The Project Gutenberg EBook of El‰m‰n hawainnoita VII: Rauta=mies;
Hairahdus; Pentti ja Inka, by Pietari P‰iv‰rinta
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: El‰m‰n hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Author: Pietari P‰iv‰rinta
Release Date: February 8, 2005 [EBook #14983]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELƒMƒN HAWAINNOITA VII ***
Produced by Tapio Riikonen
ELƒMƒN HAWAINNOITA VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Kirj.
P. P‰iv‰rinta
WSOY, Porvoo, 1897.
RAUTA=MIES.
Kun rautatien tyˆ alkaa, silloinkos el‰m‰‰ ja liikett‰ syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein
n‰hd‰ wierasta, tarjoutuu silloin mit‰ kirjawin n‰ky. Rautaa tulwaa
kaikista--min‰ en sano kansoista ja kielist‰--maamme osista ja pian saa
kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee
kˆyhi‰ ja rikkaita, rikkaasta kˆyhtyneit‰--harwoin kˆyhist‰
rikastuneita--yli onnensa menneit‰, wirkansa ja luottamuksensa
menett‰neit‰, kowanonnen kokeneita, kulkuriel‰m‰‰n tottuneita ja
kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. T‰t‰ kaikkea
n‰hdess‰ ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, ett‰ kyll‰ olisi
tyˆntekijˆit‰ rakkaassa is‰nmaassamme, kun olisi waan tyˆn teett‰ji‰.
--"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."
T‰ll‰ tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri w‰reist‰
hewill‰ selw‰‰ saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien
tyˆmiehist‰ sanotaan heit‰ supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja
"rauta=akoiksi". Siit‰ sana: rauta=mies.
Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa
joukkoa, aion waan kertoa mit‰ yksityiskohdissa on silm‰‰ni ja tuntooni
pist‰nyt.
Sattui n‰et niin, ett‰ asuntoni oli l‰hell‰ er‰st‰ isoa rautatien
tyˆpaikkaa. Harwa p‰iw‰ oli se, jolloin en k‰ynyt siell‰ katselemassa
tyˆn menoa ja sit‰ tekewi‰ ihmisi‰. Sukkelat kokkapuheet ja riwot
pilalaulut kajahteliwat usein heid‰n huuliltansa, joita toisien
moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, ett‰
kulloinkin ilmestyw‰ uusi aate oli koko ryhm‰n yhteinen.
En ollut kowin useasti wiel‰ k‰ynyt tyˆpaikalla, kun er‰s solakka ja
nuori mies weti huomioni puoleensa. H‰n ei ottanut ensink‰‰n osaa
toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synk‰n ja alakuloisen
n‰kˆinen. Kuta useammasti k‰win tyˆpaikalla, sit‰ enemm‰n kiintyi
silm‰ni h‰neen. En kuullut h‰nen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enk‰
ett‰ h‰n olisi ottanut osaa yhteenk‰‰n keskusteluun toisien
tyˆkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielest‰ns‰ oikein
hauskaa ilon=ainetta w‰liin semmoistakin, mik‰ sai heid‰t
remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei
h‰nen hymykuoppansa edes w‰rw‰ht‰neet.
"Mist‰ tuo nuori mies on kotoisin, h‰n, joka on niin alakuloisen
n‰kˆinen?" kysyin er‰‰n‰ kertana h‰nen tyˆkumppaniltaan.
"H‰n on, on, on, on ... mitenk‰ se oli? h‰n on S‰k ... Saw ... Kuort
... en min‰ muista nyt mist‰ h‰n on kotoisin; lienenkˆ sit‰ koskaan
kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiw‰isesti taiwaalle tirkistellen ja
toisella k‰dell‰‰n leukaansa puristellen.
"Mik‰ h‰nen nimens‰ on?" pitkitin min‰.
"Nikki, h‰nt‰ sanotaan Nikiksi."
"Ent‰ sukunimi?"
"Sit‰ en tied‰; h‰nt‰ sanotaan waan Nikiksi."
"Onko h‰nell‰ waimoa ja lapsia?"
"Sit‰k‰‰n en min‰ tied‰; ainakaan ei h‰nell‰ t‰‰ll‰ mit‰‰n semmoisia
ole ... min‰ luulen ettei h‰nell‰ muuallakaan ole", arweli h‰n.
"Mit‰ h‰nest‰ sitten tahdotte?" lis‰si mies ja katsoi minuun
tutkiwasti.
"En mit‰‰n juuri niin erinomaisesti, h‰n on waan mielest‰ni niin
kummallinen", sanoin puolih‰peiss‰ni.
"Todellakin on h‰n kummallinen. Ei koskaan h‰n ota osaa muiden
puheeseen, sit‰ w‰hemmin mink‰‰nlaiseen leikkiin. Kun tyˆst‰ p‰‰st‰‰n
pois, erkaantuu h‰n kohta muista ja wiett‰‰ aikansa yksin‰isyydess‰."
"No mit‰ h‰n silloin tekee?"
"H‰nell‰ on kirjoitusneuwot ja melkein aina h‰n kirjoittaa."
"Mit‰ h‰n kirjoittaa?"
"Sen ties taiwas, sill‰ kukaan ei ole saanut niit‰ n‰hd‰."
"Ent‰ silloin kun ei h‰n kirjoita?"
"Silloin h‰n lukee jotakin kirjaa tahi niit‰, joita h‰n on
kirjoittanut; ellei h‰n tee kumpaakaan, istuu h‰n miettien, k‰si
poskella, eik‰ n‰yt‰ silloin kuulewan eik‰ n‰kew‰n. Ainoa elonmerkki on
se, ett‰ h‰n joskus hyr‰ilee jotakin laulua, mutta kun h‰n huomaa
jonkun kuulewan, lakkaa h‰n heti hyr‰ilem‰st‰.--H‰n on mielest‰ni
niinkuin el‰w‰lt‰ kuollut."
"Mink‰laista laulua h‰n hyr‰ilee?"
"Sit‰ ei tied‰ kukaan, sill‰ kukaan ei ole kuullut sit‰ niin paljoa,
ett‰ sen sis‰llˆst‰ jotakin tiet‰isi."
"Eikˆ h‰n koskaan puhu el‰m‰st‰‰n muille ihmisille, esimerkiksi
tyˆkumppaneilleen?"
"Minun tiet‰‰kseni ei kenellek‰‰n, min‰ luulen, ettei h‰n ole... Kukaan
ei tied‰ h‰nest‰ sen enemp‰‰, ei ainakaan n‰ill‰ tienoilla."
"Joko kauwan olette olleet h‰nen parissaan?"
"Kaksi wuotta."
"Ja sen werran tied‰tte waan h‰nest‰."
"Sen werran, en enemp‰‰ enk‰ w‰hemp‰‰, mutta ei suinkaan se ole minun
wikani ... min‰ luulen, ettei ole."
"Ryyppiikˆ h‰n?"
"Ei, sit‰ h‰n ei tee. N‰iden parin wuoden kuluessa on h‰n pari kertaa
ollut w‰h‰n humalassa, mutta sit‰ ei suinkaan saata ryyppimiseksi
sanoa."
"Mink‰lainen on h‰n humalassa ollessaan?"
"Silloin on h‰n umpimielisempi kuin koskaan ennen. H‰n ei waihda
sanaakaan kenenk‰‰n kanssa, hakee waan yksin‰isyytt‰ ja kun h‰n luulee,
ettei kukaan kuule, hyr‰ilee h‰n tuota lauluansa."
Min‰ koetin muiltakin udella h‰nen retki‰‰n, mutta huonolla
menestyksell‰ ja ne tiedot, mitk‰ minulla nyt oli, oliwat ainoat, mit‰
woin h‰nest‰ saada.
Min‰ k‰win tawasta tyˆpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli
ennenkin ollut.
Er‰‰n‰ aamuna menin sinne, ennenkun kaikki tyˆmiehetk‰‰n oliwat
kerinneet tulla. Poissa=olewat tuliwat kiireenkyntt‰ ja niiden muassa
Nikkikin. H‰n k‰weli erill‰‰n muista alakuloisen n‰kˆisen‰ ja kulki
aiwan minun ohitseni. Min‰ sanoin h‰nelle hyw‰‰ huomenta, h‰n loi
minuun synk‰n katseen ja wastasi tuskin kuultawasti ohimenness‰‰n.
"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matap‰inen ja kurjan n‰kˆinen, ett‰
luulisipa sinun jo n‰in warhain syˆneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois
kaikki happamuus, sill‰ semmoinen meno ei kelpaa", huusi er‰s tyˆtoweri
leikillisesti Nikille.
Oli kylm‰nlainen kew‰t=ilma ja maa oli iljamella.
Suulas mies k‰wi Nikkiin k‰siksi ja alkoi h‰nt‰ kaikin woimin
nujuuttaa; sen teki h‰n l‰mmitt‰‰kseen itse‰‰n ja toista ja ehk‰p‰
pudistaakseen Nikist‰ pois tuota ainaista noloutta.
"Woithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsens‰ irti.
Mutta woimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin w‰h‰ll‰. H‰n
tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella
innolla rujuuttaa h‰nt‰. Nikin tila n‰ytti hywin tukalalta. H‰n ei
ottanut yht‰‰n wastaan, koetti waan waroa, ettei toinen olisi saanut
h‰nt‰ kowin suureen h‰wiˆˆn. Yht'‰kki‰ riuhtaisi h‰n woimallisella
ponnahduksella taas itsens‰ irti. Wastustajan kynnet kirposiwat
semmoisella woimalla, ett‰ h‰n ponnahti kauwas takaperin, h‰nen
jalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui h‰n niinkuin ranka
takaraiwonsa kiween.
Kauhea h‰t‰ walloitti koko tyˆw‰ki=ryhm‰n. Mies makasi siin‰ niin
herwotonna, ettei karwanjuuri t‰r‰ht‰nyt. Nikki wapisi niinkuin
haawanlehti, mutta yht‰kaikki oli h‰n ensimm‰isen‰ wamman saanutta
auttamassa. Kun h‰n saatiin toiseen asemaan, huomattiin, ett‰ miehen
takaraiwolla oli iso haawa, josta wuoti paljon werta.
"H‰n on kuollut, h‰nen p‰‰luunsa on rikki", ruwettiin nyt miehiss‰
huutamaan.
"Hyw‰ Jumala? Tahtomattani tein t‰m‰n. Se wiel‰ piti tulla ja nyt
joudun aiwan syyttˆm‰sti wankeuteen", p‰iwitteli Nikki, ja h‰n raukesi
niin katkeraan suruun, ett‰ h‰nen hartiansa jytisiw‰t sis‰llisest‰
tuskasta.
"Karkaa silloin kun wiel‰ aika on", kehoitti joku joukosta.
"Sit‰ en tee. Mieluummin k‰rsin, tulkoon wiel‰ mit‰ tulkoonkin; min‰
olenkin luotu k‰rsim‰‰n" sanoi Nikki surunsa seasta.
Minun k‰wi kowin s‰‰likseni Nikki paran tukala asema.
Kun olin w‰hin tottunut haawoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan
wahingon saanutta miest‰. Oitis huomasin min‰, ett‰ h‰n oli waan
pyˆrtynyt, eik‰ suinkaan kuollut. Meluawalle joukolle ilmoitin silloin,
ettei waara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Min‰
otin ensi tˆikseni werenjuoksun kiinni ja tuotatin wett‰, jolla
huuhtelin h‰nen kaswojansa. Se waikutti niin paljon, ett‰ mies wirkosi
ja nousi istumaan.
Haawa pestiin ja sidottiin niin hywin kuin semmoisissa tiloissa
mahdollista oli, ja sitten l‰hdin min‰ saattamaan h‰nt‰ majapaikkaansa.
Nikki ei woinut j‰‰d‰ tyˆhˆn, sill‰ h‰nen mielens‰ oli kowin
j‰nnityksiss‰ tuon kowanonnen kohtauksen t‰hden; paitsi sit‰ tahtoi h‰n
h‰nen t‰htens‰ haaksirikkoon joutuneesta tyˆkumppanistaan pit‰‰ niin
likeist‰ huolta kuin suinkin woi.
Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, ett‰
hoitaisin edelleenkin h‰nt‰, maksoi mit‰ maksoi.
Sen lupasinkin tehd‰.--Tuntui silt‰, ett‰ h‰n rupesi antamaan
luottamusta minulle; h‰n oli puhunut jo minun kanssani kenties enemm‰n
kuin kenenk‰‰n muun. J‰ljest‰p‰in huomasinkin, ett‰ koko tuo edell‰
kerrottu turma oli onnen potkaus, sill‰ ilman sit‰ kenties ei olisi
koskaan saatu selwille h‰nen umpimielisyytens‰ syyt‰.
Min‰ k‰win useasti sairaan luona, siiwoamassa ja sitomassa h‰nen
haawaansa. Joka n‰kem‰ kyseli Nikki, kuinka sairas woipi ja mit‰
toiwoja h‰nest‰ on? Min‰ ilmoitin h‰nelle arweluitani enk‰ sanonut
pit‰w‰ni sit‰ niin eritt‰in waarallisena. Silloin h‰n aina tawallisesti
huokasi.
"Te salaatte jotakin minulta, sen n‰en selw‰sti. Sanokaa suora totuus,
min‰ woin sen kuulla ... mit‰ luulette? Onko p‰‰luu rikki?" sanoi h‰n
er‰‰n‰ kertana hywin h‰t‰‰ntyneen‰.
"En suinkaan min‰ k‰sit‰ sen rikki olewan, sill‰ eih‰n tuohon ole
ilmestynyt mit‰‰n kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi",
sanoin min‰.
"Mutta se saattaisi wiel‰ tulla", sanoi h‰n ja huokasi taas.
"Min‰ en salaa teilt‰ mit‰‰n, kun ette te waan salaisi minulta
jotakin", jatkoin min‰.
H‰n s‰ps‰hti n‰ht‰w‰sti, loi minuun pikaisen silm‰yksen ja l‰hti
sanaakaan sanomatta pois.
Jonkun p‰iw‰n per‰st‰ menin min‰ er‰‰n‰ iltana h‰nen majapaikkaansa.
H‰n oli kynttil‰n walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan n‰ytti kowa
h‰mmennys h‰net k‰sitt‰w‰n, sill‰ kiireesti pisti h‰n kirjoitusneuwot
pˆyt‰laatikkoon.
"Onko mit‰‰n tapahtunut? Kuinka h‰n woipi? Eih‰n waan kuume ole
ilmestynyt?" kysyi h‰n yhteen henk‰ykseen.
"H‰n on kohta aiwan terwe ja min‰ woin wakuuttaa, ettei teid‰n tarwitse
sen asian wuoksi huolehtia yht‰‰n w‰h‰‰", sanoin min‰ h‰nelle.
"Oikeinko totta?" kysyi h‰n puoli=iloisesti.
"Se on niin totta kuin min‰ t‰ss‰. Ettekˆ te koskaan woi luottaa muiden
ihmisien sanaan?" kysyin sitten w‰h‰n kummastuksissani.
"Kyll‰ kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei
ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi h‰n ja waipui ajatuksiinsa.
"Mit‰ te kirjoititte, koska n‰yitte kirjoittawan, kun ma t‰nne tulin?"
kys‰sin min‰.
"Niin, eih‰n se ollut mit‰‰n. Enh‰n min‰ oikeastaan osaakaan kirjoittaa
... piirtelen waan aikani kuluksi ... ei se ole mist‰‰n kotoisin ...
ilman aikojaanhan se on", h‰t‰ili h‰n.
"Ettekˆ anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin min‰.
"Mit‰s Jumalan t‰hden ... ei niiss‰ ole mit‰‰n katsomista. En ole wiel‰
n‰ytt‰nyt niit‰ yhdellek‰‰n tyˆkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille
woisin n‰ytt‰‰", sanoi h‰n ujostellen.
Min‰ olin tullut siin‰ mieless‰, ett‰ saisin tietooni h‰nen
synkk‰mielisyytens‰ syyn, mutta huomasin h‰net wiel‰ liian ujoksi ja
sen wuoksi heitin asiani sill‰ kerralla sikseen.
Wamman saanut mies parani pian ja alkoi k‰yd‰ tyˆss‰ kuten ennenkin.
Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa tyˆ sitten
mink‰laista ja miss‰ hyw‰ns‰; n‰yttip‰ silt‰, ett‰ heid‰n w‰lilleen oli
solmiintunut tosi=yst‰wyys ja etteiw‰t he woineet tulla toisittaan
toimeen.
Niin oli el‰m‰ k‰ynyt entiselleen, se waan eroitusta, ett‰ Nikill‰ oli
nyt yksi yst‰w‰, ehk‰p‰ kaksikin, sill‰ minunkin kanssani puheli h‰n
wapaasti ja yh‰ suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliw‰t sit‰,
sill‰ ei kukaan ollut n‰hnyt h‰nen ennen niin tekew‰n. Mutta waikka h‰n
olikin sen werran elpynyt, oli h‰n kaikissa muissa tapauksissa yht‰
umpimielinen kuin ennenkin.
Min‰ puhuttelin tuota tyˆkumppania erikseen ja pyysin, ett‰ h‰n
koettaisi saada selwille Nikin surun syyt‰ ja tietoonsa h‰nen
kotipaikkansa. H‰n lupasi. Jonkun ajan per‰st‰ tapasin min‰ h‰net,
hyw‰ss‰ toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen
el‰m‰st‰. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sill‰ kun toinen oli
ruwennut utelemaan niit‰ asioita, oli Nikki tullut myk‰ksi kuin kiwi.
Oli jo kaunein kes‰syd‰n. Er‰‰n‰ kauniina pyh‰aamuna l‰hdin min‰ jo
ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja l‰mmin. Kirkkaat
kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdill‰ ja kukkasien terill‰
auringon nousun edell‰ yltyw‰ss‰ walossa ja yˆkasteen tuorehduttamana
lewitti kaswikunta ilmaan miellytt‰w‰n tuoksun. Ihmetellen luonnon
ihanuutta ja nauttien kes‰aamun wiehke‰‰ ja hiljaista rauhaa,
astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenp‰in. Tieni kulki sen tyˆpaikan
kautta, miss‰ Nikkikin kulki tyˆss‰. Mit‰‰n huomaamatta olin tullut
jonkun huoneen suojaan aiwan l‰helle tyˆpaikkaa. Silloin luulin
kuulleeni syw‰n huokauksen; min‰ hawahduin ja pys‰hdyin. Aiwan oikein,
en ollutkaan erehtynyt, sill‰ samassa kuulin jonkunlaisen ryk‰isemisen;
tyˆpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi n‰in warhain?
Samassa kuului toinen ryk‰iseminen ja wienon hele‰ w‰r‰htelew‰ ‰‰ni
tunkeusi samalla korwiini.
En uskaltanut heng‰ht‰‰, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu
ja kuului n‰in;
"Aamulla noustessa auringon armaan
Riemuisna ihmiset her‰si
Mulle se tuopi waan murehen karwaan
Kun minut kultani hylk‰si.
Toiset ne p‰iw‰ll‰ riemussa hyˆrii
Eik' ole tunnossa tuskaakaan
Kyynel se mulla waan yh‰ pyˆrii
Kun min‰ kullatta olla saan.
Illalla lewolle laskewat toiset
Waan min‰ suurehen suruhun
Ei ole hauskoja murehet moiset
Miksik‰ kultani hylk‰si mun."
Laulaja waikeni ja syw‰, kumisewa huokaus tunki l‰pi kaunihin
aamu=ilman korwiini. Min‰ astuin esille ja edess‰ni oli nyt Nikki, joka
n‰in warhain oli raittiissa ilmassa kewent‰m‰ss‰ kenties kaipaawaa
syd‰nt‰ns‰. H‰n oli kiwen p‰‰ll‰ selin minuun istumassa, eik‰ huomannut
ensink‰‰n minun tuloani. H‰n nojasi p‰‰t‰‰n molempiin k‰siins‰ ja oli
ajatuksiinsa waipuneena. Kun min‰ sanoin h‰nelle hyw‰‰ huomenta, h‰n
s‰ik‰hti niin, ett‰ oikein kohoksi ponnahti, mutta kun h‰n huomasi,
ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin min‰, rauhoittui h‰n
n‰ht‰w‰sti.
"Kuulitteko te?" kysyi h‰n, jotenkin h‰millisen n‰kˆisen‰ kuitenkin.
"Mit‰ kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin min‰ teeskennellen.
"Ei juuri mit‰‰n. Min‰ t‰ss‰ laulaa hyr‰ilin ja luulettelin teid‰n sen
kuulleen", sanoi h‰n h‰peillen ja ujosti.
"Jos sit‰ tarkoitatte, niin sen kyll‰ kuulin, mutta se oli niin
surullisen wiehke‰‰, ett‰ sit‰ kuuntelisin aina", tunnustin min‰.
"Sit‰ ei ole kukaan wiel‰ koskaan kuullut", sanoi h‰n noloontuneena.
"Eikˆ sit‰ sitten saisi kuulla?"
"En min‰ ole sit‰ suonut, mutta eih‰n haittaa, jos te sen kuulitte ...
eik‰h‰n se teid‰n wikanne ole", sanoi h‰n ja siihen se keskustelu
loppui.
Jonkun ajan takaa menin taasenkin h‰nen majapaikkaansa. H‰n oli nytkin
kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki
kirjoitukset kiireenkyntt‰ pˆyt‰laatikkoon.
"Te olette tehnyt minulle niin suuren hyw‰ntyˆn, etten sit‰ woi koskaan
unhottaa", sanoi h‰n ensi h‰mmennyksens‰ ohimenty‰.
"Mink‰p‰ waan? antakaapas kuulua."
"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan."
"Se oli w‰ltt‰m‰ttˆmyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme h‰d‰n
aikana auttamaan."
"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskell‰ kauhua ja
ahdistusta lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen
sijaan kuin muut huusiwat kuolemaa ja tuomiota."
"Enh‰n silloinkaan woinut toisin tehd‰, koska asian k‰sitin silt‰
kannalta."
"Siin‰p‰ se on ... miks'eiw‰t muut tehneet samoin? Sitte olette
hoitanut sairasta ja saanut h‰net terweeksi, ottamatta suurista
waiwoistanne mit‰‰n maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata ... olisin
kiitt‰m‰tˆn konna, jos en niin tekisi", puheli h‰n, tehden samassa
‰kkin‰isen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.
"Joutawia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa wastaanottamaan
tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, ett‰ tuon
w‰h‰isen palweluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin min‰.
"No mill‰ tawalla woisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?"
"Sen woitte aiwan pian tehd‰, wiel‰p‰ aiwan helpolla tawallakin."
"Kuinka? miten?"
"Samanlaisella pienell‰ palweluksella."
"Jos kuinka suurella, kun se waan on minun wallassani ... mutta mill‰
tawalla ... sanokaa!"
"Kertomalla omasta el‰m‰st‰nne minulle; min‰ huomaan, ett‰ teit‰ waiwaa
joku sis‰llinen suru", sanoin min‰, tarkastellen samassa h‰nt‰.
H‰n s‰ps‰hti ne sanat kuultuansa ja sis‰llinen taistelu n‰kyi saaneen
wallan; h‰n sijoitteli itse‰‰n, w‰‰nteli k‰si‰‰n ja huokaili raskaasti.
"T‰m‰n pyynnˆn woisin kielt‰‰ kenelt‰ hyw‰ns‰, mutta teilt‰ en woi",
sanoi h‰n towin p‰‰t‰ puoli=surullisesti.
"No, alkakaamme siis...! Joko kauwankin olette ollut poissa
kotitienoistanne?" aloittelin min‰.
"Kuusi wuotta."
"Ja aiwan rautatien tˆiss‰?"
"Aiwan rautatien tˆiss‰. Kun toisesta paikasta on tyˆ loppunut, olen
siirtynyt toiseen."
"Mist‰ te olette oikein kotoisin?"
"W----n pit‰j‰‰st‰ maamme it‰rajalta."
"Nimenne sitten?"
"Nikki K----n."
"Onko teill‰ kotipaikoillanne mit‰‰n pes‰paikkaa?"
"On ... min‰ olen arwossapidett‰wien ja warakasten wanhempieni toinen
ja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan wahwimpia taloja."
"Wanhemmat ja wanhin weli el‰w‰t siis wiel‰?"
"El‰w‰t ja hoitawat taloutta."
"No mik‰ kowa=onni teid‰t on saattanut tuommoiseen kulkuri=el‰m‰‰n ja
rauhattomuuteen, k‰rsim‰‰n kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut
pois hyw‰st‰ kodista ja yst‰w‰in parista? Oikein minua kauhistuttaa
semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon min‰, katsoen teid‰n k‰ytˆkseenne,
ettei mik‰‰n rikos ole teit‰ karkoittanut", sanoin min‰ kauhistuksella
wiimeisi‰ asioita kuullessani.
"Ei Jumalan t‰hden mik‰‰n rikos ... ‰lk‰‰ luulko, ett‰ mik‰‰n rikos ...
mun syy se on, joka minut on pakoittanut... ƒlk‰‰ w‰‰rin tuomitko
minua...!" sanoi h‰n ja loi minuun surullisen silm‰yksen.
Min‰ itsekin s‰ik‰hdin tuota ankaraa arwosteluani ja sopimatonta
ep‰luuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa
hywin waikea lˆyt‰‰ keinoa, kuinka p‰‰sisin t‰st‰ p‰lk‰h‰st‰ ja saisin
asian entiselle kannalle.
"Min‰h‰n arwelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen wuoksi tapahtunut,
ja sent‰hden haluaisin sit‰ paremmin tiet‰‰: mik‰ on saattanut teid‰t
luopumaan lapsuuden kodista ja yst‰wist‰", sanoin pitk‰nlaisen
waiti=olemisen per‰st‰.
"Se on jotenkin waikea teht‰w‰, koska suurin osa ihmisist‰ pit‰w‰t
l‰htˆni ja suruni syyn joutawana mielijuohteena", sanoi h‰n.
"Sen terwetulleempi minulle."
"En tied‰, onko se terwetullut kenellek‰‰n, koska asia on niin
yksinkertainen, ett‰ min‰ pakenen omaa itse‰ni."
"Pakenette omaa itse‰nne; sep‰ on jotakin outoa, jota en min‰ woi
k‰sitt‰‰; pyyd‰n, ett‰ jatkatte", sanoin min‰.
"Ja kuitenkin olen min‰ paennut omaa itse‰ni; kun waan olette saanut
kuulla el‰m‰ni juoksun, toiwon, ett‰ itsekin ajattelette niin...
Olenhan min‰kin ihminen ja onhan minullakin syd‰n, joka woipi tuntea ja
k‰rsi‰. Min‰ olin nuori ja palawa, kuten kaikki muutkin. Olin wartewa
ja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja warakkaista
wanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka,
mutta minulla oli waan yksi kunnian pyrintˆ. Oli, n‰ette, siin‰
naapurissa saman=ik‰inen tyttˆ kuin min‰kin ja pienest‰ paitaressu
pahasesta alkain kaswoimme me ik‰‰nkuin yhdeksi sieluksi ja syd‰meksi.
Kaikki, kaikki oliwat meille yhteisi‰, ilot, surut ja pienet riidat,
Mutta n‰m‰t saattoiwat waan meid‰t likemm‰ksi toisiamme ja syd‰men
syd‰meen sulamaan. Tiet‰m‰tt‰mme kohosimme me ihmisiksi ja silloin
huomasimme, ett‰ tuttawuutemme oli enempi kuin lapsuuden yst‰wyys.----
H‰n ei n‰hnyt ket‰‰n muuta kuin minua, enk‰ min‰ ket‰‰n muuta kuin
h‰nt‰. Me tunnustimme toisillemme syd‰ntemme tunteet ja ihana liitto
solmiintui silloin w‰lillemme; t‰st‰ l‰htien min‰ en muuta woinut, kuin
muistella h‰nt‰ yˆt‰ ja p‰iw‰‰; nukkuissanikin n‰in h‰nest‰ unta.
T‰mmˆisess‰ olossa kulki aika hieman eteenp‰in ja kumpikin odotti waan
sit‰ autuaallista hetke‰, jolloin woisimme toisemme omaksemme sanoa.
Silloin tuli musta k‰‰rme w‰liimme ja turmeli sen niin, ett‰ se tuli
ylitse=p‰‰sem‰ttˆm‰ksi muuriksi. Minulle tuli, n‰ette, kilpa=kosija, ja
h‰n oli niin owela, ett‰ osasi sys‰t‰ minut syrj‰‰n. Siin‰ on syy,
jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja yst‰wist‰;
sent‰hden olen nytkin t‰‰ll‰, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen
surullinen ja umpimielinen", kertoi h‰n synk‰ll‰ ‰‰nell‰.
"Oliko siin‰ sitten rikkaus syyn‰, tahi joku muu?"
"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."
"Kuinka se on ymm‰rrett‰w‰, sill‰ etteh‰n tek‰‰n ole, luullakseni,
mik‰‰n kunniaton."
"Tosi kyll‰, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytk‰‰n;
kenties oli minulla sit‰ liiaksikin, sill‰ koko paikkakunnan nuoriso
kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana
nuorukaisena; luulenpa, ett‰ joka tyttˆ olisi ilolla ottanut wastaan
tarjotun k‰teni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla s‰‰dyss‰ni
ollut kunniaa ... rikkaampi h‰nt‰ olin myˆs moninwerroin, sill‰ eip‰
h‰nell‰ muuta ollut kuin pˆyhkeilew‰, ulkonainen keikaroiminen ja
kiilto", selitti h‰n.
"No, mik‰ h‰n sitten oli?"
"H‰n oli herra."
"Mik‰ herra?"
"H‰n oli susiwouti."
"Eip‰ h‰n ole mielest‰ni niin iso herra, ett‰ h‰nen t‰htens‰ olisi
kannattanut hylj‰t‰ hyw‰maineista sulhoansa, jolle h‰n oli jo k‰tens‰
ja syd‰mens‰ antanut", sanoin min‰ puolikauhistuksissani.
"Woi, ‰lk‰‰ niin sanoko! ... kyll‰ h‰n on herra... Min‰ tahtoisin, ett‰
te n‰kisitte h‰nen, kun h‰n ajelee korskuwalla hewosella pit‰j‰ll‰.
Tiukea=‰‰ninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta
ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki
kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin
lailla uskaltaa olla w‰linpit‰m‰tˆn ja kankea tahi muutoin loukata
h‰nt‰, sill‰ tuhansia keinoja lˆyt‰‰ h‰n uppiniskaisen kukistamiseksi.
Jos te t‰m‰n kaiken saisitte n‰hd‰, niin ette suinkaan sanoisi, ettei
h‰n ole herra... Tosin ei h‰n ole wiel‰ rikas, mutta jos h‰nell‰ ik‰‰
piisaa, niin luulen h‰nelle rikkauttakin karttuwan, sill‰ hyw‰ alku on
jo tehty, waikkei h‰n ole wiel‰ kauwan ollut pit‰j‰ss‰mme, johon h‰n
tuli kˆyh‰n‰ kuin kirkkohiiri.----Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin
mit‰ olin min‰ h‰neen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas
nuorukainen, sill‰ olinhan waan kowaa tyˆt‰ tekew‰ maanmyyr‰",
selitteli h‰n.
"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"
"Er‰‰n‰ kes‰isen‰ pyh‰=iltana oli kyl‰mme nuoriso koossa kestikiewarin
l‰hell‰ olewalla kent‰ll‰, ja siell‰ olimme min‰ ja Hennakin.
Kaikenlaista leikki‰ ja kisaa laskettiin siin‰; lyˆtiin pallia,
juostiin leskist‰ ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja l‰mmin
ilma ja hiess‰ p‰in tepasteltiin siin‰. Min‰ katselin mielihyw‰ll‰
rakasta Hennaani, kun h‰n hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja
pirte‰n‰ heilakoitsi muiden parwessa. H‰n oli ylinn‰ kaikkia toisia
tyttˆj‰ sek‰ kauneudessa ett‰ arwossa ja min‰ olin ylpe‰ h‰nest‰ ja h‰n
minusta. Silloin kuului ‰kki‰ tuo korwia kirweltelew‰ aisakellon ‰‰ni
ja susiwouti ajoi t‰ytt‰ nelist‰ kestikiewariin. Tuskin oli h‰n
kerinnyt p‰‰llyswaatteensa p‰‰lt‰‰n riisua, kun h‰n jo tuli
kisapaikalle, pit‰in toisessa k‰dess‰‰n sateenwarjoa, toisessa
merenwahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean k‰den etusormessa;
kai se oli kultaa. Kaikki kumarteliwat h‰nelle, mutta min‰ huomasin,
kuinka h‰n oitis iski silm‰ns‰ Hennaan; minun wereni kuohahti ja min‰
en kumartanutkaan.
'Onkos t‰m‰n tyhmeliinin sis‰ll‰ seiw‰s, koska h‰n on niin kankea? ja
h‰nen p‰‰t‰ns‰kin n‰ytt‰‰ palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun
tuiman silm‰yksen.
Samassa k‰weli h‰n suoraa p‰‰t‰ Hennan luo ja taputti h‰nen poskiaan.
Wiha ja ylˆnkatse leimahti sieluuni ja min‰ astuin kiiwaasti susiwoudin
eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttˆj‰mme', sanoin h‰nelle
tuimasti.
'T‰m‰ kankea ja korskea typerys uskaltaa wiel‰ suutakin 'pruukata',
mutta ehk‰p‰ saamme tilaisuutta t‰st‰ puoleen tihe‰mm‰sti tawata
toisiamme ja silloin luulen, ett‰...' sanoi h‰n, tehden samassa
uhkaawan liikkeen.
'Tyttˆ on h‰nen morsiamensa', sanoi joku joukosta.
'Tuommoisen kˆnsik‰n! Synti ja h‰pe‰ olisi, jos noin siew‰ tyttˆ
joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta min‰ koetan huolta pit‰‰
siit‰, ettei niin tule k‰ym‰‰n', sanoi tuo arwokas herra, luoden
samassa uhkaawan silm‰yksen minuun. Sitten pyˆr‰hti h‰n ymp‰ri ja meni
keimaillen kestikiewariin. Minun syd‰meni oli niin t‰ysi, ett‰ luulin
sen harmista halkeawan. Min‰ loin silm‰ni Hennaan ja katseensa kohtasi
minun katseeni. Heti kun h‰n huomasi, ett‰ min‰ katselin h‰nt‰, loi h‰n
silm‰ns‰ maahan; oliko se h‰pe‰n tahi ylˆnkatseen wuoksi, sit‰ en
woinut p‰‰tt‰‰, mutta siit‰ aioin hetimmiten selw‰n ottaa.
En woinut olla kisapaikalla, waan l‰hdin pois ja menin suoraa p‰‰t‰
kotiin. Siell‰ towin oltuani sain sanoman, ett‰ susiwouti oli mennyt
Hennan kotitaloon. Ennest‰‰nkin oli syd‰meni kyllin t‰ysi, mutta nyt se
sai semmoisen t‰r‰yksen, ett‰ joka luunsolmuni wapisi. T‰t‰ tuskaa en
suinkaan olisi kauwan kest‰nyt, mutta min‰ selwenin kuitenkin pian sen
werran, ett‰ woin asiani heitt‰‰ Jumalan haltuun ja Hennan siweelliseen
woimaan, ja se helpoitti syd‰nt‰ni sanomattoman paljon.
Seuraawana aamuna kun sain tietooni, ett‰ susiwouti jo oli mennyt pois,
l‰hdin Hennan kotiin, sill‰ en mitenk‰‰n tullut aikaan, ennenkun sain
selw‰n tiedon asiasta. Sinne tultuani waadin saada Hennaa puhutella
kahden=kesken. H‰n tuli, mutta heti ensisilm‰yksell‰ huomasin, ett‰
koko h‰nen k‰ytˆksens‰ oli ep‰rˆiw‰ ja arka.
'Woi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla owat olleet! Tottahan
edelleenkin saan luottaa sinun wilpittˆm‰‰n rakkauteesi ja
uskollisuuteesi', sanoin min‰ murtuneella mielell‰ ja yritin
l‰hestym‰‰n h‰nt‰.
'ƒl‰ nyt ole noin rauhaton ja warma ... eih‰n se niin wissi wiel‰
ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt min‰ sanon sinulle,
etteih‰n siit‰ mit‰‰n...' sanoi h‰n h‰t‰isesti.
'Ett‰kˆ sin‰ olet tuon reppuherran antanut wietell‰ itsesi! En min‰
olisi woinut uskoa, ett‰ sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin lˆyh‰‰
laatua, ellen olisi sit‰ sinun omasta suustasi kuullut', sanoin min‰
h‰mm‰styksiss‰ni.
'Reppuherra! ƒl‰ puhu, Nikki, niin waromattomasti, min‰ pyyd‰n sit‰
entisen yst‰wyytemme wuoksi... Eth‰n sin‰ reppuherrakaan ole... Mit‰p‰
minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettawissa kuin kowa ja raaka
talonpojan tyˆ.--Jolla on wara walita itsellens‰ parempiakin p‰iwi‰,
eik‰ ottaisi tarjottaessa sit‰ wastaan, tekisi h‰n itse‰ns‰ kohtaan
sangen w‰‰rin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enk‰ soisi sinun en‰‰
koskaan siit‰ minulle puhuwan', sanoi h‰n ylw‰stellen, ik‰‰nkuin h‰nen
k‰dess‰‰n olisi jo ollut susiwoudin ankara walta.
Sen j‰lkeen poistui h‰n huoneesta.
Min‰ j‰in siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt,
mutta en woinut sit‰ tehd‰, sill‰ en k‰sitt‰nyt mink‰t‰hden minun olisi
pit‰nyt itke‰. En ymm‰rt‰nyt edes poiskaan l‰hte‰, waikka jotakin
semmoista tarwetta h‰m‰r‰sti tunsin, sill‰ ajatukseni oliwat niin
hajallaan ja sekaisin, etten woinut mit‰‰n erikoiskohtaa k‰sitt‰‰.
Wihdoin selkeni syd‰mess‰ni sanat: 'eih‰n se wiel‰ niin wissi
ollutkaan ... eth‰n sin‰ reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki
ohitse...' Silloin oli minulla woimaa liikkua ja min‰ syˆksyin hurjaa
wauhtia ulos. Sit‰ kyyti‰ menin min‰ kotiin ja nakkausin wuoteelleni
maata. En woinut syˆd‰ illallista ja kotiw‰ki ihmetteli, miksik‰ Nikki
nyt on tuommoisena. Koko yˆn‰ en nukkunut silm‰nt‰ytt‰, mutta syd‰meni
oli niin t‰ysi, ett‰ luulin sen pakahtuwan.
Aamulla kun w‰ki nousi ylˆs, nousin min‰kin. Is‰ oli juhlallisen
n‰kˆisen‰ pˆyd‰np‰‰ss‰ ja m‰‰r‰si teht‰wi‰ tˆit‰. 'Nikki l‰htee
kahdella hewosella myllylle, sill‰ jauheet owat lopussa; nelj‰ tynnyri‰
rukiita kumpaankin kuormaan', m‰‰r‰si h‰n minun osalleni.
Kun muut meniw‰t eineelle, menin min‰kin, mutta syˆmisest‰ ei tullut
mit‰‰n. Koetin kyll‰ panna ruokaa suuhuni, mutta ensim‰inen pala kesti
wanuttaa koko syˆntiajan, eik‰ se sittenk‰‰n tahtonut menn‰ alas.
Syˆm‰st‰ p‰‰sty‰ rupesin laittamaan kuormia kerke‰miseen. Pian oliwat
ne walmiina; min‰ hypp‰sin toisen kuorman p‰‰lle ja niin aloin menn‰
hyrrytell‰ eteenp‰in. Tielle p‰‰sty‰ni waiwuin niin ajatuksiini, etten
huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. K‰weliw‰tkˆ
hewoset riwakasti wai hitaasti, oliko myˆt‰= wai wastamaata, tuliko
tienhaaroja wai oli tulematta, kaikki oli yht‰ waan. Kuinka kauwan
olisin ollut tuossa haaweksiwassa tilassa, sen ties taiwas; mutta kun
juuri mieless‰ni pyˆri sanat: 'eth‰n sin‰ wiel‰ reppuherrakaan ole ...
nyt se on kaikki ohitse...' kuului edest‰ni yst‰w‰llinen, iloinen ‰‰ni:
'mihink‰s nyt Nikki menee?' Se oli er‰s, minun ik‰iseni tuttu
torpanpoika; joka minua kotinsa portilta n‰in puhutteli. Min‰ kohotin
p‰‰t‰ni ja hawahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, ett‰ hewoset
oliwat k‰‰ntyneet w‰‰r‰lle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aiwan
toiselle suunnalle, mihin minulla oli ment‰w‰; eip‰ ollut muuta neuwoa,
kuin k‰‰nty‰ takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta
peninkulmaa ja eih‰n minua mik‰‰n est‰nyt woiwilla hewosilla sinne
p‰‰sem‰st‰. Jauhetten saanti oli myllyss‰ hyw‰ ja minulla oli sen
werran tointa, ett‰ toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin
er‰‰n miehen wiem‰‰n hewoset ja kuormat kotiin, mutta itse siwalsin
ew‰slaukun selk‰‰ni ja l‰hdin k‰welem‰‰n toisaanne p‰in, pois lapsuuden
kodista, pois is‰n ja ‰idin tykˆ‰, pois sukulaisien, yst‰w‰in ja
tuttawien parista ... kauwas pois ... niin kauwas, etten n‰e en‰‰n
koskaan heit‰.--Sill‰ matkalla olen ja sent‰hden olen nyt t‰ss‰."
H‰n lakkasi kertomasta ja rupesi pyˆrim‰‰n selin minuun. Min‰ n‰in,
ett‰ h‰nen silmist‰ns‰ tipahteli kyyneleit‰, joita h‰n huolellisesti
koetti minulta salata. Wihdoin pyyhk‰isi h‰n silmi‰ns‰, k‰‰ntyi minuun
p‰in ja koetti tekeenty‰ niin lewollisen n‰kˆiseksi kuin suinkin
mahdollista.
"Semmoinen on minun el‰m‰ni retki lyhyk‰isesti kerrottuna", sanoi h‰n
sitten, ik‰‰nkuin jatkoksi edelliselle.
"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hylj‰t‰
lapsuuden yst‰w‰ns‰ ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, mink‰ h‰n on
yst‰w‰ns‰ kanssa solminut; minusta h‰n ansaitsisi waan ylˆnkatsetta",
sanoin min‰ muka lohduttaakseni h‰nt‰.
"En woi h‰nt‰ unhottaa, en koskaan. H‰n oli niin lempe‰ ja hyw‰, mutta
h‰n waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei h‰n woinut wastustaa...
Min‰ luulen, ett‰ se oli waan hetken hurmaus ... kuinka min‰ woisin
h‰net unhottaa?"
"No, mutta eih‰n h‰n ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne
korwata siten, ett‰ walitsette jonkun toisen."
"Woi ‰lk‰‰ sanoko niin! Min‰ en woi en‰‰n ket‰‰n walita, sill‰ minulla
ei ole kuin yksi syd‰n: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei
ole en‰‰n muuta antamista, sill‰ minun syd‰meni on jakamaton."
"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska
rakkautenne esine on jo toisen oma."
"Totta kyll‰, ett‰ t‰m‰ on turha toiwo, sill‰ min‰ en toiwo en‰‰n
mit‰‰n t‰ss‰ maailmassa, paitsi sit‰, ettei kukaan kotipuolessani saisi
tiet‰‰ miss‰ min‰ olen. Muutoin ei Henna olekaan wiel‰ kenenk‰‰n oma."
"Mit‰? Kuinka? Eikˆ susiwouti h‰nt‰ nainutkaan?" kyselin min‰
s‰ik‰ht‰en ja kauhistuksissani.
"Ei, sill‰ urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."
"Oliko tuo konna niin kelwoton, ett‰ wietteli wiattoman tytˆn?" sanoin
min‰ puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylˆs.
"Min‰ en soisi kenenk‰‰n ajattelewan pahaa h‰nest‰ ... min‰ tunnen
h‰nen ... h‰n on siwe‰ ihminen... H‰n ei ole wietelt‰w‰ eik‰ wietelty;
h‰n on petetty."
"Kuinka?"
"No, kun susiwouti n‰ki, ett‰ min‰ poistuin h‰nen tielt‰‰n, heitti h‰n
tytˆn siihen ... mutta kyll‰ Henna on yht‰ wiaton kuin ennenkin ... sen
takaan Jumalankin edess‰... Min‰ luulen, ett‰ Hennalla on sittemmin
ollut yht‰ kowat ajat kuin minullakin."
"Sittenh‰n on asianne sen paremmasti, sill‰ woittehan menn‰ kotiinne ja
yhdisty‰ j‰lleen rakastettunne kanssa", ehdottelin min‰ jo jokseenkin
hywill‰ mielin ja rauhoittuneena.
"En koskaan, en koskaan... Min‰ en tahdo jaettua syd‰nt‰ ja kuitenkaan
en woi unhottaa h‰nt‰. Kerran se oli mik‰ oli ja muuta ei siihen
tule... Min‰ en kahdesti anna syd‰nt‰ni, enk‰ ota wastaan kahdesti
annettua ... siin‰ solmu... Waikka min‰ k‰rsin juuri sent‰hden, ett‰ se
niin on, mutta niin se kumminkin on ja k‰rsiminen tuntuu kuitenkin
paremmalta kuin mik‰‰n muu keino."
"Teit‰ ei siis woi auttaa mik‰‰n!"
"Ei mik‰‰n."
"Oletteko koskaan sitten l‰htˆnne kirjoittanut h‰nelle?"
"Olen kirjoittanut montakin kirjett‰, mutta ei niit‰ ole tullut yht‰‰n
l‰hetetyksi."
"No, miksik‰ ei?"
"Min‰ tahtoisin sen niin hyw‰ksi, mutta en woi ... tahtoisin laskea
asian h‰nen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin
estett‰..."
"Woitteko n‰ytt‰‰ minulle jonkunkaan noista kirjeist‰?" pyytelin min‰
puoli=arasti.
"Ne owat niin huonoja ... enh‰n min‰ kehtaisi ... mutta kuitenkaan en
woi teilt‰... T‰m‰ on se, jonka olen wiimeksi kirjoittanut", sanoi h‰n
ja ojensi minulle pˆyt‰laatikosta ottamansa paperin, h‰t‰illen ja
punastellen.
"Saanko pit‰‰ t‰m‰n muistonanne?"
"Kyll‰ kai ... mit‰p‰ min‰ h‰nest‰ ... mutta se on niin huonosti..."
sanoi h‰n yh‰ enemm‰n h‰mill‰ns‰.
Kirje kuuluu sanasta sanaan n‰in.
"Suo anteeksi, ett‰ wiel‰ waiwaan silmi‰si n‰ill‰ muutamilla
yksinkertaisilla riweill‰. Wai owatko ne hime‰t n‰it‰kin n‰kem‰‰n, kun
sin‰ rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen lˆyt‰nyt? En min‰
olisi uskonut, ett‰ sen siteen piti niin w‰h‰ll‰ katketa, joka kerran
meid‰t yhteen yhdisti. Muistatko sit‰ pyh‰‰ liittoa ja lupausta, jotka
taiwaan herran edess‰ toisillemme wannoimme? Ikuista uskollisuutta ja
rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta w‰‰r‰ kunnianhimo
sokaisi sinun puhtaan ja wilpittˆm‰n syd‰mesi ja sin‰ rikoit pyh‰n
lupauksesi; mutta woi sinua, sin‰ olet murtanut ihmissyd‰men. Sin‰ olet
ulkona n‰ist‰ sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: min‰
kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sent‰hden on paras niinkuin se nyt
on; mutta kuitenkaan en woi sinua unhottaa. Ja todellakin awioliitto
kuwaa sit‰ suhdetta, miss‰ totiset sielut owat taiwaallista ylk‰‰ns‰
kohtaan; usko ja luottamus pit‰‰ siin‰kin perustuksena olla, samoin
awioliitossa. Kussa t‰m‰ siin‰kin puuttuu, siin‰ ep‰luuloisuus alkaa
huiskuttaa sen perustuksia ja sis‰llinen w‰lisein‰ alkaa rakentua
awiopuolisoiden w‰lille. T‰m‰ kaswattaa heid‰n yhdys=el‰m‰‰ns‰
eripuraisuutta, jonka lopuksi wihdoin tulee yksipuolinen kylm‰ el‰m‰,
siihen sijaan kuin heid‰n pit‰isi el‰‰ toisiensa hyw‰ksi. T‰ysi,
rajaton, wilpitˆn ja awosyd‰minen luottamus toisiinsa, ne ne owat
onnellisen awioliiton elin=ehdot. Ne tekew‰t awioliiton kirkkaan
taiwaan kaltaiseksi ja syd‰men iloiseksi, ja sit‰ wastaan kaikki
ep‰ilyksen mustat sumut turhaan rynt‰‰w‰t. Kussa kerran t‰mmˆist‰
awioliittoa ei woida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta.
Nikki K----n."
"Onhan teill‰ paljon muitakin kirjoituksia", sanoin min‰ t‰m‰n ‰‰neen
luettuani.
"On, kyll‰ niit‰ on ... ik‰wiss‰ni kirjoittelen aina jotakin", sanoi
h‰n punastellen, ja samassa otti h‰n pˆyt‰laatikosta kainalowihon
papereita ja n‰ytti minulle.
"Antakaa kaikki nuot paperit minulle", pyytelin min‰.
"En waikka mik‰ olisi ... ei waikka... Ne owat niin mit‰ttˆmi‰ ja
w‰h‰kelpoisia, ett‰ itsekin h‰peen niit‰ ... min‰ pyyd‰n: ‰lk‰‰ pyyt‰kˆ
niit‰ minulta."
"Oletteko mist‰‰n lukenut niit‰ w‰rssyj‰, joita kuulin teid‰n
hyr‰ilew‰n tuona pyh‰=aamuna?"
"En ... mit‰s niit‰ nyt toki tuommoisia lukea..."
* * * * *
Joku p‰iw‰ kului. Er‰‰n‰ aamuna warhain tultiin minulle ilmoittamaan,
ett‰ joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Min‰ nousin
kiireesti ylˆs ja puin p‰‰lleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli
Nikki edess‰ni. H‰nell‰ oli matkareppu selj‰ss‰ ja heti ensi
silm‰yksell‰ huomasin min‰, ett‰ h‰n oli hyw‰isest‰‰n pˆhn‰ss‰.
"Hyw‰‰ huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin n‰in warhain teit‰
h‰iritsem‰‰n ... tahtoisin puhella w‰h‰n kanssanne..." sanoi h‰n.
"Aiwan kernaasti, istutaan t‰h‰n, niin saamme puhella. Mutta mik‰
teill‰ nyt on mieless‰, kun olette niin matkamiehen n‰kˆinen?"
"Matkustus."
"Kotipuoleen kai?"
"Ei kotipuoleen, mutta yh‰ kauwemmas kodista. Min‰ en woi t‰‰ll‰ ...
olen liiaksi paljon awannut syd‰nt‰ni ja ilmoittanut itsest‰ni. Min‰
pelk‰‰n, ett‰ saawat tiedon. Poikkesin t‰nne, sill‰ en woinut l‰hte‰
teille hyw‰sti‰ sanomatta... ƒlk‰‰h‰n huoliko puhua ... se lis‰‰ waan
kuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hyw‰..."
Sitten puristi h‰n k‰tt‰ni hell‰sti ja min‰ n‰in, ett‰ h‰nen silmiss‰‰n
pyˆri kyyneleit‰. Sitten h‰n l‰hti.
Min‰ l‰hdin h‰nt‰ saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haawan lehti
w‰r‰ht‰nyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi s‰teill‰ns‰ tyynen ja
awaran n‰kˆ=alan ymp‰rill‰mme. Oli wiel‰ niin warhainen, ettei yht‰‰n
ihmist‰ n‰kynyt liikkeell‰; linnut waan ahkerasti wiserteliw‰t
aamuwirtt‰ns‰ ja l‰hell‰ olewan kosken kohina huokauksen tawoin tunki
korwiimme tyynen aamu=ilman halki; n‰m‰t oliwat ainoat, mitk‰
h‰iritsiw‰t hetken hiljaisuutta.
Puhumattomina k‰welimme me rinnakkain, mutta kummankin syd‰n oli t‰ysi,
sill‰ me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.
"Oikean nimen ne owat minulle arwanneet... Nikki on nimeni, mutta kyll‰
onkin syd‰meni rakki runneltu", sanoi h‰n pitk‰n waiti=olemisen
per‰st‰.
Min‰ en woinut wastata siihen mit‰‰n.
Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme k‰tt‰ ja h‰n
l‰hti k‰welem‰‰n kaikenni toisaalle p‰in kuin h‰nen kotinsa oli. Min‰
j‰in seisomaan ja katsoin niin kauwan kuin woin h‰net n‰hd‰.
S‰‰nnˆllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja wasemmalle h‰nen
astuskellessaan. Juuri kun h‰n oli h‰wi‰m‰isill‰‰n minun silmist‰ni,
tunkeentui jotakin ‰‰nt‰ korwiini. Min‰ pid‰tin hengityst‰ni ja
kuuntelin. Silloin kuulin selw‰sti sanat:
----"Mulle se tuopi waan murehen karwaan,
Kun minut kultani hylk‰si."
Ja kaiku wastasi: "kultani hylk‰si".
HAIRAHDUS.
En ollut nimelt‰k‰‰n tuntenut pastori K----aa, sit‰ w‰hemmin tutustunut
h‰neen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sill‰
asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista woinut tulla
kysymykseen. Se olikin pelkk‰ sattumus, joka ohjasi asiat niin, ett‰
tulin kulkemaan niill‰ tienoilla ja tapaamaan h‰nt‰ wirkansa puolesta.
Kun astuin h‰nen wirkahuoneeseensa, oli edess‰ni wanha mies hiukset ja
parranhaituwat lumenwalkoiset; wiimemainitut tarkoin tallennettuina,
mit‰ luonto oli h‰nen osaksensa suonut. Wuodet oliwat kyrmist‰neet
h‰nen hartiansa kumaraksi ja p‰‰ nokatteli s‰‰nnˆllisesti wapisemisen
waikutuksesta. Mutta kun h‰n loi katseen suurista, mustista ja
ympyri‰isist‰ silmist‰ns‰, huomasi aiwan pian, ett‰ ukon sis‰llisess‰
ihmisess‰ lˆytyi wiel‰ l‰mpˆ‰ ja tulta, waikka lumi oli jo kiireelle
laskeunut. H‰nen rypistyneiss‰ hymykuopissaan asusti ainainen wiehke‰
hymy ja t‰m‰ lis‰si sit‰ kunnioitusta, mink‰ jo ensi katsannossa h‰nt‰
kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui
mielest‰ni silt‰, ett‰ edess‰ni oli senlainen henkilˆ, joka kenties
kaikissa el‰m‰n kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan
sallimuksen m‰‰r‰‰mien alaiseksi, olipa ne sitten hywi‰ tahi huonoja.
Pastori otti minut wastaan erinomaisen yst‰w‰llisesti. H‰n toimitti
minulle istuimen, tupakkaa, kahwia ja melkein ensi sanoikseen waati
h‰n, ett‰ j‰isin taloon yˆksi, "koska", niinkuin h‰nen sanansa
kuuluiwat, "nyt on n‰inkin myˆh‰inen ilta". Eih‰n ollut muuta neuwoa
kuin totteleminen, waikka tawallinen ujouteni ja asiani kiireellinen
luonto paniwat wastaan; minua oikein h‰wetti niin altis kohteliaisuus.
"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran wieraan kanssa;
t‰‰ll‰ syrj‰isess‰ paikassa ei sit‰ usein ole tarjona", sanoi pastori,
kun n‰ki, ett‰ min‰ kuitenkin kaikenlaisien estelyiden j‰lkeen j‰in
heille yˆksi.
Talossa ei n‰kynyt muuta herrasw‰keen kuuluwaa henkilˆ‰ kuin pastori ja
er‰s t‰ysikaswuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori
n‰kyi rakastawan kaikella helleydell‰. W‰en w‰hyyden t‰hden wallitsi
talossa semmoinen tyyneys ja ‰‰nettˆmyys, ett‰ se ‰kkin‰isest‰ tuntui
jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.
Pastori ja min‰ istuimme kahden kahtojaan h‰nen kamarissaan, jutellen
illanwietoksi sit‰ ja t‰t‰ ihmis=el‰m‰n ulkopiirteist‰ ja muista
ulkonaisista asioista. H‰n on wilkas puhekumppani. H‰nell‰ oli paljon
aineita s‰ilyss‰, ja ter‰w‰=‰lyisesti arwosteli ja kehitteli h‰n,
hyw‰ll‰ kuwituswoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulewia
asioita. Jota enemm‰n keskustelimme, sit‰ enemm‰n innostui ja el‰htyi
h‰n; innostuinpa min‰kin ja nyt en ensink‰‰n katunut kauppaani, waikka
j‰in taloon yˆksi.
"Oletteko koskaan mit‰‰n kuullut minun yksityisist‰ el‰m‰ni seikoista?"
kysyi pastori yht'‰kki‰ ja katsoi minuun l‰pitunkewasti suurilla
mustilla silmill‰ns‰.
"En, mist‰p‰ mit‰‰n semmoisista olisin kuullut?" sanoin
puolis‰ik‰htyneen‰.
"Jos ette pahaksenne panisi, ettek‰ w‰syisi kuulemasta, niin kertoisin
siit‰ jotakin; minun mielest‰ni olisi siin‰kin yht‰ ja toista huomioon
otettawaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.
"Oh, en--mit‰s Jumalan t‰hden min‰--enh‰n mit‰‰n mieluisemmasti halua
kuulla kuin el‰m‰n kokemuksia", sanoin h‰nelle ‰nkytt‰en wastaukseksi.
"Min‰ olen nyt niin yksin‰ni kuin yksin‰inen honka autioksi palaneella
salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka
kuitenkin koettaa wiel‰ seisoa ja pystyss‰ pysy‰ kolkossa, autiossa
seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa
olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja
onnettomuutta", sanoi pastori ja h‰nen ‰‰nens‰ w‰r‰hteli.
"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin h‰nelle
uteliaasti ja kehoittawaisesti.
"Minulla oli nuoruuden yst‰w‰; Kalle oli h‰nen nimens‰. H‰n oli
maanmittarin poika ja asui aiwan l‰hell‰ minun kotiani. Pahaisista
paitaressuista pit‰en kaswoimme me samalla salolla, saman j‰rwen
rannalla juoksentelimme, lˆimme leikki‰, otimme rannan litteill‰
kiwill‰ woileipi‰ j‰rwen tyynelt‰ pinnalta ja tappelimme tawasta
yhdest‰puolen kyl‰n poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut
tuliwat sill‰ tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ik‰‰nkuin yhdeksi
sieluksi ja syd‰meksi. Ennen pitk‰‰ tuli meist‰ kuitenkin hyw‰t yst‰w‰t
kyl‰n poikien kanssa, sill‰ entiset riidat unhotettiin ja silloinpa
tuli el‰m‰ hauskaksi. Pallonlyˆnniss‰ ja muissa kisoissa riisuttiin
keng‰t jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kes‰isell‰
hiekkanummella, ja silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, ett‰ se
oli el‰m‰ni onnellisin aika, sill‰ kaikki huokui el‰m‰‰ ja yst‰wyytt‰.
Ei mit‰‰n eroitusta ja rajoitusta; kaikki oliwat welji‰ ja sisaria. Ei
mit‰‰n surua ja murhetta, ja tulewaisuus--siit‰p‰ huolimme wiisi, sill‰
semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmek‰‰n.
Kalle ja min‰ temmattiin kuitenkin ‰kisti pois tuosta wallattomasta ja
murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat yksiwakaisesti,
mutta wakawasti meille, ett‰ meid‰n oli l‰hteminen kouluun, tuonne
kaukaiseen kaupunkiin, miss‰ emme en‰‰n saisi tawata ainuttakaan
entisist‰ kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi k‰wi mielemme,
ajatellessamme sit‰ el‰m‰n muutosta, mik‰ oli nyt edess‰mme. Nyt oli
j‰tt‰minen rakkaat wanhempamme, kaikki yst‰w‰mme sek‰ suruton,
huoleton, maailmasta w‰li‰pit‰m‰tˆn el‰m‰mme ja l‰hteminen tielle
tietym‰ttˆm‰lle, outojen ihmisien k‰skett‰w‰ksi. Joku waistomainen
aawistus sanoi meille, ett‰ wanhempiemme hell‰ huolenpito nyt oli
lopussa ja etteiw‰t t‰st‰puoleen en‰‰ pienet itkut ja walitukset mit‰‰n
auttaneet. Kaiken t‰m‰n k‰sitetty‰mme itkimme monta itkua ja surimme
monta surua; ne oliwat ensimm‰isi‰ laineita tulewista el‰m‰n suruista.
T‰m‰ kaikki ei auttanut kuitenkaan mit‰‰n, sill‰ se oli wanhempiemme
tahto, joka oli korkein tuomio=istuimemme, ja sit‰ oli totteleminen.
Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesem‰‰n ja paikkaamaan. Ohraisia
n‰kkileipi‰ leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienist‰ reijist‰ns‰
pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni;
kun t‰m‰ temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuiwamaan.
Wihdoin tuli se p‰iw‰, jolloin kuiwuneet n‰kkileiw‰t toistamiseen
tyˆnnettiin l‰mpym‰‰n uuniin; sielt‰ otettua sullottiin ne korkeihin,
saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin. Renki
Pekka woiteli tyˆk‰rryj‰ kartanolla ja kˆytteli matkah‰kki‰ niille,
laulellen ja hyr‰illen itseksens‰, niinkuin h‰nen tapansa oli. Pian
ruwettiin k‰rryille rowimaan leip‰tynnyreit‰ ja muita myttyj‰, ja kun
siihen oli kaikki sijoitettu, mit‰ sijoitettaman piti, oli tuo iso
matkah‰kki niin t‰ysi, ettei siin‰ ollut k‰den eik‰ jalan sijaa.
Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edess‰mme
olewasta todellisuudesta. Surullisin syd‰min ja tyrskien j‰ttelimme
hyw‰sti rakkaat wanhempamme, muun kotiw‰en ja kyl‰n poikaset, jotka
oliwat tulleet katsomaan meid‰n l‰htˆ‰mme. Wanhempamme kokiwat
liewent‰‰ meid‰n suruamme mink‰ woiwat, antaen samalla meille lempeit‰
ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hyw‰n ohessa, waatettiwat he
meit‰ kiireenkyntt‰ ja sekˆs meid‰n syd‰nt‰mme kirwenteli, sill‰
‰lysimme, ett‰ l‰htˆ on aiwan l‰hell‰. Ei kauwan wiipynytk‰‰n, ennenkun
meit‰ otettiin k‰sipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa
kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo oli waljastettu. Me itkimme ja
tyrskimme, mutta siit‰ huolimatta nostettiin meid‰t kuorman p‰‰lle.
Renki Pekka otti suitset k‰teens‰, nyk‰isi hewosta ja niin sit‰
l‰hdettiin--ensi kerta wanhempien lempe‰st‰ kodista.
Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikker‰
ja t‰ysi, ett‰ t‰ytyi kynsin hampain pit‰‰ kiinni, jos mieli oli siin‰
pysy‰. Siin‰ me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle,
juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.
Koska oli elokuun wiimeiset p‰iw‰t, oliwat yˆt jo hywin pime‰t.
Pitk‰llisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja
lˆyteisiin, jonkat‰hden juoksukyydist‰ ei ollut puhettakaan. Renki
Pekka ei yritt‰nyt kertaakaan kuorman p‰‰ll‰ jalkojansa lew‰ytt‰m‰‰n;
h‰n k‰weli kuorman per‰ss‰ ja lorueli omia laulujaan, ettei ‰‰ni
‰‰nest‰ katkennut. Kalle ja min‰ olimme tuiki tottumattomia t‰mmˆiseen
matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja l‰htˆmme myˆh‰stynyt, ett‰
t‰ytyi matkustaa yˆt‰ p‰iw‰‰, jos mieli oikealla ajalla perille p‰‰st‰;
ei siis joudettu muuta lep‰‰m‰‰n kuin ne ajat mitk‰ hewonen tarwitsi
syˆd‰kseen. Meit‰ rupesi kowasti w‰sytt‰m‰‰n ja joka hetki olimme
waarassa pudota tuon korkean kuorman p‰‰lt‰.
'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy t‰m‰n korkean tornin p‰‰ll‰',
sanoin min‰ er‰‰n‰ kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yritt‰nyt
nukkuissani putoamaan.
'Ette pysy?!' sanoi h‰n ja lakkasi hyr‰ilem‰st‰.
'Niin, emme pysy', koin min‰ wakuuttaa h‰nelle.
'No, tulkaa sitten t‰nne hewosen j‰lkeen k‰welem‰‰n, kyll‰ t‰‰ll‰
pysytte; min‰ tulen kuorman p‰‰lle, koettamaan, pysyisikˆ siell‰',
sanoi Pekka.
Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meid‰n t‰ytyi tyyty‰
asemaamme.
Er‰‰n‰ myˆh‰isen‰ iltana menimme hewostamme syˆtt‰m‰‰n er‰‰seen
kestikiewariin. Meill‰ oli kowa n‰lk‰ ja renki Pekka kantoi huoneeseen
meid‰n ew‰swakkamme, josta me pienen pˆyd‰n ‰‰ress‰ rupesimme ahnaasti
syˆm‰‰n. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta
samassa kuului hirwe‰ r‰m‰hdys pˆyd‰n alta ja jotain m‰rk‰‰ ainetta
rupesi wirtanaan tulwaamaan. Me h‰mm‰styimme kowasti. Mutta wiel‰
enemm‰n h‰mm‰styimme, kun toisesta huoneesta tormasi wasten silmi‰mme
er‰s pitk‰ ja likainen nainen. H‰n oli jolsa luonnostaankin, mutta
wihastuneena oli h‰n n‰hd‰ kahta kauheampi.
'Wai niin, kakarat, kyll‰ min‰ teid‰t opetan ihmisiksi olemaan ihmisten
huoneessa. Wai katsoitte hyw‰ksenne potkia rikki wiinapullot pˆyd‰n
alla, jotka min‰ niin suurella waiwalla ... kyll‰ min‰ teid‰t----mit‰
min‰ nyt wieraille annan? Kaikki nulikat sit‰ sitten pakkautuu
wierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sill‰ siit‰
p‰‰sek‰‰n', huusi h‰n ja samassa oli h‰nen molemmat hirwe‰t k‰tens‰
tarttumaisillansa meid‰n tukkaamme.
Maailma musteni meid‰n silmiss‰mme. Wahinko oli tullut, mutta ei sit‰
tiet‰, mit‰ tuo hirwiˆ oli w‰itt‰nyt. Kauhulla odotimme waan hirmuista
iskua, sill‰ eip‰ ollut, mill‰ olisimme itse‰mme puolustaneet.
Juuri kun meill‰ oli h‰t‰ korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle
owelle. H‰nen punainen, t‰yskuun muotoinen naamansa hehkui entist‰‰nkin
punaisempana; h‰nen k‰tens‰ oliwat lewitetyt lewe‰lle, molemmat nyrkit
kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.
'Hirwiˆ, riiwiˆ! Tahdotko h‰tyytt‰‰ lapsia? Owathan he siihen aiwan
wiattomia--wahinko se on ollut, eik‰ mik‰‰n muu... Jos kosket heihin,
saatpa minun kanssani tekemist‰, ole niin kauhean n‰kˆinen kuin
oletkin. Ota hukkaanmenneist‰ tawaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa
koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkej‰‰n, ja asettuen meid‰n
ja h‰tyytt‰j‰mme w‰liin.
Kantajamme ei ollut odottanut semmoista wastustusta. H‰n wet‰isi
takaperin ja sanoi puolimasentuneena:
'Mik‰ minulle ne woitot maksaa, mit‰ sill‰ olisin saanut?'
'Wiel‰ mit‰. Wai woitot! Wai olet wiel‰ salakrouwarikin! Woitot...! Ota
hinta siit‰ mit‰ olet kadottanut, taikka kyll‰ min‰ sinun...' tiuskui
renki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiiwaan ja waateliaan naisen.
'Maksakaahan sitten waan suorastaan wiinan hinta, jos teill‰ on senk‰‰n
werran rahaa', sanoi jolsa nainen, wiel‰kin kyllin pisteli‰‰sti.
'Rahaa--etteikˆ meill‰ rahaa? Kun osaisit h‰wet‰.--Wai ei ole rahaa...'
mutisi renki Pekka ja kaiwoi kukkaroaan. Senkin seitsem‰n kertaa tuli
h‰nen leweisiin hyppysiins‰ kukkarosta wiidenpennin ja pennin rahoja,
joita h‰n luuli hopearahoiksi. Niit‰ h‰n suurella hitaisuudella ja
tarkkaawaisuudella tarkasteli sen lyhytt‰, t‰m‰n pitk‰‰ kynttil‰walkean
walossa. Kun h‰n wihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja walituksi sielt‰
m‰‰r‰tyn summan, oikaisi h‰n itsens‰ suoraksi ja ryhdikk‰‰ksi, sitoi
kukkaronsa suun kiinni suurella warowaisuudella ja k‰‰ntyi sitten
waatijaan p‰in.
'Wai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla
rauhassa ja pid‰ suusi kiinni', sanoi h‰n sitten, ojentaen rahat
naiselle.
Sanaakaan sanomatta otti t‰m‰ rahat Pekan kourasta ja pakeni pois
samasta owesta, mist‰ oli tullutkin.
Me hengitimme helpommin; tuntuipa silt‰ kuin olisimme pelastuneet
silminn‰ht‰w‰st‰ waarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu
kotoa matkarahan nimell‰ mit‰‰n; meill‰ itsell‰mme ei ainakaan mit‰‰n
semmoista kassaa ollut; p‰‰timme sent‰hden, ett‰ Pekka maksoi
wahinkomme omistansa ja luuloni wiel‰ nytkin on, ettei h‰n ole siit‰
koskaan mit‰‰n puhunut kotona eik‰ kyl‰ss‰.--Siihen se rettelˆ loppui
ja Pekka tuntui nyt mielest‰mme parhaalta ihmiselt‰ maailmassa.
Kun olimme kowin uuwuksissa, menimme w‰entupaan ja panimme, hewosen
syˆdess‰, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen p‰‰sty‰mme,
rupesi renki Pekka meit‰ k‰rkkim‰‰n ylˆs, sill‰ hewonen oli nyt
tarpeekseen syˆnyt. H‰dintuskin toinnuimme sen werran, ett‰ ymm‰rsimme
mit‰ h‰n tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne
p‰in sommertaa, ett‰ h‰n antaisi meid‰n w‰h‰nk‰‰n nukkua; sitten
waiwuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan p‰‰sseet,
kun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. T‰ytyip‰ nyt her‰t‰ ja
horroksissa ollessamme emme ensin tiet‰neet miss‰ olimme. Mutta kun
oikein her‰simme, hawaitsimme, ett‰ renki Pekka seisoi edess‰mme,
pit‰en p‰rewalkeaa k‰dess‰‰n; se n‰ky saatti meid‰t pian huomaamaan
asemamme.
'Wai ette ylˆs ollenkaan...? P‰‰st‰‰nkˆ sill‰ tawalla kaupunkiin siksi
kun koulut aukeawat? Ei auta nyt ˆit‰ nukkuminen, satoi tahi paistoi.
Minun on wastaaminen siit‰, ett‰ oikealla ajalla perille joudutaan ja
minua on totteleminen. T‰m‰n itsekin hywin kyll‰ tied‰tte, sill‰
niinh‰n sit‰ kotonakin...', sanoi Pekka mielest‰mme nyt kyll‰kin
wirkawaltaisesti.
Mik‰p‰ muu neuwona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna waatteita
yllemme Pekan autellessa. Ulos p‰‰t‰mme w‰ngeimme taasen tuon korkean
kuorman p‰‰lle ja aloimme menn‰ kˆrˆtell‰.
Oli niin pime‰, ettei n‰hnyt waikka tikulla olisi silm‰‰n pist‰nyt ja
wett‰ satoi rankasti. Renki Pekka k‰weli kuorman j‰ljess‰ ja lauleli
omia laulujaan. Meit‰ rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sek‰
k‰rryn ratina ja rytin‰ kiihoitti waan untamme; pian nukuimme taas.
Kuinka kauan olimme siin‰ tilassa, en tied‰, mutta min‰ her‰sin siit‰,
ett‰ asemani tuntui jotenkin murettuwan ja samassa luulin kuulleeni
jonkunlaisen moksahduksen. Min‰ koperoitsin ja haapuroitsin siwultani
ymp‰riins‰, hakien Kallea, mutta en lˆyt‰nyt, waikka h‰n oli siin‰ koko
ajan istunut.
Silloin huomasin, ett‰ Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli
k‰welless‰‰n ja sent‰hden ei h‰n ollut kuullut Kallen putoamista.
'Kalle putosi, hoi!'
'Kaksi meit' on weljest‰ ja Sawosta me ollaan...'
'Kalle putosi--kuuletteko, Pekka?' huusin h‰nelle toistamiseen laulunsa
henk‰yksen w‰liss‰.
'Mit‰ joutawia.'
'Oikein totta.'
'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meit‰ hollaa.'
'ƒlk‰‰, ‰lk‰‰, hyw‰ Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin
nyt t‰ytt‰ kurkkua, sill‰ min‰ pelk‰sin h‰nen waan aloittawan uutta
laulua, huolimatta w‰h‰‰k‰‰n minun h‰d‰st‰ni.
'Tpruu, tpruu! No mit‰ hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman p‰‰lt‰
putoaa?' sanoi h‰n puolikiiwaasti, seisottaen hewosen.
'Kallea ei lˆydy mist‰‰n, tottapa h‰n silloin pudonnut on', koin
h‰nelle wakuuttaa.
'No onkos nyt ... el‰w‰ ihminen putoaa kuorman p‰‰lt‰. Kun kauan el‰‰,
niin jotakin n‰kee. Eih‰n siit‰ ... joko siit‰ on aikaakin kun se
putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.
H‰n laitti minut pit‰m‰‰n hewosta kiinni ja palasi itse Kallea
hakemaan; h‰n sai tallustella koko joukon takaisin p‰in, mutta siell‰
tulla nyrkyttelikin Kalle jo wastaan, itseksens‰ itke‰ tihistellen.
Pekka kantoi h‰net syliss‰ns‰ hewosen luo. Sitten rupesi h‰n pime‰n
p‰‰ss‰ kaiwamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla,
ettemme tielle putoaisi.
'Eih‰n se toki sowi, ett‰ ne tielle tippuwat. Poika riewut eiw‰t ole
tottuneet walwomaan ... eih‰n se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa
kaiwaissaan.
Kuinka h‰n niin t‰yteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain
semmoista sai, sen ties taiwas, mutta koloa siin‰ nyt waan oli. Iso se
ei ollut, sill‰ kun Kalle ja min‰ istuimme siihen, puristuimme me
yhteen myttyr‰‰n niinkuin kaksi hywin puristettua nyytti‰. Mutta
semmoisenaankin se oli mielest‰mme hywin mukawa, sill‰ nyt olimme
hyw‰ss‰ turwassa, ettemme en‰‰ putoa.
'Pysyttekˆ nyt siin‰...? eih‰n sit‰ sen paremmaksi...' kysyi Pekka.
'Pysymme, pysymme, emme me en‰‰n putoa; kiitoksia, hyw‰ Pekka!' koimme
me yhteen ‰‰neen sanoa.
'Ooh ruuna.'
Hewonen l‰hti.
'Oman kyl‰n tytˆt on kuin Saksan omenoita,
Toisen kyl‰n tytˆt niinkuin keng‰n tallukoita.'
Meill‰ oli nyt niin mukawa olo, ett‰ taasenkin nukuimme aiwan pian.
Min‰ en tied‰, kuinka kauan sit‰ teimme, mutta nyt her‰simme mukanamme
olewan ison, Moppe nimisen koiramme hirwe‰st‰ ja kiiwaasta
haukkumisesta. Se s‰yhysi tien wieress‰, etupuolella meit‰ ja oli niin
kiiwas, ett‰ olisi luullut h‰nen tuossa paikassa syˆksyw‰n jonkun
kimppuun. Hewonen k‰well‰ jurpotteli eteenp‰in, mutta Pekka ei
laulanut. Me koetimme katsella tirkistell‰ tiepuoleen, n‰hd‰ksemme mit‰
Moppe niin kiiwaasti haukkui, mutta pime‰n t‰hden oli mahdoton mit‰‰n
n‰hd‰. Koira haukkui yhdess‰ paikassa ja pian k‰weli hewonen sen paikan
ohi.
'ƒlk‰‰ ajako, hoi! ƒlk‰‰ ajako, teilt‰ putosi jotain', huudettiin
silloin meid‰n j‰lkeemme, mutta entist‰ kiiwaammin s‰yhysi Moppe.
Me tunsimme, kuinka Pekka kiiwaasti kopeloitsi kuormaa, kai
tunnustellaksensa, oliko mit‰‰n pudonnut.
'ƒlk‰‰ ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.
Siin‰ leip‰tynnyrin ja h‰kin nurkan kulmauksessa oli kirwes pystyss‰;
se oli ollut siin‰ kotoa l‰htein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti
sieppasi kirween suojapaikastaan.
'Tule sin‰ tuomaan pudonnut kalu t‰nne, jos tahdot saada oikein kunnon
terwetulijaiset', huusi Pekka nyt wuorostansa; mutta h‰nen ‰‰nens‰
hieman w‰r‰hteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.
Koira lakkasi haukkumasta ja juoksi hewosen luo; Pekka herkesi myˆs
taaksensa tirkistelem‰st‰, mutta kirwest‰ ei h‰n waan heitt‰nyt pois
k‰sist‰ns‰.
'Mik‰ se oli, sanokaa, hyw‰ Pekka?--Putosiko meilt‰ mit‰‰n?' sanoimme
yhteen ‰‰neen puolipelj‰styksiss‰mme.
'Eih‰n sit‰ mit‰‰n pudonnut. Mik‰p‰ ne kaikki tiet‰‰ ... eih‰n ne
mit‰‰n hyw‰‰ ... soo, ruuna!'
'Toisin min‰ n‰tin tytˆn oman talon tupaan, Mutta waikka pyytelenkin,
‰iti ei waan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta h‰n lauloi t‰ytt‰
kurkkua, jota h‰nen ei oltu kuultu koskaan ennen tekew‰n, jopa niin,
ett‰ korpi kajahteli.
Nyt ei meit‰ en‰‰n nukuttanut ja p‰iw‰kin rupesi pian walkenemaan.
Kallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta wahinkoa kuin se, ett‰ h‰n
oli w‰h‰n loukannut nen‰‰ns‰.
Mit‰‰n erinomaista tapahtumatta p‰‰simme sitten koulukaupunkiin.
Wanhempamme oliwat jo edelt‰p‰in toimittaneet meille majapaikan er‰‰n
wankan merimiehen lesken luona. T‰m‰ otti meid‰t wastaan niinkuin omat
lapsensa, mutta ik‰w‰lt‰ tuntui kuitenkin. Kaikkein waikein oli meid‰n
luopua Pekasta, joka aiwan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista.
H‰n oli kotonakin ollessa meille ollut arwokas, mutta t‰ll‰ matkalla
oli h‰n tullut kahta rakkaammaksi. Niin‰ kolmena wuorokautena, mitk‰
meilt‰ matkallamme kului, ei h‰n ollut kertaakaan silmi‰ns‰ ummistanut,
ei kertaakaan k‰rryiss‰ jalkojaan lew‰ytt‰nyt, mutta walwoen oli h‰n
yˆt ja p‰iw‰t astua tallustellut kuorman per‰ss‰, ja t‰m‰ kaikki meid‰n
t‰htemme. H‰n oli warjellut ja suojellut meit‰ kaikista waaroista ja
wahingoista, ja saattanut meid‰t kunnialla perille; p‰‰lliseksi oli h‰n
ainoa tuttu henkilˆ t‰‰ll‰. Oliko kumma, jos mielemme oli apea h‰nest‰
erotessamme?
'Kyll‰ teid‰n, poika rukat, t‰ytyy nyt j‰‰d‰ t‰nne ... eih‰n sit‰
kaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme h‰nelle
kaihoamme. Sitten k‰‰ntyi h‰n selin ja pyyhki muka salaa silmi‰ns‰.
Niin, koulua sit‰ nyt ruwettiin k‰ym‰‰n. Wiattomia, syd‰nmaalla
kaswaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisist‰
hyw‰‰. Iloisina menimme kouluun, mutta kauwan ei wiipynyt, ennenkun
toiset pojat alkoiwat meit‰ iwata ja tehd‰ kaikenlaista kiusaa. Me
koetimme k‰rsi‰ t‰t‰ useampia wiikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko
waan yltyi. Kun ei siit‰ mit‰‰n apua l‰htenyt, koetimme itkem‰ll‰
hellytt‰‰ heid‰n syd‰mi‰‰n, mutta ne waan paatuiwat. Wihdoin koetimme
yhdistynein neuwoin wapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin
loimeemme, ett‰ kaswomme oliwat turwoksissa ja mustelmissa monta
p‰iw‰‰, josta seikasta saimme em‰nn‰lt‰mme monta nuhdesaarnaa. Ei siis
auttanut mik‰‰n neuwo, waan meid‰n t‰ytyi antautua koulupoikien
yleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meist‰kin koulupoikia.
Me emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme waan
hiljalleen mit‰ opetettiin. Se waan oli heti alussa huomattawa seikka,
ett‰ Kallella oli ankara halu j‰ljitell‰ muiden k‰si=alaa
kirjoituksessa. Kun waan oli w‰h‰nkin aikaa, huihtoi ja raaputteli h‰n
paperit t‰yteen kymmenien k‰sikirjoituksien j‰ljennˆksi‰. H‰nell‰ oli
notkea ja taipuisa k‰si ja sent‰hden warttui h‰n joksikin pian
kauniisti kirjoittamaan, ja se edisti h‰nt‰ sangen paljon tuossa
oudossa ja harwinaisessa taiteessaan.
Minun aikomukseni ei ollutkaan, ett‰ rupeaisin kertomaan kaikenlaisia
kouluseikkoja. T‰m‰n olen tehnyt osaksi renki Pekan t‰hden, osaksi sen
wuoksi, ett‰ tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle=yst‰w‰ni, joka
sittemmin niin syw‰sti waikutti minun el‰m‰ni juoksuun."
* * * * *
"Kalle ja min‰ olimme nyt jo koko miehi‰. Koulunk‰yntimme oli, n‰ette,
kehittynyt siihen m‰‰r‰‰n, ett‰ walkoinen ylioppilaslakki lyyryineen
kaunisti jo jotenkin korkealla olewia p‰it‰mme. Me olimme nyt
ylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.
Renki Pekka oli wiel‰ meill‰, sill‰ is‰ni ei woinut h‰nest‰ luopua,
eik‰ h‰n is‰st‰. H‰n ei ollut wiel‰ tuonut 'n‰tti‰ tyttˆ‰ oman talon
tupaan', mutta yh‰ h‰n wiel‰ w‰listi pisti lauluksi. Joka kerta
kun koulusta kotiin tulimme, toimme h‰nelle tulijaisiksi
nelj‰nneskartuusin, ensimm‰lt‰ wiisweljeksi‰, sittemmin kasakkia, mutta
nyt olimme h‰nelle tuoneet kokonaisen waapenan ja kipsipiipun
letkawarsineen. H‰n oli aina kiitollisuudella wastaan=ottanut lahjamme,
mutta nyt h‰n per‰ti h‰mm‰styi. H‰n ei tosin tuntenut tupakan arwoa,
mutta tuo kartuusin isous oli h‰nelle silminn‰ht‰w‰n‰ todistajana, ett‰
lahja oli tawallista suurempi.
'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eih‰n sit‰
niin paljoa...' koki Pekka h‰mill‰‰n sanoa.
Niin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toiwoa t‰ynn‰; tuntuipa
silt‰, ett‰ koko maailma on meid‰n syliss‰mme ja ett‰ se
w‰ltt‰m‰ttˆm‰sti tarwitsee meit‰. Yhdess‰ olimme koulua k‰yneet ja
niinkuin uskolliset yst‰w‰t ainakin rinnan istuneet koulun penkill‰.
Yhdess‰ olimme k‰rsineet, jos k‰rsimist‰ oli toisen tai toisen osaksi
tullut, yhdess‰ iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdess‰ olimme
lukeneet ja edistyneet, yhdess‰ asuneet, syˆneet, juoneet ja maanneet.
Yhdess‰p‰ olimme aina koulun lupa=ajoillakin, sill‰ asuntomme oli waan
muutaman kiwenheiton p‰‰ss‰ toisistansa. Aiwan yht‰rintaa olimme
opissakin, sill‰ eroituksella waan, ett‰ Kalle oli tuossa muiden
k‰si=alan j‰ljittelemisess‰ tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule
h‰nelle wertaa lˆytyneen. Mik‰‰n ei woinut j‰rk‰ytt‰‰ lapsuudesta
saakka kaswanutta yst‰wyytt‰mme. Jos jolloinkin w‰lill‰mme sattui
jotain kommellusta, wahwisti se waan yst‰wyytemme lujuutta, sill‰
awosyd‰misesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin
huomasimme, ett‰ wika oli siin‰, kun olimme w‰‰rin toisiamme
ymm‰rt‰neet.
Nuoret ja eloisat kun olimme, aioimme l‰hte‰ matkustelemaan,
tutustuaksemme paremmin armaaseen is‰nmaahamme. Kes‰ oli
kauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa
meill‰ tulisi olemaan. Tehty niinkuin p‰‰tetty, ja me l‰hdimme matkaan.
Is‰ni wanha yst‰w‰ ja koulutoweri B----m oli prowastina S----n
pit‰j‰ss‰. T‰t‰ yst‰w‰‰ns‰ ei is‰ni ollut n‰hnyt kaukaan aikaan;
sent‰hden k‰ski h‰n meid‰n k‰yd‰ sanomassa h‰nelle terweisi‰, jos waan
sattuisimme niill‰ piirteill‰ matkustaissamme kulkemaan. T‰m‰ tuntui
mielest‰mme niin t‰rke‰lt‰ teht‰w‰lt‰, ett‰ melkein suoraa p‰‰t‰
matkustimme sinne.
Kartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan owipielist‰ kaksi
hentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme
l‰hemm‰ksi, wet‰‰ntyiw‰t he ujostellen pois.
Me astuimme prowastin wirkahuoneeseen ja tawallisen terwehdyksen
tehty‰mme, sanoin h‰nelle is‰ni terweiset. Siit‰kˆs ukko niin ilostui,
ett‰ h‰n tarttui syliksi wuoroin kumpaakin meist‰ ja halaili niin
innokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.
'Wai niin, wai yst‰w‰ni poika ja h‰nen yst‰w‰ns‰! Kukapa olisi uskonut,
ett‰ h‰nen poikaansakaan saapi edes tawata. Kuinka wanhukset woiwat?
Owatko he terwein‰?----Mutta mit‰p‰s n‰ist‰ kyselen, sill‰ onhan wiel‰
aikaa. Te saattekin luwan olla meill‰ koko kes‰n, huwittamassa meit‰,
wai kuinka?--Eik‰ mit‰‰n estelemisi‰, sill‰ eih‰n ylioppilailla ole
mihin kiirett‰.--Pois p‰‰lt‰nne ja taloksi', kiirehti ukko melkein
komentawasti.
Samassa pist‰ysi h‰n huoneesta pois. Kauwan ei h‰n kuitenkaan wiipynyt,
ennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa
neiti‰.
'Waimoni, wanhempi tytt‰reni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli h‰n
heid‰t meille.
Hekin toiwottiwat meit‰ terwetulleiksi ja kehoittiwat olemaan niinkuin
kotonansa.
Kun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepˆyt‰ pian walmiina
ja me kaikki istumassa sen ymp‰rill‰. Siin‰ meid‰n piti tehd‰ ankaraa
tili‰ wanhempaimme woinnista, terweydest‰, toimeentuloista,
kotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.
Pakinoidessamme siin‰ iloisesti yht‰ ja toista, astui jo selw‰sti
esille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Wanhempi heist‰ oli
kahdenkymmenen yhden wuoden ik‰inen. H‰n oli pitk‰nsolakka hento olento
ja h‰nen paksu kellert‰w‰ tukkansa riippui waltawana h‰nen hartioillaan
kahtena wankkana palmikkona. H‰n oli t‰ynn‰ arwokasta wakawuutta,
mik‰ ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylm‰lt‰
itsepintaisuudelta. H‰n puhui harwoin ja silloinkin w‰h‰n er‰ll‰ns‰,
mutta jokainen h‰nen sanansa oli hywin mietitty, ja tarkalla waa'alla
punnittu. H‰nen suunsa meni harwoin hymyyn, mutta silloin kun se
tapahtui, kaunisti se sanomattoman wiehke‰ksi h‰nen kowalta wiwahtawat
kaswojensa juonteet. Semmoisena oli h‰n sangen wieh‰tt‰w‰.--Nuorempi,
kahdeksantoista ik‰wuottansa t‰ytt‰nyt, oli sisarensa t‰ysi wastakohta.
H‰n oli lihawanlainen, lyhyenl‰nt‰ tytˆn tyllerˆ, punainen ja mehew‰
kuin t‰ysin kypsynyt mansikka ja semmoinen l‰rpp‰, ettei juuri monta
semmoista el‰m‰ss‰‰n tapaa. Sanojensa s‰‰nnˆllisyydest‰ huoli h‰n wiisi,
mutta tulla niit‰ waan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta waikka h‰n
oli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan h‰nen puheensa, alinomainen
kikker‰ naurunsa ja elehtelew‰ ruumiinsa liikunto tuntunut
wastenmieliselt‰. P‰inwastoin tawoitti h‰n k‰ytˆksell‰‰n puoleensa
muiden mielisuosion, sill‰ hankalimmissakin kohdissa osasi h‰n tehd‰
puheissa ja tˆiss‰ semmoisia sukkeluuksia ja k‰‰nteit‰, ett‰ ne
saattoiwat jokaista l‰sn‰=olijaa miellytt‰‰. Lyhyesti, h‰n oli niinkuin
kultasiipinen perhonen, joka wasta siiwet saatuaan iloisesti lentelee
kukasta kukkaan, antaen kullekin heist‰ hyw‰ntahtoisen suutelon.
Sill‰ w‰lin kun illallista laitettiin, soittiwat molemmat neidit
piaanoa. Sama erinkaltaisuus siin‰kin. Mari oli soittaissaan tyyni,
wakainen ja teki teht‰w‰ns‰ ik‰‰nkuin haaweksien. H‰nen suunsa ei
mennyt koskaan naurun=wienoonkaan, eik‰ ruumis hiewahtanut minnekk‰‰n
p‰in, k‰det tekiw‰t waan koneentapaisesti tyˆt‰‰n. H‰n ei erehtynyt
yht‰‰n ainoata kertaa ja tuntuipa silt‰, ett‰ se olisi ollut melkein
synti, jos niin olisi k‰ynyt. S‰welet kaikuiwat kumisewina ja
iloisemmissakin kappaleissa kuulostiwat ne ik‰‰nkuin synkimmilt‰
surus‰welilt‰; oli niinkuin olisi t‰ytynyt niin olla, sill‰ kuinka ne
muutoin olisiwat woineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun
h‰n nousi piaanon ‰‰rest‰, ei h‰n luonut katsetta keneenk‰‰n, eik‰
lausunut ainutta sanaa.--Nyt istui Tiina piaanon ‰‰reen: Siin‰ oli
senkin seitsem‰t temput, ennenkuin h‰n koskikaan n‰pp‰imistˆˆn. Moneen
monituiseen kertaan peitti h‰n kaswonsa k‰sill‰‰n, painoi sitten p‰‰ns‰
liki n‰pp‰imistˆ‰, iloisesti nauraa kikattaen. 'Woi, woi, mit‰h‰n min‰
yritt‰isin--enh‰n min‰ osaa mit‰‰n----min‰ en kehtaa, en kehtaa', ja
muuta semmoista sopotti h‰n yhten‰ hyrin‰n‰. Wihdoin poukahti h‰n
suoraksi, ik‰‰nkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoiwat
h‰nen molemmat k‰tens‰ liidell‰ laidasta laitaan seitsenoktaawisella
n‰pp‰imistˆll‰. H‰n erehtyi tuon tuostakin; h‰n nauroi itsekin
hupelomaisuudelleen, mutta yh‰ innokkaammasti alkoi h‰n uudestaan ja
rajuja s‰weleit‰ wuoti wirtanaan. Yht'‰kki‰ tuli h‰n wakaiseksi ja
alkoi soittaa er‰st‰ surullista kappaletta, ja sen h‰n soitti niin
suurella maltilla ja s‰‰nnˆllisyydell‰, ett‰ minua oikein ihmetytti.
Satuin luomaan katseen h‰nen kaswoihinsa ja silloin n‰in tipahtelewan
kirkkaita kyyneleit‰ h‰nen silmist‰ns‰. 'Syd‰nt‰, syd‰nt‰', ajattelin
min‰ ja se teki minuun niin kummallisen waikutuksen.
Meit‰ k‰skettiin nyt illalliselle ja sen syˆty‰mme toimitettiin Kalle
ja min‰ ullakkokamariin lewolle.
Mitenk‰ lieneekin ollut, mutta min‰ en saanut unta. Min‰ tunsin
syd‰mess‰ni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen
tuntenut. Wihdoin p‰‰sin selwille, ett‰ olin juuri nyt rakastunut--en
wanhempaan, arwokkaan wakaiseen sisarukseen, waan tuohon nuorempaan
h‰lpp‰‰n.
Min‰ k‰‰ntelin ja sijoittelin puhuen itse‰ni, mutta mitenk‰‰n p‰in ei
ollut hyw‰. Min‰ luulin Kallen nukkuwan, mutta sittemmin huomasin,
ettei h‰nk‰‰n nukkunut. T‰m‰ teki mieleni wiel‰kin lewottomammaksi,
sill‰ yst‰w‰ni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja
hilpe‰, oli h‰n nyt ollut w‰h‰puheinen juro, josta ei n‰ytt‰nyt olewan
mit‰‰n hyˆty‰ w‰h‰iselle seurallemme. Mietiskellen istui h‰n melkein
yksin‰ns‰, silloin t‰llˆin luoden tutkiwan silm‰yksen kumpaankin
neitiin.
'Jos, jos waan Kallekin rakastaa--Tiinaa', ajattelin ja henke‰ni
ahdisti.
'Walwothan sin‰kin, Kalle', sanoin h‰nelle wiimein tuskissani.
'Walwon.'
'Min‰ olen matkustuksen wuoksi niin w‰synyt, etten saa unta.'
'Wai niin.'
'Woi taiwasten tekij‰ ... h‰n rakastaa ... h‰n on selwemm‰ll‰ minun
tunteistani kuin min‰ h‰nen tunteistaan', ajattelin h‰diss‰ni.
'Eikˆ lew‰hdet‰ t‰ss‰ joku aika, min‰ olen niin uupunut', sanoin
h‰nelle teeskennellyll‰ lewollisuudella.
'Kuinka itse tahdot.'
'Aina waan tuommoisia kylmi‰, umpikuljuisia wastauksia, mutta selwille
minun pit‰‰ p‰‰st‰, waikka mill‰ hinnalla', ajattelin taas.
'Kumpi sinusta noista neideist‰ on parempi?' kysyin h‰nelt‰ wawisten.
'Molemmat owat paremmat.'
'Eik‰, waan kummasta sin‰ enemm‰n pid‰t?'
'En kummastakaan.'
'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sin‰ woit olla noin tyly ja kylm‰?'
koin h‰nelle ‰nkytt‰in sanoa.
'Mik‰ kylm‰? Ha, ha, ha, haa! Wika, weikkonen, on itsess‰si, eik‰
minussa. Olet itse tulistunut ja sen wuoksi luulet minun kylmenneen,
siin‰ kaikki. Tuossa liekiss‰si olet k‰rwent‰nyt w‰h‰n siipi‰si ... tuo
tyllerˆ tyttˆ ... etkˆs n‰e, ett‰ minullakin on harkitsemiskyky‰ ...
sin‰ wapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle w‰hint‰k‰‰n
haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja awonaisesti.
Min‰ h‰pesin syd‰meni pohjasta omia ennakkoluulojani. Min‰ pyysin
h‰nelt‰ anteeksi, kun olin w‰‰rin h‰nt‰ ymm‰rt‰nyt--enemm‰n: min‰ menin
h‰nen luokseen ja syleilin h‰nt‰ moneen kertaan. Mieleni oli kowin
kuohuksissa ja kyyneleit‰ rupesi wirtana walumaan silmist‰ni, mutta nyt
min‰ luotin taas niin werrattomasti yst‰w‰‰ni ja saatoin h‰nt‰ rakastaa
kaikella weljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.
Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, oliwat siell‰ jo kaikki
t‰ydess‰ toimessa. Kahwi oli walmiina ja sen juotuamme teettelimme
poisl‰htˆ‰, mutta prowasti kehoitti meit‰ lew‰ht‰m‰‰n edes jonkunkaan
p‰iw‰n. Me myˆnnyimme--en tied‰ oliko se itseni t‰hden, mutta totta on,
ettei minulla ollut nyt halua l‰htem‰‰n.
Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin
kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehd‰ksemme el‰m‰n niin
hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin,
kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillist‰ ja niit‰ pisteltiin
toistemme k‰teen; k‰ytiin k‰wely= ja weneretkill‰, ja koetettiinpa
w‰listi onkiakin. Ja neidit oliwat niin iloisia, ja min‰ olin iloinen,
ja Kalle yst‰w‰ni oli iloinen, hilpe‰ ja awosyd‰minen.
Yleisen‰ tietona oli, ett‰ olimme aikoneet pariksi wuorokaudeksi j‰‰d‰
sinne. T‰m‰ oli Tiinan mielest‰ liian w‰h‰n.
'Etteh‰n l‰hde wiel‰ meilt‰ pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta...
Eikˆ niin? Minulle tulee niin ik‰w‰ ... ja Ma----Marille tulee ik‰w‰...
Etteh‰n woi olla niin kowat, ett‰ tahtoisitte meille ik‰w‰‰?' pyyteli
Tiina.
'Herra siunatkoon mink‰lainen h‰lpp‰ sin‰, Tiina, olet! Kuinka sin‰
saatat wieraita pakottaa enemm‰n aikaa wiipym‰‰n kuin heid‰n omat
asiansa myˆnt‰w‰t? Ja sitten wiel‰ puhut omastasi ja wiel‰p‰ minunkin
ik‰w‰st‰ni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari
arwokkaasti ja nuhtelewaisesti.
'Puhun mit‰ ajattelen', sanoi Tiina w‰h‰n ujostellen.
T‰m‰ kohtaus oli saada w‰h‰isen seuramme puhumattomaksi. Se seikka
tuntui sangen ik‰w‰lt‰, ja sent‰hden koetimme Kallen kanssa saada asiaa
entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa
huomanneet mit‰‰n loukkaawaa, sill‰ tuntuuhan itsest‰mmekin ik‰w‰lt‰
erota hywist‰ yst‰wist‰mme. Marin muistutuksen wanhimpana sisarena
myˆnsimme myˆs oikeutetuksi. T‰m‰ waikutti sen, ett‰ Mari tuli hieman
iloisemmaksi ja Tiina w‰h‰n wakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus
w‰h‰n muodostuneena j‰lleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen
keskustelun johdosta tulleet siihen p‰‰tˆkseen, ett‰ j‰isimme wiikon
p‰iwiksi taloon.
Kuinka mieluinen tuo p‰‰tˆs oli toisiin katsoen, en woi warmuudella
sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arwoinen. Oi kuinka
mieluisasti olisin puolestani wiipynyt nuot Tiinan ehdottamat
kuukaudet--niin, jopa koko wuodenkin, kun se waan olisi k‰ynyt laatuun.
Mitenk‰ lienee ollutkaan, mutta ei ollut wiel‰ kolmas p‰iw‰ mailleen
mennyt, niin Kalle taas tuli w‰h‰puheiseksi ja jˆrˆksi. Koetimme
joukonmiehiss‰ h‰nt‰ ilostuttaa, mutta mik‰‰n ei auttanut, sill‰
semmoisena h‰n waan pysyi.
Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meit‰ ei
nukuttanut nytk‰‰n ja sanaakaan puhumatta toisillemme k‰‰ntelimme ja
w‰‰ntelimme itse‰mme kyljelt‰ toiselle.
'Eth‰n sin‰, Kalle, taaskaan nuku', sanoin h‰nelle wihdoin toisesta
s‰ngyst‰.
'En.'
'Mik‰ sinua huolettaa? Olet iltap‰iw‰ll‰ ollut niin kummallinen.'
'Matka.'
'Matka, mik‰ matka?'
'Se, ett‰ l‰hdemme huomen=aamulla pois.'
'No, mutta Herran t‰hden, Kalle! Mit‰ t‰m‰ merkitsee?'
'Sit‰, ett‰ mit‰ pikemmin joudumme tielle, sit‰ parempi.'
'Ollaanhan nyt edes t‰m‰ wiikko, niinkuin olemme luwanneet.'
'Wai edes. Kyll‰ min‰ tied‰n, ett‰ olisit t‰‰ll‰ waikka aina, mutta
minun aikani ja asiani eiw‰t salli tunninkaan lykk‰yst‰, sen olen nyt
miettinyt. Jos ei sinua haluta l‰hte‰, niin menen yksin', sanoi Kalle
p‰‰tt‰w‰sti.
Kumpikaan meist‰ ei sin‰ yˆn‰ nukkunut silm‰n t‰ytt‰.
Heti seuraawana aamuna ilmoitimme talon w‰elle p‰‰tˆksemme ja
hankkiuduimme l‰htem‰‰n. Prowastilla ei ollut mit‰‰n erinomaista
wastaansanomista, mutta neidit katsoiwat meit‰ suurin, kysywin silmin.
Meill‰ ei ollut en‰‰ tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. K‰tt‰
puristaen j‰ttelimme kaikki hyw‰sti, mutta min‰ olin tuntewinani, ett‰
Tiinan k‰denpuristus oli tawallista hellempi.
'Wiek‰‰ terweisi‰ kotiin!' muistutti prowasti.
'Onnea matkalle!' toiwotti Mari.
'Muistakaa meit‰kin!' welwoitti Tiina, mutta h‰nen ‰‰nens‰ w‰r‰hti niin
wienosti.
Nyt olimme tiell‰. Oi kuinka waikea minun oli l‰hte‰, mutta min‰ en
woinut Kallesta luopua. Kulkumme k‰wi tawallista rataa ja Kalle tuli
pian yht‰ iloiseksi ja awosyd‰miseksi toweriksi kuin h‰n ennenkin oli
ollut.
* * * * *
Min‰ olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mik‰ lieneekin wiel‰
syyn‰ ollut, mutta Kalle ei tullut t‰ksi lukukaudeksi sinne, waikka
aina oli semmoinen puhe ja liitto kesken‰mme ollut. Minulla oli
ensimm‰lt‰ kowa kaipuu h‰nest‰, sill‰ olimmehan ik‰‰nkuin yhteen
kaswaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypˆyksin‰ni wiskattu kiehuwaan
ihmismereen. Kenties olisin uupunut ik‰w‰n wuoksi, mutta minua tuki
kaiketi toinen woima nyt kuin ennen ja min‰ en sortunut. Tuo pyˆre‰
tytˆn tynkk‰ S----n pappilasta oli aina syd‰mess‰ni, mieless‰ ja
ajatuksissani kaikkine wallattomuuksineen, kyynelineen, jotka min‰ n‰in
soittaissaan h‰nen silmist‰ns‰ putoawan, kaikkine lempeine
k‰denpuristuksineen ja w‰r‰ht‰wine ‰‰nineen. H‰nen muistonsa se oli,
joka minua tuki, lohdutti ja innostutti. H‰nen t‰htens‰ min‰
sanomattomalla ponnistuksella woin tehd‰ tyˆt‰ ja jatkaa opinnoitani.
h‰nen t‰htens‰ woin min‰ hylj‰t‰ iloisien towerieni iloiset seurat ja
kiinnitt‰‰ kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua p‰‰m‰‰r‰‰ kohden, ja
kaikki t‰m‰ sent‰hden, ett‰ woisin kerran omakseni saada h‰net. En
ollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle syd‰meni asiaa, mutta
toiwoin woiwani sen kerran tehd‰. Ensin opinnot loppuun, sitten wirka
ja sitten ... niin sitten...
Tuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi
kulunut loppupuoleen. Min‰ olin kilwoitellut hyw‰n kilwoituksen, sill‰
nyt tiesin woiwani suorittaa loppututkinnon ja kes‰ll‰ aioin wihitt‰‰
itseni papiksi.
N‰iss‰ mietteiss‰ olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja
ojensi minulle kirjeen. Monta kirjett‰ olin jo el‰iss‰ni saanut, mutta
ei yksik‰‰n niist‰ ollut minuun tehnyt sellaista waikutusta kuin t‰m‰n
wastaan=ottaminen, sill‰ p‰‰llekirjoitus oli niin harwinaisen
tutunomaista. Min‰ punastuin ja wapisin, ja koin peitt‰‰ h‰mminki‰ni
postimiehelt‰. T‰m‰ ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin ett‰
h‰n silmiini wilkaistuaan sanoi:
'Wai niin, wai kullalta ... kyll‰ min‰ n‰en.'
Sen sanottuaan meni h‰n nauraa wirnistellen pois. Min‰ mursin wapisewin
k‰sin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ...
sittenkin Tiinalta ... eih‰n ... mit‰? Mariltako...? Kuinka se...? Onko
kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!
'S----st‰ Huhtikuun 18 p‰iw‰' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.'
Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aiwojeni l‰pi.
Kun min‰ tulin warmaksi, ett‰ kirje todellakin oli jommalta kummalta
neiti B----lt‰ S----st‰, ei ollut minussa miest‰ heti sit‰ lukemaan.
Min‰ wiskasin kirjeen pˆyd‰lle, painoin k‰dell‰ni polttawaa otsaani ja
aloin k‰well‰ lewottomasti edestakaisin huoneessani. Wihdoin wiskausin
pitk‰kseni sohwan kannelle ja annoin wapaasti tunteitteni ja ajatusteni
lent‰‰. Siin‰ oltuani sen pitk‰‰, t‰m‰n lyhytt‰, tunsin saaneeni sen
werran rohkeutta, ett‰ woisin ehk‰ katsoa nimikirjoitusta, sill‰
kummankin neidin k‰sikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen
n‰hden woinut h‰mmingiss‰ni p‰‰tt‰‰ kumman se oli, waikka muuten tunsin
ne tarkkaan.
Min‰ nousin ylˆs, astelin pˆyd‰n luo ja silm‰sin sen loppuun. Se, mit‰
nyt n‰in, oli omiansa aiwan pian j‰‰hdytt‰m‰‰n tulikuumaa aatteitteni
riehuntaa. Melkein kylm‰n‰ luin seuraawan kirjeen:
'Hyw‰ yst‰w‰!
Siell‰ loistawassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huwitusten
ymp‰rˆim‰n‰ et taida kertaakaan muistaa meit‰ Suomen saloilla asuwia.
Tuota en pane kowin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki,
ett‰ meill‰kin on syd‰n. Aina siit‰ hetkest‰ saakka, kun meill‰
k‰witte, on syd‰mess‰ni asunut kauhea ik‰w‰ teit‰ kohtaan, eritt‰inkin
sinua. Ja el‰m‰n iloisimmissakin kohdissa olen aina waan tuntenut t‰t‰
kalwawaa kaihoa. Ei mik‰‰n olisi minulle sen suotuisampi, kuin ett‰
n‰kisin sen p‰iw‰n walkenewan, jolloin saisin sinut taasen n‰hd‰; en
tied‰ miksik‰ niin on, mutta niin se on. Pid‰ minua yst‰w‰n‰si ja
sisarenasi, muuta en tohdi toiwoakaan ja siin‰ on kyll‰ksi; mutta ‰l‰
waan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen n‰in rohkeasti
kirjoittanut, mutta en woinut toisin tehd‰. Min‰ olen t‰m‰n niin salaa
kirjoittanut, ettei Tiinakaan tied‰ mit‰‰n; h‰nkin muistelee usein
teit‰. ƒl‰ nyt waan t‰t‰ pahaksesi pane, waan muista joskus jollakin
pienell‰ riwill‰ sinua aina muistawaa sisartasi----Mari B----i‰.'
Min‰ olin jotenkin lewollisena alkanut kirjett‰ lukea, mutta yht‰
lewollinen en ollut sen loppuun p‰‰sty‰ni. Maailma musteni silmiss‰ni
ja se kahdestakin syyst‰. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle
kirjoittanut!--Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja
luullut. Olihan kirjeess‰, ett‰ h‰n waan usein muistelee meit‰,
molempiako...? Ei, ei, Kallea, yst‰w‰‰ni, sit‰ h‰n muistelee ja
rakastaa, oliwat nyt ryˆppe‰t ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta
allikkoon. En woinut pit‰‰ ajatuksiani koossa, tunsin p‰‰t‰ni pyˆrt‰w‰n
ja nakkausin toistamiseen sohwan kannelle puku p‰‰ll‰ maata. Wihdoin
wiimein olin waipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selwinnyt
ennenkun seitsem‰n aikana aamulla.
Ylˆs noustuani olin paljon tyynemp‰n‰, sill‰ sekanainenkin uni oli
mielt‰ni lewottanut ja wirkist‰nyt. Min‰ astelin pˆyd‰n luo, hakemaan
tuota el‰m‰‰ni h‰iritsew‰‰ kirjett‰, jonka tuskissani olin illalla
sinne nakannut. Nyt woin jokseenkin tyynell‰ mielell‰ lukea sen
uudelleen. Aiwan niinh‰n se oli kuin se oli. Marin k‰siala oli silmieni
edess‰ niin ihka selw‰n‰ kaikkine omituisuuksineen ja hienoine
naisellisen hennon k‰tens‰ w‰r‰hdyksineen; olipa niinkuin h‰n olisi
tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin
nurkkaan, sielt‰ katsellakseen, mink‰ waikutuksen se minuun tekisi.
Min‰ luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas min‰ luin. Min‰ punnitsin
ja tarkastelin siin‰ joka=ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen
kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemm‰n sit‰ tein, sit‰ enemm‰n tuotti
se lewollisuutta, ja tyyneytt‰ wiel‰ nytkin jotenkin rauhattomaan
syd‰meeni. W‰hitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi
selkenem‰‰n, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toiwonut
ja mieless‰ni kuwitellut. Jota enemm‰n t‰m‰ aate minussa wahwistui,
sit‰ enemm‰n rupesi Marin kirje saamaan mieless‰ni arwoa ja sit‰
hartaammin luin ja tutkin sit‰. Kowin pitk‰‰ aikaa ei kulunutkaan,
ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemm‰lt‰ kuin yst‰w‰n ja sisaren
kirjeelt‰. Min‰ olin huomaawinani siin‰ puhdasta ja wilpitˆnt‰
rakkautta, jota en min‰ ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan
astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteiss‰ni wakaantunut,
rupesi Tiina w‰hitellen haihtumaan pois syd‰mest‰ni, niinkuin turha
toiwo konsanaankin, ja h‰nen sijassansa w‰ikkyi siell‰ Mari kaikkine
totisuuksineen ja wiehkeine hymykuoppineen.
Waikkei h‰n kirjeess‰‰n ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut
rakkauttaan, eik‰ siis siin‰ suhteessa minulle mit‰‰n toiwoa antanut,
oli se kuitenkin lempe‰ ja syd‰mellinen ja semmoisenakin oli sill‰
mielest‰ni sanomattoman suuri arwo. Sen nojalla woin min‰ siit‰ lukea,
ajatella ja p‰‰tell‰ kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi
mieleeni uskallusta ja toiwoa.
En kauan miettinyt enk‰ aprikoinut. Min‰ istuin kirjoituspˆyt‰ni ‰‰reen
ja kirjoitin h‰nelle wastauksen, mutta siin‰ tunnustin h‰nelle
rakkauteni.--Min‰ luulen, ettei koko maailma olisi woinut saada minua
toisin tekem‰‰n, sill‰ h‰n oli saanut semmoisen arwon ja sijan
syd‰mess‰ni, etten mit‰‰n maailmassa olisi woinut h‰nen rinnallensa
asettaa.
Ihme kumma! Waikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painawa, ei
kuitenkaan mieleni ollut kowin lewoton, sill‰ tunnossani tuntui silt‰
kuin joku wakuutus olisi sit‰ tukenut. Totta kyll‰ on, ett‰
muistaissani mit‰ olin tehnyt ja ajatellessani mink‰ wastauksen saisin,
l‰ik‰hti syd‰meni kylm‰ksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta,
mutta kumminkaan ei se est‰nyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.
Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain min‰ wastauksen. Heti
p‰‰llekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta l‰hteneeksi. Entisen
lewollisuuden sijaan tapasi minut h‰mm‰stys ja pelko, syd‰meni sykki
niin kowasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluwan. Kirjeen
kuorta murtaissani wapisi k‰teni niin, etten ollut sit‰ auki saada,
sill‰ sis‰lsih‰n se el‰m‰ni kohtalon. En uskaltanut, enk‰ woinutkaan
sit‰ j‰rjestyksess‰ lukea, loin waan paikoittain siihen h‰t‰isen
yleissilm‰yksen. Siit‰ jo huomasin, ett‰ tunnustukseni oli tullut
l‰mpim‰sti wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mielt‰ni niin
paljon, ett‰ woin kirjett‰ ruweta j‰rki‰‰n lukemaan. Sama hento ja
wieh‰tt‰w‰ k‰siala kuin ensim‰isess‰kin kirjeess‰; kuinkapa se toisin
saattaisi ollakaan, sill‰ oliwathan ne saman k‰den, saman henkilˆn
kirjoittamat.--Kirje sis‰lsi niin lempe‰t‰, mutta samalla wakawaa ja
uskollista wastarakkautta, ett‰ syd‰n oikein hyppeli rinnassani. H‰n
p‰‰tteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me n‰in odottamattomalla
tawalla olimme toisemme kohdanneet; t‰m‰ oli minun mielest‰ni sangen
ihana johdelma, sill‰ min‰ myˆs katselin asiaa samalta kannalta. Nyt
tunsin syd‰mess‰ni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen
ollut semmoista tuntenut. Min‰ tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja
leikilliseksi, ett‰ koulutowerini huomasiwat minussa suuren muutoksen
tapahtuneen. He iwailiwat ja kiusailiwat minua kaikenlaisilla kompeilla
ja sukkeluuksilla, mutta mit‰ huolin min‰ heid‰n ilweist‰‰n, sill‰
olinhan nyt niin onnellinen, kun olin lˆyt‰nyt syd‰meni rakastetun.
Min‰ kirjoitin Kalle yst‰w‰llenikin uudesta odottamattomasta onnestani;
kuinkas muutoin, sill‰ olimmehan yst‰w‰t, jotka pitkin el‰m‰‰mme olimme
awosyd‰misesti toisillemme ilmoittaneet sek‰ surumme ett‰ ilomme. Min‰
wakuutin h‰nelle, ett‰ t‰m‰ oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja
pyysin hartaasti, ett‰ h‰n ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja
onneeni. Heti sain h‰nelt‰ wastauksen, waikkei h‰n ollut muutoin
kirjoittanut minulle moneen aikaan. H‰n onnitteli minua moneen kertaan
ja h‰nkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. H‰n iloitsi
syd‰mest‰‰n minun onnestani ja sanoi hartaasti ottawansa osaa siihen.
Sit‰ h‰n waan kowin pahoitteli, kun ei h‰n ollut saapuwilla, ett‰ olisi
woinut sulkea minut weljelliseen syliins‰; tuntuipa silt‰ kuin t‰m‰ osa
kirjeest‰ olisi kyynelsilmiss‰ kirjoitettu.
T‰m‰ oli nyt minulle pelkk‰ leikkikalu, niin kewe‰lt‰ se tuntui.
Minulla oli tahtoa, woimaa ja kyky‰ jatkamaan opinnoitani, eik‰ mitk‰‰n
waikeimmatkaan opinhaarat pid‰tt‰neet minua w‰h‰‰k‰‰n, waan kaikki k‰wi
ik‰‰nkuin itsest‰ns‰. Jos uupumus saawutti, otin esille nuot molemmat
rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja wertaillakseni niit‰ toisiinsa.
Woi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka
yhdenkaltainen aate ja henki niist‰ uhkui; ne oliwat minulle henki ja
el‰m‰ ja kaikki kaikessa.
Kun tulin warmaksi, ett‰ woin tutkinnon suorittaa t‰ll‰ lukukaudella,
ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myˆs, ett‰
tutkinnon j‰lkeen wihit‰n itseni papiksi ja koetan p‰‰st‰ apulaiseksi
h‰nen is‰llens‰, sill‰ olin kuullut h‰nen semmoista itsellens‰
hankkiwan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...
Sit‰ ei suinkaan tarwitsisi mainitakaan, ett‰ min‰ ja Mari olimme
kesken‰mme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sen kautta tuli julki
odottamaton seikka. Er‰‰ss‰ kirjeess‰‰n, n‰ette, ilmoitti Mari, ett‰
Kalle yst‰w‰n oli kihlannut Tiinan----. Itse uutinen ei mielest‰ni
ollut niink‰‰n outo, sill‰ olinhan jotain semmoista aawistanut. Mutta
oudompaa oli mielest‰ni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni
tulla, eik‰ Kallen, jonka pidin suorastansa siihen welwollisena.
Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta
minulle. Ensin pyrki t‰m‰ seikka h‰iritsem‰‰n mielt‰ni, mutta pian
k‰sitin asian silt‰ kannalta, ett‰ h‰n ei ollut wiel‰ kerinnyt sit‰
tekem‰‰n ja niin j‰in min‰ odottamaan tuota t‰rke‰t‰ kirjett‰
yst‰w‰lt‰ni.
Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Min‰ suoritin sen niin kewe‰sti
ja loistawasti, ett‰ sain korkeimman arwolauseen. Samoin k‰wi papin
tutkinnossakin ja pian olin min‰ wihitty pappi.
Nyt, kun olin noista pulmista p‰‰ssyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida,
eik‰ mietiskell‰, sill‰ ajatukseni eiw‰t lyˆneet eik‰ laskeneet
mihink‰‰n muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimitt‰in siihen,
kuinka nopeimmin p‰‰sisin rakastettuni luo.
Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aiwan
l‰htem‰isill‰ni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin,
ett‰ se oli yst‰w‰lt‰ni Kallelta. Siin‰ h‰n ilmoitti kihlauksensa ja
pyysi tuhat kertaa anteeksi, ett‰ oli n‰in kauan wiiwytellyt
ilmoitustansa. Sep‰ juuri minustakin oli oudonomaista, sill‰ emmeh‰n
ennen olleet niin hitaita toisillemme w‰h‰p‰tˆisempi‰k‰‰n asioita
ilmoittamaan. Tuo anteeksipyyt‰minenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei
meid‰n w‰lill‰mme oltu monesti semmoisia tarwittu. Min‰ en oikein
tiet‰nyt kuinka se oli, mutta minusta waan tuntui silt‰, uin koko tuo
kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.
En joutanut pitkin punnitsemaan yst‰w‰ni kirjett‰, sill‰ hewonen oli jo
kartanolla ja min‰ l‰hdin paikalla matkaan. Nuoret woimani kestiw‰t
kaikkea, ja yˆt p‰iw‰t riensin S----n pappilaa kohden. Kowin kauan ei
wiipynytk‰‰n, ennenkun saawuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota
niin werrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja
wanhemmat antoiwat meille siunauksensa; hekin sanoiwat, ett‰ siin‰ oli
selw‰sti n‰ht‰w‰n‰ Jumalan sallimus.
Nyt olin yht'aikaa wirallinen pappi hywill‰ arwolauseilla, rakastawa ja
rakastettu sulhanen. Eikˆ ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi
kerraksi?
Ensiriemastuksen ohitse menty‰, tasaantui el‰m‰ rauhalliseksi
jokap‰iw‰iseksi el‰m‰ksi. Silloin wasta huomasin, ettei Tiina en‰‰n
ollutkaan sama iloinen tyttˆ=heisakka kuin ennen. H‰n oli ujostelewa,
synkk‰mielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa.
Usein h‰n waipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa
ollessaan, mutta kun h‰n p‰‰si yksin‰isyyteen, painui h‰n niin sywiin
ajatuksiin, ettei h‰n n‰ytt‰nyt huomaawan ulkomaailmasta mit‰‰n. Jos
h‰n milloin istui pianon ‰‰reen ja koetti soittaa--joka kyll‰ harwoin
tapahtui, kumisiwat h‰nen s‰welens‰ niin surullisesti kuin ne olisiwat
haudasta nousseet.
Kaikkea t‰t‰ n‰hdess‰ ja huomatessa, emme tienneet mit‰ tehd‰ ja
ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtiw‰, melkein wiel‰ lapsimainen
tytˆn heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa wankan haaweilijan
kaltaiseksi. Me koetimme yksiss‰ neuwoin iloittaa ja elwytt‰‰ h‰nt‰,
mutta kaikki oli turhaa. Syyt‰ t‰h‰n ei tietty. Kaikki tiesiw‰t waan
wakuuttaa, ett‰ h‰n wasta wiime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.
'Mik‰, sinua, hyw‰ lapsi, waiwaa, kun sin‰ olet noin kummallinen',
kysyi h‰nelt‰ Mari er‰‰n‰ kertana, koettaen p‰‰st‰ h‰nen
umpimielisyytens‰ perille.
'Eih‰n minua mik‰‰n waiwaa, antakaa minun olla', wastasi h‰n waan
lyhyesti.
'Sinun asiasi ei ole aiwan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehk‰
woisimme olla joksikin awuksi', pitkitti Mari.
Tiina pyˆr‰hti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia j‰i.
Kun kaikki kokeemme oliwat turhat, eik‰ h‰nen umpimielisen surunsa
perille p‰‰sty, p‰‰timme joukonmiehiss‰, ett‰ h‰n kowin ik‰wˆitsi
sulhastansa, sill‰ Kalle ei ollut saapuwilla, ja ett‰ kaikki wuoti
siit‰.
Waikka kuinka olisimmekin p‰‰telleet ja harkinneet j‰rjellisi‰ ja
mahdollisia syit‰ Tiinan kummalliseen k‰ytˆkseen, tuntui kuitenkin
mielest‰ni hywin oudolta niin ‰kkin‰inen ja suuri muutos h‰nen
el‰m‰ss‰‰n. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus
kuin yˆll‰ ja p‰iw‰ll‰ ja niin se oli nytkin, mutta p‰inwastaiseen
suuntaan. Sill‰ Tiina oli entisest‰‰n niin paljon synkistynyt ja Mari
sen werran kadottanut entist‰ ujouttaan, ett‰ tuntui silt‰, kun Tiina
olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi--sisarukset oliwat muuttaneet
luonteitaan.
El‰m‰ olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna
kes‰syd‰nn‰, warsinkin meill‰ nuorilla rakastawilla, mutta Tiinan
synkk‰mielisyys huolestutti kaikkia, eritt‰inkin meit‰, siihen m‰‰r‰‰n
asti, ett‰ se pani wakawasti miettim‰‰n mit‰ oli teht‰w‰. Wihdoin
tulimme kaikin salaisessa neuwottelussa siihen yksimieliseen
p‰‰tˆkseen, ett‰ Kalle oli kutsuttawa t‰nne, kumpikin kihlattu pari
pantawa kuulutuksille ja sitten kohta pidett‰isiin h‰‰t.
Niinkuin oli p‰‰tetty, tehtiin myˆs. Kalle tuli. H‰n oli hilpe‰n ja
iloisen n‰kˆinen ja syleili prowastia, pruustinnaa, morsiantaan ja
meit‰, samassa onnitellen meit‰ monin kertaisesti. H‰n pyysi hartaasti
anteeksi, kun h‰n niin myˆh‰‰n ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta
siihen h‰n sanoi olleen erityiset syyns‰. Mit‰ nuot erityiset syyt
sitten oliwat, sit‰ ei h‰n sanonutkaan.
Kallen tultua n‰ytti Tiina elpyw‰n, sill‰ h‰n tuli paljon iloisemmaksi
ja nuot surumielisyyden puuskat tapasiwat h‰nt‰ waan harwoin, mutta
kaikenni ne eiw‰t waan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen
seuraamme ik‰‰nkuin uutta henke‰ ja el‰m‰‰, sill‰ h‰n oli iloinen
luonnostaan, kekseli‰s luomaan aina uusia hauskoja huwituksia ja
ajanwiettoja. Meill‰ oli hyw‰t toiwot ja iloitsimme, kun olimme
keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.
Niin kului aika ja meid‰t oli kuulutettu jo kerran.
Waikka Kalle olikin niin iloinen ja yst‰w‰llinen minuakin kohtaan, ett‰
olisi luullut w‰lill‰mme wallinneen entisen awosyd‰misen yst‰wyyden,
oli kuitenkin ik‰‰nkuin jotakin salaper‰ist‰, jota h‰n olisi tahtonut
kaikin mokomin peitell‰. Mik‰ se sitten oli, sit‰ en min‰ tiennyt.
'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitk‰ Mari on sinulle
kirjoittanut?' kysyi h‰n er‰‰n‰ kertana minulta kahdenkesken
ollessamme.
'On, tallella ne owat, miksi sit‰ kysyt?' sanoin min‰ w‰h‰n oudoksuen.
'Ilman aikojaan waan kysyin', sanoi h‰n ja l‰hti pois.
Silloin muistin, ett‰ matkalaukkuani purkaessa olin sielt‰ nostanut
isonlaisen kauniin pahwilaatikon, jossa saatuja kirjeit‰ni s‰ilytin,
wieraskammarin pˆyd‰lle ja unouttanut sen sinne.
Waikkei siell‰ mit‰‰n waarallista ollut, oli siell‰ kuitenkin yht‰ ja
toista, jota mielell‰ni en olisi antanut jokaisen lukea. L‰hdin siis
kiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen k‰siini saatuani
huomasin, ett‰ joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeit‰, sill‰ ne
eiw‰t olleet entisess‰ j‰rjestyksess‰; Marin ensim‰inen kirje oli
p‰‰llimp‰n‰. Min‰ en suurin w‰litt‰nyt koko jutusta, kosk'ei siell‰
mit‰‰n erinomaisesti salattawaa ollut, otin waan laatikkoni ja panin
talteen, ettei wasta semmoista tapahtuisi.
Niin kului aika eteenp‰in mit‰‰n erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo
useampia wiikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkk‰mielisyys
rupesi taas tulemaan tihe‰mm‰ksi ja k‰ym‰‰n ankarammaksi. Sent‰hden
ruwettiin kiireenkyntt‰ laittamaan h‰it‰; luultiin, n‰ette, ett‰ kun
h‰‰t kerran siwu menew‰t, niin Tiinan synkk‰mielisyys katoaa
itsest‰ns‰, koskapa tuo t‰rke‰ askel kenties huolestuttaa h‰nt‰.
Sit‰kin enemm‰n oli syyt‰ siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut
kenellek‰‰n surunsa syyt‰, waikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu
sit‰ selwille saada.
H‰‰t tuliwat. Prowasti itse wihki meid‰t omain lastensa kanssa pyh‰‰n
awioliittoon ja wihkiminen k‰wi tawallista rataansa; Tiinakin oli niin
tyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut h‰nell‰ koskaan olleen surun
hippua. Wihkimisen j‰lkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein
pelottawassa m‰‰r‰ss‰, niin ett‰ se muutaman tunnin kuluttua oli
t‰ydellist‰ yht‰mittaista synkk‰mielisyytt‰. T‰m‰ waikutti sen, ettei
ilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, waikka rakastimme
syd‰mest‰mme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja
autuutta. Samasta syyst‰ alakuloisuus waltasi koko h‰‰w‰enkin.
Sill‰ w‰lin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle=yst‰w‰ni heitti
yliopiston luennot siihen, mutta h‰n aikoi kuitenkin menn‰ Helsinkiin,
suorittaa siell‰ maanmittarin tutkinnon ja ruweta sitten
maanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista tyˆt‰. Samalla
ajalla sain min‰ konsistoriumilta m‰‰r‰yksen kirkkoherran apulaiseksi
K----n pit‰j‰‰seen, joka on Pohjanmaan syrj‰isimpi‰ seutuja ja jonne
minun oli hetimiten muuttaminen. T‰m‰ uutinen ei kowin ilahuttanut
meit‰ eik‰ muita, sill‰ toiwomme oli yhteisesti ollut semmoinen, ett‰
minut m‰‰r‰tt‰isiin appeni apulaiseksi, niinkuin sit‰ oli koetettu
esitell‰; kuitenkaan emme antaneet sen asian itse‰mme kowin waiwata,
sill‰ olihan se korkeain esimiehiemme k‰sky, jota oli ehdottomasti
noudattaminen. Kaikin puolin warustelimme siis itse‰mme muuttoa warten.
Kalle tuli l‰htem‰‰n ennen kuin me. L‰hdˆn edelliset p‰iw‰t oli Tiinan
el‰m‰ myˆt‰ist‰ synkk‰‰ waiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta
toiseen siirtyili ja kuljeskeli h‰n ja akkuna n‰kyi h‰nelle olewan
lempipaikka. Sen kamanalle laskeusi h‰n kyyn‰sp‰illens‰ ja katseli
siit‰ ulos tuntikausia paikalta hiewahtamatta; mit‰ h‰nen selk‰ns‰
takana tapahtui, siit‰ ei h‰n n‰kynyt piittaawan yht‰‰n mit‰‰n.--'Seh‰n
on waan ik‰w‰n t‰hden', arweltiin yleisesti. Kun Kalle ennen l‰htˆ‰ns‰
otti j‰‰hyw‰isi‰, k‰‰ntyi h‰n--niinkuin luonnollistakin oli--ensiksi
wastawihityn, nuoren waimonsa puoleen awatulla sylill‰, sanoen h‰nelle:
'hyw‰sti nyt rakkahani! ƒl‰ kowin murehdi, poissaoloni ei ole
pitk‰llinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli
silloinkin akkunan wesilaudalla rynk‰mˆisill‰ns‰, katsoa tuijottamassa
ulos. Kun h‰n tuon ‰‰nen kuuli, n‰ytti h‰n s‰ps‰ht‰w‰n ja
koneentapaisesti nousi h‰n ylˆs. Mutta h‰n ei rient‰nyt poisl‰htew‰n
nuoren miehens‰ awattuun syliin, otti waan sanaakaan sanomatta kiinni
h‰nen toisesta k‰dest‰ns‰, pujautti sit‰ ja laskeusi taas akkunan
wesilaudalle rynk‰mˆisillens‰. H‰nen silmiss‰ns‰ ei n‰kynyt weden
pisaraa, syw‰ huokaus kumahti waan h‰nen rinnastansa.
Kalle l‰hti, mutta Tiina j‰i liikkumattomaksi wesilaudalle!
'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti
silloin prowasti.
'Paras on, rakas is‰, kun ette saa sen syyt‰ koskaan tiet‰‰', sanoi
Tiina is‰ns‰ ‰‰nest‰ ja sanoista hawahtuneena. Sitten kiepsahti h‰n
ylˆs ja meni nopeasti wieraskamariin.
Se oli ainoa sana, mik‰ oli pitk‰‰n aikaan h‰nen suustaan kuultu; sit‰
oikein s‰ik‰hdettiin, niin oudolta tuntui se ja siit‰ saatiin kuulla,
ett‰ oli jotakin olemassa, joka h‰nen tuntoansa waiwasi, mutta mit‰,
sen ties taiwas.
Meid‰n l‰htˆmme oli melkein samaan aikaan kuin Kallenkin. Kun me
j‰ttelimme Tiinaa hyw‰sti, itki h‰n niin, ett‰ oli wedeksi sulaa; se
oli ensim‰inen kerta, kun min‰ n‰in h‰nen itkew‰n. H‰n tuli kujalle
saakka meit‰ saattamaan ja siihen h‰n j‰i meid‰n menoamme katsomaan.
Katsoimme j‰lkeemme niin kauwan kuin woimme h‰nt‰ n‰hd‰ ja aina h‰n
waan seisoi siin‰ kaswot meihin p‰in k‰‰nnettyin‰.--
Wiikon p‰iw‰t matkustettuamme, saawuimme m‰‰r‰paikkaamme. Siell‰
otettiin meid‰t yst‰w‰llisesti wastaan ja yliskamari annettiin meid‰n
asuttawaksemme. Paikkakunta oli mit‰ alkuper‰isimm‰ll‰ kannalla,
kaukana poissa kaikesta ihmisten keskusliikkeest‰, jylhien korpien ja
er‰maiden takana. Ihmisetkin oliwat pit‰j‰ss‰ yksinkertaisia luonnon
lapsia, mutta sangen rehellisi‰ ja hywi‰ he oliwat. T‰h‰n n‰hden ei
suinkaan siwistynyt seura-el‰m‰mme piiri ollut monilukuinen, sill‰
kirkkoherran perhekin oli waan kaksihenkinen, kun ei heill‰ ollut
olemassa ainuttakaan lasta.
Mutta waikka olimmekin n‰in eroitettuina siwistyneest‰ maailmasta ja,
niinkuin tuntui, kaikesta sen waikutuksesta, ik‰‰nkuin luonnon
wankeina, ei kuitenkaan tuntunut aika ik‰w‰lt‰ ja pitk‰lt‰. Me
rakastimme ja kunnioitimme toinen toistamme ja se t‰ydensi kaikki
el‰m‰n wailinaisuudet, joita ehk‰ monikin luuli paikkakunnassamme
runsaastikin lˆytyw‰n. Min‰ luulen, ett‰ meid‰n rakkautemme ja
syd‰mellisyytemme oli niin wilpitˆnt‰ ja puhdasta laatua, ettei mik‰‰n
jylhyys ja ik‰w‰ paikka olisi woinut saattaa meit‰ k‰rsim‰ttˆmiksi
el‰m‰‰mme. Jos jolloinkin kaipasimme muiden ihmisien seuraa, oli sit‰
kyll‰ksi is‰nn‰ss‰mme ja em‰nn‰ss‰mme, tuossa wanhusparissa, jota el‰m‰
oli niin paljon opettanut, ett‰ he nyt tyytyw‰isin‰ t‰ss‰ syrj‰isess‰
paikassa wiettiw‰t wiimeisi‰ p‰iwi‰ns‰. Taikkapa otimme hupimme noista
raittiista ja hyw‰s‰wyisist‰ ihmisist‰, joita ei wiel‰ mik‰‰n
ulkonainen kiilto ja prameus ollut w‰h‰‰k‰‰n turmellut. Me emme
kaiwanneet mit‰‰n, emmek‰ tunteneet mink‰‰n tarwettakaan, kalkki oli
waan pelkk‰‰ onnellisuutta.
Olipa kuitenkin er‰s seikka, joka w‰list‰ sai meid‰t miettiw‰isemmiksi
ja se oli tuo ik‰w‰ ja arweluttawa Tiinan salaper‰inen surullisuus. Kun
se waan johtui mieleemme, kiintyiw‰t kaikki aatteemme tuon yhden ja
saman asian ymp‰rille ja kaikki muut seikat saiwat j‰‰d‰ sikseen.
Hankaluutta ja asian selwille saamattomuutta edisti wiel‰ paljon se
seikka, kun kuukausia kului, ennenkun sai jollekin l‰hetetylle
kirjeelleen wastauksen. Koetimme usein saada Marin kotitalosta tietoa
Tiinan tilasta, mutta joka kerta tuli siihen yksi ja sama mutkaton
lyhyt wastaus: 'Tiina on samanlainen'. Loppup‰‰tˆs kaikista
p‰‰ttelemisist‰mme ja tiedustelemisist‰mme oli aina se, ett‰ h‰nen
surumielisyytens‰ j‰i meille pelk‰ksi arwoitukseksi.
* * * * *
Kaksi wuotta oli kulunut siit‰, kun muutimme tuohon syrj‰iseen
paikkaan. Paljon oli muutoksia tapahtunut. Minun korkeat arwolauseeni
oliwat tuottaneet meille oman paikan ja meill‰ oli nyt oma, murheeton
leip‰. Me olimme nyt 'ihmisten ilmoissa', poissa tuolta luonnon
jylh‰st‰ wankeudesta. Kaikki kirjewaihto k‰wi niinkuin muuallakin
maailmassa, jonka nojalla saimme tietoja mist‰ waan halutti. T‰m‰
kaikki oli jo sangen hyw‰‰, mutta suurin hyw‰ kuitenkin oli se, kun
Marin rinnoilla lep‰si terwe, kaunis poika. H‰n oli is‰ns‰ kaima,
Hiskias, ja ‰itins‰ hymyili esikoisellensa ja oli niin onnellinen.
Yst‰w‰ni, Kalle, oli suorittanut tutkintonsa; h‰n oli nyt maanmittari
ja h‰nell‰kin oli oma tyˆpaikka. Puoli wuotta takaperin oli Tiina
muuttanut h‰nen luoksensa. Kaikki oli nyt onnellista ja toiworikasta,
sill‰ k‰lyni kohtalokin oli kallistunut parempaan p‰in. Se waan meit‰
kummastutti, kun heid‰n sis‰llisest‰ el‰m‰st‰‰n niin aniharwoin saimme
tietoja, waikka niit‰ waadittiinkin.
Joulu oli tulossa. Meill‰, niinkuin muillakin, oli paljon puuhaa ja
tointa sen wastaanotto=walmistuksista. Olimme p‰‰tt‰neet laittaa
joulukuusen ja k‰ske‰ naapurien lapset ymp‰ristˆlt‰ leikkim‰‰n sen
ymp‰rille. Se laitettiinkin mit‰ muhkein ja waimoni piti sen
koristuksista ja makeisista huolen. H‰n ripusti siihen mit‰
moniw‰risimpi‰ tekokukkia, joiden w‰liin h‰n sijoitteli kynttilˆit‰ ja
monen moisia hedelm‰= ja leiwosmakeisia.
Kun sitten aatto=ilta tuli ja kyl‰n lapset sek‰ omat palkollisemme
kokoontuiwat kuusen ymp‰rille, oliwat he h‰mm‰styksest‰ ja ilosta
tukehtua. T‰m‰ oli waimostani eritt‰in miellytt‰w‰ kohtaus; h‰n otti
itse johtaakseen tuota ‰llistynytt‰ lapsiliutoa ja pian oli ilo
ylimmill‰‰n sek‰ kaikki ujous poissa. Siin‰ he sitten hyppeliw‰t,
juoksiwat, leikkiw‰t ja tanssiwat rinkitanssia. Lopuksi jakoi waimoni
heille kaikki makeiset.
Kun ilo oli loppunut ja lapset saatetut kotiinsa, istuimme kahden
kahtostaan salissa. Tuo onnistunut joulukuusi ja sen ymp‰rill‰
laatimamme ilo oli meid‰nkin syd‰miimme luonut semmoista iloa ja waloa,
ett‰ en luule koskaan ennen semmoista tunteneemme. Minun wahwa
wakuutukseni on, ett‰ tunsimme onnemme puhtaimmassa ja korkeimmassa
muodossa mik‰ koskaan on kuolewaiselle ilmestynyt. Me olimme kauwan
waiti ja nautimme tuota ihanaa tunnetta.
'Sin‰, rakkahani, olet minut tehnyt niin onnelliseksi, etten mit‰‰n
maailmassa woi siihen werrata', wirkahdin min‰ wiimein ja kiersin
samassa k‰teni h‰nen kaulaansa.
'Niin, se on iloista kuulla, kallis Hiskiakseni, kun sin‰ olet
tyytyw‰inen minuun. Kaikki riippuu sinun hywyydest‰si ja rakkaudestasi,
sill‰ jos en min‰ olisi onnellinen, niin et sin‰k‰‰n woisi olla ...
enh‰n silloin woisi olla sinulle mieliksi.----Sinun kanssasi
uskaltaisin waikka maailman ‰‰riin', sanoi Mari ja h‰nkin kiersi hennot
k‰tens‰ minun ymp‰rilleni.
'Mutta tuskin olisimme t‰h‰n onneemme p‰‰sseet, jos et sin‰ olisi asiaa
ensin aloittanut', sanoin min‰.
'Mit‰, kuinka ... min‰kˆ aloittanut...?' sanoi h‰n ja min‰ tunsin
kuinka h‰nen k‰tens‰ irtaantuiwat kaulastani.
'Niin, armahani.'
'Mit‰ puhut, Hiskias, kuinka sit‰ olisin tehnyt?'
'No kirjoittamalla minulle ensiksi.'
'Kirjoittamalla sinulle ensiksi! Kuinka, Hiskiani, leikill‰sik‰‰n woit
minusta semmoista sanoa, ett‰ min‰ olisin kirjoittanut ensiksi nuorelle
miehelle?'
'Sin‰, kultaseni, lasket nyt leikki‰. Min‰ luulen, ett‰ tuo onnemme
luoja kirje on minulla wiel‰ tallella ja min‰ woin tuoda sen sinun
silmiesi eteen', sanoin min‰ ja l‰hdin sit‰ hakemaan.
Kaikki kirjewaihtomme aikuiset kirjeet oliwat minulla tarkassa tallessa
ja hyw‰ss‰ j‰rjestyksess‰, jonka wuoksi lˆysin sen aiwan pian.--Kuinka
lieneekin niin sattunut, ettei niit‰ ennen ollut tullut k‰sitellyksi,
eik‰ p‰iw‰nwaloon saatetuksi.
Min‰ riensin, kirje k‰dess‰, woittoriemulla saliin ja annoin sen
waimoni k‰teen.
Tuskin oli h‰n siihen silm‰ns‰ luonut, kun h‰n p‰‰sti kipe‰n
parahduksen ja kaatui pyˆrtyneen‰ lattialle.
'Herra Jumala! Mik‰ sinulle nyt tuli?' huudahdin min‰ ja riensin h‰nt‰
auttamaan.
Min‰ kannoin h‰net sohwalle ja koin h‰nt‰ wirwoittaakseni tehd‰ mink‰
woin. Onneksi ei h‰n ollut kauwan tunnottomuuden tilassa, ennenkun h‰n
rupesi silmi‰ns‰ aukomaan.
'Woi, Hiskias! me olemme surkeasti petetyt', oliwat h‰nen ensim‰iset
sanansa, kun h‰n rupesi puhumaan.
'No, mit‰ Jumalan t‰hden t‰m‰ nyt on, mik‰ sinua waiwaa?' koin
h‰t‰yksiss‰ni sanoa.
'Me olemme petetyt.'
'Petetyt! mitenk‰ petetyt?'
'Tuo kirje ei ole minun kirjoittamani?'
'No, kenen kirjoittama se sitte on? Onhan se selw‰sti sinun
k‰sialaasi', sanoin min‰ wuorostani w‰h‰n h‰mm‰styneen‰.
'Se ei ole _selw‰sti_ minun k‰sialaani, waikka sit‰ on kyll‰
mestarillisesti koetettu j‰ljitell‰; siit‰ pilkistelee esiin Kallen
k‰siala ja h‰n sen on kirjoittanut ... woi meit‰, Hiskias', sanoi
waimoni surullisesti.
Silm‰nr‰p‰yksess‰ selweni minulle kaikki. Ensi kerran el‰m‰ss‰ni
k‰sitin nyt puhtaan naisellisen kainouden t‰ydess‰ jaloudessaan. Sit‰
loukkaamatta ei waimoni olisikaan woinut tuota kirjett‰ kirjoittaa. Sen
k‰sityksen nojalla oiwalsin myˆs, ett‰ Kalle oli todellakin sen
kirjoittanut, saadakseen itsellens‰ ryˆstetyksi ensim‰isen rakastettuni
ja sys‰t‰kseen minut pois tielt‰‰n. Ja kaikkeen t‰h‰n oli h‰n hyw‰kseen
k‰ytt‰nyt tuota muiden k‰sialan j‰ljittelemistaitoaan, jossa h‰n oli
tullut niin mainioksi. Nyt ‰lysin Kallen ‰kkin‰isen synkistymisen ja
kylmenemisen minuun ensim‰isell‰ k‰yntiretkell‰mme waimojemme kodissa,
yliopistoon l‰htem‰ttˆmyytens‰ ja kirjoittamattomuutensa wiime aikoina
sek‰ tuon waistomaisen luuloni, ett‰ h‰n salaisi jotakin.
Waikka Kallen tyˆ tuntuikin mielest‰ni konnamaiselta, en kuitenkaan
huolinut koko kepposesta yht‰‰n mit‰‰n; sill‰ olinhan kaikin puolin
onnellinen; sent‰hden antauduin mielell‰ni kohtaloni alaiseksi ja olin
sangen tyytyw‰inen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain
rauhoitetuksi rakkaan waimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin
syw‰n waikutuksen.
'Sin‰ et wastaa', enn‰tti waimoni sanoa, waikka eiw‰t edelliset
ajatukseni wiipyneet aiwoissani sekuntia enemp‰‰.
'Olkoon wain Kallen kirjoittama ... se on aiwan sama. P‰‰asia on waan
se, ett‰ olemme, armaani, tawanneet toisemme', sanoin min‰.
'Woi,----sanotko niin? Se ei ole sama, mitenk‰ me olemme toisemme
tawanneet, sill‰ asialla on toinenkin puoli.----Sin‰ et olisi
l‰hestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjett‰.'
'Waikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin min‰
w‰h‰n h‰mill‰ni.
'Onnellisuus ei saa tulla mit‰‰n kawalaa tiet‰, sill‰ semmoinen
onnellisuus ei woi olla pysyw‰ist‰ laatua.'
'Kukapa sen woipi meilt‰ ryˆst‰‰, sill‰ onhan omassa wallassamme
s‰ilytt‰‰ se, mit‰ kerran olemme saaneet. Sin‰ tied‰t sen, ett‰ min‰
rakastan syd‰mest‰ni sinua ja min‰ tied‰n olewani rakastettu. Siin‰h‰n
meille on kyll‰ksi, mit‰ me muuta kaipaisimme?--ƒl‰ nyt anna tuon asian
h‰irit‰ mielesi rauhaa ja kaikki k‰‰ntyy taas hyw‰ksi', sanoin min‰ ja
kiersin k‰teni h‰nen ymp‰rilleen.
H‰n irroitti itsens‰ tylysti irti.
'Min‰ tied‰n ja uskon, ett‰ sin‰ rakastat minua ja olet hyw‰ minulle,
ja niin min‰kin luulen tehneeni, mutta asiassa on wiel‰ muutakin.----
Ehk‰ Tiinankin surumielisyys on samasta l‰hteest‰ kotoisin', sanoi h‰n
sitten synk‰sti.
Min‰ en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio wastasi
tuntooni kuin ukkosen jyr‰hdys ja min‰ j‰in aiwan neuwottomaksi ja
sanattomaksi. Min‰ rupesin pyytelem‰‰n, ett‰ antaisimme tuon asian olla
ja panisimme lewolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyˆn ja aamulla oli
aikaisin ylˆsnouseminen. Kylm‰n hyw‰n=yˆn toiwotuksen tehty‰ns‰ meni
h‰n lapsikamariin ja min‰ menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyˆriw‰t
niin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta wihdoin olin
kuitenkin waipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauwan en saanut tuota
hajanaistakaan lepoa nauttia, sill‰ wirkawelwollisuus waati nousemaan
ylˆs.
Heti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan waimolleni hyw‰‰ huomenta
ja toiwottamaan h‰nelle iloista joulua. Mutta kuinka h‰mm‰styink‰‰n,
kun huomasin, ett‰ h‰n oli ylh‰‰ll‰ ja t‰ysiss‰ waatteissa.
'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sin‰ nukkunut ensink‰‰n?' kysyin
min‰.
'No mit‰s sin‰ olet tehnyt?'
'En.'
'Walwonut ja ajatellut.'
Min‰ s‰ik‰hdin noita lyhywi‰ ja melkein tylyj‰ wastauksia. Nyt wasta
rupesin t‰ydess‰ walossa k‰sitt‰m‰‰n, mihin syw‰‰n kuiluun olimme
syˆksem‰isill‰mme. Min‰ rukoilin kyynelsilmiss‰ h‰nt‰, ettei h‰n tuon
turhanp‰iw‰isen asian t‰hden katkeroittaisi mielt‰ns‰ ja turmelisi omaa
ja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei h‰n suinkaan,
Jumalan t‰hden, antaisi Tiinalle mit‰‰n tiedoksi t‰st‰ asiasta, waikka
kohtakin h‰nell‰ olisi sit‰ luuloa, ett‰ Tiinankin umpimielinen suru
oli tuon onnettoman kirjeen synnytt‰m‰. Kaikkiin noihin rukouksiini ja
pyytelemisiini ei waimoni wastannut mit‰‰n, waali ja hoiteli waan
mykk‰n‰ pikku Hiskiasta.
Minun piti l‰hte‰ kirkkoon, sill‰ kirkko oli jo walaistu ja soitot
kiirehtiw‰t. Min‰ olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka
Jumala suuressa rakkaudessaan oli antanut synty‰ oman rakkaan poikansa
meille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli
aikomukseni selitt‰‰ enkelein kiitosweisun taiwaallista juhlallisuutta
rauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siit‰ iloisesta sanomasta,
mink‰ he paimenille ilmoittiwat. Se oli juhlallinen saarna, sen woin
wakuuttaa, ja sit‰ laatiessani olin niin innostunut, ett‰ ehdottomasti
tunsin, kuinka syw‰lle sieluuni painuiwat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan
korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyw‰ tahto.'
Min‰ nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni oliwat niin sikin sokin,
etten muistanut ensink‰‰n mist‰ piti puhumani ja aineetkin oliwat
kadonneet muististani. Min‰ yrittelin sit‰ ja t‰t‰, p‰‰st‰kseni alkuun,
mutta en woinut saada mit‰‰n kokoon, sill‰ syd‰mess‰ni aina waan soi:
'me olemme petetyt--sin‰ et olisi l‰hestynyt minua, ellet olisi saanut
tuota kirjett‰--onnellisuus ei saa tulla mit‰‰n kawalaa tiet‰, sill‰
semmoinen ei woi olla pysyw‰ist‰ laatua--ehk‰ Tiinankin surumielisyys
on samasta l‰hteest‰ kotoisin--walwonut ja ajatellut'... Wiimein koin
h‰diss‰ni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arwaa, ettei se
kelwollista ollut.
T‰st‰ hetkest‰ alkoi onnemme aurinko laskeutua. Waimoni tuli niin
totiseksi, synk‰ksi ja yksin‰iseksi, ett‰ minua oikein peloitti. Ei
yht‰‰n yst‰w‰llist‰ sanaa, ei yht‰‰n lempe‰t‰ silm‰nluontia, ei yht‰‰n
suosiollista hymyily‰; h‰n oli kerrassaan niinkuin joku weistokuwa. Jos
h‰n sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, wastasi tahi
kysyi h‰n waan niin lyhyesti kuin woi ja siihen ei tullut sen enemp‰‰.
Er‰‰n‰ kertana otin min‰ taas asian puheeksi, sill‰ min‰ tahdoin waikka
mist‰ hinnasta saada tukalan el‰m‰mme parannetuksi.
'Miksi sin‰, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu silt‰ kuin sin‰
pit‰isit koko jutun minun rikoksenani ja min‰ saan sent‰hden k‰rsi‰
hirmuisesti', alottelin min‰.
'Tied‰nh‰n min‰, ettei se ole sinun wikasi, Hiskias; syytˆn olet sin‰
ja sin‰ olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan min‰ sinua aina.
Mutta sin‰ olet petettyn‰ l‰hestynyt minua ja se ei ole minulle saman
tekew‰, sill‰ silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut.--
Muuksi en min‰ woi tuota juttua ottaa ja siihen en woi mit‰‰n', sanoi
h‰n kolkosti ja siihen asia taas j‰i.
Se oli pisin puhe, mit‰ h‰n oli pitk‰‰n aikaan puhunut.
Semmoisenaan kului taas joku aika.
Er‰‰n‰ kertana astuskeli h‰n wakawana kuin haamu minun luokseni. H‰n
oli nyt entist‰ kalpeampi ja k‰dess‰‰n piti h‰n er‰st‰ kirjett‰.
Luokseni p‰‰sty‰‰n ojensi h‰n sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja
k‰‰ntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun h‰n oli poistunut, silm‰sin
min‰ kirjeeseen.----Se oli Tiinalta. Sen huomattuani wawahdin min‰,
mutta aloin sit‰ kuitenkin lukea; se kuului n‰in:
'Rakas sisareni, Mari!
Kirjeest‰si n‰in min‰, ett‰ sin‰kin olet saanut tietoosi tuon kamalan
ja murhaawan petoksen. Min‰ sen olen tiennyt jo siit‰ saakka, kuin
Hiskias tuli wiimeiselt‰ yliopistoretkelt‰ns‰ meille, ja se tieto oli
surman isku nuorelle syd‰melleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin min‰
silm‰ilem‰‰n niit‰ kirjeit‰, mitk‰ Hiskias oli mukanansa tuonut ja
wiattomassa waromattomuudessaan heitt‰nyt talteen panematta. Silloin
huomasin heti, ettei tuo sinun ensim‰inen kirjeesi ollutkaan sinun
kirjoittamasi, waan h‰nen. Maailma musteni silmiss‰ni ja oitis k‰sitin
min‰ kaikessa kauheudessaan, kuinka tˆrke‰n petoksen esineiksi me
wiattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyll‰ tunnen, ett‰ tein kowasti
w‰‰rin, kun luin noita kirjeit‰, mutta minulla oli ennakolta asiasta
jonkunmoinen waistomainen aawistus ja se minut wietteli. Nyt woin
sinulle ilmaista, etten ole miest‰ni alusta alkainkaan rakastanut, waan
kaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin
k‰sitt‰m‰‰n asian kaikessa walossaan tahi--pimeydess‰‰n, jouduin min‰
petoksen woimattomaksi uhriksi ja siin‰ syy minun ‰kkin‰iseen
mielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty.--Anna anteeksi, rakas
sisareni, mutta asian n‰in pitk‰lle menty‰ tunnustan nyt sinulle, ett‰
rakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on wiel‰ nytkin
se, ett‰ olisimme toisemme k‰sitt‰neet, jos ei k‰‰rme olisi kawalaa
leikki‰ns‰ ruwennut w‰liss‰mme lyˆm‰‰n. Woi minua, mutta h‰ness‰ luulin
min‰ lˆyt‰neeni el‰m‰ni kumppanin, sill‰ h‰ness‰ luulin tawanneeni
jotakin jaloa, puhdasta ja wilpitˆnt‰.--T‰t‰ en olisi koskaan
kenellek‰‰n ilmoittanut, sill‰ aikomukseni on ollut wied‰ salaisuuteni
kanssani hautaan, mutta kun sin‰kin sen tied‰t, on minulle nyt kaikki
yht‰.--En ole yritt‰nytk‰‰n h‰nelt‰ t‰t‰ salaamaan, koska siihen olen
per‰ti woimaton ja min‰ en woi koskaan h‰nelle anteeksi antaa sit‰
hirwe‰‰ rikosta, kun h‰n on sekoittanut sen j‰rjestyksen, jonka Luoja
on itsekullekin m‰‰r‰nnyt. Woi, rakas sisareni! Liian halpana
kauppatawarana he pit‰w‰t naisen syd‰men, kun he uskaltawat sen kanssa
harjoittaa pelkk‰‰ kawaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi
niinkuin miehenkin. Minun wahwa uskoni on, ett‰ w‰‰ryys kostaa aina
itsens‰ ja niinp‰ n‰ytt‰‰ k‰yw‰n meill‰kin, sill‰ el‰m‰mme on waan
pelkk‰‰ narrinpeli‰ ja t‰m‰ on murhaawaa. T‰m‰ ei olekaan minulle en‰‰
mink‰‰n arwoinen ja min‰ kuolisin niin mielell‰ni, sill‰ loppuisihan
silloin n‰m‰ katkerat tunteet. Mink‰p‰ t‰hden min‰ el‰isink‰‰n, sill‰
kaiken muun lis‰ksi h‰n on ruwennut--juomaan ja siten t‰ydent‰nyt
rikostensa sarjan. Eikˆ t‰m‰ kaikki ole hirwe‰t‰ ja yht‰kaikki
waaditaan naiselta, ett‰ h‰n on welwollinen nurkumatta kaiken t‰m‰n
k‰rsim‰‰n ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyll‰ tulewat
tapaukset osoittawat.--T‰ll‰ en suinkaan tarkoita, ett‰ sinun el‰m‰si
pit‰isi olla niinkuin minun, olen awannut syd‰meni sinulle ainoalle,
joka minua ymm‰rr‰t. El‰ sin‰ onnellisempana kuin onneton sisaresi,
joka on el‰m‰ns‰ yhdist‰nyt suurimman konnan kanssa, mit‰ koskaan on
maailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassyd‰minen ja h‰n ansaitsee
kaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. El‰k‰‰ onnellisina! Sit‰ toiwoo
sortunut sisaresi----Tiina.'
Kowa h‰mm‰stys k‰sitti minut kirjeen luettuani, sill‰ nyt min‰ ymm‰rsin
ja k‰sitin kaikki t‰ydess‰ walossaan. Ei ollut en‰‰n mit‰‰n
mahdollisuutta, mit‰‰n toiwoa, ett‰ perheellinen el‰m‰mme palaantuisi
wiel‰ entiseen l‰mpym‰‰n syd‰mellisyyteen. Kolkko, kylm‰ ja kuollut
tulewaisuus oli edess‰ ja se kowin kauhistutti minua. Eip‰ siin‰ wiel‰
kyll‰, mutta Kalle ja Tiina oliwat myˆs samassa kadotuksessa ja t‰h‰n
syd‰nten haaksirikkoon oli syyn‰ tuo melkein wiattomalta n‰ytt‰w‰,
katala kirje, jonka kawaluuden min‰kin nyt wasta oikein oiwalsin.
Kaiken kauhistukseni seasta en woinut olla huomaamatta ja
ihmettelem‰tt‰ sit‰ ter‰w‰mielist‰ ‰lykk‰isyytt‰, mill‰ sisarukset
oliwat syd‰ntens‰ surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen
tietoonsa sumuisesta h‰m‰r‰st‰ ja wiel‰p‰ osanneet siit‰ tehd‰ niin
oikean johtop‰‰tˆksen, ja kaikesta t‰st‰ ei kuitenkaan minulla ollut
pienint‰k‰‰n aawistusta.--Woi kuinka waarallista on laskea leikki‰
wiattoman ja puhtaan naissyd‰men kanssa, sill‰ ei ole yhdentekew‰ mill‰
tawalla h‰net omakseen saa ja mit‰ tiet‰ h‰nelle mies tulee.
Min‰ luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjett‰. Olin
niin ajatuksiini waipunut, etten huomannut toista k‰tt‰ni, eik‰ kukaan
minua h‰irinnyt. Silloin aukeni owi ja waimoni astui huoneeseen.
Warmaankin huomasi h‰n, ett‰ olin kowassa mielen h‰mmennyksess‰, sill‰
h‰n ei lausunut luotuista sanaa, loi waan minuun tutkiwan ja
woitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin
niin paljon, sill‰ se oli ik‰‰nkuin h‰n olisi sanonut: 'wiel‰kˆ koetat
totuutta peitell‰ tyhjill‰ tekosyill‰?'
Herra ties kuinka kauan olisinkaan siin‰ istunut, miettim‰ss‰ el‰m‰n
kuohuwia pyˆrteit‰, jos ei waimoni taasen olisi tullut huoneeseen; h‰n
istui nyt ja n‰ytti tahtowan jotain puhua.
'Olethan sin‰, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, waikka
min‰ niin hartaasti pyysin, ettet sit‰ tekisi', sanoin min‰.
'Enh‰n min‰ ole mennyt mihink‰‰n lupaukseen siit‰ asiasta.'
'Totta kyll‰, mutta woipihan toisen pyynnˆn t‰ytt‰‰, waikkei mene
erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin min‰ puolih‰diss‰ni sanoa.
'Mit‰ hyw‰‰ sen salaamisesta olisi ollut?'
'Olisihan kahtapuolta monta ik‰w‰‰ juttua j‰‰nyt tiet‰m‰tt‰.'
'Se ei olisi auttanut mit‰‰n, sill‰ min‰ tiesin kuitenkin kaikki; sit‰
paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista waarallisin', sanoi h‰n
kolkosti.
'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruweta el‰m‰‰n entist‰
onnellista el‰m‰‰', koin min‰ sanoa.
'Entist‰ onnellista el‰m‰‰! Woi, Hiskias, sin‰ et tunne wiel‰ naisen
syd‰nt‰. Jolla syd‰n on kerran karrelle palanut, h‰nelt‰ ei woi waatia
onnellista el‰m‰‰. Me kumpikin olemme w‰‰r‰ss‰ asemassa, samoin he. Me
onnettomat olemme joutuneet kawalan ja ilke‰n syd‰men woimattomaksi
uhriksi ja sit‰ ei woi kukaan auttaa. Min‰ tied‰n ja ymm‰rr‰n ehk‰
enemm‰n kuin sin‰ luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi n‰kem‰st‰‰n ja
sin‰--h‰nt‰, etk‰ ensink‰‰n minua, wai kuinka?'
Wiimeist‰ p‰‰telm‰‰ tehdess‰‰n katsoi h‰n minua kiinte‰sti, tutkiwasti
ja kysyw‰sti silmiin. Tuntui silt‰ kuin olisin pahantekij‰n‰
seisonut semmoisen tuomarin edess‰, joka n‰ki sieluni sisimpiin
salaisuuksiinkin.
'Sin‰ et wastaa', sanoi h‰n k‰skew‰sti ja tuomitsewaisesti.
'En woi kielt‰‰, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se waan
satunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja
unohtunut', selitin min‰.
'Wai satunnainen ja unohtunut!----Sanotko niin, Hiskias? Onko se
satunnaista, mink‰ Jumala on yhteen sowittanut? Ja woipiko sen
unhottaa, waikka ihminen on teid‰t eroittanut? Minun onneton sisareni
tuntuu asian muistawan aiwan hyw‰sti ja samoin luulen sinunkin laitasi
olewan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'
Wiimeisi‰ sanoja lausuessaan nousi h‰n istualtaan, loi minuun
surullisen katseen ja meni pois.
Jonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettawaa el‰m‰‰ eletty‰mme,
saimme surullisen tiedon, ett‰ Tiina oli--kuollut.
'Woi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sin‰ kawaluuden ja
itsekk‰isyyden wiattomaksi uhriksi!' huudahti waimoni ja h‰n pillahti
katkeraan ja hillitsem‰ttˆm‰‰n itkuun.
Yritin h‰nt‰ lohduttamaan, turhaan, sill‰ oliwathan h‰nen syd‰mens‰
haawat ennest‰‰nkin syw‰t ja nyt ne oliwat saaneet uuden ankaran iskun,
joka waan t‰ydensi ja wahwisti niit‰. H‰n itki melkein wuorokauden
ummelleen ja kun h‰n sitte wihdoinkin lakkasi, oli h‰n tawallista
synkempi ja alakuloisempi.
W‰listi huomasin min‰ selw‰sti, ett‰ h‰n s‰‰li minun tilaani. Niin‰
aikoina koetti h‰n olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa,
mik‰ olisi woinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen
muistoja ei h‰n silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se
onnistunut, sill‰ se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua
teeskentely‰ ja pysyi semmoisena; syd‰n pysyi waan kylm‰n‰.
Er‰‰n‰ iltana kuulin min‰ lapsikamarista iloista ‰‰nt‰. Syd‰meni lensi
kylm‰ksi, niin kowan waikutuksen teki se minuun, sill‰ enh‰n ollut
semmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin min‰, ett‰
‰‰ni oli niin tutunomaista; se olikin waimoni, joka siell‰ leperteli
pikku Hiskiakselle. Syd‰meni syk‰hti nyt ilosta ja min‰ menin owen taa
kuuntelemaan. Siell‰ h‰n lellitteli lasta ja hyw‰ilyll‰ ja
hyw‰ilysanoilla ei ollut rajoja. H‰n antoi tunteittensa wapaasti wuotaa
ja minun t‰ytyi ihmetell‰ sit‰ lempeyden ja rakkauden rikkautta, sit‰
‰‰nen ja sanain moninaista sointua, joita h‰n uhrasi lapselleen.
Kyyneleet nousiwat silmiini, sill‰ jonkunmoinen aawistus k‰wi sieluni
l‰witse, ett‰ el‰m‰mme synkkyys olisi nyt lopussa.
Min‰ astuin kamariin. Ensinn‰ n‰ytti silt‰, ett‰ h‰n ik‰‰nkuin olisi
s‰ps‰ht‰nyt minun tulostani, mutta pian h‰n selkeni.
'Istu, Hiskias--sin‰ olet niin hyw‰ minulle. Min‰ olen syytt‰ tarpeetta
saattanut sinulle monta raskasta hetke‰ ... mutta etp‰ usko kuinka hyw‰
minun on nyt olla ... niin, niin hyw‰, ett‰...', sanoi h‰n ilosta
loistawin kaswoin.
'Ei mik‰‰n maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas
Mari, kuin se, ett‰ sinun on hyw‰ olla', koin min‰ h‰mill‰ni ‰nkytt‰‰,
sill‰ min‰ en tiennyt mit‰ ajatella niin ‰kkin‰isest‰ mielen
muutoksesta.
'Tied‰nh‰n min‰ sen ... sin‰ olet niin hyw‰ ja minun on nyt niin
hyw‰ ... mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa ...
sallithan, min‰ tied‰n, ett‰ sallit', hopitti h‰n iloissaan.
'Sallin, sallin, hyw‰‰ yˆt‰ waan!' sanoin min‰ ja l‰hdin pois, sill‰
nyt oli maata panon aika.
Woi kuinka kewe‰lt‰ tuntui nyt syd‰meni, olipa niinkuin kauhea taakka
olisi siit‰ pois wieritetty. 'Nyth‰n on waimoni elpynyt ja tullut
iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut.
Warmaankin paranee meid‰n sumea ja rasittawa el‰m‰mme entiselleen. Me
alotamme uutta el‰m‰‰ ja unhotamme ik‰w‰t, menneet seikat selk‰mme
taa', ajattelin min‰ maata pantuani; ja todellakin tuntui mielest‰ni
silt‰, kuin kaikki tapahtunut wastoink‰ymisemme olisi ollut waan paha
uni.
Aamulla ylˆsnoustuani menin terwehtim‰‰n heit‰. Kuinka h‰mm‰styink‰‰n,
kun min‰ huomasin waimoni olewan kowin kipe‰n‰.
'Herra siunatkoon! No mik‰ sinua waiwaa, Mari?' sanoin min‰
h‰mm‰styksiss‰ni.
'Min‰ woin kowin pahoin ja p‰‰t‰ni s‰rkee kipe‰sti; hoitakaa lasta,
min‰ en woi', sanoi h‰n.
Min‰ hypp‰sin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta
hoidettiin ja waalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla n‰htiin
taudin helpottawan ja min‰ kiittelin Jumalaa h‰nen parantumisestaan.
Mit‰ nyt seurasi? Ei mit‰‰n muuta, kuin ett‰ el‰m‰mme k‰wi entist‰
synkemm‰ksi, entist‰ kolkommaksi, entist‰ kylmemm‰ksi; semmoista se
‰kkin‰inen iloisuus waan aikaan sai, eik‰ el‰m‰n parannuksesta j‰‰nyt
mit‰‰n toiwoakaan.--minun surullani ei ollut mit‰‰n rajoja.
Ajan=oloon rupesi waimoni iloiset hetket tihenem‰‰n tihenemist‰‰n,
mutta yh‰ synkempi synkkyys seurasi niit‰ ja h‰n p‰iwitteli w‰liajat
pahoinwointiaan. Min‰ koetin kaikin tawoin saada selwille tuon
kummallisen el‰m‰n muutoksen syyt‰, mutta ei, salaisuutena se waan
pysyi.
Er‰‰n‰ kertana satuin min‰ tuommoisena iloisena aikana astumaan waimoni
kamariin. Samassa tuokiossa hawaitsin, ett‰ h‰n h‰t‰isesti k‰tki
jotain. Silm‰nr‰p‰yksess‰ olin min‰ k‰sitt‰win‰ni asian oikean laidan.
'Rakas Mari! Eth‰n toki Jumalan t‰hden ole ruwennut...'
'Min‰ olen ... olen, olen, olen, ... n‰itkˆ sin‰, Hiskias, sen...? ƒl‰
ole minulle paha ... eth‰n ole? Onhan minun nytkin hyw‰ olla ja sin‰
sanot olewan sen mieliksesi. Eth‰n onnettomalta waimoltasi woi kielt‰‰
w‰h‰isi‰ ilon hetki‰...? Olethan minulle aina niin hyw‰ ett‰ ... ett‰
... mutta eih‰n se ollut mit‰‰n, ei, ei mit‰‰n, enk‰ min‰ k‰tkenyt
mit‰‰n ... woi Hiskias...'
Niinkuin n‰ytti, hˆpisi h‰n tuommoisia kauhean h‰mm‰styksens‰ t‰hden,
mutta h‰nen kielens‰ sammalsi ja h‰n kaatui tunnottomana wuoteelle.
Min‰ kostutin h‰nen p‰‰t‰ns‰ kylm‰ll‰ wedell‰ ja etikalla, ja toimitin
h‰net oikein maata; hetken p‰‰t‰ rupesi h‰n s‰‰nnˆllisesti hengitt‰m‰‰n
ja nukkui.
Nyt oli minulla hyw‰ tilaisuus tarkastella, mik‰ se oli jonka h‰n minun
tullessani niin ketter‰sti pisti piiloon. Waikka waistomaisesti
k‰sitinkin asian, h‰mm‰styin kuitenkin suuresti, kun piilosta lˆysin
puolilleen juodun----wiinipullon. Jumalani! Warmaa siis oli, ett‰ h‰n
oli ruwennut--juomaan.
Seuraawana aamuna, kun h‰n wiel‰ oli puoli=sairaana eilisest‰
juopumuksestaan, menin h‰nen kamariinsa. Olin p‰‰tt‰nyt pit‰‰ aika
nuhdesaarnan, sill‰ nyt luulin siemenen lankeawan hyw‰‰n maahan. Sinne
tultuani hawaitsin kuitenkin, ett‰ h‰n oli jo ennakolta warustanut
itsens‰ kaikkea wastaan=ottamaan; h‰n oli synk‰nn‰kˆinen ja loi minuun,
huoneeseen tultuani, tutkiwan silm‰yksen.
'Sin‰, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen
siweelliseen rikokseen, ettet siit‰ woi wastata Jumalan eik‰ ihmisten
edess‰', aloittelin min‰.
'Wai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat
tuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heit‰ ei ole sanottu
langenneiksi ja t‰m‰ on, niin ehk‰ sent‰hden, kun he owat olleet--
miehi‰', sanoi h‰n puolituimasti.
'Sin‰ et siis kiell‰ sit‰, ett‰ olet ruwennut juomaan?'
'En. Kuinka sit‰ kielt‰isin, kun se on kumminkin tosi asia.'
'Kyll‰ t‰m‰ on liian kauheaa; se wiel‰ puuttui.'
'Min‰ myˆnn‰n, ettei se ole oikein, mutta samassa pyyd‰n saada
muistuttaa etteiw‰t kaikki muutkaan asiani ole oikein. T‰m‰n t‰hden on
minulle kaikki yhdentekew‰, olipa se sitten hyw‰sti tahi huonosti, kun
waan saan hetkeksik‰‰n liewityst‰ polttawalle syd‰melleni. Min‰ olen jo
kauwan turwannut tuohon w‰‰r‰‰n apul‰hteeseen, waikket sin‰ ole sit‰
ennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon
kaikkineen, sill‰ min‰ en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo
mainitsin, tied‰n itsekin, ett‰ se on w‰‰rin, mutta parempaa keinoa en
ole lˆyt‰nyt. Min‰ ymm‰rr‰n sinut: sin‰ tahtoisit, ett‰ min‰ j‰tt‰isin
w‰kew‰t juomat pois ja rupeaisin el‰m‰‰n siweellisemp‰‰ el‰m‰‰. Itsekin
olen sit‰ miettinyt, mutta minun t‰ytyy sinulle sanoa, etten woi sit‰
tehd‰, sill‰ ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle
sanomattoman onnelliset', selitti h‰n katkeran awonaisesti.
'Mutta waikka et huolisikaan mit‰‰n minun surustani ja syd‰meni
s‰rkymisest‰, pyyd‰n min‰ kuitenkin sinun muistamaan lastasi',
muistutin min‰.
'Sin‰ tied‰t sen, ett‰ min‰ kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja
eth‰n minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin
owat. N‰m‰t asiat owat minulle ihan selw‰t, mutta oma sis‰llinen tilani
ei ole oikein selw‰, ja sent‰hden lˆytyy siin‰ t‰mmˆisi‰ poikkeuksia;
min‰ luulen ettei sit‰ woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli h‰n lujasti
ja arastelemattoman p‰‰tt‰w‰sti.
Min‰ tunsin selw‰sti h‰winneeni ja ett‰ kylwetty siemen oli langennut
tien=oheen. Sortuneena l‰hdin min‰ huoneesta pois ja koetin
yksin‰isyydess‰ mietti‰ oweloa el‰m‰‰mme. Min‰ en lˆyt‰nyt mit‰‰n
t‰ytett‰, sen ammottawan aukon t‰ytt‰miseksi mink‰ olosuhteet oliwat
aikojen kuluessa w‰lillemme rew‰isseet ja t‰m‰ kauhistutti minua. Olin
luuloitellut, ett‰ t‰m‰n julkitulleen rikoksen turwissa saisin
j‰rk‰ytt‰‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ ja saattaa el‰m‰n entiselleen, mutta nyt
oli minulla tiedossa, ett‰ kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua
unenn‰kˆ‰; tuntui silt‰, ettei onnettomuudella ole mit‰‰n rajoja, sill‰
yh‰ ilmestyi niit‰ waan uusia toisissa muodoissa.
Min‰ surin kowin tilaamme ja koetin salata h‰nen heikkouttaan niin
paljon kuin waan woin. Kauwan aikaa onnistuikin se ja semmoisina
hetkin‰ sanoiwat ihmiset rouwan olewan sairaana.
Nyt luulin olewani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian
kuitenkin huomasin, ettei se ollut wiel‰ wiimeinen naula, joka oli
lyˆty runneltuun syd‰meeni, sill‰ pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli
kowin sairaaksi. Yˆt‰ p‰iw‰‰ istuin min‰ lapseni kehdon wieress‰,
koettaen hoitaa ja l‰‰kit‰ h‰nt‰ parhaan taitoni mukaan. Usein oli
waimonikin minulla kumppanina, mutta h‰n oli umpimielinen, eik‰ puhunut
juuri monta sanaa, waikka min‰ tein monta yrityst‰ saadakseni h‰nt‰
elpym‰‰n. Min‰ n‰in selw‰sti, ett‰ lapsen kohtalo koski h‰neen kowasti,
sill‰ usein huomasin h‰nen silmiss‰‰n kimaltelewan kyyneleit‰ ja
hartiainsa jytisew‰n, waikka h‰n muutoin olikin mykk‰ kuin kiwi.
Kuitenkin huomasin min‰ ett‰ h‰n oli usealla k‰yntikerrallaan--
juowuksissa. Min‰ rukoilin usein Jumalaa, ettei h‰n ottaisi pois ainoaa
iloani ja toiwoani, mutta h‰n katsoi hyw‰ksi korjata lapsen pois, ja
nyt tunsin itseni niin hylj‰tyksi ja onnettomaksi. En tied‰ suriko
waimoni wai oli surematta lapsemme kuolemaa, sill‰ entist‰ j‰ykempi,
umpimielisempi ja w‰h‰puheisempi h‰n waan oli; t‰m‰ lis‰si ennest‰‰nkin
raskasta taakkaani.
Lapsen kuoleman j‰lkeen paheni waan tuo kamala asia. Min‰ rukoilin,
pyysin ja waroitin h‰nt‰, ettei h‰n, Jumalan t‰hden, panisi alttiiksi
omaansa ja siin‰ samassa minun kunniaani, mutta h‰n waan sanoi, ettei
h‰nell‰ ole en‰‰n mit‰‰n kunniaa ja ettei h‰nell‰ niinmuodoin ole
mit‰‰n s‰ilytett‰w‰‰.------Pian tulikin asia julkiseksi; pit‰j‰ll‰
ruwettiin puhumaan, ett‰ papin rouwa----juopi.
Olisi luullut, ett‰ minun wuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei k‰ynyt
ja nytkin ihmettelen, ett‰ wiel‰ el‰n. Min‰ koettelin kaikkeni panna
liikkeelle, ettei h‰n olisi saanut mit‰‰n w‰kewi‰, mutta ei se mit‰‰n
auttanut. Min‰ en tuottanut mit‰‰n semmoisia kotiin, enk‰ antanut
muiden tuoda, mutta yht‰kaikki oli h‰n julkisesti myˆt‰‰ns‰
juowuksissa. Min‰ ihmettelin suuresti, mist‰ h‰n sai tuota turmelewaa
nestett‰ ja koetin pit‰‰ mit‰ tarkinta poliisiwirkaa, tarkastellen joka
kulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sill‰ ei se
mit‰‰n auttanut. Wihdoin huomasin, ett‰ h‰n usein kulki ulkona, silloin
kun h‰n alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja
lˆysinkin pulloja useammasta kuin yhdest‰ paikasta. K‰tkˆj‰ oli tehty
huoneitten alle ja kiwijalan koloihin; h‰nell‰ oli siis k‰tyreit‰ mitk‰
salaa pisteliw‰t niit‰ ennen sowittuihin paikkoihin. Tuon hawainnon
tehty‰ni rupesin tarkasti silm‰ll‰ pit‰m‰‰n ep‰luulon=alaisia ihmisi‰.
Usein sainkin heit‰ kiinni ja harmikseni huomasin silloin, ett‰ heiss‰
oli semmoisiakin, joilta w‰himm‰n olisi luullut semmoista k‰ytˆst‰.
Ensim‰lt‰ n‰yttikin silt‰ kuin siit‰ olisi riitt‰w‰ apu; mutta pian
tuli asia entiselleen, sill‰ kowin monenlaiset owat keinot ja piilot.
T‰mmˆist‰ ep‰toiwon tilaa kesti kauwan. En yritt‰nyt en‰‰ mit‰‰n
tekem‰‰n asian auttamiseksi--en woinut, sill‰ olinhan nyt ep‰toiwon
kauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyyt‰nyt ja rukoillut
kyynelsilmiss‰, Jumalan ja ihmisten nimess‰; olinhan k‰rsinyt ja
toiwonut niin kauwan, ja koettanut liikuttaa h‰nen omaatuntoansa, mutta
mit‰ t‰m‰ kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen p‰iw‰ oli
toistaan surullisempi, toinen wiikko toistaan kylmempi ja toinen wuosi
toistaan ik‰w‰mpi ja kuluttawampi?
Wuosi wuodelta heikkoni n‰ht‰w‰sti waimoni terweys, mutta w‰kewien
nauttimista ei h‰n waan heitt‰nyt. Wihdoin k‰‰ntyi h‰n tautiwuoteelle.
Min‰ estin nyt h‰nelt‰ kaikki w‰kew‰t juomat, sill‰ nyt woin sen tehd‰.
Mutta h‰n rukoili niin hartaasti saadakseen niit‰, ett‰ olisi luullut
kiwenkin sulawan. Minun t‰ytyi myˆnty‰ ja w‰listi antaa edes w‰h‰n. H‰n
kiitteli ja kasteli silloin yht‰ hartaasti kuin pyyt‰nytkin oli, ja h‰n
oikein wapisi, mieliteon t‰hden; n‰hdess‰‰n w‰kewi‰; n‰ytti silt‰ kuin
h‰n olisi wirkistynyt niit‰ saadessaan.
Er‰‰n‰ kertana aioin min‰ kutsua l‰‰k‰rin h‰nen luokseen.
'ƒl‰, hyw‰ Hiskias, lis‰‰ suotta waiwojasi. L‰‰k‰ri ei woi auttaa
minua, sill‰ minun aikani ei ole pitk‰llinen', sanoi h‰n.
Kuitenkin toimitin min‰ noutamaan l‰‰k‰rin.
Kun h‰n oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti h‰n, ettei ole en‰‰n
mit‰‰n toiwon sijaa, sill‰ hermosto ja t‰rkeimm‰t elimet owat pilalle
turmeltuneet. Wiel‰ arweli h‰n, ett‰ w‰kew‰in ehdoton kielt‰minen olisi
h‰nelle suoraksi kuolemaksi, kun h‰n on niihin niin kowin tottunut.
Suureksi ihmeekseni lakkasi h‰n kuitenkin nyt itse tahtomasta w‰kewi‰.
'Tahtoisitko nyt l‰‰ki‰?' esittelin min‰ er‰‰n‰ kertana s‰‰litelless‰ni
h‰nt‰.
'En. Min‰ en en‰‰n koskaan tahdo mit‰‰n w‰kewi‰', sanoi h‰n, raskaasti
hengitt‰‰ huohottaen.
Min‰ s‰ps‰hdin.
'Sin‰, Hiskias, olet paljon saanut k‰rsi‰ minun t‰hteni', jatkoi h‰n.
'Min‰ woin ne unhottaa kaikki', koin h‰nelle sanoa.
'Mutta se ei ole sinun wikasi, eik‰ minunkaan, sill‰ meid‰t hirwe‰sti
petettiin; minun syd‰meni s‰rkyi ja min‰ en _woinut_ toisin ja
paremmasti el‰‰', jatkoi h‰n yh‰.
'Niinh‰n se on, min‰ ymm‰rr‰n kaikki, rakkahani', myˆnsin min‰.
'Woitko antaa anteeksi rikokselliselle, wiheli‰iselle waimollesi, joka
syytt‰, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa,
murhetta ja syd‰men kipua? Petoksen ilmi tultua en ole woinut sinua
rakastaa sill‰ rakkaudella, jolla sin‰ olet minua rakastanut ja jolla
min‰kin ensin sinua rakastin. Woitko n‰m‰ kaikki minulle anteeksi
antaa?--Min‰ rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli h‰n w‰risewin ‰‰nin.
Minun mieleni murtui kyyneliin asti, sill‰ kauwan oli siit‰ aikaa
kulunut, jolloin olin h‰nen niin syd‰mellisi‰ ja l‰mpymi‰ sanoja
kuullut lausuwan. Min‰ kallistuin h‰nen ylitsens‰, kiersin k‰teni h‰nen
kuumuudesta hohtawan ruumiinsa ymp‰ri, ja sanoin itkusta tukehtuneella
‰‰nell‰. 'Jumala tiet‰‰, ett‰ min‰ olen jo kaikki sinulle anteeksi
antanut'.
'Min‰ tied‰n, ett‰ sinulla on jalo ja wilpitˆn syd‰n, ja uskon wahwasti
mit‰ sanonut olet; toiwoni on myˆs, ett‰ Jumalakin on minulle anteeksi
antanut', sanoi h‰n sitten ja kyyneleet wieriw‰t h‰nen kalpeita
kaswojansa myˆten.
Siin‰ sitten itkimme molemmin ja syd‰n tunsi sanomatonta iloa ja
lohdutusta; se oli el‰m‰ni ihanimpia hetki‰, sill‰ se oli katumuksen ja
anteeksi antamisen hetki.
Seuraawana p‰iw‰n‰ olin wirkahuoneessani jotakin toimittamassa.
Silloin tultiin minua kiireesti k‰skem‰‰n sairaan kamariin, johon min‰
riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silm‰yksell‰ huomasin
min‰, ettei loppu ollut kaukana. H‰nen hengityksens‰ oli harwennut, ja
h‰n tirkisteli kummallisesti kiiluwilla silmill‰ns‰ oween p‰in. Kun h‰n
huomasi minut, ojensi h‰n kuihtuneen k‰tens‰ minua kohden. Min‰ riensin
h‰nen luokseen ja otin tarjotun k‰den omaani. H‰n ummisti silm‰ns‰ ja
kuiskasi tuskin kuultawasti hengell‰ns‰: 'Hiskias...' Rinta korahteli
muutaman kerran, k‰si herwahti, ja h‰n ei ollut en‰‰n el‰wien joukossa.
Min‰ seisoin h‰nen wuoteensa wieress‰ niinkuin kiwettynyt. En woinut
itke‰, sill‰ syd‰n oli kowin t‰ysi. Kylm‰n‰, kankeana makasi nyt
edess‰ni h‰n, jota olin niin werrattomasti rakastanut ja jonka kanssa
el‰ess‰ni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni
sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen el‰m‰ni kirjawa kirja aukeni
selw‰ss‰ j‰rjestyksess‰ eteeni siin‰ seisoessani. Oikullinen sattumus
oli h‰net minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus weikin h‰net
minulta. Eip‰ siin‰ wiel‰ kyll‰, sill‰ paljon, paljon oli tuo sattumus
aikaan saanut. Se oli Tuonen tuwille wienyt kaksi puhtainta syd‰nt‰ ja
saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan
se wiel‰ pehmitteli, sill‰ Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli
ruwennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sit‰ woinut kauwan
kest‰‰. Wiel‰ etemm‰ksi ulottuiwat sen juuret, sill‰ p‰‰lliseksi j‰i
kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siin‰,
miss‰ kaswamisen olisi pit‰nyt tapahtua.----Suurena lohdutuksena noita
katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toiwo, ett‰
waimoni kuoli onnellisen kuoleman.
Melkein heti sen j‰lkeen kuoliwat molemmat wanhempani ja Kallekin. Tuon
h‰wityksen keskell‰ seisoin nyt yksin‰ni, niinkuin k‰rwentynyt honka
palaneella salolla; en ollut wiel‰ wiitt‰kymment‰ni t‰ytt‰nyt ja
kuitenkin oliwat hiukseni yht‰ walkeat kuin nytkin. Wanhempieni
kuoleman j‰lkeen joutui renki=Pekka hunnikolle. H‰n oli uskollisesti
palwellut heit‰, mutta nyt oli h‰n kykenem‰tˆn ja turwaton wanha mies.
Min‰ en woinut h‰nt‰ n‰hd‰ ajelulla ja kaikkien hylj‰‰m‰n‰, waan otin
h‰net luokseni; samaan aikaan otin myˆs ottotytt‰ren; n‰m‰t kaksi
oliwat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli w‰listi wiel‰kin
entisi‰ laulujansa ja sai s‰‰nnˆllisesti joulukartuusinsa; silloin h‰n
tawallisesti sanoi kuten ennenkin 'eih‰n sit‰ niin paljoa...' Er‰‰n‰
wuotena tuli h‰nkin sairaaksi. Kun waan sain aikaa, istuin min‰ h‰nen
wuoteensa wieress‰. H‰n houraili usein ja h‰nen ajatustapansa
sis‰llyksen‰ oli h‰nen entiset harwat lauseensa. 'Joulukartuusi ...
noin iso ... eih‰n sit‰ niin paljoa ... puh----eih‰n se kun houriota
...----mit‰p‰ min‰ en‰‰n maailmasta...' sanoi h‰n er‰‰n‰ kertana h‰nen
wuoteensa luona istuessani. Ne oliwat h‰nen wiimeiset tuumansa, sill‰
kohta sen j‰lkeen j‰tti h‰n t‰m‰n maailman ja samassa minutkin. Ainoana
hupinani on nyt ottotytt‰reni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja
h‰n hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa is‰‰ns‰.--Ja nyt olen
entist‰ el‰m‰‰ni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mit‰
eteenp‰in tapahtuu, sen Jumala yksin tiet‰‰."
Ukon p‰‰ rupesi sywemp‰‰n nokahtelemaan ja wiimeisi‰ sanoja sanoessa
w‰r‰hteli h‰nen ‰‰nens‰. Min‰ astelin h‰nen luoksensa, otin h‰nen
k‰dest‰‰n kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon
k‰rsinyt". H‰n nousi ylˆs, k‰‰ntyi minuun selin, k‰weli akkunan luo ja
seisoi siin‰ ‰‰neti kauwan aikaa.
PENTTI JA INKA.
I.
Wankka oli Rˆnkkˆl‰n talo Pohjanmaalla. Korkean waaran laelta n‰kyi se
kauwas yli ymp‰ri, n‰kyi sit‰ kauemmaksi sen wuoksi, ett‰ waaran
p‰‰llyst‰ ja rinteet oliwat raiwatut mets‰ttˆmiksi, wiljelykselle
alttiiksi. Waaran p‰‰lt‰ ja rinteilt‰ oliwat kaikki wiljelyksien tiell‰
olewat kiwet wyˆrytetyt alangon partaalle, johon niist‰ oli ymp‰ri
waaran ladottu waltawa kiwiaita. Ne kaikki seikat yhteens‰ tekiw‰t,
ett‰ Rˆnkkˆl‰ n‰ytti ik‰‰nkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.
Talossa oli monta aittaa. Useimmat oliwat wiljaa t‰ynn‰ ja itsekunkin
wuoden sato niiss‰ sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa
aitoissa s‰ilytettiin waatteita ja muuta tawaraa, waan olipa joukossa
er‰s semmoinenkin, joka ei sis‰lt‰nyt mit‰‰n muuta kuin kiskotuita--
pet‰j‰n kuoria. Rˆnkkˆl‰ss‰, n‰et, ei ollut koskaan katowuotta, eik‰
koskaan aiwan kadotonta. Se kuulunee w‰h‰n kummalliselta, mutta niin se
kumminkin oli. Sill‰ ei niin hyw‰‰ ja wiljawaa wuotta koskaan tullut,
ett'ei Rˆnkkˆl‰ss‰ olisi l‰pi wuoden pantu pettua leiw‰n sekaan. Kun
taas katowuosi sattui--jospa waikka useampiakin per‰kk‰in--oli talon
leip‰ kuitenkin aina waan yhdenlainen, ei parempi eik‰ pahempi; sill‰
heill‰ oli wiljaa s‰‰stˆss‰, jota waaran rinteet ja mets‰halmeet oli
pakotettu hywin‰ wuosina antamaan. Se oli s‰‰st‰w‰isyytt‰ wanhan Suomen
tawan mukaan.
Wilppu, Rˆnkkˆl‰n talon is‰nt‰, oli jo w‰h‰n yli keski=ij‰n. H‰n oli
ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista.
H‰n oli ensim‰inen weron maksussa, wiimeinen kapakassa. H‰n soi
mielell‰‰n wieraanwaraa; woimallista ruokaa, selw‰‰ leip‰‰ ja
ruokaryyppy‰ ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui k‰ym‰‰n.
Kyll‰p‰ k‰wikin usein wieraita Rˆnkkˆl‰ss‰, jossa ei katsottu arwoa
eik‰ rikkautta, waan kˆyhempi, niinkuin rikaskin, oli yht‰ terwetullut.
Talon wieraswaraisuuksia k‰wiw‰t w‰listi herratkin kokemassa, ja olipa
talossa joskus myˆs n‰hty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eik‰
kenell‰k‰‰n ollut syyt‰ k‰ymist‰ns‰ katua.
Wilpulla oli niin suuri waikutus pit‰j‰ss‰, ett‰ kaikissa asioissa
kysyttiin h‰nen neuwoansa. Ja jos h‰n itse oli l‰sn‰ kokouksissa, niin
tuli p‰‰tˆs aina semmoiseksi, jommoiseksi h‰n oli sen esitellyt.
Tarwitsewaisia auttoi Wilppu niin paljon kuin waan woi, milloin
rahalla, milloin wiljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi h‰n
tarkoin, oliko awun pyyt‰j‰ semmoinen, ett‰ h‰nelle oli awusta hyˆty‰;
"sill‰", sanoi Wilppu useinkin, "koko maailman laiminlyˆmist‰,
welttoutta ja hutiloimista ei woi kukaan yksityinen palkita". Apua
antaessaan pani h‰n tarkat m‰‰r‰t, milloin welka oli takaisin
maksettawa, ja jos joku ei p‰iw‰llens‰ sit‰ tehnyt, haki h‰n heti
saamisensa lain woimalla. Er‰‰n kerran tuli Wilpun tykˆ joku welkamies
ja pyysi, ett‰ h‰nen welkansa maksua wiel‰ odotettaisiin. "Ei
tiimaakaan, sill‰ semmoinen tapa weltostuttaa ja samassa welkauttaa
sinua ja wihdoin koko kansan", wastasi Wilppu j‰yk‰sti. Waikka siis
Rˆnkkˆl‰n is‰nt‰ n‰ytti kowalta auttajalta, ei h‰n semmoinen kumminkaan
ollut todella, sill‰ ei h‰n ottanut lainoistaan koskaan korkoa.
"Kyll‰p‰", arweli h‰n, "tarwitsewaisella on maksamista siin‰kin, mink‰
h‰n on saanut".
Kun kaiken t‰m‰n otamme lukuun, eip‰ ollutkaan kumma, jos Wilpulla oli
melkein pelottawa ja kammottawa arwo kaikkien silmiss‰; h‰n oli
todellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.
Niin suuressa m‰‰r‰ss‰ oli onnetar Wilpulle suotuisa; ainoasti yhdess‰
suhteessa ei h‰n, Wilpun mielest‰, ollut kyll‰ksi antelias. Sill‰
waikka h‰n eli kaiken puolin onnellisessa awioliitossa, ei h‰nell‰
kuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sit‰ nurkui Wilppu kowin
w‰h‰ksi. Se h‰nen lapsensa oli tyt‰r, ja Inka oli h‰nen nimens‰.
Sill‰ ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika=ihminen, noin
liki pariakymment‰ns‰. H‰n oli kaunis talonpojan tyttˆ ja h‰nen
kauneuttaan lis‰si wiel‰ suuressa m‰‰r‰ss‰ h‰nen kainoutensa,
siweytens‰, lempe‰ ja siiwo k‰ytˆksens‰ ja soma, miellytt‰w‰ ja puhdas
pukunsa, josta h‰n oli eritt‰in huolellinen. Kuten tietty, oli h‰n
ainoa talon perillinen tulewaisuudessa; ja kun h‰n punaposkisena ja
hymyhuulisena, nokkeana kuin kes‰inen wesa, pienill‰, walkoisilla
k‰tˆsill‰‰n lewitteli wiel‰ walkoisempia pˆyt‰liinoja pˆyd‰lle, tai kun
h‰n palweli jo pˆyd‰ss‰ istuwia ja ruokailewia wieraita, niin eip‰
totta tosiaan ollut niin kowaa miehen syd‰nt‰, joka ei olisi tuntenut
myˆt‰tuntoisuutta h‰nt‰, wiatonta, ja hentoa kohtaan. Siit‰ kaikesta
seurasikin aiwan itsest‰ns‰ ett‰ nuoret miehet, l‰helt‰ ja kaukaa,
loiwat Inkaan halukkaita silm‰yksi‰. Kaikkien heid‰n syd‰miss‰‰n paloi
sama ajatus, waikk'eiw‰t kaikki uskaltaneet silm‰‰ns‰k‰‰n sinne p‰in
kohottaa. Yrittelip‰ yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rˆnkkˆl‰n
tyt‰rt‰, mutta sek‰ h‰n itse ett‰ is‰ Wilppu hylk‰siw‰t inholla
j‰lkim‰iset kosijat, koska ne tawallisesti oliwat turmiolle tulleita
renttuja.
"Min‰ en ole tytt‰reni kaswattanut herroille, enk‰ ole tyˆt‰ tehnyt
sit‰ warten, ett‰ onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa p‰iwiss‰
h‰witt‰isiw‰t waiwojeni hien ja saattaisiwat ainoan lapseni
onnettomaksi; tarwitsee talonpoikakin jotain kelwollista saada. Paitsi
sit‰ tarwitaan Rˆnkkˆl‰‰n mies, joka kehtaa ja osaa tehd‰ tyˆt‰", sanoi
Wilppu er‰‰lle semmoiselle kosijalle ja siihen t‰ytyi t‰m‰n tyyty‰,
waikka h‰n asiansa eduksi kyll‰ ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.
II.
Likimm‰isin‰ naapureina--puolen peninkulman p‰‰ss‰ Rˆnkkˆl‰st‰--oli
pieni, wasta=alkawainen uutistalo. Sit‰ sanottiin waan Korweksi. Meid‰n
aikanamme ei niin kaukana olewaa taloa pidett‰isi likimm‰isen‰
naapurina, mutta huomattawa on, ett‰ sill‰ ajalla, josta me puhumme,
Pohjanmaa wiel‰ oli harwaan asuttua.
Toisena miespolwena taisteliwat jo Korwen wanhukset synkkien halliparta
kuusien ja pet‰jien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eiw‰t
wiel‰k‰‰n antaneet riitt‰w‰‰ elatusta. Perhe ei ollutkaan aiwan pieni
talossa, sill‰ wanhuksilla oli elossa wiisi lasta, joista kolme poikaa
ja kaksi tyt‰rt‰. Wanhin edellisist‰, Pentti, oli Rˆnkkˆl‰n Inkaa
hiukan wanhempi. Jo aikaisin oli Pentiss‰ hawaittu tawaton nero, uljuus
ja rohkeus. H‰n oli kookas ja t‰ytel‰inen kaswannoltaan ja jo
kuusitoistawuotiaana t‰yden miehen mittainen. Wanhempiensa apu oli h‰n
kaikissa ja pienuudesta pit‰in tottunut kowimpiinkin tˆihin. Kun Pentti
kaswoi isommaksi, n‰htiin h‰nen yht‰ paljon kaunistuwan ja woimistuwan
kuin warttuwan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siiwo ja lauhkea
luonnoltansa kuin h‰n sen lis‰ksi oli, woitti h‰n kaikkien ihmisien
suosion. Kuusitoistawuotiaana meni h‰n jo koskenlaskijan oppiin
Oulujoessa olewalle Pyh‰koskelle. Siit‰ sai h‰n ajan pitk‰‰n paremman
palkan kuin muusta kowasta tyˆst‰. S‰‰stˆns‰ l‰hetti h‰n tarkoin
kotiinsa, niin ett‰ kotiw‰ki woi hankkia w‰h‰n enemm‰n suurusta
siteeksi pet‰j‰isen sekaan ja siten johonkin m‰‰r‰‰n palkita, mit‰
niukka luonto oli heilt‰ kielt‰nyt.
Pian oppi Korwen Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Wahwalla
k‰dell‰ ohjasi h‰n wenheit‰ alas, l‰pi kahta peninkulmaa pitk‰n kosken
putousten ja korwien. Kun h‰n uljaana, suorana ja pelotonna seisoi
heikon ja rutisewan wenheen per‰ss‰, niin isojen aaltojen, hyˆkyjen ja
waahtoawain hyrskyjen ymp‰rˆim‰n‰, ettei rannalta katsoja w‰listi
ollenkaan n‰hnyt h‰nt‰, ei Pentin wakaa silm‰ w‰rw‰ht‰nytk‰‰n, ja
warowasti johti h‰n purren kosken alle, waikka joka silm‰nr‰p‰ys oli
taistelu el‰m‰st‰ ja kuolemasta, ja w‰ltt‰m‰tˆn surma tarjona, jos
laskija olisi w‰h‰nkin horjahtanut. Siit‰ Pentin uljuudesta seurasi,
ett‰ h‰nelle pian annettiin niin paljon laskettawia wenheit‰, kuin waan
enn‰tti wied‰ alas. Taitawuutensa t‰hden sai h‰n useinkin ohjata yht‰
wenhett‰ Ouluj‰rwen niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.
Kun h‰n semmoisilta retkilt‰ palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo
Korwessa! Kaikki Pentin sisarukset ker‰‰ntyiw‰t heti h‰nen ymp‰rilleen,
syleilem‰‰n ja halailemaan, sill‰ he tiesiw‰t aina saawansa hyw‰lt‰
weljelt‰‰n tuliaisia. Wanhempien ilon syy taas oli se, ett‰ heid‰n
rakas poikansa oli tullut kotiin terween‰ niin waaralliselta retkelt‰,
wiel‰p‰ tuonut kanssansa uusia waroja sek‰ raitista tyˆwoimaa lis‰ksi.
Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rˆnkkˆl‰n Inka oli
lapsuutensa aikoina ollut. Waikk'ei heid‰n w‰limatkansa ollutkaan
lyhimpi‰, oliwat he kumminkin usein olleet yksiss‰. Kun Pentti
poikasena k‰wi jollain asialla Rˆnkkˆl‰ss‰, ei h‰n koskaan tahtonut
muistaa l‰hte‰ sielt‰ pois, sill‰ Inka wei h‰nen heti pienelle
talouspaikallensa, ja siell‰ kului aika niin hupaisesti lasten
wiattomissa huwituksissa.
Kun he kaswoiwat isommiksi, oli heid‰n hylk‰‰minen lasten leikit ja
leikkikalut. Heid‰n eteens‰ aukeni toisia n‰kˆaloja ja toimia, jotka
waatiwat wakawampaa ajattelemista ja pontewampaa toimimista. El‰m‰n
warsinaisuus niinkuin myˆs t‰ysikaswuisissa her‰nnyt kainous pakottiwat
entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.
Siit‰ tunsi kumpikin heist‰ syd‰mess‰‰n outoa kaipausta, jota he eiw‰t
itsek‰‰n tiet‰neet, mit‰ se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen
kaswaessa ja warttuessa, warttui ja kaswoi tunnekin yht‰rintaa ja kun
he oliwat edell‰ mainittuun ik‰‰ns‰ tulleet, tunsiwat he molemmat,
ett'eiw‰t he woisi el‰‰ toinen ilman toistansa. Heid‰n tunteensa oli
muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, waikka he eiw‰t
uskaltaneet sit‰ oikein itselleenk‰‰n, saati sitten toisillensa
tunnustaa.
Inka, waikka niin warakkaiden wanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan
saanut, aika=ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. H‰net oli
pienuudesta pit‰in opetettu hyˆdyllisiin tˆihin ja askareisiin, ja niin
oli tyˆn ja asian teko tullut h‰nen warsinaiseksi haluksensa. Muun
ohessa k‰wi h‰n syksyin ja kew‰isin usein paimentamassa kotitalonsa
muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siell‰ mets‰n hiljaisessa ja tyyness‰
siimeksess‰ koetti Inka w‰listi p‰iw‰kaudet itselleen selitt‰‰ outoa
ik‰w‰‰ ja kaipausta, jota h‰n powessaan k‰tkettyn‰ kantoi, ja w‰listi
p‰‰ttyiw‰t h‰nen oman syd‰mens‰ keskustelut katkeroihin, kuumiin
kyyneleihin.
III.
Oli taas kerta tullut syksy. Korwen Pentti tunsi kummallisen
rauhattomuuden mieless‰‰n. H‰nell‰ ei ollut lepoa, ei wiihtymist‰
miss‰‰n. H‰nen henkens‰ kaipasi jotain, ik‰wˆitsi jotain. Mit‰? Sen
Pentti kyll‰ tiesi, mutta myˆs samassa, ett'ei h‰n saisi koskaan sanoa
omakseen h‰nt‰, jonka t‰hden h‰nen syd‰mens‰ oli raskas ja lewoton. H‰n
koetti aamusta tehd‰ tyˆt‰, mutta se ei h‰nt‰ hywitt‰nyt. J‰lkeen
puolisen otti h‰n er‰‰n‰ p‰iw‰n‰ wankan kirweens‰ kaapista ja l‰hti sen
kanssa mets‰‰n k‰welem‰‰n, aikoen menn‰ ennen wiritt‰mi‰ns‰ linnun
loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta h‰n oli niin hajamielisen‰ ja
ajatuksiinsa waipuneena, ett‰ h‰din tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa
k‰yneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen
uudestaanwiritt‰minen ei tullut ollenkaan kysymykseen.
Niin tawoin oli Pentti ansateit‰‰n kuljeskellen joutunut
nelj‰nnes=peninkulman p‰‰h‰n kodistansa. Yht'‰kki‰ tarkisti h‰n
kuuloansa ja kuunteli. Mit‰ nyt? Kuunneltawa ei ollut sen parempi kuin
jokin lehm‰nkello. Waikka niinkin, oli Pentille jyke‰n rautakellon
kolisewa ja ep‰sointuinen ‰‰ni sangen tuttu ja mieluinen; olipa
niinkuin h‰n ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla,
sill‰ se oli Rˆnkkˆl‰n lehm‰n kello.
Se ilmiˆ her‰tti Pentiss‰ entisen kaihon kahta kowemmaksi. Inka kenties
oli, kuten usein ennenkin, lehm‰karjansa keralla. H‰nt‰ olisi niin
hauska tawata, mutta woi! mit‰ olisi siit‰ hyw‰‰. "Kunhan ma saisin
h‰nt‰ edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo
murheellista syd‰nt‰ni", ajatteli Pentti; mutta h‰n p‰‰tti kumminkin
lujasti olla menem‰tt‰ likemm‰ksi.
H‰n l‰hti taasen kulkemaan ansatiet‰‰n toiselle suunnalle. Mutta kuinka
h‰n lieneekin ohjannut askeleitaan synkiss‰ ja toiwottomissa
ajatuksissaan, niin h‰n yht‰kki‰ huomasi olewansa aiwan likell‰
Rˆnkkˆl‰n karjaa: n‰kyip‰ jo laidimmaiset elikot puiden w‰litse.
Juuri samassa kuului sielt‰ kime‰ parkaiseminen ja karja rupesi
mˆlisem‰‰n ja hypp‰‰m‰‰n; siit‰ parahduksesta luuli Pentti tuntewansa
Ingan ‰‰nen. Nuolen nopeudella syˆks‰hti h‰n esille ja mit‰ n‰ki h‰n
silloin edess‰ns‰? Suuri ruskea karhu syˆksi par'aikaa kellokkaan
lehm‰n kimppuun. Pentti ei arwellut hetke‰k‰‰n, waan kiiruhti niin
paljon, kuin woi, telmiw‰in elikkojen luokse. Juuri kun karhu hypp‰si
uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirwespohjalla semmoisen
paukauksen, ett‰ mesik‰mmen katsoi parhaaksi heitt‰‰ saaliinsa rauhaan
ja k‰‰nty‰ p‰in tuota uskaliasta, joka aiwan tarpeettomasti oli
sekaantunut asiaan. Hetki oli waarallinen, sill‰ otso nousi, kauheasti
karjaisten, kahdelle jalalle ja lewitti kauheat k‰p‰l‰ns‰ ja kyntens‰
lew‰lle. Se rep‰si auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja
werta janoowa kieli uhkaawana ammottiwat. Pentti k‰sitti t‰ydellisesti
waarallisen asemansa, mutta h‰n ei horjahtanut. Ennenkuin otso
enn‰ttik‰‰n tehd‰ rynn‰kkˆ‰ns‰, antoi Pentti kirween ter‰ll‰ sille
toisen iskun, niin ett‰ se kauheasti mˆr‰ht‰en kaatui sel‰lleen, josta
tilasta se ei en‰‰ taipunutkaan ylˆs; sill‰ Pentti jakeli h‰nelle
taitawasti siwalluksiaan siihen asti, ett'ei otso en‰‰ hiewahtanut. Jo
ensim‰isest‰ otson haawasta tulwasi weri semmoista wauhtia, ett‰
Pentti, taistellessaan h‰nen kanssaan el‰m‰st‰ ja kuolemasta, tuli ylt‰
p‰‰lt‰ weriin; mutta wahinkoa ei h‰n kahakassaan saanut, jos ei oteta
lukuun pient‰ raamua reidess‰.
Sitten wasta jouti Pentti hakemaan ‰skˆist‰ kiljahtajaa. Kiireesti
katseli h‰n sinne t‰nne ymp‰rilleen. Kauwan ei h‰nen tarwinnutkaan sit‰
tehd‰ ennenkuin h‰n huomasi likitienoillansa maassa makaawan naisen.
H‰t‰isesti ja tykytt‰win syd‰min ohjasi h‰n askeleensa sinne. Kaatuneen
luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen
helme‰k‰‰n n‰ht‰w‰n‰. Nopeasti silm‰eli h‰n, olisiko otso haawoittanut
makaajaa, mutta kun h‰n ei mit‰‰n semmoista huomannut, nosti h‰n Ingan
kolosta m‰tt‰‰lle, riisui werisen takin p‰‰lt‰‰n, laittoi sen h‰nen
p‰‰ns‰ alle, juoksi lakillansa kolosta wett‰ noutamaan ja sitten rupesi
sill‰ walelemaan tytˆn p‰‰t‰, hieromaan h‰nen aiweniaan ja otsaansa.
Koska ruumis oli notkea ja l‰mmin, toiwoi Pentti h‰nen olewan waan
pyˆrryksiss‰. Kauwan ei h‰nen tarwinnutkaan tehd‰ wirwoitustyˆt‰ns‰,
ennenkuin Inka taas alkoi hengitt‰‰. "Kiitos Jumalan! H‰n el‰‰", sanoi
Pentti hiljaa sen n‰hty‰ns‰. Wihdoin raotti Inka silm‰ns‰kin.
"Pentti!" kuiskasi h‰n hiljaa, mutta painoi taas silm‰ns‰ niin
rauhallisesti ja turwallisesti umpeen.
"Lew‰hd‰ huoletta, sin‰ olet hyw‰ss‰ turwassa, olet pelastettu, rakas
Inka", sanoi Pentti tuskin kuultawasti, kurottuen samassa tytˆn ylitse.
"Kun min‰ saisin raitista wett‰", sanoi Inka towin p‰‰st‰, silmi‰‰n
raottamatta.
Pentti siwalsi isosta koiwusta tuohilewyn, kiersi sen torwelle, nouti
juosten l‰hell‰ olewasta l‰hteest‰ wett‰ ja toi sen Ingalle, joka siit‰
w‰h‰n w‰li‰ maisteli.
"Sin‰ olit pahassa waarassa, Inka", sanoi Pentti, kun n‰ki tytˆn
wirkistyw‰n.
"Suuressa waarassa, kuoleman waarassa. Jumala on sinun askeleesi
johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.
Sitten rupesiwat kumpikin selitt‰m‰‰n, kuinka se kaikki oli tapahtunut.
Inka kertoi, ettei h‰n osannut aawistaakaan mit‰‰n waaraa, ennenkuin
n‰ki suuren karhun awoimin kidoin tˆyt‰‰w‰n h‰nt‰ kohden. Peto oli jo
aiwan likell‰, kun h‰n p‰‰sti h‰t‰huudon; sitten ei h‰n muistanut eik‰
tiet‰nyt mit‰‰n. Kun Pentti wedell‰ hieroi h‰nen p‰‰t‰‰n ja aiweniaan,
luuli h‰n karhun niit‰ wiel‰ nuoleskelewan, eik‰ uskaltanut heti
toinnuttuaan silmi‰‰n raottaa. Kun h‰n wiimein uskalsi sen tehd‰,
hawaitsi h‰n Pentin ja h‰nen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai
wuorostaan Ingalle kertoa, miten h‰n sattui paikalle tulemaan, mutta
sen teki h‰n p‰‰llisin puolin, sill‰ h‰n ei saattanut h‰nelle syd‰mens‰
tuskaa selitt‰‰.
Sill‰ w‰lin oli karja mennyt kuulumattomiin.
"Woi, mitenk‰ lienee karjan laita? Sit‰ ei n‰y, ei kuulu, kyll‰ kaiketi
karhu on kaatanut heid‰t kaikki", puhkesi Inka walituksiin.
"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut w‰h‰isi‰
wammoja; l‰hdep‰s katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.
"Mutta Jumalani! sin‰h‰n olet ylt‰ p‰‰lt‰ weriss‰! Mit‰ on tapahtunut,
Pentti?" sanoi Inka h‰t‰illen, sill‰ silloin wasta huomasi h‰n Pentin
rywettyneen puwun.
"Minulla ei ole mit‰‰n waaraa, Inka, mutta l‰hdeh‰n katsomaan, niin
min‰ sinulle jotakin n‰yt‰n", sanoi Pentti.
"Min‰ en jaksa, olen niin woimaton, auta sin‰ minua", pyysi Inka ja
ojensi k‰tens‰ Pentille.
Pentti otti ilolla wastaan pienen, tarjotun k‰tˆsen ja auttoi Ingan
ylˆs. Oi kuinka mielell‰‰n h‰n olisi painanut k‰den huulilleen tahi
syd‰melleen, mutta h‰n ei uskaltanut, sill‰ h‰n tunsi, kuinka iso w‰li
h‰net ja Ingan erotti.
Pentin Inkaa taluttaessa, tuliwat he sille paikalle, jossa otso makasi
kuolleena.
"Katso tuossa se on, joka minun on weriseksi saattanut ja sinun
s‰ik‰ytt‰nyt", sanoi Pentti.
Kauhean pedon n‰kˆ kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, ett‰
h‰n rupesi wapisemaan ja horjumaan, ja est‰‰kseen kaatumistaan, otti
molemmin k‰sin Penttiin kiinni; he istuiwat m‰tt‰‰lle.
"Ja sin‰ olet t‰m‰n tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.
"Sinun t‰htesi, Inka."
"Sin‰ olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti",
kuiskasi Inka ja nojaantui likemm‰ksi Pentti‰.
"Min‰ rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta syd‰mest‰ni--olen jo
kauan rakastanut--olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison w‰lin
meid‰t erottawan, mutta sille en woi mit‰‰n, kuitenkin sinua rakastan.
Olen koettanut tukauttaa syd‰meni paloa, mutta se waan yh‰ yltyy, jota
enemm‰n sit‰ tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.
Eip‰ Inka s‰ik‰htynyt sit‰ puhetta kuullessansa. H‰n peitti kaswonsa
k‰sill‰ns‰ ja nojaantui l‰hemm‰ksi Pentti‰. Pentti kiersi k‰tens‰ Ingan
ymp‰rille ja likisti h‰nt‰ hell‰sti syd‰nt‰ns‰ wasten.
"Nyt on niin hyw‰ olla, Pentti. Kauan on minunkin syd‰mess‰ni liikkunut
sama tunne kuin sinussakin--ij‰ti olen sinun", kuiskasi Inka.
"Nyt on meid‰n aika erota, sill‰ ilta alkaa l‰het‰; mutta min‰ olen
woittanut t‰n‰‰n paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.
"Woi, mutta karja?"
"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."
"Mutta min‰ en jaksa enk‰ tohdi yksin menn‰ kotiin; l‰hde sin‰, Pentti,
wiem‰‰n minua!" pyyteli Inka.
Pentti totteli ja niin l‰htiw‰t he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa
kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.
"Mutta mit‰ is‰si sanoo, kun h‰n saa tiet‰‰ meid‰n liittomme?" arweli
Pentti ik‰‰nkuin s‰ik‰htyneen‰, kun sen pulman muisti.
"T‰h‰n asti olisi kenties ollut mahdoton saada h‰nen suostumustansa,
mutta t‰m‰n kohtauksen per‰st‰ en luule sen olewan ensink‰‰n
mahdottoman. Is‰ on jaloluontoinen mies, kertokaamme h‰nelle t‰m‰
tapaus, ainoasti liittomme pid‰mme wiel‰ salassa soweliaaseen aikaan;
is‰ ei j‰t‰ hyw‰‰ tyˆt‰ palkitsematta", wakuutti Inka ja se kewensi
suuresti Pentin syd‰nt‰.
IW.
Niinkuin Pentti oli ennustanut, oliwat Rˆnkkˆl‰n elukat menneet suoraa
p‰‰t‰ kotiinsa, heti kun oliwat p‰‰sseet erillens‰ kontion kuumasta
terwehdyksest‰; ne oliwat kotona paljon ennen, kuin Pentti ja Inka.
Oitis huomasi Rˆnkkˆl‰n Wilpun tarkka silm‰, mit‰ mets‰ss‰ oli ollut
tekeill‰. Kellokas oli haawoissa ja weriss‰, mutta karjasta ei kaiwattu
yht‰‰n; kaikki oliwat tallella; sit‰ waan ihmetteli Wilppu, kuinka niin
w‰h‰ll‰ oli p‰‰sty. Jos ei kellokas olisi ollut wioitettu ja jos ei
paimen poissa, niin ei olisi ollut mit‰‰n aawistusta p‰iw‰n
tapahtumista; mutta kellokas oli werisen‰ todistajana jostain
hirmuisesta tapahtumasta ja se nosti suuren tuskan ja ahdistuksen koko
talon w‰en, eritt‰inkin Wilpun syd‰meen. Iltapime‰ alkoi l‰het‰,
Wilppu oli jo ison w‰kens‰ laittanut hakuj‰rjestykseen ja jakeli
m‰kirinteell‰ k‰skyj‰ns‰ eri joukoille. Samassa huusi er‰s renki:
"Odottakaa, is‰nt‰, korpitiet‰ tulee mies ja nainen! Kukaties nainen on
Inka, tahi ehk‰ tiet‰w‰t he h‰nest‰ jotakin kertoa."
"Seisahtukaat!" huusi Wilppu ja kaikki seisahtuiwat.
Ja tosiaankin tuli Inka, Pentin saattamana, korpitiet‰.
"Kiitos Jumalan!" lausui Wilppu ja k‰ski kaikki huoneeseen.
Sinne tultua sai Inka ruweta kertomaan, kuinka kaikki oli k‰ynyt. H‰n
teki sen semmoisella tunnokkaisuudella, ett‰ kaikkien kuulijain, jopa
Wilpunkin silm‰t oliwat wesiss‰, ja ne is‰n kyyneleet oliwat Ingalle ja
Pentille mieluinen tulewaisuuden enne.
Kun Inka oli kertomuksensa lopettanut, muodosti Wilppu n‰kˆns‰ hywin
juhlalliseksi, nousi seisoalleen ja sanoi ruhmolla istuwalle Pentille:
"Tule peremm‰ksi, sin‰ uljas nuorukainen! Jalosti olet sin‰ kylw‰nyt,
mutta jalosti sin‰ myˆs saat niitt‰‰. Sin‰ olet pelastanut karjani, ja
tytt‰rell‰ni, ainoalla lapsellani, olet sin‰ ollut turwana ja apuna; se
ei ole palkitsematta j‰‰w‰. Kellokas on paras maidon antaja
nawetassani; jos se entiselleen paranee, on se talwen muonan kanssa
omasi; jos ei, ota sit‰ likin. Onpa siin‰ p‰iw‰n palkkaa, otso ja
pit‰j‰‰n paras maituri. Kaikki eiw‰t kykenek‰‰n niin paljoa
ansaitsemaan; sin‰ olet sen ansainnut, oletpa kunnialla ansainnut.--
Sin‰ olet pit‰j‰‰n uljain ja kunnollisin poika. Ole nyt meill‰ yˆt‰ ja
mene huomenna otsoasi kotiin saattamaan."
Pentti kiitti ujosti ja sanoi tehneens‰ tyˆns‰ welwollisuudesta, josta
ei h‰nelle ollut tulewa mit‰‰n palkintoa, mutta Wilppu muistutti, ett‰
mit‰ h‰n kerran oli luwannut, sen t‰ytyi pysy‰ ja tulla t‰ytetyksi.
Inka, kuullessaan is‰ns‰ puheen, loi toiwoa t‰ynn‰ olewan salaisen
silm‰yksen Penttiin; mutta woi, kuinka mielell‰ns‰ olisi Pentti
luopunut molemmista p‰iw‰n saaliistansa, otsosta ja luwatusta
maiturista, jos waan Wilppu sen sijaan olisi antanut h‰nelle edes
jotain pient‰ toiwoa Ingan saamisesta.
W.
Talwi oli jo tullut. Rˆnkkˆsen kellokas oli parantunut entiselleen. Se
oli tuotu Korpeen; Wilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli
Wilppu myˆs rengeill‰ns‰ ajattanut sinne seitsem‰n h‰kki‰ hywi‰
nurmiheini‰ talwiruoaksi kellokkaalle. H‰n oli pit‰nyt sanansa niinkuin
mies--kummapa olisikin ollut, jos eiw‰t h‰nen sanansa olisi silloin
pit‰neet paikkaansa, sill‰ eip‰ niiden oltu koskaan ennenk‰‰n n‰hty
pett‰w‰n.
Rakastuneet oliwat usein tawanneet toisiansa ja heid‰n liittonsa lujeni
lujenemistaan. Heill‰ oli hyw‰t toiweet Ingan is‰nkin puolelta, sill‰
tuon wiimeisen tapauksen j‰lkeen puhui Wilppu aina erinomaisella
kunnioituksella Pentist‰, ja h‰nen sanansa sitten Inka aina kertoi
tarkasti armaalleen. Kaikki Wilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet
otettiin lukuun ja niist‰ kerittiin kokoon melkein kokonainen
myˆntymys. Onpa niin helppo uskoa, mit‰ haluaisi niin hartaasti!
N‰in elettiin talwi lujassa toiwossa ja wilpittˆm‰ss‰ rakkaudessa.
Kew‰t taas tuli ja koko luonto oli p‰‰ssyt wapaaksi talwen
kuolettawasta wallasta. J‰rwet ja joet oliwat luoneet j‰‰peitteens‰ ja
iloisesti kohisten hyppiw‰t wesikokoukset putousten yli. Wapaana oli
Pentinkin elementti, mahtawa Oulujoki mahtawine putouksineen. Sinne
hehkui h‰nen mielens‰, sill‰ wapaana murheen painosta oli h‰nenkin
syd‰mens‰, koska Inka oli sen wapaaksi tehnyt. Ennen l‰htˆ‰ piti
kuitenkin saada warma p‰‰tˆs Rˆnkkˆl‰n Wilpulta; Pentti ep‰ili hiukan,
mutta Inka h‰nt‰ yh‰ wahwisti ja rohkaisi.
Kaunis oli kew‰inen p‰iw‰. Aurinko paistoi niin l‰mpim‰sti, maa
wiheriˆitsi ja linnut wiserteliw‰t niin iloisesti puissa ja
rakenteliwat pesi‰ns‰. Silloin puki Pentti pyh‰waatteet ylleen ja alkoi
astella Rˆnkkˆl‰‰ kohden; niin oli Ingan kanssa p‰‰tetty.
"Mihink‰ Pentti nyt matkustaa noin pyh‰waatteissa?∞ wirkkoi Wilppu
Pentin n‰hty‰ns‰.
"En t‰t‰ etemm‰ksi, teille on minulla asiaa", sanoi Pentti rohkeasti.
"No, mit‰p‰ se olisi?"
"Mi--Min‰ rakastan Inkaa------"
"Sen min‰ kyll‰ uskon."
"Ja Inka rakastaa minua."
"Saattaisipa sekin olla mahdollista."
"Min‰ olen tullut pyyt‰m‰‰n Inkaa teilt‰ ja suostumustanne sek‰
siunaustanne tulewaan awioliittoomme."
Wilppu nousi seisomaan ja asettui hywin juhlalliseen asemaan, niinkuin
h‰nen tapansa oli p‰‰tt‰wiss‰ asioissa. Niin seisoi h‰n jonkun aikaa
mietiskellen.
"Sin‰ olet kunnon nuorukainen, sit‰ ei woi kielt‰‰, sen olen aina
sanonut ja wastakin sanon, sill‰ kunnollisuus ja uljuus owat aina
kunnioitettawat awut. Mutta sen min‰ myˆs sanon suoraan ja
ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sill‰ sinua warten en toki ole
h‰nt‰ kaswattanut, ja nyt olette kuulleet p‰‰tˆkseni", niin lausui
Wilppu wiimein tuomionsa j‰yk‰sti.
"Mutta Jumalan t‰hden, is‰nt‰! Min‰h‰n olen kerran pelastanut Ingan
karhun kynsist‰", rohkeni Pentti tuskissaan ‰nkytt‰‰.
"Niin, se on sokean rakkauden kuwittelemista. Sin‰ et ole Inkaa
pelastanut karhun kynsist‰, se oli kellokas, jonka sin‰ pelastit ja
sin‰ olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae
el‰m‰si kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua warten. Kaiken
erehdyksen w‰ltt‰miseksi saan ilmoittaa, ett‰ Inka on aikoja sitten
sijoitettu Mˆttˆl‰‰n; Mˆttˆl‰n lautamiehen Hannu on h‰nen saawa. Nyt
olet, Pentti hyw‰, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen,
toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta ‰lk‰‰mme erkaantuko
wihollisina; entinen yst‰wyys ja rakkaus wallitkoon edelleenkin
w‰lill‰mme. Minun apuni ja oweni on aina, kuten ennenkin, sinulle
awoinna ja niinkuin t‰h‰nkin asti, olen min‰ kunnioittawa sinua
pit‰j‰‰n uljaimpana ja kunniakkaimpana miehen‰." N‰in lausuttuaan
k‰‰ntyi Wilppu pois ja l‰ksi ulos tuwasta.
Inka ei puhunut mit‰‰n; h‰n ei uskaltanut, sill‰ h‰n tiesi, mink‰
werran h‰nen is‰ns‰ sanoilla oli arwoa; mutta palttinaa waljummaksi
k‰wi h‰n, kuullessaan ankaran p‰‰tˆksen is‰ns‰ suusta. Pentti ei
myˆsk‰‰n puhunut, ei pyyt‰nyt sen enemp‰‰; sill‰ h‰nkin oiwalsi, ettei
Wilppu ollut sanojansa leikill‰‰n puhunut.
Toista oliwat rakastawaiset saaneet kuulla, kuin mit‰ toiwoiwat. He
oliwat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitell‰ p‰‰tˆksen
alaiseksi, mutta p‰‰tˆs oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio.
Sanomaton murhe waltasi molempien heid‰n syd‰mens‰.
Kuka sitten oli tuo onnellinen Mˆttˆl‰n Hannu? Pari sanaa sen
selwitykseksi.
Mˆttˆl‰ oli samaa pit‰j‰st‰ kuin Rˆnkkˆl‰kin. Se oli warakas talo, yht‰
warakas kuin j‰lkim‰inenkin. Mˆttˆl‰n is‰nn‰n, Laurin, rinnalla kiilsi
iso hopeinen kunniaraha, aiwan samoin kuin Wilpunkin, mutta Lauri piti
sit‰ jokaisessa sopiwassa ja sopimattomassa tilassa, sill‰ h‰n oli
Wilppua turhamielisempi; p‰‰lliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.
WI.
Kalkki t‰ss‰ kertomuksessa ennen kerrotut ja wasta kerrottawat seikat
owat tapahtuneet seitsem‰nnell‰toista wuosi=sadalla. Se ei ollut aina
aiwan hauskaa se aika. Huomattawa on, ett‰ armas is‰inmaamme silloin
kuului Ruotsin waltioon. Waltiolliset olot eiw‰t olleet wiel‰ silloin
oikein wakaantuneet. Ankara wihollisuus wallitsi Wen‰j‰n karjalaisten
ja Suomen pohjolaisten w‰lill‰. Toisinaan johtiwat asianomaiset
hallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raiwosi hirmuinen sota
heid‰n w‰lill‰ns‰ silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni
rauha. Ne sodat syntyiw‰t itse kansasta ja niit‰ johdattiwat
talonpoikais=urhot. Syit‰ wihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi
ylen paljon tarwittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen
rynn‰ttiin rajan yli ja suitsuawat rauniot, tapetut ja raiskatut
ihmiset osoittiwat j‰lki‰, mist‰ wihollinen oli kulkenut.
Olkoon t‰m‰ lyhyk‰isesti sanottu selwitykseksi, ett‰ paremmin
ymm‰rt‰isimme sen=aikuisia oloja.
Semmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Wen‰l‰isten
maahan=rynt‰‰misest‰ saapui heti sen j‰ljest‰, kun Pentti oli k‰ynyt
onnettomalla kosioretkell‰ns‰. T‰ynn‰ toiwotonta syd‰men tuskaa, meni
Pentti maansa puolustajain riweihin. Siell‰ urhoollisissa taisteloissa
luuli h‰n woiwansa edes hetkeksik‰‰n unhottaa syd‰mens‰ ankaran tuskan.
Urhoollisuutensa, w‰kewyytens‰ ja neuwokkaisuutensa t‰hden
waikeimmissakin kohtauksissa p‰‰si h‰n aiwan pian Suomalaisten
p‰‰llikˆksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen
wihollisten niskassa ja tiell‰, niin tawoin tullen heille pahimmaksi
hirmuksi ja kauhuksi. Yht‰ hywin, waikka ylimalkaan woitolla, eiw‰t
Suomalaiset kuitenkaan woineet est‰‰ kaikkia Karjalaisten tuhotˆit‰.
Moni perheen is‰ suri poltettua taloaan, ryˆstetty‰ omaisuuttaan ja
poiswietyj‰ lapsiaan ja waimoaan; moni tyttˆ surmattua sulhoaan.
* * * * *
Inka tuli Pentin kosioimisen j‰lkeen aiwan synkk‰mieliseksi. Ei ollut
siin‰ kyllin, ett‰ h‰n ei saanut omakseen sit‰, jota h‰n niin
werrattomasti rakasti, waan h‰nen is‰ns‰ oli sen lis‰ksi ilmoittanut,
kenenk‰ kanssa h‰n tahtoi tytt‰rens‰ yhdist‰‰, ja juuri sit‰ m‰‰r‰tty‰
el‰m‰ns‰ kumppania oli Inka ilmoisen ik‰ns‰ syd‰mest‰ns‰ inhonnut h‰nen
hassumaisuutensa wuoksi.
Mets‰ tuli tyttˆ paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen
riensi h‰n siit‰ l‰htien w‰kisinkin, waikka is‰ koetti kaikilla
keinoilla h‰nt‰ sielt‰ est‰‰, sill‰ h‰n pelk‰si siit‰ ammatista Ingalle
waaraa karhujutun j‰lkeen. Tuntuipa kuitenkin Wilpun mielest‰ silt‰,
kuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsist‰, paitsi
kellokasta.
Karjan kanssa oli Inka p‰iw‰kaudet mets‰ss‰, siell‰ oli h‰nen niin hyw‰
olla. Usein istui h‰n haaweksien m‰tt‰‰ll‰. Oli h‰nest‰, niinkuin
suuri, ruskea karhu olisi tullut awoimin kidoin h‰nen p‰‰llens‰ ja h‰n
olisi pyˆrtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi wedell‰ h‰nen
otsaansa ja aiweniansa. H‰n ei uskaltanut awata silmi‰‰n, sill‰ h‰n
pelk‰si Pentin menew‰n pois. Mutta kun h‰n ne wiimein awasi, ei n‰kynyt
karhua eik‰ Pentti‰--todellisuus oli astunut mielikuwituksen sijaan.
Sen walossa huomasi h‰n, miten asiat oikeastaan oliwat ja h‰n hyr‰hti
katkeraan itkuun.--Semmoisien tapausten per‰st‰ tuli h‰n tawallisesti
kotiin paljon j‰ljest‰ karjan tulon.
WII.
Wihollisilla oli tieto Rˆnkkˆl‰n isoista rikkauksista; ne p‰‰ttiw‰t he
siis anastaa itselleen. Wiisitoistamiehinen joukko eroitettiin sit‰
teht‰w‰‰ warten p‰‰joukosta. Suurempaa mieswoimaa ei luultu tarwittawan
yksin‰isen ja syrj‰isen talon walloittamiseen, semminkin kun rynn‰kkˆ
tehtiin salaa ja ‰kkiarwaamatta.
He saapuiwat Rˆnkkˆl‰n l‰heistˆlle aamulla. Warmoina woitostansa,
eiw‰t wiholliset katsoneet sit‰k‰‰n tarpeelliseksi, ett‰ olisiwat
odottaneet rynn‰kˆllens‰ pime‰mp‰‰ aikaa. P‰‰sip‰ wiel‰ heid‰n
sotaneuwottelussaan, jonka he mets‰ss‰ pitiw‰t, se mielipide woitolle,
ett‰ w‰ki oli warmaankin tˆilleen hajaunut, jonka wuoksi ei olisi
suurta wastarintaa pel‰tt‰w‰n‰.
Mutta Wilppupa oli yht‰ wiisas kuin wanhakin. Kun h‰n oli kuullut
Karjalaisten l‰henew‰n niit‰ paikkoja, oli h‰n l‰hett‰nyt wakoojia
sille suunnalle. Er‰s poikanen oli siis hywiss‰ ajoin tuonut tiedon
wihollisen wehkeist‰. Oitis kokosi Rˆnkkˆl‰n is‰nt‰ miehi‰ ja aseita
taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi w‰kens‰ muualle liikkumasta.
Se waan oli pahana huolena, ett‰ Inka oli lehmiens‰ kanssa enn‰tt‰nyt
menn‰ mets‰‰n, ennenkuin sotasanoma oli saatu.
H‰t‰pikaa tukitti Wilppu kiwiaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei
tosin ollut niin monta miest‰ kuin wihollisella, mutta kiwiaita
suuressa m‰‰r‰ss‰ palkitsi w‰hemmyyden; p‰‰lliseksi oli Wilpulla tieto
wihollisen wehkeist‰, paljoudesta, rynn‰kkˆsuunnasta, mutta
wihollisella ei w‰hint‰k‰‰n tietoa puolustuksesta.
Sille suunnalle, josta Karjalaisten arwattiin rynt‰‰w‰n, asettausi
Wilppu miehineen odottamaan kiwiaidan taakse ja antoi miehille k‰skyn,
ett'eiw‰t ampuisi, ennenkuin wihollinen oli kymmenen askeleen p‰‰h‰n
joutunut.
Kauan ei heid‰n tarwinnutkaan odottaa, niin jo wihollisten n‰htiin
tulewan mets‰st‰ ulos. Aukealle tultua hiipiw‰t he kyyrysiss‰‰n
pensaiden suojassa, mutta kun se turwa loppui, kawahtiwat he ylˆs
t‰yteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen p‰‰ss‰ aidasta p‰‰stiw‰t
he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heit‰ pyssyjen
laukaus ja kolme wihollista kukistui paikalle. Sen n‰hty‰‰n s‰ik‰htiw‰t
he pahanp‰iw‰isiksi ja seisahtuiwat. Pian tointuiwat he kumminkin
j‰lleen ja rynt‰siw‰t aitaa wasten, sill‰ he luuliwat, ett'ei
puolustajia ollut enemp‰‰ kuin heid‰n kaatuneitansakaan. Kaksi
wihollista hypp‰si oitis aidalle, mutta kumpanenkin heist‰ sai samassa
iskun otsahansa, niin ett‰ he kaatuiwat kuolleina takaisin; sen tyˆn
oliwat Wilpun ja h‰nen renkins‰ nuijat tehneet. Outo turma masensi
wiimein ryˆst‰j‰in rohkeuden niin, ett‰ he l‰htiw‰t t‰ytt‰ w‰ke‰ns‰
pakoon. Sill‰ w‰lin oliwat pyssymiehet ladanneet pyssyns‰ uudestaan ja
laukasiwat juoksewien j‰lkeen; mutta ei siit‰ ollut yht‰‰n waikutusta,
sill‰ wiholliset juoksiwat hajallaan ja syrj‰‰n p‰in.
Onnellisesti oli siis waara poistettu, werinaarmuakaan saamatta ja
Rˆnkkˆl‰ss‰ oli iso ilo.
Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei
sittenk‰‰n. Oltiin juuri l‰hdˆss‰ h‰nt‰ mets‰st‰ hakemaan, kun sana
tuotiin, ett‰ joku oli n‰hnyt tyttˆparkaa k‰sist‰ sidottuna wiet‰w‰n
wankina.
Wiholliset eiw‰t uskaltaneet palata samoja teit‰; he kiersiw‰t metsi‰.
Sielt‰ oliwat he tawanneet Ingan m‰tt‰‰lt‰ haaweksien istumasta.
"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi er‰s wihollinen Ingalta.
"Min‰ olen Rˆnkkˆl‰n ihmisi‰", sanoi Inka, tiet‰m‰tt‰ mit‰ sanoi.
"Aa! hyw‰ saalis! K‰et sell‰n taakse ja mars!" sanoi p‰‰llikkˆ ja he
kˆyttiw‰t heti Ingan nuoriin.
"P‰‰st‰k‰‰ minut menem‰‰n!" rukoili tyttˆ parka.
"Suus kiinni, taikka..." ‰rj‰si wihollinen, heiluttaen samassa hirwe‰‰
murha=asetta Ingan p‰‰n p‰‰ll‰, ja sitten seurasi Inka ‰‰netˆnn‰ julmia
ryˆst‰ji‰ns‰.
Woi sit‰ kauheaa h‰t‰‰ ja tuskaa, mink‰ se tieto Rˆnkkˆl‰ss‰ nosti.
"minun lapseni, minun lapseni, woi minun lapseni!" huusi Wilppu
ep‰toiwoissaan lakkaamatta ja w‰‰nteli k‰si‰ns‰.
Juuri kun h‰n oli parhaaltansa woiwottamassa ja waikeroimassa, tuli
Mˆttˆl‰n Hannu taloon. H‰n ei tiennyt wihollisesta eik‰ heid‰n
tekemist‰‰n tuhotˆist‰ mit‰‰n; h‰nell‰ oli puhemies mukana, sill‰ h‰n
aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.
"Pelasta lapseni! Woi minun lapseni!" huusi Wilppu, heti Hannun
n‰hty‰ns‰.
"Mit‰ puhutte? Mit‰ on tapahtunut?" kysyi Hannu ‰llistyneen‰.
"Wiholliset owat wieneet Ingan wankina pois; pelasta lapseni!" huusi
Wilppu yh‰.
"Wiholliset wieneet Ingan!--miten min‰ h‰net pelastaisin?" ‰nkytti
Hannu pel‰styneen‰.
"Totinen rakkaus woipi paljon--yrit‰, uskalla!" kehoitti Wilppu
tuskissaan.
"En min‰ h‰nt‰ woi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi
Hannu.
"Niin, sinulla ei siis ole t‰‰ll‰ mit‰‰n tekemist‰, eik‰ kauan
minullakaan", huusi Wilppu kauhean ep‰toiwon k‰siss‰.
"Naimisesta ei taida nyt tulla mit‰‰n, kun ei ole morsianta; l‰hdet‰‰n
pois", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he meniw‰t, j‰tt‰en Wilpun ja
talonw‰en entiseen tuskaan ja neuwottomuuteen, tekem‰tt‰ edes mit‰‰n
ehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.
WIII.
Wihollinen oli jo pois=menossa. Pohjalaiset oliwat heid‰t woittaneet
monessa tappelussa ja senwuoksi oli Karjalaisten pakko per‰yty‰ omaan
maahansa.
Pentti oli erkaantunut p‰‰joukostaan ja l‰htenyt wakoamaan wihollisten
wehkeit‰ ja aikeita. Retkell‰ns‰ poikkesi h‰n tilaisuuden ollessa
terwehtim‰‰n rakkaita wanhempiaan ja omaisiaan. Heilt‰ sai h‰n heti
tiedon Ingan kohtalosta. Ei salaman isku olisi waikuttanut h‰neen
kowemmin kuin se sanoma, mutta kumminkaan ei Pentti hetkeksik‰‰n
kadottanut miehuuttansa ja neuwokkaisuuttansa.
"Minun t‰ytyy pelastaa h‰net, maksoi mit‰ maksoi", sanoi h‰n
h‰mm‰styksest‰‰n toinnuttuaan eik‰ k‰ynyt edes istahtamaan,
lew‰ht‰m‰‰n.
"Mit‰? Se on mahdotonta, ‰l‰ anna itse‰si silminn‰ht‰w‰‰n waaraan",
eh‰ttiw‰t wanhukset sanomaan.
"ƒl‰, hyw‰ Pentti, l‰hde, pysy nyt jo meid‰n luonamme!" rukoiliwat
weljet ja sisaret.
"Minun t‰ytyy, min‰ en woi toisin tehd‰!" Niin sanoen syˆksi Pentti
ulos tuwasta ja pian katosi h‰n syyskes‰n synkk‰‰n ja pime‰‰n yˆhˆn.
H‰n rupesi heti kansalaisiltaan saatujen tietojen awulla iskem‰‰n
wihollisen j‰lki‰. Sit‰ teki h‰n sen yˆn ja osan seuraawasta p‰iw‰st‰,
semmoisella tarkkuudella, ett‰ h‰n jo iltap‰iw‰ll‰ tiesi tarkoin
wihollisten aikowan seisahtaa Oulujoen niskaan pariksi wuorokaudeksi,
lew‰ht‰mist‰, joukon kokoontumista ja lis‰wenhetten hankkimista warten.
Siit‰ piti heid‰n matkustaa wesiteit‰ omalle maallensa. Pentti sai myˆs
tiet‰‰, ett‰ wihollisia oli siin‰ koossa jo noin nelj‰kymment‰ miest‰
ja ett‰ Inka oli tuotu sinne; toisia joukkoja odottiwat wiholliset
tulewiksi joka hetki.
Mit‰ oli teht‰w‰? W‰ke‰ ei kerinnyt saada niin paljoa kokoon, ett‰
olisi sopinut toiwoa woitollista tappelua, sill‰ wihollista ahdistelewa
suomalainen p‰‰joukko oli kaukana. Ilman sit‰ ei olisi tappelu ollut
otollinen keino wihollisen wallassa olewan Ingan hengen pelastukseksi.
Hetki oli ‰‰rettˆm‰n t‰rke‰.
Pian teki Pentti p‰‰tˆksens‰, ja ryhtyi heti sen toimeenpanoon.
H‰n hankki kahdeksan kannun ankkurin palowiinaa itsellens‰ ja
oiwallisen koskenlasku=wenheen. Pohjalastiksi pani h‰n kaikenlaista
ruokatawaraa, jonka sekaan h‰n k‰tki wiina=ankkurin. Illan warjokkaassa
siimeksess‰ astui h‰n wenheeseen ja alkoi soudeskella salawihkaa
wihollisten leiripaikan ymp‰ristˆll‰, niemien ja saarien suojissa ja
salmissa, niinkuin wakooja ainakin. Wihollinen, joka pelk‰si
p‰‰llekarkausta, piti aina walppaat wahdit ymp‰rill‰ns‰. Oitis
huomasiwat he waarallisen w‰ijyj‰n. Mutta he eiw‰t olleet huomaawinansa
h‰nt‰; he odottiwat h‰nt‰ likemm‰ksi, kokiwat olla hiljaa ja piilossa,
ja iloitsiwat syd‰mess‰‰n. Pentti ymm‰rsi heid‰n wehkeens‰ ja oli
warkain pujahtelewinaan aina l‰hemm‰ksi. Kun h‰n oli wihollisen
mielest‰ tullut tarpeeksi likelle, nostiwat he hirmuisen riemuhuudon;
parwi heist‰ kiirehti rantaan; he lykk‰siw‰t kolme wenhett‰ wesille,
joihin jokaiseen astui useampia miehi‰. Pentti oli n‰kewin‰‰n waaransa
ja l‰hti t‰ytt‰ w‰ke‰‰n pakoon pyrkim‰‰n. Sit‰ heid‰n mielest‰‰n tyhm‰‰
yrityst‰ nauroiwat wiholliset t‰ytt‰ kurkkua ja kiirehtiw‰t monella
airoparilla soutaen h‰nen j‰lkeens‰. Pian oliwat he saawuttaneet
Pentin, joka, paremmin pett‰‰ksens‰ heit‰, warustihe ankaraan
wastarintaan. H‰n siwalsi airon k‰teens‰ ja asettausi uhkaawaan
asemaan.
Wiholliset k‰wiw‰t k‰siksi, eik‰ auttanut sek‰‰n, kun h‰n kahdelle
heist‰ antoi airolla semmoisen l‰im‰yksen, ett‰ he oitis kellistyiw‰t
wenheen pohjaan; Pentti sortui yliwoiman alle ja wiholliset sitoiwat
h‰net kˆysiin.
Wihollisille tuli siit‰ suuri riemu. He tunsiwat wankinsa Korwen
Pentiksi, pahimmaksi ja waarallisimmaksi wihollisekseen ja sent‰hden
pitiw‰t he sen woittonsa suurimpana, mit‰ oliwat retkell‰‰n wiel‰
saaneet.
"Aa ni Korwen Pentti--Pentti Perkele--jopa sattu--aa sie Wen‰l‰isen
ruoka", ilkkuiwat wiholliset ja niin weiw‰t he Pentin sidottuna
leiriins‰. Samanlainen ilo nousi siell‰kin, kun tuotu wanki tuli
tunnetuksi.
N‰hdess‰‰n sen p‰‰sti Inka heikon h‰t‰huudahduksen, mutta Pentti loi
h‰neen rauhoittawan ja wakawan silm‰yksen, josta tyttˆ heti tyyntyi.
"Aa! kuulkah mutsukka! He taitah ollah yst‰wi‰, kenties sulho ja
morsian; waan kyll‰ myˆ he‰t huomenna piet‰h, siit‰ saatte ollah
wissit", ilkkuiwat wiholliset.
Sitten he rupesiwat suurella huolella tutkimaan Pentin wenhett‰.
Suureksi iloksensa lˆysiw‰t he siit‰ wiina=ankkurin. Er‰s heist‰
maistoi wakuudeksi sit‰ ja kun h‰n huomasi sis‰llˆn olewan todellakin
wiinaa, riemastui h‰n suuresti ja ‰l‰hti: "aa wiinuskii, h‰n on tuonuh
hywe‰ kostintsoa tullessaan; h‰n on kelpo briha." Muut wiholliset
ilostuiwat myˆs hywin sen kuullessaan, mutta Pentin silm‰t loistiwat
niin kummallisesti.
Jo tuli pime‰. Nuotiot laitettiin leirin keskelle ja wartiat asetettiin
ymp‰rille, mutta ennenkuin he meniw‰t siihen koiran uskollisuutta
waatiwaan ˆiseen tyˆhˆns‰, annettiin heillekin moninkertaiset "paukut"
lohdutukseksi.
Wiholliset ker‰‰ntyiw‰t nuotion ymp‰rille ja rupesiwat ahkeraan
maistelemaan Pentin ankkurista.
"ƒlk‰‰ juoko minun wiinaani", pyyteli Pentti piloillansa.
"Pi‰k suus kiinni, koira. Omalle joukolles aiwot t‰t‰ wiij‰k, waan t‰m‰
pe‰sˆˆ nyt parempiin suihin", ‰rj‰siw‰t Karjalaiset.
Ilolient‰ maistellessaan rupesiwat he neuwottelemaan, mit‰ wangeille
olisi teht‰w‰. Pitk‰n, raa'an ja ilwehtiw‰n keskustelun per‰st‰ tuliwat
he wihdoin yksimieliseen p‰‰tˆkseen, ett‰ molemmat wangit tulisiwat
p‰iw‰n tultua poltettawiksi wienolla tulella, yhteen sidottuina.
Sen kuultuansa parahti Inka surkeasti, mutta s‰ik‰htym‰tt‰ rupesi
Pentti rukoilemaan itselleen wapautta, luwaten laittaa heille isot
lunnaat.
"Ei koko Suomes olek niin paljoa rahoa, ett‰ sinu irti laskisimma.
Soatpa maksoa, koira, kaikki tuhomasi Wen‰l‰isien pe‰t. Soatpa jo nyt
alkaa ylj‰ntanssias", sanoi Inkaa wartioiwa wihollinen ja lyˆd‰
nawautti samassa paksulla kepill‰ Pentti‰ selk‰‰n. Wiholliset nauraa
r‰hisiw‰t sukkeluudelle, mutta Pentti puri hampaansa yhteen, mit‰‰n
wirkkamatta.
Wiina ja w‰symys alkoiwat jo yksist‰ neuwoin waikuttaa. Yksi toisensa
per‰st‰ rupesi nuokkumaan ja kun he wiel‰ sittenkin ahkerasti jatkoiwat
maistelemistansa, pukkasiwat he wiimein p‰‰llens‰ ja nukahtiwat;
wiimein ei ollut yht‰k‰‰n heist‰ en‰‰ walweilla.--Rannalle asetettu
wahti, joka oli likinn‰, oli myˆskin k‰ynyt ahkerasti nuotiolla,
lis‰karaistusta saamassa, niin ett‰ h‰nenk‰‰n silm‰ns‰ eiw‰t en‰‰
tahtoneet pysy‰ auki. Pentin tuuma oli onnistunut.
Kun wiholliset ottiwat Pentin kiinni ja kˆyttiw‰t nuoriin, oliwat he
tutkineet joka paikasta, olisiko h‰nell‰ muka aseita. Mutta eiw‰tp‰ he
siin‰ olleetkaan kylliksi tarkkoja, sill‰ Pentti oli katkaissut
joitakin tuumia ter‰w‰n wiikatteen k‰rjest‰, sujuttanut sen w‰‰r‰ksi ja
pist‰nyt sen kaksinkertaiseksi k‰‰nnettyn‰ takkinsa hihan suuhun; sit‰
k‰tkˆ‰ eiw‰t olleet wiholliset lˆyt‰neet. Kun huomasi kaikkien
wihollisten nukkuwan, rupesi h‰n sormiensa nenill‰ kaiwamaan wiikatteen
k‰rke‰ takkinsa hihan suusta. Suurella waiwalla saikin h‰n sen sielt‰,
waikka h‰nen k‰tens‰ oliwat sel‰n taakse kˆytetyt. T‰ll‰ huonolla
aseella alkoi h‰n hieroa nuoriansa poikki. W‰hitellen katkesi yksi ja
toinen p‰‰, ja h‰n sai k‰tens‰ irti; eip‰ aikaakaan, ennenkun jalatkin
oliwat pinnist‰wist‰ nuorista p‰‰stetyt.
Siit‰ p‰‰si Pentti jo wapaaksi. H‰n nousi hiljaa ylˆs ja tirkisteli
warowasti ymp‰rillens‰. H‰nen oma wahtinsa nukkui ja kuorsasi, ett‰
waahtoporeet suusta turisiwat; samoin n‰kyi Ingankin wahti tekew‰n,
eik‰ muissakaan wihollisissa ollut yht‰‰n walweella. Puoliksi sammuneen
nuotion walossa huomasi Pentti, ett‰ Inka h‰net hawaitsi; waitiolon
merkiksi pani h‰n sormen suullensa.
Sitten hiipi Pentti rantaa kohden ja tarkasteli menness‰‰n rannassa
olewaa wahtia; sekin nukkui sikeimp‰‰ unta. Pentti lykk‰si hiljaa oman
wenheens‰ wesille, toimitti siihen ehe‰t airot ja k‰‰ri niihin
hankasien kohdalle huiwinsa ja muuta waatetta. Sitten hiipi h‰n leiriin
takaisin.
Aamurusko alkoi juuri id‰ss‰ heijastaa ensimm‰isi‰ walon s‰teit‰‰n
synk‰n ja pime‰n taiwaan reunalle. Jos joku olisi ollut kuulemassa,
olisi h‰n kuullut Pentin mutisewan: "nyt, taikka ei koskaan".
Sormi suullansa hiipi Pentti sinne, jossa Inka oli. H‰nt‰ wartioiwa
wihollinen oli wakuudeksi k‰‰rinyt k‰tens‰ ymp‰rille er‰‰n pitk‰lle
j‰tetyn p‰‰n siit‰ nuorasta, jolla Inka oli kˆytetty. Warowasti l‰heni
Pentti ja rupesi oitis kehitt‰m‰‰n kˆyden p‰‰t‰ wahdin k‰den ymp‰rilt‰.
Sep‰ her‰si siit‰ liikkeest‰ puoleksi ja alkoi kˆmpi‰ kontalleen. Mutta
samassa tuokiossa antoi Pentti h‰nelle korwan juureen semmoisen
l‰im‰yksen mukanaan olewalla aseella, ett‰ wihollinen heti lys‰hti
takaisin, eik‰ en‰‰ ollenkaan wastustanut nuoran p‰‰stˆ‰; h‰nen k‰tens‰
ja jalkansa waan wiel‰ w‰risiw‰t.
Pentti siwalsi Ingan syliins‰ ja hiipi rakkaan kuormansa kanssa
rannalle. Siell‰ laski h‰n tytˆn wenheens‰ pohjaan, kˆytettyn‰,
niinkuin h‰n oli; sill‰ siin‰ ei ollut aikaa nuoria awata. Sitten
lykk‰si h‰n wenheen wesille ja alkoi hiljaa soutaa Oulujoen Niskakoskea
kohden. Kun he p‰‰siw‰t w‰h‰n ulommaksi, sanoi Pentti: "Jumalan kiitos!
nyt olemme pelastetut". Niin sanoen p‰‰sti h‰n Ingan k‰det ja jalat
irti.
"Pentti!" sen sanan waan kuiskasi Inka hiljaa; mutta kuiskaus sis‰lsi
sanomattoman paljon turwallisuutta ja luottamusta.
Er‰s maan puolella olewa wiholliswahti arweli sill‰ w‰lin leirist‰
kuuluwan jotain ep‰luulon alaista liikuntoa; h‰n oli etemm‰ksi
asetettu, eik‰ siis ollut saanut mit‰‰n muuta kuin l‰htˆryypyt;
senwuoksi h‰n ei ollutkaan nukkunut. H‰n riensi wiimein leiriin ja n‰ki
suureksi kauhukseen Ingan wahdin hengettˆm‰n‰ ja molempain wankien
olewan poissa. Oitis nosti h‰n melun ja Karjalaiset kˆmpiw‰t niin
kiireesti ylˆs kuin unen horroksissaan jaksoiwat. Heti sys‰siw‰t he
kolme wenhett‰ wesille ja miehittiw‰t ne, ajaakseen karkureita takaa,
sill‰ he huomasiwat heid‰n menneen wesitiet‰.
P‰iw‰ oli jo jotenkin waljennut, ja leiriss‰ syntyneest‰ melusta
ymm‰rsi Pentti, ett‰ heid‰n l‰htˆns‰ oli huomattu. Sen wuoksi souti h‰n
kaikin woimin Niskakoskea kohden. Mutta takaa=ajajilla oli enemm‰n
soutajia ja he joutuiwat j‰ljest‰, niin ett‰ juuri ennen koskenniskaa
saiwat n‰hd‰ pakenijat.
"Aas Wen‰l‰isen ruoka!" kiljasiwat he wimmaisesti.
Mutta Pentti huilasi jo aikawauhtia alas tuosta waarallisesta ja
hyrskyw‰st‰ koskesta. Wiholliset kiirehtiw‰t j‰less‰, waan Siitarin
niemess‰ meni yksi heid‰n wenheens‰ tuhansiksi pirstoiksi, sen paikan
kawaloihin, ter‰wiin salakareihin.
Niin mentiin taas joku matka eteenp‰in, Pentti edell‰ ja ehe‰ksi
j‰‰neet wiholliswenheet per‰ss‰. J‰lkim‰iset k‰yttiw‰t soutamista
awuksensa suwanteissa, jonka wuoksi he yh‰ alkoiwat saawuttaa. Sen
hawaitsi Pentti. H‰n siwalsi keng‰t pois jaloistaan ja w‰hensi
p‰‰lt‰ns‰ muitakin waatteita. Sitten annatti h‰n Ingalla nuoran wenheen
pohjalta, jolla wiholliset oliwat h‰net kˆytt‰neet. Sen sitoi h‰n
kiireesti wyˆt‰isillens‰, heitt‰en siihen sylen pituisen irtaimen p‰‰n.
"Nuot roistot laskewat meid‰n p‰‰llemme ja saattawat meid‰t ainakin
surman suuhun. Sit‰ w‰ltt‰‰ksemme t‰ytyy meid‰n kenties jo ennakolta
hakea aalloista turwaamme. Niin pian, kun min‰ sanon: 'tartu lujasti
nuoraan kiinni!' niin tee se heti ja koe pysy‰ hengitt‰m‰tt‰ siksi, kun
taas nousemme weden p‰‰lle. Kumminkaan en sit‰ tee, ennenkuin
wiimeisess‰ h‰d‰ss‰. Lupaatkos niin tehd‰, rakas Inka?" puheli Pentti.
"Min‰ luotan sinuun el‰m‰ss‰ ja kuolemassa, Pentti. Waikkapa wiel‰
saisimmekin hautamme kosken kowiin hyrskyihin, en sit‰k‰‰n pelk‰‰,
sill‰ kuolemakin sinun kanssasi on ihana", sanoi Inka tyynell‰
luottamuksella.
"Jumalan nimeen sitten! Sinun t‰htesi, Inka, uskallan waikka mit‰",
sanoi Pentti, lyˆden wahwat ja suonikkaat k‰tens‰ wanhan per‰simen
ymp‰rille.
Jo tultiin juuri tuohon kahta peninkulmaa pitk‰‰n, hirmuiseen
Pyh‰koskeen. Toinen takaa=ajawista wihollisten wenheist‰ oli jo ehtinyt
aiwan liki; toinen oli j‰‰nyt j‰ljemm‰ksi.
Er‰‰ss‰ paikassa Pyh‰koskessa on jyrk‰ss‰, wiiden sylen korkuisessa
kalliorannassa ‰kkimutka, joka on ik‰‰nkuin jonkunmoinen pussinper‰.
Kaikkien alastulijain on laskeminen aiwan sen pussinper‰n kautta, sill‰
ylemp‰n‰ olewan hirmuisen P‰llinkorwan putouksen w‰kew‰t, kallioiden
w‰liin ahtaalle puristetut pyˆrteet syˆksew‰t sinne. Siin‰ kiidet‰‰n
hirmuista wauhtia kauheaa kalliosein‰‰ kohti ja outo matkustaja luulee
wenheen menew‰n tuhansiksi pirstoiksi, mutta niin ei k‰y tottuneelle
laskijalle, sill‰ taitawasti hiipsauttaa h‰n aluksensa siit‰
seljemm‰ksi ja t‰ydess‰ turwassa keikkuu taas heikko, rutisewa pursi
hirmuisien aaltojen hartioilla, kiit‰en entist‰ suuntaa eteenp‰in.
Kappaleen ylemp‰n‰ P‰llinkorwan jyrkk‰‰ putousta silm‰ili Pentti rannan
jyrk‰lle kalliotˆrm‰lle. Siell‰ seisoi mies, joka wiittoi ja huusi
jotain, mutta kosken kowan pauhun t‰hden ei Pentti kuullut h‰nen
sanojansa. Mies oli tˆrm‰lt‰ tuntenut Pentin ja oiwaltanut wihollisten
ajawan h‰nt‰ takaa. H‰n esitteli Pentille jotain pelastuksen keinoa,
mutta se j‰i kuulematta: Pentti silm‰si taaksensa. Toinen wihollisen
wenheist‰ oli aiwan laskemaisillaan p‰‰lle ja wiholliset p‰‰stiw‰t jo
hirmuisen ilohuudon.
"Tartu kiinni kˆyteen!" sanoi Pentti ‰kki‰ Ingalle ja silm‰nr‰p‰yksess‰
oli se tehty. Samassa tuokiossa p‰r‰hti Pentin wenhe P‰llinkorwan
kowissa kuohuissa olewalle salakiwelle; Pentti laski tahallaan tuolle
ikip‰iw‰iselle miesten syˆj‰lle. Yhdell‰ rusauksella meni wenhe moneksi
kappaleeksi ja Pentti ja Inka suistuiwat suin p‰in kauheoihin
aaltoihin. Wiholliset syˆksiw‰t samalle kiwelle, heid‰n k‰wi samoin ja
siell‰ oliwat siis wainotut ja wainoojat yhdess‰ surman suussa.
"Se siin‰ oli teht‰w‰, muuta neuwoa ei ollut. Pentti kyll‰ yksin‰‰n
ollen pelastaisi hywin henkens‰; mutta h‰n n‰kyy yritt‰w‰n myˆs
pelastaa er‰st‰ naista, ja min‰ pahoin pelk‰‰n tuon yrityksen olewan
molemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta--saapas n‰hd‰!
Wen‰l‰iset owat kyll‰ saaneet palkkansa, heist‰ ei yksik‰‰n pelastu",
mutisi rannalla olija itsekseen.
Mutta kauan ei Pentti ollutkaan n‰kym‰ttˆmiss‰, ennenkuin h‰nen p‰‰ns‰
taas rupesi wilkkumaan kuohujen seasta. H‰n koki kaikin tawoin
pysytell‰ Inkaakin weden p‰‰ll‰. W‰kew‰ hyˆky ja pyˆrre wei heid‰t
tuohon kummalliseen pussinper‰‰n ja w‰kew‰ aalto lˆi heid‰t
kalliosein‰‰ wasten; mutta siit‰ takaisin palaawa hˆlkk‰ esti heid‰t
loukkaantumasta. W‰kewill‰ k‰sill‰ns‰ tarttui Pentti l‰hell‰ns‰
olewaan, ter‰w‰‰n kallions‰rm‰‰n ja alkoi hinata itse‰ns‰ siit‰ l‰hell‰
olewaan kallionhalkeeman lomaan, jossa w‰h‰n ylemp‰n‰ wedenpintaa oli
jalansijaa parille hengelle. Siihen p‰‰sty‰ns‰ alkoi h‰n siihen hinata
Inkaakin, jota hˆlkk‰ sill'aikaa oli weden p‰‰ll‰ pysytellyt.
Turwapaikkaan Ingan saatuansa, hawaitsi Pentti suureksi iloksensa
kumppalinsa olewan hengiss‰ ja wiel‰p‰ toimellaankin; tyttˆ puolestaan
puristi itsens‰ turwallisesti Penttiin kiinni.
Wiimeisen wiholliswenheen w‰ki oli n‰hnyt, miten Pentin ja heid‰n
towerinsa k‰wi; he arwasiwat senwuoksi kiert‰‰ waarallisen kiwen. Juuri
kun Pentti ja Inka oliwat p‰‰sseet turwapaikkahansa, tulla huikasiwat
Karjalaiset samaa paikkaa kohden. Wiholliset kiroiliwat, he yrittiw‰t
lyˆm‰‰n karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eiw‰t ylettyneet--
he eiw‰t enn‰tt‰neet, sill‰ heid‰n wenheens‰ lensi hirmuista wauhtia
eteenp‰in ja parin tai kolmen sylen p‰‰ss‰ jo murtui murskaksi
kalliosein‰‰n.--Sinne meniw‰t wiimeisetkin wainoojat; mutta Inka
puristi lujemmasti Pentti‰.
"Odota, Pentti--odottakaa w‰h‰n; min‰ juoksen hakemaan apua", huusi
awulias kansalainen kallion p‰‰lt‰.
Kauwan ei h‰n wiipynytk‰‰n, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He
laskiwat kˆysi‰ alas, Pentti sitoi taitawasti niiden p‰‰t Ingan
ymp‰rille ja sitten wetiw‰t auttajat tytˆn ylˆs; senj‰lkeen sitoi
Pentti itsens‰ niihin, ja niin h‰nkin wedettiin.
"Pentti!--pelastetut!" kuiskasi Inka hiljaa, kun he oliwat maalle
p‰‰sseet. Mutta Pentti loi h‰neen surullisen silm‰yksen ja huokasi
raskaasti; jotain lienee silloin muistunut h‰nen mieleens‰.
"Kas niin, Pentti! niin pitikin k‰yd‰. sit‰ temppua min‰ juuri
huutamalla neuwoin, waikk'et sit‰ taitanut kuulla. Aina olen tiennyt
sinun olewan oiwan wesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan
uskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sit‰ omin silmin
n‰hnyt, tuskin sen uskoisin. Itsens‰ ja samassa toisenkin pelastaminen,
se on asia, jota ei ole wiel‰ ennen n‰hty. Mutta saakelin siew‰ tyttˆ
h‰n onkin; h‰nen t‰htens‰ kannattaakin nuoren miehen w‰h‰n korwiansa
kastella.--No, no--‰l‰ punastu, tyttˆ; min‰ huomaan teid‰n olewan
likeisi‰ yst‰wi‰. Pentti onkin noin oiwan tytˆn arwoinen, sill‰ siit‰
pulmasta, josta h‰n on niin kunnialla p‰‰ssyt, ei suoriakaan joka
poika.--Ja ent‰ sitten wiel‰ niin oiwallinen kosto noille roistoille!--
Mutta l‰htek‰‰st‰ nyt saamaan kuiwia waatteita yllenne, ruokaa ja
lepoa", puheli mielihywill‰‰n awulias kansalainen.
Pentti hankki hyw‰n hoidon Ingalle niin kauwaksi, ett‰ h‰n woimistuisi
ja paranisi t‰ydellisesti; p‰‰lliseksi toimitti Pentti niin, ett‰ Inka
wiet‰isiin kotiinsa, heti kun h‰nen terweytens‰ sen salli. Sitten otti
h‰n Ingalta surullisen, mutta syd‰mellisen j‰‰hyw‰stin.
"Sinun el‰m‰ss‰ ja kuolemassa!" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousiwat
kummankin silmiin.
Sitten riensi Pentti w‰kens‰ luo; heti samosiwat he wihollisen j‰lkeen,
woittiwat h‰net wiel‰ useissa tappeluissa ja ryˆstiw‰t h‰nelt‰ takaisin
paljon wankeja ja tawaroita. Niin saattoiwat Suomalaiset wihollisen
omain rajojensa taakse.
IX.
On kulunut joku aika. Wihollisuudet oliwat loppuneet noiden toisiaan
tuntemattomien weljeskansain w‰lilt‰ ja molemmin puolin ryhdyttiin
korjaamaan sodan tuottamia surkeita wammoja.
Rˆnkkˆl‰n Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman
wuorokauden kuluttua wiimeisen tapauksen j‰lkeen. Suuri oli ollut
Wilpun ja muidenkin Rˆnkkˆl‰isten ilo siit‰, sill‰ he oliwat luulleet
ikuisen tuhon jo h‰nt‰ kohdanneen. Inka sai ruweta kertomaan, kuinka
h‰nen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi
Wilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen
kohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi=antawaisena, wapaaehtoisena
pelastajana n‰kymˆlle, waaleni Wilppu palttinaa waaleammaksi ja
semmoisena pysyi h‰n kertomuksen loppuun asti. Is‰nt‰ ei puhunut
mit‰‰n, h‰n wet‰ysi waan yksin‰isyyteen kammariinsa. N‰yttip‰ silt‰,
kuin h‰n olisi saanut jonkun piston.
Rˆnkkˆl‰ss‰ oli iso touhu. Useita p‰iwi‰ oli kulkenut pit‰j‰ss‰ huhuja,
ett‰ siell‰ aiottiin pit‰‰ isot kestit. Ne huhut toteentuiwatkin pian,
sill‰ pit‰j‰n arwokkaimmat perheet ja kaikki herrasw‰ki saiwat Wilpulta
kutsun kesteihin, niinp‰ Mˆttˆl‰n Laurikin poikinensa; eik‰ oltu Korwen
Pentti riepuakaan unhotettu. Niist‰ tulewista kesteist‰ oli ihmisill‰
monenlaisia miettimisi‰ ja arweluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei
arwannut, mik‰ oli niiden oikea tarkoitus.
M‰‰r‰p‰iw‰ tuli. Juhlapuwuissaan riensiw‰t ihmiset komeata taloa
kohden. Kotiwer‰j‰ll‰ tuliwat Pentti ja Mˆttˆl‰n Hannu yhteen. Kumpikin
oli menossa kutsuttuna Rˆnkkˆl‰‰n, Hannu, p‰‰ t‰ynn‰ suuria ajatuksia
ja syd‰n paisuwana ilosta, Pentti pelj‰ten kadottawansa wiimeisenkin
toiwonsa; sill‰ olipa salaisia kuiskeita kuulunut, ett‰ Wilppu aikoi
pit‰‰ Hannun ja Ingan kihlajaiset.
"Mihink‰ sin‰ luulet menew‰si?" kysyi Hannu Pentilt‰ w‰h‰n
mustasukkaisesti.
"Minua on kutsuttu Rˆnkkˆl‰‰n", sanoi Pentti nˆyr‰sti.
"Se on sama, olit sin‰ suowassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit
wiisaammin, kun pyˆrt‰isit korpitielle takaisin", sanoi Hannu
korskeasti.
"Sinun k‰skyst‰si en min‰ ole t‰ss‰, enk‰ aio totella niit‰ eteenk‰‰n
p‰in, sill‰ min‰ tahdon wiel‰ kerran n‰hd‰ Ingan, waikka olkoonkin se
wiimeinen", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. N‰in w‰h‰n
kierosti haastellen saapuiwat he taloon.
Rˆnkkˆl‰n suuri, honkainen pirtti oli juhlapuwussa. Sawusta mustuneet
sein‰t oliwat akkunain p‰‰llisi‰ myˆten hˆyl‰tyt ja pestyt walkoisiksi.
Lattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja
hakatuita kuusen hawuja. Per‰sein‰ll‰ olewa pitk‰ ja wankka honkainen
pˆyt‰ oli katettu ihka walkeilla ja sileˆiksi kaulatuilla lakanoilla.
Waljuna, mutta notkeana toimi Inka j‰ntew‰sti juhlawalmistuksia ja eip‰
liene yht‰‰n juhlawierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa
silm‰yst‰ tytˆn surulliseen nˆyryyteen, kun h‰n teht‰wi‰‰n tehdess‰‰n
hentona k‰weli lattialla. Semminkin Mˆttˆl‰n Hannu teki tuota
ihailemistaan niin hartaasti, ett‰ h‰n, suu puoleksi auki, katsoi
jokaista Ingan pienint‰kin liikett‰.
Pentin astuessa huoneeseen oliwat jo kaikki juhlawieraat koossa; he
oliwat jo sijoittaneet itsens‰. Kaikki pit‰j‰n herrasw‰ki istui pˆyd‰n
takana, Wilppu itse juhlawaatteissaan pˆyd‰n p‰‰ss‰. H‰nt‰ likimm‰isen
sijan wasemmalla oli anastanut Mˆttˆl‰n Lauri, jonka rinnassa loisti
iso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, h‰nen poikansa seurasiwat
sitten j.n.e. Suuri ja wanha pet‰j‰ruhmo oli wiel‰kin aiwan
owipieless‰; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siin‰ oli h‰n
ennenkin istunut ja siit‰ oli h‰n tehnyt onnettoman kosintayrityksens‰.
Kun Pentti tuli huoneeseen, loi Wilppu h‰neen ter‰w‰n silm‰yksen.
Kaikista n‰kyi, ett‰ is‰nn‰ll‰ oli jotain painawaa mieless‰; mutta
Pentti ei woinut silmi‰ns‰k‰‰n ylˆsp‰in kohottaa.
Siit‰ nousi Wilppu seisoalleen ja kaikki muut tekiw‰t samoin. Mˆttˆl‰n
Lauri pullisti rintaansa, ett‰ kunniaraha olisi paremmin n‰kywiss‰ ja
Hannu n‰pisteli toisen k‰tens‰ sormilla hopealla heloitettua piippuaan.
Kun Inka huomasi is‰ns‰ rupeawan jotain puhumaan, ei h‰n woinut seisoa,
waan laskeutui ensin wierell‰ olewalle jakkaralle istumaan. H‰n aawisti
jotain, pelk‰si jotain, ja Pentti loi h‰neen surullisen silm‰yksen.
"Kunnianarwoiset kansalaiset!" aloitti Wilppu. "Olen teid‰t t‰n‰
p‰iw‰n‰ kutsunut t‰nne tekoni todistajiksi; sill‰ olenpa nyt aikonut
p‰‰tt‰‰ kauwan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) El‰m‰n
pituus on kallistanut p‰‰ni haudan partaalle p‰in ja sen raskas paino
on saanut hapseni harmaiksi. Suurin, wiimeinen teht‰w‰ni on, ett‰
walitsen ainoalle tytt‰relleni el‰m‰n kumppanin, semmoisen kumppanin,
jonka kanssa uskallan suurimman toiwoni, ainoan lapseni, heitt‰‰
waeltamaan el‰m‰n myrskyjen l‰witse. (Hannu sijoitteli jalkojaan wiel‰
enemm‰n ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) T‰m‰ kuulunee monesta
kowalta, mutta sallittakoon wanhimmalle se oikeus. Tied‰n senkin, ett‰
minua pidet‰‰n kowana miehen‰, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tulewa
w‰wyni tule katumaan kauppaansa. T‰ll‰ hetkell‰ min‰ h‰nen walitsen ja
min‰ tahdon h‰nen sulkea syliini niinkuin suurimman toiwoni turwan. Ja
sitt..."
Hannu ei malttanut en‰‰ odottaa. H‰n lewitti sylins‰ lewe‰lle, menn‰
ryˆps‰hti Wilpun eteen ja sanoi:
"Rakas appeni! t‰ss‰ min‰ tulen."
Mutta Wilppu pisti k‰tens‰ eteen ja sanoi:
"Maltappas, poikani, hetkinen wiel‰!" Hannu meni siis takaisin
paikallensa; mutta Pentti ja Inka waaleniwat aiwan kelmeiksi.
"Min‰ olen pitkin ik‰‰ni kokenut etsi‰ totuutta, ja tunnustaa t‰ytyy,
ett‰ sit‰ olen lˆyt‰nytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan lˆyt‰nyt
w‰‰r‰‰kin ja sit‰ kaikkiaan enimmin omasta syd‰mest‰ni. Usein on se
eksynyt siten, ett‰ on pit‰nyt oikeaa w‰‰r‰n‰ ja p‰inwastoin, ja sen
totuuden olen wasta myˆh‰‰n tullut huomaamaan.--ƒl‰ istu, uljas Pentti,
en‰‰ ruhmolla siell‰ owipieless‰; sill‰ nyt ainakin t‰ytyy toteentua:
joka itsens‰ alentaa, se ylet‰‰n. Min‰ olen w‰‰rin sinua ymm‰rt‰nyt,
w‰‰rin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin
pit‰nyt; mutta syd‰men jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja
se oli el‰m‰ni suurin erehdys. Nyt wasta tunnen, mit‰ sin‰ olet minulle
tehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta waarasta ja
lahjoittanut h‰net terween‰ minulle takaisin. Sin‰ tahdoit ja woit sen
tehd‰, sill‰ sinua el‰hytti puhdas ja jalo welwollisuuden tunto ja
rakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mit‰ olisin min‰
nyt ilman lastani? Kuollut, m‰t‰new‰, wesaton kanto, joka haihtuisi
pian alkuper‰iseen tyhjyyteens‰.--Nouse ylˆs, Pentti, kansan tuki ja
turwa! Tule t‰nne l‰hemm‰ksi, ett‰ m‰ saan sulkea sinut syliini! Tule
sin‰kin, Inka, t‰nne l‰hemm‰ksi, ett‰ saan antaa teille is‰llisen
siunaukseni ja yhdist‰‰ teid‰t ikuiseen, pyh‰‰n awioliittoon."
Kuumat kyyneleet walahtiwat Pentin ja Ingan silmist‰. He eiw‰t
aawistaneetkaan kuulewansa Wilpulta semmoista, sill‰ Wilppu ei ollut
Ingallekaan mit‰‰n ennakolta ilmoittanut.
Horjuen nousiwat molemmat ylˆs ja alkoiwat k‰well‰ pˆyt‰‰ kohden.
Keskell‰ lattiaa seisahtui Pentti ik‰‰nkuin wiel‰ ep‰ilew‰n‰. Silloin
kuului ‰kki‰ Mˆttˆl‰n Laurin suuttunut ja kummastunut ‰‰ni:
"No, mutta Herran t‰hden! Oletkos tullut pois j‰rjelt‰si, Wilppu? Sill‰
olethan aikoja sitten jo luwannut tytt‰resi pojalleni, Hannulle", sanoi
h‰n, ja h‰nen rintansa ei ollut hetik‰‰n en‰‰ niin pullollansa kuin
ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eik‰ pyˆritellyt en‰‰ piippuansa.
"P‰inwastoin olen nyt wasta tullut j‰rjilleni, sill‰ nyt n‰en, ett‰
Hannun miehuus riippuu is‰ns‰ mahtawuudesta; h‰n ei kelpaa miss‰‰n
pantawaksi Pentin rinnalle", wastasi Wilppu j‰yk‰sti.
Sill‰ w‰lin oliwat Pentti ja Inka jo johonkin m‰‰rin tointuneet ensi
h‰mm‰styksest‰‰n ja astuiwat suoraan is‰n luokse.
Is‰ sulki heid‰t molemmat syliins‰, ja sitte laski h‰n Ingan k‰den
Pentin k‰teen, n‰in lausuen: "ota wastaan uljas poika, paras palkinto
tˆist‰si, mink‰ woin sinulle tarjota! Jumala teit‰ siunatkoon."
Pentti ja Inka eiw‰t woineet wirkkaa mit‰‰n; he itke‰ nyyhkiw‰t waan ja
halailiwat hyw‰‰ ukkoa; niin syw‰sti oliwat he liikutetut.
"Hitto teill‰ olkoon, emmek‰ k‰y en‰‰ teill‰ koskaan", sanoi Mˆttˆl‰n
Lauri ja koperoitsi lakkiansa.
"ƒl‰ suutu, Lauri, ollaan yst‰w‰t kuten ennenkin ja k‰y wanhan tawan
mukaan talossa!" sanoi Wilppu.
"En koskaan", sanoi Lauri.
"Siihen en min‰ sitten taida mit‰‰n", sanoi Wilppu, ja niin l‰ksi Lauri
poikinensa kotiin.
Sitten laitettiin kaikki wieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustiwat
niin ylh‰iset kuin alhaisetkin Wilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin
tointuiwat w‰hitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka
sanoa:
"Woi, is‰=kulta, kuinka waikeat ajat luulin olewan tulossa; ensikerran
el‰ess‰ni olisi minun t‰ytynyt wastustaa tahtoanne, jos olisitte minua
nyt pakoittaneet menem‰‰n Mˆttˆl‰n Hannulle."
"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"
* * * * *
Kauwan ja yleisesti kunnioitettuna eliw‰t Pentti ja Inka sitten
Rˆnkkˆl‰ss‰. Inka katsoi useinkin hymyillen Pentti‰ silmiin ja sanoi:
"on nyt niin hyw‰, kun ei tarwitse toiwoa, ett‰ karhu tulisi ja
s‰ik‰ytt‰isi minut pyˆrryksiin ja ett‰ sin‰ tulisit sitten minua
wirwoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua.
Wilppu antoi heti is‰nnyyden w‰wylleen ja suurimman huwinsa sai h‰n
w‰wyns‰ ja tytt‰rens‰ terweist‰, kauneista ja ketterˆist‰ lapsista. Jos
joku oudompi wieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Wilppu aina
kohta, onko h‰n kuullut kertomusta Pentist‰ ja Ingasta, ja jos wieras
ei ollut sit‰ kuullut, kertoi is‰nt‰ h‰nelle koko tapauksen aiwan niin
kuin se t‰h‰n on kirjoitettu.
End of the Project Gutenberg EBook of El‰m‰n hawainnoita VII: Rauta=mies;
Hairahdus; Pentti ja Inka, by Pietari P‰iv‰rinta
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELƒMƒN HAWAINNOITA VII ***
***** This file should be named 14983-8.txt or 14983-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
https://www.gutenberg.org/1/4/9/8/14983/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments
must be paid within 60 days following each date on which you
prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
returns. Royalty payments should be clearly marked as such and
sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
address specified in Section 4, "Information about donations to
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or
destroy all copies of the works possessed in a physical medium
and discontinue all use of and all access to other copies of
Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days
of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected]. Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
https://www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
Elämän hawainnoita 07: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Subjects:
Download Formats:
Excerpt
The Project Gutenberg EBook of El‰m‰n hawainnoita VII: Rauta=mies;
Hairahdus; Pentti ja Inka, by Pietari P‰iv‰rinta
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: El‰m‰n hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Read the Full Text
— End of Elämän hawainnoita 07: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka —
Book Information
- Title
- Elämän hawainnoita 07: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
- Author(s)
- Päivärinta, Pietari
- Language
- Finnish
- Type
- Text
- Release Date
- February 8, 2005
- Word Count
- 34,959 words
- Library of Congress Classification
- PH
- Bookshelves
- Browsing: Literature, Browsing: Fiction
- Rights
- Public domain in the USA.
Related Books
Nurhosen jälk. & Kumpp.
by Saarela, Antti
Finnish
468h 15m read
Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin
by Leino, Paul Ferdinand
Finnish
231h 56m read
Kansan keskeltä
by Talvio, Maila
Finnish
378h 4m read
Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja
by Elenius, Emil
Finnish
516h 50m read
Alfrida
by Lähde, Vihtori
Finnish
117h 35m read
Nuori Suomi I-III: Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta
by Various
Finnish
445h 16m read