saimassa 1845 N. 44 eli Kallavedessä N. 3). Suotuisesti menkööt kaikki erityiset ajatuksemme, kun vaan niiden esine: suomen laulurakenteen parempi vakautuminen, voitettaisiin, joka voitto viimein ehkä lieneekin toivottava, usiampain sitä ennen joko rakennetuilla lauluillansa eli muilla kirjoituksilla ilmi saatettua mietteensä samasta asiasta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50537 ***