Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys

Project Gutenberg's Amerika, sen lˆytˆ, valloitus ja kehitys, by Tyko Hagman This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Amerika, sen lˆytˆ, valloitus ja kehitys Author: Tyko Hagman Release Date: October 22, 2011 [EBook #37822] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKA, SEN L÷YT÷ *** Produced by Tapio Riikonen AMERIKA, SEN L÷YT÷, VALLOITUS JA KEHITYS Kirj. Tyko Hagman Werner Sˆderstrˆm, Porvoo 1892. Werner Sˆderstrˆmin kirjapainossa. SISƒLLYS: I. Punanahkojen maanosan muinainen viljelys II. Uuden maanosan nimi III. Amerikan lˆytˆ Pohjan miesten kautta. Viinimaa IV. Kolumbus: 1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat 2. Colombon ensim‰inen matka 3. Colombon toinen matka 4. Colombon kolmas matka. Cabotto 5. Brasilian lˆytˆ 6. Colombon nelj‰s matka 7. Amerigo Vespucci 8. Colombon kuolema ja j‰lkel‰iset V. Tyvenen Meren lˆytˆ. Magalhaens VI. Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus VII. Francisco Pizarro. Etel‰-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus VIII. Amazoni- ja Mississippi-laaksojen lˆydˆt IX. Espanjalainen Amerika. Brasilia X. Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heid‰n kohtalonsa XI. Ranskalaiset Canadassa XII. It‰isen rannikko-alueen asutus: 1. Virginia 2. Uusi Englanti 3. Uusi Alankomaa 4. Uusi Ruotsi 5. Maryland. Carolina 6. Pennsylvania. Georgia XIII. Englantilaiset valloittavat Canadan XIV. Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin XV. Vapaussota. Yrjˆ Washington XVI. Liittokunta j‰rjestyy. Yrjˆ Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi XVII. L‰nnen asutus. Etel‰ ja Pohja riitautuvat XVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulysses Grant XX. Uudestaan-rakentaminen. Amerika meid‰n p‰ivin‰mme Viiteselitykset I. Punanahkojen maanosan muinainen viljelys. Jos jostakin muusta kiertot‰hdest‰, jossa asukkaiden sivistyskanta ja ‰lyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meid‰n, -- esimerkiksi Mars-t‰hdest‰, miss‰ muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meik‰l‰isten edell‰ -- meid‰n maamme p‰‰lle yht'‰kki‰ ilmestyisi, ‰‰rettˆm‰n suurilla ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei en‰‰ mit‰‰n moitteen-alaista ole; jos n‰m‰ kummalliset Jumalan-luomat korkeamman sivistyksens‰ ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimess‰, jonka ylevyytt‰ me emme pysty k‰sitt‰m‰‰n, meilt‰ veisiv‰t kaikki mit‰ meill‰ on ja h‰vitt‰isiv‰t meid‰t, t‰m‰n maapallon asukkaat, viimeiseen sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyˆn kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi el‰m‰‰n t‰m‰n viheli‰isen ihmiskunnan raunioille ja kehitt‰m‰‰n t‰‰ll‰ kehitt‰mist‰‰n tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia peri-aatteita; niin olisi kai t‰m‰ t‰mmˆinen tapaus korkeamman sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertot‰hden asukkaiden kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heid‰n kauttansa tietysti suuri askel eteenp‰in kiertot‰htien yhteisess‰ historiassa, -- ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myˆskin hienopukuisten muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret petomaisia punanahkoja, joiden t‰ytyisi v‰isty‰ pois kilpailijain tielt‰ ja joiden olemassa-olo ei en‰‰ tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille, maapallon t‰h‰n-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo Mars-laisten suuri lˆytˆretki olisi niink‰‰n mieluinen, ja jonkun aikaa ihmeellisi‰ tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heid‰t varmaankin ilmalaivoineen p‰ivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa -- sittenkun heid‰n l‰hetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille p‰iv‰n valoon. Eikˆ se sent‰‰n olisi suuri synti, ett‰ kaikki, mit‰ meill‰ t‰‰ll‰ rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien synnytt‰m‰ viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot, viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse h‰vi‰isimme kuin tuhka tuuleen, -- olkoonpa sitten niinkin, ett‰ t‰m‰n h‰vitystyˆn toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meid‰n per‰st‰mme j‰isi heid‰n asuttavakseen? Meid‰n kannaltamme katsoen ei se ainakaan olisi hauskaa. Mutta joteskin t‰nkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman" oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio Genovalainen, laski laivansa, -- yht‰ suureksi ihmeeksi sen alkuper‰isille asukkaille, kuin jos Mars-t‰hdest‰ tulla lenn‰ht‰isi kummallisia ilmalaivoja t‰nne meid‰n matoisen maapallomme p‰‰lle. On tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, ett‰ se jossakin m‰‰rin vet‰isi vertoja maan asukkaiden h‰vi‰miseen toisten olentojen kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimess‰ ottaisivat t‰m‰n kiertot‰hden haltuunsa. Mutta niinkuin meid‰n sopisi ep‰ill‰ esim. juuri Mars-t‰hden asukkaiden t‰nne-asettumisen oikeutta, niin saattavat t‰ydell‰ syyll‰ Amerikankin alku-asukkaat nyrpist‰‰ nen‰‰ns‰ ja pudistella nyrkki‰ns‰ (housun-taskuissa, jos n‰it‰ on) heid‰n maanosansa valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "lˆydˆn" ja valloituksen kautta on, n‰et, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja kohta sukupuuttoon h‰vinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja kansakunnat aikoinaan tarjosivat n‰ht‰v‰ksi melkein yht‰ kirjavaa temmellyst‰ kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat vallan alkuper‰isell‰, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen kannalla, ja puhuen sadottain eri kieli‰. Amerikassakin oli tapahtunut valtavia kansain-vaelluksia, jolloin -- aivan niinkuin Euroopassa -- veltostuneet sivistyskansat silloin t‰llˆin saivat v‰isty‰ pois voimakkaiden raakalaisten tielt‰, j‰tt‰en kultturinsa rauniot j‰lkimaailman kummeksittavaksi. Siell‰kin oli it‰nyt ja kasvanut -- kuten Kaldeiassa ja Egyptiss‰ -- omasta sis‰llisest‰ voimastaan tieteen ja taiteen taimi, tosin heikko viel‰, mutta ihmetelt‰v‰ kuitenkin kuin oppimattoman keksintˆ. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut, isonnut, levitt‰en lehti‰ns‰ laajoille aloille. Kehityst‰ siis, elimellist‰ kehityst‰, osoitti Muinais-Amerikankin historia. Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys seisahtui yht'‰kki‰. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet ‰kki-arvaamatta voi katkaista s‰‰lim‰tˆn kuolema, niin keskeytti kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten valloitus, ja koko sik‰l‰inen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut. Silt‰ oli oman edistyksen ja siten myˆskin varsinaisen olemassa-olon mahdollisuus v‰kivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan historia sittemmin osoittaa, ei ole en‰‰ maanosan oikeiden omistajien kehityst‰, vaan meid‰n, Euroopalaisten, jotka siell‰ olemme osaksi uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme tyˆt‰, huolimatta -- viimeisiin aikoihin asti -- rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden kohtalosta. Eik‰ olekkaan t‰m‰ euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa v‰h‰p‰tˆiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja vastaan, jotka tuotiin perintˆn‰ Euroopasta ja jotka t‰ll‰ puolen Atlanttia viel‰ itsep‰ntt‰isesti pit‰v‰t puoltansa, on itse teossa vapauden-k‰site Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka meid‰n p‰ivin‰mme v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti vaatii yhden-arvoisuutta kaikille rehellisille, tyˆt‰‰n suorittaville ihmisille; ja t‰m‰ vapauden-k‰sitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan. Niinp‰ tulee meid‰n maanosamme vapaiden kansojen etup‰‰ss‰ muistaa ett‰ ensim‰inen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen suureen mullistuksen l‰hti juuri Amerikasta, -- t‰ss‰ nyt muista seikoista puhumattakaan. Meill‰ Euroopassa on siis kyll‰ syyt‰ yhdess‰ Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirtt‰ uuden manteren 400 vuotta sitten tapahtuneesta lˆydˆst‰, johtaa mieleemme kuuluisat lˆytˆretkeilij‰t ja katsella meik‰l‰isten siell‰ suorittamaa t‰h‰n-astista tyˆt‰ -- yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa. Mutta ne, joilla t‰n‰ vuonna ei suinkaan ole syyt‰ s‰est‰‰ meid‰n Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heid‰n aikansa on ollut ja mennyt, -- mennyt juuri t‰m‰n meik‰l‰isten "kehitystyˆn" kautta, eik‰ heit‰ itse teossa -- jos emme ota lukuun entisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sit‰ ennen kuitenkin k‰yty‰ns‰ ep‰kelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi -- en‰‰ ole olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniomets‰in pime‰ss‰ peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen ihmisrotu on itse ytimess‰‰n sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siit‰ kohtalostaan saapi se kiitt‰‰ juuri meik‰l‰isten mahtavaa sivistys- ja viljelystyˆt‰. Eik‰ t‰m‰ sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista parempaan p‰in. V‰kirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut er‰maasta, ja miss‰ aarniomets‰ kerran tihe‰n‰ rehoitti, siell‰ levi‰v‰t nyt maailman rikkaimmat vehn‰vainiot. Mutta toiselta puolen on myˆskin er‰maa voittanut takaisin mit‰ se muinoin maailmassa oli menett‰nyt. Yukatanin niemimaalla peitt‰‰ synkk‰ aarniomets‰ enemm‰n kuin viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun yl‰tasangot, jotka t‰h‰n aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat muinoin mit‰ uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyj‰ kuin puutarhat. Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksens‰, vaikka heid‰n per‰st‰‰n vallitsevat sukupolvet siit‰ ovat hyvin v‰h‰n tiet‰neet -- taikka olleet tiet‰vin‰ns‰. Ja se viljelys oli -- jos kohta ei eritt‰in korkeakaan -- mit‰ merkillisin maailmassa ja ansaitsee meid‰n erinomaista kunnioitustamme juuri sen t‰hden, ett‰ se, niin sanoaksemme, oli it‰nyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei koskaan ollut niin miss‰k‰‰n yhteydess‰ vierasten viljelysmuotojen kanssa, vaan kehittyi aivan itsen‰isesti siksi, mit‰ siit‰ viimein tuli. Yht‰ v‰h‰n kuin Vanhan maailman viljelys sai mit‰‰n vaikuttimia Punanahkojen maanosasta, yht‰ v‰h‰n lainasi aikoinaan t‰m‰ mit‰‰n valtameren toiselta puolen. Eiv‰tk‰ ne tietysti sit‰ voineetkaan. Kauvan piti niit‰ erill‰‰n valtamerten pauhaavat aallot melkein yht‰ voimakkaasti kuin kahta kiertot‰hte‰ avaruuden meri, ja kumpanenkin eli omaa el‰m‰‰ns‰ omalla maapallon puoliskolla. Minne ikin‰ Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he t‰m‰n maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli t‰m‰ asutus hyvin tihe‰. Sit‰ seikkaa selitt‰‰ksens‰ otaksuivat kauvan kyll‰ jotkut tutkijat ett‰ muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eik‰ tietysti olekkaan aivan mahdotonta ett‰ toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla asuskeleva olisi voinut sen kautta siirty‰ Amerikaan, niin uskottomalta kuin se tuntuukin. Mutta selitt‰‰ksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan manterella, ei meid‰n tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen "Uudessa maailmassa" on silminn‰ht‰v‰sti yht‰ vanha kuin "Vanhassakin." H‰nen j‰lki‰‰n, sanasta sanaan h‰nen jalkainsa j‰lki‰, n‰hd‰‰n patakiviss‰ nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja j‰‰kauden somero- ja savikerroksissa makaa h‰nen aseitaan, tyˆkalujaan ja koristuksiaan rinnatusten h‰nen omien luurankojensa ja samanaikaisten suurten el‰inlajien luurankojen kanssa. Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mik‰‰n muuntumaton villi, niin ett‰ h‰n olisi seisahtunut p‰‰sty‰‰n sille inhimillisen viljelyksen kannalle, jolla h‰n milloin miss‰kin tavattiin; vaan h‰nen historiansa osoittaa selv‰sti asteettain tapahtunutta kehityst‰, joka, jos se olisi saanut esteettˆm‰sti jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin korkealle. Eik‰ myˆsk‰‰n Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yht‰ lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heist‰ toisten edelle edistyksen tiell‰ ja tuli viljelyst‰ varsinaisesti kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset. T‰m‰n kansakunnan ensim‰isi‰ j‰lki‰ tavataan samoilla tienoilla, miss‰ Amerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa: Mississippin ja Ohion laaksoissa. T‰‰ll‰ tuli se maata viljelev‰ksi kansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maarˆykkˆj‰ ja valleja, niin isoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Rˆykˆt ovat yl‰p‰‰st‰ katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100 jalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ymp‰ri-mitaten. Vallit ymp‰rˆiv‰t 500 ý 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat silminn‰ht‰v‰sti olleet puolustusneuvoina aikoja sitten h‰vinneiden kylien ja kaupunkien ymp‰rill‰, kun mainitut rˆykˆt sit‰ vastoin ovat tehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita j‰ttil‰iskuvia el‰imist‰ ja kasveista, ja ne ovat erinomattain taidokkaasti tehtyj‰. N‰ist‰ rˆykˆnrakentajista lohkesi v‰hitellen parvi toisensa per‰st‰, siirtyen vaeltamaan l‰nteen ja lounaasen p‰in. Monen vuosisadan per‰st‰ tapaamme niit‰ hallitsevina kansoina siin‰ viljelys-valtioiden ryhm‰ss‰, joka ulottui Mexikon yl‰tasangoista pohjosessa Perun tasangoille etel‰ss‰. Aymar· ja Quechua tulivat suurten valtakuntain perustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan yl‰nteill‰. Maya-kansat levittiv‰t Yukatanin niemimaalta viljelyst‰ns‰ Keski-Amerikan l‰heisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta Mexikossa, jonka pengermaa heid‰n aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi puutarhaksi, t‰ynn‰ns‰ kukoistavia kaupunkia. Kaikkia n‰it‰ Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin t‰m‰n sanan aineellisessa merkityksess‰. Taidokkaan kastamisj‰rjestelm‰n kautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelm‰lliseksi. Puuvillasta ja kirjavista linnun-hˆyhenist‰ valmistettiin kallisarvoisia kankaita. Aseita ja tyˆkaluja tehtiin vaskesta sek‰ puusta, johon asetettiin tuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu ter‰. Rautaa, n‰et, eiv‰t n‰m‰ heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja astioita. Kulta- ja hopeatˆiss‰ olivat varsinkin Toltekit mestareita. Mutta ennen kaikkea oli rakennustaide n‰iss‰ kansoissa saavuttanut korkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut en‰‰, niinkuin Mississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut kivimˆhk‰leet. Semmoisista tekiv‰t ne pyramiidi-temppelins‰, teokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin s‰ilyneit‰ ovat n‰ist‰ rakennuksista ne, joita tutkijat ovat lˆyt‰neet Yukatanin metsiss‰, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat haudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja palatsien sein‰t ovat t‰ynn‰ns‰ veistokuvia ja kirjoituksia. Sek‰ Maya-kansat ett‰ Toltekit viljeliv‰t, n‰et, hieroglyfi-kirjoitusta, jonka kuvamerkki‰ he piirsiv‰t suuriin rakennuksiinsa, mutta myˆskin paperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteist‰. Sek‰ Mexikossa ett‰ Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja n‰it‰ pitkin juoksevat, s‰‰nnˆlliset postit. Kuljetusta toimittivat kantajat, koska, n‰et, kuorma-el‰imi‰ ei ensink‰‰n ollut, paitsi Perussa, jossa siihen k‰ytettiin laamaa. T‰t‰ rikasta aineellista viljelyst‰ ei tosin vastannut yht‰ rikas henkinen. Nahualainen uskonto n‰kyy ainakin osaksi olleen verinen uhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat lakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli t‰ydess‰ voimassaan Aztekeiss‰. Amerikan eri heimokunnat k‰viv‰t, aivan niinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia kesken‰ns‰, ja sotavankeja pidettiin sotajumalan omana, jolle heit‰ usein suuret joukot uhrattiin. Meid‰n tulee kuitenkin, n‰it‰ tapoja kauhistuessamme, muistaa ett‰ Vanhan maailman historia tiet‰‰ kertoa aivan yht‰ julmia juttuja, ja ett‰ t‰ll‰ puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yht‰ monen ihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa, vaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia sit‰ paitse osoittaa ett‰ meid‰n uskontomme oli r‰‰kk‰ystaidossa vienyt voiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta sotajumalan palveluksessa. Mutta itsess‰‰n tietysti nyt kuitenkin Nahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista henkist‰ viljelyskantaa, kuten heid‰n yhteiskunnalliset ja valtiolliset laitoksensakin. Kaikki n‰m‰ valtiot olivat, n‰et, itse teossa pappis-valtoja, sill‰ korkein hallitsija valittiin t‰st‰ s‰‰dyst‰. L‰hinn‰ h‰nt‰ oli sotilasaatelisto, josta valtakunnan t‰rkeimm‰t virkamiehet otettiin. Vallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, v‰hemmistˆn‰ kukistettujen ja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista heimoakin. Vanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla h‰vittiv‰t viimein -- kuten Germanit Rooman -- pohjosesta p‰in tulleet mets‰st‰j‰heimot. Rˆykˆnrakentajat katosivat entisilt‰ kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin laaksoissa, -- mihin, sit‰ ei varmaan tiedet‰. Mahdollista on ett‰ he vaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja yl‰tasangoille lounaassa. Mahdollista on ett‰ juuri t‰m‰n linnoitustˆiss‰ taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin rantaseiniin ovat olleet kovertamassa niit‰ luola-labyrinttej‰, jotka viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ Arizonan er‰maissa her‰tt‰v‰t matkustavan tutkijan h‰mm‰styst‰. -- Milloin t‰m‰ viimeinen kansanvaellus tapahtui, on mahdotonta p‰‰tt‰‰. Varmaa vain on ett‰, kun siirtolaiset Englannista 17 ja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniomets‰ kaikkialla oli voittanut alkuper‰iset alansa, ja "indiaanit" olivat sen ainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eiv‰t he tiet‰neet itse. H‰m‰r‰ kulkutarina kertoi kuitenkin ett‰ heid‰n esi-is‰ns‰ muka muinoin olivat samonneet "suurten vesien maahan", k‰yneet pitk‰llisi‰ sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne pois. Sivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksist‰‰n mainituilla yl‰tasangoilla sek‰ Keski-Amerikan molemmilla niemimailla. Kolumbus ja h‰nen l‰himm‰t seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja luonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit, tulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa. II. Uuden maanosan nimi. Mit‰‰n yhteist‰ nime‰ koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eik‰ Mexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eiv‰t mit‰‰n muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen lˆyt‰mille maille nimityksen: Indiat, koska t‰m‰ Amerikan lˆyt‰j‰ luuli viimeiseen asti ett‰ h‰n Atlantin poikki oli p‰‰ssyt Indiaan. Kolumbus ei ensink‰‰n tiet‰nyt lˆyt‰neens‰ mit‰‰n uutta maanosaa. Ja nimitys Indiat ja indiaanit s‰ilyi viel‰ sittenkin, kun seikka jo oli selvinnyt, ja on oikeastaan s‰ilynyt --hullunkurisesti kyll‰ -- t‰h‰n p‰iv‰‰n saakka, vaikka viel‰ toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti eroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. It‰- ja L‰nsi-Indiaa sittemmin kuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta "indiaaneina" ovat Amerikan alku asukkaat yh‰ edelleen saaneet pysy‰. Pian huomattiin kuitenkin ett‰ lˆydetyt maat olivat aivan uutta mannerta, uutta maailmaa. T‰mmˆisen olemassa-oloa oli jo hamassa muinaisuudessa yksi ja toinen -- meid‰n ajanlaskumme alussa m.m. maantieteilij‰ Strabo -- aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syyst‰ tai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana l‰nness‰. No, vuonna 1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen tuonne suureen l‰nteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina 1501-1502 kolmannen, jolloin h‰nen retkikuntansa kulkee Etel‰-Amerikan koko it‰rannikon, N‰ist‰ matkoistaan kirjoittaa h‰n oivalliset kertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla vakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, ett‰ nimitt‰in lˆydetty maa on uusi maailma. T‰st‰ miehest‰ kerromme alempana viel‰. Mutta h‰nen nimens‰ oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi aikoina erinomaisella mieltymyksell‰ luki h‰nen hehkuvia kertomuksiaan lˆydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi: Ameriga eli Amerika, -- mielest‰mme aivan t‰ydell‰ syyll‰, sill‰ Kolumbus tosin oli sen lˆyt‰nyt, vaan ei tiennyt mit‰ h‰n lˆysi, kun Amerigo Vespucci puolestaan osasi m‰‰ritell‰ sit‰ todellakin uudeksi mantereksi. Nimitykset "L‰nsi-India" ja "Indiaanit", joille Kolumbus on antanut aiheen, ovat ymm‰rt‰‰ksemme aivan omiansa s‰ilytt‰m‰‰n Genovalaisen tieteellist‰ kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v. 1507 er‰s Martin Waltzem¸ller niminen saksalainen koulunopettaja, joka silloin julkaisi latinalaisen k‰‰nnˆksen Vespuccin italiankielisist‰ matkakertomuksista; -- ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen kunnian sen miehen nimelle, joka tiesi miss‰ h‰n matkusti, jos kohta Kolumbus olikin ennen h‰nt‰ astunut Indiansa maalle.[1] Ett‰ sit‰ paitse muutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensim‰inen mies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme seuraavasta luvusta n‰hd‰. III. Amerikan lˆytˆ Pohjan miesten kautta. Viinimaa. Ett‰ Cristoforo Colombo on Amerikan ensim‰inen lˆyt‰j‰, pysyi kauvan j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ uskonkappaleena, ja niinp‰ opetetaan viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰kin kaikissa kouluissa. Jos pidet‰‰n silm‰ll‰ lˆydˆn k‰yt‰nnˆllisi‰ tuloksia, onkin t‰m‰ oppi aivan oikea, sill‰ vasta tuon mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyv‰iseen yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myˆhempi tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo 500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka t‰m‰ aikaisempi "lˆytˆ" tapahtui viel‰ v‰hemm‰ll‰ tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyll‰ joutui kokonaan unohduksiin, j‰‰den alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiri‰. Silm‰ys maapallon karttaan osoittaa ett‰ Islannin puuton saari on koko joukon l‰hemp‰n‰ Pohjois-Amerikan viel‰kin osaksi tuntemattomia maan-‰‰ri‰ kuin Euroopan mannerta, ja silt‰ saarelta nuo ensim‰iset lˆytˆretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa p‰‰-asiallisesti Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen v‰estˆ oli hyvin k‰rk‰s pˆtkim‰‰n maastansa pois, kun asiat kotosalla eiv‰t k‰yneet itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdist‰en Norjan "fylkit" yhdeksi valtakunnaksi; ja eritt‰inkin t‰m‰ tapaus sai suuret laumat tyytym‰ttˆmi‰ etsim‰‰n uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat paraasta p‰‰st‰ t‰mmˆist‰ hurjap‰ist‰ kansaa, jotka ennemmin pitiv‰t asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsep‰isyys ja hurja seikkailuhalu seurasi heit‰ yh‰ uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle j‰‰nyt taaskin pyrki etsim‰‰n uusia asuinsijoja. T‰mmˆinen seikkailija-luonne oli nyt myˆskin er‰s Erkki Punainen (Erik Rˆde) niminen mies, joka asuskeli Islannin l‰nsirannikolla. H‰n oli is‰ns‰ kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa h‰n jonkun ajan per‰st‰ joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin pakenemaan tiehens‰. H‰n laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja l‰hti purjehtimaan pois valtameren ulapalle. H‰nen toisessa is‰nmaassaan, jonka h‰n nyt oli j‰tt‰nyt etsi‰kseen kolmatta, k‰vi siihen aikaan tarina er‰‰st‰ Gunbjˆrn nimisest‰ miehest‰, joka kerran tuulien ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana l‰nness‰ ja siit‰ viel‰ kauvempana n‰hnyt korkean, j‰‰vuorten ymp‰rˆim‰n rannikkomaan, huolimatta k‰yd‰ t‰t‰ tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan p‰‰tti nyt Erik Rˆde etsi‰. Ja ainoastaan muutaman p‰iv‰n purjehdittuansa saikin h‰n sen n‰kyviin ja p‰‰si asettumaan sen rannalle. Maa oli Grˆnlanti, ja jos -- kuten maantieteelliset kirjailijat tekev‰t -- t‰m‰ suuri maa, jonka ulottuvaisuutta pohjoseen p‰in ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi Erik Rˆde Amerikan ensim‰inen lˆyt‰j‰. Grˆnlanniksi (Vihantamaaksi) nimitti sit‰ Erik itse -- niin kertovat asiakirjat --sent‰hden, ett‰ h‰n arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sill‰ oli hyv‰ nimi." Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden per‰st‰ -- "15 vuotta ennen Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 -- on Grˆnlannin l‰nsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yht‰ reipas tyttˆ. Vanhin poika Leif teki nyt kerran is‰lt‰‰n saamallansa laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf Tryggveson. T‰m‰ k‰‰nn‰tti Leifin ja h‰nen seurueensa Kristinuskoon ja antoi h‰nelle, koska Leif sit‰ ennen oli yhtynyt kuninkaan sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grˆnlantiin ja istuttaa siell‰ uutta uskontoa siirtolaisten syd‰miin. Leif l‰hti, suostuen kuninkaan pyyntˆˆn, uudelleen merelle, mutta kotimatka k‰vi kovin myrskyiseksi, ja tuulet ajoivat h‰nen laivansa yh‰ kauvemmas l‰nteenp‰in. Monta viikkoa lakkap‰ill‰ laineilla harhailtuansa, n‰kiv‰t matkustajat edess‰ns‰ aivan tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle. "Siell‰ oli" -- kertovat ne aikakirjat, joihin t‰t‰ Amerikan-lˆytˆ‰ perustetaan -- "omakylvˆisi‰ (itsest‰‰n kasvaneita) vehn‰vainioita, ja viinikˆynnˆksi‰ kasvoi siell‰." Harharetkeilij‰t purjehtivat nyt pohjoseen p‰in pitkin t‰m‰n onnellisen maan rantoja ja p‰‰siv‰t viimein Grˆnlantiin, jossa nuori siirtokunta Leifin kehoituksesta k‰‰ntyi Kristin-uskoon. Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt Pohjois-Amerikan it‰inen rantamaa. Bostonin kaupungissa on t‰lle miehelle pystytetty komea muistopatsas. Lˆytˆ oli tapahtunut vuonna 1001 j.Kr. Seuraavana vuonna tuli Islannista Grˆnlantiin kaksi laivaa, joista toista p‰‰llikkˆn‰ johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy jatkamaan Leifin lˆytˆ‰, menty‰‰n naimisiin t‰m‰n sisaren kanssa. Saadaan aikaan 140 miest‰ pit‰v‰ retkikunta, joka -- myˆskin paljon naisia muassaan -- kolmella laivalla l‰htee matkalle tuohon Leifin lˆyt‰m‰‰n uuteen maahan, jonne, jos kaikki k‰y hyvin, aiotaan asettua asumaankin. T‰m‰n retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset aikakirjat p‰‰-asiassa seuraavaa: Ensim‰inen maa l‰nness‰ p‰in, jonka Thorfinn miehineen sai n‰kyviin, oli kallioinen rantakaistale, jolle retkel‰iset antoivat nimeksi Helluland (Paasimaa). Siit‰ purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteens‰ maan, jossa oli suurta mets‰‰ ja paljon villi‰ el‰imi‰. Sille annettiin nimeksi Markland (Mets‰maa), josta taaskin purjehdittiin rantoja pitkin etel‰‰n p‰in etsim‰‰n tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif oli lˆyt‰nyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat oivallisia juoksijoita. N‰m‰ juoksivat, laivain ollessa ankkurissa, muutaman p‰iv‰n etel‰‰n p‰in ja palasivat sitten sukkelasti takaisin. Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsest‰‰n kasvaneen vehn‰t‰hk‰n. Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitk‰lle vuonolle, johon purjehdittiin sis‰‰n ja k‰ytiin maalle. Vuono sai nimekseen Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen asettuivat he talveksi, k‰rsien sen kuluessa kaikellaista puutetta. Viimein l‰hti heist‰ kymmenen miest‰ Thorhall nimisen p‰‰llikˆn johdolla purjehtimaan pohjoseen, etsi‰ksens‰ sitten l‰nnemp‰t‰ viinimaata, Vinlandia; mutta n‰m‰ ajoi ankara l‰nsituuli Irlantiin, jossa he joutuivat kovan r‰‰kk‰yksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi. Mutta Karlsefni enemmistˆn kanssa purjehti Straumfjordista pois etel‰‰np‰in, tuli muutaman joen suuhun ja laski siit‰ sis‰‰n. Astuttiin rannalle er‰‰n j‰rven kohdalla, jonka l‰pi joki juoksi, ja tavattiin oivallinen maa. Siell‰ oli omakylvˆisi‰ vehn‰vainioita kaikkialla laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viinikˆynnˆs. Jokainen puro oli t‰ynn‰‰n kaloja ja metsiss‰ vilisi syˆt‰v‰‰ riistaa. T‰‰ll‰ oli hyv‰ olla. Muutaman viikon per‰st‰ l‰heni retkel‰isten olopaikkaa suuri joukko nahkaveneit‰, joista seip‰it‰ heilutettiin. Ja seip‰iden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehi‰, rumat ja riettaat. He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten tiehens‰. Karlsefni v‰kineen vietti t‰‰ll‰ talven, jonka kuluessa ei lunta satanut, niin ett‰ elukat, joita heill‰ oli muassaan Grˆnlannista, saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kev‰‰n puoleen tulivat nahkaveneet uudestaan, ja nyt syntyi n‰iden ja retkel‰isten kesken vilkas vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkel‰iset hyvi‰ nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen p‰‰ssyt vihainen sonni pelj‰stytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon p‰‰st‰ tulivat he j‰lleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skr‰lingit" (sanasta skral = heikko) -- niin nimittiv‰t Karlsefnin miehet n‰it‰ ihmisi‰ -- "panivat pitk‰n tangon p‰‰h‰n pallonmuotoisen esineen, joka oli lampaan-mahan suuruinen ja musta v‰rilt‰‰n, ja lingoittivat sen tangon-p‰‰st‰ ylˆs rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa jyry‰." Karlsefni miehineen pelj‰styi kovin ja juoksi pakoon, asettuen kuitenkin puolustukseen, p‰‰sty‰ns‰ muutaman kallioryhm‰n suojaan. Heid‰n paetessaan tapahtui ett‰ Erik Rˆden reipas tyt‰r Freydis, joka kovasti nuhteli pakenevia miehi‰ heid‰n pelkuruudestaan, j‰i j‰lkeen -- raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan per‰st‰ tapasi h‰n er‰‰n kaatuneen ja kuolleen maamiehens‰ paljastetun miekan. H‰n otti sen, aikoen sill‰ puolustaa itse‰ns‰ ahdistavia skr‰lingej‰ vastaan. N‰iden l‰hetess‰ paljasti h‰n rintansa ja lˆi siihen miekan laakealla kyljell‰. Siit‰ pelj‰styiv‰t skr‰lingit, riensiv‰t alas veneillens‰ ja soutivat tiehens‰. Kaksi Karlsefnin miehist‰ ja suuri joukko skr‰lingej‰ oli j‰‰nyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydist‰ (kai h‰n oli Amerikan ensim‰inen emansipeerattu nainen!) kiittiv‰t Karlsefni ja h‰nen joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta. Vaikka heid‰n olopaikkansa oli kaikin puolin hyv‰, p‰‰ttiv‰t he kuitenkin, koska se ei luvannut mit‰‰n turvallisuutta skr‰lingej‰ vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis j‰lleen pohjoseen p‰in, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa skr‰lingi‰ ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin ylt‰kyllin mit‰ tarvittiin. Sielt‰ tehtiin viel‰ retki‰ ymp‰ristˆˆn ja saatiin kokea sen seitsem‰n seikkailusta. Niinp‰ tapahtui kerran ett‰ Karlsefni miehineen n‰ki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla mets‰ss‰. T‰m‰ pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui Thorvaldin, Erik Rˆden pojan, sis‰lmyksiin nuolen, jonka saattamasta haavasta t‰m‰ pian heitti henkens‰. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He luulivat n‰hneens‰ Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen p‰in. Eripuraisuus syntyi heid‰n keskens‰ sen johdosta, ett‰ "ne, joilla ei ollut vaimoja, yrittiv‰t ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siit‰ tuli kova levottomuus." Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensim‰isen‰ syksyn‰, ja h‰n oli kolmen vuoden vanha heid‰n l‰htiess‰‰n Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin Grˆnlantiin, jossa Karlsefni viel‰ vietti yhden talven, purjehtiakseen sitten takaisin Islantiin. -- Niin kuuluu yleisimmiss‰ piirteiss‰‰n luotettavin tarina Viinimaan lˆydˆst‰. Se puolestaan lˆydettiin er‰‰st‰ vanhasta k‰sikirjoituksesta, jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat is‰nmaalliset islantilaiset vetiv‰t esiin pitk‰llisest‰ piilosta, jossa se ynn‰ muiden islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa lev‰nnyt. K‰sikirjoituskokoelma, jossa se lˆytyy, on saanut nimekseen Hauk'in-kirja, ensim‰isen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitet‰‰n siin‰: Thorfinn Karlsefnin satu, mutta sanotaan myˆskin Erik Rˆde'n saduksi. Toinen tarina -- s‰ilytettyn‰ Flatˆ-kirjassa, joka on saanut nimens‰ sen saaren mukaan Islannin l‰nsirannassa, jossa sit‰ monet sukupolvet l‰pitsens‰ talletettiin -- jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu Erik Rˆde'st‰ ja Pieni juttu Grˆnlantilaisista. N‰m‰ pit‰v‰t p‰‰asiassa yht‰ Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grˆnlannin ensim‰isest‰ asuttamisesta, mutta eroavat siit‰ siin‰ kohden, ett'ei se mies, joka ensiksi n‰ki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan Bjarni Herjulfinpoika, ja ett‰ t‰m‰ tapahtui jo vuonna 985. Vasta kuusitoista vuotta myˆhemmin olisi, Flatˆ-kirjan mukaan, Leif Eerikinpoika tehnyt varsinaisen lˆytˆretken Viinimaahan. Flatˆ-kirja n‰kyy kuitenkin, kaikesta p‰‰tt‰en, perustuvan h‰m‰r‰mp‰‰n muistoon kuin Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea t‰lle. Kummastakin k‰y yht‰ hyvin selville ett‰ kohta 11:n vuosisadan alussa muutamat Islantilaiset l‰nness‰p‰in Grˆnlannista lˆysiv‰t siihen saakka Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, ett‰ he oleskelivat siell‰ v‰hint‰inkin kolme talvea, mutta sitten "skr‰lingien" hyˆkk‰ysten johdosta pakoitettiin l‰htem‰‰n tiehens‰. Siin‰kin pit‰v‰t molemmat kertomukset yht‰, ett‰ lˆyt‰j‰ nimitti n‰it‰ rannikkoja: Helluland, Markland ja Vinland. Ett‰ n‰m‰ maat olivat Pohjois-Amerikan it‰rantaa, sit‰ ei ole k‰ynyt ep‰ill‰kk‰‰n. Niinik‰‰n osoitti tutkimus varsin pian ett‰ Helluland oli Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen rannikko. N‰iden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan t‰sm‰lleen islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sit‰ vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen. ƒskett‰in on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa varsin tukevilla perusteilla osoittanut ett‰ Vinland arvattavasti oli Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siell‰ kasvaa viinikˆynnˆs viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ itsest‰‰n ja vuorten notkoissa on pitk‰t kaistaleet villisti kasvavaa riisi‰, tarinan "omakylvˆiset vehn‰vainiot." Islantilaisten lˆytˆretket Amerikaan eiv‰t vaikuttaneet mit‰‰n pysyv‰ist‰ asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan j‰iv‰t pian kyll‰ melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja h‰nen seurueensa lˆytˆ ei ollut aikaan saanut mit‰‰n k‰yt‰nnˆllist‰ tulosta. Lystillisyyden t‰hden sopii myˆskin mainita ett‰ Islannissa uskottiin siihen aikaan, kuin tarina kirjoitettiin, ett‰ Viinimaa oli yhdess‰ -- Afrikan kanssa, johon luuloon antoi syyt‰ juttu yksijalkaisesta miehest‰? Keski-ajan kansanluulojen mukaan oli, n‰et, Afrikassa olemassa ihmisi‰, joilla muka ei ollut muuta kuin yksi jalka. Islantilaisten Amerikan lˆytˆ siten tapahtui viel‰ v‰hemm‰ll‰ tietoisuudella kuin sen miehen, jota syyst‰ kyll‰ pidet‰‰n Amerikan varsinaisena lˆyt‰j‰n‰, vaikkapa h‰n arvelikin lˆyt‰m‰‰ns‰ maata Aasiaksi ja suoritti suuren tyˆns‰ viisisataa vuotta myˆhemmin kuin Leif Eerikinpoika satunnaisen retkens‰. IV. Kolumbus. 1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat. Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ik‰‰skuin id‰n ja l‰nnen yhtym‰paikkana, jossa varhain saatiin tiet‰‰ mit‰ maailmassa merkillist‰ tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta ‰‰rilt‰, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesi‰, nauttien etevimp‰in merentuntijain mainetta. Sielt‰ olivat m.m. ne miehet l‰hteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi merenkulku-taidossa ja loivat t‰st‰ valtakunnasta mahtavan merivallan. Niinik‰‰n oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen ammattiaan harjoittivat. T‰mmˆisess‰ vilkkaassa paikkakunnassa n‰ki p‰iv‰n valon ja vietti nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen lˆyt‰j‰." H‰nen is‰ns‰ oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka kangaspuut jyskyiv‰t Quinto nimisess‰ kyl‰ss‰ puolen penikulmaa kaupungista. Kuten muinoin seitsem‰n paikkakuntaa Kreikassa riiteli tuosta kunniasta, mik‰ heist‰ olisi Homeroksen syntym‰paikka, niinp‰ eri kyl‰t ja kaupungit viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ k‰yv‰t lystillist‰ kyn‰kiistaa siit‰, miss‰ heist‰ Amerikan lˆyt‰j‰ ensin olisi avannut silm‰ns‰. Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla t‰ss‰ parasta p‰‰st‰ kynn‰mme, annamme kunnian Quinto-kyl‰lle, jossa siis Domenicolle ja h‰nen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2] syntyi poika Cristoforo sek‰ myˆhemmin Giovanni Pellegrino ja Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin ennenkin. Siell‰ syntyi sille viel‰ tyttˆ Blanchinetta ja nuorin poika Diego. Pojat antautuivat kaikki is‰n ammattiin, kuten ajan tapa vaati; eik‰ heill‰ ollut mit‰‰n valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Mit‰‰n korkeampaa koulu-opetusta eiv‰t pojat n‰y saaneen, eik‰ olisi siihen ollut varaakaan. Amerikan lˆyt‰j‰ j‰i itse teossa jokseenkin "oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silm‰ll‰ pidet‰‰n. Mutta itse Genovan kaupunki oli h‰nelle oivallisena kouluna h‰nen vastaista el‰m‰n-tyˆt‰‰n varten. Hallitsevista luokista levisi tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden perheen-j‰seni‰ oli purjehtimassa ylt'ymp‰ri maailmaa. Varsinkin kiinnittiv‰t sen ajan suuret lˆytˆretket kaikkein mielt‰, ja Cristoforo Colombo kuunteli jo pienest‰ pit‰en korvat pystyss‰ merimiesten juttuja, niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai h‰n kuulla puhuttavan "San Brandanin salaper‰isest‰ saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta, jossa oli seitsem‰n kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsem‰n piispaa, jotka L‰nsi-Gˆtien valtakunnan h‰vitty‰ Espanjassa kerran olivat l‰hteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat olivat n‰hneet, mutta joka myˆhemmin oli k‰ynyt mahdottomaksi lˆyt‰‰. Moiset ihmeelliset jutut j‰nnittiv‰t nuoren Cristoforon mielikuvitusta, ja h‰n uskoi niit‰ kuin ‰iti‰ns‰, uskoi viel‰ vastaisilla merimatkoillaankin, jolloin h‰n muun muassa ajoi takaa Amazonien (naiskansan) kuuluisaa luotoa. Mutta Colombo oli viel‰ kiinnitettyn‰ kangaspuihinsa, ja San Brandanin ja muita merkillisi‰ saaria haaveksi h‰n sukkulan lent‰ess‰ edes takaisin loimilankain v‰li‰. Vasta vuonna 1471 on h‰n omana herranaan. Is‰n valta ulottui viel‰ siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen asti. Mit‰‰n varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana h‰nen p‰‰semisest‰‰n omille jaloilleen ei tunneta. Mutta h‰n n‰kyy edistyneen tiedoissa ja p‰‰sseen liikkumaan aatepiiriss‰, joka on ylemp‰n‰ tavallisen k‰sityˆl‰isen. Jo poikana oli h‰n tehnyt pienempi‰ merimatkoja V‰limerell‰. Nyt antautuu h‰n t‰ytt‰ totta t‰lle uralle. Mutta mit‰s tavallisesta merimiehest‰! Cristoforo tahtoo pyrki‰ korkeammalle. H‰n mietiskelee lˆytˆretki‰, ja portugalilaisten retkeilij‰in maine, joka t‰h‰n aikaan lent‰‰ ymp‰ri maailmaa, kutkuttaa h‰nen halujansa. Portugalilaiset pyrkiv‰t silloin p‰‰sem‰‰n meritse rikkaasen Indiaan, mutta he yrittiv‰t sinne kiert‰m‰ll‰ Afrikaa. Colombo sit‰ vastoin aikoo p‰‰st‰ tuonne hˆysteitten ja mausteitten maahan purjehtimalla suoraan l‰nteenp‰in, -- sill‰ maa on pyˆre‰ kuin pallo. Mutta mist‰ oli tiet‰m‰tˆn Colombo saanut t‰m‰n opin p‰‰h‰ns‰? Siihen aikaan oli viel‰ yhteisen kansan yleinen luulo ett‰ maa vesineen p‰ivineen on ‰‰retˆn lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meid‰n ajanlaskuamme el‰neisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin maantieteilijˆihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin ett‰ maa oli pyˆre‰ kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat olivat tutustuneet t‰h‰n oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo k‰yttiv‰t sit‰. Genovassa eleskeli t‰mmˆinen kartanpiirustaja, nimelt‰ Gracioso Benincasa; ja luultavaa on ett‰ Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo h‰nen luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden per‰st‰ ainakin tapaamme heid‰t Portugalissa, jossa he el‰tt‰v‰t itse‰‰n kartan-piirustuksella. T‰‰ll‰, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne h‰n oli tullut 27 tai 28 vuoden ij‰ll‰ ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan: p‰‰st‰ Indiaan purjehtimalla l‰nteenp‰in. Er‰‰n tuntemansa kauppiaan v‰lityksell‰ sai h‰n maamiehens‰, kuuluisan t‰htien-tutkijan Paolo Toscanellin Firenzess‰, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan h‰nelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sit‰ ennen neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies olikin l‰hett‰nyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion n‰ist‰ sai nyt Colombokin, ja ne vahvistivat h‰nen omia aatteitaan. Kirjeess‰‰n v‰itt‰‰ Toscanellikin kiven kovaan ett‰ "mausteitten maahan" p‰‰st‰‰n kaikkein pikemmin, jos purjehditaan suoraan l‰nteenp‰in. Ja h‰nen kartassaan on purjehdittava v‰li tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sek‰ Indian rannikkomaat kuvattuna. Portugalilaiset olivat siihen aikaan lˆyt‰neet Guinea-rannikon Afrikassa sek‰ kaukana Atlantin meress‰ sijaitsevat Azorien saaret; ja n‰ist‰ sek‰ Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella l‰nteenp‰in lˆytˆretki‰, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja muihin h‰m‰r‰per‰isiin saariin. Mutta retkeilij‰t olivat palanneet takaisin mit‰‰n uutta lˆyt‰m‰tt‰. Heid‰n matkansa oli vain maksanut joltisestikin rahaa. Kun sent‰hden Colombo esitti asiansa Alfonso kuninkaalle, sai h‰n kielt‰v‰n vastauksen. Kuningas ei tahtonut kustantaa niin ep‰luotettavia yrityksi‰. Sit‰ paitse oli rohkealla Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. H‰n pyysi, n‰et, itselleen ja j‰lkel‰isilleen perinnˆllisen oikeuden k‰skynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka lˆydett‰isiin, sek‰ m‰‰r‰tyn osan kaikista tuloista, jotka niist‰ tulisi l‰htem‰‰n. Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyv‰n Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki n‰m‰ perustuivat mahdollisuuteen, jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sit‰ vastoin n‰ytti kovin ep‰varmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sill‰ hˆystˆrikkaasen Indiaan ei herkk‰verinen Genovalainen koskaan p‰‰ssyt. Colombo n‰kyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokap‰iv‰isen leiv‰n murhe on ainoana mielen-kiinnitt‰j‰n‰, ja h‰n saa ahkerasti piirrell‰ karttojaan, voidakseen el‰tt‰‰ itse‰‰n ja perhett‰ns‰. H‰n on, n‰et, t‰h‰n aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in, er‰‰n kˆyh‰n tytˆn, kanssa. Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. P‰‰tt‰en muutamasta h‰nen kirjeest‰‰n, josta ei kuitenkaan varmaan tiedet‰ onko se l‰htenyt h‰nen omasta k‰dest‰‰n, oli h‰n v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja jotkut h‰nen historioitsijansa arvelevat ett‰ h‰n t‰ll‰ saarella muka sai jotain vihi‰ vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan oli siell‰ tuo vanha tarina j‰‰nyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenp‰ olisi h‰nelle noista matkoista jutellut? Itse h‰n ei -- jos sanottu kirje onkin oikea -- niist‰ mit‰‰n mainitse. Mutta h‰nen veljens‰ Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in mainiolla matkalla Hyv‰n Toivon niemelle. Ja palattuaan sielt‰ rupesi t‰m‰ veli, joka oli Cristoforoa etev‰mpi tiedoissa, kehoittelemaan t‰t‰ uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen h‰nkin p‰iv‰n selv‰ksi ett‰ purjehtimalla l‰nteenp‰in t‰ytyy p‰‰st‰ Indiaan. Herkk‰verinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin. Portugalin hallitukselta ei ollut mit‰‰n toivomista, mutta, miten lieneekin ollut, Colombon onnistui p‰‰st‰ Espanjan kuningasparin, Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri t‰h‰n aikaan valmistivat n‰m‰ kuitenkin sit‰ sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli tekev‰ lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan hallituksella, joka ei muutenkaan viel‰ t‰h‰n asti ollut osoittanut mit‰‰n mieltymyst‰ lˆytˆretkiin, oli muuta ajattelemista kuin tuntemattoman muukalaisen tuumia l‰ntisest‰ meritiest‰ Indiaan. Ferdinand ja Isabella tosin hyv‰ntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen Genovalaisen esityksi‰, vaan eiv‰t antaneet mit‰‰n suoranaista vastausta. Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sit‰ paikasta paikkaan. Salamancassa kyseliv‰t hallitsijat sik‰l‰isen mainion yliopiston opettajilta sek‰ kirkon oppineimmilta miehilt‰ neuvoa Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti ep‰‰v‰n vastauksen. Colombolle luvattiin kuitenkin ett‰ h‰nen hankettaan pidett‰isiin muistissa, ja niinik‰‰n annettiin h‰nelle, "kustannusten korvaamiseksi", lahjapalkinto, joka nelj‰ss‰ eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3] Yh‰ seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on h‰n tullut Malagan piiritykseen. Mutta kell‰k‰‰n ei ole aikaa h‰nt‰ nyt kuunnella. Seuraavana talvena on h‰n Cordovassa ja joutuu siell‰ m.m. Beatriz Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on h‰nen nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa h‰nen laillinen vaimonsa t‰ll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sielt‰ ainoan elossa olevan, t‰m‰n kanssa synnytt‰m‰ns‰ lapsen, Diego Colon'in. Veljens‰ Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksens‰ myˆskin Englannille, mutta turhaan. Itse on h‰n juuri l‰htem‰isill‰‰n Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun -- h‰nen kiert‰ess‰‰n Andalusian maakyli‰, pieni‰ painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska Espanjan hallituksella ei en‰‰ ole varaa h‰nt‰ el‰tt‰‰ -- h‰nen suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka vieraana Colombo nyt viett‰‰ kaksi onnellista vuotta. T‰m‰ herttua niin mieltyi Colombon aatteisin, ett‰ h‰n omalla kustannuksellaan toimitti vieraalleen kolme pient‰ laivaa. N‰m‰ eiv‰t kuitenkaan saaneet l‰hte‰ matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun itsens‰ toimitettava. Colombo sai siis k‰skyn tulemaan Granadan edustalla olevaan hoviin. H‰n l‰hti ja saapui hoviin, joka oleskeli tilap‰isesti syntyneess‰ Santa FÈ nimisess‰ leirikaupungissa. Mutta nytk‰‰n ei joudeta h‰nt‰ kuulla. Taluttaen pient‰ poikaansa Diegoa k‰dest‰ l‰htee Colombo tiehens‰ Santa FÈ'st‰, jossa v‰en-tungoksen t‰hden on vaikea saada ruokaa ja yˆsijaa. H‰n p‰‰tt‰‰ etsi‰ muutaman lankomiehens‰, joka asun Huelva nimisess‰ satama-kaupungissa Andalusiassa. Ja h‰n astuu jalkaisin, raskahin mielin tiet‰ns‰. N‰liss‰‰n ja v‰synein‰ tulevat matkamiehet myˆh‰‰n er‰‰n‰ iltana Palos kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myˆskin meren rannalla. Yˆsijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin portille, sill‰ luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan luostari. Colombo p‰‰see sis‰‰n ja joutuu pian esimunkin, priorin, pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo Colombo hyv‰ns‰vyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan Granadaan ja niin edesp‰in. Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi h‰n joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori l‰mpeni mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska h‰n ei oikein ymm‰rt‰nyt Colombon esitelm‰‰ t‰m‰n matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista seikoista, jotka olivat yhteydess‰ tuon ai'otun matkan kanssa, l‰hetti h‰n noutamaan kaupungin l‰‰k‰ri‰, joka myˆskin oli tunnettu "astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt p‰‰tettiin yksiss‰ neuvoin ett‰ kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista. Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan rippi-is‰, kirjoitti jo seuravana p‰iv‰n‰ t‰lle kirjeen, joka heti pantiin menem‰‰n Santa FÈ'n leiriin. Nelj‰ntoista p‰iv‰n per‰st‰ tuli, kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan h‰nen luoksensa. Juan Perez istui muulin selk‰‰n ja ratsasti leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili h‰nelle kaikki ne edut, mitk‰ pyh‰lle uskolle semmoisesta yrityksest‰ l‰htisi, ja huomautti h‰nt‰ kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pit‰‰ huolta siit‰, ett‰ noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat k‰‰nnetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja t‰m‰ naula veti. Priorille vakuutettiin ett‰ Colombon asia otettaisiin huolellisesti punnittavaksi, Genovalainen sai k‰skyn palata tuota pikaa Santa FÈ'hen sek‰ 2,000 dukaatia asustamistaan varten. T‰m‰ oli p‰‰tt‰v‰ vaihe Colombon el‰m‰ss‰, ja aina muisti h‰n kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, k‰ytt‰en usein pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja p‰‰pussia. J‰tt‰en Diegonsa munkkien luokse luostariin, l‰hti Colombo takaisin Santa FÈ'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon oppineita miehi‰ neuvottelemaan asiasta. N‰iden joukossa oli myˆskin prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meill‰ on kertomus t‰st‰ merkillisest‰ kokouksesta. Mielipiteet meniv‰t ens' alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia p‰‰pappeja piti Colombon yrityst‰ kauheana jumalattomuutena. Tuo v‰ite maan pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sit‰ paitse suora hulluus. Jos maa on pyˆre‰ kuin pallo -- arvelivat n‰m‰ muuten niin oppineet herrat -- silloinhan t‰ytyy niiss‰ maissa, jotka ovat vastap‰‰t‰ meit‰, ihmisten seisoa p‰‰laellaan ja jalat ilmassa, puiden t‰ytyy kasvaa latva alasp‰in ja juuret ylˆsp‰in, ja jos jonkun laivan onnistuisikin p‰‰st‰ ‰‰rimm‰iseen Indiaan, niin se ei koskaan p‰‰sisi sielt‰ takaisin, koska tosin kyll‰ k‰visi purjehtiminen maan pyˆrem‰‰ alas, mutta ei sin‰ ilmoisna ikin‰ sit‰ ylˆsp‰in. -- Geraldini kuiskasi silloin puheenjohtajalle korvaan ett‰ hurskaat kirkko-is‰t, joihin pappismiehet perustivat ep‰ilyksens‰, varmaankin olivat hyvin perehtyneit‰ jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijˆit‰, koska Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella puoliskolla, josta ei en‰‰ n‰e pohjant‰hte‰, ja lˆyt‰neet toisen t‰hden vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa vyˆhykkeess‰ asutuiksikin. Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistˆ myˆntyi viimein ja antoi puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:n‰ 1492 oli Granada kukistunut, Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli Isabellan ja Ferdinandin k‰si‰. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle retkellens‰. 2. Colombon ensim‰inen matka. L‰himm‰t kuukaudet meniv‰t nyt Granadan maakunnan olojen j‰rjest‰miseen, mutta huhtikuun 17 p:n‰ nimitettiin Colombo perinnˆlliseksi amiraaliksi ja k‰skynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka h‰n ehk‰ lˆyt‰isi. Sen ohessa h‰n saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi l‰htem‰‰n, ja 10:n osan lˆydett‰v‰st‰ kullasta ja muista kalleuksista. Sit‰ vastoin tuli h‰nen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. -- Vanha tarina kertoo ett‰ kuningatar Isabella oli myynyt jalokivens‰, saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani matkakustannuksiin. Mist‰ Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen, ei tiedet‰. Huhtikuun 30 p:n‰ nyt annettiin k‰sky kolmen laivan valmistamiseen Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa pieness‰ lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemm‰t laivat p‰‰siv‰t, semmoiset, joita k‰ytettiin rannikkokulkua ja V‰limeren matkoja varten. Niit‰ sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin p‰‰st‰, mutta avonaiset keskelt‰. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai k‰ytett‰v‰kseen, olivat nimelt‰‰n Marigalanta, La Pinta ja La Nina, joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljest‰ Pinzon ja perimiehen‰ Marigalantalla niinik‰‰n kolmas veli Pinzon. Miehistˆ oli sekalaista seurakuntaa, sek‰ hyvi‰, kokeneita merimiehi‰, kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, ett‰ m.m. joukko pahantekijˆit‰, jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista. Elokuun 3 p:n‰ 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja l‰hti purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten. Vasta syyskuun 8 p:n‰ laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren aukealle ulapalle. Ja meren selv‰ll‰ sel‰ll‰ keikkuvat nyt nuo kolme pient‰ alusta, ohjaten kulkunsa l‰nteenp‰in, yh‰ vain l‰nteenp‰in. Syyskuun 16 p:n‰ tulevat ne paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo, kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat ruoholautat", kuten Colombo niit‰ nimitt‰‰, lakkaavat, ja taas kynnet‰‰n ‰‰retˆnt‰ vesilakeutta. T‰m‰ ik‰vystytt‰v‰, ijankaikkinen yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistˆn mieleen, ja vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan p‰‰t‰ns‰, kun viikko toisensa per‰st‰ kuluu ilman mit‰‰n muutosta. Pit‰isi kai tuon houreellisen amiraalin jo huomata ett‰ valtameren pinta on p‰‰tˆn, ett‰ sit‰ kest‰‰ "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehi‰, aavistavat pahaa. Mutta Cristoforo Colombo yksin‰‰n seisoo tyvenen‰, rohkeana, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ Marigalantan keulassa, t‰hystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtim‰‰n ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta n‰it‰ ei n‰y, ei n‰y. Miehistˆ rupee nurisemaan, ja jo pyydet‰‰n ett‰ amiraali k‰‰nt‰isi kokat takaisin it‰‰np‰in. Mit‰‰n varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta p‰‰tt‰en, syntynyt, vaikka kulkupuheet sittemmin tiesiv‰t yht‰ ja toista semmoisesta kertoa, muun muassa ett‰ miehistˆ jo olisi uhannut viskata Colombon mereen, ell'ei h‰n k‰‰ntyisi kotiap‰in. T‰st‰ on h‰n vain lyhyesti merkinnyt p‰iv‰kirjaansa: "V‰ki ei en‰‰ sano kest‰v‰ns‰ ja valittaa matkan pituutta; mutta min‰ koen parastani el‰hytt‰‰kseni heid‰n rohkeuttaan ja viritt‰‰kseni heiss‰ uutta toivoa." T‰m‰ muistiin-pano on silt‰ ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo n‰kym‰‰n enteit‰ l‰heisest‰ maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihre‰v‰rinen kalalaji, jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin n‰kyviin, orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja merimiehet onkivat vedest‰ milloin ruokoputken, milloin pienen lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin v‰istyi viimeinkin synkk‰ mieli-ala meriv‰en rinnasta, ja 11 p:n‰ lokakuuta n‰htiin taivaan rannalla tuota "t‰r‰htelev‰‰ valostusta", jonka sanotaan merkitsev‰n asutun maan l‰heisyytt‰. Sit‰ kohden kuljetaan, ja laivav‰ki odottelee "pamppailevalla syd‰mell‰." Ilta tulee, pilvinen lokakuun ilta. Kello on 10. Amiraali on viel‰ kannella, ja h‰nen silm‰ns‰ kokee tunkea paksun pimeyden l‰pi. Silloin n‰kee h‰n yht'‰kki‰ valoloisteen, joka hetkisen aikaa liikkuu ylˆs alas ja sitten katoo. H‰n tiet‰‰ nyt varmaan ett‰ maata on l‰hell‰; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:n‰ -- er‰‰n‰ perjantaina -- paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus, joka merkitsee ett‰ maata on n‰kyviss‰. Merimies Juan Rodriguez Bermejo on La Pintan mastoh‰kist‰, juuri kun kuu pisti esiin pilvist‰, n‰hnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pist‰v‰n ulos mereen, ja h‰nen hieman ylˆsp‰in siit‰ silm‰illess‰‰n huomannut maata sen takana. Se oli Amerikan ranta, jonka h‰n -- ensim‰isen‰ kaikista Etel‰-Euroopan asukkaista -- oli n‰hnyt. Itse luuli h‰n, kuten Colombokin, ett‰ se oli Indian. Kuningatar Isabella oli m‰‰r‰nnyt 10,000 maravedin vuotuisen el‰kkeen sille, joka ensiksi n‰kisi maata. Bermejo t‰m‰n johdosta ilmoitti oikeutensa, mutta -- Colombo piti, kun pitikin, itse rahat, v‰itt‰en ett‰ h‰n muka jo edellisen‰ iltana, tuon liikkuvan valoloisteen huomatessaan, oli ensiksi n‰hnyt maata. T‰m‰ seikka oli niit‰, jotka vaikuttivat ett‰ merimiehet eiv‰t suuresti pit‰neet Genovalaisesta. P‰iv‰n valjetessa n‰htiin matala, vihre‰ maa ylenev‰n aalloista. Sitten selveni tulokkaiden silmiin komea mets‰, ja mets‰st‰ juoksi alastomia ihmisi‰ rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pit‰en k‰dess‰‰n Castilian ja Leonin kuningaskuntien lippua. H‰nt‰ seurasivat toisissa veneiss‰ Pintan ja Ninan katteinit. Vieraiden hyp‰tess‰ rannalle, juoksivat maan asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmi‰ ja maissia, josta saivat lasihelmi‰, neuloja, pieni‰ kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, eritt‰inkin Colombolle, melkein jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen, ja siten sai Colombo tiet‰‰ ett‰ heid‰n maansa oli saari, jota he nimittiv‰t Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, -- h‰n luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, -- nimeksi San Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelm‰llinen maa ja asujamet eritt‰in lempe‰luontoista, hyv‰ns‰vyist‰, siivoa kansaa. Vyˆt‰isill‰ oli heill‰ verho, mutta muuten ei peitt‰nyt kaunista, solakkaa ruumista mik‰‰n vaatetus. T‰m‰ saari oli Bahama-saariston pitk‰‰ ryhm‰‰, joka ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etel‰ss‰, mutta mik‰ n‰ist‰ 28 saaresta Guanahani oli, siit‰ ei koskaan ole p‰‰sty selville. Saarilla on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on surkean mets‰h‰vityksen kautta niin muuttunut entisest‰, ett‰ niit‰ on mahdoton tuntea. Mit‰‰n lirisevi‰ l‰hteit‰ ja sis‰j‰rvi‰, joista Colombo puhuu, ei en‰‰ ole olemassa -- kiitos euroopalaisen sivistyksen kehitykselle! Mit‰‰n kultaa ei t‰lt‰ saarelta saatu. Naiset k‰yttiv‰t kuitenkin koristuksena pieni‰ kultapalasia nen‰njuuressa, ja kun kysyttiin miss‰ tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etel‰‰n. Koko retki tarkoitti etup‰‰ss‰ kultaa, ja nuo pienet kultalevyt Guanahani-naisten nen‰njuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja h‰nen seuralaistensa himoa. Viikon p‰iv‰t saarella viivytty‰ns‰, nosti laivasto j‰lleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa l‰nsi-etel‰‰n, purjehtien useiden pienempien saarien sivutse ja k‰yden monessa maallakin. Kaikki olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:n‰ saavutaan viimein suurelle Cuban saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on kovasti mieliss‰‰n maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista satamista ja valtavista joista, jotka t‰‰ll‰ h‰nen silm‰‰ns‰ kohtaavat. H‰n jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylist‰m‰‰n Zipangoon Aasian it‰rannalla ja l‰hett‰‰ kaksi miest‰, joista toinen ymm‰rt‰‰ hebrean-kielt‰, viem‰‰n katolisten majesteetien tervehdyskirjett‰ maan kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa"; mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimop‰‰llikkˆ, yht‰ alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin hyvin v‰h‰sen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyj‰ vainioita, joissa kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sek‰ viel‰ toinenkin kasvi, josta kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto. Tuon kasvin kuivia, kierteelle k‰‰rittyj‰ lehti‰ t‰m‰n saaren villit pitiv‰t suussaan, sytyttiv‰t toisesta p‰‰st‰ palamaan ja puhalsivat sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilvi‰. N‰it‰ lehtik‰‰ryj‰ nimittiv‰t villit: tabak, ja sen nimen on t‰m‰ "indiaanien" keksim‰ nautintoaine saanut pit‰‰ t‰h‰n p‰iv‰‰n saakka. Me hartaat tupakoitsijat, kiitt‰k‰‰mme heit‰ kaikki t‰st‰ oivallisesta keksinnˆst‰. Mit‰ olisi maailma ilman sit‰! Muutaman p‰iv‰n per‰st‰ l‰hti amiraali taas merelle, kulkien t‰ll‰ kertaa it‰‰np‰in pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yˆll‰ vasten marraskuun 21 p‰iv‰‰ hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehens‰ ja oli aamulla kadoksissa. H‰n, n‰et, l‰hti tekem‰‰n lˆytˆj‰ omin p‰ins‰ ja saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian lˆysikin h‰n San Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja). Kultaa lˆysi Pinzon kuitenkin t‰lt‰ saarelta niinik‰‰n varsin v‰h‰n[4] ja l‰hti sent‰hden muutaman viikon menty‰ j‰lleen merelle. Joulukuun 5 p:n‰ tuli Colombokin Hispaniolaan, "L‰nsi-Indian Eeteniin." Asujamet t‰‰ll‰kin olivat rauhallisia ihmisi‰, joita -- luvultaan noin 300,000 henke‰ -- heimop‰‰llikˆt eli kazikit hallitsi. Kovasti he ihmetteliv‰t vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle t‰‰ll‰ suuri onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyss‰ karille ja perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun t‰h‰n laivaan ei mahdu niin paljon v‰ke‰, p‰‰tt‰‰ Colombo j‰tt‰‰ osan v‰est‰‰n saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja miehistˆksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita, ampuma- ja ruokavaroja sek‰ k‰skyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa, mutta samassa myˆskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen ja -- kullan kokoilemiseen. Colombo nyt l‰hti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sit‰ ennen villeille pienet l‰ksi‰ispidot, joissa n‰it‰ m.m. s‰ik‰hytettiin pyssyn ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heit‰ pit‰m‰‰n merentakaisia vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun 10 p:n‰ tullaan yhteen karkuteill‰ olleen Pintan kanssa. Karkuretken johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdess‰ pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen kurssistaan, etsi‰ksens‰ Amazonien satusaarta, j‰tt‰‰ h‰net taasen Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle. Colombo ei kuitenkaan -- kummallista kyll‰! -- lˆyt‰nyt tuota ihmeellisi‰ maata, miss‰ ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat, ja h‰n siis k‰‰nsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli h‰nen pient‰ purttansa varsin siev‰sti eteenp‰in, kunnes Azorien saaret tulivat n‰kyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:n‰, ankara myrsky, ja tuo heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut p‰lk‰‰st‰ p‰‰sev‰ns‰, tahtoi kuitenkin ett‰ h‰nen t‰rke‰ lˆytˆns‰ tulisi maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen matkastaan, k‰‰ri sen vahakankaan sis‰‰n, piirsi osoitteen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten k‰‰ryn pieneen tynnyriin ja viskasi t‰m‰n mereen. Sit‰ ei sitten koskaan lˆydetty -- eik‰ tarvittukaan; sill‰ Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn vallasta ja saapui helmikuun 18 p:n‰ Santa Marian satamaan Azorien saarilla. Siell‰ viivyttiin kymmenen p‰iv‰‰, mutta maaliskuun 4 p:n‰ laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa. T‰‰lt‰ kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti kutsutti h‰net Valparaisoon ja piti siell‰ hyvin hyv‰n‰, kuunnellen hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian l‰htee Colombo taas purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:n‰ 1493 j‰lleen ehe‰n‰ Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12 p‰iv‰‰ sitten l‰hti oudolle matkalleen. Samana p‰iv‰n‰ saapui Pintakin satamaan. Pinzon oli kielt‰m‰tt‰ paljon vaikuttanut Uuden Maailman lˆytˆˆn. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. H‰nen poikansa sek‰ h‰nen veljens‰ pojat koroitti sittemmin Kaarle viides aateliss‰‰tyyn, koska is‰t olivat Espanjalle suuret hyv‰t-tyˆt tehneet. Palos-satamasta jo l‰hetti Colombo niinik‰‰n kirjeen Espanjan majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sek‰ t‰ydellisen kertomuksen matkastaan. T‰m‰ kertomus painettiin heti Barcelonassa, johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon per‰st‰ oli se k‰‰nnettyn‰ latinan-kielelle. T‰t‰ k‰‰nnˆst‰ ilmestyi toinen toisensa per‰st‰ 4 painosta, ja viel‰ samana vuonna otettiin siit‰ j‰lkipainoksia melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sill‰ tavoin sai tuo v‰h‰‰ ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla nopeudella levitt‰‰ tietoa siit‰ suuresta maailmantapauksesta, joka ynn‰ sen itsens‰ kanssa oli alkava uuden, entist‰ valoisamman ajanjakson ihmiskunnan historiassa. Colombo itse l‰hti, oltuaan pari viikkoa tervehtim‰ss‰ vanhoja yst‰vi‰‰n La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne h‰nt‰ kohdeltiin kuin ruhtinasta. Niinik‰‰n tervehtiv‰t h‰nt‰ majesteetit erinomaisella kunnioituksella, ja kaikki h‰nen arvonimens‰ ja etunsa vahvistettiin. Uusi retkikunta p‰‰tettiin v‰limmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja aatelismiehi‰ pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkell‰ -- kultamaihin, sill‰ kulta se kovasti ritaria kutkutti. 3. Colombon toinen matka. Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin satamassa. Siin‰ oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 ý 5 suurempaa. P‰‰laiva oli Nina nimelt‰‰n (toinen kuin ensim‰iselt‰ retkelt‰ tunnettu). Retkikunnassa oli yhteens‰ 1,100 miest‰, niiden joukossa 20 ratsumiest‰ ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli k‰‰nt‰‰ "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat, jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen lˆytˆretkien historiassa: Alonzo de Hojeda ja h‰nen aseveljens‰ Gines de Corbalon, Floridan lˆyt‰j‰ Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernˆˆri Diego Velasguez. Retkel‰isten joukossa oli myˆskin Colombon veli Diego. Bartolommeo, joka t‰h‰n aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei enn‰tt‰nyt Cadiziin ennen retkikunnan l‰htˆ‰. Ja syyskuun 25 p:n‰ 1493 t‰m‰ retkikunta l‰hti, pit‰en hieman etel‰mp‰‰ suuntaa kuin viime kerralla. 20 p‰iv‰n purjematkan per‰st‰ saavuttiin Pienten Antillien saariryhm‰‰n, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin Etel‰-Amerikan pohjois-vesill‰. N‰ist‰ tavattiin ensiksi Desirade niminen saari ja sitten toinen toisensa per‰st‰ Dominica, Marigalanta, Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sek‰ joukko pienempi‰, joissa muutamissa asui ihmissyˆji‰. Marraskuun 16 p:n‰ lˆydettiin suuri Portorico, josta l‰hdettiin suorastaan Navidadiin. Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:n‰ --taikka oikeammin: Navidadin paikalle. Sill‰ miss‰ oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistˆ antanut mit‰‰n merkki‰? Colombon silm‰‰ kohtasi surkea n‰ky: linnoituksesta oli j‰lell‰ ainoastaan rauniot ja sen miehistˆst‰ ainoastaan m‰t‰nevi‰ ruumiita. Saadakseen kultaa olivat n‰m‰ ensim‰iset siirtolaiset, n‰et, ryˆst‰neet seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mit‰ h‰pe‰llisint‰ v‰kivaltaa heit‰ kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun, polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistˆn viimeiseen sieluun saakka. Mutta Colombo ei t‰t‰ onnettomuutta s‰ik‰htynyt. H‰n rakennutti uuden linnoituksen, ja sen ymp‰rille kasvoi pian pieni kaupunki, joka kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman ensim‰inen kaupunki, ja sen raunioita, joita mets‰ nyt peitt‰‰, kuuluu viel‰kin olevan n‰ht‰viss‰ kappaleen matkaa Haiti-niemelt‰. -- M‰‰r‰ten veljens‰ Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja l‰hetetty‰‰n kaikki pienet laivat takaisin Espanjaan, l‰hti Colombo uudelle tutkimusretkelle, jolloin lˆydettiin suuri Jamaican saari. T‰‰lt‰ palasi h‰n Cubaan, jota itsep‰ntt‰inen amiraali kiven kovaan v‰itti Indian mannermaaksi, vaikka useat h‰nen seuralaisistaan jo olivat huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, v‰kens‰ vannoa pyh‰n valan ett‰, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heid‰n vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin. Syyskuun 29 p:n‰ 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa h‰nen poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pit‰‰ heit‰ kurissa. He harjoittivat yh‰ vain kaikellaista raakuutta ja v‰kivaltaa maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli ett‰ jokainen valkoinen mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494 Bartolommeo Colombo, kuningattaren l‰hett‰m‰n‰, tullut kolmella karavellilla Espanjasta, ja h‰nen viisaat toimensa saivat j‰rjestyksen jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat er‰‰n‰ yˆn‰ olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niill‰ matkustaneet Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan. -- Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla avulla ryhtyi h‰n siirtokunnan olojen parantamiseen, -- vaikka aivan v‰‰r‰st‰ p‰‰st‰. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin raakamainen sielu. Indiaaneja arveli h‰n ala-arvoisiksi olennoiksi, jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi l‰hett‰‰ Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista retkikunnasta, p‰‰tti h‰n --Cristoforo Colombo -- l‰hett‰‰ kotiin el‰v‰‰ tavaraa.[5] Kauhea ryˆstˆretki pantiin toimeen muutamaan l‰heiseen kyl‰‰n, jonka kaikki asukkaat -- miehet, vaimot ja lapset -- yhteens‰ 500 henke‰, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja l‰hetettiin Espanjaan --myyt‰viksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, n‰et, hyvin jumalinen ja hurskas mies. -- Melkein kaikki n‰m‰ orjat kuitenkin perille p‰‰sty‰ns‰ kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli vienyt heid‰n viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on kuitenkin mainittava ett‰ h‰n kovasti moitti t‰t‰ amiraalin menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei n‰y tulleen, sill‰ Hispaniolan saarella j‰rjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestens‰ kesken. Euroopalaisten sivistystyˆ Amerikassa oli alkanut. Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. T‰m‰ sielunsuunta h‰ness‰ puhkesi t‰ydelliseksi haaveiluksi h‰nen palattuaan Cubasta ja Jamaicasta. Ep‰terveellinen ilmanala ja alituinen mielenj‰nnitys oli pannut h‰net tautivuoteelle, jossa h‰n kitui viisi kuukautta. Ne suuret tyˆt, jotka h‰n oli toimittanut, synnyttiv‰t h‰nen p‰‰h‰ns‰ sen hyvin uskottavan luulon, ett‰ Jumala oli h‰net valinnut aivan tavattomiin tˆihin. H‰n ei en‰‰ tyydy maiden lˆyt‰miseen Espanjan kruunulle tai millek‰‰n maalliselle vallalle; h‰n tahtoo valloittaa kristikunnalle takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, h‰n on ristiritari nyt. Mutta t‰m‰ h‰nen haaveksiva luonteensa ei est‰ h‰nt‰ pit‰m‰st‰ tarkkaa huolta k‰yt‰nnˆllisen el‰m‰n vaatimuksista, kuten yll‰-mainitut toimet siirtokunnan j‰rjest‰miseksi osoittavat. H‰nen noustessaan tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit, urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehens‰ ja rynt‰‰v‰t huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. T‰m‰ voitetaan perin pohjin nykyisen Matanzan aukealla kedolla. T‰ll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta l‰hteneet karkulaiset saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytˆksi‰ Colomboa ja h‰nen hirmuhallitustaan vastaan. T‰m‰n johdosta l‰hetettiin Espanjasta erityinen komisarius -- Juan Aguado -- asioita tutkimaan. H‰n tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin p‰‰tti Colombo, joka ei tahtonut alistua t‰m‰n herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan asiaansa puolustamaan. Pitk‰n matkan per‰st‰ saapui h‰n sinne kes‰kuun 11 p:n‰ 1496. H‰nen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eiv‰t uteliaat katsojat en‰‰ n‰hneet tuota entist‰ ylpe‰‰, pystyp‰ist‰ amiraalia, vaan kaapuun ja p‰‰pussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella kyp‰rin asteli satamasta kaupunkiin. Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itse‰ns‰ hyvin. H‰n oli varsin sukkela kielelt‰‰n, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti osasi h‰n nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka h‰n jo oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yh‰ uusia tulossa, kunhan vain pidett‰isiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyll‰ aukenisivat kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi apua. 4. Colombon kolmas matka. Cabotto. Hyv‰ntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli h‰nen johdollaan l‰htev‰ tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin l‰hes kaksi vuotta, ennenkun t‰m‰ p‰‰si liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:n‰ 1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehell‰ ulos San Lucar de Barramedan satamasta l‰hell‰ Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron kohdalla jakasi h‰n laivastonsa kahteen osaan, joista toinen l‰hti suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti h‰n toisen osaston etup‰‰ss‰ -- 3:l1a laivalla -- hieman etel‰mp‰‰n kuin ennen ja saapui hein‰kuun 31 p:n‰ Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etel‰-Amerikan pohjoisrannikon kanssa yhdess‰ muodostaa suuren Paria-lahden. T‰h‰n lahteen purkaa vesi‰ns‰ valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta. Colombo p‰‰sti, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:n‰ ankkurinsa Pato nimiseen satamaan sen l‰nsirannalla. Satunnaisen silm‰taudin vaivaamana kun oli, h‰n ei itse voinut l‰hte‰ laivastaan, mutta l‰hetti osan v‰ke‰ns‰ maalle julistamaan sit‰ tavallisilla tempuilla Espanjan omaksi. Sin‰ p‰iv‰n‰ -- sunnuntaina elokuun 5:n‰ v. 1498 -- Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle. Colombo kyll‰ sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silm‰ll‰‰n havaitsi h‰n ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta p‰in tulvailivat lahden l‰pi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen molemmista salmista. Ne eiv‰t voineet tulla muusta kuin valtavasta joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Min‰ uskon" -- kirjoitti h‰n p‰iv‰kirjaansa -- "ett‰ t‰m‰ maa on mannermaa sek‰ ett‰ maallinen paratiisi on t‰‰ll‰." Tuo suuri joki on nyt -- niin arveli h‰n -- yksi niit‰, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka myˆskin selitt‰‰ sen hurjan vauhdin. Colombo ei kuitenkaan ollut ensim‰inen Euroopalainen, joka oli lˆyt‰nyt Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja Islantilaisista, oli jo edellisen‰ vuonna, 1497, kes‰- tai hein‰kuussa er‰s toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla Bristolista, uudestaan lˆyt‰nyt Labrador'in, ehk‰p‰ Pohjois-Amerikan koko it‰rannikon. Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan ja saapui elokuun viimeisen‰ p‰iv‰n‰ Bartolommeon perustamaan uuteen San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan vierasten yh‰ jatkuvista nylkemisist‰ ja julmuuksista, nousseet uuteen kinastukseen, ja niinik‰‰n kapinoitsivat ‰veri‰‰t espanjalaiset seikkailijat, jotka eiv‰t tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei pystynyt t‰t‰ tilaa parantamaan. H‰n oli liiaksi raaka voidakseen voittaa ihmisten syd‰mi‰ puolelleen. Espanjalaiset eiv‰t saattaneet k‰rsi‰ h‰nen jyrkk‰‰, k‰skev‰‰ olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttiv‰t h‰nt‰ siit‰, ett‰ h‰n muka oli pist‰nyt omaan pohjattomaan s‰kkiins‰ kaikki kullat, joita h‰n oli antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; -- ja n‰iss‰ syytˆksiss‰ n‰kyi olevan per‰‰. Hallitsijat l‰hettiv‰t uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinp‰ tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:n‰ 1500 Antonio Bobadilla, muuan hovimies, Hispaniolaan. H‰nt‰ sanovat ainakin h‰nen aikalaisensa rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan asiainhaarain laita, -- Bobadilla pani kaikki kolme veljest‰ -- Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon -- vankeuteen, jossa he istuivat kaksi kuukautta. Sen j‰lkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda nimisess‰ karavelliss‰ matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi p‰‰st‰‰ Colombon kahleet; mutta t‰m‰ ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan vietiin Amerikan lˆyt‰j‰ marraskuun 22 p:n‰ 1500 Cadizissa maalle ja j‰tettiin kaupungin tuomarin huostaan. Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat tiedon t‰st‰ h‰pe‰llisest‰ k‰ytˆksest‰ niin ansiokasta miest‰ kohtaan, kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti k‰skyn h‰nen ja h‰nen veljiens‰ laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan. Colombon ylpe‰ luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei edes kuningasten kunnioitus en‰‰ saanut umpenemaan. H‰n huomasi joutuneensa sys‰tyksi syrj‰lle. Viime vuosina, h‰nen ollessaan retkill‰‰n ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia lˆytˆj‰ tapahtunut -- ilman h‰nett‰. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista. Luettelemme t‰ss‰ lyhyesti n‰m‰ lˆytˆretket. 5. Brasilian lˆytˆ. Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin lˆyt‰nyt meritien Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sielt‰ palannut, muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli nelj‰ eri retkikuntaa l‰htenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia h‰nen ensim‰isill‰ matkoillaan, olivat lˆyt‰neet ja kulkeneet Etel‰-Amerikan pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista id‰ss‰ Cabo de la Velaan l‰nness‰. Ja pari viikkoa heit‰ ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehi‰ Colombon ensim‰isell‰ retkell‰, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja t‰m‰n l‰nsirannalta saanut rikkaan sadon helmi‰. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensim‰isell‰ matkalla, oli joulukuussa 1499 lˆyt‰nyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. T‰t‰ jokea oli h‰n kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta Pinzonia myˆhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etel‰mm‰lle, Pedralvarez Cabral. H‰nen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman tyˆt‰ Indiassa, mutta merivirta oli h‰net ajanut Guinea-lahdesta Afrikan rannalla Etel‰-Amerikan rannikolle. Lˆydetylle maalle antoi h‰n nimen Terra de Santa Cruz, l‰hetti Portugaliin yhden laivan viem‰‰n tietoa t‰st‰ lˆydˆst‰ ja jatkoi sitten matkaansa it‰‰n p‰in. Etel‰-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka. N‰ist‰ retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista voittoa. Ei kultaa eik‰ mausteita t‰lt‰ pitk‰lt‰ rantakaistaleelta tavattu. Pettynein‰ kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan, myyd‰kseen heit‰ Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli tuottanut hedelm‰ns‰. 6. Colombon nelj‰s matka. Cristoforo Colombo oli yh‰ enemm‰n vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin. H‰n sepusteli pienen kirjasen, jossa h‰n koki tyrkytt‰‰ aikalaistensa mieliin, kuinka v‰ltt‰m‰tˆnt‰ oli ett‰ Jerusalemi j‰lleen valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli kiire, sill‰ 155 vuoden per‰st‰ h‰vi‰isi t‰m‰ matoinen maailma suuren vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi h‰n -- Cristoforo Colombo -- valloitusretke‰ johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja t‰t‰ saataisiin "Indiasta", jonne h‰n nyt taaskin pyrkii p‰‰sem‰‰n. Ja miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat h‰nen k‰ytett‰v‰kseen kolme joteskin r‰nstynytt‰ karavellia ja yhden pienemm‰n laivan. H‰nt‰ kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa. T‰lle nelj‰nnelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sek‰ veljens‰ Bartolommeon. Veli Diego rupesi papiksi ja j‰i Espanjaan. Miehistˆss‰ oli 140 henke‰, t‰ll‰ kertaa ei en‰‰ yht‰‰n hoviherraa. Toukokuun 11 p:n‰ 1502 l‰hti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli kes‰kuun 15 p:n‰ Martinique nimisen saaren kohdalla L‰nsi-Indiassa. Sielt‰ purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa -- saaren k‰skynhaltia ei p‰‰st‰nyt h‰nt‰ maalle --) Hispaniolan ja Cuban v‰lisen salmen kautta lounaseen p‰in ja n‰ki hein‰kuun 30 p:n‰ suuren Honduras-niemen rantaviivan edess‰‰n. Seuraavana p‰iv‰n‰ noustiin maalle pieneen Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehi‰ Yukatanista. N‰iden aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon korkeampaa viljelyskantaa kuin mit‰ Colombo t‰h‰n asti oli n‰ill‰ maailman kulmilla n‰hnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti veistetyit‰ puu-astioita, marmorimaljoja, veitsi‰ ja kirveit‰ obsidianista sek‰ puumiekkoja, joiden ter‰ niinik‰‰n oli t‰st‰ lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut l‰hte‰ heid‰n maahansa -- tyhm‰sti kyll‰, sill‰ parin p‰iv‰n per‰st‰ olisi h‰n purjehtimalla l‰nteenp‰in, kuten kauppamiehet viittasivat, tullut Yukataniin ja luultavasti myˆskin saanut tietoja Mexikosta, jotka maat todellakin olisivat voineet antaa tukea h‰nen luulolleen ett‰ h‰n muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli ett‰ tarinain ylist‰m‰ Cathay Aasian it‰rannalla oli jossakin l‰heisyydess‰ sek‰ ett‰ h‰n purjehtimalla etel‰‰np‰in tulisi salmeen, joka viepi Indian valtamereen. T‰t‰ ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi h‰n siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa it‰‰np‰in, mutta j‰i pitk‰ksi aikaa aaltojen valtaan. Hirve‰t myrskyt olivat joka p‰iv‰ ajaa h‰nen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes h‰n vihdoinkin syyskuun 12 p:n‰ p‰‰si Honduras'in it‰isimm‰lle niemelle, jolle h‰n keventyneell‰ syd‰mell‰ antoi nimeksi Gracias · Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus t‰st‰ etel‰‰np‰in k‰vi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen indiaani-kyl‰n kyljess‰ olevaan satamaan nykyisen Greytown'in l‰hell‰, jossa hyv‰ntahtoisen v‰estˆn avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa kullan-antavia, mutta kaakkoseen p‰in olisi t‰t‰ metallia viel‰ enemm‰n, sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7 p:n‰ Chiriqui-lahteen, jonka it‰rannalla oli maakunta Aburema, nykyinen Veragua. T‰‰ll‰ astui Colombo maalle ja sai asukkailta tiet‰‰ ett‰ 9 p‰iv‰matkan per‰st‰ suorastaan maan poikki p‰‰st‰isiin toiselle valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyv‰‰. Colombo siis nyt tiesi t‰mmˆisen olevan olemassa n‰ill‰ tienoin, mutta h‰n arveli -- itsep‰ntt‰isesti pit‰en kiinni vanhasta viisaudestaan -- t‰t‰ uutta valtamerta Indian mereksi; ja h‰n teki semmoisen laskun, ett‰ nyt ei en‰‰ olisi enemm‰n kuin 10 p‰iv‰matkaa Ganges-joelle. T‰‰ll‰ -- Veraguassa -- luuli h‰n olevansa Malakka-niemell‰ ja tahtoi sen etel‰isen k‰rjen ymp‰ri kulkevasta salmesta p‰‰st‰ toisella puolella muka sijaitsevaan suureen mereen. H‰n purjehtii sent‰hden pois -- it‰‰np‰in; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat h‰nt‰ palaamaan, ja tammikuussa 1503 on h‰n kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen j‰lleen Veraguassa. Saatuaan er‰‰lt‰ kazikilta tiet‰‰ ett‰ kultaa lˆytyisi oikein kosolta l‰nnemp‰n‰, l‰hett‰‰ h‰n sit‰ etsim‰‰n Bartolommeon vahvan v‰ki-osaston etup‰‰ss‰. Bartolommeo lˆysikin kultahiekkaa vesistˆiss‰, mutta varsinaista kultamalmia verraten v‰h‰sen. Sitten saatiin tiet‰‰ ett‰ viekas kaziki olikin heit‰ narrannut ja ett‰ rikkahin kultakentt‰ oli itse Veraguassa. Colombo silloin p‰‰tti perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja j‰tt‰‰ t‰nne Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan lis‰voimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat t‰t‰ yrityst‰ karsain silmin ja p‰‰ttiv‰t h‰vitt‰‰ siirtokunnan. Colombo sai tiedon heid‰n aikeistaan ja p‰‰si kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit pistiv‰t vasta rakennetut pˆlkkymˆkit palamaan ja tappoivat yhden h‰nen laiva-katteineistaan ynn‰ kokonaisen venhev‰en kanssa. Bartolommeo, jonka laiva viel‰ oli ylemp‰n‰ joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin erilleen p‰‰-retkikunnasta. H‰n oli kovassa vaarassa. Vasta viikon per‰st‰ onnistui Colombon p‰‰st‰ yhteyteen h‰nen kanssansa. Reipas Pedro Ledesmo ui, k‰skykirje hampaissaan, kauhean kuohun l‰pi h‰nen luokseen. Pian olikin Bartolommeo v‰kineen veljens‰ laivalla, mutta h‰nen oma aluksensa j‰i vihollisen saaliiksi. Kolmella laivalla l‰hti nyt Colombo tiehens‰ -- etsim‰‰n taaskin tuota salaper‰ist‰ salmea. Mutta laivat olivat mit‰ kamalimmassa kunnossa, ja jo oli t‰ytymys j‰tt‰‰ niist‰ yksi ihan hylkyn‰ muutamaan satamaan. P‰‰stiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta j‰lell‰ olevat kaksi laivaa uhkasivat niinik‰‰n hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan henkien pelastusta, ja kauheiden k‰rsimysten per‰st‰, joiden kest‰ess‰ nuo kurjat hernepalot lensiv‰t toiselta taivaanreunalta toiselle, tultiin onneksi kes‰kuun 25 p:n‰ Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan v‰h‰n kansia n‰kyi veden-pinnan yl‰puolella. Se oli t‰ydellinen haaksirikko. Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa Gloria (Pyh‰ kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava. Mutta Colombo kokosi kaiken entisen j‰ntevyytens‰ ja neuvokkaisuutensa, vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat onneksi hyvin yst‰v‰llisi‰ ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta miten saada sana Hispaniolaan ja apua sielt‰ haaksirikkoisten poisp‰‰sˆ‰ varten? Heid‰n joukossaan oli kaksi urhokasta miest‰, Diego Mendez ja Bartolommeo Fiesco, jotka er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ elokuussa astuivat kahteen indiaanilaiseen veneesen, ja n‰iden miehistˆksi rupesi kumpaankin 6 Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. N‰m‰ veneet saapuivat viiden p‰iv‰n yht‰mittaisen soudon per‰st‰ Hispaniolaan. Sik‰l‰inen maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja h‰d‰st‰, mutta l‰hetti kuitenkin, kauvan viivytelty‰‰n, laivan Jamaicaan ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. T‰t‰ laivaa kuljetti katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. H‰n tosin purjehti saarelle ja n‰ki haaksirikkoisten h‰d‰nalaisen tilan, mutta l‰hti heti laivoineen takaisin, luvattuaan ett‰ suurempi laiva muka pian tulisi heit‰ noutamaan. Retkel‰isten tila k‰vi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eiv‰t en‰‰ tahtoneet n‰ille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja miehistˆst‰ nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:n‰ 1504 tapahtui puolueiden kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heid‰n p‰‰llikˆns‰ Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kes‰kuun 28 p:n‰, retkel‰isten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heid‰t San Domingoon. Kuukauden t‰‰ll‰ oltuaan, l‰hti Colombo poikansa Hernanin ja veljens‰ Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan per‰st‰ saapuivat marraskuun alussa v. 1504. Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta h‰n nyt oli palannut murtunein voimin. Kotosalla h‰nest‰ ei en‰‰ paljoa piitattu. Uudet suuret tapahtumat pimensiv‰t h‰nen nimens‰ loiston. 7. Amerigo Vespucci. T‰m‰ Colombon maanmies oli nyt etup‰‰ss‰ k‰‰nt‰nyt puoleensa maailman huomion. H‰n oli syntynyt vuonna 1451 Firenzess‰, jossa h‰n sai huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin h‰n harrasti t‰htitiedett‰ ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 p‰‰si Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyˆt Colombon kahta ensim‰ist‰ retke‰ varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen Colombonkin kanssa, ja h‰ness‰ her‰si suuri halu lˆytˆretkiin. Ensim‰isen merimatkansa sanoo h‰n tehneens‰ v. 1498, mutta h‰nen kertomuksensa siit‰ on hyvin h‰m‰r‰. Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien nimi‰, joiden retkikunnassa h‰n matkusti. Mutta sill‰ matkallaan n‰ki h‰n Etel‰-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti havainnoistaan kirjeiss‰ muutamille yst‰ville. Kirjeet painettiin ja her‰ttiv‰t yleist‰ ihastusta. V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta lˆydettyyn Brasiliaan, ensiksi t‰htitieteilij‰n‰, sitten katteinina yhdell‰ laivalla. T‰ll‰ matkalla kulki h‰n Etel‰-Amerikan melkein koko it‰rannikon ja oli jo v‰h‰ll‰ lˆyt‰‰ salmen sen etel‰isimm‰ss‰ p‰‰ss‰. Rio Janeiron lahti lˆydettiin tammikuun 1 p:n‰ 1502. Matkan tulokset olivat itsess‰‰nkin melkoiset kyll‰, mutta maailman huomio kiintyi niihin viel‰ enemm‰n Vespuccin oivallisten kertomusten t‰hden. H‰nen hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden asukkaiden el‰m‰n-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymyst‰ ja olivat pian koko sivistyneen maailman k‰siss‰, ne kun ennen pitk‰‰ k‰‰nnettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci oli p‰iv‰n sankari, ja h‰nt‰ kunnioitettiin Uuden Maailman lˆyt‰j‰n‰. T‰t‰ nime‰ k‰ytettiin, n‰et, nyt ensi kertaa vasta lˆydettyjen maiden nimityksen‰. Vapaana niist‰ ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa h‰m‰rsiv‰t Colombon silm‰‰, oli Vespucci pian saanut selville ett‰ maa, jonka rannikko oli niin pitk‰ ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sill‰ mit‰ h‰n t‰‰ll‰ n‰ki ei ensink‰‰n soveltunut siihen, mit‰ sivistynyt ja oppinut maailma tunsi Indiasta. Vespuccinkin onnen-t‰hti kuitenkin pian rupesi sammumaan. H‰n sai Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen lˆyt‰mist‰ varten, joka vei Amerikan etel‰p‰‰st‰ toiseen valtamereen, mutta laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan, ell'ei ota lukuun sit‰ ett‰ Vespucci sai perustetuksi ensim‰isen siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci vain nuhteita vaivoistaan. H‰n meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa h‰n nimitettiin merikarttalaitoksen p‰‰llikˆksi ja pysyi siin‰ virassa kuolemaansa saakka v. 1512. 8. Colombon kuolema ja j‰lkel‰iset. Cristoforo Colombolta oli, h‰nen suureksi harmikseen jo v. 1500 riistetty hallitusoikeus h‰nen lˆyt‰miss‰‰n maissa. Niin kauvan kuin kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin, joita h‰nell‰ entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sielt‰ nauttia. Mutta Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand t‰m‰n oikeuden, ja kruunu korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion lˆytˆretkeilij‰n suuresta kˆyhyydest‰ h‰nen viimeisin‰ vuosinaan on kuitenkin per‰tˆn. Colombolta on viel‰kin kirjeit‰ tallella, jotka osoittavat ett‰ h‰n t‰h‰n aikaan pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin l‰hetti suuria summia; ja kuollessaan j‰tti h‰n j‰lkeens‰ omaisuuden, jonka avulla Diego voi p‰‰st‰ naimisiin suurisukuisen, mutta kˆyh‰n aatelisneiden kanssa. Colombo ei ollut niit‰ miehi‰, jotka niin hevill‰ p‰‰st‰v‰t kullat k‰sist‰ns‰. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin h‰n olikin, ei h‰n suinkaan unohtanut t‰m‰n maailman asioita eik‰ omaa etuansa. Unelma pyh‰n haudan valloittamisesta saa j‰‰d‰ sikseen, kun esim. tulee kysymykseen h‰nen hallitusoikeutensa L‰nsi-Indiassa, jotka h‰n v‰kisinkin kokee saada takaisin ja j‰lkel‰isilleen turvatuiksi --vaikka turhaan. T‰ss‰ tarkoituksessa h‰nnyst‰‰ h‰n viime p‰ivin‰‰n hovin per‰ss‰ paikasta paikkaan -- aivan kuin ennen aikaan --, mutta kuningas ei ota h‰nt‰ kuullakseen. Vuonna 1506 on h‰n siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. T‰‰ll‰ pett‰v‰t viimeisetkin voimat, loppu on k‰siss‰. Molemmat pojat ovat n‰in‰ hetkin‰ h‰nen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henk‰isee Amerikan lˆyt‰j‰ toukokuun 21 p:n‰ 1506 viimeisen huokauksensa. H‰nen maalliset j‰‰nnˆksens‰, -- k‰‰rittyn‰ munkkikaapuun, kuten h‰n itse oli tahtonut --, pantiin ensiksi l‰heisen franciskanien luostarin hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden per‰st‰ joutuivat ne viimein Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n, toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanj‰ristys, joka 1700-sataluvulla h‰vitti t‰m‰n kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhk‰isi Colombon tomun tiet‰m‰ttˆmiin. Sevillaan pystytettiin v. 1513 h‰nen haudalleen -- Colombon luut lep‰siv‰t siell‰kin jonkun aikaa -- muistopatsas, johon piirrettiin kirjoitus: A Castilla y a Leon nuevo mundo diÛ Colon. (Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman). Genovan kaupunki on niinik‰‰n mainiolle pojalleen pystytt‰nyt kauniin muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:n‰ 1862. Colombon luonne selvenee tietysti paraiten h‰nen teoistaan. Suuret aatteet liikkuivat h‰nen aivoissaan, h‰n oli yritteli‰s, kekseli‰s, rohkea ja voimallinen, yst‰v‰ins‰ seurassa iloinen ja puhelias, h‰n harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta h‰n ei ymm‰rt‰nyt kaikkein ihmisten synnynn‰isi‰ oikeuksia eik‰ niist‰ mit‰‰n v‰litt‰nyt. Lˆyt‰miens‰ maiden asukkaita piti h‰n "huonompina ihmisin‰", tavaranansa, jotka eiv‰t ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat luontokappaleet. "Itse h‰n heit‰ mˆi kuin mets‰n riistaa ja ajoi heit‰ verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta maailmassa. Niinp‰ kirjoittaa h‰n muutamassa kirjeess‰ nelj‰nnelt‰ matkaltaan -- kesken hartaimpia hengellisi‰ haaveitansa --: "Kulta on kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja rikkaudella tekee h‰n t‰ss‰ maailmassa kaikki mit‰ tahtoo. Niin, sill‰ jopa saattaa l‰hett‰‰ sieluja paratiisiinkin." Colombo kirjoitteli mielell‰‰n ja paljon. H‰nelt‰ on viel‰ tallella koko joukko kirjeit‰, kertomuksia ja v‰itˆskirjoja. Muutamat painatti h‰n itse. H‰nen ulkomuotoaan kuvailee er‰s aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti: "Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, viel‰ pystyp‰inen mies. Kasvot ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisill‰ poskilla, nen‰ koukeroinen, kirkkaat silm‰t t‰ynn‰ns‰ vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat viime vuosina harmaantuneet." Colombon j‰lkel‰isist‰ on huomattava ett‰ poika Diego jo v. 1508 sai takaisin kaikki is‰ns‰ arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja varakuninkaana hallitsi h‰n Espanjan suuria alusmaita Amerikassa kuolemaansa saakka v. 1528. H‰nen naimisistaan herttuallisen Alba-suvun tytt‰ren kanssa l‰hti joukko loistavia sukuja. --Diegon poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta el‰‰ naispuolelta viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰kin. Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat naimattomina. Samaten myˆskin h‰nen poikansa avioliiton ulkopuolelta, Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra. H‰n luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehk‰ suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston. V. Tyvenen Meren lˆytˆ. Magalhaens. Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden. Nelj‰nkymmenen vuoden kuluessa h‰nen kuolemastaan toimittavat Espanjalaiset nyt h‰mm‰stytt‰vi‰ tˆit‰ lˆytˆretkien ja valloitusten alalla. Ja uusiin voittomaihin rient‰‰ parvi toisensa per‰st‰ innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisi‰ kaikista s‰‰dyist‰ -- onnen-onkijoita kaikki tyyni. T‰h‰n ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen Meren lˆydˆst‰. H‰nen nimens‰ oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa harjoitti h‰n jonkun aikaa maanviljelyst‰, mutta kyll‰styi er‰‰n‰ kauniina p‰iv‰n‰ siihen ja piiloutui -- matkarahan puutteessa -- Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimell‰ perustettiinkin t‰mmˆinen Uraba-lahden l‰nsirannalle; mutta siirtolaiset tekiv‰t Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat t‰m‰n laivaan ja l‰hettiv‰t h‰net takaisin Espanjaan. Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, j‰rjesti pontevalla voimalla t‰m‰n asiat, muodostaen, n‰et, varsinaisen ryˆv‰rivallan, joka laski allensa l‰heiset indiaani-heimot ja s‰‰lim‰ttˆm‰ll‰ julmuudella ryˆsti kaikki mit‰ heill‰ oli. Muutamalla ryˆstˆretkell‰‰n sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merest‰, joka olisi kuuden p‰iv‰matkan p‰‰ss‰ etel‰‰np‰in ja jonka rannalla rikas kultala tavattaisiin. Sinne sit‰ menn‰‰n. Syyskuussa v. 1513 l‰hti Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki ja aarniomets‰in halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin syysk. 25 p:n‰ Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta ihastunut retkikunta n‰ki edess‰‰n ‰‰rettˆm‰n valtameren. Nelj‰ p‰iv‰‰ kuljettiin nyt vuoren rinnett‰ alasp‰in, kunnes syysk. 29 p:n‰ seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etel‰meren rannikolla. Rannikon asujamilta sai Balboa tiet‰‰ ett‰ etel‰mp‰n‰ olisi olemassa erinomattain kultarikkaita maita ja v‰kirikkaita, suuria kaupunkeja, joissa vilkasta kauppaa k‰yd‰‰n. -- T‰t‰ tarinaa oli m.m. kuulemassa Balboan l‰hin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka silmist‰ k‰vi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro. Tapaamme h‰net myˆhemmin. Mutta Balboa palasi takaisin, tehty‰‰n kaikki seudun kazikit veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryˆstettiin maan-asukkaiden kyl‰t paljaiksi, h‰vitettiin ja poltettiin. Ihan syyttˆm‰sti hakattiin indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repiv‰t heit‰ hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin sit‰ ennen yst‰v‰llisten heimojen syd‰miin. Lastattuna kullalla ja helmill‰ -- ja luultavasti myˆskin hyv‰ll‰ omatunnolla -- palasi Balboan kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle. Balboa l‰hetti sitten suorastaan Espanjaan laivan -- viem‰‰n tietoa merkillisest‰ lˆydˆst‰ ja paljon kultaa. T‰ten toivoi h‰n saavansa Encisoa vastaan tekem‰ns‰ kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa asianomaisesti vahvistetuksi k‰skynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se oli jo liian myˆh‰ist‰. Espanjasta oli l‰hetetty Pedrarias de Avila k‰skynhaltiaksi Dariaan ja h‰nen kanssaan loistava seurue aatelismiehi‰ ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi, Etel‰meren rannikolle, mutta alistettiin Avilan k‰skett‰v‰ksi. T‰ss‰ virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. H‰n aikoi m.m. etsi‰ tuon rikkaan kultamaan etel‰ss‰. Sit‰ varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia laivapuita ei ollut saatavissa etel‰rannikolla, hinautti h‰n niit‰ aarniomets‰in halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka t‰hden sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli teht‰v‰ uudestaan. Mutta se tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada nelj‰ sotapriki‰ valmiiksi, kun Pedrarias de Avila kutsutti h‰net Santa Mariaan. Kuninkaan k‰skynhaltia oli ruvennut ep‰ilem‰‰n alap‰‰llikkˆ‰‰n ja katseli karsain silmin h‰nen suuria varustuksiansa. P‰‰sty‰‰n Santa Mariaan vangittiin sent‰hden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi h‰net kapinallisista vehkeist‰ kuolemaan. Eik‰ se ensink‰‰n auttanut ett‰ h‰n oli -- Avilan v‰vy. Tyvenen Meren lˆyt‰j‰n kaula katkesi mestauspˆlkyll‰ v. 1517. Balboan rakentamaa laivastoa k‰ytettiin muihin yrityksiin -- pohjosessa p‰in, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli Kultainen Castilia, kuten sit‰ siihen aikaan nimitettiin, joutui tykk‰n‰‰n rappiolle. Indiaaniv‰estˆ h‰vitettiin, maanviljelys j‰i sikseen, ja er‰maa ja liejukuume p‰‰siv‰t vanhoille valloilleen. Viimein l‰htiv‰t Espanjalaisetkin sielt‰ tiehens‰ kaikki tyyni ja muuttivat Etel‰meren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien, merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme n‰hd‰. * * * * * Tyvenen Meren lˆytˆ olisi, niin suuri kuin se itsess‰‰n olikin, kuitenkin j‰‰nyt puolinaiseksi, ell'ei mit‰‰n meritiet‰ sinne ja siten Amerikan l‰nsirannikolle niinik‰‰n olisi lˆydetty. T‰m‰n seikan oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tiet‰ pyrkiv‰t Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsi‰ p‰‰sytiet‰ Balboan lˆyt‰m‰‰n mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat h‰net alku-asukkaat, ja h‰nen retkikuntansa palasi takaisin kotia. Sen salmen lˆyt‰j‰ksi, joka Amerikan etel‰isimm‰st‰ osasta viepi Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. H‰n oli syntynyt vuonna 1480, kunnosti itse‰‰n Indiassa ja taisteli mohrilaisia vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa ep‰suosioon ja vet‰ytyi yksityis-el‰m‰‰n. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja meritieteellisi‰ opintoja, tuli h‰n siihen vakuutukseen, ett‰ Maustesaarille paraiten p‰‰st‰isiin Balboan lˆyt‰m‰n valtameren poikki, kunhan vain lˆydett‰isiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa h‰n ei ep‰illyt. Magalhaens k‰‰ntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin k‰ytett‰vikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 l‰htiv‰t liikkeelle Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle 8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia, etel‰‰n p‰in, kunnes se vihdoin, vietetty‰ns‰ talven pieness‰ San Julian nimisess‰ lahdessa ja kadotettuaan myrskyss‰ yhden laivan, lokakuun 10 p:n‰ 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkel‰isten eteen tuo kauvan kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksytt‰v‰n saariston kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien l‰pi, ulapalta ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:n‰ 1520, p‰‰stiin Cabo Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle -- nyt en‰‰ ainoastaan kolmella laivalla, sill‰ yksi oli taas menetetty sill‰ tavoin, ett‰ miehistˆ tappoi sen katteinin ja purjehti tiehens‰ takaisin Espanjaan. Mutta lˆydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin p‰‰sty vesitiet‰ myˆten siihen suureen valtamereen, joka yhdess‰ Atlantin kanssa yhdist‰‰ Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis maailman-historiallisesti t‰rke‰; ja tuolla pitk‰ll‰ salmella on viel‰kin Magelhaensin nimi. Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen p‰in pitkin Etel‰-Amerikan l‰nsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta h‰n rohkeasti k‰‰ntyi luoteesen p‰in, todistettuansa ett‰ Uusi Maailma ulottui yh‰ edemm‰s pohjoseen. Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli viel‰kin t‰rke‰mm‰ksi kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka t‰hden t‰ss‰ siit‰ vain muutamalla sanalla muistutamme. Nelj‰ kuukautta yht‰ mittaa purjehti Magalhaens tuon ‰‰rettˆm‰n valtameren lakeuksia -- ja retkeilijˆit‰ suosi alinomaa myrskytˆn ilma, jonka t‰hden merelle annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521 tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan etel‰puolelta, tuhannet vaivat kestetty‰‰n, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, p‰‰st‰ takaisin Espanjaan. Sen p‰‰llikkˆn‰ oli Sebastian del Cano ja se oli tehnyt ensim‰isen matkan maapallon ymp‰ri. Cano sittemmin aateloittiin ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus: Primus me circumdedisti (Sin‰ ensim‰isen‰ minun ymp‰rini kuljit). Kertomuksen t‰st‰ merkillisest‰ matkasta kirjoitti Italialainen Antonio Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa. VI. Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus. T‰h‰n asti olivat espanjalaiset lˆytˆretkeilij‰t matkoillaan Amerikassa melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistym‰ttˆm‰in luonnonihmisten kanssa, jotka eiv‰t ymm‰rt‰neet mink‰ vaaran nuo merentakaiset vieraat heille ja heid‰n maillensa toivat. Eiv‰tk‰ he liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet. Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisess‰ kertoneet miss‰ n‰m‰ sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet lyhyen kuvauksen heid‰n viljelyskannastaan. Niinp‰ nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko) sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli t‰m‰ sivistys saavuttanut kyll‰kin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] -- Cuban saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon entisi‰ seuralaisia. Yhdess‰ useiden muiden seikkailijain kanssa toimitti h‰n v. 1517 kolme laivaa lˆytˆretkelle l‰nteen p‰in. Sit‰ johti aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan lˆysiv‰tkin n‰m‰ retkel‰iset nyt Yukatanin niemimaan ja n‰kiv‰t suureksi h‰mm‰styksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: v‰kirikkaita kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyj‰ vainioita, hienopukuisia asukkaita. Mutta n‰m‰ asukkaat esiintyiv‰t vihollisina Espanjalaisia vastaan, ja t‰ynn‰‰n vammoja palasi Cordovan joukkokunta takaisin Cubaan, jossa h‰n itse ja puolet h‰nen miehist‰‰n pian kuolivat haavoihinsa. -- Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon eli Tanuco-joen suuhun asti, n‰hden kaikkialla Mexikon lahden etel‰rannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava Grijalva yst‰vyytt‰ asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset aarteet jalokivi‰, kultaa ja kauniita kankaita. Ep‰terveellinen ilmanala pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan. Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retke‰. Sen p‰‰llikˆksi tuli mies, jonka loistava sotilasnero oli tekev‰ lopun koko Mexikon kultaisesta valtakunnasta. T‰m‰ mies oli Fernando Cortez, espanjalainen aatelismies Estremadurasta. H‰n oli jo 1504 tullut Uuteen Maailmaan etsim‰‰n kultaa ja kunniaa. T‰h‰n aikaan, 1519, oli h‰n 34 ik‰vuodellaan, oli voimakas, j‰ntev‰, reipas, oli sivistyneempi kuin useimmat muut t‰m‰n ajan seikkailijat, oli ter‰v‰p‰inen, sukkela, neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, p‰‰tt‰v‰inen, viekas -- ja arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli h‰n melkein narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ymp‰ri maailmaa oli h‰nen mieli-aatteenaan. Naiset t‰st‰ loistavasta ristiritarista erinomattain pitiv‰t, -- ja h‰n heist‰. T‰mmˆinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi k‰ytt‰‰ omiin valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli h‰nen sihteerin‰‰n ja samalla myˆskin tuomarina San Iagossa, niinik‰‰n naimisissa er‰‰n Velasquezille sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli l‰htem‰isill‰‰n, katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa p‰‰llikkˆtoimen Cortezilta pois, mutta t‰m‰ sai hyviss‰ ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja purjehti tiehens‰ ihan h‰nen nen‰ns‰ alta, j‰tt‰en suuttuneen kuvernˆˆrin rannalle kiroilemaan. Retkikunnassa oli 400 miest‰ espanjalaista jalkav‰ke‰, 200 indiaania, 16 ratsumiest‰ ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli loistava joukko nuoria aatelismiehi‰: hurjan urhokas ja iloinen ritari Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa. Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat nyt tekiv‰t jyrkk‰‰ vastarintaa, kunnes koko p‰iv‰n taisteltuaan taipuivat rauhaan ja sitten siin‰ uskollisesti pysyiv‰tkin. Heid‰n kazikiltaan sai Cortez l‰htiess‰‰n muiden lahjojen joukossa kauniin orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin oli Cortezin hyv‰n‰ enkelin‰ koko t‰ll‰ monimutkaisella matkalla. Huhtikuun 21 p:n‰ 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. T‰‰ll‰ tuli Mexikon keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tiet‰‰ mit‰ vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen hallitsijan k‰skyst‰, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista sanomaa, ja pyysi vapaata p‰‰sy‰ maan p‰‰kaupunkiin. Mexikolainen maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvill‰ teill‰ kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta. Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, -- kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet h‰mm‰stytt‰v‰n taidon. Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensim‰iseen tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del Norten er‰maihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisen‰ nimen‰ oli Anahuak, v‰hitellen sis‰maan yl‰tasangoille, laaksojen ja yl‰nkˆjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat, joista useat oli tulivuoria, kohottivat siell‰ t‰‰ll‰ lumipeittoiset huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon yl‰laakso, mainiosti viljelty tasanko t‰ynn‰‰n kukoistavia kaupunkeja ja kyli‰. Keskelt‰ laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silm‰‰, joka ymp‰rˆiv‰lt‰ vuorelta katseli sinne alas, viisi j‰rve‰, joiden kohdalta suuren p‰‰kaupungin palatsit ja temppelitornit v‰lkkyiv‰t auringon valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty. Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta nahua-kansasta, joka t‰‰ll‰ 500 vuotta oli rauhan tˆit‰ harjoittanut ja perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat heid‰n aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja metallitˆiss‰ olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenm‰‰r‰inen hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli sotajumalan verinen uhripalvelus j‰tt‰nyt sijaa lempe‰mmille uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen j‰lleen el‰hyttiv‰t; ja monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin, sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien hallitessa k‰ynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja sotilass‰‰dyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistˆ, kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat Aztekien rasittavaa iest‰. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti s‰ilytt‰neet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin. Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat hekin ylimm‰ist‰ olentoa, "tuntematonta jumalaa", sek‰ lempe‰‰ Tezkatlipokaa, "maailman sielua". Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ik‰vˆiv‰t pelastusta ikeest‰ns‰. T‰t‰ ik‰vˆimist‰ ilmaisi taru valkoisesta ja lempe‰st‰ Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeit‰, puhtaita tapoja, mutta sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut it‰isen meren avaruuteen, josta h‰n kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystytt‰m‰‰n uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi. Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma, julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen ruhtinas. -- Kun sen t‰hden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma ett‰ jo olikin Quetzalkoatl maahan tullut valtakuntaansa perim‰‰n. K‰sky pantiin sent‰hden rannikolle menem‰‰n ett‰ vieraiden tuli l‰hte‰ tiehens‰ maasta. Mutta samassa l‰hetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi suurta kiekkokilpe‰, toinen kullasta, toinen hopeasta; kyp‰rin t‰ynn‰ns‰ kultajyv‰si‰, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. N‰m‰ kuitenkin vain enemm‰n kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eik‰ paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle maaherralle ett'ei h‰n mill‰‰n mokomin voinut luopua aikeestaan tulla itse keisarin puheille. Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt l‰helle maalle-nousupaikkaansa linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta virkamiehet ja nimitytti itsens‰ niiden kautta "Espanjan kruunun nimess‰" valloitusretken p‰‰llikˆksi, tekeytyen siten riippumattomaksi Velasquezista. Montezuman k‰skyst‰ kielt‰ytyiv‰t ymp‰rystˆn asukkaat antamasta retkeilijˆille ruokavaroja, mutta n‰it‰ saatiin pohjoisempana olevan Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastik‰‰n oli t‰ytynyt notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heit‰ vihasi ja viel‰ uskalsi niskoitella heit‰ vastaan. J‰tetty‰‰n 150 miest‰ varustusv‰eksi Villa Ricaan ja kapinallisen vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenk‰‰n voisi ajatellakkaan per‰ytymist‰ -- l‰hti Cortez elokuun 16 p:n‰ matkalla maan sis‰osaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa yhdistyi h‰nen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia. Kolmen p‰iv‰n vaivaloisen matkan per‰st‰ saavuttiin Tlascala eli "Leip‰maa" nimisen vapaavaltion alueelle. T‰m‰ tasavalta oli niinik‰‰n sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat miehet pitiv‰t menestyksell‰ puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan. Mutta Euroopalaisia pitiv‰t Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain tappelujen per‰st‰ ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotap‰‰llikkˆ Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen nimenomaisesta k‰skyst‰; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan miesten kesken liitto, jonka n‰m‰ loppuun asti vilpittˆm‰sti pitiv‰t. Cortez oli uskonnollisessa innossaan t‰h‰n-astisilla lepopaikoilla h‰vitt‰nyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heid‰n temppeleihins‰ sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia: mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi h‰net t‰st‰ hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitiv‰t kovasti kiinni uskonnollisestakin arvostaan, ja heid‰n pyhimpi‰ tunteitansa olisi ollut vaarallista k‰yd‰ liian kovasti loukkaamaan. Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin, jonka asukkaat Montezuman k‰skyst‰ yrittiv‰t vastarintaa; mutta Cortez houkutti kaikki heimokunnan p‰‰llikˆt suureen temppelipihaan ja surmautti heid‰t petollisesti kaikki tyyni, jonka j‰lkeen Tlaskalaisetkin rynt‰siv‰t kaupunkiin ja teurastivat yhdess‰ Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, -- urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilˆyly." Huhu t‰st‰ hirmutyˆst‰ k‰vi Cortezin edell‰, eik‰ en‰‰ mik‰‰n kaupunki Espanjalaisten tiell‰ uskaltanut h‰irit‰ heid‰n kulkuaan. Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen neitsyen) nimisten vuorij‰ttil‰isten v‰list‰ kuljettiin nyt Mexikon ihanaan laaksoon. Mit‰ l‰hemm‰lle p‰‰kaupunkia tultiin, sit‰ enemm‰n h‰mm‰stytti retkel‰isi‰ seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden kaunisten j‰rvien ymp‰rill‰, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyli‰ ja kaupunkeja; ja vesill‰ vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja puutarhoja; jotka kaikki kulkivat p‰‰kaupunkiin p‰in. T‰m‰n kiiltelev‰t palatsit ja temppelit (teokalliot) n‰kyiv‰t jo kaukaa. Maatie t‰h‰n kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa j‰rvess‰, meni pitkin nelj‰‰ patoa; ja kun n‰ihin rakennetut vipusillat nostettiin ylˆs, oli p‰‰sy maan puolelta kaupunkiin ehk‰isty. Itse kaupunkiakin risteili lukuisat kanavat. Marraskuun 8 p:n‰ 1519 marssi Cortezin joukko sis‰‰n Tenochtitlaniin. Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada vieraita palaamaan, ryhtym‰tt‰ kuitenkaan mihink‰‰n vastarintaan, oli itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri, linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez k‰viv‰t nyt vuorotellen toinen toistaan tervehtim‰ss‰, ja Cortez selitti saaneensa hallitsijaltaan toimeksi k‰‰nt‰‰ Montezuman ynn‰ koko h‰nen kansansa kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yht‰ hyv‰ksi ja oli yh‰ sittemminkin t‰ss‰ asiassa taipumaton. Vieraita sanoi h‰n kuitenkin, tyhm‰sti kyll‰, luulevansa Quetzalkoatlin j‰lkel‰isiksi ja lupasi maksaa Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez p‰‰tti nyt ottaa Montezuman vangiksi, p‰‰st‰kseen h‰nen kauttansa maan herraksi. Niinp‰ l‰hti siis hurjan uskalias espanjalainen p‰‰llikkˆ er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ rohkeimpien toveriensa kanssa Montezuman palatsiin h‰nt‰ "tervehtim‰‰n". Nyt oli v‰h‰‰ ennen rannikolta tullut tieto ett‰ sik‰l‰inen mexikolainen maaherra oli hyˆk‰nnyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiest‰ oli menett‰nyt henkens‰ ja heid‰n p‰‰llikkˆns‰ saanut surmaavaan haavan. Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sek‰ ett‰ Montezuma itse joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi yst‰vyydest‰‰n n‰it‰ kohtaan. Montezuma ensimm‰lt‰ pani vastaan, mutta kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten v‰kivaltaa, suostui h‰t‰‰ntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heid‰n kortteriinsa. -- T‰st‰ l‰hin oli itse teossa Cortez maan herrana. H‰n rupesi Montezuman pakollisella suostumuksella ja h‰nen nimess‰‰n -- ryˆst‰vien upseeriensa kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten pes‰‰n. Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta ett‰ muuan Velasquezin l‰hett‰m‰ sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli saapunut riist‰m‰‰n Cortezilta p‰‰llikkyytt‰, joka oli annettava Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja indiaanialaisen apujoukon etup‰‰ss‰ Narvaezia vastaan, joka Cempoalan l‰hell‰ perin pohjin voitettiin. H‰n itse, Narvaez, l‰hetettiin h‰pe‰llisesti takaisin Cubaan, ja h‰nen sotajoukkonsa meni Cortezin puolelle. T‰ll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli j‰tt‰nyt Espanjalaisten p‰‰llikˆksi p‰‰kaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kest‰ess‰ hyˆk‰nnyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siin‰ tilaisuudessa hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus oli aseellinen hyˆkk‰ys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta silloin saapui myˆs Cortez suuresti lis‰‰ntyneen armeijansa kanssa ja pelasti hetkeksi alap‰‰llikkˆns‰, sulkeutuen taas tuohon hyv‰‰n linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat hyˆkk‰yksi‰‰n sit‰ vastaan, ja kovia k‰h‰kˆit‰ oli nyt joka p‰iv‰. Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein p‰‰ttiv‰t he muun neuvon puutteessa pyrki‰ satimestaan irti. T‰t‰ varten pantiin onneton, yh‰ vankina siell‰ oleskeleva Montezuma pit‰m‰‰n puhetta kansalle, jolle h‰nen tuli vakuuttaa ett'ei h‰n muka ollutkaan vankina sek‰ kehoittaa sit‰ p‰‰st‰m‰‰n vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli h‰n avannut suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului h‰nen alamaistensa joukosta ja kivi‰ ja nuolia sateli h‰nen ymp‰rill‰‰n. Keisari siin‰ sai surmaavat haavat ja heitti henkens‰ kes‰k. 30 p:n‰, viimeiseen saakka pysyen kiinni uskonnossaan ja inholla hylj‰ten espanjalaisten pappien k‰‰nt‰mis-yritykset. Mutta Espanjalaisten t‰ytyi mill‰ hinnalla hyv‰ns‰ p‰‰st‰ pois, koska heid‰n tilansa nyt k‰vi yh‰ tukalammaksi. Niinp‰ l‰htiv‰tkin he yˆll‰ vasten hein‰kuun 1 p‰iv‰‰ liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin p‰‰sseet sille padolle, jota pitkin heid‰n oli yritt‰minen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat molemmin puolin rupesivat h‰tyytt‰m‰‰n heit‰ veneist‰ns‰, edest‰ ja takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensim‰isen aukon poikki, kulkien siit‰ yli, romahti toisessa aukossa j‰rveen. Kauhea n‰ytelm‰ seurasi. J‰lkijoukko tyrkk‰si etummaisia veteen, ja aukko t‰yttyi pian kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisist‰, ja tuota hirve‰‰ siltaa myˆten kulkivat v‰h‰iset loput Cortezin sotav‰est‰ aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hypp‰si, nojautuen pitk‰‰n keih‰‰sen, jonka alap‰‰n h‰n iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta t‰mmˆisest‰ paikasta poikki -- mexikolaisten ja oman v‰kens‰kin h‰mm‰stykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hypp‰ys", "Salto de Alvarado," jota nime‰ t‰m‰ paikka Mexikon kaupungissa viel‰kin kantaa. Espanjalaisten l‰htˆ on historiassa saanut nimekseen: "Surullinen yˆ" -- La noche triste -- ja ainoastaan 440 miehell‰ l,400:st‰ p‰‰si Cortez p‰iv‰n valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt pyrkiv‰t Tlaskalaan p‰in. Otumban luona koilliseen j‰rvist‰ oli heit‰ vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen p‰‰llikˆlt‰ riist‰nyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse p‰‰llikˆn maahan. Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa lev‰hdettiin. Cubasta tuli t‰nne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseens‰ -- Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen. T‰t‰ varten rakennutti h‰n nyt laivaston, kolme sotapriki‰, joiden valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin yst‰v‰lliseen Tezkukoon Mexiko-j‰rven it‰rannalla, -- vaivaloinen hinaus maitse, niinkuin Balboan samankaltainen mainio tyˆ. Saapuneena sotav‰kineen Tezkukoon, liitt‰ytti Cortez laivansa kokoon, tyˆnn‰tti ne j‰rveen ja alkoi Tenochtitlanin piirityksen. T‰t‰ kesti puoli kolmatta kuukautta. Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma, nimitt‰in h‰nen v‰vyns‰ ja veljens‰-poika, nuori, urhokas Guatemozin. T‰m‰ oli varustanut p‰‰kaupunkinsa hyv‰‰n puolustustilaan, tehden joka talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat is‰nmaansa, kunniansa ja henkens‰ puolesta kuin sankarit, pelk‰‰m‰tt‰ kuolemaa, pelk‰‰m‰tt‰ n‰lk‰‰, joka lopulta k‰vi piiritetyss‰ kaupungissa kauheaksi. N‰ytelmi‰ Jerusalemin kauhistuksesta oli n‰ht‰v‰n‰, mutta kerta toisensa per‰st‰ syˆstiin hyˆkk‰‰v‰t Espanjalaiset takaisin. Viimein -- kun l‰heiset heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet Espanjalaisiin -- p‰‰tti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna, suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsim‰‰n apujoukkoja kauvempaa maaseuduilta. Silloin ‰kk‰siv‰t h‰net Espanjalaiset, ja urhoollinen keisari puolisoineen joutui vangiksi. P‰‰llikˆn kukistuttua murtui Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina, antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksess‰. Huolimatta h‰vityksest‰, oli Espanjalaisten sotasaalis ‰‰retˆn. Mutta kun arveltiin vangitulla keisarilla olevan viel‰kin suuremmat aarteet piilossa, pantiin h‰n polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin ei kuitenkaan mit‰‰n "tunnustanut", jonka t‰hden Cortez h‰net pelasti palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti. Mexiko oli valloitettu. P‰‰kaupungin kanssa alistui koko maa, koko Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat kesken‰ns‰, ja kotimainen v‰estˆ tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja sotamiesten raakuus oli h‰vitt‰nyt kaikki, mik‰ vain oli mink‰‰nlaisessa yhteydess‰ vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin kirjalliset muistomerkit ja parahimmat n‰ytteet Toltekien taiteesta korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan. Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko kasvoi v‰hitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheit‰ muutti Cubasta t‰nne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja Cortez tuli kuninkaan k‰skynhaltiaksi. Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt Cortezin alap‰‰llikˆt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. -- Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttiv‰t h‰nt‰ itsevaltaisista pyrinnˆist‰ ja yhteisten varojen tuhlaamisesta. H‰n matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itse‰ns‰, ja loistavasti h‰nt‰ kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. H‰n vet‰ytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin j‰lleen merilˆytˆihin. Niinp‰ h‰nen toimestaan lˆydettiin Californian niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta. Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta v‰ke‰ t‰mmˆisiin yrityksiin. Silloin h‰n uudestaan, v. 1540, l‰hti Espanjaan -- valittamaan. Mutta t‰‰ll‰ ei nyt en‰‰ "Aztekien teurastajasta" piitattu. Niinkuin ennen Colombo h‰nnysti h‰n nyt hovin per‰ss‰ kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa Cortez ei en‰‰ n‰hnyt. H‰n kuoli joulukuun 2 p:n‰ 1547 l‰hell‰ Sevillaa. Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lep‰si Mexikon valloittajan luut. VII. Francisco Pizarro. Etel‰-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus. Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja t‰ll‰ kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui er‰‰n‰ kauniina p‰iv‰n‰ yhteen kolme etev‰‰ kappaletta t‰st‰ kunnioitettavasta ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilm‰inen tuttavamme Balboan retkelt‰; Diego Almagro, maailman mierolainen, jonka syntyper‰‰ ei kenk‰‰n tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta hyv‰syd‰minen, vilpitˆn, suoraluontoinen lurjustelija; sek‰ Hernando de Luque, Panaman kirkkoherra. T‰m‰ kolminaisuus nyt teki keskin‰isen liiton muutaman kultamaan valloittamista varten, joka oli etel‰ss‰ p‰in Panamasta ja josta Pizarro oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkell‰. Siell‰ oli t‰h‰n asti k‰ynyt ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta pikimm‰lt‰‰n vain ja sen pohjois-p‰‰ss‰, nykyisen Columbian rannikolla. Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimens‰: Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan k‰sityksen maan mahtavasta viljelyksest‰ ja ‰‰rettˆm‰st‰ rikkaudesta. H‰n itse pian kuoli, mutta j‰tti lˆytˆns‰ perinnˆksi Pizarrolle. Mik‰ mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan valloittaja? Syntyisin oli h‰n, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran ‰p‰r‰-poika, joka nuoruudessaan paimensi is‰ns‰ lampaita, karkasi jonkun tepposen t‰hden saamansa rangaistuksen per‰st‰ tiehens‰ ja viimein kruunun sarkoja kulkiessaan joutui San Domingoon. T‰‰lt‰ teki h‰n Hojedan retkikunnassa matkan Venezuelaan ja p‰‰si uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan alap‰‰llikˆksi. Dariassa oli h‰n palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. H‰n ei osannut lukea eik‰ kirjoittaa. Sit‰ ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja, jonka mukaan t‰m‰n tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja Pizarron ja Almagron sit‰ johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella vahvistettava, ei Pizarro eik‰ Almagro saanutkaan itse nime‰ns‰ sen alle, vaan vieraan-miehen t‰ytyi ne siihen piirt‰‰. Mutta v‰likirja oli yht‰ voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 l‰hti retkikunta Birun valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna. Kaikkialla, miss‰ retkel‰iset astuivat maalle Etel‰-Amerikan luoteisrannalla, tekiv‰t maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuv‰ke‰ ja ruokavaroja, mutta Pizarro 12 miehen kanssa j‰i pienelle Gorgona nimiselle saarelle k‰rsim‰‰n kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsem‰n kuukautta viettiv‰t n‰m‰ argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi, jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etel‰rannalle asti, jossa oli suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. T‰‰ll‰ tervehdittiin retkeilijˆit‰ vieraanvaraisesti, ja Pizarro n‰ki niin mahtavia enteit‰ Perun voimasta ja vallasta, ett‰ h‰n sill‰ kertaa j‰tti asiansa sikseen ja p‰‰tti hakea kannatusta itse Espanjasta. Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis h‰nen kotimaassaan -- viel‰p‰ vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siell‰ h‰n puolestaan odottamatta tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat pakinoihin kesken‰ns‰, -- ja Pizarro n‰kyy oppineen paljon vanhalta valloittaja-mestarilta, sill‰ h‰nen vastainen politiikinsa on itse teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa vain sit‰ melkoisesti mahtavampi. Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset, aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja sotav‰ki. Vastaisten voittomaiden k‰skynhaltiaksi h‰n tulisi, Almagro saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque p‰‰sisi piispaksi. Ne kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella, tehtiin aatelismiehiksi. Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla. Matkalla yhtyiv‰t h‰neen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto. Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miest‰ ja 37 hevosta. P‰‰llikˆn kolme veljest‰, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro, oli myˆskin muassa. Ja nyt alkoi ryˆv‰riretki. Mutta heitt‰k‰‰mme heid‰t hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sit‰ valtakuntaa, joka nyt oli ryˆstett‰v‰, -- ei, vaan "valloitettava" ja "teht‰v‰ osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu. T‰m‰n valtakunnan alueena oli koko se yl‰nkˆ, joka suurena kaarena ulottuu Antillien merest‰ pohjassa Chiliin etel‰ss‰. Siihen kuuluivat siis sek‰ nykyinen Peru ett‰ Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leve‰st‰ rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset jyrk‰t sel‰nteet, ja n‰iden v‰liss‰ on pitk‰t yl‰tasangot, jotka osaksi ovat eritt‰in hedelm‰llisi‰. Vuorisel‰nteist‰ kohoaa pitk‰t ryhm‰t korkeita tulivuori-keiloja. T‰lle yl‰ngˆlle johtaa rannikkotasangolta jyrk‰t, vaikeat tiet. Id‰ss‰ laskee vuorimaa yht‰ jyrk‰sti niihin ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-, Maranon- ja Madeira-jokien ‰‰rettˆm‰t l‰hdeverkot risteilee. Pohjassa juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien sel‰lle. Kauvimpana kaakossa on jylh‰ss‰ alppimaisemassa suuri Titicaca-j‰rvi monine saarineen. Maa sen ymp‰rill‰ on hedelm‰llist‰ seutua, ikivanhan viljelyksen koti. T‰‰ll‰, n‰et, Ayamara, Amerikan ehk‰ vanhin sivistyskansa, saavutti sen korkean kultuurikannan, josta viel‰kin ovat todistamassa Titicacan suurimmalla saarella lˆytyv‰t valtavat temppelirauniot. -- Ayamaraa seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton yl‰laaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat luonnon-esineit‰, eritt‰inkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit, kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi alituinen tuli, jota pitiv‰t vireill‰ naispapit, kuten Vesta-neitsyet Roomassa. Kullat ja hopeat k‰ytettiin temppelien koristamiseen. -- N‰iden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppe‰t. Ihmis-uhria tuli ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla, ett‰ poika valitsi is‰ns‰ elinkeinon. Mahtavin oli t‰‰ll‰kin pappiss‰‰ty, josta ruhtinas, inka, otettiin. H‰nen valtansa oli rajaton. Pappiss‰‰ty‰ l‰hinn‰ vaikutti sotilas- ja virkamies-s‰‰ty. Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella p‰‰llystetyt puiset kyp‰rit, haarniskat moninkertaisesta puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keih‰‰t, vaskiset, pronssiset tai kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei t‰‰ll‰k‰‰n tunnettu. -- Maa oli yhteismaana ja jaettiin viljelt‰v‰ksi joka vuosi uudestaan perheiden kesken, melkein niinkuin meid‰n aikanamme Ven‰j‰ll‰. Ja se oli hyv‰sti viljelty‰. Kuivalla maaper‰ll‰ johdettiin kanavain kautta vett‰ vainioille. Lannoitukseksi k‰ytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi, hirssi, banaanit ja maaperunat olivat t‰rkeimpin‰ viljelyskasvina. -- Kansalaisten jokap‰iv‰inen el‰m‰ oli tarkoin m‰‰ritelty, eri maakuntien asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden ruumiit balsamoittiin ja s‰ilytettiin muumioina maanalaisissa hautakammioissa kaikkine aseineen ja tyˆkaluineen, vaimot talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. T‰m‰ tapa on tehnyt mahdolliseksi ett‰ me viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰kin, huolimatta Espanjalaisten raatelevasta h‰vitystyˆst‰, voimme saada k‰sityst‰ vanhain Perulaisten koti-el‰m‰st‰. --Rakennustaidossa, kutoma- ja metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heid‰n muhkeat temppelins‰ ja palatsinsa ihmett‰v‰t viel‰ raunioinakin matkustajan silm‰‰. Mutta eritt‰inkin ovat huomattavat t‰m‰n kansan oivalliset tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom. penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista kivimˆhk‰leist‰, oli 20-25 jalkaa leve‰, suora, oli varustettu tuuheilla istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seini‰ ylˆs veiv‰t pitk‰t, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka ja ylh‰iset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-el‰imen sel‰ss‰. Peru olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mit‰‰n kuorma-el‰int‰. N‰m‰ elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai kuninkaallisilta tiluksilta s‰‰detyn m‰‰r‰n villoja vuosittain. Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta eiv‰t Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen keksintˆ, n.s. qvipus, s.o. kimppu eriv‰risi‰, solmuilla varustettuja nuoria, joiden eri pituus ja v‰ri yhdess‰ erilaisten solmujen kanssa osoitti eri k‰sitteit‰ ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat kuninkaalliset k‰skynhaltiat maakunnissa l‰hett‰‰ p‰‰kaupunkiin toisinaan varsin seikkaper‰isi‰ tietoja. Quechua itse nimittiv‰t maatansa Tehuanlefuyu, Maailman nelj‰ nurkkaa. Inkavallan siell‰ oli perustanut Manco Capac 11:ll‰ vuosisadalla ja sotien kautta sit‰ laventanut. 15:ll‰ vuosisadalla oli Huaynan Capac valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka h‰nen kuollessaan j‰i Atahualpalle, h‰nen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar, hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi vanhemman veljens‰. T‰ten koko "Maailman nelj‰ nurkkaa" nyt totteli Atahualpan valtikkaa. T‰st‰ veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja p‰‰tti k‰ytt‰‰ sit‰ hyv‰kseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisell‰ suurella saarella, jonka asujamissa h‰n pani toimeen hirvitt‰v‰n verilˆylyn, jatkoi Pizarro matkaa etel‰‰np‰in. Punta Parinassa, Etel‰-Amerikan l‰ntisimm‰ll‰ niemell‰, noustiin maalle, perustettiin San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas -- nyt en‰‰ ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehell‰ -- etel‰‰ kohti, kunnes lokakuun 1 p:n‰ 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli leiriss‰ 40,000 miehen kanssa. T‰m‰ oli ennakolta l‰hett‰nyt Pizarrolle lahjoja ja yst‰v‰llisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen p‰ivineen ja lukuisa saattojoukko ylh‰isi‰ soturia niinik‰‰n muassaan tuli heit‰ tervehtim‰‰n. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti Atahualpalle pitk‰n puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen k‰skynhaltiasta maan p‰‰ll‰, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti tunnustamaan t‰t‰ k‰skynhaltiaa ja k‰‰ntym‰‰n vieraiden uskoon. Tulkki teki t‰m‰n puheen viel‰kin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mist‰ pappi oli saanut t‰m‰n tietonsa ja uskonsa. T‰m‰ ojensi h‰nelle raamatun. Kuningas piti kirjaa korvansa edess‰, kuunteli sit‰ hetken aikaa, mutta lausui sitten: "Eih‰n se sano mulle mit‰‰n", ja heitti kirjan v‰li‰pit‰m‰ttˆm‰sti maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi, "Evankeliumi on h‰v‰isty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun petolliseen hyˆkk‰ykseen. Atahualpa otettiin vangiksi -- aavistamattansa ja h‰mm‰styneen seurueensa kauhuksi --, h‰nen hoviv‰kens‰ teurastettiin, ja espanjalaisten kanoonat ja sotav‰ki joko tappoivat tai ajoivat pakoon sotilaat. Nelj‰ tuhatta kuollutta j‰i paikalle. -- Sit‰ laatua oli kristittyjen valloittajien urostyˆt. Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljens‰ Huascarin p‰ivilt‰ pois, koska h‰n pelk‰si ett‰ Pizarro nostattaisi t‰m‰n valta-istuimelle. Kullann‰lk‰isi‰ Espanjalaisia tyydytt‰‰kseen lupasi h‰n t‰ytt‰‰ huoneen, jossa h‰nt‰ pidettiin vankina ja joka oli 22 jalkaa pitk‰ ja 17 jalkaa leve‰, kullalla niin korkealle kuin h‰n itse ulottui. T‰m‰ kultal‰j‰ olisi h‰nen lunastushintansa. Pizarro siihen suostui, -- ja nyt alkoi kauhea ryˆstˆ. Maan temppeleist‰ ved‰ttiv‰t espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokivi‰ ‰‰rettˆm‰t aarteet. Kullan arvo yksist‰‰n lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom. markkaan, mik‰ summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt. Pizarro piti itse‰‰n varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400 dukaatia j.n.e. Nyt vaati Atahualpa p‰‰st‰ksens‰ vapaaksi, koska h‰n todellakin oli vankihuoneensa kullalla t‰ytt‰nyt. Mutta mit‰ teki Pizarro? H‰n asetti tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin jumalanh‰p‰isij‰ksi -- t‰m‰ kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa --ja tuomitsi h‰net kuolemaan. Elokuun 29 p:n‰ 1533 Perun onneton kuningas kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. -- Pizarro asetti valta-istuimelle jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. T‰m‰ nyt marssi 500 miehell‰ p‰‰kaupunkiin, Cuzcoon, joka j‰tettiin espanjalaisten ryˆstett‰v‰ksi. Ihanat temppelit ja palatsit h‰vitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin ryˆstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpi‰, koska sen asukkaita siihen aikaan sanotaan olleen p‰‰lle 2 sataa tuhatta. Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi. Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata. Kapinayrityksi‰ tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet yksinvaltiaan holhouteen, ja t‰mmˆisen ankaran johdon puutteessa eiv‰t he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut ett‰ valloituksen ensim‰isin‰ vuosina enemm‰n kuin puolitoista miljoonaa maan alkuper‰isi‰ asukkaita hukkui miekkaan ja n‰lk‰‰n. Pizarro oli maan valloituksen per‰st‰ ryhtynyt valtakunnan "j‰rjest‰miseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken, ja alkuv‰estˆ tehtiin orjiksi. Uusi p‰‰kaupunki, Lima, perustettiin. Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla puoluetaistelulla. Pizarron ja h‰nen yhtiˆkumppaninsa Almagron v‰li oli kauvan ollut kire‰ll‰. P‰‰st‰kseen kilpailijastaan, toimitti h‰net viekas Pizarro kes‰ll‰ v. 1535 valloitusretkelle etel‰mp‰n‰ olevaan Chiliin. Sielt‰ ei Almagro lˆyt‰nyt mit‰‰n kultaa, jonka t‰hden h‰n, sanomattomia matkavaivoja k‰rsien, palasi takaisin. H‰nen 2-vuotisesta retkest‰‰n ei ollut muuta tulosta kuin ett‰ h‰n ensim‰isen‰ euroopalaisena pohjosesta p‰in oli p‰‰ssyt sille paikalle Etel‰-Amerikan rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etel‰st‰. -- Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut nimitetyksi itsen‰iseksi k‰skynhaltiaksi kaikissa maissa 1∞ 20' pohj. leveysasteen etel‰puolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi t‰t‰ inkaa vastaan, voitti h‰nen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksi‰ luopumaan Cuzcosta, jonka h‰n arveli sijaitsevan h‰nen alueellansa. Kun veljekset panivat vastaan, otti Almagro pes‰linnan v‰kirynn‰kˆll‰ ja vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisess‰ piirityksess‰. Gonzalo p‰‰si karkuun, ja Francisco Pizarron toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas vapaaksi. Mutta tuskin oli t‰m‰ p‰‰ssyt liikkumaan, ennenkun suuri sotajoukko h‰nen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa. Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi h‰net kuolemaan, ja hein‰kuun 8 p:n‰ vietiin h‰nen kuristettu ruumiinsa ulos vankihuoneesta. Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin is‰ns‰ k‰skykuntaa, ja kumpikin puolue l‰hetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli h‰nen veljens‰ Hernan, Almagron pyˆveli, joka kuitenkin kotimaahan tultuansa heti pantiin vankeuteen, h‰nt‰ kun ep‰iltiin Almagrolaisten l‰hettil‰‰n myrkytt‰misest‰. H‰n sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta Espanjasta l‰hetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro. T‰ll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa. Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kes‰kuun 26 p:n‰ 1541 tunkeuneet h‰nen palatsiinsa ja pist‰neet h‰net sek‰ h‰nen nuorimman veljens‰, Martin'in, v‰kipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63 vuoden ij‰ss‰. Gonzalo Pizarro, viidest‰ veljeksest‰ ainoa henkiin j‰‰nyt, oli edellisen‰ vuonna saanut k‰skykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta Castron k‰skyst‰ t‰ytyi h‰nen siit‰ luopua ja vet‰yty‰ takaisin suurille maatiluksilleen nykyisess‰ Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron murhan j‰lkeen piti herruutta etel‰isess‰ Perussa, vaati Castro niinik‰‰n luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin rynt‰si Castro sotavoimalla h‰nt‰ vastaan ja voitti h‰net. Diego mestattiin. Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen k‰skynhaltia Vasco de Vela tahtoi panna k‰yt‰ntˆˆn uutta lakia, joka s‰‰ti suojelusta maan alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat Gonzalo Pizarron p‰‰llikˆkseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot Anaquiton luona tammikuun 18 p:n‰ 1546, jossa Vela itse kaatui. Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun k‰skynhaltiaksi. Silloin l‰hetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, t‰ll‰ kertaa ei kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiest‰ eik‰ sotaherraa, vaan kaapuun puettu pappi, -- Pedro de Gasca. T‰m‰ viisas mies, vaikka tuli ihan yksin‰‰n, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja h‰nen sotavoimansa tˆrm‰siv‰t yhteen Xaquixaguanan laaksossa l‰hell‰ Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja mestattiin. Siihen p‰‰ttyiv‰t hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja viimeisen Almagron oli t‰ytynyt kallistaa p‰‰ns‰ mestauskirveen alle. Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi Espanjaan v. 1550. Viel‰ jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru, kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen j‰lkel‰inen, kaatui espanjalaisen kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti h‰net julkisesti Cuzcon torilla. Mutta viel‰kin el‰‰ maan kukistetuissa alku-asukkaissa muisto heid‰n mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina k‰y ett‰ joku n‰iden sittenkin elossa-oleva j‰lkel‰inen kerran on nouseva Perun valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston. VIII. Amazonia ja Mississippi-laaksojen lˆydˆt. Gonzalo Pizarro oli veljens‰ k‰skynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut puhuttavan id‰ss‰p‰in muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsi‰kseen sit‰ l‰hti h‰n syksyll‰ 1540 hyvin varustetun retkikunnan etup‰‰ss‰ Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja r‰meiden l‰pi oli kovin vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille, huomattiin koko seutu t‰ydelliseksi er‰maaksi. Pizarro rakennutti pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen, johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sek‰ raskainta kuormastoa jokea alasp‰in, samalla kun Pizarro itse p‰‰joukon kanssa kulki pitkin joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistˆn‰ 50 henke‰, sai kuitenkin pian k‰skyn kulkea edelt‰p‰in laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin lopussa, ett'ei niit‰ kaikille riitt‰nyt. H‰n, Orellana, siis ohjasi aluksensa valtavaa jokea alasp‰in autioiden seutujen l‰pi, kunnes saavuttiin muutamaan v‰kirikkaasen indiaani-kyl‰‰n, jossa asukkaat kohtelivat retkel‰isi‰ hyvin yst‰v‰llisesti. Siell‰ heille myˆs kerrottiin "suuresta vedest‰", joka olisi etel‰ss‰ 10 p‰iv‰n matkan p‰‰ss‰. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitk‰llist‰, ankaraa soutoa eik‰ luultavasti kuitenkaan en‰‰n olisi tavattu Pizarron joukkoa hengiss‰, p‰‰tti Orellana jatkaa matkaansa etel‰‰n, p‰‰st‰kseen ehk‰ sitten tuota "suurta vett‰" myˆten Atlantin merelle. H‰n aavisti, n‰et, ett‰ t‰m‰ vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40 vuotta sitten oli lˆyt‰nyt. -- Pizarro olikin jo, monta viikkoa odotettuaan Orellanaa, l‰htenyt paluumatkalle. L‰hes vuosikauden kest‰neen kauhean marssin per‰st‰ saapui h‰nen joukkonsa n‰listyneet, kurjat t‰hteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen viel‰ toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miest‰ ja laitettiin matoista ja mantteleista purjeet. Kymmenen p‰iv‰n per‰st‰ tulivatkin h‰nen aluksensa maaliskuun 3 p:n‰ 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sit‰ ennen harharetkill‰‰n Panamasta Peruun oli n‰hnyt sen yl‰juoksussa ja antanut sille nimens‰. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen l‰hteist‰ ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti h‰n siis nyt it‰‰np‰in. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikkˆj‰ vyˆryi uivina saarina sit‰ alasp‰in, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien j‰ttil‰ispuita, joiden vedenpinnan alla piilev‰t latvat tekiv‰t purjehduksen t‰ll‰ suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla v‰ijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekiv‰t kovaa kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitiv‰t Orellanan laivat viikko toisensa per‰st‰ eteenp‰in. Toukokuun lopussa p‰‰siv‰t he viimein Rio Negro nimisen lis‰joen laskupaikalle, jonka yst‰v‰llisten asujanten luona v‰syneet matkamiehet saivat lev‰t‰ monta viikkoa. Runsaat ev‰‰t sielt‰ saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenp‰in. Valtava Maranon laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kyl‰‰n joen pohjois-rannalla, jossa -- kuten Orellana v‰itt‰‰ -- asui yksist‰‰n naisv‰ke‰, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. N‰iden miehekk‰iden naisten mukaan, joita h‰n arveli muinais-tarun Amazoneiksi, antoi Orellana j‰ttil‰is-virralle sen nimen, joka sill‰ viel‰kin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan amazoni-satu on -- kuten saman miehen kultainen El doradokin -- huomattu h‰nen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi. Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja ‰‰nteen-yht‰l‰isyys antoi aihetta tarinalle. Orellanan retkikunnalla oli viel‰ kestett‰v‰n‰ monet vastukset, m.m. kuumia kahakoita ihmissyˆj‰in kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he vihdoin elokuun 3 p:n‰ saapuivat pohjoiseen suunhaaraan. Matka, johon hˆyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta, oli kaikkine pys‰hdysaikoineen kest‰nyt ummelleen viisi kuukautta. Rohkeat retkel‰iset purjehtivat nyt r‰nstyneine laivoineen valtamerelle ja p‰‰siv‰t viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista kuukautta Quitosta l‰hdetty‰ns‰. Tulokset Orellanan matkasta olivat t‰rke‰t. Amazoni-jokea oli kuljettu koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ‰‰retˆn joukko amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli lˆydetty joki-alue, joka k‰sitt‰‰ melkein puolet Etel‰-Amerikaa ja jonka l‰pi virtailee lukematon joukko p‰‰virran sivujokia. Oli lopuksi n‰hty troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sit‰ mieless‰ns‰ kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mit‰‰n k‰yt‰nnˆllisi‰ tuloksia ei kuitenkaan Orellanan lˆytˆ silt‰ns‰ tuottanut. Tosin h‰n pari vuotta myˆhemmin yritti uuden retkikunnan kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta h‰nen useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse p‰‰si h‰n perille ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten t‰hteet h‰nen seuralaisistaankin. Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, lˆysiv‰t toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson. Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt l‰htiv‰t sen laaksoa etsim‰‰n Hernan de Soto ja Francisco de Coronado. Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveiss‰, muuta rehellisen‰, kunnollisena ritarina pian kyll‰stynyt p‰‰llikkˆns‰ uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja l‰htenyt tiehens‰ Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti h‰net kuitenkin j‰lleen Amerikaan. H‰n tahtoi tutkia seutuja vasta lˆydetyn Floridan pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa t‰m‰n niemimaan it‰rannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat t‰h‰n saakka tehneet tyhj‰ksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heid‰n maahansa. Ensim‰inen lˆyt‰j‰, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heid‰n nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynn‰ melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiess‰‰n maan sis‰-osiin, hukkunut sen veteliin soihin. --Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan keskelt‰ l‰pi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estell‰ h‰nen kulkuaan. Vietetty‰‰n talven Apalachee-lahden rannoilla yst‰v‰llisten indiaanien parissa, samosi h‰nen joukkonsa seuraavana vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen Alabama-valtioon ja siit‰ l‰nteen p‰in, kunnes he syyskuussa 1540 saapuivat Mississippille, v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ Ohio-joen suusta. T‰‰lt‰ kulki Soto indiaanien veneill‰ Mississippi‰ alasp‰in, tavaten kaikkialla sotaisia kyl‰v‰estˆj‰, jotka nylkiv‰t p‰‰nahan kaatuneiden vihollistensa kalloista, Aikoen jatkaa l‰nteen p‰in, meni h‰n toiselle puolen virtaa, mutta sairastui t‰‰ll‰, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p. toukokuuta 1541 teki lopun h‰nen el‰m‰st‰‰n. Seuraajakseen oli Soto m‰‰r‰nnyt Luis de Alvaradon. T‰m‰ kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka, jossa ruokavarain puute pakoitti heid‰t palaamaan. Paljon k‰rsitty‰ns‰ p‰‰siv‰t he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle, ollen luvultaan nyt en‰‰ ainoastaan 320 miest‰. Seitsem‰n venett‰ rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 l‰hdettiin purjehtimaan tuota isoa jokea alasp‰in. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka kanooteistaan heit‰ h‰tyyttiv‰t, p‰‰siv‰t n‰m‰ kovia kokeneet retkel‰iset viimeinkin, 19 p‰iv‰‰ soudettuansa, Mexikon lahteen. Alvaradon retki Mississippilt‰ Kalliovuorille ja n‰ilt‰ takaisin oli kaksi kertaa k‰ynyt ristiin l‰nnest‰p‰in samaan aikaan tulevan Coronadon retkikunnan kanssa, heid‰n kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli kultaa etsi‰kseen kev‰‰ll‰ v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa h‰n ei lˆyt‰nyt, mutta sen sijaan merkillisi‰ indiaani-kyli‰. N‰m‰ pueblos ja pueblozuelos olivat suuria, melkein p‰‰sem‰ttˆmille kallioille rakennettuja kyli‰, muutamat viel‰ asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivest‰ ja savesta muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereitt‰in toinen toisensa p‰‰ll‰. Coronado samosi yh‰ kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta ainoastaan lˆytˆretkeilij‰n seikkailuja. K‰rsien sen seitsem‰n vastusta, ponnisti h‰n nykyisen Arizonan ja Arkansasin l‰pi, vaelsi Kansas'in ja Missourin ‰‰rettˆm‰in lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa 1541 Mississippin rannalla, l‰hell‰ Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin vasta palasi h‰n samaa pitk‰‰ tiet‰ takaisia ja saapui Culiacaniin joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado lˆyt‰nyt, vaikk'ei kultaa. Sek‰ Soton ett‰ Coronadon lˆydˆt j‰iv‰t pian unohduksiin. Espanja ei ymm‰rt‰nyt k‰ytt‰‰ niit‰ hyv‰kseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta myˆhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heit‰ sen ensim‰isin‰ lˆyt‰jin‰. IX. Espanjalainen Amerika. Brasilia. Olemme n‰hneet mik‰ mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut Espanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa Pampas'iin etel‰ss‰. T‰t‰ aluetta asukkaineen p‰ivineen piti nyt voittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli k‰ytett‰v‰ yksist‰‰n em‰maan hyv‰ksi. Itse voittomaan menestyksest‰ ei lukua pidetty; alku-asukkailla ei arvelta mit‰‰n inhimillisi‰ oikeuksia olevan. "Indiaani" oli kalu, jonka arvon m‰‰r‰si ainoastaan se hyˆty, mink‰ h‰n saattoi herralleen tuoda. T‰mmˆinen oli voittajan yleinen katsantotapa, ja katsantotapa oli lakina. Hallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu kolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sek‰ viiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili ja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina saivat siirtolais-asukkaansa Chilist‰ ja Perusta, osaksi myˆskin suorastaan Espanjasta. Koko t‰m‰ alue oli kauvan Perun varakuninkaan hallittavana, kunnes siit‰ viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma, nelj‰s varakuningas-kunta nimityksell‰ La Plata, jonka p‰‰kaupungiksi tuli Buenos Ayres. Varakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla sek‰ sotilas- ett‰ sivili-asioissa. Itsen‰isi‰ heid‰n suhteensa olivat ainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja kirkko. V‰estˆn‰ oli alkuansa kaksi jyrk‰sti eroitettua rotua: Espanjalaiset ja Indiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneit‰ j‰lkel‰isi‰ sanottiin creoleiksi, eroitukseksi em‰maassa syntyneist‰ Espanjalaisista eli conqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien sekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. N‰ihin lis‰ksi tuli neekeri-orjuuden perustamisen per‰st‰ neekerit, Espanjalaisten ja neekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta zambos eli chinos -- sek‰ tietysti viel‰ muitakin sekarotuja. Indiaaneja oli, kuten jo olemme n‰hneet, itsess‰‰n monta eri lajia. Ihan toista oli Antillien heikot, lev‰per‰iset caribit kuin esim. sotaisat Aztekit. Heid‰n kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet ett‰ yksist‰‰n Etel‰-Amerikassa puhutaan l‰hes 200 eri indiaani-kielt‰. Heid‰n vastustusvoimansa niinik‰‰n vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat ennen pitk‰‰ ihan loppuun; heist‰ ei ole ainoatakaan en‰‰ olemassa. Mannermaan kest‰v‰mm‰t heimot ovat sit‰ vastoin jota kuinkin s‰ilyneet, joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka viel‰kin vapaina synkki‰ salojansa samoten. Mutta hirvitt‰v‰ oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen Espanjalaisten kanssa, n‰iden rautainen ies. Kruunu k‰ytti heit‰ orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat isomman tai v‰hemm‰n m‰‰r‰n indiaaneja, k‰yttiv‰t heit‰ orjinaan, kirkko k‰ytti heit‰ orjinaan Ja orja oli pelkk‰ kalu, toisen omaisuus. H‰n ei voinut ostaa eik‰ myyd‰ mit‰‰n valkoisen miehen avutta, h‰nt‰ varten ei oikeutta eik‰ mit‰‰n tuomio-istuinta ollut. Mit‰ pyˆrristytt‰vimpi‰ julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin t‰llˆin joku kuninkaallinen asetus heid‰n suojakseen, melkein niinkuin meid‰n aikanamme koti-el‰inten r‰‰kk‰yst‰ koetetaan ehk‰ist‰; mutta turhaan. Niill‰, joiden tuli n‰it‰ asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin etu ep‰kohtain pysytt‰misest‰. -- Yksi ja toinen valkoinen yst‰v‰ oli indiaani-raukoillakin sent‰‰n, kuten kuuluisa dominikaanimunkki BartolomÈ Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen, h‰nkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli h‰n nyt t‰‰ll‰ kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten heille. Mutta pian selveni h‰nelle t‰m‰n julman laitoksen koko hirvitt‰v‰ v‰‰ryys. Niinp‰ Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan puhumaan sorrettujen puolesta. T‰‰lt‰ pantiinkin menem‰‰n l‰hetyskunta hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mit‰s olisivat n‰m‰ hurskaat is‰t voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle! Kaikki j‰i entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli ainoastaan indiaanien k‰rsimyksi‰, v. 1517 ehdoitti ett‰ jokainen kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses oli parempi kuin ‰lysi! Ehdoitukseen suostuivat sek‰ tilanomistajat ett‰ hallitus, -- ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las Casas mietiskeli ensiksi ett‰ neekerit olivat vahvempaa rotua kuin heikot caribit, ett‰ he paremmin kuin n‰m‰ kest‰isiv‰t kovaa tyˆt‰ kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian h‰n itsekin tunnusti ainoastaan vaihtaneensa yhden v‰‰ryyden toiseen, -- saavuttamatta tarkoitustaan, sill‰ indiaaneja sorrettiin siit‰kin l‰hin yht‰ hyv‰ll‰ maulla kuin ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in j‰lleen Espanjassa, jossa h‰n ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sek‰ indiaanien ett‰ neekerien puolesta, ja aatteittensa levitt‰mist‰ varten k‰ytt‰‰ h‰n menestyksell‰ kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin n‰iden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyv‰ksi ja nimitytti Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta tyˆskenteli nyt hyv‰ntahtoinen pappismies v‰sym‰tt‰ siell‰ yhteiskunnan orpojen puolesta, mutta miss‰ ikin‰ h‰n liikkuikin, seurasi h‰nt‰ kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin, kylm‰kiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas takaisin Espanjaan, jossa h‰n vietti loppu-el‰m‰ns‰ luostarissa, kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." H‰n kuoli v. 1568 hein‰kuussa 94 vuoden ij‰ll‰. Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mit‰‰n hyv‰‰ mainetta historiassa. T‰m‰ munkkikunta oli -- jesuiitit, jotka Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niist‰ vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa. Veljeskunnan innokkaat l‰hetyssaarnaajat asettuivat er‰maahan alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen, kohtelivat indiaaneja yst‰v‰llisesti, opettivat heit‰, paransivat heid‰n tautejaan ja saivat heit‰ perustelemaan kyli‰ l‰hetystalojen ymp‰rille. Jokainen indiaani, ken asettui t‰m‰n alueelle asumaan, oli samassa vapaa mies; ja jesuiiti-is‰t osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta pedoilta. Muutaman vuoden per‰st‰ oli jylh‰ korpi muuttunut kauniiksi viljelysmaaksi somien kylien kyljess‰. Is‰t tyˆskenteliv‰t itse pelloilla ja opettivat kouluissa. L‰hetysalue kasvoi ajan pitk‰‰n kokonaiseksi maakunnaksi, ja sill‰ tavoin syntyiv‰t n.s. L‰hetyskunnat Parana-joen it‰puolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. T‰m‰n lempe‰n, is‰llisen hallinnon huomassa eliv‰t indiaanit onnellisina ja tyytyv‰isin‰. Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava veljeskunta pois sek‰ Espanjasta ett‰ Portugalista, ja sen l‰hetyskunnat Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli t‰ll'aikaa indiaanien tila johonkin m‰‰rin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, -- ja neekerit olivat nyt heit‰ auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo maatilanherratkin, creolit, heid‰n apuaan yhteist‰ vihollista vastaan. N‰m‰, n‰et, saivat k‰rsi‰ paljon sortoa ja v‰‰ryytt‰ Espanjassa syntyneelt‰ joukkokunnalta, jonka k‰siss‰ oli kaikki yksin-oikeudet ja virat, etup‰‰ss‰ varakuninkaan ja kenraalikatteinin. N‰m‰ em‰maasta tulleet n.s. capetones halveksivat sek‰ indiaaneja ett‰ conqvistadorien j‰lkel‰isi‰. Em‰maan virkavalta oli saanut aikaan tulli-j‰rjestelm‰n, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat. Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehk‰isi kaikkea yritteli‰isyytt‰. Muita kirjoja kuin hengellisi‰ ei saanut tuoda maahan, -- mutta niit‰ tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet levisiv‰t. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen kehoitusta n‰illekin siirtokunnille sortavaa em‰maata vastaan. Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut veljens‰ Josepin, kielt‰ytyiv‰t Espanjan alusmaat Amerikassa tunnustamasta uutta hallitusta -- k‰ytt‰en siten t‰t‰ tilaisuutta p‰‰st‰kseen irroilleen koko em‰maasta. V‰li-aikaiset hallitukset, n.s. juntat, muodostuivat mik‰ miss‰kin suuressa kaupungissa, sotajoukko luotiin ja l‰hettil‰s pantiin menem‰‰n Englantiin pyyt‰m‰‰n apua. T‰m‰ l‰hettil‰s oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta rakastava, is‰nmaallinen mies Venezuelasta. H‰nest‰ oli tuleva Etel‰-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eiv‰t siirtokunnat paljoa piitanneet. K‰ytettiin vain h‰nen nime‰‰n tarpeellisia valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsen‰iseksi, ja sen esimerkki‰ seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba yksin‰‰n pysyi ja on yh‰ edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena. Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja Venezuela vain pitiv‰t puoltansa. Edellisen sotav‰ke‰ johti kenraali San Martin, j‰lkim‰isen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa. 1819 yhdistyiv‰t Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:n‰. Silloin Uusi Granada ja Venezuela myˆs yhdistyiv‰t liitto-tasavallaksi, joka sai nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensim‰iseksi presidentiksi. Peru oli viel‰ Espanjalaisten k‰siss‰. Sinne tuli vihdoin, vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta p‰in Bolivar. Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:n‰ 1824. Se oli kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa loppunut. Sittenkun myˆskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet, Ecuador ja Yl‰-Peru lohjenneet Perusta sek‰ Paraquay ja Uruquay Buenos Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta luokasta tai ihov‰rist‰. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi, mulatti, -- kaikkein tuli nyt tarjota k‰tt‰ toinen toiselleen. T‰mmˆiselle leve‰lle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja lep‰‰v‰t sill‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰kin, mutta potevat siit‰ huolimatta viel‰ entisten aikain m‰t‰haavoja, joita tuo tietopuolinen yht‰l‰isyys ei ole kyennyt ummistamaan. Bolivar ei suosinut t‰t‰ ‰kkin‰ist‰ yht‰l‰isyyden j‰rjestelm‰‰. Vapauden pelastamista varten tahtoi h‰n voimakasta hallitusta, joka kykenisi hillitsem‰‰n kypsym‰ttˆm‰n rahvaan irti-p‰‰sneit‰ intohimoja. Yl‰-Perulle, joka h‰nen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati h‰n sen t‰hden valtios‰‰nnˆn, joka hallituksen etup‰‰h‰n asetti elinkautisen ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myˆs tuli m‰‰r‰t‰ seuraajansa. T‰t‰ hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia vehkeit‰kin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 h‰nen 48 ik‰vuodellaan. Valtaansa oli h‰n k‰ytt‰nyt hyvin. Oikeuslaitoksista perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille, tiedett‰ ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riitt‰neet, pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta omaisuudestaan oli h‰n jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. -- H‰nen maalliset j‰‰nnˆksens‰ lep‰‰v‰t Caracasissa, Venezuelan p‰‰kaupungissa, jonka suurelle torille on pystytetty Etel‰-Amerikan vapauttajan muistopatsas. * * * * * Brasilia, jota ensimm‰lt‰ k‰ytettiin paraasta p‰‰st‰ portugalilaisten pahantekij‰in siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana kolmas jakoi silloin koko pitk‰n rannikkomaan Amazoni- ja La Plata-jokien v‰lill‰ rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat itsen‰isiksi herroiksi kukin alueellaan. Tyˆv‰ke‰ tuotiin em‰maasta siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja kohdeltiin t‰‰ll‰ paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit vaikuttivat hyv‰‰ heid‰n kesken‰‰n. Mahtavat aatelisherrat menettiv‰t sittemmin itsen‰isen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen p‰‰kaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka kuitenkin pian karkoitettiin. Mutta Brasiliassakin her‰tti em‰maan hallitus v‰hitellen tyytym‰ttˆmyytt‰, samoista syist‰ kuin espanjalaisessa Amerikassa. Portugalilaiset aatelismiehet, joita t‰nne siirtyi suuret laumat, saivat kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-j‰rjestelm‰ etenkin kauppa-asioissa ehk‰isi vanhain siirtolaisten yritteli‰isyytt‰ kaikilla aloilla. Kouluja ei ollut, eik‰ muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja p‰‰ssyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensim‰isen kirjapainonsakin. Ranskalaisten hyˆk‰tess‰ Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin kuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siit‰ ajasta l‰htein rupesi Brasilian asiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus p‰‰stettiin kahleistaan, ja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta viel‰kin suosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten kustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten esimerkki‰, rupesivat huutamaan eroa em‰maasta. Kun vihdoin vanha kuningas palasi takaisin Portugaliin, j‰tt‰en siirtomaan hallituksen pojalleen, kutsui t‰m‰, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun 1 p:n‰ 1822 julisti Brasilian itsen‰isyyden ja huudatti dom Pedron sen keisariksi. Pedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti, jolloin h‰n luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyv‰ksi. Ja t‰m‰ taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ik‰‰skuin aivan uuteen Brasiliaan. Hallinto j‰rjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret er‰maat valtakunnan sis‰-osassa avattiin viljelykselle, s‰‰nnˆllinen hˆyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin toimeen, tiedett‰ ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli, edistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myˆskin neekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitk‰t ajat etel‰n kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilask‰h‰k‰n kautta kumottiin marraskuun 15 p:n‰ 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin liittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siin‰ on nyt jokainen entinen maakunta omana valtiona. -- Vanha Pedro keisari pakeni Euroopaan, lopettaakseen t‰‰ll‰ vuosi takaperin p‰iv‰ns‰. * * * * * Uusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan historiassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia historiallisia tapahtumia on yleens‰kin kaikkein vaikeinta arvostellen silm‰ill‰, koska me kaikki viel‰ ik‰‰skuin pyˆrimme itse mukana tapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt t‰ll‰ ‰‰rettˆm‰ll‰ alueella kaikkialla vallitsemassa, ja ep‰ilem‰tt‰ on se, lev‰ten kaikkein ihmisten yht‰l‰isyyden perustuksella, saanut paljon hyv‰‰ aikaan, miss‰ vain t‰t‰ ylimm‰ist‰ peri-aatetta on kyetty noudattamaan. Mutta ne el‰v‰t ainekset, joiden sopimuksesta ja suostumuksesta n‰m‰ tasavallat syntyiv‰t, olivat itse teossa kaikki etuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekk‰it‰, heikomman sortoon tottuneita indiviidej‰; ja espanjalaisten tasavaltain t‰h‰nastinen historia tarjoo n‰hd‰ksemme melkein yht‰mittaisen jonon vallankumouksia ja diktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen kultaisena aikakautena. Mexikossa on n‰it‰ vallankumouksia 70 vuoden kuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton "keisari" Maximilian, tehtiin siell‰ aikoinaan p‰‰t‰ lyhyemm‰ksi, ja h‰nen viel‰ onnettomampi leskens‰ j‰i mielipuolena harhailemaan, pitkin maailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut mit‰ mielettˆmin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa on sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yht‰ tihe‰‰n kuin Mexikossa. Chiliss‰ pysyiv‰t tasavaltalaiset laitokset kauvan ehein‰, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan t‰hden kunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit siell‰kin p‰‰siv‰t peli‰ns‰ pit‰m‰‰n. -- Cuba ja Portorico ovat viel‰ vanhan em‰maan hallussa. -- San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneell‰ vuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan t‰ytyi luovuttaa saari hirve‰‰n kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. N‰m‰ uudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien verilˆylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat s‰ilyneet, -- Jamaica joutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten k‰siin. -- Brasilia on ainakin hedelm‰llisyytens‰ ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja mahdollista on ett‰ sen viel‰ johonkin m‰‰rin s‰ilyneet indiaanit ja lukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten sopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa p‰‰t‰ns‰ muiden ihmisrotujen joukossa. -- S‰ilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin Amerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, v‰hitellen yhteen alhaisemman espanjalaisen v‰estˆn kanssa. Peri-aatteellisesti voi indiaani nousta mihin virkaankin hyv‰ns‰ -- muutamat, niinkuin Juarez Mexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin -- ja indiaanilainen keikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi k‰dess‰ yht‰ mahtavana kuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilij‰in kertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani siell‰ t‰‰ll‰ on kohonnut, ole eritt‰in kehuttavaa laatua eik‰ siten h‰nen kohtalonsa yleens‰ suuresti kadehdittava -- h‰nen aarniomets‰‰n ajetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljens‰k‰‰n puolelta. Niinp‰ kertovat meille Hellvald, Mason y.m. ett‰ n‰iden kunnioitettavain tasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan hylkyj‰, konnamaisia heittiˆit‰ kaikki tyyni -- niinhyvin entinen is‰nt‰ kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja makean-leiv‰n p‰ivi‰ muistissaan pit‰en, etenkin Mexikossa laiskoja tyhj‰n-toimittajia, jotka paraasta p‰‰st‰ el‰v‰t muukalaisten ryˆst‰misell‰ ja nylkemisell‰, uhkapelill‰ ja varkaudella. Kortit on aina hienoimmankin herran taskussa. Vaimov‰ki ei tee niin mit‰‰n. "Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri." "Kansan t‰ydellinen tylsyys ja ponnettomuus on h‰mm‰stytt‰v‰". Tiet‰m‰ttˆmyys muukalaista kummastuttaa. "Historiasta ja maantieteest‰ ei heill‰ ole v‰hint‰k‰‰n k‰sityst‰. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat vaatteensa." Huvituksina ovat paraasta p‰‰st‰ mit‰ hurjin uhkapeli, jossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat el‰intaistelut -- ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa jokap‰iv‰isi‰ tapauksia. -- Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti matkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa tapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa. Huolimatta t‰st‰ kaikesta ei kuitenkaan saa kielt‰‰ ett‰ tasavaltainen hallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinp‰ kuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heid‰n huokaavaan rintaansa. X. Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heid‰n kohtalonsa. Siihen aikaan, kun ensim‰iset Euroopalaiset ilmestyiv‰t Pohjois-Amerikan rannoilla, oli punainen mies viel‰ koko t‰m‰n ‰‰rettˆm‰‰n alueen herrana, t‰m‰n alueen, jolla jylh‰t, paksut aarniomets‰t vaihtelevat vihannoivien ruohokentt‰in kanssa, jolla id‰ss‰ Alleghany-vuorten sel‰nteet ja l‰nness‰ vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi hedelm‰llisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskelt‰, jolla j‰ttil‰isvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyˆrytt‰v‰t vesi‰ns‰, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat j‰rvet muodostavat ‰‰rettˆm‰n, rikkaiden mets‰stysmaiden ymp‰rˆim‰n vesistˆn. Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemm‰t rotuheimot olivat "aikojen alussa" painuneet etel‰‰n p‰in, Mexikon ja Perun yl‰tasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa, viel‰ vapaana mets‰miehen‰, jousi, keih‰s ja sotatappara k‰dess‰‰n, n‰ill‰ avaroilla aloilla, pyydystellen hein‰-aavikkojen h‰rk‰‰ ja muuta riistaa, h‰nen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitˆit‰ toimitellen. Tosin oli vaskenv‰rinen mets‰l‰inen sivistym‰tˆn, mutta onnellinen; h‰nen tarpeensa olivat v‰h‰iset, vaan ne el‰m‰n-nautinnot, jotka h‰n tunsi, saivat h‰nen vilpittˆm‰n sielunsa iloitsemaan. Sota vihollisia heimoja vastaan ja mets‰n-otuksen kaataminen, h‰nen samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityˆt‰ ja kunniaa. Ja h‰nen rinnassaan asui inhimilliset tunteet yht‰ hyvin kuin sinunkin, sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyytt‰, kuntoa ja jaloutta tiesi h‰n pit‰‰ arvossa ja rakastaa, ja h‰nen silm‰ns‰ vettyiv‰t, jos osoitit h‰nelle odottamattoman hyv‰n-tyˆn. Eik‰ h‰n apuasi koskaan unohtanut. Meni vaikka kuolemaan sua kiitt‰‰ksens‰. Mutta v‰‰ryytt‰, petollisuutta, konnuutta osasi h‰n myˆskin kostaa. Ja voi sit‰ verivihollista, joka joutui h‰nen k‰siins‰! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk", tapparakirves, ja pian oli poloisen p‰‰nahka nyljettyn‰ riippumassa h‰nen vyˆt‰reill‰‰n. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi h‰n sotatapparansa maahan ja poltteli yst‰vyydenpiippua yhdess‰ ‰skeisen vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylev‰n‰, kuvarikkaana virtaili silloin sointuva puhe h‰nen huuliltaan. -- Joka p‰iv‰ l‰hetti h‰n rukouksensa "suurelle hengelle ylh‰‰ll‰", toivoen sankarikautensa loputtua t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ p‰‰sev‰ns‰ "toiseen valtakuntaan", jossa ‰‰rettˆm‰t, "tuntemattomat mets‰stysmaat" h‰nt‰ odottivat. -- H‰nen rotusukulaisiaan, kaikki melkein yht‰l‰isell‰ tiedon ja taidon asteella, oli, joko yst‰v‰llisin‰ tai vihollisina h‰nelle, jo olemassa melkoinen paljous -- sanotaan kokon. 18 miljoonaa -- hajallansa yltymp‰ri h‰nen valtakuntaansa. Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehi‰" "suuren suolameren" ylitse h‰nen maahansa. H‰mm‰styksell‰ n‰ki h‰n miten he asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yh‰ enemm‰n heit‰ tuli, jylh‰n aarniomets‰n j‰ttil‰iset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta iskusta, ei saanut heilt‰ maan multakaan olla rauhassa eik‰ vuorten sisukset pysy‰ paikallaan. N‰it‰ kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin taikka pakosta. V‰hemm‰n kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yh‰ kauvemmas l‰nteen p‰in v‰istyi h‰n, maan entinen ja oikea is‰nt‰, huoaten k‰sitt‰m‰ttˆm‰n kohtalon kovuutta. -- Nyt ovat kalpeanaamat kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko h‰nen entisen mets‰stys-alueensa poikki, ja h‰n itse on vavisten hiipinyt viimeisten er‰maiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljess‰. Vuosisata viel‰, niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miest‰ koko sill‰ ‰‰rettˆm‰ll‰ alueella, jota t‰htilipun tasavalta hallitsee. Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen yst‰v‰ksi. Ensiksi tervehti h‰n h‰nt‰ kyll‰ vieraanvaraisesti, "vihreill‰ t‰hk‰p‰ill‰ ja pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies k‰vi yh‰ vaativammaksi, sys‰si korven pojan pois tielt‰‰n ja rupesi noudattamaan varsinaista h‰vitysj‰rjestelm‰‰. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heist‰ monta miljoonaa, ja heid‰n tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedell‰", huonolla paloviinalla, jota mets‰n vilpittˆm‰t miehet eiv‰t ymm‰rt‰neet kohtuudella k‰ytt‰‰, vaan hukuttelivat sill‰ surujansa, kunnes nukkui ainiaaksi sek‰ suru ett‰ henki. Mit‰ ei paheet eik‰ taudit tappaneet, sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti. Olihan syyt‰ punanahalla valkoista ihmisvelje‰‰n vihata. Ja h‰n vihaa h‰nt‰ viel‰ t‰n‰p‰iv‰n‰ kuin verivihollistaan ainakin ja viepi h‰nen p‰‰nahkansa, milloin vain h‰n vapaana miehen‰ uskaltaa lymyluolastaan ulos, ter‰v‰ sotatappara k‰dess‰‰n. Miss‰ tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat riistamaat? -- Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niilt‰ paikoilta, miss‰ h‰nen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niit‰ ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain puhvelih‰rki‰ k‰vi laitumella. Niiden hautojen p‰‰ll‰, jotka k‰tkev‰t miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama el‰m‰n etujen ja nautintojen t‰hden, sen t‰hden, jota h‰n, h‰nen kannaltaan katsoen, sanoo el‰m‰ksi. Sukupolvi toisensa per‰st‰ entisi‰ maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei k‰sit‰, ei rakasta eik‰ kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin verraten v‰h‰iset parvikunnat punanahkoja el‰‰ viel‰ muutamissa lymypaikoissa, joihin he ovat vet‰ytyneet takaisin. Mutta n‰ihinkin piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat vastarintaan, musertuvat he s‰‰lim‰ttˆm‰n sivistyksen sotavaunun alle. -- Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat maan-alueet, joihin ei kenk‰‰n valkoinen saanut asettua asumaan. N‰it‰ alueita sanotaan "reserveiksi." Siell‰ saivat he Yhdys-Valtain hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee n‰it‰kin heid‰n turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut, jolloin viimeinenkin j‰‰nnˆs indiaanien itsen‰isyytt‰ katoaa. N‰in‰ p‰ivin‰ on h‰vityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat j‰lkel‰iset laulavat jo kuolinvirtt‰‰n. -- Silm‰ilk‰‰mme heit‰ viel‰ pikimm‰lt‰mme, ennenkun heid‰t kaikki on korjannut t‰m‰n matoisen maailman musta multa. Siell‰ t‰‰ll‰ Kalliovuorten luolissa, ylisest‰ Missourista Texasiin saakka, sek‰ Winipeg-j‰rven tienoilla tavataan viel‰ muutamia heimoj‰‰nnˆksi‰, jotka ovat s‰ilytt‰neet jonkunmoisen itsen‰isyyden ja luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehk‰ siouxit, jo niin kesytettyj‰, ett'ei valkoisen miehen en‰‰ ole heilt‰ mit‰‰n pelj‰tt‰v‰‰. Mutta siell‰ asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit," itsep‰ntt‰iset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemist‰, assiniboinit ja mit‰ he kaikki lienev‰t. He ovat enimm‰kseen ko'okkaita, vaaleamman tai tummemman vasken v‰risi‰ ihmisi‰, indiaanin vanhassa ihantavassa pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heid‰n ruumiinsa voimakkaat muodot. Mets‰n ja hein‰-aavikon pojat ovat --taikka ainakin arvelevat olevansa -- vapaita miehi‰, synnynn‰isi‰ sotilaita, heid‰n naisensa tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen tai puhvelin tappaminen. Mielell‰‰n kaataa h‰n myˆskin karhuja, pyyt‰‰, kesytt‰‰ ja varastaa hevosia, h‰nen vaimonsa istuessa kotona, s.o. jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja muiden el‰inten nahkoja, keitt‰en ruokaa ja imett‰en lastaan. Nyt lienev‰t jo paraasta p‰‰st‰ euroopalaiset aseet h‰nenkin k‰ytett‰viss‰‰n, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, h‰nen t‰ydess‰ vapaudessa el‰ess‰‰n, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta vaski- tai piipiikill‰ varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan tai ketter‰jalkaisen otuksen pys‰hytti; keih‰s oli usein viisi meetri‰ pitk‰; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi s‰‰lim‰tt‰, ja yksiter‰inen puukko vyˆll‰ vartoi p‰‰st‰ksens‰ vihollisen p‰‰nahan kimppuun. Niiden p‰‰nahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi itse‰ns‰ koristaa, arvosteltiin h‰nen urhoollisuuttaan, ja h‰nen kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla, tappelun‰ytteill‰, tanssilla, jopa kidutuksillakin. -- Indiaanin sotaiseen pukuun kuuluu viel‰ tuo "sotakotkan" hˆyhenill‰ koristettu "kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka j‰lkeen se j‰lleen huolellisesti k‰‰rit‰‰n ja s‰ilytet‰‰n p‰‰llikˆn wigwamissa. Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina h‰nen hampaissaan. Se seuraa h‰nt‰ hautaankin -- ei vaan "suuren hengen" luo noille "lempeille ja kauniille mets‰stysmaille." Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, h‰n on ter‰v‰j‰rkinen, miettiv‰inen -- ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta h‰nen n‰kˆ-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mit‰ h‰n ei ennen ole n‰hnyt, h‰mm‰styy h‰n sanomattomasti. Ja kaikki mik‰ h‰nelle on salaper‰ist‰, se on "l‰‰kett‰." H‰nen tiet‰j‰ns‰ ja noitansa ovat "l‰‰kemiehi‰", mahtavan soturin puukko on "suuri l‰‰ke" ja ensim‰inen hˆyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myˆskin "l‰‰kett‰." L‰‰kett‰ on niinik‰‰n se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen indiaani aina kantaa muassaan el‰imen-nahan muodossa. Ken t‰m‰n "l‰‰kkeens‰" hukkaa, h‰n on kunniaton. Tarjoo indiaanille mit‰ hyv‰ns‰, h‰n ei mist‰k‰‰n hinnasta myy "l‰‰kett‰ns‰." Se -- ynn‰ tomahawkin ja piipun kanssa -- seuraakin h‰nt‰ hautaan, ja taivaasen. -- Uteliaisuudella h‰n tosin silm‰ilee sivistyksen tarvekaluja, ja h‰mm‰styksell‰ h‰n kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan kertomuksia id‰n kalpeiden miesten el‰m‰st‰; mutta h‰n ei voi k‰sitt‰‰ meid‰n olojemme ihmeit‰, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on indiaanilainen sananparsi. Alku-asukkaiden j‰lkel‰inen ei voi taipua uusien olojen mukaan, h‰n ei tahdo tarttua auraan eik‰ asettua vakinaisesti asumaan,[9] h‰nen ilonansa on ainoastaan mets‰st‰j‰n ja sotilaan el‰m‰, samalla kun kalpeanaama supistamistaan supistaa h‰nen mets‰stysmaitaan. Punainen mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-el‰m‰‰n eik‰ tahdo siit‰ mit‰‰n tiet‰‰. Senp‰t‰hden juuri on, kun onkin, mahdotonta est‰‰ Pohjois-Amerikan alku-v‰estˆn h‰vi‰mist‰. Ens' alussa etenkin koki indiaani kyll‰, huomattuaan vaarallisen asemansa, pit‰‰ puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa taikka ainakin tehd‰ heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli turhaa, v‰istyi h‰n pois. Taipuakseen maan-anastajain el‰m‰n-tapaan, oli h‰n liian ylpe‰. "Is‰t" -- sanoi kerran muuan etev‰ p‰‰llikkˆ hallituksen asiamiehille -- "te neuvotte meit‰ kaivamaan maata ja vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sit‰, me olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystytt‰‰ telttamme mihin mielemme tekee ja menn‰ sinne, miss‰ puhveli ruohoa syˆpi. Armahtakaa meit‰ ja antakaa meid‰n menn‰." Ja he ovat saaneet menn‰. XI. Ranskalaiset Canadassa. Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna 1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan lˆyt‰nyt Labrador'in ja luultavasti Pohjois-Amerikan koko it‰rannikon.[10] T‰m‰n lˆydˆn johdosta pitiv‰t Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksist‰‰n heid‰n maansa omaisuutena, -- tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myˆhemmin etsiskeli muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuv‰yl‰‰ Kiinaan Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla pitkin Pohjois-Amerikan it‰rannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka, tutkien sit‰ jokseenkin tarkasti. Ja t‰m‰n retken johdosta arvelivat taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heid‰n omaisuudekseen. Vaatimukset sen omistamisesta j‰iv‰t kuitenkin lep‰‰m‰‰n sill‰ns‰ yli puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdist‰‰ Canadan suuret j‰rvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen rannalle. N‰ille asemille toivat, j‰iden l‰hdetty‰ kev‰‰ll‰, ‰‰rettˆm‰n lavean sis‰maan indiaanit veneill‰ns‰ kalliita turkiksia: majavan, n‰‰d‰n, suopelik‰rp‰n ja muiden mets‰-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset kokosivat lasihelmill‰ ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta ennen kaikkea paloviinalla, laivansa t‰yteen mit‰ kalliimpia kaluja. Jo sit‰ ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan eritt‰in tuottavaa kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sill‰ t‰rke‰t edut valvottavana Pohjois-Amerikan t‰ntienoisella rannikolla. 17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus t‰ydell‰ todella asuttamaan t‰t‰ aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pit‰‰ puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiˆille isoja kaistaleita t‰st‰ rannikosta. Pit‰‰ksemme nyt ensiksi silm‰ll‰ Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti siten Ranskan kuningas Henrik Nelj‰s koko rannikon Delaware-lahdesta S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle aatelismiehelle. T‰ll‰ rannikko-osalla oli silloin nimen‰ Acadia. Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden Skotlannin l‰nsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua l‰‰nitys peruutettiin ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen. Mutta t‰m‰n h‰vittiv‰t Englantilaiset, ja nyt sai l‰‰nityksen haltuunsa de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. T‰m‰ mies oikeastaan on pidett‰v‰ Ranskan vallan perustajana Amerikassa. H‰n rakennutti v. 1608 sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee, pˆlkkylinnoituksen ja joukon mˆkki‰, joista sitten tuo suuri kaupunki kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka sijaan sittemmin v‰hitellen tuli k‰yt‰ntˆˆn Canada, mink‰ nimityksen indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee linnoitettua kyl‰‰. Champlain'in siirtolaiset eliv‰t hyv‰ss‰ sovussa ymp‰rˆivien Huron indiaanein kanssa ja auttoivat heit‰ toisella puolen S:t Lawrence-jokea asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia. Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sis‰osiin, etsiskellen --kuten n‰in‰ samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen Hudson, Hudson-j‰rven ja Hudson-joen lˆyt‰j‰ --kulkuv‰yl‰‰ pohjoisimman Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta h‰nen siirtokuntansa vaurastui hitaasti. Mit‰‰n maanviljelev‰‰ v‰estˆ‰ ei ollut; ja se kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-j‰rjestelm‰ p‰‰si vallalle, ja jesuiitat pitiv‰t huolta siit‰, ett‰ ainoastaan luotettavia katolilaisia p‰‰si Canadan maalle. T‰‰ll‰kin olivat siit‰ huolimatta jesuiitit innokkaita l‰hetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme er‰lt‰‰n, Huron-j‰rven ymp‰rill‰ asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat heid‰n kielt‰ns‰, perustivat kouluja j.n.e., kun ‰kki-arvaamatta Irokeesit hyˆkk‰siv‰t Huronien alueelle, h‰vittiv‰t heid‰n kyl‰ns‰ ja melkein koko kansan sek‰ tappoivat jesuiitit. N‰m‰ Huronit olivat varsin lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelyst‰kin ja asuivat linnoitetuissa kyliss‰ ja salvatuissa pieniss‰ taloissa, mutta heid‰n heimoyhteytens‰ oli lˆyh‰. Irokeesit sit‰ vastoin, joiden sek‰ urhoollisuus ett‰ julmuus n‰in‰ aikoina oli hyvin tunnettu, olivat j‰rjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia, koska n‰m‰ suojelivat Huroneja heit‰ vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten ja Englantilaisten kesken pitiv‰tkin he sittemmin tavallisesti aina Englantilaisten puolta. Ludovik XIV ja h‰nen ministerins‰ Colbert kokivat keinotekoisella tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa per‰st‰ nuorta, voimakasta v‰ke‰ kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin palkintojen kautta. Ei kenk‰‰n saanut k‰yd‰ vetelehti‰ naimatta. Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelyst‰ koettiin puhaltaa henkiin keski-aikaisen l‰‰nityslaitoksen kautta. Ludovik kuningas siirti, n‰et, Canadaan kokonaisen rykmentin sotamiehi‰, jotka -- kuritettuaan irokeesi-indiaanit -- muunnettiin maanviljelijˆiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista he l‰‰ni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen. T‰m‰n torppa-j‰jestelm‰n kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylh‰isˆ tilusherroja, joiden maatilat levisiv‰t pitkin Lawrence-joen rantoja. Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyl‰kunnittain, ja ne pienet kauppalat -- kadulle p‰in antavine p‰‰tyseinineen --, joita matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki t‰lt‰ ajalta. Suurten maatilain -- eli, niin sanoaksemme, "hovien" -- herrat olivat kuitenkin itse teossa kˆyh‰npuolista v‰ke‰. Nuoremmat pojat rupesivat tavallisesti turkisten-pyyt‰jiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot muassaan, pitkin maata mannerta kauvas l‰nteen p‰in, Ranskalaisen tavallisella iloisuudella kovasti mielistytt‰en indiaaneja, joiden tyttˆj‰ he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu "Canadalaisia", mets‰nvaeltajia -- coureurs des bois -- ja turkisten-pyydyst‰ji‰, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana siirtokunnan asukkaissa. Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mit‰‰n edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa "intendentti", joka ynn‰ jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili h‰nen toimiaan. T‰mmˆinen intendentti oli muiden muassa herra Jean Talon, Colbertin aikalainen. H‰n tutkitti upseerien, kauppamiesten ja mets‰st‰j‰in kautta varsin lavealta maita l‰nness‰, Huron-j‰rven toisella puolen saakka; ja niinik‰‰n tunkeusivat jesuiitit, menetetty‰‰n l‰hetyskuntansa Huronien keskuudessa, h‰nen kehoituksestaan Michigan-j‰rven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden valtakunnan alamaisia. Siell‰ kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta suuresta vedest‰ kaukana auringon laskuun p‰in. Mutta n‰it‰ kaukaisia maan-‰‰ri‰ joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva mies, nimitt‰in kuuluisa Robert Cavelier de la Salle. H‰n oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten j‰rvien er‰maita, joissa h‰n oppi Huronien kielen, kuuli h‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi l‰nteen p‰in ja viimein laski valtamereen. Arvellen sit‰ kauvan etsityksi kulkuv‰yl‰ksi Tyveneen Mereen ja Kiinaan, l‰hti h‰n sit‰ etsim‰‰n ja lˆysi valtavan Ohion, jota alasp‰in h‰n kulki pitk‰n matkan. Pian selveni h‰nelle kuitenkin ett'ei Ohio vienytk‰‰n Kiinaan. Vuonna 1669 tekem‰ll‰ns‰ matkalla saapui h‰n, n‰et, Green bay nimiselle suurelle lahdelle Michiganin luoteisrannalla, josta yht‰mittainen vesitie viepi Illinois-joen l‰heisyyteen saakka. T‰st‰ eroittaa sit‰ ainoastaan kapea kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle ett‰ tuota vesitiet‰ pitkin p‰‰st‰isiin, -- kantamalla veneit‰ kannaksen poikki -- viikon kest‰v‰n matkan per‰st‰ hirve‰n suurelle joelle, joka muka virtaili etel‰‰n p‰in ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni h‰nelle kaikki. Suuri joki, jonka nimen Mississippi h‰n nyt myˆskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat kuin La Sallella oli k‰ytett‰viss‰‰n, ja h‰n matkusti sent‰hden Parisiin, jossa h‰n kuninkaalle esitti t‰ydellisen suunnitelmaa koko tuon l‰ntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten p‰‰st‰isiin Englantilaisten siirtokuntia Amerikan it‰rannalla h‰tyytt‰m‰‰n takaap‰in. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyv‰ns‰ sek‰ l‰‰nitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-j‰rven rannalla. Ludovik kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myˆnsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen. Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ymp‰ri kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin mets‰stysmaihin vievi‰ teit‰, ja kosken yl‰puolelle rakennettiin suurempi laiva. Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle n‰ill‰ toimillaan esiintyi, katsoivat h‰nen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli h‰n valmiina l‰htem‰‰n suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sit‰ ennen oli kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac er‰‰n Joliet nimisen kauppiaan sek‰ jesuiiti-is‰ Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka. La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen rakentamista varten. Talven vietti h‰n CrËvecoeur'in linnoituksessa Illinoisin varrella l‰hell‰ sit‰ paikkaa, jossa nyt Chicagon j‰ttil‰iskaupunki sijaitsee, l‰hte‰kseen sielt‰ kev‰‰ll‰ matkalle. Mutta nyt kohtasi h‰nt‰ monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka h‰n oli l‰hett‰nyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja h‰nen itsens‰ marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi CrËvecoeuriin j‰tetty varustusv‰ki kapinaan, h‰vitti kaikki varastot ja l‰hti tiehens‰ kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. H‰nen kanssaan kulki nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneill‰ Illinois- ja Mississippi-jokeja alasp‰in ja n‰ki er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ syksyll‰ v. 1680 Mexikon lahden laineiden v‰lkkyv‰n heit‰ vastaan. Ranskan kuninkaan kunniaksi antoi h‰n maalle joen-suun ymp‰rill‰ nimen Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle p‰‰kaupungille. -- Muutaman vuoden per‰st‰ tuli La Salle Ranskasta nelj‰ll‰ laivalla ja melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan n‰ille tienoille perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle l‰hti veneell‰ etsim‰‰n joen-suuta, mutta t‰ll‰ matkalla murhasi h‰net maaliskuun 19 p:n‰ 1689 kapinoitseva miehistˆ, h‰nen 45 ik‰vuodellaan. H‰nen alkamaansa yrityst‰ ei kyennyt kenk‰‰n jatkamaan, eik‰ Ranskalla siihen aikaan ollut varojakaan t‰llaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja Erie-j‰rvien v‰liselle salmelle Detroit'in sek‰ kauvas etel‰‰n Natchez'in. Nouvelle OrlÈans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17 sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa el‰m‰‰, kuten yleens‰kin Ranskan siirtokunnat etel‰ss‰, -- jopa pohjosessakin, verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. T‰m‰n valtakunnan haltuun olikin kerran Ranskalaisten koko ‰‰retˆn alue Pohjois-Amerikassa joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme kertomuksen. N‰iss‰ sodissa toimitti varsin t‰rke‰‰ osaa muuan ranskalainen siirtokunta, jonka t‰ss‰ viel‰ mainitsemme, nimitt‰in Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymment‰ Quebec'in perustamisesta muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle saarelle, jossa se viel‰kin -- nyt suurena kaupunkina -- sijaitsee, oli perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa j‰rjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin k‰viv‰t havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia. XII. It‰isen rannikkoalueen asutus. 1. Virginia. Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti pitiv‰t Pohjois-Amerikan it‰rannikkoa omanaan, kului kuitenkin kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas Elisabetin suosikki, yritteli‰s merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menem‰‰n n‰ille tienoille, ja se saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sill‰ nimityksell‰ tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta Floridaan asti, vaikka t‰m‰ ensim‰inen siirtokunta sijaitsikin vain pienell‰ alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo muutaman vuoden per‰st‰ tykk‰n‰‰n h‰visi, eritt‰inkin niiden v‰kivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen h‰viˆˆn. T‰lt‰ ajalta on kuitenkin muistettava se l‰hetys, jonka englantilainen merisankari Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin, nimitt‰in muuan n‰ˆlt‰‰n v‰h‰p‰tˆinen juurikasvi, joka Draken mielest‰ sopisi viljelt‰v‰ksi Euroopassa, --maaperuna eli potaati. V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin muun muassa t‰ydellinen verovapaus. Toinen n‰ist‰ seuroista, Londonilainen, l‰hettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen osaan Virginiaa, jolla nyt eritt‰in on t‰m‰ nimi. Se on suuren Chesapeak-lahden l‰nsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia jokia, maa on eritt‰in hedelm‰llist‰ ja ilmanala melkein troopillinen. Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyv‰t oivallisesti. T‰nne, James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown (Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eiv‰t kuitenkaan olleet tavallista uutisasukas-v‰ke‰, vaan paraasta p‰‰st‰ entisi‰ sotilaita ja merisissi‰, rohkeita, hurjap‰isi‰ uskalikkoja, joita kullanhimo oli t‰nne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyˆ ei heit‰ miellytt‰nyt. Koko siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sek‰ puutteen ja sis‰llisen eripuraisuuden ett‰ indiaanien hyˆkk‰ysten kautta; mutta silloin tuli apuv‰ke‰ Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-tyˆhˆn. James- ja Potomac-jokien varsille syntyi ensim‰iset tupakka- ja puuvilla-maat. Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimp‰n‰ "viljalajina." Sit‰ k‰ytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinp‰ ostivat naimahaluiset miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niist‰ 150 naisesta, jotka t‰nne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen laivalasti toisensa per‰st‰, nytkin yh‰ viel‰ suurimmaksi osaksi nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheist‰, jotka ottivat viljell‰kseen isoja maan-aloja. Ens' alussa k‰yttiv‰t he kyll‰ valkoihoisia tyˆl‰isi‰, mutta jo v. 1619 toi er‰s hollantilainen laiva ensim‰isen lastin neekeri-orjia Virginiaan, -- ja siit‰ saakka pysyi orjuus siell‰ kotimaisena laitoksena meid‰n miespolveemme asti. Mutta rotu, josta ei k‰ynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpe‰ alkuv‰estˆ. Sit‰ kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja h‰pe‰llist‰ v‰kivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtym‰‰n suurempaan liittoon ja ‰kki-arvaamatta hyˆkk‰‰m‰‰n uutisasukkaiden kimppuun. 1,300 Euroopalaista sanotaan t‰ss‰ menett‰neen henkens‰. Mutta t‰m‰ tappio ei laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yh‰ uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sit‰ melkein yksinvaltainen maaherra em‰maasta, mutta pian vaativat ja saivat uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pit‰‰ heid‰n puoltansa kuvernˆˆrej‰ vastaan, niin ett‰ he ennen vuosisadan loputtua jo itse teossa hallitsivat itse‰ns‰. Siit‰ huolimatta olivat Virginialaiset kuningasmielisi‰, ja Englannin kansalaistaistelussa pitiv‰t he Stuartien puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinik‰‰n kannattivat. Uskonnollista vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen siirtokunta, uskollinen kopio em‰maasta parlamentineen piispoineen. Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheens‰ ja mustien palvelijansa keskell‰ kunnianarvoisan patriarkan el‰m‰‰, piti suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyˆty‰. Amerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten ei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja ylpeist‰ is‰nnist‰ polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat perille Amerikan itsen‰isyyden. 2. Uusi Englanti. Amerikan uskonnollisen ja kansallisen vapauden kehtona on pidett‰v‰ se kulmikas rannikkokaistale, joka molemmin puolin Cod-nient‰ ulottuu Massachussetts-lahden pohjois-p‰‰st‰ New Yorkin l‰helle saakka ja jolla jo vanhastaan on ollut nimen‰ Uusi Englanti. T‰lle rannikolle muodostuivat ne yhteiskunnat, joiden vapaita laitoksia Yhdys-Valtain perustuslaki j‰ljittelee. Kertokaamme t‰ss‰ lyhyesti miten t‰m‰ uutisasutus tapahtui. Joulukuu 16 p:n‰ 1620 purjehti Cod-niemen muodostamaan lahteen The mayflower (toukokukka) niminen laiva, tuoden muassaan 102 siirtolaista, miehi‰, naisia ja lapsia. Se tuli Hollannista, mutta siirtolaiset olivat kuitenkin enimm‰kseen kˆyhi‰ maalaisia Pohjois-Englannista, jotka Englannin valtiokirkon harjoittamien vainojen t‰hden olivat paenneet Hollantiin ja siell‰ jonkun aikaa oltuansa p‰‰tt‰neet ruveta rakentelemaan uutta kotia valtameren toiselle puolelle. Mainitun lahden lounais-kulmaan pist‰‰ pieni poukama l‰nteen p‰in. Siin‰ nousivat he maalle, sittenkun kuitenkin kaikki, kokoontuneina laivan-kannelle, olivat kiitt‰neet Jumalaa onnellisesta matkasta ja hyv‰ksyneet kirjallisesti laatimansa siirtokunta-s‰‰nnˆn, jonka perustuksena oli t‰ydellinen itsehallinto ja kaikkein yhdenvertaisuus. Johtavia miehi‰ heid‰n joukossaan olivat Brewster, Bradford, Winslow ja Carver, joiden nimet viel‰kin el‰‰ kiitollisessa muistossa Uuden Englannin asukkaiden kesken. Jo Hollannissa ollessaan olivat n‰m‰ "pyh‰t vaeltajat", -- kuten heit‰ nimitettiin --kesken‰‰n yhtyneet vapaasen, kirkolliseen yhteiskuntaan. Nyt astuivat he kapineineen rannalle ja rakensivat itselleen v‰h‰isi‰ hirsimˆkki‰ talven turvaksi. Uutis-paikka sai nimekseen Uusi Plymouth, New Plymouth. Seudun indiaanit -- Pokanoketit -- tervehtiv‰t heit‰ yst‰v‰llisesti. Ensim‰inen, joka tuli heid‰n kyl‰‰ns‰ asti, puhutteli tulokkaita englannin-kielell‰, lausuen: "Terve tultuanne, Englantilaiset!" ja kertoi jo ennenkin tavanneensa heid‰n maamiehi‰‰n, joita k‰vi kalastelemassa Penobskot-joen suussa. Miehen nimi oli Samoset. Pian toi h‰n muassaan toisenkin englannin-kielt‰ taitavan indiaanin, nimelt‰ Sqvanton, joka kauvan aikaa oli palvellut yksityisen miehen luona Londonissa. Sqvantonin v‰lityksell‰ tekiv‰t uutisasukkaat sitten varsinaisen sopimuksen Pokanoketien p‰‰llikˆn, Massasoitin, kanssa, ja n‰ilt‰ ostettiin maa-ala l‰hinn‰ lahtea. Yst‰v‰llist‰ v‰li‰ kesti sitten Massasoitin kuolemaan saakka v. 1661. Mutta ens' alussa sai nuori siirtokunta kuitenkin kovat kohtalot kokea. Ruokavarain puute ja tottumattomuus ilmanalaan vei enemm‰n kuin puolet siirtolaisista manalan majoihin. Toiset kuitenkin jotenkuten kestiv‰t, kunnes muokatusta maasta saatiin parempi sato ja apua tuli em‰maasta. Suuri joukko puritaaneja, uskonsa t‰hden vainottuja kansalaisia, joiden joukossa oli melkoinen m‰‰r‰ varallisiakin perheit‰, muuttivat kotijumalansa uuteen maahan Massachussets-lahden rannalla, saatuaan sit‰ ennen kruunulta vapauskirjan eli n.s. kartan, joka antoi heille oikeuden j‰rjest‰‰ hallituksensa miten itse mieliv‰t. Kahtena eri retkikuntana, vuosina 1629 ja 1630, purjehtivat he valtameren poikki ja perustivat Massachusets' bay (M.-lahti) nimisen siirtokunnan, johon tulivat kuulumaan kaupungit Boston, Salem ja Portsmouth. Hekin j‰rjestiv‰t yhteiset asiansa t‰ydellisesti tasavaltaisten kaavojen mukaan, tunnustaessaan kuitenkin em‰maan yliherruutta. T‰m‰ siirtokunta vaurastui vaurastumistaan kalastuksen ja kaupan kautta, ja uusia uutisasukkaita tulvaili tulvailemistaan sen alueelle. Pian perustettiin opetuslaitoskin, jossa koko siirtokunnan kasvavalle nuorisolle annettiin maksuton ja yht‰l‰inen tiedollinen kasvatus. Se oli Amerikan ensim‰inen vapaakoulu Cambridgess‰ l‰hell‰ Bostonia, ja siit‰ sukeutui sitten Uuden maailman etevin oppilaitos, kuuluisa Harvardin yliopisto. Siten olivat New Plymouth ja Massachusetts' bay antaneet Amerikalle, sen yhteiskunnallisen el‰m‰n perustukseksi, itsehallinnon ja vapaakoulut; mutta viel‰ puuttui uskonnollinen vapaus. Massachusetts'in uutisasukkaat, vaikka itse olivat k‰rsineet paljon em‰maan valtiokirkon vainoista, eiv‰t puolestaan k‰rsineet alueellansa muita kuin omia uskolaisiaan. Siirtokunta oli itse teossa joteskin ahdasmielinen hierarkiia, pappisvalta, jonka innokkaat paimenet valppaasti valvoivat ett'ei mit‰‰n mustaa lammasta p‰‰ssyt pujahtamaan sis‰‰n heid‰n puhtaasen laumaansa. Silloin tuli v. 1630 muutamassa siirtolaislaivassa Bostoniin er‰s nuori pappismies, Roger Williams. H‰nenkin oli t‰ytynyt j‰tt‰‰ is‰nmaansa uskonnollisen vapaamielisyytens‰ t‰hden, ja h‰n toivoi nyt Uudessa maailmassa saavansa ajatella ja saarnata t‰ydellist‰ omantunnon-vapautta. Mutta Williams erehtyi. -- Englannissa oli toinen lahkokunta toisensa per‰st‰ ajanut h‰net keskuudestaan, koska h‰nen ei sopinut noudattaa mit‰‰n rajoittavia m‰‰r‰yksi‰ uskon-asioissa. Kaikki ne muka kannattivat omantunnon-vapautta, mutta ainoastaan saadakseen t‰m‰n peri-aatteen turvissa vainota toisin-ajattelevia. Williams vaati ett'ei mik‰‰n valta saa puuttua toisen uskonnollisiin asioihin. Ihmisen suhde Jumalaan on h‰nen oma asiansa. Ket‰‰n ei saa pakoittaa k‰ym‰‰n kirkossa, jonka uskonkappaleita h‰n ei tunnusta; ket‰‰n ei saa pakoittaa maksamaan kymmenyksi‰ papistolle, jonka opinkappaleita h‰n ei tunnusta. Se on v‰kivaltaa. Ajatelkoon itsekukin mit‰ tahtoo autuutensa asiassa. Maallinen valta on maallisia asioita varten. -- T‰t‰ oppia ei nyt kuitenkaan Williams saanut julkisesti tunnustaa edes Massachusettsissakaan. T‰ydellist‰ omantunnon-vapautta oli olemassa yht‰v‰h‰n t‰ll‰ kuin toisellakaan puolen valtamerta. Salem'in asukkaat pitiv‰t h‰nt‰ v‰h‰n aikaa pappinaan, mutta h‰n kun pelk‰‰m‰tt‰ ja vilpittˆm‰sti tuomitsi vallanpit‰j‰in sekaantumista uskon-asioihin, t‰ytyi h‰nen t‰‰ll‰kin pist‰‰ pillins‰ pussiin ja l‰hte‰ tiehens‰. Williams'in t‰ytyi paeta pois er‰maahan, jossa h‰n kauvan harhaili metsiss‰, kunnes vihdoin vilpittˆm‰t indiaanit Cod-niemen tienoilla ottivat h‰net turviinsa. N‰m‰ ihmiset, jotka, sivumennen sanottu, ovat osoittaneet rakastavansa vapautta enemm‰n kuin henke‰ ja el‰m‰‰, kohtelivat t‰t‰ kaikkein sivistyneiden yhteiskuntain hylky‰ erinomaisella yst‰vyydell‰, antoivat h‰nelle viljelt‰v‰ksi kappaleen maata suuren Narragansett-lahden rannalla, l‰nteen p‰in Cod-niemest‰, ja Williams puolestaan rupesi heid‰n opettajakseen. Miantonomoh oli n‰iden kelpo indiaanien heimokunnan p‰‰llikˆn nimi. H‰nen suostumuksellaan perusti nyt Williams yhdess‰ muutamain salemilaisten yst‰v‰in kanssa uutiskunnan, joka sai nimekseen Providence, kukoistavan Rhode Island-valtion ensim‰inen alku. T‰nne mahtui kaikki uskonnot. Maallinen valta ei v‰hint‰k‰‰n sekaantunut ihmisten uskon-asioihin. Samassa rakennettiin myˆskin kansallis-vapaus mit‰ laveimmalle perustukselle: jokainen, ken maksoi pienen, v‰h‰p‰tˆisen kunnallismaksun, oli ‰‰nivaltainen. Vuonna 1638 syntyi saarelle Narragansett-lahdessa, varsinaiselle Rhode Island'ille, toinen siirtokunta, jonka alkuper‰ on yht‰ merkillinen. Joukko pakolaisia, jotka, kuten kv‰‰k‰rit, uskon-asioissa eiv‰t tunnustaneet muuta ohjenuoraa kuin omantunnon ‰‰nen, saapui, n‰et, t‰nne ja asettui indiaanien suostumuksella Williamsin uutiskunnan viereen. Retkel‰isten johtajana oli muuan nainen, nimelt‰ Anna Hutchinson. Koko saaresta maksettiin Miantonomoh'lle muutama pari silm‰lasia. Williams'in ja Hutchinson'in uutiskunnat pian yhdistyiv‰t ja saivat johtajainsa toimesta em‰maasta "kartan", joka turvasi t‰m‰n t‰ll‰ tavoin muodostuneen yhteiskunnan valtiollisen ja uskonnollisen vapauden. Ja t‰m‰ vapaa siirtokunta viihtyi ja menestyi hyvin, monen pahan ennustajan h‰pe‰lle saattaen. Asukkaiden varallisuus kasvoi kasvamistaan esteettˆm‰n yritteli‰isyyden kautta. Kaikenlaiset uskokunnat: hugenotit, katolilaiset, kv‰‰k‰rit, anabaptistit, jopa suuri joukko juutalaisiskin, jotka olivat saaneet matkapassinsa Espanjasta, toivat kotijumalansa t‰nne; ja kokemus pian osoitti ett‰ sopu sijaa antaa, kun ei toinen toisen oikeutta loukkaa. -- Roger Williams eli pitk‰‰n ik‰‰n siirtokunnan kunnioitettuna is‰n‰ ja neuvonantajana, luottaen kuolemaansa saakka kylv‰m‰ns‰ siemenen voimaan. Ja hyvin se siemen itikin. Sadan vuoden per‰st‰ tuli uskonnollinen vapaus, semmoisena kuin sit‰ oli toteutettu n‰iss‰ molemmissa uutiskunnissa, yhdeksi kulmakiveksi Amerikan unionin valtios‰‰nnˆss‰. Massachusetts'ista l‰hetettiin varhain uutisasukkaita er‰maihin id‰ss‰ ja etel‰ss‰. Uutiskunnat New Haven ja Connecticut, Rhode Island'ista l‰nteen p‰in, syntyiv‰t sill‰ tavoin. Ne yhdistettiin sittemmin nimell‰ Connecticut ja saivat samallaisen vapauskirjan kuin Rhode Island. New Hampshire, johon silloin kuului myˆskin nykyisen Vermontin valtion alue, muodostui Massachusettsilaisten kautta Pohjosessa; ja Maine oli jo sit‰ ennen v‰littˆm‰sti Massachusetts'in aluetta, johon muutaman vuosikymmenen kuluessa niinik‰‰n vanhin uutiskunta, New Plymouth, yhdistettiin. Indiaanein kanssa olivat n‰m‰ siirtokunnat ens' alussa el‰neet hyv‰ss‰ sovussa, mutta v‰hitellen, mik‰li uutisasutus levisi ja anasti ainetta, k‰vi heid‰n v‰lins‰ kitker‰ksi, ja arkatuntoiset indiaanit, jotka eiv‰t voineet k‰rsi‰ muukalaisten vaativaa kopeutta, hyˆkk‰siv‰t milloin mist‰kin sattuneesta syyst‰ yksin‰isten uutistalojen kimppuun ja tappoivat niiden asujamet. Viimein, kun tietysti uutisasukkaat puolestaan k‰viv‰t miehiss‰ kostamassa, yhdistyiv‰t kaikki indiaani-heimot n‰ill‰ tienoin lujaksi liittokunnaksi, jonka johtajaksi tuli yll‰mainitun Massasoitin urhokas poika, Filippo Pokanoketilainen -- kuningas Filippo, kuten untisasukkaat h‰nt‰ nimittiv‰t --; ja nyt alkoi kauhea h‰vityssota kiitt‰m‰ttˆmi‰ kalpeanaamoja vastaan. T‰m‰ alku-asukkaiden yritys vaikutti ett‰ eri uutiskuntain asukkaat puolestaan yhdistyiv‰t liittoon yhteist‰ puolustusta varten, ja sill‰ tapaa syntyi v. 1643 ensim‰inen unioni n‰iden siirtokuntain kesken. Se sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat, -- kesti kuitenkin ainoastaan nelj‰kymment‰ vuotta. Pitk‰llist‰, katkeraa, verist‰ sotaa, jonka aikana siirtokunnat kovasti k‰rsiv‰t, k‰ytiin, kunnes kuningas Filippon surmasi muuan indiaani; ja h‰nen manalassa maatessaan joutuivat jo Uuden Englannin indiaani-heimot joko kokonaan h‰vitetyiksi taikka sys‰tyiksi pois muukalaisten tielt‰ kauvemmas l‰nteen p‰in, aarniomets‰in syvyyteen. Julkinen sota taukosi vuonna 1676, mutta j‰tti j‰lkeens‰ kummallekin puolen katkeran koston-tunteen. Uuden Englannin siirtokunnissa vallitsi aina ja kaikissa sama kansanvaltainen yhdenvertaisuus ja itsehallinnon peri-aate. Uutisasukkaat valitsivat itse maaherransa ja h‰nen neuvoskuntansa j‰senet sek‰ lains‰‰t‰v‰n kokouksen, tavallisesti ainoastaan yhdeksi, korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Uskonnollisessa lains‰‰d‰nnˆss‰ noudatti kuitenkin ainoastaan Rhode Island t‰ydellist‰ vapautta. 3. Uusi Alankomaa. Uuden Englannin ja Virginian v‰lille oli j‰‰nyt lavea, asutukselle avoin maa-alue, joka ulottui Connecticutista pohjosessa Marylandiin etel‰ss‰. 16 sataluvun keskipalkoilla oli se viel‰ yksist‰‰n mets‰st‰vien indiaanein hallussa. Mahtavat joet, Hudson, Delaware, Susquehanna, vyˆryttiv‰t vesi‰‰n sen l‰vitse, ja Alleghany-vuorten it‰puolella oli suuret, hedelm‰lliset tasangot. T‰t‰kin edullista rannikkoa pitiv‰t tietysti Englantilaiset omanaan, ja n.s. Plymouth-seura oli saanut oikeuden sen asuttamiseen. Mutta sukkelampi kilpaveli oli jo enn‰tt‰nyt Plymouth-seuran edelle. Mainio lˆytˆretkeili‰ Henry Hudson oli Hollannin palveluksessa tutkinut ja kulkenut sit‰ suurta jokea, joka on saanut pit‰‰ h‰nen nimens‰. Ja t‰nne, Hudson-joen rannalle, perustivat Hollantilaiset v. 1621 kauppapaikan, nimelt‰ Fort Orange, johon indiaanit toivat kalliita turkiksiaan. Viisi vuotta myˆhemmin syntyi sitten joen suuhun, sille pienelle saarelle, jossa New York nyt sijaitsee, hollantilainen uutiskunta Uusi Amsterdam. Siirtomaa kokonaisuudessaan sai nimekseen Uusi Alankomaa. Uuden Amsterdamin sija oli erinomattain edullinen. Meren myrskyilt‰ suojelee sen satamaa pitk‰ ja suuri Long Island (Pitk‰ saari), ja kulkuneuvot kaikille suunnille ovat mit‰ mukavimmat ajatella saattaa. Pienest‰ kaupunki-saarestaan, jonka indiaanilainen nimi oli Manhattan, maksoivat Hollantilaiset alku-asukkaille ostohinnaksi noin 140 Suom. markkaa. -- Mink‰h‰n arvoinen se nyt olisi mahtavine maailman-kaupunkineen? Ei aikaakaan, ennenkun v‰h‰inen paikkakunta, jossa ens' aluksi oli ainoastaan kymmenkunta olkikattoista tˆlli‰ ja ampumarei'ill‰ varustettu pieni hirsitalo (blockhouse), rupesi kovasti vaurastumaan v‰kiluvussa ja varallisuudessa. Viisaasti kyll‰ avasivat Hollantilaiset siirtokuntansa kaikille kansallisuuksille ja uskonnoille. Puritaanit, hugenotit, katolilaiset, juutalaiset, kaikki saivat esteettˆm‰sti asettua maahan. Mutta maalliset yhteiskunta-olot vaikeuttivat siirtolaisten viihtymist‰. Maaherrat hallitsivat omavaltaisesti, ja kaikki viljelysmaat jaettiin muutamain v‰h‰lukuisten maanomistajain kesken, joiden alustalaisina varsinaiset maanviljelij‰t tuskin olivat tavallisia maaorjia paremmat. H‰t‰tilan uhatessa vallanpit‰j‰t sent‰hden eiv‰t voineet odottaa mit‰‰n voimallisempaa kannatusta v‰estˆn puolelta. Kun siis Englantilaiset, uusien vanhoja vaatimuksiaan rannikon omistamisesta, v. 1664 l‰hettiv‰t laivaston Uuteen Amsterdamiin, joutui koko siirtokunta pitemmitt‰ mutkitta valloittajan saaliiksi. Sit‰ aluetta, joka silloin tuli Englantilaisten omaksi, oli, paitsi nykyinen valtio New York, myˆskin nykyinen New Jersey, jonka niinik‰‰n Hollantilaiset olivat ensiksi asuttaneet, sek‰ samaten se meille Suomalaisillekin kallismuistoinen siirtokunta, josta nyt otamme puhuaksemme, nimitt‰in: 4. Uusi Ruotsi. New Yorkin ja Marylandin v‰liselt‰ rannikkomaalta laski lavealla lahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sis‰‰n kaksi laivaa, t‰ynn‰‰n matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat ymp‰rilleen. Aukeni siin‰ heid‰n edess‰‰n lavea laakso, jota korkeat, mets‰‰ kasvavat kukkulat ymp‰rˆiv‰t, ja sen halki v‰reili, niin kauvas kuin silm‰ kannatti, joen hiljainen juova. Sielt‰ t‰‰lt‰ sivulta p‰in lirisi em‰virtaan pienempi‰ puroja, joiden kirkas vesi v‰lkkyi niin vieh‰tt‰v‰n‰ kev‰t-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla puolen rannalla eritt‰inkin miellytt‰v‰ maisema, --metsineen, kukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti v‰h‰isen niemimaan. Ja "he laskit laivansa rannalle, k‰vit maalle astumaan". Paikka sai heilt‰ nimekseen: Paratiisi-niemi. N‰m‰ matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, n‰et, t‰‰ll‰kin halu ja into her‰nnyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten takana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiˆt‰, jonka tuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myˆskin Amerikassa. T‰nne oli perustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta --turvapaikaksi kaikille vainotuille kristityille. Eik‰ saisi siin‰ siirtokunnassa koskaan mit‰‰n orjuutta olla. -- Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi tuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myˆhemmin tuli Peder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa Amsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle siirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin ett‰ tuuman toteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiˆ, ja t‰m‰n kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat Paratiisi-niemen rantavedess‰. Seutu, johon matkalaiset t‰ten asettuivat, oli viljelyksen puolesta per‰ti autio, oli er‰maa, mutta asujamia siell‰ kuitenkin kuljeskeli, nimitt‰in minqua-heimon indiaaneja. N‰ilt‰ osti Minuit pitk‰n maakaistaleen, joka kauppakirjan mukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, -- l‰hes 20 suom. penikulmaa. It‰iselt‰kin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa l‰hinn‰ joen-suuta, niin ett‰ purjehdus merest‰ sen sis‰‰n k‰vi 8 penikulmaa ruotsalaisen alueen l‰pi. Pienen kylkijoen p‰‰h‰n, noin 6 penikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o. ampumarei'ill‰ varustettu hirsitalo ynn‰ muutaman mˆkin kanssa. Se sai nimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla, jolla t‰m‰ ensim‰inen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meid‰n p‰ivin‰mme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa. Indiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyv‰ss‰ sovussa, noudattaen oikeuden ja inhimillisyyden k‰skyj‰ heit‰ kohtaan. Pian joutuikin sent‰hden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan Ruotsalaisten k‰siin. Majavan-nahkoja sek‰ sen ohessa tupakkaa saivatkin sittemmin melkein joka vuosi Ruotsista l‰hetetyt laivat siirtokunnasta viet‰v‰kseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mik‰‰n vaara uhannut, niin tuli sit‰ sen sijaan toisaalta p‰in. Minuit oli vakuuttanut ett‰ maakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa v‰ittiv‰t sit‰ omakseen sek‰ Hollantilaiset ett‰ Englantilaiset, ja jo v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernˆˆri Uudessa Amsterdamissa, Wilhelm Kleist, ep‰yskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus asettua n‰ille maille. Sit‰ paitse olivat Hollantilaiset Delawaren it‰iselle rannalle, vastap‰‰t‰ Schuyilkill-jokea, rakentaneet linnoituksen, nimelt‰ Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat; mutta Hollantilaisilla oli, heill‰kin, puolestaan heti n‰ytt‰‰ ihan samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen kauppakirjoissa. Ilmeist‰ vihollisuutta ei viel‰ kuitenkaan syttynyt, mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja siit‰p‰ viimein puhkesi julkinen k‰h‰kk‰, joka vaikutti Ruotsin vallan kukistumisen Delawaren rannoilla. Peder Minuit'in j‰lkeen, joka jo muutaman vuoden per‰st‰ joko kuoli Kristiinassa taikka l‰hti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset) hallitsi sit‰ luutnantti Mauno Kling ja h‰nen per‰st‰‰n luutnantti Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, l‰hetti kuvernˆˆriksi Johana Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta sodasta. T‰m‰n herran kanssa ei ollut leikkimist‰. H‰n piti ankaraa kuria itse siirtokunnassa, ja sek‰ Hollantilaiset ett‰ Englantilaiset saivat h‰nelt‰ oppia pit‰m‰‰n Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan hollantilaisille kuvernˆˆreille k‰ytti h‰n k‰skev‰‰ kielt‰ ja ymm‰rsi pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. T‰t‰ varten rakennutti h‰n koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yl‰puolelle, Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi Gˆteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin, joka sitten kauvan pysyi h‰nen perheens‰ hallussa. Sen ymp‰rille sek‰ rannalle vastap‰‰t‰ etevimm‰t siirtolaisetkin pes‰ns‰ tekiv‰t. Muhkea puinen kirkko niinik‰‰n kaunisti t‰t‰ paikkaa. Vastap‰‰t‰ hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin Uusi Korsholm. Silt‰ paikalta meid‰n p‰ivin‰mme Filadelfian kaupungin komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana suurena kauppav‰yl‰n‰. Sen t‰hden perusti Printz sen varrelle kaksi puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mˆlndal. Viime-mainittuun tehtiin ensim‰inen vesimylly. Penikulman matkan p‰‰ss‰ Gˆteborgista alasp‰in sijaitsi Upland niminen linnoitus. Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siin‰ asuivat yhdess‰ Suomalaiset.[11] Paikan nimen‰ on meid‰n p‰ivin‰mme "Marcus Huck". Uuteen Ruotsiin siirtyneist‰ Ruotsin alamaisista oli, n‰et, melkoinen osa meid‰n kansalaisiamme, vaikk'ei tiedet‰ aivan kuinka paljon. Ei liioin voi varmuudella p‰‰tt‰‰ milloin ensim‰inen siirtolaisparvi Suomalaisia t‰nne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niit‰ ei ainakaan viel‰ tuonut, tuskinpa sitten viel‰ pariin vuoteen mik‰‰n siirtolaislaiva. Vasta myˆhemmin, kun em‰maassa k‰vi vaikeaksi saada ihmisi‰ t‰nne muuttamaan, ryhdyttiin -- kuten ruotsalaiset l‰hteemme tiet‰v‰t mainita -- siihen erinomaiseen hankkeesen, ett‰ Suomeen ja Ruotsin vuorikuntiin pantiin menem‰‰n pestaajia, joiden tuli yllytt‰‰ ihmisi‰ muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin m‰‰r‰ siirtolaisia oli siten t‰ll‰ tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti heid‰n joukossaan lienee myˆskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia (arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen t‰hden, ett‰ he luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin ett‰, heid‰n pyrkiess‰‰n l‰hteviin laivoihin, sadottain t‰ytyi k‰ske‰ pois. Ja eritt‰inkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli h‰nen raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa h‰n toivoaksensa p‰‰sisi paremmin leiville kuin t‰‰ll‰ kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinp‰ m.m. mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pˆyt‰kirjoissa vuodelta 1649 ett‰ kerrassaan koko 300 Suomalaista oli pyyt‰nyt p‰‰st‰ksens‰ Uuteen Ruotsiin. Montako sill‰ kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedet‰. Printzin seurassa kenties jo tuli suurempi l‰hetys meid‰n kansalaisiamme. Ett‰ ne muodostivat jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heid‰n kasaantumisensa paraasta p‰‰st‰ yhteen paikkakuntaan: Finland'iin. Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehk‰ t‰rkein Elfsborg, Delawaren it‰puolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli, n‰et, tykkineen joen suuta, ja sen varustusv‰ki tutki kaikki hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. -- Siten oli Printz pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten vaikutukselta, ja kyll‰ h‰n olikin tuima herra puoltansa pit‰m‰‰n, mutta mit‰‰n varsinaista valtioviisautta h‰ness‰ ei n‰y ensink‰‰n olleen. Viisi vuotta k‰vi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yht‰ ponteva kuin Printzkin, mutta sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. H‰nen nimens‰ oli Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printzi‰ h‰nen omilla aseillaan, purjehti Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienell‰ laivalla Delawaren suusta sis‰‰n ja perusti (v. 1651) sen l‰nsirannalle, ainoastaan penikulman matkan p‰‰h‰n Kristiinasta, h‰nkin puolestaan linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. T‰m‰ linnoitus, joka voi est‰‰ laivoja p‰‰sem‰st‰ sis‰‰n jokehen, sai kunnon Printzi-herran raivostumaan. Mutta h‰n ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia Uuteen Amsterdamiin, sill‰ kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut mink‰‰nlaista apua, ja Uusi Gˆteborg oli palanut poroksi ynn‰ melkein koko h‰nen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli h‰n pyyt‰nyt tullaksensa kutsutuksi pois, mutta mit‰‰n vastausta saamatta. Silloin l‰hti Printz herra syksyll‰ v. 1653 tiehens‰ siirtokunnasta, j‰tetty‰‰n hallituksen v‰vylleen, Johana Papegojalle. Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista l‰hetetty, kulki h‰nen ohitsensa matkalla. Siin‰ oli muassa kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli l‰hetetty apumieheksi kuvernˆˆrille. Rising oli ponteva ja p‰‰tt‰v‰inen mies. Purjehtiessaan Delawaren suusta sis‰‰n, laski h‰n laivansa Fort Casimirin edustalle ja pakoitti linnan v‰h‰v‰kisen hollantilaisen varustusv‰en antautumaan. Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen j‰lkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus j‰i Risingin k‰siin. Mutta kuultuaan ett‰ Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi L‰nsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja, Stuyvesant'ille k‰skyn viipym‰tt‰ hyˆk‰t‰ Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli pantava t‰m‰n komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin Stuyvesant seitsem‰ll‰ laivalla ja 6 ý 7 sadan miehen kanssa joen suusta sis‰‰n ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin k‰vi syyskuun 18 p:n‰ Kristiinankin, ja sill‰ oli koko Uusi Ruotsi valloitettu. Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa. Sek‰ Kolminaisuuden-linnan ett‰ Kristiinan varustusv‰et saivat l‰hte‰ tiehens‰ kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernˆˆri virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin alamaisille; mutta -- sanotaan kuitenkin heitt‰mysehdoissa --"jos jotkut Ruotsalaiset ja Suomalaiset eiv‰t tyydy l‰htem‰‰n, niin kuvernˆˆri Rising saakoon heit‰ siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos siihen taipuvat, niin heit‰ ei ole v‰kivallalla pysytt‰minen; mutta ne, jotka j‰‰v‰t, saakoot vapauden pysy‰ Augsburgin tunnustuksessa ja pit‰‰ tykˆn‰ns‰ yhden opettajan". Ainoastaan 19 miest‰ teki uskollisuus-valan Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan, jahka saisivat kiinte‰n omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee ollutkaan, -- harvassa vain oli niit‰, joilta l‰htˆ‰ tuli. Kaikkein useimmat j‰iv‰t paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi k‰yneet. Vaikka siis em‰maan valta oli loppunut, eliv‰t Ruotsalaiset ja Suomalaiset ik‰‰skuin pienen‰ omana yhteiskuntana itsekseen, Hollantilaisten heit‰ yh‰ viel‰kin karsain silmin katsoessa. Valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa ryˆstˆ‰ ja v‰kivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli ep‰luuloinen ja siten kyll‰ tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisist‰ alamaisista joutui v‰himm‰nkin ep‰luulon alaiseksi, joko yst‰vyytens‰ t‰hden indiaanien kanssa tai muista syist‰, muutettiin h‰n heti vastoin tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yl‰puolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan is‰nnˆid‰ virran laskupaikoilla. Sill‰ tavoin tulivat maan entiset is‰nn‰t asumaan enemm‰n yhdess‰, s‰ilytt‰en jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin p‰‰stess‰ yh‰ enemm‰n voitolle. Heid‰n voutinaan oli Hollantilainen van Dyke, mutta alavoutina er‰s Suomalainen Antti Jurgen (Yrjˆnpoika?), joka heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle "ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 ý 6 hollant. gylleni‰. Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitk‰ksi aikaa j‰‰nytk‰‰n Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, n‰et, koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myˆskin "Uusi Ruotsi" v. 1664 Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan silloin olleen 600. Vuosisadan menness‰ umpeen olivat he kasvaneet likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyiv‰t hyvin uudessa maassaan, ja ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meid‰n p‰ivin‰mme kansalaisemme Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeill‰ tuon tuostakin kutsuvat sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinp‰ silloinkin jo t‰mmˆiset kiitoskirjeet teht‰v‰ns‰ tekiv‰t. Niinp‰ v. 1664 Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko suomalaisia perheit‰, yhteens‰ 140 henke‰, vanhoja, nuoria ja lapsia, jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies Amsterdamissa t‰st‰ seikasta mainitsee, olivat n‰m‰ matkalaiset enimm‰kseen umpisuomalaisia -- ainoastaan muutamat miehist‰ osasivat ruotsiakin, -- heid‰n lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa, sill‰ he eiv‰t olleet suorastaan Suomen puolelta). Heill‰ oli muassaan muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 l‰hetettyj‰ kirjeit‰, joissa sit‰ maata paljon kiitettiin. Niinp‰ olivat he p‰‰tt‰neet muuttaa sinne. Tokko sitten perille p‰‰siv‰t, ei tiedet‰. -- Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva englantilainen kansallisuuskin, mutta mit‰ t‰mmˆinen yhteiskunnallinen yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. -- William Penn (katso alemp.) kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa v‰ke‰; eiv‰t kuitenkaan ole paljon edistyneet hedelm‰puiden hoidossa ja istuttamisessa, ik‰‰skuin enemm‰n haluaisivat tarpeiden t‰ytt‰mist‰ kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan ett‰ indiaanit enensiv‰t heid‰n huolettomuuttaan, tarjotessaan heille hyˆtymisen keinoja, nimitt‰in nahkoja ja turkiksia rommin ja muun v‰kev‰n juoman edest‰. He kohtelivat minua yst‰v‰llisesti, kunnioittavat esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo v‰ke‰ ja ruumiiltaan rotevat, niin heill‰ on kauniit lapset ja melkein joka huone t‰ynn‰; muutamilla on kuusi, seitsem‰n, jopa kahdeksankin poikaa. Ja heid‰n kunniakseen t‰ytyy mun tunnustaa ett‰ harvoin olen n‰hnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia." Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla Englantilaisten yhteydess‰ yleens‰ oli hyv‰ olla, n‰kyy kuitenkin ens' alussa -- ennenkun William Penn sai t‰m‰n alueen omakseen --vallinneen jonkunmoista tyytym‰ttˆmyytt‰, johon lienee etevin syy ollut englantilaisen kuvernˆˆrin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset; ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan is‰ntien ja Pohjolaisten v‰li v‰h‰isen kapinan kautta, jossa etup‰‰ss‰ Suomalaiset n‰kyv‰t olleen osalliset. Muuan seikkailija, kyl‰n kesken Pitk‰ksi Suomalaiseksi (LÂnge Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa kenraali Kˆnigsmarckin poika sek‰ saaneensa em‰maasta toimeksi j‰lleen saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "H‰n sai monta seuralaista varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli h‰nen valesyntyns‰ paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja j‰rjestys palautettiin. LÂnge Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "H‰nen seuralaisensa osaksi menettiv‰t tilansa ja tulivat suureen vahinkoon." Koko t‰m‰ seikka on muuten joteskin h‰m‰r‰. Siirtokunnan kirkollinen tila k‰vi 16 sataluvun loppupuoliskolla joteskin ahtaaksi, se kun ei en‰‰ saanut mit‰‰n pappia vanhasta em‰maasta. Siihen saakka oli heill‰ aina ollut oma sielunpaimenensa, m.m. muuan Johana Campanius, joka myˆskin on kirjoittanut kertomuksen siirtokunnan ensim‰isist‰ vaiheista. Niinik‰‰n oli heill‰ kolme kirkkoa. -- V. 1693 l‰hettiv‰t siirtolaiset -- sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle XI oli saanut tiedon heid‰n tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa, Gezeliusta, heit‰ auttamaan -- kirjoituksen Ruotsiin, antaen siin‰ pyydettyj‰ tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista pappia, jotka lupaavat palkita, sek‰ joukon hengellisi‰ kirjoja, joista lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he el‰v‰ns‰ varsin onnellisina maanviljelyksell‰‰n ja hyv‰ss‰ sovussa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Hengellisess‰ suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoituksessa lis‰t‰‰n: "Suomalaista pappia ei ole meill‰ ollut emmek‰ tarvitsekkaan, sill‰ me ymm‰rr‰mme kaikki ruotsia." Muassa oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheist‰. Niit‰ oli yhteens‰ 139 ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimiss‰ huomaa monta, jotka silminn‰ht‰v‰sti ovat suomenkielist‰ syntyper‰‰, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen), Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko) y.m. -- Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko ruotsinkielisi‰ kirjoja. Suomalaisista ei en‰‰ ollut puhetta. Heid‰n kielellinen kansallisuutensa oli jo t‰h‰n aikaan sammunut; eik‰ olekkaan siin‰ mit‰‰n ihmettelemist‰, koska ei ollut milloinkaan mit‰‰n vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen s‰ilytt‰misest‰ olisi huolta pit‰nyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui heid‰nkin kansallisuutensa v‰hitellen, niin ett‰ 17 sataluvun loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kielt‰. Sill‰ kielell‰ t‰ytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yh‰ l‰hetettiin vanhasta em‰maasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v. 1831. H‰nen nimens‰ oli Niilo Collin. Se er‰maa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki, on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen tyˆt yhdess‰ kaunistaa. Kolmella valtiolla on siit‰ osansa: Kristiinan ja Fort Casimirin ymp‰rill‰ levi‰‰ pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden Gˆteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin ymp‰rystˆ New Jersey-valtiota, -- kaikki voimakkaan ja vapautta rakastavan v‰estˆn hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset helposti sulivat yhteen. 5. Maryland. Carolina.. Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi asutukselle. T‰m‰n maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia. Siihen saakka oli menetelty niin, ett‰ kruunu luovutti omistusoikeutensa seuroille eli yhtiˆille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat asutuksen. Sill‰ tavoin oli syntynyt Virginia, sill‰ tavoin Uusi Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimm‰kseen suosituilleen ja hovimiehille, mutta myˆskin velkojilleen lahjoittaa isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siit‰ oliko samat alueet jo ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen proprietor, omistaja. Sill‰ tavoin sai lordi Yrjˆ Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n ministereit‰, t‰lt‰ omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan, Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelm‰llist‰ maata, jolla oli hyv‰t satamat sek‰ Chesapeak-lahden ett‰ Atlantin rantavedess‰. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies. Itse h‰n oli uskonluopio, katolisuskoon k‰‰ntynyt, ja h‰n avasi maansa kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mit‰‰n kirjoitettua lakia tuli uskonvapaus pian k‰yttˆper‰iseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai nimens‰ kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan hallituss‰‰nnˆn kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin kes‰kuun 22 p:n‰ v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta p‰‰st‰ lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen p‰‰kaupunki Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja. Toisin menetteliv‰t sit‰ vastoin maan mahtavat Carolinassa. --T‰m‰n siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myˆhemmin tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettil‰iset Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset pian kyll‰ t‰m‰n hirmutyˆn, mutta kun sittemmin englantilaisia uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi, j‰iv‰t Ranskalaiset lopuksi v‰hemmistˆˆn. N‰in ollen, ja kun Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat j‰tt‰neet koko siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylh‰isille englantilaisille aatelisherroille, jotka t‰ll‰ lavealla alalla saisivat hallita ja vallita mielens‰ mukaan. Siihen kuului silloin sek‰ Pohjois- ett‰ Etel‰-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheit‰ Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijˆit‰, Languedoc'in hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia, Englantilaisia Barbados-saarelta L‰nsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury, tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan etevimpi‰ is‰nti‰, sommitteli yhdess‰ filosofi Locke'n kanssa siirtokunnalle hallituss‰‰nnˆn, jonka mukaan t‰nne oli perustettava perinnˆllinen aatelisvalta ja keski-aikainen l‰‰nityslaitos. Maa jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen", ja t‰m‰n maa-aatelin valtaan j‰tett‰isiin koko lains‰‰d‰ntˆ ja veroitus. T‰h‰n loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin valtiokirkkokin, piispoineen ja muine p‰‰pappineen. Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eiv‰t t‰st‰ loistosta v‰hint‰k‰‰n v‰litt‰neet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sit‰ paitse olivat jo itse s‰‰t‰neet hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heid‰n tarpeitansa. Se kannatti itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heid‰n t‰ytyi tosin pit‰‰ luonansa proprietorien eli omistajien l‰hett‰m‰ maaherra, mutta tarkasti valvottiin ett'ei t‰m‰ saanut v‰hint‰k‰‰n supistella heid‰n oikeuksiansa; ja kun kerran er‰s kuvernˆˆri semmoista yritti, pistiv‰t he h‰net laivaan ja l‰hettiv‰t takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei kohta nimeksi, t‰ydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein j‰ttiv‰t koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono "aff‰‰ri." 6. Pennsylvania. Georgia. V. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan veljellens‰, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu nimell‰ Jaakko toinen. H‰nen mukaansa sai sek‰ maakunta ett‰ kaupunki Hudson-joen suussa nimekseen New York. T‰m‰ siten myˆskin oli proprietori-siirtokuntia. Kaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon p‰‰sty‰ hallitukseen seurasi kovat ajat t‰m‰n seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei saattanut noita vapaita yhteiskuntia k‰rsi‰. H‰n vihasi niit‰ syd‰mens‰ pohjasta, ja h‰nen k‰skynhaltiansa Andros koki riist‰‰ niilt‰ pois kaikki oikeudet ja vapaat laitokset, m‰‰r‰ten itse veroja oman mielens‰ mukaan. Massachusettsin t‰ytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa kuninkaallinen kuvernˆˆri. Rhode Island ja Connecticut pysyiv‰t hallitusmiestens‰ viisaiden toimien johdosta vapaina. Viimein -- vuonna 1688 -- syˆksi vallankumous Englannissa tirannin valta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi takaisin. Nykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat osia Uudesta Alankomaasta. Mutta siit‰ eroitti ne Yorkin herttua, joka lahjoitti edellisen ja myi j‰lkim‰isen. New Jersey tuli proprietori-siirtokunnaksi. Mutta t‰‰ll‰ k‰vi niinkuin Carolinassa. Voimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat it‰-osan, ja kv‰‰k‰rit p‰‰siv‰t is‰nnˆim‰‰n l‰nsi-osassa. N‰m‰ pitiv‰t puoltansa proprietoreja vastaan ja s‰‰tiv‰t itselleen v‰kisinkin vapaat laitokset, kunnes viimein proprietorein oli t‰ytymys kokonaan v‰isty‰ pois. Vallankumouksen per‰st‰ New Jersey tuli kuninkaalliseksi siirtokunnaksi. Delawaren osti mainehikas William Penn. H‰n oli syntynyt Londonissa v. 1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of Christ-church) ja liitt‰ytyi aikaisin kv‰‰k‰rien (the qvakers = vapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen n‰iden kanssa ainoastaan sis‰llist‰ ‰‰nt‰ jokaisessa ihmisess‰ h‰nen uskonsa ylimm‰ksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteist‰ ja yht‰l‰isyydelle rakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot n‰m‰ mit‰ rotua hyv‰ns‰. Vietetty‰‰n uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja harhailtuaan kauvan vierailla mailla, p‰‰tti William Penn, vapaaksi p‰‰sty‰‰n, perustaa turvapaikan uskon t‰hden vainottuja ihmisi‰ varten, mit‰ tunnustusta hyv‰ns‰ n‰m‰ olivatkin. H‰nen is‰ns‰ oli Britannialle tehnyt monta hyv‰‰-tyˆt‰, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli h‰nelle velassa. Kaarle toinen mielell‰‰n suostui maksamaan pojalle maa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan kautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin v‰lill‰ sek‰ oikeuden hallita ja vallita sit‰ miten ikin‰ tahtoi. Ja ihana olikin se maa, joka tuli h‰nen osaksensa. Alleghany-vuorilta l‰nness‰ laskee maakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelm‰llisten tasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri Susquehanna-virta kiertelee sen keski-osan l‰pi, laskeutuen viimein Chesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin metsistˆ. Sen it‰osissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja Hollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi ett‰ n‰m‰kin -- indiaanit --tunnustaisivat h‰nen oikeutensa maahan, osti h‰n heilt‰ heid‰n alueensa. Siin‰ kirjeess‰, jonka h‰n oston aikaan-saamiseksi l‰hetti heid‰n p‰‰llikˆilleen, lausutaan muun muassa: "Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja v‰‰ryys, jota ihmiset usein harjoittivat teit‰ kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teid‰t omien etujensa t‰hden eik‰ n‰ytt‰‰kseen teille esikuvaa k‰rsiv‰llisyydest‰ ja hyv‰ntahtoisuudesta. Kuullakseni on t‰m‰ seikka usein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan verenvuodatustakin. Siit‰ on suuri Jumala pahoillaan. Min‰ en ole mik‰‰n semmoinen ihminen, min‰ rakastan ja kunnioitan teit‰ ja toivon yst‰v‰llisen, oikean ja rauhallisen k‰ytˆksen kautta saavuttavani samaa teid‰n puoleltanne. Niit‰ miehi‰, jotka olen l‰hett‰nyt teid‰n luoksenne, el‰hytt‰‰ sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos joku heist‰ loukkaisi teit‰ taikka teid‰n v‰ke‰nne, niin saatte pikaisen ja t‰ydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion kautta, jotka miehet ovat yht‰ suureksi osaksi valittavat kummaltakin puolen. Pian tulen min‰ itse teid‰n tykˆnne, ja silloin voimme vapaammin puhua kaikista asioista. Vastaiseksi l‰het‰n asiamieheni luoksenne sopimaan teid‰n kanssanne maan-luovutuksista ja pysyv‰isest‰ rauhasta. Toivon ett‰ te kohtelette heit‰ ja meid‰n v‰ke‰mme yst‰v‰llisesti sek‰ pid‰tte hyv‰n‰nne ne lahjat, jotka l‰het‰n merkiksi hyv‰st‰ tahdostani ja p‰‰tˆksest‰ni el‰‰ teid‰n kanssanne oikeutta, rauhaa ja yst‰v‰llisyytt‰ harjoittaen." Kun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn t‰h‰n maahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka h‰n oli vapauttanut hirvitt‰vist‰ vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erin‰isen julistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan Pennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia ja Ranskalaisia, jotka pian kyll‰ tekiv‰t Pennsylvanian pohjois- ja l‰nsi-osista mit‰ ihanimman yrttitarhan maan p‰‰ll‰. Siirtolaiset saivat itse s‰‰t‰‰ hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja lains‰‰d‰nnˆn oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta j‰i proprietorille tai h‰nen l‰hett‰milleen maaherroille. Hallituss‰‰ntˆ sit‰ paitse m‰‰r‰si t‰ydellisen uskon-vapauden. Vuonna 1682 l‰hti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa, jossa kaikki asukkaat tervehtiv‰t h‰nt‰ riemulla. H‰n kulki Delaware-jokea ylˆsp‰in, valitakseen paikkaa ensim‰iselle suurelle kauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pys‰htyen Schuylkill'in ja Delawaren v‰liselle kairalle, ryhtyi h‰n v‰lipuheisin indiaanien kanssa, osti heilt‰ maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja solmi rauhaliiton heid‰n kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat seuraavaa: "T‰m‰ yst‰vyys on oleva pilvetˆn, niin puhdas ja s‰teilev‰ kuin aurinko kauniimmassa valossaan; sit‰ kietova side ei ole koskaan katkaistava, niin kauvan kuin t‰hdet tuikkivat taivaalla." Se vanha tammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitiv‰t kokousta Pennin kanssa, tuli koko seudulle pitk‰ksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen siimeksess‰ uudistettiin sitten viel‰ monta kertaa vanhat lupaukset. Ja niille tienoille nousi ennen pitk‰‰ ryhm‰ puumˆkki‰, joille Penn antoi nimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siin‰ kyl‰ss‰ asuu meid‰n p‰ivin‰mme l‰hes yksi miljoona ihmist‰, ja se on suuruudeltaan kolmas Amerikan Yhdys-Valtain kaupungeista. Viisikymment‰ vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti Pennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe, ylev‰mielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan etel‰puolelle. Se sai nimens‰ kuningas Georg eli Yrjˆ II:n mukaan, joka Oglethorpille myˆnnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisyst‰v‰llinen Skotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka h‰n oli lunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili h‰nen maahansa paljon muitakin ihmisi‰ Skotlannista ja Saksasta. V‰hitellen rupesi t‰m‰kin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut itselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa, Carolinat. Niinkuin n‰m‰kin lakkasi Georgia pian kyll‰ olemasta proprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan maaherraa ei asettanut en‰‰ proprietori virkaan, vaan kruunu. T‰mmˆisi‰ kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-siirtokuntina pysyiv‰t Maryland, Pennsylvania ja Delaware. N‰iss‰ kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;" mutta eduskunnan p‰‰tˆkset olivat, ennen p‰‰semist‰ns‰ voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti enimm‰kseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. N‰iss‰ valitsi kansa itse kaikki virkamiehens‰, ylimm‰st‰ alimpaan, maaherralla ei ollut mit‰‰n veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinik‰‰n kansa. Semmoinen oli alkuansa myˆskin Massachusetts, kunnes, kuten olemme n‰hneet, James II riisti silt‰ kartan pois; ja uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen per‰st‰, ei en‰‰ ollut oikeutta kuvernˆˆrin valitsemiseen. Valtiollisiin oloihinsa n‰hden olivat siten n‰m‰ kolmetoista siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinik‰‰n niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine, kansanvaltaisine v‰estˆineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja v‰estˆ itse oli mit‰ kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia, puhumattakaan neekereist‰, joita jo oli melkoinen m‰‰r‰. Mutta t‰st‰ kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heid‰n oloihinsa. T‰ss‰ kohden vetiv‰t kaikki siirtokunnat yht‰ kˆytt‰, Itseveroitus-oikeuden puolesta taisteli Virginia yht‰ voimakkaasti ja yht‰ innollisena kuin Massachusetts, ja viimeinp‰ astuikin suuren vapaussodan johtajaksi virginialainen mies. -- Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain erilaiset v‰estˆ-ainekset enimm‰kseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi, englannin-kielt‰ puhuvaksi kansaksi. XIII. Englantilaiset valloittavat Canadan. Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, h‰n varmaankin s‰ilytt‰‰ sielunsa silm‰n edess‰ mit‰ parahimman kuvaelman niist‰ tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan rannikkomailla saivat kest‰‰ alueittensa alkuper‰isi‰ is‰nti‰ vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyˆkk‰siv‰t tuon tuostakin rajaseutujen yksin‰isten uutistalojen kimppuun ja tappoivat s‰‰lim‰tt‰ niiden asujamet. Siit‰ sitten seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkyl‰t haihtuivat ratisevana liekkin‰ ilmaan. N‰m‰ t‰mmˆiset k‰h‰k‰t olivat melkein jokap‰iv‰st‰ leip‰‰ uutisasukkaalle l‰ntisemmiss‰ er‰maissa, kunnes veljien viljelys h‰nt‰kin saavutti ja naapurit p‰‰siv‰t auttamaan. Mutta t‰m‰ mets‰l‰isel‰m‰ kasvatti sukupolven tarkkasilm‰isi‰ pyssymiehi‰, joita pian tarvittiin viel‰kin suuremman vaaraan uhatessa. Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti Euroopassa kesken‰‰n k‰viv‰t, ulottuivat aina myˆskin Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija, nimitt‰in Canadassa. Heid‰n kuvernˆˆrins‰ Quebekiss‰ kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka h‰vitt‰en ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla mitalla. Heid‰n palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi sitten s‰‰nnˆllinen sotav‰ki kummaltakin puolen, k‰ytt‰en tavallisesti kulkutien‰‰n sit‰ pitk‰‰ laaksoa, joka Montreal'in seudulta ulottuu Hudson'iin asti. T‰m‰n laakson t‰ytt‰v‰t George- ja Champlain-j‰rvien pitkulaiset vesistˆt, jotka yhdess‰ Hudson- ja S:t Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein yht‰mittaisen vesiv‰yl‰n New York'ista Quebekiin. T‰nne rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint Champlain-j‰rven rannalla olivat t‰rkeimm‰t. Ne olivat milloin minkin riitaveljen k‰siss‰. Ja em‰maan synnytt‰miin sotiin t‰ytyi siirtolaisten ottaa osaa sek‰ raha- ett‰ veriverolla. Eik‰ ainoastaan Canadan rajoilla n‰it‰ rajasotia k‰yty. Alleghany-vuorten l‰nsipuolella, Ohion l‰hteill‰, oli avara, autio alue, jota Virginia v‰itti omakseen, k‰ytt‰en siell‰ mets‰st‰ji‰‰n ja maanmittariaan. T‰‰ll‰ retkeili jo myˆskin -- 1750-luvun alussa -- Virginian kuvernˆˆrin toimesta Yrjˆ Washington sotaisissa yrityksiss‰ sill‰ Quebekin kuvernˆˆrit puolestaan pitiv‰t Ohio-aluetta Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt sijaitsee. V. 1755 l‰hetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti kenraali Braddock, t‰t‰ linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan palkkaamat indiaanit olivat v‰ijyksiss‰ mets‰ss‰ ja hakkasivat Braddockin sotajoukon melkein tykk‰n‰ns‰ maahan. Ainoastaan Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen v‰h‰iset t‰hteet. Maailmanvaltojen v‰linen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen etup‰‰h‰n. H‰n pani menem‰‰n yhdell‰ kertaa kolme armeijaa Canadaa vastaan. N‰ist‰ valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylˆsp‰in Quebeki‰ kohden. T‰m‰ kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin puolesta hyviss‰ turvissa. Sit‰ arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernˆˆri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka viel‰ oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun h‰nen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotap‰‰llikˆn aprikoiva ‰ly. H‰n oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi, v. 1758, armeija-osastolla, joka enimm‰kseen oli muodostettu siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona k‰vi mit‰ rajuimmaksi. Ensimm‰lt‰ n‰kyi voitto kallistuvan Ranskalaisten puolelle, ja heid‰n peitetyt patteriansa syˆksiv‰t rynt‰‰v‰n vihollisen takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana pime‰n‰ syysyˆn‰ kuljetti Wolfe v‰kens‰ er‰st‰ jyrkk‰‰ polkua myˆten Ranskalaisten takana olevalle yl‰tasangolle ja rupesi t‰‰lt‰ ‰kki-arvaamatta pommittamaan heid‰n asemaansa. Ranskalaiset puolestaan hyˆkk‰siv‰t ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli t‰m‰n tuli, ett‰ heid‰n kolonnansa joutuivat ep‰j‰rjestykseen ja viimein h‰visiv‰t hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli t‰ydellinen. Mutta sen hinta k‰vi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai h‰n kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman vihollisen t‰ydellisest‰ tappiosta ja heitti henkens‰, antaen viimeisen m‰‰r‰yksen voiton k‰ytt‰misest‰. Mutta myˆskin urhokas Montcalm oli haavoittunut ja kuoli pari tuntia myˆhemmin kuin onnellisempi vastustaja. T‰m‰ lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:n‰ 1759, ja jo seuraavana p‰iv‰n‰ antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myˆskin Montreal oli menetetty, j‰ttiv‰t Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli Englannin omana. Syyn‰ Ranskan vallan h‰viˆˆn Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-j‰rjestelm‰. Sen valta ulottui ‰‰rettˆm‰n suuren alueen ylitse, mutta t‰m‰ alue oli enimm‰kseen j‰‰nyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla t‰‰ll‰ joku linnoitus tai kuninkaallisella nimimerkill‰ varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy siell‰ t‰‰ll‰ er‰maassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut v‰estˆ, mutta t‰m‰kin kaipasi sit‰ vapautta, joka yksin‰‰n voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnytt‰‰. Virkamiehet, jesuiitit ja l‰‰niherrat pitiv‰t sit‰ alituisessa ala-ik‰isyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa. Uutisasukas oli vapaa, ja h‰n piti sitke‰sti kiinni kerran voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti h‰n lujan yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdess‰ ryhm‰ss‰ eik‰ niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sit‰ paitse n‰iden -- Ranskalaisten -- esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla. Maaherrat ja jesuiitit riiteliv‰t alinomaa, ja virkamiehet eliv‰t lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka viel‰ voi pit‰‰ Ranskan valtaa pystyss‰, mutta h‰nen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan siirtolaisia Canadassa s‰‰sti Englanti mink‰ mahdollista, antaen heid‰n kauvan s‰ilytt‰‰ keski-aikaiset l‰‰nityslaitoksensa, jopa oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heid‰n jalkojensa alla ep‰kodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myˆnnytysten kautta se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuper‰inen siirtomaa, on meid‰n p‰ivin‰mme yht‰ lainkuuliainen osa Britannian valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada on, n‰et, viel‰kin Englannin omaa, vaikka tuskin en‰‰ muuta kuin nimeksi. Viisastuneena siit‰ vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain luopumus tuotti, antoi em‰maa uudelle siirtomaalleen melkein t‰ydellisen itsehallinnon, ehk‰isten t‰ten luopumuksen halua. 1880-luvulla solmivat kaikki brittil‰iset maakunnat Pohjois-Amerikassa liiton, niin ett‰ ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse sis‰llist‰ hallintoansa, -- siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri onkin nyt jo t‰m‰ englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan alueesen luetaan, paitsi entist‰ Yl‰- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek) sek‰ sis‰maan mets‰stysmaita, myˆskin metalli- ja kalarikas British Columbia l‰nness‰, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen Pacific-rantatien kautta on yhteydess‰ it‰isempien maakuntain kanssa. XIV. Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin. Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa -- niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat -- arveli siirtokuntain olevan olemassa ainoastaan em‰maan rikastuttamista varten. Mit‰ t‰m‰ "merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymm‰rt‰‰ helposti. Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki siirtokuntain tuotteet yksist‰‰n englantilaisissa laivoissa maasta viet‰v‰t. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten t‰ytyi myyd‰ raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan kuitenkin t‰t‰ sortolakia kiersiv‰t oikein suurenmoisella salakuljetuksella. Sen m‰‰r‰yksi‰ tosin sittemmin lievennettiin, niin ett‰ siirtokunnat saivat vied‰ ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan, mutta viel‰ he eiv‰t saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista teollisuutta ehk‰isi niinik‰‰n suuressa m‰‰rin neekeri-orjain tuonti; ja siin‰ kauniissa kaupassa olivat osallisina sek‰ Englannin kauppiaat ett‰ sen korkea ylimystˆ, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyˆn kautta tukehutettiin vapaa tyˆ ja siten kaikkinainen teollinen yritteli‰isyys. Samaa tarkoitusta varten oli jokainen k‰sityˆl‰inen kielletty pit‰m‰st‰ enemm‰n kuin kaksi oppipoikaa. Ja muutenkin harjoitti em‰maan hallitus kaikellaista v‰kivaltaa, jopa selv‰‰ vilppi‰kin. Kun tahdottiin uutisasukkaita er‰maihin, silloin jaettiin runsaalla k‰dell‰ vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet viljelysalansa muokatuksi ja j‰rjest‰neet olonsa vapauskirjain mukaan, ennenkun n‰m‰ riistettiin heilt‰ pois ja ‰kki-arvaamattomia rasituksia tahdottiin sys‰t‰ heid‰n niskoilleen. Ainoastaan j‰ykk‰ vastustus voi pelastaa heid‰n vapautensa. T‰m‰n kaiken ohessa olivat myˆskin em‰maan l‰hett‰m‰t maaherrat useimmasti joteskin ep‰kelpo miehi‰, jotka tulivat t‰nne ainoastaan parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa yst‰vien kautta hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryˆstˆist‰ oli jaettava. Pahennus em‰maan hallituspiireiss‰ olikin t‰h‰n aikaan vallan tˆrke‰. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin j‰senist‰ olivat ostaneet paikkansa, myyd‰kseen sitten taas ‰‰nens‰ hallitukselle. Siirtokuntain kuvernˆˆrien ahnaus vaikutti joskus k‰h‰kˆit‰. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen kapinoitsijain vereen. Kuvernˆˆrit saivat kuitenkin palkkansa siirtokunnilta eik‰ em‰maasta, ja asukkaat pitiv‰t tavallisesti puoltansa siten, ett‰ kielt‰ytyiv‰t palkitsemasta tirannillista maaherraa. T‰st‰ kaikesta sorrosta huolimatta kehittyiv‰t kuitenkin siirtomaat vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niit‰ ne sent‰hden varoivat kuin silm‰‰ns‰. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimp‰‰nkin kuntaan. -- 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemist‰ omissa sis‰llisiss‰ rettelˆiss‰‰n, ett‰ siirtokunnat saivat j‰‰d‰ joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta t‰m‰ ei ensink‰‰n miellytt‰nyt kuvernˆˆrej‰. Kirjoituksissaan kotimaahan oli heill‰ aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun t‰m‰ kotimaa nyt j‰lleen k‰‰nsi heihin silm‰ns‰, n‰ki se edess‰‰n kolmetoista itse‰‰n-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyj‰ oikeuksia oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehk‰ voisivat n‰it‰ maakuntia auttaa; mutta kun juuri n‰iden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu ja kuningas Yrjˆ III:n kanssa uusi j‰rjestelm‰ Englannin hallituksessa p‰‰ssyt valtaan, p‰‰tettiin, kun p‰‰tettiinkin, tehd‰ loppu siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heid‰t Englannin parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin t‰m‰ parlamentti tietysti tulisi veroittamaan ja vallitsemaan heit‰ aivan kuin kotimaan asukkaita. Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos lakkautettaisiin, ja em‰maa ne laskisi v‰littˆm‰n valtansa alle. T‰m‰ arvattavasti tulisi synnytt‰m‰‰n vastarintaa, mutta senp‰ t‰hden majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyv‰inen sotajoukko, jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin m‰‰r‰‰m‰n veron kautta. T‰t‰ yrityst‰ kannatti nuori kuningas itse, ja hyˆkk‰ys alkoi v. 1761 vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa s‰‰dettiin ett‰ kaikki tuomarivirat Amerikassa j‰‰v‰t asianomaisten virkamiesten haltuun ainoastaan niin pitk‰ksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia. Oikeuslaitoksista, n‰et, tahdottiin nˆyri‰ palvelijoita kruunulle. Mutta myˆskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat siirto-asukkaille tyrkytt‰‰ juuri samat valtiokirkolliset laitokset, jotka olivat ajaneet heid‰n esi-is‰ns‰ etsim‰‰n turvapaikkaa valtameren toiselta puolen. Ja Yrjˆ III, jonka ymm‰rrys ei kuullut varoittelevia hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintˆihin: amen! Mutta Amerikalaiset eiv‰t olleet niink‰‰n ilman mutkitta kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetken‰ nousivat n‰m‰ siirtokunnat ik‰‰skuin yhten‰ miehen‰ puoltansa pit‰m‰‰n, ja onneksensa oli heill‰ etup‰‰ss‰‰n ‰lykk‰it‰, taitavia, pelk‰‰m‰ttˆmi‰ miehi‰. N‰iden joukossa taasen on ep‰ilem‰tt‰ etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sep‰lle, joka kˆyh‰n k‰sityˆl‰isen pojasta rohkean yritteli‰isyytens‰, pontevan tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi hyv‰ntekij‰ksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsens‰ huomattavaksi tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, k‰yden siten samallaista uraa kuin melkein kaikki muutkin h‰nen mainioiksi p‰‰sseet maamiehens‰. Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu viel‰ t‰n‰p‰iv‰n‰kin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mit‰‰n esteit‰, kun joku haluttu tarkoitusper‰ on saavutettava, ja joka on pidett‰v‰ perintˆn‰ heid‰n esi-isiens‰ vahvasta itsen‰isyyden-tunteesta. Niinkuin n‰m‰, ik‰‰skuin muun maailman uhaksi ja aivan omin p‰ins‰, k‰ytt‰m‰tt‰ suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan viljelys-kunnan er‰maiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan etevimm‰t yksityiset henkilˆtkin koulua k‰ym‰tt‰ itse itse‰ns‰ opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintˆjen, valtiotaidon alalla. Kekseli‰isyys on yankee-hengen etevin ominaisuus -- er‰maan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin keksijˆihin saakka. -- Rajoitettu tilamme ei salli meid‰n antaa mit‰‰n kokonaiskuvaa Franklin'in henkilˆst‰ ja vaikutuksesta, jonka t‰hden t‰ss‰ vain muutamia piirteit‰ h‰nen el‰m‰st‰‰n. H‰n syntyi v. 1706 saippuan- ja kynttil‰nvalajan poikana Bostonissa, oppi is‰lt‰ns‰ lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, k‰vi kaikellaisten k‰sityˆl‰isten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihink‰‰n, tuli viimein latojaksi vanhemman veljens‰ kirjapainoon ja rupesi kyh‰ilem‰‰n kirjoituksia t‰m‰n sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana l‰hti h‰n Filadelfiaan, jossa h‰nen taitonsa typografina ja kyn‰miehen‰ pian her‰tti huomiota, niin ett‰ kaupungin kuvernˆˆri kehoitti h‰nt‰ l‰htem‰‰n Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden kirjapainon perustamista varten, antaen h‰nelle vekseleit‰, jotka Englannissa k‰visi muuttaa rahaksi. Franklin l‰hti, mutta Londonissa eiv‰t kuvernˆˆrin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen nuorukaisen t‰ytyi taas el‰‰ksens‰ ruveta latojaksi muutamaan kirjapainoon. V. 1726 p‰‰si h‰n kuitenkin onnellisesti takaisin Filadelfiaan ja perusti nyt omilla s‰‰stˆill‰‰n kirjapainon, lenn‰tt‰en siit‰ sitten sanomalehte‰, joka pelk‰‰m‰tt‰ paljasti kaikellaisia ep‰kohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinik‰‰n kirjoitteli ja painatti Franklin pieni‰ kansan luettavaksi sopivia kirjasia, jotka k‰ytˆllisen sis‰ltˆns‰ ja selv‰n, ter‰v‰n, useimpa leikillisen ja pistelev‰nkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin sanomalehtikin, k‰viv‰t hyvin kaupaksi. N‰ilt‰ toimiltaan ei h‰n unohtanut tieteellisi‰ harrastuksiansa, ja niinp‰ Franklinin tutkimukset s‰hkˆst‰ johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 n‰ki h‰n er‰‰n semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, s‰ilyv‰n palamatta. -- Suurin on Franklin kuitenkin v‰sym‰ttˆm‰sti toimeliaana is‰nmaan-yst‰v‰n‰. Lahjomattoman rehellisyytens‰ ja pontevaa toimekkuutensa t‰hden -- h‰nen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m. Filadelfian yliopisto -- saavutti Franklin kansalaistensa yleisen luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja p‰‰si pian sen johtavaksi sieluksi. H‰np‰ myˆskin kenties aikaisimmin kaikista kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli ett‰ eri siirtokunnat liittyiv‰t yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. H‰nen ehdoituksestaan kokoontui v. 1754 edusmiehi‰ kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in varrella neuvottelemaan t‰st‰ asiasta, ja he laativat ehdoituksen varsinaiseen unionin-valtios‰‰ntˆˆn, josta sittemmin, 34 vuotta myˆhemmin, syntynyt valtios‰‰ntˆ hyvin v‰h‰n eroaa. Presidentin sijan t‰ytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin viel‰ englantilainen kenraali-kuvernˆˆri. Hanke j‰i tosin sill‰ haavaa sikseen, koska eri maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsen‰isyydest‰‰n; mutta t‰m‰ Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan paraimmissa miehiss‰, kunnes siit‰ sittenkin aikanansa toimeen ryhdyttiin. -- Riidan syttyess‰ siirtokuntain ja em‰maan v‰lill‰, l‰hetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain asiamiehen‰ Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja t‰‰ll‰ moni Englannin jaloimmista miehist‰ -- niimp‰ esim. vanha Pitt -- koki h‰nt‰ parlamentissakin s‰est‰‰; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin ‰rtyinen Amerikalaisia kohtaan, ett‰ sek‰ Franklinin ett‰ h‰nen englantilaisten yst‰v‰ins‰ varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville. Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain l‰hettil‰st‰ Englannin pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrk‰sti kiinni tirannillisissa hankkeissaan. Franklin varoitti, v‰itt‰en puolestaan heid‰n toimiansa ep‰-oikeutetuiksi ja sit‰ paitsi perin typeriksi. "Ellen min‰ tunne maanmiehi‰ni aivan v‰‰rin, niin ovat teid‰n hankkeenne ihan mahdottomat panna toimeen."[12] Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti vain yh‰ jyrkemp‰‰ vastustusta. Tosin kyll‰ ottivat englantilaiset sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat kielletty‰ tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn. N‰m‰ olivat saaneet k‰skyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin, urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sit‰ varten oli heille annettu valtakirjat -- n.s. writs of assistance eli apukirjat --, jotka valtuuttivat heit‰ tarpeen vaatiessa k‰ytt‰m‰‰n kaikkein virkamiesten apua. Mutta t‰m‰ h‰pe‰llinen laitos her‰tti katkeraa vihaa, varsinkin Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina k‰rsiv‰t siit‰ enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekiv‰t heti vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John Hancock, harras is‰nmaan-yst‰v‰, h‰n, joka sittemmin valittiin presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsen‰isyyden-julistuksen. Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten toimeen-panemisessa, kielt‰ytyiv‰t n‰m‰ semmoista apua antamasta. Yleinen syytt‰j‰ silloin haasti heid‰t oikeuteen. N‰iden virkamiesten asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka t‰t‰ varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti n‰it‰ syytettyj‰. Otis n‰ytti toteen ett‰ "writs of assistance" sotivat suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin pyhyytt‰ ja h‰p‰isiv‰t Englannin omia vapaita laitoksia. "Min‰ olen valmis viimeisell‰kin verenpisarallani vastustamaan t‰mmˆist‰ v‰kivaltaa, joka jo ennenkin on k‰ynyt Englannin kuninkaille kalliiksi," lausui h‰n uhkaavalla ‰‰nell‰. Otis'in puhe levisi ja luettiin kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen h‰lin‰ syntyi koko maassa, ett‰ asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heitt‰‰ kanneasian sikseen, -- ja talontarkastukset taukosivat kerrassaan. New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sit‰ kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan p‰‰tˆksen ett'ei maakunta palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan t‰m‰n asetuksen voimassa-ollessa. V. 1764 hyv‰ksyi Englannin parlamentti -- uuden ja yht‰ tyhm‰n ministeristˆn p‰‰sty‰ hallitukseen -- lain, joka m‰‰r‰si tullit sokurista, kahvista, viinist‰, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin p‰‰ttiv‰t yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat tuontifirmat olla tuomatta maahan n‰it‰ tavaroita, ja kaikkialla syntyi yhdistyksi‰, joiden j‰senet sitoutuivat olemaan k‰ytt‰m‰tt‰ semmoisia tarvekaluja. Miehet ja naiset k‰viv‰t t‰st‰ l‰hin kotitekoisissa vaatteissa, eik‰ en‰‰ syˆty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto v‰hentyisi. -- T‰st‰ huolimatta hyv‰ksyi parlamentti seuraavana vuonna karttapaperi-asetuksen, joka s‰‰ti kartoittavaksi kaikki viralliset asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. T‰m‰n veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille virkamiehille. Asetuksen s‰‰t‰mist‰ kokivat kuitenkin muutamat viisaat miehet Englannissakin ehk‰ist‰. Vanha William Pitt piti loistavia puheita sit‰ vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siit‰, ett‰ Amerika t‰mmˆist‰ v‰kivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan ministeri parlamentissa arveli ett‰ siirtomaiden tulee rahallisella kiitollisuudella muistaa sit‰ em‰maata, joka muka oli niit‰ "perustanut, kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali BarrÈ, joka oli ottanut osaa Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekˆ olette ne perustaneet! Eip‰ niink‰‰n. Teid‰n sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset pakenivat teid‰n hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa he saivat taistella kaikkia vaaroja ja k‰rsimyksi‰ vastaan, joita voi inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestiv‰t he k‰rsimyksens‰ iloisella mielell‰ eiv‰tk‰ pit‰neet niit‰ min‰k‰‰n niihin k‰rsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea is‰nmaassansa niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heid‰n yst‰vin‰‰n, sill‰ he tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisi‰. -- Vai tekˆ olette niit‰ kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyiv‰t, koska te ette niist‰ piitanneet mit‰‰n. Ja kun te rupesitte niit‰ kysym‰‰n, tapahtui se ainoastaan teid‰n saadaksenne l‰hett‰‰ semmoisia miehi‰ niit‰ hallitsemaan, jotka kenties vain olivat k‰tyrien k‰tyri‰ muutamille t‰m‰n parlamentin j‰senille, ja joita toimitettiin sinne heit‰ vakoilemaan, kuvailemaan heid‰n tekojansa mit‰ pimeimp‰‰n valoon ja iskem‰‰n heihin kiinni kuin petolinnut, -- henkilˆit‰, joiden menetystapa monta kertaa on ollut v‰hill‰ saattaa n‰m‰ vapauden pojat raivoon, henkilˆit‰, jotka koroitettiin t‰rkeimpiin tuomarivirkoihin siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat p‰‰sseet joutumasta oikeuden k‰siin kotimaassa. -- Vai tekˆ olette heit‰ suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teid‰n puolustustanne varten, ovat j‰tt‰neet uutteran tyˆns‰ puolustaaksensa maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet k‰ytett‰v‰ksenne pienet s‰‰stˆns‰. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta asti on el‰hytt‰nyt sit‰ kansaa, on sit‰ i‰ti el‰hytt‰v‰." -- N‰m‰ sanat eiv‰t tosin parlamentissa mit‰‰n vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne kohottivat innostusta, koska nyt n‰htiin ett‰ siirtokunnilla oli yst‰vi‰ Englannin kansassakin. Karttapaperi-asetusta vihattiin viel‰ enemm‰n sen t‰hden, ett‰ Englanti nyt joteskin selv‰sti osoitti tarkoitustaan t‰ll‰ ja entisill‰ veroitus-yrityksill‰. Kertyvill‰ varoilla aiottiin, n‰et, yll‰-pit‰‰ pysyv‰ist‰ armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset t‰m‰n armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus k‰vi ankaraksi. Virginian kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi p‰‰tˆst‰, joissa selitettiin ett‰ siirtokunnat olivat em‰maan kanssa yht‰-arvoisia, saman kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niit‰ veroittaa eik‰ s‰‰t‰‰ niille lakeja ja ett‰ karttapaperi-asetus oli mit‰tˆn. N‰m‰ p‰‰tˆkset, joita Virginian vanhoilla-olijat viel‰ kokivat ehk‰ist‰, v‰itt‰en niit‰ kapinallisiksi, hyv‰ksyttiin kokouksessa kuitenkin, ja pian yhdistyiv‰t niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset. Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksi‰, "Vapauden poikia", jotka estiv‰t englantilaisia viranomaisia nostamasta t‰t‰ veroa. Viel‰ samana vuonna t‰ytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus. Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi ja sai kaksi vuotta myˆhemmin aikaan lain, joka m‰‰r‰si tullin nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teest‰. Nyt eiv‰t Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan n‰it‰ tavaroita ensink‰‰n. Bostonin kaupunki k‰vi etup‰‰ss‰, ja sen etevimm‰t miehet vastustivat julkisesti t‰t‰ lakia. Silloin l‰hetettiin kaksi rykmentti‰ Amerikaan pit‰m‰‰n muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernˆˆri sai k‰skyn vangitsemaan kaksi miest‰, jotka olivat pit‰neet "kapinallisia puheita", nimitt‰in John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli -- vaikka varsin kˆyh‰ -- rehellisyytens‰, j‰rkevyytens‰ ja kansanmielisyytens‰ vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa kunniassa pidetty kansalainen. Ja n‰it‰ molempia kansan luottamusmiehi‰ ei uskallettukaan vangita. Kun nyt Amerikan kauppiaat eiv‰t en‰‰ tuoneet noita tavaroita maahan, rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei tuottanut mit‰‰n. T‰m‰ oli huono "aff‰‰ri", ja nyt oli pakko lakkauttaa nuo tullit. Ainoastaan teest‰ oli viel‰ tulli nostettava, mutta nimeksi vain -- sill‰ siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa em‰maan veroitusoikeus -- ja niin v‰h‰p‰tˆinen, ett'ei se maksussa merkinnyt mit‰‰n. P‰in vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin suuria helpoituksia teekaupassaan, ett‰ Amerikalaiset itse teossa voivat ostaa heid‰n teet‰ns‰ huokeammalla kuin kenk‰‰n muu. T‰m‰k‰‰n temppu ei kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eiv‰t menneetk‰‰n satimeen. Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen l‰htem‰‰n lastineen p‰ivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan englantilainen kuvernˆˆri niit‰ l‰htem‰st‰. Silloin Bostonilaiset, jotka eiv‰t huolineet t‰st‰ heille v‰kisin tyrkytetyst‰ teest‰, p‰‰ttiv‰t ett'ei ainoatakaan teenaulaa p‰‰stett‰isi maille; ja illalla joulukuun 26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernˆˆrin k‰skyst‰ olivat rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita tyˆmiehi‰ ylˆs noiden kolmen teelaivan kansille; ja he v‰‰nsiv‰t kirstut auki ja paiskasivat niiden sis‰llyksen mereen. Se oli "Bostonin tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensim‰inen korvapuusti rasitetun kansan puolelta h‰peem‰tˆnt‰ ylimysvaltaa vastaan, joka luuli pit‰v‰ns‰ kaikki ohjakset k‰siss‰‰n. "The Boston teaparty" avasi pitk‰n jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyv‰n voiton vapaudelle, -- eik‰ ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun kuusitoista vuotta myˆhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa ja hukutti ne sortajainsa vereen. Mutta t‰m‰n tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin kuvernˆˆri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti l‰hetti sotalaivaston Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka tuli valvoa ett‰, kuten parlamentti samassa oli p‰‰tt‰nyt, Bostonin satama pidett‰isiin suljettuna kaikelta merenkululta ja ett‰ kuvernˆˆri saisi nimitytt‰‰ valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa sulkemisen kautta kovaan h‰t‰‰n, ja ‰‰retˆn v‰kijoukko j‰i leiv‰ttˆm‰ksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan asiaksi. Syksyll‰ 1774 kokoontui edusmiehi‰ kaikista siirtokunnista Filadelfiaan, josta n‰m‰ nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He kyll‰ sanoivat olevansa uskollisia em‰maalle, mutta sortoa ja orjuuttamista eiv‰t k‰rsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan tekemist‰ varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen v‰lipuheen kautta yhteiseen puolustukseen. Seuraavana kev‰‰n‰ -- huhtik. 19 p. 1775 -- l‰hetti englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin, sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka turvallisuus-komitea oli k‰tkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan l‰hell‰ Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa teht‰v‰ns‰, mutta paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kyl‰n tienoilla rupesi heid‰n tiheihin riveihins‰ tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon, joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, -- ja ainoastaan puolet sotamiesparvesta p‰‰si hengiss‰ takaisin Bostoniin. Sota oli alkanut. Viel‰kin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin parlamentissa sit‰ ehk‰ist‰, ja sauvan nojassa seisoen lausui h‰n: "Hyv‰t herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, -- yht‰ v‰h‰n kuin min‰ t‰ll‰ sauvallani saisin teid‰t ajetuksi pakoon!" Mutta h‰nen neuvojaan ei kuultu. XV. Vapaussota. Yrjˆ Washington. Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus l‰hiseutujen l‰pi. Maamies heitti hevosineen kyntˆns‰ sikseen, nousi sen selk‰‰n ja ratsasti t‰ytt‰ lentoa Bostoniin. Eik‰ aikaakaan, niin oli t‰‰ll‰, kunnahilla kaupungin ymp‰ristˆss‰, kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostov‰ke‰, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heist‰ oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silm‰isi‰ pyssymiehi‰. Johtamassa oli kelpo poikia, heid‰n omia tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti ‰kki-arvaamattoman hyˆkk‰yksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen Champlain-j‰rven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja ampumavaroja. -- Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiitt‰m‰tˆnt‰ em‰maata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyiv‰t hallitukseen, ja englantilaiset kuvernˆˆrit pakenivat tiehens‰. Siirtokunnat nimittiv‰t itse‰ns‰ valtioiksi ja l‰hettiv‰t edusmiehens‰ uuteen kongressiin, joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin yleiseen v‰en-nostoon, ja kes‰kuun 17 p:n‰ nimitettiin kertyv‰n sotajoukon p‰‰llikˆksi Yrjˆ Washington. Yrjˆ Washington on niit‰ harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja muisto on s‰ilynyt t‰ydellisesti puhtaana, joista historia ei tied‰ n‰ytt‰‰ v‰hint‰k‰‰n tahrapilkkua. Aikalaistensa silmiss‰ oli h‰n itse‰ns‰-uhraava is‰nmaan-yst‰v‰, miehuullinen sotilas, taitava p‰‰llikkˆ, ‰lyk‰s, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelij‰, jalo ihmisyst‰v‰, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, -- tuskinpa enemp‰‰, ja onhan siin‰ jo ihmiselle kylliksi, on enemm‰n kuin kenk‰‰n saisi pyyt‰‰; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina h‰nest‰ tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian s‰de-keh‰ ymp‰rˆi kansan muistissa h‰nen otsaansa. H‰nen hautakivell‰‰n on piirrettyn‰ sanat: "Ensim‰isen‰ sodassa, ensim‰isen‰ rauhassa, ensim‰isen‰ kansalaistensa syd‰miss‰." Mutta k‰yd‰ksemme hetkeksi h‰nen kehdollensa, syntyi Yrjˆ Washington helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisell‰ maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Is‰ oli kelpo maanviljelij‰, innokas urheilija, hyv‰ is‰nmaan-yst‰v‰. Kuten muutkin virginialaiset kasvimaan-omistajat piti h‰n kovasti uljaista hevosistaan, rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja ylev‰mielinen. Noudattaen s‰‰tyl‰istens‰ ja isiens‰ esimerkki‰, hoiti h‰nkin maanviljelyst‰‰n neekeri-orjilla, mutta kohteli heit‰ hyvin, ollen huolehtivana is‰n‰ n‰ille onnettoman rodun lapsille, joita tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu ett‰ orjatyˆ itse teossa on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyyt‰nyt hallitukselta ett‰ neekerien maahan-tuonti kiellett‰isiin. T‰mmˆisess‰ ymp‰rystˆss‰ kasvoi Yrjˆ Washington. Is‰ kuoli h‰nen ollessaan 12-vuotiaana, jonka j‰lkeen hell‰, ymm‰rt‰v‰inen, k‰ytˆllinen ‰iti h‰nt‰ kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyytt‰ rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle eritt‰inkin velvollisuuden-tunne oli juurrutettu syv‰lle syd‰meen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjˆ kuljeskella maita ja metsi‰, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, mets‰st‰‰ ja uida. Kirja-oppia ei h‰n sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan pikkukoulun opettaja jakeli h‰nelle tavallisimmat alkeistiedot. Matematiikaa sattui t‰m‰ koulunopettaja joltisestikin ‰ly‰m‰‰n, ja oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin p‰in opintojansa, niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehens‰. Maanmittausta eritt‰inkin harrasti Yrjˆ Washington innokkasti. H‰n mittasi ‰itins‰, veljens‰ ja er‰‰n vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa viime-mainittu l‰hetti h‰net kauvas er‰maahan samoille askareille. Shenandoa-laakson jylh‰t maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin rastin, ainoastaan muuan vanhempi yst‰v‰, ev‰slaukku, pyssy ja maanmittaus-lauta muassaan, viett‰en raitista, vaikka vaivaloista mets‰-el‰m‰‰ useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yˆt risumajoissa, mutta useimmiten taivasalla nuotiotulen ‰‰ress‰. Kun ev‰‰t loppuivat, elettiin mets‰n ja jokien antimilla. Palattuaan t‰lt‰ matkalta, joka oli vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai silt‰ palkan. Samassa tuli h‰n ajutantiksi nostov‰ess‰, saaden sotatieteellist‰ opetusta veljelt‰‰n, joka oli ollut sotav‰ess‰. Nyt harjoitteli Washington nostov‰ke‰ ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia sotatieteellisi‰ kirjoja -- kaikki mit‰ vain sattui k‰siins‰ saamaan. H‰n oli nyt 19:ll‰. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa, jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n. Kuvernˆˆri silloin l‰hetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan varustusv‰ke‰ l‰htem‰‰n paikasta pois. H‰n toimitti asiansa yht‰ suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myˆhemmin, 1754, tuli h‰n uudestaan sinne, nyt maakunnan sotav‰en p‰‰llikkˆn‰, ja perusti Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota h‰n urhokkaasti puolusti Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali Braddock, kuten olemme kertoneet, retkell‰‰n n‰ille seuduille joutui tappiolle, pelastui h‰nen joukkonsa j‰‰nnˆkset ainoastaan Washingtonin neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella lopullisesti Englantilaisten k‰siin. Silloinkin johti Virginian sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput ilmaan. Washington palasi t‰m‰n sodan loputtua kotiaan, peri veljens‰ maatilan, Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista perhe-el‰m‰‰ maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset p‰iv‰t, jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehi‰ kuin oli Yrjˆ Washington. Em‰maa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous oli ensim‰inen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin silmittˆmille hankkeille, ja ensim‰isi‰ ensim‰isten joukossa oli Washington itse. H‰n heti oli ‰lynnyt ett'ei t‰ss‰ voinut tulla myˆnnytyksi‰ kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa, jonne h‰n maakuntansa puolesta oli l‰htenyt, ‰‰nesti Washington sen t‰hden empim‰tt‰ sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen k‰h‰k‰n per‰st‰ huomattiin tarpeelliseksi ett‰ Bostonin ymp‰rille kokoontunut nostov‰ki sai ylip‰‰llikˆn, l‰hetettiin, kun l‰hetettiinkin, sinne Yrjˆ Washington. Kongressille lausui h‰n ennen l‰htˆ‰ns‰: "Min‰ pyyd‰n jokaisen j‰senen t‰ss‰ kokouksessa tarkasti muistamaan ett‰ min‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ t‰ydellisimm‰ll‰ vilpittˆmyydell‰ olen selitt‰nyt ett'en tunne itse‰ni kykenev‰ksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu." Samassa ilmoitti h‰n ett'ei h‰n tahdo kantaa mit‰‰n palkkaa tˆist‰ns‰ is‰nmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjˆ Washington. H‰nen historiansa on historian kauniimpia lehti‰. Uuden ylip‰‰llikˆn tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin, olivat Amerikan sotilaat vast'ik‰‰n saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa taistelussa, jonka j‰lkeen tosin tappotanner j‰i Englantilaisten haltuun, mutta vasta sitten kun n‰m‰ olivat menett‰neet kolmannen osan v‰est‰ns‰ ja Amerikalaiset heit‰ kauheasti pelj‰stytt‰neet. T‰m‰ oli kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen eversti, oli kes‰kuun 16 p:n‰ 1775 miehitt‰nyt Breeds Hill nimisen kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen. (Bunkers Hill, josta tappelu v‰‰rin on saanut nimens‰, on hieman korkeampi kukkula kappaleen matkaa l‰nteenp‰in). T‰t‰ vallitusta vastaan rynt‰siv‰t Englantilaiset seuraavana p‰iv‰n‰, mutta saivat hirve‰sti selk‰‰ns‰. Laumoittain j‰i heit‰ kuolleina ruumiina makaamaan pitkin kukkulan rinteit‰. T‰hteiden tultua sys‰tyiksi takaisin, saivat heid‰n johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuv‰ke‰ Bostonista, 2,000 miest‰, ja rynt‰siv‰t uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyˆk‰tess‰ heid‰n kimppuunsa, alkoi kauhea k‰sik‰h‰kk‰, jossa tapeltiin kuin vimmatut. Lopuksi t‰ytyi Prescottin kuitenkin v‰isty‰ ylivoiman tielt‰, ja vallitus j‰i Englantilaisille. Mutta n‰it‰ ei voitto suuresti auttanut. He olivat, kuten sanottu, menett‰neet osan v‰est‰‰n, paljon enemm‰n kuin verraten Amerikalaiset, eik‰ jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset pitiv‰t uhkaavat asemansa Bostonin yl‰puolella ja, mik‰ t‰rke‰mpi oli, saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen t‰ytyi ruveta suuresti kunnioittamaan, vaikka ylpe‰ Britti t‰h‰n saakka oli syd‰mens‰ pohjasta halveksinut poikia Amerikan aarniometsist‰. Englantilainen kenraali Gage kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi viholliseksi. Mutta asianomaiset em‰maassa eiv‰t kallistaneet korviansa h‰nen varoituksilleen. Kuitenkin oli Amerikalaisten sotav‰ki Bostonin kukkuloilla mit‰ huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa. Suurin osa oli viel‰ puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen mets‰styspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamˆkki‰. Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mit‰‰n varsinaista ev‰slaitosta; joukkoja el‰tti vapaa-ehtoisesti l‰hiseudun v‰estˆ, kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli ja oli melkein oman mielens‰ mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti muitta mutkitta meni tiehens‰. Siirtokunnat eiv‰t pestanneet v‰ke‰ kauvemmaksi aikaa, sill‰ he kamoksuivat pysyv‰‰ armeijaa pahemmin kuin ruttoa. T‰mmˆisen joukon nyt Yrjˆ Washington sai johtoonsa. Tultuaan hein‰kuun 2 p:n‰ paikalle, ryhtyi h‰n heti parannus-puuhiin. S‰‰nnˆllinen ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pit‰m‰‰n, vaikka vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja el‰tt‰misest‰. Yhteisell‰ kongressilla ei n‰et viel‰ ollut maan kukkaroa takanansa, ja kovaa kyn‰tyˆt‰ Washingtonilta kysyttiin, ennenkun h‰n sai kunkin siirtokunnan myˆntym‰‰n tarpeellisiin suorituksiin. Niin kului j‰lkim‰inen puoli vuodesta 1775 ilman mit‰‰n uutta tappelua. Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta en‰‰ k‰yd‰ vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti h‰n er‰‰n‰ yˆn‰ kev‰‰ll‰ 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin etel‰puolella ja pommitti sielt‰ sek‰ satamaa ett‰ kaupunkia niin tulisesti, ett‰ Englantilaisten t‰ytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehens‰ koko Bostonista. Melkoinen varasto tykkej‰, ampumavaroja ja jyvi‰ j‰i siin‰ kiireess‰ Amerikalaisten k‰siin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat matkalla paikalle uusien varastojen ja apuv‰en kanssa, joutuivat satamassa Amerikalaisille, koska eiv‰t aikanansa saaneet tietoa sotaveljiens‰ paosta. Maaliskuun 19 p:n‰ marssitti Washington v‰kens‰ Bostonin sis‰‰n, ja kaupunkilaiset yleens‰ tervehtiv‰t h‰nt‰ ihastuksella, vaikka heiss‰ oli jommoinenkin joukkokunta, joka t‰ss‰ sodassa piti em‰maan puolta. Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin v‰estˆn nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin edustalla, jota kaupunkia he kokivat ‰kkihyˆkk‰yksell‰ saada haltuunsa, kaatui Montgomery ja paljon h‰nen v‰ke‰ns‰. Loput l‰htiv‰t takaisin. Paremmin onnistui Amerikalaisten etel‰ss‰. Sinne oli kenraali Hove, joka Bostonista l‰hdetty‰‰n oleskeli Uudessa Skotlannissa, l‰hett‰nyt vahvan laivaston ja maallenousu-v‰ke‰ valloittamaan Charlestonin kaupunkia Etel‰-Carolinassa. Mutta t‰‰ll‰ oli amerikalainen nostov‰en-eversti Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren, joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia tervehdittiin niin ankaralla tulella, ett‰ heid‰n laivastonsa oli pakko purjehtia tiehens‰. Maallenousu-v‰ki, jota johti lordi Cornewallis, sai lujasti selk‰‰ns‰ ja palasi melkoisen mieshukan per‰st‰ laivoihin. P‰‰lle p‰‰tteeksi joutui yksi n‰ist‰ Amerikalaisten k‰siin, ja sen kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan. Charleston oli siksi kertaa pelastettu. T‰ll'aikaa oli Washington huhtikuussa l‰htenyt Bostonista puolustamaan New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali, uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin perustettiin vallitettu leiri. H‰nen johdossaan oli nyt 12,000 miest‰; mutta suurin osa n‰it‰ oli vasta nostettua v‰ke‰, josta usealla rykmentill‰ ei ollut edes aseitakaan. Viel‰kin pestattiin sotamiehet ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eik‰ valtiot suostuneet Washingtonin esitykseen ett‰ sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin sota kest‰‰. Vakinaista armeijaa ei siedetty; pelj‰ttiin sotilasvaltaa. Voidakseen pit‰‰ joukkoansa ko'ossa, t‰ytyi upseerin sent‰hden melkoisesti hˆllitt‰‰ kuria. T‰ss‰ armeijan huonossa tilassa sitten olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa per‰st‰ kohtasivat Amerikan aseita. Sota-asiain ollessa t‰ll‰ kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus en‰‰ ensink‰‰n s‰ilytett‰v‰ vai julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siit‰, itsen‰iseksi valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, n‰et, nyt toista vuotta olleet kapina-kannalla, julistamatta itsen‰isyytt‰‰n. T‰mmˆist‰ hanketta monet miehet viel‰ pitiv‰t liian uskallettuna, koska eiv‰t tahtoneet poistaa viimeist‰ sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian kallistui itsen‰isyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:n‰ sai Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista julistusta. Esimerkki‰ noudatti ensiksi Etel‰-Carolina, sitten Rhode Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien itsen‰isyytt‰. Seurasi sitten Virginia, joka sit‰ paitse vastik‰‰n oli omasta puolestaan hyv‰ksynyt uuden, t‰ydelliselle itsen‰isyydelle raketun valtios‰‰nnˆn. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, n‰et, sitten tulivat Ranskan vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury); kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa. Kes‰kuun 7 p:n‰ otettiin itsen‰isyyden-julistus puheeksi kongressissa. Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta ryhm‰n p‰‰tˆksi‰, jotka sis‰lsiv‰t seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat ovat vapaita ja itsen‰isi‰ valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on tykkˆn‰‰n lakannut; ne ryhtyv‰t heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehd‰‰n ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. -- Henry Lee't‰ avusti voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja, kirjailija, jalo is‰nmaan-yst‰v‰. Alustavassa ‰‰nestyksess‰ oli seitsem‰n valtiota p‰‰tˆsten puolella, kolme vastaan. Kolme oli ‰‰nest‰m‰tt‰, kosk'ei niiden edusmiehill‰ ollut tarpeellisia k‰skyj‰ valitsijoiltaan. Asia silloin lyk‰ttiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta itsen‰isyyden-julistukseen. T‰m‰n ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa Thomas Jefferson Virginiasta, myˆskin asianajaja. Jefferson oli -- t‰ss‰ sivumennen sanottu -- niit‰, jotka kovasti pitiv‰t kiinni Amerikan eri valtioiden itsen‰isyydest‰, kun sit‰ vastoin esim. Washington ja John Adams vaativat lujaa liittovaltaa. Hein‰kuun 2 p:n‰ otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo Lee'n ehdoittamiin p‰‰tˆksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York, jossa oli paljon kuningasmielisi‰ aineksia, l‰hetti vasta myˆhemmin myˆnnytyksens‰. T‰ten oli kongressi selitt‰nyt nuo kolmetoista valtiota itsen‰iseksi maaksi, jonka asioissa vanhalla em‰maalla ei ollut mit‰‰n sanomista. Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsen‰isyyden-julistukseen otettiin nyt tarkastettavaksi, ja hein‰kuun 4 p:n‰ 1776 se melkein muuttamalta omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin: "Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdist‰neet sit‰ toiseen, ja maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sit‰ oikeuttavat, niin vaatii s‰‰dyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleist‰ mielt‰ kohtaan ett‰ se ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet t‰mmˆisen eron." Sitten vedotaan siihen, ett‰ muka kansoilla on ja t‰ytyy olla oikeus vaihtaa hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, -- "ei kuitenkaan v‰h‰p‰tˆisist‰ eik‰ hetkellisist‰ syist‰." T‰m‰n per‰st‰ k‰y julistus suoraksi syytˆskirjaksi Yrjˆ III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan, luetellen alusta loppuun kaikki n‰iden hankkeet, joilla oli ahdistettu siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin v‰kivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus: "Jokaisessa t‰m‰n sorron vaiheessa olemme me mit‰ nˆyrimmill‰ sanoilla anoneet oikeutta, mutta meid‰n anomuksiimme on aina vain vastattu uusilla v‰‰ryyksill‰. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla tirannin tˆill‰, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meilt‰ ei myˆsk‰‰n ole puuttunut k‰rsiv‰llisyytt‰ brittil‰isi‰ velji‰mme kohtaan. Olemme monin kerroin huomauttaneet heit‰ siit‰, miten heid‰n parlamenttinsa ehtimiseen on yritt‰nyt anastaa itselleen per‰tˆnt‰ tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heit‰ niist‰ asianhaaroista, jotka vaikuttivat meid‰n siirtymisemme pois em‰maasta ja vallitsivat meid‰n asettuessamme t‰nne asumaan. Olemme vetoneet heid‰n synnynn‰iseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteens‰, ja me olemme -- niiden verensiteiden kautta, jotka meit‰ yhdist‰v‰t --mananneet heit‰ luopumaan kaikesta yhteydest‰ niiden anastusten kanssa, jotka v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti katkaisevat kaikki yst‰v‰lliset suhteet kesken‰mme. Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ‰‰nelt‰. Meid‰n t‰ytyy sent‰hden turvautua v‰ltt‰m‰ttˆm‰‰n pakolliseen eroon ja pit‰‰ heit‰, kuten pid‰mme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, yst‰vin‰ rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet, kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimm‰n tuomarin todistajaksi aikomustemme rehellisyydest‰, ilmoitamme ja julistamme t‰ten juhlallisesti, Amerikan kansan nimess‰ ja sen valtuuttamina, ett‰ n‰m‰ Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja ett‰ niiden t‰ydell‰ oikeudella tulee olla Vapaita ja Itsen‰isi‰ valtioita; ett‰ ne ovat kokonaan irti Britannian kruunun vallasta; ett‰ kaikkinainen valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on t‰ydellisesti purettu ja ett‰ niin tulee olla; ett‰ niill‰, vapaina ja itsen‰isin‰ valtioina, on t‰ydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehd‰ rauhaa, p‰‰tt‰‰ liittoja, solmia kauppasopimuksia ja tehd‰ kaikkea muutakin, mit‰ itsen‰iset valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehd‰. Lujasti luottaen Jumalallisen Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja kunniamme uhalla kannattaa t‰t‰ julistusta." T‰m‰n suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin j‰senet nimens‰, puhemies John Hancock ensim‰isen‰; ja sit‰ levitettiin lukemattomissa kappaleissa sek‰ sanomalehtien kautta ylt'ymp‰ri maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin k‰skyst‰ se luettiin juhlallisesti sotav‰elle. Kaikkialla, jopa moniaalla Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitˆnt‰ kunnioitusta, ja eritt‰inkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai aikaan mit‰ hartaimman mieltymyksen. Ranska rupesikin jo, vaikk'ei viel‰ julkisesti, kallistumaan Amerikan puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa l‰hett‰nyt Sileas Deane'n pyyt‰m‰n aseellista ja rahallista apua sek‰ liittoa, ja Ranskan kabinetti varsin mielell‰‰n rupesikin keskusteluihin. N‰ist‰ sai Englannin hallitus vihi‰ ja k‰vi, pelj‰ten julkista liittoa vanhan verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'‰kki‰ leppe‰mm‰ksi Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai k‰skyn v‰hitellen ryhtym‰‰n sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat entiseen asemaansa em‰maata kohden. Mutta huolimatta n‰ist‰ kauniista lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan, pestaten lis‰v‰ke‰ Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti hallitus muun muassa muutamilta pienilt‰ saksalaisilta pikkuruhtinailta 18000 miest‰, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. T‰m‰ h‰pe‰llinen ihmiskauppa her‰tti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia. Fredrik II Preussissa, jonka alueen l‰pi nuo ostorykmentit vietiin Hampuriin, otatti niilt‰ saman tullin kuin teurastusel‰imist‰. Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset j‰iv‰t sikseen, "koska h‰nt‰ ei valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis sittenkin aseet ratkaista riidat. Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen armeija-osaston per‰ytym‰‰n Long Island'in saarelta, jossa kenraali Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rient‰nyt New Yorkista t‰t‰ auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki t‰‰lt‰ White Plains'in luona l‰hell‰ kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekem‰‰ rynn‰kkˆ‰, mutta nytkin oli h‰nen t‰ytymys per‰yty‰. Syyn‰ oli amerikalaisen sotajoukon ep‰luotettavuus, huono valmistus ja varustus. Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja jo p‰‰ttikin Washington vet‰yty‰ pois koko New Yorkista. New Jerseyn kautta marssitti h‰n siis sotajoukkonsa Delaware joen l‰ntiselle puolelle, jossa nyt tarkempi j‰rjestys perustettiin. Englantilaiset olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein, useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New Jerseyss‰. -- "Kotka on levitt‰nyt siipens‰," sanoi Washington, "nyt sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastap‰‰t‰ h‰nt‰ majaili Trentonissa muuan hessil‰inen lauma, jota johti eversti Rahl. Joulup‰iv‰n‰ kuljetti Washington joukkonsa veneill‰ virran yli ja hyˆkk‰si jouluk. 26 p:n‰ ‰kki-arvaamatta hessil‰isten kimppuun, jotka melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyess‰ vastustus-yrityksess‰ surmansa. Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkiv‰t nyt yhdistym‰‰n p‰‰voimaan, jonka kanssa Cornwallis l‰hestyi Trentonia. T‰m‰n l‰hell‰ piti Washington leiri‰ pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee Delawareen. Siin‰ aikoi Cornwallis hyˆk‰t‰ h‰nen p‰‰llens‰ tammikuun 3 p:n‰ 1777, mutta yˆll‰ l‰hti Washington tiehens‰ ja joutui Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun englantilaisen j‰lkiv‰en kanssa, jonka pian oli t‰ytymys per‰yty‰ ja rient‰‰ yhtym‰‰n Cornwallis'in p‰‰joukkoon, joka kiitomarssia l‰hestyi. Washington tunsi joukkojensa heikkouden eik‰ nytk‰‰n k‰ynyt taisteloon vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vet‰ytyi pohjoseen p‰in, asettuen viimein talvimajaan Morristown'in l‰helle, jossa saatiin sopiva turvapaikka. T‰‰lt‰ l‰hetettiin tuon tuostakin pienempi‰ parvia ryˆst‰m‰‰n vihollisen kuormastoja ja h‰tyytt‰m‰‰n kaikkia englantilaisia pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos p‰‰pes‰st‰. T‰m‰n kautta estyi Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, ett‰ h‰nen pian oli pakko l‰hte‰ joukkoineen kokonaan tiehens‰ New Jerseyst‰ ja per‰yty‰ New Yorkiin. N‰m‰ pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi h‰nelle suuremman vallan, niin ett‰ h‰n sai v‰estˆlt‰ tilata mit‰ tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niill‰ alueilla, joissa h‰nen armeijansa majaili. T‰m‰ valta suotiin h‰nelle ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta toisensa per‰st‰, mutta sittemmin sai Washington pit‰‰ sen sodan loppuun saakka. Rahat olivat kuitenkin yh‰ viel‰ kovin v‰hiss‰, niin ett‰ kongressin t‰ytyi panna liikkeelle pakkokurssilla k‰yp‰ paperiraha, jonka arvo pian aleni. T‰h‰n aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta, nimitt‰in yksi miljoona dollaria selv‰ss‰ rahassa sek‰ aseita ja vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska viel‰ tahdottiin v‰ltt‰‰ julkista kinastusta t‰m‰n vallan kanssa. Kev‰‰n tullen l‰hti sir William Hove laivastolla etel‰‰np‰in, valloittakseen Filadelfian kaupungin, k‰vi maalle Chesapeak-lahden pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rient‰v‰n Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla l‰hell‰ Wilmingtonia. Brandywine laskee siin‰ Delawareen. Washington tuli tappiolle ja pelasti joukkonsa t‰hteet Schuylkill-joen toiselle puolelle. Filadelfia joutui vihollisen k‰siin. Parin viikon per‰st‰ sai Washington uuden tappion Germantownin luona ylemp‰n‰ Delawaren rannoilla, jonka per‰st‰ h‰n asettui lujaan asemaan vuoriseudussa Schuylkillin l‰hell‰, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille. Paikan nimi on nyt Valley Forge. Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000 miehen kanssa l‰htenyt Quebekist‰ liikkeelle kukistamaan koillisia valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-j‰rven rannalla ja viimein edennyt Saratogan kyl‰‰n Hudsonin l‰nsi-rannalla. Matka t‰nne oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyll‰ suurempaan vastarintaan k‰ydess‰‰n saivat ylivoimalta selk‰‰ns‰, h‰vittiv‰t kaikkialla tiet ja sillat ja veiv‰t pois karjat ja muut ruokavarat, h‰tyytt‰en sit‰ paitse menestyksell‰ kaikkia Burgoynen parvikuntia, jotka uskalsivat ulos p‰‰joukosta muonaa hankkimaan. N‰it‰ vastaan paukahteli joka pensaasta v‰ijyv‰n v‰estˆn ja vanhain rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka kuitenkin sitten t‰ytyi kongressin k‰skyst‰ luovuttaa komanto Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. H‰n ei, n‰et, ollut Washingtonin k‰skyjen alaisena, vaan sai toimia omia p‰ins‰. Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. -- Syyskuun 19 p:n‰ nyt Burgoyne hyˆkk‰si Amerikalaisten kimppuun leirist‰‰n Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka per‰st‰ Englantilaiset vet‰ysiv‰t takaisin. Heid‰n tilansa k‰vi kuitenkin pian ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka l‰htiv‰t muonan-hakuun, joutuivat v‰ijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:n‰ koetti vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen p‰‰st‰ vapaaksi satimestaan, mutta tappelu avonaisella kent‰ll‰, jossa Amerikalaiset nyt tekiv‰t hurjaa vastarintaa, joutui h‰nelle tappioksi, ja h‰n vet‰ytyi taaskin takaisin varustettuun pes‰‰ns‰. T‰t‰ ymp‰rˆiv‰t kuitenkin nyt Amerikalaiset yh‰ ahtaammalle, ja heid‰n kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin sis‰‰n. Ei ollut en‰‰ muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja lokakuun 17 p:n‰ 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan. Saratogan suuri tapaus tuli k‰‰nnekohdaksi Amerikan kohtalossa. Ranskassa el‰hytti se yleist‰ mielipidett‰ yh‰ enemm‰n Englannin siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette l‰hti yst‰v‰ns‰, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen Yhdys-Valtain hyv‰ksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myˆntyi viimein Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset olivat esiintyneet voitollisina merell‰kin, saattaen ryˆstˆlaivoillaan monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet ett‰ 1778 vuoden alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sek‰ kauppa- ett‰ hyˆkk‰ys- ja puolustus-liitto Amerikan itsen‰isyyden kannattamista varten. Amerika sitoutui i‰ti pysym‰‰n erill‰‰n Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla. Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyv‰ksyi lain, jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa kun parlamentti ylip‰‰ns‰ luopui kaikista veroitusyrityksist‰‰n Amerikassa. Rauhanhierojia l‰hetettiin t‰nne. Mutta mik‰‰n liehakoitseminen ei auttanut en‰‰. Amerikalaiset vaativat suorastaan itsen‰isyytens‰ tunnustamista, johonka nˆyryytt‰v‰‰n h‰t‰keinoon ei Englanti kuitenkaan viel‰ myˆntynyt. Mutta niinp‰ olikin sota taas julistettu Ranskan ja Englannin kesken. Pelk‰siv‰t nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyˆkk‰yst‰ New Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai k‰skyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton j‰tti sent‰hden Filadelfian sikseen, l‰hetti yhden osan sotavoimastaan meritse New Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen. T‰t‰ tilaisuutta k‰ytti Washington astuakseen ulos varustetusta asemastaan ja h‰irit‰kseen sir Clintonin kulkua pienill‰ hyˆkk‰yksill‰ h‰nen j‰lkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona k‰rsiv‰t tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada p‰‰-armeijansa Sandy Hook'iin ja siit‰ laivoilla New Yorkiin. Washington, jonka armeija yh‰ edelleen k‰rsi kaikellaista puutetta ja jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli Saratogan voiton per‰st‰ kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White Plains'ill‰ New Yorkin l‰heisyydess‰, pit‰‰kseen silm‰ll‰ vihollisen liikkeit‰. Mutta t‰m‰ pysyi paikoillaan New Yorkissa, sill‰ olipa ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle. T‰m‰ nyt oli pahana pˆppˆn‰ kyll‰ Clintonille, mutta mihink‰‰n teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehitt‰m‰ Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten mielikarvaudeksi heti tiehens‰ taas. Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mit‰‰n suurempaa ottelua. Mutta 1779 vuoden loppupuolella l‰hti sir Clinton yhdell‰ armeija-osastolla yht'‰kki‰ etel‰‰n, j‰tt‰en loput voimastaan New Yorkiin. Nousten Etel‰-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan ja rupesi, perille p‰‰sty‰‰n, sit‰ piiritt‰m‰‰n. Mutta vaikka etel‰ss‰ oli tuskin nimeksik‰‰n amerikalaista sotav‰ke‰, kului Clintonilta kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun h‰n p‰‰si herraksi kaupunkiin, jota sen porvarit ja pieni varustusv‰ki olivat mit‰ miehuullisimmasti puolustaneet. Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, j‰tt‰en lordi Cornwallisin valloittamaan etel‰n muita paikkakuntia. T‰m‰ ei kuitenkaan ollut mik‰‰n helppo teht‰v‰. Mit‰‰n s‰‰nnˆllist‰ amerikalaista sotav‰ke‰ tosin ei lˆytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa sai v‰estˆn mit‰ tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkarˆijyiss‰‰n tapellen h‰tyyttiv‰t Englantilaisia milloin miss‰kin ja saattivat heille tuntuvia vahinkoja. Sep‰t maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja pitki‰ peitsi‰, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi valettaviksi, ja sill‰ tavoin varustettuina iskiv‰t nuo reippaat sissit kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi ulkopuolelle p‰‰joukkoansa. T‰m‰n kautta oli Cornwallisin armeijan yhteys muun maailman kanssa alituisesti h‰irittyn‰. Etel‰-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta p‰in kenraali Gates ja joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen p‰in Charlestonista ja l‰hell‰ Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostov‰ki pakeni suinp‰in hajalleen jo tappelun alkaessa ja h‰n itse myˆskin, jota vastoin s‰‰nnˆlliset joukot de Kalbin johdolla pitiv‰t urhoollisesti puoltansa, v‰istyen hyv‰ss‰ j‰rjestyksess‰ pois tappotanterelta, joka j‰i Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten yst‰v‰, oli kaatunut. Camdenin tappion per‰st‰ otettiin p‰‰llikkyys Gates'ilta pois ja annettiin Greenelle, joka pysyi siin‰ sodan loppuun asti. Ja t‰m‰ l‰hestyikin nyt l‰hestymist‰‰n. Kummallakin puolen vallitsi suuri v‰symys ja uupumus. Washington pysyi leiriss‰‰n, joka nyt oli ylemp‰n‰ Hudsonin rannalla, eik‰ h‰n ollut siit‰ l‰htenyt edes silloinkaan, kun Clinton vei joukkonsa etel‰‰n. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin kurjassa tilassa, s‰‰sti h‰n sit‰ kuitenkin, koska se oli Amerikan viimeinen toivo. Asiain n‰in ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen ett‰ loppukes‰ll‰ v. 1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siin‰ 6000 miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan. Rochambeau miehineen alistui Washingtonin k‰skett‰v‰ksi ja nyt sai sota paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen joukko voittanut takaisin Rhode Islandin. Englannin onnen-t‰hti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti liittyiv‰t sen vihollisiin. Ven‰j‰ ja sen kanssa muut pohjoisvallat sek‰ Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan puolueettomain valtain laivat saisivat esteettˆm‰sti harjoittaa laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa), ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati rauhaa, mutta Yrjˆ III ja h‰nen hallituksensa, luottaen parlamentin jo joteskin supistuneesen enemmistˆˆn, p‰‰tti jatkaa tyhm‰‰ vastustustaan viimeiseen asti. Tarvittiin viel‰ karvas isku, ennenkun sotapuolue Englannissa oli saanut kylliksens‰. Mutta se tuli pian. Lordi Cornwallis oli joukkoineen vet‰ytynyt Pohjois-Carolinasta Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotav‰ke‰, -- samalla kun kenraali Greene poistui Etel‰-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin houkutelluksi sinne. T‰m‰ odotti saavansa apuv‰ke‰ meritse New Yorkista, ja voidakseen turvata sen maalle-p‰‰sy‰, vallitti h‰n Yorktown nimisen pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeell‰ kahden pitkulaisen lahdelman v‰liss‰ Virginian kaakkoisimmassa osassa. Washington, saatuaan t‰st‰ tiedon, riensi heti leirist‰‰n Hudsonin varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myˆskin Rochambeaun johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miest‰ j‰tettiin New Yorkin ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus sotamiehille, jonka ohessa sek‰ kongressi ett‰ eri valtiot nyt ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua varten. Syyskuun 30 p:n‰ 1781 asetti Washington leirins‰ Yorktownin ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sill‰ kreivi de Grassen johdolla oli nyt myˆs ranskalainen laivasto sulkenut salmen, joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin uutta apuv‰ke‰ Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti amiraali Graves, koki kyll‰ t‰‰ll‰ ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta per‰ytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin n‰it‰ parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvist‰ saartokaivannoistaan hirve‰n pommituksen, eik‰ aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona. Sitten otettiin v‰kirynn‰kˆll‰, jossa eritt‰inkin kunnosti itse‰ns‰ sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis joutui mit‰ pahimpaan pulaan. 7,000 miehest‰ oli jo kaatunut 1,000, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. T‰llˆin sai h‰n jotakin salatiet‰ Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin ett‰ amiraali Digby parin p‰iv‰n per‰st‰ tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat meren syvyyteen ja laskemaan apuv‰ke‰ Yorktowniin. Cornwallis t‰m‰n toivossa siis viel‰ piti puoltansa, mutta kun p‰iv‰ toisensa per‰st‰ oli mennyt eik‰ Digbyn apua viel‰k‰‰n kuulunut, p‰‰tti h‰n vihdoinkin antautua. Lokakuun 19 p:n‰ laski varustusv‰ki, 6,000 miest‰, aseensa maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat t‰ss‰ Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui tienoolle kaksi p‰iv‰‰ antautumisen per‰st‰, purjehti tyhjin toimin ja kovasti h‰mm‰styksiss‰‰n suoraa p‰‰t‰ takaisin. Sota oli itse teossa loppunut, vaikka viel‰ kului kaksi vuotta ennenkun varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa p‰‰si, n‰et, Yorktownin tappion per‰st‰ rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan oli pakko vaihtaa sotainen ministeristˆns‰ rauhan miehiin. Maaliskuussa 1782 hyv‰ksyi alihuone p‰‰tˆksen, joka julisti is‰nmaan viholliseksi jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen. Vihdoin, syyskuun 3 p:n‰ 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan itsen‰isyyden.[13] Marraskuun 25 p:n‰ l‰htiv‰t Englantilaiset New Yorkista, jonne muutaman p‰iv‰n per‰st‰ Washington sotajoukon etup‰‰ss‰ kulki juhlallisesti sis‰‰n. Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miest‰ oli kaatunut tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen, n‰iden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittiv‰t henkens‰ muutamassa kauheassa, New Jerseyn rannikkovesill‰ risteilev‰ss‰ laivassa, miss‰ ruumiit makasivat p‰‰lletysten isoissa l‰jiss‰. Yleens‰ Englantilaiset t‰ss‰ sodassa piteliv‰t vankejansa kovin pahasti, useinpa pyˆrristytt‰v‰n julmastikin. Sotavuosina oli melkein yht‰ mittaa vallinnut nurinaa ja tyytym‰ttˆmyytt‰ Amerikan sotav‰ess‰, koska kongressi ei kyennyt sit‰ el‰tt‰m‰‰n eik‰ vaatteissa pit‰m‰‰n, ja loppupuolella murehtivat etenkin upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan alkaessa j‰tt‰neet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heilt‰ mennyt. He pyysiv‰t kongressilta p‰‰st‰kseen puolelle palkalle, ja kun t‰m‰ ei sit‰ uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen p‰ivineen vaeltaa pois l‰nnen er‰maihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian j‰rjestetyksi siten, ett‰ kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat koko palkkansa. Kongressin ep‰rˆisyys ja voimattomuus, johon se muuten eri valtioilta ei mit‰‰n voinutkaan, synnytti t‰h‰n aikaan muutamissa sotilaspiireiss‰ semmoisen tuuman, ett‰ muka Washington julistettaisiin perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke h‰nelle ilmoitettiin, sys‰si h‰n sen sek‰ h‰mm‰styksell‰ ett‰ harmilla luotaan eik‰ en‰‰ koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksist‰. New Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat, ylev‰t j‰‰hyv‰issanat sotatovereilleen ja l‰hti sitten Annapolis'iin Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui joulukuun 23 p:n‰ Yrjˆ Washington ja luopui juhlallisesti p‰‰llikkˆtoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyv‰ns‰ yksityiseen el‰m‰‰n. Syv‰n liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette hetkeksik‰‰n, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa, loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne, kunnes n‰m‰ Yhdistetyt valtiot ovat voineet p‰‰tt‰‰ sodan vapaina, turvallisina ja itsen‰isin‰. Me kiit‰mme teit‰ siit‰ ett‰ aina olette luottaneet is‰nmaan menestykseen." Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, lev‰t‰kseen jonkun aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta tyˆst‰‰n. XVI. Liittokunta j‰rjestyy. Yrjˆ Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi. Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mit‰‰n varsinaista liittokuntaa eli unionia ei ollut viel‰ syntynyt. Konfederationin eri j‰senet, "valtiot", olivat viel‰kin t‰ydellisesti itsen‰iset, ja se valta, jonka he muutamia yhteisi‰ asioita varten olivat kongressille suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinp‰ veroitus-oikeus esim. yh‰ viel‰ oli kunkin eri valtion omassa vallassa. Kongressi saattoi p‰‰tt‰‰ mit‰ ja kuinka paljon hyv‰ns‰, asiain toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. T‰m‰ todellisen keskusvallan puute oli kyll‰ jo sodan aikana k‰ynyt varsin tuntuvaksi, ja Washington oli -- kuten olemme n‰hneet -- yht‰ mittaa ollut pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei t‰mmˆist‰ is‰nt‰valtaa ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui t‰m‰ puute melkein yht‰ painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, eritt‰inkin Englantiin, oli j‰rjestett‰v‰, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea t‰t‰ varten tarvittiin vahvasti j‰rjestetty liittovalta. Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan omatakeisesti, itse itsens‰ kasvattaneet ja yh‰ viel‰kin pitiv‰t itse‰‰n omana erityisen‰ kokonaisuutena kukin alallansa, eiv‰t niin hevill‰ luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat p‰in vastoin ep‰luulolla kaikkia yrityksi‰ semmoisen keskusvallan synnytt‰miseen, joka tulisi rajoittamaan heid‰n itsen‰isyytt‰‰n. Varsinaisen liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta puolen t‰mmˆisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-n‰ht‰v‰, koska -- kuten katkera kokemus osoitti -- eri j‰senten menestys juuri riippui koko ruumiin terveydest‰ ja voimasta. T‰m‰ taistelu kokonaisuuden ja osien kesken k‰vi 1780-luvun loppupuolella ankaraksi sana- ja kyn‰sodaksi, jossa edellinen vihdoinkin oli viev‰ voiton jyrk‰n erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan liittovoiman yst‰v‰t ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat. Federalistisen liikkeen etup‰‰ss‰ olivat kirjailijoina ja puhujina Alexander Hamilton ja James Madison. Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykyns‰ kautta saavuttanut suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka h‰n sittemmin muutti mielipiteit‰ ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen johtajien joukkoon, oli h‰n kuitenkin t‰ll‰ haavaa federalisti ja vaikutti valtiossaan unionin hyv‰ksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa toimittamaan tuon tuostakin ilmestyvi‰ lentokirjoja, -- jotka lukemattomissa kappaleissa levisiv‰t pitkin maailmaa ja tukevilla syill‰ puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua L‰nsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja muutti sitten New Yorkiin, jossa h‰n, harjoitettuaan ahkerasti valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistˆˆn ja viimein p‰‰si Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m. harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka toukokuun 25 p:n‰ 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen liittolakien s‰‰d‰nnˆst‰. Siihen oli tullut edusmiehi‰ kaikista valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myˆskin Washington ja unioni-aatteen synnytt‰j‰ Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington. T‰m‰n konventin tyˆ kesti kaiken kes‰‰, ja taistelu oli toisinaan tuima kyll‰ federalistien ja antifederalistien v‰lill‰, edelliset kun, Hamilton etup‰‰ss‰, mieliv‰t hyvin lujaa liittovaltaa ja j‰lkim‰iset taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan j‰tett‰v‰ksi eri valtioille. Mutta miten siin‰ soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eri‰vien mielipiteiden kesken, ja syyskuun 17 p:n‰ varhain aamulla oli viimeinen pyk‰l‰ Amerikan Yhdys-Valtain perustuslaissa hyv‰ksytty. Sin‰ hetken‰ juuri nousi aurinko, ja vanha Franklin lausui, sit‰ osoittaen, paikaltaan: "Nyt nousee Amerikan p‰iv‰!" T‰ll‰ tavoin omaksuttu valtios‰‰ntˆ kaipasi kuitenkin viel‰ eri valtioiden vahvistusta, ja t‰ss‰ kohden ponnistettiin viel‰ paljon vastaan. Niinp‰ Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden lopulla ja Rhode Island siit‰kin puoli vuotta myˆhemmin. Mutta unionin valtios‰‰ntˆ oli kuitenkin lakina jo kes‰kuun 21 p‰iv‰st‰ 1788 l‰htien, koska yhdeks‰n valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa unionivallan lains‰‰t‰v‰n, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken. Lains‰‰t‰v‰ valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja edusmieskuntaan. Senaatin j‰senet valitaan kuudeksi vuodeksi valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta, huolimatta siit‰ onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki nimitykset sek‰ v‰lipuheet ulkovaltain kanssa. T‰m‰ senaati on Amerikan valtios‰‰nnˆss‰ pidett‰v‰ valtioiden erikois-etujen edustajana, jota vastoin edusmieskunta eli edustuskamari l‰htee suorastaan unionin kokonais-kansasta, muodostaen siten valtios‰‰nnˆn federalistisen aineksen. Edusmieskunnan j‰senet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan kansa v‰kiluvun mukaan niin, ett‰ yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle v‰estˆst‰, johon indiaaneja ei lueta. Sit‰ vastoin onnistui etel‰-valtioiden edustajain saada aikaan, ett‰ heid‰n v‰estˆˆns‰ luettaisiin 3/5 orjistakin, mik‰ m‰‰r‰ys vast'edes vaikutti hyvin t‰rkeit‰ seurauksia, koska n‰m‰ valtiot yh‰ kest‰v‰n orjatuonnin kautta saattoivat melkoisesti lis‰t‰ edusmiestens‰ lukum‰‰r‰‰ kongressissa. Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, s‰‰t‰‰ ja ottaa veroja, ulko- ja sis‰tulleja, mynt‰t‰ rahaa sek‰ laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle tarpeelliset lait. -- Toimeen-paneva valta on uskottuna nelj‰ksi vuodeksi valitulle presidentille. T‰m‰n vaali tapahtuu sill‰ tavoin, ett‰ kukin valtio valitsee yht‰ monta valitsijamiest‰ kuin se l‰hett‰‰ senaatoreja ja edusmiehi‰ kongressiin, ja n‰m‰ valitsija-miehet sitten valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on t‰m‰ muutettu niin, ett‰ valitsijamies-vaalit pidet‰‰n jo marraskuussa, sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisen‰ kes‰n‰ ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee ‰‰nest‰‰ saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedet‰‰n presidentin-vaalin tulos tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:n‰ ja erkanee siit‰ nelj‰ vuotta myˆhemmin samana p‰iv‰n‰, ell'ei h‰nt‰ valita uudestaan. Valtios‰‰ntˆ ei est‰ saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa hyv‰ns‰; mutta aina siit‰ saakka kuin Washington kielt‰ytyi rupeamasta kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei kenk‰‰n presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta. Presidentin valta on varsin laaja. H‰n valitsee itse ministerins‰ ja asettaa ylip‰‰ns‰ virkaan kaikki unionin virkamiehet sek‰ edustaa unionia ulkomaan edess‰. H‰n voi veto- eli kielto-sanallaan est‰‰ kongressin hyv‰ksym‰‰ lakiehdoitusta p‰‰sem‰st‰ laiksi, mutta jos kongressi toistamiseen hyv‰ksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin t‰ll‰ kertaa vaaditaan 2/3 enemmistˆ kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus sill‰ lakina. Jos presidentti joutuu syyp‰‰ksi laittomiin tekoihin, niin voi edustuskunta nostaa kannetta h‰nt‰ vastaan senaatin edess‰, jolla on valta tuomita h‰net virkansa menett‰neeksi. -- Samalla kertaa kuin presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan, jos t‰m‰ sattuisi kuolemaan virka-aikansa kest‰ess‰ taikkapa joutumaan kykenem‰ttˆm‰ksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinik‰‰n itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidentti‰ l‰himm‰n ‰‰nim‰‰r‰n, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan t‰m‰ eritt‰in. -- Unionin tuomarivalta on j‰tettyn‰ Yhdysvaltain korkeimmalle oikeustolle sek‰ erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu kaikki asiat, jotka koskevat valtios‰‰nnˆn tulkitsemista, kongressin lakeja ja v‰lipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua koskevat asiat sek‰ kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten kesken, kuten myˆskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten v‰liset riidat. Unionin ensim‰iseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:n‰ 1789 Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden per‰st‰ myˆskin tuli presidentiksi. N‰iden aikana oli federalistinen puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerin‰ j‰rjesti onnellisesti unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain ministerin‰ oli t‰ss‰ kabinetissa ensimm‰lt‰ Jefferson, joka kuitenkin, hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja erosi toimestaan. Yrjˆ Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut rakkaalle maatilalleen viett‰m‰‰n vaiherikkaan el‰m‰ns‰ viimeiset p‰iv‰t, kuoli siell‰ melkein yhdess‰ vuosisatansa kanssa, joulukuun 14 p:n‰ 1799, 67 vuoden ij‰ss‰. Yhdys-Valtain presidenttin‰ oli h‰n ollut sama ylev‰ luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita velvollisuuksiaan t‰ytt‰nyt ja kokenut pysy‰ taistelevia puolueita ylemp‰n‰. Lapsetonna ollen, m‰‰r‰si h‰n melkoisen osan omaisuudestaan yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia vapaata opetusta, tarvitsematta etsi‰ ulkomaan yliopistoja, jotka kenties vain, kuten is‰nmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta, joka ei ensink‰‰n edist‰ tasavallan pyrintˆj‰. Niinik‰‰n lahjoitti Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen t‰ll‰ teollaan selvemm‰sti kuin sanoilla ett'ei h‰n ainakaan hyv‰ksynyt t‰t‰ vapaan kansan suunnatonta h‰pe‰pilkkua. Suru h‰nen kuolemansa johdosta oli yht‰ suuri ja vilpitˆn kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti kokouksensa, ja koko edustuskunnan j‰senet pukeusivat suruvaatteisin. Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin: "Is‰nmaallisella ylpeydell‰ voimme muistella meid‰n Washingtonimme el‰m‰‰ ja verrata h‰nt‰ muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja nuoremmat nimet kalpenevat h‰nen rinnallansa. Liian usein vain on suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettyn‰; mutta h‰nen maineensa on viel‰ puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat h‰mm‰styiv‰t, n‰hdess‰‰n h‰nen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan t‰h‰n lausui Adams: "Olen n‰hnyt h‰net kovan onnen p‰ivin‰, h‰nen ankarimman levottomuutensa ja kiusaavimman h‰t‰ns‰ hetkin‰; olen n‰hnyt h‰net ylennyksen ja onnen p‰ivin‰, mutta aina vain tavannut h‰ness‰ saman viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi ainoastaan himment‰nyt n‰iden hyveiden majesteetia, jotka tekiv‰t h‰net, tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille." V. 1790 p‰‰tettiin antaa nuorelle unionille oma p‰‰kaupunki. Virginia ja Maryland luovuttivat t‰t‰ varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja t‰lle alueelle, joka sai nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sek‰ alue ett‰ kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eik‰ kumpikaan l‰het‰ edusmiehi‰ liittokokoukseen. T‰‰ll‰ on Capitolium, kongressin palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat molemmat valtiovallat sinne. Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut v‰henem‰‰n, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mik‰ paikkakunnallisen itsehallinnon nimess‰ muka yksin‰‰n kannatti kansan-vapautta. T‰m‰ t‰mmˆinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten v‰hill‰ poikkeuksilla voiton puolella kuudettakymment‰ vuotta ja painoi leimansa koko amerikalaiseen valtio-el‰m‰‰n. Jefferson tosin noudatti tarkkaa s‰‰st‰v‰isyytt‰ kaikissa hallinnon-haaroissa, v‰hensi virkamiesten lukum‰‰r‰n ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen vero-helpoitus k‰vi mahdolliseksi; h‰n lakkautti sen sis‰tullin, jonka kongressi ennen oli s‰‰t‰nyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista varten; h‰n sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkki‰ sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen t‰ydellisen uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, ett‰ silloinen Louisiana, s.o. koko tuo ‰‰retˆn alue Mississippin ja Kalliovuorten v‰lill‰, v. 1803 ostettiin Ranskalta. Mutta t‰ll‰ hallituksella oli myˆskin varjopuolensa, ja monet amerikalaiset ep‰kohdat, jotka viel‰kin ovat sik‰l‰isen valtiollisen ja yhteiskunnallisen el‰m‰n ep‰koristuksina, saivat alkunsa siit‰. Niinp‰ tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, p‰‰si demokraatien vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensim‰inen presidentti, joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen. Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan em‰maahan ollut eritt‰in kire‰. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten siirtomaittensa itsen‰isyyden, mutta n‰m‰ eiv‰t voineet est‰‰ ett‰ se loukatun ylpeytens‰ kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja merenkulkua, sulkemalla heid‰t pois paraimmilta ja mukavimmilta markkinoilta. T‰t‰ menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka ohessa amerikalaisia merimiehi‰ otettiin v‰kisin englantilaisten sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehi‰ etsitt‰ess‰. T‰ss‰ k‰ytettiin usein mit‰ ilkeint‰ v‰kivaltaakin. Viimein kiellettiin amerikalaisia laivoja k‰ym‰st‰ mink‰‰nmoista kauppaa Ranskan satamissa, ell'eiv‰t n‰m‰ laivat muka suorittaisi maksua t‰st‰ oikeudesta, jota vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat, jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka pelk‰si Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu neuvona kuin vastaiseksi kielt‰‰ kaiken merenkulun. Mutta silloin rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti eliv‰t kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat erotakkin koko unionista, vaikka etup‰‰ss‰ juuri ne olivat sit‰ t‰h‰n asti kannattaneet. Kongressin t‰ytyi peruuttaa kieltonsa, mutta Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa h‰nen sijaansa, vaati yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinp‰ se kahden vuoden turhien sovitushieromisten per‰st‰ vihdoin julistettiinkin. Mainitsemme siit‰ ainoastaan p‰‰piirteet. Vuosina 1812-1813 k‰ytiin enimm‰kseen pienemp‰‰ sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen Amerikalaiset pyrkiv‰t, p‰‰st‰kseen t‰m‰n englantilaisen siirtomaan herroiksi; mutta yht‰ turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sit‰ vastoin saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja Erie-j‰rvill‰, jonka ohessa valtamerell‰kin kestettiin kunnialla monta kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylˆsp‰in ja poltatti unionin uuden p‰‰kaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815 vuoden ensim‰isin‰ p‰ivin‰ yritt‰m‰ hyˆkk‰ys New Orleans'in kaupunkia vastaan meni tykk‰n‰‰n myttyyn. Sit‰ puolusti kenraali Andrew Jackson, joka kaupungin etel‰-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. N‰it‰ vastaan teki vihollinen maallenousuv‰ki ankaran rynn‰kˆn, mutta puolustus oli viel‰ ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli Englantilaisten t‰ytymys pˆtki‰ pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui. -- Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siin‰ luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mit‰ sodassa oli valloitettu, jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta Ranskan satamissa, mutta tuo ilke‰ laivain-tarkastusoikeus pysyi entisill‰‰n. Vaikka t‰m‰ sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteli‰s kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. V‰kiluku ja sen tuotanto kasvoi h‰mm‰stytt‰v‰‰ vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylˆsp‰in suurille sis‰vesille oli valmiina. Ensim‰inen hˆyrylaiva, Fulton'in Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeell‰ Hudson-joella, ja sodan loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto hˆyry-aluksia. V. 1803 oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja 1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan. Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana, nelj‰nten‰-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinik‰‰n v. 1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten l‰nsipuolella suoritetun asutustyˆn kautta. Siit‰ kerromme eritt‰in seuraavassa luvussa. Vuosina 1817-1825 oli presidenttin‰ James Monroe, h‰n, joka v. 1824 -- heti Etel‰-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, ett‰ silloin puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista etel‰iseen mannermaahan -- antoi kongressille ja sen kautta "Pyh‰n alliansin" siihen aikaan hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin ett‰ Yhdys-Vallat eiv‰t voi puolueettomina katsella mit‰‰n euroopalaista sekaantumista Amerikan mannermaan asioihin. T‰m‰ "Monroe-oppi" on siit‰ l‰htein pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin suhteissa on Monroen virkakausi pidett‰v‰ ik‰‰skuin rajapyykkin‰ vanhemman ja uudemman Amerikan v‰lill‰. Se sukupolvi, joka oli perustanut unionin, on h‰nen aikanaan l‰himmiten kadonnut n‰ytt‰mˆlt‰ ja uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehi‰ astunut sijaan. John Adams, Jefferson, Hamilton, Madison lep‰‰v‰t joko haudassa tai viett‰v‰t vanhuksen hiljaista, yksin‰ist‰ el‰m‰‰ ulkopuolella valtiollisten tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin suuria yhteisi‰ pyrintˆj‰ varten, on tullut toinen, joka j‰lleen nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etel‰lle, "demokraatisen" puolueen pes‰maalle. Ja t‰m‰ puolue ja t‰m‰ Etel‰ nyt nelj‰nkymmenen vuoden vierress‰ vahvistavat valtansa vahvistamistaan, antaen samalla yh‰ pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pit‰v‰t ylivaltansa kulmakiven‰, nimitt‰in orjuudelle. Eriskummallinen ristiriita vapauden-k‰sityksess‰! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, t‰m‰ kun muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pit‰v‰t valkoisen nahkansa nojassa hyv‰ll‰ omalla-tunnolla toista ihmisrotua h‰p‰isev‰ss‰ orjuudessa. Uutta, omituista luonnetta Amerikan el‰m‰‰n luovat myˆskin ne ainekset, jotka t‰h‰n virtaavat l‰nness‰ syntyneiden valtioiden kautta. Niiden roteva, mets‰l‰is-vapautta rakastava v‰estˆ puskee kuin ruoho-aavikon h‰rk‰ joteskin ep‰hienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja antaa sille melkoisin m‰‰rin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset tavat, jotka ensi aikoina viel‰ olivat noudattaneet euroopalaisia kaavoja, k‰yv‰t l‰nnen tuottaman lis‰joukon kautta karkeiksi, usein s‰‰dyttˆmiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verev‰‰ reippautta siin‰ vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan hartioille. Miten t‰m‰ yhteiskunnallinen lis‰ys l‰hti l‰ntisen er‰maan povesta, tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa. XVII. L‰nnen asutus. Etel‰ ja Pohja riitautuvat. Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen er‰maahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymment‰ vuotta myˆhemmin alkoi Alleghany-vuorten l‰nsipuolella olevien maiden varsinainen asutus, kun nuo hedelm‰lliset seudut Ohio-joen etel‰puolella saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. T‰m‰n asutuksen perustajana on pidett‰v‰ muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone nimelt‰‰n, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli n‰it‰ villien mets‰stysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin palasi h‰n takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775 asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille. L‰hiseutu oli tosin vallan autiona ihmisist‰, mutta molemmin puolin asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa juuri t‰ll‰ autiolla alueella, jota he nimittiv‰t "Ken-tukk-i", "Viheri‰n ruovokon maa", t‰‰ll‰ kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinik‰‰n monta tuimaa tappelua kest‰‰ n‰it‰ indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heid‰n pˆlkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden asukkaat. Mutta siit‰ huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmetelt‰v‰ll‰ nopeudella, ja mit‰s ollakkaan! s‰‰ti kesken‰ns‰ hallitus-s‰‰nnˆn, jossa muun muassa sallittiin t‰ydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli parvi toisensa per‰st‰, ja seitsem‰ntoista vuotta siit‰, kun ensim‰inen puu oli hakattu kumoon n‰ill‰ tienoin, pyysi uusi territorio p‰‰st‰ksens‰ valtiona unioniin. Pari vuotta myˆhemmin seurasi sit‰ Tennessee, joka siten myˆskin tuli valtioksi, vuonna 1794. Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn is‰", ei viihtynyt tihe‰‰n asutussa paikassa, vaan halusi j‰lleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija muassaan tallusti h‰n kauvemmas l‰nteenp‰in, muokaten itselleen er‰maasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta h‰net taaskin saavutti ja h‰n muutti viel‰kin l‰nnemm‰ksi. H‰n meni Mississippin yli ja Missouri-jokea ylˆsp‰in, parvi uutisasukkaita yh‰ kintereill‰‰n, sill‰ mihin Boone-ukko pys‰htyi, siin‰ oli hyv‰‰ maata. T‰‰ll‰ n‰htiin h‰n viel‰ vanhoilla p‰ivill‰‰n pˆlkkymajassaan, ja mets‰nriista riippui koukussaan lieden yll‰. T‰‰ll‰ h‰n 90-vuotiaana laski luunsa lep‰‰m‰‰n. Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella takaisin, ja niinp‰ Daniel Boonen ja h‰nen uskollinen vaimonsa maalliset j‰‰nnˆkset yhdess‰ lep‰‰v‰t muutaman kummun alla siin‰ laaksossa, johon h‰n rakensi ensim‰isen majansa Kentuckyn neitsyeellisell‰ maalla. Maaliskuussa v. 1788 l‰hti evesti Rufus Putnam, kotoisin Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etup‰‰ss‰ asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelm‰llisi‰ maita, joista jo ensim‰inen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut t‰m‰n lavean alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henke‰, miehi‰, vaimoja ja lapsia, sanotaan, olleen t‰ss‰ joukkokunnassa. Asutus k‰vi niinkuin Kentuckyss‰kin, ja t‰ll‰ tavoin syntyi ennen pitk‰‰ kolme uutta valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli harvalukuinen v‰estˆ Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yh‰ uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten j‰rvien poikki ja Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta. Melkein samaan aikaan joutuivat Etel‰ss‰ Mississippi ja Alabama sek‰ ennen niit‰ (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksess‰ eli Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli valtioksi vuonna 1821, niiden rettelˆiden per‰st‰, joista tuossa paikassa kerromme, mutta siit‰ eri territorioksi lohkaistu Arkansas vasta v. 1836. T‰m‰n valtavan asutustyˆn kautta oli Yhdys-Valtain alue nelj‰ss‰ kymmeness‰ vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisest‰ er‰maasta muuttui palsta toisensa per‰st‰ kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinp‰ l‰hetti liittokunnan hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyv‰ns‰, joka vain tahtoi maanviljelij‰ksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin ett‰ kˆyhinkin tyˆmies varsin helposti p‰‰si maanomistajaksi. T‰mmˆist‰ er‰maan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meid‰n p‰iviimme saakka ja noudatetaan -- muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla -- viel‰kin.[14] Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestett‰v‰n‰ indiaanien kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotav‰en apua tarvittiin -- kunnes Amerikan entiset is‰nn‰t, heimo toisensa per‰st‰, kokonaan per‰ytyiv‰t Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiens‰ maalta, jota eiv‰t pystyneet viljelem‰‰n. Suurena haittana uutisasukkaille oli myˆskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Viel‰ v. 1820 paikoilla l‰hetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien New Yorkiin ja valtiot v‰hitellen rupesivat rakentamaan maanteit‰. Tavat ja el‰m‰nlaatu n‰iss‰ l‰nnen valtioissa oli tietysti mit‰ yksinkertaisinta: hirsihˆkkelit, kotitekoiset vaatteet ja tyˆkalut. Mutta ytimek‰st‰ voimaa, kest‰vyytt‰ ja rohkeutta uhkuili er‰maan uutisasukas, yritteli‰isyytt‰ ja vapauden-rakkautta. Miss‰ vain pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siin‰ oli samassa vapaa kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi hetkest‰ l‰htien. Mahtava oli se voiman lis‰ys, jonka L‰nsi tuotti unionille. Mutta tuottipa se paljon huoltakin, ja siit‰ tuli riidan-aine, joka vihdoin oli halkaista koko unionin i‰ksi p‰iviksi. Mink‰ t‰hden? Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan -- ja kauheudessaan --: saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten l‰nsipuolella olla orjuutta? Ja niin astuu nyt v‰hitellen t‰m‰ Amerikan vanha m‰t‰haava valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta j‰rjest‰en Luoteis-territoriota, m‰‰r‰nnyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siell‰ sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut samaa. T‰ten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu orjattomiksi; niiss‰ ei t‰t‰ h‰pe‰llist‰ j‰rjestelm‰‰ saisi perustaa. Mutta toisin k‰vi L‰nnen etel‰-valtioissa, Alabamassa, Mississippiss‰ ja Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet asutuksensa Georgiasta ja Etel‰-Carolinasta, orjuuden p‰‰pesist‰. Viel‰ enemm‰n kuin n‰it‰, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli p‰‰tetty asia, koski kysymys kuitenkin sit‰ Suur-Louisianan osaa, joka ei viel‰ ollut valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin l‰nsipuolella. Etel‰n etuna nyt oli ett‰ niin monta valtiota kuin suinkin omaksui orjuuden, sill‰ mit‰ enemm‰n orjavaltioita, sit‰ enemm‰n ‰‰ni‰ Etel‰ll‰ senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkiv‰t j‰senkunniksi liittokuntaan. Riidan-kipin‰ leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensim‰inen Louisiana-valtio, Missouri, pyysi p‰‰st‰kseen valtioksi unioniin. Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemm‰n ‰‰ni‰, kielt‰ytyi tunnustamasta Missouria valtioksi, ennenkun t‰m‰ olisi hylj‰nnyt orjuuden rajojensa sis‰puolella; jota vastoin Etel‰, jolla oli ‰‰ni-enemmistˆ senaatissa, v‰kisinkin tahtoi sit‰ orjavaltioksi. T‰m‰ ensim‰inen suuri riita orjakysymyksess‰ ratkaistiin kompromissin kautta siten, ett‰ Missouri saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei -- sill‰ ainoalla poikkeuksella nyt -- mit‰‰n orjuutta t‰st‰ l‰hin saisi olla olemassa pohjoispuolella 36∞ 30' leveysastetta. T‰m‰ Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen puoliskoon, joista etel‰inen oli isompi. Mit‰‰n varsinaista sovintoa se ei saanut aikaan. P‰invastoin rupesivat orjuuden vastustajat, abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko tuon h‰pe‰llisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit (sanasta slavery = orjuus) yh‰ pontevammasti sit‰ kannattivat. Eripuraisuutta Etel‰n ja Pohjan v‰lill‰ synnyttiv‰t myˆskin unionin s‰‰t‰m‰t suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edist‰‰ Amerikan kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat n‰it‰ tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan kuntoon. Etel‰ss‰ sit‰ vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksik‰‰n, vaan t‰ytyi sen tuottaa kaikki t‰mmˆiset tarpeensa joko Pohjasta taikka ulkomailta, el‰en yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V. 1832 viel‰kin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista. Silloin nousi Etel‰ ilmeiseen kinastukseen, ja Etel‰-Carolina selitti koko tuon uuden tulli-asetuksen mit‰ttˆm‰ksi, uhaten erota koko unionista, ell'ei sit‰ kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi, joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia. Mutta yleinen mielipide t‰ll‰ kertaa viel‰kin pelasti unionin, jonka presidenttin‰ oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi sopimukseen, jonka kautta tullit v‰hitellen alennettiin entisilleen. Jackson puolestaan oli kyll‰ harras etel‰valtalainen, mutta piti kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etel‰-Carolinasta, rehellisesti unionin puolta kaikkia erikois-yrityksi‰ vastaan. Vanhaa federalistien puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat kuitenkin t‰h‰naikaan etup‰‰ss‰ Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan etevimm‰t valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja L‰nnen avulla p‰‰si v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen presidentin is‰, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita puhkesi t‰yteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta, mutta v. 1836 siit‰ irtautunut itsen‰iseksi tasavallaksi, tarjoutui valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etel‰lle olisi tullut paljon vallan-lis‰yst‰. Senp‰ t‰hden Pohja sen anomusta kauvan ja kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas tuli, kun tulikin, j‰senkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lis‰si orjattomain valtioiden lukum‰‰r‰‰ Iowa, uusi hedelm‰llinen siirtomaa Missisippin l‰nsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848. Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas p‰‰sseet j‰seniksi liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona. Texas'in yhdist‰minen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa vastaan, joka vaati takaisin entist‰ maakuntaansa, jonka itsen‰isyytt‰ se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni l‰hetti kolme armeijaa Mexikoon, joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin luopumaan sek‰ Texasista ett‰ Uudesta Mexikosta ja Yl‰-Californiasta Gila-jokeen asti etel‰ss‰. Jo kolme vuotta sit‰ ennen oli p‰‰sty Tyvenen meren rannalle, kun Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa kestetyn kiivaan kiistan per‰st‰ oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi. Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lis‰si unionin alueen koko tuolla ‰‰rettˆm‰ll‰ yl‰ngˆll‰ englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon etel‰ss‰, -- alue, joka k‰sitt‰‰ yhdeks‰n suurta valtiota tai territoriota, koko nykyinen Suuri l‰nsi. T‰m‰ maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja muutamat mexikolaiset linnoitukset ja l‰hetysasemat, api autiona. Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli t‰‰ll‰ olemassa, nimitt‰in Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. T‰m‰n kummallisen uskokunnan oli 1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista. H‰nelle olivat enkelit ilmoittaneet ett‰ Tuhatvuotinen valtakunta pian oli tulossa sek‰ ett‰ "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli selitettyn‰, olisi lˆydett‰viss‰ siit‰ ja siit‰ paikasta, miss‰ se vuosituhansia oli maannut. Siit‰ raamatusta saataisiin myˆskin lukea Amerikan alkuper‰isimm‰n kansan kohtaloista, joka kansa -- ij‰lt‰‰n vanhempi kuin indiaanitkin -- aikoinaan oli joutunut Amerikaan Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa Ohioon, mutta sielt‰ pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten p‰iv‰in pyh‰t" nyt rakensivat ensim‰isen tabernaakelinsa. Heid‰n uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti kuitenkin maan-asukkaita niin, ett‰ tabernaakeli muutamassa kansan-k‰h‰k‰ss‰ sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin pˆtkiv‰t n‰m‰ sorretut lahkolaiset pois er‰maahan ja pys‰htyiv‰t viimein Suuren Suolaj‰rven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyv‰ll‰ menestyksell‰ rupesivat viljelem‰‰n. Heid‰n Mooseksenaan korvessa oli Brigham Young, Smithin j‰lkel‰inen, joka nyt myˆskin uudessa luvatussa maassa, Utah'ssa, perusti t‰ydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sit‰ kuitenkaan ole tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa l‰nness‰. Siihen on syyn‰ pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus. Mutta ilmestyip‰ pian Kalliovuorten l‰nsipuolelle toisiakin siirtolaisia id‰st‰ p‰in. Helmikuussa 1848 lˆysi muuan uutisasukas, myllyr‰nni‰ rakentaessansa, kultahiekkaa pienest‰ purosta, joka laskee Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin ett‰ t‰t‰ kallista tavaraa n‰ill‰ tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisi‰ rupesi tulemaan parvi toisensa per‰st‰, eik‰ aikaakaan, ennenkun Sacramenton kauniissa laaksossa tunkeili r‰hisev‰, sekalainen seurakunta kaikkia maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen, Indialainen kaiveli ja huuhtoi siell‰ toinen toisensa vieress‰. Hiki pihkui otsasta ja kulta maa-em‰n povesta. Parissa p‰iv‰ss‰ muuttui entinen mierolainen pˆyhkeilev‰ksi pohataksi. Mit‰‰n muuta lakia ei ensimm‰lt‰ ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. V‰hitellen saivat seikkailijat kuitenkin kesken‰ns‰ ja omaksi turvakseen jonkinmoisen hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli v‰liin ja j‰rjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja j‰lelle j‰i uuttera kantajoukko kunnollisia maanviljelijˆit‰, jotka ennen pitk‰‰ muuntivat Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meid‰n p‰ivin‰mme kannattavat loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki kohoaa nyt silt‰ paikalta, miss‰ nelj‰kymment‰ vuotta sitten kullankaivajain viheli‰iset puuhˆkkelit seisoivat. XVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln. Orjuus! Mit‰ on orja? Onko h‰n ihminen? Ei. H‰n ei ole ihminen. H‰n on kalu, h‰n on luontokappale, hevonen, h‰rk‰, koira. H‰n on toisen omaisuus, ja h‰nen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta. Itse h‰n ei voi sanoa mit‰‰n omaksensa, koska h‰n ei itse‰ns‰ omista. Vaatteet h‰nen p‰‰ll‰ns‰ ovat h‰nen omiaan yht‰ v‰h‰n kuin kello lehm‰n kaulassa on sen omaa. H‰nen lapsensa on h‰nen omansa samassa merkityksess‰ kuin vasikka on lehm‰n. Ne myyd‰‰n erikseen. Katso koiraa, kuinka surkeasti se silm‰ilee pient‰ penikkaansa, jota vied‰‰n pois. K‰yh‰n sinun em‰-parkaa surku. Se ehk‰ kiljaisee, ehk‰‰ ryˆst‰j‰‰ puree. Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on riistetty ‰idin sylist‰ tuntemattomaan tulevaisuuteen, eik‰ ole ryˆst‰j‰n k‰ynyt onnetonta surku, eik‰ ole onneton uskaltanut purra, ei kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta h‰nen povestaan ei ole kenk‰‰n kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi kenties kuitenkin sopinut odottaa ett‰ Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle perustukselle, olisivat kerrassaankin t‰m‰n h‰pe‰llisen laitoksen hylj‰nneet. Mutta niin ei k‰ynyt. Niiden perustuessa oli vapaus kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitk‰ aika oli kuluva, ennenkun ymm‰rrettiin mit‰ vapaus on. Ja tuimat taistelot tarvittiin ennenkun t‰m‰ k‰site, horjahtaneena pois itsest‰‰n, p‰‰si j‰lleen itsehens‰, horrostilastansa her‰ten; -- tarvittiin kauhea sota, ennenkun vapaus p‰‰si vapaaksi. Orjuus joutui perehtym‰‰m englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdess‰ itse uutisasutuksen kanssa. Ensim‰inen neekerilasti tuotiin Virginiaan jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta k‰vi sitten loistavaksi. "aff‰‰riksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sek‰ Pohjassa ett‰ Etel‰ss‰, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa kuin Virginiassa ja Etel‰-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sent‰‰n p‰‰ssyt juurtumaan niin syv‰lle, vaan lakkautettiin vallankumouksen aikana kokonaan. T‰h‰n vaikutti, paitsi Pohjan v‰estˆn inhimillisempi katsantotapa, sekin seikka, ett‰ mustien pakollinen tyˆ siell‰ ei ollut niin suuresta arvosta kuin Etel‰ss‰. Varsinainen maanviljelys, tehdasliike, k‰sityˆ ja kauppa k‰vi paremmin vapaiden valkoisten voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etel‰ sit‰ vastoin viljeli sokuriputkea, riisi‰ ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan, plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen tyˆv‰en oli vaikea kest‰‰, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan. Mutta eritt‰inkin kannatti orjuuden kukoistamista Etel‰ss‰ se onneton pyk‰l‰ valtios‰‰nnˆss‰, joka s‰‰ti ett‰ 3/5 orjav‰estˆst‰ otettaisiin lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukum‰‰r‰, jotka kukin valtio l‰hetti kongressiin. Senp‰ t‰hden Etel‰n miehet ennen kaikkea pyrkiv‰t lis‰‰m‰‰n orjiensa joukkoa, ja heid‰n etunaan tietysti myˆskin oli ett‰ niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli j‰senkunniksi unioniin. Etel‰n valtiollinen voima oli t‰m‰n asian vallassa. Pohjan ja Etel‰n v‰li oli kyll‰ ollut kire‰ jo pitk‰t ajat, mutta Suuren l‰nnen auetessa, kun yh‰ uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu k‰ym‰‰n hyvin katkeraksi. Tilap‰isill‰ sovinnoilla, "kompromisseilla", oli sit‰ t‰h‰n saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta jo k‰y, kun k‰ykin, yh‰ selvemm‰ksi ett'ei kompromissit en‰‰ auta. On, n‰et, tullut v‰liin kolmaskin valta nyt, joka ei en‰‰ pid‰ lukua Pohjan taikka Etel‰n vallan-asemasta, vaan nousee n‰ytt‰mˆlle ihmisyyden nimess‰ ja julistaa oikeuden pyh‰t peri-aatteet, hylk‰‰m‰ll‰ kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset v‰‰ryyden ja v‰kivallan kanssa. Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ yltyv‰ her‰tyshuuto, joka semmoisenaan saa Etel‰n vapisemaan. Eiv‰t he tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etel‰‰ kukistaa sent‰hden ett‰ t‰m‰ on Etel‰, vaan sent‰hden ett‰ Etel‰ on orjuus. Orjuutta kannattava Etel‰ on kuritettava, ei Etel‰ itsess‰‰n. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa se oli, joka sittenkin etup‰‰ss‰ joudutti sodan puhkeamista ja Etel‰n kukistumista. Pohjan vapaamielinen v‰estˆ ei lopulta voinut tuota ihmiskunnan m‰t‰haavaa k‰rsi‰ silm‰ins‰ edess‰. Ja se on abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lep‰‰v‰n omantunnon her‰‰m‰‰n. Orjanomistajat rupesivat pelk‰‰m‰‰n. He pelk‰siv‰t kapinaa itse orjain puolelta. Ja syyt‰ olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemm‰n kuin valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heid‰t raivoon. Kasvimaan-omistaja ja h‰nen apulaisensa k‰viv‰t aina aseissa, ja ken vain osoitti v‰hint‰k‰‰n uppiniskaisuuden merkki‰, tuli r‰‰k‰tyksi mit‰ hirveimm‰ll‰ tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa yritt‰v‰tkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti s‰‰lim‰tt‰ vereen, ja yllytt‰j‰t poltettiin el‰v‰lt‰. -- Orjia ei saanut opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi her‰t‰ halua kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytˆlle katkismuksen, jossa ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen K‰sky‰, sidottiin h‰pe‰paaluun ja ruoskittiin. Er‰s jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut mustaa palvelustyttˆ‰ lukemaan ja kirjoittamaan, sai t‰st‰ rikoksestaan istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa, rangaistiin 3 ý 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heit‰ kinastukseen, sai 5 ý 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin n‰m‰ lait siihen m‰‰r‰‰n asti, ett‰ kuolemanrangaistus s‰‰dettiin sille, joka esitelm‰in tai lentokirjain kautta huomautti neekereit‰ heid‰n alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin s‰‰t‰m‰n lain kautta kielletty; mutta niit‰ kuljetettiin maahan salaa, ja sit‰ paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino: "neekerinsyˆtˆslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerej‰ varastossa, s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etel‰‰n taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinik‰‰n melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli el‰m‰ yht‰ vilkasta ja ylent‰v‰‰ kuin meid‰n hevosmarkkinoillamme. Siin‰ tunnusteltiin el‰v‰n tavaran k‰sivarsia ja s‰‰ri‰, siin‰ katsottiin heit‰ suuhun, siin‰ kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin s‰‰lim‰tt‰ pois ‰idilt‰ns‰, vaimo miehelt‰‰n j.n.e. T‰mmˆisten lakien s‰‰t‰j‰t ja toimeen-panijat olivat, huolimatta ulkonaisesta s‰‰dyllisyydest‰‰n ja "hienoista tavoistaan", itse teossa joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka seurael‰m‰ss‰ ilmenee niin miellytt‰v‰n‰, joka sukkelalla puheellaan ja ritarillisella k‰ytˆksell‰‰n vet‰‰ naisten syd‰met puolelleen, joka lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja kuntain itsehallinnosta saa herkk‰-uskoisen muukalaisen luulemaan h‰nt‰ oikeaksi vapauden-sankariksi, -- h‰n on kasvanut koira- ja orjaruoska k‰dess‰‰n, h‰n ajaa huviksensa takaa karanneita neekereit‰ ja revitt‰‰ heit‰ verikoirillaan palasiksi. H‰n on demokraati, mutta itse teossa ainoastaan mik‰li eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat kysymyksess‰; muuten on h‰n aristokraati, ylimys, ja mit‰ pahimpaa laatua viel‰. Mutta ell'ei nyt orja is‰nt‰ns‰ verikoirilta tavallisesti p‰‰ssyt kauas kotitiluksista, eikˆ h‰nen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta t‰‰ll‰kin h‰n joutui kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien myˆnnytysten kautta Etel‰lle, ja niiden joukossa oli sekin pyk‰l‰ unionin valtios‰‰nnˆss‰, ett‰ jokainen "tyˆhˆn paikoitettu henkilˆ", joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja l‰htenyt toiseen valtioon, oli t‰m‰n kautta j‰tett‰v‰ takaisin omistajallensa. Siten ei orja ollut turvattuna miss‰‰n unionin valtiossa, huolimatta siit‰ oliko t‰m‰ "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pyk‰l‰‰ ei viel‰ arveltu riitt‰v‰ksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin. Senp‰ t‰hden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki -- the fugitive slave law --, joka velvoitti jokaista unionin virkamiest‰ vangitsemaan ja omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siit‰ mist‰ paikasta unionissa t‰mmˆinen kulloinkin tavattiin. T‰m‰ lemmollinen laki sai vihdoinkin Pohjan paremman v‰estˆn kirkumaan vihasta, ja kongressin edustuskamarissakin se ensimm‰lt‰ her‰tti kovaa vastarintaa. California oli t‰h‰n aikaan omaksunut valtios‰‰nnˆn, joka sen rajojen sis‰puolella kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin. Taaskin huudettiin ylt'ymp‰ri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta kompromissi aikaan, joka s‰‰ti ett‰ California saisi orjattomana valtiona (free-soil-state) yhdisty‰ unioniin, mutta karkulaislaki j‰i, kun j‰ikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa hallussa. Laki oli selv‰, sit‰ ei k‰ynyt kiert‰‰. Miss‰ ikin‰ karannut orja vieraassa valtiossa tavattiin, l‰hetettiin h‰n ilman armotta takaisin. Ja niin suuri oli paatumus viel‰ melkoisessa osassa Pohjankin v‰estˆ‰, ett‰ "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat ett‰ karanneet orjat olisivat s‰‰lim‰tt‰ j‰tett‰v‰t omistajilleen", ett‰ "hyv‰syd‰misetkin, kelpo ihmiset" puolustivat t‰mmˆist‰ takaisin-j‰ttˆ‰ "jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16] Mutta Pohjan ajattelevassa yleisˆss‰ noustiin salaiseen kinastukseen tuommoista laillista v‰kivaltaa vastaan, ja muuan kv‰‰k‰ri Dayton j‰rjesti ylt'ymp‰ri Pohjaa turva-asema-laitoksen -- n.s. maanalaisen rautatien --, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin Canadaan, miss‰ orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut tuskissaan potevan unionin vallassa. Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista lainaamme t‰h‰n ‰sken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin karkasi muuan orja ja p‰‰si onnellisesti ja ehe‰n‰ aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post (muuan hell‰syd‰minen abolitionisti) otti h‰net vastaan ja l‰hetti eteenp‰in. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella rautatiell‰ oli l‰hett‰m‰isill‰‰n h‰net rajan yli Canadaan, p‰‰siv‰t takaa-ajajat h‰nen j‰ljillens‰. H‰diss‰‰n ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna h‰net menem‰‰n tyhj‰ss‰ tynnyriss‰, johon oli l‰vistetty hienoja reiki‰. Tynnyri l‰hetettiin ynn‰ parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla t‰ytettyj‰, rautateitse Canadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja l‰hetti s‰hkˆlangalla k‰skyn ett‰ tynnyrit pid‰tett‰isiin ja tutkittaisiin, ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selitt‰m‰ttˆm‰n, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, j‰‰nyt pid‰tt‰m‰tt‰ ja tullut l‰hetetyksi Canadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siin‰ ollut mit‰‰n osoitetta. Vasta kolmen p‰iv‰n per‰st‰ saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n; ja vallan uupunut ep‰mukavan asentonsa t‰hden. Mutta kesken k‰rsimyksi‰‰n ei h‰nelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itse‰ns‰, koska h‰n ei tiet‰nyt miss‰ oli, Canadassa vaiko yhdysvalloissa." Sen mielipiteen her‰tt‰minen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden laitokselle ja joka jo t‰h‰n aikaan vaikutti valtavana voimana, oli tapahtunut v‰hitellen ja on mit‰ kauniimpia liikkeit‰ ihmiskunnan historiassa. V‰reen‰ oli se alkanut muutamista kv‰‰k‰rikunnista, jotka jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin kv‰‰k‰ri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme n‰hneet, Yrjˆ Washington teki samoin, ilmoittaen t‰ll‰ teollaan ett‰ tuo laitos oli ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintˆjen kanssa, jos kohta moniaalla, kuten tietysti h‰nen maatilallaan, "mustia palvelijoita" pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin -- niin ett‰ niiden "oli monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain". Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etel‰n karanneet orjat olivat siell‰kin yh‰ viel‰ orjiksi katsottavat ja takaisin l‰hetett‰v‰t, joten orjuus itse peri-aatteessa j‰i kaikkialla hyv‰ksytyksi. -- Koko laitoksen vastustajia oli t‰m‰n vuosisadan alussa myˆskin er‰s kv‰‰k‰ri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota h‰pe‰llist‰ perisynti‰ vastaan. V. 1829 piti niinik‰‰n kv‰‰k‰rinainen Lucretia Mott esitelmi‰ orjuuden pahennuksesta. Mutta vasta 1830-luvulla j‰rjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, -- h‰nkin kˆyhist‰ vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies -- astui sen etunen‰‰n. Yhteydess‰ er‰‰n kv‰‰k‰rin kanssa alkoi h‰n ensiksi julkaista "The genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki) nimist‰ aikakauskirjaa ja sitten -- istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren vankeudessa muka kapinallisista yrityksist‰‰n Yhdys-Valtain lakeja vastaan -- v. 1831 Bostonissa sanomalehte‰ "The liberator" (Vapauttaja), jossa h‰n s‰‰lim‰tt‰ paljasteli Etel‰ss‰ harjoitettuja kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, k‰‰ntyen nyt eritt‰inkin Pohjan v‰estˆn puoleen. Pari vuotta myˆhemmin perusti h‰n "Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National Anti-Slavery Association), jonka j‰senet pian kyll‰ kokosivat yh‰ enemm‰n hartaita puoluelaisia. Garrison oli sek‰ oivallinen puhuja ett‰ oivallinen kyn‰mies. H‰nen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivist‰, joka sanasta, ja eritt‰inkin tiesi h‰n aina tuoda esiin juuri semmoisia tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat h‰nen rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan. Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison, oli myˆskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka h‰nen kirkollinen suuntansa ei hyv‰ksynyt sit‰ oikea-uskoisen kristinopin vaatimusta, ett‰ Kristus v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti on tunnustettava "Jumalan pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemm‰n taipui vanhaan Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myˆnsi Kristuksen olevan samallaista olentoa kuin Is‰ on, vaan ei samaa; --niin oli Channing kuitenkin mit‰ ankarin kristitty siin‰ mieless‰, ett‰ Kristuksen ihmisyst‰v‰llinen oppi on maailmassa noudatettava, ja h‰n n‰ytti p‰iv‰n selv‰sti toteen ett‰ kristinoppi ja orjalaitos ovat mit‰ jyrkimm‰ss‰ ristiriidassa kesken‰‰n, ett‰ semmoinen kristinoppi, joka hyv‰ksyy orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sek‰ kirjoituksissaan ett‰ saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mit‰ tˆrkeimm‰ksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein ajattelevain t‰ytyi tunnustaa, oli ep‰-inhimillisin j‰rjestelm‰ maailmassa. Mutta -- oi sin‰ skolastiikin ijankaikkinen ketunh‰nt‰! -- oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetiv‰t, harvoilla poikkeuksilla, yht‰ kˆytt‰ orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen t‰t‰ oivallista j‰rjestelm‰‰, samalla kun Etel‰n kunnianarvoisat sielunpaimenet itse hyv‰ll‰ maulla orjia pitiv‰t. Ja he puolustivat tuota helmalastaan oikein raamatun perustuksella. Siin‰ on muka orjuus sallittu. "Kainin j‰lkel‰iset ovat m‰‰r‰tyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ik‰inen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi m‰‰r‰nnyt valkoisen rodun alamaiseksi."[17] Amen! -- Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kyn‰ll‰‰n Channing, ja olkoon se sanottu h‰nen ja h‰nen kirkollisen suuntansa kunniaksi, ett‰ h‰ll‰ oli Amerikan sivistynein yleisˆ puolellaan. Etel‰n miehet tietysti h‰nt‰kin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia. Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenk‰‰n abolitionisti, ei edes Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-p‰‰mies. H‰nest‰ kerrotaan ett‰ h‰n muutamana p‰iv‰n‰ n‰ki miten muuan raaka v‰kijoukko orjuuden kannattajain yllytyksist‰, kiroten ja ivaten, laahasi Garrisonia pitkin katuja, ett‰ h‰n silloin tuli ajattelemaan kuinka paljon olevainen laki, jota h‰n t‰h‰n asti oli ihaillut ja harrastanut, erosi siit‰ laista, joka oli kirjoitettuna h‰nen rinnassaan, ett‰ h‰n heitti lakikirjansa sein‰‰n ja riensi ulos kadulle, -- ett‰ h‰n siit‰ hetkest‰ l‰htein oli abolitionismin ehk‰ ankarin apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui h‰nen puheistaan, joita h‰n piti miss‰ ja milloin hyv‰ns‰. S‰‰lim‰tt‰ viskasi h‰n tuon h‰pe‰llisen laitoksen kannattajille silmiin mit‰ rohkeimpia syytˆksi‰ Amerikan vapaan "valtios‰‰nnˆn kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien h‰p‰isemisest‰" j.n.e., saaden heit‰ kalpenemaan kiukusta, mutta samalla vapisemaan h‰nen edess‰ns‰. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kyl‰st‰ kyl‰‰n, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla ukkosen-tulensa tuota kurjaa j‰rjestelm‰‰ vastaan, pelk‰‰m‰tt‰ kiroten semmoista lains‰‰d‰ntˆ‰, joka suojeli orjuutta. Ja h‰n kosketti kipe‰sti kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siin‰ her‰si moni, joka oli maannut. Abolitionisti-yhdistyksell‰ oli sit‰ paitse ehtimiseen liikkeell‰ lukuisa kantajoukko miehi‰ ja naisia, jotka esitelmill‰ ja kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verell‰‰n ja hengell‰‰n todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat, n‰et, usein kyll‰ ussuttivat roskajoukkoja n‰iden rohkeiden apostolien kimppuun, ja hurja omak‰den-oikeus -- Amerikan yhteisel‰m‰n arveluttavin ilmiˆ -- pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista. Mutta siit‰ huolimatta jatkoivat abolitionistit j‰rk‰ht‰m‰tt‰ tointansa -- sanalla ja tyˆll‰. Pelk‰‰m‰tt‰ lain ankaraa rangaistusta toimitettiin joka p‰iv‰ joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan, autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja kyn‰‰ k‰ytettiin heid‰n puolestaan. Ja t‰ss‰ tyˆss‰, joka vaati yht‰ paljon kekseli‰isyytt‰ kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet naiset yht‰ tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehk‰ paremmallakin menestyksell‰, koska naisellinen h‰t‰huuto tavallisesti tunkee syvemm‰lle syd‰meen ja naisellinen heikkous sit‰ paitse on paras suojelusmuuri raakuutta ja v‰kivaltaa vastaan. Niist‰ lukuisista jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itse‰‰n erityisesti kunnostivat, mainitsemme t‰ss‰ vain Harriet Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Set‰ Tuomaan tupa" nimisen romaanin kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja nainen, joka aikoinaan otti sen k‰teens‰ orjuuden puoltajana, katsoakseen mit‰ tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella halveksituista neekereist‰, laski kirjan k‰dest‰‰n abolitionistina. Mutta n‰ihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yh‰ enemm‰n tyˆvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas k‰ynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan (1853-61) pitiv‰t peittelem‰tt‰ orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan. Maa-alue Iowan ja Missourin l‰nsipuolella, kalliovuoriin asti, oli j‰rjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas etel‰ss‰. Koko alue oli viel‰ aivan asumatonta maata, ja sit‰ nyt Etel‰ ahnailla silmill‰ t‰hysteli, pyyt‰en siit‰ uusia orjavaltioita, kun puolestaan Pohja, jota t‰h‰n aikaan abolitionismi el‰hytti, oli p‰‰tt‰nyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintˆj‰. Ja niinp‰ kumpasetkin riitaveljet l‰hettiv‰t sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heit‰ oli enemm‰nkin, mutta Etel‰l‰iset saivat apua l‰heisest‰ Missourista. Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mit‰ hurjimmasti, kunnes unionin hallitus tuli v‰liin, saadakseen yleisen kansan‰‰nestyksen kautta omaksutuksi jommonkumman niist‰ valtios‰‰nnˆist‰, jotka puolueet olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet k‰yttiv‰t t‰ss‰ julkista v‰kivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eiv‰t kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa ‰‰nestykseen. Sill‰ tavoin voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin saanut kovan iskun, ja kongressi hylk‰si ‰‰nestyksen. Uusi tehtiin, ja nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861. Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan her‰tyksen ja vakuutuksen kautta. V‰kivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka tietysti asian luonne vaati ett‰ Etel‰ oli pakoitettava luopumaan orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo n‰in‰ aikoina oli kyll‰stynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin neekerien surkeasta tilasta ja p‰‰tti, kun p‰‰ttikin, kerran tehd‰ t‰ytt‰ totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. H‰n yritti saada neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari Connecticutista. Ainoastaan pienen yst‰v‰joukon kanssa karkasi h‰n er‰‰n‰ yˆn‰ lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa s‰ilytettiin suuri varasto unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sill‰ jos heid‰n neekerins‰ nyt olisivat saaneet aseita k‰siins‰, olisi hirve‰ verilˆyly seurannut. Mutta n‰m‰ herrat olivat myˆskin tottuneet valppauteen ja rivakkaan toimintaan. Eik‰ aikaakaan, ennenkun nostov‰ki oli Harpers Ferryss‰. Rynn‰kkˆ tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen tappelu alkoi. K‰h‰kˆitsij‰t puolustivat itse‰‰n kuin miehet, mutta sortuivat kuitenkin pian v‰kivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina paikalle, mutta John Brown itse muutamain l‰himpien miestens‰ kanssa joutui kiinni ja hirtettiin. -- Tapaus oli kuitenkin orjaherroille osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John Brownin kuolema k‰vi heille kalliiksi. Pohjan paras v‰estˆ kunnioitti h‰nen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja viha Etel‰n miehi‰ vastaan kiihtyi kiihtymist‰‰n. T‰h‰n aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. L‰hes kuusikymment‰ vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia yst‰v‰t tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidentti‰ koko t‰ll‰ ajalla oli l‰htenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etel‰n valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin ett‰ jo 1857 vuoden vaalissa unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin rettelˆiss‰ oli, n‰et, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja t‰m‰ se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sys‰‰ demokraatit vallalta ja valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on abolitionisti. Miehen nimi on Abraham Lincoln. H‰n oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa -- kˆyh‰n‰ kuin rotta. Pienest‰ pit‰en sai h‰n harjaantua "omatakeiseen tyˆhˆn". Jonkun aikaa vuodesta suotiin h‰nen k‰yd‰ koulua, mutta muutoin -- paimenessa. Sitten ansaitsi Aapo poika leip‰ns‰ tavallisena p‰iv‰l‰isen‰ maanviljelys-tyˆss‰, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pit‰en kuitenkin hyvin muistissa vanhat koulul‰ksyns‰ ja tietom‰‰r‰‰ns‰ laventaen milloin vain oli v‰h‰nkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta yleni h‰n kauppapalvelijaksi ja p‰‰si nyt v‰h‰n ahkerammmin harjoittamaan lukemisiansa, niin ett‰ h‰n jonkun ajan per‰st‰ voi suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan tavalliselta asianajajalta. Pian kyll‰ valittiin Lincoln Illinoisin lainlaatijakuntaan ja l‰hetettiin v. 1846 edusmiehen‰ kongressiin. H‰n oli harvapuheinen mutta ter‰v‰j‰rkinen ja piti lujasti kiinni peri-aatteistaan sek‰ julkisessa ett‰ yksityisess‰ el‰m‰ss‰. Unionin eheys oli etup‰‰ss‰ h‰nen valtiollisena silm‰m‰‰r‰n‰‰n, sill‰ vasta sen kautta p‰‰sisiv‰t, arveli h‰n, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet, niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eik‰ ep‰illyt Lincoln asiansa voittoa, vaikka usein n‰ytti synk‰lt‰ kyll‰. Ja t‰m‰ sitke‰ luottamus pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin. "Vanha Aapo" -- niin h‰nt‰ leikkis‰sti nimitettiin -- oli kansan lemmikki. H‰nen horjumaton rehellisyytens‰, iloinen ja leikkis‰ luontonsa veti kaikkein syd‰met puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitk‰, laiha, roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan istuntoa yht'‰kki‰, jonkun voitto-s‰hkˆsanoman saatuaan, hyp‰hti ylˆs, jaloillaan ja k‰sill‰‰n mit‰ lystillisimpi‰ ilon-elkeit‰ tehden ja mit‰ vilpittˆmimpi‰ hei!- ja hurraa!-huutoja p‰‰st‰en. Lincolnin vaaliin vaikutti myˆskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka tapahtui t‰h‰n aikaan. Aina siit‰ asti kuin orjanomistajat Kansasin asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eik‰ kongressikaan saisi m‰‰r‰t‰ oliko orjuus jossakin valtiossa siedett‰v‰ vai ei, vaan olisi jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis myˆskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyv‰ns‰ Yhdys-Valtain alueella. Orjuus voitaisiin siten levitt‰‰ kaikkialle, eik‰ yksik‰‰n valtio saisi sit‰ poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti kannattavansa t‰t‰ oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sent‰‰n liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka ‰‰net siten hajosivat kahtaalle. Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkˆs Etel‰ raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt k‰ytiin tuumasta toimeen. Etel‰-Carolina teki marrask. 20 p:n‰ alun ja kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita l‰hett‰m‰‰n edusmiehi‰ yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityist‰ valtiokuntaa eli konfederationia. Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja h‰nen ministerins‰ orjuuden-j‰rjestelm‰n nˆyri‰ k‰tyreit‰ kaikki tyyni, olivat itse hiljaisuudessa ja kauvan t‰t‰ Etel‰n kapinaa valmistelleet, siten h‰pe‰llisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinp‰ sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etel‰‰n, ja n‰m‰ nyt kaikki olivat kapinoitsijain k‰ytett‰viss‰. Viel‰ oli muutamia kuukausia j‰lell‰, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset k‰siins‰, ja t‰t‰ aikaa k‰yttiv‰t, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella, etel‰valtiot hyv‰kseen, valmistaen varustuksiaan mink‰ kerkesiv‰t. Etel‰-Carolina eritt‰inkin oli t‰ydess‰ hommassa, kokien toimittaa p‰‰kaupunkiaan, Charlestonia, niin hyv‰‰n puolustustilaan kuin suinkin. Sit‰ varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimist‰ vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienell‰ kalliosaarella noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus tahallansa j‰tt‰nyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain k‰siin. Linnoituksen p‰‰llikkˆ, majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyyt‰nyt apuv‰ke‰ ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etel‰-Carolinan kapinap‰‰llikˆt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin p‰ins‰ oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrk‰sti kielt‰v‰n vastauksen. Etel‰-Carolinan kehoitukseen oli t‰ll'aikaa jo suostunut kuusi etel‰-valtiota, nimitt‰in: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama, Louisiana ja Texas. Muut seitsem‰n orjavaltiota: Maryland, Virginia, Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas ep‰rˆiv‰t viel‰. Konventti Montgomeryssa oli rient‰nyt kokoon nyt jo, heti anastanut nimityksen "kongressi" ja p‰‰tt‰nyt perustaa konfederationin kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden" presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen sotilas, mahtava orjaherra, ponteva ter‰v‰p‰inen mies, kunnianhimoinen, s‰‰lim‰tˆn. Etel‰ k‰ytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miest‰, antautui suorastaan, ja Etel‰st‰ kotoisin olevat upseerit unionin sotav‰ess‰ riensiv‰t kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostov‰ki kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sill‰ Etel‰n valkonaamaiset nuoret keikarit pitiv‰t kovasti t‰st‰ "vapaus-sodastaan". N‰m‰ tapaukset her‰ttiv‰t suurta h‰mm‰styst‰ Pohjassa, ja unionin pelastamiseksi ryhdyttiin viel‰ sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi Washingtonissa t‰t‰ varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat lupasivat ett‰ Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etel‰n miehet vaativat sovinnon perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo sel‰lleen orjuudelle, ja koska Pohja ei t‰h‰n voinut suostua, hajosi "rauha-kongressi" saamatta aikaan mit‰‰n. -- Maaliskuun 4 p‰iv‰ tuli, ja Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan t‰ss‰ juhlallisessa tilaisuudessa julisti h‰n tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni h‰nen kasvoistaan. Matkalla Washingtoniin oli h‰n jo ollut murha-yrityksen esineen‰. Muutamat herrat Etel‰valtalaiset olivat sen viritt‰neet, mutta salaliitto saatiin ilmi, ja Lincoln p‰‰si ehe‰n‰ perille, vaikka tosin tˆin tuskin. Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehk‰ist‰ julkista sotaa ja katseli ik‰‰skuin silm‰t ummessa, miten Etel‰n rohkeat soturit veiv‰t toisen linnoituksen toisensa per‰st‰ ja anastivat melkein kaikki unionin asevarastot etel‰ss‰. Se ei liikuttanut k‰tt‰ns‰k‰‰n sit‰ est‰‰ksens‰, sill‰ viel‰ ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan. XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulusses Grant. Etel‰-Carolinan sotajoukkojen p‰‰llikkˆ, kenraali Beauregard, oli valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla j‰tetyksi siksens‰. Siit‰ hetkest‰ l‰htien p‰‰tt‰‰ Lincoln ja h‰nen hallituksensa panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhty‰ kapinan kukistamiseen. Unioni on pelastettava mill‰ hinnalla hyv‰ns‰. Ja t‰m‰ suuri teht‰v‰ ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta sitten, jos asianhaarat myˆnt‰v‰t, neekeri-orjain vapautus. Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etel‰n puolella. Se oli jo kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsens‰. Entisen hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut k‰siins‰ melkoisen osan unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sill‰ oli k‰ytett‰viss‰‰n sek‰ unionin paraat upseerit ett‰ sotakuntoinen valkoinen v‰estˆ, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyvi‰ pyssymiehi‰, he kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heid‰n ryhtins‰ oli ponteva ja k‰skev‰inen, ja tyytym‰tˆn orjav‰estˆ oli heit‰ opettanut aina olemaan varoillansa. -- Pohjan v‰estˆ kyll‰ oli yht‰ uskalias ja pelk‰‰m‰tˆn, yht‰ voimakas kuin Etel‰nkin -- sen se loistavasti sodan aikana todisti --, mutta itse sotilasura sit‰ ei vieh‰tt‰nyt. Kauppa ja teollisuus eiv‰t kasvata sotaista mielt‰. S‰‰nnˆllinen armeija oli tosin Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miest‰, joita tarvittiin rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat olivat tietysti myˆskin v‰hiss‰. Mutta -- Pohja oli vapaan tyˆns‰ kautta rikas, Etel‰ orja-j‰rjestelm‰ns‰ t‰hden itse teossa verraten kˆyh‰. Ja intoa, uhraavaisuutta oli ylt‰kyllin olemassa Pohjassa, jos Etel‰ss‰kin. Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli k‰ynyt v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi, mit‰ suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja h‰nen sotaministerins‰ Cameron kutsuivat kokoon nostov‰en, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin yhtym‰‰n lippujen alle. Niit‰ tulikin kuin tuulessa, eik‰ aikaakaan, ennenkun L‰nness‰ ja Washingtonin ymp‰rill‰ oli 300,000 sotilasta, valmiina uhraamaan henkens‰ yhteisen is‰nmaan puolesta. N‰iden varustamiseksi tehtiin tyˆt‰ yˆt p‰iv‰t, ja suuret varastot kiv‰‰rej‰ ja kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin leip‰‰, ja pengerm‰in holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja palkeiden l‰‰hˆtys. T‰st‰ huolimatta j‰i kuitenkin Pohjan varustus vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen. P‰‰llikkˆkuntaan t‰ytyi ottaa mit‰ milloinkin saatiin: entisi‰ sotilaita, jotka sittemmin olivat k‰‰ntyneet sivili-uralle, tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat p‰‰llikˆt olivat itse joteskin harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa. Puutteellisuus maksoi paljon sek‰ verta ett‰ rahaa, mutta Amerikalaiset antoivat mielell‰‰n kumpaakin; ja totta vain on ett‰ nuo tyˆmiehet, kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyiv‰t tavattoman rivakasti sodan omassa koulussa. Heti Fort Sumterin kukistuksen per‰st‰ yhdistyi vanha Virginia konfederationiin, ja sen esimerkki‰ noudattivat Pohjois-Carolina, Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille, mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon kautta estetyksi liittym‰st‰ kapinaan. -- Virginian luopuminen unionista her‰tti suurta riemua Etel‰ss‰, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjˆ Washingtonin oma kotivaltio siten k‰ynyt uskottomaksi h‰nen suurelle el‰m‰n-tyˆlleen, unionille. Ja viel‰ pahempaa oli se ett‰ unionin p‰‰kaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, t‰ten joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin Etel‰n t‰rkeimm‰ksi silm‰m‰‰r‰ksi, kuten unionistit puolestaan etup‰‰ss‰ t‰ht‰iliv‰t Richmondia, Virginian p‰‰kaupunkia, joka pian myˆskin tuli konfederationin p‰‰kaupungiksi. T‰ll‰ tavoin oli Virginiasta arvatenkin tuleva sotan‰ytt‰mˆn t‰rkein osa, ja siell‰p‰ itse teossa taisteltiinkin suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut. Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yht‰ haavaa monessa eri paikassa. Niinp‰ sanotaan ett‰ unionin lippujen alla v. 1864 koko 1,200,000 miest‰ oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin puolueella oli mit‰ erinomaisimmat aseet, mit‰ parahinta nyky-ajan keksintˆ oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui v‰ke‰ molemmin puolin, ja ‰‰rettˆmi‰ rahasummia oli liikkeell‰. Pohjan valtiovelka, joka sodan alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisiss‰ suurissa sodissa oli armeijain viel‰ t‰ytynyt liikkua huonoilla teill‰, ja niiden kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateit‰, ja niiden avulla lenn‰tettiin armeija-osasto yht'‰kki‰ toisesta p‰‰st‰ sotan‰ytt‰mˆ‰ toiseen, ja niin tˆrm‰siv‰t usein yhteen ‰‰rettˆm‰t laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina k‰ytt‰m‰‰n rautateit‰ hyv‰kseen, ja t‰m‰p‰ taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon. Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja t‰st‰ kunniasta saa Amerika paraasta p‰‰st‰ kiitt‰‰ uhraavia, toimekkaita naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat suuria summia t‰h‰n tarpeesen. -- Ylip‰‰llikkˆjen valinnassa oli unionin hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko ep‰rˆivi‰, taitamattomia kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen j‰rjest‰j‰n‰ ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta tappelutanterella h‰n hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin ett‰ moni sopiva tilaisuus p‰‰si h‰nen kynsist‰ns‰. H‰n oli Potomak-armeijan p‰‰llikkˆ. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienill‰ p‰‰llikkˆtoimilla L‰nness‰, kunnes heid‰n kuntonsa sittemmin tuli tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat t‰rke‰t paikkansa. -- Etel‰ll‰ sit‰ vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotap‰‰llikkˆ‰, joiden joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan sotilas. H‰n oli kunnostanut itse‰ns‰ sodassa Mexikoa vastaan, ja kun h‰nen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli h‰n velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei h‰n puolestaan hyv‰ksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan, mutta samalla p‰‰tt‰v‰inen ja yritteli‰s. Sotamiehet pitiv‰t h‰nest‰ paljon. Heid‰n lemmikkins‰ oli myˆskin kenraali Jackson, nuori, tulinen, hurjan rohkea herra, joka -- kuten meid‰n mailla kerran Kulneff -- ‰kki-arvaamatta, kuin tuuliaisp‰‰, milloin miss‰kin karkasi jonkun vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmesty‰kseen seuraavana p‰iv‰n‰ toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. H‰nelle oli annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden t‰hden, jota h‰n vaaran hetkin‰ aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta n‰hd‰ sen asian perikatoa, jota h‰nen miekkansa palveli. Mit‰‰n t‰ydellisemp‰‰ kertomusta siit‰ j‰ttil‰is-taistelusta, joka nyt seurasi, ei kai lukija meilt‰ odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii meid‰n ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne p‰‰kohdat, jotka tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon. Ensim‰inen suuri ottelu tapahtui hein‰k. 21 p:n‰ 1861 Virginiassa noin 5 suom. penikulmaa etel‰puolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run nimisen pienen joen luona, miss‰ unionistit McDowell'in johdolla karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard, -- sill‰ seurauksella, ett‰ unionistit ajettiin Potomak-joen pohjoispuolelle ja suoraa p‰‰t‰ takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemist‰‰n, niin kenties p‰‰kaupunki olisi hukassa ollut; mutta h‰nt‰ arvelutti, ja sopiva tilaisuus liukui h‰nen k‰sist‰‰n. Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin p‰‰kaupungin puolustusta varten, ja McClellan harjoitutti hyv‰ll‰ menestyksell‰ uusia sotilaita, joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana vuonna h‰n kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun. T‰ll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pit‰nyt Etel‰n satamia sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein t‰rkein tapaus oli New Orleansin kukistus ensim‰isin‰ p‰ivin‰ vuodesta 1862. Huolimatta Etel‰valtalaisten erinomattain hyvist‰ varustuksista, sai sen viimeinkin amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa v‰liin, ja kaupunki antautui. Voitto oli t‰rke‰ sen puolesta, ett‰ Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta toivomaan p‰‰st‰ksens‰ hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pit‰m‰‰n l‰ntisi‰ orjavaltioita erill‰‰n it‰isist‰. T‰t‰ tarkoitusta edistettiin niinik‰‰n useiden Kentuckyss‰, Missourissa ja Tennesseess‰ olevien linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta viel‰ esti Pohjan etenemist‰ Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin v‰lisell‰ pitk‰ll‰ rantakaistaleella, ja vahvin n‰ist‰ oli Vicksburg niminen linnoitus joen it‰rannalla. Sen valloitusta nyt eritt‰inkin tarkoittivat unionistien sotatoimet L‰nness‰. Id‰ss‰ tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu Hampton Roads'illa Virginian rantavesill‰. Siin‰ mittailivat voimiansa pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori, -- ens' kertaa kuin n‰m‰ aselajit astuvat esiin. Etel‰n suuri uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:n‰ kaksi unionin suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta seuraavana p‰iv‰n‰ tuli Ericssonin kummitus ja hyˆkk‰si Merrimac'in kimppuun, joka -- niin rautakylkinen kuin olikin -- pahasti runneltui ja oli pakoitettuna pˆtkim‰‰n sataman turviin. Monitori sai pian useampia kumppania, jotka tunkeusivat sis‰‰n Etel‰n satamiin, ja Etel‰ h‰vitti viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, est‰‰ksens‰ sit‰ joutumasta unionistien haltuun. Paljon vahinkoa unionille tekiv‰t kuitenkin Etel‰n kaapparit, jotka kaikilla merill‰ ajoivat ja ryˆstiv‰t Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin noista ryˆstˆlaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja usein k‰vi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin vanhassa em‰maassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies piireiss‰, pidettiin Etel‰valtain puolta, ja kerran -- kun unionistit olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen l‰hettil‰st‰, jotka englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyyt‰m‰‰n apua valtioillensa -- huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etup‰‰ss‰, sai kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi. Hampton Roads'in meritappelujen per‰st‰ alkoi uudestaan sota Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edet‰kseen sielt‰ Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit eritt‰inkin kokivat kukistaa. Mutta kes‰k. 26 p:n‰ k‰rsi h‰n tuntuvan tappion Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin per‰ytym‰‰n takaisin Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja McClellan sai k‰skyn rient‰m‰‰n Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee nyt, tehty‰‰n kierroksen Marylandiin, uhkasi sel‰st‰ p‰in. McClellan kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti h‰net, Antietamin ankaran tappelun per‰st‰, per‰ytym‰‰n takaisin Virginiaan. T‰m‰n per‰st‰ erkani McClellan Potomak-armeijan p‰‰llikkyydest‰, koska h‰nen mielest‰‰n unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon sekaantui itse sodank‰yntiin. H‰nen paikalleen astui ensiksi Burnside, sitten Hooker, mutta viel‰ huonommalla menestyksell‰, sill‰ Hooker joutui jo toukok. 2 p:n‰ Chancellorsvillen luona per‰ti tappiolle taistelussaan Lee't‰ ja Jacksonia vastaan. T‰ss‰ tappelussa kadotti Etel‰ kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman v‰en sotamies erehdyksess‰ ampui, luullessaan h‰nt‰ joksikin viholliseksi upseeriksi. Lee tahtoi nyt k‰ytt‰‰ voittoansa hyˆk‰t‰kseen uudestaan Marylandiin ja etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta t‰‰ll‰ voitti h‰net hein‰k. 4 p:n‰ 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi, taitava ja voimakas p‰‰llikkˆ. Lee per‰ytyi takaisin Potomak-joen toiselle puolelle. Olemme jo edellisess‰ maininneet Ulysses Grant'in nimen. H‰n oli nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten el‰tt‰nyt itse‰‰n karttojen piirustuksella ja viimein, kun t‰m‰ toimi ei voinut miest‰ns‰ el‰tt‰‰, ruvennut is‰ns‰ apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyess‰ tuli h‰n ensin muutaman vapaajoukon p‰‰llikˆksi, sitten suuremman, Tennesseessa toimiskelevan sotav‰en-osaston johtajaksi. Grantia ei ens' alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja h‰n saikin ensimm‰lt‰ muutamassa tappelussa aika lailla selk‰‰ns‰, mutta viisastui vahingosta ja menetteli siit‰ l‰hin erinomaisella tarkkuudella toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan, onnistui h‰nen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois l‰ntisest‰ Tennesseesta; ja nyt sai h‰n Lincoln'ilta suoritettavakseen erinomaisen t‰rke‰n teht‰v‰n. -- Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki Mississippin rannalla esti yh‰ viel‰ vapaata laivakulkua joella ja oli sen ohessa l‰ntisten ja it‰isten orjavaltioiden yhdyssiteen‰. Sit‰ arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Mets‰t ja j‰rvet suojelivat sen selk‰‰, ja itse se sijaitsi jyrk‰ll‰ kalliolla. Mutta Grant ja h‰nen alap‰‰llikkˆns‰ William Tecumseh Sherman meniv‰t Mississippin yli Vicksburgin alapuolella, eteniv‰t mets‰in halki linnan takareunoille, valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa per‰‰n, voittivat kaupungin avuksi rient‰v‰n kenraali Braggin ja ryhtyiv‰t sitten kaupungin pommitukseen, -- sill‰ menestyksell‰, ett‰ ylpe‰n Vicksburgin viimein t‰ytyi antautua, viel‰p‰ juuri Amerikan itsen‰isyyden-julistuksen vuosip‰iv‰n‰, hein‰k. 4:n‰, jolloin, kuten vasta kerroimme, myˆskin kenraali Meade id‰ss‰ sai voittonsa Gettysburgin luona. Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei sill‰ en‰‰ ollut odottamistakaan mit‰‰n apua Mississippin takana olevista valtioista. Voimat alkoivat v‰het‰ ja uupua, ja mik‰ pahinta oli, Etel‰n v‰estˆn innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan. Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi en‰‰ konfederationin pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin viel‰ ik‰‰skuin viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi viel‰ pit‰m‰‰n sotav‰ke‰ ko'ossa ja johonkin m‰‰rin t‰ytt‰m‰‰n armeijan aukkoja. Yhteen aikaan aiottiin jo t‰ytt‰ totta varustaa neekerit aseilla -- niin suuri oli v‰en-puute -- ja pakoittaa heit‰ tappelemaan is‰nt‰kultien puolesta; mutta t‰m‰ ep‰toivon keino j‰i toki k‰ytt‰m‰tt‰. Siihen oli sit‰ vastoin Pohja hyv‰ll‰ menestyksell‰ ryhtynyt. Kaikki neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle, julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niit‰ k‰ytettiin sitten enimmiten linnoitustˆiss‰, mutta myˆskin valkoisten riveihin pistettyin‰ sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitett‰v‰ll‰ urhoudella. Mutta tammikuun 1 p:n‰ 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus, jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin ikuisiksi p‰iviksi orjuudesta; ja nyt j‰rjestettiin kokonaisia neekeri-rykmenttej‰. Vicksburgin kukistuksen per‰st‰ teki Grant lyhyen ja loistavan sotaretken it‰iseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen ylip‰‰llikˆksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan p‰‰llikkˆn‰, mutta sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinik‰‰n Grant itse. Ja jo ruvettiin t‰ydell‰ todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin p‰‰kaupunkia. Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864 vuoden kest‰ess‰ laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin onnistuneita hyˆkkk‰yksi‰ ulos pes‰st‰‰n; ja verta vuoti tulvanaan kaupungin ymp‰rystˆn metsiss‰. -- Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia vallituksia, joiden turvaan h‰n vet‰ytyi; ja viholliset seisoivat monta kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa puolelle kuin kaksi kytketty‰ h‰rk‰‰. Viimein Grant kuitenkin v‰hitellen siirti vasemman siipens‰ James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen per‰ytymis-linjaa. Mutta h‰nen t‰t‰ tehdess‰‰n, h‰tyytti h‰nt‰ Lee voimiensa takaa; ja hirve‰n verisi‰ tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. N‰iss‰ tappeluissa kunnosti itse‰‰n suuresti nuori hevosv‰en-kenraali Scheridan, Grantin oma oppilas, joka ‰sken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyv‰‰n aikaan Potomak-armeijaa auttamaan ja t‰m‰n kanssa yhdess‰ ahdistamaan Etel‰vaitain sotajoukkoa Richmondissa ja sen ymp‰rill‰. T‰m‰ sotajoukko suljettiinkin nyt v‰hitellen yh‰ ahtaamman piirin sis‰‰n. Paitsi Grantia ja Sheridania oli Lee'll‰ t‰ll‰ haavan vastaansa myˆskin Sherman, joka oli syˆssyt Georgiaan, voittanut ainakin 20:ss‰ tappelussa Etel‰n joukot, valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan pes‰valtioiden, Etel‰- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle, sulkeaksensa Lee'lt‰ tien, jos t‰m‰ yritt‰isi per‰ytym‰‰n etel‰‰n p‰in. Siten oli unionin liput liehuneet Etel‰n t‰rkeimm‰n alueen halki, ja Etel‰ tunsi jo itsens‰ nˆyryytetyksi. Mutta l‰hell‰ oli jo sekin hetki, jolloin Richmondinkin oli nˆyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei en‰‰ tahtonut riitt‰‰ laveiden linjain miehitt‰miseen. Maaliskuun 29 p‰iv‰n‰ alkoi Grant yleisen hyˆkk‰yksen Richmondin linjoja vastaan, ja kovasti h‰nt‰ kyll‰ vastustettiin, vaan eip‰ kuitenkaan niin kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:n‰ olivat ulkolinjat unionistain hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi per‰ytyi Lee pois, koettaakseen yhdisty‰ Etel‰n sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta silloin sulki yht'‰kki‰ Sheridan tien h‰nen edelt‰ns‰, samalla kuin Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultap‰in. Jo aikoi Lee yritt‰‰ raivaamaan itselleen tiet‰ vihollisten l‰pi; mutta kaikki leip‰varat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos h‰n p‰‰sisikin t‰m‰n joukkojen l‰pi, Shermanin vahva armeija. Ei siis tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestens‰ viimeist‰ veripisaraa. Huhtikuun 9 p:n‰ 1865 teki h‰n Appomaltox Courthouse'ssa Grantin kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen viel‰ l‰hes 50,000 miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siin‰ meni kapinoitsijain viimeinen toivo; sill‰ kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto Pohjois-Carolinassa ei nyt en‰‰ yritt‰nytk‰‰n mit‰‰n sanottavaa vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitk‰llisempi niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta. Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sis‰‰n Richmondiin, joka nurisematta avasi porttinsa. XX. Uudestaan rakentaminen. Amerika meid‰n p‰ivin‰mme. Unioni oli pelastunut. Siin‰ voiton ensim‰inen, suoranainen seuraus. Ja siit‰ itse teossa on johtunutkin n‰iden Amerikan Yhdys-Valtain turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli aikoinaan n‰m‰ kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan em‰maan hallituksen rasittavasta ikeest‰; ainoastaan luja liitovalta on voinut samat siirtokunnat vapauttaa sis‰llisist‰ m‰t‰haavoista ja ruveta oikeaa vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian suuret, ett‰ voittajat nyt olisivat voineet k‰ytt‰‰ voittoansa kukistettujen masentamiseksi. Ei mit‰‰n meluavaa riemuhuutoa kuulunut, ei mit‰‰n kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto kaikille kapinoitsijoille, heid‰n johtajillensakin. Jefferson Davis, joka otettiin kiinni pakoretkelt‰, sai tosin yhden aikaa istua vankeudessa, mutta p‰‰stettiin sitten vapaaksi. Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa h‰iritsi kuitenkin kohta sodan loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisen‰ vuonna oli suurella enemmistˆll‰ uudestaan valittu presidentiksi ja aina tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen k‰den kautta surmansa. Huhtikuun 14 p:n‰ illalla istui h‰n ynn‰ vaimonsa ja muutamain yst‰v‰ins‰ kanssa teaterissa, kun kesken n‰ytelm‰‰ yht'‰kki‰ muuan mies hiipi heid‰n loosiinsa ja takaap‰in ampui laukauksen revolverista Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle. Murhaaja hypp‰si alas saliin, s‰ntt‰si ylˆs n‰ytt‰mˆlle ja huusi, k‰‰ntyen yleisˆn puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etel‰ kostettu!" Tuossa paikassa oli h‰n poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa silm‰nr‰p‰yksess‰. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sit‰ ennen en‰‰ ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut etel‰valtalainen, nimelt‰‰n Booth ja n‰yttelij‰ ammatiltaan, p‰‰si pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko h‰net saavutti ja ampui kuoliaaksi, h‰nen yritt‰ess‰‰n vastarintaa. Myˆskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi er‰‰n toisen hˆperˆn kautta, joka oli tunkeunut h‰nen kotiinsa h‰nt‰ murhaamaan. N‰ist‰ veritˆist‰ ei kuitenkaan saa suoranaisesti syytt‰‰ kapinan johtajia; he eiv‰t olleet ket‰k‰‰n semmoisiin yllytt‰neet. Mutta toiselta puolen t‰ytyy myˆnt‰‰ ett‰ he paljon vaikuttivat puoluevimman kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat. Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi j‰lleen rauhallisiin toimiinsa. Ja mit‰ ihmeellisint‰ t‰ss‰ hajauksessa oli ett'ei mit‰‰n h‰iriˆit‰ syntynyt. Lˆys‰‰, joutilasta v‰ke‰ ei j‰‰nyt mihink‰‰n muiden ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille n‰kyi rikkaassa Amerikassa tyˆt‰ lˆytyv‰n. Paljon oli t‰m‰ sota maksanut sek‰ varoja ett‰ verta. Puhumattakaan niist‰ dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksist‰‰n pohjois-valtiot menett‰neet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenke‰, ja Etel‰st‰ oli kai myˆskin sen reippain nuoriso j‰‰nyt tappotanterelle. Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset ‰‰rettˆm‰n suuret. Paitsi sit‰, ett‰ Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu myˆskin kantanut toisen hedelm‰n, joka on jaloimpia mit‰ mik‰‰n sota koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella. Onneton musta ihmisrotu p‰‰si vapaaksi vuosisatoja kest‰neist‰ kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun 1 p:lt‰ 1863. Sit‰ seurasi helmikuun 3 p‰iv‰n‰ 1865, jolloin konfederationi veti viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n, uusi julistus, joka kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sis‰puolella vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siit‰ olivatko he kapinoitsijain vai muiden orjia. Garrisonin ja Phillipsin tyˆ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse n‰hd‰ voittonsa p‰iv‰n. Mutta, jos n‰iden abolitionistien harras intoisnus oli ihmisten mielet her‰tt‰nyt tajuamaan orjalaitoksen sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon m‰t‰haavan poistamisesta myˆs suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:lt‰ pystytti itselleen ij‰ti kest‰v‰n muistopatsaan. Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehi‰, mutta he eiv‰t viel‰ olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei en‰‰ kenk‰‰n voinut heilt‰ riist‰‰, mutta heid‰n p‰‰semist‰‰n t‰ydellisiin kansalais-oikeuksiin vastustivat Etel‰n valkonaamaiset pohatat viel‰ kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa oli, varapresidenttin‰ ollen, astunut h‰nen paikalleen, oli itse kotoisin Etel‰st‰, mutta unionisti mielipiteilt‰‰n. H‰n tahtoi ett‰ nuo vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta julistettaisiin t‰ysin oikeutetuiksi j‰senkunniksi unioniin; mutta kongressi ja sen kanssa Pohjan v‰estˆ ei tahtonut niille antaa entisi‰ oikeuksia, ennenkun ne olisivat selitt‰neet tunnustavansa valtios‰‰nnˆn 14 artikkelia, joka, kuten nyt erin‰isell‰ lis‰yksell‰ nimenomaan julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan -- siis vapautettujen neekerienkin -- persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Kunnes n‰m‰ valtiot t‰m‰n tunnustaisivat, jaettaisiin ne -- niin tahtoi kongressi -- sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen m‰‰r‰‰m‰ k‰skynhaltia sotav‰en avulla suojelisi vapautettuja neekereit‰ heid‰n entisten herrainsa kostosta, jota syyst‰ kyll‰ pelj‰ttiin. Kongressi ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin p‰‰tˆksell‰ huhtikuun 8 p‰iv‰lt‰ 1866 t‰ysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja "Uudestaan-rakentamisen" tyˆ -- kuten t‰t‰ Etel‰n asiain j‰rjest‰mistointa nimitettiin -- rupesi onnistumaan. Presidentti Johnsonin ja kongressin v‰li oli t‰ll'aikaa jo k‰ynyt niin riitaiseksi, ett‰ Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja vastaan. Kongressi oli, k‰ytt‰en valtios‰‰nnˆllist‰ oikeuttaan, h‰nen syytt‰j‰ns‰, ja presidentti tosin lausuttiin syytˆksest‰ irti, mutta kongressin hyv‰ksym‰t lait ja hankkeet pysyiv‰t voimassa. Vuonna 1869 erosi Johnson tavallisessa j‰rjestyksess‰, ja h‰nen sijaansa valittiin Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin v‰li j‰lleen vakaantui, koska t‰m‰ kelvollinen mies ymm‰rsi yll‰pit‰‰ unionin arvoa ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etel‰ss‰. Uudestaan-rakentamisen tyˆ oli onnistunut siihen m‰‰r‰‰n, ett‰ toinen kapinavaltio toisensa per‰st‰ tunnusti valtios‰‰nnˆn 14 artikkelin siin‰ merkityksess‰ kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio j‰lleen p‰‰si t‰ysin oikeutetuksi j‰senkunnaksi unioniin ja siis saattoi uudestaan ruveta omia sis‰llisi‰ asioita hoitamaan ilman unionin hallituksen v‰lityksett‰. 1871 oli kaikki valtiot j‰lleen edustettuna kongressissa. Mutta t‰t‰ pitk‰llist‰ uudistustyˆt‰ h‰iritsi kuitenkin kaiken aikaa entisten orjaherrain sanomaton viha sit‰ onnetonta ihmisrotua vastaan, joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yht‰l‰isen yhteiskunnallisen arvon lain edess‰ kuin he itse. Vaikka unionin sotav‰ke‰ oli majoitettuna ylt'ymp‰ri Etel‰‰ mustien suojelemista varten, tiesiv‰t Etel‰n ylpe‰t ylimykset -- nuo samat, jotka aina olivat itse‰‰n demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimitt‰neet -- keksi‰ jos joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinp‰ muodostui salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi tyˆkseen piiskata, r‰‰k‰t‰ ja tappaa neekereit‰, milloin n‰m‰ vain yrittiv‰t k‰ytt‰m‰‰n ‰‰nestys-oikeuttansa taikka mill‰ tavalla hyv‰ns‰ pyrkim‰‰n kilpailuun valko-ihoisten kanssa. N‰iden seurojen toimivat j‰senet ratsastivat v‰lin yksitellen, v‰lin parvittain, usein suurissa joukoissa -- sek‰ itse ett‰ hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin ett‰ n‰yttiv‰t kauheilta, irvist‰vilt‰ kummituksilta -- paikasta paikkaan, panemassa k‰yt‰ntˆˆn hirve‰n kosto-oikeuden verituomioita semmoisia neekereit‰ vastaan, jotka uskalsivat k‰ytt‰‰ valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. N‰m‰ salaisen kosto-oikeuden palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heit‰ nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etel‰ss‰, ett‰ unionin hallituksen asettamat j‰rjestysmiehet usein eiv‰t voineet mit‰‰n heit‰ vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli varsin vaarallista nousta. "P‰‰hallitus katseli" --sanoo muuan kertoja n‰ilt‰ ajoilta -- "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereit‰ armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin, naiset h‰v‰istiin, talot poltettiin." --Ulysses Grantin voimakas k‰si vihdoinkin eai n‰m‰ hirmutyˆt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat; mutta mit‰‰n yleisemp‰‰ rangaistusta salaisten kosto-seurojen j‰senille ei seurannut, sill‰ j‰senen‰ niiss‰ oli melkein joka toinen valko-ihoinen Etel‰n mies.[18] Entiset orjat olivat t‰ten kyll‰ saavuttaneet laissa tunnustetun yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heid‰n vapaa asemansa oli jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa j‰‰neet oman onnensa nojaan. Mist‰ saada heille tyˆt‰ ja jokap‰iv‰ist‰ leip‰‰? Taitamattomat ja tiet‰m‰ttˆm‰t kun olivat, oli heille melkein mahdotonta itse pit‰‰ huolta itsest‰‰n. Siin‰ aukeni taas entisille abolitionisteille lavea tyˆ-ala, sill‰ vanhat orjan-is‰nn‰t kiukuissaan eiv‰t tietysti laisinkaan edist‰neet neekerien vaurastumista. Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen mustille tyˆt‰, toimittaakseen heid‰n lapsilleen opetusta, antaakseen n‰listyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja t‰t‰ abolitionistien harrastusta on kest‰nyt meid‰n p‰iviimme saakka. Vaikein teht‰v‰ heill‰ kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa yh‰ viel‰ melkein entisell‰ voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan, joka taas juuri t‰ll‰ hetkell‰ n‰kyy olevan mit‰ ilkeimm‰n vihan ja vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etel‰ss‰. --Painatamme t‰h‰n, n‰iden ja muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen valaisemiseksi, muutamia otteita er‰‰st‰ Pohjassa ilmestyv‰st‰ sanomalehdest‰ ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka kuvausten kanssa muutkin viestit pit‰v‰t yht‰: Siit‰ saakka -- lausuu lehti -- kuin Etel‰valtiot v. 1876 unionin sotav‰en poistumisen kautta saivat k‰tens‰ vapaiksi, ovat ne yh‰ kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsen‰isyytt‰, "home rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille, joita toinen puoli Etel‰n v‰estˆst‰ on tuonut esiin, samalla kun toinen vaikeni tai j‰tettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa ‰‰nt‰ns‰. Musta Etel‰ heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen ohjakset siirtyiv‰t niiden k‰sist‰, jotka olivat taistelleet unionin kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sit‰ ankarimmin vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle p‰‰ssyt vanha ylimystˆ oli pian unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki mink‰ suinkin voi, musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden. Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei t‰m‰ --niiden valtios‰‰nnˆn lis‰ysten t‰hden, jotka sota oli tuottanut --k‰ynyt p‰ins‰ laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan syrj‰‰n ja valta pantiin roskav‰en k‰siin. Veruke oli kuitenkin keksitt‰v‰, kansan silmien sokaisemiseksi ja pelj‰tyn vastarinnan h‰‰t‰miseksi, -- ja niinp‰ keksittiin tuo syytˆs, ett‰ muka neekerit tekev‰t v‰kivaltaa valkoisille naisille. (T‰mmˆisi‰ juttuja tiet‰v‰t itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja t‰m‰n syytˆksen tekev‰t miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden suurimpia voittajia ja jotka ovat k‰ytt‰neet orja-herrain raakaa valtaa luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan v‰estˆlle kerrotaan kuitenkin ett‰ neekerit tapetaan hyvist‰ syist‰, ett‰ lynch-rangaistus (v‰estˆn toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden v‰lityksett‰ taikka p‰in vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on yll‰pidett‰v‰, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan saataisiin taukoomaan. -- Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan yksist‰‰n t‰n‰ vuonna (1892) etel‰valtioissa lynchattujen neekerien lukum‰‰r‰ tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisin‰ vuosina niin ik‰‰n on t‰ll‰ tavoin tapettu sadottain mustia -- kansalaisten kautta niiss‰ valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden p‰ivin‰, pidet‰‰n lakia liian kalliina jalokiven‰, ett‰ sit‰ saattaisi k‰ytt‰‰ mustan miehen hyv‰ksi. H‰n on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos h‰n rohkenee k‰ytt‰‰ ‰‰nestys-oikeuttansa, tulee h‰n ammutuksi; jos h‰n lyˆpi valkoista miest‰, tulee h‰n ammutuksi; jos h‰n katselee valkoista naista, tulee h‰n ammutuksi; jos h‰n on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidet‰‰n h‰nt‰ vaarallisena ja h‰n tulee ammutuksi. Ei valtioiden eik‰ unionin lait h‰nt‰ suojaa. Kun h‰n lynchataan, ei komenneta sotav‰ke‰ liikkeelle j‰rjestyst‰ yll‰pit‰m‰‰n. Jos h‰n puolustaa itse‰ns‰, kuten ‰skett‰in tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan t‰m‰ heti piiritystilaan ja sotav‰ke‰ l‰hetet‰‰n paikalle kukistamaan "kapinaa". -- Etel‰n sanomalehdistˆ on saman lynchauksia toimittavan roskav‰en k‰siss‰, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. -- Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etel‰valtioissa tuskin viitt‰ valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidet‰‰n melkein yht‰ luvallisena kuin j‰niksen-ajoa. Sit‰ harjoitetaan melkein yht‰ reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siin‰ yht‰ innokkaita. -- -- Jos neekerit k‰ytt‰isiv‰t itsepuolustusta roskav‰ke‰ vastaan, pidelt‰isiin heit‰ heti aivain kuin kapinoitsijoita. Paikallis-virastot k‰‰ntyv‰t kuvernˆˆrin puoleen ja t‰m‰ unionin hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. -- Home-rule-j‰rjestelm‰ ja "valkoisten ylivalta" k‰ypi ajan pitk‰‰n uhkaukseksi, vaaraksi, eik‰ ainoastaan neekereille, vaan koko unionille, kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskav‰kijoukko maaliskuussa 1891 murtausi sis‰‰n New Orleansin vankilaan, hinasi sielt‰ ulos ja murhasi 11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman. Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heit‰ tietysti suojeli voimakkaimmat kansainv‰liset s‰‰d‰nnˆt. Siit‰ huolimatta eiv‰t New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilˆ‰ murhaajista. Ja kun unionin hallitus tulee v‰liin, k‰skee Louisianan kuvernˆˆri halveksivalla ylpeydell‰ sen vain pit‰m‰‰n huolta omista asioistaan. Louisianan hallitus kielt‰ytyi antamasta mink‰‰n-moista korvausta, ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat home-rule-j‰rjestelm‰n hedelm‰t. Vuotta myˆhemmin tehtiin Memphisiss‰ Tennesseen valtiossa viel‰ inhoittavampi hirmutyˆ. Kolme kunniassa pidetty‰ ja hyvin toimeen-tulevaa neekeri‰ pitiv‰t kauppaa muutamassa esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta er‰‰n valkoisen miehen kanssa. T‰m‰ p‰‰tti karkoittaa heid‰t v‰kivallalla pois. Myˆh‰‰n muuanna iltana tuli h‰n paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita. Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyˆkk‰‰jist‰ sai surmansa. Silloin otettiin neekerit v‰kivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen; mutta joukko roskav‰ke‰ mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit. Kolme muuta neekeri‰, jotka olivat joutuneet sekaantumaan t‰h‰n ep‰j‰rjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. -- V‰h‰n j‰lest‰p‰in syytettiin muuanta neekeri‰ Arkansasissa v‰kivallan-teosta naista vastaan. Roskajoukko sitoi h‰net puuhun; nahka nyljettiin ruumiista, ja se nainen, joka oli h‰nt‰ syytt‰nyt, sytytti itse rovion. Tuskin sit‰ p‰iv‰‰ en‰‰ menee, jona ei sanomalehdet tiet‰isi kertoa jostakin lynchauksesta etel‰valtioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka niit‰ kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskav‰en omia lapsia ja pit‰v‰t sen puolta. Eiv‰tk‰ he uskaltaisikaan panna vastalausettaan, sill‰ silloin olisi heid‰n oma nahkansa vaarassa. Sananvapautta ei en‰‰ ole Etel‰ss‰ olemassa. Pari vuotta takaperin l‰hetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin valtioon. Heti kun h‰nen toimensa tuli tietyksi, kivitti h‰net roskav‰ki kuoliaaksi ja viskasi ruumiin er‰‰sen luolaan. Ainoastaan muutamia p‰ivi‰ sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisiss‰ sen t‰hden, ett‰ se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja, Iida B. Wens, ja h‰nen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista. Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pˆrssi-taloon ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. -- Niin kuuluu Chicago-lehden synkk‰ kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman liioiteltua, osoittaa yh‰ eleill‰ oleva rotuviha, joka ei hevill‰ n‰y olevan poistettavissa, ett‰ Etel‰n valkoisilla asukkailla ei viel‰ ole mit‰‰n selv‰‰ k‰sityst‰ vapaudesta eik‰ edes siit‰ erikois-itsen‰isyydest‰, "home rule'sta", jonka asiaa he etup‰‰ss‰ ovat kannattavinansa. Nuo julmat vainotyˆt mustaa v‰estˆ‰ vastaan muistuttavat viel‰ liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa sit‰ valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etel‰ niin kovalla kaipauksella halajaa, -- todistavat ett‰ p‰in vastoin ainoastaan lujennettu unioni-valta on kykenev‰ kasvattamaan varsinaista vapautta, todistavat ett‰ ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa yksin‰‰n kannattaa sit‰ kansallista ja persoonallista vapautta, jolle Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen el‰m‰ aikoinaan rakennettiin. * * * * * Aikoja tietysti viel‰ kuluu, ennenkun t‰m‰ Pohjan kasvatustoimi Etel‰ss‰ on t‰ytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat her‰tyshuudot orjuuden abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin tarvitaan viel‰ yht‰ ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta, ennenkun t‰m‰ Etel‰st‰ poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myˆskin ja etup‰‰ss‰ lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyper‰isi‰ oikeuksia. Mutta vaikka oikea vapauden-k‰site t‰ten ei viel‰ ole p‰‰ssyt juurtumaan Etel‰n valkoiseen v‰estˆˆn, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan melkein v‰estˆn tiet‰m‰tt‰ monessa suhteessa jo vaikuttanut kasvattavasti siihen ja sit‰ itse teossa hyˆdytt‰nyt. Niinp‰ ovat nuo samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyˆ olekkaan niin kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyˆ oli itse teossa tehnyt Etel‰n kˆyh‰ksi; se tuli ylt‰kyllin n‰kyviin kansalais-sodassa, ja t‰m‰n per‰st‰ oli Etel‰n taloudellinen tila aivan h‰viˆ-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin tyˆl‰isiin, joista jo t‰h‰n aikaan enemm‰n kuin puolet ovat valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa tyˆ on tehnyt Etel‰n rikkaaksi. Ennen oli sill‰ teollisuutta tuskin nimeksik‰‰n, nyt on ainakin p‰‰sty varsin kauniisen alkuun; sen kivenn‰is-aarteita kaivetaan yh‰ enemm‰n ylˆs maan piiloittavasta povesta, ja eritt‰inkin rautateollisuudessa kilpailee se jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, ett‰ Etel‰n valkoinen v‰estˆ on, siit‰ asti kuin sen itse t‰ytyi ryhty‰ tyˆhˆn, oppinut antamaan arvoa t‰lle ja kunnioittamaan tyˆntekij‰‰. Ennen aikaan sama v‰estˆ syd‰mens‰ pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta tehd‰ kuin tyˆt‰, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta tosi-tyˆst‰; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa tyˆss‰ kilpailla valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo muuntumista parempaan p‰in -- viel‰p‰ molemmin puolin. Parempi vihata kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna. Mit‰ muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua, niin on meid‰n ensiksikin huomauttaminen ett‰ republikaaneilla eli tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] -- t‰h‰n p‰iv‰‰n saakka -- ainakin n‰enn‰isesti on ollut valta k‰siss‰‰n, mutta unionin hallituksen on tietysti t‰ytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla valtios‰‰ntˆ‰, rajoittaa valtansa k‰ytt‰mist‰ asiainhaarain mukaan ja etenkin pit‰‰ silm‰ll‰ Etel‰n omituisia oloja, jotka viel‰ niin melkoisesti pid‰tt‰v‰t vapaampaa edistymist‰. Republikaanisen puolueen sis‰llinen politiiki muuten on yh‰ edelleen kannattanut samaa ankaraa suojelustulli-j‰rjestelm‰‰, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua, pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka pakoitettiin vet‰m‰‰n pois voimansa Mexikosta, miss‰ Napoleon III:n sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja sovintotuomio GenËvess‰, -- joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat korvaukset niist‰ vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa varustetut Etel‰n kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle -- oli myˆskin suuri voitto unionin hallitukselle. Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Yl‰-J‰rven (Lake Superior'in) l‰nsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi unioniin. Sit‰ seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v. 1863 L‰nsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten l‰nsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v. 1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan l‰nsipuolella; v. 1876 kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in v‰lill‰. Viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lis‰ksi tullut: Pohjois- ja Etel‰-Dakota Minnesotasta l‰nteenp‰in Missouri-tasankojen luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin v‰lisell‰ suurella yl‰ngˆll‰, sek‰ Washington, Oregonista pohjoseen Tyvenen Meren rannikolla. Territorioina ovat viel‰: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole p‰‰ssyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei viel‰ ole tarpeeksi asti asukkaita unionin j‰senkunniksi p‰‰st‰kseen, sek‰ indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha v‰estˆ juuri kansallisuutensa t‰hden on suljettu pois siit‰ kansalais-oikeudesta, mink‰ maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta -- ei auta! Amerikan alkuv‰estˆ on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiens‰ maassa -- ja t‰ss‰ matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu. Kansalais-oikeuksia eiv‰t myˆsk‰‰n ole saaneet Amerikaan syˆpyneet Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on 1 miljoonan paikoille. He tyˆskentelev‰t hyvin v‰h‰ll‰ p‰iv‰paikalla ja kiusaavat siten valkoista tyˆv‰estˆ‰. V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Ven‰j‰lt‰ suuren Aljashka nimisen niemimaan Beringin salmella. T‰ten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja t‰ytt‰‰ nyt ‰‰rettˆm‰n alan valtamerest‰ valtamereen, joita meid‰n p‰ivin‰mme suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdist‰v‰t, niin ett‰ tuon suunnattoman pitk‰n matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdess‰ viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilev‰t muutenkin rautatiet paikasta paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet ja valtavat vesistˆt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain hˆyrylaivoja halkailee. Pohjois-Amerikan maanviljelys -- kokonaisuudessaan k‰sitettyn‰ -- on meid‰n p‰ivin‰mme jo niin mahtavalla kannalla, ett‰ sille tuskin en‰‰ Vanha maailma vertoja vet‰‰; ja p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ lavenee viljeltyjen turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yh‰ edistyv‰t. Amerikan maanviljelij‰, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti l‰htenyt samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija, asianajaja, l‰‰k‰ri. H‰n ymm‰rt‰‰ sent‰hden asiansa ja tiet‰‰ k‰ytt‰‰ hyv‰kseen sek‰ keksintˆj‰ ett‰ ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista antaa Pohjois-Amerika yksin‰‰n viidennen osan. Omituista sen maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on tyˆll‰ itse maan suhteen, ja se lavea k‰yt‰ntˆ, jonka t‰m‰n johdosta koneet ovat saaneet, koska ihmisvoima on kallista. Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut viel‰kin huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa teollisuutta tuskin nimeksik‰‰n. Englanti oli sen ehk‰issyt. Nyt on Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa ja voitti v. 1886 t‰ss‰ suhteessa Englannin teollisuuden 130 punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka piileilev‰t Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa. Kauppa ja merenkulku on niinik‰‰n edistynyt j‰ttil‰isaskeleilla, ja suuria kauppakaupunkeja kohoaa meid‰n p‰ivin‰mme semmoisiltakin sis‰maan seuduilta, jotka viel‰ muutamia vuosikymmeni‰ sitten olivat melkein t‰ydellisin‰ er‰maina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen Pacific-rautatien l‰htˆpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen Californian kirjavasta San Franciscosta ja "L‰nnen ruhtinattaresta", millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-j‰rven rannalla. Chicagoa, niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa viel‰ ainoastaan v‰h‰p‰tˆinen "hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidet‰‰n nyt jo Amerikan toisena kaupunkina v‰kilukunsa ja liikkeens‰ puolesta. New York on ensim‰inen, vanha Filadelfia kolmas. Kirjallisen el‰m‰n ja hienomman sivistyksen p‰‰paikkana sit‰ vastoin on pidett‰v‰ puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa vanha Boston. Aivan sen l‰hell‰, ainoastaan kappaleen matkaa itse kaupungista, Cambridgess‰, vaikuttaa myˆskin Amerikan vanhin yliopisto, kuuluisa Harvard, joka vet‰‰ vertoja Euroopan mainioimmille yliopistoille ja viel‰ toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin n‰m‰. Samaan malliin perustettuja ovat myˆskin Filadelfian "Yale college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita t‰t‰ nyky‰ on koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri uskontokuntia varten taikka vain ylempi‰ kouluja. -- Ylip‰‰t‰‰n pidet‰‰n Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on olemassa oppilaitoksia ylt'ymp‰ri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa. Ja n‰iss‰ kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni niit‰ l‰mpim‰ll‰ k‰dell‰ hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset, ja kansan lapset ja nuoriso niit‰ k‰ytt‰v‰t ahkerammasti kuin miss‰‰n muualla maailmassa. T‰m‰np‰ t‰hden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan syv‰tietoinen, kuitenkin ihmetelt‰v‰n laajalle levinnyt, on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen tyˆ-alan v‰estˆˆn. Mutta niinp‰ harrastaakin Amerikalainen yleisi‰ asioita sammumattomalla innolla, ja h‰nen, niin sanoaksemme, hartautensa t‰ss‰ kohden on sit‰ suurempi, koska h‰n itse yht‰ hyvin kuin kukaan toinen on n‰it‰ asioita ohjaamassa, on vapaa kansalainen t‰m‰n sanan kauniimmassa merkityksess‰. Aatteiden levi‰misest‰ pit‰v‰t huolta -- paitsi nyt koulut -- myˆskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensim‰iset yhteiskunnat Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja sill‰p‰ ne suureksi osaksi viel‰kin lep‰‰v‰t. Puritaanit, episkopaalit, presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat painaneet ja painavat yh‰ viel‰ henkisen leimansa asianomaisen kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat h‰nt‰ hengelliseen kunta-el‰m‰‰n, josta h‰n viepi sielunsa virkistyneen sis‰llˆn ulos maallisen el‰m‰n toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina muistettava, ett‰ Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mit‰‰n tekemist‰ mink‰‰n uskonnollisen seurakunnan kanssa, ett‰ siis mit‰‰n valtiokirkkoa ei ole eik‰ saa olla olemassa, ja ett‰ seurakunnat itse sek‰ valitsevat ett‰ palkkaavat pappinsa. Mutta t‰m‰ uskonnollinen vapaus juuri on suuressa m‰‰r‰ss‰ vaikuttanut myˆskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen. -- Sanomalehtien merkitys niin vapaassa maassa kuin Amerikassa on tietysti ‰‰rettˆm‰n suuri, ja niit‰ luetaankin enemm‰n kuin miss‰‰n muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sit‰ kauppalanalkuakaan L‰nnen perimm‰isiss‰ nurkissa, jolla ei olisi omaa sanomalehte‰ns‰ paikkakunnan erin‰isi‰ tarpeita varten; ja suurten kaupunkien j‰ttil‰islehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksi‰ ja leimauksen nopeudella lenn‰tt‰v‰t mit‰ kaukaisimpiakin tiedonantoja ylt'ymp‰ri valtakuntaa, ovat joka miehen k‰siss‰. Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista; mutta t‰m‰n vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita toinen toisensa per‰st‰ ja hyv‰ll‰ menestyksell‰. Ensim‰inen tunnetumpi runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myˆs ilmestyiv‰t Fenimore Cooper'in miellytt‰v‰t kertomukset uutisasukasten el‰m‰st‰ silloisessa L‰nness‰ ja Washington Irving'in ter‰v‰n kyn‰n hienosti piirretyt kuvaelmat. Myˆhemmist‰ kauno-kirjailijoista on eritt‰inkin muistettava is‰nmaallinen runoilija Longfellow. Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut is‰nmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan Alankomaiden vapaussodan historioitsija. -- T‰ss‰ nyt puhumattakaan meid‰n p‰iviemme lukuisista tiedemiehist‰ ja kirjailijoista. Se vain olkoon lopuksi lausuttu, ett‰ samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa on erinomattain suuri, samate myˆs on se kasvattanut henki‰, jotka osaavat sen tarpeita tyydytt‰‰ ja kunnialla vet‰v‰t vertoja Vanhan maailman henkisen liikkeen kannattajille. Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin viel‰, eik‰ suinkaan viimeisess‰ sijassa, itse valtiollinen el‰m‰, johon Amerikalainen aikaisin perehtyy. H‰nen oma kotikuntansa, jonka asioita h‰n kiivasti harrastaa, on ensim‰isen‰ asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota h‰n pit‰‰ pienen‰ is‰nmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein is‰nmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan valtiollisessa el‰m‰ss‰ tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim. puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta t‰m‰n ulkokuoren alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja seh‰n antaa jokaiselle ihmisel‰m‰lle niin suuren arvon. Kysymys on vain siin‰, mill‰ tavoin t‰m‰ maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten toteutuva. VIITESELITYKSET: [1] Amerika koko maanosan nimityksen‰ lˆytyy ensiksi v. 1570 Orteliuksen karttateoksessa "Theatrum orbis terrarum." [2] Syntym‰ aikakin on niin ep‰varma, ett‰ kun muutamat l‰hteet mainitsevat vuoden 1436, toiset taasen siirt‰v‰t sen aina vuoteen 1456 saakka. [3] Italialaisen nimens‰ Colombo oli retkeilij‰ siihen aikaan siis muuttanut Colomo'ksi. Myˆhemmin vaihtoi h‰n sen espanjalaiseen muotoon: CristÛval Colon. Latinoittu muoto Columbus, jonka suomenkieless‰ tavallisesti kirjoitamme Kolumbus, on alkuansa lainattu latinankielisest‰ kertomuksesta h‰nen ensim‰isest‰ matkastaan. [4] Niin v‰itt‰v‰t myˆhemm‰t tutkijat. Vanhempien kertomusten mukaan ei Pinzon t‰t‰ kuitenkaan olisi lˆyt‰nyt niin aivan "v‰h‰n", koska h‰n muka sis‰maassa k‰ydess‰‰n oli muutamalla nuppineulalla saanut ostaa "nyrkinkokoisia kultamˆhk‰leit‰." [5] L‰nsi-Indian maantuotteita oli t‰h‰n aikaan tarjona melkein yksist‰‰n puuvilla ja tupakka, joiden tavarain arvoa Colombo ei ymm‰rt‰nyt. Sittemmin tuotiin t‰lt‰ kalkkona ja maissikasvi Euroopaan, josta Colombo puolestaan oli t‰‰ll‰ toisella retkell‰‰n istuttavaksi Indiaan tuonut lampaan, sarvi-karjan, hevosen ja sian sek‰ meid‰n viljelyskasvit. [6] Niit‰ lukijoitamme, jotka n‰ist‰ merkillisist‰ tapauksista haluavat tarkempia tietoja, viittaamme ‰sken ilmestyneesen kirjaseen "Mexikon valloitus. Kappale Amerikan historiaa" Werner Sˆderstrˆmin kustantamassa kokoelmassa; "Tuhansille kodeille tuhatj‰rvien maassa". [7] Rangaistus pantiin sittemmin toimeen sill‰ tavoin, ett‰ maaherra Mexikolaisten kauhuksi poltettiin roviolla, -- n‰ytelm‰, jonka vertaista julmuudessa n‰m‰ eiv‰t ennen olleet n‰hneet, niin tottuneita kuin ihmisuhreihin olivatkin. [8] Pemmikan on koputettua ja kuivattua bison-h‰r‰n lihaa. [9] Oclahoma nimisen uuden territorion indiaanit ovat kuitenkin viime aikoina v‰hitt‰in ruvenneet taipumaan maanviljelykseen. [10] Jotkut tutkijat ovat kokeneet n‰ytt‰‰ todeksi ett‰ sama mies jo sit‰ ennen olisi matkustellut t‰m‰n rannikon vesill‰ ja muun muassa astunut Pohjois-Amerikan mannermaan rannalle nelj‰toista kuukautta ennen kuin Colombo lˆysi Etel‰-Amerikan. [11] T‰t‰ kertomuksemme osaa toimittaessamme k‰yt‰mme l‰hteen‰mme myˆskin -- ja, mit‰ kansalaisiimme tulee, p‰‰asiallisesti --Yrjˆ-Koskisen kirjoitusta: "Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa" (Opiksi ja Huviksi. Lukemisia Suomen perheille. Helsingiss‰ 1863). [12] Myˆhemmin, sodan jo aljettua, l‰hetettiin Benjamin Franklin Parisiin hieromaan Ranskan kanssa liittoa, joka sitten saatiinkin aikaan. V. 1785 palasi h‰n viimein suuren tervehdysriemun vallitessa kotimaahan, valittiin kongressiin ja vaikutti sanallaan ja tyˆll‰‰n kuolemaansa saakka v. 1790. Franklinin viimeinen kirjoitus oli innokas her‰tyshuuto neekeri-orjuuden poistamiseksi. H‰nen marmorisessa muistopatsaassaan on kirjoitus: Erupuit coelo fulmen sceptrumque tyrannis. (Taivaalta ryˆsti h‰n tulen ja vallan vallikkoloilta.) [13] Jo vuonna 1778 oli t‰st‰ itsen‰isyydest‰ ollut Englannin parlamentissa puhetta. Silloin sit‰ vastusti myˆskin vanha Pitt --samalla innolla kuin h‰n ennen oli moittinut kaikkea v‰kivaltaista menetyst‰ siirtokuntia kohtaan --, sill‰ Pitt ei suinkaan ollut niit‰, jotka suosivat Englannin vallan lohkaisemista. Kesken t‰t‰ puhettansa parlamentissa meni vanhus tainnoksiin ja vietiin kotiin. Kuukauden kuluttua oli h‰n kuolleena. [14] Ks. Konne Zilliacus "K‰sikirja Pohjois-Amerikasta". Porvoossa 1892. Sivu 70 ja seur. sek‰ 89 ja seur. [15] Ks. Alexandra Gripenberg: "Orjain vapauttaminen Pohjois-Amerikassa". Helsingiss‰ 1892. Sivu 6. [16] Ks. Alexandra Gripenberg. Mainittu kirjanen. Sivu 43. [17] Ks. Aleksandra Gripenberg. Mainittu kirjanen, siv. 7. [18] Tunnettu amerikalainen kirjailija Albion W. Tourgee on "Uudestaan-rakentamisen" eli "rekonstruktionin" ajoilta kirjoittanut oivallisen, tosi-tapauksiin perustuvan romaanin, "A Fool's Errand", joka nimityksell‰ "Hullun Yritys" lˆytyy suomeksikin k‰‰nnettyn‰. [19] Ainoana poikkeuksena on demokraati Grover Cleveland'in presidenttikausi vv, 1885-1889. -- Siit‰ kun yll‰-oleva kirjoitettiin, on Cleveland taas uudestaan valittu presidentiksi. End of the Project Gutenberg EBook of Amerika, sen lˆytˆ, valloitus ja kehitys, by Tyko Hagman *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKA, SEN L÷YT÷ *** ***** This file should be named 37822-8.txt or 37822-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/3/7/8/2/37822/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.