Jääkärit ja aktivistit

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74547 *** JÄÄKÄRIT JA AKTIVISTIT Sotavuosien muistelmia Tukholmasta ja Berliinistä Kirj. HERMAN GUMMERUS Eino Voionmaan suomennos, tekijän tarkastama Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYSLUETTELO: I. Maailmansodan syttyminen. Eräs tiedusteluretki Suomeen syksyllä 1914. II. Lockstedtin kursseja valmistellaan. III. Tukholma — Berliini — Lockstedt. IV. Odotuksen aikoja 1915. V. Tapausrikas syyskuu. VI. Toiveita ja pettymyksiä syksyllä 1915. VII. Vuodenvaihteessa 1915—1916. VIII. Jääkäripataljoona komennetaan rintamalle. Tukholmanpolitiikkaa keväällä 1916. IX. Työteliäitä kesäkuukausia. X. Myrskyinen syksy 1916. XI. Synkimmät kuukaudet. XII. Vallankumouskevät 1917. XIII. Itsenäisyyssuunnitelmat kypsyvät. Propagandamatkoja Berliiniin. XIV. Itsenäisyys. I. MAAILMANSODAN SYTTYMINEN. ERÄS TIEDUSTELURETKI SUOMEEN SYKSYLLÄ 1914. Ennen maailmansodan alkua oleskelin muutamia vuosia Italiassa tehden tieteellistä työtä. Olin vetäytynyt kokonaan syrjään politiikasta. Olot Suomessa olivatkin sellaiset, ettei vanhalla aktivistilla tuntunut olevan täällä mitään tekemistä. Aikakauskirja Framtid oli lopetettu vuoden 1910 päättyessä ja ainoana näkyvänä tuloksena sen viisivuotisesta kamppailusta aktivismin aatteiden puolesta olivat ne syytteet majesteettirikoksista tai »yllytyksestä rikokseen», jotka olivat kohdanneet sen toimittajia. Johannes Gummerus tuomittiin vuonna 1913 viidentoista kuukauden vankeuteen tämänlaatuisesta »jatkuvasta rikoksesta», ja vielä niin myöhään kuin heinäkuussa 1914 saapui minulle Roomaan tieto, että senaatti oli tuominnut minut kuuden kuukauden vankeuteen erään artikkelin vuoksi, joka oli julkaistu Framtidissa 11 p:nä tammikuuta 1907. Aktiivinen vastustuspuolue oli muodollista hajaantumispäätöstä tekemättä tykkänään lopettanut toimintansa. Sen ohjelmassa oli edelleen Suomen valtiollinen riippumattomuus, mutta kuka rohkeni nyttemmin edes ajatellakaan sen suuren päämäärän saavuttamisen mahdollisuutta? Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli hyvinkin lähellä. On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa, missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja yritteliäille suomalaisille! Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle. Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin. Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut sekaantua. * * * * * Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä: »Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle. Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa _tämän_ murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa. Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta», Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan. Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka. Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen, jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn. Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat edustettuina. Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi, että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan, miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja niiden joukossa oli _Venäjä_. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa? Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö, yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa, valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki kylläkin selvää — periaatteessa, mutta _mikä_ oli Suomelle suotuisa vaihe tällä hetkellä ja _ketkä_ olivat meidän liittolaisiamme siinä maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt? On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin. Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta. Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle. Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä: kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus. Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa, mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän sotapäällystön kanssa? Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava, että hän oli syntynyt Heidelbergissä! Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään. Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi, että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista: »Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.» Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni, yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen hänen sijastaan? Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä. Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen. Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan, professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean »Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet. Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg. Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht. Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918 jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan. Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien toteutumista sodan avulla? Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s. vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan aikomuksista meidän suhteemme. Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli, että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta, mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui. Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi. Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista, ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä, että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa »incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä. Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä... jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa. Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta. Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli sosialisti ja tasavaltalainen. Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni, eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka, ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi. On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti. Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään. Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.» Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme. Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä en nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana. Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle, kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että santarmit jäivät asemasillalle. Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana? Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle. Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos. »Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos, olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään, kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua.... Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla. Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen. Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin, jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät. Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni». Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous, jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta, ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään. Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa, mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan. Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt, olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua. Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti, en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta. Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa. Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä. Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan vapauttamiseen. Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta ristiriidasta? »Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla. Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani. Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä »kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta kuin pysyä odottavalla kannalla. Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä. Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa. Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen. II. LOCKSTEDTIN KURSSEJA VALMISTELLAAN. Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän armeijain selkään. Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti. Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat, kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua ulkoapäin. Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1] Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada, että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa. He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä. Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy, että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava, että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa. Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan. On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin, osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta. Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään, kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A. Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana. Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi. Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla varatuomari _Fredrik Wetterhoff_. Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi. Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia, jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea koskevissa asioissa. Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa toimintaani. Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea, jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus pannaan kovalle koetukselle.» Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin. pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä. Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin luona. »Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä. Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan tänään. Tahdotteko tavata heitä?» Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan sotilasammattia. Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava, voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi? Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa. Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa, että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä onnettomuuteen? Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua, mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta. Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään. Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen. Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin olimme ajatelleet. * * * * * Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle, todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia. On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin, kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon. Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu, että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa. Mikä silloin olisi tullut Suomen kohtaloksi, sitä tuskin uskaltaa ajatellakaan. Tietenkään ei kummassakaan taistelevassa leirissä ollut monta, jos ketään, joka edes ajatteli kaukaista koillisessa olevaa maata tuon valtavan Puolan tantereella käydyn kamppailun aikana. Helsingissä kukaties vaistomaisesti ymmärrettiin, että täällä ratkaistiin Suomenkin tulevaisuus. Mutta arvatenkaan ei moni silloin tullut ajatelleeksi, että venäläistyttämisohjelman julkaiseminen marraskuussa johtui siitä voitonvarmuudesta, joka juuri silloin vallitsi Pietarissa. Olihan pelätty Hindenburg pakotettu peräytymään. Oltiin aivan varmoja siitä, että voitokkaat venäläiset joukot ennen pitkää seisoisivat Berliinin edustalla. Empisikö Venäjän hallitus niin ollen tehdä lopun Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisestäkin jäännöksestä, varsinkin kun hyvin tiedettiin, että jok'ikinen suomalainen hartaasti toivoi Venäjän tappiota? Kuukautta myöhemmin oli sotaonni kääntynyt. Hindenburg oli päässyt voittajaksi ja ajoi nyt takaa Venäjän voitetun miljoona-armeijan jäännöksiä. Ja tämä vaikutti ratkaisevasti Saksan kantaan Suomen asiassa. Kun joulukuun 8 p:nä jätin majuri von Aweydenille ylioppilaittemme rohkean ehdotuksen, tapahtui se suotuisana ajankohtana. Loistava menestys teki saksalaisille selväksi, että se voitto, joka lännessä oli luisunut heidän käsistään Marnen tappion vuoksi, oli saavutettavissa idässä.[3] Luultavasti alettiin jo silloin, joulukuun lopulla, suuressa päämajassa suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa. Näin ollen voi olla edullista kannustaa Suomea kapinaan, joka saattoi tuntuvasti heikentää Venäjän pohjoista armeijaa. Olen varma siitä, että Wetterhoff ei jättänyt kiinnittämättä saksalaisten huomiota tähän asian puoleen. Suomalaisten ylioppilaiden anomusta saada sotilaskoulutusta pidettiin varmaankin todistuksena siitä, että Suomessa vallitsi sotainen mieliala, ja niin palasi ajatus taas kapinaan, jota saksalaiset niin herkkäuskoisesti olivat odottaneet sodan ensi aikoina. Oletan Wetterhoffin kuitenkin tarmokkaasti tehostaneen sitä, että kansannousu Suomessa on ajateltavissa ainoastaan saksalaisten maihinnousun yhteydessä. Todellisuudessa oli olemassa se mahdollisuus, että rynnistys Pietaria vastaan teki sivuliikkeen Suomen rannikoita kohti tarpeelliseksi. Ylioppilaskomitean läheteille Pauligille ja Hornille olin heidän Tukholmasta lähtiessään luvannut toimia komitean luottamusmiehenä. Asemani ei nyt ollut aivan helppo. Oikeastaanhan olin asettunut Tukholmaan kagaalin asiamieheksi. Mutta minkälaiseksi muuttuisi suhteeni tähän arvossapidettyyn järjestöön, kun ilman sen tietoa olin antanut nuorten yritykselle kannatukseni? Sen nojalla, mitä itse olin kokenut Helsingissä ja ennen kaikkea sen perustalla, mitä olin kuullut Pauligilta ja Hornilta, oli minulla täysi syy olettaa, että kagaalin enemmistö ei hyväksynyt »Saksan-matkaa» eikä senvuoksi ollut tyytyväinen menettelyyni. Enemmän huolta tuotti minulle kuitenkin suhteeni Wetterhoffiin. Tunsin häntä vielä varsin vähän ja olin melkein varma, että Helsingissä häntä pidettäisiin sopimattomana yrityksen asiamieheksi Berliinissä. Lisäksi tuli vielä, että Wetterhoff, päättäen hänen kirjeistään, ei ollut oikein selvillä kotimaan oloista. Vilkkaalla mielikuvituksellaan hän oli laatinut ohjelman laajan järjestön muodostamiseksi Suomessa, jolla ohjelmalla oli vain se vika, ettei se vastannut vaatimatonta todellisuutta. Lyhyesti, en ollut oikein selvillä, saatoinko häneen ehdottomasti luottaa. Katsoin senvuoksi välttämättömäksi noudattaa joltistakin pidättyväisyyttä kirjeenvaihdossani hänen kanssaan, varsinkin mitä henkilöihin tulee. Sitäpaitsi en ollut saanut päättäneeksi katkaista välejäni Leonardin kanssa, kuten Wetterhoff halusi. (Myöhemmin katsoin sen kuitenkin, asian edun tähden, välttämättömäksi.) Kaikki tämä sai aikaan sen, että meidän yhteistyömme ei alussa ollut niin läheistä kuin se muutoin olisi voinut olla. Olin myöskin koko lailla huolissani siitä, että Wetterhoff neuvotteluissaan Saksan viranomaisten kanssa ei riittävästi ottaisi huomioon Suomen olojen tavatonta hankaluutta ja niitä poliittisia näkökohtia, joihin tiesin kotimaassa pantavan suurta painoa. Minulla on tallella konsepti hänelle joulukuun 18 p:nä saksaksi kirjoittamaani kirjeeseen, jossa annoin hänelle neuvotteluohjeita sekä pyysin erinäisiä tietoja, joita Suomessa pidettiin ehdottoman tärkeinä. Kirje oli laadittu käyttämällä pelkkää helposti läpikuultavaa kuvakieltä. Otan sen tähän kokonaan (käännöksenä) tyypillisenä asiakirjana siltä ajalta ja näytteeksi kuinka me koetimme noudattaa varovaisuutta kirjeenvaihdossamme. Wetterhoffin tulee, kirjoitin, neuvotteluissa tehostaa seuraavaa: »1:o että toistaiseksi ei ole mahdollista avata haaraosastoja (= ryhtyä kapinaan Suomessa) ennenkuin berliiniläinen toiminimi (= Saksan hallitus) lähettää siihen tarvittavan lukuisan henkilökunnan (= sotajoukkoja), ja näin on laita kolmesta syystä: a) koska haaraosastot ilman tätä henkilökuntaa heti joutuisivat tappiolle kilpailussa (= kapina kukistettaisiin heti), b) koska ei ole varmuutta, etteikö berliiniläinen toiminimi tee sopimusta Rurik & C:on kanssa (= erikoisrauhaa Venäjän kanssa), mikä olisi perustettujen haaraosastojen tuho, c) koska kyseenalaiset henkilöt, niin suuresti kuin asiaa harrastavatkin, eivät suostu avaamaan haaraosastoja ilman henkilökuntaa ja ilman takeita, vain berliiniläiselle toiminimelle reklaamia tehdäkseen. 2:o että asianharrastajat kuitenkin ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin ja että sitä varten on muodostettu konsortium (= nuorten komitea), joka työskentelee etevien liikemiesten (= vanhempien poliittisten johtajien) tieten ja suostumuksella. Tämä konsortium tahtoo saada tietää: a) voidaanko ja milloin raaka-aineet ja koneet (= aseita ja ampumavaroja) lähettää Berliinistä, b) voidaanko ja millä tavalla väkeä lähettää Berliiniin oppimaan koneiden käyttöä, c) mitä muuten on tehtävä, heti kun henkilökunta saapuu, haaraosastojen tukemiseksi ostajapiirin (= kansan) puolelta. »3:o _että_ berliiniläisen toiminimen täytyy antaa varma lausuntonsa siitä, miten se on suunnitellut myyntialueen (= Suomen) tulevan aseman. Se helpottaisi suuresti ostajapiirin muokkaamista, joka jo on käynnissä. »Ennen kaikkea», lisäsin, »tulee Teidän (neuvotteluissa ja niiden ulkopuolella) koettaa saada selvää, kuinka pitkälle kysymys sopimuksen teosta Rurik & C:on kanssa jo on edistynyt.» Kun nyt kolmetoista vuotta jälkeenpäin luen nämä »ohjeet», täytyy minun hymyillä niiden kategoriselle sävylle. Me, s.o. pieni, enimmäkseen nuorten muodostama järjestö, aioimme esiintyä sopimusta tekevänä valtana suuren, mahtavan Saksan kanssa! Mutta samalla tuottaa asiakirja minulle tyydytystä, siitä kun näkyy, että meidän aikomuksemme ei ollut ilman ehtoja antautua Saksan mielivaltaan. Tässä on huomautettava kahta seikkaa. Toinen on se, että me jo ensi hetkestä oivalsimme, että erikoisrauhan mahdollisuus Saksan ja Venäjän välillä riippuu Damokleen-miekkana päämme päällä. Kirjekonseptissani on merkintä, että olin keskustellut »Stramerin», s.o. Saksan ulkoministeriön edustajan (silloisen Tukholmassa olevan Saksan ministerin von Reichenaun) kanssa tästä asiasta ja että tämä oli luvannut hankkia meille takeita, että meitä ei, joskin erikoisrauha Venäjän kanssa solmittaisiin, jätettäisi pulaan, jos nyt ryhtyisimme toimintaan. Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee. Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää tulosta saavuttamatta. Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia. Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean poliitikon voitto. Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas Castrénille ja Konni Zilliacukselle. Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa. Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme. Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi sille voimakasta apuansa. Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että saksalaisiin. Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon. Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja. Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin kuin »vanhoihin». Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen, joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut. Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen voimainsa päivinä. Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan apuaan. Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin avustajiimme. Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet, jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin, Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara vaitiolovelvollisuus kieleni. Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin. Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen, mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa, paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme. Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi. On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme. Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen, jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen, kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka, jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu. Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti. Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan, missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida. Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa. Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen, jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina, vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta. Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan. Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa (alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville suomalaisille. Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja». Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä. Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen, että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan. Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava »Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin», jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja. Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka. Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia »aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana. Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut. Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet, kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden rikkomiseksi. Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa. Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin saavutettiin. Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani, että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin »vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta. Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia, ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta. Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin toivoimme, ja se toivo toteutuikin. Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää, joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta, oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa! Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea. Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen: uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen 1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen. Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta. Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt. Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan. »Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti, tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta. Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja kohdeltiin sen mukaan. No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet. * * * * * Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen persoonaansa tulee. Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille, että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty, kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti. Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän sotilaan tavoin. Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän ainoa menestyksen tukemme. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen Berliiniin. Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa. Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista, oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi: »Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani. Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22): »Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan. Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta. Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta. Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille: »Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta. Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.» Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin: »Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.» Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen, että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön. Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana, everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen. »Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan sisällyksen. Selontekoni on kokonaisuudessaan julkaistu kirjassa »27:s Jääkäripataljoona» (siv. 96 seur.). Pääasiassa pöytäkirja sisälsi, että kokous oli päättänyt, että 200 nuorelle suomalaiselle toimitettaisiin tilaisuus saada sotilaskoulutusta Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Kurssi alkaisi helmikuun 15 p:nä ja kestäisi neljä viikkoa, mahdollisesti kauemmin. Sen tarkoituksena oli oleva »osoittaa Saksan sympatiaa Suomea kohtaan, tutustuttaa osanottajia Saksan korkeaan kulttuuritasoon ja sotilashenkeen ja vihdoin tehdä heidät pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä (Saksan) sotatoiminnan ulottuessa Suomeen taikka kapinan syttyessä Suomessa». Lisäksi ilmoitettiin yksityiskohtaisia tietoja opetuksen laadusta ja matkan järjestämisestä sekä osanottajain velvollisuuksista ja oikeuksista. Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin kouluutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan. Pöytäkirjan alussa sanottiin nimenomaan, että ehdotus alkuaan oli tarkoittanut suomalaisen apujoukon muodostamista tukemaan saksalaisten maihinnousua Suomessa, mutta että maihinnousu yleis- ja amiraaliesikunnan lausunnon mukaan toistaiseksi oli mahdoton. Ei siis annettu mitään takeita siitä, että kurssin osanottajia käytettäisiin Saksan tukemaan taisteluun Suomen vapauttamiseksi. Suunnitelman aloitteentekijäin perusajatuksen toteuttaminen jätettiin tietymättömän tulevaisuuden varaan. Arveluttavaa oli myöskin, että Saksa oli sitoutunut pitämään huolta kurssilaisista siinä tapauksessa, ettei sotatointa syntyisi. Päinvastoin lausuttiin toivomuksena, että nämä eivät kauaksi aikaa jäisi oleskelemaan Saksassa kurssin päätyttyä. Heille annettiin ystävällinen neuvo toistaiseksi, pysyä Ruotsissa. Sotilaalliselta kannalta täytyi kurssiin varattua aikaa — vain neljää viikkoa — pitää kohtuuttoman lyhyenä. Oli senvuoksi syystäkin pelättävissä, että päätös aiheuttaisi Suomessa pettymystä. Varsinkin »vanhat» katsoisivat koko puuhan täten epäonnistuneen. Kysyttäisiin epäilemättä, kannattaako tosiaan antautua arvaamattomiin vaaroihin yrityksen vuoksi, jonka hyöty oli aivan epämääräinen. Mutta ne, jotka askel askelelta olivat seuranneet mutkikkaita neuvotteluita ja tiesivät, kuinka vaikea myönteisen ratkaisun aikaansaanti oli ollut, ajattelivat toisin. Tulos olisi saattanut olla parempi, mutta pääasiahan oli kuitenkin saavutettu. Mahtava Saksa oli saatu virallisesti suostumaan meidän toivomuksiimme: se oli siten moraalisesti sitonut itsensä meidän asiaamme. Me olimme saaneet lähtökohdan työmme jatkamiseen. Niin ajatteli Wetterhoff ja samoin ajattelin minäkin. Ja me olimme vakuutettuja, että nuoret aloitteentekijät olivat samaa mieltä kuin mekin. Ennen ylioppilasemissarioiden lähtöä Tukholmasta olin sopinut heidän kanssaan sen salasähkösanoman sanamuodosta, jolla ilmoittaisin Helsingin-komitealle asian ratkaisusta. Helmikuun 2 p:nä sai uusmaalainen, hovioikeudenauskultantti Harald Öhquist seuraavan sähkösanoman: »Nachrichten von Ihrem Vater. Entschiedene Verbesserung. Arzt hofft vollständige Genesung zwei Wochen. Hellberg.» (Tietoja isältänne. Ilmeinen käänne parempaan. Lääkäri toivoo täydellistä paranemista kahdessa viikossa.) Ei ovelinkaan sotasensori voinut aavistaa, että tällä viattomalla ilmoituksella oli salainen merkitys. Sillä mikä oli luonnollisempaa kuin että Harald Öhquist (nyttemmin jääkäri-eversti) sai sähkösanomatiedon ulkomailla olevan isänsä lehtori Johannes Öhquistin terveydentilasta? Ja kuka saattoi tietää, että »Hellberg» oli minun sotilasnimeni Tukholmassa? Mutta vastaanottaja ymmärsi, että ratkaisu oli tapahtunut Berliinissä ja että kurssit alkaisivat kahden viikon kuluttua. Sattumalta oli vanha ystäväni aktivisti John William Nylander, »John Graftonin» ent. kapteeni, juuri Tukholmassa ja menomatkalla Suomeen. Hän se sitten muutamia päiviä myöhemmin toi Helsinkiin yksityiskohtaisen tiedon niiden omituisten kurssien ohjelmasta, joiden neljässä viikossa piti tehdä pari sataa Helsingin ylioppilasta »pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä Saksan sotatoiminnan ulottuessa Suomeen tai kapinan syttyessä Suomessa». Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että niihin ottaisi osaa kahden _sadan_ asemesta kaksi _tuhatta_ miestä? III. TUKHOLMA-BERLIINI-LOCKSTEDT. John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa, jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta», niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa, etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä, ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4] Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W. Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt. Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen», joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi »loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä. Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket. ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä. Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause _Einigkeit macht stark_. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin, joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. _Grüsse mir die Kameraden_, kirjoitti hän, _dass die Sache bald zum Klappen kommt_. Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3 p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916, Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6 p:nä 1918.[5] Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa. N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o 46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita, jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi. Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain» puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään, vaikkeivät ihan _niin_ nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä, olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja menestyksen epävarmuudesta. Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä, kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan. Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi harkiten menestyksen mahdollisuuksia. Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa. Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla. »Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin. Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa koskeviin välttämättömiin ohjeisiin. Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista, luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten. Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä, ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä tekevät. On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm, joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä, että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen karannut poikansa oli joutunut. Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni, joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä murrosaikoina. »Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.» Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä: »Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin, voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te, rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa. Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen. Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan kulumista.» Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano: »Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger aurinkoisessa etelässä.» Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»? Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin. Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä helmikuuta (saksaksi): »Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch'). Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä. Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt, kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä. Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa. Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle, että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin korkealle. — — P.S. 40-prosenttinen perunaleipä on niin hyvänmakuista kuin _Kuchen_» Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia. Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa, oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan: »Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella, mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e. Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on», kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n, meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin, mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin — venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa. Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa. Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin? Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa yhtyivät Saksan ja Suomen edut. Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan. Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön. Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä. Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti. Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa: Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi. Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä. Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä 1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti, että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren alueen avainkohta, Ahvenanmaa. Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä, jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m., mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat valmiina lähtemään Saksaan. Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen, joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien» kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen. Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi. Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä. Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa, missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa »Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi, sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi. Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen jättämän selonteon esimiehistölleen. Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin. Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli — Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen. »Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä. Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut... Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7] Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta. Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja... Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: _Mein Gott!_ mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin. Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa. Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla. Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli. Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut. Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä? Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua. Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt? Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa. Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa _sotilaiksi_. Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä. Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat. IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915. Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme. Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon. Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa. Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä. Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme! Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan. Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi. Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.» Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma: »Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.» Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen: »Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.» Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä. Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin. Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin? Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa. Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna. Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa, ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla, hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta, oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta. Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset riitansa. Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa, m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin. Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin. * * * * * Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista. Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä. Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli — suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon. »Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican» aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä. Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W. Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa. Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä, varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet. Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua, nurkkakuntia ja juonia. Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa, ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti, että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja johtajia. _Siispä_ oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle, että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko laajennettava koko pataljoonaksi. Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan sodanjohtajain näköpiiriin. Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei, kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö, joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto. Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis ainakin osittain menemässä umpeen. Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä, yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin. Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään. Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin, ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen, m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs »nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.» Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen, että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut; ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä. Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa, että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin toimiston palveluksessa. Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa. Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman, että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä, oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen» vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme, levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja. Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden »pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu. Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä. »Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa, koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa, vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön. Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille, nimenomaan sosialivallankumouksellisille.» Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista, varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan. »Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää asiaamme. Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston» johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä, merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen. Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v. 1912 ja »Andra varningen» v. 1914. Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä, että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta. Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille suunnitelmilleen. Saattaa _nyt_ näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta _silloin_ se ei näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä 1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille, lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi, jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä 1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa, että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa siihen verrattavina.» Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta, että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin, että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi »tulee mukaan». Kukaan ei salannut itseltään, että tämän suunnitelman onnistuminen oli hyvin epätietoista. Mutta joka tapauksessa oli Ruotsin aktivistien tarmokas toiminta meille erittäin tärkeä. Kuinka monta kertaa olikaan meidän kiittäminen heitä ja heidän suhteitaan armeijan ja hallinnon piirissä, etteivät viranomaiset ryhtyneet voimakeinoihin meitä vastaan tuon tai tämän arveluttavan välikohtauksen vuoksi! Ruotsin hallitus katsoi aktivistien toimintaa tosin karsain silmin, ja se koski jonkun verran myös meitä. Mutta toisaalta auttoivat aktivistit tehokkaasti luomaan sitä mielialaa maassa, joka teki, että kestiystävyyttä ja suopeaa kohtelua tuli meidän osaksemme Ruotsissa koko sen ajan, jonka sotaa kesti, siitä huolimatta, että meidän salavehkeilymme useinkin tuotti viranomaisille hankaluuksia. Wetterhoff jatkoi tällä välin suuria otteitansa Saksassa päästen vähitellen kaikkein korkeimpiin piireihin. Kreivitär Hohenaun, keisarillisen perheen persoonallisen ystävättären, seurassa hän kävi heinäkuun 22 p:nä Badenin prinssin Maxin luona Konstanzissa. Päiväkirjassaan hän tekee selkoa siellä tapahtuneista tavattoman mielenkiintoisista keskusteluista. Prinssi lupasi hänelle kirjoittaa valtakunnankanslerille suunnitelmasta Suomi-Ruotsi. Päiväkirjassa ei mainita, että Wetterhoff olisi puhunut Lockstedtin kursseista, mutta oli päivänselvää, että niiden jatkaminen läheisesti riippui Saksan kannasta pohjoismaisissa kysymyksessä ylimalkaan. Mutta kun Wetterhoff heinäkuun 24 p:nä palasi Berliiniin täynnä kirkkaita toiveita, kohtasi häntä se musertava tieto, että sotaministeri Wildt von Hohenborn oli esitellyt kysymyksen Lockstedtin-kurssien laajentamisesta keisarille ja saanut kaikkeinkorkeimman käskyn hajoittaa kurssit! Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi, lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen». Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37) Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von Zimmermannia, että tämä »ei vielä _virallisesti_ ilmoittaisi hänelle hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla, että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on, että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu. Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa. Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä kriitillisessä tilassa. Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit» muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla, puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja kuninkaallisten prinssien kanssa... Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä yhtymältä. Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se _nyt_ tuntui suuresti liioitellulta, tulisi se _tuonnempana_ täydellisesti vastaamaan todellisuutta. Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään. Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin. Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme. Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä. Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous, jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun 8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?), mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä», lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.» Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla pisteliäs. Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa», s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin mahdottomaksi. Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian» tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat: 1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista. 2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston. 3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan. 4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa Ruotsin asiaantarttumista. Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti vaikuttavan Suomen mielialaan. Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff, »että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä. Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti. Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli, että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta. Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli palannut Lockstedtin-leiriltä. Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen. Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä, mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani. Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen» hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen sanomalehdistöön. Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5 p:nä Suomesta saamani raportti: »Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin, niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa. Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana. Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin päästä taas laskettu vapaaksi.» Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät kuvaukset meille kuin _gefundenes Fressen_ ja me riensimme lähettämään ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää. Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä. Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13] Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen telegrafistilakki päässä. Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.» Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä. Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.» _Yhtä_ kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]): »Rakas Herman. Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies. Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua. Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset Agdalta.» Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata. Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta. Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6 p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan, että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle. Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten kaikista osaa asian hoitaa! Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin. Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin, joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta. Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan 8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun 20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu, ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta. Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön. Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen. Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa. Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu. Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä. Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa? Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä. Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä. V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU. Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16] Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu. »Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.» Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen. Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista. Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni. * * * * * Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme. Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme, niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti »varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli »rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään». Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan, ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta. Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava, sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli. Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta. Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean, vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä »vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me kauan olimme katsoneet kaipaavamme. En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään »päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme. Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa. Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea. Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff, Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus. Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä. Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja, taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja, jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä tervetulleena vahvikkeena. Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava. Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin aktivistien kanssa. Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia kuhunkin kuntaan. Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona. Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin rauenneeksi. Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta. Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi. Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia olisi neuvottava käymään. Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi. Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean käytettäväksi. Puollettiin. Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen suorittamiseksi. Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania, joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista lähetyskuntaa. Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää, millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi, niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme, jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle, että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana! Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta. Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme, jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa. Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa, oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa. Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000 miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä», jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt: »Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn kulusta, kun en ole siihen pätevä. Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa. Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen. Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen. Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.: »Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa: »1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus, missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on tarpeellinen. »2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta. »Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa toimintaa varten.» Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia. Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta, jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi, kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että »eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. — — — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten vastarintaan.» »Ruotsalaiset kansanedustajat eri osista maata», sanottiin lopuksi, »vakuuttivat äskenmainitussa kokouksessa, että yleinen mielipide ei vielä ole selvästi tietoinen Venäjästä irtautumisen mahdollisuudesta, mutta että maaperä on sille ajatukselle mitä suotuisin, sekä että väestö tuntuu päättäneen ehkäistä hävityksen evakuoimisen tapahtuessa, mikä tieto näyttää saavan vahvistusta maan kaikista osista.» Vähää myöhemmin saimme tietää, että yritys aikaansaada puolueita edustava komitea oli epäonnistunut, koska, kuten sanottiin, oli »valittu sopimattomia henkilöitä». Poliitikkojen suuri enemmistö oli puoltanut eduskunnan kokoonkutsumista. Valokohta Suomesta syyskuulla saapuneissa tiedoissa oli, että se lähetyskunta, jonka lähettämistä Tukholmaan olimme niin hartaasti halunneet, todellakin oli odotettavissa. Lähetyskunnan oli valinnut porvarillisten puolueiden hallitusten valtuuskunta. Kokouksessa, johon m.m. olivat ottaneet osaa toht. Axel Lille, toht. Adolf Törngren, maisteri P.J. Hynninen, professori K.J. Ståhlberg ja senaattori Otto Stenroth, oli pohdittu poliittista asemaa. Keskustelun oli puheenjohtaja toht. Lille keskittänyt kysymykseen: eikö läsnäolevien mielipide ole se että Suomen on tavoiteltava itsenäisyyttä? Sitä vastaan ei ollut tehty mitään vastaväitteitä. Katsottiin siis, että kokous oli sopinut siitä, että poliittisen toiminnan päämääränä on oleva itsenäisyys. Lähetyskunnan tuli vedota tähän täyttäessään tehtäväänsä Ruotsissa. Sen jäsenten piti matkustaa heti, kun he olivat saaneet passit. Samassa raportissa — sen antoi meille maisteri Rolf Pipping — ilmoitettiin, että porvarillinen eduskunnan valtuuskunta oli käsitellyt poliittista asemaa ja katsonut, että Suomen olisi pyrittävä itsenäiseksi. »Mutta», lisättiin raportissa, »keinojen suhteen vallitsi suuri epävarmuus.» Oli selvää: mielipiteet kotimaassa olivat meidän kannaltamme katsoen viime aikoina tuntuvasti »parantuneet». Mutta käytännöllisessä aktiivisessa työssä oli meidän siitä huolimatta odottaminen avustusta ainoastaan omalta järjestöltämme. Kuinka paljon rohkaisevampi olikaan se raportti, jonka me syyskuun puolivälissä saimme johtaja C.J. von Esseniltä Jepualta Etelä-Pohjanmaan väestön keskuudessa vallitsevasta mielialasta! Tarmokas vanha mies oli jo huhtikuussa matkustanut Helsinkiin ottamaan selkoa asemasta, mutta kuvaavaa on, että hänen ei onnistunut päästä kosketuksiin sikäläisten aktivistien kanssa. Nyt oli hän matkustanut Tukholmaan sen talonpoikaisjärjestön lähettämänä, jossa hän oli johtavana sieluna, koettaakseen päästä yhteyteen Saksan lähetystön kanssa. Maanmiehiänsä ei hän aluksi ollut tavannut, mutta oli lopulta saanut varatuomari Jonas Castrénin osoitteen Södertäljessä, ja hänen neuvostaan sitten tullut minun luokseni.[20] Hänen kertomuksensa siitä, mitä pohjalaiset talonpojat jo olivat tehneet suuren asian hyväksi ja mitä he olivat valmiit tekemään, antoi meille vahvistuksen, että Tuompon ja Kekonin ja muiden tarkkaajain tiedonannot mielialasta väestön keskuudessa eivät olleet liioiteltuja. Vain viikkoa aikaisemmin olimme saaneet Helsingistä raportin, jossa paitsi muutamia tietoja Venäjän sotatoimista Suomessa ilmoitettiin seuraavaa: »Tässä kuussa (syyskuussa) odotetaan Venäjällä suurisuuntaista kumousliikettä. Kiihtynyt mieliala Suomen väestön keskuudessa, varsinkin maaseudulla, leviää yhä laajemmalle. Odotetaan vain vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Aseita on maassa kätkössä, mutta ne eivät riitä. Ennen kaikkea puuttuu ammuksia. Eikä ainoastaan nuoriso ole innostunutta, vaan vanhemmatkin ottavat osaa liikkeeseen. Yhä uudelleen varmenee, että koko kansa yksimielisesti saapuu sotapalvelukseen, jos saksalaiset nousevat maihin.» Tässä raportissa oli meistä tuntunut olevan liiaksi ylimalkaisten fraasien leimaa, joiden arvoa vielä vähensi ennenaikainen väite, että Venäjän vallankumous muka on ovella. Mutta helsinkiläinen tiedonantajamme ei kuitenkaan ollut erehtynyt kansan mielialasta Suomessa. Siitä saimme nyt vakuuttavan todistuksen. Se kirjallinen kertomus, jonka von Essen minun avullani laati, on vielä tallella. Liitän sen tähän merkittävänä historiallisena asiakirjana. »Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa Ähtävällä, Alahärmässä, Ylihärmässä, Kauhavalla Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä, Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö muodostavat yhtenäisen maantieteelliseen alueen, missä on yhteensä 80.000 asukasta. _Järjestö_. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan. _Työ_. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossakin määrin sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään. Toinen tehtävä oli vapautusajatuksen herättäminen. Se ajatus on tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiä eikä minkäänlaisia siltä taholta tulevia lupauksia. Maan aseman tuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena. Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään selviönä. Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan. Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan itselleen vaatteita, jalkineita, reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute. Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen räjäyttämisessä, yhteysteiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään, etteivätkö voimakkaimmat miehet riennä lippujen alle saksalaisten tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään. Koko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen aikojansa. Järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat. Tukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.» Lukija saattaa kuvitella, millä ilolla me vastaanotimme nämä tiedot. Harmaahapsisen gentlemannin vakava, koruttoman arvokas esiintyminen ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan, herätti rajatonta luottamusta. Itse olin nuorena ylioppilaana ollut hänen vieraanaan Jepualla eräällä esitelmämatkalla Pohjanmaalla keväällä 1899. Me saatoimme olla varmoja siitä, että se, mitä hän kertoi, täsmälleen vastasi silloisia tosioloja. Päätettiin, että hän kävisi tervehtimässä Saksan sotilasasiamiestä majuri von Aweydeniä sekä ministeri Westmania. Käynti von Aweydenin luona, josta von Essen itse on kertonut yllämainitussa kirjoituksessaan, tapahtui minun seurassani. Yhdessä kirjoittamamme raportti jätettiin von Aweydenille saksalaisena käännöksenä ja lähetettiin sitäpaitsi Wetterhoffille Berliiniin. Vielä tapasi von Essen m.m. ruotsalaisen aktivistin, ystävämme Otto Järten, joka oli aivan hämmästynyt kuullessaan, kuinka se sotainen liekki, jota hän koetti sytyttää maanmiehissään, oli itsestään syttynyt Suomen väestössä. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin, kun he näkivät tämän monien ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisten sotilaspolvien jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien luontaisena johtajana näiden taistelussa perintövihollista vastaan. Ylimalkaan oli von Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella. Oli itsestään selvää, että von Essen asettaisi koko suuren tarmonsa ja vaikutusvaltansa kotiseudullaan värväystoiminnan palvelukseen. Sitä tarkoitusta varten hän kävi luutnantti Schuesin luona ja oli pitkissä neuvotteluissa Fabritiuksen kanssa. Muutamia päiviä myöhemmin hän matkusti takaisin ja saapui onnellisesti Merenkurkun yli Vaasaan. Se, mitä hän sitten teki värväyksen järjestämiseksi Etelä-Pohjanmaalla ja tarjokkaiden vaarallisessa kuljetuksessa meren yli, on tunnettua ja muodostaa kunniakkaan luvun jääkäriliikkeen historiassa. Hänen kelpo poikansa ottivat työhön osaa. Kun sitten venäläisten vaino »värvääjiä» vastaan alkoi, oli von Essenin perhe niitä, joita se kohtasi kovimmin. * * * * * Syyskuun 18 p:nä saapui vapaaherra von Bonsdorff Tukholmaan ja neljä päivää myöhemmin professori Rafael Erich. Me lausuimme heidät lämpimästi tervetulleiksi. Hehän olivat molemmat äskettäin uudelleenjärjestetyn keskuskomitean jäseniä. Erich oli sitäpaitsi ottanut osaa Tukholman-komitean kokoukseen heinäkuun 31 p:nä ja kuului siis jo meidän piiriimme. Heidän tehtävästään lausuu Edv. Hjelt seuraavasti:[21] »Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä, joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Purimme (s.o. keskuskomitea eli 'vanhainneuvosto'[22]) yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät.» Toisessa yhteydessä sanoo Hjelt, että Erich ja von Bonsdorff lähetettiin »Tukholmassa olevan ulkomaanvaltuuskunnan miesluvun lisäämiseksi.»[23] Niin mekin käsitimme asian. Vapaaherra von Bonsdorff ilmoitti, että eräs »suomettarelainen» luultavasti saapuisi myöhemmin, mahdollisesti esittelijäsihteeri A.A. Listo. Siitäkään emme voineet muuta kuin iloita. Tukholman-komiteahan tulisi siten vielä suuremmassa määrässä kuvastamaan Suomen puolueoloja ja voisi niin ollen esiintyä entistä arvovaltaisemmin. Tietenkin otimme kiitollisuudella vastaan myöskin sen poliittisen älyn ja kyvyn lisäyksen, joka näin tuli Tukholman-komitean osaksi. Me totesimme suureksi mielihyväksemme, että tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä ei ollut mitään oleellista erimielisyyttä poliittista pääsuuntaa koskevassa kysymyksessä. Molemminpuolinen luottamus oli se perusta, jolle tahdoimme rakentaa yhteistyön. Niinpä luonnollisesti asetimme Tukholmassa hankkimamme suhteet vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin käytettäviksi. M.m. pantiin syyskuun 25 p:nä toimeen kokous ruotsalaisten aktivistien kanssa (Molin, Langlet, Järte ja Söderqvist sekä meidän puoleltamme v. Bonsdorff, Erich, Castrén, Fabritius ja Gummerus). Kokouksella oli hyvinkin juhlallinen leima, mutta tulos oli laiha. Ruotsalaiset tehostivat jälleen, »että Suomessa pitäisi tapahtua jotakin.» Joka tapauksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että von Bonsdorffin ja Erichin oleskelua Tukholmassa piti mahdollisimman suuressa määrässä käyttää Ruotsin yleisön valistamiseksi entistä enemmän, mitä tulee Suomen asemaan ja Suomen toiveisiin. Heitä kumpaakin varten laadittiin luettelo henkilöistä, joiden luona käyntiä katsottiin edulliseksi. Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan, joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle. Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle — hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt, »että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri 'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen, joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme. Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa, pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä. Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme. Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin. Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »_in einem Boot_» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa. Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän »tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli, pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin kanssa. _»Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln werden wir jedenfalls nehmen»_[24] — niin oli tuo mahtava rahamies lausunut. Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia, varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia. (Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »_Berichtin_» Suomesta hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin, joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään. Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän — en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan. _»Aber natürlich»_ (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella tunnin ajan vanhan herran kanssa. Warburg oli lukenut minun »_Berichtini_» ja kyseli yksityiskohtaisesti Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta. Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi. Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän. »Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi hän. Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa. Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi. Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen. Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa. Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa. »Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?» »Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!» »No, mutta 30 000?» »Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?» »Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?» Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.» Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta. Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan. »Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.» »Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen käsityksensä on?» Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.» Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni esittää hänelle _Denkschrift'issä_, mitä olin hänelle Suomesta kertonut. Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen Ruotsin yhtymisestä sotaan? Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat, vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut. Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: _»Finnland werden wir so wie so erobern»?_ Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan sodanjohtoa. Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on liian myöhäistä... Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa. Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan ollut täällä oleskellessaan saanut. Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei tahtonut... Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen, Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti, että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan. Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt tästä umpikehästä. Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa osaa sotaan Venäjää _vastaan_ ja Saksan _puolella_, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla. Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä» Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen. Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen, mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua. »Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui. Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille, vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa. Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani. Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta. Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä. Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä. Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä, mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista. »Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin, uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.» Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee. Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä, jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen, tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä. Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21 p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.» Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin, että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle, oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan, jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet riittämättömät kannustimiksi. Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä. Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi. Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon. Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915. K. Herra johtaja — — — Tukholma. K.H. tahtonee ystävällisesti ilmoittaa tukholmalaisille asianharrastajille, että muutamia yritykseen kiinnostuneita henkilöitä eri piireistä eilen oli koolla keskustelemassa niiden uusien tietojen johdosta, joita oli annettu liikkeen tilasta. Tosin lausuttiin V.S:n (= vanhain suomalaisten) taholta epäilyjä, että yleisö ei olisi yhtä ostonhaluinen kuin toisten aikaisemmin odotettujen konjunktuurien vallitessa, mutta tätä vastustettiin päättävästi samalta taholta. Jos vain vahva pankki on takana, voidaan kyllä pienempien pankkien yhtymät hyväksyä takuun antajiksi ja tueksi. Neuvottelun vaikutelma oli yleensä suotuisa osakkeiden kysyntään nähden eikä senvuoksi pitäisi epäröidä mitä liikkeen toimeenpanoon tulee. Markkinoita täällä voi vielä parantaa vanhoillisten keskuudessa, kun liikkeen todellinen sisällys tehdään selväksi. Hypoteekkia ei pidetä yhtä hyvänä kuin aikaisemmin ajateltua, mutta se ei voi vaikuttaa häiritsevästi liikkeen vakavaraisuuteen ja tuloksiin tulevaisuudessa. Ohjeet eivät ole vielä täysin selvät, mutta voidaan kai pian lähettää. Olisi kuitenkin parasta, että asiamiehet eivät odottaisi niitä, ennenkuin tekevät matkoja liikkeen asioissa. Kunnioittaen Obligatsioniyhtiö Fennian Johtokunta. (Nimikirjoitus:) Hjorth. Kuten tämän merkillisen asiakirjan varovaisista lausumista näkyy, olivat johtavat itsenäisyysmiehet Suomessa valmiita hyväksymään Ruotsin aloitteen Suomen vapauttamiseksi, kun vain vahva pankki, s.o. Saksa on takana sekä myöskin, vaikka vastenmielisemmin, hypoteekin, s.o Ruotsin puolelta asetetut ehdot. Että »liikeyritys» raukesi, ei siis johtunut hyvän tahdon puutteesta asianharrastajain taholla. Jos katsoimme tarkemmin asiaa, täytyi meidän tunnustaa, että saattoi olla edullista, että ratkaiseva toiminta siirrettiin jonkinverran tuonnemmaksi, kunnes olisimme saaneet kuntoon sen pienen armeijan ytimen, jota valmistettiin Lockstedtissa. Kuten ennenkin oli tämä puhtaasti sotilaallinen valmistus se kohta, jonka ympärille työmme keskittyi. Ilman jääkäripataljoonaa tukikohtana olisi meidän poliittinen propagandamme sekä Saksassa että Ruotsissa jäänyt tehottomaksi tyhjillä sanoilla huitomiseksi. VI TOIVEITA JA PETTYMYKSIÄ SYKSYLLÄ 1915. Vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich matkustivat lokakuun 9 p:nä Berliiniin päättämään diplomaattista tehtäväänsä. Heidän toimintansa siellä oli epäilemättä omiaan suuressa määrin antamaan Saksan hallitukselle oikean käsityksen Suomen oloista ja vahvistamaan sen luottamusta vapausliikkeeseemme. Molemmat emissariot kävivät m.m. valtakunnankanslerin ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Zimmermannin luona. Mutta mitään varmoja vakuutuksia Saksan aikomuksista Suomen suhteen sen lisäksi, mitä Wetterhoffille oli ilmoitettu, he eivät voineet saada. Todettiin jälleen, että saksalaiset olivat kohtalokkaalla tavalla kytkeneet ajatuksen Suomenretkestä Ruotsin sotaanyhtymisen toivoon. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich loppukuulla palasivat Tukholmaan, saattoivat he senvuoksi ainoastaan ilmoittaa meille yleisenä käsityksenään, että nykyjään oli vain kaksi mahdollisuutta: toivoa Ruotsin »mukaantuloa» ja koettaa saada mahdollisimman paljon väkeä Lockstedtin-pataljoonaamme. Olin ollut siinä toivossa, että Helsingin-emissarioiden käynti Berliinissä johtaisi Wetterhoffin ja hänen, toimistonsa suhteen vallitsevien epäselvien välien selvittämiseen ja siten Saksassa suoritettavan työn sangen tarpeelliseen vakaannuttamiseen. Wetterhoffin asema oli itse asiassa jokseenkin epäselvä eikä lainkaan niin turvattu kuin hänen elokuussa saavuttamansa loistavan menestyksen jälkeen olisi luullut. Lockstedtin-pataljoonan asioita hoiti nyttemmin suurimmaksi osaksi saksalainen sotilastoimisto sen komentajan majuri Bayerin ja tämän alaisten johdolla, joiden joukossa tosin oli useita meikäläisiä jääkäreitä. Tämän ohella säilytettiin Wetterhoffin alkuperäinen toimisto etupäässä poliittisia tehtäviä varten, mutta se oli joutunut yhä suuremmassa määrässä riippuvaksi Saksan viranomaisista.[26] Toimiston rahoitti ulkoministeriö, jonka ynnä yleisesikunnan poliittisen osaston tarpeita sen oli tyydytettävä. Jo syyskuun alussa oli Wetterhoff saanut käskyn olla ryhtymättä mihinkään yleisesikunnalle siitä ennakolta ilmoittamatta. Tämä ei aluksi tuottanut suurtakaan haittaa, niin kauan kuin Wetterhoff oli tekemisissä Suomelle ja hänelle mieskohtaisesti erittäin suopean eversti von Zimmermannin kanssa, joka oli »Fremde Heere»-osaston päällikkönä yleisesikunnassa. Hankalammaksi kävi suhde sen jälkeen, kun tämä osasto oli lakkautettu ja Suomen asiain käsittely siirtynyt n.s. operatsioni-osastolle, jonka päällikkö oli kenraalimajuri von Lenski. Saksan sotilasviranomaiset pyrkivät ilmeisesti yhä enemmän rajoittamaan Wetterhoffin toimintavapautta. Se oli myöskin majuri Bayerin edun mukaista, hänen kunnianhimonaan kun oli esiintyä Suomen vapausliikkeen johtajana. Tämä ei saattanut olla ennemmin tai myöhemmin johtamatta valtuuskahnauksiin hänen ja Wetterhoffin välillä. Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K. ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan — lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa — lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä tärkeintä. Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla, ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu. Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu »desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän järjestömme elimelliseksi osaksi. Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan: »Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin, että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en rohkene väittää, että jonkinlainen _modus vivendi_ olisi aikaansaatu, mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa. Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini Tukholmassa. Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e. Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä. Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, _gefundenes Fressen_, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä. Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista... Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut. »Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?» En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille. Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin. Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168, marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista. Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin» päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia, suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista. Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie, jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt. Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O. Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25 p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht. Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa» (päiväkirjani muistiinpano). Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen epätietoisia. Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W. Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje. »Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole kirjoittanut.» »Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua. Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi, joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun. Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät, vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.» Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen »pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman komitean kanssa sellaisenaan. Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä, otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma, että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta. Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen itsenäisyysliikkeelle.» Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa. He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä, joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä. Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen. Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja itsenäisyysaatteen esitaistelijana. Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä. Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki pääsemään vapaaksi Venäjästä. Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3 p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin: »Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa tehdä silloin rynnistys koilliseen. Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan, kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut hylkäävän vastauksen. Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama »promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa, että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana. Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun 13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa, että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä» toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea, majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht. Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä. Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman, Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen, lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa), panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius, joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois. Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»? — »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen». Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman. Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914 suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi, näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa. Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli »pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues. Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa, että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin. Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan. Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin, että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha. Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä, meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa, että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne, nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten, että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää »Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme Ruotsissa. Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta. Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän välittömissä kosketuksissa. Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa, että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle, oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi, oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä. Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti, kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt, ei minun onnistunut suorittaa. Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua Zimmermannin kanssa. Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi — hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi. »Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.» Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi, joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin. Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent. Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi. Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen ympärillään tehty. Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen. »Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »_die Schweden, die Schweden! Sie werden es nicht mitmachen_!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä — tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui, lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta, sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa. Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta. Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.» Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana, ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein. Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri, että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut: _»Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann. Er hat mein Vertrauen.»_ (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa. Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle. No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella. Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen. Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich) olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.) Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen, että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä, että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan. Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana. VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916 Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla. Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin, että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan, mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä. Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti. Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31] »Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat, kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32] Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916 lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa seuraavalla tavalla: »Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan. Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan rauhaa muodossa tai toisessa.» Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915: »Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta, että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.» Saksalaiset eivät tahtoneet käyttää tätä heikkoudentilaa välittömästi ryhtyäkseen rynnistykseen, vaan sen sijaan koettivat käyttää suotuisaa tilaisuutta taivuttaakseen Venäjän erikoisrauhaan. On tunnettua, että keisari Wilhelmin mieskohtainen ystävä hovimarski kreivi Eulenburg joulukuun alussa salatietä lähetti ystävälleen hoviministeri kreivi Freederickszille Pietariin kirjeen jossa hän kehoitti tätä tekemään kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi molempain hallitsijani välillä. Monia muita tällaisia yrityksiä Saksan puolelta rauhanmielialan tunnustelemiseksi Pietarissa voisi mainita. Me Tukholmassa kuuntelimme levottomina huhuja erikoisrauhan hankkeista, kuten olimme tehneet jo vuotta aikaisemmin. Sillä huolimatta suhteistamme viralliseen Saksaan emme olleet lainkaan varmoja, että mahtava liittolaisemme valvoisi Suomen etuja siinä rauhanteossa, johon pyrittiin. Se, että kenraali von Falkenhayn elokuun lopulla oli pyytänyt Wetterhoffia ilmoittamaan Suomelle, että Saksalla on suuri mielenkiinto Suomen kohtaloa kohtaan, ei millään tavoin velvoittanut Saksan hallitusta. Suurempi siveellinen velvoitus Saksalle oli se tosiasia, että sen sotilasviranomaiset parhaillaan muodostivat pataljoonaamme Lockstedtissa valmisteluna Suomen tulevaan vapaustaisteluun. Mutta parhaassakin tapauksessa saatoimme erikoisrauhan syntyessä toivoa, että Saksa auttaisi Suomea sen itsehallinnon palauttamiseksi. Onko näin ollen kumma, että me samoin kuin Ruotsin aktivistit pidimme Saksan Tukholmassa olevaa lähettilästä, paroni von Luciusta vastustajanamme? Tiesimmehän hänet erikoisrauhanajatuksen innokkaaksi kannattajaksi. Omasta puolestani katsoin kuitenkin viisaimmaksi niiden nuhteettomien suhteiden ylläpitämistä, joissa olin tähän kohteliaaseen ja ilomieliseen saksalaiseen diplomaattiin. Ikävä kyllä von Lucius raporteissaan Berliiniin edelleenkin väitti meidän tietojamme Suomessa vallitsevasta mielialasta perättömiksi, mutta pohjaltaanhan tämä ei ollut niinkään paljon hänen vikansa kuin niiden suomalaisten liikemiesten, joiden lausuntoihin hän saattoi nojautua. Hiljaisessa mielessäni täytyi minun myöntää, että von Lucius saattoi esittää painavia syitä oman kantansa puolustukseksi, kun rauhanteko Venäjän kanssa tällä hetkellä saattoi merkitä Saksan pelastusta. Mutta Jonas Castrénpa ei salannut suuttumustaan Saksan lähettilään kannasta. Hän pani kaikki voimat liikkeelle saadakseen von Luciuksen kutsutuksi takaisin. Myöskään me muut sekä Berliinissä että Tukholmassa emme salanneet käsitystämme, ettei Luciuksen politiikka meidän kannaltamme katsoen ollut suotava. Mutta Castrén teki sen niin kiihkeästi, että hänen tuimien hyökkäystensä kohde pahastui kovasti saadessaan niistä tiedon, ja siitä johtui, että von Lucius vainusi Castrénin »juonia» joka kerta, kun joltakin taholta huomasi vastarintaa. »_Der verfluchte Castrén_» oli hänellä siitä pitäen silmätikkuna, ja joka kerta kun tapasin hänet, sain kuulla pitkiä valitusvirsiä siitä, minkä vainon alaiseksi hän syyttömästi oli joutunut kiivaan suomalaisen vihollisensa puolelta. Paroni von Lucius oli sentään siksi hyväluontoinen, ettei ryhtynyt mihinkään kostotoimiin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tietäessään olevansa hyvissä väleissä ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja ollessaan vakuutettu siitä, että hänen oma hallituksensa piti häntä välttämättömänä renkaana Berliinin ja Pietarin välillä, missä hänellä oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jolloin hän oli palvellut sikäläisessä Saksan lähetystössä. Ja aktivisteja lukuunottamatta oli von Lucius ruotsalaisten kesken melko suosittu jo herkullisten aamiaistensa ja hyvinvarustetun viinikellarinsa nojalla. Erikoisrauhaa koskeva pelkomme ei kuitenkaan toteutunut. Aika ei ollut vielä tullut, Venäjä ei ollut vielä »polvillaan», käyttääkseni Jonas Castrénin mielilausetta Keisari Nikolai, mikäli Paléologue kertoo, torjui suuttuneena kaikki yritykset, joilla häntä koetettiin taivuttaa rikkomaan liittolaisilleen antamansa lupaus. Eikä myöskään yleinen mielipide Venäjällä vielä ollut läheskään kypsä rauhaan. Siinä Pietarin-raportissa, josta äsken mainitsin, sanotaan lisäksi, että vaikka sotaan onkin näin väsytty, Venäjä kuitenkin tulee jatkamaan sotaa. Hallitus ei tee sitä — sanotaan raportissa — siinä toivossa, että uskoisi saattavansa voittaa Saksan, vaan siinä epämääräisessä toivossa, että käänne parempaan saattaa tapahtua liittolaisten avulla, sekä tietäen saattavansa itse pysyä vallassa ainoastaan siinä tapauksessa, että aikaansaadaan suotuisa rauha. Kansa taas toivoo sodan heikentävän nykyistä hallitusta siinä määrässä, että sen sijalle saadaan uusi kansanvaltainen hallitussuunta. Voimakkaana vaikuttavana tekijänä mainitaan raportissa Englannin ankara painostus sekä hallitukseen että kansaan erikoisrauhan estämiseksi kaikin mokomin. Loppuosa tätä mielenkiintoista raporttia sisältää sattuvan kuvauksen virkamiesten yli kaikkien laitojen menevästä lahjottavuudesta, joka enensi yltyvää puutetta ja teki tyhjäksi kaikki ponnistukset sotakoneiston kuntoonsaamiseksi. Venäjän kansaa vielä vuosi sitten innostanut isänmaallisuus on nyttemmin hävinnyt melkein olemattomiin — sanotaan sitten — mutta kaikki käy kuitenkin entistä uraansa sen tylsän välinpitämättömyyden nojalla, joka on niin ominaista venäläiselle kansallisluonteelle. Mielenkiintoista on nähdä kuinka Paléologuen päiväkirjamerkinnät vahvistavat tätä saksalaisystävällisessä hengessä laadittua raporttia. Se kuva, minkä niistä saa Venäjän yhteiskunnasta tänä ajankohtana, on yhtä synkkä, se vain eroa, että erinäisissä piireissä edelleen jatkuvaa isänmaallista mielialaa tehostetaan voimakkaammin. Erinomaisesti kuvaavat asemaa ne ponnet, jotka hyväksyttiin eräässä salaisessa Kerenskin johdolla pidetyssä vallankumouksellisten kokouksessa joulukuun lopulla.[34] Ne tulossa olevan vallankumouksen enteet, joista meille oli annettu kuvaus Helsingin-raporteissa jo kesäkuussa ja syyskuussa, alkoivat hahmottua kiinteämmiksi. Mutta kypsä ei tilanne vielä ollut enempää vallankumoukseen kuin erikoisrauhaankaan. Tarvittiin vielä vuosi tuon valtavan valtakunnan voimien vitkallista kuluttamista. Sitten vaikenivat vähitellen huhut erikoisrauhasta ja sitä mukaa kasvoivat jälleen toiveemme, että ensi keväänä vihdoinkin alkaisi rynnistys Pietaria kohti. Ja silloin olisi meidän pataljoonamme valmis toimintaan — Suomessa, niin ajattelimme. Jo nyt oli kuitenkin Lockstedtin-joukko tehnyt maallemme arvaamattoman palveluksen. Jokin aika sitten oli liikkunut huhuja, että Venäjän hallituksella oli ollut aikomus kutsua suomalaiset asevelvolliset Venäjän sotapalvelukseen, mutta että se oli luopunut tästä aikomuksestaan kansan venäläisvihollisen mielialan vuoksi, mistä Lockstedtin-joukon olemassaolo oli yhtenä todistuksena. Nyt saimme hyvin asiantuntevalta taholta tietää, että huhussa oli perää. Eräässä Helsingin-raportissa, joka saapui joulukuun 27 p:nä, sanotaan m.m.: »Kenraali Brändström (Ruotsin Pietarissa oleva ministeri) on keskustellut Venäjän yleisesikuntaan kuuluvien upseerien kanssa, jotka ovat sanoneet varsin hyvin tietävänsä L.L:n (s.o. Lockstedtin-leirissä muodostuneen suomalaisen pataljoonan) olemassa-olon. Syynä siihen, että Venäjän hallitus ei ole uskaltanut toimeenpanna väennostoa Suomessa, oli se, että pelättiin L.L:n lähettämistä siinä tapauksessa Suomeen järjestämään vastarintaa.» Mutta tieto pataljoonan olemassa-olosta ja siitä, että maassa vilkkaasti värvättiin siihen väkeä, aiheutti myöskin vähemmän ilahuttavia seuraamuksia. Se venäläisten sotavoimien suuri Suomeen siirto, joka tapahtui syksyllä 1915, oli kai toimeenpantu ensi sijassa silloin uhkaavalta näyttävän saksalais-ruotsalaisen hyökkäyksen varalta. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö venäläisen sotaväen vahvistamisella sen ohella ollut tarkoituksena pitää »paikallista väestöä» aisoissa ja tukahduttaa se kapinayritys, jonka arveltiin olevan tekeillä. Näistä sotaväenlisäyksistä saimme Tukholmaan useita raportteja syksyn kuluessa. Eräässäkin sanottiin m.m.: »Venäläisen sotaväen lukumäärä, joka äskettäin oli vain 35.000 à 40.000 miestä, nousee nykyään (noin 20 p:nä lokakuuta) suunnilleen 80.000 mieheen. Tämä sotavoima on sijoitettu seuraavalla tavalla. Viipuriin ja Karjalan kannakselle 30.000 miestä, niistä kaksi prikaatia ratsuväkeä. Haminaan 10.000 miestä, enimmäkseen rekryyttejä. Hämeenlinnaan 800 miestä. Tampereelle 21.000 miestä. Siellä on myöskin venäläisten joukkojen esikunta. Raumalle 2.000 miestä jalkaväkeä. Poriin 5.000 miestä jalkaväkeä. Ahvenanmaalle 860 miestä, Vaasaan 1.200 miestä. Ouluun ja Tornionjoenlaaksoon yhteensä 1.200 miestä. Helsingissä olevista joukoista puuttuu tarkkoja tietoja. — — Erikoista huomiota kiinnitetään Ruotsin pohjoisrajaan. Tornioon on äskettäin saapunut kymmenkunta upseeria, niiden joukossa eräs kenraaliluutnantti. He kartoittavat Tornionjoenlaaksoa.» Samassa raportissa puhutaan niistä linnoitustöistä, joita tähän aikaan suoritettiin monissa paikoin maata. »Erikoisen luja», kirjoitetaan, »on se linnoitusvyö, joka ympäröi Helsinkiä maan puolelta. Meren puolelta suojelevat Helsinkiä Viaporin lisäksi erinäisille ulkosaarille rakennetut linnoitukset. Toisen tärkeän linnoituspiirin muodostaa Viipuri ja sen ympäristö. — — — Erivahvuisia varustuksia on sitäpaitsi Hangossa, Lappvikissa ja Porkkalassa. Tampereen eteläpuolelle on äskettäin kaivettu juoksuhautoja, rintama länttä kohti. Ahvenanmaalla on linnoituksia Marianhaminan luona, Hammaruddenissa ja Ödkarbyssä Saltvikin pitäjässä. Aivan äskettäin on ryhdytty rakentamaan lujia linnoituksia Ledsundin luona ja Bråttössä. Ahvenanmaalla on 6 langatonta lennätinasemaa ja 11 optillista havaintopaikkaa laivastoa varten. Ahvenanmaan puhelinverkkoa on laajennettu. Sitäpaitsi on puhelinkaapeli johdettu Marianhaminasta Köökarin kautta Turkuun.» Oli ilmeistä, että nämä Venäjän puolustustoimet osaltaan enensivät Saksan sodanjohdon epäröintiä ja niin ollen vähensivät sen Suomeen suunnattavan saksalaisen sotaretken toteutumisen toiveita, jota me edelleenkin odotimme. Suurempi välitön merkitys meidän pyrinnöillemme oli kuitenkin niillä voimakeinoilla, joihin venäläiset tähän aikaan ryhtyivät päästäkseen käsiksi meidän järjestöömme, jonka olemassaolosta ja toiminnasta he saivat yhä enemmän tietoja. Pian laajenivat ne kaikkien niiden yleiseksi vainoamiseksi, joiden jollakin tavoin epäiltiin olevan tekemisissä asian kanssa. Tätä vainoamista, mitä tavattomia vaikeuksia se tuotti miesten hankinnalle jääkäripataljoonaan ja mihin lukuisiin vangitsemisiin se johti, on usein kuvattu. Tämä meikäläisten ajojahti joutui välillisesti tai välittömästi koskemaan tuhansia henkilöitä, joista useimmilla ei ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa. Niihin kuului muiden muassa äitini. Hän oli ihan sattumalta joutunut sekoitetuksi siihen juttuun, joka niin surkeasti päättyi jääkärin, ylioppilas Edvard Bruhnin vangitsemiseen ja niihin paljastuksiin, jotka siitä olivat seurauksena. Bruhn oli työtoverinsa, jääkäri Erik Malmbergin kanssa asunut parihuoneissa, jotka äitini oli vuokrannut heille asunnossaan Oikokadun 5:ssä Helsingissä. Äidilläni ei tietenkään ollut edes aavistusta sen työn laadusta, jota nuo molemmat nuoret miehet toimittelivat huoneissa, joista oli oma erikoinen käytävä Liisankadulle, mutta hän oli syystäkin kummastellut vuokralaistensa jokseenkin levotonta elämää. Paria päivää ennen joulua katosivat sitten vuokralaiset. Poliisi oli näet alkanut pitää heitä silmällä, ja he lähtivät pakoon pohjoiseen päin. Malmbergin onnistui töin tuskin livahtaa rajan yli Tornion kautta, mutta Bruhn joutui kiinni. Äitini rauhallisessa asunnossa toimeenpantiin kotitarkastus ja todella löydettiinkin paljastavia papereita, joita hänen vuokralaistensa toverit ja avustajat olivat jättäneet heidän huoneeseensa, sen jälkeen kun he jo olivat poistuneet. Tietenkin kutsuttiin äitini kuulusteluun santarmihallitukseen. Onnellisemmin kuin useat muut samanlaisissa tapauksissa hän vältti kuitenkin vangitsemisen. Kautta maan, vieläpä pohjoisessa maan rajojen ulkopuolellakin, saivat suomalaiset nyt tuta venäläisten raakaa valtiutta. Tähän aikaan saapui järkyttäviä tietoja niistä kärsimyksistä, joiden alaisiksi suomalaiset työmiehet joutuivat Petroskoista Muurmannin rannikolle suunnatun rautatien rakennustöissä. Eräs siitä saamiamme raportteja kertoo seuraavaa: »Petroskoista Muurmannin rannikolle rakennettavan uuden rautatien rakennustöihin ovat venäläiset saaneet suuren joukon suomalaisia, jotka he ovat sinne houkutelleet lupaamalla suuria päiväpalkkoja. Jo syksyllä saapui tietoja siitä, minkä suunnattoman huonon kohtelun alaisiksi nämä työmiehet olivat joutuneet. Äskettäin oli muutamien onnistunut paeta ja päästä Ruotsin rajan yli, ja näiden kertomukset olivat olleet järkyttäviä. Luvatusta palkasta olivat työmiehet saaneet vain pienen osan, eikä aina sitäkään. Ravinnoksi annettiin 'ryssänlimppua' ja vettä. Asuntona on lämmittämättömiä lautavajoja. Työ tehdään kasakkain valvonnan alaisena, jotka säälimättömästi ruoskivat nagaikallaan viivytteleviä. Niskoittelu rangaistaan häikäilemättömän ankarasti. Useita on teloitettu. Mieliala työläisten kesken on sangen kiihtynyt» j.n.e.[35] Eräässä toisessa samanaikaisessa raportissa sanotaan, että ne suomalaiset työläiset, jotka olivat päässeet palaamaan kotipuoleen näistä rautatietöistä, olivat kertomuksillaan herättäneet »venäläisvihollista mielialaa» Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. »Ovatpa muutamat johtajat», sanotaan, »alkaneet lähettää väkeä L.L:iin. Eräs johtaja, G(ylling?), oli lähetetty Pietariin ottamaan selkoa oloista Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa. Hän palasi siinä mielessä, että Suomella ei ole mitään odottamista siltä taholta.» Tätä tiedonantoa voinee valaista ote valtiopäivämiehen ja sosialidemokraattisen puoluehallituksen jäsenen, maisteri K.H. Wiikin W. Strömille kirjoittamasta kirjeestä, josta jälkimmäinen minulle tammikuun 6 p:nä 1916 Malmöstä lähettämässään kirjeessä tekee selkoa. Ström oli pyytänyt ystäväänsä antamaan hänelle tietoja, »mihin tuloksiin hän on tullut kokeiluissaan ja tutkimuksissaan, nimenomaankin punajuurikkaiden (= sosialistien) itävyyden ja kehitysmahdollisuuksien suhteen.» Hän oli nyt saanut Wiikiltä vastauksen, jossa sanottiin: »Viime aikoina olen teoreettisesti tutkinut m.m. erinäisiä maanviljelyskemiallisia kysymyksiä. Käytännönhän täytyy aina perustua teoreettiseen tutkimukseen, ja käytännölliseen työhön on vain sovellettava sitä, minkä tutkimus on tuonut ilmi. Pienessä maamiesseurassamme (= puoluehallinnossa) olen silloin tällöin esittänyt muutamia tutkielmieni tuloksia ja havainnut, että maalaisukot eivät ole niinkään vastahakoisia uudempiin kokeiluhuomioihin. Ovatpa muutamatkin, joita olin pitänyt jokseenkin vanhoillisina, alkaneet heristää korviansa, kun osoitin, että parempia satoja olisi saatavissa käyttämällä keinotekoista lannoitusta j.n.e. Ja muutenkinhan meillä aletaan vähin kaikkialla oivaltaa, että viljanviljelyksen pitäisi jälleen päästä arvoonsa ja että varmaankin on menty liian pitkälle yksipuoliseen meijeritalouteen pyrkimisessä.» Kaikki tuo hämärä puhe »maanviljelyskemiallisista» kokeiluista ja »maalais-ukkojen» mielenkiinnon heräämisestä on vain hyvinkin läpikuultavaa kuvausta siitä, että sosialidemokraattiset johtajat, jopa »vanhoillisetkin», olivat taipuvaisia yhtymään aktiiviseen itsenäisyyspolitiikkaan. Itävyys ja kehitysmahdollisuudet lisääntyivät ilmeisesti päivä päivältä. Eikä kestänytkään kuin puolitoista vuotta, kun jo sosialistiemme johtaja O. Tokoi, sittemmin Suomen kotimaisen hallituksen silloinen päällikkö, lausui julki valtiopäivillä, että Suomi pyrkii täyteen itsenäisyyteen. * * * * * Lockstedtin leirissä jatkettiin sillä välin miesten harjoittamista, joita kuukausi kuukaudelta saapui yhä suuremmat joukot. Tammikuun 14 p:nä oli miesten lukumäärä noussut 1.000:een. Saman kuun 25 p:nä kävivät leirillä Wetterhoff, Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Vanha aktivistipäällikkö tunsi varmaankin omituista ja kohottavaa tunnetta nähdessään suomalaisten sotilaiden pitkien rivien mallikelpoisessa järjestyksessä marssivan ohi _venäläinen_ kivääri olalla ja omien miesten komentamina, mutta _saksalaisten_ ylijohdossa. Kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue joulukuussa 1905 laati sen suunnitelman yleiseksi kansanasestamiseksi, joka johti Voima-liiton muodostamiseen,[36] ei Zilliacus eikä kukaan meistä muista saattanut uneksiakaan, että se yritys, joka silloin meni myttyyn, kymmentä vuotta myöhemmin heräisi eloon ja toteutuisi niin erikoisissa muodoissa. »On ollut kerrassaan liikuttavaa», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »nähdä Suomen poikia univormuissaan. Kentälle järjestäytyneinä seisten on heitä valtaava joukko, miltei pikku armeija.» »Mieliala», lisää Wetterhoff, »on aika hyvä. Jonkin verran puhdistusta on kuitenkin ollut välttämätöntä tehdä liikkeeseen liittyneiden seikkailija- ja roistoainesten poistamiseksi.» Jos mieliala siis oli hyvä, niin saattaa sanoa, että se oli hyvä _huolimatta_ ulkonaisista oloista, jotka todellakaan eivät olleet loistavia nuorukaisillemme. »Miehistön», kirjoitti Runar Appelberg minulle joulukuun 1 p:nä, »ei ole aina ihan helppoa pysyä hyvällä tuulella, varsinkaan kun se valittaa ravintoa aivan riittämättömäksi. Vankileireissä (kuten tunnettua oli eräs osa miehistöä saatu n.s. keskitysleireihin vietyjen suomalaisten joukosta) väittävät siellä olleet saaneensa enemmän ruokaa kuin täällä. Päällystö on luvannut tehdä voitavansa muutoksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti se tapahtuu pian.» Tähän aikaan — joulukuussa — puuhailtiin »sotilaskomiteassa» Helsingissä kahden ent. suomalaisen upseerin lähettämistä Lockstedtiin, jossa he liittyisivät pataljoonaan. Komitea lähetti Tukholmaan edustajan hankkimaan Saksan sotilasviranomaisten suostumusta siihen. Minulla on tallella 7:ntenä joulukuuta päivätyn, majuri Bayerille osoitetun kirjeen konsepti, jossa mitä hartaimmin puollan suomalaisten upseerien pyyntöä. Koetin siinä tehdä tyhjäksi Saksan viranomaisten epäröinnin, mitä tulee upseerien vastaanottamiseen, selittämällä, että he ovat saaneet eron sotilaspalveluksesta eivätkä siis enää kuulu Venäjän armeijaan. Huomautin, että heidän anomukseensa suostuminen tekisi hyvän vaikutuksen sekä Lockstedtissa että Suomessa ja että heistä sotilaallisessakin suhteessa olisi hyötyä. Aie meni kuitenkin myttyyn, kun ehdoista ei päästy yksimielisyyteen. Mutta kuta enemmän se ajankohta lähestyi, jolloin pataljoona olisi valmis, sitä tähdellisemmäksi tuli kysymys sen käyttämisestä. Toivomaamme saksalaista sotatoimintaa Suomessa ei kuulunut, ja toiveet sen alkamisesta lähitulevaisuudessa vähenivät sitä mukaa kuin Saksan sodanjohto suuntasi ponnistuksensa länttä kohti, kuten yllä olen huomauttanut. Jatkaisiko suomalainen joukko harjoittelua leirillä odotellessaan lopullista rynnistystä Pietariin tai suoraan Suomeen? Se oli tämän ajankohdan suuri kysymys. Tammikuun lopulla ilmoitettiin Lockstedtista, että majuri Bayer oli alkanut puhua pataljoonan mahdollisesta siirtämisestä rintamalle. Ensin hän lienee lausunut ajatuksen, että sitä käytettäisiin rannikonvartiointiin, esim. Flanderissa. Tämä päätön suunnitelma saatiin onneksi torjutuksi, mutta sen sijaan Bayer puuhaili nyt innokkaasti sellaisen päätöksen aikaansaamista, että joukko komennettaisiin itärintamalle. Tukholman-komitea — eli valtuuskunta, joksi sitä nyttemmin nimitettiin — joutui siten vaikeaan asemaan. Päätös Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta sekä suomalaisen pataljoonan muodostamisesta oli tehty sillä nimenomaisella edellytyksellä, että joukkoa käytettäisiin tulevassa taistelussa Suomen vapauttamiseksi, ja samaten oli rekryytit värvätty ilmoittamalla, että heitä koulutettaisiin Suomen sotatoimiin. Saattoihan tosin sanoa, että meikäläinen pataljoona välillisesti taistelisi Suomen vapauttamiseksi, jos se ottaisi osaa saksalaisten rynnistykseen Pietaria kohti, jopa jossakin määrin siinäkin tapauksessa, että se toistaiseksi avustaisi saksalaisten etulinjain puolustamista Kuurinmaalla. Mutta kuka saattoi taata, ettei pataljoona tällöin voisi kokonaan tuhoutua tai ainakin kärsiä tuntuvaa mieshukkaa? Meidän maallemme äärettömän arvokkaat sotilas- ja upseeriainekset joutuisivat täten vaaranalaisiksi. Toisaalta taas ei ollut helppoa kieltäytyä, jos saksalaiset pyytäisivät meiltä apua taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Lisäksi oli semmoista pyyntöäkään tuskin tarvis esittää, joukko kun oli Saksan sotilasjohdon alainen ja sen jäsenet olivat sitoutuneet »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa». Tämän sitoumuksen vaara tuli nyt selvästi näkyviin. Minulla ei valitettavasti ole mitään muistiinpanoja niistä neuvotteluista, joita Tukholmassa pidettiin tammi- ja helmikuussa tästä pulmallisesta asiasta. Kun se ensi sijassa koski jääkäreitä itseänsä, sai eräs heikäläisiä, maisteri Pehr Norrmén, tehtäväkseen lausunnon laatimisen siitä. »Asia», kirjoitti Norrmén minulle helmikuun alussa, »on erittäin arkaluontoinen. Meidän ei tule mennä liian pitkälle perustellessamme kantaamme _tässä_ asiassa, sillä ne edut, joita Costa Negralla (= Saksalla) voidaan selittää olleen L.L:sta, ovat lopulta ainoa kiitollisuudenvelka, johon voimme vedota, jos sotaretkeä Suomeen ei synny, mutta meidän kuitenkin on koetettava saada heitä toimimaan hyväksemme rauhanteossa. Silloin eivät perustelut saa olla kuluneita tämän suhteellisesti pikkuseikan — L.L:ien käyttämisen — vuoksi. Minä olen sitä mieltä, että jos vain voisimme saada Costa Negran takaamaan jotakin, niin menisimme minä ja muut ilomielin vaikka turkmeeneja ja persialaisia vastaan. Mutta _ehdottomasti_ hyödyttömään käyttämiseen, josta maalle ei olisi mitään etua, en ainakaan minä tahtoisi ottaa osaa. Siinä mielessä olen pannut kokoon argumentit ja luulisin niiden olevan päteviä. — — — 'Berichtin' loppua en halunnut kirjoittaa, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten ja mihin sitä aiotaan käyttää. Mutta sen tulee sisältää viittaus siihen, että Suomi saattaa tarvita joukkoa sodan _jälkeen_, mahdollisen Venäjän vallankumouksen varalta, jolloin maa julistautuisi vapaaksi ja L.L:ien avulla heittäytyisi Costa Negran helmaan.» Norrmén oli aivan oikeassa voimakkaasti korostaessaan kysymyksen poliittista puolta. Sitä tärkeämpää oli, että yrityksemme poliittinen johto sai lujemman järjestelyn ja siten suurempaa arvovaltaa ulospäin. Mitä Tukholman komiteaan tuli, olen jo edellä puhunut siitä sisäisen lujuuden puutteesta, joka sitä vaivasi syksyllä 1915. Se oli käytännöllisesti katsoen kokoonpantu kahdenlaisista aineksista, toisaalta siitä kolmihenkisestä toimintakomiteasta, joka oli valittu heinäkuun 31 p:nä pidetyssä kokouksessa, ja toisaalta niistä kahdesta Helsingin keskuskomitean jäsenestä, jotka olivat saapuneet syyskuussa ja olojen pakosta jääneet Tukholmaan. Näiden ainesten yhtenäistyttämistä ei kuitenkaan tähän saakka oltu aikaansaatu. Komitean yksityiset jäsenet tai ryhmät toimivat usein kutakuinkin erillisesti, jotapaitsi he olivat jokseenkin epätietoisia valtuuksiensa laajuudesta. Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme »nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena, eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi, että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa. Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén. Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä, että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön» vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan, vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui, että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima. Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin, joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä, tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia, mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton. Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla 16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin, jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous, jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä. Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän »ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine hyvineen sai Wetterhoff lähteä. Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä valtuutettua vakinaista edustajaa. Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä, jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä, kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta. Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen tuntemuksensa vuoksi. Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui »kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean. Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa» keskustelemaan päivän kuulumisista. Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona, joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli — ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä, jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä, kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915. Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen »sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof. Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin» Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin, jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille. Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle Kristianiasta: »Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.» Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi. Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat kannattajansa. Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht. Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme, kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen. Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin — jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen ruotsalaisen päättelevän.[39] Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron, Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht. Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita hän käytteli selittelyissään.. Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä», tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan. Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos» kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää vastaan. Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua. Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa. Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä. Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun. Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle, kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa, näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli, hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa. VIII. JÄÄKÄRIPATALJOONA KOMENNETAAN RINTAMALLE. TUKHOLMAN-POLITIIKKAA KEVÄÄLLÄ 1916 Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla, lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys. Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä. Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle, professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta. Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä, millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua, yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu, ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti. Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa — eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta, joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja — Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben. Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti, Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut todeta. Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41] Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa. Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle. Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi, että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle »ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42] (Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o. Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin — kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.» Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä — vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan, osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti, oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin »Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9 p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä». Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä. »Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44] Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen, että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä. Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset. Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena tekijänä. Kaikki vaikeudet _täytyi_ voittaa, ajattelimme me, ja niin lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä. Lockstedtissa ei näistä kahnauksista onneksi tiedetty paljoa. Pahoiteltiin, ettei väkeä saapunut enempää, mutta joukon miesluku oli kuitenkin jo nytkin varsin huomattava. Huhtikuun 1 p:nä kuului siihen 1501 miestä ja uusia saapui sen jälkeenkin yhtämittaa, vaikka entistä hitaammin. Kaikkien mieli oli nyt kiintynyt rintamallelähdön valmistuksiin. Toukokuun 3 p:nä allekirjoitti keisari Wilhelm käskyn pataljoonan liikekannallepanosta, 9 p:nä sai joukko ylvään nimen Jääkäripataljoona n:o 27, 18 p:nä matkusti kolme »Zugführeriä» ja kaksi jääkäriä Kovnoon Hindenburgille esitettäviksi, 21 p:nä lähetettiin 21-miehinen etujoukko Mitauhun hankkimaan joukolle kortteeria, 26 p:nä lähetettiin 22 pionieeriä ja 31 p:nä toukokuuta tapahtui sitten koko mobilisoidun pataljoonan lähtö rintamalle. Soraäänet, joita oli kuultu Lockstedtista edellisenä pitkänä ja koettelevana valmistusaikana, olivat vaienneet. Fabritius, Puhakka ja V. Bonsdorff, jotka toukokuussa perätysten kävivät leirillä, tiesivät palatessaan kertoa, että mieliala on erinomainen. Pionieerikomppaniassa oli tosin sattunut niskoittelukohtaus, josta oli seurauksena, että kaksi miestä oli tuomittu vankeusrangaistukseen ja kymmenen miestä arestiin. Mutta se oli vain yksinäinen välikohtaus. Se rintamallelähtöön kohdistuva vastarinta, jota ehkä vielä oli olemassa, hukkui yleiseen iloon. Korkeampaan politiikkaan perehtymättöminä eivät jääkärit voineet ajatellakaan muuta kuin että he nyt saisivat olla mukana Saksan armeijan voittoretkellä Pietaria kohti. He olivat luulleet saavansa tehdä matkan Suomeen saksalaisilla laivoilla Itämeren yli. Nyt mentiinkin sen sijaan maitse. Yhdentekevää, kunhan vain päästään perille. »En voi vannoa, emmekö jo tulevana syksynä olisi majoitettuina Talvipalatsiin», lausui eräs joukkueenjohtaja miehistölleen heti rintamalle saavuttua pitämässään esitelmässä.[46] Mutta ne, jotka tunsivat oloja lähemmin, tiesivät, että tässä — onneksi pataljoonan säilymiselle — ei vielä ollut kysymys rynnistyksestä, vaan puolustustoiminnasta eräässä tuon satapeninkulmaisen rintaman syrjäisessä osassa. Hyökkääjinä olivat nyt venäläiset eivätkä keskusvallat. Meikäläinenkin pataljoona sai asemillaan Misse-joen varrella kokea venäläisten läpimurtoyrityksiä. Jääkäreitämme ei oltu siirretty sinne marssimaan lippujen liehuessa ja musiikin soidessa eteenpäin Pietaria kohti, vaan osoittamaan, että he olivat kunnollisesti oppineet sotilasammatin Lockstedtissa, ja karaisemaan hermojansa juoksuhaudoissa. Mutta minun tehtäväni ei ole kuvata jääkäripataljoonan tunnettuja urotöitä Misse-joella. Palaan sen sijaan Tukholman vaarattomaan, mutta silti ehkä yhtä jännittävään poliittiseen toimintaan. * * * * * Olimme kevätkuukausien aikana sitkeästi jatkaneet Ruotsin yleisen mielialan muokkaamista, eikä ainoastaan sanomalehtipropagandalla, vaan myöskin suullisilla esityksillä ahtaammissa ja laajemmissa piireissä. Emmekä rajoittuneet siinä ainoastaan pääkaupunkiin. Niinpä esim. tein maaliskuun lopulla maisteri Puhakan kanssa matkan Uppsalaan, missä akateemiset piirit ottivat meidät vastaan mitä ystävällisimmin. Suuren vaikutuksen teki se vakuutus, minkä Puhakka saattoi antaa mielialasta ja ajattelutavasta Suomen suomenkielisen kansan enemmistön keskuudessa. Huhtikuun lopulla tekivät vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich kiertomatkan maaseudulle. Tätä propagandatyötä tehtiin edelleenkin läheisessä yhteistoimessa Ruotsin aktivistien kanssa, jotka puolestaan väsymättömän innokkaasti jatkoivat ponnistuksiaan saadakseen aikaan Ruotsin politiikassa käänteen haluamaansa suuntaan. Toiveensa he kiinnittivät nyt, kuten aikaisemmin olen maininnut, pääasiassa siihen levottomuuteen, jota venäläisten linnoitustyöt Ahvenanmaalla herättivät. Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeaisin tekemään selkoa siitä pitkästä sanomalehtikamppailusta, jota käytiin Ruotsissa syksyllä 1915 sekä keväällä ja talvella 1916 näitä töitä koskevien yhä hälyttävämpien uutisten johdosta, jotka muuten suurimmaksi osaksi olivat meidän lähettämiemme tiedustelijain hankkimia. Kysymys oli siitä, eivätkö linnoituslaitteet olleet ristiriidassa vuonna 1856 tehdyn Pariisin-sopimuksen Ahvenanmaata koskevan määräyksen ja Tanskan, Saksan, Venäjän ja Ruotsin huhtikuun 23 p:nä 1908 allekirjoittaman selityksen kanssa, jossa sitouduttiin _status quon_ säilyttämiseen Itämerellä. Professori Reuterskiöld oli tosin jo elokuussa 1915 eräässä kirjoituksessa Nya Dagligt Allehandassa kehitellyt sitä ajatusta, että vuonna 1856 tehty sopimus siitä, ettei Ahvenanmaata saa linnoittaa, oli lakannut olemasta voimassa sodan syttyessä ja että se niinikään menettäisi sitovan voimansa, jos Ahvenanmaa joutuisi jonkin toisen vallan haltuun. Mutta tätä mielipidettä olivat vastustaneet toiset auktoriteetit, m.m. professori Hallendorf Svenska Dagbladetissa. Nyt väiteltiin kiivaasti kysymyksestä, oliko venäläisiä linnoituksia pidettävä hetkellisinä puolustustoimina vai pysyvinä linnoituslaitteina. Edellisessä tapauksessa saattoi väittää Venäjän tekoa täysin oikeutetuksi, jälkimmäinen taas merkitsi ilmeistä sopimuksen rikkomista, joka ei ainoastaan oikeuttanut, vaan vieläpä velvoitti Ruotsin puuttumaan asiaan. Huhtikuun lopulla tuli tunnetuksi, että ensimmäisen kamarin jäsen, aktivisti, professori G. Steffen aikoi tehdä ulkoministeri Wallenbergille Ahvenanmaata koskevan välikysymyksen, pannen pääpainon venäläisten linnoitustöihin. Se herätti levottomuutta eri leireissä. Vasemmisto oli päättävästi vastassa, mutta myöskään oikeiston taholla ei asiaan puuttumista pidetty ensinkään otollisena. Sain kuulla, että monet oikeiston johtajat olivat hartaasti pyytäneet Steffeniä luopumaan välikysymysaikeestaan m.m. huomauttamalla, että saksalaiset varmasti (?) tulisivat tekemään rynnistyksen Tallinnaa kohti, jolloin venäläiset tyhjentäisivät Ahvenanmaan ja osan Suomea. On itsestään selvää, että näin löyhät perusteet eivät tehneet mitään vaikutusta pelottomaan poliitikkoon. Toukokuun 2 p:nä, jolloin välikysymys oli esitettävä, kävin professori Steffenin luona. Havaitsin hänet hyvin varustetuksi. J.W. Snellman, jolla oli perusteelliset tiedot venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla, oli tarkastanut välikysymyksen sisällyksen. Ja välikysymys tekikin kamariin syvän vaikutuksen. Ulkoministeri ei ollut kuitenkaan saapuvilla. Kaikki odottivat nyt jännittyneinä, mitä hän tulisi vastaamaan. Pian saatiin tietää, että vastaus annettaisiin toukokuun 19 p:nä. Myönnettävä kuitenkin on, että välikysyjän asema eräässä suhteessa oli heikko. Oli nimittäin vaikea todistaa, että venäläisiä linnoituksia todellakin oli pidettävä pysyväisinä laitoksina. Me odotimme levottomina ahvenanmaalaisen Nandor Johanssonin paluuta, hän kun oli lähtenyt hankkimaan uusimpia tietoja. Toukokuun 16 p:n illalla sain puhelinsanan Grisslehamnista. Johansson ilmoitti palanneensa. Hänellä oli mukanaan tärkeitä tietoja. Minä pyysin häntä heti lähtemään autolla Tukholmaan. Hän saapui keskellä yötä. Todella olivatkin ne tiedot, joita hänen oli onnistunut hankkia, sitä laatua, että välikysyjä sai niistä uusia aseita varastoonsa. Niitä valtavia ja tukevia linnoituksia, joita venäläiset parhaillaan rakensivat ja osittain jo olivat saaneet valmiiksi, ei voinut pitää väliaikaisina. Aikomus oli ehdottomasti säilyttää ne sodan jälkeenkin. Mutta entä jos venäläiset väittävät toista? Niin, silloin riippui asia siitä, halutaanko heitä uskoa vai ei. Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä 1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa. »Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää, että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys. Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915, ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin, voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija, professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista perivihollista vastaan. Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää, että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä. Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli »aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa. Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille, eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme. Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina. Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma, että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille, että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas Castrén. Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta». Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen. Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin. Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa. Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin viranomaisille hankaluuksia. Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti »hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000 kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana. * * * * * Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan» saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi». Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa jätettiin kokonaan huomioonottamatta. Minä tulin kosketuksiin muutamien Fordin lähetyskunnan jäsenten kanssa rouva Aino Malmbergin välityksellä, joka sen tulkkina oli seurannut sitä Amerikasta. Niiden joukossa olivat pääsihteeri Lochner, englantilainen pappi Aked, jonka oli täytynyt paeta Amerikkaan buurisodan paheksumisen johdosta, kirjailija ja kansantajuisfilosofi John D. Barry y.m. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän tunnettua amerikkalaista idealisti-tyyppiä: kunniallisia, oikeamielisiä ja rakastettavia ihmisiä, joilla oli vain se vika, että olivat suuria lapsia. Naiivissa uskossaan he luulivat noin vain voivansa ratkaista ongelmia, joita vanhan maailman suurimmat nerot olivat turhaan aprikoineet. Totuuksia, jotka Euroopassa jo kauan olivat olleet joka miehen tietoisuudessa tai jotka jo vanhentuneina oli pantu syrjään, esittivät he kaunopuheisesti omina mullistavina keksintöinään. Grand Hotelissa oli sarja huoneita vuokrattu lähetyskuntaa varten, ja siellä oli parin kuukauden aikana innokasta puuhailua, johon otti osaa edustajia jos jostakin kansakunnasta. Kaikessa oli tietenkin aitoamerikkalaista reklaamia. Ajatellen, että tämä omituinen rauhanpuuha kukaties voisi olla jollakin tavoin käytettävissä Suomen etujen palvelukseen, ylläpidin hyvinkin vilkasta yhteyttä mainittujen herrojen kanssa. Vaimoni ja minä kutsuimme heitä naisineen päivällisille luoksemme ja teimme heidät tuttaviksi muutamien meikäläisten ja vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa. Mutta minä petyin pahasti toivossani, että lähetyskunta edes jollakin tavoin ottaisi Suomen asiaa ajaakseen. Sen kehoituksessa sotaakäyville ei Suomea mainittu sanallakaan, »koska», kuten Mr. Aked minulle sanoi, »Suomi ei ole sotaan sekaantunut» (!). Komiteassa siitä keskusteltaessa olivat muutamat ruotsalaiset — m.m. ystävämme pormestari Lindhagen — sekä norjalaiset ja sveitsiläiset äänestäneet Suomen puolesta, tanskalaiset, hollantilaiset ja pari ruotsalaista sitä vastaan. Esitelmään, joka professori Erichin oli määrä pitää lähetyskunnan jäsenille, ei syystä tai toisesta saatukaan tilaisuutta. * * * * * Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme. Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker Russlands — The Subject Races League of Russia). Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja, paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa. Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua vapautuakseen. Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä. Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä. Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten, georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen. Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi. Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat: »Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti, perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä, että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.» Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten, lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten, ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat. Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa, kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa. Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja, valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen, Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä. Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille. Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin, että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100 ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle. Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti, niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa »Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr. Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin, m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti, että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki? Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä. Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä. Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3 sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan, 26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3 riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa. Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa. Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti, sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä. Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita. Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle. Venäjällä oltiin tietenkin raivostuneita. Muun muassa sisälsi Novoje Vremja toukokuun 23 päivänä Wilsonille lähetettyä sähkösanomaa koskevan artikkelin, jossa huomautettiin, että sen allekirjoittajina suomalaiset »tietenkin esiintyvät etumaisina», »vanhan terroristin ja svedomanin Konni Zilliacuksen ja fennomanisen valtiopäivämiehen Sarion» edustamina. Adressi — lausui tuo venäläinen Suomen-syöjä — on vain saksalaisen propagandan ilmauksia, joilla koetetaan »henkilöiden avulla, jotka kuuluvat ei-venäläisiin kansallisuuksiin — suomalaiset etunenässä — kylvää eripuraisuutta Venäjän ja sen liittolaisten välille ja johtaa presidentti Wilsonia harhaan». Wilsonille lähetetty sähkösanoma oli tarkoitettu olemaan vain uuden Liiton ensi askeleena. Sen ohjelma ja järjestö on määritelty seuraavalla tavalla eräässä senaikaisessa asiakirjassa. 1) Liiton tehtävänä on: a) tehdä sivistyneelle maailmalle tunnetuksi Venäjän ei-venäläisiä kansoja kohtaan harjoittama politiikka; b) yhteistyö näiden kansojen edun valvomiseksi sodan aikana; c) niiden toivomusten ja vaatimusten esillesaattaminen tulevassa rauhanneuvottelussa. Vaatimuksia ei toistaiseksi voida lähemmin määritellä, vaan niiden täytyy jäädä riippuviksi valtiollisten ja sotatapahtumien kehityksestä. 2) Sen keinoina on: a) propaganda puolueettomien ja mikäli mahdollista myöskin sotaakäyvien maiden sanomalehdistössä sekä kirjojen ja lentokirjasten julkaisu; b) henkilökohtainen vaikuttaminen johtaviin valtiomiehiin. 3) Liitto on joka suhteessa täysin riippumaton Saksan hallituksesta. Saksan hallitus suhtautuu sen pyrkimyksiin kuitenkin suosiollisesti. 4) Liitto karttaa huolellisesti länsivaltojen — Englannin ja Ranskan — loukkaamista ja koettaa päinvastoin herättää näiden harrastusta Liiton pyrkimyksiin. 5) Liiton järjestö: hallinto, jossa on kahdeksan jäsentä, Michel Lempicki esimiehenä. Tietotoimistoja Bernissä, Tukholmassa ja New-Yorkissa. Tässä asiakirjassa jätettiin sanomatta, että Liiton johtaja oli sen pääsihteeri paroni von der Ropp ja että se sai ohjeensa tämän toimistosta, joka oli Berliinissä oleva »Neutrale Korrespondenz». Mutta olisi kuitenkin väärin katsoa liittoa Saksan ulkoministeriön alatoimistoksi. Von der Ropp noudatti omaa politiikkaansa, joka Saksaan nähden pyrki taivuttamaan sen hallitusta tekemään määrättyjä myönnytyksiä Liitossa edustettuina olevain kansallisuuksien eduksi. Että hän tätä tarkoitusta varten oli läheisessä yhteydessä Saksan viranomaisten ja valtiomiesten kanssa, on aivan luonnollista. Liiton menot suoritettiin yksityisistä varoista. Sanottiin, että se tapahtui erään suuren New-Yorkissa toimivan pankkiiriliikkeen välityksellä. Ne rahat, joilla Tukholmassa toimiva toimisto kustannettiin, lähetti sille toiminimi M.M. Warburg & C:o Hampurista. Siis kuitenkin saksalainen yritys? Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Liiton piirissä toimivat henkilöt eivät olleet Saksan alamaisia ja he työskentelivät kukin oman kansansa eduksi. Mutta kun tämä etu heidän nähdäkseen oli yhteistä Saksan edun kanssa, katsoivat he itseänsä tämän maan liittolaisiksi eivätkä mitenkään panneet pahakseen, että saksalaiset kannattivat heidän pyrkimyksiänsä. Heikko kohta Liiton asemassa oli kuitenkin se, että se esiintyi puolueettomana yrityksenä, vaikka kuitenkin joka mies tiesi, että sen kaikki jäsenet olivat tinkimättömiä Saksan ystäviä. Vapaaherra von der Roppin ehdotuksesta ja maanmiesteni suostumuksella otin ollakseni Suomen edustajana Liiton johtokunnassa ja samalla sen Tukholman-toimiston päällikkönä. Maisteri Ragnar Numelin ja ylioppilas H. Zilliacus toimivat sihteereinä. Tämä yritys kulutti aikaani aika paljon, se kun pian saattoi minut kosketuksiin kirjavan joukon kanssa »sorrettuja», kuten Liittoon kuuluvien kansallisuuksien edustajia lyhyesti tavallisessa puheessa nimitettiin. Tässä ei voi tulla kysymykseenkään Liiton laajan toiminnan yksityiskohtainen kuvaaminen. Muutamiin sen tärkeimpiin vaiheisiin palaan tuonnempana. * * * * * Berliinissä suoritetun työn kanssa oli minulla tänä aikana verraten vähän tekemistä. Valtuuskuntatoverini matkustivat sinne vähän väliä. Paljon melua herätti Jonas Castrénin oleskelu Saksan pääkaupungissa huhtikuun lopulta toukokuun puoliväliin. Tavallisuuden mukaan harjoitti hän omaa politiikkaansa, josta aiheutui erinäisiä selkkauksia. Saksan Tukholmassa oleva ministeri, vapaaherra von Lucius oli varmasti vakuutettu siitä, että Castrénin matkan päätarkoituksena oli juonitteleminen häntä vastaan, ja hän oli matkan johdosta kovin hermostunut. Mitä Castrén Berliinissä toimi, en tarkemmin tiedä. Hän kävi useiden etevien henkilöiden luona ja koetti saada kutsua Hindenburgin luo, siinä kuitenkaan onnistumatta. Johtaja Sario, joka maaliskuussa oleskeli Berliinissä vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin kanssa, teki sieltä propagandamatkan Unkariin. Toukokuun puolivälissä matkusti vapaaherra von Bonsdorff jälleen Berliiniin, ja viikkoa myöhemmin professori Erich ja hänen mukanaan maisterit Norrmén ja Svedlin. Kolme viimeksimainittua jäivät sitten sinne pitemmäksi aikaa propagandatyötä varten. Vapaaherra von Bonsdorff palasi kesäkuun alkupäivinä. Wetterhoffin olin tällä välin kadottanut näkyvistäni melkein kokonaan. Hänen suhteensa järjestöömme oli tammikuussa tapahtuneen selvityksen jälkeen entistäänkin kierompi. Hän käväisi silloin ja tällöin Tukholmassa, m.m. huhtikuun lopulla Konni Zilliacuksen kutsumana, tämä kun piti häntä suuressa arvossa ja erittäin ankarasti paheksui valtuuskunnan käytöstä häntä kohtaan. Juuri silloin näet odotettiin professori Westermarckin saapumista Tukholmaan, ja me toivoimme tämän C.K:n jäsenen välityksellä saavamme tuon kiusallisen asian selvitetyksi. Wetterhoff puhui silloin suuresta suunnitelmastaan, mitenkä Berliiniin olisi perustettava arvovaltainen saksalainen komitea Suomen asioita varten. Komitean puheenjohtajaksi tulisi ruhtinas Löwenstein, sihteeriksi Wetterhoff itse, ja jäseniksi m.m. ruhtinas Isenburg, kenraali von Kluck (Saksan ensimmäisen armeijan ylipäällikkö Ranskassa syksyllä 1914), kuuluisa balttilainen poliitikko professori Schiemann y.m. Saksan ulkoasiainministeri von Jagow oli jo hyväksynyt ohjelman.[47] Wetterhoffin päiväkirjassa tältä ajalta on yksityiskohtaisia tietoja tämän suunnitelman syntymisestä ja sen toteuttamisyrityksistä. Tuntuu kuin hän juuri silloin olisi ollut lyhyen, mutta loistavan poliittisen uransa huipulla. Useat Saksan etevimmistä arvohenkilöistä ja poliitikoista olivat hänen mieskohtaisia ystäviään tai tuttaviaan. Aikaisemmin hän oli, kuten jo olen maininnut, tullut Berliinin etevimmän, Deutsche Gesellschaft 1914-nimisen poliittisen kerhon jäseneksi Maaliskuun lopulla vei hänen ylhäinen suosijansa ruhtinas Löwenstein hänet siihen suljettuun piiriin, joka joka keskiviikko kokoontui Hotel Continentaliin päivän kysymyksiä pohtimaan. Maaliskuun 25 päivänä sai hän siellä pitää esitelmän Suomesta ja sen vapauspyrinnöistä. Hän mainitsee kuulijoista — heitä oli noin 30 henkeä — sijaisyleisesikunnan päällikön kenraali Moltken, kreivi Zeppelinin, kansallisvapaamielisen puolueen johtajan Bassermannin, suurteollisuuden johtavan mahtimiehen salaneuvos Schütten, upporikkaan kreivi Henckell-Donnersmarckin, ruhtinas Löwensteinin, muutamia Deutsche Bankin ja Diskonto-Gesellschaftin johtajia, kenraali von François'n, majuri von Parzevalin, Vossische Zeitungin vaikutusvaltaisen ja pelätyn toimittajan Georg Bernhardin y.m. »Yleensä», kirjoittaa Wetterhoff, »hyväksyttiin minun esittämäni ajatukset. Vain pankkijuutalaisia (Salomonia ja Mankwitzia) eivät ne tuntuneet miellyttävän. He eivät halunneet Ruotsin sekaantumista sotaan, koska se olisi ollut haitallista heidän Ruotsin kautta tapahtuvalle kaupalleen Amerikan kanssa.» Tämän jälkeen näyttää Wetterhoff useinkin seurustelleen tämän piirin herrojen kanssa. Huhtikuun 5 p:nä pohdittiin kerhossa Itämerenmaakuntain kysymystä, kuten aikaisemmin on mainittu. Mitä loistavia mahdollisuuksia näyttikään avautuvan meidän propagandallemme Saksassa! Mutta Tukholmassa ja Suomessa oli edelleen niitä, jotka kieltäytyivät antamasta kannatustaan miehelle, joka omin neuvoinsa oli kohonnut sellaiseen asemaan. Wetterhoffin ja hänen maanmiestensä kohtaus Tukholmassa jäi käytännössä tuloksettomaksi. Kaikki jäi ennalleen. Meidän järjestöllämme ei edelleenkään ollut vakinaista valtuutettua edustajaa Berliinissä. Jokaisen täytyi ymmärtää, että tämä oli ajan mittaan kestämätön tila. Huhtikuun lopulla lähetettiin tosin, vapaaherra von Bonsdorffin yksityisestä aloitteesta, herra Yrjö Saastamoinen rouvineen Berliiniin asumaan. (Valtuuskunnan mieltä ei asiasta merkillistä kyllä kysytty.) Minun nähdäkseni tämä toimenpide vain enensi sekavuutta, sillä missä tehtävässä herra Saastamoinen esiintyisi, oli epäselvää. Itse hän sanoi minulle, että hänet oli Berliinissä ilmoitettu komitean (valtuuskunnan) sihteeriksi ja luottamusmieheksi — »Schriftführer und Vertrauensmann». Wetterhoff puolestaan oli vakuutettu, että herra Saastamoisen tehtävänä oli hänen syrjäyttämisensä. Minun täytyi vilpittömästi sääliä sitä ikävää osaa, jota tuo nuori mies näin tahtomattaan joutui esittämään koettaessaan tunnollisesti täyttää tehtävänsä. Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla? Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri. Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin, meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin suurkapitaalin, on fantastista. Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus, Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48] yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta. Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.: »Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi sitten.» Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui. Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään. Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä. »Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2) että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin. Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää, ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa. Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta, joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt? Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa, epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.» Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa. »On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt, ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä _sota_ on. Me taistelemme Suomen vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.» Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon. Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä, jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se mahdollisuus toteutui. Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat, että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden, järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme, ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi, että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi meitä monesta vaikeasta hetkestä. Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla. Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan. Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise, vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa. Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan, että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi. Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht. Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä en ikävä kyllä saanut tietää. Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin — että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman) odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne. Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi paljastuksia Lockstedtin yrityksestä. Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet. IX. TYÖTELIÄITÄ KESÄKUUKAUSIA Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja pettymysten aikaa. Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron. Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan. »Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta. Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton. Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa hevin tiennyt odottaa. Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea? Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm lähetti minulle heinäkuun puolivälissä. »Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä. Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä, on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset, toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla. Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä. Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu. Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia, yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa. — — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin. Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen, mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.» Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle. Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä. Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se on kiusallista.» Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla. Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että meidän harrastuksemme oli herpautunut. Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt, majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.» Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin, jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin? Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään. Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja menetyksistä huolimatta. Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista, että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät, niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen. Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 — johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä, mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua radikaalien puna-ainesten valtoihin. Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan. Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa. Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus, joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä. Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä, kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta, pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa. Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta. * * * * * Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset, luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset. Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten. Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp — että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme heille. Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen, Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta. Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla näkyvissä. Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla, joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen). Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin, havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13 muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta. Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia. Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla, joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset, Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä, mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin. Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä. Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota, mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee). Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti, selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle, tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla: Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta, venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat: »Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet, jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle!» Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn, mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan. Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta, jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä. Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia, Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä ulkomailla. Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen tunteenpurkaus. Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita. Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan? Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut, ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin. Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen. Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä. Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore. Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja. Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa. Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m. kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä — sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena, että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund, joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi, että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa »Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti Suomeen.[55] Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta. Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. _C’est une sale chose que la politique:_ politiikka on sentään aika ilkeää. Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?» Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»). Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan. X. MYRSKYINEN SYKSY 1916. Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse. Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57] Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut. Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan. Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken. Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta. Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä. Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin. Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa 17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat mietelmät: »Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla. Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten jätettäisiin oman onnensa nojaan. Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme', vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni: 1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; _Saksa_ ottakoon niskoilleen tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä — — — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa _viisaasti_, ja samalla kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin, ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille. Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata. Ystävällisimmin Harald Hjärne.» Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen — niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen. Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen. Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa, jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana kerron.) Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen; Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana. Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa». Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta. Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi muukalaislegioonaksi. Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube, jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4 p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan, että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan». Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta. Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan, joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan aktiivisen toiminnan Suomen eduksi. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä, että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan. Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa: »Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta. »Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle. Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi. »Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60] Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen tulevaisuutta. Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata. Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana _autonomia_, ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa taisteluamme Venäjää vastaan... Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty! Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä. Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin. Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille, »täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se, mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua suuremmasta. Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta, kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia. Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen, että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta, osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin, että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi. Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin, että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää, että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen. Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu, jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten mielipiteiden edustajia. Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä. Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut tuntemattomille teille. Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista, työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan, metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin): »Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan, kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja heidän auttajiensa etsiskelyyn. Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle. Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän tunnustaisi... Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa, jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on tapahtunut.» Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi »sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka. Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa. »Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan, että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle, mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov vastustavan kumpaakin ehdotusta.» Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi. On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta, joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta. Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana», mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi. Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin, Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana. Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän, puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen, että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu. Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W. Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset »ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa. Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen aseman epävarmuuteen. En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen, mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin. Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer» Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai jonakin muuna? Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan seuduilta. Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi, mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle. Majuri Bayerille jätettiin muutamia päiviä myöhemmin promemoria, joka päättyi ehdotukseen, että pataljoona otettaisiin pois rintamalta kuukaudeksi tai kahdeksi, kun se jo oli saanut riittävää kokemusta rintamapalveluksesta ja kun se helposti voisi kärsiä mieshukkaa mahdollisen venäläisen yllätysrynnistyksen sattuessa. Sen sijaan pitäisi järjestää upseeri- ja aliupseerikursseja.[63] Bayer sanoi olevansa suostuvainen koettamaan aikaansaada tähän suuntaan käyviä toimenpiteitä. Käydessään rintamalla olivat valtuuskunnan jäsenet Saksan valtakunnan vieraina ja heitä kohdeltiin erittäin kohteliaasti. He kävivät tervehtimässä pohjoisarmeijan päällikköä ja muita korkeita upseereita sekä myöskin sen sotaoikeuden puheenjohtajaa, jonka edessä yhdeksän suomalaista jääkäriä oli syytettynä niskoittelemisesta. He saivat myöskin puhua syytettyjen itsensä kanssa vankilassa ja kävivät senjälkeen niiden jääkärien luona, jotka olivat sairaalassa hoidettavina. Saavuttuaan itse rintamalle saivat valtuuskunnan jäsenet vapaasti seurustella ja keskustella jääkäripataljoonan miehistön kanssa. He käyttivät tätä lupaa mitä laajimmassa määrin. M.m. viettivät Donner ja Fabritius yönsä maanalaisissa suojuskuopissa (Unterstände). Erittäin kiintoisaa on, mitä selostuksessa mainitaan niistä seikoista, jotka osa jääkäreistä oli ilmoittanut syyksi haluunsa päästä pois rintamalta ja joukosta ylimalkaan. Väitettiin m.m., että värväys oli tapahtunut antamalla vääriä lupauksia, ja huomautettiin, että Suomea ei voida pelastaa sillä, että joukko ottaa osaa taisteluihin Saksan rintamalla Venäjää vastaan, että saksalaiset ja varsinkin majuri Bayer olivat puijanneet joukkoa, että saksalaiset aliupseerit puhuttelivat suomalaisia loukkaavalla ja hävyttömällä tavalla, että suomalaiset »ylennetyt» olivat herroja, jotka ajattelivat vain omaa ylenemistään ja kohtelivat miehistöä ylimielisesti, että koko yritys oli poliittinen hairahdus ja että elämä rintamalla turmeli hermot ja oli ajan pitkään sietämätön. (Tietenkin olivat useimmat näistä valituksista joukon keskuudessa ainoastaan verraten vähälukuisen huonomman aineksen esittämiä.) Vaikutelmansa seurustelusta jääkärien kanssa esittivät valtuuskunnan jäsenet kirjallisessa lausunnossa majuri Bayerille. Lausunto — sanotaan selostuksessa — oli pääasiassa seuraava: »Joukkoon on tarttunut levottomuuden ja tyytymättömyyden kulkutauti. Tämä on tapahtunut: 1) Kun varsin suuri määrä kaikenlaista hylkyainesta, jopa joukossa m.m. tyypillisiä kulkureita ja seikkailijoita, on päässyt joukkoon pujahtamaan. 2) Kun varsinkin älyllisesti kehittyneempään miehistöön nyttemmin on levinnyt sellaisia mielipiteitä, että joukon olo rintamalla ei ole miksikään hyödyksi Suomelle ja sen tulevaisuudelle. Tämä katsantokanta on tuotu joukon keskuuteen ulkoapäin. 3) Kun se onnettomuus on tapahtunut, että jääkärit ovat tulleet siihen käsitykseen, että heille on tehty kysymys, haluavatko he palvella joukossa vai tahtovatko mennä tiehensä.» Epäkohdan parantamiseksi ehdotettiin useitakin toimenpiteitä, joista tärkein oli se, joka jo oli päätetty Tukholmassa, nimittäin että pataljoona mikäli mahdollista jonkin ajan kuluttua siirrettäisiin rintaman taakse. Toinen vaatimus oli, että mikäli mahdollista ei olisi mitään väliasteita suomalaisten esimiesten ja saksalaisten komppaniainpäälliköitten välillä. Majuri Bayer selitti olevansa valmis koettamaan täyttää esitetyt toivomukset. Se hänelle onnistuikin. Joulukuun 8 p:nä annettiin armeijakäsky jääkäripataljoonan siirtämisestä Libauhun, missä miehistölle oli annettava jatkuvaa opetusta. Se kuuluisi nyttemmin armeijan reserviin. Eräässä neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä, johon otti osaa uiko-, sota- ja meriministeriöiden ja sijaisyleisesikunnan edustajia sekä majurit Bayer ja Schwerin, vahvistettiin pataljoonan edelleen pysyttäminen, »kun ulkoministeriö edelleenkin katsoo Suomen vapausliikkeen kannattamista välttämättömäksi». Joukon käyttäminen tulisi riippumaan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Minulla on se vaikutelma, että valtuuskunnan toimi tässä kriitillisessä tilassa pelasti pataljoonan perikadosta. Mainittakoon lisäksi, että myöskin konsuli Goldbeck-Löwe oli tehokkaasti koettanut estää pataljoonan hajoittamispuuhia. Häneltä oli asiassa kysytty suoranaista neuvoa ja hän oli silloin sangen päättävästi huomauttanut, että on mahdotonta hajoittaa Saksan viranomaisten oman päätöksen mukaan perustettua ja nyt valmiiksi koulutettua pataljoonaa, jo siitäkin syystä, että ei käy jättäminen tuuliajolle puoltatoistatuhatta nuorta suomalaista, jotka ovat uhrautuneet isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Hehän eivät nyt missään tapauksessa voi palata Suomeen. Rintamalta poistamisen lisäksi oli mitä tärkeintä, että jääkärien parhaat ainekset nyt olivat jälleen saaneet luottamuksen yrityksemme menestykseen keskustellessaan valtuuskunnan jäsenten kanssa. Niskoittelua ja tyytymättömyyden ilmauksia sattui edelleenkin sen vuoden ja viisi kuukautta kestäneen ajan kuluessa, joka vielä kului, kunnes pataljoona sai lähteä matkalleen Suomeen. Mutta katkennut yhteys joukon ja kotimaan ja sen poliittisen johdon kanssa oli jälleen solmittu. Jääkäriemme suuri enemmistö oli päättänyt pysyä lujana kaikista hankaluuksista huolimatta. Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben») lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18 600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000 kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m. Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen. Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille» ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun 29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää, että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana. Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon, sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan. Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla sangen kriitilliseksi. Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni, että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti. Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin, pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht. Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon. Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta — olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa. Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen (Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu, sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua. Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta, mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin luona tämän toimistossa.[64] Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä, Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi, eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys (»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä hartioitaan kohauttaen: »Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.» Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa, se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille. Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä. Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille. On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle. Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava. Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen. Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni. Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia. Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen. Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?» * * * * * Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa. Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille. Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi. Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua. Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu. Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä »Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson, Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin — toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria — majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg, Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht. Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi. Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet edustivat, olisi moni asia nyt toisin. Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä ruotsalainen liikemies. * * * * * Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917 tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien (»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia. Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton» Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917 julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa, sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa». Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää muista. Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin (joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp, joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä. Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa: »Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri, joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa, on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.» Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin, että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5 p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita, kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi, vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä, että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa. »Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme seuraava onnittelusähkösanoma: »Hänen Ylhäisyytensä Lempicki. Varsova. Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista kansakunnista. Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta: Konni Zilliacus. Herman Gummerus.» Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle. Kirjelmä kuului: »Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen, että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta. Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68] itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen. Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille. Jatka, Puolan kansa, pelotonta taisteluasi sortajaasi vastaan! Muista niitä sanoja, jotka huudettiin liittomme esimiehelle Michel Lempickille kansallisuuskongressissa Lausannessa: »Puola edellä! Me seuraamme!» Ne toiveet, joita kiinnitettiin kahden keisarin manifestiin, eivät, kuten tunnettu, toteutuneet. Iloitessaan saavutetusta menestyksestä eivät puolalaiset kuitenkaan voineet salata itseltään, että itsenäisen kuningaskunnan julistaminen todellisuudessa sisälsi sen tilanteen jatkamista, joka oli syntynyt Puolan jaon johdosta. Saattoi pitää selvänä, että Saksa ei milloinkaan sovinnolla tulisi luovuttamaan Preussiin kuuluvia puolalaisia maakuntia. Mitä puolalaiseen Galitsiaan tulee, antoi keisari Frans Josef kirjelmässään pääministeri von Körberille sille lupauksen itsehallinnon laajentamisesta, mutta sen yhdistämisestä entiseen venäläiseen »Kongressi-Puolaan» ei puhuttu mitään. Lisäksi tuli, että Puolan itsenäisyyden toteuttamisen täytyi monissa kohdin jäädä vain paperille, niinkauan kuin maa oli saksalaisten sotajoukkojen miehittämä, olkoonkin, että muodostamalla 20-jäseninen (yksi niitä oli Lempicki) valtioneuvosto laskettiin perusta tulevalle valtiorakennukselle. Lopuksi oli hyvinkin ilmeistä, että Saksan aikomus oli tehdä uudesta kuningaskunnasta alusvaltio. Ei senvuoksi ole kumma, että monet puolalaiset patriootit pitivät luvattua vapautta vain virvana. Miltä kannalta Saksan valtiomiehet katsoivat asiaa, käy ilmi siitä Saksan ulkoministerin von Jagowin Saksan sanomalehdistön edustajille antamasta lausunnosta, jonka jo useita kertoja olen maininnut. Sen referaatin mukaan, jonka Wetterhoff näytti minulle syyskuun 16 p:nä, oli von Jagow lausunut seuraavaa: Itävalta on luopunut aikomuksestaan yhdistää Puola Habsburgien monarkiaan itsenäisenä valtiona. Tämä suunnitelma oli epäedullinen Saksan kannalta katsoen, koska sen toteuttaminen tekisi slaavilaisen kansanaineksen Itävallassa liian voimakkaaksi ja heikentäisi saksalaista ainesta. Sen sijaan oli Saksan hallitus suunnitellut Puolan (s.o. Kongressi-Puolan) tekemistä itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla olisi yhteinen sotalaitos Saksan kanssa. Tätä olivat puolalaiset hartaasti halunneet. (Tämän jälkeen seuraa referaatissa mainittu lausuma, että oli välttämätöntä lykätä julistuksen antaminen siihen nähden, että oli toiveita erikoisrauhan aikaansaamisesta Venäjän kanssa.) Puolan tulevan kuningaskunnan rajoista sanoi von Jagow, että Saksan etujen mukaista ei ole uusien puolalaisten alueiden yhdistäminen Saksaan, jokahan on kansallinen yhtenäisyysvaltio. Vain pienemmistä rajanoikaisuista voisi olla kysymys. Suvalkin kuvernementtia, joka pääväestöltään ei ole puolalainen, ei pitäisi liittää Puolaan. Sitävastoin on Vilnoa pidettävä »puolalaisena saarelmana». Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle. Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen, joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua. Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä. Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun 19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi. Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi. Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim. lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme. Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena, kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi, jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit, joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä merkkinä, että _me_ emme ole unohtaneet. Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa. Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä. Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta kansallisneuvostolta valvoa sen etuja. Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis (sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu 200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi, mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion, niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin asettamista kuninkaaksi. Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä kysymyksessä. Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset. Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä. Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia, jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion, avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle. Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien» sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla, epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin kohdistuva epäluulo. Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä. Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta, ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten, valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten, saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten, tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä. Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa, kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta, epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle. XI. SYNKIMMÄT KUUKAUDET. Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa, jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä, että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin, että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin saakka. Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa, että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi »laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen uusiintumaan. Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota, sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000 tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa. Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti mahdollisena. Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä. »Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69] Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä perääntyä. Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme, oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria. Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä, jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille. Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan, saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun, mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän virran mukana. Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen, että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa, että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan, kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä, »joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli, että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi »lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun 4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario, joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen lomallelaskeminen. Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna kaiken voimansa ja intonsa. Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta. Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä, joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi. Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän, oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla, ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa, oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli avoinna. Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille _pièce de résistance_, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten hyväksi suuressa rauhanteossa.» Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen osuutensa vapautustyössä. Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa. Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani, »olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää, että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta, että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71] mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa, kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof. Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa. Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia, joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla. Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee. Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille, mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla. Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon. Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun 27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000 nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin, viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän antamaan autonomiamanifestin Suomelle. Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna 1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että, jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan, jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72] Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta. Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut, tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä 1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa. Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi. Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut, sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin. Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon, uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus, että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen — sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen välillä. Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905 opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta, josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan, kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja »lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan. Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21 p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän, joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille, hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni — »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä, mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa... Minunkaltaiseni satunnainen matkustaja saattoi paremmin _nähdä_, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin kyetä sitä _tekemään_. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää. Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen käänteen. Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin, että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan kuin nyt Venäjän kanssa. Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan: »kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa, meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän. Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana, mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan. Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei, mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt, vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan. Suunnilleen samaan suuntaan kävivät ne tiedot, joita saimme Tukholmaan tammikuun lopulla saapuneelta rohkealta ja väsymättömältä Jyväskylän aktivistilta Martti Pihkalalta. Lisävahvistuksen siihen, että rohkeus Suomessa ei ollut rauennut, saimme toht. W. Zilliacuksen lähettämistä terveisistä, jotka rouva Segerstråle toi perille helmikuun 25 p:nä. Mieliala Suomessa, ilmoitti hän, on hyvä ja yhteys sosialistien kanssa aikaansaatu. Kuitenkin on varottavissa, että liikkeemme kannattajiin tarttuu välinpitämättömyys, »ellei Saksan puolelta tapahtuisi mitään». C.K:ko (vai lieneekö ollut A.K.?) neuvoo yksimielisesti, että zeppeliinejä pitäisi lähettää hyökkäämään Helsingin satamaan jäätyneiden venäläisten sotalaivojen kimppuun. Sehän kuului melkein siltä kuin ylioppilastoimikunnan sanoma ensi innostuksen päivinä. Oli siis »poikaluontoa, toiveikkuutta ja fantasiaa» myöskin vanhojen mielessä! Keskuskomiteamme sota-intoinen esitys lähetettiin tietenkin heti Berliiniin. * * * * * Kokemuksistani Tukholmassa näinä kuukausina olisi paljon kertomista, mikä minun tässä kuitenkin täytyy sivuuttaa. Likeisten suhteittemme kautta Ruotsin aktivisteihin saimme mielenkiintoisen tilaisuuden katsella kulissien taakse Hammarskjöldin ministeristön kamppailussa suurkapitalistien, liberaalien ja sosialistien muodostamaa oppositsionia vastaan. Hyökkäykset hallitusta vastaan olivat läheisessä yhteydessä silloin vallinneen keskusvalloille epäedullisen sotilaallisen ja yleispoliittisen tilan kanssa. Jo kauan oli Hammarskjöldiä syytetty siitä, ettei hän ollut turvannut elintarpeiden tuontia myöntymällä ajoissa Englannin vaatimuksiin kauttakulkuliikenteen ja Saksan kaupan suhteen y.m. Nyt kärjistyi asema entisestäänkin rajattoman sukellussodan julistamisen ja siitä aiheutuneen Saksan ja Amerikan diplomaattisten välien katkeamisen johdosta. Jos Yhdysvallat tosiaankin julistavat sodan Saksaa vastaan, joutuisi Ruotsi entistään enemmän ympärysliiton mielivallan alaiseksi ja silloin kävisi ylen vaikeaksi noudattaa Hammarskjöldin suoraselkäistä politiikkaa. Asema oli sitä kriitillisempi, kun oppositsioni katsoi voivansa saada tukea ulkoministeri Wallenbergiltä. Entistäänkin enemmän näytti nyt Saksan etu vaativan voimakkaan moraalisen tuen antamista valtakunnan pääministerille. Kun tuntui siltä, että Saksan ministeri von Lucius ei täysin oivaltanut tätä, sai pari johtavaa aktivistia sen ajatuksen, että eräs heidän poliittisia aatetovereitaan, sosialidemokraattinen valtiopäivämies toht. Südekum, matkustaisi Tukholmaan ottamaan asemasta selvää. Kun juuri silloin — helmikuun puolivälissä — olin aikeissa matkustaa Berliiniin ja sitäpaitsi olin Südekumin tuttava, otin viedäkseni hänelle aktivistien terveiset. Asia järjestyi ilman vaikeutta, ja maaliskuun alussa matkusti Südekum Tukholmaan sinne kutsuttuna esitelmää pitämään. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hän saapui poliittisena asiamiehenä. Mitä hän Berliiniin palattuaan tiedoitti, sitä en tunne. Joka tapauksessa lienee se käynyt siihen suuntaan kuin Ruotsin aktivistit halusivat. Von Luciuksella ei varmaankaan ollut aihetta siitä iloita. Mutta silloin oli jo Venäjän vallankumous tullut ja tehnyt edellisten kuukausien poliittiset suunnitelmat tyhjiksi. Minun suhteeni von Luciukseen ei ollut aivan helppo. Pitkien keskustelujeni aikana hänen kanssaan en voinut salata käsitystäni hänen noudattamastaan politiikasta. Hän ei sitä kuitenkaan pannut lainkaan pahakseen. Ottipa päinvastoin minut uskotukseen ja pani ilmeisesti arvoa sille, että minä en häntä kartellut niinkuin valtuuskuntamme puheenjohtaja, puhumattakaan vanhasta Jonas Castrénista, jota von Lucius täydellä syyllä katsoi kiivaaksi vihollisekseen. Pidin joka tapauksessa hyvien välien säilyttämistä Saksan valtakunnan virallisen edustajan kanssa tärkeänä ja luulenkin silloin tällöin onnistuneeni vaikuttamaan häneen meille suotuisaan suuntaan. Helmikuun 6 p:nä oli von Lucius ensimmäistä kertaa päivällisillä minun luonani yhdessä meriattasean kommendööri von Fischerin, konsuli Goldbeck-Löwen ja hänen puolisonsa ja muutamien muiden ruotsalaisten ja suomalaisten ystävieni kanssa. Siihen, että oli suostunut kutsuuni, oli hän pannut niin suuren merkityksen, että sähköteitse oli ilmoittanut siitä Berliiniin. Hän piti sitä näet poliittisena mielenilmaisuna virallisen Saksan puolelta Suomen hyväksi. Hän oli loistavalla tuulella ja pöytänaapurinsa taiteilija kreivi Louis Sparren säestämänä huvitti hän seuraa säkenöivän hilpeillä ranskalaisilla kaskuilla, joita lisäksi kerrottiin aitopariisilaisella puheenparrella. Minä kartoin visusti pelästyttää häntä millään poliittisella puheella pöydässä. Vähän sen jälkeen sattui kuitenkin tapaus, joka pani ystävyytemme koko kovalle koetukselle ja saattoi minut aika kiusalliseen asemaan. Asia oli yhteydessä jutun kanssa, joka oikeastaan ei lainkaan koskenut von Luciusta, vaikka hänet sekoitettiin siihen hänelle peräti kiusallisella tavalla. Jutun esihistoria oli seuraava: Maisteri P.H. Norrmén oli kesällä 1916 laatinut kirjoitelman, joka oli tarkoitettu luottamuksellisesti jaettavaksi saksalaisille poliitikoille. Kirjoitelma, jonka nimenä oli »Die nordischen Länder und die Mittelmächte», koetti lyhyesti sanoen todistaa, että Saksan elinehto vaati sitä ulottamaan vaikutustaan Suomeen ja ylimalkaan Itämerenmaihin, jotta ehkäistyisi lopullinen keskusvaltojen saarto myöskin pohjoisesta päin, jota ympärysliitto yritti. Siinä puhuttiin paljon Ruotsin politiikasta ja varsinkin siitä länsivaltain ja Venäjän puolelle taipumisesta, joka tähän aikaan suuren kauttakulkuliikenteen merkeissä oli kauppapoliittisista syistä huomattavana Ruotsissa. Norrmén oli laatinut tämän terävänäköisen kirjoitelman yksissä neuvoin Wetterhoffin kanssa. Syyskuun puolivälissä olin lukenut sen korehtuurin ja katsoin sen olevan propagandakeinoksi aivan erinomaisen. Kuitenkin olen merkinnyt, että tekijän väite, että Ruotsi kokonaan oli omaksunut »uuden ohjelman», oli jonkin verran liioiteltu. »Jos ruotsalaiset», kirjoitin päiväkirjaani, »tahtovat kehittää kauppasuhteitaan Venäjän kanssa, ei sen välttämättä tarvitse merkitä, että he nyt sodan aikana olisivat valmiit heittäytymään ympärysliiton helmaan.» Kirjoitelma painettiin Berliinissä salaneuvos, professori Schiemannin laatimalla esipuheella varustettuna. Kuinka se sitten joutui ruotsalaisten käsiin, ei ole täysin selvillä. Arvatenkin tapahtui se Ruotsin Berliinissä olevan lähetystön toimesta. Kuinka hyvänsä: marraskuun 16 p:nä pyysi minua kirkollisministeri, valtioneuvos K.G. Westman, meidän erikoisystävämme hallituksessa, käymään luonaan. Hän tahtoi ilmoittaa minulle, että kerrottiin suomalaisten harjoittavan Saksassa Ruotsin-vastaista propagandaa, ja todistukseksi siitä oli tuotu esiin yllämainittu kirjanen. Sitä oli käytetty esitelmissä todisteena siitä, että sotatarpeiden kuljetusta tapahtui Ruotsista ja Ruotsin kautta Venäjälle. Hän, Westman, ymmärsi kyllä että suomalaiset käyttivät kaikkia tarjona olevia keinoja eivätkä siinä voineet ottaa lukuun, että joku heidän toimenpiteensä herättäisi satunnalta tyytymättömyyttä Ruotsissa. Mutta hän pyysi meitä kuitenkin ajattelemaan, että Ruotsi oli vastaanottanut meidät melkein kuin omaisensa ja paljastanut meille sisäiset olonsa. Hän ei lausunut tätä nuhteena, vaan varoituksena. Mitä esitin meidän ja kirjasen puolustukseksi, sen voin tässä sivuuttaa. Kävi ilmi keskustelun kuluessa, että ministeri mieskohtaisesti myönsi tuntemattoman tekijän monissa kohdin olevan oikeassa. Mutta se läksytys, jonka hän meille kaikessa ystävyydessä oli antanut, oli kuitenkin aika kirpeä, eikä asema ollut aivan vaaratonkaan, jos todettaisiin, että tuo pahennusta herättävä kirjanen oli syntynyt meidän aloitteestamme Ruotsista käsin. Toistaiseksi jäi juttu kuitenkin siihen, ja me toivoimme, että siitä ei olisi ikäviä seurauksia. Mutta siinä petyimme. Tämä oli vain alkunäytöstä juttuun, joka ei ollut vailla jännittäviä kohtiansa. Toisessa näytöksessä esiintyi paroni von Lucius vastoin tahtoansa. Helmikuun 14 p:nä minun ollessani Saksan lähetystössä lähetystöneuvos von Kienlinin luona neuvottelemassa eräästä Liiton silloin suunnittelemasta konferenssista astui von Lucius huoneeseen kädessään kirje ja kaikin puolin hämmästyneen näköisenä. »Oletteko kuullut, mitä se kirottu Castrén taas on tehnyt?» sanoi hän ja alkoi lukea minulle kirjettä jonka oli kirjoittanut ulkoministeri Zimmermann. Siinä sanottiin jokseenkin nyrpeässä sävyssä: »Teitä moititaan siitä, että menettelyllänne vahingoitatte Suomen asiaa Ruotsissa m.m. siten, että olette antanut kirjasen Die nordischen Länder und die Mittelmächte ulkoministeri Wallenbergille, joka sitten on antanut sen Venäjän ministerille Nehljudoville.» Von Lucius vakuutti, että hänellä ei ollut aavistustakaan kirjasen olemassaolosta. Ikävä kyllä, puhui hän seuraavassa hetkessä ristiin sanoessaan, että olisihan hänen puoleltaan ollut suorastaan maankavallusta, jos hän olisi vienyt kirjasen Wallenbergille. Kuinka saattoi hän niin sanoa, ellei tuntenut kirjasen sisällystä? Joka tapauksessa oli — sanoi hän — hänestä levitetty katalaa valhetta ja valheenlevittäjä oli Castrén, siitä hän oli vakuutettu. Mitä piti minun hänelle vastata? Sanoin tietenkin, että oli mitä kiusallisinta, jos joku suomalainen oli saattanut tehdä itsensä syylliseksi niin pahaan parjaukseen, mutta että en saattanut sitä uskoa. Sattuma teki kuitenkin, että minun lausuntoni heti kumottiin. Lähetystöstä vei näet von Lucius minut mukaansa kotiinsa aamiaisille, ja siellä tapasin muiden vierasten mukana ystäväni Konni Zilliacuksen. Ministeri kysyi tältä heti asiaa, ja Zilliacus vastasi tavallisella avonaisuudellaan, että ei ole epäilemistäkään, etteikö herra Castrén ole sitä halventavaa juorua levittänyt. Siinä minä nyt seisoin. Hiljaisessa mielessäni pelkäsin pahasti, että Konni oli oikeassa, kun jo edellisenä syksynä olin kuullut Castrénin sanovan tietävänsä, että kavala Lucius oli toimittanut tuon vaarallisen kirjasen ruotsalaisten käsiin. Samana päivänä tapasin Castrénin ja kysyin häneltä, oliko hän Berliinissä maininnut von Luciusta syylliseksi. Vanha advokaatti kielsi tämän mitä jyrkimmästi. Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt. Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin, vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia. Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille, ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin. Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali, että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa, että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali, »olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma. Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä. Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille. Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin, oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi, että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi, muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä. Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät suojelukseeni.» Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky? Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle, vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta, joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä, mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi tätä vastaan. Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset, joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund, toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason, meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä, mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta. Näin todella ajateltiin ja tunnettiin. Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte» kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa. On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin otollista. * * * * * Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa, oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti »sorrettujen» aseman. Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona. Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi? Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi vain herttaista naurua. No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan vähäistä. Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys. Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti. Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville poluille. Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista, joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon. Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut vallankumous. XII. VALLANKUMOUSKEVÄT 1917 Maaliskuun 10 p:nä saapuivat Tukholmaan ensimmäiset sähkösanomat Pietarissa puhjenneista levottomuuksista. Toinen toisensa jälkeen seurasivat sitten sanomat vallankumousliikkeen jatkumisesta, katutaisteluista, kapinallisten sotajoukkojen voitosta, tsaarin vallastaluopumisesta 15:ntenä maaliskuuta ja väliaikaisen hallituksen muodostamisesta. Ja sitten sen vaikutuksista Suomessa: Roditshevin saapumisesta Helsinkiin, Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta 16 p:nä, upseerimurhista, suomalaisten valtuutettujen matkasta Pietariin. Maaliskuun 21 p:nä julkaistiin aamulehdissä sen autonomiamanifestin sanamuoto, jonka lähetyskunta oli väliaikaiselta hallitukselta hankkinut, ja 25 p:nä saapui vihdoin sähkösanoma Suomen uuden senaatin kokoonpanosta: 6 sosialidemokraattia ja 6 porvarillista. En luule erehtyväni sanoessani tämän tärkeiden uutisten sarjan herättäneen miltei enemmän huolestumista kuin iloa tukholmalaisessa piirissämme. Meidän ennustamamme tilanne oli nyt syntynyt. Tyydyttäisiinkö kotona tähän hetkelliseen voittoon ja luovuttaisiinko senvuoksi pyrkimästä suureen päämaaliin? Minulle vanhana aktivistina johtui tietenkin heti mieleen vertaus sen kanssa, mitä Suomessa tapahtui marraskuun lakon jälkeen 1905. Niinkuin silloin riemuittiin nytkin Helsingissä »laillisuuden palauttamisesta». Kiusaus lyhytnäköisen optimismin pauloihin antaumiseen oli kuitenkin tällä kertaa vielä suurempi, kun näet tsaarivaltaa Venäjällä ei, kuten vuonna 1905, ollut pakotettu vain puolinaisiin myönnytyksiin, vaan se oli kokonaan kukistettu, ja kun Venäjä nyt puolenkolmattavuotisen väsyttävän taistelun jälkeen oli verrattoman paljon heikentyneempi kuin se oli ollut Japanin sodan jälkeen. Tukholmalaisella valtuuskunnalla oli näinä päivinä kokouksia tuhkatiheään. 16 p:nä päätettiin, että puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius matkustaisivat Berliiniin päätehtävänään koettaa saada jääkäripataljoona siirretyksi pois rintamalta ja varustetuksi, »jotta sitä tarpeen vaatiessa voitaisiin käyttää Suomessa». Maisteri Donnerin piti matkustaa Haaparantaan neuvottelemaan niiden aktivistien kanssa, joita sinne odotettiin Helsingistä. 17 p:nä tarkastettiin ehdotus pataljoonaa koskevaksi kirjelmäksi Saksan viranomaisille. 18 p:nä laadimme, toht. Sivén, maisteri Donner ja minä, kirjelmän valtuuskunnalta Helsingissä olevalle keskuskomitealle sekä rohkaisevan tervehdyksen pataljoonalle. Sitä käsitystä, mikä meillä oli asemasta, kuvasi seuraava kysymys, joka sisältyi Helsinkiin menevään kirjelmään: »Onko mahdollisuuksia määrätyissä oloissa aikaansaada kansannousu?» Samana päivänä pidettiin Gilletissä kansalaiskokous, johon otti osaa noin 30 henkeä. Kokous hyväksyi tervehdyksen pataljoonalle (sen allekirjoittajiksi merkittiin »Seniores») ja päätti yksimielisesti lähettää maanmiehille kotimaahan seuraavan tiedonannon:[75] »Kun vakaumuksemme on, että kansaamme elähyttää harras halu nyt, kun kaikki oikeudelliset ja moraaliset siteet, jotka aikaisemmin yhdistivät meitä Venäjään, ovat katkenneet, saavuttaa mahdollisimman suuri määrä vapautta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta, lausumme julki sen vakaan toivomuksen, että mikään valtiollinen puolue Suomessa ei anna niiden lupausten vaikuttaa itseensä, joita Venäjän uusi hallitus antaa yksissä neuvoin saman valtakunnanduuman kanssa, joka tahtoi toimeenpanna Venäjän lakia Suomessa ja vuosikausia tyynenä katseli maassamme tapahtuvaa hävitystyötä. Ne epävarmat edut, joita Venäjän liittolaiset mahdollisesti saattavat meille lupailla, saisimme kenties ostaa maan miehisen nuorison hinnalla, jota nyt enemmän kuin milloinkaan tarvitaan muihin tehtäviin kuin heittämään pois henkensä taistelussa Venäjän fantastisten ja meille vieraiden sotapyrkimysten hyväksi. Jos Suomen kansa nyt vastaanottaa autonomiansa Venäjältä, vaarannetaan sen työn hedelmät, jota keskusvaltain taholla sodan aikana on tehty Suomen hyväksi, ja kaikki tämän työn vaatimat uhrit olisivat turhat. Meidän mielestämme on se varmemman tulevaisuuden mahdollisuus, joka tarjoutuu keskusvaltain avulla, otettava vakavasti huomioon. Niin kauan kuin Suomi jää yhteyteen Venäjän kanssa, ei se ikinä voi saavuttaa turvallisuutta työskennellä edistyksensä hyväksi. Suomi jää siinä tapauksessa niinkuin kaikki muut tämän onnettoman valtakunnan osat leikkikaluksi niille arvaamattomille virtauksille ja hallitusjärjestelmille, jotka siellä toinen toistansa seuraavat.» Tämän viestin yleissuunta on selvä, mutta sen epämääräisessä muodossa huomaa, kuinka vaikeaa meidän oli määrätä kantaamme tapahtumiin, kun olimme vailla tietoja Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Joka tapauksessa ajattelimme, että pataljoonaamme sangen pian tultaisiin tarvitsemaan kotimaassa. Maaliskuun 20 p:nä matkustivat von Bonsdorff ja Fabritius Berliiniin. Olen merkinnyt muistiin, että saattaessani heitä junalle neuvoin heitä »koettamaan aikaansaada, että osa pataljoonasta heti lähetetään Suomeen». Mutta jo seuraavana päivänä oli saapunut sanomia jotka osoittivat 18 p:nä laatimamme viestin osittain ennenaikaiseksi. Nyt julkaistu autonomiamanifesti meni myönnytyksissä pitemmälle kuin oli odotettu eikä siihen ollut liitetty mitään ehtoa suomalaisten kutsumisesta sotapalvelukseen. Mitä tämä mahtaisi vaikuttaa mielialaan Suomessa? Sitä levottomina aprikoimme. Tapasin toht. Sivénin aamulla, ja me lähetimme heti omalla uhallamme kutsun uuteen kansalaiskokoukseen illaksi. Valtuuskunta, joka kokoontui aamupäivällä, hyväksyi toimenpiteen. Professori Erich laati kiireen kaupalla päätöslauselman, joka oli esitettävä kokoukselle. Kokous pidettiin kello 8 illalla Anglais-hotellissa. Osanottajien joukossa, joita oli yli 30 henkeä, oli muun muassa professori Georg von Wendt Helsingistä ja herra Hyrskymurto Suomen Tukholmassa olevasta sosialidemokraattisesta yhdistyksestä. Päätöslauselma hyväksyttiin, ja kokous päätti 16 äänellä 8 vastaan julkaista sen seuraavan päivän lehdissä. Päätöslauselmassa sanottiin, että Suomen kansa ei voi turvautua Venäjän lupauksiin, jotka voidaan peruuttaa niin pian kuin valtasuhteet ovat muuttuneet, ja että sen kansallinen ja valtiollinen olemassaolo on turvattava pysyvällä tavalla. »Suomen kysymys», lausuttiin, »jota Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus ei suinkaan ole ratkaissut tai tehnyt olemattomaksi, on oikeudelliselta ja poliittiselta sisällykseltään siksi tärkeä, että sen joka tapauksessa vielä täytyy tulla kansainvälisen järjestelyn alaiseksi, joka täysin ottaa huomioon Suomen kansan tarpeet ja luo välttämättömät edellytykset ja takeet sille, että se voi täyttää kansalliset ja yleisinhimilliset tehtävänsä. — — — Sellaisten takeiden vaatiminen tällä hetkellä on Suomen kansan velvollisuus niin nykyisen kuin tulevien polvien edessä ja tämän vaatimuksen täyttäminen on Euroopan velvollisuus kansakuntaa kohtaan, jonka epätasainen oikeustaistelu musertavaa ylivaltaa vastaan on vertaansa vailla historiassa.» Kuten näkyy, on tämä lausuma vielä lievempi kuin marraskuun 18 p:n päätöslauselma. Meidänhän täytyi karttaa julkisessa lausunnassa esittämästä mitään, joka voisi tuottaa vaikeuksia Suomessa olevalle johdolle. Pääasia oli sen seikan toteaminen, että manifestia ei saanut katsoa lopullisesti ratkaisevaksi. Täytyi jäädä Suomessa olevien maanmiestemme asiaksi itsenäisyysvaatimuksen avoin julkilausuminen, kun sen ajan katsottiin tulleen. Kaikkien tapausten varalta lähetettiin 25 p:nä Helsinkiin professori Erichin laatima luonnos itsenäisyys-julistukseksi. Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin Helsinkiin toinen professori Erichin laatima memorandumi, jossa hän kehitteli maksimiohjelmaa sen varalta, että Suomi jäisi Venäjän yhteyteen. Siinä oli m.m. niin pitkälle meneviä vaatimuksia kuin että Suomen pitäisi saada oma kansallis- ja kauppalippu sekä oikeus tehdä tulli- ja kauppasopimuksia vieraiden valtojen kanssa. Sitäpaitsi pitäisi Venäjän suostua siihen, että Suomen kysymys rauhaa tehtäessä otetaan kansainvälisen järjestelyn alaiseksi. Emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että meillä oli sangen pienet mahdollisuudet vaikuttaa kotimaan päätöksiin. Tukholmassa saatoimme toistaiseksi pääasiassa vain pitää huolta siitä, että vallankumouksen vaikutuksia Suomessa ei Skandinaviassa ja Saksassa käsitettäisi väärin. Se ei ollut aivan helppoa. Ruotsissa oltiin heti valmiita pitämään autonomiamanifestia erittäin onnellisena Suomen-kysymyksen ratkaisuna. Minä julkaisin useita artikkeleita Tukholman lehdissä selvittääkseni asemaa, mutta uutiset ilonilmauksista Helsingissä kumosivat skeptillisiä selittelyltäni kiusallisella tavalla. Ruotsin taholta ei käynyt tietenkään mitään toivominen, kun asiat Suomessa tuntuivat olevan niin hyvällä kannalla. Koetettiin saada erästä korkeassa asemassa olevaa henkilöä taipumaan siihen ajatukseen, että Ruotsi tunnustaisi uuden valtamuodon Venäjällä ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen autonomia taattaisiin tulevissa rauhanneuvotteluissa (Erichin ehdotus), mutta se ei johtanut mihinkään tuloksiin, kuten arvattavaa olikin. Tärkeämpi oli kysymys, kuinka Saksa suhtautuisi Suomen uuteen asemaan. Berliinissä oltiin ilmeisesti ensimmäisinä päivinä aivan epäselvillä tilanteesta mitä Pietariin ja Helsinkiin tulee. Maaliskuun 17 p:na kutsui ministeri von Lucius minut Saksan lähetystöön. Tavallisella kiusoittelevalla tavallaan kysyi hän minulta, emmekö me nyt voisi panna toimeen jotakin Suomessa. Siihen minä vastasin, että minun ja toverieni käsityksen mukaan on parasta asettua odottavalle kannalle, katsoen aseman epävarmuuteen. Kahta päivää myöhemmin kutsuttiin minut uudelleen lähetystöön. Nyt ilmoitti von Lucius minulle, että hänen kysymyksensä oli aiheutunut eräästä ulkoministeri Zimmermannin sähkösanomasta, että hän oli sähköttänyt lyhyen vastauksen Berliiniin ja että hän nyt oli saanut uuden sähkösanoman, jossa Zimmermann sanoi olevansa pettynyt. Enkö minä nyt voisi antaa selvempää vastausta? Minä lupasin tehdä sen kirjallisesti, neuvoteltuani toverieni kanssa. Hiljaisessa mielessäni olin suutuksissani. Miksikä en ollut heti saanut tietää, että ulkoministeri itse oli tiedustellut meidän kantaamme? Uudelleen käydessäni lähetystössä sain sitten vihdoin nähdä Zimmermannin ensimmäisen sähkösanoman sanamuodon. Se kuului: »Pyydän kehoittamaan (saksaksi 'nahezulegen') suomalaista valtuuskuntaa käyttämään nykytilannetta Venäjällä tarmokkaaseen toimintaan. Suomen itsenäiseksijulistamisen hetki näyttää tulleen.» Valtuuskunta kokoontui heti ja laadittiin minun luonnokseni mukaan tilanteen selostus. Käsitystä, että toistaiseksi täytyi pysyä odottavalla kannalla, perusteltiin siinä etupäässä viittaamalla siihen, että Suomi edelleenkin oli venäläisen sotaväen vallassa, joka oli liittynyt väliaikaiseen hallitukseen. Selostus ja vielä enemmän autonomiamanifestin julkaisu lienee saanut Zimmermannin vakuutetuksi, että hänen neuvonsa Suomen itsenäiseksi julistamisesta oli ollut ennenaikainen, mutta samalla on hänen täytynyt ajatella, että Saksan hallitus kuukautta aikaisemmin oli laiminlyönyt tärkeän eräpäivän Suomen suhteen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka heti Venäjän vallankumouksen jälkeen oli käynyt Zimmermannin luona, kertoi sitten mm minulle ministerin sanoneen hänelle, että oli vahinko, ettei Saksa aikaisemmin ollut antanut lausumaa Suomen hyväksi. Niin, miksei Saksan hallitus ollut ottanut helmikuussa antamaamme neuvoa varteen? Nyt oli jokseenkin myöhäistä esittää lupauksia Saksan puolelta. Venäjä oli ehtinyt edelle. Joka tapauksessa ottivat valtuuskunnan Berliiniin lähettämät edustajat, vapaahra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius, puheeksi Saksan kannatuksen vakuuttamisen Suomelle. Sen esittäminen kävi luontevasti kuukautta aikaisemmin tehdyn esityksen johdosta. Olihan ulkoministeri Zimmermann silloin antanut nimenomaisen lupauksen, että hän ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa toimittaa meidän anomamme vakuutuksen. Fabritius teki tässä tarkoituksessa ehdotuksen, että me uudessa esityksessämme pyytäisimme Saksan keisaria lausumaan sanansa Suomen hyväksi. Sellaiselle lupauksen muodolle annettaisiin Suomessa varmaan enemmän arvoa kuin millekään muunlaatuisille saksalaisille lupauksille. Fabritiuksen käsitystä kannattivat muut Berliinissä olevat kansalaisemme ja niinikään hyväksyttiin hänen ehdotuksensa, että meidän puoleltamme laadittaisiin tällaisen sitoumuksen luonnos. Luonnoksen laativatkin Fabritius ja maisteri Eirik Hornborg, ja sen hyväksyivät von Bonsdorff ja Sario. Valtuuskunnan puheenjohtajana esitti vapaahra von Bonsdorff ehdotuksen Zimmermannille. Hän teki sen erittäin ansiokkaalla tavalla, kertoi minulle Fabritius jälkeenpäin. Jo samana iltapäivänä ilmoitettiin anomuksemme puhelimitse suureen päämajaan, missä keisari Wilhelm sillä hetkellä oli, ja muutamaa päivää myöhemmin oli vastaus Berliinissä. Se sisälsi ilmoituksen ulkoministeriöltä von Bonsdorffille, että H.M. Keisari asiaa esiteltäessä oli hyväksynyt näin kuuluvan lausuman: »Saksan hallitus katsoo Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tämän johdosta on Saksan hallitus valmis rauhaa tehtäessä vaikuttamaan tämän päämäärän saavuttamiseksi silloin vallitsevien olojen mukaisesti. Jos kuitenkin jonkinlaista poliittista sidettä jää olemaan Suomen ja Venäjän välillä, on Saksa valmis kannattamaan Suomen autonomian sopimuksenmukaista ylläpitämistä.»[76] Tätä lausumaa, joka paria sanaa lukuunottamatta oli yhtäpitävä Berliinin suomalaisessa toimistossa laaditun ehdotuksen kanssa, ei saanut julkaista, mutta kyllä luottamuksellisesti saattaa valtiollisten johtajien tietoon Suomessa. Maaliskuun 30 p:nä saapui Sario Tukholmaan mukanaan jäljennös tästä keisarillisesta selityksestä. Voi ajatella miten iloitsimme, kun vihdoinkin olimme saaneet Saksalta sitovan lupauksen itsenäisyyspolitiikkamme perustaksi. Selityksen arvoa lisäsi suuressa määrin se että keisari itse oli sen hyväksynyt. Että sitä toistaiseksi ei saanut julkaista, oli meistä tosin ikävää mutta me käsitimme kuitenkin ne poliittiset syyt, jotka aiheuttivat tämän määräyksen. Saksan lupaus Suomelle olisi kieltämättä Euroopan yleisen mielipiteen silmissä esiintynyt jokseenkin omituisessa valossa, se kun oli annettu Venäjän väliaikaisen hallituksen autonomiajulistuksen _jälkeen_. Nyt nähtiin, kuinka epäviisaasti Saksan hallitus oli menetellyt, kun ei antanut selitystään _ennen_ Venäjän vallankumousta. Niinikään ymmärsimme, että keisarin hyväksyttäväksi ei oltu voitu esittää sitovaa lupausta ajaa läpi Suomen täydellinen itsenäisyys, niin kauan kuin meidän maamme vielä oli Venäjän kiistämättömässä vallassa. Hornborg, joka niinikään oli saapunut Berliinistä, matkusti maaliskuun 31 p:nä Suomeen hoitamaan edustajan tehtäviään valtiopäivillä. Hän sai siis välittömästi tuoda Helsinkiin iloisen tiedon keisarillisesta lupauksesta. Huhtikuun 5 p:nä matkusti myöskin Sario Helsinkiin. Kumpikin oli Berliinissä saanut sen käsityksen, että me saisimme Saksan ulkoministeriöltä virallisesti vahvistetun asiakirjan, joka sisältäisi keisarin hyväksymän selityksen, ja niin lienevät he asian Helsingissä esittäneetkin. Kun von Bonsdorff huhtikuun 6 p:nä saapui Tukholmaan, ei hänellä kuitenkaan sellaista asiakirjaa ollut. Hornborgilta ja Sariolta saamamme kertomus oli siis johtunut valitettavasta väärinkäsityksestä. Me olimme saaneet ainoastaan selityksen jäljennöksen ilman päivämäärää, osoitetta ja allekirjoitusta. Pettymyksemme ei ollut vähäinen. Minä puolestani muistelin sitä kirjettä, jonka kesäkuussa 1915 olin saanut uskolliselta kannattajaltamme Lyytikäiseltä ja jossa puhuttiin huhusta, että meillä oli hallussamme kirjallinen sitoumus Saksan puolelta. Suomessa tahdottiin nähdä jotakin paperille kirjoitettua, mutta saatoimmeko nyt sanoa sitä saaneemme? Sinänsä oli tosin Saksan keisarin lupaus sitova, mutta me olimme kuitenkin Hornborgin ja Sarion mukana lähettämällämme sanalla jossakin määrin eksyttäneet kotimaassa olevia. Se oli kiusallista, ja karvaita arvosteluja lausuttiin valtuuskunnassa tämän johdosta, sitä kun katsottiin laiminlyömiseksi meidän puoleltamme. Eri ehdotuksia tehtiinkin allekirjoitetun asiakirjan hankkimiseksi edes nyt post festum. Ne yritykset, joita todella siihen suuntaan tehtiin — myöskin konsuli Goldbeck-Löwe kirjoitti siitä suoraan Zimmermannille — eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin. Tässä oli siis kaikki, mitä Saksan ulkoministeriö saattoi tehdä meidän hyväksemme. Enemmän merkitystä oli Saksan sotilasviranomaisten toimenpiteillä. Valtuuskunnan esitys, että jääkäripataljoona lopullisesti siirrettäisiin pois rintamalta saamaan edelleen koulutusta sen odottaessa varsinaista käyttöään tehtäväänsä Suomessa, oli hyväksytty. Maaliskuun 25 p:nä siirrettiin pataljoona Libauhun, jossa se sai olla, kunnes se helmikuussa 1918 lähetettiin meritse Danzigin kautta Suomeen. Mitä suurin merkitys vastaisuudessa oli sillä, että ei ainoastaan pataljoonan asiat, vaan ylimalkaan koko Saksan meidän vapausliikkeemme yhteydessä oleva sotapolitiikka nyt kenraali Ludendorffin käskystä siirrettiin »kenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevalle valtiolliselle jaostolle», jonka päällikkönä oli kapteeni, sittemmin salaneuvos Ernst von Hülsen.[77] Jo maaliskuun 21 p:na ilmoitti lähetystöneuvos von Kienlin minulle, että kaksi mainittuun valtiolliseen jaostoon kuuluvaa henkilöä aivan ensi tilassa saapuisi Tukholmaan asettuakseen yhteyteen valtuuskunnan kanssa Suomen vapausliikkeen edistämiseksi. Toinen näistä henkilöistä oli johtaja Hans Steinwachs, joka siten alkoi tärkeän toimintansa meidän järjestömme ja Saksan ylimmän sodanjohdon välittäjänä. Tällä toimenpiteellä saatiin aikaan sangen tarpeellinen saksalaiselta taholta suoritettavan työn keskitys ja samalla se oli meille todistuksena, että suuressa päämajassa nyttemmin pidettiin Suomen avustamista reaalisena sotilaallisena etuna. Sen työnjaon johdosta, joka valtuuskunnassamme oli toimeenpantu, tuli minulla olemaan verraten vähän tekemistä yleisesikunnan valtiollisen jaoston kanssa, kun näet sotilasasioita hoitivat toiset valtuuskunnan jäsenet, etupäässä maisteri Kai Donner, sittemmin Tukholmassa olevan sotilaskomiteamme edustajain avulla. On tunnettua, että valtiollisen jaoston ja sotilaskomitean yhteistyön panivat alkuun toukokuussa eversti Mexmontan, ratsumestarit Hannes Ignatius ja Ahrenberg sekä kapteeni Gösta Theslöf. Se vapausliikkeemme jakso, joka nyt seurasi, on verraten hyvin tunnettu monista ennen julkaistuista kuvauksista. Yhä useampia henkilöitä sekä Suomessa että ulkomailla liittyi nyt työhön, joka muodostui toisenlaiseksi kuin ennen kotimaan valtiollisten olojen muuttumisen johdosta. En ryhdy senvuoksi esittämään yhtenäistä kuvausta tapausten kulusta; rajoitun vain kertomaan muutamia omia elämyksiäni tältä ajalta. * * * * * Minun on silloin ensin kerrottava kokemuksistani kahden viikon oleskelun aikana Berliinissä huhtikuulla. Matkani johtui lähinnä välttämättömyydestä neuvotella paroni von der Roppin kanssa siitä, mille kannalle Venäjän sorrettujen kansojen liiton tuli asettua siinä uudessa tilanteessa, jonka Venäjän vallankumous oli luonut. Minun mielestäni olisi Liiton pitänyt kokoontua konferenssiin, jossa kukin kansakunta esittäisi vaatimuksia, jotka menisivät jonkin verran pitemmälle kuin ne myönnytykset, joihin Venäjän uusi hallitus oli suostunut. Mutta paroni von der Ropp ja minä tulimme pian vakuutetuiksi, että ajankohta oli sellaiselle konferenssille erittäin epäsuotuisa. Siitäkään Liiton julistuksesta, johon laadimme luonnoksen, ei tullut mitään senvuoksi, että Liiton esimies Lempicki ei suostunut sitä allekirjoittamaan. Meidän täytyi tyytyä odottamaan tapahtumain kehittymistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Berliinissä oltiin sangen epätietoisia siitä, mille kannalle Saksan nyt oli asetuttava Venäjän suhteen. Suuri kysymys oli: pitäisikö Saksan käyttää tilaisuutta musertavan iskun antamiseen heikenneelle Venäjälle ja siten pakottaa se rauhantekoon, vai olisiko parempi seistä kivääri kädessä ja odottaa jatkuvan hajaannuksen tulosta? Keskustellessani useiden eri suuntiin kuuluvien poliitikkojen kanssa saatoin havaita, kuinka jyrkästi vastakkaisia mielipiteet tässä suhteessa olivat. Konservatiivien johtaja kreivi Westarp, jonka tapasin huhtikuun 23 p:nä valtiopäivillä, oli ehdottomasti sodan tarmokkaan jatkamisen puolella, ja samaan suuntaan työskentelivät balttilaiset poliitikot, salaneuvos professori Schiemann etupäässä. Sen kannan puolesta puhui tosiaan sangen moni seikka. Venäjän rintaman vastustusvoima oli juuri nyt kaikkein pienimmillään. Kerrottiin uskomattomia juttuja siitä mieskurin höltymisestä, jonka vallankumous oli aikaansaanut Venäjän armeijassa Lähettejä saapui saksalaisten puolelle, ja kun saksalaiset upseerit tulivat vastavierailulle, tarjottiin heille samppanjaa. Venäläisiä sotamiehiä karkasi riveistä laumoittain. Mutta toisaalta tiedettiin, että Venäjän väliaikainen hallitus ranskalaisten ja englantilaisten kannustamana ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta, vaan valmistautui tarmokkaisiin toimiin mieskurin palauttamiseksi. Eikö senvuoksi saksalaiselta kannalta ollut viisainta nyt iskeä, kun menestyksen toive oli ilmeinen? Oli kuitenkin selvää, että Berliinin johtavissa piireissä vastakkainen suunta oli voimakkaampi. Vanha tuttavani sosialidemokraatti toht. Südekum, valtiopäiväin päävaliokunnan jäsen, oli täynnä intoa ajatellessaan mahdollisuutta, että Venäjän kanssa saataisiin aikaan pikainen rauha ilman uusia sotilaallisia ponnistuksia, ja hänen kannallaan olivat monet muut niitä poliitikkoja, joiden luona kävin. Ulkoministeri Zimmermann, jonka kanssa keskustelin huhtikuun 19 p:nä, selitti, että rynnistystä tällä hetkellä ei käynyt ajatteleminenkaan, mutta että se voisi olla mahdollinen jonkin ajan kuluttua. Hän perusti toiveensa Venäjän armeijassa tapahtuvaan järjestyksen höltymiseen. Asema länsirintamalla oli todellisuudessa niin huolestuttava, että saksalaiset saivat olla iloisia, kun pääsivät mahdollisimman pienillä voimanponnistuksilla idässä. Juuri huhtikuussa minun oleskellessani Berliinissä oli saksalaisten rintamaa työnnetty aika lailla taaksepäin Arrasin verisissä taisteluissa. Tuntui senvuoksi arveluttavalta ryhtyä rynnistykseen itää vastaan, joka joka tapauksessa vaatisi sangen suuria sotavoimia. Sitäpaitsi oli Yhdysvaltain sodanjulistus huhtikuun 6 p:nä tehnyt yleiseen mielipiteeseen syvemmän vaikutuksen kuin julkisesti tahdottiin myöntää. Lisäksi tuli, että Saksan sisäiset olot alkoivat huolestuttaa. Nälkätalvi 1916—1917 oli tehnyt vaikutuksensa. Sain kuulla levottomuutta herättäviä kertomuksia työläisten lakkoliikkeestä. Magdeburgissa oli sotaväen ollut pakko ampua kapinoivaa väkijoukkoa, jolloin 40 henkeä oli kaatunut tai haavoittunut. Omasta puolestani luulen, että saksalaiset olisivat tehneet viisaasti rynnätessään Venäjää vastaan juuri silloin, jos vain heidän voimansa olisivat siihen riittäneet. Joka tapauksessa olisi se ollut edullista Suomelle, enkä senvuoksi laiminlyönyt keskusteluissani esiintuoda kaikkea, mitä tiesin Venäjän oloista, antaakseni tukea hyökkäystä kannattavalle suunnalle. Mutta tietenkin oli meillä vain hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Tärkeintä meille tällä hetkellä oli koettaa haihduttaa sitä huonoa vaikutusta, minkä uutiset suomalais-venäläisestä veljeilystä olivat tehneet Saksassa, ja saada Saksan poliitikot vakuutetuiksi, että Suomi todellakin pyrki täydelliseen riippumattomuuteen. Paroni von der Roppin kehoituksesta kirjoitin Berliinissä oleskellessani Suomessa vallitsevasta asemasta kaksi selontekoa, joista edellinen oli päivätty 16:ntena, jälkimmäinen 24:ntenä huhtikuuta. Esitin niissä lausuntoja useista suomalaisista sanomalehdistä — Mäkelinin äänenkannattajasta Kansantahdosta, Hufvudstadsbladetista, Savottaresta ja Uudesta Suomettaresta — ynnä valtiollisten puolueiden päätöslauselmia, todistaakseni, että yleinen mielipide Suomessa ei tyytynyt siihen, mitä autonomiamanifestilla oli saavutettu. Savottaressa oli suoraan sanottu, että täysin riippumattoman, kansainvälisesti tunnustetun Suomen valtion luominen on kansan hartain toivo. Että Suomi ei heti julistautunut riippumattomaksi, johtui siitä, että se vielä oli Venäjän mahdin vallassa. Venäjän hallitus oli selvästi osoittanut, että se ei edes autonomiamme laajentamiskysymyksessä tahtonut suostua meidän vaatimuksiimme. Niinpä esimerkiksi siihen, joka tarkoitti senaatin valtuuksien lisäämistä. Mutta me olimme lujasti päättäneet ottaa kohtalomme ohjat omiin käsiimme, jos tapausten kulku johtaisi siihen, että Venäjä ei enää saattaisi sotilaallisesti vallita Suomea. »Jos jo ennen tai vaikkapa vasta rauhansopimuksen jälkeen», kirjoitin minä, »Venäjällä syntyy sekasortoiset olot, on Suomen, jo turvatakseen itsensä anarkian vaaroilta, pakko julistautua irti Venäjän yhteydestä.» Toinen mahdollisuus, joka oman vakaumukseni mukaan tulisi aiheuttamaan Suomen itsenäisyysjulistuksen, oli voitokas saksalaisten rynnistys Pietaria kohti. Nämä kaksi selontekoa toimitin osittain mieskohtaisesti, osittain kirjeissä erinäisille johtaville henkilöille, joista mainittakoon ulkoministeri Zimmermann, alivaltiosihteeri von dem Busche, kreivi Pourtalés ja lähetystösihteeri von Wesendonk (ulkoministeriöstä), alivaltiosihteeri Wahnscheffe (valtakunnankansliasta), tohtori Rohrbach, salaneuvos Schiemann (jota pyydettiin toimittamaan ne edelleen keisarille), everstiluutnantti von Haeften ulkoministeriön sotilasosastossa (edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille), Hamburg-Amerika Linjan johtaja von Holtzendorff (hän lähetti kirjelmän edelleen veljelleen amiraalille, joka oli amiraaliesikunnan päällikkö), rahaministeri Helfferich, pankkiiri Max Warburg, valtiopäiväin kansallisvapaamielisen puolueen johtaja salaneuvos Schiffer, konservatiivisen puolueen johtaja kreivi Westarp sekä entinen ministeri Dernburg. Kirjoitin myöskin samanhenkisen artikkelin Berliner Tageblattia varten ja annoin sen mieskohtaisesta sen päätoimittajalle Wolffille, jonka tapasin monien muiden ohella kerhossa »Deutsche Gesellschaft 1914» (jossa Wetterhoff oli ollut jäsenenä). Sitäpaitsi jakelin erikoista kirjoitelmaa niistä tehtävistä, joita varten Venäjän sorrettujen kansojen liiton olisi työskenneltävä. Keskustellessani Zimmermannin kanssa saatoin kuitenkin todeta, kuinka vaikeaa asiaan parhaitenkin perehtyneiden saksalaisten oli käsittää Suomessa vallitsevaa tilaa. Hän sanoi minulle verraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi, nyt pitäisi tehdä jotakin vapautensa hyväksi. »Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset», lausui hän. (Sonst seid ihr ebenso weich wie die Russen.) »Minä väitin kohteliaasti vastaan, korostaen, että Suomi on sotatilan paineen alaisena», olen merkinnyt päiväkirjaani. On itsestään selvää, että minä tässä tilapäisessä propagandatoimessani toimin yksissä neuvoin niiden valtuuskunnan jäsenten vapaahra von Bonsdorffin, professori Erichin ja maisteri Fabritiuksen — kanssa, jotka silloin olivat Berliinissä. Yksissä ponnistelimme me turhaan hankkiaksemme ulkoministeriöstä virallisen asiakirjan, joka sisältäisi edellä mainitun keisarillisen selityksen Samansuuntaisen ehdotuksen esitti minulle toht. Südekum, suosittaen valtiopäivillä tehtävää välikysymystä, johon Zimmermann sitten vastaisi jokseenkin samoilla sanoilla kuin mitä oli käytetty keisarin hyväksymässä luottamuksellisessa lausumassa. Ei tämäkään suunnitelma johtanut tulokseen. Aivan hämmentävän moninaisia vaikutelmia oli mielessäni, kun huhtikuun 25 p:nä lähdin paluumatkalle Tukholmaan. En voi sanoa, että vaikutelmat olisivat olleet juuri rohkaisevia. Minusta oli tuntunut kuin poliittinen suunta Saksassa tällä hetkellä olisi ollut epäröivä ja selviä suuntaviivoja vailla. Ulospäin ei voitu sopia määrätystä sodan päämäärästä ja sisäänpäin esiintyi yhä enemmän vaatimus suunnan muutoksesta vapaamieliseen ja parlamentaariseen henkeen. Olin ollut uumoavinani ensimmäisiä oireita siitä sisäisestä hajaannusprosessista, joka vuotta myöhemmin niin kohtalokkaasti vaikutti luhistumiseen. Saksan kansan ihmeteltävä sisäinen voima oli pingoitettu jo siihen pisteeseen, jota ei hevin voinut paljon ylittää. Vielä pitivät sentään Hindenburgin ylväät armeijat puoliaan ylivaltaa vastaan. Suuressa päämajassa ei vallinnut minkäänlaista epäröintiä päämäärän ja keinojen suhteen. Tyynesti ja kylmästi punnittiin siellä sotilaallisia mahdollisuuksia. Me omalta näkökannaltamme saatoimme toivoa, että armeijan ylijohto antamatta Berliinissä käytyjen poliittisten väittelyiden hämmentää mieltänsä, katsoisi edullisimmaksi voimakkaalla rynnistyksellä pyyhkäistä itäisen vihollisen pois pelistä. Kuinka tärkeää olikaan meidän tätä odottaessa ylläpitää saksalaisissa käsitystä, että taisteluun valmis Suomi kulki määrätietoisesti edelleen itsenäisyyspolitiikan selvää linjaa ja oli altis hyökkäämään muurin aukkoon, kun ratkaiseva isku kohdistettaisiin Venäjän lahoa valtiorakennusta vastaan! * * * * * Mutta minkälainen oli mieliala Suomessa? Berliinissä olin ilmoittanut yleisen mielipiteen Suomessa yhä yksimielisemmin vaativan täyttä riippumattomuutta, mutta en ollut ihan varma, etteikö siinä ollut asian kaunistelua. Istuessani junassa Malmön ja Tukholman välillä sain kuitenkin loistavan todistuksen, että en ollut erehtynyt. Ruotsin sanomalehdet sisälsivät näet silloin referaatin Tokoin eduskunnassa huhtikuun 20 p:nä pitämästä kuuluisasta puheesta, jossa hän peittelemättä oli julistanut, että Suomi vaatii täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Mutta ei siinä kylliksi. Kun huhtikuun 26 p:nä saavuin Tukholmaan, kuulin johtaja Sariolta, joka juuri silloin oli palannut Helsingistä, että Yrjö Mäkelin, joka oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, oli hänelle lausunut hartaasti toivovansa saksalaisten lähtevän ryntäämään Pietaria kohti mahdollisimman pian. Että Mäkelin oli aktivistisen kannan miehiä, ei ollut meille tuntematonta. Maaliskuun lopulla hän oli lausunut läheteillemme Haaparannassa, että jääkäripataljoona jo nyt oli tehnyt maallemme palveluksen, jonka merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Nyt saimme tietää, että mielipiteet Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kävivät tähän suuntaan. Toukokuun 3 p:nä kertoi minulle toht. Zilliacus, joka silloin saapui Tukholmaan toht. Heikki Renvallin seurassa, merkillisiä neuvotteluistaan sosialidemokraattiemme kanssa Ennenkuin Tokoi oli pitänyt puheensa eduskunnassa, oli Mäkelin eräässä kokouksessa varoittanut puoluetovereitaan yhteistoiminnasta venäläisten sosialidemokraattien kanssa ja avoimesti puhunut saksalaisten avusta. Häntä oli siinä intomielisesti kannatettu. Mäkelin oli saanut tehtäväkseen pyytää meidän järjestöämme lähettämään jonkun pyytämään sotilaallista apua Saksalta». Kun Zilliacus oli vastannut, että hän ei voi puhua sosialidemokraattien nimissä, oli hänelle annettu eräälle käyntikortille kirjoitettu valtuus. Olihan tämä verraten keveä tapa käsitellä niin tärkeää kysymystä, mutta hengen suunta tuntui meistä selvältä. Emmekö me aktivistit voineet nyt aikaansaada yhteistoimintaa sosialidemokraattien kanssa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Siltä todellakin näytti. Maaliskuun 4 p:nä saapuivat Yrjö Sirola ja K.H. Wiik Tukholmaan, vähän myöhemmin W. Perttilä valtuutettuina osanottajina siihen kansainväliseen sosialistiseen rauhankonferenssiin, jonka tuli alkaa 15 p:nä toukokuuta. Sirola tuli heti minun luokseni. Hän sanoi saaneensa puolueeltaan tehtäväksi ilmoittaa ulkomaisille sosialisteille, että Suomen sosialidemokraattinen puolue pyrkii Suomen itsenäisyyteen, ja pyytää heitä olemaan tinkimättä Suomen vaatimuksista. Lähimmiltä puolueystäviltään hän oli lisäksi saanut tehtävän koettaa estää Saksaa jättämästä meitä pulaan. Saatoimmeko toivoa sen parempaa? Lähiviikkoina kehittyikin läheinen yhteistyö sosialidemokraattisten lähettien ja meidän, lähinnä Erichin, Donnerin ja minun välillämme. Professori Erich auttoi heitä niiden valtio-oikeudellisten selontekojen laatimisessa, joita lähettien tuli konferenssille esittää. Sirola oli usein minun luonani. M.m. oli hän kerran päivällisellä minun luonani yhdessä puoluetoverinsa ruotsalaisen aktivistin Otto Järten kanssa, joka antoi hänelle hyviä neuvoja. Minun neuvostani kävi hän myöskin Goldbeck-Löwen luona, joka sai mitä parhaan vaikutelman hänen järkevistä mielipiteistään. Sosialistinen konferenssi oli järjestetty niin, että eri kansallisuuksien valtuutetut vuoronsa mukaan esittivät näkökantansa ja ehdotuksensa johtavalle hollantilaisskandinavialaiselle komitealle. Toukokuun 23 ja 24 p:nä oli Suomen vuoro. Sirola ja Wiik jättivät silloin allekirjoittamansa kirjallisen esityksen, jossa Suomen poliittiset vaatimukset tarkoin määriteltiin. Tämä asiakirja, joka on julkaistu konferenssin virallisessa kertomuksessa[78] on hyvin mielenkiintoinen historiallinen todistuskappale. Johdannossa sanotaan, että valtuutetut tosin edustavat vain Suomen sosialidemokraattista puoluetta, mutta luulevat tulkitsevansa myöskin »muiden edistysmielisten piirien mielipidettä». Ensinnä tuodaan esiin vaatimus, että Suomi saa tulevassa rauhankongressissa esittää omien edustajiensa kautta toivomuksensa ja vaatimuksensa. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko perustuslakitaistelustamme ja autonomiaamme haittaavista puutteita. Lähinnä Suomi vaatii m.m., että Venäjä ei enää saisi pitää sotaväkeä ja linnoituksia maassa sekä että Suomi muodostaisi oman tullialueensa ja saisi oikeuden tehdä omia kauppasopimuksia ulkovaltojen kanssa. Mutta — kuuluu jatko — »yllämainitut Suomen autonomiaa oleellisesti haittaavat puutteet voidaan täydellisesti poistaa ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomesta tulee riippumaton valtio». Tätä perustellaan laajasti. Ainoastaan ulkonainen fyysillinen pakko voi saada Suomen kansan edelleen jäämään yhteyteen Venäjän kanssa. Sotilaallisen aseman vuoksi ei Suomi tällä hetkellä voi vaatia täyden itsenäisyytensä välitöntä toteuttamista, vaan ainoastaan sitä, että suhde Venäjän hallitukseen väliaikaisesti järjestellään. »Mutta Suomen kansan», niin jatketaan, »on pakko samalla huolehtia tulevaisuudestaan ja se vaatii tulevan asemansa kansainvälistä järjestelyä jo rauhanteossa. Jos kysymys Suomen oikeudellisesta asemasta jätetään Venäjän perustavan kokouksen päätettäväksi, kuten Venäjän hallitus tahtoo, menetämme me tilaisuuden päästä vapaaksi. Meidän kohtalomme tulee silloin riippuvaksi Venäjällä vaikuttavien eri yhteiskunnallisten voimien välisestä pelistä, ja näistä voimista tulevat kansallis-kiihkomieliset ainekset mitä todennäköisimmin olemaan melko väkevät.» Valtuutetut vetoavat lopuksi kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jota kansainvälinen sosialismi oli julistanut sekä sodan aikana että sitä ennen. Etenkin eräs kohta tässä memorandumissa ansaitsee huomiota. Meidän sosialistiset valtuutettumme lausuivat peittelemättä, että Suomi ainoastaan »sotilaallisen aseman vuoksi» ei voi vaatia heti täydellistä itsenäisyyttä. Loogillinen johtopäätös oli, että riippumattomuusjulistus seuraisi heti kun venäläisten joukkojen on pakko lähteä maasta. Mutta mikä mahti saattoi pakottaa nämä siihen, jollei juuri Saksa? Näin ollen näytti sosialidemokraattien kanta vaativan heitä läheiseen yhteistoimintaan meidän aktivistien kanssa, koskahan juuri me koetimme saada Saksan poliittisiin ja sotilaallisiin tekoihin Suomen hyväksi. Tässä yhteydessä lienee mielenkiintoista mainita, miten sosialistikonferenssissa edustettuina olleet kansallisuudet suhtautuivat suomalaisten valtuutettujen esitykseen. Virallisen kertomuksen mukaan vaati Ranska Suomessa toimeenpantavaksi kansanäänestystä, joka ratkaisisi, onko maan liityttävä federatiiviseen unioniin Venäjän kanssa vai tultava täysin itsenäiseksi. Tsekkiläiset toivoivat autonomista Suomea, mutta katsoivat, että sen liitto kansanvaltaisen Venäjän tasavallan kanssa olisi poliittiseksi hyödyksi. Myöskin Serbia selitti, että Suomen tulisi olla autonomisena osana Venäjän suuressa demokraattisessa liittokunnassa. Kuten näkyy, eivät tsekkiläiset ja serbialaiset voineet vapautua slavofiilisistä aatteista. Ehdotonta tukea itsenäisyyspyrkimyksissämme saimme sen sijaan Saksan, Itävallan ja Kroatia-Slavonian valtuutettujen taholta. Wiik ja Sirola olivat pitäneet kokouksen Saksan valtuuskunnan jäsenten kanssa Hotel Continentalissa, missä nämä asuivat. Ebert toimi puheenjohtajana ja muista olivat läsnä Ed. David, Fischer, Hermann Müller ja Scheidemann. Maisteri Wiik oli tällöin tehnyt selkoa Suomen asemasta huomauttaen, ettei venäläinen imperialismi näytä menneen hautaan taannun mukana. Varsinaista keskustelua ei syntynyt, myöskään ei tehty mitään päätöstä, mutta tuloksen oli kuitenkin se että saksalaiset esiintyessään kesäkuun 7-13 p:na johtavassa hollantilais-skandinavialaisessa komiteassa kannattivat Suomen vaatimusta päästä täysin itsenäiseksi. Samoin tekivät, kuten sanottu, itävaltalaiset. Myöskin näitten valtuutettujen — Ellenbogenin ja Hueberin — kanssa olivat meikäläiset neuvotelleet. On itsestään selvää, että meidän sosialidemokraattimme Tukholmassa ollessaan eivät jättäneet tunnustelematta venäläisten lähettien kantaa. M.m. ilmoitti Sirola minulle toukokuun 16 p:nä tavanneensa Axelrodin ja tämän vaikutusvaltaisen johtajan sanoneen hänelle, että Venäjän sosialidemokraatit eivät vastusta Suomen riippumattomuutta. Tälle lausunnolle ei Sirola kuitenkaan antanut suurta merkitystä. Olivathan ne lähetit, jotka hänen puolueensa oli lähettänyt Pietariin huhtikuun lopussa, saaneet sen vaikutelman, että Venäjän menshevikit eivät toistaiseksi tahtoneet suostua Suomen riippumattomuuteen. Sitä vastoin olivat bolshevikit ilmoittaneet heille, että Suomen täytyy päästä itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Saman vastauksen sain minäkin juuri näinä päivinä niiltä kahdelta bolshevikilta, Radekilta ja Fürstenbergiltä, joiden luona kävin siinä Saltsjöbadenin huvilassa, jossa he asuivat. Sanalla sanoen, meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä sösialidemokraattiemme esiintymiseen. Suurella mielihyvällä saatoimme viitata herroihin Sirola, Wiik ja Perttilä näkyvinä todistajina siitä, että heidän puolueensa oli niiden isänmaallisten mielipiteiden takana, joita Tokoi oli lausunut eduskunnassa. Eräässä Stockholms Dagbladin toukokuun 5 p:nä julkaisemassa haastattelussa tehosti Sirola nimenomaan sitä, että Tokoi oli lausunut vain mitä Suomen kansa ajattelee. Onko sitten kumma, että me tervehdimme sosialidemokraatteja liittolaisinamme? Puolueen yhteiskunnalliset vaatimukset, jotka mielestämme menivät liian pitkälle, täytyi meidän tietenkin ottaa kaupanpäällisiksi, mutta se puoli asiaa aina järjestyisi jollakin tavoin, ajattelimme me optimismissamme. Eräässä tähän aikaan Berliiniin lähettämässäni raportissa kirjoitin, että sosialidemokraatit ovat Suomen itsenäisyyspyrkimysten varsinaisia kannattajia. Tuntuu kuin sosialistien valtuutetut itse juuri silloin olisivat pyrkineet käytännölliseen yhteistyöhön meidän kanssamme itsenäisyyssuunnitelmien toteuttamiseksi. Heidän toivomuksestaan toimeenpantiin kesäkuun 4 p:nä minun luonani kokous, jossa asiasta keskusteltiin. Kokoukseen, jossa minä olin puheenjohtajana, ottivat osaa yllämainitut kolme valtuutettua ja meidän puoleltamme toht. Sivén, toht. Renvall, Fabritius, Donner ja Norrmén. Keskustelu tuli kuitenkin olemaan pettymys. Havaittiin, että oli mahdoton aikaansaada mitään yhteistä päätöstä aseellisesta kapinasta. Wiik sanoi vilpittömästi, että hän puolestaan näkee mieluummin, että itsenäisyys saavutetaan rauhallisin keinoin, ja mitä Sirola oikeastaan ajatteli ja tahtoi, ei käynyt selville.[79] Ainoastaan Perttilä kysyi meiltä suoraan, paljonko aseita me voisimme hankkia Saksasta. Helpompi oli sopia poliisilta kysymyksistä. Toht. Renvallin lausunto, että eduskunnan, jos Venäjän hallitus kieltäytyisi hyväksymästä ehdotusta hallitsijan valtuuksien siirtämisestä senaatille pitäisi »ottaa maan asiain johto käsiinsä», saavutti yleistä hyväksymistä — olen muistiin merkinnyt. Mutta tällaista ajatustenvaihtoa pitemmälle emme tulleet. Tätä tietä, sen huomasimme, ei aseellista vapaustaistelua voitu valmistaa, niin mielellämme kuin olisimme toivoneetkin sosialidemokraattien olevan mukana. Toukokuun kuluessa pidettiin Tukholmassa vilkkaita neuvotteluja poliittisen järjestön osaston ja meidän sotilaskomiteamme edustajain välillä.[80] Neuvottelut eivät kuitenkaan vielä johtaneet tuloksiin. Niissä ei jätetty myöskään Ruotsia syrjään. Ruotsin aktivistit ja varsinkin upseerit olivat erinomaisen kiinnostuneita niihin mahdollisuuksiin, joita nyt tuntui tarjoutuvan. Toukokuun 11 p:nä pidettiin ensimmäinen ruotsalaisten kokous rouva Segerstrålen asunnossa. Sitä seurasi toinen kokous, jossa oli enemmän osanottajia. Läsnäolijoista on minulla muistiinmerkittynä seuraavat ruotsalaiset: professori Hjärne, toimittaja Sohiman, entinen ministeri Westman, valtionarkivaario Clason, liberaalinen poliitikko ja lämmin Suomen ystävä kapteeni Liljedahl, kapteenit Bennedich, Rydeberg ja Reutersvärd, toht. Söderqvist ja toht. Sven Hedin, sekä seuraavat suomalaiset: von Bonsdorff, Castrén, Sivén, Fabritius, Donner, Erich, eversti Mexmontan, ratsumestarit Ignatius ja Ahrenberg, toht. Renvall ja minä. Neuvotteluista olen laatinut seuraavan lyhyen yhteenvedon: Kokouksen aloitti Renvall. Ruotsalaiset poliitikot (Clason, Liljedahl ja Westman) sanoivat, että nykyjään ei juuri ole toiveita diplomaattisesta toimenpiteestä Ruotsin puolelta Suomen hyväksi. Bennedich puhui verestä ja raudasta. Liljedahl ehdotti suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen muodostamista poliittista valistustointa varten. Ehdotusta kannatettiin. Hjärne varoitti Suomea ennenaikaisesta itsenäisyysjulistuksesta. Hedin tahtoi tietää, eikö Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin. Castrén vastasi myöntävästi. — Täydentäviä tietoja tästä kokouksesta antaa kenraali Ignatius muistelmissaan. Käytännöllisiin tuloksiin se ei johtanut. Perustava merkitys oli sitä vastoin valtuuskunnan kokouksilla 12,13 ja 16 p:nä toukokuuta, joissa olivat läsnä Ignatius, Mexmontan, Ahrenberg ja Renvall. Näissä tehdyt päätökset[81] olivat lähtökohtana sille tarmokkaalle toiminnalle, johon uudesti muodostunut A.K. ryhtyi kesän kuluessa ja jonka tuloksena oli suojeluskuntalaitoksen syntyminen. Kokonaisen sarjan muodostivat toisaalta ne Tukholmassa toukokuulla pidetyt kokoukset, jotka olin toimeenpannut aikaansaadakseni yhteistoimintaa Suomen ja Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien välillä, mikä siis oli yritys puhaltaa uutta henkeä nääntyvään Liittoon. Kokouksiin, jotka pidettiin kuun keskivaiheilla minun luonani, ottivat osaa meidän puolestamme Konni Zilliacus, toht. Sivén, Fabritius ja minä, virolaisten puolesta Kesküla, lättiläisten puolesta toht. Trauberg, liettualaisten puolesta Jurkunas-Scheynius ja Aukstolis, puolalaisten puolesta kreivi Rostworowski, Kunowski ja Zabicki, georgialaisten puolesta ruhtinas Matchabelli ja Tsereteli ja Venäjän muhamettilaisten puolesta Abdul Raschid Ibrahim. Tarkoitus oli etsiä yhteisen esiintymisen perustaa tulevassa sosialistisessa rauhankonferenssissa. Mutta pitkien neuvotteluiden tuloksena oli ainoastaan yhteisen »tiedonantokomitean» perustaminen. Epäonnistumisen pääasiallisena syynä oli itsepäinen Kesküla. Kaduin syvästi, että olin kutsunut hänet mukaan. Kun Zilliacus suoraan kysyi häneltä, onko Viro Venäjän puolella vai sitä vastaan, vastasi hän, että sen täytyy riippua olosuhteista, ja kuitenkin esiintyi tuo omatekoinen pienen kansan edustaja miltei sietämättömän mahtipontisesti. Nyt olivat, sanoi hän, virolaiset toisen kerran luoneet Venäjän valtakunnan. Mitä kokouksissa muuten keskusteltiin, sen voin sivuuttaa, kun se ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Jonkin verran toiveita kiinnitin sitä vastoin siihen tuumaani, että pitäisi muodostaa Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain yhteinen komitea Helsinkiin. Tuuma saavutti maanmiesteni kannatusta ja jotakin siihen suuntaan lienee todella yritetty Helsingissä. Mutta sekin suunnitelma raukesi lopulta. Käytännöllinen yhteistyö »sorrettujen» välillä meni ylimalkaan yli ihmiskyvyn. Ei päästy pitemmälle kuin loppumattomiin väittelyihin ja tuntehikkaisiin veljeilyn ilmaisuihin. Se oli työteliästä aikaa tämä ihmeellinen vallankumouskevät Minä seisoin keskellä mitä erilaisinten tehtävien ryöppyä, jotka veivät ajatukseni ja voimani ilman muuta näkyvää tulosta kuin ne sanomalehtiartikkelit ja poliittiset selostukset, joita kynästäni valui ehtymättömänä virtana. Ystäväni ja työtoverini Numelin, H. Zilliacus ja H.R. Söderström olivat minulle uskollisia avustajia juoksevain asiain hoidossa toimistossani. Läheisessä yhteistyössä olin, paitsi valtuuskunnan jäsenten, myöskin Konni Zilliacuksen, Herman Stenbergin, Norrménin ja Svedlinin kanssa. Numelin ja Svedlin matkustivat kuitenkin vallankumouksen puhjettua Suomeen. Myöskin vaimolleni oli se rasittavaa aikaa. Hänen oli pidettävä kunnossa kotia, joka enemmän kuin milloinkaan oli luonteeltaan ikäänkuin poliittinen klubihuoneisto, missä ihmisiä lakkaamatta liikkui tullen mennen ja missä aamiais- ja päivällisvieraina paitsi tavallisia ruokavieraita aina oli joitakin ystäviämme ja maanmiehiämme tai myöskin ihmeellisiä kaukaisia matkalaisia »sorrettujen» piiristä. Vakinaisten ruokavierasten joukossa toukokuulla oli Simon taistelussa joulukuussa 1916 pahoinruhjottu Sven Weckström, joka paettuaan Oulun vankilasta maaliskuun 17 p:nä oli ollut hoidettavana Serafimer-sairaalassa Tukholmassa.[82] Hän oli huhtikuun 25 p:nä päässyt sairaalasta ja asui nyt toipilaana Herman Stenbergin luona samassa talossa kuin me. Vaimollani oli nyt rakkaana tehtävänä äidillisen huollon antaminen sairaalle haavoittuneelle sankarille. Niiden jääkärien joukossa, jotka nyt vallankumouksen jälkeen jälleen saimme lausua tervetulleiksi, olivat m.m. Spalernajan vangit Relander, Heiskanen ja Väisänen, ja vähän myöhemmin Aarne Sihvo. Istuimme tuntikausia kuuntelemassa heidän jännittäviä kertomuksiaan seikkailuistaan Suomessa ja vankeusajastaan. Tutkintopöytäkirjoista oli käynyt ilmi, että venäläiset ilmiantojen avulla olivat saaneet tietää »suunnattoman paljon kaikesta». Kai Donner oli mainittu Helsingin »konttori» minut Tukholman »konttorin» päälliköksi — Eräs toinen reipas Tukholmaan tähän aikaan saapunut spalernajalainen oli Erik Bahne. Hän sai sittemmin toimen Liiton toimistossa ja otti tehokkaasti osaa propagandatyöhömme. Paljon olisi kertomista niistä monista vieraista kaukaisista maista saapuneista henkilöistä, joiden kanssa tulin kosketuksiin Liiton asiamiehenä. Niistä oli varsinkin kaksi ikäänkuin jostakin seikkailuromaanista suorastaan leikattua. Toinen oli georgialainen Matchabelli, toinen intialainen Virendranath Chattopadhyaya. Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta, oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä elämässäni olen tavannut. Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua. Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta vuotta nuoremmat päästetään...» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan. Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia. Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya. * * * * * Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia, mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle. Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana kuin ennenkin. Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet, jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905. Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset, jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi, mutta toteutumattomaksi unelmaksi. XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN. Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti... Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta. Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf, entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht. Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista. Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen, että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan. Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista? Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan. Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa, sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien asuttamia. Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä — että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan — minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan — ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki, sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden. Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915 julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä. Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa, hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen. Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus. Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen, varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä — riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit, sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa. Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.» Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita. »Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän saksalaisen johdon alaisena. Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi. Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin. Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen. Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä päättyi seuraavin sanoin: »Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta lähinnä _tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien ilmoituksesta ja ehdotuksesta_. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen välttämättömäksi edellytykseksi.» Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918. Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän. Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin, että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut? Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja? Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla, keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84] Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu. Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa. Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen. Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty päätös oli pantu toimeen. Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld. On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin, vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä, mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty. Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e. Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä) puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä, että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä, että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty »Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt». Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä 5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä, että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.» Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.» Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta. Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä neuvoin toiminimen kanssa. Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä? Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.) Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin, joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli ensiluokkainen seikkailunäyte. Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä. Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa, että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana. Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa. Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp, Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi) pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan. Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa, joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen. Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä» nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä. »Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua. Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi. Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.» Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg). Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917 oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin: »Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys. Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia, jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se, jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue- ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.» Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun 18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti. Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava. Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp, professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada _fait accompli_ (tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen liiton mahdollisuudesta. Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle, tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan. »Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta (professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä, että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.» En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin. Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen, kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli tilattu Tukholmasta? Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa, minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus, että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87] Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu. Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta _Ruotsin avulla_. Ero oli tuntuva. Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä. * * * * * Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa. Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi. Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa. Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan. Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa. Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin. Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä. Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä. Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä. »Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma, että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian, ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen. Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta, eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen hyväksi. Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä, virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin», jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa omasta keskuudestaan. Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön yritys saatu peruutetuksi. Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle. Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m. Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan, jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella oman henkensä puolesta. Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset, joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi, että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman auktorisoitu edustus Berliiniin. XIV. ITSENÄISYYS. Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä tehdä niin. Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli selvitys. Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa ilmoittaa. Yleinen kummastus! Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, — Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg. Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi valtuutettujen sihteerinä. Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan, jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana. Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan. Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea. Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä. Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana. Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä. Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä, päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon, joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä. Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen. Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa. Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa. Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka. Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18 p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan. Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin piireissä. Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24 p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä, sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella. Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu. Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut. Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan, jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi — jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja Kerenski oli. Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan, kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi, olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen, että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa. He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään, että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen oli pian oikaistava. Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet, että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin, että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia. Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä» ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun 31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani: yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät. Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä, olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata. Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani vaikutelmia seuraavalla tavalla: »Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.» Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä. Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä. Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet. Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin. Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös, joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo, tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun 26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat. Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko? Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan. Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan, että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden aikana. Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin. Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein, kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle. Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen. Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann, joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan, oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä maaliskuussa 1918.[92] * * * * * Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta, mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit jo valmiiksi muovatut. Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja samalla Tanskalle ja Norjalle. Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt, joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka, että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä. Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja, jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven, maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G. von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa. On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen. Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus, jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta. Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin. Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m., mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista. Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää, mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin, siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi. Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht. Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt, professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei ollut laita. Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla. Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni. Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle Suomesta mitä suopeimmin. Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte, kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta. Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld, joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys, kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan, empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan. * * * * * Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien »lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua junaan. Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin? Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta. Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi. Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen, kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle, että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan. Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan, jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja, joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne, jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen, että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan, voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan. Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden — saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla, kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä. (Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin, kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla? Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa. missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th. Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner. Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän »astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin. Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat venäläiset sotamiehet kimpussani. Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin. Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla semmoista ollut. Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook, vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna 1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä. Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen. Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle, että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä. Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan. Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni. Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta, enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä, kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut ottaa suorittaakseen. * * * * * Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin, nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset, jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa. On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen, että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia, eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme — nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt, niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi ratkaista. Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2 000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana, jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan, se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus, se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme. Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918. VIITTEET: [1] Suomen Vapaussota vuonna 1918. I. siv. 132 ja seur. [2] Viimeksi mainitun tiedon nojaan omiin muistelmiini ja sitäpaitsi siihen kirjoitukseen »Katsaus Suomen vapausliikkeen kulkuun sodan aikana», jonka lokakuun 23 päivänä 1916 jätin majuri von Aweydenin seuraajalle sotilasattaseana Tukholmassa eversti von Gieselle. Walter Horn kertoo selostuksessaan käynnistään Tukholmassa (Suomen Jääkärit, I siv. 92), että raportti lähetettiin Berliiniin konsuli Goldbeck-Löwen välityksellä. Saman tiedon toistaa Kai Donner kirjoituksessaan Jääkäriliikkeen synnystä teoksessa Suomen vapaussota I siv. 84. Minä en kuitenkaan hevin voine tässä kohdassa erehtyä. Asialla on jonkun verran merkitystä, koska Suomen ylioppilaiden anomus sai toisen luonteen, jos se saapui Saksan sotilasviranomaisten käsiin heidän Tukholmassa olevan virallisen edustajansa lähettämänä.— »Suomen vapaussota» tarkoittaa tässä kirjassa Kai Donnerin, Th. Svedlinin ja Heikki Nurmion toimittamaa teosta, »Suomen Vapaussota vuonna 1918» taas n.s. virallista julkaisua. [3] Hindenburg sanoo muistelmissaan (Elämäni, Porvoo 1920 Werner Söderström Oy, siv. 132): »Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914—15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla!» [4] Y.O. Ruuth, Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet. Jyväskylä 1918, K.J. Gummerus. Siv. 70. [5] Heidän elämäntyötänsä on kauniisti kuvannut heidän entinen Joensuun lyseon rehtorinsa K.A. Wegelius kirjassaan Aseveljet. Porvoo, Werner Söderström O/Y 1925. [6] Ks. m.m. Alma Söderhjelm, Pfadfindereitä Tukholman kautta kulkemassa, Suomen Jääkärit, I siv. 262 ja seur. [7] Ks. Luodon ilmiantoa Wetterhoffista, päivätty Berliinissä Moabitin sotilasvankilassa 10:ntenä heinäkuuta 1916. J. Sundwall Kring jägarbataljonen, siv. 141. [8] Suomen vapaussota I, siv. 90 ja seur. [9] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 44. Kai Donnerin mukaan (Suomen vapaussota, I, siv. 99) muodostettiin keskuskomitea (C.K.; centralkommittén) vasta syksyllä 1915. Siiloin oli ilmeisesti kysymys aikaisemmin muodostetun komitean uudestijärjestelystä poistamalla jäseniä, jotka eivät kaikessa hyväksyneet meidän politiikkaamme.. [10] Kahta lukkoneulaa, joita pidettiin päät vastakkain, käytettiin tuntomerkkinä järjestön jäsenten kesken. [11] Kesäk. 30:ntenä päivätyssä raportissani luulin voivani ilmoittaa Wetterhoffille: »Mieliala tuntuu nyt kääntyneen meidän eduksemme. Törngren, jota vielä en ole tavannut, lienee jonkun verran muuttanut kantaansa.» Sittemmin saimme kokea, että loppuosa tätä hyväuskoista ilmoitusta oli hiukan ennenaikainen. [12] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 49. [113] K. A. Wegelius, Routaa ja Rautaa. I. Tornion etappi. Porvoo 1926. Werner Söderström O/Y. Siv. 130 ja seur. [14] Alkuperäinen kirje on ruotsinkielinen, ja kun sanoja Fia, Svea,4 Rolf ja Tor (= Finland, Sverige, Ryssland, Tyskland) on toivotonta yrittää suomentaa; menee osa sen verrattomasta pirteydestä käännöksessä väkisinkin hukkaan. [15] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914-1918, Tukholma 1922. Åhlén & Åberlund. Siv. 156. [16] Tiedot molempain pääkomiteain kokoonpanosta mainitaan tässä Kai Donnerin kirjoituksen mukaan, ks. teosta Suomen vapaussota, I, siv. 99. [17] K.A. Wegelius, Routaa ja Rautaa, I, siv. 28. [18] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 40. [19] Kirjeen, jossa nämä ohjeet olivat, kirjoitti maisteri Fabritius muutamille muistikirjanlehdille salamusteella. Se on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Suomen Jääkärit, 1, siv. 431. [20] Ks. von Essenin omaa kuvausta teoksessa Suomen jääkärit I, siv. 364 ja seur. [21] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 52. [22] Minun huomautukseni. [23] Suomen Vapaussota I, siv. 49. [24] Suomen me valloitamme, kävi miten kävi, ja Ahvenanmaan me joka tapauksessa otamme. [25] Vrt. Suomen vapaussota vuonna 1918 teoksessa, I, siv. 198 esitettyjä, minun mielestäni harhaanjohtavia mietelmiä. [26] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 48. [27] Suomen Jääkärit, I, siv. 293. [28] Samuli Sario, Suomen vapausliikkeen ulkomaanvaltuuskunta Suomen Vapaussota, I, siv. 182. [29] Ruotsalaiset, ruotsalaiset! Ne eivät tule mukaan. [30] Wetterhoffin kertomus von Falkenhaynin tiedonannosta herttualle käy pääasiassa yksiin sen kanssa, mitä marraskuun 30 p:nä kuulin samasta asiasta. [31] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914—1918. Tukholmassa 1922. Siv. 192. [32] Päinvastainen käsitys on Hindenburgilla. Puhuessaan Saksan viimeisestä Ranskassa v. 1918 tekemästä rynnistyksestä hän lausuu (Elämäni, suom. painos, siv. 335): »Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset.» [33] Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 138. [34] Maurice Paléologue, m.t. II, siv. 148. [35] Rautatietöissä oli sitäpaitsi tuhansittain sotavankeja. Näitä kohdeltiin tietenkin vielä huonommin. Ks. Ira Nelson Morris: Minnen från min ministertid i Stockholm 1914-1923, Tukholma 1923, siv. 45 ja seur. [36] Herman Gummerus, Aktiva Kampar 1899-1910, Helsinki 1925, Söderström & C:o, siv. 162. [37] Kirjeen on muutamin lyhennyksin julkaissut Sundwall: Kring Jägarbataljonen, siv. 135 ja seur. [38] Sundwall, main. teos, siv. 139. [39] Että Norjassakin oli niitä, jotka näkivät selkeästi Venäjän taholta uhkaavan vaaran, osoittaa m.m. toht. Herman Harris Aallin v. 1917 ilmestynyt kirja 'Nordens Skjaebne' (ruotsiksi Nordens öde, Helsinki 1917, Holger Schildt). [40] Samuli Sario teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 194. [41] Vrt. sitä Helsingin keskuskomitealle lähettämäni raportin otetta, joka on julkaistu teoksessa Suomen jääkärit, II, siv. 616 ja seur. [42] J. Sundwall, Suomen jääkärit, I, siv. 559. Vrt. Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 117. [43] Julkaistu teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 142 ja seur. [44] Vrt. von Essenin omaa kertomusta teoksessa Suomen jääkärit, I, siv. 375 ja seur. [45] Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 117. [46] Suomen Jääkärit, II, siv. 316. [47] Ks. J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 64 ja seur [48] Oli kuitenkin poikkeuksia. Monet Suomen liikemiehet osoittivat suurtakin sympatiaa meidän liikettämme kohtaan ja tekivät tuntuvia taloudellisia uhrauksia sen hyväksi, vaikkakin verraten harvat ottivat siihen aktiivisesti osaa, kuten johtaja Armas Saastamoinen. Huhtikuun 24 p:nä olen merkinnyt, että kauppaneuvos Krogius oli lahjoittanut 5 000 kruunua L.L:lle Summa käytettiin jääkärien n.s..Liebesgabe-rahaston vahvistamiseksi. [49] Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918 (suom. painos, Porvoo, Werner Söderström), siv. 183. [50] Suomen Jääkärit, II, siv. 627 ja seur., 678 ja seur. [51] Erich Ludendorff, main. teos, siv. 195. [52] Vrt. Kai Donner, teoksessa Suomen Jääkärit, II, siv. 1060. [53] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 66. [54] Vrt. Samuli Sario, Lausannen kansallisuuskonferenssi v. 1916. Suunta 1921, n:ot 6 ja 7. [55] Näiden kahdesti kuussa ilmestyväin »Sanomain» tehtävänä oli antaa Suomen yleisölle totuudenmukaisempi käsitys sotatapahtumista ja poliittisesta asemasta kuin minkä meidän sensuroitujen sanomalehtiemme niukoista ja tendenssimäisistä uutisista sai. Niiden toimittajana oli maisteri Thure Svedlin ja suomentajana maisteri V. Puhakka ja ne painettiin 4—6-sivuisina Aftonbladetin kirjapainossa samalle ohuelle paperille, jota oli käytetty »Vapaisiin Sanoihin» sortovuosina. Lehden levittämisen Suomeen hoitivat meidän etappimme. Suurten kuljetus- ja levitysvaikeuksien vuoksi tämä hyödyllinen ja hyvintoimitettu julkaisu ei liene saapunut Helsinkiin ja Etelä-Suomeen asti. [56] Ks. m.m. Maurice Paléologue: La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, 1 luku. [57] Paléologue, main. teos, II, siv. 5 puhuu siitä, kuinka tavattoman pessimistisesti Kokovtsoff juuri silloin arvosteli asemaa. [58] Hammarskjöldin ministeristö asettui tässä kysymyksessä sangen päättävälle kannalle. Syyskuun lopulla sanoi Saksan ministeri von Lucius minulle saaneensa Ruotsin hallitukselta varman vakuutuksen, että se ei tulisi myöntymään eikä sallimaan ainoankaan ruutitynnyrin kuljetusta Ruotsin kautta. Lienee kuitenkin tunnettua, että luvatonta sotatarpeiden kuljetusta Ruotsin kautta Venäjän laskuun toimitettiin salassa varsin suuressa määrässä. Me saimme siitä usein raportteja. Niinpä kirjoitti neiti Elin Nylander minulle syyskuun 14 p:nä 1916: »Heinäkuun 1—26 p:n välillä kuljetettiin Englannista kauttakulkutavarana Ruotsin kautta toiminimi Krogiukselle Tornioon joukko laatikoita, joissa oli Punaisen Ristin leima. Toiminimi ei puuttunut Torniossa lastaukseen, vaan siihen komennettiin merisotilaita Helsingistä. Suuret puulaatikot sisälsivät pienempiä laatikoita, joista jokaisessa oli _granaatteja_. Tämä kaikki Punaisen Ristin merkillä varustettuna! Jos kirjoitat asiasta, älä mainitse mitään sotamiehistä. Ne ovat luotettavia hyviä miehiä ja kaikin tavoin suojeltavia». [59] Kuten tunnettua oli Hindenburg elokuun 29 p:nä tullut von Falkenhaynin seuraajana pääesikunnan päälliköksi ja Ludendorff ensimmäiseksi päämajoitusmestariksi. [60] Vrt. Edvard Hjelt teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 51. [61] Pietarin lehdet panivat toimenpidettä vastaan vastalauseen »kyynillisenä kansainoikeuden loukkauksena». Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 77. [62] Tämä sabotage-toiminta, jolla kenties oli merkitystä Saksan sodanjohdolle, mutta joka tuntuvasti sai venäläisen valvonnan ja vainon Suomessa kiristymään ja siten myöskin tuli pahaksi esteeksi rekryyttien värväämiselle pataljoonaan, tuotti valtuuskunnalle suurta huolta. Papereitteni joukossa on minulla eräs päiväämätön kopia valtuuskunnan kirjelmästä asianmukaisille Saksan viranomaisille tästä asiasta. Kirjelmä, joka lienee laadittu myöhään syksyllä 1916, päättyy anomukseen, että n.s. sabotage-yrityksiä Suomessa mikäli mahdollista kartettaisiin tai ainakin toimeenpantaisiin ainoastaan erikoisen tärkeissä tapauksissa ja että jääkäripataljoonan nuoria miehiä ei missään tapauksessa enää käytettäisi sellaisiin yrityksiin. [63] Suomen Jääkärit II, siv. 763. [64] Sundwall (Kring Jägarbataljonen siv. 70.) kuvaa drastillisesti majuri kreivi Schwerinia: »niukkalahjainen morfinismia sairastava feodaalinen maaneuvos.» Minun saamani vaikutus miehestä ei ollut juuri edullisempi. Että saksalaisillakaan ei ollut erikoisen suuria ajatuksia hänen älystään, tiesi jokainen. Saksan meriattasea Tukholmassa von Fischer sanoi minulle herttaisen avomielisesti katsovansa, että Schwerin on »ein Trodl» (pöhköpää). [65] Kirjelmä on julkaistu Sundwallin teoksessa siv. 166 ja seur. [66] Hindenburgin muistelmista (Elämäni, suom. painos, siv. 218 ja seur.) käy kuitenkin ilmi, että hän oli asettunut suunnitelmaan nähden epäilevälle kannalle. [67] Amerikan Pietarissa olevan lähettilään kautta saamamme vastaus (ks. edellä siv. 251) ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi eikä sitäpaitsi sisältänyt mitään positiivista. [68] Nämä puolalaiset legioonat perustettiin jo v. 1912 Galitsiassa, Itävallan puolalais-ystävällisen valtakauden aikana. Elokuussa 1914 ne lähtivät sotaan ja niihin liittyi vapaaehtoisia Puolan kaikista osista. Syksyllä 1916 kuului legiooniin kaikkiaan noin 30 000 miestä. Niiden luoja ja johtava sielu oli Josef Pilsudski. Syyskuussa samana vuonna annettiin legioonille keisari Frans Josefin reskriptillä oikeus käyttää omia kansallislippuja ja nimitystä »puolalainen apujoukko». [69] Ludendorff, main. teos, siv. 344. [70] Suomen Jääkärit II, siv. 860 ja seur. Vrt. C. O. Nordensvan, Världskriget 1914-1918, siv. 314. [71] Sitä koskevista toiveista oli meidän vaikea lopullisesti luopua. [72] Näin täytyi puhua meidän puoleltamme tehtävässä esityksessä liittolaisellemme, taistelevalle Saksalle. On itsestään selvää, että kukaan meistä ei vähäksynyt sitä tavatonta merkitystä, mikä länsivaltojen takuun saannilla Suomen autonomialle olisi, jos itsenäisyyssuunnitelmat menevät myttyyn. Mutta sehän ei ollut Saksan apuun rakentuvan itsenäisyysliikkeen edustajain hankittavissa. [73] R. Norrländer ja S. Sario: Die nordische Brücke, N:o 5 sarjassa »Die russische Gefahr», julkaissut Paul Rohrbach. Stuttgart 1917. [74] Ks. esim. Lucien Maury, Den svenska nationalismen och kriget, Tukholma 1918, siv. 274 ja seur. [75] Kai Donnerin julkaisema teoksessa Suomen vapaussota, II, siv. 40. [76] »Die deutsche Regierung betrachtet es als ein deutsches Interesse, dass Finnland womöglich in Besitz der vollen Selbständigkeit gelangt. Infolge dessen ist die deutsche Regierung gewillt, bei dem Friedensschluss für die Erreichung dieses Zieles den zur Zeit bestehenden Verhältnissen gemäss zu wirken. Sollte dennoch irgendein staatliches Band zwischen Finnland und Russland bestehen bleiben, ist Deutschland bereit, für die vertragsmässige Erhaltung der finnländischen Autonomie einzutreten.» — Se selostus, joka on teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 198, on epätäydellinen. [77] Ernst von Hülsen teoksessa Suomen vapaussota, I, sivu 208. [78] Kertomus on »Stockholm» nimisenä ranskaksi julkaistu konferenssin järjestelykomitean toimesta Tidenin kustannuksella Tukholmassa 1918. Suomalaisten valtuutettujen memorandumi on sivuilla 298—304. [79] Eräässä yksityisessä keskustelussa Donnerin kanssa oli Sirola kuitenkin mielipiteenään lausunut, että kansan on ehdottomasti vuodatettava vertansa vapautensa puolesta eikä hankittava sitä vain diplomaattisilla neuvotteluilla (Suomen vapaussota 1, Siv. 309). [80] Suomen vapaussota, I, siv. 214 ja seur Vrt. Hannes Ignatius Sortovuosista itsenäisyyteen, Helsinki 1927, Otava siv. 133 ja seur. [81] Ne on toht. Kai Donner julkaissut teoksessa Suomen vapaussota, II, siv. 42. [82] K.A. Wegelius, Aseveljet I, siv. 250. [83] Suomen vapaussota, I, siv. 222 ja seur. [84] Suomen Jääkärit, II, siv. 965 ja seur. [85] Bertel Appelberg: Revolutionsåret 1917, teoksessa Med lagen och svärdet, Helsinki 1919, Söderström & C:o, siv. 172. [86] Kirjeet on julkaistu suomalaisina käännöksinä valtioneuvos Danielson-Kalmarin kirjassa »Ahvenanmaan asia vuosina 1914—1920», Helsinki 1920, Otava, siv, 185 ja seur. Vrt. Bertel Appelberg: Jägarrörelsen, teoksessa Med lagen och svärdet, siv. 170 ja seur. [87] Ylläolevaa Ahvenanmaan-kysymystä koskevaa esitystäni, joka sisältyy tämän kirjan aikaisemmin ilmestyneeseen ruotsinkieliseen painokseen, on ruotsinmaalaiselta taholta väitetty vääräksi. Esimerkiksi entinen pääministeri, nykyinen maaherra Eden, on eräässä haastattelussa vakuuttanut, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että vapaamieliseltä taholta olisi käytetty minkäänlaista painostusta mainittua tarkoitusta varten. Herra Eden sanoo edelleen, ettei hän tunne ahvenanmaalaista K.J. Sundbergia sekä ettei hän tietääkseen koskaan ole tavannut sennimistä henkilöä. Mikäli asia koskee herra Edeniä itseään, on hänen vastaväitteensä tietysti otettava ad notam. Sopinee kuitenkin huomauttaa, että eräs toinen ahvenanmaalainen, toht. Hugo Sommarström, jota Stockholmstidningen on haastatellut, on m.m. ilmoittanut, että, ellei hän erehdy, Sundberg taikka joku toinen (suomalainen) ylioppilas jo keväällä 1917 kääntyi silloisen Upsalan professorin Edenin puoleen Suomen ja Ahvenanmaan kysymyksen johdosta. Olkoon miten tahansa, ei ole pienintäkään syytä olettaa, että Sundbergin 16 p:nä heinäkuuta 1917 minulle esittämä kertomus olisi ollut tuulesta temmattu taikka että minun muistiinpanoni siitä olisi väärä. Viittaan muuten Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa 17 p:nä joulukuuta 1927 julkaisemaani selitykseen, missä minä m.m. oman kertomukseni lisätodistukseksi huomautan valtioneuvos Danielson-Kalmarin yllämainitussa teoksessa tekemiä paljastuksia. Lausun siinä: »Täytyy pitää aikaisemmin julkaistujen asiakirjain avulla todettuna ja nyt edelleen vahvistettuna, että Ruotsissa toimineet ahvenanmaalaiset saivat yllytystä ja kannatusta ruotsinruotsalaiselta taholta pannessaan alulle liikkeen, joka antoi tulokseksi ahvenanmaalaisten kääntymisen Ruotsin puoleen.» [89] Ylimalkaisten päiväkirjamerkintöjen mukaan. Ne pitävät yhtä salaneuvos von Hülsenin yllämainitussa teoksessa antamien tietojen kanssa. Niissä ei kuitenkaan mainita sitä valtakirjan kohtaa, joka koski Ruotsia. [90] Julkaistu teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 263 ja seur. [91] Ks. valtioneuvos Hjeltin seikkaperäistä selostusta käynnistä suuressa päämajassa hänen muistelmissaan (Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 66 ja seur.) sekä teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 62 ja seur. [92] Edvard Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 111 ja seur. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74547 ***