Hopeaviulu

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOPEAVIULU *** HOPEAVIULU Runoja Kirj. ELINA VAARA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYS: KEVÄTYÖN LAULU Kevätyön laulu Gondoolilaulu Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu Laulu ulapalta Läheisyys Armahtava yö Mysterium Meri lepää PILVIKUVAT Nuoruus Tulivuoren laulu Hautauspäivä Unessa Kätketty rakkaus Yöllinen ajo Pilvikuvat Kauhun maa Aamutaivas Tuskallinen rakkaus KUUNVALOSSA Hopeaviulu Peilikammio Äänetön maa Haavaisin siivin Kevätlegenda Kummallinen satu Kuunvalossa Sininen hämärä Alakuloinen oodi Sokko AAMU Omenapuun alla Ikkunat auki on aamun tuuleen Helluntaivirsi Ilta Uskollisuus Lapsi Aamu Lipas Lapsen uni Rukoilevat silmät KEVÄTYÖN LAULU KEVÄTYÖN LAULU Kädet ihanan viileät, aavistettavat koko rannan raukeaksi on hyväilleet. Maan ruoho rukoilee, puut himmeät huokaa: — Levon autuus, rauha suloinen meille suokaa! Me olemme ikävästä sairahat ja hyvin, hyvin väsyneet. Oi suokaa meidän itsemme unhoittaa ja sulaa meren, pilvien harmauteen kuin huulet huuliin yhtyvät suudellessa, povi poveen vaipuu suuressa rakkaudessa! — Ken murtaa rajat, jotka ahdistaa? Koko maailma kuolee kaipaukseen. GONDOOLILAULU Kuu kaita lailla gondoolin ui illan tummaan sinehen. Kaikk' avaruuden aallot hengittävät. Ja tähdet pienet, kirkkahat kuin suomut kultakalojen yön verkon silmukoissa kimmeltävät. Sa, joka juoman tulisen mun kanssain unelmissa joit, oi nouse ilon, huimauksen laivaan! Mun suuni hehkuu suudelmin — kuin kukat poimia ne voit ja heittää sinisyvyyksihin taivaan. NIINKUIN RUOHON JA RESEEDAN TUOKSU — Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu on sinun rakkautesi. Kirkas naurunhelinä kiirii jälkiä askeltesi. Ah, sinä olet hurmaava hulluus, ilo ja itse kevät! Kun sinä suutelet surullista neitoa, jumalat hymyilevät. LAULU ULAPALTA Meren hopeakalvossa värisee tuhat tähteä kimmeltävää. Mun korvani laulua kuuntelee, joka aavalta heläjää. Se laulu on kaunis ja kummallinen — minä värisen kokonaan. Joku lienee joskus laulanut sen sydän tuskaa tulvillaan. LÄHEISYYS On varjoni sun rinnallas, vaikk' itse loittonen. Kun olet sairas, hiuksias ma hiljaa hyväilen. Kun suljet silmäluomesi, niin luokses kumarrun. Vaikk' olen poissa, sieluni kuin huntu kietoo sun. ARMAHTAVA YÖ Yön viitan mustiin silkkipoimuihin nyt murheellisen pääni verhoisin, kun meri täynnä tummaa unta päilyy ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy. Yön syvä, lainehtiva pimeys ja outo, ihmeellinen kimmellys mun aran haavani voi yksin pestä. Oon sairas murhatusta hellyydestä. Yö peittää kuolemankin varjoillaan ja hautaa kaikki aaltoin keinuntaan, kun meri täynnä tummaa unta päilyy ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy. MYSTERIUM Kuin viini tuoksuu ruusut kirkkoinaan. On niiden ihanuus kuin kuuma helle. Ja alttartaulun Neitsyt armossaan pois astunut on kultapuitteistaan nyt käyden kukkaselta kukkaselle. Ah, kaikki kauniit synnit vainajain on ruusun muodon saaneet suloisimman. Ne kärsittyään kiirastulen lain nyt hehkuu pyhää hartautta vain Madonnan hymyn lailla ihanimman. Hän mitä hellin käsin hyväilee ja siunaa, viilein vihkivesin kastaa. Oi kuule, kuinka urut hymisee ja kuorolaulu kirkas helmeilee! Puut vanhat himmein huokauksin vastaa. MERI LEPÄÄ Nyt meri lepää ulapoin niin laakein, oudon tyvenin. Pois hiljaa vaimennut on tuulen tohu. Mut myrskyn henget ailakoivat alla pinnan kristallin, soi syntyvien hyökyaaltoin kohu. Ja venheen, joka uskaltaa sen vilpilliseen sylihin, kuin kalan ahmaista voi aaltoin nielu. Siell' levämetsät huojuu kukin kummallisen loistavin, ja nyyhkyttää ja nauraa meren sielu. PILVIKUVAT NUORUUS Illoin nuoruudesta iloitsen — yöllä kauhunkuvat saartaa mun: kiedottuna sisään liinojen suljettu oon mustaan kirstuhun. Raskaan houreen läpi vielä nään, kuinka hehkuu lyhdyt räikeät, kuulen, kuinka soittoon kimeään nauru, tanssinkohu yhtyvät. Tähän kirstuun kuolee sieluni, ruumis tuhon inhoittavan saa: ruususeppel pääni ympäri toukkain uhrijuhlaa ilmoittaa. — — — Kylmä tuskanhiki otsallain herään huohottaen pimeyteen. Luojan kiitos, näinkin unta vain —! Olen valmis leikkiin huomiseen. TULIVUOREN LAULU Savuava tulivuori olin, sairaiden liekkien hauta ma olin, täynnä ääriä myöten mustaa, hivuttavaa hehkua. Silloin uumenistani loimahti kirkas, humiseva tuli, syöksähti ilmoihin myrsky: syvyydet aukaisi, vapahti minut. HAUTAUSPÄIVÄ Kysyt, miksi verhoudun punaiseen silkkiin tänä mustana hautauspäivänä. Sieluni ei ymmärrä sinun kuolemaasi. Elämä ja kuolema ovat minulle yhtä. Rakkaus versoo kuin tulinen vilja sydämeni vainiolla. Ystävä, olkaamme julmia kumpikin: muuten ei ole elämää. Ystävä, olkaamme julmia kumpikin — tänään minä, huomenna sinä. Kenties jo huomenna sinulla on aseet murskataksesi minut. UNESSA Vaikka värisen, palan murheessa rakkautein, kuumin kyynelin valan valkean pieluksein — vallat kohtalon mulle eivät armoa suo, rientää eivät mun salli sairaan lemmityn luo. Unessa ainoastaan luoksesi tulla saan — vaipua rintaasi vastaan, nukkua Nirvanaan. Unessa rakkahan pääsi peitän suudelmin, vaikka lävitse liekin luoksesi tulisin! KÄTKETTY RAKKAUS Päivin katumuskaavussa, silmät veessä kerjäten istumme temppelin portaiden eessä. Illoin rikkautemme salainen luokseen viittoo hurmaten, houkuttaen. Gangesin partaalla palatsimme hohtaa, jonne viidakon verhooma polku johtaa. Suuret tähdet syttyvät yllä pään, villejä kukkia puhkee hämärään. Kuuletko djungli-rantain kumean pauhun? Tunnetko suitsutusmaljoista nousevan sauhun? Näetkö, kuinka lamput vihreät marmorisaleissa kiehtoen häämöttävät? Runsailta pöydiltä tunnontuskaa vailla nautimme herkkuja ruhtinaiden lailla. Mustat orjat rientävät palvelemaan, tulinen viini vuotaa virtanaan. Huilujen soidessa viihtymystämme varten katsomme kaunista parvea tanssijatarten, taikoja, temppuja miekannielijäin, tulensyöjäin, käärmeenkesyttäjäin. Aamun noustua jälleen ryysyissämme kurjina, viheliäisinä kyyhötämme rukoillen otsamme tomuun painaen — valehaavan pettävän paljastaen. YÖLLINEN AJO Nyt silmät säihkyy mustan pimeyden. Yks harmaa savupilvi yössä vain —. Ja auto kiitää halki metsien. Tienvarren kuuset katoo kohahtain. Sua muistan. Sydäntäni kouristaa. Ma tiedän huultes lämmön häipyvän pian huuliltani. Auto samoaa pois tyköäsi — tietä elämän. PILVIKUVAT Reunalla vihreän hetteen, lähteellä silmien rakkaiden istuin illalla kauan tutkien tummuutta pilvien. Verkkaan ne vedessä liukui synkkinä, vieraina, vaieten... Lähteen pohjalla ruoste kuumotti kuin käsi verinen. Tuijotin — rintaani poltti, enkä ma mitään ymmärtänyt. Sieluni lehahti lentoon niinkuin lintu säikähtynyt. KAUHUN MAA Kaltaiseksi mustan kalmiston muuttunut mun sydämeni on. Puut paljaat siellä niinkuin kädentyngät tien kummallakin puolen törröttää, ja patsaat seisoo paasijalustoillaan kuin ruumiit, joilta katkaistu on pää. Lyhdyt myrskyssä on särkyneet, maassa kiiltää lasinsirpaleet. Yks liekki vielä kytee salaisesti kuin valekuolleen katse mieletön. Ja taaja yökköparvi peittää tienoon — sen siivet verhoo kauhun näyttämön. AAMUTAIVAS On eessäni aamun autio taivas, kun silmäni aukaisen. Sydän, vain on sun haikea katumusvaivas tuon taivahan kaltainen. Mihin nuoruudenaikasi parhaan heitit ja osan, jonka sait? Mihin synnyinperintös ainoan peitit? — oot tunnonsairas ja vait. Avaruuksia kaihtavat verhot harmaat, ja tumma on huoneeni mun. Oi mennehet aamut ja päivät armaat, ma eteenne polvistun: pyhän, vaikeimman paisteensa taivaanne soivat ja tuoksunsa puhtaimman — omat erheeni pilvisen hämärän loivat ja tuskan ahdistavan. Mut ihmisen askeleita vetää veren kuume ja kaukaisuus, siks kunnes ei kumppania ketään — vain yllämme avaruus. Miten ikävöin ikeestä levottomuuden ja vuosien harhasta pois! Ah, armotaipaleen ani uuden — jos vielä sen alkaa vois! TUSKALLINEN RAKKAUS Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme. Janon kiduttavan ja ikuisen se tuo. Ah sairaita meitä! Liittyä koskaan emme voi niihin, jotka Elämän kaivoista juo. Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme. Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme. Joka suudelma viiltää huulemme haavoihin. Pyhän askeetin lailla silvomme jäsenemme, kun toiset juhliin kulkevat seppelin. Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme. KUUNVALOSSA HOPEAVIULU Kun olen yksin, sairas ja kaikkea vailla, välkähdyksenä eletyn autuuden nään. Hurmaantuneen tietäjänaisen lailla sieluni katsoo aikojen hämärään. Valkean tähden kentillä autuailla lapseksi leikkimään minut Jumala loi. Kastehelmiset pensaat kimmelsi mailla, viileä sade hopeaviuluna soi. Hopeankirkasta soittoa avaruuden ikävöin uneeni mustaan, näännyttävään. Kerran hohteessa luomisaamun uuden herään Jumalan viulun värinään. Kiusattu, eksynyt lapsi ma ikuisuuden astun kalliorannalta pimeän maan sinisiin aaltoihin ihanan rannattomuuden uidakseni tähtehen valkeaan. PEILIKAMMIO Jokin viittoi mua keskiyöllä vuoteeltani pois yli soiden, joilla niittyvilla häilyi. Puut huojui oudon siniset kuin varjoja ne ois. Uni hauras yhä silmissäni säilyi. Oli edessäni järvi niinkuin musta kuvastin. Kuun juova valui kalpeana vesiin. Vahakynttilöiden suurten lailla tornit palatsin läpi usvapilven kohosivat esiin. Mun lähetessäin linnan portti aukes verkalleen. Pelon tunsin — kuljin loihdittuna kohti. En tiedä, miten saavuinkaan ma peilihuoneeseen, missä lamput sinipunaisina hohti. Näin vastahani nuorukaisen käyvän kruunupään. Pois paeta en voinut syleilystä. Palo tumma syttyi sieluhuni hänen silmistään. Kuin viiniä join vieraan hengitystä. Ja jossain alkoi soida silloin huilut hiljaiset kuin soljuis laine rantahietaan kuumaan. Yli silmieni valahtivat silkkiuutimet. Niin hukuin hänen suudelmainsa huumaan. Mut minne lienee häipynyt mun autuuteni uus? Kuin askel oisi korvaan kaukaa soinut. Oli lattiakin kova, kylmä niinkuin katkeruus, ja nyt ovea en mistään löytää voinut. Yhä hapuilin ma nyrkkejäni lasiin jyskyttäin salin synkän peiliseinämiä pitkin. Omat, sairaat kasvot kaikkialla vastassani näin. — Minä heräsin ja haikeasti itkin. ÄÄNETÖN MAA Olen joutunut maahan, jota en tunne. En tiedä, täällä ma kuljen kunne. Ovat outoja pilvet, outoja puut, ovat vieraita minulle ihmiset muut. Kuin valkeat, viileät marmorikuvat he vaieten käyvät ja haaveksuvat, ja tyyni kuin kuolema hymynsä on. Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta, kun sävelten paljous kuohutti verta; nyt ympäri on syvä hiljaisuus, unihorros ja liikkumattomuus. Ei linnut laula, ei latvoissa tuule, ei kahinaa lehtien korvani kuule — vain rannoilta kumean huounnan. Yhä alla huimaavan pilvikaton mua painaa ahdistus tuntematon, kun puutarhoissa ma harhailen kukantuoksuja raskaita hengittäen. Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää: sekin on kuin marmorikiveä mykkää — siks että se unhoitti kaipuunsa maan. HAAVAISIN SIIVIN Minä himoitsen kauas — minne? Taa viimeisen taivaan kaipuuni ois. Ah, siivin haavaisin sinne jos minuuden tuskasta kimmota vois! On kristalliseinää monta tiell' avaruuslinnun: ne särkevä oon. Alutonta ja Loputonta minun sieluni kasvoihin katselkoon. KEVÄTLEGENDA Muistan kuulaan pylväskaupungin, siintävän kuin usva vuoritiellä. Kerran enkeliä rakastin alla puiden kukkivien siellä. Sairas olin, vaikka suonissani kuohui kevät kohiseva maan. Enkeli, vaikk' etsit huuliani, kuuluit Jumalalle kokonaan. Olit intohimo, puhtaus. Silmäni kun silmissäsi uivat, poltti verta pyhä juopumus — yllä, alla taivaat avartuivat. Hiuksiesi hyasintinhuuman tunsin värisevin sieraimin, yli otsas valkoisen ja kuuman tuhat hyväilyä tuhlasin. Mutta kaukaisuuteen huimaavaan aina multa olentosi haipui. Luotas sydämeni puoleen maan pahaa, mustaa unta nähden vaipui. Miten köyhäks elämäni saikaan! Viluun herää aamut nuoruuden, niinkuin lumen sulamisen aikaan puhkee parvi tummain krookusten. KUMMALLINEN SATU Oli hallitsija muinoin hyvin aurinkoisen maan, — hyvin onnellisna asui hän suuressa hovissaan. Kuin laskettu timanteilla oli elämänsä tie. Pyhän salatiedon kirjan hän isiltä perinyt lie. Mut kerran ikävystyi hän onneen, viisauteen, repi maahan palatsinsa, läks hulluinhuoneeseen. Miten hyvä hämärässä hänen istua olikaan! Ei kirveltäneet silmää kivet kalliit loistollaan. Mut vielä pimeämpää hän halasi kuitenkin ja pakeni kuoleman kylmiin, yötummiin saleihin. KUUNVALOSSA Maassa puiden mustat varjot makaa, paistettaan luo himmeätä kuu. Mutta suurten ikkunoiden takaa näen kasvot. Sydän seisahtuu. — Rakas! — huuleni mun tapailevat sanaa, jolla veren lämpö ois. Kädet hyväilyistä vapisevat, joita ikävöi ne antaa pois. Siivin liidän aikaan säteilevään, hetkiin tuhlattuihin nuoruutein. Aistimiini tulvii mailta kevään tuoksu aamunraikas syreenein. Silloin hengitin ma onnellinen ilmaa ihaninta hurmion, jok' on lailla taivaan hellän sinen läheinen ja saavuttamaton. Näen toisen sielun pohjaan asti: sama kirvelevä kaipaus. Silloin huuliamme katkerasti viiltää lasin kylmä kosketus. Kuumin, kuivin silmin tuijotamme kauan sydämestä sydämeen, kunnes hälvenemme toisiltamme taakse lasiruudun jäätyneen. SININEN HÄMÄRÄ Valohämyyn himmeähän ilta kadun hunnuttaa. Satanut on lunta vähän — pehmeänä siintää maa. Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät — ALAKULOINEN OODI Kaupungilla sade hiljainen: laulu veden, laulu harmaan kiven. Aavistusta kevään tuulien ilmassa jo huokuu armas hiven... Puiston harva oksaholvi ylläs kaartuu varjoin tummansinisin. Tiellä suojalumi tuoksunkylläs tarttuu onnellisen jalkoihin. Unelmasi tähden värisit kaikin hermoin tähän päivään asti, kun sen vajoavan epäilit syviin avaruuksiin huimaavasti —. Sisällä nyt asut unelmassa: pelko, levottomuus hälvenee niinkuin huoneessasi valkeassa, jota lamppu lämmin valaisee. Onko ihaninta omistaa? — sentään salaa sydämesi kysyy. Hienon tuoksun lailla katoaa herkin hurma siitä, mikä pysyy. Onnellinen! kuumat unes vaihtuu talttumuksen rauhaan viileään. Lumen helmaan nuoruutesi haihtuu, niinkuin lauha sade kevätsään. SOKKO Minä kuljin silmin peitetyin ja itseni köyhäksi luulin. Mut sadun lintujen suhinan öin päivin ylläni kuulin. Pois riistin verhon ma silmiltäin, ja ne valoa ahmien joivat — mut ikävöin havinaa siipien, jotka sokean yllä soivat. Oi sitokaa silmäni uudestaan! rakas mulle on pimeän taakka. Nyt tahdon silmin peitetyin minä kulkea hautaan saakka. AAMU OMENAPUUN ALLA Puol'avoimin silmin, raolla huulin olen uinunut taivaan puhdasta hurmaa juoden. Sydänpäivän hiljaisuus on lämpimin tuulin kuin tuoksuva laahus levinnyt puutarhaan. Ja ma keskellä syvää uneksumistani kuulin, miten varisee oksilta haurain kauneus vuoden. Kuin maa on sieluni kukkia valkeanaan. Oi omenankukat, multana teille puun varjossa leväten autuasta on olla. Te palaatte jälleen puhjeten lauluiksi meille, kun syyssade kylmänä solisee puutarhaan. Oi olkaa lempeät silmille huikaistuneille, ne liian paljon on leikkineet auringolla — oi olkaa viileät lapselle kuuman maan! IKKUNAT AUKI ON AAMUN TUULEEN — Ikkunat auki on aamun tuuleen — enää en nukkua malta. Tunnen tuomien leudon tuoksun huokuvan uudinten alta. Kasvoilla kosteiden lehtien humu kumarrun puutarhan puoleen. Silloin yöllisen uneni muistan ja hiukenen ihanaan huoleen. On kuin lämmin, keväinen sade, joka mun silmäni kasti. Taivaalta painuvat lauhat pilvet maan yli suojelevasti — HELLUNTAIVIRSI Maan yllä on ääretön puhtaus, hyvyys. Oi heleää hehkua taivahan sinen! Mua hivelee versovan mullan syvyys kuin katse pehmeä, samettinen. Puut, pensahat, jotka mun tielleni luotiin, ovat verhossa lehtien puhkeavain. Oi tuulia, joita mun kuunnella suotiin! Ne soittavat urkuja helluntain. Näen kuitenkin katkeraa hymyä monta, näen kahleita, kipua salaisten haavain, näen tuhannen silmää auringotonta — maan ihanuus pimeämmiksi ne saa vain. Me kuljemme mustassa unessa täällä, omat silmämme itkevät sokeuttaan. Hänen Henkensä ei ole päittemme päällä: meill' on kaipuu ja aavistus ainoastaan. Haen kammion hiljaisuudessa salaa Pyhän Raamatun kaikkien kirjaini alta. Valosätein sen tummat puustavit palaa, ja sen lehdiltä paistaa auringon valta. Kun luen, käy humaus ylitse huoneen, ja siipien suhina ylläni soi. Minä tunnen valkean kyyhkysen tuoneen Hänen armonsa, jota en ansaita voi. ILTA Väsyneitä silmiäsi suutelen. Ihmeellinen humina soi sielustani. On ilta kuulas niinkuin kuvastin, vain liukuu pilvi himmeä nyt ohi ikkunani. Taivaallista heijastusta kaikki on. Hengestä ja hyvyydestä juonut on rakkauteni itsellensä jumalkirkkauden. Ja sydämeni ajatukset putoavat laill' aukeavan, lumipuhtaan kukinnon sun ylitsesi, nukahtanut armas. USKOLLISUUS Sieluni on kylä hiljainen. Tummat syreenit sen huntuavat kera tuomien ja pihlajain. Siellä asuu armas viihtyen — kuulee, kuinka lehdet humajavat, sadelintu herää laulahtain. LAPSI Sinun poskiesi lähellä viihtyisivät kaikki ujot metsäkukat mielellään. Kiedottuina lumikapaloihin luokses itkien ne ikävöivät. Sinun silmiesi sinessä tahtoisivat kaikki tähdet heijastella itseään — kultaisina sudenkorentoina yllä ikuisuudenvirran suvannon. AAMU On varhainen aamuhetki. Kera lapseni havahdan. Sinipunervan pilven retki käy ylitse kukkulan. Puut aamutuulessa huojuu ja latvat ne keinuen nuojuu, sumu valkea hajaantuu. Ja me vaiheilla unen ja valveen ulos katsomme ihanaan talveen — on ensi lumien kuu. Taas tänään se ihme on uusi, että puoleeni painut noin ja hymyjä pienen suusi kuin vuokkoja poimia voin. Kuin tuuli, mi tuutii puuta, niin armaampi kaikkea muuta minä sinulle olla saan —! Ovat päivät sun luonasi, hento kuin pilvien rauhaisa lento yli ensi lumien maan. LIPAS Nyt kimaltavat aamut talvikuiden, on poissa pimeys, ja läpi tummanpunertavain puiden käy kevään väristys. Kuin ihanasti auki kimmahtaisi taas lipas nuoruuden, ja kaikki salaisuudet nähdä saisi lukitut pohjaan sen —! Oi lapsi, haltuus nuoruuteni annan kuin lippaan lukitun. En ikävöi, vaan iloisesti kannan sen pieneen kätees sun! Jos elämäni keväthurma varhain mult' ohi mennyt on, en tunne kipua. Jää mulle parhain: sun silmäs viaton. LAPSEN UNI Lapsensilmin sinisin ja suurin äsken äitiäsi katselit. Ajoi luona paratiisin muurin perhosia pienet serafit. Suljit silmäs, lamppu sammui multa, kuitenkaan sua jättää henno en. Yli vuotees kumartuen, kulta, yössä hengitystäs hiljaa kuuntelen. Unesi on aamukasteen lainen tuoksu toukokuisen puutarhan, taikka hento pilvenhattarainen yllä kevätheinän huojunnan. Unesi on elontäysi multa, siihen mahtuu kaikki silmut maan. Nuoruuden saan ihanamman suita, kuin se nuoruus, jonka tuudin kuolemaan. Kallis lapsi, unes lämmön armaan tunnen niinkuin autuuteni mun sydän vavisten, kun tiedän varmaan, että kerran kadotan ma sun. Kerran suljet olentosi multa, pimeyteen, köyhä, yksin jään. Ole kauan omanani, kulta! Nuku sydämeni pesään pehmeään. RUKOILEVAT SILMÄT Sarastuksen rannalla, punan ja kullan meressä kohoaa ruskea kukkula, huojuvat Jumalan puut ja mustat linnut uivat sarastuksen rannalla. Maailman ikkunoista katsovat kalpeiden äitien silmät kuin himmeät aamutähdet, rukoillen hiljaa: Jumala, katso pienten karitsaisi puoleen, kun uupunein käsin ne sinulle ojennamme! On raollaan portti rauhan maan sarastuksen rannalla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOPEAVIULU ***