Huilunsoittaja

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73113 *** HUILUNSOITTAJA Runoja Kirj. EINARI VUORELA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919. SISÄLLYSLUETTELO: Prologi. HUILUNSOITTAJA Kulkurin kosinta. Armahan kulku. Kotiintulo. Heräävä rakkaus. Oven takana. Lemmen-nosto. Pienellä huilulla huutelen. Nuoruus. Ero. Kotini näky. Metsän kaiku. Pelko. Ikävä. Odotus. Humalan loihtu. Päivänlasku. KEVÄÄSTÄ KESÄÄN Huhtikuu. Huhtikuun tunnelma. Takatalvi. Kevät-yö. Kultaiset hetket. Toukokuu. Kevään tulo. Kesä-yö. Elon aikana. Kesä-aamu. LAULUJA ARMAALLE Lumikukka. Soidin. Kaksi ihmistä. Tulin luokses taas. Aatokseni. Hyljätty. Kyläkutsu. SOTATORVI Vapaustaisteluun. Vapaaehtoisten marssi. Rakuunan iltalaulu. Huhtikuun myrsky. SALOMAALLA Metsässä. Aamutunnelma. Salomaalla. Raiskattu talo. Paimeneen. Metsänkävijä. Takamailta tulija. Prologi. Metsä mulle pillin antoi soitan sillä metsän kieltä. Soitan korven kohinoita, laulunpätkät metsätiellä. Eksyin kylän kisamäille, yllä kiilsi pilven kulta, alla väikki vaaran vaski, hongat hohti helkatulta. Huvit siellä mieltä hurmas, povessani poltti, huusi, vierelläni neiot nauroi, kupehella kukki kuusi. Otin huilun huulilleni: lehdot leikki nuorten häinä, saraheinät helisivät, tytöt kulki kukkapäinä. HUILUNSOITTAJA KULKURIN KOSINTA. Kulkuri olen minä aina ollut, kulkuri olen minä nytkin! Näithän: varsani valkoharjan juuri mä seinään kytkin! Kulkurin kullaksi kyselen sua — kulkunen luokalla laulaa, tuuheat taljat ne reslassa vuottaa. Katsos sä orhini kaulaa! Kulkurin pirtti on pitkän pitkä, tähdet sen lamppuina leiskaa, tuhannet värttinät kultia kehrää, silkkiset uutimet heiskaa. Kulkurin karjaa metsän tyttö havujen lehvillä huiskii. Lammaskatraita illansuussa kuusien peittohon kuiskii. Kulkurin takassa räiskähtelee raikasta revontulta, kulkurin kihlana kimmeltääpi kirkkahin Lapin kulta! Kulkurin kello ei kuudelta käske, unia saat sinä kyllä! Heiluthan hetkisen keskellä päivää sinistä silkkiä yllä! ARMAHAN KULKU. Ettenkö häntä tuntisi! Hänen polullaan paistaa päivä, hänen kupeillaan hohtelee kuu, hänen kiireeltään kimaltelee tähti. Tunnen ilman, joka on häntä: syleillyt. Tunnen oksan, joka on häntä hyväillyt. Tunnen tuulen, joka on liehuttanut hänen hiuksiaan. En tiedä, mistä minä sen tunnen. Mutta mun tulee vain niin hyvä olla. Jossain otetaan tulta lamppuun, jossain lauletaan laulu, jossain soitetaan sävel. Niin, se on omassa sydämessäni. Ettenkö minä häntä yössä tuntisi! Kirkkaana hymynä kiertyy pimeys kaulaani ja suutelee minua. KOTIINTULO. Tie johdatti korpehen valkoiseen ihan etehen punaisen uksen. Käyn ovesta pirttihin ääneti ja nurkkahan pystytän suksen. Lie kauan jo vuoteltu, koskapa noin käsi kiihkeä kiertyvi kaulaan, lumiturkkia riemuiten riisutaan ja hymyten viedähän naulaan. HERÄÄVÄ RAKKAUS. Taas oli yö. Hämärä ja hyvä. Hän näki unta, — heräsi ja uneksi. — Tuolla ihan sydämessä tuntui syttyvän. Toisinaan valtasi hänet ankara, miltei hurja riemu. Hän painoi hellästi kehittyviä rintojaan. Povea poltti. Toisinaan hän herätessään löysi kirkkaan kyyneleen silmäsopesta. Mitä on huomenna? Mitä ylihuomenna? Mitä kesällä? Hän unohtui iltaisin pitkiksi ajoiksi ikkunaan. — Kaikki nukkui. Puut ja pellot. Koko kylä uneksi. Siihen hän unohtui. Yön himmeä valo leikki hiuksilla ja ajatus hiipi kauas, kauas sanattomassa yössä. OVEN TAKANA. Muistan kuinka ennen mulle iloisesti uksi aukes, kuinka hymys herkkä varsi, kuinka kuulsi kaunis kaula, kuinka helläks luonto laukes. Nyt ei uksi ulvahtanut. Sisästä ei kuulu kapse. Kello käy vain verkallehen, takoo niin kuin oma sydän, kuuluu rikkorattaan rapse. Astuu hämy silmäin eteen, syytös sydänoven pieleen: Suolta nousee harmaa sumu vilun kanssa verkallensa, niinkuin murhe miehen mieleen. LEMMEN-NOSTO. Laulele lintuna likkalapsi! Naapurin Ormo jo aikoo... Sitäpä juuri, siksipä juuri Kuppari-Kaisakin taikoo. Liikehdi keijuna ketteräkenkä, kuiskuta illan kuulle, kohta se Ormo jo omansa ottaa, ja suukkoja sataa suulle. Heilahda heilana herranterttu, sokeritoppanen teijaa! Kohta ne kihlat rinnalla helkkyy, kaulalla silkki leijaa! PIENELLÄ HUILULLA HUUTELEN. Pienellä huilulla huutelen myöhällä illansuussa. — Luhdin lehdillä tyttöjä nukkuu ja peippoja pihapuussa. Pienellä huilulla huutelen karhulle korven poveen. — Koputan pienellä laulun päällä Tapion tyttöin oveen. Pienellä huilulla huutelen omankin kullan tupaan. Akkunan alla kihloja näytän ja pappilamatkaa lupaan. Pienellä huilulla huutelen korpeen ja korven yli. Kuuntelen: kaikuja kumpuilee korpi ja korven syli. NUORUUS. Ah, te entiset ilot siellä kaukana! Kaikki siellä kieppuu kauniin ajatuksen ympärille. Nainen, nuori ja kaunis! Tyttö vehmas kuin keväinen koivu, — valkovyö, kultahius, silkkisukka! Naurahdan ajatuksissani. — Nuoruus! Yksi ainoa suvinen päivä: niinkuin virta se kuljetti, niinkuin viini se hurmasi, niinkuin salainen tuli se kulutti! Aamu hartauttaan metsässä piti, puu punersi, linnut oksilla keinuivat keveinä kuin sävel, joka havukon helmassa helisi. Nuoruus, sinä olet ystävä, jonka hyviin silmiin jokainen uskoo, Paljon sinä lupaat, mutta useimmin annat työkirveen kouraan, pitkän lauluttoman arkisen askareen. Nuoruus, sinä olet hyvä! Kuljetat ihmistä kuin kuninkaanlasta — satusaarissa, tuulentuvissa. Sitten naurahdat ja herätät hänet pirtissä, jonka akkunaa ruoskii alakuloinen sade. Mitäpä surra! Rinta täyteen havuntuoksua! Jalka keveäksi, suu nauruun! Mikä tuntuu raskaalta, se keveäksi kuvitellaan. Mikä tuntuu ikävältä, annetaan sitä ilon hyppysen hypistää. ERO. Kansanlaulun tapaan. En minä itke ilkeyttäni, enkä minä itke muuta. Eroa itken — toki kun oltiin ihka kuin samaa puuta! Häll' oli hellä luonnonlaatu ja muuten niin sopiva ääni. Hänen kanssansa naurusuulla olisin viettänyt hääni! Mutta se kutvale kukersi hälle, hattupää harakka hyppi, polvelle pyrki ja pyydysteli, vieläpä viiksestä nyppi. Siinä se liversi liehuhäntä, vieläpä suikkasi suuta. Eroa itken, toki kun oltiin ihka kuin samaa puuta! KOTINI NÄKY. Mikä ääretön sylyys puhdasta, kirkasta ilmaa! Mikä riemu hengittää sen hopeata rinnan joka sopukkaan! Mikä huikaiseva kirkkaus aamun paistaissa puihin! Niinkuin oma sieluni on tuo kuultava ilma. Jokainen värähdys tuntuu siinä, jokainen lyönti siinä kaikuna kiirii, jokainen sävel kauan helisee. Jokainen kukkula, puu ja pensas kuvastaa sen läpi. Tuolla on koti! Sen sininen sauhu kiemuroi ilmaan, siellä äidin askar ja askel, polkema polku. Siellä isän kyntämä pelto ja kylvämä vilja. Kaikki siellä on kääriytynyt hiljaiseen hymyyn. Katoilla ja nurkanpäissä kiipeilee hillitty nauru. METSÄN KAIKU. Olen kaiho mä kansani kalliin, hely häipyvä kantelen. Käki kerran mun kuusesta keksi niin kilpaan kiihottaen. Olen huilu mä korvesta kaukaa, minä paimenten tulilta tuun, soi loiluni leimua lemmen ja hilkettä jäisen puun. Olen henki, mi hankiin hukkuu, joka honkien hoviin jää, joka tuulien laulussa itkee ja viidassa viheltää. Olen helkettä heimoni hengen, suvun sorjan, mi soitintaan ei tuonelan tuville vienyt eikä lauluja lapsiltaan. PELKO. Se kyyristyy pensaikkoon. Sen sydän käpertyy kokoon. Sen tukka nousee pystyyn. Sen selkään kaadetaan kylmää vettä. Sen kuulo on kuin naskalin kärki. Se näkee olemattomia. Se kuulee kuulumattomia. Se kulkee aina sukkasillaan. Toisinaan se pakenee pimeään, toisinaan se pelkää pimeässä. Sillä on levoton omatunto. Usein se on Syytön. Se on hyvä juoksija ja aina — tai useimmiten se juoksee varpaillaan. Se ei koskaan punnitse asiaa järjen valossa, vaan vapisee kuin kiinniotettu lintu. IKÄVÄ. Ikävä on hämärän sukulainen. Sillä on usein kyynel! poskella. Se katsoo aina jonnekin kauas. Se ei kuuntele niin kuin odotus. Tuntuu puristusta rinnassa. Ikävä ahdistaa vain yksinäistä ihmistä. Joukossa se piiloutuu. Se ei naura koskaan. Mutta on nähty sen joskus hymyilevän. Se vieroo valoa. Kirkkaana päivänä se painuu varjoon. Se huokaa usein ja seisoo myöhään ikkunassa suven sinisinä öinä. ODOTUS. Odotus on kuin pingoitettu kieli. Kaikki sen ympärillä on kiristettyä. Puut, puun oksat ja veräjän salot tuntuvat soivan, jos uskaltaa niitä koskettaa. Sitä häiritsee kaikki sivuäänet. Sillä on tuijottava katse. Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti. — Sillä on tarkka kuulo, mutta huono tuntoaisti. — Se seisoo avojaloin kauan lumisella kartanolla ja kuuntelee. Sen tapaa usein kyynärkolkkasillan akkunassa. Se pidättää hengitystään. Kun se kuulee tutut askeleet, avaa se sylinsä. Silmissä välkähtää ihana valo ja huulille hyrähtää lämpöinen hymyily. HUMALAN LOIHTU. Lentävät mietteet, metsien puissa tuhannet huilut huminaa pitää, soutavat kiistaten kielillä sormet, sielussa sävelet syttyy ja itää. Sävelet unhossa uinuneet kauan unien riemuja riehuu ja nauraa. Kaikilla kunnailla halmeita päilyy, halmeilla häilyy kultaista kauraa. Armaita ahoja aurinko kultaa, haapojen lehdillä leikkivi tuulet. Tarhalta kiirii naisien nauru, silkkistä soittoa kukista kuulet. Rinnassa tunnet sä kiihkeän polton, kuumeinen kaipuusi kaikkea halaa: syliä naisten, naurua peikkoin... Veresi villinä tulena palaa. PÄIVÄNLASKU. Huurtehen helmaan päivyt pois putoaa taivaalta tammikuun. Kierivi sylihin kylmän metsän latvasta hohtavan hopeapuun. Metsien latvoilla kaihoina vielä kulta sen hämyssä häilähtää. Kuurainen kuutamo peittävi alleen hanget ja hongat, akkunat jää. Kalvavan ikävän sylissä istun. Haikean mieleni harmaa vyö peittävi ollehet päivän riemut. Pakkanen nuijalla nurkkaan lyö. KEVÄÄSTÄ KESÄÄN HUHTIKUU. Ajaa Luojan lumiaurat, kurki kirkuu kuskipuulla. Pärskyy vesi, räiskyy räntä, huutaa kuikka salmensuulla. Repii jäitä, rouhii routaa, pirstoo myrsky metsän puita. Kosket kiehuu, sillat soutaa särjettyinä salmensuita. Vaakkuu vanha, harmaa varis, varpusparvi kylpee veessä. Halkopinot pyllähtelee tielle vanhan riihen eessä. Mikä säilyi talven yli, nousee, kirpoo kirren alta, laululinnut livertelee, kiirii kaiut kaikkialta. HUHTIKUUN TUNNELMA. Metsä supattaa. Suon syrjä sipiee. Hangen hursti hupenee. Vuorilla solisee vesi hopeisina nauhoina. Kevät! Huhtikuu! Sinisenharmaa, punaisenruskea huhtikuu. Rinteillä tuhannet haltijat. Kevät on kuin valon jumala vuorille noussut. Koskena kohisee, tuulena tohisee, myrskynä mylvii. Huiluna se havukosta huutaa, pajupillinä norolta piiskuttaa. Tuuhealta mäeltä tuohitorvena tuututtaa. Kylästä se on metsään juossut, pistänyt jalkamyllyn käyntiin ja katsoo, nyt jauhonaamaisena nauraa myllyn oviaukosta. TAKATALVI. Soitti täällä lintu kesän, laati pesän peippovaari. Kuultiin kurjet, kuikan huuto, nähtiin kirkas sateenkaari. Veettiin jalkaan suvisukka, vietiin vinttiin talvivaatteet. Jätettihin talven taiat, etsittihin uudet aatteet. Nyt on kaikki kauhuissansa —: Linnut värjyy vilusäässä, tytöt tyrskii karsinassa harmaat talvihuivit päässä. KEVÄT-YÖ. Kevät on ympärilläni. Sen uneton yö. Sen tuleton valo. Sen äänetön ilo. Kosken pauhu vain. Sen puut valkoisissaan, sen nurmet kultaisin kukin, sen kaivonvintti salamyhkäisin ajatuksin. Sen kulku metsätiellä ja lyhyt laulu. Keväinen yö! Se niin kummasti kädestä ottaa. Ja se rinnassa toiveena soutaa. Se syömeen niin ihanasti koskee. Mikä ennen nukkui, valvoo. Mikä ennen itki, hymyilee. Mikä ennen suri, iloitsee. Iloa on ilmassa, iloa maassa, kultia vesillä. Ajatuskin on kuin uninen polku, joka juuri saapuu kultaisen linnan ovelle. KULTAISET HETKET. Aina kun kevät saapuu polttavin tuntein, tuuin vallattomin, istun mä tuntehen tulessa iltaisin. Sinä tulet. Sinä tulet hiukset täynnä kevään ensimmäisiä kukkia, suu naurussa, tanssin tahdissa jalka, kielellä suloinen sana. Kuin saituri kokoan jokaisen hetken yhdessäolostamme muistoni pyhäkköön. Ja kun sinä olet mennyt ylitse kukkivan maan, ylitse helkkyvän riemun, avaan minä aarteeni, ja jokainen hetki hyräjää sielustani hiljaisena lauluna. TOUKOKUU. Tuli toukokuu, tuli valkeat yöt, tuli pilvihin rikkaat ruskot, tuli hiirenkorvalle koivikkovyöt, tuli rintahan toivot ja uskot. Tuli toukokuu, tuli oottavan yöt, yli lensivät kurkien aurat; tuli rinteille riemu ja pelloille työt, nous oraalle ohrat ja kaurat. Tuli toukokuu, ja paimenet saa taas torven, kontin ja evään. Saa soita kiertää ja rallattaa ja huilulla huikata kevään. Taas vaari se solmii happaitaan, on pyykinpesussa akat, ja isännät penkovat pelloillaan ja käissä on siemenvakat. Käy päivillä työ, mut illoin ui vene nuorien saarihin salaa. Siellä hanurin povesta polkat soi ja helkavalkeat palaa. Tytöt luhdista kaihoten katselee kevät-iltojen kalvasta kuuta, joka kuusten kukkia kultailee ja rastahan pesäpuuta. Ihan riemusta rinta nyt haljeta on, kun päästy on toukokuuhun, saman riemun vallassa tikkakin kai lyö korvessa onttoon puuhun. Käy hilpeäks mieli ja hymyyn suu, ihan polkaten syntyy säkeet, on toukokuu, on kukkien kuu, soi huilut, aurat ja äkeet. Ja oraasta nousee tähkäpäät ja kullanväriset korret, siitä leipäkulta se kerkiää, siitä notkuu pirtin orret. Ja orsien alla talviset yöt taas torkutaan toukokuuhun. Sitte uusi kevät ja uudet työt ja hiirenkorvia puuhun! KEVÄÄN TULO. Niin kirkas on kevään kuu, ja tähtien karkelot kajaa, vielä pakkanen tiuvuissa ajaa, ja kuurassa kiiltää puu. Soi humina hongissa soilla. — Kevään liehuvi tuuhea tukka. Ja rentukka, kultainen kukka jalat märkinä kahlaa joilla. Joku päivä ja kaikki jo muuttuu. On lämmin ja lehtiä puissa, sinenseulojat salmiensuissa, vain pääskyä enää puuttuu. KESÄ-YÖ. Yö kuuntelee... Soudun solske kajaa. Riutuvat kullat se kuohuhun nostaa, kohti käy kalamajaa. Yö katselee... Somina maisemat sinessä nukkuu; auteren silkillä kaukana, kaukana raukea käkönen kukkuu. Yö ajattelee: Hallalta suojaan ihmisen kauraa, salassa hiljaa kukan kehät kultaan — aamulla lapsoset nauraa. Yö nukahtaa... Lumelta uniset pihlajat hohtaa. Hämärän helmassa ilta ja aamu Syleillen toisensa kohtaa. ELON AIKANA. I. Seisovat pellolla kultaiset kuhilaat, oljessa siristen sirpit ne soittaa. Aurinko ihana itkien laskee. Elokuun kuutamot koittaa. Kuulevat korvessa kuusien latvat: lehvien alla käy halla kuin mykkä — yrittää hämyssä pellolle nousta, siellä on vahtina kykkä. Harmista haljeta halla on silloin, vihansa vimmassa suohon se painuu. Siellä se mudassa murjottelee, kauran se kasvua vainuu. Näkevät kuusessa oravan lapset: nälkä kun kiertää peltoja yöllä — mökkikyliltä polkua pitkin pettukirves jo vyöllä. II. Pellolla seisovat kuhilasvahdit, kunniakujaa ne tekevät kuulle, kun sen kultainen sirppi kieppuu metsässä puulta puulle. Uutimen takana unehen raukee raataja; kuhilaat unissa nyökkää, ampumaketjussa korpehen juoksee, kyntäjä sängystä hyökkää. Vaimopa viereltä virkkavi: minne noin sinä ukkeli unissa karkaat? veisikö viljoja vaaniva halla, koskisko kykkiin varkaat! Pellolle kyntäjä synkkänä syöksyy, hällepä kuuhut se kuusesta nauraa: nuku sä rauhassa, raataja, yösi, kyllä mä kaitselen kauraa. III. Vaimonsa vierelle kyntäjä painuu. Kuutamo-karkelon kuhilaat alkaa, tanssivat hilpeän talkoopolskan. — Pyörivät "kymmentä-jalkaa". KESÄ-AAMU. Koillinen kultoa kajastelee, kesäyö hopeita seuloo, hämytär havunneulalla sinistä silkkiä neuloo. Koillinen kultoa kajastelee, ylitse hongikko-partaan tuulen heräävä hilke käy, lintu saa harppunsa hartaan. Koillinen kultoa kajastelee, sumutar suon yli kahlaa. Metsänhaltija mäihää syö, ryyppivi koivun mahlaa. Ahdin pursikin puikeltaa vienojen vesien kultaan. Vellamo karilla kampailee ja kaitsevi kahvitultaan. Sävelten hyppynen herättelee herkkiä haaveita henkiin, aatos pukevi hiljallensa satujen kultakenkiin. — LAULUJA ARMAALLE LUMIKUKKA. Sanovat: lumella kukka kuolee. Mutta sinä elit. Sinä pääsi nostit, teräsi avasit, odotit. Sanovat: lumikukka ei tuoksu. Mutta sinä hurmasit hiuksiesi hiljaisella hyväilyllä. Muistan sinut rintapielessäni. Pakkanen puri ja tähti katseli. Sinä olet lumikukka, mutta sinussa on salaista kaihoa kuin kesäyön unelmassa. Sinussa on erakkopuron hiljaista sointia, sinussa asuu syvä kaipaus. Ajatellessani sinua nousee mieleeni suvisen sunnuntai-aamun hartaus. Sen vuorilla palaa tulet, sen laaksoissa helisee sävel, sen hongissa hopeat välkkyy. SOIDIN. Niin hilpeä mieleni ois, kun kerran sä luokseni saisit, muut hetkeksi unhottaisit ja kävisit korpehen pois! Siellä soilla jo soidin herää, siellä sata käy "sahan" terää, tule kanssani korpehen pois. Tule kanssani polkua pois! Häähumu jo rantoja ravaa, puut hiirenkorvia avaa ja kulleron keinuu päät. Käy metsissä metsojen muiskut soi lehdoissa lemmenkuiskut, on nurmessa sirkalla häät. Tule kanssani kauaksi pois! Salo herkkiä hymnejä soittaa, veet siintää ja aamut koittaa, koron lyöntiä kuulla voit. Siellä vuottavat valkeat seinät, kukan kulta ja helmivät heinät, tule kanssani korpehen pois! KAKSI IHMISTÄ. Oon koski mä hurja ja raisu, sinä suvannon sinivuo. Minun unteni kuplat särkyy — vain vaahtoset saa sun luo. Sun siltasi tähtöset täyttää, sun kalvoas kultaa kuu, sun silkilläs uinuu ulpu, puut pintahas kuvastuu. Minä synkkien sielujen surma, minä ihmisen vanki ja työn, nämä kahlehet kerran mä katkon ja tokehet rikki mä lyön! Niin, silloin mä solisen hiljaa sun sylihis, sinivuo. Meidän onnemme kuutamo kultaa ja lempivät hiipii luo! TULIN LUOKSES TAAS. Tulin luokses taas. Ikävä joudutti käyntiä jalkain, sipisi korvaan yhtenään. Sinun kuvaasi usein näytti. Aina se on työssä ollut siitä saakka, kun luotasi lähdin. Sanoi sinun illoin itkevän, sanoi sinun öisin uneksivan, sanoi sinun aamuin heräävän vedet silmissä. Sanoi, että sinun kauniit hiuksesi lähtevät. Pelkäsin ja tulin. Löysin kaksi itkenyttä silmää, posken kyynelistä kosteana ja kutrisen pään painuneena tyynyyn. AATOKSENI. Jospa mä kerron, mitä minä mietin istuissa yksin illoin, aurinkomaita kun aatos harhaa kaipuuni siltoa, silloin vuottelen leppeän kevättuulen tohua suuriin kuusiin, uottelen unteni naurajalasta pirttini uksiin uusiin. Vuottelen iltain ikävässä sinisten silmäin lupaa: tee sinä poika hongasta pirtti, äläkä tuulentupaa! HYLJÄTTY. Näinkö sä, armahin, jätät mun sylihin synkän korven, itkuhun harmajan ikävän linnun, huutohon tuulitorven? Näinkö sä, armahin, jätät mun ladulle yöhön yksin, huurtunein hapsin, riittynein ripsin, katkerin epäilyksin? Näinkö sä, armahin, jätät mun varahan mielen ankeen, istumaan kylmälle kynnyspuulle, astumaan harhaan ja hankeen? KYLÄKUTSU. Tule laulaen kerran luokse, Minä sytytän pyhimmät puuni. Minä päreeni tuikkaan tuleen, minä kieritän kirkkaan kuuni. Minä viritän kantelon kielet sinun äänesi hellään helyyn ja sitten mä nurkkahan istun ihan mykkähän ihmettelyyn. Sävel honkaista huonetta soittaa ja mun sieluni herkintä kieltä. Se soi kuin itkevä huilu, tai iloinen kulkunen tieltä. Sun povesi nousun ja laskun näen hiipuvaa hiilosta vasten. — On niin kuin omani oisit ja pirtissä hälyä lasten. SOTATORVI VAPAUSTAISTELUUN. Taas Poutun poikia matkass' on, taas nuijalla iskee Ilkka, taas Pohjan poikien partion on nostanut huovin pilkka, taas ryntää pirteistä piinattu suku, ja legio, legio on sen luku — nyt Suomen Leijona rynnistää, tuliharja, hurja kuin tuulispää! Taas Vesaisesta nyt laulellaan, ja Tepposen tappara kostaa: lyö ryssän kourasta valtikkaan ja Karjalan kansan nostaa! Ei laulajaheimo oo orjaksi luotu, jo jousi on ullakon piilosta tuotu, — nyt Suomen Leijona rynnistää, tuliharja, hurja kuin tuulispää! Savon järviltä valkeat vilkkuilee, Savon jääkärit henkiin herää. Joka pirtissä piilua tahkoillaan, tuhat tuikkavi peitsen terää. Taas piilukko paukkavi pakkassäissä, taas miekat ja tapparat kalskuu käissä — nyt Suomen Leijona rynnistää, tuliharja, hurja Kuin tuulispää! Jo Hämeen karhukin kannoilleen käy muristen murron alta, rakit ryssän se karjuen karkoittaa pesänpehkulta rakkahalta. Käy jäämien jousista kuoleman tuulet, sä Hämeen korvesta jyskettä kuulet — nyt Suomen Leijona rynnistää, tuliharja, hurja kuin tuulispää! Ei väistytä ei, ei peljätä ei! Vuostuhannet muistomme elää. Sinis sankarin kuntoa lauletaan, kunis Suomessa kantelo helää. Ylös yhtenä kaikki me kalpaveljet! Pois eestämme este ja pirstoiksi teljet — nyt Suomen Leijona rynnistää, tuliharja, hurja kuin tuulispää. Töysä 5/2 — 18. VAPAAEHTOISTEN MARSSI. (Omistettu Töysän Suojeluskunnalle.) Viha vienyt meitä ei kamppailuun, pyhä oikeus oli se taika! Kun kunnian kilpehen kultaiseen loi häpeän tahroja aika, kotikynnystä suojellut enää ei, kuin ennen, jaarlien säädös, tuli herjaksi heimous, kansallisuus, tuli pilkaksi kansan päätös. Viha vienyt meitä ei kamppailuun, oma vaistomme ohjasi meitä! Ei tyynenä katsella kunnon mies voi äitien kyyneleitä, kun rakkahat raa'asti silvotaan ja saastaisin pistimin lyödään, kun ryssäin veljinä vehkeillään ja kansamme kunnia myödään. Viha vienyt meitä ei kamppailuun, vei lempemme leikkihin surman. Me päätimme miekalla juurittaa pois heimosta harmaan turman. Kuin jääkärit tyyninä työssämme me seisomme kuolohon mennen, kuin tyynenä seisonut Suomen mies tuhat vuotta on meitä ennen. Viha vienyt meitä ei kamppailuun, vei entismuistojen mahti! Vei nuijamiehet ja Vänrikki Stool, ja jääkärimarssin tahti! Ei pojat sankarikansan voi, kuin koirat kahleita nuolla, he tahtovat sortajan syöstä pois, tai kunnian kentällä kuolla! RAKUUNAN ILTALAULU. (Sävel: Tuli tuulan...) Hepo hurja ja hummeri mies! Emo armahin jäi, kotilies. Isänmaa nyt murheista nostetahan, satavuotiset vainot ne kostetahan. Isän pirttiä ryssät kun ryösti. Hepo hurja ja hummeri mies! Sota hälle ol ihana ies! Kuin viikate vihollista kalpansa kaas. Levon leirille tultua hänpä jo taas Kylän raitilla nauratti neittä. Hepo hurja ja hummeri mies! Tytöt kaunihit kaikki sen ties: soma soudella polvella on rakuunain, sata suukkosta saa sekä hymyä vain, sitte tuulena, tuiskuna lentää. Hepo hurja ja hummeri mies! Kilis kannukset, sapeli soi, tömisytteli ratsut ja vaahtosi suut, kylät, kirkot ne kilvassa jäivät ja puut. Metsän immet ne oksilla itki. Hepo hurja ja hummeri mies! Tuhat muistoa matkalta jäi. Tytöt kaikki ne nyyhkien painoi pään: — Konsa kotkani taas sinut nään, sinut nään, minä vuottelen vuosia kyllä. — Hepo hurja ja hummeri mies! Tuli tuulena, myrskynä lens. — Ei viihtynyt vierellä armahankaan, yli kaiken ol' rakkaus syntymämaan. Emo kaipasi kaivotiellä. — HUHTIKUUN MYRSKY. Kevätmyrsky on alkanut, suuri ja ankara myrsky. Ei moista Pohjanperä ennen kokenut. Ei moista naavapartainen kuusikko ennen kuullut. Huhtikuun rajuilma raivoo, hurjana, armottomana. Pohjasta se alkoi. Sinne se oli kätköjänsä koonnut; koko talven se oli henkeänsä pidättänyt. Nyt se täysin palkein pohottaa. Pois alta! Myrsky lakaisee. Pois alta! Se lakaisee vuosisataisen saastan ja katkoo vuosituhantiset kahleet. Pois alta! Ahava huutaa. Pois alta! Vapauttansa leijona vaatii. Vapauttansa koski kiehahtaa. Pois alta! Tulva nousee. Tokeet pettävät. Nousee entisten tuskain kyyneltulva surmaksi sortajalle. Särkyy entinen puristus tuhoksi takojalleen. Pois alta! Suomalaisen silmästä säkenöi viha. Pakene saastainen suku! Pakene idän raakalaisrutto! Nyt me iskemme! Nyt me iskemme tuhat tulimmaista! Nyt me iskemme entisten edestä! Nyt me iskemme nykyisten edestä! Nyt me maksamme vuosituhantiset häpeät! Sukumme ilkeän pajarin orjana itkee. Heimomme helvetillisessä puristuksessa hammasta puree. Viena vaikeroi, Viro ja Inkeri ikehensä heittää, Vepsä, Vatja, Aunus! Mitä sanonkaan teille, veljet! Me tulemme! Me tulemme, veljet! Me tulemme huhtikuun hurmaavina päivinä. Me tulemme suuren puhdistuspesun mukana! — Nyt Suomen suku ryssän hajun ikipäiviksi pukimistaan puhdistaa, Samen mies miekallaan orjanpojasta ruhtinaan sukulaiseksi nousee. — Mikä ihana, hurmaava Suomen päivä! Etelään joka reki! Etelään joka jalka! Etelään joka silmä! Etelään jok'ainoa ajatus! — Siellä se voiton lippu liehuu! Siellä Valkean Suomen vaakuna vaeltaa! Siellä hyökkäävät Suomen nuoret jalopeurat, ajaen aron hukat ikipäiviksi pois näiltä Suomen suvun ihanilta ilopihoilta. SALOMAALLA METSÄSSÄ. Täällä kuljen mä mailla ja samoan soilla, usein metsihin eksyn yöksi, teen kontteja, virsuja, vispilöitä ja runoja puhdetyöksi. Niihin hämyssä puukon jälkiä jää, jää havun ja tuohen tuoksu. Mitä siitä, kun niissä vain rytmiä on ja vilkas ja villi juoksu! Ei metsässä kerkiä mittailla joka tavua kyynärpuulla: ne metsän korvalla kuunnellaan ja virketään metsän suulla. AAMUTUNNELMA. Havun takaa metsähuilu soi. Tapiolan tytärparvi karkeloi. Keijut kiikkuu. Kuusen naavat nauraa. Kivet kasvaa kirjavanaan kyyhkyn kauraa. Havun läpi siniaalto ailakoi. Petäjien latvakruunut huminoi. Kaste kiiltää, karjantorvi kajaa, Konttiselkä, virsujalka paimenpoika karjaa ajaa. Männikössä peippo-isän huilu soi. Koko rinne remuaa ja ilakoi. Peipon pojat sametilla nukkuu. Suojaa niitä emon siiven silkkisulka. Käki kukkuu. SALOMAALLA. Täällä on erämaan yrttien tuoksu, täällä on hopeisten virtojen vöitä, täällä on lampien siniset silmät, täällä on elokuun kuutamo-öitä. Täällä on metsissä puolanmarjat, kultaisin kyljin ahoilla aumat, täällä on Tapion talot ja karjat, täälläpä soittavat teerien laumat. Täällä soi metsissä tuulien laulu, ilmassa itkee ihanat virret, järvellä seilaa pilvien purjeet, korvessa hohtavat honkaiset hirret. Täällä on kansa niin tyyni ja vakaa, vakoa astuu, halmetta viertää, erässä kulkee, kalalla soutaa, korpien kohdussa karhuja kiertää. Täällä ne tuntehet elää ja sykkii, joista on kehrätty kantelon kieltä. Onpa kuin kuulisin paimenlaulun vieläkin korpitieltä. RAISKATTU TALO. Kuusenkara joku siellä täällä valittelee vilua ja tuulta. Öisin kuuluu itku joka puulta, irtosulka viruu kannon päällä. Puute ajaa taloon samaa tietä, jota petäjikkö soluu mereen, tarttuu ohjaksihin luisin kourin, ajaa kuutamalle koko pereen. Linnut lähtee kirotuilta mailta. Jänö jättää mättähänsä rakkaan. Pajupensas ryömii pitkin sarkaa, korppi munii tyhjään kylvövakkaan. PAIMENEEN! Kylä jääköön! Paimenhuilu havukosta huutelee. Aamun kulta kukkapäistä kuusikkoa suutelee. Yli honkain korpirastas hopeaisen laulun laulaa. Karjatyttö kassallensa kukkasista kutoo vaulaa. Kylä jääköön! Tuohitorvi takamailla toitottaa. Liinan lumi, kontin vaski varvikossa vaeltaa. Korven kohtu käen suulla keväisehen aamuun kukkuu. Salomaa on onnellinen, vuoroin herää, vuoroin nukkuu. METSÄNKÄVIJÄ. Kasvoin niinkuin suuri lapsi metsän sorjan soiton mukaan yksin suolla ystävättä, ohjannut ei mua kukaan. Kasvoin ilman ihmiskättä, linnut liiti polvelleni, hiiden kuulin hillasuolla käpsehtivän kauhukseni. Hongikossa hirvet hiihti, Karhut henki havun alla. Huuhkain huhus usein yöllä, kettu itki kuutamalla. Noromailla jänöt hyppi, mäyrät möyri mättähissä, kiven alla kyyn on silmä killisteli väijyksissä. Ukkos-äijä kärryillänsä jylis yli metsän suuren, iski tulta tuluksista, kiskoi maasta honganjuuren. Kuljeskelin herkin mielin kontteineni suuret korvet, kerin sieltä virsutuohta — tohis metsän tuulitorvet. Sinipiiat, silkkisukat lauluilleni siivet neuloi, aamunkoitto lointa kehräs, auteria puihin seuloi. Tähtikupu — kultalaita öisin kaartui kaiken yli. Runot hyppi hyppysihin, sykähteli sydän, syli. TAKAMAILTA TULIJA. Laskettelen, laulattelen kaukaa salomaiden takaa. Siellä öisin huuhkain huutaa, siellä vanhat hongat makaa, sieltä läksin kevähällä, kiveliön kaiut täytti: Havun hapsi virttä virkki, sinipiian silmän näytti. Tukkilaisen puomipuulla vierittelen virran vettä. Öisin katson kuutamossa kuohun kultaseppelettä. Kosken alla leiriliekki leimahtelee, hämyyn hukkuu. Lautturien laulukuoro. nuotioilla nuokkuu, nukkuu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73113 ***