Alakuloinen meri

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALAKULOINEN MERI *** ALAKULOINEN MERI Runoja Kirj. Anna Kaari [Kaarina Höglund] Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYS: KEVÄTYÖ Kevätyö Alakuloinen meri Kaipaus Meri yöllä Onnellinen aamu POLKU Polku Laulu sinulle Maja Kirje Jää hyvästi, hyvää yötä Alakuloinen päivä Varjolaulu Murhe MUSTA TAUTI Wen-Kiyn'in valitus Kuin kuolinpaarien lakanat Musta tauti Pimeä meri Ystäville Kuollut sydän Sa liian myöhään tulit takaisin SYVYYDESTÄ Laiva Kaupunki Ilta Syyssade Kauhu Kuutamo kaupungissa Syvyydestä AAMU Lumisade Akvarelli Uusi kevät Aamu Keväthurmio Uudestisyntyminen Pieni laulu Onnellinen rakkaus Yö niityllä VALKEA HÄMÄRÄ Äiti Rannalla Ota mun kädestäni kiinni Sisarelle Ametisti Valkea hämärä KEVÄTYÖ KEVÄTYÖ Meren yllä on pimeät, raskaat varjot: pilvien varjot. Ranta on paennut viileään, siniseen sumuun. Laiva on nostanut purjeet yöhön ja liukuu etenemättä — Jostakin läikkyy äkkiä valoa veteen, outoa, kirkasta valoa. Meri liikkuu aalloitta yössä. Meri on ihana maailma ääriä vailla. Valo on sammunut. Purjeet ovat sulaneet pilvien varjoon. Varjo on hajonnut pimeään mereen. Kaikki on yhtä. Yössä on ainoa kuuluva ääni: — Salaisiin kiviin särkyvä vesi. ALAKULOINEN MERI Oot harmaa, aalloin väsynein sa tumman pilven alla hiljaa vaellat! Mun, ihmisen, on hyvä levätä sun rannallas, kun viilee tuuli unhoituksen levon lupaa. Oot harmaa, kaiken elämän, sen murheen, epätoivon pyyhkii aaltos pois. Ja rannoiltas ja minut, ihmisen, kun hiljaa vaellat sa tumman pilven alla aalloin väsynein. KAIPAUS On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan tuuleen viileään. Ovat tomuinen maa ja ranta kaukana häipyneet meren hämärään. On linnun sydäntä syönyt ikävä ulapan lintujen vapauteen, missä punaiset karit nousevat merestä satoine lokkien pesineen. On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan aamuun valkeaan, missä auringon noustessa merestä kirkkaana unohtaa tomuisen, kuuman maan — MERI YÖLLÄ Meri yöllä on kuultavan kirkas, sen vesi on valkoinen, ja lokkien kaartuvat siivet ei varjosta pintaa sen. On tiirojen kirkkaus jäänyt myös rannoille kuolemaan. Vain kaukaista kohinaa kuuluu: meri puhelee unissaan, ja huo'aten joskus syvään se mainingin kohottaa, mi aaveena edeten liukuu veden pintaa valkeaa. Nyt ylitse yöllisen meren, veden vaiheilla valkean käy kutsuva kuiskaus hiljaa meren lempeän jumalan. ONNELLINEN AAMU Miten onnelliseen aamuun meren saarella herätä voi! Kuin vihreään kylpyyn kutsuin meren aallot rannalla soi. Ja lokkien helminauhaan on tiirat yhtyneet. Ne ensimmäisinä meressä on aamulla kylpeneet. Meren onnelliseen aamuun kun vielä herätä vois! Meren vedessä viheriässä surut sairaat huuhtoa pois. POLKU POLKU Sinä kuljet monia, leveitä teitä. Joka tie vie jonkun ystävän luo. Eräs kovin kapea, hämärä polku sinut minun luokseni joskus tuo. Eräs niityn ruohoon hukkuva polku, jota tiellä kulkijat eivät nää, joka sinulta myöskin helposti unhoon kovin pitkiksi ajoiksi usein jää. Sinä kuljet monia, leveitä teitä. Minä turhaan polulla odotan. Minä pelkään, rakkahin, huomaamatta polun kokonaan umpeen ruohottuvan. LAULU SINULLE Sua päivät iltaan aattelen, kun hiljaa askaroin. Viel' läpi illan hämärän sun silmäs nähdä voin. Sa vaikka kuljet kaukana, olet aina vierelläin. Kuin tuvan lämmin hämärä sa kierrät sydäntäin. Sa olet öinen hiljaisuus, mi tupaa vartioi, Sun kuiskaukses unihin kuin huilun ääni soi. Sua yöt ja päivät aattelen, sa olet elämäin. Sa vaikka kuljet kaukana, olet aina vierelläin. MAJA Ma sydämestäni nyt majan teen ja vien sen erämaahan kaukaiseen. Sen kynnyspuulla istun odottain. Tuo kaipuu kerran sinut majahain. Ja takkatulta sulle iltaisin ma vaalin onnellisin unelmin. Sa tulet kerran, silmiis suutelen ma silloin unet syväin metsien ja vuorten etäisinä siintäväin ja havun tuoksun, kukkain himmeäin. Ma oman ikäväni suutelen ja rakkauden suuren, avoimen ja yksinkertaisen kuin erämaa, mi etees rannatonna aukeaa. KIRJE Niin pitkän kirjeen kirjoitin kuin oli ikäväin, ja ajatuksin kuumeisin ma odottamaan jäin. Sa vihdoin muistat kirjoittaa: Saan kirjeen ohuen. Sen sanat mua viluttaa kuin päivä tuulinen tai linnun huuto suolta päin tai ruutu ikkunan, min jäisen lasin ääreen jäin ma kädet helmahan. JÄÄ HYVÄSTI, HYVÄÄ YÖTÄ Jää hyvästi, hyvää yötä, ma nukun sulta pois ja väliltämme kaikki kuin unhoitettu ois. Jää hyvästi, hyvää yötä. On monen käynyt niin. Tie huipuilta vie aina alas kuilun syvyyksiin. Jää hyvästi, hyvää yötä. Sua vielä suutelen — Ja nukun pois, mut koskaan ma aamuun herää en. ALAKULOINEN PÄIVÄ On järvi kellanharmaa, ja mustat pilvet kulkemaan jo ovat väsyneet. Ne riippuu järven yllä kuin kummalliset varjot vaan tai siivet väsyneet. Ma askelteni ääntä kuin joka hetki vavahdan ja käännyn katsomaan. Vain jalkojeni alla ma taitoin kaislan ruskean. Jään sitä katsomaan — Niin alakuloisena ma rantaa pitkin kävelen ja jotain ikävöin — Kuin mustat pilvet raskas on yksinäisyys päivien. — Pois täältä ikävöin. VARJOLAULU Jäät valon lämpöön niinkuin lintu jää, kun varjossa jo viileyttä on, ja enää varjon pimentoon ei nää sun silmäs, huikaisemat auringon. Vain kuumaan valoon yli maisemain ne tuijottavat kauas, ohi mun. Oon varjossa ma pieni kasvi vain, ja silmäis valosta ma huikaistun. Jäät kauas valoon, minä varjoon jään, ja lehdet sulkee minut pimentoon. Ma kylmään heinään painan raskaan pään, sa lennät niinkuin lintu aurinkoon. MURHE Voi, että kätes lämmön vangita ma voisin kuin pienen linnun kylmään kätehein! Ma silloin hiljaisesti onnellinen oisin, ja katkeruus ei nousis huulillein. Voi, että askeltesi kaiku korvistani ei koskaan sammuis kuulumattomiin: Sa silloin kulkisit kuin aina rinnallani, ja murheeni mun sulais kyyneliin. Voi, että onnellinen muisto hyvyytesi ois suurempi kuin mykkä tuska tää: kun toisiin silmiin hukkuu katsehesi ja minuun enää silmäs eivät nää — MUSTA TAUTI WEN-KIYN'IN VALITUS I. Pian sammuu kaikki lyhdyt teehuoneen valkean — Ma joka ilta turhaan sua täällä odotan. Taa silkkiviuhkan pääni ma painan itkevän — Kuu Jykou-virran ylle on noussut vihreän. Tuon virran taakse tiedän sun luotain paenneen — Ma sieltä, armas, toivon sun onnen löytäneen. Nurkassa yksin täällä teehuoneen valkean ma yhä sentään vuotan sun kerran palaavan. II. Kun nauroin ja leikin ja tanssin, sinä istuit synkkänä vain — Sinä vihaa siitä kannoit ja epäilit rakkauttain. Minä sammutin ilon ja naurun, kun, armas, tahdoit niin — Nyt joka ilta itken ma itseni nukuksiin. Minä sammutin ilon ja naurun. Mitä enää olla vois? Sinä kaukaa ihmein katsot — ja luotani lähdet pois. III. Sinä, armas, luotani lähdet, minun ruumiini vapisee — Eron katkeran yrtin tuoksu nyt ilmassa leijailee. Teekupin huulille pienen minä vavisten kohotan, sen, jost' olet juonut, armas, vihan karvaan pisaran. Sinä lähdet luotani kauas, ilo kanssasi pakenee. Nyt iltaisin vieras käsi sinun otsaasi hyväilee — Minä kuljen virralle öisin, kun ei kuu luo valoaan, vain pimeät laineet huokaa ja sydän rakkauttaan — IV. Tämä paikka on kuollut, linnut tätä paikkaa pakenee, ja kukkaset kuolee, varjo joka hetki tummenee — Tämä paikka on kuollut, tässä on murhattu rakkaus — Te, ihmiset, kuulkaa, yksi on minulla toivomus: Kun kuolen ma kerran, pian, sitä toivon enää vain — niin hautani tänne tahdon minä lähelle rakkauttain. KUIN KUOLINPAARIEN LAKANAT Kuin kuolinpaarien lakanat niin olivat kasvosi valkeat ja liikkumattomat. Kuin kuolinpaarien vierellä minä istuin kädet ristissä ja tahdoin itkeä — Vaan silmät kuivina tuijotin sua suuressa tuskassa silmihin ja kauhusta vapisin. Miks ovat kasvosi kalpeat ja silmäs kuolonsairahat — jos vielä rakastat? MUSTA TAUTI Mun sydäntäni musta tauti syö: sun silmissäsi vieraat silmät nään. On kuollut rakkautes minuhun. Ma kivistävään epätoivoon jään. Sa kuulet sanani ja kuitenkin jo tuokiossa kaiken unohdat. Tai ehkä kuunnellut et ollenkaan, — minussa toista jo kai rakastat. Sa vanhaa lemmittyäs jotakin tai uutta muistat, — mua enää et. Tai rakkautta vain sa rakastat, vain lemmen nautinnosta suutelet. Mun sydäntäni musta tauti syö, mua tuska katsoo silmin verisin, ja epätoivo lankee ylleni: sinua itseäs ma rakastin. PIMEÄ MERI Minä olen pimeä meri, kylmä ja yksin ihan. Lyö rannoilla musta veri epäluulon ja vihan. Olen ulapan pitkän ja aavan pian jääksi hyytyvä vesi. Löi rintaani mustan haavan sinun julma rakkautesi. YSTÄVILLE Te menkää luotani kaikki pois, te, joita rakastan! On niinkuin kätenne kuolleet ois, kun niitä puserran. En silmäinne kalvossa katsetta nää, kun luotte ne minuhun. Epäluulon tappava käärmeenpää on tunkenut sieluuni mun. Te menkää luotani kaikki pois! Minut vaikka kirotkaa. Minun helpompi etäällä teistä ois taas — teitä rakastaa. KUOLLUT SYDÄN Meren laulua syvästi onnekasta, jota kuulin aina ma korvissani, olen lakannut kokonaan kuulemasta. — Meren kuva on sumennut sielustani. Olen polttanut tuhkaksi herkimpäni: Kuvat, äänet kirkkaat on himmenneitä. Kivitaakkana kuollutta sydäntäni nyt kuljetan pimeitä, pitkiä teitä. Voi enää vain unessa kipeässä meri joskus laulaa mun korvissani — Minä itkuuni herään ja pimeässä kuin mieletön parahdan vuoteellani. SA LIIAN MYÖHÄÄN TULIT TAKAISIN — En ole tyttö, jota rakastit. Vuossata siitä vierinyt jo lie, kun hänest' erkanit. Sa liian myöhään tulit takaisin — Miks katsot noin kuin tuntisit sa minut kuitenkin? Ma olen vieras. Miksi katsot noin? Hän kuollut on, ja muistolleen ma ammoin rauhan soin. Ma olen vieras, hänet tunsin vaan ja tiedän: anteeks antoi hän myös sulle kuollessaan. Käy jälleen seutuun, josta tulitkin. Ei kukaan löydä hänen haudalleen — Sa liian myöhään tulit takaisin. SYVYYDESTÄ LAIVA Musta laiva vettä joluu. Lintu huutaa ulapalla. Laivan yllä pitkät pilvet, syksyn raskas vesi alla. Joku tulee — Joku lähtee — Laiva, kohtaloita kannat. Kohoo veden kahtapuolta murheen pitkät kaislarannat. Joku muistaa, joku itkee — Kaikki rannat jäivät taaksi. Hiljaa joluu ulapalle kohtaloiden musta haaksi. Aukee aamu laivan eteen: Laivan lasiruudut kiiltää. Joku itkee, joku toivoo — Oudot linnut vettä viiltää. KAUPUNKI I. Musta liikkumaton virta, kylmä kivisilta yllä. Hullu kaipuu puristaa mua painajaisen syleilyllä. Sillan täyttää tulvehtiva, aina uusi ihmishumu. Yksinäisen vaeltajan kiertää sankka, sairas sumu — II. Yökahvilan lamput kiiltää, ja huulien punattujen kova nauru ilmaa viiltää, ja lasien särkyminen. Joka yö sen lamput kiiltää, vain ihmiset vaihtuvat sen. Sama hullu nauru viiltää, ja sama on — särkyminen. III. Talot rinnatusten ventovieraat ovat. Taloin yllä tähdet armottoman kovat: Heikko sortuu siellä vahvan tahdon alle. Valta elää suotu vain on sortajalle. Kovat kivipiiput siellä yksin tohti nostaa päätään, nousta korkeutta kohti. ILTA Kylmä ja kostea ilta. Sumu on kiertänyt talot. Kaikilla väsyneet silmät niinkuin himmeät valot. Pakenen etäälle muista ainoan totuuden eteen: Sammuvat hyvyys ja lämpö sumuna jäiseen veteen. Häviää tyhjäksi kaikki — Selvinkin ajatus hajoo. Kosteaan, hämärään kuiluun elämän kauneus vajoo. Elänkö? Tuijotan sumuun hämärän tyhjällä tiellä. Katselen sokeiksi silmät: Mitään en näe ma siellä. SYYSSADE Sinä tunnetko: oudosti levoton koko ilma ruutujen takana on! Puun lehdet varjoina lepattaa, joku ruutuun kolmasti kolkuttaa. Sade puistoon huutona kohisee. Joku ruudun takana ääntelee — Olet yksin yössä niin avuton, kuin lehdet kylminä kätesi on. Joku hiipii ympäri huonettas, joku toinen on sinun huoneessas. Valo lamppusi sammuu lehahtain — Se sammuiko ilmanvedosta vain? Kuka tähtesi näin on levoton? Kenen ajatus luonasi yössä on? Vai tyhjyyskö vain luo varjojaan — sinut saartaen yöhön kauhullaan. KAUHU Ilma ei liiku ja vaiti on puistot. Talojen yllä on jäätynyttä sauhua. Kiertelen ilotonna kaupungin katuja, pakenen vierasta, nimetöntä kauhua. Kadut on tyhjät ja ystävät poissa, vai lienenkö itse jo kuuro ja sokea? Kankea jähmetys jäsenet hyytää, — elämää saanko enää koskaan ma kokea. Kuljenko koskaan enää näkevin silmin? Tunnenko rakkauden tuskaa ja riemua? Sydän on hyytynyt julmasta kauhusta: — Kuoleman armoton virta Jo vie mua. KUUTAMO KAUPUNGISSA Kuun valkean juovan liukuvan yli märän kadun nään läpi huurusta himmeän ikkunan katuvaunuun kiitävään. Taas hajoo kalpea valo tuo katulampun paisteeseen. Noin sielusta kaiken herkän juo kadun kuume verkalleen — SYVYYDESTÄ Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävät kuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan. Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaan ne sydämeni paikallensa veriin iskevät. Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin — Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten. Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten, ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin. Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat, ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on. Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton, mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat. Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyen pois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen. Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleen on nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen. Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi, Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en, Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen, on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi. Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan, on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien, ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa sen kuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan. Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin, ja kukaan vastata ei kenellekään voi. Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soi ja nauru, joka särkyy avunhuutoihin. AAMU LUMISADE Putoilee mustille kiville, pimeille kaduille lunta. Käsille, silmihin sataa lepoa: lempeää unta. Jonnekin etäälle kirposi sielusta kipeä taakka. Putoilee viileää lunta sieluni pohjalle saakka. Ihmisten silmistä katsoo kuin lapsi: heräävä hyvyys, arka ja uusi rakkaus, kirkkaiden vesien syvyys — AKVARELLI Rannalla helisi jäiset kaislat. Sininen hämärä jäätä hiipi. Taivaan reunalla kapea pilvi niinkuin irtireväisty siipi. Siniseen hämärään rannat hajoo. Luminen järvi on autio, aava. Taivaan reunalla vielä on ruskon ohut, heikosti punerva haava. UUSI KEVÄT On niinkuin lävitse pilvien jo auringon nähdä vois, ja pisarat takana ruutujen kuin valosta raskaat ois. Jo lentää lokit valkeat yli sataman jäisen veen. Yön, kuoleman raskaat ulapat nyt aukee kirkkauteen. Ja ihme: kivessä sydämen kipu ihana liikahtaa, kun siivet kuolleen kaipauksen taas lentoon aukeaa. AAMU Aamu kohoo niinkuin lintu ylle kaupungin, jäisen meren kirkkauden tuoden, ohuin, häikäisevän valkein lentimin kuvaisensa joka ruutuun luoden. Sieluhuni niinkuin ruutuun valo lankeaa aamun linnun valko-lentimiltä. Sairaat unet sielustani valo karkoittaa, varjot säikähtyvät ympäriltä. Herään aamuun onnellista päivää aavistain, katson ulos hymyilevin huulin. Valo välkkyy huoneessani, riemu sielussain. Aamu lentää onnellisin tuulin. KEVÄTHURMIO Meri vapaa on. Jäät pirstaksi lyö aallot nuorina maihin, Ja reväissyt pois silmästään on taivas harmaan kaihin. Valo tulvehtii! Alas hajonneet on ahtaan murheeni seinät. Ja raunioon kevät kasvattaa kuin hetkessä kukkivat heinät. Nään esteettä. Miten kauas vain! Ei katseeni rajoja tapaa: On vallassain koko maailma, olen niinkuin jumala vapaa! Voi, kevät on minut huumannut! Soi lauluna tulinen veri. Olen ainakin hetken onnellinen ja kesytön niinkuin meri. Kevät kaikkien on! Vain elämää ja naurua täyteen huoneet! Mitä murheista, me olemme jok' ainoa kevättä juoneet! UUDESTISYNTYMINEN Ma olin kuollut. Kylmään tomuhun loit jumalhengen tavoin elonliekin. Sua kiitän siitä, rakkautes sun mun vaikka uusiin kärsimyksiin viekin. Ma elän! Ah, kuin kuume ruumistain mua vapisuttaa rakkaus ja kaipuu. Kuin kasvi maasta valoon kurkottain niin sydämeni puolehesi taipuu. Ma mitä olen, olen kauttas sun. Ma mitä näen, näen silmilläsi. Sun voimas palaa veressäni mun. Ma kannan povessani sydäntäsi — PIENI LAULU Olet kultaista valoa tulvillaan kuin keväinen ilma vain! Tulen niinkuin ihanaan puutarhaan sinun luoksesi, armahain. Olet niinkuin lämmin tuuli on hyvä kukalle puutarhan. Sen hengität kylmästä elohon, näet lämpöösi aukeevan. ONNELLINEN RAKKAUS Sun silmistäsi onnelliset linnut lentävät. On sydämesi niiden lämmin pesä. Kun joskus niistä joku lentää olkapäälleni, on ympärillä aurinkoinen kesä. Sun äänes laulu onnellisen suruisasti soi — On niin kuin meri laulais huuliltasi. Kuin rannalle tois jalkoihini vesi vaahtoa niin hyväilet mua hiljaa sanoillasi. Sun kätesi on lempeät ja hyvät eläimet. Ne joskus levänneet on povellani — Ne unehen mun lapsen tavoin hiljaa uuvuttaa, ma, onnellinen, nauran unessani. YÖ NIITYLLÄ Ma huulin lämmintä heinää kuin joitakin kasvoja kosketan. Ja sieraimissani tunnen ma mullan väkevän huounnan. Näin lähellä koskaan en ollut ma elämän herkintä sykintää. Yön tummuus metsistä valuu ja vereeni kuumana leviää. Joku lintu ääneti lentää. — Mun on kuin se lentäisi sielussain. Kukan lehtiä silmille sataa ja valoa tähtien vaaleain. VALKEA HÄMÄRÄ ÄITI Jos olen poissa, olet vierelläin, sa seuraat teitäni mun silmin suruisin. En sulle mitään kertonut, mut kuitenkin sun silmäs kaiken tiesivät, ma näin. Voi äiti, kaiken olen pettänyt, sa mitä kerran toivoit ylpein sydämin, ja petän uudelleen, — mut kuitenkin mua rakastat, et mua hyljännyt. Et tuomitse, ma vaikka pahoin teen. Sen tiedän: puolestani paljon rukoilet ja joka aamu toivot uudelleen. Sa itket salaa vain, mut mulle hymyilet. Et tuomita voi, sillä tiedäthän: on sydämeni sairas, kovin levoton. Sa tiedät kohtaloni, miten käynyt on — Mun toivot kerran rauhan löytävän. Voi äiti, tiedä, sua rakastan. Muut ristiinnaulitsevat, sinä siunaat vain ja anteeks annat, kuljet rinnallain. Voi äiti, tiedä, sua rakastan. Muu hämärtyi ja sammui multa pois, vain rakkautes taivas rajaton mun tieni yllä valoisana on. Sun hyvyyttäsi unhoittaako vois — RANNALLA Mereltä tuulee. Kävelen rantaa. Saaria ei näy aavalla. Joskus tuuli korviini kantaa tiiran huutelun kaukana. Mereltä tuulee. Kävelen rantaa. Rantakukka taipuu tuulessa. Autuus on ulapan tuulen antaa sydämeen asti suudella. Mereltä tuulee. Ulappa avoin kutsuu, kun tullut on hämärä. Sieluni harhaa tiiran tavoin jossakin kaukana merellä. OTA MUN KÄDESTÄNI KIINNI Elämäni on lehti, jota tuuli nopeasti kuljettaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni! Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa. Painajaisunet mua ahdistavat ja levottomuus ajaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni ja saata mua matkalla kohti tuntematonta rajaa. Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni! Ma vapisen. Mua virran nopeus kammottaa — SISARELLE Hyvin silmin katselit silmiini mun kätes lempeä viipyen kädessäin. Minä himmeän, avaran taivaan näin ja valkeat tähdet ylläsi sun. Ihan hiljaa ja huomaamatta vaan sinä hengitit auki sydämein kuin perhosen kotelokuorestaan, sinä vieras äsken, nyt sisarein. Sinä tiesit: toisen sydämen kivikovaksi murheesta muuttuneen vain sydämen tulella hiljalleen voi avata, herättää henkiin sen. Olin kylmä ja vieras, tylykin. Miten lämmetä saatoit, sisarein —? Minä tyhjin silmin katselin. Miten löysit kuitenkin sydämein —? Olen kärsinyt ehkä syvemmin. Tilin elämän kanssa selväksi tein, Minä kuljin sydämin kivisin kovin kauan myöskin, sisarein —» AMETISTI Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen, Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää — Ah, hengityskin merta myöten pois kuin aavelaiva voisi viilettää, ja joku jossakin sen nähdä vois. Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on — VALKEA HÄMÄRÄ Meren suuri ja harmaa rauha minun sieluuni selkenee. Vesi pitkästä aaltoilusta meren rannoilla hiljenee. On ulappa kevyen kirkas: Karit etäiset lähellä nään. Kivet rannoilla selvinä piirtyy meren valkeaan hämärään. Olen lentänyt uupuvin siivin meren pitkää pimeää kuin harmaa haahkojen rivi, jota silmä ei sumusta nää. Nyt suuri ja harmaa rauha yli kaiken selkenee, ja väsynyt, levoton vesi meren rannoilla hiljenee. S *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALAKULOINEN MERI ***