Kapteeni Grantin löytyminen

The Project Gutenberg EBook of Kapteeni Grantin lˆytyminen, by Jules Verne This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license Title: Kapteeni Grantin lˆytyminen Author: Jules Verne Translator: Eino Voionmaa Release Date: March 5, 2012 [EBook #39059] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI GRANTIN L÷YTYMINEN *** Produced by Tapio Riikonen KAPTEENI GRANTIN L÷YTYMINEN Kirj. Jules Verne Suomentanut Eino Voionmaa Karisto Oy, H‰meenlinna, 1922. SISƒLLYS: Macquarie Uuden Seelannin historiaa Uuden Seelannin verilˆyly Tyrskyt Matkustajat matruuseina Ihmissyˆnti‰ k‰sitell‰‰n teoreettisesti Maa, jota pit‰isi karttaa Uuden Seelannin nykyisyys Nelj‰kymment‰kahdeksan kilometri‰ pohjoiseen ansallisjoki Taupo-j‰rvi Maorip‰‰llikˆn hautajaiset Viimeiset hetket Tabu-vuori Paganelin voimakeinot Kahden tulen v‰liss‰ Miksi Duncan risteili Uuden Seelannin rannikolla Ayrton eli Ben Joyce Sopimus Huuto yˆss‰ Tabor-saari Jacques Paganelin viimeinen hajamielisyys MACQUARIE Nyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijˆill‰ syyt‰ ep‰toivoon, kun heilt‰ puuttui yhdell‰ kertaa kaikki? Miss‰ p‰in jatkaa etsintˆj‰? Kuinka tutkia uusia maita? _Duncania_ ei en‰‰ ollut, eik‰ myˆsk‰‰n voitu edes heti palata kotimaahan. Niinp‰ siis n‰iden jalomielisten skotlantilaisten yritys oli ep‰onnistunut. Rauennut! Surullinen sana, jota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin t‰ytyi kuitenkin kohtalon lyˆm‰n‰ tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa tyˆt‰ voitu en‰‰ jatkaa. Mary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen n‰iss‰ oloissa lausumatta is‰ns‰ nime‰. H‰n salasi tuskansa, ajatellen onnetonta surmansa saanutta laivamiehistˆ‰. Tytt‰ren tunne v‰istyi, ja h‰nest‰ juuri tuli se yst‰v‰t‰r, joka nyt lohdutti lady Glenarvania t‰m‰n lohdutettua h‰nt‰ niin monta kertaa aikaisemmin! H‰n alkoi ensimm‰isen‰ puhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili h‰nt‰, n‰hdess‰‰n h‰net niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi viel‰ viimeisen kerran puhua kapteenin hyv‰ksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja sanoi myˆhemmin: -- Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niit‰, jotka ovat uhrautuneet. Lordi Glenarvanin on palattava Eurooppaan! -- Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, -- niin h‰nen pit‰‰kin tehd‰. Englannin viranomaisten tulee myˆs saada tiet‰‰ _Duncanin_ kohtalo. Mutta ‰lk‰‰ silti kokonaan luopuko toivosta. Mieluummin kuin ett‰ lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan niit‰ vaikka yksin‰ni! Min‰ lˆyd‰n kapteeni Grantin tai sorrun sit‰ yritt‰ess‰ni! John Mangles antoi n‰in vakavan lupauksen. Mary otti sen vastaan ja ojensi nuorelle kapteenille k‰tens‰ ik‰‰n kuin sopimuksen vahvistukseksi. John Manglesin puolelta se oli koko h‰nen el‰m‰ns‰ uhraus, Maryn puolelta loppumatonta kiitollisuutta. T‰m‰n p‰iv‰n kuluessa l‰htˆ p‰‰tettiin lopullisesti. Heid‰n tuli viipym‰tt‰ pyrki‰ Melbourneen. Seuraavana p‰iv‰n‰ John meni tiedustelemaan l‰hdˆss‰ olevia laivoja. H‰n toivoi, ett‰ kulkuyhteys Edenin ja Victorian p‰‰kaupungin v‰lill‰ oli vilkas. Mutta siin‰ h‰n pettyi. Laivoja oli v‰h‰n. Kolme tai nelj‰ Twofold-lahdella ankkuroivaa alusta oli seudun koko kauppalaivastona. Yksik‰‰n ei ollut menossa Melbourneen tai Sydneyhin tai Point of Walesiin. Mutta vain n‰iss‰ kolmessa Australian satamassa Glenarvan olisi tavannut Englantiin menevi‰ laivoja, sill‰ mainittujen paikkojen ja em‰maan v‰lill‰ _Peninsular Oriental Steam Navigation Company_ pit‰‰ s‰‰nnˆllist‰ laivaliikett‰. Mit‰ oli n‰in ollen teht‰v‰? Pitikˆ j‰‰d‰ odottamaan jotakin laivaa? Sit‰ voisi kest‰‰ kauan, sill‰ Twofold-lahdessa ei ole vilkasta liikett‰. Kuinka moni laiva meneek‰‰n ohitse t‰nne poikkeamatta! Hyv‰n aikaa mietitty‰ ja v‰itelty‰ Glenarvan oli jo v‰h‰ll‰ p‰‰tt‰‰ l‰hte‰ Sydneyhin rannikkotiet‰, kun Paganel teki ehdotuksen, jota kukaan ei ollut odottanut. Maantieteilij‰ oli puolestaan myˆs k‰ynyt Twofold-lahdella. H‰n tiesi, ett‰ ei ollut mahdollisuutta p‰‰st‰ Sydneyhin ja Melbourneen. Mutta kolmesta ulkosatamassa ankkuroivasta laivasta yksi aikoi l‰hte‰ Aucklandiin, Ikana-Mauin, Uuden Seelannin pohjoisen saaren p‰‰kaupunkiin. Ja Paganel ehdotti, ett‰ vuokrattaisiin t‰m‰ alus ja l‰hdett‰isiin Aucklandiin, josta olisi helppo palata Eurooppaan Peninsular Companyn laivoilla. T‰m‰ ehdotus otettiin vakavasti harkittavaksi. Paganel puolestaan ei tuonut esiin syit‰ ja todisteluja, joita h‰nell‰ tavallisesti oli niin runsaasti. H‰n tyytyi ilmoittamaan asian ja lis‰si, ett‰ matka kest‰isi vain viisi tai kuusi p‰iv‰‰. Australian ja Uuden Seelannin v‰li‰ ei todella olekaan kuin noin tuhat meripeninkulmaa. Omituisesta sattumasta Auckland sattui olemaan juuri sill‰ samalla 37. leveysasteella, jota etsij‰t itsepintaisesti olivat seuranneet Araucanian rannikolta saakka. Maantieteilij‰ olisi tietysti voinut mainita t‰m‰n seikan ehdotustaan puoltavana seikkana, her‰tt‰m‰tt‰ ep‰luuloja mist‰‰n sivutarkoituksista. Se olisi tosiaan ollut luonteva syy k‰yd‰ Uuden Seelannin rannikolla. Mutta Paganel ei k‰ytt‰nyt t‰t‰ etua. Kahden per‰kk‰isen erehdyksen j‰lkeen h‰n ei varmaankaan halunnut yritt‰‰ tulkita asiakirjaa kolmannella tavalla. Ja mit‰p‰ muuten olisi voinut p‰‰tell‰? Siin‰h‰n oli selv‰sti sanottu, ett‰ kapteeni Grantin pelastuspaikkana oli "continent", mannermaa, eik‰ saari. Mutta Uusi Seelanti oli vain saari. Se tuntui ratkaisevalta. Joko t‰m‰n tai jonkin muun syyn takia Paganel ei siis liitt‰nyt uuden etsinn‰n aikomusta t‰h‰n ehdotukseensa, ett‰ l‰hdett‰isiin Aucklandiin. H‰n huomautti ainoastaan, ett‰ sen ja Ison-Britannian v‰lill‰ oli s‰‰nnˆllinen kulkuyhteys ja ett‰ sit‰ olisi helppo k‰ytt‰‰. John Mangles kannatti Paganelin ehdotusta. H‰n neuvoi hyv‰ksym‰‰n sen, koska ei voitu odottaa laivan ep‰varmaa saapumista Twofoldiin. Mutta ennen asian lopullista ratkaisemista h‰n piti parhaana l‰hte‰ katsomaan maantieteilij‰n mainitsemaa alusta. Glenarvan, majuri Paganel, Robert ja h‰n ottivat veneen ja saapuivat muutaman aironvedon j‰lkeen muutaman sadan metrin p‰‰ss‰ laiturista ankkuroivan laivan luo. Se oli kahdensadanviidenkymmenen tonnin kantoinen priki, nimelt‰‰n _Macquarie_, joka teki rannikkomatkoja Australian ja Uuden Seelannin eri satamien v‰lill‰. Kapteeni tai oikeammin sanoen "kippari" otti tulijat vastaan tˆyke‰sti. He havaitsivat olevansa tekemisiss‰ sivistym‰ttˆm‰n miehen kanssa, joka ei ollut sanottavasti korkeammalla aluksensa viiden matruusin tasoa. Suuri punainen naama, paksut k‰det, l‰tt‰nen‰, puhkaistu toinen silm‰, piipunperskoista likaiset huulet ja sen lis‰ksi rˆyhke‰ k‰ytˆs tekiv‰t Will Halleysta vastenmielisen henkilˆn. Mutta nyt ei ollut valinnan varaa, eik‰ muutamien p‰ivien matkan vuoksi kannattanut siit‰ paljon v‰litt‰‰. -- Mit‰ te etsitte, miehet? Will Halley kysyi vierailta, jotka nousivat h‰nen laivaansa. -- Kapteenia, John Mangles vastasi. -- Se olen min‰, Halley sanoi. -- Ent‰ sitten? -- Onko _Macquarie_ aikeissa l‰hte‰ Aucklandiin? -- On. Ent‰ sitten? -- Mit‰ sill‰ on lastina? -- Mit‰ myyd‰‰n ja ostetaan. Ent‰ sitten? -- Milloin se l‰htee? -- Huomenna, p‰iv‰n nousuveden aikaan. Ent‰ sitten? -- Ottaisiko se matkustajia? -- Ket‰ vain, jos tyytyv‰t laivamuonaan. -- He tuovat ruokansa mukanaan. -- Ent‰ sitten? -- No mit‰ sitten? -- Niin, montako niit‰ on? -- Yhdeks‰n; niist‰ kaksi naista. -- Minulla ei ole hyttej‰. -- Pankaa kuntoon kanssi heid‰n k‰yttˆˆns‰. -- Ent‰ sitten? -- Suostutteko? kysyi John Mangles, jota kapteenin tyyli ei h‰mment‰nyt. -- Saa n‰hd‰, _Macquarien_ is‰nt‰ vastasi. Will Halley asteli pariin kertaan edestakaisin kolistellen suurilla rautakorkosaappaillaan kantta ja palasi sitten ‰kki‰ John Manglesin luo. -- Mit‰s maksetaan? h‰n kysyi. -- Mit‰s pyydet‰‰n? John vastasi. -- Viisikymment‰ puntaa. Glenarvan antoi hyv‰ksymisen merkin. -- Olkoon. Viisikymment‰ puntaa, John Mangles vastasi. -- Mutta ei muuta kuin pelkk‰ kuljetus, Will Halley lis‰si. -- Ei muuta. -- Sapuska erikseen. -- Erikseen. -- Sovittu. Ent‰ sitten? Will sanoi ojentaen k‰tt‰‰n. -- Mit‰? -- K‰siraha! -- T‰ss‰ on puolet hinnasta, kaksikymment‰viisi puntaa, John Mangles sanoi laskien rahat kipparille, joka pani ne kiitt‰m‰tt‰ taskuunsa. -- Huomenna laivalle, h‰n sanoi, -- ennen puolta p‰iv‰‰. Olitte paikalla tai ette, min‰ l‰hden. -- Olemme t‰‰ll‰. T‰m‰n j‰lkeen Glenarvan, majuri, Robert, Paganel ja John Mangles l‰hdv‰t laivalta Will Halleyn yritt‰m‰tt‰ edes sormellaan koskea vahakangaslakkiinsa, joka oli kuin kasvanut kiinni h‰nen punaiseen tukkaansa. -- Aika moukka, John sanoi. -- On, mutta minua h‰n miellytt‰‰, Paganel vastasi. -- H‰n on oikea merisusi. -- Oikea karhu, majuri huomautti. -- Ja min‰ arvelen, John Mangles lis‰si, -- ett‰ tuo karhu on aikoinaan tehnyt kauppaa ihmislihalla. -- Mit‰p‰ siit‰, Glenarvan sanoi, -- kunhan h‰n vain on _Macquarien_ kapteeni ja laiva menee Uuteen Seelantiin. Twofold-lahdesta Aucklandiin emme h‰nt‰ juuri n‰e, Aucklandin j‰lkeen emme lainkaan. Lady Helena ja Mary Grant olivat hyvill‰‰n, ett‰ l‰htˆ oli m‰‰r‰tty huomiseksi. Glenarvan huomautti heille, ett‰ _Macquarie_ ei ollut _Duncanin_ veroinen mukavuudessa. Mutta paljon kokeneina naiset eiv‰t n‰in v‰h‰st‰ h‰mmentyneet. Olbinett sai asiakseen varustaa ev‰‰t. _Duncanin_ menetyksen j‰lkeen oli miesparka usein surrut onnetonta rouva Olbinettia, joka oli j‰‰nyt laivalle ja siis muun laivav‰en mukana joutunut rosvojen julmuuden uhriksi. H‰n hoiti kuitenkin muonamestarin teht‰vi‰ yht‰ innokkaasti kuin ennenkin, ja "eri muona" oli tosiaan sellaista, jota prikin ruokalistalla ei ollut milloinkaan n‰hty. Muutamassa tunnissa olivat ev‰‰t koossa. T‰ll‰ v‰lin majuri muutti er‰‰n rahanvaihtajan luona rahaksi Melbournen Union-pankkiin osoitettuja Glenarvanin maksum‰‰r‰yksi‰. Ei tahdottu olla ilman kultaa eik‰ myˆsk‰‰n ilman aseita ja ampumatarvikkeita; niinp‰ n‰m‰ varastot uusittiin. Paganel puolestaan hankki Johnstonin Edinburgissa julkaiseman mainion kartan Uudesta Seelannista. Mulrady oli jo hyviss‰ voimissa. H‰n tuskin tunsikaan en‰‰ haavaa, joka oli vaarantanut h‰nen henkens‰. Muutama tunti merell‰ saisi h‰net t‰ysin kuntoon. Tyynen valtameren tuulista h‰n arveli saavansa hyv‰n l‰‰kkeen. Wilson sai teht‰v‰kseen panna matkustajien oleskelutilat kuntoon _Macquariella_. Harjan ja luudan avulla tuli kanssi toisenn‰kˆiseksi. Will Halley antoi hartioitaan kohauttaen matruusin tehd‰ mielens‰ mukaan. Glenarvanista ja h‰nen kumppaneistaan h‰n ei v‰litt‰nyt sen enemp‰‰. H‰n ei edes tiennyt heid‰n nimi‰‰n eik‰ viitsinyt kysy‰. N‰m‰ matkustajat tuottivat h‰nelle viisikymment‰ puntaa, siin‰ kaikki, mutta lis‰ sin‰ns‰ ei h‰nest‰ ollut niin arvokas kuin ne kaksisataa tonnia parkittuja nahkoja, jotka t‰yttiv‰t ruuman. Nahat ensin, ihmiset sitten. H‰n oli kauppamies. Merimiehen‰ pidettiin h‰nt‰ hyvinkin perehtyneen‰ n‰ihin vesiin, jotka koralliriuttojen takia olivat melko vaarallisia. P‰iv‰n viimeisin‰ tunteina Glenarvan halusi palata sille rannikon kohdalle, jota 37. leveysaste leikkaa. H‰n teki sen kahdesta syyst‰. H‰n halusi viel‰ kerran tutkia t‰m‰n haaksirikon oletetun paikan. Ayrtonhan oli todellakin _Britannian_ per‰mies, ja _Britania_ oli tosiaan voinut tuhoutua t‰ll‰ kohtaa Australian rannikkoa, it‰rannikolla l‰nsirannikon asemesta. Ei siis sopinut huolettomasti j‰tt‰‰ paikkaa, jota ei en‰‰ toiste n‰ht‰isi. Mutta olipa _Britannian_ laita kuinka hyv‰ns‰, ainakin _Duncan_ oli siell‰ joutunut rosvojen k‰siin. Ehk‰ ensin oli k‰yty taistelu! Miksei rannalta saattaisi lˆyty‰ taistelun, viimeisen vastarinnan j‰lki‰? Jos laivav‰ki oli saanut surmansa aalloissa, eiv‰tkˆ n‰m‰ olisi voineet huuhtoa jotakin ruumista rantaan? Uskollisen Johninsa saattamana l‰hti Glenarvan t‰lle tutkimusretkelle. _Victoria_-hotellin is‰nt‰ antoi heid‰n k‰ytett‰v‰kseen kaksi hevosta, ja he ratsastivat Twofold-lahtea kiert‰v‰‰ pohjoista tiet‰ pitkin. Se oli alakuloinen matka. Glenarvan ja kapteeni John ratsastivat ‰‰nettˆmin‰. Mutta he ymm‰rsiv‰t toisiaan. Samat ajatukset ja siis samat tuskat painoivat heid‰n mielt‰‰n. He katselivat meren uurtamia kallioita. Heid‰n ei tarvinnut kysy‰ eik‰ vastata. Kun vain ajattelee Johnin intoa ja ‰ly‰, niin saa olla varma siit‰, ett‰ jokainen rannikon metri tutkittiin huolellisesti, pienimm‰tkin lahdelmat tarkastettiin samoin kuin viett‰v‰t rinteet ja hiekkarannat, jonne Tyynen valtameren mainingit olisivat voineet kuljettaa jonkin hylyn kappaleen. Mutta mink‰‰nlaista merkki‰, joka olisi ollut omiaan antamaan aihetta uusiin etsiskelyihin n‰ill‰ seuduilla, ei lˆytynyt. Haaksirikosta ei viel‰k‰‰n n‰kynyt j‰lke‰. _Duncanista_ ei myˆsk‰‰n. Koko t‰m‰ valtamereen rajoittuva Australian osa oli autio. Rantaa tutkiessaan John Mangles keksi kuitenkin selvi‰ leiriytymisen merkkej‰, j‰‰nnˆksi‰ yksin‰isten myallien alla ‰skett‰in palaneista nuotiotulista. Oliko t‰st‰ siis muutamia p‰ivi‰ sitten kulkenut jokin vaeltava alkuasukasheimo? Ei, sill‰ er‰s todistuskappale sattui Glenarvanin silm‰‰n ja osoitti ratkaisevalla tavalla, ett‰ t‰ll‰ rannikon paikalla oli ‰skett‰in ollut karkotusvankeja. T‰m‰ todistuskappale oli harmaa ja keltainen pusero, kulunut, paikattu, kurja riepu, joka oli j‰tetty er‰‰n puun juurelle. Siin‰ oli Perthin vankilan merkkinumero. Vankia ei en‰‰ ollut t‰‰ll‰, mutta likainen repale puhui h‰nen puolestaan. T‰m‰ rikoksen virkapuku, joka oli ollut jonkun roiston verhona, m‰t‰ni nyt autiolla rannalla. -- Siin‰ n‰et, John, Glenarvan sanoi, -- rosvot ovat saapuneet t‰nne! Ja meid‰n toveriparkamme _Duncanilla_...? -- Niin, John sanoi synk‰ll‰ ‰‰nell‰, -- se on varmaa, ett‰ heit‰ ei ole tuotu maihin, ett‰ he ovat hukkuneet... -- Roistot! Glenarvan huudahti. -- Jos he milloinkaan joutuvat minun k‰siini, kostan laivav‰keni puolesta...! Suru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi silm‰ili ‰‰retˆnt‰ ulappaa, etsien ehk‰ katseellaan viimeist‰ kertaa jotakin kaukaisuuteen h‰ipynytt‰ laivaa. Sitten h‰nen silm‰ns‰ sumenivat, h‰n oli taas entisens‰, ja sanaakaan sanomatta tai mit‰‰n merkki‰ antamatta h‰n l‰hti nelist‰m‰‰n takaisin Edeniin. Yksi muodollisuus oli viel‰ suoritettavana, n‰iden tapahtumien ilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas Banksille. T‰m‰ virkamies saattoi tuskin salata tyytyv‰isyytt‰‰n selaillessaan muistiinpanojaan. H‰n oli kerrassaan riemastunut Ben Joycen ja koko joukkion poistumisesta n‰ilt‰ tienoilta, ja kaupunki iloitsi samoin. Rosvot olivat siis l‰hteneet Australiasta, tosin uuden rikoksen tehty‰‰n, mutta joka tapauksessa heist‰ oli p‰‰sty eroon. T‰m‰ t‰rke‰ uutinen s‰hkˆtettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille. Ilmoituksensa tehty‰‰n Glenarvan palasi _Victoria_-hotelliin. Matkalaiset viettiv‰t t‰m‰n viimeisen illan perin alakuloisina. Heid‰n ajatuksensa harhailivat t‰ss‰ onnettomuuksista rikkaassa maassa. He muistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyvi‰ toiveitaan, jotka Twofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat! Paganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli tarkkaillut h‰nt‰ Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen j‰lkeen, tunsi vaistomaisesti, ett‰ maantieteilij‰ sek‰ tahtoi ett‰ ei tahtonut puhua. Monta kertaa h‰n oli ahdistanut Paganelia kysymyksill‰, joihin toinen ei ollut vastannut. Mutta t‰n‰ iltana saattaessaan h‰nt‰ huoneeseensa John kysyi, miksi h‰n oli niin hermostunut. -- John-yst‰v‰ni, Paganel vastasi v‰ltellen, -- min‰ en ole tavallista hermostuneempi. -- Herra Paganel, John sanoi, -- teit‰ painaa jokin salaisuus! -- No niin, mink‰p‰s sille mahdan, maantieteilij‰ huudahti, -- se on minua voimakkaampi! -- Mik‰ on teit‰ voimakkaampi? -- Iloni yht‰‰lt‰, ep‰toivoni toisaalta. -- Oletteko siis samalla kertaa sek‰ toiveikas ett‰ toivoton? -- Olen, Uuteen Seelantiin l‰htemisest‰. -- Onko teill‰ syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. -- Oletteko lˆyt‰nyt kadonneet j‰ljet? -- En, John-yst‰v‰ni. _Uudesta Seelannista ei ole helppo palata_. Mutta kuitenkin, kaikitenkin ... niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita muuta kuin ett‰ ihminen hengitt‰‰, silloin h‰n jo toivoo. Ja minun tunnukseni on _dum spiro, spero_, joka on maailman kaunein lause. UUDEN SEELANNIN HISTORIAA. Seuraavana eli 27. p‰iv‰n‰ tammikuuta olivat _Macquarien_ matkustajat asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sit‰ kohteliaisuutta ei tarvinnut surra, sill‰ pes‰ oli karhun mukainen. Kello puoli yksi varustauduttiin l‰htem‰‰n laskuveden mukana. Ankkuri kiskottiin ylˆs ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta puhalsi kohtalainen tuuli. V‰hitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi miest‰ teki laiskasti tˆit‰. Wilson yritti auttaa heit‰. Mutta Halley k‰ski h‰nen pysy‰ alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mik‰ ei h‰nelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyyt‰m‰tt‰ apua tai neuvoja. Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hym‰ht‰nyt muutamien temppujen kˆmpelyydelle. John painoi vihjeen mieleens‰, p‰‰tt‰en puuttua asiaan silloin kun miehistˆn taitamattomuus vaarantaisi aluksen turvallisuuden. V‰hitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet kuntoon viiden miehen voimalla. _Macquarie_ purjehti alihangan halssilla myˆt‰tuulessa, alapurjeet, m‰rssypurje, prammipurje, haruspurje lev‰ll‰‰n. Myˆhemmin nostettiin viel‰ sivupurje ja yl‰prammipurje. Mutta t‰st‰ purjeiden m‰‰r‰st‰ huolimatta priki kulki hitaasti. Keulan kˆmpelˆ muoto, pohjan pulleus ja per‰n paksuus tekiv‰t siit‰ huonon purjehtijan, oikean "purkin". T‰ytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin _Macquarien_ vauhti olikin sen t‰ytyisi onneksi ehti‰ Aucklandin satamaan viidess‰, korkeintaan kuudessa p‰iv‰ss‰. Kello seitsem‰n illalla h‰ipyi n‰kyvist‰ Australian rannikko ja Edenin majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen v‰liin ja heitteli matkustajia sinne t‰nne. Se teki olon kanssissa kiusalliseksi. Mutta he eiv‰t voineet oleskella kannellakaan, sill‰ satoi rankasti. Heid‰n oli siis pysytt‰v‰ ep‰mukavassa vankilassaan. Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin v‰h‰n. Tuskin edes lady Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt paikoillaan. H‰n asteli edestakaisin, kun taas majuri istui hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja k‰sitt‰m‰ttˆmi‰ sanoja. Mit‰ kelpo maantieteilij‰ ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo h‰nt‰ kuljetti. H‰n palautti mieleens‰ n‰iden saarten koko historian, ja kolkon maan menneisyys kajasti h‰nen silmiss‰‰n. Mutta oliko sen historiassa mit‰‰n seikkaa tai tapahtumaa, joka milloinkaan olisi oikeuttanut saarien lˆyt‰ji‰ pit‰m‰‰n niit‰ mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilij‰ tai kukaan merenkulkija antaa niille sellaista nimityst‰? Kuten n‰kyy, Paganel palasi aina asiakirjan tulkintaan. Se oli h‰nell‰ painajaisena, pakkomielteen‰. Patagonian ja Australian j‰lkeen takertui h‰nen mielikuvituksensa yhden sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman. -- _Contin ... contin_ ... h‰n toisteli, -- seh‰n on tietenkin _continent_, mannermaa! H‰n palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat lˆyt‰neet n‰m‰ kaksi etel‰isten merien suurta saarta. Lˆydetty‰‰n Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13. p‰iv‰n‰ joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. H‰n kulki pitkin rannikkoa muutamia p‰ivi‰ ja 17. p‰iv‰n‰ joulukuuta h‰nen laivansa tunkeutuivat leve‰‰n lahteen, joka p‰‰ttyi kahden saaren v‰liseen kapeaan salmeen. Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielell‰ merkitsee "Mauin kalaa". Etel‰inen saari oli "Mahai-Punamu", "vihre‰nkiven valaskala". Tasman l‰hetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta t‰ynn‰ meluavia alkuasukkaita. N‰m‰ villit olivat keskikokoisia, ruskea- ja keltaihoisia; poskip‰‰t olivat hyvin ulkonevat, ‰‰ni karhea, musta tukka sidottu p‰‰laelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen tˆyhtˆ ylimp‰n‰. T‰m‰ ensimm‰inen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen n‰ytti lupaavan pitk‰aikaisia yst‰v‰llisi‰ suhteita. Mutta seuraavana p‰iv‰n‰, kun yksi Tasmanin kanooteista l‰hti tutkimaan ankkuripaikkaa l‰hemp‰n‰ maata, sen kimppuun hyˆkk‰si rajusti seitsem‰n ruuhta, joissa oli suuri joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja t‰yttyi vedell‰. Komentajana olleen per‰miehen kaulaan osui heti alussa kˆmpelˆsti teroitettu keih‰s, ja h‰n putosi mereen. H‰nen kuudesta kumppanistaan tapettiin nelj‰; muut kaksi ja per‰mies uivat laivoja kohti ja saatiin pelastetuiksi. N‰in kauhean tapauksen j‰lkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi ampumaan villej‰ kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti eiv‰t osuneet. H‰n poistui t‰st‰ lahdesta, jolle on j‰‰nyt nimeksi Massacre-bay, kulki pitkin l‰nsirannikkoa ja laski 5. p‰iv‰n‰ tammikuuta ankkurin l‰hell‰ pohjoisk‰rke‰. Siell‰ esti voimakas merenk‰ynti ja villien uhkaava k‰ytt‰ytyminen h‰nt‰ noutamasta juomavett‰, ja h‰n poistui lopullisesti n‰ilt‰ mailta, joille h‰n antoi nimeksi Staten-Land eli s‰‰tyjen maa, valtios‰‰tyjen kunniaksi. Hollantilainen purjehtija kuvitteli n‰et t‰m‰n maan olevan l‰hell‰ Tulimaan it‰puolelta, Amerikan etel‰k‰rjest‰ lˆydettyj‰ samannimisi‰ saaria ja siten lˆyt‰neens‰ "Etel‰n suuren mantereen". -- Mutta, Paganel mutisi itsekseen, -- se mit‰ seitsem‰nnentoista vuosisadan merimies on voinut nimitt‰‰ mantereeksi, ei ole merkinnyt samaa yhdeks‰nnentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei ole mahdollinen! Ei, t‰ss‰ on jotakin, mit‰ en ymm‰rr‰! Toista vuosisataa oli Tasmanin lˆytˆ unohduksissa eik‰ Uutta Seelantia tuntunut olevankaan, kunnes er‰s ranskalainen purjehtija Surville saapui sinne 35∞ 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi h‰nell‰ ei ollut alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat h‰nt‰ ankarasti ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siell‰ otti Nagi-Nui-niminen p‰‰llikkˆ ranskalaiset yst‰v‰llisesti vastaan ja hoiti heit‰ omassa asunnossaan. Kaikki k‰vi hyvin, kunnes muuan Survillen veneist‰ varastettiin. Surville vaati turhaan sit‰ takaisin ja luuli olevan tarpeellista varkauden vuoksi rangaista er‰st‰ kyl‰‰, jonka h‰n kokonaan poltti. Se oli hirvitt‰v‰ ja v‰‰r‰ kosto, joskin yleinen niiss‰ verisiss‰ rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti joutui. Lokakuun 16. p‰iv‰n‰ 1769 n‰ille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. H‰n ankkuroi Taue-Roa-lahdessa _Endeavour_ laivallaan ja koetti voittaa alkuasukkaiden luottamuksen hyv‰ll‰ kohtelulla. Mutta hyv‰ kohtelu vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sit‰ varten kaksi tai kolme heist‰ vangiksi ja tyrkytti hyvyytt‰‰n heille v‰kisin. Kun n‰m‰ olivat saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkk‰‰ hyvyytt‰, heid‰t l‰hetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekem‰‰n vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia p‰ivi‰ sen j‰lkeen Cook suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren it‰rannikolla. Siell‰ olivat alkuasukkaat sotaisia, r‰yh‰‰vi‰, uhittelevia. Heid‰n mielenosoituksensa meniv‰t niin pitk‰lle, ett‰ heit‰ oli pakko rauhottaa raehauleilla. _Endeavour_ ankkuroi sitten 20. p‰iv‰n‰ lokakuuta Toko-Malun lahdessa, jonka rannalla asusti kaksisataa henke‰ k‰sitt‰v‰ rauhallinen v‰estˆ. Laivan kasvitieteilij‰t tekiv‰t menestyksekk‰it‰ retki‰ seudulla, ja alkuasukkaat toivat heit‰ rannalle omissa ruuhissaan. Cook k‰vi kahdessa kyl‰ss‰, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja kaksinkertaisia kaivantoja, mik‰ osoitti tuntuvaa perehtyneisyytt‰ linnoitustaitoon. T‰rkein n‰ist‰ linnoituksista sijaitsi er‰‰ll‰ kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta parempi, sill‰ vesi ei ainoastaan ymp‰rˆinyt sit‰, vaan se kohisi parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin l‰vitse, jonka p‰‰ll‰ t‰m‰ luoksep‰‰sem‰tˆn "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren joukon harvinaisia esineit‰, seudun kasveja, kansatieteellisi‰ todisteita, Cook antoi molempien saarten v‰liselle salmelle oman nimens‰ ja l‰hti 31. p‰iv‰n‰ maaliskuuta Uudesta Seelannista. Myˆhemmill‰ matkoillaan h‰n k‰vi siell‰ uudelleen. Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai seurata ihmissyˆnti‰. Yllytyksest‰ sellaiseen raakuuteen t‰ytyy kuitenkin syytt‰‰ h‰nen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet lˆysiv‰t nuoren villin silvottuja j‰seni‰, toivat ne laivalle, "keittiv‰t ne" ja tarjosivat alkuasukkaille, jotka k‰viv‰t niihin ahnaasti k‰siksi. Surkea mielijohde ruveta ihmissyˆjien aterian valmistajiksi! Kolmannella matkallaan Cook k‰vi viel‰ kerran n‰ill‰ saarilla, joita h‰n erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen h‰n tahtoi tehd‰ loppuun. H‰n l‰hti sielt‰ viimeisen kerran 25. p‰iv‰n‰ helmikuuta 1777. Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymment‰ p‰iv‰‰ Sombre-lahdessa hyˆdytt‰m‰tt‰ kuitenkaan luonnon- tai maantiedett‰. D'Entrecasteaux mittasi v. 1793 nelj‰kymment‰ kilometri‰ Ikana-Mauin pohjoisen osan rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson ja Moody k‰v‰isiv‰t siell‰ myˆs, ja viiden viikon oleskelun aikana tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja uusseelantilaisten tavoista. Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun p‰‰llikˆn veljenpoika, ‰lyk‰s Dua-Tara, mukaan _Argo_-laivalle, kun t‰m‰ kapteeni Badenin komennossa ankkuroi Saarten-lahdessa. Ehk‰p‰ Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat t‰ynn‰ onnettomuuksia, v‰‰ryyksi‰ ja ilke‰‰ kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa, pieksemist‰ sai villiraukka palkakseen hyvist‰ palveluksistaan. Millaisen k‰sityksen h‰n lieneek‰‰n saanut ihmisist‰, jotka sanovat itse‰‰n sivistyneiksi! H‰net kuljetettiin Lontooseen. H‰nest‰ tehtiin alimman luokan matruusi, laivav‰en ilkeyden ja pilkan kohde. Ilman pastori Marsdenia olisi h‰net r‰‰k‰tty kuoliaaksi. T‰m‰ l‰hetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka h‰n havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sek‰ harvinaisen herk‰ksi, hyv‰ksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman s‰killisen viljaa ja erin‰isi‰ maanviljelyskaluja h‰nen kotimaataan varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin h‰nelt‰. Onnettomuuksia ja k‰rsimyksi‰ tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin h‰n vihdoin taas p‰‰si isiens‰ maahan. H‰n ryhtyi korjaamaan n‰in monien vaiheidensa hedelmi‰, kun h‰n kuoli kahdenkymmenenkahdeksan ik‰isen‰ juuri valmistautuessaan uudestisynnytt‰m‰‰n verist‰ Seelantia. T‰m‰ korvaamaton onnettomuus hidastutti ep‰ilem‰tt‰ sivistyst‰ pitkiksi vuosiksi. Ei mik‰‰n korvaa ‰lyk‰st‰ ja hyv‰‰ ihmist‰, jonka syd‰mess‰ ovat yhtyneet rakkaus hyv‰‰n ja rakkaus is‰nmaahan! Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti j‰tettiin omiin hoteisiinsa. Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84. jalkav‰kirykmentin kapteeni Richard Cruise siell‰ kymmenen kuukautta, tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista. Vuonna 1824 _Coquillen_ kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyv‰n k‰sityksen. H‰nen j‰lkeens‰, v. 1827, t‰ytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan _Mercuryn_ puolustautua ryˆstˆ‰ ja murhaa vastaan. Samana vuonna otettiin taas kapteeni Dillon kahdella k‰ynnill‰‰n vastaan mit‰ vieraanvaraisimmin. Maaliskuussa 1827 _Astrolaben_ kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville, saattoi turvallisesti ja aseettomana viett‰‰ muutamia ˆit‰ maissa alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja suorittaa h‰iritsem‰tt‰ mielenkiintoiset mittaustyˆns‰, joista meriministeriˆˆn on saatu arvokkaita karttoja. Sit‰ vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa englantilainen priki _Hawes_ -- k‰yty‰‰n Saarten-lahdessa ja menty‰‰n sielt‰ It‰isen niemen seudulle -- k‰rsim‰‰n paljon Enararo-nimisen p‰‰llikˆn kavaluudesta. Monet h‰nen miehist‰‰n kokivat hirve‰n kuoleman. N‰ist‰ vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydest‰, milloin raakalaisuudesta t‰ytyy p‰‰tell‰, ett‰ uusseelantilaisten julmuudet usein olivat vain kostotoimia. Hyv‰ tai huono kohtelu johtui hyvist‰ tai huonoista kapteeneista. Ep‰ilem‰tt‰ alkuasukkaat ovat joskus hyˆk‰nneet aiheettomasti, mutta enimm‰kseen eurooppalaisten her‰tt‰m‰st‰ kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin, jotka eiv‰t sit‰ ansainneet. D'Urvillen j‰lkeen t‰ydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea lˆytˆretkeilij‰, joka kaksikymment‰ kertaa kulki maapallon ymp‰ri, tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. H‰n k‰vi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui n‰kem‰‰n ihmislihan syˆnti‰. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin halukkaasti, ett‰ sit‰ oli inhottavaa katsella. Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sill‰ villit k‰yttiv‰t tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat h‰vi‰v‰t paistettuina ja syˆtyin‰. L‰hetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet h‰vitt‰‰kseen n‰m‰ veriset luonnonvietit. Vuodesta 1808 _Church Missionary Society_ oli l‰hett‰nyt taitavia asiamiehi‰‰n -- se on sopiva nimitys -- pohjoisen saaren p‰‰paikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heid‰t lykk‰‰m‰‰n toistaiseksi l‰hetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna 1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin Saarten-lahdessa ja ostivat p‰‰llikˆilt‰ kahdensadan eekkerin suuruisen alueen kahdellatoista rautakirveell‰. Sinne perustettiin anglikaanisen kirkon siirtola. Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan l‰hetyssaarnaajien el‰m‰ntapaa ja omaksumaan heid‰n hoitotapojaan ja opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyiv‰t, ja heid‰n ep‰inhimillisiss‰ syd‰miss‰‰n her‰si kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824, ett‰ seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidell‰ heit‰. N‰in l‰hetyssiirtolat vaurastuivat v‰hitellen, huolimatta Port Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita. Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidiss‰, Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen rannalla. Kristinuskoon k‰‰ntyneet maorit olivat rakentaneet uusia teit‰ "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksi‰ suunnattomien metsien l‰pi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. L‰hetyssaarnaajat k‰viv‰t vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja kouluja nuorisolle. Ja n‰iden vaatimattomien rakennusten katolla liehui l‰hetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai", evankeliumi Uuden Seelannin kielell‰. Onnettomuudeksi l‰hetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heid‰n siirtokuntiaan kauemmas; v‰estˆn koko kiertelev‰ osa ei saanut kokea heid‰n toimintaansa. Ihmissyˆnti saatiin juurrutetuksi vain kristittyjen keskuudesta, eik‰ n‰it‰k‰‰n vastak‰‰ntyneit‰ voinut j‰tt‰‰ suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heiss‰ oli viel‰ verenhimo. Sit‰ paitsi n‰m‰ villit maat ovat alituisessa sotatilassa. Seelantilaiset eiv‰t ole el‰imellisi‰ australialaisia, jotka pakenevat eurooppalaisen anastajan tielt‰; he tekev‰t vastarintaa ja puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa heit‰ nyky‰‰n englantilaisia siirtolaisia vastaan. N‰iden suurten saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niit‰ odottaa l‰hiaikoina sivistys tai vuosisatainen syv‰ raakalaisuus, sotaonnesta riippuen. Aivojensa tyˆskennelless‰ t‰ydell‰ teolla oli Paganel ajatuksissaan n‰in k‰ynyt l‰pi Uuden Seelannin historian. Mutta mik‰‰n seikka t‰ss‰ historiassa ei oikeuttanut nimitt‰m‰‰n t‰t‰ kahden saaren aluetta mantereeksi, ja vaikka er‰‰t asiakirjan sanat olivat kiihottaneet h‰nen mielikuvitustaan, j‰iv‰t nuo kaksi tavua _contin_ itsepintaisesti h‰iritsem‰‰n uutta tulkintaa. UUDEN SEELANNIN VERIL÷YLYT. Nelj‰ p‰iv‰‰ l‰htˆns‰ j‰lkeen, 31. p‰iv‰n‰ tammikuuta, _Macquarie_ ei ollut viel‰ p‰‰ssyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin v‰liin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut aluksensa hoitoon: h‰n antoi sen vain menn‰. H‰nt‰ n‰htiin harvoin, mist‰ tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenell‰k‰‰n ei olisi ollut mit‰‰n muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viett‰nyt kaiken aikansa kajuutassaan, ellei h‰n olisi joka p‰iv‰ ollut juovuksissa katajanmarjaviinasta. Matruusit olivat k‰rkk‰it‰ noudattamaan esimerkki‰, eik‰ kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman varassa kuin _Macquarie_ Twofold-lahdesta. T‰m‰ anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin kerran per‰simen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin kyljelleen. Will Halley tuli usein v‰liin ja haukkui molemmat matruusit kauheasti kiroten. N‰m‰ taas k‰rsim‰ttˆmin‰ olisivat tahtoneet sitoa juopon ja j‰tt‰‰ h‰net ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John Mangles pid‰tti heit‰ ja sai vaivoin heid‰n oikeutetun suuttumuksensa tyynnytetyksi. T‰m‰ laivan tila kuitenkin huolestutti h‰nt‰; mutta ollakseen tekem‰tt‰ Glenarvania levottomaksi h‰n puhui siit‰ vain majurille ja Paganelille. MacNabbs antoi h‰nelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady ja Wilson. -- Jos se n‰ytt‰‰ teist‰ hyˆdylliselt‰, John, MacNabbs sanoi, -- ei teid‰n sovi empi‰ ryhtym‰st‰ p‰‰llikˆksi tai jos teist‰ kuuluu paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo p‰‰see taas aluksen is‰nn‰ksi ja saa menn‰ pohjaan, jos h‰nt‰ huvittaa. -- Ep‰ilem‰tt‰, herra MacNabbs, John vastasi, -- ja min‰ teen sen, jos se on v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Niin kauan kuin olemme aavalla merell‰, riitt‰‰ vain v‰h‰inen silm‰ll‰pito; matruusini ja min‰ olemme koko ajan kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa l‰hetess‰ palaa j‰rkiins‰, niin myˆnn‰n olevani huolissani. -- Ettekˆ te voisi m‰‰r‰t‰ kurssia? Paganel kysyi. -- Se on vaikeaa, John vastasi. -- Uskoisitteko, ett‰ laivalla ei ole ainoatakaan merikorttia! -- Todellako? -- Niin. _Macquarie_ tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin v‰lill‰, ja Will Halley on niin tottunut n‰ihin seutuihin, ettei toimita edes peilausta. -- H‰n luulee varmaankin, Paganel vastasi, -- ett‰ h‰nen laivansa tuntee reitin ja ohjaa itse itse‰‰n. -- Hm, John Mangles sanoi, -- min‰ en luota aluksiin, jotka kulkevat omin p‰in, ja jos Will Halley on juovuksissa maata l‰hestyess‰, saattaa h‰n meid‰t vakavaan pulaan. -- Toivokaamme, Paganel lausui, -- ett‰ h‰n on tullut j‰rkiins‰ maata n‰hty‰‰n. -- Mutta jollei niin k‰visi, MacNabbs kysyi, -- ettekˆ voisi ohjata _Macquarieta_ Aucklandiin? -- Ilman t‰m‰n rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin vaarallisia. Siell‰ on pieni‰ s‰‰nnˆttˆmi‰, oikullisia vuonoja kuin Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden v‰ist‰miseen tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on mennytt‰ kalua, jos sen em‰puu sattuu johonkin noista arviolta metrin verran pinnan alla piilevist‰ kallioista. -- Silloin, majuri sanoi, -- ei kai miehistˆll‰ ole muuta neuvoa kuin yritt‰‰ rannalle. -- Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa. -- Kova ehto, Paganel huomautti, -- sill‰ Uuden Seelannin rannat eiv‰t ole vieraanvaraisia, ja niiden sis‰- kuin ulkopuolella vaara on yht‰ suuri. -- Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi. -- Puhun, yst‰v‰ni. Heid‰n maineensa on vakiintunut Intian valtamerell‰. He eiv‰t ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia, vaan ‰lyk‰st‰ ja verenhimoista rotua, ihmissyˆji‰, joilta ei ole odotettavissa mit‰‰n s‰‰li‰. -- Niinp‰, majuri sanoi, -- jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi l‰htem‰‰n etsim‰‰n h‰nt‰? -- Rannikolta kyll‰, maantieteilij‰ vastasi, -- sill‰ sielt‰ voisi ehk‰ lˆyt‰‰ _Britannian_ j‰lki‰; mutta sis‰maasta en, sill‰ se olisi hyˆdytˆnt‰. Jokainen eurooppalainen, joka l‰htee noille kolkoille seuduille, joutuu maorien k‰siin, ja jokainen maorien k‰siin joutunut vanki on mennytt‰ miest‰. Min‰ olen kehottanut yst‰vi‰ni kulkemaan pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heit‰ Uuden Seelannin poluille. Taivaan k‰si ohjatkoon meit‰ ja Herra varjelkoon koskaan joutumasta n‰iden julmien alkuasukkaiden vangiksi. Paganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirve‰ maine, ja jokaiseen sen lˆytˆ‰ koskevaan tapahtumaan liittyy jokin verityˆ. Lˆytˆretkeilij‰in marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on pitk‰. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syˆty‰ matruusia ovat n‰iss‰ raakalaisuuden verisiss‰ aikakirjoissa ensimm‰isin‰. Heid‰n j‰lkeens‰ sama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko h‰nen venekuntansa osaksi. Foveauxin salmen it‰osassa kuusi _Sydney Coven_ kalastajaa sai niin ik‰‰n loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Viel‰ on mainittava kuunari _The Brothersin_ nelj‰ miest‰, jotka salamurhattiin Molineuxin satamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehi‰ ja kolme _Matildan_ karkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du Fresnen nimeen. Kapteeni Cookin ensimm‰isen retken j‰lkeen ankkuroi Saarten-lahdessa ranskalainen kapteeni Marion 11. p‰iv‰n‰ toukokuuta 1772 _Mascarin_ ja _Castries_ nimisill‰ laivoillaan, joista j‰lkimm‰isen p‰‰llikkˆn‰ oli kapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat vastaan mit‰ yst‰v‰llisimmin, ollen n‰enn‰isesti arkojakin, niin ett‰ tarvittiin lahjoja, palveluksia, jokap‰iv‰ist‰ seurustelua ja pitk‰‰ yst‰v‰llist‰ yhdess‰oloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille. Mik‰li Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heid‰n p‰‰llikkˆns‰, ‰lyk‰s Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille alkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin tuloa oli petollisesti vienyt pois. Maassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan verihyvityksen jokaisesta k‰rsim‰st‰‰n h‰v‰istyksest‰, ei Takuri voinut unohtaa heimoaan kohdannutta v‰‰ryytt‰. H‰n odotti k‰rsiv‰llisesti jonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja pani sen toimeen kammottavan kylm‰verisesti. Oltuaan ensin pelk‰‰vin‰‰n ranskalaisia Takuri teki kaikkensa tuudittaakseen heit‰ petolliseen turvallisuudentunteeseen. H‰n ja h‰nen miehens‰ viettiv‰t usein yˆt‰ laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja ja olivat ottaneet vaimonsa ja tytt‰rens‰kin mukaan. Pian he oppivat tuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heid‰t vierailemaan kyliss‰. T‰llaisten yst‰vyydenosoitusten eksytt‰min‰ Marion ja Crozet kulkivat l‰pi koko t‰m‰n rannikon miss‰ oli nelj‰tuhatta asukasta. Maorit tulivat heit‰ vastaan aseettomina ja koettivat her‰tt‰‰ heiss‰ rajatonta luottamusta. Kapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli varustaa _Castries_ uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin vaurioituneet viime myrskyiss‰. H‰n teki siis matkan saarten sis‰osiin ja lˆysi 23. p‰iv‰n‰ toukokuuta komean seetrimetsikˆn kahdeksan kilometrin p‰‰ss‰ rannasta l‰hell‰ er‰st‰ lahtea, jonne laivoilta oli matkaa noin nelj‰ kilometri‰. Sinne raivattiin leiripaikka, miss‰ kaksi kolmannesta laivav‰est‰ kirvein ja muin tyˆv‰linein kaatoi puita ja pani lahden rannalle johtavia teit‰ kuntoon. Sitten valittiin viel‰ kaksi muuta asemaa, toinen pienell‰ Motu-Aron saarella keskell‰ satamaa, jonne siirrettiin retkikunnan sairaat ja laivojen sep‰t ja astiantekij‰t, toinen p‰‰saarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin p‰‰ss‰ laivoilta; t‰m‰ j‰lkimm‰inen oli yhteydess‰ kirvesmiesten leiriin. Kaikissa n‰iss‰ paikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehi‰ n‰iden eri tˆiss‰. Kapteeni Marion ei t‰h‰n menness‰ kuitenkaan ollut luopunut er‰ist‰ varotoimista. Villit eiv‰t koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan, ja veneet l‰hetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin ja h‰nen ep‰luuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden k‰ytˆs, ja kapteeni antoi k‰skyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet kehotti kyll‰ Marionia perumaan t‰m‰n k‰skyn, mutta ei onnistunut. Silloin k‰vi uusseelantilaisten nˆyryys ja huomaavaisuus kahta vertaa suuremmaksi. Heid‰n p‰‰llikkˆns‰ ja laivan upseerit olivat t‰ysin yst‰vystyneit‰. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle ja antoi h‰nen olla siell‰ yˆt‰. Marion julistettiin er‰‰n juhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta koko maan "p‰‰is‰nn‰ksi", ja h‰nen p‰‰h‰ns‰ kiinnitettiin nelj‰ valkoista sulkaa kunniamerkiksi. Kolmekymment‰kolme p‰iv‰‰ oli t‰ll‰ tavoin kulunut laivojen saapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat t‰ytettiin Motu-Aron l‰hteest‰. Kapteeni Crozet oli itse p‰‰llikkˆn‰ kirvesmiesten leirill‰, eik‰ milloinkaan ole ollut parempia toiveita tyˆn onnistumisesta. Kello kaksi 12. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta pantiin p‰‰llikˆn vene kuntoon suunniteltua kalaretke‰ varten Takurin kyl‰n edustalla. Marion ja kaksi nuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan v‰‰peli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi muuta heimop‰‰llikkˆ‰ oli mukana. Ei mist‰‰n voinut aavistaa, mik‰ kauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsem‰st‰toista eurooppalaisesta. Vene l‰hti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen n‰kyvist‰. Illalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut levoton h‰nen poissaolostaan. Arveltiin h‰nen halunneen k‰yd‰ mastonvalmistuspaikalla ja j‰‰neen sinne yˆksi. Seuraavana p‰iv‰n‰ kello viisi meni _Castriesin_ vene tavan mukaan noutamaan vett‰ Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja kokematta. Kello yhdeks‰n huomasi _Mascarinin_ vahtimatruusi vedess‰ miehen, joka n‰‰nnyksiss‰ ui laivaa kohti. L‰hetettiin vene pelastamaan ja tuomaan h‰net laivalle. H‰n oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. H‰nen kyljess‰‰n oli kaksi keih‰‰nhaavaa, ja h‰n yksin p‰‰si palaamaan niist‰ seitsem‰st‰toista miehest‰, jotka edellisen‰ p‰iv‰n‰ olivat l‰hteneet laivalta. H‰nt‰ kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla t‰m‰n kauhean tapauksen kaikki yksityiskohdat. Onnettoman Marionin vene oli saapunut kyl‰n rantaan kello seitsem‰n aamulla. Villit tulivat hilpe‰sti vieraitaan vastaan. He kantoivat upseereja ja matruuseja olkap‰ill‰‰n, jotta n‰m‰ eiv‰t kastuisi maihin noustessa. Sen j‰lkeen ranskalaiset hajautuivat. Villit syˆksyiv‰t nyt keih‰in ja sotanuijin heid‰n kimppuunsa, kymmenen yht‰ vastaan, ja murhasivat heid‰t. Matruusi Turnerin, joka oli saanut kaksi keih‰‰npistoa, onnistui p‰‰st‰ vihollisiaan pakoon ja piiloutua pensaikkoon. Sielt‰ h‰n joutui n‰kem‰‰n mit‰ hirvitt‰vimm‰n n‰ytelm‰n. Villit riisuivat uhrinsa, viilsiv‰t auki heid‰n vatsansa, hakkasivat heid‰t kappaleiksi... T‰llˆin Turner syˆksyi veteen kenenk‰‰n huomaamatta, ja _Mascarinin_ vene pelasti h‰net, kun h‰n oli jo uupumaisillaan. Moinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistˆ‰. Huudettiin kostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, t‰ytyi pelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden ymp‰rill‰ tuhansia verenhimoisia villej‰, jotka olivat p‰‰sseet ihmislihan makuun. Koska kapteeni Crozet oli poissa -- h‰n oli j‰‰nyt yˆksi mastoleirille -- ryhtyi laivan ensimm‰inen per‰mies, Duclesmeur, v‰ltt‰m‰ttˆmimpiin kiireellisiin toimenpiteisiin. _Mascarinilta_ l‰hetettiin veneess‰ er‰s upseeri ja osasto sotilaita. T‰m‰n upseerin oli m‰‰r‰ ennen kaikkea menn‰ kirvesmiesten avuksi. H‰n soudatti joukkonsa pitkin rantaa, huomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin. Kapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt mit‰‰n verilˆylyst‰, n‰hdess‰‰n kello kahden aikaan iltap‰iv‰ll‰ t‰m‰n osaston saapuvan. H‰n aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai kuulla mit‰ oli tapahtunut. Varovasti h‰n ilmoitti miehilleen, etteiv‰t n‰m‰ olisi menett‰neet rohkeuttaan. Villit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni Crozet otti mukaan t‰rkeimm‰t tyˆaseet, kaivatti maahan muut, k‰ski sytytt‰‰ tuleen vajat ja aloitti per‰ytymisen kuudenkymmenen miehen kanssa. Alkuasukkaat seurasivat h‰nt‰ huudellen: _Takuri mate Marion_ -- Takuri on tappanut Marionin! He toivoivat pel‰stytt‰v‰ns‰ matruusit kertomalla heid‰n p‰‰llikkˆns‰ kuolleen. Raivostuneina n‰m‰ tahtoivat iske‰ roistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai tˆin tuskin hillityksi heid‰t. N‰in marssittiin kahdeksan kilometri‰. Osasto p‰‰si rantaan ja veneisiin toisen leiripaikan miehistˆn kanssa. Koko ajan istui tuhatkunta villi‰ maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet l‰htiv‰t vesille, alkoi sataa kivi‰. Nyt ampui nelj‰ matruusia, jotka olivat hyvi‰ pyssymiehi‰, vuoron per‰‰n kaikki p‰‰llikˆt, tuliaseita tuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi. Kapteeni Crozet saavutti _Mascarinin_ ja l‰hetti heti venekunnan Motu-Aron saarelle; osasto sotamiehi‰ varustautui viett‰m‰‰n siell‰ yˆn, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille. Seuraavana p‰iv‰n‰ vahvistettiin saaren varusv‰ke‰ toisella osastolla, sill‰ oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ puhdistaa saari sit‰ h‰iritsevist‰ villeist‰ ja jatkaa vedenottoa. Motu-Aron kyl‰ss‰ oli kolmesataa asukasta. Ranskalaiset hyˆkk‰siv‰t heid‰n kimppuunsa; kuusi p‰‰llikkˆ‰ ammuttiin, muut surmattiin pistimill‰, ja kyl‰ poltettiin. Mutta _Castries_ ei voinut l‰hte‰ merelle ilman mastoja, ja Crozetin, jonka t‰ytyi luopua seetrimets‰n puista, oli pakko rakentaa h‰t‰mastoja. Vedenottoa jatkettiin yh‰. Kului kuukausi. Villit yrittiv‰t muutamia kertoja vallata takaisin Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heid‰n ruuhensa tulivat ampumamatkan p‰‰h‰n laivoista, ne k‰‰nnytettiin kanuunojen tulella. Vihdoin olivat tyˆt lopussa. En‰‰ oli selvitett‰v‰ oliko kukaan noista kuudestatoista pelastunut verilˆylyst‰, ja muiden puolesta kostaminen. Suuri upseeri- ja sotilasjoukko l‰hetettiin Takurin kyl‰‰n. Sen uskoton ja pelokas p‰‰llikkˆ pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kyl‰n asumukset tutkittiin tarkoin. P‰‰llikˆn majassa lˆydettiin ‰skett‰in keitetty ihmisen p‰‰kallo, jossa viel‰ n‰kyi merkkej‰ ihmisen hampaista, er‰‰ss‰ puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen paita tunnettiin Marionin omaksi. Viel‰ tavattiin pukuja, nuoren Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sek‰ kauempana er‰‰ss‰ toisessa kyl‰ss‰ puhdistettuja ja keitettyj‰ ihmisen sis‰lmyksi‰. N‰m‰ murhan ja ihmissyˆnnin kiist‰m‰ttˆm‰t todisteet koottiin ja ihmisten j‰‰nnˆkset haudattiin kunnianosoituksin, mink‰ j‰lkeen Takurin ja h‰nen liittolaisensa Piki-Oren kyl‰t poltettiin. Molemmat laivat l‰htiv‰t sitten 14. p‰iv‰n‰ hein‰kuuta 1772 n‰ilt‰ kauheilta seuduilta. Sellainen oli t‰m‰ surullinen loppun‰ytˆs, jonka matkustajan tulee tarkoin muistaa, jos h‰n astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan varomaton ei ota varteen t‰t‰ opetusta. Uusseelantilaiset ovat yh‰ viel‰kin ep‰luotettavia ja ihmissyˆji‰. Cook puolestaan sai myˆs kokea samaa toisella matkallaan v. 1773. Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan laivan _Adventuren_ vene, joka oli 17. p‰iv‰n‰ joulukuuta l‰htenyt maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siin‰ oli yksi merikadetti ja yhdeks‰n miest‰. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja l‰hetti luutnantti Burneyn etsim‰‰n sit‰. Saavuttuaan maihinnousupaikalle Burney, kuten h‰n kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden n‰yn, jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meid‰n kumppaneidemme p‰it‰, sis‰lmyksi‰, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan l‰hell‰ oli koiria ahmimassa muita samanlaisia j‰‰nnˆksi‰". Lopettaaksemme t‰m‰n verisen luettelon tulee viel‰ mainita laiva _Brothers_, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyˆkk‰siv‰t vuonna 1815, ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen _Boydin_ koko miehistˆ, joka murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. p‰iv‰n‰ maaliskuuta 1829, ryˆsti heimop‰‰llikkˆ Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin _Hawesin_ Sydneyst‰; h‰nen ihmissyˆj‰joukkionsa teurasti useita matruuseja, keitti ruumiit ja sˆi ne. Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti _Macquarie_ kulki typer‰n miehistˆn hoitamana humalaisen komennossa. TYRSKYT. Vaivalloista purjehdusta jatkui yh‰ pitemm‰lle. Kuusi p‰iv‰‰ l‰hdˆn j‰lkeen, 2. p‰iv‰n‰ helmikuuta, ei _Macquarielta_ viel‰ n‰kynyt Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyv‰ ja pysytteli lounaassa; mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin laisinkaan. Kova merenk‰ynti rasitti sen mastoja; sen liitokset natisivat, ja se kykeni vain tyˆl‰‰sti nousemaan maininkien harjalle. Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin ett‰ mastot taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella. Onneksi Will Halley, joka ei pit‰nyt kiirett‰, ei lis‰nnyt purjeita, sill‰ silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles toivoi siis, ett‰ t‰m‰ kurja alus saapuisi satamaan enemmitt‰ onnettomuuksitta, mutta h‰n k‰rsi n‰hdess‰‰n matkatoveriensa ep‰mukavat tilat. Mutta lady Helena tai Mary Grant eiv‰t valittaneet, vaikka yht‰mittainen sade pakotti heid‰t pysym‰‰n kansissa. Raittiin ilman puute, ja laivan t‰r‰htelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyytt‰, kunnes siet‰m‰ttˆm‰t puuskat pakottivat heid‰t taas alas. He palasivat silloin ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi. Heid‰n yst‰v‰ns‰ koettivat pit‰‰ heit‰ hyv‰ll‰ tuulella. Paganel yritti tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siin‰ oikein onnistunut. Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yht‰ paljon mielenkiintoa kuin maanteiteilij‰n kertomukset pampasta ja Australiasta aikanaan her‰ttiv‰t, yht‰ v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti ja kylm‰sti ottivat kuulijat vastaan h‰nen mietelm‰ns‰ ja kuvailunsa Uudesta Seelannista. Eih‰n t‰t‰ uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta. Kaikista _Macquarien_ matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin. H‰n oli harvoin kanssissa. H‰n ei voinut pysy‰ paikallaan. H‰nen hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen nelj‰n ahtaan sein‰n sis‰‰n. Huolimatta sateen ryˆpyist‰ ja meren p‰rskeist‰ h‰n oleili kannella p‰iv‰t, jopa yˆtkin, milloin nojaten partaaseen, milloin levottomana astellen edestakaisin. H‰n t‰hysteli lakkaamatta n‰kˆpiiri‰. Kun hetkitt‰in hiukan seestyi, h‰n seisoi yht‰ mittaa tutkien merta kaukoputkella. H‰n n‰ytti tekev‰n kysymyksi‰ mykille aalloille. H‰n olisi tahtonut yhdell‰ k‰densivalluksella pyyhk‰ist‰ pois n‰kˆpiiri‰ sumentavat sumut ja huurut. H‰n ei kyennyt alistumaan, ja h‰nen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. H‰n oli tarmokas, t‰h‰n saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta ‰kki‰ oli riistetty onni ja mahti. John Mangles ei j‰tt‰nyt h‰nt‰ ja kesti h‰nen rinnallaan ilmojen vimman. T‰n‰ p‰iv‰n‰ Glenarvan tutki n‰kˆpiiri‰ tavallista itsep‰isemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli h‰nen luokseen: -- Etsittekˆ maata, mylord? h‰n kysyi. Glenarvan pudisti p‰‰t‰‰n kielt‰v‰sti. -- T‰ytyyh‰n teid‰n jo haluta pois t‰lt‰ prikilt‰, nuori kapteeni jatkoi. -- Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien pit‰nyt n‰ky‰. Glenarvan ei vastannut. H‰n t‰hysti yh‰, ja minuutin ajan oli h‰nen kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan. -- Maa ei ole sill‰ puolella, John Mangles sanoi. -- Teid‰n tulee katsoa enemm‰n oikealle, mylord. -- Mink‰ vuoksi, John? Glenarvan vastasi. -- Min‰ en lainkaan etsi maata. -- Mit‰ sitten? -- Laivaani, _Duncania!_ Glenarvan vastasi kiihke‰sti. -- Sen t‰ytyy olla t‰‰ll‰, n‰ill‰ vesill‰, ryˆst‰m‰ss‰, merirosvon kauheaa ammattia harjoittamassa! Se on t‰‰ll‰, sanon sinulle, John, t‰ll‰ kulkuv‰yl‰ll‰ Australian ja Uuden Seelannin v‰lill‰, ja min‰ aavistan, ett‰ me tapaamme sen! -- Jumala varjelkoon meit‰ siit‰, mylord! -- Miksi, John? -- Te unohdatte meid‰n asemamme! Mit‰ me tekisimme t‰ll‰ prikill‰, jos _Duncan_ ryhtyisi ajamaan sit‰ takaa! Emmeh‰n kykenisi pakenemaankaan! -- Pakenemaanko, John? -- Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden roistojen armoille, ja Ben Joyce on n‰ytt‰nyt, ett‰ h‰n ei kavahda rikosta. Min‰ en pelk‰‰ omaa henke‰mme. Me puolustaudumme kuolemaan saakka. Ent‰ sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary Grantia! -- Naisraukat! Glenarvan mutisi. -- John, mieleni on murtunut, ja min‰ tunnen ep‰toivon saavan siin‰ sijaa. Minusta tuntuu, ett‰ uusia onnettomuuksia on meit‰ odottamassa ja ett‰ taivas on asettunut meit‰ vastaan. Suorastaan pelk‰‰n! -- Tekˆ, mylord! -- En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden puolesta, joita sin‰kin rakastat. -- Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. -- Ei ole syyt‰ pelkoon. _Macquarie_ purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin. Will Halley on kelvoton olento, mutta olenhan min‰ t‰‰ll‰, ja jos rannikko n‰ytt‰‰ minusta vaaralliselta, k‰‰nn‰n laivan j‰lleen ulapalle. Niinp‰ silt‰ kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on lainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meit‰ joutumasta laidatusten _Duncanin_ kanssa, ja jos etsitte sit‰ kaukoputkeenne, mylord, niin t‰hyst‰k‰‰ karttaaksemme sit‰, paetaksemme sit‰! John Mangles oli oikeassa. _Duncanin_ kohtaaminen olisi ollut _Macquarien_ tuho. Mutta se oli pel‰tt‰viss‰ n‰in kapeilla vesill‰, miss‰ merirosvot saattoivat ryˆstell‰ vaaratta. Ainakaan t‰n‰ p‰iv‰n‰ ei _Duncania_ sent‰‰n n‰kynyt, ja kuudes yˆ Twofold-lahdesta l‰hdˆn j‰lkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta. Mutta sitten yˆ olikin kauhea. Kello seitsem‰n illalla tuli melkein ‰kki‰ pime‰. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyytt‰ v‰kev‰mpi merimiehen vaisto her‰tti Will Halleyn. H‰n l‰hti kajuutastaan, hieroi silmi‰‰n ja pudisteli suurta, punaista p‰‰t‰ns‰. Sitten h‰n haukkasi keuhkojen t‰ydelt‰ ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren lasillisen vett‰ virkisty‰kseen, ja tarkasteli riki‰. Tuuli tuimeni ja k‰‰ntyi nelj‰nneksen verran l‰nteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa kohti. Will Halley kutsui miehistˆ‰‰n kovasti kiroillen, otatti alas prammipurjeen ja j‰rjesteli purjeet yˆt‰ varten. John Mangles hyv‰ksyi t‰m‰n mit‰‰n sanomatta. H‰n oli luopunut keskustelemasta raa'an merimiehen kanssa, mutta h‰n tai Glenarvan eiv‰t poistuneet kannelta. Kaksi tuntia myˆhemmin k‰vi tuuli ankaran navakkana. Will Halley reivautti m‰rssypurjeen, mik‰ olisi ollut kova tyˆ viidelle miehelle, ellei _Macquariella_ olisi ollut kaksia m‰rssyraakoja amerikkalaiseen malliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta m‰rssypurje supistui pienimp‰‰n laajuuteensa. Kului kaksi tuntia. Merenk‰ynti yltyi. _Macquarie_ sai sellaisia t‰r‰hdyksi‰ pohjaansa, ett‰ olisi voinut luulla em‰puun kaapivan kallioita. Se johtui kuitenkin vain siit‰, ett‰ raskas runko kohosi tyˆl‰‰sti aallokossa. Tyynenpuolella taas lˆiv‰t laineet runsaasti vett‰ sis‰‰n, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei er‰s hyˆkyaalto menness‰‰n. John Mangles tunsi yh‰ levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kest‰nyt n‰m‰ oikeastaan viel‰ keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta t‰m‰n raskaan rungon saattoi pel‰t‰ menev‰n suoraan pohjaan, sill‰ kansi t‰yttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesirˆykkiˆ, joka ei kyllin nopeasti p‰‰ssyt pois valurei'ist‰, saattoi upottaa prikin. Kaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reiki‰ laivan kaiteeseen veden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut ryhtym‰‰n t‰h‰n varotoimeen. Muuten _Macquarieta_ uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo myˆh‰ist‰ v‰ltt‰‰. Noin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka seisoivat suojanpuolella, ‰kki‰ omituista kohua. Heid‰n merimiesvaistonsa her‰si. John tarttui matruusin k‰teen. -- Tyrskyj‰! h‰n huudahti. -- Niin on, Wilson vastasi. -- Laineet lyˆv‰t s‰rkkien yli. -- Korkeintaan kolmensadan metrin p‰‰ss‰! -- Korkeintaan. Nyt tullaan maihin! John kumartui partaan yli, katsoi synkki‰ aaltoja ja huusi: -- Luoti, Wilson, luoti! Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei n‰ytt‰nyt olevan aavistustakaan asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon, ja riensi keular‰yst‰‰lle. H‰n heitti ulos lyijyn, nuora lipui h‰nen sormiensa v‰litse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan. -- Viisi metri‰, Wilson huusi. -- Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, -- me olemme tyrskyiss‰! V‰h‰t siit‰, n‰kikˆ h‰n vai ei Halleyn kohauttavan olkap‰it‰‰n. H‰n riensi per‰simen luo ja k‰‰nsi sen tankoa, sill‰ v‰lin kun Wilson, joka oli lakannut luotaamasta, haalasi m‰rssypurjeen auki, saadakseen laivan luovaamaan. Per‰sint‰ hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sys‰tty syrj‰‰n, ei ymm‰rt‰nyt mit‰‰n t‰st‰ ‰kkihyˆkk‰yksest‰. -- P‰in tuulta! Hellitt‰k‰‰! nuori kapteeni huusi k‰‰nt‰en alusta karttaakseen riuttoja. Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja pimeydest‰ huolimatta n‰ki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen metrin p‰‰ss‰ laivasta. Will Halley, joka k‰sitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selvi‰, eiv‰t ymm‰rt‰neet h‰nen k‰skyj‰‰n. H‰nen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset k‰skyns‰ osoittivat muuten, ett‰ t‰lt‰ tyls‰lt‰ juopolta kerrassaan puuttui kylm‰verisyytt‰. H‰n ‰llistyi maan l‰heisyytt‰, kun oli kahdeksan meripeninkulman p‰‰ss‰ suojanpuolella, vaikka h‰n oli luullut sen olevan kolmen- tai nelj‰nkymmenen peninkulman p‰‰ss‰. Virta oli siirt‰nyt laivan pois suunnastaan ja ‰kkiarvaamatta yll‰tt‰nyt kurjan laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan. John Manglesin ripe‰ toiminta oli kuitenkin k‰‰nt‰nyt _Macquarien_ pois tyrskyist‰. Mutta h‰n ei tiennyt, miss‰ nyt oltiin. Kenties laiva oli keskell‰ riuttarengasta. Tuuli oli suoraan l‰ntinen ja joka laskulla voitiin osua karille. Pian kuuluikin edest‰ oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. T‰ytyi luovata viel‰kin. John k‰‰nsi taas per‰sint‰ ja kun tyrskyt lis‰‰ntyiv‰t prikin keulapuolella, t‰ytyi k‰‰nt‰‰ vastatuulen ymp‰ri, jotta olisi p‰‰sty ulapalle. Onnistuisiko t‰m‰ yritys n‰in kˆmpelˆll‰ aluksella ja niin v‰hin purjein? Se oli ep‰varmaa, mutta t‰ytyi yritt‰‰. -- Per‰simen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille. _Macquarie_ alkoi l‰hesty‰ uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas salakarien yll‰ tyrskyen. Hetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi voinut sanoa vesis‰ihkyn ‰kki‰ valaisevan niit‰. Meri ‰rjyi kuin sill‰ olisi ollut samanlainen ‰‰ni kuin muinaisilla kallioilla, joita pakanallinen tarusto kuvaa el‰viksi. Wilson ja Mulrady painoivat per‰simen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan pohjaa. ƒkki‰ seurasi kova t‰r‰hdys. _Macquarie_ oli kolahtanut kallioon. Etummaiset vantit katkesivat, niin ett‰ oli ep‰varmaa, pysyisikˆ keulamasto pystyss‰. Voitaisiko k‰‰nt‰‰ aiheuttamatta muuta vauriota? Ei, sill‰ ‰kki‰ tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys ei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemm‰s riuttaa kohti, mink‰ j‰lkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli laidan kaikkineen p‰ivineen. Priki hyp‰hti kaksi kertaa ja j‰i sitten paikalleen, kolmekymment‰ astetta oikealle kyljelle kallistuneena. Kanssin ruudut olivat s‰l‰ht‰neet rikki. Matkustajat syˆksyiv‰t ulos. Mutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eiv‰tk‰ he voineet pysytell‰ siell‰ vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan tukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heit‰ palaamaan kanssiin. -- Totuus, John? Glenarvan kysyi kylm‰sti. -- Totuus, mylord, John Mangles vastasi, -- on se, ett‰ me emme uppoa. Murskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siit‰ ehdin ilmoittaa sitten. -- On keskiyˆ. -- Niin, mylord, ja t‰ytyy odottaa aamua. -- Eikˆ voisi laskea venett‰ vesille? -- T‰ss‰ aallokossa ja pimeydess‰ se on mahdotonta. Ja miss‰ p‰in nousta maihin? -- Hyv‰ on, John, j‰‰k‰‰mme t‰nne aamuun saakka. Will Halley juoksi kuin hullu prikins‰ kannella. H‰nen matruusinsa olivat tointuneet ‰llistyksest‰‰n, lˆiv‰t pohjan pois er‰‰st‰ viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, ett‰ heid‰n juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvitt‰v‰n n‰ytelm‰n. Kapteeni ei pystynyt heit‰ pid‰tt‰m‰‰n. T‰m‰ hurja mies repi vain tukkaansa ja v‰‰nteli k‰si‰‰n. H‰n ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut vakuutettu. -- Kaikki mennyt! Min‰ olen hukassa! h‰n huusi juosten laidalta toiselle. John Mangles ei yritt‰nytk‰‰n lohduttaa h‰nt‰. H‰n jakoi kumppaneilleen aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen. -- Ensimm‰isen, joka noista lurjuksista l‰hestyy kanssia, majuri sanoi tyynesti, -- min‰ tapan kuin koiran. Matruusit n‰kiv‰t ep‰ilem‰tt‰, ett‰ matkustajat olivat p‰‰tt‰neet pit‰‰ heid‰t kurissa, sill‰ muutamien ryˆstˆyritysten j‰lkeen he katosivat n‰kyvist‰. John Mangles ei v‰litt‰nyt juopuneista, vaan odotti k‰rsim‰ttˆm‰sti p‰iv‰‰. Laiva oli silloin yh‰ paikallaan. Meri tyyntyi v‰hitellen, ja tuuli lauhtui. Runko saattoi siis kest‰‰ viel‰ muutamia tunteja. P‰iv‰n noustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinp‰‰sy n‰ytt‰isi olevan helppoa, k‰ytett‰isiin laivan venett‰ miehistˆn ja matkustajien kuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sill‰ tilaa oli vain nelj‰lle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt isomman veneen. Miettiess‰‰n tilanteen vaikeuksia kanssin sein‰‰n nojaten John Mangles kuunteli tyrskyjen kohinaa. H‰n yritti n‰hd‰ syv‰n pimeyden l‰pi ja arvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt oli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien p‰‰h‰n rannikosta. Kest‰isikˆ hauras vene v‰h‰nk‰‰n pitemp‰‰ matkaa? Sill‰ v‰lin kun John mietiskeli n‰it‰ toivoen pime‰n taivaan hiukankin valkenevan, lep‰siv‰t naiset h‰nen sanaansa luottaen vuoteillaan. Prikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun Glenarvan, John ja muut eiv‰t en‰‰ kuulleet juopuneen miehistˆn huutoja, hekin virkistiv‰t itse‰‰n lyhyell‰ unella, ja kello yhden aikaan yˆll‰ vallitsi syv‰ hiljaisuus prikill‰, joka itse oli nukahtanut karivuoteelleen. Kello nelj‰n tienoilla n‰kyi id‰st‰ ensimm‰inen p‰iv‰nvalo. Pilvet saivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista s‰teist‰. John nousi j‰lleen kannelle. N‰kˆpiiri‰ peitti sumuverho. Muutamia ep‰m‰‰r‰isi‰ hahmoja h‰‰mˆtti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki liikutti viel‰ merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen liikkumattomien pilvien keskelle. John odotti. Valo lis‰‰ntyi v‰hitellen, taivaanranta muuttui punertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan n‰ytt‰mˆn edest‰. Mustia kallioita pisti esiin vedest‰. Sitten piirtyi vaahtoviirun yl‰puolelle viiva, loistava piste syttyi kuin majakka er‰‰n kukkulan laelle, joka heitti varjonsa nousevan, viel‰ n‰kym‰ttˆm‰n auringon kehr‰lle. Siell‰ oli maa, v‰hint‰‰n yhdeks‰n peninkulman p‰‰ss‰. -- Maa! John Mangles huudahti. H‰nen toverinsa her‰siv‰t t‰h‰n huutoon, riensiv‰t kannelle ja katselivat ‰‰neti rannikkoa, joka n‰kyi taivaanrannassa. Vierasvarainen tai turmiota tuova, sinne heid‰n joka tapauksessa t‰ytyi pyrki‰. -- Miss‰ on Will Halley? Glenarvan kysyi. -- En tied‰, mylord, John Mangles vastasi. -- Ent‰ h‰nen matruusinsa? 504 -- Kadonneet kuten h‰nkin. -- Ja kuten h‰nkin ep‰ilem‰tt‰ t‰ysin juovuksissa, majuri lis‰si. -- Heid‰t pit‰‰ etsi‰! Glenarvan sanoi. -- Eih‰n heit‰ voi j‰tt‰‰ t‰lle laivalle. Mulrady ja Wilson meniv‰t keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin kuluttua. Se oli tyhj‰. He tutkivat sitten v‰likannen ja koko prikin ruumanpohjaa myˆten, mutta eiv‰t lˆyt‰neet Will Halleyta eik‰ h‰nen matruusejaan. -- Mit‰? Eikˆ ket‰‰n? Glenarvan kysyi. -- Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli. -- Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan t‰st‰ katoamisesta. Sitten h‰n sanoi, k‰‰ntyen per‰‰n p‰in: -- Veneeseen! Wilson ja Mulrady seurasivat h‰nt‰ laskeakseen veneen vesille. Sekin oli kadonnut. MATKUSTAJAT MATRUUSEINA. Will Halley ja h‰nen miehens‰ olivat yˆn turvin paenneet prikin ainoalla veneell‰ matkustajien nukkuessa. Siit‰ ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n. T‰m‰ kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pit‰nyt j‰‰d‰ laivalle viimeiseksi, oli j‰tt‰nyt sen ensimm‰isen‰. -- Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. -- Sen parempi, mylord. S‰‰styyh‰n meilt‰ yht‰ monta kiusallista yhteenottoa kuin heit‰kin oli. -- Niin min‰kin arvelen, Glenarvan vastasi. -- Ja onhan meill‰ joka tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei taitavia, sinun kumppanisi. K‰ske ja me olemme valmiit tottelemaan. Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyv‰ksyiv‰t ‰‰neen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John Manglesin k‰ytett‰viksi. -- Mit‰ on teht‰v‰? Glenarvan kysyi. Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta riki‰ ja sanoi hetken mietitty‰‰n: -- Mylord, meill‰ on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus taas kuntoon ja l‰hte‰ merelle tai menn‰ rannalle lautalla, joka on helppo rakentaa. -- Jos laivan saa kuntoon, niin tehk‰‰mme se, Glenarvan vastasi. -- Se on parempi keino, eikˆ niin? -- Niin on, mylord, sill‰ mit‰p‰ teemme maissa ilman kulkuneuvoja? -- Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lis‰si. -- Uuteen Seelantiin ei ole luottamista. -- Sit‰kin v‰hemm‰n, kun olemme joutuneet kauas v‰yl‰lt‰, John myˆnsi. -- Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meit‰ etel‰‰n, se on ilmeist‰. Puolenp‰iv‰n aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme Aucklandin alapuolella, niin koetan p‰‰st‰ _Macquariella_ ylˆsp‰in pitkin rannikkoa. -- Ent‰ prikin vauriot? lady Helena kysyi. -- Luulen etteiv‰t ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. -- Min‰ pystyt‰n keulaan h‰t‰maston menetetyn tilalle, ja silloin p‰‰semme eteenp‰in, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sit‰ saada vesille, t‰ytyy tyyty‰ pyrkim‰‰n rannalle ja yritt‰‰ maata myˆten Aucklandiin. -- Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. -- Se on kaikkein t‰rkeint‰. Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas. Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siell‰ huonosti lastattuna. Ne voitiin v‰h‰isin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka kiinnitettiin haruskˆyteen luukun yl‰puolelle. John heit‰tti osan lastia heti mereen prikin kevent‰miseksi. Kolmen tunnin ankaran tyˆn j‰lkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun _Macquarie_ makasi oikealla kyljell‰‰n, oli rikkonainen vasen puoli ilmassa. Vett‰ ei siis tullut niiden kautta. Sit‰ paitsi Wilson kiiruhti tilkitsem‰‰n raot naulaten huolellisesti p‰‰lle kuparilevyn. Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metri‰ vett‰, joka voitaisiin helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennett‰isiin alusta. Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen k‰rsineen karilleajossa varsin v‰h‰n. Luultavasti osa irrallista em‰puuta oli j‰‰nyt riutan hiekkaan, mutta ilman sit‰kin voitiin tulla toimeen. Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen prikin aseman karilla. _Macquarie_ oli tˆrm‰nnyt hyvin jyrk‰lle liejuiselle hiekkas‰rk‰lle, kokka pohjoisluodetta p‰in. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi kolmannesta em‰puusta olivat tunkeutuneet siihen syv‰lle; muu osa per‰vantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisess‰ vedess‰. Per‰sin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon katsoi tarpeettomaksi irrottaa sit‰, mik‰ oli suuri etu, sill‰ nyt sit‰ voitaisiin k‰ytt‰‰ heti tarpeen tullessa. Vuoroveden vaihtelu Tyynell‰ valtamerell‰ ei ole kovin suuri. Kuitenkin John Mangles luotti nousuveteen _Macquarien_ irrottamiseksi. Priki oli tˆrm‰nnyt karille noin tuntia ennen nousuvett‰. Siit‰ alkaen kun laskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yh‰ enemm‰n kallistunut oikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan oli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin tarpeettomalta. Voitiin siis pit‰‰ laivalla raa'at ja muut pyˆrˆpuut, joita John aikoi k‰ytt‰‰ keulapuolen h‰t‰mastoksi. Piti siis vain ryhty‰ toimiin _Macquarien_ saamiseksi irti karilta, pitk‰lliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta ehti‰ valmiiksi ennen nousuveden alkua kello nelj‰nnest‰ yli kaksitoista. Saataisiin vain n‰hd‰, mit‰ se vaikutti prikin asentoon, sitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan nousuveden aikana voitaisiin yritt‰‰. -- Tyˆhˆn! John Mangles komensi. Tilap‰ismatruusit tottelivat. John kaski ensin k‰‰ri‰ aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja Paganel kiipesiv‰t Wilsonin johdolla isonmaston m‰rssyyn. M‰rssypurje, johon tuuli p‰‰si puhaltamaan, olisi est‰nyt alusta irtoamasta ja oli sidottava kokoon, mik‰ tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja ankaran tyˆn j‰lkeen k‰sill‰, jotka eiv‰t olleet tottuneet t‰llaiseen, otettiin isoprammitanko alas. Ketter‰n‰ kuin kissa, uskaliaana kuin oikea laivapoika oli pikku Robert t‰ss‰ vaikeassa tyˆss‰ ollut suurimmaksi avuksi. Nyt oli laskettava ankkuri tai ehk‰ kaksi prikin per‰puolelle, em‰puun suuntaan. He aikoivat n‰et siten hinata laivaa v‰ljille vesille. Se onkin helppoa, jos on k‰ytˆss‰ vene; silloin otetaan varppiankkuri ja lasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venett‰ ei nyt ollut ja piti keksi‰ jotakin muuta sen tilalle. Glenarvan oli liikkunut niin paljon vesill‰, ett‰ k‰sitti n‰iden toimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri t‰ytyi saada lasketuksi vet‰m‰‰n irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedess‰. -- Mutta mit‰s tehd‰‰n ilman venett‰? h‰n kysyi Johnilta. -- Teemme lautan keulamaston j‰‰nnˆksist‰ ja tyhjist‰ astioista, nuori kapteeni vastasi. -- Se on kyll‰ vaikeata, mutta ei mahdotonta, sill‰ _Macquarien_ ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eiv‰t luisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyv‰t, kun kerran olemme saaneet ne paikoilleen. -- Hyv‰, ‰lk‰‰mme tuhlatko aikaa, John. Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa tyˆhˆn. Hakattiin poikki takila, mik‰ viel‰ piti kiinni keulamastoa. Se oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten m‰rssy saatiin helposti irti. John Mangles aikoi k‰ytt‰‰ sit‰ alustaksi lauttaan, jota kannattaisivat tyhj‰t astiat, niin ett‰ sill‰ voisi kuljettaa ankkureita. Siihen sovitettiin k‰‰ntˆairo, jolla voitaisiin ohjata. Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla kiinnitetyst‰ kaapelista. T‰m‰ tyˆ oli puoliksi valmiina, kun aurinko l‰hestyi keskip‰iv‰n meridiaania. John Mangles m‰‰r‰si Glenarvanin valvomaan tyˆn jatkamista ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisest‰ asemasta; t‰m‰ mittaus olikin hyvin t‰rke‰. Onneksi John oli lˆyt‰nyt Will Halleyn hytist‰ Greenwichin merialmanakan lis‰ksi sekstantin, tosin perin likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, ett‰ sen avulla saattoi m‰‰r‰t‰ auringon korkeuden. H‰n puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle. Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan keskip‰iv‰n hetkell‰, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla kohdalla. N‰in ollen selvi‰‰, ett‰ sit‰ varten pit‰‰ sekstantin kiikarilla n‰hd‰ todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi yhtyess‰‰n luovat. Mutta maa piteni t‰‰ll‰ laajaksi niemeksi pohjoista kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan v‰liin teki havainnon mahdottomaksi. Siell‰, miss‰ ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan keinotekoisesti. Tavallisesti k‰ytet‰‰n laakeaa astiaa, joka on t‰ytetty elohopealla. T‰m‰ on itsest‰‰n t‰ysin vaakasuora peili. Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta h‰n voitti t‰m‰n vaikeuden k‰ytt‰m‰ll‰ juoksevalla tervalla t‰ytetty‰ sankoa, jonka pinta riitt‰v‰n tarkasti heijasti auringon kuvan. H‰n tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin l‰nsirannikolla, ja se oli onni, sill‰ ilman kronometri‰ h‰n ei olisi voinut laskea sit‰. Puuttui siis vain leveysaste, ja h‰n ryhtyi m‰‰ritt‰m‰‰n sit‰. Sekstantin avulla h‰n sai auringon puolip‰iv‰korkeuden taivaanrannan yli. Se oli 68∞ 30'. Auringon et‰isyys taivaanrannasta oli siis 21∞ 30', koska n‰iden lukujen summa on 90 astetta. Mutta t‰n‰‰n, 3. p‰iv‰n‰ helmikuuta, oli auringon poikkeama 16∞ 30' merialmanakan mukaan, ja kun siihen lis‰ttiin matka keskitaivaasta, 21∞ 30', saatiin leveysmitaksi 38∞. _Macquarien_ asema oli siis: pituusaste 171∞ 13', leveysaste 38∞, lukuunottamatta mittav‰lineist‰ aiheutuvia pieni‰ virheit‰, joista ei tarvinnut v‰litt‰‰. Verratessaan sit‰ Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut Edeniss‰, John Mangles n‰ki, ett‰ karilleajo oli tapahtunut Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yl‰puolella, Aucklandin maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella, oli _Macquarie_ joutunut yht‰ astetta etel‰mm‰ksi. Tarvitsi siis purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta p‰‰st‰isiin Uuden Seelannin p‰‰kaupunkiin. -- Niinp‰, Glenarvan sanoi, -- matkaa on enint‰‰n kaksikymment‰viisi meripeninkulmaa. Seh‰n ei ole mit‰‰n. -- Mik‰ on lyhyt matka merell‰, se on pitk‰ ja vaivalloinen maalla, vastasi Paganel. -- Siksip‰ teemmekin kaikki mik‰ ihmisvoimille on mahdollista saadaksemme _Macquarien_ liikkeelle, John Mangles vastasi. Kun paikka oli m‰‰ritetty, jatkettiin taas tˆit‰. Nelj‰nnest‰ yli kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sit‰ k‰ytt‰‰ hyv‰kseen, kun ankkureita ei viel‰ ollut laskettu. Mutta h‰n katseli _Macquerieta_ silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen vapaaksi? Se n‰ht‰isiin viiden minuutin kuluttua. Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut, oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut. Sitten tehtiin j‰lleen tyˆt‰. Kello kaksi oli lautta valmis. Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson l‰htiv‰t viem‰‰n sit‰ kiinnitetty‰‰n touvin laivan per‰‰n. Laskuvesi kuljetti heit‰, ja he laskivat ankkurin sadan metrin p‰‰h‰n kymmenen metrin syvyyteen. Pohja oli hyv‰, ja lautta palasi laivalle. Nyt oli j‰ljell‰ iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin tyˆl‰‰sti lautalle, joka toisti uudelleen ‰skeisen tempun, ja pian oli t‰m‰ toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen. John ja Wilson palasivat _Macquarielle_ hinaustouvin avulla. Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa nousuvett‰, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yˆll‰. Kello oli nyt kuusi illalla. John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, ett‰ kest‰v‰n‰ ja tottelevaisena h‰nest‰ kerran voisi tulla toinen per‰mies. T‰ll‰ v‰lin erin‰isiss‰ tˆiss‰ apuna ollut Olbinett oli palannut keittiˆˆn. H‰n oli valmistanut virkist‰v‰n aterian, joka tulikin sopivaan aikaan. Laivav‰ell‰ oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin t‰ydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian j‰lkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata yrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi laiminlyˆd‰ mit‰‰n. Usein yritys j‰‰ onnistumatta, kun kevennys ei ole ollut t‰ysin riitt‰v‰, jotta kiinni tarttunut em‰puu irtautuisi hiekasta. John Mangles oli heit‰tt‰nyt mereen suuren osan lastia kevent‰‰kseen priki‰; mutta j‰ljell‰ olevat tavarapaalut, raskaat pyˆrˆpuut, vararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina, siirrettiin per‰‰n helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista. Samasta syyst‰ Wilson ja Mulrady vierittiv‰t sinne joukon tynnyreit‰, jotka he t‰yttiv‰t vedell‰. Oli puoliyˆ, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivav‰ki oli v‰syksiss‰, mik‰ oli pahaksi sill‰ hetkell‰, jolloin kaikki heid‰n voimansa olisi tarvittu v‰‰nt‰m‰‰n kelaa: se sai John Manglesin tekem‰‰n uuden p‰‰tˆksen. Tuuli oli tyyntynyt. N‰kyi tuskin v‰reit‰k‰‰n laineiden pinnassa. John huomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, ett‰ tuuli oli k‰‰ntym‰ss‰ lounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehty‰ pilvien muuttuneesta muodosta ja v‰rist‰. Wilson ja Mulrady olivat samaa mielt‰ kapteeninsa kanssa. John ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, ett‰ prikin irrottamisyritys j‰tett‰isiin huomiseen. -- Minun syyni ovat seuraavat, h‰n sanoi. -- Ensinn‰kin me olemme lopen v‰syneit‰, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme. Sitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sit‰ n‰iden vaarallisten tyrskyjen v‰liss‰ pilkkopime‰ss‰? Parempi on toimia p‰iv‰nvalossa. Sit‰ paitsi odottamista puoltaa viel‰ lis‰syykin. Tuuli lupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, ett‰ se panee t‰m‰n vanhan purkin kulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa huomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta vasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa. N‰m‰ syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivav‰est‰ maltittomimmat, myˆntyiv‰t t‰h‰n, ja yritys lyk‰ttiin seuraavaan p‰iv‰‰n. Yˆ kului hyvin. Oli j‰rjestetty vahtivuorot varsinkin ankkurien silm‰ll‰pitoa varten. P‰iv‰ koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi puhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan p‰in. Se oli hyvin edullinen voimanlis‰. Laivav‰ki k‰skettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady nousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle levitt‰m‰‰n purjeet m‰‰r‰hetkell‰. Suurm‰rssyn raaka hinattiin ylˆs, isopurje ja suurm‰rssypurje j‰tettiin nostotouvien varaan. Kello oli yhdeks‰n aamulla. Nousuveden t‰yteen korkeuteen oli viel‰ nelj‰ tuntia. Niit‰ ei tuhlattu. John k‰ytti ne pystytt‰‰kseen prikin keulaan h‰t‰mastonsa keulamaston korvaukseksi. N‰in alus voisi poistua n‰ilt‰ vaarallisilta vesilt‰ heti, kun se irtautuisi karilta. Laivav‰ki teki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltap‰iv‰‰ oli keularaaka tukevasti pystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja kiinnittiv‰t varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia voidessaan tyˆskennell‰ yhteiseksi hyv‰ksi. Kun t‰m‰ takila oli valmis, saattoi _Macquarie_ ainakin purjehtia sill‰ ehdolla, ettei loittonisi rannikolta aavalle merelle, joskin siin‰ sirouden kannalta oli kyll‰ toivomisen varaa. T‰ll‰ v‰lin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein. Tyrskyjen harjat h‰ipyiv‰t v‰hitellen kuin meriel‰imet, jotka palaavat m‰r‰n elementtins‰ syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki l‰hestyi. Kuumeinen maltittomuus piti miehi‰ kiihdyksiss‰. Ei kukaan puhunut. Katsottiin Johniin. Odotettiin h‰nen m‰‰r‰yst‰‰n. John Mangles katseli aallokkoa per‰partaan yli kumartuneena. H‰n silm‰si levottomana ankkurien kˆysi‰, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi nousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi ei en‰‰ nouse eik‰ viel‰ laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje ja suurm‰rssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kire‰lle. -- Vintturiin! John huusi. Se oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert, Mulrady yhdell‰, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat vipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson auttoivat sauvoimilla lyk‰ten niin paljon kuin jaksoivat. -- Painakaa! nuori kapteeni huusi, -- ja yhtaikaa! Vintturin voimasta kˆydet pingoittuivat. Ankkurit pysyiv‰t lujasti kiinni eiv‰tk‰ l‰hteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden huippu kest‰‰ vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedest‰ ei en‰‰ ollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti ja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ik‰‰n kuin olisi v‰h‰ll‰ irtautua. Ehk‰ riitt‰isi vain yksi mies lis‰‰ saamaan sen hiekasta irti. -- Helena! Mary! Glenarvan huusi. Molemmat nuoret naiset riensiv‰t avuksi. Hammasratas kier‰hti viel‰ yhden napsahduksen eteenp‰in. Mutta siin‰ olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli ep‰onnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeist‰ oli, ett‰ tuulenkaan ja meren avulla ei n‰in v‰h‰lukuinen laivav‰ki jaksaisi kiskoa alustaan irti. IHMISSY÷NTIƒ KƒSITELLƒƒN TEOREETTISESTI. Ensimm‰inen John Manglesin yritt‰m‰ pelastuskeino oli ep‰onnistunut. Oli ryhdytt‰v‰ heti yritt‰m‰‰n toista. Oli ilmeist‰, ettei _Macquarieta_ voitu saada liikkeelle, mutta yht‰ ilmeist‰ myˆs, ett‰ laivalta niin ollen oli l‰hdett‰v‰. J‰‰minen odottamaan ep‰varmaa apua olisi ollut varomatonta ja mieletˆnt‰. Ennen jonkin laivan saapumista sattumalta haaksirikkopaikalle olisi _Macquarie_ murskaantunut. Ensimm‰inen myrsky tai ulapan tuulten nostama v‰h‰nkin ankarampi aallokko tyˆnt‰isi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi kappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen t‰t‰ v‰ltt‰m‰tˆnt‰ tuhoutumista John halusi p‰‰st‰ maihin. H‰n ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva kuljettamaan matkustajat ja riitt‰v‰n m‰‰r‰n elintarvikkeita Seelannin rannikolle. Siin‰ ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdytt‰v‰ toimeen. Tˆihin ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitk‰lle, kun pime‰ keskeytti ne. Noin kello kahdeksan illalla, illallisen j‰lkeen, kun lady Helena ja Mary Grant lep‰siv‰t vuoteillaan kanssissa, Paganel ja h‰nen yst‰v‰ns‰ keskustelivat vakavista asioista k‰vellen laivan kannella. Robert halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina tarjoamaan apuaan ja ryhtym‰‰n miten vaaralliseen yritykseen tahansa. Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikˆ lautalla voisi kulkea pitkin rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John vastasi, ett‰ sellainen purjehdus olisi mahdoton niin heikkorakenteisella lautalla. -- Ja kun emme voi yritt‰‰ lautalla, kysyi Paganel, -- olisiko sen voinut tehd‰ laivaveneell‰! -- Miksei, John Mangles vastasi, -- mutta vain sill‰ ehdolla, ett‰ purjehditaan p‰iv‰ll‰ ja ankkuroidaan yˆll‰. -- Ne roistot ovat siis j‰tt‰ess‰‰n meid‰t... -- Niin, John Mangles vastasi, -- he olivat juovuksissa, ja pelk‰‰np‰, ett‰ he t‰ss‰ pimeydess‰ ovat saaneet maksaa hengell‰‰n pelkurimaisen tekonsa. -- Sen pahempi heille, Paganel sanoi, -- ja sen pahempi meille, sill‰ se vene olisi ollut perin tarpeellinen. -- Viel‰ mit‰, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Lautta vie meid‰t kyll‰ maihin. -- Sit‰p‰ juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilij‰ vastasi. -- Mit‰! Voiko kolmen- tai nelj‰nkymmenen kilometrin matka pel‰stytt‰‰ vaivoihin tottuneita miehi‰ sen j‰lkeen, mit‰ olemme kokeneet Amerikassa ja Australiassa? -- Yst‰v‰ni, Paganel vastasi, -- min‰ en ep‰ile rohkeuttamme enk‰ toveriemme valppautta. Kolmekymment‰ kilometri‰! Mit‰tˆn matka miss‰ muualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. ƒlk‰‰ pit‰kˆ minua pelkurina. Min‰h‰n ensimm‰isen‰ ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta min‰ toistan, mik‰ tahansa on parempaa kuin l‰hte‰ seikkailemaan tuolle kavalalle maaper‰lle. -- Mik‰ tahansa on parempaa kuin j‰‰d‰ varmaan kuolemaan haaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui. -- Mit‰ pel‰tt‰v‰‰ meill‰ sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan kysyi. -- Villit, Paganel vastasi. -- Villit! Glenarvan toisti. -- Eikˆ niit‰ voi v‰ltt‰‰ pysyttelem‰ll‰ rannikolla? Eih‰n muutaman pelkurin hyˆkk‰ys voi pelottaa kymment‰ aseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista. -- Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi p‰‰t‰‰n pudistaen. -- Uuden Seelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten herruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myˆs voittavat vastustajansa jotka aina sitten syˆd‰‰n. -- Ihmissyˆji‰! Robert huudahti. Sen j‰lkeen kuiskasi hiljaa kaksi nime‰: -- Sisko parka! Helena-rouva! -- ƒl‰ pelk‰‰, poikaseni, Glenarvan sanoi h‰nt‰ rauhoittaakseen. -- Yst‰v‰mme Paganel liioittelee! -- En liioittele yht‰‰n, Paganel jatkoi. -- Robert on osoittanut olevansa mies, ja min‰ kohtelen h‰nt‰ miehen‰, kun en salaa h‰nelt‰ totuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyˆjist‰ julmimpia, ellen sanoisi ahneimpia. He hotkivat kaikki, mit‰ vain k‰siins‰ saavat. Sota on heille vain ihmiseksi sanotun mehev‰n riistan mets‰styst‰, ja t‰ytyy myˆnt‰‰, ett‰ se on ainoaa j‰rjellist‰ sotaa. Eurooppalaiset tappavat vihollisensa ja hautaavat heid‰t. Villit tappavat vihollisensa ja syˆv‰t heid‰t, eik‰ kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut ole niink‰‰n suuri rikos paistaa vihollisensa, kun h‰n on kuollut, kuin tappaa h‰net, kun h‰n ei tahdo kuolla. -- Paganel, majuri huomautti, -- tuosta voimme kyll‰ keskustella, mutta nyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen j‰rjellist‰ tai ei, me emme halua, ett‰ meid‰t syˆd‰‰n. Mutta miten kristinusko ei viel‰ ole h‰vitt‰nyt n‰it‰ ihmissyˆjien tapoja? -- Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyj‰? Paganel vastasi. -- Niit‰ on pieni v‰hemmistˆ, ja l‰hetyssaarnaajat joutuvat useinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori Walkner hirvitt‰v‰n julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttiv‰t h‰net. Heid‰n naisensa kaivoivat h‰nelt‰ silm‰t p‰‰st‰. H‰nen verens‰ juotiin, h‰nen aivonsa syˆtiin. Ja t‰m‰ murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa, parinkymmenen kilometrin p‰‰ss‰ Aucklandista, niin sanoakseni englantilaisten viranomaisten silmien edess‰. Yst‰v‰ni, ihmisrodun muuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mit‰ maorit ovat olleet, sellaisia he tulevat olemaan viel‰ kauan. Koko heid‰n historiansa on kirjoitettu verell‰. Kuinka monen laivan v‰en he ovatkaan murhanneet ja syˆneet alkaen Tasmanin matruuseista _Hawesin_ merimiehiin saakka! Eik‰ heid‰n ruokahaluaan ole her‰tt‰nyt vain valkoinen liha. Paljon ennen eurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttiv‰t ahnasta ruokahaluaan murhilla. Heid‰n parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat n‰hneet ihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada herkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi. -- No, majuri sanoi, -- eiv‰tkˆh‰n nuo kertomukset ole suureksi osaksi tutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heid‰n tekee mieli tarinoida vaarallisista maista ja ihmissyˆjien vatsasta. -- Myˆnn‰n liioittelua esiintyv‰n, vastasi Paganel. -- Mutta kun ihmissyˆnnist‰ kertovat luotettavat henkilˆt, kuten l‰hetyssaarnaajat Kendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sek‰ muut, niin uskon heid‰n kertomuksiinsa, minun t‰ytyy uskoa. Seelantilaiset ovat luonnostaan julmia. P‰‰llikˆidens‰ kuollessa he toimittavat ihmisuhreja. He olettavat n‰ill‰ urheilla lepytt‰v‰ns‰ vainajan vihaa, joka voisi kohdistua el‰viin, ja tahtovat samalla antaa h‰nelle mukaan palvelijoita toiseen el‰m‰‰n! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat tapettuaan syˆv‰t n‰m‰, on syyt‰ luulla enemm‰n vatsan kuin taikauskon kehottavan heit‰ siihen. -- Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, -- ett‰ taikauskolla on tuntuva osansa ihmissyˆnniss‰. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat tavatkin. -- Siin‰ te, yst‰v‰ni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyˆnnin alkuper‰st‰, Paganel vastasi. -- Onko uskonto vai n‰lk‰ saanut ihmiset syˆm‰‰n toisiaan? Keskustelu olisi v‰hint‰‰n hyˆdytˆnt‰ t‰ll‰ hetkell‰. Mist‰ t‰m‰ julma tapa johtuu, sit‰ ei ole viel‰ ratkaistu; mutta se on olemassa vakavana tosiasiana, jota meill‰ vain on liiaksikin syyt‰ ajatella. Paganel puhui totta. Ihmisyˆnti on muodostunut pysyv‰ksi ilmiˆksi Uudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen rannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyyns‰ n‰ihin inhottaviin tapoihin, mutta ihmissyˆji‰ on myˆs sen vuoksi, ett‰ on hetki‰, jolloin riistaa on v‰h‰n, mutta n‰lk‰ kova. Villit ovat alkaneet syˆd‰ ihmislihaa tyydytt‰‰kseen harvoin t‰yttyneen vatsansa vaatimuksia; sitten heid‰n pappinsa ovat s‰‰nnˆst‰neet ja pyhitt‰neet n‰m‰ kauheat ateriat. Niist‰ on tullut juhlatoimitus, siin‰ kaikki. Maorien mielest‰ toistensa syˆminen on muuten mit‰ luonnollisin asia. L‰hetyssaarnaajat ovat usein keskustelleet heid‰n kanssaan t‰st‰ raakalaisuudesta ja kysyneet heilt‰, miksi he syˆv‰t velji‰‰n. Heid‰n p‰‰llikkˆns‰ ovat vastanneet, ett‰ kalat syˆv‰t kaloja, koirat syˆv‰t ihmisi‰, ihmiset syˆv‰t koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heid‰n jumaltaruissaankin, ett‰ yksi jumala sˆi toisen jumalan. Kun on t‰llaisia esikuvia, kukapa kielt‰ytyisi nautinnosta syˆd‰ vertaisensa? Lis‰ksi seelantilaiset v‰itt‰v‰t, ett‰ kun syˆ kuolleen vihollisen, silloin h‰vitt‰‰ myˆs h‰nen henkisen puolensa. Perii siis h‰nen sielunsa, h‰nen voimansa, h‰nen uljuutensa, joiden paikka on erikoisesti aivoissa. Niinp‰ aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain ja suosituin ruokalaji. Paganel v‰itti kuitenkin eik‰ syytt‰, ett‰ lihanhimo, nimenomaan n‰lk‰, ajoi seelantilaiset ihmissyˆntiin, eik‰ ainoastaan heit‰ ja muita Tyynen valtameren villej‰, vaan myˆs Euroopan villit. -- Niin, h‰n lis‰si, -- ihmissyˆnti oli kauan aikaa vallalla sivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja -- ‰lk‰‰ k‰sitt‰kˆ t‰t‰ loukkaukseksi -- varsinkin skotlantilaisten parissa. -- Tosiaanko? MacNabbs kysyi. -- Niin, majuri, Paganel jatkoi. -- Kun luette Pyh‰st‰ Hieronymuksesta erin‰isi‰ kohtia Skotlannin atticoleista, saatte n‰hd‰, mit‰ esivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menem‰tt‰ historiallista aikaa kauemmaksi, eikˆ Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin Shakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, ett‰ skotlantilainen pahantekij‰ Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syˆmisen takia? Ja mik‰ oli ajanut h‰net syˆm‰‰n ihmislihaa? Uskontoko? Ei, n‰lk‰. -- N‰lk‰kˆ? John Mangles kysyi. -- N‰lk‰, Paganel vastasi, -- mutta varsinkin lihansyˆj‰n tarve voimistaa lihaansa ja vertaan el‰v‰ss‰ olennossa olevalla typell‰. Tosin juurihedelmill‰ ja t‰rkkelyspitoisilla kasveilla on hyv‰ tyydytt‰‰ elimistˆn tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea, pit‰‰ syˆd‰ n‰it‰ plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia. Niin kauan kuin maorit eiv‰t liity j‰seniksi mihink‰‰n kasvissyˆjien seuraan, syˆv‰t he lihaa, nimenomaan ihmislihaa. -- Miksei el‰inten lihaa? Glenarvan kysyi. -- Kun heill‰ ei ole el‰imi‰, Paganel vastasi, -- ja se tulee muistaa, ei heid‰n ihmissyˆntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi. Nelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia t‰ss‰ karussa maassa. Maorit ovatkin aina ravinneet itse‰‰n ihmislihalla. Onpa heill‰ erikoiset "ihmissyˆntikaudet", kuten sivistyneiss‰ seuduissa mets‰stysajat. Silloin tapahtuvat suuret mets‰stykset, tarkoitan suuret sodat, ja kokonaisia v‰estˆj‰ tarjoillaan voittajien pˆyd‰ss‰. -- Niinp‰, Glenarvan sanoi, -- teid‰n mukaanne, Paganel, ihmissyˆnti ei lakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden Seelannin laitumilla. -- Ei, rakas lordi, ja lis‰ksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit oppivat hylkim‰‰n seelantilaislihaa, jota he pit‰v‰t kaikkea muuta parempana, sill‰ isien tavat periytyv‰t pojille. Heid‰n kertomuksensa mukaan t‰m‰ liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka ruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin haluttua, valkoiset kun lis‰‰v‰t ravintoonsa suolaa, mik‰ antaa sille erikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun. -- Hep‰ ovat nirsoja! majuri sanoi. -- Mutta syˆv‰tkˆ he lihan, valkoisen tai mustan, raakana vai keitettyn‰? -- No, mit‰ sill‰ teille sitten en‰‰ on v‰li‰, herra MacNabbs? Robert huudahti. -- Eip‰ juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, -- mutta jos minun joskus t‰ytyy p‰‰ty‰ ihmissyˆj‰n hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla keitetyksi. -- Miksi? -- Ollakseni varma, ettei minua syˆd‰ el‰v‰lt‰! -- Hyv‰ on, majuri, Paganel huomautti, -- mutta ent‰ jos he keitt‰v‰t el‰v‰lt‰! -- No, en ainakaan ihan v‰h‰st‰ antaisi heille valinnanvaraa! -- Oli miten hyv‰ns‰, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille miellytt‰v‰‰, Paganel selitti, -- niin uusseelantilaiset syˆv‰t lihaa ainoastaan keitettyn‰ tai savustettuna. He ovat oppinutta v‰ke‰ ja hyvin perehtyneit‰ keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syˆdyksi tulemisen ajatus minusta per‰ti vastenmielinen. P‰‰tt‰‰ p‰iv‰ns‰ villin vatsassa, puh! -- No, kaikesta t‰st‰ on tuloksena, ettei saa joutua heid‰n k‰siins‰, John Mangles sanoi. -- Toivokaamme vain, ett‰ kristinusko kerran saa h‰vitetyksi n‰m‰ kauheat tavat! -- Niin, sit‰ meid‰n sopii toivoa, Paganel vastasi, -- mutta uskokaa minua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siit‰ hevin luovu. P‰‰telk‰‰ itse kahdesta seuraavasta tapauksesta. -- Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Ensimm‰inen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa. Er‰s portugalilainen l‰hetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan brasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama p‰iv‰ elinaikaa. Jesuiitta selitti h‰nelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui vastaansanomatta. Sielun ravitsemisen j‰lkeen ajatteli hengenmies ruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. -- Ei, vanhus vastasi, -- minun vatsani ei voi siet‰‰ mink‰‰nlaista ravintoa. Ei ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sit‰ ei valitettavasti kukaan t‰‰ll‰ voi tehd‰ minulle. -- Mit‰ se sitten on? jesuiitta kysyi. -- Voi, poikani, se on pienen pojan k‰si. Luulenpa, ett‰ mielihyvin pureskelisin pikku luita! -- Niinkˆ! Mutta onko se sitten hyv‰‰? Robert kysyi. -- Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel jatkoi. -- Kerran muuan l‰hetyssaarnaaja moitti er‰st‰ ihmissyˆj‰‰ t‰st‰ kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. -- Ja sit‰ paitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! h‰n lis‰si. -- Herra pastori, villi vastasi luoden ahneen katseen l‰hetyssaarnaajaan, -- sanokaa, ett‰ Jumala sen kielt‰‰! Mutta ‰lk‰‰ sanoko, ett‰ se on pahanmakuista! Jospa vain olisitte maistanut sit‰! MAA, JOTA PITƒISI KARTTAA. Paganelin kertomat tosiasiat olivat kiist‰m‰ttˆmi‰. Uusseelantilaisten julmuudesta ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n. Niinp‰ oli vaarallista nousta maihin. Mutta vaikka t‰m‰ vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sit‰ t‰ytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka v‰ltt‰m‰tˆnt‰ oli viipym‰tt‰ l‰hte‰ pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran v‰lill‰, joista toinen oli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa. Sit‰ mahdollisuutta, ett‰ p‰‰st‰isiin johonkin toiseen laivaan, ei voinut lainkaan ottaa lukuun. _Macquarie_ ei ollut niiden laivojen v‰yl‰ll‰, jotka k‰yv‰t Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko pohjoisempaa Aucklandiin tai etel‰mp‰‰ New Plymouthiin. Haaksirikko oli tapahtunut juuri n‰iden molempien kaupunkien puoliv‰liss‰ Ikana-Mauin rannikon autiossa osassa. T‰m‰ seutu on hirve‰t‰, vaarallista, pahamaineista. Alukset karttavat sit‰ huolellisesti, ja jos tuuli vie ne sinne, ne pyrkiv‰t pois mahdollisimman pian. -- Milloin l‰hdemme? Glenarvan kysyi. -- Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. -- Vuoksi alkaa nousta ja kuljettaa meid‰t maihin. Seuraavana eli 5. p‰iv‰n‰ helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu valmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulam‰rssy, jota k‰ytettiin ankkurien laskemiseen, ei riitt‰nyt kuljettamaan matkustajia ja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuv‰linett‰, joka kykeni kest‰m‰‰n yhdeks‰n meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain mastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset. Wilson ja Mulrady olivat ryhtyneet tyˆhˆn. Takila katkottiin vantteja myˆten; isomasto hakattiin kirveell‰ poikki tyvest‰ ja kaatuessaan se murskasi oikeanpuolisen kaiteen. _Macquarie_ oli nyt silvottu sile‰ksi kuin proomu. Isonmaston alaosa, m‰rssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin. Lautan p‰‰osat kelluivat pian vedess‰. Niihin liitettiin keulamaston j‰‰nnˆkset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John k‰ski sijoittaa puoli tusinaa tyhji‰ tynnyreit‰ v‰leihin tekem‰‰n lautasta uimakelpoisen. N‰in saatiin ensimm‰inen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli Wilson kyh‰nnyt er‰‰nlaisen pohjaristikon v‰lipermannoksi. Laineet saattoivat siis pyyhki‰ lautan yli ja matkustajat pysy‰ kuivina. Sit‰ paitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ymp‰rˆiv‰n‰ partaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta. Kun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, h‰n pystytti lautan keskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja varustettiin h‰t‰purjeella. Suuri, leve‰lapainen per‰‰n kiinnitetty airo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille riitt‰v‰‰ nopeutta. T‰m‰ mit‰ parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kest‰‰ aallokon. Mutta pystyisikˆ sit‰ ohjaamaan, p‰‰sisikˆ se maihin, jos tuuli k‰‰ntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeks‰n alkoi lastaus. Ensinn‰kin varattiin elintarvikkeita riitt‰v‰ m‰‰r‰ kest‰m‰‰n Aucklandiin saakka, sill‰ karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa. Olbinettin erikoisvarastosta saatiin lihas‰ilykkeit‰, joita oli j‰ljell‰ _Macquarien_ matkaa varten ostetuista ev‰ist‰. Paljon sit‰ tosin ei ollut. T‰ytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan, laadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin suolakalaa. Muonamestari oikein h‰pesi niit‰. N‰m‰ elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpit‰viin astioihin ja sidottiin lujilla nuorilla h‰t‰maston juurelle. Aseet ja ampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi matkustajilla oli hyv‰t pyssyt ja revolverit. Samoin otettiin mukaan pieni ankkuri silt‰ varalta, ettei laskuveden aikana p‰‰st‰isi maihin ja ett‰ olisi pakko ankkuroida ulapalla. Kello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti luoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa. -- Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi. -- Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi. -- Lautalle! John huusi. Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja kˆysiportaita myˆten ja istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden p‰‰lle, kumppanit heid‰n l‰helleen. Wilson tarttui per‰simeen. John asettui hoitamaan purjetta, ja Mulrady katkaisi kˆyden, joka piti lauttaa kiinni prikin kyljess‰. Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja tuulen kuljettamana. Maa oli yhdeks‰n meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin p‰‰ss‰, jonka v‰h‰isen matkan hyv‰airoinen laivavene olisi suorittanut kolmessa tunnissa. Mutta lautalla t‰ytyi tyyty‰ paljon hitaampaan vauhtiin. Jos tuulta kest‰isi, voitaisiin ehk‰ p‰‰st‰ rantaan yhden ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi sit‰ poisp‰in, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa nousuvett‰. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin ajatuksia. H‰n toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana takaisin ulapalle. Matka sujui alussa onnellisesti. V‰hitellen peittyiv‰t riuttojen mustat huiput ja s‰rkkien kellert‰v‰ hiekka aallokon ja nousuveden alle. Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa n‰iden salakarien v‰ltt‰miseksi ja per‰sint‰ niin huonosti tottelevan ja helposti ajelehtimaan l‰htev‰n lautan ohjaamiseksi. Puolenp‰iv‰n aikaan oli viel‰ noin yhdeks‰n kilometri‰ rantaan. Kun taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi p‰‰piirtein erottaa maan muodon. Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu oli omituisen muotoinen: kuin taaksep‰in katsova irvist‰v‰ apinanp‰‰. Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla. Kello puoli yksi Paganel huomautti, ett‰ kaikki karit olivat peittyneet kohoavan nousuveden alle. -- Paitsi yksi, lady Helena lausui. -- Miss‰ se on, rouva Paganel kysyi. -- Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistett‰ kohti paria kilometri‰ edemp‰n‰. -- Tosiaankin, Paganel myˆnsi. -- Yritet‰‰n m‰‰ritt‰‰ sen paikka, ettemme tartu siihen, sill‰ pian nousuvesi peitt‰‰ senkin. -- Se on suoraan vuoren pohjoisen s‰rm‰n kohdalla, John Mangles sanoi. -- Wilson, koeta pysy‰ siit‰ ulapan puolella. -- Kyll‰, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta per‰airoa. Puolessa tunnissa p‰‰stiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste oli yh‰ veden p‰‰ll‰. John katseli sit‰ tarkkaavasti ja paremmin n‰hd‰kseen lainasi Paganelin kiikarin. -- Se ei ole kari, h‰n sanoi hetken tarkasteltuaan, -- se on uiva esine, joka nousee ja laskee aallokon mukana. -- Eikˆ se ole jokin _Macquarien_ maston kappale? lady Helena kysyi. -- Ei, Glenarvan vastasi, -- mik‰‰n niist‰ ei ole voinut ajelehtia n‰in kauas laivasta. -- Odottakaa! John Mangles huudahti. -- Min‰ tunnen sen, se on laivan vene! -- Prikin venekˆ? Glenarvan kysyi. -- Niin, mylord. Prikin vene, em‰puu ylh‰‰ll‰! -- Onnettomat! lady Helena huudahti. -- He ovat hukkuneet! -- Niin, rouva, John Mangles vastasi, -- ja heid‰n t‰ytyi hukkua, sill‰ n‰iss‰ tyrskyiss‰, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydess‰ he meniv‰t varmaa kuolemaa kohti. -- Taivas heit‰ armahtakoon! Mary Grant lausui. Matkustajat olivat hetkisen ‰‰neti. He katselivat l‰hestyv‰‰ haurasta venett‰. Se oli n‰ht‰v‰sti kaatunut noin seitsem‰n kilometrin p‰‰ss‰ rannasta, eik‰ niist‰, jotka siin‰ olivat olleet, varmaankaan yksik‰‰n ollut pelastunut. -- Mutta tuo vene voi olla meille hyˆdyllinen, Glenarvan sanoi. -- Tosiaan, John Mangles vastasi. -- Wilson, k‰‰nn‰ sinne! Lautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni v‰hitellen, ja vene saavutettiin vasta kello kaksi. -- Tyhj‰? John Mangles kysyi. -- Niin, kapteeni, matruusi vastasi, -- vene on tyhj‰ ja sen laidat halki. Siit‰ ei meille ole apua. -- Eikˆ siit‰ voi olla mit‰‰n hyˆty‰? MacNabbs kysyi. -- Ei mit‰‰n, John Mangles vastasi. -- Se on hylky, joka kelpaa vain poltettavaksi. -- Sep‰ ik‰v‰‰, Paganel sanoi, -- sill‰ tuo vene olisi voinut vied‰ meid‰t Aucklandiin. -- T‰ytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. -- N‰in aaltoilevalla merell‰ pid‰n sit‰ paitsi lauttaamme tuollaista haurasta venett‰ parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko t‰r‰hdys, ja se on mennyt murskaksi! Niinp‰, mylord, meill‰ ei kai ole t‰‰ll‰ en‰‰ mit‰‰n tekemist‰? -- Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi. -- Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, -- ja suoraan rantaa kohti. Vuoksen piti nousta viel‰ noin tunnin verran. P‰‰stiin pari kolme kilometri‰ eteenp‰in. Mutta silloin tuuli taukosi melkein t‰ysin ja n‰ytti aikovan puhaltaa maalta p‰in. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa pian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle p‰in. John ei ep‰rˆinyt sekuntiakaan. -- Laskekaa ankkuri! h‰n huusi. Mulrady, joka oli valmiina tottelemaan t‰t‰ k‰sky‰, laski ankkurin yhdeks‰n metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metri‰ ankkurikˆyden pingottuessa. H‰t‰purje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin pitk‰‰n odotukseen. Uusi nousuvesi alkaisi n‰et vasta kello yhdeks‰n illalla, ja kun John Mangles ei tahtonut purjehtia yˆll‰, ankkuroitaisiin t‰ss‰ kello viiteen saakka aamulla. Maa oli n‰kyviss‰ tuskin viiden kilometrin p‰‰ss‰. Jokseenkin kovat mainingit myllersiv‰t merenpintaa ja n‰yttiv‰t yht‰ mittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, ett‰ t‰ss‰ vietett‰isiin koko yˆ, h‰n kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei h‰n k‰ytt‰nyt hyv‰kseen t‰t‰ aaltoilua l‰hesty‰kseen rantaa. -- Mylord, nuori kapteeni vastasi, -- silm‰t pett‰v‰t teid‰t. Mainingit eiv‰t liiku, vaikka silt‰ n‰ytt‰‰. Se on vain veden keinumista, ei muuta. Heitt‰k‰‰ puunkappale keskelle n‰it‰ laineita. Silloin saatte havaita, ett‰ se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa vied‰ sit‰ ulapalle. Meid‰n pit‰‰ siis vain malttaa mielt‰mme. -- Ja syˆd‰, majuri lis‰si puolestaan. Olbinett otti er‰‰st‰ muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua lihaa ja tusinan verran laivakorppuja. H‰n punastui tarjotessaan matkustajille n‰in laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvill‰ mielin, viel‰p‰ naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu kuitenkin v‰hensi. Lautan keinahtelut sen nykiess‰ ankkurikˆytt‰‰n p‰in maininkeja, olivatkin v‰sytt‰v‰n kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten aaltojen lakkaamatta heittelem‰n‰ se ei olisi voinut pahemmin nytkytell‰ vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinp‰ ett‰ se olikin sellaisella karilla. Kˆysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin v‰lein laski John puolitoista metri‰ kˆytt‰ veteen, ettei se olisi hankautunut samalta kohdalta. Ilman t‰t‰ varokeinoa se olisi ep‰ilem‰tt‰ katkennut ja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle. Johnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymm‰rt‰‰. Joko kˆysi saattoi katketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin pahaan pulaan. Yˆ l‰hestyi. S‰teiden taittumisen suurentama auringonkehr‰ laski jo veripunaisena horisontin taakse. Viimeiset s‰teet loistivat l‰nness‰ ja kipinˆiv‰t kuin sula hopeakalvo. Sill‰ puolella oli kaikki taivasta ja vett‰, lukuunottamatta selv‰sti piirtyv‰‰ pistett‰, _Macquarien_ hylky‰, joka pysyi liikkumatta s‰rk‰ll‰‰n. Lyhyt h‰m‰r‰ viiv‰stytti vain muutaman minuutin pime‰n tuloa, ja pian peittyi id‰n ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yˆhˆn. Pime‰‰n j‰‰neiden ahtaalla lautalla v‰risevien haaksirikkoisten asema oli tosiaan viheli‰inen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa syntyi painajaisia, toiset eiv‰t saaneet tunninkaan unta. P‰iv‰n noustessa olivat kaikki v‰syksiss‰ yˆn rasituksista. Meren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli pidett‰v‰ kiirett‰. John ryhtyi toimiin, jotta p‰‰st‰isiin taas liikkeelle. H‰n k‰ski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat kˆyden nykiess‰ kaivautuneet syv‰lle hiekkaan. Ilman kelaa sit‰ oli mahdotonta saada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla. Puoli tuntia kului turhissa yrityksiss‰. John, joka tahtoi p‰‰st‰ liikkeelle, k‰ski katkaista kˆyden, luopuen ankkuristaan ja mahdollisuudestaan pys‰hty‰, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa maihin. Mutta h‰n ei tahtonut viivytell‰ kauempaa, ja kirveenisku antoi lautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuv‰li‰ tunnissa kulkeva nousuvesi. Nyt levitettiin purje. N‰in he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka harmahtavina rˆykkiˆin‰ h‰‰mˆtti nousevan auringon valaisemaa taustaa vasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta ep‰tasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut l‰hestyv‰n rantaa. Kuinka vaivalloista olikaan p‰‰st‰ Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin vaarallista nousta maihin! Mutta kello yhdeks‰n oli en‰‰ l‰hes kaksi kilometri‰ rantaan. Tyrskyt p‰rskyiv‰t sit‰ vastaan. Se oli hyvin jyrkk‰. Piti lˆyt‰‰ sopiva kohta maihinnousulle. Tuuli hiljeni v‰hitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan. Purje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa kuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut tarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sit‰ paitsi kulkua hidastutti suunnaton m‰‰r‰ meriruokoa. Kello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin p‰‰ss‰ rannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden viemin‰ takaisin ulapalle? K‰det nyrkiss‰ ja syd‰n pamppaillen loi John hurjan silm‰yksen t‰h‰n maahan, jota n‰ytti olevan mahdoton saavuttaa. Onneksi -- t‰ll‰ kertaa onneksi -- tapahtui t‰r‰hdys, lautta pys‰htyi. Se oli tarttunut nousuveden aikana hiekkas‰rk‰lle nelj‰nkymmenen metrin p‰‰h‰n rannasta. Glenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heitt‰ytyiv‰t veteen. Lautta kiinnitettiin lujasti kˆysill‰ l‰heisiin kiviin. Naiset kannettiin syliss‰ maihin, niin ettei heilt‰ kastunut hameenhelmakaan, ja pian olivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet t‰lle Uuden Seelannin pelottavalle rannalle. UUDEN SEELANNIN NYKYISYYS. Glenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta l‰hte‰ pitkin rannikkoa Aucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria pilvi‰, ja kello yksitoista maihinnousun j‰lkeen ne puhkesivat ankaraksi sateeksi, mink‰ vuoksi oli mahdotonta l‰hte‰ matkalle ja t‰ytyi etsi‰ suojaa. Wilson lˆysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan basalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja ev‰ineen. Siell‰ oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia levi‰. Siit‰ saatiin k‰yttˆˆn mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan suulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsens‰ parhaansa mukaan. John toivoi, ett‰ t‰m‰n vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi p‰invastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siit‰ ei tullut mit‰‰n. Kului tuntikausia sateen v‰h‰‰k‰‰n hellitt‰m‰tt‰. Tuuli yltyi puolenp‰iv‰n tienoissa ja lis‰si myrskyn rajuutta. Mutta mit‰ tehd‰? Olisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista s‰‰t‰. Ja Aucklandiin p‰‰st‰isiin muutamassa vuorokaudessa, joten p‰iv‰n viivytys ei aiheuttaisi mit‰‰n haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita ilmestyisi paikalle. T‰m‰n pakollisen viivytyksen aikana k‰‰ntyi keskustelu sen sodan tapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan k‰ytiin. Mutta niiden olojen merkityksen ymm‰rt‰miseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle _Macquarien_ haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea Ikana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia. Aina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. p‰iv‰n‰ joulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein k‰vi eurooppalaisia laivoja, s‰ilytt‰neet vapautensa itsen‰isill‰ saarillaan. Yksik‰‰n eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa valtaansa t‰t‰ Tyynenmeren saariryhm‰‰. Vain eri paikoille asettuneet l‰hetyssaarnaajat toivat n‰ille uusille seuduille kristillisen sivistyksen siunauksia. Muutamat heist‰ kuitenkin, etup‰‰ss‰ anglikaanit, neuvoivat seelantilaisia p‰‰llikˆit‰ alistumaan Englannin ikeen alle. Ovelasti houkuteltuina n‰m‰ allekirjoittivat kuningatar Victorialle osoitetun kirjeen pyyt‰en h‰nen suojelustaan. Mutta selv‰n‰kˆisemm‰t aavistivat t‰m‰n toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden heist‰ kuultiin piirretty‰‰n kirjelm‰n alle tatuointimerkkins‰ lausuvan seuraavat profeetalliset sanat: -- Me olemme menett‰neet maamme; se ei t‰stedes en‰‰ ole meid‰n; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me olemme heid‰n orjiaan. Tammikuun 29. p‰iv‰n‰ 1840 saapui korvetti _Herald_ todellakin Saarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni Hobson nousi maihin Korora-Rekan kyl‰ss‰. Asukkaat kutsuttiin yleiseen kokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siell‰ luettiin ne valtuudet, jotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta. Seelannin huomattavimmat heimop‰‰llikˆt kutsuttiin sitten 5. p‰iv‰n‰ helmikuuta Englannin kuvernˆˆrin luo Paian kyl‰‰n. Kapteeni Hobson koetti saada heit‰ Englannin alaisuuteen ilmoittaen, ett‰ kuningatar oli l‰hett‰nyt sotav‰ke‰ ja laivoja suojelemaan heit‰, ett‰ heid‰n oikeutensa taattaisiin ja ett‰ he saisivat s‰ilytt‰‰ t‰ydellisen vapautensa. Mutta heid‰n t‰ytyi myyd‰ alueensa kuningatar Victorialle. Useimmat heimop‰‰llikˆt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja kielt‰ytyiv‰t suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli villeihin enemm‰n vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla sanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mit‰ oli tapahtunut tuon vuoden 1840 j‰lkeen aina siihen p‰iv‰‰n, jolloin _Duncan_ l‰hti Clyde-lahdesta? Ei mit‰‰n, mit‰ Jacques Paganel ei olisi tiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen. -- Hyv‰ rouva, h‰n vastasi lady Helenan kysymyksiin, -- min‰ toistan, mit‰ jo olen saanut tilaisuuden sanoa, ett‰ uusseelantilaiset ovat rohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel askelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on j‰rjestetty kuin Skotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on arvostaan perin tarkka p‰‰llikkˆ. N‰iden heimojen miehet ovat ylpeit‰ ja urhoollisia, toiset kookkaita, sile‰tukkaisia, maltalaisten tai Bagdadin juutalaisten n‰kˆisi‰ ja korkeampaa rotua, toiset pienempi‰, vantteria, mulattien n‰kˆisi‰, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita ja sotaisia. Heill‰ on ollut kuuluisa p‰‰llikkˆ, nimelt‰ Hihi, oikea Vercingetorix. Teid‰n ei siis tule h‰mm‰sty‰ siit‰, ett‰ sota englantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sill‰ t‰‰ll‰ asuu kuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllytt‰‰ puolustamaan maataan. -- Mutta eiv‰tkˆ Uuden Seelannin t‰rkeimm‰t paikkakunnat ole englantilaisten hallussa? John Mangles kysyi. -- Ep‰ilem‰tt‰, rakas John, Paganel vastasi. -- Kun kapteeni Hobson, josta sitten tuli saaren kuvernˆˆri, oli ottanut maan Englannin alaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 v‰hitellen yhdeks‰n siirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niist‰ on syntynyt yhdeks‰n maakuntaa, pohjoissaarella nelj‰: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin ja Hawkes Bayn maakunnat; etel‰isell‰ viisi: Nelsonin, Marlboroughin, Canterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasm‰‰r‰ 30. p‰iv‰n‰ kesk‰kuuta 1864 oli satakahdeksankymment‰tuhatta kolmesataa nelj‰kymment‰kuusi henke‰. T‰rkeit‰ kauppakaupunkeja on perustettu kaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teid‰n on pakko ehdottomasti ihailla t‰m‰n etel‰n Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi meren yli luotua kannastaan, ja siell‰ on jo nyt kaksitoistatuhatta asukasta. L‰nness‰ on New Plymouth, id‰ss‰ Ahuhiri, etel‰ss‰ Wellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisi‰ kaupunkeja. Tawai-Punamun saarella ette tied‰, mik‰ olisi pantava etusijalle, Nelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin yrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill vaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman kullanetsij‰t rient‰v‰t. Ja huomatkaa, ett‰ t‰ss‰ ei ole puhe muutamien hˆkkelien rykelm‰st‰, alkuasukasperheiden kyl‰st‰, vaan todellisista kaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siell‰ on myˆs kasvitieteellisi‰ puutarhoja, luonnontieteellisi‰ museoita, el‰intarhoja, sanomalehti‰, sairaaloita, hyv‰ntekev‰isyyslaitoksia, tiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja, teattereita, komeita palatseja kansainv‰lisi‰ n‰yttelyj‰ varten yht‰ hyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini pet‰, on juuri vuonna 1865, t‰n‰ samana vuonna ja ehk‰p‰ juuri t‰ll‰ hetkell‰, jona puhun teid‰n kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita n‰ytteill‰ ihmissyˆjien maassa! -- Mit‰! Alkuasukkaiden kanssa k‰yt‰v‰st‰ sodasta huolimatta? lady Helena kysyi. -- Englantilaiset, rouva, eiv‰t tee sodasta sen suurempaa numeroa! Paganel vastasi. -- He taistelevat ja pit‰v‰t n‰yttelyj‰ yhtaikaa. Se ei heit‰ h‰iritse. Rakentavatpa rautateit‰kin uusseelantilaisten kiv‰‰ritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren rautatiet kapinallisten miehitt‰mien paikkakuntien kautta. Min‰ lyˆn vetoa, ett‰ tyˆmiehet ampuilevat pyssyill‰ vetureista. -- Mutta miss‰ vaiheessa t‰m‰ loputon sota on? John Mangles kysyi. -- Siit‰ on kuusi pitk‰‰ kuukautta, kun olemme l‰hteneet Euroopasta, Paganel vastasi, -- enk‰ min‰ siis voi tiet‰‰, mit‰ on tapahtunut meid‰n l‰hdetty‰mme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdist‰ Australian l‰pi kulkiessamme. Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella k‰ytiin ankaria taisteluja. -- Ja milloin t‰m‰ sota alkoi? Mary Grant kysyi. -- Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, -- sill‰ ensimm‰inen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi innokkaasti voidakseen pit‰‰ maorilaisp‰‰llikˆn vaalin. He tahtoivat tehd‰ kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan p‰‰kaupungin h‰nen kyl‰st‰‰n, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien v‰liss‰. T‰m‰ Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus. H‰nell‰ oli kuitenkin tarmokas ja ‰lyk‰s p‰‰ministeri, joka oli ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen Ngatihahua-heimon j‰lkel‰isi‰. Mainitusta ministerist‰, nimelt‰‰n William Thompson, tuli vapaussodan sielu. H‰n j‰rjesti taitavasti maorien joukot. H‰nen innostamanaan er‰s taranaki-p‰‰llilskˆ yhdisti hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; er‰s toinen Waikato-p‰‰llikkˆ perusti 'maaliiton', todellisen yhteist‰ hyv‰‰ ajavan yhtym‰n, jonka tarkoituksena oli est‰‰ alkuasukkaita myym‰st‰ maitaan Englannin hallitukselle. Siell‰ pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat kiinnitt‰‰ huomiota n‰ihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat kiihdyksiss‰, pommi valmiina r‰j‰ht‰m‰‰n. Puuttui vain kipin‰ tai paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentˆrm‰ys, jotta leikki alkaisi. -- Ja t‰m‰ yhteentˆrm‰ys...? Glenarvan kysyi. -- Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, -- Taranakin maakunnassa Ikana-Mauin lounaisrannalla. Er‰‰ll‰ alkuasukkaalla oli kuusi sataa eekkeri‰ maata New Plymouthin l‰heisyydess‰. H‰n myi ne Englannin hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myyty‰ aluetta, p‰‰llikkˆ Kingi vastusti kauppaa, julisti n‰m‰ kuusisataa eekkeri‰ kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden ymp‰rille korkean aitauksen. Muutamaa p‰iv‰‰ myˆhemmin eversti Gold joukkoineen valtasi t‰m‰n alueen, ja samana p‰iv‰n‰ ammuttiin kansallissodan ensimm‰inen laukaus. -- Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi. -- Maoriv‰estˆ on v‰hentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana, maantieteilij‰ vastasi. -- Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasm‰‰r‰n nelj‰ksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli '_alkuasukkaiden suojelusalueen_' v‰estˆ v‰hentynyt sataanyhdeks‰‰n tuhanteen. Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet sit‰; mutta molemmilla saarilla on viel‰ yhdeks‰nkymment‰ tuhatta alkuasukasta ja niist‰ kolmekymment‰tuhatta sotilasta, jotka pit‰v‰t kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla. -- Onko kapina ollut menestyksellinen t‰h‰n asti? lady Helena kysyi. -- On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet uusseelantilaisten rohkeutta. N‰m‰ k‰yv‰t sissisotaa, asettuvat v‰ijyksiin, hyˆkk‰‰v‰t pikkuosastojen kimppuun, ryˆst‰v‰t uudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itse‰‰n turvalliseksi n‰ill‰ seuduilla, miss‰ h‰nen t‰ytyi taistella joka pensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitk‰n ja verisen taistelun j‰lkeen Waikato-kukkulalla jyrk‰n vuoriharjanteen p‰‰ss‰ suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella puolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-v‰estˆn puolustamaan maata ja karkottamaan "pakekat", mik‰ merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta miest‰ kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eiv‰tk‰ he antaneet mit‰‰n armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan j‰lkeen. Kahakat olivat verisi‰. Muutamat kestiv‰t kaksitoista tuntia maorien v‰ist‰m‰tt‰ eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin komentama hurja Waikato-heimo oli itsen‰isyysarmeijan ytimen‰. T‰m‰ seelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviitt‰sataa sotilasta, sitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan p‰‰llikˆn, Shongin ja Hekin, alamaiset tulivat h‰nen avukseen. Naiset ottivat t‰ss‰ pyh‰ss‰ sodassa osaa raskaimpiin tˆihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita aseita. Veristen taistelujen j‰lkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi Waikaton alueen, mutta tyhj‰n‰ ja asumattomana, sill‰ maorit livahtivat joka puolelta h‰nen k‰sist‰‰n. Tehtiin mahtavia urotˆit‰. Nelj‰sataa maoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vett‰, kenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen piiritt‰min‰, mutta he kielt‰ytyiv‰t antautumasta. Sitten ‰kki‰, keskell‰ p‰iv‰‰, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin l‰pi ja pelastuivat soille. -- No, lopettiko Waikaton alueen valtaus t‰m‰n verisen sodan? John Mangles kysyi. -- Ei, yst‰v‰ni, Paganel vastasi. -- Englantilaiset p‰‰ttiv‰t marssia Taranakin maakuntaan ja piiritt‰‰ Mataitawaa, William Thompsonin linnoitusta. Mutta he eiv‰t saa sit‰ ilman tuntuvia tappioita. Juuri Pariisista l‰htiess‰ni olin lukenut, ett‰ kuvernˆˆri ja kenraali olivat suostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja j‰tt‰m‰‰n heille kolme nelj‰nnest‰ heid‰n maistaan. Kerrottiin myˆs, ett‰ kapinan p‰‰johtaja, William Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet eiv‰t ole vahvistaneet t‰t‰ tietoa, p‰in vastoin. On siis luultavaa, ett‰ juuri t‰ll‰ hetkell‰ vastarintaa j‰rjestet‰‰n uusin voimin. -- Ja teid‰n luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, -- t‰m‰n taistelun n‰ytt‰mˆn‰ ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat? -- Niin luulisin. -- Juuri t‰m‰ maakunta, johon olemme _Macquarien_ haaksirikossa joutuneet? -- Juuri t‰m‰. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrej‰ pohjoiseen Kawhian satamasta, miss‰ viel‰ liehunee maorien kansallislippu. -- Niinp‰ meid‰n on viisainta pyrki‰ pohjoiseen, Glenarvan sanoi. -- Varmasti, Paganel vastasi. -- Uusseelantilaiset ovat raivoissaan eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinp‰ meid‰n on paras v‰ltt‰‰ joutumasta heid‰n k‰siins‰. -- Ehk‰p‰ tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena sanoi. -- Se olisi onni. -- Ehk‰p‰, rouva, maantieteilij‰ vastasi, -- mutta suuria toiveita ei juuri ole. Erilliset osastot eiv‰t mielell‰‰n tutki seutua, miss‰ joka pensas, pieninkin risukko voi k‰tke‰ taitavan ampujan. Min‰ en siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta er‰it‰ l‰hetysasutuksia on l‰nsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, ett‰ me voisimme marssia samaa reitti‰ kuin herra von Hochstetter seuratessaan Waikaton juoksua. -- Oliko h‰n joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant kysyi. -- Oli, poikani, saman tiedemiesryhm‰n j‰sen, joka oli mukana it‰valtalaisella fregatilla _Novaralla_, kun se kiersi maapallon ymp‰ri vuonna 1858. -- Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silm‰t kiiluen kuunteli tarinoita suurista maantieteellisist‰ retkist‰, -- onko Uudessa Seelannissa ollut kuuluisia tutkimusretkeilijˆit‰, kuten Burke ja Stuart Australiassa? -- Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard, luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heist‰ ovat maksaneet hengell‰‰n seikkailuhalunsa, eiv‰t he ole niin kuuluisia kuin Australian tai Afrikan tutkijat... -- Tunnetteko te heid‰n tarinansa? nuori Grant kysyi. -- Tottakai, poikaseni, ja kun n‰en sinun haluavan tiet‰‰ yht‰ paljon kuin min‰, niin kerron sen sinulle. -- Kiitos, herra Paganel, min‰ kuuntelen. -- Ja me kuuntelemme myˆs, lady Helena sanoi. -- Eip‰ nyt satu ensimm‰ist‰ kertaa, ett‰ huono s‰‰ on pakottanut meit‰ oppimaan. Kertokaa meille kaikille, herra Paganel. -- Kuten k‰skette, rouva, maantieteilij‰ vastasi, -- mutta kertomuksestani ei tule pitk‰‰. T‰ss‰ ei ole kysymyksess‰ ne uskaliaat lˆytˆretkeilij‰t, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinp‰ minun sankarini eiv‰t ole lˆytˆretkeilijˆit‰ sanan tavallisessa merkityksess‰, vaan tavallisia matkailijoita, aivan arkip‰iv‰isten tapaturmien uhreja. -- Keit‰ he ovat? Mary Grant kysyi. -- Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. J‰lkimm‰inen lˆysi muuten Burken j‰‰nnˆkset sill‰ ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin teille viipyess‰mme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat kumpainenkin omaa tutkimusretke‰ Tawai-Punamun saarella. Molemmat l‰htiv‰t Christchurchista alussa vuotta 1863 etsim‰‰n eri kulkuteit‰ Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti p‰‰majansa Brunner-j‰rven rannalle, Witcombe sit‰ vastoin lˆysi Rakaian laaksossa solan, joka johti Tyndall-vuoren it‰puolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob Louper, joka on _Lyttleton Times_-lehdess‰ julkaissut kertomuksen matkasta ja sill‰ tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. p‰iv‰n‰ huhtikuuta 1863 molemmat n‰m‰ matkailijat olivat er‰‰n j‰‰tikˆn reunalla, mist‰ Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja varustautuivat etsim‰‰n uusia ylitysteit‰. Seuraavana p‰iv‰n‰ Witcombe ja Louper lep‰siv‰t v‰symyksest‰ ja kylm‰st‰ n‰‰nnyksiss‰ paksussa lumessa toistatuhatta metri‰ merenpinnan yl‰puolella. Seitsem‰n p‰iv‰‰ he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden ‰kkijyrkkien sein‰mien v‰list‰ ei ollut mit‰‰n p‰‰sy‰, usein ilman tulta, joskus ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leip‰ lionneena, vaatteet ja peitteet l‰pim‰rkin‰, syˆp‰l‰isten ahdistamina, p‰‰sten parhaina p‰ivin‰ etenem‰‰n viisi kilometri‰, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metri‰. Vihdoin, 29. p‰iv‰n‰, he kohtasivat maorimajan ja saivat er‰‰st‰ puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria, jonka yst‰vykset sˆiv‰t yhdess‰. Illalla he saapuivat merenrannalle l‰hell‰ Taramakaun suuta. Piti p‰‰st‰ sen oikealle rannalle, jotta olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syv‰ ja leve‰. Tunnin etsitty‰‰n Louper lˆysi kaksi pient‰ rikkin‰ist‰ kanoottia, jotka h‰n korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni toisiinsa. Matkamiehet l‰htiv‰t yritt‰m‰‰n sill‰. Mutta ei oltu viel‰ keskell‰ virtaa, kun kanootit t‰yttyiv‰t vedell‰. Witcombe heitt‰ytyi uimaan ja k‰‰ntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti h‰net, joskaan ei ilman seikkailuja. Virta vei h‰net tyrskyj‰ kohti. Ensimm‰inen aalto painoi h‰net merenpohjaan, toinen nosti j‰lleen pinnalle. Kolmas paiskasi kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yˆ. Sade kohisi herke‰m‰tt‰. Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pˆhˆtt‰m‰n‰ h‰n oli t‰ll‰ tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. P‰iv‰n koitteessa h‰n r‰mpi er‰‰n l‰hteen luo ja huomasi, ett‰ virta oli kuljettanut h‰net puolentoista kilometrin p‰‰h‰n silt‰ kohtaa, miss‰ he yrittiv‰t ylitse. H‰n nousi, laahusti pitkin rantaa ja lˆysi pian onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja p‰‰ olivat vajonneet liejuun. Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi k‰sill‰‰n kuopan hiekkaan ja hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi p‰iv‰‰ j‰lkeenp‰in h‰n tapasi n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n vieraanvaraisia maoreja -- sellaisiakin on muutamia -- ja saapui 4. p‰iv‰n‰ toukokuuta Brunner-j‰rvelle, Charlton Howittin luo, joka kuusi viikkoa myˆhemmin itse hukkui samalla tapaa kuin onneton Witcombe. -- N‰ytt‰‰ silt‰ kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydess‰ kesken‰‰n, John Mangles sanoi, -- ik‰‰n kuin retkeilijˆit‰ olisi yhdist‰nyt kohtalon side, jonka katketessa toisenkin t‰ytyi kuolla. -- Te olette oikeassa, yst‰v‰ni John, Paganel vastasi, -- ja min‰ olen usein tehnyt saman huomion. Mik‰ sai Howittin kuolemaan melkein samanlaisissa oloissa? Sit‰ en osaa sanoa. Hallituksen tˆist‰ m‰‰r‰‰v‰ mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin teht‰v‰ksi viitoittaa hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle. Howitt l‰hti 1. p‰iv‰n‰ tammikuuta 1863, mukanaan viisi miest‰. H‰n suoritti teht‰v‰ns‰ taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin pituinen tie viitoitettiin er‰‰lle Taramakaun kohdalle asti, josta ei en‰‰ p‰‰sty pitemm‰lle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa tyˆt‰‰n. Herra Wyde suostui siihen. Howitt l‰hti viem‰‰n majapaikkaansa muonaa, viett‰‰kseen siell‰ pahimman vuodenajan. T‰llˆin juuri h‰n tapasi Jakob Louperin. Kahden miehens‰, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa Howitt l‰hti 27. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta leiripaikastaan. He pyrkiv‰t Brunner-j‰rven yli. Sen koommin heit‰ ei ole n‰hty. Heid‰n pieni ja matala veneens‰ lˆydettiin rannalle ajautuneena. Heit‰ etsittiin yhdeks‰n viikkoa turhaan, ja selv‰‰ on, ett‰ n‰m‰ onnettomat, jotka eiv‰t osanneet uida, olivat hukkuneet j‰rven aaltoihin. -- Mutta mikseiv‰t he voisi olla elossa ja tervein‰ jonkin seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi. -- Ei, rouva, Paganel vastasi, -- sill‰ viel‰ elokuussa 1864, vuosi katoamisensa j‰lkeen, he eiv‰t olleet palanneet ... ja jos Uudessa Seelannissa on vuoden kadoksissa, h‰n lis‰si hiljaisella ‰‰nell‰, -- se merkitsee, ett‰ on auttamattomasti hukassa! NELJƒKYMMENTƒKAHDEKSAN KILOMETRIƒ POHJOISEEN. Kello kuusi aamulla 7. p‰iv‰n‰ helmikuuta Glenarvan antoi l‰htˆmerkin. Sade oli yˆn kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peitt‰m‰ taivas peitti auringon viiden kilometrin p‰‰ss‰ maanpinnan yl‰puolella. Siit‰ lauhtuneen l‰mmˆn varassa saattoi uhmata p‰iv‰matkan rasituksia. Paganel oli mitannut kartalla, ett‰ Cahuan vuoren ja Aucklandin v‰li‰ oli satakaksikymment‰kahdeksan kilometri‰; se oli kahdeksan p‰iv‰n matka, kuusitoista kilometri‰ vuorokaudessa. Mutta sen sijaan, ett‰ olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, h‰n katsoi paremmaksi pyrki‰ Waikaton ja Waipan yhtym‰kohtaan, Ngarnavahian kyl‰‰n, nelj‰nkymmenenkahdeks‰n kilometrin p‰‰h‰n. Sen kautta jatkuu tie tai paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sielt‰ olisi helppo p‰‰st‰ Druryyn ja lev‰ht‰‰ siell‰ mainiossa majatalossa, jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee. Retkeilij‰t, kukin kantaen muonaosuuttaan, l‰htiv‰t kiert‰m‰‰n Aotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eiv‰t eronneet toisistaan kauas ja pyssyt ladattuina pitiv‰t vaistomaisesti silm‰ll‰ id‰n aaltoilevaa tasankoa. Mainio kartta k‰dess‰‰n Paganel totesi ihastuneena kuin taiteilija, ett‰ sen pienimm‰tkin yksityiskohdat olivat t‰sm‰llisi‰. Osan p‰iv‰‰ polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen simpukoiden j‰‰nteit‰ ja l‰kkikalojen ruotoja, seassa suuri m‰‰r‰ raudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi heti peittynyt kimaltelevilla kiteill‰. Rannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia meriel‰imi‰ pakoon pyrkim‰tt‰. Hylkeiden pyˆre‰t p‰‰t, leve‰t ja kuperat otsat ja ilmeikk‰‰t silm‰t tekiv‰t lempe‰n, jopa miellytt‰v‰n vaikutuksen. Saattoi ymm‰rt‰‰, ett‰ satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt n‰ist‰ aaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenej‰, vaikka niiden rˆhkiminen ei juuri ole sulosointuista. N‰ill‰ el‰imill‰, joita Uuden Seelannin rannoilla on runsaasti, tehd‰‰n vilkasta kauppaa. Niit‰ pyydystet‰‰n sek‰ rasvansa ett‰ nahkansa vuoksi. Niiden joukossa huomattiin kolme tai nelj‰ harmaansinist‰, seitsem‰n, jopa yhdeks‰n metrin pituista merinorsua. N‰m‰ valtavan isot meriel‰imet loikoivat laiskasti paksuilla merilev‰patjoilla, nostelivat kankeata k‰rs‰‰ns‰ ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia pitkiss‰, kuin korkkiruuveiksi kiertyneiss‰ viiksiss‰‰n, jotka muistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen t‰t‰ mielenkiintoista el‰inmaailmaa ja huudahti h‰mm‰styneen‰: -- Kas, hylkeet syˆv‰t kivi‰! Ja todellakin monet n‰ist‰ el‰imist‰ ahmivat rannan kivi‰ oikein halukkaasti. -- Niin totisesti tekev‰t! Paganel vahvisti. -- Syˆv‰t kuin syˆv‰tkin rannan somerikkoa! -- Omituista ravintoa, Robert sanoi, -- ja vaikeasti sulavaa. -- Ne eiv‰t syˆ niit‰ ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne lis‰‰v‰t sill‰ tavoin ominaispainoaan p‰‰st‰kseen helpommin merenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet j‰lleen ulos ujostelematta. Sin‰ saat n‰hd‰ niiden sukeltavan aaltojen alle. Pian todellakin puoli tusinaa hylkeit‰, jotka olivat riitt‰v‰ss‰ painolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta Glenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen, jotta olisi n‰hty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynytt‰ matkaa jatkettiin Paganelin suureksi suruksi. Kello kymmenen lev‰hdettiin aamiaisen syˆmist‰ varten suurten basalttikallioiden juurella, jotka olivat j‰rjestyneet meren rannalle kuin kelttil‰isten soturien hautapatsaat. Er‰‰st‰ osteris‰rk‰st‰ saatiin suuri m‰‰r‰ n‰it‰ ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieni‰ eiv‰tk‰ juuri hyv‰nmakuisia. Mutta Olbinett k‰risti niit‰ Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla hiilill‰, ja n‰in valmistettuna katosi tusina tusinan per‰‰n koko aterian aikana. Aamiaislevon j‰lkeen jatkettiin retke‰ lahden rantaa pitkin. Sen hammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin n‰iden laella asui kokonainen lauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja, jotka istuivat liikkumattomina ter‰vien kallionkielekkeiden ylimmill‰ huipuilla. Kello nelj‰ iltap‰iv‰ll‰ oli kuusitoista kilometri‰ kuljettu vaivattomasti ja v‰symyst‰ tuntematta, ja naiset pyysiv‰t jatkamaan matkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa n‰kyvien vuorten juuritse kierretty‰ edett‰v‰ Waipa-laaksoon. Niin kauas kuin silm‰ kantoi, n‰kyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka h‰ipyiv‰t et‰isyyteen ja n‰yttiv‰t lupaavan helppoa reitti‰, mutta kun retkeilij‰t tulivat n‰iden vehreiden kenttien rajalle, t‰m‰ n‰kˆh‰iriˆ h‰ipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia pensaita; niiden v‰liss‰ oli tihe‰ss‰ korkeita sananjalkoja, joille Uuden Seelannin maaper‰ on erikoisen suotuisa. T‰ytyi suurella vaivalla raivata tiet‰ n‰iden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello kahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-sel‰nteiden ensimm‰iset kukkulat ja j‰rjestettiin viipym‰tt‰ leiripaikka. Kahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen j‰lkeen olikin lupa ajatella lepoa. Ei ollut tosin en‰‰ vankkureita eik‰ telttaa, ja kukin sai asettua nukkumaan suurenmoisten pet‰jien juurelle. Peitteit‰ ei puuttunut, ja niit‰ k‰ytettiin patjoina. Glenarvan ryhtyi yˆksi tarkkoihin varotoimiin. Sek‰ miesten ett‰ h‰nen itsens‰ piti parittain valvoa ase k‰dess‰ p‰iv‰nnousuun saakka. Tulta ei sytytetty. N‰m‰ hehkuvat suojamuurit ovat hyˆdyllisi‰ petoel‰imi‰ vastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereit‰, leijonia, karhuja tai muita petoel‰imi‰; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne kaikki ylt‰kyll‰isesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle n‰it‰ kaksijalkaisia jaguaareja. Lyhyesti sanoen, yˆ kului hyvin, lukuunottamatta muutamia hiekkak‰rp‰si‰, maorinkielell‰ "ngamuja", joiden purema on perin kiusallinen, ja er‰it‰ rˆyhkeit‰ rottia, jotka yht‰ mittaa nakersivat ev‰spusseja. Seuraavana eli 8. p‰iv‰n‰ helmikuuta Paganel her‰si luottavaisempana ja melkein tyytyv‰isen‰ t‰h‰n maahan. Maoreja, joita h‰n erikoisesti pelk‰si, ei ollut n‰ytt‰ytynyt, eiv‰tk‰ n‰m‰ villit ihmissyˆj‰t uhanneet h‰nt‰ edes unissa, mist‰ h‰n lausui suuren mielihyv‰ns‰ Glenarvanille. -- Min‰ luulen todellakin, h‰n sanoi lordille, -- ett‰ t‰m‰ pieni k‰velyretki p‰‰ttyy ilman ik‰vyyksi‰. T‰n‰ iltana ehdimme Waipan ja Waikaton haaraan, ja kun olemme p‰‰sseet sielt‰, ei juuri tarvitse pel‰t‰ tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin. -- Kuinka pitk‰lti t‰st‰ on matkaa Waipan ja Waikaton yhtym‰kohtaan? Glenarvan kysyi. -- Kaksikymment‰nelj‰ kilometri‰, jokseenkin sama matka, jonka eilen marssimme. -- Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot yh‰ tukkivat tiet‰. -- Ei, Paganel vastasi, -- me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin pian kuin p‰‰semme sinne, ei ole esteit‰ en‰‰, vaan p‰invastoin tie on helppo. -- L‰htek‰‰mme siis, sanoi Glenarvan, joka n‰ki naisten olevan l‰htˆvalmiina. T‰m‰n p‰iv‰n matkan ensimm‰isin‰ tunteina tihe‰t pensaat hidastuttivat edelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei t‰‰ll‰ olisi p‰‰ssyt mihink‰‰n eik‰ siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka, kunnes maanteit‰ on raivattu n‰iden kasvimetsikˆiden l‰pi, voi Uudessa Seelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita t‰‰ll‰ on lukemattomia lajeja, auttavat yht‰ itsepintaisesti kuin maorit kotimaan puolustamista. Pikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia p‰‰st‰ niiden tasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen puoltap‰iv‰‰ he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten esteettˆm‰sti pohjoiseen pitkin jokivartta. Se oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieni‰, pensaiden v‰liss‰ hilpe‰sti solisevia puhdas- ja makeavetisi‰ puroja. Kasvitieteilij‰ Hookerin mukaan on Uudessa Seelannissa t‰h‰n saakka tavattu kaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat ovat siell‰ harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan, mutta sen sijaan on sananjalkoja, hein‰kasveja ja sarjakukkaisia sit‰ runsaammin. Muutamia pitki‰ puita kohosi siell‰ t‰‰ll‰ tummanvihre‰n alikasvillisuuden yll‰, "metrosideroja" helakanpunaisine kukkineen, valtavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja er‰‰nlaatuisia sypressej‰, "rimuja", yht‰ synkki‰ kuin niiden eurooppalaiset sukulaiset; kaikkien n‰iden puiden rungot olivat moninaisten saniaisten ymp‰rˆimi‰. Isojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja r‰k‰tti papukaijoja, niiden joukossa vihre‰, punakaulainen "kakariki" ja "taupo", jolla on kaunis musta poskiparta, sek‰ er‰s sorsan kokoinen laji, jolla on ruskeanpunaiset hˆyhenet ja r‰ike‰nkirkkaat siivenalustat ja jolle el‰intieteilij‰t ovat antaneet nimen "Etel‰n Nestor". Majuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyiv‰t ampumaan muutamia hein‰kurppia ja peltopyit‰, jotka oleilivat hirsimets‰n suojassa. Ajan voittamiseksi Olbinett otti kyni‰kseen ne matkan varrella. Paganel puolestaan ajatteli v‰hemm‰n riistan ravintoarvoa ja olisi mieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun. Luonnontieteilij‰n harrastus tukahdutti matkamiehen n‰l‰n. Ellei h‰nen muistinsa pett‰nyt, t‰‰ll‰ piti olla erikoinen lintu, maorien "tui", jota sanotaan milloin "pilkkakirveeksi" alituisen, ivallisen naurunsa vuoksi, milloin "pastoriksi", sen leuan alla kun on valkoiset liperit kuin papilla. -- T‰m‰ tui, Paganel sanoi majurille, -- lihoo talvella niin, ett‰ se on siit‰ sairaana. Se ei jaksa en‰‰ lent‰‰. Silloin se puhkoo nokallaan rintaansa p‰‰st‰kseen liikarasvoistaan ja keventy‰kseen. Eikˆ se ole omituista, Nabbs? -- Siin‰ m‰‰rin omituista, majuri vastasi, -- etten usko siit‰ sanaakaan. Mutta Paganel ei suureksi surukseen saanut k‰siins‰ ainoatakaan t‰llaista lintua n‰ytt‰‰kseen ep‰uskoiselle majurille veriset merkit sen rinnassa. Sit‰kin parempi onni h‰nell‰ oli, mit‰ tulee er‰‰seen toiseen lintuun, joka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille seuduille ja on h‰vi‰m‰ss‰ Seelannin el‰inkunnasta. Robert, joka nuuski kaikkialla kuin k‰rpp‰, lˆysi er‰‰ss‰ punotuista juurista tehdyss‰ pes‰ss‰ kaksi siivetˆnt‰ ja pyrstˆtˆnt‰ kanaa, joilla oli nelj‰ varvasta jaloissa, pitk‰ suokurpannokka ja valkoinen hˆyhenpeite yli koko ruumiin. Outoja el‰imi‰, jotka n‰yttiv‰t viittaavan v‰livaiheeseen munivista imett‰v‰isiin. Se oli seelantilaisten "kiwi", luonnontieteilij‰in "apterix australis", joka syˆ toukkia, hyˆnteisi‰, matoja tai siemeni‰. T‰m‰ lintu on nimenomaan uusseelantilainen. Sit‰ on ollut vaikea saada Euroopan el‰intarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat aina her‰tt‰neet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja _Astrolabe_- ja _ZelÈe_-laivoilla tehdyll‰ suurella Tyynen-meren tutkimusretkell‰ Dumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoisteht‰v‰ksi tuoda edes yhden t‰llaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille luvatuista palkinnoista h‰n ei saanut hankituksi ainoaakaan el‰v‰‰ kiwi‰. Ihastuneena t‰llaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa yhteen ja kantoi niit‰ uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi Jardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. "_Lahjoittanut herra Jacques Paganel_": hyv‰uskoinen maantieteilij‰ luki jo t‰m‰n houkuttelevan kirjoituksen koko laitoksen kauneimman h‰kin yl‰puolella. Joukko eteni yht‰ vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli autio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan n‰ill‰ mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin loivien hiekkarantojen v‰lill‰. Silloin ulottui horisontti matalaan vuorisel‰nteeseen asti, joka id‰ss‰ rajoitti laaksoa. Omituisen muotoisena, eksytt‰v‰ss‰ auteressa h‰‰mˆtt‰vine piirteineen n‰m‰ vuoret muistuttivat esihistoriallisen ajan j‰ttil‰isel‰imi‰. Olisi luullut n‰kev‰ns‰ suuria, ‰kki‰ kivettyneit‰ valaslajeja. Yhteensulloutuneet rykelm‰t kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuper‰st‰. Uusi Seelanti on n‰et myˆh‰isemp‰‰ tuliper‰ist‰ synty‰. Se kohoaa yh‰ veden yl‰puolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmeness‰ vuodessa kohonneet kokonaista pari metri‰. Tuli liikkuu yh‰ sen sis‰ll‰, t‰risytt‰‰ ja puistattaa sit‰ ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien suihkul‰hteiden ja tulivuorten aukkojen kautta. Kello nelj‰ iltap‰iv‰ll‰ oli helposti kuljettu nelj‰toista kilometri‰. Kartan mukaan, jota Paganel yht‰ mittaa tarkasti, ei ollut en‰‰ kahdeksaa kilometri‰ Waipan ja Waikaton yhtym‰kohtaan. Sielt‰ meni tie Aucklandiin. Siell‰ oltaisiin yˆt‰. Mit‰ sitten niihin kahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka viel‰ erottivat heit‰ p‰‰kaupungista, niin riitt‰isi kaksi tai kolme p‰iv‰‰ niiden suorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi postivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn v‰lill‰. -- Siis meid‰n t‰ytyy viel‰ ensi yˆn‰ nukkua taivasalla, Glenarvan lausui. -- Niin t‰ytyy, Paganel vastasi, -- mutta toivoakseni viimeist‰ kertaa. -- Sit‰ parempi, sill‰ t‰m‰ on sent‰‰n kova koettelemus lady Helenalle ja Mary Grantille. -- Jotka kuitenkin kest‰v‰t sen nurkumatta, John Mangles lis‰si. -- Mutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kyl‰st‰ n‰iden jokien risteyksess‰. -- Niin tein, maantieteilij‰ vastasi. -- ja se on merkitty t‰h‰n Johnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometri‰ yhtym‰kohdan alapuolella. -- No, emmekˆ voi olla yˆt‰ siell‰? Lady Helena ja neiti Grant k‰velisiv‰t kyll‰ nelj‰tt‰ kilometri‰ p‰‰st‰kseen hiukankin siedett‰v‰‰n hotelliin. -- Hotelliin! Paganel huudahti. -- Hotelliin maorikyl‰ss‰! Ei siell‰ ole edes ravintolaa tai majataloa! Kyl‰ss‰ on vain rykelm‰ alkuasukashˆkkeleit‰, ja minun mielest‰ni on paras karttaa sit‰ eik‰ suinkaan etsi‰ sielt‰ suojapaikkaa. -- Te pelk‰‰tte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Rakas lordi, maoreja on parempi ep‰ill‰ kuin uskoa. Min‰ en tied‰, millaiset v‰lit heill‰ on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai ei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman v‰‰r‰‰ h‰veli‰isyytt‰ puhuen meid‰n kaltaisemme v‰ki on aina hyv‰ saalis, en min‰ ainakaan vapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta. Minusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kyl‰‰, kiert‰‰ se ja v‰ltt‰‰ kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on tilanne aivan toinen, ja siell‰ voivat uljaat naisemme kyllikseen lev‰t‰ matkan vaivoista. Maantieteilij‰n mielipide p‰‰si voitolle. Lady Helena piti parempana yˆn viett‰mist‰ taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen enemp‰‰ Mary Grant kuin h‰nk‰‰n ei pyyt‰nyt pys‰htym‰‰n, ja niin jatkettiin matkaa pitkin joen rantaa. Kahta tuntia myˆhemmin alkoivat ensimm‰iset illan varjot laskeutua vuorilta. Ennen katoamistaan l‰ntisen horisontin taakse k‰ytti aurinko pilvien avointa p‰lve‰ l‰hett‰‰kseen viel‰ muutamia myˆh‰isi‰ s‰teit‰. P‰iv‰n viimeinen heijastus purppuroi id‰n kaukaisia kukkuloita. Se oli kuin nopea tervehdys retkeilijˆille. Glenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesiv‰t, kuinka lyhyt h‰m‰r‰ on t‰ll‰ leveysasteella ja kuinka ‰kki‰ yˆ yll‰tt‰‰. Oli p‰‰st‰v‰ jokien yhtym‰kohtaan ennen pime‰n tuloa. Mutta maasta nousi sakeaa sumua, joka teki tien n‰kemisen kovin vaikeaksi. Onneksi kuulo korvasi n‰ˆn, jonka sumu teki hyˆdyttˆm‰ksi. Pian ilmaisi veden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello kahdeksan saavuttiin sille kohtaa, miss‰ Waipa laskee Waikatoon aaltojen yhtyess‰ kohisten. -- Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, -- ja tie Aucklandiin kulkee pitkin sen oikeaa rantaa. -- Me n‰emme sen huomenna, majuri lausui. -- Yˆpyk‰‰mme t‰h‰n. Minusta tuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikkˆ‰, joka on vartavasten asetettu t‰h‰n antamaan meille suojaa. Syˆk‰‰mme ja nukkukaamme. -- Syˆk‰‰mme, Paganel sanoi, -- mutta vain laivakorppuja ja kuivaa lihaa, sytytt‰m‰tt‰ tulta. Olemme tulleet t‰nne salavihkaa, koettakaamme p‰‰st‰ l‰htem‰‰n samalla tavalla. Onneksi tekee sumu meid‰t n‰kym‰ttˆmiksi. KANSALLISJOKI. Siirryttiin metsikkˆˆn ja toteltiin maantieteilij‰n m‰‰r‰yksi‰. Syˆtiin kylm‰ illallinen hiljaisuudessa, ja pian olivat kahdenkymmenennelj‰n kilometrin matkasta v‰syneet vaeltajat syv‰n unen helmassa. Seuraavan p‰iv‰n sarastaessa joen pintaa peitti sakea sumu. Osa ilmaa kyll‰st‰neist‰ vesihˆyryist‰ oli j‰‰htyess‰‰n saennut ja peitti vedenpinnan paksuun pilveen. Mutta auringons‰teet puhkaisivat pian n‰iden rakkomaisen rakenteen, ja sulatti sen l‰mmˆll‰‰n. Sumupeitteiset rannat paljastuivat ja Waikato esiintyi koko aamukauneudessaan. Pitk‰, kapea, pensaita kasvava niemeke p‰‰ttyi ter‰v‰‰n k‰rkeen jokien yhtym‰kohdassa. Vuolaampi Waipa virtasi noin puoli kilometri‰ omine aaltoineen Waikaton veden l‰pi siihen yhtym‰tt‰, mutta t‰m‰ valtava ja tyyni virta voitti pian kuohuvan lis‰joen ja vei sen rauhallisesti menness‰‰n Tyyneenmereen saakka. Sumun haihtuessa n‰kyi Waikatoa ylˆsp‰in kulkeva vene. Se oli parikymment‰ metri‰ pitk‰, puolitoista leve‰ ja metrin syv‰ kanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. T‰m‰ alus oli yhten‰ kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa peitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sit‰ eteenp‰in, ja per‰ss‰ istui mies melalla sit‰ ohjaamassa. Per‰npit‰j‰ oli kookas, noin nelj‰nkymmenenviiden ik‰inen alkuasukas, leve‰rintainen, j‰ntev‰j‰seninen, voimakasraajainen. H‰nen kaareva, syvien vakojen uurtama otsansa, h‰nen tuima katseensa ja synk‰t kasvonsa tekiv‰t h‰nest‰ pelottavan n‰kˆisen. H‰n oli korkea-arvoinen maorip‰‰llikkˆ, kuten saattoi n‰hd‰ hienosta ja tihe‰st‰ tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti h‰nen ruumistaan ja kasvojaan. H‰nen kotkannen‰ns‰ juurelta l‰hti kaksi mustaa kierukkaa, jotka h‰nen kellerv‰t silm‰ns‰ kaartaen yhtyiv‰t otsassa ja h‰ipyiv‰t tuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat s‰‰nnˆllisten kuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat h‰nen leve‰lle rinnalleen asti. Tatuointi, uusseelantilaisten "moko", on korkean arvon merkki. Ainoastaan se, joka on k‰ytt‰ytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on arvollinen k‰ytt‰m‰‰n n‰it‰ kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon kuuluvat eiv‰t voi saada niit‰. Kuuluisat p‰‰llikˆt tunnetaan n‰iden usein el‰inten kuvia esitt‰vien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja laadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen tatuointiin. Mit‰ kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sit‰ enemm‰n tatuointeja. Dumont d'Urville on kertonut t‰st‰ tavasta omituisia yksityisseikkoja. H‰n on sattuvasti huomauttanut, ett‰ moko vastaa vaakunakilpi‰, joista muutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisi‰. Mutta h‰n huomauttaa myˆs yhdest‰ erosta n‰iden kunniamerkkien v‰lill‰, siit‰, ett‰ eurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen mieskohtaista ansiota, joka ne on ensimm‰isen‰ saanut, todistamatta mit‰‰n h‰nen j‰lkel‰istens‰ kunnosta, kun taas uusseelantilaisten mieskohtaiset vaakunat todistavat p‰tev‰sti, ett‰ saadakseen oikeuden niit‰ k‰ytt‰‰ heid‰n on t‰ytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista uljuutta. Riippumatta tatuoinnin myˆnt‰m‰st‰ arvonannosta, on siit‰ muutenkin kielt‰m‰tt‰ hyˆty‰. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kest‰v‰ksi s‰‰nvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan. Venett‰ johtavan p‰‰llikˆn korkeasta arvosta ei voinut olla v‰hint‰k‰‰n ep‰ilyst‰. Albatrossin ter‰v‰ luu, jota maorien tatuoijat k‰ytt‰v‰t, oli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa h‰nen kasvojansa. H‰n oli siis tatuoimisen viidennell‰ asteella, ja se n‰kyi h‰nen ylv‰‰st‰ olemuksestaan. H‰nen v‰lj‰‰n, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun kaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyˆtetty kangaskappaleella, joka oli ‰skeisist‰ taisteluista verinen. H‰nen korviensa venytetyist‰ lehdist‰ riippuivat vihre‰st‰ nefriitist‰ tehdyt renkaat, ja kaulan ymp‰rill‰ kalisi ketjuna "punamuita", er‰‰nlaisia pyhi‰ kivi‰, joilla on seelantilaisille tietty‰ taikauskoista merkityst‰. H‰nen vierell‰‰n lojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja "patu-patu", jonkinlainen smaragdinv‰rinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiter‰inen kirves. Lis‰ksi kanootissa istui t‰ysin liikkumatta yhdeks‰n hirve‰n n‰kˆist‰, samanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista sotilasta, joita osaksi viel‰ rasittivat ‰skett‰in saadut haavat. Kolme kesyttˆmilt‰ n‰ytt‰v‰‰ koiraa loikoi heid‰n jaloissaan. Keulan puolelle sijoitetut kahdeksan soutajaa n‰yttiv‰t olevan p‰‰llikˆn palvelijoita tai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyv‰‰ vauhtia ylˆs Waikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas. Keskell‰ t‰t‰ pitk‰‰ venett‰ oli vierekk‰in sullottu kymmenen eurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta k‰det vapaina. He olivat Glenarvan ja lady Helena, Mary Grant, Robert, Paganel, majuri, John Mangles, muonamestari ja molemmat matruusit. Eilen illalla he olivat sakean sumun pett‰min‰ leiriytyneet keskelle suurta alkuasukasosastoa. Syd‰nyˆll‰ heid‰t yll‰tettiin kesken unien, vangittiin ja vietiin veneeseen. T‰h‰n menness‰ heit‰ ei ollut pahoinpidelty, mutta heid‰n olisi ollut turha yritt‰‰ mit‰‰n vastarintaa. Heid‰n aseensa ja ampumatarvikkeensa olivat villien k‰siss‰, ja heid‰n omat luotinsa olisivat nopeasti kaataneet heid‰t maahan. Muutamista englantilaisista sanoista, joita alkuasukkaat k‰yttiv‰t, he saivat pian selville, ett‰ k‰rsitty‰‰n suurta mieshukkaa, englantilaisen sotav‰en torjumina ja voittamina n‰m‰ olivat matkalla ylemm‰n Waikaton alueelle. Sitke‰n vastarinnan j‰lkeen ja vasta kun 42. rykmentin sotilaat olivat kaataneet h‰nen parhaat soturinsa, maorip‰‰llikkˆ palasi uudelleen kokoamaan jokiheimoja ja liittym‰‰n per‰‰nantamattomaan William Thompsoniin, joka yh‰ viel‰ taisteli anastajia vastaan. P‰‰llikˆn nimi oli "Kai-Kumu", onnettomuutta ennustava nimi, sill‰ se merkitsee "h‰n joka syˆ vihollisensa". H‰n oli urhoollinen ja rohkea, mutta h‰nen julmuutensa oli yht‰ suuri kuin h‰nen urhoollisuutensa; h‰nelt‰ ei ollut odotettavissa s‰‰li‰. H‰nen nimens‰ oli englantilaisten sotilaiden keskuudessa hyvin tunnettu, ja h‰nen p‰‰st‰‰n oli Uuden Seelannin kuvernˆˆri julistanut palkinnon. T‰m‰ kauhea isku oli kohdannut lordi Glenarvania juuri kun h‰n oli saavuttamaisillaan niin kauan toivotun Aucklandin palatakseen sielt‰ Eurooppaan. Kun katsoi h‰nen kylmi‰ ja tyyni‰ kasvojaan, ei olisi voinut arvata h‰nen tuskiensa suuruutta. Vaarallisissa tilanteissa Glenarvan osoitti olevansa onnettomuuden yl‰puolella. H‰n tiesi, ett‰ h‰nen t‰ytyi pysy‰ voimakkaana, olla esikuvana vaimolleen ja seuralaisilleen, h‰nen, puolison ja p‰‰llikˆn, valmiina ensi sijassa kuolemaan yhteiseksi hyv‰ksi, jos olot niin vaatisivat. Syv‰sti uskonnollisena h‰n ei halunnut ep‰ill‰ sit‰, ett‰ Jumala vanhurskautensa mukaan ohjaisi h‰nen ylev‰‰ yrityst‰‰n, eik‰ h‰n keskell‰ yh‰ yltyneit‰ vaaroja hetke‰k‰‰n katunut jaloa vaikutinta, joka oli h‰net tuonut t‰h‰n alkukantaiseen maahan. H‰nen seuralaisensa olivat h‰nen arvoisiaan; heid‰n ajatuksena olivat yht‰ jaloja kuin h‰nen, ja kun katsoi heid‰n tyyni‰ ja ylv‰it‰ piirteit‰‰n, ei olisi voinut uskoa, ett‰ heit‰ kuljetettiin suoraan surman suuhun. Sopimuksen mukaan ja Glenarvanin neuvosta he olivat muuten p‰‰tt‰neet pysytell‰ t‰ysin v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisin‰; se oli ainoa keino, joka saattoi vaikuttaa n‰ihin villeihin. Villeill‰ yleens‰ ja varsinkin maoreilla on oma arvokkuutensa, josta he eiv‰t koskaan luovu; he kunnioittavat sit‰, joka kylm‰verisesti ja rohkeasti ansaitsee kunnioitusta, ja Glenarvan tiesi t‰ll‰ k‰ytˆksell‰ est‰v‰ns‰ itsens‰ ja seuralaistensa turhan pahoinpitelyn. Alkuasukkaat, jotka olivat vaiteliaita kuten kaikki villit, eiv‰t leirilt‰ l‰hdetty‰ olleet puhuneet kesken‰‰n paljon, mutta muutamista sanoista Glenarvan huomasi heid‰n osaavan englantia. H‰n p‰‰tti siis kysy‰ p‰‰llikˆlt‰, mik‰ heit‰ odotti. Kai-Kumun puoleen k‰‰ntyen h‰n sanoi ‰‰nell‰, jossa ei tuntunut v‰h‰‰k‰‰n pelkoa: -- Minne sin‰ viet meit‰, p‰‰llikkˆ? Kai-Kumu katsoi h‰nt‰ kylm‰sti vastaamatta. -- Mit‰ aiot tehd‰ meille? Glenarvan toisti. Kai-Kumun silmiss‰ v‰l‰hti ‰killinen leimahdus, ja nyt vastasi h‰n vakaalla ‰‰nell‰: -- Vaihtaa sinut, jos maanmiehesi tahtovat; tappaa sinut, jos eiv‰t huoli. Glenarvan ei kysynyt enemp‰‰; mutta toivo syttyi h‰nen syd‰meens‰. Varmaankin maorip‰‰llikˆit‰ oli joutunut englantilaisten k‰siin, ja Kai-Kumu tahtoi vaihtamalla lunastaa heid‰t vapaiksi; oli siis olemassa pelastumisen mahdollisuus, eik‰ tilanne ollut ihan toivoton. T‰ll‰ v‰lin vene kulki nopeasti ylˆs virtaa. Paganel, jota luontainen vilkkaus helposti ajoi yhdest‰ ‰‰rimm‰isyydest‰ toiseen, oli saanut takaisin t‰yden luottavaisuutensa. H‰n v‰itti, ett‰ maorit s‰‰stiv‰t heilt‰ vaivan menn‰ englantilaisten vartiostojen luo ja ett‰ t‰m‰ oli suuri voitto. T‰ydellisesti mukautuen kohtaloonsa h‰n seurasi kartalta Waikaton kulkua maakunnan tasankojen ja laaksojen l‰pi. Lady Helena ja Mary Grant peittiv‰t pelkonsa ja keskustelivat Glenarvanin kanssa hiljaisella ‰‰nell‰, eik‰ taitavinkaan tarkkailija olisi heid‰n kasvoistaan voinut n‰hd‰ heid‰n syd‰mens‰ tuskaa. Waikato on Uuden Seelannin kansallisjoki. Maorit katselevat sit‰ ylpe‰sti ja kateellisesti, kuten saksalaiset Reini‰‰n ja slaavilaiset Tonavaansa. Yli kolmensadan kilometrin pituisena se kastelee pohjoisen saaren kauneimpia seutuja Wellingtonin maakunnasta Aucklandin maakuntaan saakka. Se on antanut nimens‰ kaikille niille jokivarren heimoille, jotka toistaiseksi kukistamattomina olivat yhten‰ miehen‰ nousseet englantilaisia vastaan. T‰ll‰ virralla lienee tuskin viel‰ mik‰‰n vieras alus liikkunut; sen pintaa viilt‰v‰t ainoastaan alkuasukaskanoottien keulat. H‰din tuskin on joku uskalias lˆytˆretkeilij‰ uskaltanut meloa n‰iden pyhitettyjen rantojen v‰list‰ uomaa, ja p‰‰sy Yl‰-Waikatoon n‰ytt‰‰ olevan ep‰pyhilt‰ eurooppalaisilta kielletty. Paganel tunsi maorien kunnioituksen t‰t‰ Seelannin valtasuonta kohtaan. H‰n tiesi, ett‰ englantilaiset ja saksalaiset luonnontutkijat eiv‰t juuri olleet p‰‰sseet sen Waipan haaran yhtym‰kohtaa pitemm‰lle. Minne Kai-Kumu aikoi vied‰ vankinsa? H‰nen olisi ollut vaikea saada siit‰ selv‰‰, ellei p‰‰llikˆn ja h‰nen soturiensa v‰lill‰ usein vaihdettu sana "Taupo" olisi her‰tt‰nyt h‰nen huomiotaan. H‰n tutki karttaansa ja n‰ki, ett‰ Taupo oli saaren vuorisimmassa osassa, Aucklandin maakunnan etel‰p‰‰ss‰ sijaitsevan maantieteen aikakirjoissa kuuluisan j‰rven nimi. Virrattuaan t‰m‰n j‰rven poikki jatkuu Waikaton juoksua viel‰ noin satayhdeks‰nkymment‰ kilometri‰. Puhutellen John Manglesia ranskaksi, jotta villit eiv‰t olisi ymm‰rt‰neet, Paganel pyysi h‰nt‰ arvioimaan veneen vauhdin. John arvioi sen l‰hes viideksi kilometriksi tunnissa. -- Jos pys‰hdymme yˆksi, maantieteilij‰ sanoi, -- matkamme kest‰‰ siis l‰hes nelj‰ vuorokautta. -- Mutta miss‰ ovat englantilaiset vartiostot? Glenarvan kysyi. -- Sit‰ on vaikea tiet‰‰, Paganel vastasi, -- mutta sota on kaiketi ulottunut Taranakin maakuntaan saakka, ja kenties on sotav‰ki keskitetty j‰rven rannalle vuorten taakse, miss‰ kapinan pes‰paikka on. -- Jumala suokoon! lady Helena sanoi. Glenarvan loi murheellisen silm‰yksen nuoreen vaimoonsa ja Mary Grantiin, jotka olivat n‰iden julmien alkuasukkaiden vankeina matkalla villiin maahan kauas kaiken ihmisavun ulottuvilta. Mutta kun h‰n huomasi Kai-Kumun tutkivan katseen ja piti varomattomana antaa t‰m‰n aavistaa, ett‰ toinen naisista oli h‰nen vaimonsa, h‰n peitti tunteensa ja katseli virran rantoja v‰linpit‰m‰ttˆm‰n n‰kˆisen‰. Noin kilometrin p‰‰ss‰ jokien yhtym‰kohdalta oli vene sivuuttanut kuningas Potataun vanhan asumapaikan pys‰htym‰tt‰. Mit‰‰n muuta venett‰ ei joella n‰hty. Muutamat, pitkien matkojen p‰‰ss‰ toisistaan rannoilla sijaitsevat hˆkkelit kertoivat raunioillaan viime sodan kauhuista. Joen varrelle raivatut vainiot olivat myˆs autioita. Vain joku vesilintu el‰vˆitti siell‰ t‰‰ll‰ t‰t‰ surullista er‰maata. Milloin "taparunga", mustasiipinen, valkovatsainen ja punanokkainen kahlaaja pakeni pitkill‰ jaloillaan; milloin venett‰ katselivat mit‰ rauhallisimmin erilaiset haikaran sukuun kuuluvat linnut, niiden joukossa "matuku", er‰‰nlainen tyhm‰nn‰kˆinen kaulushaikara, ja komea, valkohˆyheninen, keltanokkainen ja mustajalkainen "kotuku". Miss‰ loivat rannat olivat matalia, vaani j‰‰lintu, maorien "katare", pieni‰ ankeriaita, joita Uuden Seelannin virroissa vilisee miljoonittain. Miss‰ pensaat ulottuivat yli ‰yr‰‰n, ylpe‰t harjalinnut, rantakanat ja liejukanat olivat aamupesulla auringon ensimm‰isiss‰ s‰teiss‰. Koko t‰m‰ siivek‰s maailma nautti rauhassa siit‰ vapaudesta, jonka sille soi sodan karkottamien tai surmaamien ihmisten poissaolo. Alussa Waikato virtasi varsin leve‰n‰ laajojen lakeuksien halki. Mutta kauempana kukkulat ja sitten vuoret kavensivat sen uomaa. Kuusitoista kilometri‰ ylemp‰n‰ jokien yhtym‰kohdasta oli Paganelin kartan mukaan vasemmalla rannalla Kirikiriroan kyl‰, joka todella olikin olemassa. Mutta Kai-Kumu ei pys‰htynyt. H‰n jakoi vangeille n‰iden omia ev‰it‰, jotka oli otettu mukaan leiri‰ ryˆstett‰ess‰; mit‰ h‰neen itseens‰, h‰nen sotilaisiinsa ja orjiinsa tuli, niin he tyytyiv‰t kotoiseen ruokaansa, syˆt‰viin saniaisiin, joille kasvitieteilij‰t ovat antaneet nimen "pteris esculenta", uunissa paistettuihin juuriin ja "kapanoihin", perunoihin, joita kummallakin saarella viljell‰‰n runsaasti. Heid‰n ateriaansa ei kuulunut mit‰‰n liharuokaa, eik‰ vankien kuivattu liha n‰ytt‰nyt kiinnostavan heit‰. Kello kolme kohosi oikealla rannalla muutamia vuoria, Pokaroa-sel‰nteet, jotka muistuttivat sortunutta linnoitusta. Muutamilla jyrkill‰ ulkonemilla oli h‰vitettyj‰ "paheja", vanhoja varustuksia, maori-insinˆˆrien luoksep‰‰sem‰ttˆmille paikoille rakentamia. Niit‰ olisi voinut luulla kotkanpesiksi. Aurinko painui horisontin taakse, kun vene karahti rannalle, joka oli t‰ynn‰ tuliper‰isist‰ vuorista alkavan Waikaton mukanaan tuomaa hohkakive‰; siell‰ oli muutamia puita, jotka n‰yttiv‰t tarjoavan sopivaa suojaa yˆpymiseen. Kai-Kumu k‰ski vankiensa nousta maihin, miesten k‰det sidottuina, mutta naiset edelleen vapaina, ja sijoitti heid‰t keskelle leiri‰, jonka ymp‰ri sytytetyt tulet olivat ylip‰‰sem‰ttˆm‰n‰ muurina. Ennen kuin Kai-Kumu oli ilmoittanut vangeille aikovansa vaihtaa heid‰t, Glenarvan ja John Mangles olivat neuvotelleet keinoista vapautua. Mit‰ he eiv‰t voineet yritt‰‰ veneess‰, he toivoivat uskaltavansa maissa, leiriss‰, jonkin suotuisan sattuman avulla yˆll‰. Mutta Glenarvanin ja Kai-Kumun v‰lisen keskustelun j‰lkeen n‰ytti olevan parasta luopua siit‰; oli viisainta malttaa mielens‰. Vaihto tarjosi suuremmat mahdollisuudet pelastua kuin aseellinen hyˆkk‰ys tai pako tuntemattomien seutujen halki. Tosin saattoi ilmesty‰ seikkoja, jotka viiv‰styttiv‰t tai ehk‰isiv‰tkin t‰llaisen kaupan hieromista, mutta oli kuitenkin parasta odottaa tulosta. Ja mit‰ oikeastaan puoli tusinaa aseetonta miest‰ olisi mahtanut l‰hes kolmellekymmenelle hyvin aseistetulle villille? Sit‰ paitsi Glenarvan oletti Kai-Kumun heimon menett‰neen jonkin korkean p‰‰llikˆn, jonka se halusi saada takaisin, eik‰ h‰n siin‰ erehtynytk‰‰n. Seuraavana p‰iv‰n‰ jatkoi vene matkaansa jokea ylˆs uudella vauhdilla. Kello kymmenen se pys‰htyi hetkeksi Pohaiwhennan, er‰‰n pienen, oikealta puolelta Waikatoon laskevan monipolvisen joen suulle. T‰‰ll‰ Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit lausuivat lyhyesti tulotervehdyksen "aire maira", joka merkitsee "tule terveen‰", ja molemmat veneet l‰htiv‰t jatkamaan yht‰ matkaa. Tulokkaat olivat ‰skett‰in taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mik‰ n‰kyi heid‰n repaleisista vaatteistaan, verisist‰ aseistaan ja haavoista, jotka viel‰ vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkki‰ ja ‰‰nettˆmi‰. Luonnostaan v‰linpit‰m‰ttˆmin‰, kuten alkuasukkaat yleens‰, he eiv‰t kiinnitt‰neet mit‰‰n huomiota eurooppalaisiin. Puolip‰iv‰n aikaan n‰kyiv‰t l‰nness‰ Maungatotarin huiput ja Waikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski, mutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun tahdittamana, vei venett‰ eteenp‰in kuohuissa. Koski noustiin, ja Waikato solui j‰lleen tyynen‰, aina parin kilometrin p‰‰st‰ mutkia tehden. Illalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimm‰iset sein‰m‰t nousivat ‰kkijyrkkin‰ kapealta tˆyr‰‰lt‰. Parikymment‰ miest‰, jotka olivat nousseet maihin, pystyttiv‰t yˆleirin; kaksi nuotiota paloi puiden alla. Kai-Kumun arvoinen p‰‰llikkˆ l‰hestyi lyhyin askelin ja tervehti yst‰v‰llisesti "chonguilla", hieromalla nen‰‰ns‰ Kai-Kumun nen‰‰ vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiri‰, ja heit‰ vartioitiin eritt‰in tarkoin. Seuraavana aamuna jatkettiin pitk‰‰ matkaa Waikatoa ylˆsp‰in. Toisia veneit‰ saapui pieni‰ sivujokia pitkin; kuutisenkymment‰ sotilasta, ilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla kotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus per‰tt‰in kulkevista veneist‰ kuului laulua. Muuan miehist‰ aloitti salaper‰isen "Pihen", is‰nmaallisen hymnin: Papa ra ti wati tidi i dunga nei... joka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syv‰ ja sointuva ‰‰ni kajahteli kaikuna vuorista, ja joka s‰keistˆn j‰lkeen toistivat muut kuorossa sotaisan kertos‰keen ja lˆiv‰t rintoihinsa, jotka kumisivat kuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entist‰ voimakkaammin ja hyv‰‰ vauhtia. Merkillinen ilmiˆ sattui t‰m‰n p‰iv‰n aikana joella. Ep‰rˆim‰tt‰, vauhtiaan hiljent‰m‰tt‰, p‰‰llikˆn vakavan k‰den ohjaamana vene laski kello nelj‰n aikaan ahtaaseen v‰yl‰‰n. Vesipyˆrteet ryˆppyiv‰t kohisten lukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton ahtaassa uomassa ei ollut hyv‰ kaatua, sill‰ rannalle oli mahdoton p‰‰st‰. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli auttamattomasti hukassa. Joki kulki n‰et t‰ss‰ kuumien l‰hteiden v‰liss‰, jotka kaikkina aikoina ovat her‰tt‰neet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi v‰ritti liejun helakanpunaiseksi eik‰ jalka olisi rannassa tavannut metrink‰‰n vertaa kiinte‰‰ maata. Ilma oli t‰ynn‰ l‰pitunkevaa rikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat kovasti maan halkeamista pursuavat hˆyryt ja sis‰isten kaasujen paineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos n‰m‰ pahoin h‰iritsiv‰tkin hajuaistia, niin silm‰ ei voinut muuta kuin ihailla t‰t‰ suurenmoista n‰kym‰‰. Veneet laskivat valkoisten, sakeiden hˆyrypilvien keskelle, joiden h‰ik‰isev‰n valkoiset pyˆrteet kohosivat kuin kirkko joen ylle. Rannoilla n‰htiin satakunta kuumaa l‰hdett‰, joista toisista kohosi hˆyryj‰, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin suihkul‰hteet ja putoukset ihmisk‰den rakentamissa tekolammissa; olisi voinut luulla jonkin koneenk‰ytt‰j‰n mielin m‰‰rin s‰‰t‰v‰n l‰hteiden purkauksia. Ilmassa yhtyv‰t hˆyryt ja vesi kimmelsiv‰t auringossa kaikin sateenkaaren v‰rein. T‰ll‰ kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa k‰ymistilassa maanalaisen tulen takia. Verraten l‰hell‰ id‰ss‰, Rotorua-j‰rven vierell‰, kohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat l‰hteet ja hˆyry‰v‰t kosket, joita er‰‰t rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. T‰m‰ seutu on t‰ynn‰ geysirej‰, tulivuorten kraatereita ja rikkipes‰kkeit‰; niiden kautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron ja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten kraatereista. Nelj‰tt‰ kilometri‰ kulkivat veneet keskell‰ n‰it‰ hˆyryj‰, jotka olivat kasaantuneet veden yll‰ leijuvaksi kuumaksi usvaksi; sitten rikinsavu h‰lveni, ja happea imevi‰ keuhkoja virkisti nopeassa vauhdissa syntynyt ilmavirta. Oli p‰‰sty kuumien l‰hteiden l‰pi. Villien voimakkaasti soutaessa noustiin viel‰ kaksi koskea, Hipapatua ja Tamatea, ja illalla Kai-Kumu leiriytyi sadankuudenkymmenen kilometrin p‰‰ss‰ Waipan ja Waikaton yhtym‰kohdasta. T‰‰ll‰ joki k‰‰ntyi it‰‰np‰in ja laski Taupo-j‰rven etel‰osaan, ik‰‰n kuin suunnaton vesisuihku altaaseen. Seuraavana p‰iv‰n‰ Paganel huomasi karttansa avulla oikealla rannalla Taubara-vuoren, joka kohoaa tuhannen metrin korkeuteen. Puolenp‰iv‰n aikaan koko venekunta laski laajan suun kautta joelta Taupo-j‰rvelle, ja maorit tervehtiv‰t iloisesti vaateriepua, joka liehui tuulessa er‰‰n hˆkkelin katolla. Se oli kansallislippu. TAUPO-JƒRVI. Kerran, kauan ennen historiallista aikaa, aukeni saaren keskell‰ trachytiss‰ laavassa vuorenonkaloiden sortuessa nelj‰kymment‰ kilometri‰ pitk‰, kolmekymment‰kaksi leve‰ pohjaton kuilu ja t‰yttyi vuorilta virtaavalla vedell‰. Kuilusta muodostui j‰rvi, joka on edelleen pohjaton, eik‰ sen syvyytt‰ ole t‰h‰n asti saatu mitatuksi. Sellainen on t‰m‰ merkillinen Taupo-j‰rvi nelisen sataa metri‰ merenpinnan yl‰puolella; sit‰ ymp‰rˆi keh‰n‰ kahdeksansataa metri‰ korkea vuoristo. L‰nness‰ n‰kyy korkeita ‰kkijyrkki‰ kallioita; pohjoisessa muutamia matalan mets‰n peitt‰mi‰ kaukaisia huippuja; id‰ss‰ tien halkaisema, vehreiden pensaiden v‰list‰ vilkkuvilla hohkakivill‰ kaunistettu leve‰ ranta-alue; etel‰ss‰ kehyst‰v‰t tuliper‰iset kukkulat laajaa vedenpintaa, jonka myllert‰vi‰ myrskyj‰ voi verrata valtameren pyˆrretuuliin. Koko t‰m‰ seutu kuohuu kuin suunnaton, maanalaiselle tulelle asetettu kattila, ja maa vapisee sis‰isest‰ kuumuudesta. Polttavia hˆyryj‰ purkautuu esiin monin paikoin. Maankuori halkeaa kuin liiaksi pullistunut kakku hirvitt‰v‰sti ryskyen ja kaikki ep‰ilem‰tt‰ syˆksyisi valkohehkuiseen tulip‰tsiin, ellei paine purkautuisi kaksikymment‰ kilometri‰ kauempana sijaitsevan Tongariron aukoista. Pohjoiselta rannalta t‰m‰ tulivuori n‰ytti olevan joukko pieni‰ tultasyˆksevi‰ kumpuja, ja niiden yll‰ oli tˆyhtˆm‰inen katos savua ja lieskaa. Tongariron takana kohosi keskelt‰ lakeutta yksin‰inen kolmetuhatta metri‰ korkea Ruapahu, jonka laki on pilvien peitossa. Kukaan kuolevainen ei ole noussut sen huipulle, kenenk‰‰n ihmisen silm‰ ei ole katsonut sen kraaterin syvyyksiin, kun sit‰ vastoin kahdenkymmenen vuoden aikana muut Tongariron helpommin saavutettavat huiput on mitattu kolmeen kertaan: ensin k‰viv‰t siell‰ Bidwill ja Dyson ja viimeksi Hochstetter. N‰ill‰ tulivuorilla on omat tarinansa, ja miss‰ muussa tilanteessa tahansa Paganel olisi kertonut ne kumppaneilleen. H‰n olisi kertonut siit‰ riidasta, joka naisen vuoksi kerran syntyi Tongariron ja h‰nen silloisen yst‰v‰ns‰ ja naapurinsa Taranakin v‰lill‰. Tongariro, joka on kiivasluontoinen, kuten kaikki tulivuoret, yltyi lyˆm‰‰n Taranakia. Voitettuna ja nˆyryytettyn‰ Taranaki pakeni Whanganni-laakson kautta, kadotti matkalla kaksi kivilohkaretta ja saapui merenrannalle, miss‰ se nyt yksin‰isen‰ seisoo Mount Egmont-nimisen‰. Mutta Paganel ei ollut tarinointituulella eiv‰tk‰ h‰nen yst‰v‰ns‰ halunneet kuunnella. He katselivat ‰‰neti Taupon koillista rantaa, jonne he olivat kurjasta sattumasta joutuneet. Sit‰ uudisasutusta, jonka pastori Grace oli perustanut Pukawan j‰rven l‰nsirannalle, ei en‰‰ ollut. Sota oli karkottanut l‰hetyssaarnaajan kauas t‰st‰ kapinan p‰‰pes‰st‰. Vangit olivat yksin kostoa hautovien maorien armoilla ja juuri siin‰ saaren autiossa osassa, jonne kristinusko ei koskaan ollut tunkeutunut. Waikaton vesilt‰ poistuttuaan Kai-Kumu kulki sen pienen lahden poikki, joka on joen suppilomaisena suuna, kiersi er‰‰n ter‰v‰n niemen ja nousi maihin j‰rven it‰rannalla, suuren paiseen n‰kˆisen, viidensadan metrin korkuisen Manga-vuoren ensimm‰isille aaltomaisille rinteille. Siell‰ kasvoi "phormiumia", Uuden Seelannin arvokasta pellavaa, alkuasukasten "harakeke‰". T‰m‰ kasvi on hyˆdyllinen joka suhteessa. Sen kukista saadaan er‰‰nlaista mainiota hunajaa; sen varresta kumimaista ainetta, joka vastaa vahaa ja t‰rkkelyst‰; sen lehti‰ voidaan k‰ytt‰‰ mit‰ moninaisimmilla tavoilla: tuoreina ne kelpaavat paperiksi, kuivattuina ne ovat mainiota taulaa, leikattuina saa niist‰ nuoraa, kˆytt‰ ja lankaa, muokattuina ja litistettyin‰ ne muuttuvat peitteiksi tai vaipoiksi, matoiksi tai vˆiksi; ja punaisiksi tai mustiksi v‰rj‰ttyin‰ ne ovat hienoimpien maorien kaunistuksena. T‰t‰ kallisarvoista phormiumia on molemmilla saarilla kaikkialla, rannikoilla, jokien varsilla, j‰rvien rannoilla. T‰‰ll‰ n‰m‰ villin‰ rehottavat pensaat peittiv‰t laajoja aloja; niiden punaisenruskeita, aloeta muistuttavia kukkia aukeni kaikkialla pitkien sotkeutuneiden, kuin ter‰vist‰ miekoista tehtyjen lehtien lomissa. Vieh‰tt‰vi‰ lintuja, phormium-kenttien ainaisia vieraita, lenteli suurissa parvissa virkist‰en itse‰‰n kukkien hunajalla. J‰rvess‰ uiskenteli joukoittain tummahˆyhenisi‰, harmaan ja vihre‰n vivahteisia sorsia, jotka ovat helposti kesyyntyvi‰. Puolen kilometrin p‰‰ss‰ n‰kyi er‰‰n vuoren ulkonemalla "pah", maorilaisvarustus paikalla, jota oli mahdoton valloittaa. Vangit, joiden k‰det ja jalat olivat vapaat, vietiin sotilaiden saattamina yksitellen maihin. Polku p‰‰tyi linnoitukseen halki phormium-kent‰n ja metsikˆn, jossa kasvoi kauniita puita, kuten ikivihanta, punamarjainen "kaikatea", "dracena australis", alkuasukasten "ti", jonka latvusta voi hyvin k‰ytt‰‰ palmukaalin asemesta, ja "huiu", jolla voi v‰rj‰t‰ kankaita mustiksi. Suuria metallikiiltoisia kyyhkysi‰, tuhkanv‰risi‰ harakoita ja suunnaton parvi punertavia kottaraisia lensi pois ihmisten l‰hestyess‰. Jokseenkin pitk‰n kierroksen j‰lkeen Glenarvan, lady Helena, Mary Grant ja heid‰n seuralaisensa saapuivat "pahin" sis‰‰n. T‰t‰ linnoitusta suojasi luja viiden metrin korkuinen paalutus; sitten oli uusi paalurivi ja sen sis‰puolella ampuma-aukoilla varustettu pajuaitaus ymp‰rˆim‰ss‰ itse tasannetta, miss‰ kohosi muutamia maorien rakennuksia ja nelisenkymment‰ s‰‰nnˆllisiin riveihin j‰rjestetty‰ hˆkkeli‰. Sinne saavuttaessa teki toisen aitauksen paaluihin pistettyjen ihmisp‰iden n‰ky kamalan vaikutuksen vankeihin, ja lady Helena ja Mary Grant k‰‰nsiv‰t katseensa pois enemm‰n inhosta kuin kauhusta. Ne olivat taisteluissa kaatuneiden vihollisp‰‰llikkˆjen p‰it‰; muu osa heid‰n ruumistaan oli k‰ytetty voittajien ravinnoksi. Maantieteilij‰ osasi tehd‰ t‰m‰n johtop‰‰tˆksen siit‰, ett‰ silm‰t oli kaivettu niist‰ ulos. P‰‰llikkˆjen silm‰t n‰et syˆd‰‰n. P‰‰ pannaan uuniin, kunhan se on alkuasukkaiden tapaan muokattu, kun aivot on otettu pois ja orvaskesi nyljetty, nen‰ tuettu pienin puunpalasin, sieraimet t‰ytetty phormiumilla sek‰ suu ja silm‰luomet ommeltu kiinni, ja sit‰ savustetaan kolmekymment‰ tuntia. N‰in k‰siteltyn‰ se kest‰‰ ikuisesti m‰t‰nem‰tt‰ ja kutistumatta ja asetetaan n‰kyviin voitonmerkiksi. Usein maorit s‰ilytt‰v‰t myˆs omien p‰‰llikkˆjens‰ p‰it‰, mutta silloin j‰tet‰‰n silm‰t kuoppiinsa. Uusseelantilaiset n‰yttelev‰t n‰it‰ ylv‰in‰, asettavat ne esiin nuorten sotilaiden ihailtaviksi ja osoittavat niille kunnioitustaan juhlallisin menoin. Mutta Kai-Kumun pahissa koristivat vain vihollisp‰‰t t‰t‰ kauheata museota, jossa varmaan enemm‰n kuin yksi englantilainen tyhjin silm‰kuopin lis‰si maorip‰‰llikˆn kokoelmaa. Kai-Kumun asunto oli useiden pienempien hˆkkelien ymp‰rˆim‰n‰ pahin takaosassa laajan aukean edustalla, jota eurooppalaiset olisivat sanoneet "harjoituskent‰ksi". T‰m‰ talo oli rakennettu oksapunoksin sidotuista paaluista ja sis‰puolelta peitetty phormium-matoilla. Seitsem‰n metrin pituisena, viiden levyisen‰ ja kolmen korkuisena se k‰sitti sataviisi kuutiota, eik‰ uusseelantilainen p‰‰llikkˆ tarvitsekaan enemp‰‰. Siihen p‰‰si yhdest‰ ainoasta aukosta; jostakin paksusta kasvikudoksesta tehty esirippu oli ovena, ja katto oli seinien yll‰ samalla tavoin kuin muinaisten roomalaisten "impluvium". Muutamat puuveistokset kattoparrujen p‰iss‰ koristivat t‰t‰ majaa; p‰‰k‰yt‰v‰ss‰, "wharepunissa", oli tulijan ihmeeksi merkillinen sekamelska lehtikoristeita, hirviˆit‰, symbolisia kuvia, kaikki paikallisten taiteilijoiden tˆit‰. Sis‰ll‰ kohosi tallatusta mullasta tehty lattia hiukan maata korkeammalle. "Typhan" pitkist‰, taipuisista lehdist‰ valmistetuilla matoilla peitetyt, kuivista saniaisista tehdyt, putkiristikoiden p‰‰lle sijoitetut patjat olivat vuoteina. Keskell‰ oli tulisijana muurattu reik‰ ja savutorvena toinen reik‰ katossa. Kun savua oli kylliksi, se p‰‰tti vihdoin lˆyt‰‰ rei‰st‰ ulos j‰tetty‰‰n ensin kuitenkin huoneen seiniin sysimustan nokikerroksen. Rakennuksen vieress‰ oli aittoja; niiss‰ s‰ilytettiin p‰‰llikˆn tavaroita, phormiumia, perunoita ja syˆt‰vi‰ saniaisia, ja siell‰ olivat myˆs ne uunit, joissa ruoka kypsennet‰‰n kuumien kivien avulla. Kauempana oli pieniss‰ aitauksissa sikoja ja vuohia, harvinaisia, kapteeni Cookin tuomien hyˆdyllisten el‰inten j‰lkel‰isi‰. Koiria juoksenteli siell‰ t‰‰ll‰ etsien laihaa ravintoaan; ollakseen kotiel‰imi‰, jotka ovat maorien jokap‰iv‰isen‰ ravintona, ne olivat kovin huonossa kunnossa. Glenarvan seuralaisineen oli yhdell‰ silm‰yksell‰ pannut t‰m‰n kaiken merkille. Er‰‰n tyhj‰n hˆkkelin luona he odottivat, mit‰ p‰‰llikkˆ n‰kisi hyv‰ksi p‰‰tt‰‰; t‰ll‰ v‰lin heit‰ k‰v‰isi katsomassa joukko vanhoja akkoja. N‰m‰ syˆj‰tt‰ret ymp‰rˆiv‰t heid‰t, ulvoivat, haukkuivat ja osoittelivat heit‰ sormillaan. Muutamat englantilaiset sanat, jotka kuuluivat heid‰n paksuilta huuliltaan, ilmaisivat selv‰sti, ett‰ he vaativat viipym‰tt‰ kostoa. N‰iden haukkumisten ja uhkailujen aikana lady Helena teeskenteli ulkonaisesti tyynen‰ kylm‰verisyytt‰, joka ei voinut olla todellinen. Auttaakseen lordi Glenarvania s‰ilytt‰m‰‰n mielenmalttinsa t‰m‰ rohkea nainen salasi tunteensa sankarillisin ponnistuksin. Onneton Mary Grant sit‰ vastoin oli v‰h‰ll‰ pyˆrty‰, mutta John Mangles, joka oli valmis uhraamaan henkens‰ h‰nt‰ suojellakseen, tuki h‰nt‰. Muut kestiv‰t n‰m‰ loukkaukset eri tavoin, majuri v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰, Paganel yh‰ enemm‰n ‰rtyen. Glenarvan, joka tahtoi suojella lady Helenaa vanhojen akkojen hyˆkk‰yksilt‰, astui suoraan Kai-Kumun luo, viittasi inhottavaan joukkoon ja sanoi: -- Aja nuo pois! Maorip‰‰llikkˆ katsoi vankiaan pitk‰‰n mit‰‰n vastaamatta, mutta vaiensi sitten k‰dell‰‰n viitaten kirkuvan joukon. Glenarvan kumarsi kiitokseksi ja asettui verkkaisesti ‰skeiselle paikalleen. T‰ll‰ v‰lin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja, miehi‰, nuorukaisia, toiset tyynin‰, mutta synkkin‰ odotellen Kai-Kumun k‰skyj‰, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai yst‰vi‰‰n, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa. Kaikista niist‰ p‰‰llikˆist‰, jotka William Thompsonin kehotuksesta olivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa j‰rvipiiriin palannut ja ensimm‰inen, joka ilmoitti heimolle, ett‰ kansankapina oli k‰rsinyt tappion Waikaton alajuoksun varrella. Niist‰ kahdestasadasta sotilaasta, jotka h‰nen komennossaan olivat l‰hteneet puolustamaan maataan, oli j‰‰nyt sille tielle sataviisikymment‰. Vaikka muutamia oli englantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut taistelutanterelle isiens‰ maahan milloinkaan palaamatta! Siit‰ johtui se synkk‰ toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun saavuttua. Tappiosta ei n‰et ollut kuultu edes huhuja, ja siksi t‰m‰ tieto tuli niin odottamatta. Alkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinp‰ kuolleiden soturien vanhemmat ja yst‰v‰t, varsinkin naiset, repiv‰t kasvojaan ja olkap‰it‰‰n ter‰vill‰ simpukankuorilla. Vuotava veri sekoittui kyyneliin; syv‰t naarmut osoittivat syv‰‰ surua. Onnettomat veren tahrimat ja mielettˆm‰t seelantilaiset naiset olivat kauheita katsella. Toinen, alkuasukkaiden silmiss‰ viel‰ t‰rke‰mpi syy lis‰si heid‰n ep‰toivoaan. Ei siin‰ kyllin, ett‰ sukulainen tai yst‰v‰ oli kuollut, vaan h‰nen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. N‰m‰ j‰‰nnˆkset katsotaan maorien uskonnossa v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi tulevaa el‰m‰‰ varten; ei katoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan, puhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan "udupaan", "kunnian huoneeseen". N‰m‰ haudat koristetaan puukuvilla, joihin on tarkoin j‰ljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt j‰isiv‰t haudat tyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties s‰ilyv‰t villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta taistelukent‰ll‰. Tuskan ilmaisut siis yltyiv‰t. Naisten uhkauksia seurasivat miesten kiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet k‰viv‰t kiivaammiksi. Melu oli kiihty‰ k‰sik‰hm‰ksi. Kai-Kumu, joka pelk‰si heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, k‰ski vied‰ vangit er‰‰seen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen p‰‰h‰n, jyrkk‰rinteiselle tasanteelle. Siell‰ maja nojasi vuorensein‰‰n, joka kohosi kolmisenkymment‰ metri‰ sen yl‰puolelle ja oli t‰ll‰ puolen linnoituksen jyrkk‰n‰ p‰‰tyvallina. T‰ss‰ "Wareatuassa", pyhitetyss‰ huoneessa, papit eli "arkit" opettivat uusseelantilaisille oppia kolmiyhteisest‰ jumalasta: is‰st‰, pojasta ja linnusta eli hengest‰. Tilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyh‰‰ ravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syˆ pappiensa suun kautta. P‰‰sty‰‰n hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heitt‰ytyiv‰t siell‰ phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja mieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin. Glenarvan painoi h‰nt‰ rintaansa vasten. -- Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylk‰‰ meit‰! Melkein heti sis‰lle tultuaan Robert kiipesi Wilsonin olkap‰ille ja tyˆnsi p‰‰ns‰ er‰‰seen katon ja sein‰n v‰liseen aukkoon, johon oli ripustettu taikakaluja. Siit‰ h‰n saattoi n‰hd‰ yli koko pahin Kai-Kumun asuntoon saakka. -- He ovat kokoontuneet p‰‰llikˆn ymp‰rille, h‰n ilmoitti kuiskaten. -- He huitovat k‰si‰‰n ... kirkuvat... Kai-Kumu haluaa puhua... Poika oli vaiti muutaman minuutin. -- Kai-Kumu puhuu... Villit rauhoittuvat... He kuuntelevat h‰nt‰... -- Ilmeisesti p‰‰llikˆll‰ on jokin henkilˆkohtainen syy suojella meit‰, majuri sanoi. -- H‰n haluaa vaihtaa vangit heimonsa p‰‰llikkˆihin. Mutta suostuvatko h‰nen soturinsa siihen? -- Suostuvat! He kuuntelevat h‰nt‰, Robert jatkoi. -- He hajaantuvat... Toiset palaavat majoihinsa ... toiset l‰htev‰t linnoituksesta... -- Onko se totta? majuri huudahti. -- On, herra MacNabbs, Robert vastasi. -- Kai-Kumu ja h‰nen veneens‰ soturit ovat yksin j‰ljell‰... Yksi heist‰ tulee t‰nne... -- Tule alas, Robert! Glenarvan sanoi. Nyt tarttui lady Helena, joka oli noussut, puolisonsa k‰sivarteen. -- Edward, h‰n sanoi vakaalla ‰‰nell‰, -- Mary Grant ja min‰ emme tahdo el‰vin‰ joutua n‰iden villien k‰siin. H‰n ojensi Glenarvanille ladatun revolverin. -- Ase! huudahti Glenarvan, jonka katse kirkastui. -- Niin, maorit eiv‰t tutkineet naisvankeja; mutta t‰m‰ ase on meit‰ varten, Edward, eik‰ heit‰. -- Glenarvan, MacNabbs sanoi ‰kki‰, -- k‰tkek‰‰ revolveri. Ei ole viel‰ aika... Revolveri katosi lordin taskuun. Oviaukkoa peitt‰v‰ matto tyˆnnettiin syrj‰‰n, ja er‰s alkuasukas astui sis‰‰n. H‰n antoi vangeille merkin seurata mukanaan. Glenarvan ja h‰nen kumppaninsa astuivat vierivieress‰ pahin poikki ja pys‰htyiv‰t Kai-Kumun eteen. Heimon etevimm‰t soturit olivat koolla p‰‰llikkˆns‰ ymp‰rill‰. Heid‰n joukossaan n‰htiin se maori, jonka vene liittyi Kai-Kumun seuraan Pohainhennan ja Waikaton yhtym‰kohdalla. H‰n oli nelikymmenvuotias, voimakas, hurjan ja julman n‰kˆinen mies. H‰nen nimens‰ oli Kara-Tete, mik‰ merkitsee "vihainen". Kai-Kumu kohteli h‰nt‰ kunnioittavasti, ja tatuointien siroudesta voi n‰hd‰, ett‰ Kara-Tetell‰ oli korkea asema heimossa. Huolellinen tarkkailija n‰ki kuitenkin, ett‰ n‰iden molempien p‰‰llikˆiden v‰lill‰ oli jonkinlaista kateutta. Majuri huomasi, ett‰ Kara-Teten vaikutusvalta j‰tti Kai-Kumun varjoon. Molemmat hallitsivat yht‰ suurella vallalla huomattavia Waikato-heimoja. Ja vaikka t‰m‰n keskustelun aikana Kai-Kumu hymyili, h‰nen katseensa paljasti kuitenkin syv‰‰ vihamielisyytt‰. Kai-Kumu k‰‰ntyi Glenarvanin puoleen. -- Oletko englantilainen? h‰n kysyi. -- Olen, lordi vastasi empim‰tt‰, sill‰ kansallisuuden piti olla avuksi vaihdossa. -- Ent‰ seurueesi? Kai-Kumu jatkoi. -- Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin min‰kin. Me olemme matkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta -- jos tahdot sen tiet‰‰ -- me emme ole ottaneet osaa sotaan. -- Se ei merkitse mit‰‰n! Kara-Tete sanoi tylysti. -- Jokainen englantilainen on meid‰n vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat anastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kyl‰mme. -- He ovat tehneet v‰‰rin, Glenarvan vastasi vakavasti. -- Min‰ sanon sen sinulle siksi, ett‰ olen sit‰ mielt‰, enk‰ siksi, ett‰ olen vankinasi. -- Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, -- Tohonga, meid‰n jumalamme Nui-Atuan ylimm‰inen pappi, on joutunut veljiesi k‰siin. H‰n on nyt siell‰ vankina. Meid‰n jumalamme k‰skee meit‰ lunastamaan h‰nen henkens‰. Min‰ olisin halunnut repi‰ syd‰men rinnastasi, olisin halunnut, ett‰ sinun ja seuralaistesi p‰‰t ikuisesti koristaisivat t‰m‰n aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut. Kai-Kumu, joka t‰h‰n saakka oli hillinnyt itsens‰, n‰ytti vapisevan vihasta, ja h‰nen kasvoistaan n‰kyi hurjaa liikutusta. Pienen hetken kuluttua h‰n jatkoi tyynemmin: -- Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi? Glenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maorip‰‰llikkˆ‰ tarkasti. -- En tied‰, h‰n sanoi hetken hiljaisuuden j‰lkeen. -- Puhu, Kai-Kumu jatkoi. -- Onko sinun henkesi meid‰n Tohongamme arvoinen? -- Ei, Glenarvan vastasi. -- Min‰ en ole p‰‰llikkˆ enk‰ pappi kansalaisteni keskuudessa. T‰st‰ vastauksesta kummastuneena katsahti Paganel Glenarvaniin, voimatta ymm‰rt‰‰ h‰nen tarkoitustaan. Kai-Kumu n‰ytti yht‰ h‰mm‰styneelt‰. -- Sin‰ ep‰ilet siis? h‰n sanoi. -- Min‰ en tied‰, Glenarvan toisti. -- Eiv‰tkˆ sinun maanmiehesi ota sinua vastikkeeksi meid‰n Tohongastamme? -- Minuako yksin? Glenarvan vastasi. -- Eiv‰t. Meid‰t kaikki mahdollisesti. -- Maorien keskuudessa, Kai-Kumu sanoi, -- annetaan p‰‰ p‰‰st‰. -- Tarjoa ensin n‰m‰ naiset vastikkeeksi papistasi, Glenarvan sanoi, viitaten lady Helenaan ja Mary Grantiin. Lady Helena yritti syˆksy‰ miehens‰ luo, mutta majuri esti. -- N‰ill‰ molemmilla naisilla, Glenarvan jatkoi kunnioittavasti kumartaen lady Helenalle ja Mary Grantille, -- on korkea asema maassaan. Soturi katseli kylm‰sti vankiansa. Ilke‰ hymy levisi h‰nen huulilleen, mutta h‰n tukahdutti sen heti ja vastasi ‰‰nell‰, jota tˆin tuskin pystyi hillitsem‰‰n. -- Luuletko sin‰ voivasi pett‰‰ Kai-Kumua v‰‰rill‰ sanoilla, kirottu eurooppalainen? Luuletko sin‰, ett‰ Kai-Kumun silm‰t eiv‰t n‰e syd‰miin? Ja osoittaen lady Helenaa h‰n lis‰si: -- Tuo on sinun vaimosi! -- Eip‰ kuin minun! Kara-Tete huusi. Samassa t‰m‰ tyˆnsi vangit syrj‰‰n ja tarttui lady Helenaa olkap‰‰st‰. -- Edward! parahti onneton nainen kauhistuneena. Sanaakaan sanomatta lordi Glenarvan kohotti k‰sivartensa. Laukaus pamahti, ja Kara-Tete kaatui kuolleena maahan. Laukauksen j‰lkeen syˆksyi alkuasukkaita ryˆppyn‰ ulos majoista. Pah t‰yttyi silm‰nr‰p‰yksess‰, ja sata k‰tt‰ kohotettiin kovaonnisia vastaan; Glenarvanin ase temmattiin h‰nen k‰dest‰‰n. -- Tabu! Tabu! Kai-Kumu huusi. Kai-Kumu katsahti Glenarvaniin omituisesti; sitten h‰n toisella k‰dell‰‰n suojeli murhaajaa ja toisella esti joukkoa, joka tahtoi repi‰ eurooppalaiset kappaleiksi. Vihdoin h‰nen ‰‰nens‰ kuului yli melun. -- Tabu! Tabu! h‰n huusi Sana pys‰ytti joukon Glenarvanin ja h‰nen kumppaniensa eteen, joita yliluonnollinen voima suojeli. V‰h‰n myˆhemmin heid‰t vietiin takaisin Wareatuaan, jota k‰ytettiin heid‰n vankilanaan. Mutta Robert Grant ja Jacques Paganel eiv‰t en‰‰ olleet heid‰n mukanaan. MAORlPƒƒLLIK÷N HAUTAJAISET. Uudessa Seelannissa varsin yleisen tavan mukaan oli Kai-Kumulla heimop‰‰llikkyyden ohella myˆs arikin arvo. H‰n oli myˆs pappi ja saattoi siis julistaa ihmisi‰ tai esineit‰ tabuksi. Kaikille Polynesian kansoille yhteisen tavan mukaan on kaikki yhteydenpito, kosketus siihen esineeseen tai henkilˆˆn kielletty, joka on julistettu tabun alaiseksi. Maorikansan uskonnon mukaan suuttunut jumala rankaisisi kuolemalla jokaista, joka rohkenisi herjaavalla k‰dell‰ koskettaa tabuksi julistettua. Ja jos jumala viivyttelisi h‰p‰isyns‰ kostamista, papit pit‰isiv‰t huolta siit‰. P‰‰llikˆt k‰yttiv‰t tabua poliittisiin tarkoituksiin, vaikka se usein myˆs on seurauksena jostakin tavallisesta tilanteesta yksityisel‰m‰ss‰. Alkuasukas julistetaan muutamiksi p‰iv‰ksi tabuksi monissa eri tapauksissa: kun h‰n on leikannut tukkansa, kun h‰net juuri on tatuoitu, kun h‰n rakentaa ruuhtaan tai majaansa, kun h‰neen tarttuu tappava tauti tai kun h‰n on kuollut. Jos varomaton kulutus uhkaa h‰vitt‰‰ virroista kalat tai pelloista ennenaikaisesti perunat, niin niit‰ suojaamaan asetetaan tabu. Jos p‰‰llikkˆ haluaa karkottaa ep‰mieluisat vieraat asunnoistaan, h‰n julistaa t‰lle tabun; tai jos h‰n haluaa vain omaksi edukseen pit‰‰ yhteytt‰ vieraaseen laivaan, laivaa koskee taas tabu; samoin, jos h‰n katsoo hyv‰ksi panna karanteeniin eurooppalaisen matkustajan, johon h‰n on tyytym‰tˆn, niin h‰nell‰ on yh‰ hyv‰n‰ keinona tabu. H‰nen tabu-kieltonsa on siis samanlainen kuin muinaisten kuninkaiden "_veto_". Kun jokin esine on julistettu tabuksi, kukaan ei voi rankaisematta koskea siihen. Jos alkuasukas joutuu pannaan, on m‰‰r‰tyt ravintoaineet m‰‰r‰ttyn‰ aikana kielletty h‰nelt‰. Ennen kuin h‰net vapautetaan t‰st‰ ruokavaliosta, h‰nt‰ auttavat orjat, jos h‰n on rikas, tyˆnt‰en h‰nen suuhunsa ne ruoat, joita h‰n ei saa koskettaa k‰sill‰‰n; jos h‰n on kˆyh‰, h‰nen on pakko ottaa ravintonsa suullaan, ja n‰in tabu muuttaa h‰net el‰imeksi. T‰m‰ merkillinen tapa m‰‰r‰‰ ja vaikuttaa sanalla sanoen uusseelantilaisten pienimpiinkin toimiin. Se on jumalan lakkaamatonta puuttumista yhteiskunnalliseen el‰m‰‰n. Sill‰ on lain voima, ja siksi voi sanoa, ett‰ alkuasukkaiden koko laki, jota vastaan ei ole kiist‰mist‰ eik‰ kiistet‰, sis‰ltyy tabun ahkeraan k‰yttˆˆn. Mit‰ Wareatuaan teljettyihin vankeihin tulee, niin mielivaltainen tabu pelasti heid‰t heimon raivolta. Muutamat Kai-Kumun yst‰v‰t ja kannattajat olivat pys‰htyneet heti p‰‰llikkˆns‰ ‰‰nen kuullessaan ja suojelleet vankeja. Glenarvan ei kuitenkaan kuvitellut h‰nt‰ odottavaa kohtaloa sen paremmaksi. Vain h‰nen kuolemansa saattoi sovittaa p‰‰llikˆn murhan. Mutta kuolema villien kansakuntien keskuudessa on aina vasta pitk‰n kidutuksen loppu. Glenarvan odotti siis saavansa julmasti sovittaa sen oikeutetun suuttumuksen, joka oli pannut aseen h‰nen k‰teens‰, mutta h‰n toivoi, ett‰ Kai-Kumun viha ei koskisi muita kuin h‰nt‰. Millaisen yˆn h‰n ja h‰nen toverinsa viettiv‰tk‰‰n! Kuka voisi kuvata heid‰n tuskaansa! Robert-parkaa ja kunnon Paganelia ei ollut ilmestynyt takaisin, mutta eikˆ heid‰n kohtalonsa ollut ilmiselv‰? Eiv‰tkˆ he olleet alkuasukkaiden koston ensimm‰isi‰ uhreja? Kaikki toivo oli kadonnut jopa MacNabbsinkin syd‰mest‰, joka ei hevill‰ joutunut ep‰toivoon. John Mangles oli v‰h‰ll‰ tulla hulluksi n‰hdess‰‰n kuinka synk‰n toivottomana Mary Grant suri velje‰‰n. Glenarvan ajatteli lady Helenan hirvitt‰v‰‰ pyyntˆ‰, kun t‰m‰ kidutusta tai orjuutta karttaakseen tahtoi kuolla h‰nen k‰dest‰‰n! Oliko h‰nell‰ rohkeutta t‰h‰n kauheaan tekoon? -- Ja Mary, olisiko oikeutta tappaa h‰nt‰? ajatteli John, jonka syd‰n oli haljeta. Karkaaminen taas oli ilmeisesti mahdotonta; kymmenen hampaisiin saakka aseistettua miest‰ vartioi Wareatuan ovella. Koitti aamu 13. p‰iv‰n‰ helmikuuta. Alkuasukkaiden ja tabun suojaamien vankien v‰lill‰ ei ollut tapahtunut mit‰‰n kosketusta. Majassa oli jonkin verran ruokaa, joihin onnettomat tuskin kajosivat; tuska vei n‰l‰n. P‰iv‰ kului tuottamatta mit‰‰n muutosta tai toivoa. Ep‰ilem‰tt‰ kuolleen p‰‰llikˆn hautaus ja heid‰n kuolemanrangaistuksensa tulisi tapahtumaan samanaikaisesti. Mutta vaikka Glenarvan ei koettanut salata itselt‰‰n, ett‰ Kai-Kumun oli t‰ytynyt luopua vankien vaihdon ajatuksestakin, oli majurilla t‰ss‰ suhteessa sittenkin toivon kipin‰. -- Kuka tiet‰‰, h‰n sanoi, muistuttaen Glenarvanille siit‰ vaikutuksesta, jonka Kara-Teten kuolema oli tehnyt p‰‰llikkˆˆn, -- kuka tiet‰‰, etteikˆ Kai-Kumu tunne olevansa teille kiitollisuudenvelassa? Mutta t‰st‰ MacNabbsin huomautuksesta huolimatta Glenarvan ei ollut toiveikas. Seuraavakin p‰iv‰ kului, eik‰ tehty mit‰‰n valmisteluja heid‰n teloittamisekseen. Syy t‰h‰n lykk‰ykseen oli maorien usko, ett‰ sielu viipyy vainajan ruumiissa kolme p‰iv‰‰ kuoleman j‰lkeen, eik‰ ruumista siis kolmeen vuorokauteen haudata. T‰t‰ tapaa noudatettiin tarkkaan, ja helmikuun 15. p‰iv‰‰n saakka pah pysyi autiona. John Mangles nousi Wilsonin olkap‰ille ja katseli usein ulkovarustuksia; mutta ainoatakaan alkuasukasta ei n‰kynyt. Vain vartijat kulkivat valppaina ja vuorottelivat Wareatuan ovella. Mutta kolmantena p‰iv‰n‰ majat avattiin, ja miehi‰, vaimoja, lapsia, yhteens‰ monta sataa maoria, kokoontui tyynin‰ ja ‰‰nettˆmin‰ pahiin. Kai-Kumu astui ulos majastaan ja asettui heimon p‰‰miesten kanssa puolen metrin korkuiselle korokkeelle linnoituksen keskelle. Kansa asettui puoliympyr‰‰n muutaman metrin p‰‰h‰n h‰nen taakseen, ja kaikki olivat vaiti. Kai-Kumun antamasta merkist‰ l‰hti er‰s soturi Wareatuaa kohti. -- Muista! lady Helena sanoi miehelleen. Glenarvan syleili vaimoaan. Samalla hetkell‰ l‰hestyi Mary Grant John Manglesia. -- Lordi ja lady Glenarvan myˆnt‰nev‰t, h‰n sanoi, -- ett‰ jos vaimo voi kuolla miehens‰ k‰dest‰ v‰ltt‰‰kseen h‰pe‰llist‰ el‰m‰‰, niin voi myˆs morsian puolestaan samasta syyst‰ kuolla sulhasensa avulla. John, t‰n‰ el‰m‰mme viimeisen‰ hetken‰ voin teille sen sanoa: enkˆ jo kauan aikaa ole ollut morsiamenne syd‰mess‰nne? Voinko luottaa teihin, rakas John, kuten lady Helena Glenarvaniin? -- Mary! nuori kapteeni huudahti syv‰sti j‰rkyttyneen‰. -- Voi, rakas Mary...! H‰n ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sill‰ matto vedettiin syrj‰‰n ja vangit vietiin Kai-Kumun luo; molemmat naiset olivat alistuneet kohtaloonsa, ja miehet peittiv‰t tuskansa suorastaan yli-inhimillist‰ tarmoa todistavan tyyneyden alle. He pys‰htyiv‰t seelantilaisen p‰‰llikˆn eteen, joka ei antanut kauan odottaa tuomiota. -- Sin‰ tapoit Kara-Teten? h‰n sanoi Glenarvanille. -- Min‰ tapoin h‰net, lordi vastasi. -- Huomenna auringon noustessa kuolet. -- Yksinkˆ? kysyi Glenarvan, jonka syd‰n sykki kiivaasti. -- Ah, jos vain Tohongan henki ei olisi niin kallisarvoinen! huudahti Kai-Kumu, jonka katseessa paloi villi kaipaus. T‰ll‰ hetkell‰ syntyi v‰kijoukossa h‰lin‰‰ ja Glenarvan katsahti pikaisesti ymp‰rilleen. Pian antoi joukko tiet‰, ja er‰s soturi astui esiin m‰rk‰n‰ hiest‰, rasitusten uuvuttamana. Heti kun Kai-Kumu n‰ki h‰net, h‰n sanoi miehelle englanniksi, ilmeisesti haluten, ett‰ vangit ymm‰rt‰isiv‰t: -- Tuletko pakekien leirilt‰? -- Tulen, maori vastasi. -- N‰itkˆ vangin, Tohongan? -- Min‰ n‰in h‰net. -- El‰‰kˆ h‰n? -- H‰n on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet h‰net. Nyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selv‰. -- Te kaikki, Kai-Kumu huusi, -- kuolette huomenna auringon noustessa. N‰it‰ onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena ja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen. Vankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sill‰ heid‰n piti olla l‰sn‰ p‰‰llikˆn hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisiss‰ juhlamenoissa. Joukko sotureita vei heid‰t muutaman askelen p‰‰h‰n suunnattoman "kudin" juurelle, minne vartijat j‰iv‰t heid‰n luokseen p‰‰st‰m‰tt‰ heit‰ silmist‰‰n. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo n‰ytti unohtaneen heid‰t. M‰‰r‰tyt kolme p‰iv‰‰ olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja vainajan sielu oli siis i‰ksi j‰tt‰nyt ruumiin. Toimitus alkoi. Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna kallisarvoiseen pukuun ja k‰‰rittyn‰ komeaan phormium-mattoon; h‰nen sulilla koristetussa p‰‰ss‰‰n oli vihreist‰ lehvist‰ tehty seppele; kasvot, k‰det ja rinta oli voideltu ˆljyll‰, eiv‰tk‰ ne n‰ytt‰neet lainkaan muuttuneen. Sukulaiset ja yst‰v‰t l‰hestyiv‰t kummun juurta, ja yhdell‰ kertaa, ik‰‰n kuin orkesterinjohtajan lyˆdess‰ tahtia surukantaattiin, kuului valtava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin valittavassa, hyvin hitaassa rytmiss‰. H‰nen l‰himp‰ns‰ lˆiv‰t itse‰‰n p‰‰h‰n ja sukulaiset raapivat kynsill‰ kasvojaan, tuhlaten enemm‰n verta kuin kyyneli‰. Onnettomat naiset t‰yttiv‰t tunnollisesti t‰m‰n alkukantaisen velvollisuuden. Mutta n‰m‰ surun ilmaisut eiv‰t olleet riitt‰vi‰ lepytt‰m‰‰n vainajan sielua, jonka suuttumus ep‰ilem‰tt‰ olisi iskenyt h‰nen heimonsa eloonj‰‰neisiin, ja h‰nen soturinsa, jotka eiv‰t voineet saada h‰nt‰ takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei h‰n toisessa maailmassa kaipaisi maallisen el‰m‰n mukavuuksia. Kara-Teten vaimon ei pit‰isi myˆsk‰‰n j‰tt‰‰ puolisoaan yksin hautaan, ja muuten h‰n olisi itsekin kielt‰ytynyt j‰‰m‰st‰ eloon miehens‰ j‰lkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eik‰ Uuden Seelannin historiasta puutu esimerkkej‰ t‰llaisista uhrauksista. Vaimo astui esiin. H‰n oli viel‰ nuori, ja h‰nen tukkansa hulmusi hajallaan h‰nen olkap‰ill‰‰n. H‰n alkoi nyyhkytt‰‰ ja vaikertaa; ep‰selv‰t sanat, katkonaiset lauseet, joilla h‰n ylisti vainajan avuja, keskeyttiv‰t h‰nen huokauksensa, ja ‰‰rimm‰isen tuskan puuskassa h‰n heitt‰ytyi kummun juurelle ja painoi p‰‰ns‰ maahan. T‰ll‰ hetkell‰ Kai-Kumu astui h‰nen luokseen. ƒkki‰ nousi onneton uhri seisomaan; mutta valtavalla "meren", er‰‰nlaisen tavattoman ison nuijan iskulla kaatoi p‰‰llikkˆ h‰net j‰lleen maahan. H‰n oli kuollut. Heti alkoi hirve‰ kiljunta. Sadat nyrkit heristeliv‰t kohti kauheasta n‰ytelm‰st‰ tyrmistyneit‰ vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sill‰ menot eiv‰t olleet viel‰ p‰‰ttyneet. Kara-Teten vaimo oli liittynyt mieheens‰, ja molemmat ruumiit makasivat rinnakkain. Ikuista el‰m‰‰ varten ei vainajalle riitt‰nyt uskollinen elinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heit‰ molempia Nui-Atuan luona, elleiv‰t heid‰n orjansa olisi seuranneet heit‰ t‰st‰ maailmasta toiseen? Kuusi onnetonta tuotiin is‰nt‰v‰kens‰ ruumiiden luo. He olivat palvelijoita, jotka sodan s‰‰lim‰tˆn laki oli syˆssyt orjuuteen. P‰‰llikˆn elinaikana he olivat kest‰neet mit‰ ankarinta kielt‰ymyst‰, olleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa, tyˆskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heid‰n oli maorien uskonnon mukaan i‰isyydess‰ jatkettava t‰t‰ orjuutta. N‰m‰ raukat n‰yttiv‰t alistuvan kohtaloonsa eiv‰tk‰ vastustaneet t‰t‰ jo ammoin aavistettua uhria. Heid‰n k‰tens‰ olivat t‰ysin vapaina merkiksi, ett‰ he ottivat kuoleman vastaan itse‰‰n puolustamatta. Heid‰t surmattiin nopeasti, k‰rsimyksi‰ aiheuttamatta. Kidutus varattiin murhan tekijˆille; n‰m‰ seisoivat kahdenkymmenen askelen p‰‰ss‰ ja k‰‰nsiv‰t pois katseensa t‰st‰ hirvitt‰v‰st‰ n‰ytelm‰st‰, joka muuttui viel‰ kauheammaksi. Kuusi "meren" iskua, kuuden v‰kev‰n soturin k‰dest‰, kaatoi uhrit maahan veril‰t‰kkˆˆn. Se oli merkkin‰ pˆyristytt‰v‰n ihmissyˆnnin alkamisesta. Orjien ruumiita ei suojellut tabu kuten is‰nt‰v‰en, vaan ne kuuluvat heimolle; ne ovat kuin pikkurahaa, jota heitet‰‰n hautauksen itkijˆille. Kun uhri oli toimitettu, koko lauma, p‰‰llikˆt, sotilaat, ukot, naiset ja lapset, ik‰‰n tai sukupuoleen katsomatta syˆksyiv‰t el‰imellisen raivon vallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemm‰ss‰ ajassa kuin nopea kyn‰ ehtisi kirjoittaa, olivat viel‰ hˆyry‰v‰t ruumiit revitty, jaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi riekaleiksi. Jokainen niist‰ kahdestasadasta maorista, jotka olivat l‰sn‰ uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin, tapeltiin, riideltiin pienimm‰st‰kin murusta. L‰mmin veri tahri inhottavat ruokavieraat, ja koko t‰m‰ joukko r‰mpi punaisessa hurmeessa. Siin‰ oli saalistaan repiv‰n tiikerin hurjaa raivoa. Sit‰ olisi voinut pit‰‰ sirkuksena, jossa siat sˆiv‰t petoja. Sitten sytytettiin kaksikymment‰ nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan k‰ry haisi ilmassa, ja ellei t‰h‰n juhlaan olisi liittynyt huumaavaa meteli‰, ja ellei ihmislihan t‰ytt‰mist‰ kurkuista olisi kajahdellut hurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan villien hampaissa. Glenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata t‰m‰n ellottavan n‰ytelm‰n molempien naisten katseilta. He ymm‰rsiv‰t nyt, mik‰ kohtalo heit‰ odotti huomisaamuna, mit‰ hirveit‰ k‰rsimyksi‰ ennen kuolemaa oli lis‰ksi kestett‰v‰. He olivat kauhusta mykki‰. Sitten alkoi kuolemantanssi. V‰kev‰ juoma, "piper excelsum"-kasvista valmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eiv‰tk‰ he en‰‰ olleet ihmisten n‰kˆisi‰. Ehk‰p‰ he unohtaisivat p‰‰llikˆn tabun ja k‰visiv‰t k‰siksi vankeihin, joita kauhistutti heid‰n mielipuolisuutensa? Mutta keskell‰ yleist‰ juopumusta oli Kai-Kumu s‰ilytt‰nyt malttinsa. H‰n myˆnsi t‰h‰n veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi huippunsa ja sitten laimenisi, mink‰ j‰lkeen hautauksen viimeinen toimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlas‰‰ntˆjen mukaan. Kara-Teten ja h‰nen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, j‰senet taivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana on. Heid‰t oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli syˆnyt heid‰n lihansa. J‰ljelle j‰iv‰t vain heid‰n luunsa. Udupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen kilometrin p‰‰ss‰, j‰rven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen vuoren huipulta. Sinne ruumiit piti siis vied‰. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia tai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit sijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin makaavassa asennossa t‰ysiss‰ pukimissa, liaanisiteill‰ kˆytettyin‰. Nelj‰ soturia kantoi niit‰ olkap‰ill‰‰n, ja koko heimo seurasi juhlakulussa hautapaikalle, laulaen j‰lleen suruhymni‰‰n. Yh‰ vartioidut vangit n‰kiv‰t kulkueen poistuvan pahin sis‰aitauksesta, mink‰ j‰lkeen laulu ja huudot v‰hitellen vaimenivat. Noin puolen tuntia oli surukulkue heilt‰ n‰kym‰ttˆmiss‰ laaksossa, mutta sitten he n‰kiv‰t sen taas kiemurtelevan ylˆs vuoripolkua, ja et‰isyys sai pitk‰n ja k‰‰rmem‰isen jonon aaltomaisen liikkeen n‰ytt‰m‰‰n merkilliselt‰. Heimo pys‰htyi kaksi ja puoli sataa meui‰ korkealle kukkulalle, Maunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta. Tavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja kivikasan, mutta mahtavalle ja pel‰tylle p‰‰llikˆlle, joka ep‰ilem‰tt‰ oli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt h‰nen urotˆidens‰ arvoisen leposijan. Udupa oli ymp‰rˆity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla koristettuja seip‰it‰ kohosi l‰hell‰ hautaa, jossa ruumiit saisivat lev‰t‰. Sukulaiset eiv‰t olleet unohtaneet, ett‰ vaidua, vainajan henki, ravitsee itse‰‰n yht‰ aineellisella tavalla kuin ruumis t‰ss‰ katoavaisessa el‰m‰ss‰. Ei mit‰‰n puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien j‰lkeen laskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja peitettiin mullalla ja kasveilla. Sitten kulkue palasi ‰‰nettˆm‰n‰ vuorta alas, eik‰ kukaan t‰m‰n j‰lkeen saanut kuolemanrangaistuksen uhalla menn‰ Maunganamulle, sill‰ se oli tabu, samoin kuin Tongariro, jossa lep‰‰v‰t er‰‰ss‰ maanj‰ristyksess‰ vuonna 1846 surmansa saaneen p‰‰llikˆn j‰‰nnˆkset. VIIMEISET HETKET. Auringon laskiessa Taupo-j‰rven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun kukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heid‰t noudettaisiin sielt‰, kun p‰iv‰n ensimm‰iset s‰teet kultaisivat Wahitin sel‰nteiden lakea. Heill‰ oli j‰ljell‰ yksi yˆ valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja kokemastaan kauhusta huolimatta he sˆiv‰t yhteisen aterian. -- Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, -- katsoaksemme kuolemaa silmiin. Meid‰n tulee n‰ytt‰‰ n‰ille raakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla. Aterian j‰lkeen lady Helena luki iltarukouksen ‰‰neen. Kaikki h‰nen kumppaninsa yhtyiv‰t siihen paljain p‰in. Onko sellaista ihmist‰, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa? T‰m‰n velvollisuuden t‰ytetty‰‰n vangit syleiliv‰t toisiaan. Mary Grant ja Helena vet‰ytyiv‰t majan nurkkaan ja oikaisivat itsens‰ matolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heid‰n silm‰luomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin v‰symyksen ja pitk‰n valvomisen uuvuttamana. Glenarvan vei silloin yst‰v‰ns‰ syrj‰‰n ja sanoi: -- Rakkaat toverit, meid‰n ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan k‰dess‰. Jos taivas tahtoo, ett‰ meid‰n on huomenna kuoltava, niin -- siit‰ olen varma -- me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt, valmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka n‰kee meid‰n syd‰miimme, tiet‰‰ meid‰n pyrkineen jaloon p‰‰m‰‰r‰‰n. Jos meit‰ menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on h‰nen tahtonsa. Niin ankara kuin h‰nen p‰‰tˆksens‰ onkin, en napise h‰nt‰ vastaan. Mutta kuolema t‰‰ll‰ ei ole pelkk‰ kuolema, vaan se on kidutusta, kenties h‰v‰isy‰, ja t‰‰ll‰ on kaksi naista... T‰ss‰ v‰r‰hti Glenarvanin t‰h‰n saakka varma ‰‰ni. H‰n vaikeni hillit‰kseen liikutuksensa. Hetken kuluttua h‰n jatkoi: -- John, h‰n sanoi nuorelle kapteenille, -- sin‰ olet luvannut Marylle saman kuin min‰ lady Helenalle. Mit‰ olet p‰‰tt‰nyt? -- Luulen Jumalan edess‰, ett‰ minulla on oikeus t‰ytt‰‰ se lupaus, John Mangles vastasi. -- Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita. -- On t‰ss‰ yksi, John vastasi n‰ytt‰en tikaria. -- Min‰ sieppasin sen Kara-Teten k‰dest‰, kun se villi kaatui teid‰n jalkoihinne. Mylord, se meist‰, joka j‰‰ viimeksi eloon, t‰ytt‰‰ lady Helenan ja Mary Grantin toivomuksen. N‰iden sanojen j‰lkeen vallitsi majassa syv‰ hiljaisuus. Vihdoin majuri keskeytti sen: -- Yst‰v‰ni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte t‰h‰n ‰‰rimm‰iseen keinoon. Min‰ en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, ett‰ kohtalomme on sinetˆity. -- Min‰ en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. -- K‰y kuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin, olisin jo kaksikymment‰ kertaa huutanut: Yst‰v‰ni, yritt‰k‰‰mme ulos! K‰yk‰‰mme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..! T‰ll‰ hetkell‰ John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edess‰ olevan kaksikymment‰viisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi hirve‰‰ valoa pahin ep‰tasaiselle pinnalle. Toiset villeist‰ makailivat nuotion ymp‰rill‰, toiset seisoivat pystyss‰ liikkumattomina mustina varjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitiv‰t valppaasti silm‰ll‰ valvontaansa uskottua majaa. Sanotaan, ett‰ vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin v‰lill‰ on j‰lkimm‰isell‰ paremmat asemat. Ainakin toinen on toista tarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, ett‰ h‰n vartioi, toinen ei, ett‰ h‰nt‰ vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija sen est‰mist‰. Siit‰ johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen. Mutta t‰ss‰ vankeja vartioi viha ja kosto eik‰ v‰linpit‰m‰tˆn vartija. Heit‰ ei ollut pantu kahleisiin sen takia, ett‰ kahleet olivat tarpeettomia, kun kaksikymment‰viisi miest‰ vartioi Wareatuan ainoata ovea. T‰h‰n rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei p‰‰sty kuin kapeaa kannasta myˆten, joka yhdisti sen pahin etuosaan. Kahdella muulla puolella oli kolmekymment‰ metri‰ putoavat ‰kkijyrk‰t kalliosein‰m‰t. Sit‰ tiet‰ oli mahdoton p‰‰st‰. Yht‰ mahdotonta oli karata takakautta, jossa oli esteen‰ suunnaton kallio. Ainoa tie ulos oli juuri Wareatuan sis‰‰nk‰yt‰v‰, ja maorit vartioivat t‰t‰ kannasta, joka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis t‰ysin mahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli tutkinut vankilansa muurit, t‰ytyi myˆnt‰‰ se. Mutta t‰m‰nkin tuskallisen yˆn tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea pimeys. Ei kuuta eik‰ t‰hti‰ ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta. Joku tuulenpuuska pyyhk‰isi pahia. Majan paalut natisivat. Villien nuotio virisi ‰kki‰ t‰st‰ ohimenev‰st‰ tuulahduksesta, ja liekit heijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhm‰ oli silm‰nr‰p‰yksen ajan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa. Majassa oli kuolemanhiljaista. Oli ehk‰ noin kello nelj‰ aamulla, kun majurin huomiota her‰tti heikko rapina, joka tuntui tulevan takasein‰n paalujen takaa, kallioon nojaavan sein‰m‰n puolelta. MacNabbs ei ensin v‰litt‰nyt t‰st‰ rapinasta, mutta kun sit‰ jatkui, h‰n alkoi kuunnella; kun sit‰ yh‰ kesti, h‰n painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. H‰nest‰ tuntui kuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin. P‰‰sty‰‰n asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin luo, her‰tti heid‰t irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan per‰lle. -- Kuunnelkaa, h‰n sanoi hiljaa viitaten heit‰ kumartumaan. Rapina oli nyt selvemp‰‰. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan jonkin ter‰v‰n esineen kaivaessa ja rapisevan irti. -- Jokin el‰in kolossaan, John Mangles sanoi. Glenarvan lˆi otsaansa. -- Kuka tiet‰‰, h‰n sanoi, -- vaikka se olisikin ihminen...? -- Ihminen tai el‰in, majuri vastasi, -- min‰ otan siit‰ selv‰n! Wilson ja Olbinett olivat samaa mielt‰, ja kaikki ryhtyiv‰t kaivamaan sein‰‰, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivill‰ tai kynsill‰‰n, kun taas Mulrady pitk‰ll‰‰n maassa piti oviverhon raosta silm‰ll‰ villien ryhm‰‰. Nuotionsa ymp‰rill‰ liikkumattomina kyyhˆtt‰v‰t villit eiv‰t lainkaan aavistaneet, mit‰ kahdenkymmenen askelen p‰‰ss‰ heist‰ tapahtui. Piinsekaista karstakive‰ peitt‰v‰ maa oli lˆyh‰‰ ja murenevaa. Niinp‰ kolo suurenikin nopeasti tyˆkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli ilmeist‰, ett‰ yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reik‰‰ pahin sein‰‰n. Mik‰ oli heid‰n tarkoituksensa? Tiesiv‰tkˆ he vankien olevan t‰‰ll‰ vai yrittiv‰tkˆ he kaivautua t‰nne jostakin muusta syyst‰? Vangit lis‰siv‰t ponnistuksiaan. Heid‰n sormensa olivat veriss‰, mutta he kaivoivat yh‰. Puolen tunnin tyˆn j‰lkeen oli heid‰n kaivamansa kolo metrin syvyinen. Vastapuolen selvemm‰st‰ rapinasta he saattoivat havaita, ett‰ nyt v‰liss‰ oli vain ohut maakerros. Kului viel‰ muutama minuutti, ja ‰kki‰ vet‰isi majuri takaisin k‰tens‰, jota ter‰v‰ ase oli leikannut. H‰n oli v‰h‰ll‰ huudahtaa, mutta sai hillityksi itsens‰. John Mangles tyˆnsi tikarillaan ter‰aseen syrj‰‰n ja v‰isti siten iskun, mutta sai kiinni asetta pit‰v‰st‰ k‰dest‰. Se oli naisen tai lapsen k‰si, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei puhuttu mit‰‰n. Oli ilmeist‰, ett‰ molemmilla tahoilla haluttiin olla hiljaa. -- Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin t‰m‰ nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli her‰nnyt majassa kuuluvaan rapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen k‰teen ja peitti sen suudelmin. -- Sin‰, sin‰! sanoi nuori tyttˆ, joka ei voinut erehty‰. -- sin‰, Robert! -- Niin, sisko, Robert vastasi, -- olen tullut pelastamaan teid‰t kaikki! Mutta olkaa hiljaa! -- Rohkea poika! Glenarvan toisti. -- Pit‰k‰‰ silm‰ll‰ alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka Robertin k‰den tyˆnnytty‰ n‰kyviin oli hetkeksi unohtanut teht‰v‰ns‰, palasi paikalleen. -- Kaikki on hyvin, h‰n sanoi, -- vain nelj‰ soturia on valveilla, muut nukkuvat. -- Rohkeutta! Wilson kuiskasi. Tuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylist‰ siirtyi Robert lady Helenan hyv‰ilt‰v‰ksi. H‰nell‰ oli vyˆt‰isill‰‰n pitk‰ phormium-kˆysi. -- Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, -- villit eiv‰t siis olekaan surmanneet sinua! -- Eiv‰t, rouva, Robert vastasi. -- En tied‰ miten, mutta metelin aikana onnistuin heid‰n huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi p‰iv‰‰ olen piileksinyt pensaikossa; ˆisin kuljeksin t‰‰ll‰ p‰‰st‰kseni teid‰n luoksenne. Kun koko heimo oli p‰‰llikˆn hautajaispuuhissa, minun onnistui tutkia linnoituksesta t‰m‰ puoli, jossa vankila on, ja n‰in, ett‰ voisin p‰‰st‰ luoksenne. Er‰‰st‰ tyhj‰st‰ majasta sieppasin t‰m‰n veitsen ja kˆyden. Pitelin kiinni ruohom‰tt‰ist‰ ja oksista; sattumalta lˆysin jonkinlaisen luolan t‰m‰n majan takaisesta kalliosta, minun oli kaivettava vain puolisen metri‰, ja t‰ss‰ min‰ olen! Robert sai vastaukseksi vain mykki‰ suudelmia. -- L‰htek‰‰mme matkaan! h‰n sanoi p‰‰tt‰v‰sti. -- Onko Paganel siell‰? Glenarvan kysyi. -- Herra Paganelko? poika vastasi h‰mm‰styneen‰. -- Niin, odottaako h‰n meit‰? -- Ei, mylord. Mit‰, eikˆ herra Paganel ole t‰‰ll‰? -- Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi. -- Mit‰? Etkˆ sin‰ ole n‰hnyt h‰nt‰? Glenarvan kysyi. -- Ettekˆ te tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekˆ karanneet yhdess‰? -- Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla yst‰v‰ns‰ Paganelin katoamisesta. -- L‰hdet‰‰n matkaan, majuri sanoi, -- nyt ei saa hukata minuuttiakaan. Miss‰ Paganel sitten onkin h‰n ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me t‰‰ll‰. Matkaan! Hetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi vain noin kuuden metrin korkuinen, melkein ‰kkijyrkk‰ sein‰m‰ luolan ulkopuolella. Sielt‰ vangit voisivat nopeasti p‰‰st‰ alempiin laaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehd‰ hyvin pitk‰ kierros saadakseen heid‰t kiinni, sill‰ he eiv‰t tienneet mit‰‰n Wareatuan ulkorinteen v‰liin kaivetusta solasta. Vangit ryhtyiv‰t kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He pujahtivat yksitellen solan l‰pi luolaan. Ennen kuin John Mangles l‰hti majasta, h‰n h‰vitti kaivamisen j‰ljet ja ryˆmi vuorostaan koloon vet‰en sen eteen maton, niin ett‰ majassa taas kaikki oli ennallaan. Nyt oli laskeuduttava ‰kkijyrkk‰‰ sein‰m‰‰ myˆten rinteelle saakka, ja se olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-kˆytt‰. Kˆysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen p‰‰ heitettiin alas. Ennen kuin John Mangles p‰‰sti yst‰v‰ns‰ yhteen punottujen phormium-s‰ikeiden varaan, h‰n tarkasti kˆyden; mutta se ei tuntunut h‰nest‰ kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua. -- T‰m‰ kˆysi ei kest‰ kuin kahden hengen painon, ja meid‰n t‰ytyy siis toimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he ovat p‰‰sseet rinteelle, he antavat kolmella nyk‰yksell‰ merkin, ett‰ seuraava pari voi l‰hte‰. -- Min‰ menen alas ensin, Robert sanoi. -- Lˆysin rinteelt‰ jonkinlaisen syv‰n uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksi‰ toisia odottaessaan. -- Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin k‰tt‰. Robert katosi luolan suulta; minuuttia myˆhemmin kolme nyk‰yst‰ ilmoitti, ett‰ h‰n oli onnellisesti alhaalla. Heti sen j‰lkeen l‰htiv‰t lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli viel‰ pilkkopime‰, mutta harmaa h‰m‰r‰ alkoi jo valaista id‰n kukkuloita. Aamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; h‰n tunsi itsens‰ voimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen. Ensin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui kˆytt‰ myˆten kohtaan, miss‰ ‰kkijyrkk‰ sein‰m‰ yhtyi rinteen ylimp‰‰n reunaan. Sitten lordi Glenarvan l‰hti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. H‰n etsi nurmim‰tt‰it‰ ja pieni‰ pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli niit‰ ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat ‰kki‰ her‰nneet linnut l‰htiv‰t kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun muuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle. He olivat jo ehtineet puoliv‰liin rinnett‰, kun luolan suulta kuului ‰‰ni. -- Seis! John Mangles kuiskasi. Glenarvan, joka toisella k‰dell‰‰n piti kiinni m‰tt‰‰st‰ ja toisella tuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengitt‰‰. Wilson oli antanut varoituksen; h‰n oli kuullut jotakin melua Wareatuan edustalta ja palannut majaan, jossa h‰n raotti mattoa ja tutki maoreja. H‰nen merkist‰‰n John Mangles pys‰ytti Glenarvanin. Jotakin ‰‰nt‰ oudoksuen oli n‰et yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut l‰hesty‰ Wareatuaa. Seisten kahden askelen p‰‰ss‰ majasta h‰n kuunteli p‰‰ kumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, h‰n oli t‰ss‰ asennossa korvat hˆrˆll‰ ja silm‰t valppaina. Sitten h‰n pudisti p‰‰t‰‰n kuin henkilˆ, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti sylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka j‰lleen alkoi loimuta. H‰nen kirkkaasti valaistut kasvonsa eiv‰t ilmaisseet en‰‰ mit‰‰n ep‰luuloa, ja katsahdettuaan ensimm‰iseen sarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia h‰n laskeutui pitk‰lleen nuotion ‰‰reen l‰mmitell‰kseen kangistuneita j‰seni‰‰n. -- Kaikki hyvin, Wilson sanoi. John antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa. Glenarvan lipui hiljalleen rinnett‰ alas, ja pian h‰n ja lady Helena seisoivat sill‰ kapealla polulla, miss‰ Robert odotti heit‰. Taas nyk‰istiin kolme kertaa kˆytt‰, mink‰ j‰lkeen John Mangles l‰hti vaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edell‰. Se onnistui, ja he liittyiv‰t lordi ja lady Glenarvanin seuraan. Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit p‰‰sseet onnellisesti pakoon Wareatuasta, tilap‰isest‰ vankilastaan, ja karttaen j‰rven asuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syv‰lle vuoristoon. Minne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin vapaita. Noin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemm‰t kerrokset saivat sinerv‰n reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun usvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin asemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen. Oli siis v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ karkurit ennen t‰t‰ kohtalokasta hetke‰ olivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo v‰limatkan avulla eksytt‰‰ heid‰t. Mutta he eiv‰t p‰‰sseet kulkemaan nopeasti, sill‰ polut olivat perin jyrkki‰. Lady Helena kapusi jyrk‰nteit‰ Glenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John Manglesin k‰sivarteen; Robert marssi edell‰ onnellisena, iloissaan, syd‰n t‰ynn‰ riemua onnistumisestaan; viimeisin‰ tulivat Olbinett ja molemmat matruusit. Viel‰ puoli tuntia ja p‰iv‰n s‰teilev‰ kehr‰ alkaisi nousta horisontin sumusta. T‰m‰n puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpim‰hk‰‰n. Paganel ei ollut heid‰n oppaanaan -- he olivat huolissaan h‰nen kohtalostaan ja se varjosti heid‰n onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon it‰‰np‰in kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian he olivat saapuneet er‰‰lle kukkulalle, joka oli sataviisikymment‰ metri‰ Taupo-j‰rven pintaa ylemp‰n‰. Aamuilma oli n‰in korkealla purevan kylm‰‰. Kukkuloiden ja vuorien ep‰selv‰t jonot n‰yttiv‰t kerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden k‰tkˆihin. Myˆhemmin n‰kisi, kuinka t‰st‰ vuorisokkelosta p‰‰st‰isiin pois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimm‰isill‰ s‰teill‰‰n pakenevia. ƒkki‰ kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka asemaa Glenarvan ei viel‰ tarkoin tiennyt. Sit‰ paitsi h‰nen jalkojensa alla levi‰v‰ paksu sumupeite peitti alemmat laaksot n‰kyvist‰. Mutta yksi asia oli selv‰: heid‰n pakonsa oli keksitty. V‰lttyisiv‰tkˆ he villien takaa-ajolta? Oliko heid‰t huomattu? Paljastaisivatko heid‰n j‰lkens‰ heid‰t? T‰ll‰ hetkell‰ sumu h‰lveni alhaalta, peitt‰en heid‰t hetkeksi kosteaan pilveen, ja sitten he n‰kiv‰t satametri‰ alempana villien raivoisan joukon. He n‰kiv‰t, mutta heid‰tkin oli n‰hty. Kuului hirveit‰ huutoja, joihin yhtyi koirien haukuntaa, ja yritetty‰‰n turhaan kavuta ylˆs Wareatuan kalliota, koko heimo syˆksyi aitauksesta ja l‰hti oikopolkuja pitkin ajamaan takaa kostoa pakenevia vankeja. TABU-VUORI. Vuoren huippu oli viel‰ kolmenkymmenen metrin p‰‰ss‰. Pakolaisten oli paras yritt‰‰ sinne p‰‰st‰kseen vastap‰iselle rinteelle piiloon maorien n‰kyvist‰. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin p‰‰st‰ seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel ep‰ilem‰tt‰ olisi ollut selvill‰, jos h‰n olisi ollut mukana. Vauhtia siis lis‰ttiin yh‰ l‰hemp‰‰ kuuluvien huutojen uhatessa. Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle. -- Rohkeutta! Rohkeutta, yst‰v‰ni! Glenarvan huusi kannustaen kumppaneitaan sanoin ja elein. Ja viidess‰ minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siell‰ he k‰‰ntyiv‰t arvioimaan tilannetta ja miettim‰‰n, mill‰ suunnalla maorit voisi eksytt‰‰. N‰in korkealta he n‰kiv‰t yli Taupo-j‰rven, joka levisi l‰ntt‰ kohti vieh‰tt‰v‰ss‰ vuoriston‰kym‰ss‰. Pohjoisessa n‰kyiv‰t Pirongian huiput, etel‰ss‰ Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta id‰ss‰ sulki n‰kˆpiirin pitk‰ vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitet‰‰n Wahitisel‰nteeksi ja joka keskeytym‰tt‰ ulottuu koko pohjoissaaren l‰pi Cookin salmesta it‰isimp‰‰n niemeen saakka. T‰ytyi siis taas laskeutua alas vastap‰ist‰ rinnett‰ ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut p‰‰sy‰ ulos. Glenarvan katsahti huolestuneena ymp‰rilleen; sumu oli h‰lvennyt auringons‰teiden tielt‰, ja h‰n n‰ki tarkasti maaper‰n pienimm‰tkin syvennykset. Samoin h‰n saattoi pit‰‰ silm‰ll‰ kaikkia maorien liikkeit‰. Villit eiv‰t olleet sadanviidenkymmenen metrink‰‰n p‰‰ss‰, kun he saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksin‰inen keila kohosi. Glenarvanilla ei ollut varaa pys‰hty‰ minuutiksikaan. V‰symyksest‰ huolimatta t‰ytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin. -- Alas! h‰n huusi, -- pit‰‰ p‰‰st‰ alas, ennen kuin tie katkaistaan! Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat l‰hte‰kseen, MacNabbs pys‰ytti heid‰t. -- Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa! Ja he kaikki n‰kiv‰t todella maorien k‰ytˆksess‰ tapahtuneen selitt‰m‰ttˆm‰n muutoksen. Heid‰n takaa-ajonsa oli ‰kki‰ keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti loppui kuin ehdottomasta k‰skyst‰, villi joukko oli pys‰htynyt kuin meren aalto ylip‰‰sem‰ttˆm‰n kallion edess‰. Kaikki nuo raakalaiset, jotka olivat p‰‰sseet veren makuun ja nyt saapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyj‰‰n ja kirveit‰‰n, mutta eiv‰t ottaneet askeltakaan eteenp‰in; ja heid‰n koiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin is‰ntiens‰ tapaan maahan kiinnikasvaneina. Mit‰ oli tapahtunut? Mik‰ n‰kym‰tˆn voima pid‰tti villej‰? Karkurit silm‰iliv‰t t‰t‰ ilmiˆt‰ ymm‰rt‰m‰tt‰ ja samalla pel‰ten, ett‰ lumous, joka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi. ƒkki‰ John Mangles huudahti ja kaikki k‰‰ntyiv‰t h‰nen puoleensa, kun viittasi k‰dell‰‰n kohti pient‰ aitausta vuoren huipulla. -- P‰‰llikkˆ Kara-Teten hauta! Robert lausui. -- Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi. -- On, mylord, se se on; min‰ tunnen sen! Robert ei erehtynyt. Viisitoista metri‰ ylemp‰n‰ vuoren korkeimmalla huipulla oli ‰sken maalattuja paaluja pienen‰ vallituksena. Glenarvan tunsi nyt myˆs vuorostaan seelantilaisen p‰‰llikˆn haudan. Paetessaan h‰n oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle. Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnett‰ haudan juurelle saakka. Leve‰, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan aikoi juuri astua udupan sis‰‰n, kun h‰n ‰kki‰ per‰ytyi. -- Villi! h‰n sanoi. -- Tuossa haudassako? majuri kysyi. -- Niin, MacNabbs. -- Ei se merkitse mit‰‰n; menn‰‰n sis‰‰n. Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siell‰ oli muuan v‰lj‰‰n phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan h‰m‰ryyden vuoksi he eiv‰t voineet n‰hd‰ h‰nen kasvojansa. Mies n‰ytti hyvin rauhalliselta ja sˆi aamiaista huolettomana. Glenarvan aikoi puhutella h‰nt‰, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi kohteliaasti hyv‰ll‰ englannin kielell‰: -- Olkaa hyv‰, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa. Se oli Paganel. H‰nen ‰‰nens‰ kuultuaan rynt‰siv‰t kaikki udupaan ja joutuivat kunnon maantieteilij‰n pitkien k‰sivarsien syleilt‰viksi. Paganel oli lˆytynyt! H‰nen olemukseensa personoitui yhteinen pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja mink‰ vuoksi h‰n oli joutunut Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi t‰m‰n loputtoman uteliaisuuden yhdell‰ sanalla. -- Villit! h‰n sanoi. -- Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, -- ovat v‰ke‰, jota min‰ halveksin syv‰sti. -- Mutta eiv‰tkˆ ne voi...? -- Nekˆ? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa! Kaikki seurasivat Paganelia, joka l‰hti ulos udupasta. Maorit seisoivat entisell‰ paikalla kukkulan juurella, hirvitt‰v‰sti kirkuen. -- Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjent‰k‰‰ keuhkonne, senkin naudat! Paganel sanoi. -- T‰lle vuorelle ette sittenk‰‰n kiipe‰, sen vannon! -- Ja miksei? Glenarvan kysyi. -- Siksi, ett‰ p‰‰llikkˆ on kuopattu t‰nne. Hauta suojelee meit‰, sill‰ t‰m‰ vuori on tabu! -- Tabu? -- Niin, yst‰v‰ni! Ja siksi min‰ olenkin vet‰ytynyt t‰nne ik‰‰n kuin keskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan. -- Jumala on meid‰n kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen k‰si‰‰n taivasta kohti. Vuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien hyˆkk‰yksilt‰. Se ei kuitenkaan viel‰ tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta tiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat k‰ytt‰‰ hyv‰kseen. Glenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri hyˆkk‰ili todella tyytyv‰isen n‰kˆisen‰. -- Ja nyt, yst‰v‰ni, Paganel sanoi, -- jos nuo naudat yritt‰v‰t harjoitella k‰rsiv‰llisyytt‰ meid‰n kustannuksellamme, niin he erehtyv‰t. Kahden p‰iv‰n kuluttua olemme heid‰n alueensa ulkopuolella. -- Me siis p‰‰semme t‰‰lt‰, Glenarvan sanoi. -- Mutta miten? -- Sit‰ en tied‰, Paganel vastasi, -- mutta me pakenemme t‰‰lt‰ kuitenkin. Kaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilij‰n seikkailut. Mutta t‰llˆin tuli esiin omituinen seikka: tavaton pid‰ttyv‰isyys muuten niin puheliaassa miehess‰, niin ett‰ sanat t‰ytyi suorastaan kiskoa h‰nen suustaan. H‰n, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain v‰ltellen yst‰viens‰ kysymyksiin. -- Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli. Kunnon tiedemies ei todellakaan en‰‰ ollut entisens‰. H‰n k‰‰riytyi huolellisesti v‰lj‰‰n phormiumviittaansa ja n‰ytti karttavan kovin uteliaita katseita. H‰nen h‰mmentyneisyytens‰, niin pian kuin tuli puhe h‰nest‰ itsest‰‰n, pisti kaikkien silm‰‰n, mutta hienotunteisuudesta kukaan ei ollut huomaavinaan sit‰. Ja kun asia ei en‰‰ koskenut h‰nt‰, h‰nen huomattiin olevan yht‰ hilpe‰ kuin ennenkin. Mit‰ h‰nen seikkailuihinsa tuli, h‰n katsoi sopivaksi kertoa tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet h‰nen ymp‰rilleen udupan paalujen juurelle. Kara-Teten surman j‰lkeen Paganel k‰ytti Robertin tavoin hyv‰kseen villien meteli‰ ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta h‰nell‰ ei ollut yht‰ hyv‰‰ onnea kuin nuorella Grantilla: h‰n sattui syˆksym‰‰n er‰‰seen maorileiriin. Siell‰ hallitsi komea, viisaann‰kˆinen p‰‰llikkˆ, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita etev‰mpi, joka puhui hyv‰‰ englannin kielt‰ ja lausui maantieteilij‰n tervetulleeksi hieromalla nen‰‰ns‰ h‰nen nen‰‰ns‰ vasten. Paganel olisi halunnut saada selville, oliko h‰nen pidelt‰v‰ itse‰‰n vankina vai ei; mutta kun h‰n huomasi, ettei h‰n voinut astua askeltakaan p‰‰llikˆn kohteliaasti seuraamatta, h‰n ymm‰rsi pian, mit‰ h‰nen t‰ss‰ suhteessa piti ajatella. T‰m‰ p‰‰llikkˆ, jonka nimi oli "Hihy", "auringons‰de", ei ollut lainkaan ilke‰ mies. Maantieteilij‰n silm‰lasit ja kiikari tuntuivat her‰tt‰v‰n h‰ness‰ suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja h‰n kiinnitti vieraansa itseens‰ ei ainoastaan yst‰v‰llisill‰ teoillaan, vaan vahvoilla phormiumkˆysill‰ varsinkin ˆisin. T‰t‰ uutta tilannetta kesti kolme pitk‰‰ p‰iv‰‰. Kohdeltiinko Paganelia hyvin vai huonosti t‰n‰ aikana? -- Niin ja n‰in, tiedemies vastasi l‰hempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, h‰n oli vanki, ja lukuunottamatta v‰litˆnt‰ kuolemanvaaraa, h‰nen asemansa ei tuntunut juuri kadehdittavammalta kuin h‰nen onnettomien yst‰viens‰. Sitten er‰‰n‰ yˆn‰ h‰n onneksi sai jyrsityksi siteens‰ poikki ja p‰‰si karkuun. H‰n oli kaukaa n‰hnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, ett‰ maorip‰‰llikkˆ oli haudattu Maunganamun huipulle ja ett‰ vuori sen takia oli tabu. H‰n p‰‰tti paeta sinne, koska ei halunnut poistua seudulta, miss‰ h‰nen yst‰vi‰‰n pidettiin vankeina. H‰nen vaarallinen yrityksens‰ onnistui; viime yˆn‰ h‰n saapui Kara-Teten haudalle ja odotti "j‰lleen voimiaan virkist‰en", ett‰ taivas jonkin sattuman avulla vapauttaisi h‰nen yst‰v‰ns‰. T‰m‰ oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko h‰n tahallaan jonkin seikan, joka liittyi h‰nen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin kerran sai h‰nen h‰mminkins‰ olettamaan sit‰. Oli miten oli, joka tapauksessa h‰nt‰ onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu, palattiin nykyisyyteen. Asema oli edelleen hyvin ep‰varma. Joskaan villit eiv‰t uskaltaneet nousta Maunganamua ylˆs, niin he luottivat n‰kˆj‰‰n n‰lk‰‰n ja janoon saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja alkuasukkaat ovat hyvin k‰rsiv‰llisi‰. Glenarvan k‰sitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta h‰n p‰‰tti odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse. Ensin h‰n tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, t‰m‰n tilap‰isen linnoituksensa, ei sit‰ puolustaakseen, sill‰ rynn‰kkˆ‰ ei tarvinnut pel‰t‰, vaan p‰‰st‰kseen sielt‰ pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja h‰n tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille polkujen suunnan, minne ne veiv‰t ja kuinka kaltevia ne olivat. Puolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun Wahiti-sel‰nteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva harjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yˆn turvin kulkea sen yli huomaamatta, heid‰n onnistuisi ehk‰ p‰‰st‰ alas Wahitin syviin laaksoihin ja siell‰ eksytt‰‰ maorisoturit. Mutta t‰ll‰ matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan se oli pyssynkantaman p‰‰ss‰, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla rinteill‰, saattoivat heid‰n luotinsa lent‰‰ ristiin harjanteen yli ja muodostaa tien poikki tuliverkon, jonka l‰pi kukaan ei p‰‰sisi ehjin nahoin. Kun Glenarvan ja h‰nen yst‰v‰ns‰ olivat edenneet l‰helle t‰t‰ vaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijy‰, joka ei osunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sent‰‰n toi heid‰n luokseen. Ne olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelk‰st‰ uteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa n‰hty‰‰n niist‰ selon. -- Hyv‰! h‰n sanoi. -- Tied‰ttekˆ, yst‰v‰ni, mill‰ nuo villit lataavat pyssyns‰? -- Emme, Paganel, Glenarvan vastasi. -- Raamatunlehdill‰! Jos he k‰ytt‰v‰t raamattua siihen tarkoitukseen, niin on s‰‰li l‰hetyssaarnaajia! Heid‰n on vaikea perustaa maorikirjastoja. -- No mill‰ raamatunkohdalla ne ovat meit‰ pommittaneet? Glenarvan kysyi. -- Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka vuorostaan oli lukenut laukauksen k‰rvent‰m‰n paperin. -- Se sana neuvoo meit‰ luottamaan h‰nen turvaansa, lis‰si nuori kapteeni, jonka ‰‰ness‰ kajahti skotlantilaisen uskon j‰rk‰ht‰m‰tˆn vakaumus. -- Lue, John! Glenarvan sanoi. Ja John luki ne sanat, jotka olivat s‰‰styneet ruudilta: -- Psalmi 91: _Koska h‰n riippuu minussa kiinni, niin min‰ pelastan h‰net_. -- Yst‰v‰ni, Glenarvan sanoi, -- meid‰n on kerrottava n‰m‰ toivon sanat uljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heit‰. Glenarvan ja h‰nen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkki‰ polkuja takaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia. Matkalla he h‰mm‰styksekseen tunsivat maaper‰n aina v‰h‰n v‰li‰ vavahtelevan. Se ei ollut maanj‰ristys, vaan sellaista jatkuvaa v‰rin‰‰, jota hˆyrykattilan sein‰ss‰ tuntuu kiehuvan veden paineesta. Maanalaisen tulen synnytt‰mi‰ kiristyneit‰ hˆyryj‰ oli ilmeisesti kasaantunut vuoren sis‰‰n. T‰m‰ ilmiˆ oli tuttu miehille, jotka vastik‰‰n olivat kulkeneet Waikaton kuumien l‰hteiden keskell‰. He tiesiv‰t, ett‰ t‰m‰ Ikana-Mauin keskiosa on hyvin tuliper‰inen. Se on suorastaan seula, jonka pohja p‰‰st‰‰ maan hˆyryj‰ ulos kuumien ja rikkipitoisten l‰hteiden kautta. Paganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti yst‰viens‰ huomiota vuoren tuliper‰iseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren keskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden tulivuori. Jokin pieni t‰r‰hdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka olivat piinsekaista vaaleaa karstakive‰. -- Niinp‰ niin, Glenarvan sanoi, -- mutta me emme ole t‰‰ll‰ suuremmassa vaarassa kuin _Duncanin_ hˆyrykattilan vieress‰. T‰m‰ maankamara on sittenkin tukeva. -- On kyll‰, majuri virkkoi, -- mutta hyv‰kin hˆyrykattila halkeaa sent‰‰n lopulta. -- MacNabbs, Paganel lausui, -- min‰ en halua j‰‰d‰ t‰lle kukkulalle. Jos taivas vain osoittaa mahdollisen p‰‰sytien, l‰hden heti. -- Miksi t‰m‰ Maunganamu ei itse voisi vied‰ meit‰ pois t‰‰lt‰, John Mangles huokasi, -- kun sen sis‰ll‰ on niin paljon voimaa! Meid‰n jalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa k‰ytt‰m‰tˆnt‰ ja hukkaan mennytt‰ hevosvoimaa! _Duncan_ ei tarvitsisi siit‰ tuhannetta osaa vied‰kseen meid‰t maailman ‰‰riin! Kun John Mangles tuli maininneeksi _Duncanin_, Glenarvanin mieless‰ her‰si mit‰ murheellisimpia muistoja; sill‰ niin huolissaan kuin h‰n olikin omasta asemastaan, h‰n unohti sen usein ajatellessaan laivav‰kens‰ kohtaloa. H‰n oli viel‰ n‰iss‰ mietteiss‰ palatessaan onnettomuustoveriensa luo Maunganamun huipulle. Lady Helena tuli h‰net n‰hdess‰‰n vastaan. -- Rakas Edward, h‰n sanoi, -- te olette siis tarkastaneet asemamme. Onko meid‰n toivottava vai pel‰tt‰v‰? -- Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. -- Villit eiv‰t ikin‰ astu t‰lle vuorelle, ja meill‰ on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen. -- Muuten, rouva, John Mangles sanoi, -- Jumala itse k‰skee meid‰n toivoa. John Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo pyh‰t sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta sielussa ja syd‰n avoinna kaikille taivaan sanomille, n‰kiv‰t n‰iss‰ pyh‰n kirjan sanoissa pelastuksen eitt‰m‰ttˆm‰n enteen. -- Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpe‰sti. -- Se on meid‰n linnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja tyˆhuoneemme! Kukaan ei meit‰ h‰iritse siell‰! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne t‰ss‰ ihanassa asunnossa. Kaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit n‰kiv‰t pakolaisten uudelleen h‰p‰isev‰n haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja alkoivat hirvitt‰v‰sti kirkua. Mutta onneksi eiv‰t luodit kantaneet yht‰ kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas h‰ipyiv‰t ilmaan. Lady Helena, Mary Grant ja heid‰n kumppaninsa rauhoittuivat j‰lleen t‰ydellisesti n‰hdess‰‰n, ett‰ maorien taikausko oli viel‰ suurempi kuin heid‰n raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sis‰‰n. Maorip‰‰llikˆn leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty keh‰. -- Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat vainajan jaloudesta ja urotˆist‰. Paalujen v‰liss‰ riippui nuoria, joihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyj‰ kivi‰. Sis‰ll‰ oli maa peitetty vihreill‰ lehvill‰; keskell‰ osoitti pieni kumpu ‰sken kaivettua hautaa. Siell‰ lojuivat p‰‰llikˆn aseet, h‰nen ladatut ampumakuntoon pannut pyssyns‰, keih‰‰ns‰, vihre‰st‰ nefriitist‰ tehty mainio kirveens‰ sek‰ i‰isiin mets‰styksiin riitt‰v‰ varasto ruutia ja luoteja. -- T‰‰ll‰h‰n on t‰ydellinen asevarasto, jota me voimme k‰ytt‰‰ paremmin kuin vainaja, Paganel sanoi. -- Onpa noilla villeill‰ mainio aate ottaa mukaan aseensa toiseen maailmaan. -- Mutta n‰m‰ pyssyth‰n ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi. -- Tiett‰v‰sti! Glenarvan vastasi. -- Typer‰ tapa, ett‰ annetaan tuliaseita villeille! He k‰ytt‰v‰t niit‰ lopulta kuitenkin maahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. N‰m‰ pyssyt voivat kuitenkin olla meille hyˆdyksi. -- Mutta viel‰ hyˆdyllisempi‰ meille ovat Kara-Tetelle varatut ev‰‰t ja vesi, Paganel huomautti. Vainajan sukulaiset ja yst‰v‰t olivat todella suorittaneet teht‰v‰ns‰ hyvin, ja muonitus todisti heid‰n kunnioituksestaan p‰‰llikˆn avuja kohtaan. Siell‰ oli riitt‰v‰sti elintarvikkeita kymmenelle perheelle kahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle i‰ist‰ el‰m‰‰ varten. Kasvisravintona oli saniaisia, imeli‰ bataatteja, "convolvulus batatas", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita. Suuret astiat sis‰lsiv‰t seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta vett‰, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli t‰ynn‰ viipaleita tuoreesta oudonlajisesta kumista. Pakolaisilla oli siis muutamiksi p‰iviksi ruokaa ja juomaa, eik‰ heit‰ tarvinnut kehottaa nauttimaan ensimm‰ist‰ ateriaansa p‰‰llikˆn kustannuksella. Glenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne Olbinettin haltuun. Muonamestari, aina eritt‰in tarkka muodollisuuksien mies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan laihanpuoleisen. Eik‰ osannut kypsent‰‰ juuria, kun ei ollut tulta. Mutta Paganel p‰‰sti h‰net pulasta neuvoen h‰nt‰ paistamaan juuret ja imel‰t bataatit yksinkertaisesti vain maan sis‰ll‰. P‰‰llimm‰isten kerrosten l‰mpˆm‰‰r‰ olikin hyvin korkea, ja maahan pistetty l‰mpˆmittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymment‰ tai kuuttakymment‰viitt‰ astetta. Olbinett oli v‰h‰ll‰ polttaa itsens‰ pahanp‰iv‰isesti, sill‰ kun h‰n sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen juuret, suihkusi samassa esiin vesihˆyrypatsas, nousten sihisten puolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui s‰ik‰hdyksest‰ sel‰lleen. -- Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana riensi paikalle ja peitti rei‰n hohkakiven siruilla, kun taas Paganel katseli t‰t‰ ilmiˆt‰ omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi: -- Kas vain! Ahaa! Miksei? -- Etteh‰n kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta. -- En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, -- mutta min‰ en osannut odottaa... -- Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella ‰‰nell‰. -- Kara-Teten veden ja ruokavarojen j‰lkeen tulta maasta! T‰m‰ vuorihan on paratiisi! Min‰ ehdotan, ett‰ perustamme t‰nne siirtolan, viljelemme sit‰, asetumme t‰h‰n loppui‰ksemme. Meist‰ tulee Maunganamun Robinsoneja! Tosiaan, min‰ etsin turhaan, mit‰ meilt‰ puuttuu t‰ll‰ mukavalla vuorella! -- Ei mit‰‰n, jos se vain kest‰‰, John Mangles vastasi. -- No, eip‰ se ole eilen tehty, Paganel sanoi. -- Se on kest‰nyt jo kauan maanalaista tulta ja kest‰‰ kai meid‰n l‰htˆˆmme saakka. -- Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yht‰ juhlallisesti kuin olisi ollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa. Pakolaiset istuutuivat aitauksen l‰helle ja alkoivat nauttia yht‰ niist‰ aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin t‰sm‰llisesti l‰hett‰nyt vaikeimmissa oloissa. Tosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syˆt‰v‰n saniaisten juurista oltiin eri mielt‰. Toiset pitiv‰t niiden makua melkein miellytt‰v‰n‰, toiset kumimaisena, tympe‰n‰, nahkamaisena. Imel‰t bataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia. Maantieteilij‰ huomautti, ett‰ Kara-Tetell‰ ei ollut valittamisen aihetta. Kun n‰lk‰ oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipym‰tt‰ keskustelua pakosuunnitelmasta. -- Nytkˆ jo! Paganel sanoi vilpittˆm‰sti pahoitellen. -- Mit‰, aiotteko jo j‰tt‰‰ t‰m‰n vieh‰tt‰v‰n paikan? -- Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, -- vaikka oletammekin olevamme Capuassa, niin ei sovi menetell‰ Hannibalin tavoin. -- Hyv‰ rouva, Paganel vastasi, -- min‰ en tahdo vastustaa teit‰, ja kun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme. -- Min‰ ajattelen ensinn‰kin, Glenarvan sanoi, -- ett‰ meid‰n pit‰‰ yritt‰‰ pakoon, ennen kuin n‰lk‰ pakottaa siihen. Voimia ei meilt‰ puutu, ja meid‰n t‰ytyy k‰ytt‰‰ niit‰. Ensi yˆn‰ koetamme p‰‰st‰ id‰npuolisiin laaksoihin murtautumalla pime‰n avulla villien saarron l‰pi. -- Hyv‰ on, Paganel sanoi, -- jos maorit laskevat meid‰t l‰pi. -- Ja jos he est‰v‰t meit‰? John Mangles huomautti. -- Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi. -- Onko meill‰ sitten voimakeinoja? majuri kysyi. -- Niin monta, ett‰ min‰ en voi kaikkia k‰ytt‰‰, Paganel vastasi tarkemmin selitt‰m‰tt‰. Oli siis vain odotettava yˆt‰, jotta p‰‰st‰isiin yritt‰m‰‰n vartioivien villien ohi. N‰m‰ eiv‰t olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit n‰yttiv‰t p‰in vastoin taajenneen myˆhemmin saapuneista. Siell‰ t‰‰ll‰ sytytetyt nuotiot olivat tulivyˆn‰ saartamassa vuoren juurta. Kun pimeys peitti ymp‰rˆiv‰t laaksot, Maunganamu n‰ytti kohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan varjoon. Kaksisataa metri‰ alempaa kuului liikett‰, huutoja ja sorinaa vihollisen leirilt‰. Kello yhdeks‰n Glenarvan ja John Mangles p‰‰ttiv‰t pilkkopime‰ss‰ tehd‰ tiedusteluretken, ennen kuin veisiv‰t kumppaninsa vaaralliselle matkalle. He hiipiv‰t alasp‰in ‰‰nettˆm‰sti noin kymmenen minuuttia ja saapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki viitt‰toista metri‰ leiri‰ ylemp‰n‰. Kaikki k‰vi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eiv‰t n‰ytt‰neet huomaavan kahta pakolaista, jotka eteniv‰t viel‰ muutaman askelen. ƒkki‰ pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta, oikealta ja vasemmalta. -- Takaisin! Glenarvan k‰ski, -- niill‰ viet‰vill‰ on kissansilm‰t ja rihlapyssyt! John Mangles ja h‰n palasivat heti vuoren jyrkk‰‰ rinnett‰ ylˆs ja saapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pel‰stytt‰mi‰ yst‰vi‰‰n. Glenarvanin lakki oli kahden luodin l‰vist‰m‰. Oli siis mahdotonta l‰hte‰ pitk‰lle harjanteelle kahden pyssymiesrivin v‰liin. -- J‰tet‰‰n huomiseen, Paganel sanoi, -- ja koska emme saa petetyksi villien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen annoksen! Ilma oli eritt‰in viile‰. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa hautaan parhaat yˆpukunsa, l‰mpimi‰ phormium-peitteit‰, joihin itsekukin siekailematta k‰‰riytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien taikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa l‰mpim‰ll‰ ja sis‰isest‰ kiehumisesta vapisevalla maaper‰ll‰. PAGANELIN VOIMAKEINOT. Seuraavana eli 17. p‰iv‰n‰ helmikuuta her‰tti nouseva aurinko ensimm‰isill‰ s‰teill‰‰n Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo kauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella, v‰istym‰tt‰ vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtiv‰t h‰v‰istyst‰ aitauksesta ilmestyvi‰ eurooppalaisia. Jokainen vilkaisi ensiksi ymp‰rˆivi‰ vuoria, viel‰ aamu-usvan peitt‰mi‰ syvi‰ laaksoja ja Taupo-j‰rven pintaa, joka v‰reili kevyesti aamutuulessa. Sitten kaikki kokoontuivat Paganelin ymp‰rille kyselem‰‰n h‰nen uusista suunnitelmistaan. Paganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden. -- Yst‰v‰ni, h‰n sanoi, -- minun suunnitelmani on siit‰ erinomainen, ett‰ vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se ep‰onnistuisikin, niin meid‰n asemamme ei huonontuisi. Mutta sen pit‰isi onnistua. -- Mik‰ se suunnitelma on? MacNabbs kysyi. -- T‰m‰, Paganel vastasi. -- Villien taikauskon takia olemme t‰st‰ vuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meit‰ p‰‰sem‰‰n t‰‰lt‰ pois. Jos saan Kai-Kumun uskomaan, ett‰ me olemme joutuneet pyh‰nh‰p‰isymme uhreiksi, ett‰ jumalat ovat rangaisseet meit‰, sanalla sanoen, ett‰ me olemme kokeneet hirve‰n kuoleman, niin uskotteko, ett‰ h‰n poistuu Maunganamun juurelta ja palaa takaisin kyl‰‰ns‰? -- Ep‰ilem‰tt‰, Glenarvan vastasi. -- Ja mill‰ hirve‰ll‰ kuolemalla te uhkaatte meit‰? kysyi lady Helena. -- Pyh‰nh‰p‰isij‰n kuolemalla, yst‰v‰ni, Paganel vastasi. -- Kostonliekit ovat meid‰n jalkojemme alla. P‰‰st‰k‰‰mme ne irti! -- Mit‰! Aiotteko p‰‰st‰‰ tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti. -- Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilap‰isen tulivuoren, jonka purkausta me johdamme! T‰‰ll‰ on valtava varasto maanalaista hˆyry‰ ja tulta, joka pyrkii vain purkautumaan. J‰rjest‰k‰‰mme keinotekoinen purkaus eduksemme! -- Ajatus on hyv‰, majuri sanoi. -- Hyvin keksitty, Paganel! -- Te ymm‰rr‰tte, maantieteilij‰ jatkoi, -- ett‰ kaiken tulee n‰ytt‰‰ silt‰ kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meid‰t, mutta me katoammekin Kara-Teten hautaan... Siell‰ viivymme kolme, nelj‰, viisi p‰iv‰‰, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka, jolloin villit varmoina meid‰n kuolemastamme luopuvat pelist‰. -- Mutta jos heid‰n p‰‰h‰ns‰ p‰lk‰ht‰‰ tulla toteamaan meid‰n loppumme, neiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle? -- Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, -- sit‰ he eiv‰t tee. Vuori on tabu, ja kun se itse on niellyt h‰p‰isij‰ns‰, on tabu viel‰kin ankarampi! -- Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. -- Sen huono puoli on vain se yksi mahdollisuus, ett‰ villit sittenkin viipyv‰t Maunganamun juurella niin kauan, ett‰ meilt‰ loppuvat ruokavarat. Mutta se ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin. -- Ja milloin yrit‰mme t‰t‰ viimeist‰ keinoa? lady Helena kysyi. -- Viel‰ t‰n‰ iltana, Paganel vastasi. -- Niin pian kuin on kyllin pime‰. -- Se on sovittu, MacNabbs lausui, -- Paganel, te olette nerokas mies, ja min‰, joka en hevill‰ innostu, takaan menestyksen. N‰ytet‰‰n noille lurjuksille pieni ihme! Se kyll‰ hidastuttaa heid‰n k‰‰ntymyst‰‰n ainakin vuosisadan verran. Mutta l‰hetyssaarnaajat saavat suoda sen meille anteeksi! Paganelin ehdotus oli siis hyv‰ksytty, ja ottaen huomioon maorien taikauskon sen piti todellakin onnistua. J‰ljell‰ oli vain sen toteutus. Ajatus oli hyv‰, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikˆ tulivuori tuhoaisi samalla niit‰ uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon? Voisiko purkausta hallita ja johtaa, kun hˆyryt, liekit ja laavat oli laskettu irti? Eikˆ koko vuori hukkuisi tulimereen? T‰m‰h‰n merkitsi puuttumista niihin ilmiˆihin, joihin luonto on varannut itselleen ehdottoman yksinoikeuden. Paganel oli ajatellut n‰it‰ vaikeuksia, mutta h‰n aikoi toimia varovasti eik‰ menn‰ liian pitk‰lle. Maorien silm‰nlumeeksi tarvittiin vain n‰enn‰inen ilmiˆ eik‰ varsinaisen suurpurkauksen hirvitt‰v‰‰ todellisuutta. Kuinka pitk‰lt‰ t‰m‰ p‰iv‰ tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia tunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli jaettu ja pantu pieniin k‰‰rˆihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet t‰ydensiv‰t n‰m‰ p‰‰llikˆn haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin on selv‰‰, ett‰ kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sis‰ll‰ ja villien tiet‰m‰tt‰. Kello kuusi muonamestari tarjosi virkist‰v‰n aterian. Miss‰ ja milloin syˆt‰isiin t‰m‰n alueen laaksoissa, sit‰ ei kukaan voinut tiet‰‰. Niinp‰ nyt syˆtiin vastaisenkin varalta. V‰liruokana oli puoli tusinaa suuria Wilsonin pyydyst‰mi‰ rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady Helena ja Mary Grant kielt‰ytyiv‰t jyrk‰sti syˆm‰st‰ t‰t‰ Uudessa Seelannissa niin arvossa pidetty‰ riistaa, mutta miehet nauttivat siit‰ kuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehev‰‰, ja kuusi nakertajaa nakerrettiin luita myˆten. Sitten tuli iltah‰m‰r‰. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen pilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen ukkonen jylisi. Paganel oli hyvill‰‰n rajuilmasta, joka tuli h‰nen suunnitelmansa avuksi ja t‰ydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkki‰ suurten luonnonilmiˆiden suhteen. Uusseelantilaiset pit‰v‰t ukkosta suuttuneen Nui-Atuan ‰‰nen‰, ja salama on vain h‰nen silm‰niskujaan. Jumala tuntui siis itse tulevan rankaisemaan tabun h‰p‰isijˆit‰. Kello kahdeksan peittyi Maunganamun huippu pilkkopime‰‰n. Taivas oli mustana taustana liekkien loimulle, jonka Paganelin k‰si aikoi nostattaa sit‰ kohti. Maorit eiv‰t voineet en‰‰ n‰hd‰ vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut. Pidettiin kovaa kiirett‰. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert, muonamestari, molemmat matruusit ryhtyiv‰t yhtaikaa tyˆhˆn. Tulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen p‰‰ss‰ Kara-Teten haudasta. T‰rke‰t‰h‰n oli, ett‰ purkaus ei h‰vitt‰isi udupaa, sill‰ sen mukana olisi h‰vinnyt myˆs vuoren tabu. Mainitulla paikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ymp‰rill‰ pihisi hˆyryj‰ joltisenkin voimakkaasti. T‰m‰ lohkare peitti pient‰, luonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia liekkej‰ leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun, syˆksyisiv‰t hˆyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta. Miehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja k‰viv‰t kallionlohkareen kimppuun. Heid‰n yhteisist‰ ponnistuksistaan se alkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen, jotta se p‰‰sisi vierim‰‰n kaltevaa pintaa alas. Sit‰ mukaa kuin he saivat lohkaretta nousemaan, k‰vi maan t‰rin‰ voimakkaammaksi. Liekkien hurjaa humua ja palavan p‰tsin r‰tin‰‰ kuului ohuen kuoren alta. Uskaliaat miehet tyˆskenteliv‰t ‰‰nettˆmin‰, ohjaillen todellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan hˆyryn p‰rskeet osoittivat, ett‰ paikka alkoi k‰yd‰ vaaralliseksi. Mutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas vuorenrinnett‰ ja katosi. Samassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syˆksyi taivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiri‰ ja alempia laaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vett‰ ja laavaa. Koko kukkula t‰risi, n‰ytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun. Glenarvan ja h‰nen kumppaninsa p‰‰siv‰t tˆin tuskin purkausta pakoon; he livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan p‰‰lleen muutamia p‰rskeit‰ melkein kiehuvan kuumaa vett‰, joka aluksi hieman tuoksahti lihaliemelt‰, mutta sitten sai hyvin v‰kev‰n rikin hajun. Nyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset yhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteit‰ alas. Purkausliekki valaisi l‰heisi‰ vuoria, ja sen heijastus loisti hele‰n‰ syviss‰ laaksoissa. Kaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa keskell‰ polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita tulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ymp‰rˆiville kummuille; sitten he k‰‰ntyiv‰t kauhuissaan katselemaan t‰t‰ hirvitt‰v‰‰ ilmiˆt‰, tulivuorta, jolla heid‰n jumalansa viha tuhosi pyh‰n vuoren h‰p‰isij‰t. Ja aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heid‰n uskonintoinen huutonsa: -- Tabu! tabu! tabu! Maunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton m‰‰r‰ hˆyry‰, hehkuvia kivi‰ ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkul‰hde samaan tapaan kuin Hekla-vuoren l‰hell‰ Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki n‰m‰ tuliset ainekset olivat t‰h‰n saakka pysyneet Maunganamun sis‰ll‰, koska Tongariron aukot riittiv‰t paineen purkamiseen; mutta kun sille avattiin uusi aukko se syˆks‰hti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon takia olivat saarella toiset purkaukset t‰n‰ yˆn‰ tavallista heikompia. Kun oli kulunut tunti t‰m‰n tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja, hehkuvia laavavirtoja sen rinteit‰ pitkin. Kokonainen legioona rottia riensi ulos pesist‰‰n. Koko yˆn tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla sellaisella vimmalla, ett‰ se her‰tti Glenarvanissa levottomuutta. Purkaus repi aukon reunoja. Paaluaitauksen takana piileksiv‰t eurooppalaiset tarkkailivat ilmiˆn pelottavaa kehityst‰. Aamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellitt‰nyt. Sakeita, kellert‰vi‰ hˆyryj‰ yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella. Silm‰ tarkkana ja syd‰n levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta ja t‰hysti villien leiri‰. Maorit olivat paenneet l‰hiyl‰ngˆille, jonne purkaukset eiv‰t ulottuneet. Vuoren juurella oli tuli k‰rvent‰nyt muutamia heist‰. Kauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymment‰ hˆkkeli‰, jotka viel‰ savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet ryhmiin siell‰ t‰‰ll‰ ja silm‰iliv‰t Maunganamun liekehtiv‰‰ huippua uskonnollisen kauhun vallassa. Kai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti h‰net. P‰‰llikkˆ tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka laava oli s‰‰st‰nyt, mutta ei noussut edes sen ensimm‰iselle rinteelle. Siell‰ h‰n k‰det ylh‰‰ll‰ kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin temppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli arvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entist‰ pyhemm‰ksi tabuksi. Pian sen j‰lkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia polkuja pitkin. -- He l‰htev‰t! Glenarvan huudahti. -- He j‰tt‰v‰t vartiopaikkansa! Jumalan kiitos! Meid‰n sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon kumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta t‰n‰ iltana, ensi yˆn‰, me nousemme kuolleista, l‰hdemme haudastamme, pakenemme pois n‰iden raakalaisheimojen luota! Ei ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heill‰ oli j‰lleen toivoa. Rohkeat retkeilij‰t unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat vain nykyhetke‰. Eik‰ kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa mit‰‰n eurooppalaista asumusta n‰ill‰ tuntemattomilla seuduilla. Mutta saatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista Uuden Seelannin villeist‰! Majuri puolestaan ei salannut sit‰ syv‰‰ halveksuntaa, jota maorit olivat h‰ness‰ her‰tt‰neet, eik‰ h‰nelt‰ puuttunut sanoja haukkuakseen heit‰. Siit‰ tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja h‰nen v‰lill‰‰n. He nimittiv‰t heit‰ auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi, Tyynenmeren hˆlmˆiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pˆlkkyp‰iksi jne. He eiv‰t hevin v‰syneet. Kokonainen p‰iv‰ t‰ytyi viel‰ odottaa ennen lopullista l‰htˆ‰. Se k‰ytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti s‰ilytt‰nyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siit‰ etsi‰ varmimmat tiet. Neuvoteltuaan p‰‰ttiv‰t karkurit l‰hte‰ it‰‰n Plenty-lahtea kohti. Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteist‰ ja voittamaan muut vaikeudet he pelk‰siv‰t ainoastaan maorien kohtaamista. Niinp‰ he halusivat kaikin mokomin v‰ltell‰ n‰it‰ ja pyrki‰ it‰rannikolle, minne l‰hetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lis‰ksi oli t‰m‰ saaren osa t‰h‰n saakka s‰‰stynyt sodan h‰vityksilt‰, eiv‰tk‰ alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siell‰ p‰in. Taupo-j‰rvelt‰ Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymment‰ kilometri‰. Kymmenen p‰iv‰n matka, kuusitoista kilometri‰ p‰iv‰ss‰. Se k‰visi p‰ins‰, ei tosin vaivattomasti, mutta t‰ss‰ uljaassa joukossa ei kukaan v‰litt‰nyt matkan pituudesta. L‰hetysasemille p‰‰sty‰ lev‰tt‰isiin siell‰ odotellessa otollista tilaisuutta pyrki‰ Aucklandiin, sill‰ t‰h‰n kaupunkiin he yh‰ aikoivat. Kun kaikesta t‰st‰ oli sovittu, pidettiin villej‰ silm‰ll‰ iltaan saakka. Vuorenjuurella heit‰ ei en‰‰ n‰kynyt ainoatakaan, ja kun pimeys peitti Taupon laakson, ei myˆsk‰‰n n‰kynyt tulia, jotka olisivat osoittaneet siell‰ olevan maoreja. Tie oli siis auki. Kello yhdeks‰n oli pilkkopime‰, ja Glenarvan antoi l‰htˆmerkin. H‰nen kumppaninsa ja h‰n alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteit‰. John Mangles ja Wilson kulkivat edell‰ korvat ja silm‰t auki, pys‰htyiv‰t pienimm‰nkin risahduksen kuullessaan ja etsiv‰t v‰h‰isint‰kin valonpilkett‰; jokainen suorastaan ryˆmi vuorenrinnett‰ alas sulautuakseen paremmin siihen. Huipulta noin kuusikymment‰ metri‰ laskeuduttuaan saapuivat John Mangles ja h‰nen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa paikalta houkutellakseen heid‰t luokseen, jos keinotekoinen tulivuori ei ollutkaan erehdytt‰nyt heit‰, niin se tulisi ilmi juuri t‰ll‰ kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta huolimatta Glenarvan vapisi j‰nnityksest‰. Heid‰n pelastumisensa oli kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin t‰m‰n matalan harjanteen ylitt‰miseen. H‰n huomasi suonenvedontapaisesti tarrautuneensa lady Helenan k‰sivarteen ja syd‰mens‰ tykytt‰v‰n kiivaammin. Palaamista takaisin h‰n ei tosin ajatellutkaan, eik‰ myˆsk‰‰n John. Kaikkien seuraamana ja pime‰n turvin nuori kapteeni astui kapealle harjanteelle, varovasti pys‰htyen, kun jokin irtautunut kivi vier‰hti rinnett‰ alas. Jos villit viel‰ olivat v‰ijyksiss‰, t‰m‰n oudon kolinan t‰ytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen tulitukseen. Madellen kuin k‰‰rmeet t‰t‰ viett‰v‰‰ kannasta myˆten pakolaiset p‰‰siv‰t vain hitaasti eteenp‰in. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli John Mangles vain kahdeksan metrin p‰‰ss‰ alkuasukkaiden edellisen p‰iv‰n vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrk‰sti noin puolen kilometrin verran metsikkˆ‰ kohti. T‰m‰n matalan osan yli p‰‰stiin kun p‰‰stiinkin onnellisesti; pieni joukko alkoi ‰‰neti kavuta ylˆsp‰in. Mets‰‰ ei n‰kynyt, tiedettiin vain, ett‰ se oli siell‰, ja ellei mit‰‰n v‰ijytyst‰ ollut viritetty, Glenarvan toivoi olevansa siell‰ turvassa. Mutta h‰n muisti, ett‰ se merkitsi myˆs tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei en‰‰ kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-j‰rven it‰puoliseen vuoriryhm‰‰n. Niinp‰ piti pel‰t‰ sek‰ villien pyssynluoteja ett‰ suoranaista k‰sik‰hm‰‰. Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta yl‰nkˆ‰ kohti. John ei viel‰ voinut erottaa tummaa mets‰‰, mutta sen piti olla korkeintaan kuudenkymmenen metrin p‰‰ss‰. ƒkki‰ h‰n pys‰htyi, melkein per‰ytyi. H‰n luuli kuulleensa jonkin rasahduksen pime‰ss‰. H‰nen ep‰rˆimisens‰ pys‰ytti per‰ss‰ tulevat. H‰n pysyi liikkumatta niin kauan, ett‰ toiset k‰viv‰t levottomiksi. Odotettiin. Mink‰ tuskan vallassa, sit‰ on mahdoton kuvata! Olisiko pakko k‰‰nty‰ ja pyrki‰ takaisin Maunganamun kukkulalle? Mutta havaitessaan, ettei ep‰ilytt‰v‰ rasahdus toistunut, John jatkoi kiipe‰mist‰‰n. Pian mets‰ h‰‰mˆtti pime‰ss‰. Muutaman askelen j‰lkeen se oli saavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tihe‰‰n lehvistˆˆn. KAHDEN TULEN VƒLISSƒ. Yˆ suosi pakoa; sen turvin piti siis p‰‰st‰ pois Taupo-j‰rven vaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja h‰nen merkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi t‰m‰n vaikean vaelluksen aikana vuoristossa. H‰n liikkui h‰mm‰stytt‰v‰n taitavasti pime‰ss‰, valiten empim‰tt‰ melkein n‰kym‰ttˆmi‰ polkuja ja pysyen varmasti suunnassa, josta h‰n ei poikennut. H‰nen kykyns‰ n‰hd‰ pime‰ss‰ oli sit‰ paitsi h‰nelle suureksi hyˆdyksi, ja kissansilmill‰‰n h‰n saattoi n‰hd‰ pienimm‰tkin esineet, vaikkei valoa ollut v‰h‰‰k‰‰n. Kolme tuntia marssittiin taukoa pit‰m‰tt‰ pitkin loivaa it‰rinnett‰. Paganel k‰‰ntyi hiukan kaakkoon p‰‰st‰kseen Kaimanawan ja Wahiti-sel‰nteen v‰liseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista Hawkes-lahteen. Kun t‰st‰ rotkosta olisi p‰‰sty, h‰n aikoi poiketa tielt‰ ja pyrki‰ rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta korkeiden vuorijonojen suojassa. Kello yhdeks‰n aamulla oli kuljettu yhdeks‰ntoista kilometri‰ kahdessatoista tunnissa. Enemp‰‰ ei naisilta voinut pyyt‰‰. Siin‰ oli muuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka erottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie j‰i oikealle ja jatkui etel‰‰n. Paganel teki kartta k‰dess‰‰n mutkan koilliseen, ja kello kymmenen saapui joukko er‰‰nlaiselle ‰kkijyrk‰lle, vuoresta ulkonevalle kielekkeelle. Ruokatarvikkeet otettiin esille s‰keist‰ ja saivat hyv‰n menekin. Saniaiset, joita Mary Grant ja majuri eiv‰t aikaisemmin olleet halunneet syˆd‰, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen saakka iltap‰iv‰ll‰, mink‰ j‰lkeen taas marssittiin it‰‰np‰in, kunnes illalla pys‰hdyttiin kolmentoista kilometrin p‰‰h‰n vuorista. Pian nukkuivat kaikki taivasalla. Seuraavana p‰iv‰n‰ oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heid‰n piti n‰et kulkea omituisen, tuliper‰isi‰ j‰rvi‰, kuumia ja rikkipitoisia l‰hteit‰ sis‰lt‰v‰n alueen halki, joka on Wahiti-sel‰nteen it‰puolella. Silmill‰ oli siit‰ enemm‰n iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin p‰‰ss‰ oli tie poikki, ja esteiden kiert‰minen oli perin v‰sytt‰v‰‰. Mutta luonnon suurenmoiset ilmiˆt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa! T‰ll‰ viidenkymmenen neliˆkilometrin laajuisella alueella esiintyi maanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita, miljoonien hyˆnteisten asumia suolapitoisia l‰hteit‰ pulppusi seelantilaisten teepensaiden viidakoista, levitt‰en kirpe‰‰ palaneen ruudin k‰ry‰ ja j‰tt‰en maahan valkoista, h‰ik‰isev‰n lumen n‰kˆist‰ sakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset l‰heiset l‰hteet n‰yttiv‰t olevan hyytyneit‰. J‰ttim‰isi‰ saniaisia kasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat siluurikauden kasvullisuutta. Kaikkialla n‰kyi hˆyrystyneit‰ vesipatsaita kohoavan maasta kuin suihkul‰hteit‰ puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain tietyin v‰lein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat amfiteatterin tapaan luonnonpengermill‰ toinen toistaan korkeammalla kuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa v‰hitellen valkoisten hˆyrypilvien alla ja uurtaen j‰ttil‰isportaiden puoliksi l‰pin‰kyvi‰ astimia loivat kokonaisia j‰rvi‰ kiehuvilla ryˆpyill‰‰n. Kauempana esiintyi l‰mpimien l‰hteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta rikkil‰hteit‰. Maa n‰ytti olevan aivan t‰ynn‰ suuria rakkoja; ne olivat puoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi kaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pist‰v‰‰ ja vastenmielist‰ hajua. Rikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytynein‰ ryhmin‰; vuosisatojen kuluessa t‰nne oli kasautunut laskemattomia hedelm‰ttˆmi‰ rikkauksia, ja t‰lt‰ viel‰ miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa teollisuus vastedes noutaa lis‰‰ raaka-ainetta, jos Sisilian rikkikaivokset joskus ehtyv‰t. On helppo ymm‰rt‰‰, mit‰ rasituksia pakolaisten oli kestett‰v‰ kulkiessaan n‰iden luonnonesteit‰ t‰ynn‰ olevien seutujen l‰pi. Leiripaikkoja oli vaikea lˆyt‰‰, eik‰ mets‰st‰j‰ havainnut siell‰ ainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi. Siksi t‰ytyi tyyty‰ enimm‰kseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin, laihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkist‰m‰‰n pikku joukon n‰‰ntyneit‰ voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian p‰‰st‰ t‰lt‰ karulta ja autiolta seudulta. Kesti kuitenkin nelj‰ p‰iv‰‰, ennen kuin t‰m‰ kiusallinen alue oli sivuutettu. Vasta 23. p‰iv‰n‰ helmikuuta Glenarvan saattoi kahdeksankymmenen kilometrin p‰‰ss‰ Maunganamusta leiriyty‰ er‰‰n nimettˆm‰n vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. H‰nen silmiens‰ eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa n‰kyi taas suuria metsi‰. Se oli hyv‰ enne, sill‰ ehdolla kuitenkin, ettei n‰iden seutujen asuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. T‰h‰n saakka eiv‰t retkeilij‰t olleet n‰hneet ainoatakaan maoria. T‰n‰ p‰iv‰n‰ MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwi‰, jotka arvokkaasti t‰yttiv‰t paikkansa leirin pˆyd‰ss‰, mutta totta puhuen vain hetkiseksi, sill‰ muutamassa minuutissa oli ne syˆty nokasta kynsiin saakka. Bataattien ja perunoiden v‰lill‰ Paganel teki ehdotuksen, joka hyv‰ksyttiin yksimielisesti. H‰n ehdotti, ett‰ t‰lle nimettˆm‰lle vuorelle, jonka laki noin tuhannen metrin korkeudessa h‰ipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja piirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa. On tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia. Vain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui t‰ll‰ taipaleella j‰rvilt‰ Tyynelle valtamerelle. Koko p‰iv‰ marssittiin metsien l‰pi ja lakeuksien poikki. John m‰‰r‰si suunnan auringon ja t‰htien mukaan. Taivas oli heille suopea ja s‰‰sti sek‰ kuumuudelta ett‰ sateelta. Mutta siit‰ huolimatta hidastutti yh‰ lis‰‰ntyv‰ v‰symys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin ett‰ he hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin l‰hetysasemalle. He puhelivat kuitenkin ja pitiv‰t toisilleen seuraa, vaikka eiv‰t en‰‰ kaikki yhdess‰. Joukko jakautui ryhmiin, eiv‰tk‰ syyn‰ olleet erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytell‰ omissa oloissaan. Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen _Duncania_ ja sen miehistˆ‰ sit‰ enemm‰n, mit‰ l‰hemm‰ksi rannikkoa tultiin. H‰n unohti ne vaarat, jotka viel‰ uhkasivat heit‰ Aucklandiin saakka, muistellen vain murhattuja matruusejaan, eik‰ h‰n p‰‰ssyt t‰st‰ hirve‰st‰ ajatuksesta eroon. Harry Grantista ei en‰‰ puhuttu. Mit‰p‰ se olisi hyˆdytt‰nytk‰‰n, kun h‰nen hyv‰kseen ei en‰‰ voitu yritt‰‰ mit‰‰n? Jos kapteenin nimi viel‰ mainittiin, se tapahtui vain h‰nen tytt‰rens‰ ja John Manglesin v‰lisiss‰ keskusteluissa. John ei ollut muistuttanut Marylle, mit‰ t‰m‰ oli sanonut h‰nelle viimeisen‰ yˆn‰ Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi h‰nt‰ vetoamasta sanaan, joka oli lausuttu ‰‰rimm‰isen ep‰toivon hetkell‰. Puhuessaan Harry Grantista teki John viel‰ ehdotuksia etsiskelyn jatkamiseksi. H‰n vakuutti Marylle, ett‰ lordi Glenarvan ei j‰tt‰isi ep‰onnistunutta yrityst‰ sikseen, ja perusti t‰m‰n k‰sityksen siihen, ett‰ asiakirjan alkuper‰‰ ei voitu ep‰ill‰. Harry Grant oli siis jossakin; vaikka siis t‰ytyisi etsi‰ l‰pi koko maailman, h‰net viimein lˆydett‰isiin. Mary ihastui n‰ist‰ sanoista, ja samat ajatukset ja toiveet yhdistiv‰t Johnin ja h‰net. Lady Helena otti usein osaa heid‰n keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin, vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen. Sill‰ v‰lin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady mets‰steliv‰t et‰‰ntym‰tt‰ kovin kauas muista, ja kukin heist‰ toi riistaa aterioiden t‰ydennykseksi. Paganel pysytteli yh‰ phormium-vaippaansa k‰‰riytyneen‰ erill‰‰n ‰‰nettˆm‰n‰ ja miettiv‰n‰. Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lis‰t‰, ett‰ siit‰ luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan tyytym‰ttˆmiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa, vaivoissa ja kielt‰ymyksiss‰, n‰m‰ kaikki onnettomuustoverit pysyiv‰t yhdess‰, yst‰vin‰, kukin valmiina uhraamaan henkens‰ toistensa puolesta. Helmikuun 25. p‰iv‰n‰ tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli p‰‰si kuitenkin kahlaamaan. Kaksi p‰iv‰‰ per‰tysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja; puolet Taupo-j‰rven ja rannikon v‰lisest‰ matkasta oli tehty kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa. Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsi‰, samantapaisia kuin Australiassa, mutta t‰‰ll‰ oli kumipuiden tilalla kauripet‰ji‰. Vaikka nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu n‰hd‰ monia ihmeit‰, ihastuivat Glenarvan ja h‰nen kumppaninsa kuitenkin viel‰ kerran n‰hdess‰‰n n‰m‰ j‰ttil‰ishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja Kalifornian mammuttipet‰jien arvoisia kilpailijoita. N‰m‰ kaurit, joille kasvitieteilij‰t ovat antaneet nimen "agathis australis", kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisin‰ puistikkoina, lukemattomina ryhmin‰, jotka levittiv‰t vihreit‰ lehti‰‰n kuudenkymmenen metrin korkeuteen. Muutamat n‰ist‰ m‰nnyist‰, jotka viel‰ olivat nuoria, tuskin sata vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden tumma latvus p‰‰ttyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden, kuuden vuosisadan ik‰iset, muodostivat suunnattomia vihreit‰, sikin sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. N‰m‰ Seelannin mets‰n patriarkat olivat ymp‰rysmitaltaan jopa viisitoistakin metri‰, eiv‰tk‰ retkikunnan j‰senten k‰sivarret yhteens‰k‰‰n olisi ylettyneet niiden ymp‰ri. Kolme p‰iv‰‰ marssittiin n‰iden laajojen holvikaarien alla savisella maalla, jota ihmisjalka ei viel‰ ennen ollut polkenut. Sen n‰ki selv‰sti siit‰ pihkaisen kumin m‰‰r‰st‰, jota monin paikoin oli kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riitt‰nyt alkuasukkaiden tarpeisiin. Mets‰st‰j‰t tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat n‰m‰ merkilliset linnut paenneet luoksep‰‰sem‰ttˆmiin aarniometsiin. Niist‰ saatiin nyt retkikunnalle runsaasti terveellist‰ ravintoa. Kerran Paganel sai kaukaa n‰hd‰ er‰‰ss‰ tihe‰ss‰ pensaikossa pari j‰ttil‰iskokoista lintua. H‰nen luonnontutkijavaistonsa her‰siv‰t, h‰n huusi tovereitaan, ja v‰symyksest‰‰n huolimatta majuri, Robert ja h‰n riensiv‰t pyydyst‰m‰‰n n‰it‰ el‰imi‰. Maantieteilij‰n kiihke‰n uteliaisuuden saattoi ymm‰rt‰‰, sill‰ h‰n oli tunnistanut tai luullut tunnistavansa n‰m‰ linnut moa-nimisiksi dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta t‰m‰ sattuma vahvisti oikeaksi Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, ett‰ n‰it‰ Uuden Seelannin siivettˆmi‰ j‰ttil‰isi‰ todella viel‰ on olemassa. N‰m‰ moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel ajoi takaa, olivat varmaankin l‰hes kuuden metrin korkuisia; ne olivat suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sill‰ ne pakenivat tavattoman nopeasti. Eik‰ luoti pys‰ytt‰nyt niiden pakoa. Muutamien minuuttien takaa-ajon j‰lkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien puiden taakse, ja mets‰st‰j‰t olivat vain menett‰neet ruutia ja tuhlanneet voimiaan. T‰n‰ iltana, 1. p‰iv‰n‰ maaliskuuta, Glenarvan ja h‰nen toverinsa p‰‰siv‰t vihdoin suunnattomasta kaurimets‰st‰ ja leiriytyiv‰t tuhatkuusisataaviisikymment‰ metri‰ korkean Ikirangi-vuoren juurelle. L‰hes satanelj‰kymment‰ kilometri‰ oli nyt edetty Maunganamusta, ja rannikolle oli viel‰ melkein viisikymment‰ kilometri‰. Oli laskettu voitavan suorittaa koko matka kymmeness‰ p‰iv‰ss‰, mutta ei arvattu ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteit‰. Mutkat, esteet, ep‰t‰ydelliset paikanm‰‰ritykset olivat myˆs pident‰neet matkaa viidenneksell‰, ja onnettomuudeksi olivat matkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan n‰‰nnyksiss‰. Kuitenkin vaadittiin viel‰ ainakin kaksi pitk‰‰ p‰iv‰matkaa rannikolle saapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, ‰‰rimm‰inen varovaisuus j‰lleen tarpeen, kun l‰hestyttiin seutua, miss‰ usein liikkuu alkuasukkaita. Jokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen v‰symyksens‰, ja seuraavana aamuna l‰hti joukko j‰lleen liikkeelle p‰iv‰n koittaessa. Oikealle j‰‰v‰n Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren v‰linen matka oli perin rasittava. Siell‰ oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan t‰ynn‰ er‰‰nlaisia taipuvia rihmoja, joita syyst‰ on sanottu "kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat k‰sivarsiin ja s‰‰riin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ymp‰ri kuin k‰‰rmeet. Kaksi p‰iv‰‰ t‰ytyi kulkea eteenp‰in kirves kourassa ja taistella t‰t‰ tuhatp‰ist‰ lohik‰‰rmett‰, tien tukkivaa, itsepintaista kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin kuuluvaksi. N‰ill‰ tasangoilla mets‰st‰minen oli mahdotonta, eiv‰tk‰ mets‰st‰j‰t en‰‰ voineet t‰ydent‰‰ ev‰it‰, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla lopussa, eik‰ voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa ponnistusten kiihdytt‰m‰‰ janoa. Glenarvanin ja h‰nen seuralaistensa k‰rsimykset olivat nyt kauheimmillaan, je ensimm‰ist‰ kertaa he olivat heitt‰m‰ss‰ kaiken toivon. Eiv‰t en‰‰ k‰vellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain jokaista muuta tunnetta kauemmin el‰v‰n itses‰ilytysvaiston kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren rannalle. Siell‰ oli muutamia autioita majoja, sodan ‰skett‰in h‰vitt‰m‰n kyl‰n raunioita, hoitamattomia viljelyksi‰, kaikkialla ryˆstˆn ja tulipalon j‰lki‰. Ja kohtalo oli t‰‰ll‰ varannut kovaonnisille kulkijoille uuden ja kauhean koettelemuksen. He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin p‰‰ss‰ n‰kyi joukko villej‰, jotka aseitaan heilutellen riensiv‰t heit‰ kohti. Kun toisella puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset voimansa h‰n oli juuri ryhtym‰ss‰ puolustustoimiin, kun John Mangles huusi: -- Kanootti! Kanootti! Kahdenkymmenen askelen p‰‰ss‰ siit‰ oli todellakin rannalle j‰tetty kolmen airoparin ruuhi. Sen tyˆnt‰minen vesille, siihen hypp‰‰minen ja pakoonl‰htˆ t‰lt‰ vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan tarttui per‰simeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert ryhmittyiv‰t h‰nen l‰helleen. Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin p‰‰ss‰ ulapalla. Meri oli tyyni; pakolaiset pysyiv‰t ‰‰nettˆmin‰. John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa m‰‰r‰yksen, ett‰ piti ohjata pitkin rantaa, kun h‰nell‰ j‰i ‰kki‰ airo ilmaan. H‰nen silmiins‰ osui kolme ruuhta, jotka l‰htiv‰t Lottinin niemest‰ takaa-ajamaan heit‰. -- Merelle, merelle! h‰n huusi. -- Ja parempi vaikka hukkua! Nelj‰n soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin puoli tuntia he jaksoivat pit‰‰ v‰limatkan entisen‰, mutta uupuneiden miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta l‰hestyiv‰t huomattavasti. T‰ll‰ hetkell‰ oli v‰limatkaa tuskin kahta kilometri‰; nyt ei siis ollut mit‰‰n mahdollisuutta v‰ltt‰‰ villien hyˆkk‰yst‰, jotka pitkill‰ pyssyill‰‰n varustettuina jo valmistautuivat ampumaan. Glenarvan seisoi kanootin per‰ss‰ t‰hyst‰en taivaanrantaa kuin jotakin yliluonnollista apua hakien. Mit‰ h‰n odotti? Mit‰ h‰n tahtoi? Oliko h‰nell‰ jokin aavistus? ƒkki‰ h‰nen katseensa v‰l‰hti, ja h‰n ojensi k‰tens‰ er‰st‰ pistett‰ kohti. -- Laiva! h‰n huusi. -- Yst‰v‰t, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti! Kukaan nelj‰st‰ soutajasta ei k‰‰ntynyt katsomaan t‰t‰ odottamatonta laivaa, sill‰ nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel yksin nousi pystyyn ja k‰‰nsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan suuntaan. -- Niin on, h‰n sanoi, -- se on laiva, hˆyrylaiva! Se ajaa t‰ytt‰ vauhtia ja tulee meit‰ kohti! Kest‰vyytt‰, kunnon kumppanit! Pakolaiset ponnistivat j‰lleen voimansa, saivat kanootin vauhdin paranemaan ja v‰limatkan pysym‰‰n entisell‰‰n viel‰ puoli tuntia. Hˆyrylaiva tuli yh‰ enemm‰n n‰kyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat mastot, joiden ymp‰ri purjeet oli k‰‰ritty, ja mustan savun paksut tuprut. Glenarvan antoi per‰simen Robertille, tarttui maantieteilij‰n kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpi‰kin liikkeit‰. Mutta sitten John Mangles ja h‰nen kumppaninsa huomasivat lordin piirteiden v‰‰ntyv‰n, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan h‰nen k‰dest‰‰n. Yksi ainoa sana selitti h‰nen ‰killisen ep‰toivonsa. -- _Duncan!_ Glenarvan huudahti. - _Duncan_ ja merirosvot! -- _Duncan!_ John huusi p‰‰st‰en airon k‰dest‰‰n ja hyp‰ten pystyyn. -- Niin, kuolema on edess‰ t‰‰ll‰kin! Glenarvan mutisi tuskan murtamana. Se oli todellakin _Duncan_, siit‰ ei voinut erehty‰, Glenarvanin huvialus, merirosvoja miehistˆn‰‰n! Majuri ei voinut olla kiroamatta karkeasti ‰‰neen. T‰m‰ oli jo sent‰‰n liikaa! Ruuhi oli t‰ll‰ v‰lin j‰tetty oman onnensa nojaan. Minne sit‰ ohjaisi! Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit? Villien l‰himm‰st‰ veneest‰ ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin airoon. Muutamin aironvedoin l‰hestyttiin silloin _Duncania_. Huvipursi kulki t‰ytt‰ vauhtia eik‰ ollut en‰‰ kuin vajaan kilometrin p‰‰ss‰. Kun miss‰‰n ei en‰‰ n‰kynyt pelastusta, John Mangles ei en‰‰ tiennyt, minnep‰in k‰skisi ohjaamaan tai mit‰ muutenkaan oli teht‰viss‰. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet rukoilemaan. Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ymp‰rill‰. Silloin kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten p‰iden yli. Kahden tulen v‰liin joutuneina pakolaiset pysyiv‰t liikkumatta paikallaan _Duncanin_ ja alkuasukkaiden kanoottien v‰lill‰. Hurjana ep‰toivosta John Mangles tarttui kirveeseens‰. H‰n aikoi hakata kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun Robert huusi: -- Tom Austin! Tom Austin! H‰n on laivalla! Min‰ n‰en h‰net! H‰n on tuntenut meid‰t! H‰n heiluttaa lakkiaan! Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas. Toinen kuula vinkui h‰nen p‰‰ns‰ yli ja murskasi keskelt‰ kahtia l‰himm‰n kolmesta ruuhesta, samalla kun _Duncanin_ kannelta kajahti hurraa-huuto. S‰ik‰htyneet villit k‰‰ntyiv‰t pakoon rantaa kohti. -- Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla ‰‰nell‰. Ja muutaman silm‰nr‰p‰yksen j‰lkeen olivat nuo kymmenen pakolaista turvassa _Duncanin_ kannella tiet‰m‰tt‰, miten kaikki oli oikein k‰ynyt ja ymm‰rt‰m‰tt‰ tapahtumista yht‰‰n mit‰‰n. MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA. Olisi turha yritt‰‰ kuvata Glenarvanin ja h‰nen yst‰viens‰ tunteita, kun heid‰n korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heid‰n astuessaan _Duncanin_ kannelle s‰kkipillin puhaltaja t‰ytti soittimensa ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat hurraa-huudot tervehtiv‰t lordin paluuta laivalleen. Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkiv‰t ja syleiliv‰t toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta. Maantieteilij‰ oli kerrassaan hullaantunut; h‰n hyppi ja t‰ht‰ili kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt n‰kyiv‰t saapuvan rantaan. Mutta kun laivan miehistˆ huomasi Glenarvanin ja h‰nen seuralaisensa repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden k‰rsimysten j‰ljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja niiden pelottomien, terveytt‰ uhkuvien retkeilijˆiden sijasta, jotka kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat l‰hteneet etsim‰‰n haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heid‰t takaisin t‰lle laivalle, jota he eiv‰t en‰‰ odottaneet n‰kev‰ns‰, mutta kuinka loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa. Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai n‰l‰n ja janon pakottavien tarpeiden tyydytt‰mist‰, h‰n halusi kuitenkin kysy‰ Tom Austinilta syyt‰ h‰nen oloonsa n‰ill‰ vesill‰. Mink‰ vuoksi _Duncan_ risteili Uuden Seelannin it‰rannikolla? Mist‰ johtui, ettei se ollut Ben Joycen k‰siss‰? Mink‰ onnellisen sattuman kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille? Miksi? Kuinka? Mink‰ takia? Kysymyksi‰ sateli tuhkatihe‰‰n Tom Austinin vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ket‰ kuunnella, vaan p‰‰tti sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain h‰nelle. -- Ent‰ rosvot? Glenarvan kysyi. -- Mit‰ olette tehnyt niille? -- Rosvotko? Tom Austin vastasi ‰‰nell‰, joka osoitti, ettei h‰n ymm‰rt‰nyt, mist‰ oli puhe. -- Niin. Ne roistot, jotka hyˆkk‰siv‰t laivan kimppuun? -- Mink‰ laivan? Tom Austin kysyi. -- Teid‰n armonne laivanko? -- Niin, niin, Tom! _Duncanin_. Tulihan Ben Joyce laivalle. -- Min‰ en tunne Ben Joycea; en ole koskaan n‰hnyt h‰nt‰, Austin vastasi. -- Ette koskaan n‰hnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen vastauksesta. -- Sanokaa siis minulle, Tom, mink‰ vuoksi _Duncan_ risteilee t‰ll‰ hetkell‰ Uuden Seelannin rannikolla? Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eiv‰t k‰sitt‰neet vanhan merimiehen h‰mm‰styst‰, niin kuinka he itse h‰mm‰styiv‰tk‰‰n, kun Tom vastasi tyynell‰ ‰‰nell‰: -- _Duncan_ risteilee t‰‰ll‰ teid‰n armonne k‰skyst‰. -- Minunko k‰skyst‰ni! Glenarvan huudahti. -- Niin, mylord. Min‰ olen vain noudattanut teid‰n 14. p‰iv‰n‰ tammikuuta l‰hett‰m‰nne kirjeen ohjeita. -- Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi. Retkeilij‰t kertyiv‰t tiiviimmin Tom Austinin ymp‰rille ja tuijottivat h‰nt‰ j‰nnittynein‰. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut _Duncanille?_ -- Malttia! Glenarvan sanoi. -- Yritet‰‰n selvitt‰‰ asia, sill‰ min‰ taidan n‰hd‰ unta. Oletteko te saanut er‰‰n kirjeen, Tom? -- Olen, kirjeen teid‰n armoltanne. -- Melbournessako? -- Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi. -- Ja se kirje... -- Ei ollut kirjoitettu teid‰n k‰sialallanne, mutta oli teid‰n allekirjoittamanne, mylord. -- Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille er‰s Ben Joyce-niminen rosvo. -- Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, _Britannian_ toinen per‰mies. -- Niin, Ayrton tai Ben Joyce, h‰n on sama henkilˆ. No, mit‰ se kirje sis‰lsi? -- Se m‰‰r‰si minut l‰htem‰‰n viipym‰tt‰ Melbournesta ja risteilem‰‰n pitkin it‰rannikkoa... -- Australian vesill‰! Glenarvan huusi niin tuimasti, ett‰ vanha merimies h‰mmentyi. -- Australianko! Tom toisti hˆlmistyneen‰. -- Ei toki, vaan Uuden Seelannin! -- Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat yhdest‰ suusta. Austin oli pyˆrty‰. Glenarvan puhui h‰nelle niin vakuuttavasti, ett‰ h‰n pelk‰si erehtyneens‰ kirjett‰ lukiessaan. Olisiko h‰n, tunnollinen ja tarkka merimies, tehnyt t‰llaisen virheen? H‰n punastui eik‰ osannut sanoa mit‰‰n. -- Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. -- Kaitselmus on sallinut... -- Mutta ei sent‰‰n, hyv‰ rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti j‰lleen toinnuttuaan. -- Ei! Se ei ole mahdollista! Min‰ en ole erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin min‰kin, ja h‰n se juuri tahtoi p‰invastoin saada minut l‰htem‰‰n Australian rannikolle! -- Ayrtonko? Glenarvan huudahti. -- H‰n juuri! H‰n selitteli minulle, ett‰ se oli erehdys ja ett‰ te k‰skitte minun tulla tapaamaan teit‰ Twofold-lahteen! -- Onko teill‰ kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin j‰nnittyneen‰. -- On, herra MacNabbs, Austin vastasi. -- Min‰ menen hakemaan sen. Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun h‰n oli poissa, katselivat kaikki toisiaan ‰‰nettˆmin‰, paitsi majuri, joka tuijottaen Paganeliin sanoi k‰sivarret ristiss‰ rinnallaan: -- Totisesti minun jo t‰ytyy sanoa, Paganel, ett‰ se olisi hiukan liikaa! -- Mit‰? h‰mm‰styi maantieteilij‰, joka selk‰ kumarassa ja silm‰lasit otsalla n‰ytti j‰ttil‰iskokoiselta kysymysmerkilt‰. Austin palasi. H‰nell‰ oli k‰dess‰‰n Paganelin laatima ja Glenarvanin allekirjoittama kirje. -- Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi. Glenarvan otti kirjeen ja luki: -- K‰sky Tom Austinille l‰hte‰ merelle viipym‰tt‰ ja tuoda _Duncan_ 37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin it‰rannikolle! -- Uuden Seelannin! Paganel huudahti hyp‰ht‰en. Ja h‰n tempasi kirjeen Glenarvanin k‰sist‰, hieroi silmi‰‰n, pani lasit nen‰lleen ja luki h‰nkin. -- Uuden Seelannin! sanoi h‰n ‰‰nenpainolla, jota on mahdoton kuvata. Kirje putosi h‰nen k‰dest‰‰n. Samassa h‰n tunsi jonkun tarttuvan olkap‰‰h‰ns‰. H‰n k‰‰ntyi ymp‰ri ja seisoi vastap‰‰t‰ majuria. -- No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, -- olipa sent‰‰n onni, ett‰ te ette l‰hett‰nyt _Duncania_ Kotsinkiinaan! T‰m‰ pila teki lopun maantieteilij‰st‰. Alkoi valtava hohotus, joka tarttui koko laivav‰keen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli, piteli molemmin k‰sin p‰‰t‰‰n, repi tukkaansa. H‰n ei en‰‰ tiennyt, mit‰ teki, eik‰ mit‰ tahtoi tehd‰! H‰n astui konemaisesti per‰hytin portaita alas, harppoi pitkin v‰likantta, hoippuen ja huitoen ja joutui vihdoin keulapakalle. Siell‰ h‰nen jalkansa osuivat kˆysikasaan, ja h‰n kompastui. Sattumalta h‰n tarttui toisella k‰dell‰‰n er‰‰seen nuoraan. ƒkki‰ kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle t‰yden panoksen rautaromua. Onneton Paganel oli nyk‰issyt viel‰ latingissa olevan kanuunan sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siit‰ t‰m‰ ukkosenjyr‰hdys. Maantieteilij‰ lenn‰hti taaksep‰in keulapakan portaita alas ja kieri miehistˆn osastoon asti. Pamauksen her‰tt‰m‰‰ h‰mm‰styst‰ seurasi pel‰styksen huuto. Arveltiin ett‰ oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syˆksyi v‰likannelle, ja pian he kantoivat sielt‰ t‰ysin hervotonta Paganelia. Eik‰ h‰n edes puhunut. Pitk‰ ruumis vietiin per‰hydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit olivat ep‰toivoissaan. Majuri, joka aina toimi l‰‰k‰rin‰ vakavissa tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen h‰nen haavansa; mutta tuskin h‰n oli tarttunut kuolevaan, kun t‰m‰ ponnahti pystyyn kuin s‰hkˆiskusta. -- Ei koskaan! h‰n huudahti, ja k‰‰rien laihan vartalonsa ymp‰rille vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti. -- No, no, Paganel! majuri sanoi. -- Ei, sanon min‰! -- T‰ytyyh‰n tutkia... -- Te ette tutki! -- Te olette kukaties katkaissut ... MacNabbs jatkoi. -- Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, -- mutta sen kyll‰ kirvesmies korjaa. -- Mink‰ sitten? -- Sen pylv‰‰n, joka katkesi pudotessani. Nyt purskahtivat kaikki j‰lleen nauruun. T‰m‰ vastaus oli rauhoittanut kaikki kelpo Paganelin yst‰v‰t; h‰n oli ilmeisesti selviytynyt ehjin nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa. -- Joka tapauksessa, majuri ajatteli, -- on tuo maantieteilij‰ merkillisen ujo! Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata er‰‰seen kysymykseen, jota ei voitu v‰ltt‰‰. -- Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi h‰nelle, -- vastatkaa suoraan. Tunnustan kyll‰, ett‰ teid‰n hajamielisyytenne on ollut suureksi onneksi. Ilman teit‰ olisi _Duncan_ varmasti joutunut rosvojen haltuun; ilman teit‰ olisimme j‰lleen maorin k‰siss‰! Mutta sanokaa minulle Jumalan nimess‰, mik‰ ihmeen ajatus, mik‰ yliluonnollinen mielenh‰iriˆ sai teid‰t kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta? -- Niin, totta vie! Paganel huudahti. -- Se johtui... Mutta samassa h‰nen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja h‰n vaikeni ‰kki‰; sitten h‰n lausui: -- Mit‰ sille mahtaa, rakas Glenarvan, min‰ olen mieletˆn, hullu, auttamaton olento, ja min‰ kuolen maailman hajamielisimm‰n miehen nahoissa... -- Ellei teit‰ nyljet‰, majuri lis‰si. -- Nyljet‰kˆ! maantieteilij‰ huudahti raivostuneena. -- Onko se jokin vihjaus...? -- Mik‰ vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynell‰ ‰‰nell‰. V‰likohtauksesta ei ollut seurauksia. _Duncanin_ salaisuus oli saanut selityksens‰; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain menn‰ mukaviin hytteihins‰ ja tulla sitten syˆm‰‰n. Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat poistuneet j‰iv‰t Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan viel‰ Tom Austinia. -- No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa minulle. Eikˆ k‰sky l‰hte‰ risteilem‰‰n Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teist‰ kummalliselta? -- Tuntui, teid‰n armonne, Austin vastasi, -- min‰ olin hyvin h‰mm‰stynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani m‰‰r‰yksi‰, ja siksi min‰ vain tottelin. Olisinko voinut menetell‰ toisin? Jos en olisi noudattanut kirjeess‰ antamaanne m‰‰r‰yst‰ ja olisi tapahtunut onnettomuus, enkˆ min‰ olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te menetellyt toisin, kapteeni? -- En, Tom, John Mangles vastasi. -- Mutta mit‰ te ajattelitte? Glenarvan kysyi. -- Ajattelin, mylord, ett‰ Harry Grantin etu vaati menem‰‰n sinne, minne k‰skitte minun menn‰. Ajattelin, ett‰ uusien tietojen johdosta te l‰htisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja ett‰ minun tuli odottaa teit‰ t‰m‰n saaren rannalla. L‰htiess‰ni Melbournesta en muuten ilmoittanut m‰‰r‰np‰‰t‰, ja miehistˆ sai tiet‰‰ sen vasta aavalla merell‰, kun Australian rannikko jo oli h‰ipynyt silmist‰mme. Mutta silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti. -- Mik‰ se oli, Tom? Glenarvan kysyi. -- Se, ett‰ kun per‰mies Ayrton kuuli _Duncanin_ m‰‰r‰np‰‰n p‰iv‰‰ myˆhemmin kuin olimme l‰hteneet vesille... -- Ayrton, Glenarvan huudahti. -- Onko h‰n siis laivalla? -- On, mylord. -- Ayrton t‰‰ll‰! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin. -- Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi. Hetkiseksi v‰l‰hti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin k‰ytˆs, h‰nen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen, Mulradyn murha, Snowyn soihin syˆstyn retkikunnan k‰rsimykset, tuon roiston koko menneisyys. Ja nyt mit‰ ihmeellisimm‰st‰ yhteensattumasta roisto oli heid‰n vallassaan. -- Miss‰ h‰n on? Glenarvan kysyi innokkaasti. -- Er‰‰ss‰ keulapuolen hytiss‰, Tom Austin vastasi, -- ja h‰nt‰ pidet‰‰n vartioituna. -- Miksi? -- No, kun Ayrton n‰ki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, h‰n raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja vihdoin yllytti miehi‰ni kapinaan. Silloin huomasin, ett‰ h‰n on vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin h‰nt‰ vastaan. -- Ent‰ sitten? -- Sitten h‰n on ollut hytiss‰‰n, yritt‰m‰tt‰k‰‰n pyrki‰ ulos. -- Hyv‰ on, Tom. T‰ll‰ hetkell‰ Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin per‰kajuuttaan. Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He istuivat pˆyt‰‰n eiv‰tk‰ maininneet mit‰‰n Ayrtonista. Mutta kun matkalaiset aterian j‰lkeen voimistuneina ja virkistynein‰ palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille per‰miehen olevan laivalla. Samalla h‰n sanoi aikovansa kuulustella h‰nt‰. -- Voinko min‰ j‰‰d‰ pois? lady Helena pyysi. -- Minun t‰ytyy sanoa, rakas Edward, ett‰ sen raakalaismaisen miehen n‰keminen olisi minulle hyvin kiusallista. -- T‰st‰ tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. -- Pyyd‰n sinua j‰‰m‰‰n. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista kasvoihin! Lady Helena antoi myˆten. Mary Grant ja h‰n istuutuivat lordi Glenarvanin viereen. Heid‰n ymp‰rilleen asettuivat majuri, Paganel, John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistˆ, joka ei viel‰ k‰sitt‰nyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ‰‰neti. -- Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan k‰ski. AYRTON ELI BEN JOYCE. Ayrton tuli n‰kyviin. H‰n astui kannen yli varmoin askelin ja sitten portaita myˆten per‰hyttiin. H‰nen silm‰ns‰ olivat synk‰t, hampaat yhteen purrut, k‰det nyrkiss‰. H‰nen olemuksessaan ei ollut uhmaa eik‰ myˆsk‰‰n nˆyryytt‰. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen h‰n pani k‰sivartensa ristiin mykk‰n‰ ja tyynen‰, odottaen kysymyksi‰. -- Ayrton, Glenarvan sanoi, -- t‰‰ll‰ me siis olemme, te ja me, t‰ss‰ _Duncanissa_, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle! Per‰miehen huulet vavahtivat hieman. ƒkillinen puna nousi h‰nen liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan ep‰onnistumisen h‰pe‰. T‰ll‰ aluksella, jonka kapteeniksi h‰n oli havitellut, h‰n oli vankina, ja h‰nen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa. Mutta h‰n ei vastannut. Glenarvan odotti k‰rsiv‰llisesti. Ayrton pysyi vain itsepintaisesti vaiti. -- Puhukaa, Ayrton. Mit‰ teill‰ on sanomista? Glenarvan aloitti j‰lleen. Ayrton ep‰rˆi; h‰nen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten h‰n sanoi tyynell‰ ‰‰nell‰: -- Minulla ei ole mit‰‰n sanomista, mylord. Olen tyhmyyksiss‰ni joutunut kiinni. Tehk‰‰ kuten hyv‰ksi n‰ette. Sitten h‰n k‰‰nsi katseensa l‰nness‰ levi‰v‰‰n rannikkoon eik‰ n‰kˆj‰‰n v‰litt‰nyt lainkaan, mit‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n tapahtui. H‰net n‰hdess‰‰n olisi voinut luulla, ettei h‰nell‰ ollut t‰m‰n vakavan asian kanssa mit‰‰n tekemist‰. Mutta Glenarvan oli p‰‰tt‰nyt pysy‰ k‰rsiv‰llisen‰. H‰n tahtoi saada tiet‰‰ erin‰isi‰ seikkoja Ayrtonin salaper‰isest‰ el‰m‰st‰, varsinkin siit‰, mik‰ koski Harry Grantia ja _Britanniaa_. H‰n jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempe‰sti ja pakottaen syd‰menlyˆntins‰ t‰ysin rauhoittumaan. -- Minusta tuntuu, Ayrton, h‰n sanoi, -- ett‰ te ette sent‰‰n kielt‰ydy vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehd‰. Ensinn‰kin, onko minun puhuteltava teit‰ Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi? Olitteko vai ette _Britannian_ toinen per‰mies? Ayrton pysyi vaiti ja katseli yh‰ rantaa. H‰n ei ollut kuulevinaankaan kysymyst‰. Glenarvan, jonka katse v‰l‰hti, jatkoi per‰miehen kuulustelua. -- Tahdotteko sanoa minulle, miksi j‰titte _Britannian_, ja miksi olitte Australiassa? Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus. -- Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. -- Teill‰ on syyt‰ avata suunne. Puhuminen on teid‰n viimeinen keinonne, se voidaan katsoa hyv‰ksenne. Viimeist‰ kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini? Ayrton k‰‰nsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi h‰nt‰ silmiin. -- Mylord, h‰n sanoi, -- minulla ei ole mit‰‰n vastaamista. Todisteiden hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni teht‰v‰. -- Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi. -- Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. -- Teid‰n armonne n‰ytt‰‰ minusta luulevan liian paljon. Min‰ puolestani vakuutan, ett‰ Temple Barin parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka min‰ olen! Kuinka voitaisiin n‰ytt‰‰ toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska kapteeni Grant ei ole kertomassa sit‰? Kuka todistaa, ett‰ min‰ olen poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin k‰siss‰ ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teit‰ lukuunottamatta voi todistaa minun tehneen mit‰‰n moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi todistaa, ett‰ min‰ olen aikonut anastaa t‰m‰n laivan ja luovuttaa sen rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teill‰ on ep‰luulonne, olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niit‰ todisteita teill‰ ei ole. Kunnes toisin todistetaan, min‰ olen Ayrton, _Britannian_ toinen per‰mies. Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuper‰isen kylm‰kiskoinen. H‰n arveli varmaankin, ett‰ h‰nen selityksens‰ p‰‰tt‰isi kuulustelun; mutta Glenarvan sanoi j‰lleen: -- Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari m‰‰r‰nnyt teit‰ kuulustelemaan. Se ei ole minun asiani. Mutta on t‰rke‰t‰, ett‰ molemminpuoliset suhteemme ovat tarkoin selvill‰. Min‰ en pyyd‰ teilt‰ mit‰‰n, mik‰ voisi tuomita teid‰t. Se on oikeuden asia. Mutta te tied‰tte, mit‰ min‰ etsin, ja voitte yhdell‰ sanalla palauttaa minut kadottamilleni j‰ljille. Tahdotteko puhua? Ayrton pudisti p‰‰t‰ns‰ kuin mies, joka on p‰‰tt‰nyt vaieta. -- Tahdotteko sanoa minulle, miss‰ kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi. -- En, mylord, Ayrton vastasi. -- Tahdotteko ilmoittaa, miss‰ _Britannia_ hukkui? -- En sit‰k‰‰n. -- Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, -- mik‰li tied‰tte Harry Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen h‰nen lapsiraukoilleen, jotka eiv‰t odota muuta kuin sanaa teid‰n suustanne? Ayrton ep‰rˆi. H‰nen kasvonpiirteen‰ muuttuivat. Mutta sitten h‰n sanoi hiljaisella ‰‰nell‰: -- En voi, mylord. Ja h‰n lis‰si kiivaasti kuin olisi moittinut itse‰‰n hetkellisest‰ heikkoudesta. -- En. Min‰ en puhu. Hirtt‰k‰‰ minut, jos tahdotte! -- Vai hirtt‰k‰‰! Glenarvan huudahti ‰kki‰ suuttuneena. Sitten h‰n malttoi mielens‰ ja sanoi vakaalla ‰‰nell‰: -- Ayrton, t‰‰ll‰ ei ole tuomareita eik‰ pyˆveleit‰. Heti kun poikkeamme maihin, teid‰t j‰tet‰‰n Englannin viranomaisten k‰siin. -- Sit‰ pyyd‰nkin! per‰mies vastasi. Sitten h‰n palasi tyynin askelin vankilakseen m‰‰r‰ttyyn hyttiin, ja kaksi matruusia sijoitetuin h‰nen ovelleen pit‰m‰‰n silm‰ll‰ h‰nen pienimpi‰kin liikkeit‰‰n. Kuulustelussa mukana olleet olivat suutuksissaan ja alakuloisia. Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mit‰ mahdollisuuksia h‰nell‰ en‰‰ oli? Ilmeisesti toteutettava Edeniss‰ tehty suunnitelma palata Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhty‰ uudelleen nyt ep‰onnistuneeseen yritykseen, sill‰ nyth‰n n‰yttiv‰t _Britannian_ j‰ljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenk‰‰n tulkita toisin, eik‰ 37. leveysasteella en‰‰ ollut edes mit‰‰n muuta mannerta; _Duncanin_ oli siis vain k‰‰nnytt‰v‰ paluumatkalle. Neuvoteltuaan yst‰viens‰ kanssa Glenarvan keskusteli yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista seikoista. John tarkasti s‰iliˆt; hiilivarasto riitt‰isi korkeintaan kaksi viikkoa. Niinp‰ oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ hankkia lis‰‰ polttoainetta l‰himm‰ss‰ satamassa. John ehdotti Glenarvanille, ett‰ suunnattaisiin kurssi Talkahuanon lahteen, miss‰ _Duncan_ jo kerran oli t‰ydent‰nyt varastonsa ennen l‰htˆ‰‰n kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37. leveysasteella. Sielt‰ alus l‰htisi runsaasti varustettuna etel‰‰n, kiert‰isi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta. T‰m‰ suunnitelma hyv‰ksyttiin ja koneenk‰ytt‰j‰lle annettiin k‰sky lis‰t‰ vauhtia. Puoli tuntia myˆhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti merell‰, joka oli Tyyni-nimens‰ arvoinen, ja kello kuusi illalla h‰ipyiv‰t Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin l‰mpimiin usviin. Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijˆille, jotka palasivat l‰htˆsatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistˆkin, joka l‰htiess‰ oli ollut niin hilpe‰, niin luottavainen, oli masentunut ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. N‰ist‰ kunnon matruuseista halusi kyll‰ jokainen n‰hd‰ j‰lleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat viel‰ kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnˆiss‰. Niinp‰ Glenarvanin paluuta tervehtineit‰ riemuhuutoja seurasi pian apeus. Ei ollut en‰‰ alinomaista yhteytt‰ matkustajien kesken, ei niit‰ keskusteluja, jotka ennen pitiv‰t heid‰t virkein‰. Kukin pysytteli omissa oloissaan kajuuttansa yksin‰isyydess‰ ja harvoin saapui yksi tai toinen _Duncanin_ kannelle. Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti ilmeniv‰t vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt jotain, oli nyt synkk‰ ja hiljainen. H‰nt‰ tuskin n‰htiin. H‰nen luontainen puheliaisuutensa, h‰nen ranskalainen eloisuutensa olivat vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. H‰n vaikutti viel‰ masentuneemmalta kuin h‰nen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinn‰n jatkamisesta, Paganel pudisti p‰‰t‰‰n kuin ihminen, joka ei toivo en‰‰ mit‰‰n ja jonka vakaumus _Britannian_ haaksirikkoisten kohtalosta n‰ytti olevan lopullinen. Oli ilmeist‰, ett‰ h‰n uskoi heid‰n auttamattomasti eksyneen j‰ljilt‰. Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan t‰st‰ onnettomuudesta, mutta h‰n pysyi yh‰ vaiti. Se oli Ayrton. T‰m‰ konna tiesi ep‰ilem‰tt‰ ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei olisi ollut selvill‰ kapteenin nykyisest‰ olinpaikasta. Mutta jos Grant lˆytyisi, h‰n voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinp‰ t‰m‰ pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi h‰nt‰ vihattiin kiivaasti, varsinkin matruusit, jotka tahtoivat lˆylytt‰‰ h‰net. Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksens‰ saada per‰mies puhumaan. Lupaukset ja uhkaukset olivat hyˆdyttˆmi‰. Ayrtonin h‰rk‰p‰isyys oli mennyt niin pitk‰lle ja oli niin k‰sitt‰m‰tˆn, ett‰ majuri alkoi ep‰ill‰, tiesikˆ h‰n oikeastaan mit‰‰n. Samaa mielt‰ oli muuten maantieteilij‰, jonka yksityiseen k‰sitykseen Harry Grantin kohtalosta se sit‰ paitsi soveltui. Mutta ellei Ayrton tiennyt mit‰‰n, miksei h‰n tunnustanut tiet‰m‰ttˆmyytt‰‰n? Siit‰h‰n ei ollut mit‰‰n vahinkoa h‰nelle. H‰nen ‰‰nettˆmyytens‰ vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko per‰miehen lˆytymisest‰ Australiassa p‰‰telt‰v‰, ett‰ Harry Grantkin oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan. Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa vuorostaan koettaa murtaa per‰miehen vastarinnan. Siin‰ miss‰ mies ei ollut onnistunut voisi nainen lempeydell‰‰n ehk‰ onnistua. Eikˆ siin‰ tule esiin ikuinen tarina sadun myrskyst‰, joka ei pysty tempaamaan viittaa matkamiehen ylt‰, kun taas pieninkin p‰iv‰ns‰de nostaa sen heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa ‰lykkyyden, antoi h‰nelle vapaat k‰det toimia. Sitten 5. p‰iv‰n‰ maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary Grantin piti olla l‰sn‰ keskustelussa, sill‰ tytˆn vaikutus saattoi olla suuri, eik‰ lady Helena tahtonut laiminlyˆd‰ mit‰‰n menestymisen mahdollisuutta. Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytiss‰ _Britannian_ per‰miehen kanssa, mutta heid‰n keskustelustaan ei saatu tiet‰‰ mit‰‰n. Mit‰ he olivat puhuneet, mit‰ perusteluja k‰ytt‰neet saadakseen ilmi rosvon salaisuuden, kaikki t‰m‰n kuulustelun yksityiskohdat j‰iv‰t tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eiv‰t n‰ytt‰neet onnistuneen, vaan heid‰n kasvoistaan n‰kyi ilmeinen pettymys. Kun per‰mies saatettiin hyttiins‰, matruusit uhkailivat h‰nt‰ kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkap‰it‰‰n, mik‰ yllytti miehistˆn raivoa, niin ett‰ sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan John Manglesin ja Glenarvanin v‰liintuloa. Mutta lady Helena ei luovuttanut. H‰n halusi taistella loppuun saakka t‰t‰ kovasyd‰misyytt‰ vastaan ja meni seuraavana p‰iv‰n‰ itse Ayrtonin hyttiin v‰ltt‰‰kseen kohtaukset, joita miehen n‰ytt‰ytyminen laivan kannella aiheutti. Kaksi pitk‰‰ tuntia oli hyv‰ ja lempe‰ skotlannitar yksin rosvop‰‰llikˆn luona. Glenarvan k‰veli hermostuneen kiihtyneen‰ hytin l‰hettyvill‰, milloin haluten yritt‰‰ t‰t‰kin keinoa viimeiseen saakka, milloin kutsua vaimonsa pois t‰st‰ kiusallisesta keskustelusta. Mutta kun lady Helena t‰ll‰ kertaa palasi, h‰nen kasvonsa olivat luottavaiset. Oliko h‰n saanut tiet‰‰ salaisuuden ja onnistunut koskettamaan s‰‰lin viimeisi‰ s‰ikeit‰ onnettoman miehen syd‰mess‰? MacNabbs, joka ensin huomasi h‰net, ei hyvin ymm‰rrett‰v‰sti uskonut menestykseen. Kuitenkin miehistˆn keskuuteen levisi heti huhu, ett‰ per‰mies oli vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntˆˆn. Se vaikutti kuin s‰hkˆ. Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin vihellys olisi kutsunut heit‰ tˆihin. Glenarvan oli rient‰nyt vaimonsa luo. -- Onko h‰n puhunut? -- Ei, lady Helena vastasi. -- Mutta minun pyynnˆst‰ni Ayrton haluaa p‰‰st‰ sinun puheillesi. -- Ah, Helena-kulta, sin‰ olet onnistunut! -- Niin toivon, Edward. -- Oletko antanut mit‰‰n lupausta, joka minun on vahvistettava? -- Yhden ainoan, yst‰v‰ni, nimitt‰in sen, ett‰ sin‰ k‰yt‰t kaikkea vaikutusvaltaa lievent‰‰ksesi h‰nt‰ odottavaa kohtaloa. -- Hyv‰, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti. Lady Helena meni hyttiins‰ Mary Grantin saattamana, ja per‰mies tuotiin salonkiin, jossa lordi Glenarvan h‰nt‰ odotti. SOPIMUS. Kun per‰mies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat. -- Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi. -- Olen, mylord, per‰mies vastasi. -- Minuako yksin? -- Niin, mutta min‰ arvelen, ett‰ olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja herra Paganel olisivat l‰sn‰ keskustelussa. -- Miksi se olisi parempi? -- Minun takiani. Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi h‰nt‰ tarkoin; sitten h‰n toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti h‰nen kutsuaan. -- Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun h‰nen molemmat yst‰v‰ns‰ olivat istuutuneet pˆyd‰n ‰‰reen. Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten: -- Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen v‰lisess‰ sopimuksessa tai kaupassa l‰sn‰ todistajia. Sen vuoksi olen pyyt‰nyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin l‰sn‰oloa. Sill‰ suoraan puhuen tahdon esitt‰‰ teille er‰st‰ sopimusta. Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei h‰tk‰ht‰nyt, vaikka kaupanteko tuon miehen ja h‰nen v‰lill‰‰n tuntui oudolta. -- Mit‰ te haluatte esitt‰‰? -- Seuraavaa. Te haluatte minulta erin‰isi‰ tietoja, jotka saattavat olla teille hyˆdyllisi‰. Min‰ haluan teilt‰ muutamia etuja, jotka ovat minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei? -- Mit‰ ne tiedot ovat? Paganel kysyi. -- Ei, Glenarvan sanoi, -- mit‰ ne edut ovat? Ayrton nyˆkk‰si osoittaen ymm‰rt‰v‰ns‰ eron. -- Edut, joita pyyd‰n, ovat seuraavat. Mylord, teill‰h‰n on edelleenkin aikomus j‰tt‰‰ minut englantilaisten viranomaisten k‰siin? -- Niin on, Ayrton, seh‰n on oikeus ja kohtuus. -- Sit‰ en kiell‰, per‰mies vastasi tyynesti. -- Niinp‰ te ette suostuisi laskemaan minua vapaaksi? Glenarvan ep‰rˆi, mit‰ vastaisi t‰h‰n t‰sm‰lliseen kysymykseen. Siit‰, mit‰ h‰n sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta oikeudentunto voitti, ja h‰n sanoi: -- En, Ayrton, min‰ en voi laskea teit‰ vapaaksi. -- En sit‰ pyyd‰k‰‰n, per‰mies vastasi ylpe‰sti. -- Mit‰ sitten tahdotte? -- Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden v‰lill‰, jota ette voi minulle myˆnt‰‰. -- Ja se on...? -- Ett‰ j‰t‰tte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle antaen mukaani, mit‰ tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mik‰li voin ja kadun, jos saan aikaa! Glenarvan, joka ei ollut odottanut t‰llaista k‰‰nnett‰, katsahti yst‰viins‰, mutta n‰m‰ pysyiv‰t vaiti. Muutaman silm‰nr‰p‰yksen mietitty‰‰n h‰n vastasi: -- Ayrton, jos suostun pyyntˆˆnne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mit‰ haluan tiet‰‰? -- Kyll‰, mylord, tarkoitan kaikki, mit‰ tied‰n kapteeni Grantista ja _Britanniasta_. -- Koko totuuden? -- Niin. -- Mutta kuka takaa...? -- Hm, n‰en kyll‰, mik‰ teit‰ ep‰ilytt‰‰, mylord. Se, ett‰ t‰ytyy luottaa minuun, pahantekij‰n sanaan! Se on totta! Mutta mit‰s sille mahtaa? Tilanne on sellainen. T‰ytyy suostua tai olla suostumatta. -- Min‰ luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti. -- Ja siin‰ teette oikein, mylord. Muuten, jos pet‰n teit‰, onhan teill‰ aina tilaisuus kostaa. -- Mill‰ tavalla? -- Tulemalla noutamaan minut saarelta, mist‰ en ole voinut paeta. Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. H‰n halusi selvitt‰‰ vaikeutensa, antamalla pyyt‰m‰tt‰ todisteet itse‰‰n vastaan. Kuten k‰vi ilmi, h‰n esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisess‰ mieless‰. Oli mahdotonta osoittaa t‰ydellisemp‰‰ luottamusta. Ja kuitenkin h‰n meni viel‰ pitemm‰lle suoruudessa. -- Mylord ja hyv‰t herrat, h‰n lis‰si, -- min‰ haluan saada teid‰t uskomaan ett‰ pelaan avoimilla korteilla. En yrit‰ pett‰‰ teit‰ ja annan teille uuden todisteen rehellisyydest‰ni t‰ss‰ kaupassa. Min‰ menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin. -- Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Mylord, minulla ei ole viel‰ teid‰n sanaanne, ett‰ suostutte ehdotukseeni, enk‰ kuitenkaan ep‰ile sanoa teille, ett‰ tied‰n Harry Grantista oikeastaan perin v‰h‰n. -- V‰h‰n! Glenarvan huudahti. -- Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana, koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilˆkohtaisia ja tuskin auttanevat takaisin kadottamillenne j‰ljille. Glenarvanin ja majurin kasvoilla n‰kyi selv‰ pettymys. He luulivat per‰miehen tiet‰v‰n jotain t‰rke‰‰, mutta nyt h‰n tunnusti, ett‰ h‰nen tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynen‰. Mutta kuinka olikaan, t‰m‰ Ayrtonin tunnustus, jonka h‰n teki niin sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti h‰nen kuulijoitaan, varsinkin kun h‰n lis‰si: -- Niinp‰ tied‰tte tilanteen, mylord; kauppa on v‰hemm‰n edullinen teille kuin minulle. -- Yhdentekev‰‰, Glenarvan sanoi. -- Min‰ suostun ehdotukseenne, Ayrton. Saatte sanani, ett‰ lasken teid‰t maihin jollekin Tyynen valtameren saarelle. -- Hyv‰ on, mylord, per‰mies vastasi. Oliko tuo omituinen mies onnellinen t‰st‰ p‰‰tˆksest‰? Sit‰ olisi voinut ep‰ill‰, sill‰ h‰nen v‰r‰ht‰m‰ttˆm‰t kasvonsa olivat t‰ysin tunteettomat. N‰ytti silt‰ kuin h‰n olisi hieronut sopimusta jonkun toisen puolesta. -- Min‰ olen valmis vastaamaan, h‰n sanoi sitten. -- Meill‰ ei ole teille kysymyksi‰, Glenarvan sanoi. -- Kertokaa meille, mit‰ tied‰tte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette. -- Hyv‰t herrat, Ayrton vastasi, -- min‰ olen todellakin Tom Ayrton, _Britannian_ toinen per‰mies. Min‰ l‰hdin Glasgowista Harry Grantin laivalla 12. p‰iv‰n‰ maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme yhdess‰ Tyynen valtameren vesill‰ etsien jotakin edullista paikkaa skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meid‰n v‰lill‰mme sattui kiivaita riitoja. H‰nen luonteensa ei sopinut minulle. Min‰ en osaa taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin p‰‰tˆs on tehty, mylord. H‰n on rautainen mies itse‰‰n ja muita kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa laivav‰en kapinaan ja anastaa laivan. Teinkˆ v‰‰rin vai en, se on sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei ep‰rˆinyt, ja 8. p‰iv‰n‰ huhtikuuta 1862 h‰n laski minut maihin Australian l‰nsirannalle. -- Australianko? majuri sanoi keskeytt‰en Ayrtonin kertomuksen. -- Sittenh‰n te olitte j‰tt‰nyt _Britannian_ ennen sen poikkeamista Callaoon, jossa h‰nen viimeiset tiedonantonsa on p‰iv‰tty? -- Niin, per‰mies vastasi, -- sill‰ _Britannia_ ei minun aikanani milloinkaan poikennut Callaossa. Min‰ puhuin teille Callaosta Paddy O'Mooren maatilalla, kun teid‰n kertomuksestanne huomasin h‰nen k‰yneen siell‰. -- Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Minut oli siis j‰tetty melkein autiolle rannalle, mutta vain kolmenkymmenen kilometrin p‰‰h‰n L‰nsi-Australian p‰‰kaupungin, Perthin vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita vankeja. Min‰ liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa el‰m‰st‰ni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, ett‰ minusta tuli vankikarkurien p‰‰llikkˆ nimelt‰ Ben Joyce. Syyskuussa 1864 saavuin irlantilaisen maatilalle. P‰‰sin sinne rengiksi, jolloin k‰ytin todellista Ayrton-nime‰ni. Odottelin siell‰ tilaisuutta jonkin laivan kaappaukseen. Se oli p‰‰tavoitteeni. Kaksi kuukautta myˆhemmin saapui _Duncan_. K‰ydess‰nne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte kapteeni Grantin koko tarinan. Min‰ sain tiet‰‰, mit‰ siihen saakka en tiennyt, _Britannian_ k‰ynnin Callaossa, sen viimeiset, kes‰kuussa 1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni j‰lkeen p‰iv‰tyt tiedot, lˆyt‰m‰nne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa 37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teill‰ oli Harry Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Min‰ en ep‰rˆinyt. P‰‰tin kaapata _Duncanin_, mainion laivan, joka olisi j‰tt‰nyt vanaveteens‰ Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sill‰ oli pahoja vaurioita korjattavana. Min‰ annoin sen siis l‰hte‰ Melbourneen, esittelin itseni teille _Britannian_ toiseksi per‰mieheksi, mik‰ olikin totta, ja tarjouduin opastamaan teid‰t haaksirikkopaikalle, jonka sijoitin Australian it‰rannikolle. N‰in opastin teid‰n retkikuntanne Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan p‰‰ss‰, milloin kulkiessa edell‰. Mieheni tekiv‰t Camden Bridgell‰ tarpeettoman rikoksen, koska _Duncan_ telakalle jouduttuaan ei olisi voinut p‰‰st‰ k‰sist‰ni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut valtamerta. Saatoin teid‰t siis ep‰luulojanne her‰tt‰m‰tt‰ Snowy-joelle asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit Snowyn suohon. Minun k‰skyst‰ni ... mutta tied‰tteh‰n loput, mylord, ja saatte olla varma, ett‰ ilman herra Paganelin hajamielisyytt‰ olisin nyt _Duncanin_ kapteenina. Sellainen on tarinani, hyv‰t herrat; ik‰v‰ kyll‰ se ei voi johtaa teit‰ Harry Grantin j‰ljille, ja te n‰ette, ett‰ olette tehnyt huonon kaupan. Per‰mies vaikeni, pani tapansa mukaan k‰sivarret ristiin rinnalleen ja odotti. Glenarvan ja h‰nen yst‰v‰ns‰ olivat ‰‰neti. He tunsivat, ett‰ t‰m‰ pahantekij‰ksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy _Duncanin_ kaappauksen ep‰onnistumiseen ei ollut riippuvainen h‰nen tahdostaan. H‰nen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden rannalle, kuten Glenarvanin lˆyt‰m‰ vangintakki osoitti. Siell‰ he olivat p‰‰llikkˆns‰ k‰skyn mukaan v‰ijyneet laivaa ja vihdoin kyll‰stynein‰ odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa Uuden Etel‰-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimm‰isen‰ jatkamaan kysely‰ saadakseen _Britanniaa_ koskevat tiedot tarkistetuiksi. -- Siis 8. p‰iv‰n‰ huhtikuuta 1862 teid‰t laskettiin maihin Australian l‰nsirannikolle? h‰n kysyi. -- Aivan niin, Ayrton vastasi. -- Tied‰ttekˆ, mit‰ suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli? -- Vain ylimalkaisesti. -- Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pieninkin vihje voi johtaa meid‰t j‰ljille. -- Se, mit‰ voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mit‰‰n. Kapteeni Grantilla oli aikomus k‰yd‰ Uudessa Seelannissa. Mutta sit‰ h‰nen suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis olla mahdollista, ett‰ _Britannia_ Callaosta l‰hdetty‰‰n on mennyt tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa mainitun p‰iv‰m‰‰r‰n kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siin‰ tapahtuneeksi 27. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta 1862. -- Ilmeisesti, Paganel sanoi. -- Mutta, Glenarvan huomautti, -- mit‰‰n asiakirjassa s‰ilyneist‰ sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin. -- Siihen min‰ en voi vastata mit‰‰n, per‰mies sanoi. -- No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Te olette pit‰nyt sananne, min‰ pid‰n omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teid‰t j‰t‰mme. -- Sill‰ ei ole suurta v‰li‰, mylord, Ayrton vastasi. -- Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, -- ja odottakaa p‰‰tˆst‰mme. Per‰mies poistui kahden matruusin saattamana. -- Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi. -- Olisi kyll‰, Glenarvan vastasi. -- H‰n on tarmokas ja ‰lyk‰s. Miksi h‰nen lahjojensa pitikin k‰‰nty‰ rikoksen poluille? -- Ent‰ Harry Grant? -- Pelk‰‰n ett‰ h‰net on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa voisi sanoa heille, miss‰ heid‰n is‰ns‰ on? -- Min‰, Paganel vastasi. -- Min‰ voin. Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilij‰ oli Ayrtonin kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. H‰n kuunteli huulet yhteen puristettuina. Mutta t‰m‰ viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai Glenarvanin heti hyp‰ht‰m‰‰n pystyyn. -- Tekˆ, h‰n huudahti, -- tekˆ, Paganel? Tied‰ttekˆ siis, miss‰ kapteeni Grant on? -- Kyll‰, sik‰li kuin sit‰ voi tiet‰‰, maantieteilij‰ vastasi. -- Ja mist‰ te sen tied‰tte? -- Samasta i‰nikuisesta asiakirjasta. -- Ah! majuri sanoi per‰ti ep‰uskoisena. -- Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, -- ja kohauttakaa olkap‰it‰nne vasta sitten! Min‰ en ole puhunut aikaisemmin, koska te ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyˆdytˆnt‰. Kun p‰‰t‰n tehd‰ sen nyt, se johtuu siit‰, ett‰ Ayrtonin k‰sitys tukee t‰ydellisesti minun olettamustani. -- Siiskˆ Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi. -- Kuunnelkaa ja p‰‰telk‰‰, Paganel vastasi. -- Erehdykseeni, joka on pelastanut meid‰t, on olemassa er‰s tietty syy. Juuri silloin, kun kirjoitin kirjett‰ Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti aivojani. Teh‰n muistatte, ett‰ olimme vankkureissa. MacNabbs oli kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut h‰nelle numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa niin taitettuna, ett‰ sen nimest‰ n‰kyi vain kaksi tavua. Ne tavut olivat _aland_. Mik‰ v‰l‰hdys leimahtikaan mieless‰ni! _Aland_ oli juuri er‰s englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme siihen saakka luulleet merkitsev‰n _maihin_, mutta joka oli loppuosa nimest‰ _Zealand_. -- Mit‰! Glenarvan huudahti. -- Aivan, Paganel jatkoi syv‰n vakaumuksen ‰‰nell‰, -- t‰m‰ tulkinta oli j‰‰nyt juolahtamatta mieleeni siksi, ett‰ olin aina k‰ytt‰nyt ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita t‰ydellisempi, mutta josta t‰m‰ t‰rke‰ sana puuttuu. -- Ohoo! majuri sanoi, -- eikˆh‰n tuossa ole liikaa mielikuvitusta, Paganel, ja ettekˆh‰n unohda liian v‰h‰ll‰ entisi‰ p‰‰telmi‰nne? -- Kyselk‰‰, majuri, min‰ olen valmis vastaamaan. -- No, MacNabbs sanoi, -- mit‰ merkitsee sana _austral_? -- Samaa, mit‰ se oli alussa. Se merkitsee vain etel‰isi‰ seutuja. -- Hyv‰. Ent‰s tavu _indi_, joka ensimm‰isell‰ kerralla oli katkelma sanasta _indiens_ -- intiaanit -- toisella kerralla sanasta _indigenes_ -- alkuasukkaat? -- Niinp‰ niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, -- se on ensimm‰inen tavu sanasta _indigence_ -- h‰t‰! -- Ent‰ _contin!_ MacNabbs huudahti, -- onko se viel‰kin _continent_ -- mannermaa? -- Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari. -- No...? Glenarvan kysyi. -- Rakas lordi, Paganel vastasi, -- min‰ selit‰n teille asiakirjan kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten p‰‰tt‰‰. Teen vain kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mik‰li mahdollista entiset tulkinnat ja ‰lk‰‰k‰ tehkˆ ennakkoon mit‰‰n p‰‰telmi‰; toiseksi er‰‰t kohdat tuntuvat teist‰ v‰kin‰isilt‰, ja on mahdollista, ett‰ niiss‰ erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana _agonie_, joka minua h‰iritsee, mutta jota en voi selitt‰‰ toisin. Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eik‰ saa unohtaa, ett‰ sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen omituisuudet eiv‰t voineet olla t‰ysin tuttuja. N‰ill‰ edellytyksill‰ aloitan. Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet: -- 27. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi pitk‰n kamppailun j‰lkeen etel‰isill‰ merill‰ Uuden Seelannin (englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant p‰‰siv‰t sinne maihin. Siell‰ he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman h‰d‰n uhreina ovat heitt‰neet t‰m‰n asiakirjan ... pituus- ja 37∞ 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa. Paganel lopetti. H‰nen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi, ett‰ se tuntui yht‰ todenn‰kˆiselt‰ kuin entisetkin, se saattoi olla yht‰ v‰‰r‰. Glenarvan ja majuri eiv‰t siis ryhtyneet kiistelem‰‰n siit‰. Mutta kun _Britannian_ j‰lki‰ ei ollut tavattu Patagonian eik‰ Australian rannikolla niill‰ seuduilla, miss‰ 37. leveysaste leikkaa n‰it‰ maita, olisi todenn‰kˆisyys Uuden Seelannin puolella. T‰m‰ Paganelin huomautus vaikutti h‰nen yst‰viins‰. -- Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, -- miksi te olette pit‰nyt t‰t‰ tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta? -- Koska en tahtonut her‰tt‰‰ teiss‰ turhia toiveita. Muuten, meh‰n olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen kohdalle. -- Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin puhunut? -- Siksi, ett‰ vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut pelastaa kapteenia. -- Mist‰ syyst‰, Paganel? -- Jos oletamme, ett‰ kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon Uuden Seelannin rannikolla, ja koska h‰nt‰ ei kahteen vuoteen sen j‰lkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin h‰n on varmaan joutunut haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi. -- Niinp‰ te olette sit‰ mielt‰...? -- Ett‰ voi mahdollisesti lˆyt‰‰ joitakin j‰lki‰ haaksirikosta, mutta ett‰ _Britannian_ haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet! -- T‰st‰ on paras pysy‰ vaiti, yst‰v‰ni, Glenarvan sanoi, -- ja antakaa minun valita aika, milloin ilmoitan t‰m‰n surusanoman kapteeni Grantin lapsille. HUUTO Y÷SSƒ. Miehistˆ sai pian kuulla, ett‰ Ayrtonin tiedot eiv‰t olleet selvitt‰neet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli suuri, sill‰ laivalla oli luotettu per‰mieheen, mutta t‰m‰ ei tiennyt mit‰‰n, mik‰ saattoi johtaa _Duncania Britannian_ j‰ijille. Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli en‰‰ valittava se saari, jonne Ayrton j‰tett‰isiin. Paganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri t‰ll‰ 37. leveysasteella oli yksin‰inen, Maria-Teresia-niminen saari, keskell‰ valtamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa Amerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta. Pohjoisessa l‰hin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo, etel‰ss‰ ei mit‰‰n ennen etel‰navan ikuisia j‰‰kentti‰. Laivat eiv‰t k‰yneet t‰ll‰ yksin‰isell‰ saarella. Se oli t‰ysin eristyksiss‰ muusta maailmasta. Vain myrskylinnut lev‰htiv‰t siell‰ pitkill‰ taipaleillaan; useilla kartoilla ei t‰t‰ Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta ollut edes merkitty. Jos miss‰‰n, niin ainakin t‰ll‰ ihmisreiteilt‰ syrj‰‰n heitetyll‰ saarella oli yksin‰isyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille. H‰n suostui el‰m‰‰n siell‰ kaukana vertaisistaan, ja keula k‰‰nnettiin Maria-Teresiaa kohti. T‰ll‰ hetkell‰ olisi aivan suora viiva kulkenut _Duncanin_ em‰puun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta. Kahta p‰iv‰‰ myˆhemmin kello kaksi ilmoitti t‰hyst‰j‰ maata olevan n‰kˆpiiriss‰. Se oli Maria-Teresia, matala, pitk‰nomainen, tuskin aaltojen yl‰puolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen n‰kˆinen saari. Se oli viel‰ kolmenkymmenen meripeninkulman p‰‰ss‰ laivasta, jonka keula kynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa. V‰hitellen saaren muoto piirtyi selvemm‰ksi. L‰nteen laskeva aurinko valaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ‰‰riviivat. Muutamia matalia kukkuloita kohosi siell‰ t‰‰ll‰ selvemmin n‰kyviin. Kello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan taivaalle. -- Onko se tulivuori? h‰n kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan t‰hyili t‰t‰ uutta maata. -- En tied‰ mit‰ ajatella, maantieteilij‰ vastasi. -- Maria-Teresia on v‰h‰n tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin merenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliper‰inen. -- Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan, -- eikˆ se sitten voisi uudessa purkauksessa taas h‰vit‰? -- Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. -- Sen olemassaolo on tiedetty jo useita vuosisatoja, mik‰ antaa joltisenkin takuun. Kun Julia-saari ilmestyi V‰limereen, se ei pysynyt kauan n‰kyviss‰, vaan katosi jo muutamien kuukausien kuluttua. -- Hyv‰, Glenarvan sanoi. -- Arveletko, John, ett‰ voimme laskea maihin ennen yˆt‰? -- En, mylord. En uskalla pime‰ss‰ vied‰ _Duncania_ rannikolle, jota en tunne. Min‰ risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna l‰het‰mme veneen maihin. Kello kahdeksan illalla h‰‰mˆtti Maria-Teresia vain tummana, tuskin n‰kyv‰n‰ varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman p‰‰ss‰. _Duncan_ laski yh‰ l‰hemm‰ksi. Kello yhdeks‰n n‰kyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydess‰. Se pysyi paikallaan eik‰ sammunut. -- Tuo n‰ytt‰isi vahvistavan sit‰ oletusta, ett‰ siell‰ on tulivuori, Paganel sanoi huolellisesti sit‰ tutkien. -- T‰lt‰ matkalta pit‰isi meid‰n kuitenkin kuulla r‰tin‰‰, joka aina seuraa purkausta, mutta it‰tuuli ei tuo v‰hint‰k‰‰n ‰‰nt‰ korvaamme, John Mangles huomautti. -- Tosiaan, Paganel sanoi, -- tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja kuitenkin voisi lis‰ksi sanoa, ett‰ se vuorotellen loistaa ja sammuu kuin majakka. -- Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, -- emmek‰ kuitenkaan ole majakkarannikolla. Kas, siell‰ on toinenkin tuli! T‰ll‰ kertaa aivan rannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa! John ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka n‰ytti v‰lill‰ sammuvan ja taas ‰kki‰ syttyv‰n. -- Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi. -- Ilmeisesti villej‰, Paganel vastasi. -- Mutta silloin emme voi j‰tt‰‰ sinne per‰miest‰. -- Ei, majuri vahvisti, -- se olisi sent‰‰n villeillekin liian huono lahja. -- Etsik‰‰mme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilem‰tt‰ MacNabbsin hienotunteisuudelle. -- Min‰ olen luvannut s‰‰st‰‰ Ayrtonin hengen ja tahdon pit‰‰ sanani. -- Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lis‰si. -- Seelantilaisilla on raaka tapa pett‰‰ laivoja liikkuvilla tulilla, kuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat tuntea sen menettelyn. -- Pys‰yt‰ nelj‰nnespeninkulman p‰‰h‰n, John huusi per‰‰ pit‰v‰lle matruusille. -- Huomenna auringon noustessa saamme tiet‰‰, mit‰ siell‰ tapahtuu. Kello yksitoista siirtyiv‰t matkustajat ja John Mangles hytteihins‰. Keulan puolella k‰veli vahti laivan kannella. Per‰puolella oli vain ruorimies paikallaan. T‰ll‰ hetkell‰ nousivat Mary Grant ja Robert per‰salongista kannelle. Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat alakuloisina v‰lk‰htelev‰‰ merta ja _Duncanin_ kimmelt‰v‰‰ vanavett‰. Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa kohtaloa. Molemmat muistelivat is‰‰ns‰. Oliko h‰n viel‰ elossa, heid‰n rakastettu is‰ns‰? Vai t‰ytyikˆ siit‰ toivosta luopua? Mutta ei, mit‰ olisi el‰m‰ ilman h‰nt‰? Mit‰ heist‰ tulisi ilman is‰‰? Kuinka olisi heid‰n k‰ynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa? Koettelemusten kypsytt‰m‰ poika arvasi sisarensa ajatukset. H‰n tarttui Maryn k‰teen. -- Mary, h‰n sanoi, -- ei saa milloinkaan antautua ep‰toivoon. Muista, mit‰ is‰mme sanoi: -- Rohkeus korvaa maan p‰‰ll‰ kaikki. S‰ilytt‰k‰‰mme siis se sitke‰ rohkeus, joka nosti h‰net kaiken yl‰puolelle. T‰h‰n asti sin‰ olet tehnyt tyˆt‰ minun puolestani, sisko, t‰stedes tahdon min‰ vuorostani tehd‰ tyˆt‰. -- Rakas Robert! neito vastasi. -- Minun t‰ytyy sanoa sinulle er‰s asia, Robert jatkoi. -- Eth‰n suutu, Mary? -- Miksi min‰ suuttuisin, Robert? -- Etk‰ est‰ minua? -- Mit‰ sin‰ aiot? Mary kysyi levottomana. -- Sisko! Minusta tulee merimies... -- J‰t‰tkˆ minut? neito huudahti puristaen veljens‰ k‰tt‰. -- Minun t‰ytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin is‰st‰mme, merimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John ei ole viel‰ menett‰nyt kaikkea toivoa! Sin‰ voit luottaa niin kuin min‰kin h‰nen yst‰vyyteens‰. H‰n on luvannut tehd‰ minusta hyv‰n, etev‰n merimiehen, ja sill‰ aikaa me etsimme is‰‰ yhdess‰! Sano, ett‰ suostut, sisko! Se, mit‰ is‰mme olisi tehnyt meille, on meid‰n velvollisuutemme, minun ainakin, tehd‰ h‰nelle! Minun el‰m‰ll‰ni on tarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsi‰, alati etsi‰ h‰nt‰, joka ei olisi meit‰ kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas, kuinka hyv‰ is‰mme olikaan! -- Ja jalo ja ylev‰! Mary jatkoi. -- Tied‰tkˆ, Robert, ett‰ h‰n oli jo maamme kunniakkaimpia ja ett‰ h‰n olisi kuulunut suurmiestemme joukkoon, ellei kohtalo olisi keskeytt‰nyt h‰nen matkaansa? -- Ettenkˆ sit‰ tiet‰isi! Robert sanoi. Mary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen. -- Mary! Mary! h‰n huudahti. -- Sanokoot yst‰v‰mme mit‰ tahansa, min‰ toivon viel‰ ja toivon aina. Is‰n kaltainen mies ei kuole teht‰v‰‰ns‰ t‰ytt‰m‰tt‰! Mary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat h‰nt‰. Tuhat ajatusta liikkui h‰nen mieless‰‰n, kun h‰n sai kuulla, ett‰ Harry Grantia aiottiin l‰hte‰ uudestaan etsim‰‰n ja ett‰ nuoren kapteenin uhrautumisella ei ollut rajoja. -- Eikˆ herra John ole viel‰ lakannut toivomasta? h‰n kysyi. -- Ei, Robert vastasi. -- H‰n on veli, joka ei milloinkaan j‰t‰ meit‰. Minusta tulee merimies, eikˆ totta, sisko, merimies etsi‰kseni is‰‰ni h‰nen kanssaan! Suostuthan sin‰ siihen? -- Miksen suostuisi! Mary vastasi. -- Mutta erota toisistamme! h‰n kuiskasi sitten. -- Sin‰ et j‰‰ yksin, Mary. Min‰ tied‰n sen. Yst‰v‰ni John on sen minulle sanonut. Lady Helena ei p‰‰st‰ sinua luotaan. Sin‰ olet nainen, sin‰ voit, sinun tulee ottaa vastaan h‰nen hyv‰ntekev‰isyytt‰‰n. Siit‰ kielt‰ytyminen olisi kiitt‰m‰ttˆmyytt‰. Mutta miehen, sen on is‰ sanonut minulle sata kertaa, miehen pit‰‰ olla oman onnensa sepp‰. -- Mutta kuinka k‰y rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa? -- Me s‰ilyt‰mme sen, sisko kulta! Yst‰v‰mme John ja myˆs lordi Glenarvan ovat j‰rjest‰neet kaikki hyvin. H‰n pit‰‰ sinua Malcolmin linnassa kuin omaa tyt‰rt‰‰n. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on sanonut minulle. Sin‰ olet siell‰ kotonasi aina niiden luona, joiden kanssa voit puhua is‰st‰mme, kunnes John ja min‰ kerran tuomme h‰net takaisin. Ah, kuinka ihana p‰iv‰ siit‰ tuleekaan! huudahti Robert, joka loisti innosta. -- Veljeni, lapseni! Mary vastasi, -- kuinka onnellinen is‰ olisikaan, jos voisi kuulla sanasi! Sin‰ olet is‰n n‰kˆinen, Robert! Kun kasvat mieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin h‰n! -- Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydest‰. -- Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady Glenarvanille? Mary Grant sanoi sitten. -- No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. -- Rakastaa heit‰, kunnioittaa heit‰, sanoa se heille, syleill‰ heit‰ ja kerran, ensimm‰isen tilaisuuden tullen, kuolla heid‰n puolestaan! -- P‰invastoin pit‰‰ sinun el‰‰ heid‰n hyv‰kseen! huudahti neito peitt‰en veljens‰ otsan suudelmin. -- He pit‰v‰t enemm‰n siit‰ -- ja min‰ myˆs. Sitten mit‰ ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset katselivat toisiaan yˆn utuisessa h‰myss‰. Mutta ajatuksissaan he viel‰ keskustelivat, kyseliv‰t ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkin‰ maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyˆrteen. Silloin sattui outo ja todella yliluonnollinen ilmiˆ. Muuan niist‰ magneettisista yhteyksist‰, jotka salaper‰isesti liitt‰v‰t ihmismielen toiseen, sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ saman harha-aistimuksen valtaan. Keskelt‰ vuoroin pimeit‰ ja kimmelt‰vi‰ aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa ‰‰nen, jonka syv‰ ja valittava sointi sai heid‰n syd‰mens‰ v‰r‰j‰m‰‰n. -- Tulkaa apuun! t‰m‰ ‰‰ni huusi. -- Mary! Robert sanoi. -- Kuulitko? Kuulitko? Ja ‰kki‰ kumartuen kaiteen yli molemmat t‰hystiv‰t j‰nnittynein‰ yˆn syvyyksiin. Mutta he eiv‰t n‰hneet edess‰‰n mit‰‰n muuta kuin loputtomana ulottuvan pimeyden. -- Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, -- min‰ luulin... Niin, min‰ luulin samaa kuin sin‰... Meill‰ on kummallakin kuumetta, Robert..! Mutta samassa kuului uusi huuto ja t‰ll‰ kertaa niin selke‰ ja tuttu, ett‰ molemmat huusivat vastaan yhtaikaa: -- Is‰, is‰... Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana h‰n lyyhistyi pyˆrtyneen‰ Robertin syliin. -- Apuun! Robert huusi. -- Sisareni, is‰ni! Apuun! Vahtimatruusit riensiv‰t paikalle, sitten John Mangles, lady Helena, Glenarvan, jotka olivat ‰kki‰ her‰nneet huutoon. -- Mary kuolee, ja is‰ on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. H‰nen sanansa olivat k‰sitt‰m‰ttˆmi‰. -- Niin juuri! h‰n toisti. -- Is‰ on tuolla! Min‰ kuulin is‰ni ‰‰nen. Ja Mary kuuli sen niin kuin min‰kin! Samassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut: -- Is‰, is‰ on tuolla! Onneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hyp‰t‰ mereen. -- Mylord! Lady Helena! h‰n toisti k‰det ristiss‰, -- min‰ sanon, ett‰ is‰ on tuolla! Min‰ vakuutan, ett‰ kuulin h‰nen ‰‰nens‰ aalloilta kuin valituksen, kuin viimeisen hyv‰stin! Silloin tyttˆraukka sai taas kouristuskohtauksen. H‰n huitoi ymp‰rilleen. H‰net t‰ytyi vied‰ hyttiins‰, ja lady Helena l‰hti mukaan hoivatakseen h‰nt‰, mutta Robert toisteli yh‰: -- Is‰ on tuolla! Min‰ olen siit‰ varma, mylord! T‰m‰n surullisen kohtauksen todistajat p‰‰tyiv‰t lopulta k‰sitykseen, ett‰ kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta kuinka saada heid‰n kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan? Glenarvan yritti kuitenkin. H‰n tarttui Robertin k‰teen ja sanoi: -- Kuulitko sin‰ is‰si ‰‰nen, rakas lapseni? -- Kuulin, mylord. Tuolta, keskelt‰ maininkeja. H‰n huusi: -- Tulkaa apuun! -- Ja tunsitko ‰‰nen? -- Tunsinko h‰nen ‰‰nens‰, mylord? Tottakai min‰ sen tunsin, vannon sen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten min‰kin! Kuinka voitte luulla, ett‰ olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja menn‰‰n h‰nen avukseen! Glenarvan huomasi kyll‰, ettei h‰n voinut rauhoittaa poikaparkaa. H‰n koetti kuitenkin viel‰ viimeist‰ keinoa ja kutsui paikalle per‰miehen. -- Hawkins, h‰n kysyi t‰lt‰, -- teh‰n olitte ruorissa sill‰ hetkell‰, kun neiti Mary sai kohtauksensa? -- Niin olin, mylord, Hawkins vastasi. -- Ettekˆ n‰hnyt tai kuullut mit‰‰n? -- En mit‰‰n. -- Siin‰ n‰et, Robert. -- Jos se olisi ollut Hawkinsin is‰, Robert vastasi hellitt‰m‰ttˆm‰n tarmokkaasti, -- niin Hawkins ei sanoisi, ettei h‰n kuullut mit‰‰n. Se oli minun is‰ni, mylord, minun is‰ni, minun is‰ni..! Robertin ‰‰ni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja ‰‰nettˆm‰n‰ h‰n vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa, ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syv‰‰n horrokseen. -- Orporaukat! John Mangles sanoi. -- Jumala koettelee heit‰ ankarasti. -- Niin, Glenarvan sanoi, -- liian suuri suru on saanut molemmat, viel‰p‰ samalla hetkell‰ kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen. -- Molemmat! Paganel mutisi. -- Se on outoa! Sit‰ ei tiede pit‰isi mahdollisena. Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja j‰nnitt‰en kuuloaan Paganel viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syv‰ hiljaisuus. Paganel huusi kovalla ‰‰nell‰. Kukaan ei vastannut. -- Se on outoa! maantieteilij‰ toisti palaten hyttiins‰. -- Yhteiset ajatukset ja suru ei riit‰ selitt‰m‰‰n t‰t‰ ilmiˆt‰. Seuraavana, 8. p‰iv‰n‰ maaliskuuta, kello viisi aamulla p‰iv‰n sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sill‰ heit‰ oli ollut mahdoton saada pysym‰‰n poissa, taas koolla _Duncanin_ kannella. Jokainen tahtoi tutkia t‰t‰ maata, jota eilen n‰htiin vain ep‰m‰‰r‰isesti. Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja noin puolentoista kilometrin p‰‰ss‰, niin ett‰ saattoi n‰hd‰ pienimm‰tkin yksityiskohdat. ƒkki‰ Robert kirkaisi. H‰n v‰itti n‰kev‰ns‰ kaksi miest‰, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen heiluttavan lippua. -- Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut kaukoputkeensa. -- Se on totta! Paganel huudahti, k‰‰ntyen innoissaan Robertin puoleen. -- Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, -- mylord, ellette tahdo, ett‰ menen saareen uimalla, k‰skek‰‰ laskea vene vesille. Ah, mylord, min‰ pyyd‰n polvillani saada ensimm‰isen‰ nousta maihin! Kukaan l‰sn‰olijoista ei uskaltanut puhua. Mit‰! T‰ll‰ 37. leveysasteen koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miest‰, englantilaisia! Ja jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn silloin kuulema huuto. Lapset eiv‰t ehk‰ olleet erehtyneet kuin yhdess‰ kohden: he olivat saattaneet kuulla ‰‰nen, mutta oliko se voinut olla heid‰n is‰ns‰ avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heit‰ odottavaa kauheaa pettymyst‰ pel‰ten jokainen ajatteli, ett‰ t‰m‰ uusi koettelemus ylitt‰isi heid‰n voimansa. Mutta heit‰ ei voinut est‰‰? Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen. -- Veneeseen! h‰n huudahti. Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset, Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa. Parinkymmenen metrin p‰‰ss‰ rannasta p‰‰sti Mary kime‰n huudon: -- Is‰ni! Rannalla seisoi mies kahden muun v‰liss‰. H‰nen kookas ja voimakas vartalonsa, h‰nen samalla lempe‰t ja p‰‰tt‰v‰iset kasvonsa osoittivat selv‰‰ yhdenn‰kˆisyytt‰ Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. H‰n oli n‰ht‰v‰sti se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein kuvailleet. Heid‰n syd‰mens‰ ei ollut heit‰ pett‰nyt. Se oli heid‰n is‰ns‰, se oli oikea kapteeni Grant. Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti k‰tens‰ ja kaatui hiekalle kuin salaman iskem‰n‰. TABOR-SAARI. Ihminen ei kuole iloon, sill‰ is‰ ja lapset tointuivat jo ennen kuin oli ehditty laivalle. Kuinka kuvata t‰t‰ kohtausta? Sanat eiv‰t siihen riit‰. Koko miehistˆ itki n‰hdess‰‰n n‰iden kolmen olennon syleilev‰n ‰‰nettˆm‰sti toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant polvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sit‰, mik‰ h‰nelle oli is‰nmaan kamaraa, kiitt‰‰ ennen kaikkea Jumalaa pelastumisestaan. Sitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heid‰n kumppaniensa puoleen k‰‰ntyen, h‰n lausui heille kiitoksensa liikutuksesta v‰r‰j‰v‰ll‰ ‰‰nell‰. Lyhyell‰ matkalla saarelta laivalle olivat h‰nen lapsensa muutamin sanoin kertoneet h‰nelle _Duncanin_ koko historian. Miten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa h‰n olikaan t‰lle jalolle naiselle ja h‰nen kumppaneilleen! Eiv‰tkˆ kaikki, lordi Glenarvanista viimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja k‰rsineet h‰nen puolestansa? Harry Grant toi tulvivan syd‰mens‰ kiitollisuuden tunteet esiin niin koruttomasti ja ylev‰sti, h‰nen miehekk‰it‰ kasvojansa kirkasti niin puhdas ja lempe‰ liikutus, ett‰ kaikki tunsivat saaneensa runsaan korvauksen k‰rsimist‰‰n vaivoista. Itse j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n majurinkin silm‰ oli kostunut kyyneleist‰, joita h‰n ei kyennyt pid‰tt‰m‰‰n. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei ajattelekaan salata kyyneli‰‰n. Harry Grant ei kyll‰stynyt katselemaan tyt‰rt‰‰n. Mary oli h‰nest‰ kaunis, vieh‰tt‰v‰! H‰n sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady Helenan todistajaksi ik‰‰n kuin ollakseen varma, ettei h‰nen is‰nrakkautensa erehdytt‰nyt h‰nt‰. Sitten h‰n k‰‰ntyi poikansa puoleen. -- Kuinka h‰n on kasvanut! Oikein jo iso mies! h‰n huudahteli ihastuneena. Ja h‰n tuhlasi n‰ille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia hyv‰ilyj‰, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt h‰nen syd‰meens‰. Robert esitteli h‰nelle vuoron per‰‰n kaikki yst‰v‰ns‰ ja osasi el‰vˆitt‰‰ sanojaan, vaikka h‰nell‰ oli jokaisesta sanottava samaa. Sill‰ olihan asia niin, ett‰ kukin heist‰ oli poikkeuksetta ollut syd‰mellisen hyv‰ molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro, kapteeni punastui kuin nuori tyttˆ j‰ h‰nen ‰‰nens‰ vavahti h‰nen vastatessaan Maryn is‰lle. Lady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai h‰net ylpeilem‰‰n sek‰ pojastaan ett‰ tytt‰rest‰‰n. Harry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyˆt ja kuinka poika jo oli maksanut lordi Glenarvanille osan is‰ns‰ velasta. Sitten vuorostaan John Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, ett‰ Harry Grant, jolle lady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski tytt‰rens‰ k‰den nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja k‰‰ntyen lordi ja lady Glenarvanin puoleen sanoi: -- Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme! Kun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan selitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti per‰miehen puheen todeksi, mit‰ tuli h‰nen laskemiseensa Australian rannikolle. -- H‰n on ‰lyk‰s ja rohkea mies, jonka kiihke‰ luonne on vienyt pahuuden tielle, h‰n lis‰si. -- Toivottavasti mietiskely ja katumus muuttaa h‰net! Mutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota uusille yst‰villeen kalliosaarensa antimia. H‰n kutsui heit‰ k‰ym‰‰n mets‰majassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pˆyt‰‰n. Glenarvan ja h‰nen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat hartaasti n‰hd‰ ne yksin‰iset paikat, miss‰ kapteeni oli niin paljon heit‰ ik‰vˆinyt. Vene pantiin kuntoon, ja kapteeni, h‰nen molemmat lapsensa, lordi ja lady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren rannalle. Muutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli oikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti basalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen j‰tteit‰. Maan geologisten vaiheiden aikana oli t‰m‰ vuori v‰hitellen noussut Tyynen valtameren syvyyksist‰ maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten oli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merest‰ nousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma valtasi t‰m‰n uuden alueen; ohikulkevat valaanpyyt‰j‰t j‰ttiv‰t sinne kotiel‰imi‰, vuohia ja sikoja, jotka lis‰‰ntyiv‰t luonnon tilassa, ja t‰ll‰ valtameren keskelle ilmestyneell‰ saarella oli kaikkea tarvittavaa. Kun _Britannian_ haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyiv‰t j‰rjestelem‰‰n luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat Harry Grant ja h‰nen molemmat matruusinsa siell‰ paljon aikaan. Monta eekkeri‰ huolellisesti viljelty‰ maata antoi laadultaan mainioita vihanneksia. Vierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen ikkunoiden edess‰ levisi valtava meri auringons‰teiss‰ kimallellen. Harry Grant siirr‰tti pˆyt‰ns‰ kauniiden puiden varjoon, ja kaikki istuutuivat sen ‰‰reen. Vuohenlapa, nardisleip‰‰, muutamia kulhoja maitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vett‰ -- siin‰ ainekset, joista t‰m‰ yksinkertainen ja arkaadian paimenten arvoinen ateria oli valmistettu. Paganel oli ihastuksissaan. H‰nen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat h‰nelle p‰‰h‰n. -- Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syyt‰ valittaa! h‰n huudahti haltioissaan. -- T‰m‰ saarihan on paratiisi! -- Niin, Harry Grant vastasi, -- paratiisi t‰m‰ oli kolmelle haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti t‰nne, mutta min‰ pahoittelen, ett‰ Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelm‰llinen saari, jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eik‰ ainoastaan pient‰, ulapan aaltojen pieks‰m‰‰ poukamaa. -- Mink‰ vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Koska silloin olisin laskenut t‰nne sen siirtolan perustan, jonka tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyyness‰ valtameress‰. -- Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, -- te ette siis ole luopunut aatteestanne, joka teid‰t on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa is‰nmaassamme? -- En, mylord, ja Jumalan ja teid‰n avullanne olen pelastunut vain toteuttaakseni sen. Kˆyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille k‰rsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla is‰nmaallamme tulee olla n‰ill‰ vesill‰ oma, aivan oma siirtolansa, nauttiakseen siell‰ edes hiukan sit‰ itsen‰isyytt‰ ja vaurautta, jota silt‰ puuttuu Euroopassa. -- Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. -- Se on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta t‰m‰ saari...? -- Ei, rouva, t‰m‰ kallio riitt‰‰ korkeintaan muutamille siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata. -- Hyv‰ on, kapteeni, Glenarvan huudahti, -- tulevaisuus on meid‰n ja me etsimme yhdess‰ sellaisen maan. Harry Grant ja Glenarvan puristivat l‰mpim‰sti toistensa k‰si‰ sopimuksen vahvistukseksi. Sitten kaikki halusivat juuri t‰ll‰ saarella, t‰ss‰ matalassa majassa kuulla _Britannian_ haaksirikkoisten tarinan kahden pitk‰n erakkovuoden ajalta. Harry Grant koetti t‰yft‰‰ uusien yst‰viens‰ toivomuksen. -- Minun tarinani, h‰n sanoi, -- on sama kuin kaikkien jollekin saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin Jumalaan ja itseens‰ tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henke‰ns‰ luonnonvoimia vastaan. Kes‰kuun 26. ja 27. p‰iv‰n v‰lisen‰ yˆn‰ 1862 murskautui kuusip‰iv‰isen myrskyn runtelema _Britannia_ Maria-Teresian kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja koko onneton miehistˆni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob Learce, Joe Bell ja min‰ p‰‰simme rannalle parinkymmenen turhan ponnistuksen j‰lkeen. Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometri‰ leve‰, kahdeksan pitk‰, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymment‰ puuta, oli muutamia nurmikoita ja raikasta vett‰ sis‰lt‰v‰ l‰hde, joka onneksi ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa t‰ss‰ kolkassa, en joutunut ep‰toivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin p‰‰tt‰v‰isesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini ja yst‰v‰ni, auttoivat minua tarmokkaasti. Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meid‰n esikuvamme, ker‰‰m‰ll‰ laivan j‰‰nnˆksi‰, tyˆkaluja, hiukan ruutia, aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeni‰. Ensimm‰iset p‰iv‰t olivat tuskallisia, mutta pian saimme mets‰st‰m‰ll‰ ja kalastamalla turvatuksi ravinnon, sill‰ villej‰ vuohia oli runsaasti saaren sis‰osassa ja meriel‰imi‰ sen rannoilla. V‰hitellen toimeentulomme muuttui s‰‰nnˆlliseksi. Min‰ tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden avulla. Tiesin siis, ett‰ olimme joutuneet kauas laivojen kulkuv‰yl‰lt‰ ja ett‰ ainoastaan sattuma voisi meid‰t pelastaa. Ajatellen yh‰ rakkaitani, joita en en‰‰ luullut saavani n‰hd‰, alistuin t‰h‰n koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyiv‰t jokap‰iv‰isiin rukouksiini. Me tyˆskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereit‰ maata kylvetty _Britannian_ siemenill‰; perunat, sikuri ja suolahein‰ olivat terveellisen‰ vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten viel‰ muut vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti kesyyntyiv‰t. Meill‰ oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenev‰‰ leip‰‰, eik‰ el‰m‰n aineellinen puoli en‰‰ her‰tt‰nyt mit‰‰n pelkoa. Me olimme rakentaneet asumuksen _Britannian_ laudoista; se peitettiin huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviiss‰ suojassa kului sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin monenlaista, ja paras niist‰ nyt on toteutunut. Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyll‰ veneell‰, mutta l‰himp‰‰n maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista tuhatta peninkulmaa. Mik‰‰n vene ei olisi kest‰nyt niin pitk‰‰ matkaa. Niinp‰ luovuin siit‰ ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen ansiosta. Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta t‰hystelleet laivoja ulapalla! Koko t‰n‰ aikana ilmestyi horisonttiin vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme en‰‰ toivoneet, mutta emme viel‰ olleet ep‰toivoisia. Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun huomasin l‰nness‰ hiukan savua. Se suureni. Pian tuli n‰kyviin laiva. Se tuntui suuntaavan meit‰ kohti. Mutta eikˆ se menisi ohi t‰m‰n saaren, miss‰ sill‰ ei ollut mit‰‰n satamaa? Ah, mik‰ j‰nnityksen p‰iv‰, ja mik‰ ihme, ettei syd‰meni haljennut rinnassani! Toverini sytyttiv‰t tulen er‰‰ll‰ Maria-Teresian kukkulalla. Yˆ tuli, mutta alus ei antanut mit‰‰n merkki‰, ett‰ meid‰t oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan, kun se menisi ohi? En en‰‰ ep‰rˆinyt. Pimeys lis‰‰ntyi. Laiva saattoi kulkea saaren ohi yˆn kuluessa. Heitt‰ydyin mereen ja uin sit‰ kohti. Toivo kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla. Olin jo p‰‰sem‰ss‰ laivaan, vain viidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ siit‰, kun se k‰‰ntyi! Silloin p‰‰stin ne ep‰toivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja jotka eiv‰t olleet harha-aistimusta. Sitten palasin rannalle, n‰‰nnyksiss‰, liikutuksen ja v‰symyksen voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli kauhea yˆ, t‰m‰ viimeinen saarella viett‰m‰mme, ja me luulimme j‰‰neemme i‰ksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teid‰n veneenne laskettiin vesille... Meid‰t oli pelastettu ja -- voi taivaan jumalaista hyvyytt‰! -- minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siin‰ ojentamassa minulle k‰si‰‰n! Harry Grantin kertomus p‰‰ttyi Maryn ja Robertin hyv‰ilyihin. Ja vasta nyt sai kapteeni kuulla, ett‰ h‰nen oli pelastuksestaan kiitt‰minen sit‰ hieroglyfist‰ asiakirjaa, jonka h‰n kahdeksan p‰iv‰‰ haaksirikon j‰lkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen viet‰v‰ksi. Mutta mit‰ ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana! Kelpo maantieteilij‰ pyˆritteli tuhannetta kertaa p‰‰ss‰‰n asiakirjan sanoja. H‰n palautti mieleens‰ per‰kk‰in nuo kolme tulkintaa, joista jokainen oli v‰‰r‰. Mill‰ tavoin t‰m‰ Maria-Teresian saari sitten oli mainittu meren syˆmiss‰ papereissa? Paganel ei voinut hillit‰ itse‰‰n kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin k‰teen. -- Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mit‰ noissa selitt‰m‰ttˆmiss‰ papereissa luki? Maantieteilij‰n kysymys her‰tti kaikkien uteliaisuuden, sill‰ nyt saataisiin kuulla arvoituksen yhdeks‰n kuukautta h‰m‰r‰n‰ pysynyt ratkaisu! -- Niin, kapteeni, Paganel kysyi, -- kyll‰h‰n te tarkalleen muistatte asiakirjan sanamuodon? -- Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, -- eik‰ ole kulunut p‰iv‰‰k‰‰n, etten olisi kerrannut mieless‰ni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme. -- Ja mitk‰ ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Sanokaa, sill‰ meid‰n turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen. -- Min‰ olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, -- mutta teh‰n tied‰tte, ett‰ menestymisen toiveita lis‰t‰kseni olin pannut pulloon kolme eri kielill‰ kirjoitettua asiakirjaa. Mink‰ niist‰ haluatte kuulla? -- Eiv‰tkˆ ne ole samanlaisia? Paganel huudahti. -- Ovat, yht‰ nime‰ lukuunottamatta. -- No, esitt‰k‰‰ ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; -- se oli n‰et parhaiten s‰ilynyt, ja se on p‰‰asiallisesti ollut tulkintamme perustana. -- Mylord, se kuuluu sanasta sanaan n‰in, Harry Grant sanoi. -- 27. p‰iv‰n‰ kes‰kuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi tuhannenviidensadan lieuen p‰‰ss‰ Patagoniasta, etel‰isell‰ pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat p‰‰sseet Tabor-saarelle... -- Mit‰? Paganel keskeytti. -- Miss‰ he, Harry Grant jatkoi, -- jatkuvasti julman h‰d‰n uhreina ovat heitt‰neet t‰m‰n asiakirjan 153 pituus- ja 37∞ 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa. Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hyp‰ht‰nyt pystyyn; sitten h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰‰n, vaan huudahti: -- Kuinka niin, Tabor-saari? T‰m‰h‰n on Maria-Teresia! -- Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, -- Maria-Teresia englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor ranskalaisilla! Samassa osui hirvitt‰v‰ nyrkinisku Paganelin olkap‰‰h‰n, niin ett‰ h‰n horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, ett‰ se tuli majurilta, joka ensimm‰ist‰ kertaa rikkoi s‰‰dylliset tapansa. -- Maantieteilij‰! MacNabbs sanoi syv‰sti halveksien. Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua. Mit‰ se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka h‰neen oli sattunut! Niinp‰ siis, kuten h‰n nyt kapteeni Grantilta kuuli, h‰n oli v‰hitellen p‰‰ssyt l‰hemm‰ksi totuutta. H‰n oli selvitt‰nyt melkein koko arvoituksellisen viestin. Vuoronper‰‰n nimet Patagonia, Australia ja Uusi Seelanti olivat n‰ytt‰neet h‰nest‰ eitt‰m‰ttˆm‰n varmoilta. _Contin_, alussa _continent_, oli v‰hitellen saanut todellisen merkityksens‰ _continuelle. Indi_ oli merkinnyt vuoron per‰‰n _indiens_ ja _indigenes_, sitten vihdoin _indigence_, joka oli sen todellinen merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana _abor_ oli pett‰nyt maantieteilij‰n ‰lyn. Paganel oli itsepintaisesti pit‰nyt sit‰ osana verbist‰ _aborder_, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen nimi, juuri sen saaren, miss‰ _Britannian_ haaksirikkoiset olivat! Sit‰ erehdyst‰ oli tosin vaikea v‰ltt‰‰, kun _Duncanin_ kartoilla t‰m‰n saaren nimen‰ oli Maria-Teresia. -- V‰h‰t siit‰! Paganel repi tukkaansa, -- minun ei olisi pit‰nyt unohtaa, ett‰ sill‰ oli kaksi eri nime‰! Se on anteeksiantamaton virhe, Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Min‰ olen h‰p‰issyt itseni! -- Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- eih‰n t‰m‰ ole n‰in vakavaa! -- Ei, rouva, ei! Min‰ olen pelkk‰ aasi! -- Ettek‰ edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen. Kun ateria oli p‰‰ttynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen talossaan. H‰n ei ottanut sielt‰ mukaansa mit‰‰n, haluten antaa rehellisen miehen rikkaudet perinnˆksi rikolliselle. Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi l‰hte‰ viel‰ samana p‰iv‰n‰ ja antoi m‰‰r‰yksen per‰miehen maihinviennist‰. Ayrton tuotiin per‰hyttiin ja n‰ki edess‰‰n Harry Grantin. -- Se olen min‰, Ayrton, Grant sanoi. -- Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta mink‰‰nlaista h‰mm‰styst‰ tavatessaan Harry Grantin. -- No, enp‰ ole pahoillani n‰hdess‰ni teid‰t hyviss‰ voimissa. -- N‰ytt‰‰ silt‰, Ayrton, ett‰ tein erehdyksen laskiessani teid‰t asuttuun maahan. -- Niin n‰ytt‰‰, kapteeni. -- Te siirrytte minun tilalleni t‰lle autiolle saarelle. Toivottavasti se saa teid‰t katumaan. -- Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynell‰ ‰‰nell‰. Sitten Glenarvan sanoi per‰miehen puoleen k‰‰ntyen: -- Te pysytte, Ayrton, siis p‰‰tˆksess‰nne, ett‰ teid‰t on j‰tett‰v‰ autiolle saarelle? -- Niin pysyn, mylord. -- Onko Tabor-saari teille sopiva? -- T‰ydellisesti. -- Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. T‰‰ll‰ te olette eristettyn‰ kaikista maista, vailla mahdollisuuksia p‰‰st‰ yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ihmeit‰ ei tapahdu usein, ettek‰ te voi paeta t‰lt‰ saarelta, jonne _Duncan_ teid‰t j‰tt‰‰. Te j‰‰tte yksin Jumalan silmien alle, joka n‰kee syd‰nten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu ettek‰ tietym‰ttˆmiss‰, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teit‰ muistamaan. Min‰ tied‰n, miss‰ te olette, Ayrton, min‰ tied‰n, mist‰ teid‰t lˆyd‰n, enk‰ unohda sit‰ milloinkaan. -- Jumala varjelkoon teid‰n armoanne, per‰mies vastasi yksinkertaisesti. N‰m‰ olivat viimeiset Glenarvanin ja per‰miehen v‰lill‰ vaihdetut sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen. John Mangles oli ennakolta k‰skenyt vied‰ saarelle muutamia laatikoita s‰ilykkeit‰, tyˆkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijy‰. Per‰mies saattoi siis tyˆll‰‰n tulla toimeen; h‰nelt‰ ei puuttunut mit‰‰n, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin rakas raamattu. Eron hetki oli tullut. Miehistˆ ja matkustajat olivat kannella. Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eiv‰t voineet salata liikutustaan. -- Onko se v‰ltt‰m‰tˆnt‰? nuori rouva kysyi miehelt‰‰n. -- Onko v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ tuo onneton j‰tet‰‰n t‰nne? -- On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. -- Se on sovitus. T‰ll‰ hetkell‰ l‰hti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton seisoi, yh‰ ilmeettˆm‰n‰, otti lakin p‰‰st‰‰n ja tervehti vakaasti. Glenarvan paljasti p‰‰ns‰ ja h‰nen mukanaan koko laivav‰ki, kuten tehd‰‰n kuolevalle ihmiselle, ja vene et‰‰ntyi syv‰n hiljaisuuden vallitessa. Maihin tultaessa Ayrton hypp‰si rannalle, ja vene palasi laivalle. Kello oli silloin nelj‰ illalla ja per‰kannelta saattoivat matkustajat n‰hd‰ per‰miehen, k‰sivarret ristiss‰ rinnalla, seisomassa liikkumatta kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen. -- L‰hdemmekˆ, mylord? John Mangles kysyi. -- L‰hdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi n‰ytt‰‰. -- _Go ahead!_ Eteenp‰in! John huusi koneenk‰ytt‰j‰lle. Hˆyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vett‰, ja kello kahdeksan katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yˆn pimeyteen. JACQUES PAGANELIN VIIMEINEN HAJAMIELISYYS. Yksitoista p‰iv‰‰ saarelta l‰htˆns‰ j‰lkeen, 18. p‰iv‰n‰ maaliskuuta, _Duncan_ sai n‰kyviins‰ Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana p‰iv‰n‰ Talkahuanon lahdella. Se palasi sinne viisikuukautisen matkan j‰lkeen, jolloin se noudattaen tarkoin 37. leveysastetta oli kiert‰nyt maapallon ymp‰ri. T‰m‰n muistettavan retkikunnan j‰senet olivat ensimm‰isin‰ _Travellers' Clubin_ aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan, Atlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin saarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren poikki. Heid‰n ponnistuksensa eiv‰t j‰‰neet tuloksettomiksi, vaan he toivat takaisin is‰nmaahansa _Britannian_ haaksirikkoiset. Ei ainoatakaan niist‰ uljaista skotlantilaisista, jotka olivat l‰hteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki palasivat vanhaan Skotlantiin, ja t‰m‰ matka muistutti vanhan tarinan taistelua "ilman kyyneleit‰". Kun _Duncan_ oli t‰ydent‰nyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian rannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren poikki. Matkalla ei tapahtunut mit‰‰n erikoista. Laivalla oli kaikki pelkk‰‰ iloa. Mik‰‰n ei en‰‰ pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus Mary Grantiin. Tai pysyip‰ sent‰‰n. Er‰s salaisuus kiusasi viel‰ MacNabbsia. Miksi Paganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi h‰n piti viel‰ kaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tiet‰‰ syy t‰h‰n omituiseen tapaan. Mutta t‰ytyy sanoa, ett‰ huolimatta MacNabbsin kyselyist‰, vihjailuista ja ep‰luuloista Paganel ei avannut takkiaan. Ei silloinkaan, kun _Duncan_ kulki p‰iv‰ntasaajan poikki ja kannen palkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa. -- H‰n on niin hajamielinen, ett‰ luulee olevansa Pietarissa, majuri sanoi n‰hdess‰‰n maantieteilij‰n k‰‰riytyneen‰ suureen viittaan, ik‰‰n kuin elohopea l‰mpˆmittarissa olisi ollut j‰‰tynyt. Vihdoin, 9. p‰iv‰n‰ toukokuuta, viisikymment‰ p‰iv‰‰ Talkahuanosta l‰hdˆn j‰lkeen John Mangles n‰ki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyh‰n Yrjˆn salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. p‰iv‰n‰ toukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa. Kello kaksi p‰iv‰ll‰ saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan yl‰maalaisten hurraa-huutojen kaikuessa. Kohtalo oli siis m‰‰r‰nnyt, ett‰ Harry Grant ja h‰nen molemmat kumppaninsa pelastuivat, ett‰ John Mangles menisi vihille Mary Grantin kanssa Pyh‰n Mungon vanhassa kirkossa, miss‰ pastori Paxton, sit‰ ennen yhdeks‰n kuukautta rukoiltuansa is‰n pelastuksen puolesta, siunasi h‰nen tytt‰rens‰ ja h‰nen pelastajansa avioliiton! Samoin oli m‰‰r‰tty, ett‰ Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John Manglesista ja ett‰ h‰n jatkaisi heid‰n kanssaan is‰ns‰ suuria suunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa. Mutta oliko m‰‰r‰tty, ett‰ Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehen‰? Arvattavasti. Sankarillisten tekojensa j‰lkeen maantieteilij‰ ei tietenk‰‰n voinut v‰ltt‰‰ kuuluisuutta. H‰nen hajamielisyytens‰ hurmasi Skotlannin ylh‰isˆn seurapiirit. H‰nest‰ suorastaan kilpailtiin, eik‰ h‰n mill‰‰n voinut noudattaa kaikkia h‰nelle l‰hetettyj‰ kutsuja. Ja t‰llˆin tapahtui, ett‰ er‰s rakastettava kolmikymmenvuotias neiti eik‰ sen v‰hemp‰‰ kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan omalaatuinen, mutta hyv‰syd‰minen ja viel‰ vieh‰tt‰v‰, ihastui maantieteilij‰n eriskummallisuuteen ja tarjosi h‰nelle k‰tt‰‰n ja syd‰nt‰‰n. Sen mukana tuli viel‰ miljoona puntaa, mutta siit‰ vaiettiin. Neiti Arabellan tunteet eiv‰t j‰tt‰neet Paganelia suinkaan kylm‰ksi, mutta h‰n ei uskaltanut kosia. Majuri ryhtyi v‰litt‰j‰ksi n‰iden kahden, toisiaan varten luodun syd‰men kesken. H‰n jopa huomautti Paganelille, ett‰ avioliitto oli "viimeinen hajamielisyys", mink‰ h‰n voisi itselleen sallia. Paganel, joka jostakin ihmeellisest‰ syyst‰ ei saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa, oli pulassa. -- Eikˆ neiti Arabella miellyt‰ teit‰? MacNabbs kysyi h‰nelt‰ v‰h‰n v‰li‰. -- Oh, majuri, h‰n on hurmaava! Paganel huudahti, -- tuhat kertaa liian hurmaava ja totta puhuakseni h‰n miellytt‰isi minua enemm‰n, jos h‰n olisi v‰hemm‰n vieh‰tt‰v‰! Jospa h‰nell‰ olisi edes jokin puute! -- Olkaa rauhassa, majuri vastasi, -- kyll‰ h‰nell‰ niit‰ on ja useampia kuin yksi. T‰ydellisimm‰ll‰kin naisella on niit‰ aina osansa. Niinp‰, Paganel, onko asia sovittu? -- Min‰ en uskalla, Paganel vastasi. -- No mutta, oppinut yst‰v‰ni, miksi ep‰rˆitte? -- Min‰ en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilij‰ vastasi itsep‰isesti. Ja siihen se j‰i. Vihdoin kun hellitt‰m‰tˆn majuri er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ pani h‰net ahtaalle, h‰n ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, er‰‰n erikoisuuden, joka oli omiaan suuresti helpottamaan h‰nen tuntomerkkiens‰ toteamista, jos h‰n joskus saisi poliisin kintereilleen. -- Joutavia! majuri huudahti. -- Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti. -- V‰h‰t siit‰, kelpo yst‰v‰ni! -- Niinkˆ luulette? -- P‰invastoin, te olette sitten viel‰ erikoisempi. Seh‰n vain lis‰‰ teid‰n henkilˆkohtaisia ansioitanne. Se tekee teist‰ Arabellan uneksiman miehen, jolla ei ole vertaa! Ja majuri j‰tti j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n vakavana Paganelin mit‰ kalvavimman levottomuuden valtaan. MacNabbsin ja neiti Arabellan v‰lill‰ k‰ytiin lyhyt keskustelu. Kahta viikkoa myˆhemmin vietettiin komeat h‰‰t Malcolmin linnassa. Paganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella h‰ik‰isev‰. Ja maantieteilij‰n salaisuus olisi ainiaaksi j‰‰nyt h‰m‰r‰n peittoon, ellei majuri olisi puhunut siit‰ Glenarvanille. Sit‰ kautta se kulki lady Helenalle, joka kuiskasi siit‰ sanan rouva Manglesille. Lyhyesti, t‰m‰ salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesiv‰t kaikki. Niiden kolmen p‰iv‰n aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, h‰net oli _tatuoitu_ jaloista olkap‰ihin saakka, ja h‰nell‰ oli rinnassaan heraldinen kiwin kuva, joka siivet lev‰ll‰‰n nokki h‰nen syd‰nt‰‰n. Se oli ainoa t‰ll‰ suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina vaivasi Paganelia, jota h‰n ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle Seelannille; t‰m‰ seikka myˆs monista kehotuksista ja h‰nen omasta koti-ik‰v‰st‰‰n huolimatta esti h‰nt‰ palaamasta Ranskaan. H‰n pelk‰si tekev‰ns‰ koko Maantieteellisen seuran pilapiirt‰jien ja sanomalehtien irvistett‰v‰ksi, kun h‰net, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa Seelannissa. Kapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry Grantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. H‰nen poikansa Robert on ruvennut is‰ns‰ ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi Glenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen siirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle. End of Project Gutenberg's Kapteeni Grantin lˆytyminen, by Jules Verne *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI GRANTIN L÷YTYMINEN *** ***** This file should be named 39059-8.txt or 39059-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/9/0/5/39059/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.