Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista

Project Gutenberg's Aaveiden nškijš eli Kuvauksia Nordlandista, by Jonas Lie This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Aaveiden nškijš eli Kuvauksia Nordlandista Author: Jonas Lie Translator: Hj. Hietala Release Date: March 31, 2008 [EBook #24969] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA NORDLANDISTA *** Produced by Tapio Riikonen AAVEIDEN NńKIJń ELI KUVAUKSIA NORDLANDISTA Kirj. Jonas Lie Viidennestš norjankielisestš painoksesta suomentanut Hj. Hietala Jyvšskylšssš, 1877. Keski-Suomen kustantama. Weilin ja GŲŲs'in kirjapainossa. SISńLLYS: Johdanto Toinen osa: Nordlandi ja Nordlandilainen Kolmas Osa: I. Koti II. Rannalla III. Renkituvassa IV. Saaristossa V. Ripillš kšynti VI. Lukkarin luona VII. Trondenšs VIII. Kotona IX. Joulupidot X. Myrsky XI. Loppu JOHDANTO. Minš tunnen monta ihmistš, joilla on sama halu, kuin všliin minulla itsellšnikin -- valita juuri myrskysššn ulkoilmassa kšvellškseen. Nšmšt ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat elšneet vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat enemmšn paikoillansa istumista, ja joille huone všliin kšy liian ahtaaksi ja tukalaksi -- tahi ovat he runoilijoita. Heidšn muistonsa ja mielenkuvittelunsa halajaa, enemmšt tahi všhemmšn heidšn itsensškin tietšmšttš, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin kasarmielšmšstš. Kun sitte jonakuna pšivšnš muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviš ja silloin tšllŲin nakkaa jonkun niistš sinun niskaasi, sillš všlin kuin kadut muuttuvat kanaloiksi, ja kadunkulmat všijypaikoiksi, josta vihurit hyŲkkššvšt sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vššntelevšt sitš sinne tšnne, kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kšdessš -- silloin tapahtuu toisinaan, ettš hiljainen, arvokas virkamies, sen sijaan ettš hšn pšivšn toimien jšlkeen tyŲhuoneessaan tavallisuuden mukaan viettšisi iltapuhdetta lšmpŲisessš, mukavassa suojassaan kotonaan, sanoo vaimollensa, ettš hšnen, "sen pahempi, tšytyy mennš pikimšltššn kaupungille." Ja syyksi, jonka tšhden hšnen "sen pahempi" tšytyy mennš ulos, ilmoittaa hšn luonnollisesti -- "toimet". Sillš eihšn vakavan, jšrkevšn miehen, joka ehkš on kaupungin pormestari tahi kylšnvanhin, sopisi edes itselleenkššn tunnustaa, ettš hšn on kyllin lapsellinen mennškseen ulos myrsky-sššhšn haaveksimaan, ja ettš hšn vaan aikoo mennš sillalle, nšhdškseen miten aallot vaahtoen roiskuvat rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hšnellš tšytyy luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri muuta, niin kuitenkin yleensš katsoa perššn, ettei "_quid detrimenti capiat respublica_"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys yhdessš tahi toisessa suhteessa on hšnelle uskottu, tuulisi kumoon. Pššsyy kuitenkin on, ettš kaduilla on meteli, mullistus -- ei valtiollinen, Jumala varjelkoon hšntš sellaisiin sekaantumasta -- mutta sellainen, joka vikittelee hšnet ulos, syystš, ettš se heršttšš hšnessš kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hšn, hšpeštš kyllš, mielellšnsš on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista jšrjestystš, sšrkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjš, repii kattokiviš huoneiden pššltš, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa jšrjestyksen yllšpitšjšt ja mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka keskellš sivistynyttš kaupunkia saa eleille kaikki hšnen lapsuutensa muistot, hšnen mielenkuvittelonsa ja hšnen mieltymyksensš luontoon, se on ššni, jota hšn kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, škkiš laukahtaa aituuksen yli. Parin tunnin kšvely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymššn, ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvšmietteisenš asettaa keppinsš ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessš, samalla kuin hšnen vaimonsa, joka on ollut levotoin hšnen tšhtensš, rientšš hšntš vastaan, surkutellen ettš hšnen on tšytynyt olla ulkona myrskysššssš, ja riisuu mšrkiš vaatteita hšnen pššltšnsš. Hšn itse on, ihme kyllš, kaikista vastoinkšymisistš huolimatta erinomaisen hyvšllš tuulella sinš iltana ja hšnellš on niin ššrettŲmšn paljon kertomista tšstš myrskystš -- kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan, esiteltynš ikššskuin hšn muka olisi levotoin, ettš joku onnettomuus tapahtuisi, tahi ettš tuli pššsisi valloilleen kaupungissa juuri tšnš iltana. Oli tšllainen myrskyilma kun minš -- joka olen viran toimessa oleva lšškšri, ja jolla senlaisena sekš itse mielestšni ettš muidenkin silmissš on kyllin syytš olla liikkeellš kaupungissa millš ajalla vuorokaudesta tahansa -- erššnš sateisena, sumuisena ja myrskyisenš lokakuun iltana kuljeskelin Kristianian kaduilla ja annoin huvikseni sateen piestš kasvojani, sillš všlin kuin minun oivallinen sadeviittani suojeli ruumistani. Pimeys oli všhitellen kietonut maan mustaan vaippaansa, ja tuulenpuuskat panivat sytytetyt kaasulyhdyt všlšhtelemššn niin, ettš ne ehdottomasti johdattivat ajatukseni vilkkumajakoihin meren rannalla sumuilmassa. Siellš tššllš paiskeloi tuuli kulkemattomia ulko-ovia kiinni ja jšlleen auki, sellaisella paukkeella, ettš ne kuuluivat hštšlaukauksilta. Hiljainen huomioni tšmšn johdosta oli, ettš meidšn arkahermoisessa aikakaudessamme kuitenkin lŲytyy hšmmšstyttšvš joukko ihmisiš, joilla ei ole hermoja laisinkaan; sillš tuollaiset jysšhdykset panevat koko huoneuksen tšrisemššn ylŲs ullakkoon saakka, tuuli tšyttšš kaikki kšytšvšt ja paiskelee ovia auki; kaikilla on haittaa ja harmia siitš, mutta eipš kukaan viitsi mennš alas sulkemaan tuota pahan alkusyytš; portinvahti on kaupungilla ja niinkauan saavat kaikki olla kotirauhan puutteessa. Juuri tuollainen lukitsematon, všsymšttŲmšsti jyršhtelevš ulko-ovi oli alkuna siihen, mitš minulla tšssš on kerrottavana. Samalla kuu kuljin erššn sellaisen sivutse, kuulin nimittšin ššnen, joka tuntui minusta niin ihmeen tuttavalta; vanhan rakkaan ššnen -- vaikk'en ensi alussa muistanut miltš ajoilta -- joka kšrttyisesti huusi portinvahtia. Oli nšhtšvšsti kysymys tuosta alinomaa jyršhtelevšstš ulko-ovesta. -- Mutta portinvahtia ei kuitenkaan kuulunut, ei nškynyt; sillš hšn nškyi yhtš všhšn pitšvšn lukua ovestaan kuin ihmisestš, jota tšmš ovi hširitsi, ja joka turhaan koetteli avainta, saamatta sitš lukkoon soveltumaan. Vihdoin tuli portinvahti ulos maanalaisesta luolastaan, ja siinš všhšisessš sanasodassa, joka nyt syntyi tuon sšvyisšksi ja lempešksi muuttuneen, omaa kšrttyisyyttššn pelkššvšn ššnen ja šrešn portinvahdin všlillš, tunsin, herššvšn muiston koko voimalla, edessšni vanhan ystšvšn ylioppilas ajoiltani, Taavetti Holstin, saman, jonka kanssa olen viettšnyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta. "Oletko siellš Taavetti, niin pššstš veikkonen minut sisššn ennenkuin suljet ovesi," huusin minš, samalla tapaa kuin olisin tehnyt entisinš aikoina, kaksikymmentš vuotta sitte. Ovi avattiin selki selšlleen, ja sieltš ulosastuvan himmešn olennon kšdenpuristus ilmaisi, ettei hšnen tarvinnut muistonsa aitassa hapuilla yhtš kauan minua tunteakseen kuin minun, ennenkuin hšnen tunsin. "Seuraa minua!" olivat hšnen ainoat sanansa, ja sitte astuimme ššnettŲminš, hšn edellš ja minš peršssš, pimeitš portaita myŲten, yksi, kaksi, kolme huone-kerrosta ja vielš sittekin korkeammalle paljon kaitaisempia portaita myŲten. Siellš tarttui hšn kšteeni, taluttaakseen minua. Tšmš olikin hyvin tarpeen, sillš siitš všhšstš pššttšen, minkš silmillšni nšin, oli meidšn kulkeminen pilkoisten pimešn ullakon lšpi, johon sitšpaitse oli vaate-kŲysiš viritetty -- hšn varoittikin minua kulkemaan kumarruksissani, jotta en pšštšni loukkaisi. Tiellš ajattelin paljon. Hšnen kštensš -- minš muistin, ettš hšn ennen aikaan kopeili niiden kauneudesta -- oli kylmšn kostea, ehkš mielenliikutuksesta, ja hšn seisahtui aina všliin rappusissa, ikššskuin huoatakseen. Nuot kaitaiset, pimešt ullakkoportaat kuiskasivat myŲskin minulle, ettei Taavetti ystšvšni, jota kuitenkin ennen aikaan kehuttiin hyvšpšiseksi, ole kohonnut kovin korkealle maallisiin etuuksiin nšhden. Hšn aukaisi oven ja kšski minun astumaan edellš sisššn. Pitkšllš pŲydšllš seisoi lamppu, jonka varjostin kokosi sen kirkkaan valon pienelle, tuskin kyynšršš laajemmalle alalle lampunjalan ympšrillš, pienille kirjoituskaluille ja muutamille pŲydšllš makaaville paperille, joten ššrimmšinen osa pŲydšstš ensi alussa nšytti olevan kokonansa pimešssš. Sen takana nšytti minusta ikššskuin olisi ollut musta hauta, jonka kuitenkin, kun silmš tottui lampun valoon, huomasin sohvaksi, jonka edessš seisoi melkein yhtš pitkš maalattu tyŲpŲytš. Kun kaksi nuoruuden ystšvšš tšllš tavoin škkiarvaamatta tapaavat toisensa on tuon huikastelemattoman muodon alla kuitenkin jonkunmoinen salainen ujous voitettavana; monivuotinen kerros erihaaralla elettyjš tapahtumia on ensin raivattavana pois tieltš. Hetken ššneti oltuamme meni ystšvšni, juuri kuin škillisen pšštŲksen johdosta, ripešsti pŲydšn luoksi ja otti lampunvarjostimen pois lampulta, joten huone tuli kokonaan valaistuksi. "Niinkuin nšet," sanoi hšn, "on asuntoni aivan kuin ennen aikaan, ainoastaan sillš eroituksella ettš minulla nyt on kaksi akkunaa yhden sijasta, joku hyllyllinen kirjoja enemmšn ja hieman parempi palkka, jonka saan siten kokoon, ettš yhdistšn opettajatoimen erššssš kŲyhšin-lasten koulussa toisen všhšn epšvakaisemman viran kanssa sanomalehden toimituksessa. Nšetsen, siinš on kaikki mitš minš tarvitsen. Minš muutin vuoristosta tšnne vasta viime kevššnš ja olen kyllš aikonut tulla sinua tervehtimššn, mutta sitš en ole vielš tullut tehneeksi. Kaduilla sinulla aina on niin kauheasti kiire, ettš minusta on nšyttšnyt juuri kuin alinomaa olisit virkatoimissasi. Mutta nyt kun olen saanut sinut omaan suojaani, niin puhelkaamme menneistš ajoista ja sinun nykyisistš oloistasi. Riisu nyt pššltšsi, niin minš sillš všlin pyŲršhdšn tuolla alhaalla toimittamassa meille všhšn lšmmikettš". Samalla asetti hšn lampun-varjostimen jšlleen paikallensa ja katosi ulos ovesta. Tuo ystšvšni kovin kiireinen alkupuhe tuntui minusta všhšn kummalliselta; oli juuri kuin olisi hšn jo edeltškšsin tahtonut všlttšš kaikkia turhia kysymyksiš minun puoleltani. Me emme olleet vielš kunnolleen kšdenlyŲntiš vaihtaneet, enkš minš ollut saanut sanaakaan sanotuksi, -- niin, enpš ollut nšhnyt hšnen kasvojansakaan, kuin všhšisen vilahdukselta vaan, silloin kun hšn kššntyi asettaakseen lampunvarjostimen jšlleen sijalleen. Ijšn tekemistš muutoksista huolimatta tunsin kuitenkin heti samat laihat, hienot, kalpeat kasvot, jonka sšvyt všliin kšvivšt niin ihmeen ihaniksi ja raskasmielisen nškŲisiksi -- sellaisena oli hšn muistiini painunut -- mutta kasvojen piirteet olivat nyt kšyneet huomattavasti kulmikkaimmiksi ja se pikainen silmšnluonti, jonka hšneltš sain, oli samalla niin kšrsivšinen ja tutkisteleva, ettš se koski minuun sanomattoman kipešsti. Olen nšhnyt sairaiden luovan minuun samanlaisen silmšyksen, kun he ovat peljšnneet, ettš olisi aikomus leikkaamalla parantaa kipeštš kohtaa, ja luulinpa niin paljon kšsittšneeni tuosta silmšyksestš, ettš parannettavana tšllš eršš oli ystšvšni entinen luottamus ja ettš siihen toimeen tarvittaisiin koko minun taitavuuteni. Ennen aikaan uskoin minš, yhtš hyvin kuin joku muu auringon alla, hyvšš kaikista ihmisistš; mutta siitš saakka kun tulin lšškšriksi ja huomasin mimmoinen ihminen oikeastaan on, olen muuttunut kaikkein epšluuloisimmaksi ihmiseksi maan pššllš. Minš epšilen kaikkea ja kaikkia, jopa, niinkuin lukija jo on huomannut, niitš kunnon miehiškin, jotka kšvelevšt myrsky-sššssš. Indiani ei hiivi huomaamattomampana ja hiljemmin ikivanhain metsšin lšpi kuin minš, tarpeen vaatiessa, hoitoni alla olevien sairaitteni luottamukseen, ja Taavetti ystšvšni oli heti muuttunut tšllaiseksi sairaaksi. Minua ei hšn enšš kauan voisi pettšš jutuillaan "entisistš ajoista" ja punssi lasilla "ylioppilashuoneessaan, joka oli aivan kuin ennen aikaan". Ensimmšinen sotatemppuni oli tuota pikaa jatkaa sitš huoneen tutkimista, jonka ystšvšni jo, vaikkapa kovin pintapuolisesti, oli antanut minun aloittaa. Minš otin sentšhden lampun kšteeni ja aloin katsella ympšrilleni. Sohvan vastapšštš olevalla seinšllš, siinš matalassa loukossa, jonka luisu katto muodosti, seisoi ystšvšni vuode, pieni ympyrišinen pŲytš edessš. Kirjahyllyllš, joka seisoi laattialla, seinšš vasten kulmassa vuoteen laitapuolella, tunsin Henrik Vergelandin rintakuvan, nyt vielš vaillinaisempi leuvan ja nenšn suhteen kuin silloin, kun viimeksi sen nšin; pššlle pšštteeksi oli sen toinen silmškin nyt sokea; se oli melkein yhtš pahoin pidelty kuin se visainen piipunpesš, josta minš nyt poltin, ja jonka myŲskin olin heti tuntenut, vaikka sillš oli paljon uusia naarmuja ja lovia, sekš pitkin ettš poikittain. Ystšvšllšni oli nimittšin tapana nakerrella ajatusviivojansa piipunpesššn tupakkia polttaessaan ja tuon tuostakin pistšessššn jonkun sanasen keskusteluun puheen jatkoksi, sitš vireillš pitšškseen, aivan niinkuin puita heitetššn tulennokseen -- hšn nškyi enemmšn pitšvšn lukua siitš ettš jotakin puhuttiin kuin siitš mitš puhuttiin. Sitš tehdessššn ilmoittivat hšnen kasvonsa tuota hiljaista syvšmielisyyttš, joka saattoi toisen uskomaan, ettš hšn nški jotakin ihmeen ihanaa, jota me muut emme havainneet. Vuoteen ja kirjahyllyn všlissš huomasin joitakuita pulloja, ja salamana juolahti mieleeni ajatus, ettš ystšvšstšni ehkš on tullut juomari. -- Niinkuin jo sanoin olen minš oikein personaksi muuttunut epšluulo; se ei ole minussa syntyperšistš mutta asianhaarain vaikutuksesta olen sellaiseksi kšynyt. Minš asetin lampun laattialle. Yhdessš pullossa oli kirjoitusmustetta, toisessa oli polttoŲljyš ja kolmannessa, všhšn pienemmšssš, kalaŲljyš, jota hšn siis nautti, varmaankin rintansa tšhden. Nyt muistui mieleeni hšnen kylmšnkostea kštensš, hšnen pysšhtymisensš ja vaivaloinen hengittšmisensš, kun portaita ylŲs nousimme; ja minš hšpesin oikein aika tavalla kun olin voinut luulla nuoruuteni rakkaan ystšvšn ja, sen saatan suoraan sanoa, ihanteeni, idealini, kaikkien muiden jokapšivšisessš elšmšssš tavattavien ihmisien kaltaiseksi, joita všlttšmšttŲmšsti tšytyy epšillš. Ajatuksissani pyysin hšneltš kuitenkin katuvaisena anteeksi tuosta epšluulostani, sillš všlin kuin tarkastelin hyllyllš seisovien kirjojen selkš-kirjoituksia, joista monet olivat vanhoja tuttuja. Tšmš hylly oli varmaan hšnen ylioppilas vuosistaan saakka sšilynyt. Minš otin erššn paksun kirjan hyllyltš kšteeni, vanhan Saro Grammaticon, jonka muistan kerran ostaneeni erššssš huutokaupassa ja lahjoittaneeni ystšvšlleni; mutta nyt sain jotain toista ajateltavaa. Minun kšvi samoin kuin sen, joka irroittaa kiven muurista ja škkiarvaamatta lŲytšš salakšytšvšn -- minš seisoin škkiš ystšvšni salaisuuden ovella, tosin vasta laajan, pimešn avaruuden edessš, jonka lšpi mielenkuvittelollani taisin kulkea, mutta jossa toden teolla en voinut eroittaa mit'ikinššn, ennenkuin ystšvšni itse lainasi minulle valoa. Esine, joka niin suuressa mššrin veti huomioni puoleensa ja ikššskuin kiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei ollut mikššn salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut ja jonka tappien všliin kielet olivat kihertyneet. JšnnittšmšttŲmšnš riippui baasi-kieli; liiaksi jšnnitetty, poikki pirahtanut kvintti oli kippurassa pššpuolella, ja kahden ehešn kielen alla makasi, sen nšin kun otin useampia kirjoja hyllyltš, talla lappeallaan. Minš tutkin viulua, jota en voinut vetšš esille kirjain takaa, yhtš huolellisesti, kuin jos olisin lŲytšnyt sairaan, nšlistyneen ystšvšn -- ja huomasin ettš sillš oli paikkaamatoin halkeama kyljessš. Vanhojen muistojen valtaan joutuneena, kšvin vastoin tahtoanikin alakuloiseksi, hyvin surumieliseksi. Minš suljin tekemšni aukon jšlleen kirjoilla, asetin lampun takaisin pŲydšlle ja istauin sohvaan; tšssš minš savua tupruttelevan piipun ššressš, -- jonka visaisessa pesšssš muun muassa huomasin omat nimikirjaimeni, mitkš itse olin siihen piirtšnyt, -- antauin kokonansa muistojeni valtaan, joista nyt tšssš tahdon kertoa, vaikka ystšvšni lukijan mielestš ehkš viipyykin liian kauan poissa punssineen. Tšmšn kertomuksen kautta astuu hšn eteemme sellaisena kuin hšn oli nuoruuteni muistojen valossa, ja sellaisena, jonkalaisena lukijan tšytyy tuntea hšnet, voidakseen hšntš kšsittšš. Meidšn tuttavuutemme ylioppilaina ollessamme syntyi varsin luonnollisesti sen kautta, ettš me olimme Nordlandilaisia kumpainenkin. Hšn oli kolme, neljš vuotta minua vanhempi; ja se ettš hšnelle oli uskottu teaateri kritikoitsijan toimi H... lehdessš, jossa toimessa hšnen oikea nimensš tosin oli maailmalle tuntematoin, antoi sitšpaitse hšnelle minun silmissšni sellaisen etevšmmyyden ettš jo paljaastaan sentšhden olin valmis kumartumaan hšnen edessššn. Mutta enemmšn kuin tšmš, vaikutti koko hšnen olentonsa minun lapselliseen mielenkuvittelooni. Oli jotakin tavattoman ylevšš hšnen soleassa vartalossaan ja hšnen hienoissa, kapeissa, yksvakaisissa kasvoissaan, tuolla korkealla otsallaan ja tuuheilla, mustilla kiharoilla ohimoiden ympšrillš. Hšnen suuret silmšluomensa ja tšydellisesti roomalainen nenšnsš ikššskuin vetivšt huomion pois hšnen silmistššn, jotka olivat haalean sinervšt ja enemmšn sopusoinnussa hšnen kalpeutensa ja parrattoman muotonsa, kuin hšnen kasvojensa enemmšn miehekkšiden juonteiden kanssa. Viimeksi mainitut pistivšt kuitenkin jo heti ensi silmšyksellš katsojan silmiin. MyŲhemmin opin minš toisin lukemaan nšistš juonteista ja nšin, ettš niihin oli kuvautunut hšnen kahdenkertaisen luontonsa ristilaineet, joissa hšnen elšmšnsš haahti všhitellen musertui. Vieno hymy huulilla ja hšnen hieman ujosteleva luontonsa antoivat hšnelle jalouden, joka suuressa mššrin vaikutti minuun. Hšn oli ainoa niistš ylioppilaista, joita minš tunsin, joka ei kšyttšnyt ylioppilaslakkia -- hšn kšvi aina matalassa, kapeareunuksisessa, sinisessš merimiehen hatussa, joka sopi hšnelle erittšin hyvin. Kun hšn innostui, joka všliin saattoi tapahtua všittelyssš, sillš hšn oli suuresti mieltynyt ajatusoppiin, johon hšn kuitenkin antautui ainoastaan jšrjellššn, mutta ei, minun kšsittšškseni, koskaan sydšmmellššn ja syvemmillš tunteillaan, silloin ei hšnen ššnensš tahtonut riittšš; se kšvi rasitetuksi ja kirkuvaksi niinkuin keuhkotautisen ššni. Tuollaisen kiihtymyksen jšlkeen kšvi hšn aina heikoksi ja oli pitkšt ajat jonkunmoisessa šrešssš levottomuudessa. Hšnen omituisuuksiaan oli myŲs ettš hšn tuon tuostakin sekš kesšllš ettš talvella jalkaisin teki retkiš maaseuduilla, jossa hšn viipyi aina pari pšivšš. Seuralaisesta ei hšn huolinut matkoillensa. Jos hšn olisi tahtonut ottaa jonkun mukaansa, niin hšn varmaankin olisi valinnut minun seuralaisekseen, sen hyvin tiesin; minun ei sentšhden koskaan tehnyt mieleni vškisin tunkeida hšnen seuraansa. Hšn kulli matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun maalla vierailemassa ollessani sattumalta nšin hšnen tietš pitkin astelevan parin penikulman matkan pššssš kaupungista. Nšiltš retkiltššn palatessaan oli hšn aina mitš iloisimmalla tuulella, jota vastoin hšn ennen lšhtŲšnsš aina oli harvapuheinen ja synkkšmielinen. Hšnellš oli ikššskuin ilon- ja surunaikakausia. Varma merkki siitš, kumpiko aikakausi oli kšsissš, oli juuri tšmš viulu, jonka nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua lŲysin katkonaisine kielineen piiloitettuna hšnen kirjahyllynsš taakse. Siinš tilassa, missš se nyt oli, oli se jšlleen tuollaisena merkkinš, mutta nyt ei pšivšin, vaan vuosien mukaan laskettavasta aikakaudesta. Tštš viulua piti hšn ennen aikaan hyvinkin suuressa kunniassa; sillš oli silloin paras paikka hšnen seinšllššn, jousi vieressš. Hšn oli saanut sen erššltš vanhalta lukkarilta ylhššllš Nordlandissa; tšmš, joka mahtoi olla joku noita monia šlyniekkoja, jotka eivšt joudu oikealle paikallensa maailmassa, oli opettanut ystšvššni viulua soittamaan. Taavetti rakasti haaveksimista, ei ainoastaan tšmšn viulun avulla -- sillš hšnellš oli tarkka korva ja hšn oli oppinut varsin paljon -- mutta myŲs itse viulustakin, siitš nimittšin, mistš se alkujansa oli kotoisin ja kuinka vanha se saattoi olla. Eršstš viulun sisšllš lŲytyvšš epšselvšš merkkiš, tahtoi hšn erittšin mielellššn tulkita nšin: "onpa hyvin mahdollista ettš se on Cremonefari;" tšstš asiasta oli hšn hyvin arka ja tuo laaja ala, minkš se salli arvaamiselle, oli nšhtšvšsti hšnen mielestššn viulun parhaimpia omiunisuuksia. Taavetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hšn kutsui klassilliseksi soitannoksi; ne olivat muita pitemmšt ja ne hšn soitti nuottien mukaan. Nšmšt olivat kuitenkin mielestšni všhemmin miellyttšviš, kuin hšnen muut kappaleensa, ja ne nšyttivšt olevan sukua sille, joka tuntui vieraalta hšnen luonnossaan, kun hšn ilmestyi ajatustieteilijšnš. Ne olivat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydšmmen tunteiden hedelmiš -- vaikka hšn kyllš soitti nekin varsin hyvin ja oikein. Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkisteleva, kritikoitseva keskustelu oli vallan pššllš hšnen huoneessaan, oli hšn itse parhaimmassa henkevyydessššn. Mutta hšn oli silloin všhemmin herttainen ja ystšvšllinen yksin minuakin kohtaan. Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitšjšt saivat siirtyš nurkkaan. Silloin saattoi hšn tuntikaudet istua ajatuksiinsa vaipuneena eteensš tuijoittaen, ja silloin soitteli hšn viulullansa haaveellisia sšveleitš, joissa hšnen tunteensa, hšnen mielentilansa ilmaantuivat, ja jotka paljon enemmšn miellyttivšt minun muutoin soitannollisessa suhteessa všhšn edistynyttš korvaani, kuin hšnen klassillinen soitantonsa. Hšn soitteli silloin kaikenmoisia pieniš kappaleita, jotka všhitellen muodostuivat hšnen omaan moll-ššnilaatuunsa; všliin, vaikka ani harvoin, soitti hšn eršstš hyvin omituista, surumielistš sšvellystš, ja se tapahtui aina jonkunmoisessa itsensš unohtamisen tilassa. Tšllaisina hetkinš tuntui minusta ikššskuin hšn olisi tahtonut kertoa minulle jostakin hyvin ihanasta ajasta elšmšssššn, jonka hšn nyt oli kadottanut, ja jota hšn aina suri. Kuta kauemmin hšn oli tuossa mielentilassa, sitš sššnnŲttŲmšmmšksi muuttui hšn ja harvoin oli hšn kotona tavattavana; silloin hšn myŲskin toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, tovereistaan sekš kaikista olosuhteista, -- ja onnetoin se, ken silloin joutui hšnen pilkkakirveensš silvottavaksi. Minulla oli lupa ottaa avain naulalta ja mennš hšnen huoneesensa silloinkin kun hšn itse oli poissa kotoa. Jos minš silloin nšin hšnen viulunsa riippuvan virittšmšttŲmšnš ja hoitamattomana seinšllš, niin tiesin ettš asiat olivat huonolla kannalla, ja ettš hšnen oma tilansa oli aivan samanlainen kuin hšnen viulunsa. Sillš ensi tyŲkseen, kun hšnen mielensš jšlleen oli tyyntynyt, viritti ja puhdisti hšn viulunsa mitš hellimmšllš huolella. Enpš kuitenkaan koskaan siihen aikaan nšhnyt tštš hšnen silmšterššnsš niin piiloon viskattuna ja pahasti runneltuna kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapasin -- kirjahyllyn taakse kštkettynš katkonaisine kielineen ja halkinaisine kupeineen. Ettš mieleni, tšmšn nšhdessšni, kšvi surulliseksi ja ettš siitš saatoin arvata ystšvšni ilottoman elšmšn historian, sen lukijani nyt saattaa kšsittšš, ja samalla, toivoakseni, suoda minulle anteeksi, ettš olen vienyt hšnet mukanani Taavetti Holstin kamarista, jossa istuin odottaen ettš ystšvšni palaisi punssineen, niin kauaksi nuoruuteni muistojen maailmaan. Kolmen vuoden ajan olimme melkein joka pšivš olleet yhdessš. Sitte tšytyi Taavetti Holstin lšhteš maailmalle kotiopettajana leipššnsš hankkimaan, ja meidšn tiemme erosivat, niinkuin tšssš elšmšssš usein kšy. Tšnš iltana tapasimme jšlleen toisemme. Lasien kilinš kuului kšytšvšstš, ja heti senjšlkeen avasi Taavetti Holsti varovaisesti oven piialle, joka kantoi hŲyryšvšš kannua ynnš lasia, jotka nšyttivšt minusta varsin miellyttšviltš kun olin useamman tunnin ajan tšnš ehtoopšivšnš kšvellyt ulkona myrskysššssš. Taavetti tapasi minun istumassa sohvassa, hšnen piippunsa suussani ja tohvelinsa jaloissani, aivan samoin kuin ennen aikaan -- ja tšmšn minš pidin ensimmšisenš sukkelana kepposenani; sillš nšiden esineiden, piipun ja tohvelien, kautta osoitin, ettš olin asettunut entiselle ystšvyyden ja luottamuksen kannalle. Kuu Taavetti ei pššssyt tavalliselle paikallensa sohvassa, nosti hšn lavitsan pŲydšn ššreen ja istahti itse siihen minua vastapšštš, samalla kun punssi-lautanen asetettiin pŲydšlle meidšn všlillemme. Nyt istuimme jšlleen yhdessš saman ilo-virran ššrellš, josta niin monta kertaa olimme nuoruudessamme elšhyttšneet itsišmme -- mutta nyt me kumpikin ammensimme varovaisemmin. Keskustellessamme kumartui hšn alinomaa minun puoleeni, ikššskuin tarkemmin kuullakseen mitš sanoin, ja hšnen pššnsš joutui siten lampun kirkkaasen valopiiriin. Silloin huomasin, ettš hšnen hiuksensa olivat harventuneet, jopa kšyneet varsin harmahtaviksikin, ja ettš hšnen otsallaan, joka ei enšš ollut rypyistš vapaa, kimelteli pieniš hikihelmiš. Hšnen harmaankalvakkaat, teršvšt kasvonsa juonteet, sekš nyt myŲhemmin ilmestynyt loisto hšnen silmissššn ilmaisivat, ettš hšnessš, joko ruumiillisesti tahi hengellisesti kštkeytyi joku salainen tuli, jota tuskin enšš saattoi sammuttaa. Ja kun minš nyt sitš paitse hšnen alinomaa palaavasta yskšstššn huomasin, ettš syynš hšnen kumartumiseensa eteenpšin yhtš hyvin saattoi olla se, ettš hšn oli všsynyt ja koetti levšhtšš pŲydšn syrjššn nojaamalla, kun hšnen mieltymyksensš keskusteluumme, pšštin suoraan kysyš miten hšnen terveytensš laita oikeastaan oli, ja siten hankkia itselleni hyvin tšrkešn všlikappaleen hšnen luottamukseensa pššstškseni. ńkkiš nousin sentšhden seisoalle, totisena ja vakavana, ja sanoin ettš minš tottuneena lšškšrinš, sen pahempi, huomasin, ettš hšn ei ollut niin varsin všhšisen kipeš, kuin hšn ehkš itse luuli, ja ettš hšnen nyt kaikessa tapauksessa, koska hšn silminnšhtšvšsti oli všsynyt ja heikko -- minš huomautin hikihelmiš hšnen otsallaan -- tšytyi istahtaa tuohon mukavaan sohvaan, jonka minš siihen asti olin itselleni anastanut. Hšn myŲnsi ettei hšn všsymšttš ole voinut kulkea kaksi kertaa edestakaisin noissa jyrkissš portaissa -- ensi kerran hšn oli mennyt alas ainoastaan saadakseen portin suljetuksi. -- Hšn totteli sentšhden mielellšnsš kšskyšni ja istahti sohvaan. Rinnassa oli vika, sanoi hšn. Kuulotorven ja koputtelemisen kautta huomasin, suureksi surukseni, ettš hšn puhui liiankin totta. Rinnassa oli vika, mutta vika sellainen, ettei tšssš enšš ollut puhetta pelastamisesta, vaan ainoastaan lopun viivyttšmisestš; sillš toinen keuhko oli jo kokonansa poissa ja toinen oli kovin pahoin vioitettu. Loppupuolella iltaa tunsimme kumpainenkin itsemme aivan kuin uudestaan syntyneiksi entisiin oloihin. Minun arvoni lšškšrinš antoi kuitenkin nyt minulle pienen ylipainon. Kello yhdeksšn sanoin minš hšnelle, ettš hšnen tšytyi mennš levolle, luvaten seuraavana pšivšnš edellš puolen pšivšn palata takaisin mššrštškseni hšnelle, mitš aluksi pidin hšnelle tarpeellisena. KŲyhšin lasten jouluun hšnen ei tarvinnut mennš ennenkuin kello yksitoista ja siksi lupasi hšn pysyš kotonaan. Kotiin palatessani tapasin vaimoni suurimmassa tuskassa minun tšhteni. Hšn ei voinut kšsittšš miten jšrkevš ihminen ja vielš lisšksi lšškšri, joka on niin kerkeš muille antamaan hyviš neuvoja, saattaa kšvellš tuollaisessa hirmuisessa ilmassa enemmšn kuin všlttšmšttŲmšsti tarpeellista on; ja minšhšn olin ollut ulkona melkein pšivšllisistš saakka. Tšhšn ei luonnollisesti ollut mitššn vastaan inttšmistš, ja hšnen puhuessaan mietin vaan, miten parhaiten voisin voittaa hšnen suosionsa sitš asiaa varten, joka nyt oli sydšmmellšni. Vaimoni ei tuntenut všhintškššn minun haudan partaalla olevaa ystšvššni, ja vielšpš hšn saattaisi, jos tunnen hšnen oikein, pahastuakin, kun kertoisin hšnelle, ettš tšllš henkilŲllš tavallansa oli minun nuoruuteni rakkaus ennen hšntš. Niinpš kšvikin, kuin pelkšsin; sillš vasta pitkšn, jotensakin epšiltšvšn vaitiolon jšlkeen tuli hšn kiireesti luokseni ja vakuutti ettš minun paras ystšvšni luonnollisesti myŲskin hšnelle oli varsin rakas. Ja tšstš hetkestš saakka ei myŲskššn kukaan olisi voinut olla innokkaampi kuin hšn. Sillš mihin hšn kerran ryhtyy sen hšn toimittaa, oikein juurta jaksain, ja vielš samana iltana oli hšnellš aivan selvillš miten asia oli jšrjestettšvš. Kello kymmenen seuraavana pšivšnš menin vaimoni kanssa ylŲs ystšvšni luo ja esittelin vaimoni hšnelle, lausuen vaimoni toivon, ettš hšn tahtoi pidettšš yhtš vanhana ystšvšttšrenš tšlle minun ystšvšlleni kuin minš olin hšnen ystšvšnsš. Minš kerroin hšnelle niin lohduttavasti kuin suinkin taisin, ettš hšnen sairautensa všlttšmšttŲmšsti vaati, ettš hšn pysyisi sisšllš hoidon alla kuusi kuukautta, kunnes lšmmin kesš tulisi ja tšydellisentšisi hšnen parannuksensa, sekš ettš toivoin hšnen suostuvan antamaan minun parhaimman mukaan pitšš huolta hšnen virastaan lasten koulussa. Hšn oli silminnšhtšvšsti sekš hšmmšstynyt ettš liikutettu. Elšmš ei ole hšnelle ystšvyyttš tarjonnut, sanoi hšn; hšn ei ollut tottunut sitš vastaanottamaan silloinkaan, kun sitš tarjottiin niin totisesti ja lšmpimšsti kuin tšssš. Hyvšn aikaa tšten vastusteltuaan antautui hšn vihdoin vaimoni valtaan, sillš vaimoni ei hellitš ennenkuin hšn pššsee voitolle. Hšn ei kuitenkaan tahtonut, niinkuin olin hšnelle ehdotellut, muuttaa meidšn luoksemme asumaan, sillš tšmš huone oli jo kšynyt hšnelle rakkaaksi, ja sen hšn suoraan tunnusti -- hšn ei tahtonut tšhšn asiaan sekoittaa taloudellisia kiitollisuuden velkoja, joihin hšnen ei myŲskššn tarvinnut joutua. Tšstš pitšen kšvin minš hšnen luonaan sššnnŲllisesti joka edellš puolen pšivšnš ja laskettelin silloin pilaa kaikenlaisista tapahtumista kaupungissa, joiden luulin hšntš huvittavan, tahi kumminkin antavan hšnen ajatuksilleen všhšn toisen suunnan. Vaimoni ryhtyi toimiinsa omalla tavallaan. Hšn ei pannut minkššnlaisia perinpohjaisia muutoksia ystšvšni taloudellisissa suhteissa ja hšnen vanhoissa tavoissaan toimeen, jota, suoraan sanoen, ensi alussa všhšn pelkšsin, kaikki parannukset tapahtuivat aivan ystšvšni huomaamatta. Ei hšn voinut arvatakaan ettš piialla oli syynsš miksi hšn niin usein kšvi ystšvššni katsomassa, ja ettš hšn joka pšivš pelvolla odotti vaimoni ššnetŲintš tarkastelua oliko huone siivottuna sekš rikat ja tomut poistettuina. Ainoa, jonka vaimoni julkisesti pani toimeen, oli vahvistavien ruokien ja virvoittavien juomien lšhettšminen ystšvšllemme. Piikaa, joka nšitš kšvi viemšssš, seurasi aina niin mielellšnsš yksi meidšn lapsistamme, jonka ystšvšni všliin jonkun hetken piti luonansa hšnen kanssaan puhellakseen. Nšmšt uudet olot, joihin hšn ei ollut ennen tottunut, nškyivštkin jonkun aikaa hšntš huvittavan ja rauhoittavan; mutta kuukauden kuluttua synkistyi hšnen mielensš jšlleen. Meidšn kšyntimme hšnen luonansa vaivasivat hšntš silminnšhtšvšsti, ja ne lakkautettiinkin sentšhden joksikin ajaksi. Hšn istui silloin melkein kaiket pšivšt sohvallansa huoneensa pimeimmšssš kolkassa. Erššnš iltana kertoi piika ettš ystšvšni huoneesta oli kuulunut aivan kuin joku olisi siellš itkenyt ja nyyhkyttšnyt; hšn ei sentšhden mennyt sisšlle, vaan pysšhtyi ovelle. Hetken kuluttua luuli hšn kuulevansa mitš hartaimman rukouksen huoneesta, mutta sanoja hšn ei ymmšrtšnyt. Seuraavana iltana taas oli hšn kuullut ystšvšmme soittavan jotakin vienoa sšvellystš viululla, joka ei oikein antanut ššntš. Seuraavana aamuna, kun minš tulin hšnen luoksensa, oli hšnen mielentilansa kokonaan muuttunut, ja suureksi hšmmšstyksekseni huomasin ettš hšnen viulunsa nyt riippui seinšllš, siivottuna ja uudelleen viritetyillš kielillš, mutta halkeama kyljessš. PŲydšllš vuoteen luona huomasin myŲskin vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut hšnellš nšhnyt, arvatenkin siitš syystš ettš hšn aina oli sšilyttšnyt tštš aarrettansa kaapissaan. Hšn nšytti tavallista heikommalta ja všsyneemmšltš, mutta hšnen kasvoillaan lepšsi kirkastettu tyyneys, juuri kuin hšnen taistelunsa nyt olisi pššttynyt ja hšn olisi vihdoin voittanut rauhan ja levon. Jos kšvisi laatuun, sanoi hšn, tahtoisi hšn mielellššn puhella vaimoni kanssa edellš puolen pšivšnš; mutta minun kanssani tahtoi hšn haastella nyt heti, ja minun piti sentšhden istahtaa hetkeksi hšnen luokseen. Hymyllš -- tuolla samalla hiljaisella, hšnen oman ihanan salaisuutensa hymyllš, jonka minš niin hyvin tunsin entisistš ajoista, mutta joka nyt ei enšš nškynyt karttavan tulla huomatuksi -- kššntyi hšn nyt puoleeni, laski kštensš olkapššlleni ja katseli minua silmiin. "Rakas, sydšmmein ystšvš Fredrikki! Minš en voi sinulle sanoa miksi, mutta minš tunnen varmaan, etten minš voi elšš niin kauan, ettš nškisin kevššn jšlleen. Sen, mikš minulta puuttuu, et voi sinš eikš kukaan ihminen minulle antaa, ainoastaan taivaallinen Isšmme; mutta kaikista ihmisistš olet sinš ollut minua lšhinnš maailmassa, ja sinun ystšvyytesi on ulottunut sinne, jonne et itsekššn ole aavistanut. Sinulla on oikeus oppia tuntemaan hšnet, josta on ollut sinun ystšvšsi. Kun minš olen poissa ja se tapahtuu aivan varmaan tšnš talvena, ehkš pikemmin kuin sinš tautini nykyisestš tilasta pššttšen luuletkaan -- niin lŲydšt kaappini laatikossa joukon papereita; niihin on aikaisimman nuoruuteni historia kirjoitettu, ja, niin yksinkertainen kuin se onkin, on se ollut minulle raskas, hyvin raskas, ja siitš huomaat ettš minš iloisena kuin vapautettu lintunen liihoittellen tššltš pois". "Oli aika," lisšsi hšn hetken ššneti oltuaan, "jolloin mieluimmin toivoin tulla haudatuksi erššn kirkon luokse ylhššllš Nordlandissa; nyt sitšvastoin luulen olevan yhden tekevšš missš lepššn, ja ehkšpš tššllš alhaalla saattaa levštš yhtš levollisesti kuin muualla". Nšin sanoen puristi hšn kšttšni ja kšski minun noutamaan vaimoni hšnen luokseen. Kun vaimoni tuli, hšmmšstyi hšn nšhdessššn ystšvšmme niin iloisella ja vilkkaalla tuulella. Sellaisena ei vaimoni luullut saavansa hšntš koskaan nšhdš. Hšn tahtoi, sanoi hšn, vaimoni ystšvyydeltš pyytšš pienen palveluksen. Se oli tosin oikku vaan; mutta jos hšn kutsuttaisiin pois maailmasta, piti vaimoni luvata ensi kevššnš istuttaa hšnen haudallensa metsšssš kesytŲnnš kasvaneen ruusupensaan. Kuinka surullinen tšmš pyyntŲ oli, sen kšsitti vaimoni vasta sitte kun olin kertonut mitš juuri sitš ennen oli tapahtunut; sillš tšstš puhuessaan oi Taavetti Holsti nšyttšnyt niin ilosta sšteilevšltš, ettš asian surullinen puoli oli kokonansa unohtunut. Ystšvšni ennustus itsestššn nšyttšytyi, sen pahempi, olleen kovin tosi Vaikka hšnen mielensš yhš kšvi iloisemmaksi, jopa všliin tuntui kuin uusi elšmšn vireys olisi hšntš elšhyttšnyt, kulki hšnen tautinsa kuitenkin aina vastaista suuntaa pahempaan pšin. Erššnš pšivšnš tapasin hšnen siirtyneenš vuoteeltaan -- jossa hšn nyt vietti suuremman osan pšivšstššn -- varsin huvitettuna katselevan kun pieni Antti poikani ystšvšni vanhasta viulun kotelosta, jonka kansi oli poissa, oli tehnyt itsellensš "hŲyrylaivan," jolla hšn nyt, lapsellisella mielenkuvittelollaan, purjehti kaiken maailman valkamoihin. Kun minš lšhestyin vuodetta, lausui ystšvšni hymyillen, ettš hšn oli ajatuksissaan ollut kotona Nordlandissa ja vielš kerran leikitellyt meren lahdelmalla. Vaimoni oli yhš hellemmšllš huolella hoitanut sairasta ystšvššmme. Hšn kšvi pari kertaa pšivšssš Taavetin luona ja istui aina kauan aikaa ystšvšmme vuoteen laidalla. Sairas piteli silloin mielellššn vaimoni kšttš omassaan, tahi pyysi hšn vaimoni lukemaan ššneen pipliasta. Paikat, joista hšn enin piti, olivat ne, joissa puhutaan rakastavien hellimmistš tunteista. Etenkin tahtoi hšn viipyš kertomuksessa Jaakopista ja Rakelista. Vaimoni, joka nyt oli oikein sydšmmellisesti mieltynyt ystšvššni, kertoi minulle erššnš pšivšnš, ettš hšn kyllš luuli tietšvšnsš miksi ystšvšmme kšrsi; se ei varmaankaan voinut olla muuta kuin onnettoman rakkauden seurauksia. Niin liikuttavan ihanaksi, kuin ystšvšmme, joka tuossa makasi kuolemaa odoittaen, ei hšn koskaan luullut ihmisen voivan muuttua. Kun hšn lepšsi hiljaa ja hymyili, nšytti siltš kuin hšn olisi valmistautunut yhtymššn jonkun kanssa, jonka luokse hšn rientšisi niin pian kuin henki pššsisi vapaaksi maan tomusta. Erššnš iltana pyysi hšn vaimoani viipymššn hšnen luonansa. Kello yhdeksšn lšhetettiin minua noutamaan; mutta kun minš saavuin ylŲs hšnen kamariinsa, ei ystšvššmme enšš ollut meidšn joukossamme. Hšn oli pyytšnyt vaimoani ensimmšisen kerran lukemaan kappaleen korkeasta veisusta, siltš paikalta, missš lŲytyi vanha merkki pipliassa. Se oli toinen luku, jossa sekš ylkš ettš morsian puhuvat, ja joka alkaa nšin: "Minš olen kukka Saaronissa, lilja laaksoissa" ja loppuu sanoilla: "siksi kuin pšivš valkenee ja varjot karkoittuvat pois, kšy ympšri, muutu kauriiksi, rakkahimpani! tahi nuoreksi peuraksi Betherin vuorilla". Ystšvšmme pyynnŲstš oli vaimoni lukenut tuon paikan kahdesti, mutta lu'un kestšessš oli hšn hiljaa nukahtanut viimeiseen uneen. Tuossa hšn makasi ihanana kuolemassa, vieno hymy huulilla ikššskuin tervehtisi hšn nyt rakkahimpaansa haudan tuolla puolen Beterin muovilla. Seuraavana suvena seisoi kaupungin hautausmaalla puu-risti ja kesytŲin ruusupensas erššllš haudalla. Siinš lepšš ystšvšni Taavetti Holsti. Ystšvšni elšmšn-historiaan lŲysin liitettynš eri lohkona jonkunmoisen alkupuheen, joka nškyi olevan myŲhemmšllš ijšllš kirjoitettu. Se nšyttšš kuinka vahvoilla siteillš hšn oli kotiinsa kiintynyt, ja millš rakkaudella hšn sitš aina muisteli. TOINEN OSA. Nordlandi ja Nordlandilainen. Jos ihminen, joka elšš niin kurjassa todellisuudessa, kuin minš, uskaltaa puhua mielenkuvitteloista -- mikš joukko ja kuinka suuria mielenkuvitteloja eikŲ minultakin ole murskaksi musertunut tššllš Kristianiassa nšinš parina kolmena vuonna sittekuin jštin kotini Nordlandissa ja tulin tšnne ylioppilaana -- kuinka všritŲin ja heikko eikŲ maailma tššllš ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniš ja všhšpštŲisiš ihmiset ja olot, siihen nšhden mitš ennen olin mielessšni kuvaillut. Tšnššn ehtoopuolella olin parin ystšvšni kanssa vuonolla kalastamassa ja meillš oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella -- paitse minulla, vaikka minškin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla ei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, levešssš, hyvin rumassa kaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan pesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jšlkeen puolen pšivšn jotensakin savisessa vedessš, parin kyynšršn syvyydellš, hienolla rihmalla, -- ja koko saaliimme oli 7, summa seitsemšn, salakkaa -- ja sitte soudimme, hyvin tyytyvšisinš muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillš tšllaiselta veneeltš, ilman kŲŲliš, joka estšisi sitš laitatuulessa syrjškaria menemšstš, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi siihen pystyttšškššn, ilman hyŲkylaineita, joita se tuskin voisi kestšškššn, tšllaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltš, joka on kaupungin edustalla, parilla pienellš salakalla uimassa -- tšllaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elšmš tššllš alhaalla. Tššllš ei missššn suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniš salakoita. Sillš aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minš ššneti ja muistelin kalaretkeš, jossa _hšn_ oli mukana, tuolla kotona kallioiden všlissš, meidšn pienessš kuusilauta veneessš, -- toista oli se pšivš ja toista se retki! Niin, kuinka jokapšivšistš, lŲyhšš ja elotointa elšmš tššllš alhaalla on nšillš rikkailla, viljavainioin peittšmillš savimailla ja tšllš hŲyrylaivasauhuin nokeamalla pšškaupungin vuonolla ja tššllš itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin kovin paljon kotiseutuani, niin nšmš kopeat ihmiset jšisivšt silmšt auki ja suu seljšlleen. Tššllš puhutaan kalastuksesta ja sillš tarkoitetaan pari nuotta-apajaa turskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tšssš kohden, niinkuin kaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hšn ajattelee silloin Lofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ššretŲintš lajien moninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettš ilmaan suihkuttaen, uiskentelee salmien lšpi ajaen suuria kalalaumoja edellšnsš, jotka panevat veden koskena ympšrillššn vaahtoamaan, -- aina alas pienimpiin kalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen tššllš etelšssš, ja jota aina katselen, missš vaan sen nšen, on kulta- tahi hopeakala, joka sšilytetššn lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua hškissš; mutta se on taas kotoisin muista lšmpimistš maista etelšssš. Linnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myŲskššn, niinkuin ihmiset tššllš etelšssš, tarkoita yhtš ja toista ruoaksi kelpaavaa metsšlintua, vaan ššretŲintš paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa niinkuin merenhyrsky luotojen ympšrillš, suurta vilisevšš ja kirkuvaa lumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympšrillš. Hšn ajattelee haahkatelkkiš, suorsia ja senkin seitsemšn laatuisia vesilintuja uiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin kallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja kiitšvinš ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista -- sanalla sanoen, hšn ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hšnen on hyvin vaikea supistaa kšsitteensš ainoastaan pariin metso-parkaan, jotka sydšmmettŲmšt ihmiset škkiarvaamatta, niiden parhaallaan lemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota auringon ensi sšteet kultaavat. Tšmšn seudun marjavškeš vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset muuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti kŲyhšn rannan sijaan tššllš, muistaa hšn rannan, johon on kylvetty ihmeteltšvš moninaisuus erivšrisiš simpsukan kuoria. Nordlandissa ovat ylipššnsš kaikki suhteet luonnossa jyrkemmšt, ja ššrettŲmšt vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellš lŲytyy ššrettŲmšn laajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata perkkasivat, mutta nšidenkin keskellš lŲytyy suunnattomia luonnonrikkauksia. Siellš lŲytyy aurinko ja kesšinen ihanuus, jota kestšš yŲt ja pšivšt kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin tšytyy kšydš peite kasvoilla, varjellakseen silmiššn sššskiparvilta; mutta tšmšn vastakohtana on taas yŲ pimeyksineen ja kauhuineen, jota kestšš yhdeksšn kuukautta. Vastakohdat siellš ovat suurenmoiset, mutta niiden všlillš ei lŲydy tuota, všhšpštŲistš keskinkertaisuutta, johon tšmš iloinen elšmš tššllš etelšssš perustuu. Tahi toisin sanoen, suhteet siellš soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja satumaisuuksille kuin tyvenelle jšrjelle ja hiljaiselle, tasaiselle asiain menolle. Nordlandilaisen kšy sentšhden, kun hšn ensin tulee tšnne etelššn, aivan kuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hšn ei menesty asukkaiden joukossa, ennenkuin hšn saa vanhat kšsitteensš, joihin hšn kotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tšmšn všhšpštŲisen todellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hšn oppii kšyttšmššn jšrkeš mielenkuvittelon sijaan. Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venšlšinen -- puhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta veneessššn sukkelasta Nordlandilaisesta itsestššn -- he ovat kieltšmšttš kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nšmšt harmaatakkiset kauranviljelijšt, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmšksi heidšn omilta pelloiltaan, kuin ehkš miettimššn mistš sisšmaasta hšn ensi vuodeksi saisi oikein rotevan rengin. Kun tššllš puhutaan myrskystš ja aalloista, niin tarkoitetaan všhšistš tuulta ja veden všršhtelemistš Kristianian valkamassa, joka korkeintaan saattaa všhšn vahingoittaa siltoja; ja sitš pidetššn mitš hirveimpšnš onnettomuutena jos joku kŲmpelŲ merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista: škkiarvaamatoin rajuilma tuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan -- jonka tšhden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni -- jššmerestš tulevia aaltoja, jotka peittšvšt korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja paljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltš, niin ettš laiva yhtškkiš seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellš valkamaa; parvi reippaita miehiš, jotka henkensš kaupalla purjehtivat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensš tšhden, mutta vaivoin voitetun satonsa kanssa myŲskin heidšn tšhtensš, jotka ovat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettavat pššstš kumoon purjehtineen toverin avuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystš puhuttaessa, usean veneen ja laivan haaksirikko pimešnš talvi-iltana; minš ajattelen silloin aaltoja -- niin, olisipa hauskaa kerran nšhdš pari sellaista (tavallisesti kolme peršseltššn, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkš vielš joku purjelaiva ylinnš, syŲksšhtšvšn sisššn Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtš ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisivat katot huoneilta. Jos ne tulisivat, niin kyllš tietšisin, ettš minua ne etsivšt, minua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta "aaveiden nškijš parkaa", joka niiden mielestš oikeastaan kuuluu heidšn seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin tervehtisin minš heitš ystšvinš kodistani, vaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin nšyttšisivšt kaikille nšille sivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisivat všhšn merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tšhšn levšperšisyyteen! Toivoisinpa kerrankin nškevšni valaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun všliin tuijoittavan sisššn jonkun perheen huoneisin ylškerrassa; tahi nškevšni noiden hoikkasššrisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettavan raatihuoneelle itsepšistš merihirviŲtš! Tahtoisinpa myŲskin nšhdš kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi kertaa viikossa nškemššn murhia ja valtiokumouksia nšyttšmŲllš esiteltšvšn, seisovan, nenšpihdit nenšllš, tuollaisen nšytelmšn edessš, joka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidšn arvostelu-kšsitteidensš ja musteastiainsa yli, ja nšyttšisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttšmšttŲmšnš, ruhtovana todellisuutena. Kuinka paljon paremmin eikŲ tuollainen kirjailija kšsittšisi mitš saduissa on miellyttšvšš ja suurta, jos hšn vaan kerrankin elšessššn saisi nšhdš "hevois-miehen" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus Norjan rannikolla] myrskysššssš 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelšš kohden aaltojen tyrskyssš, viitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nšhdš, paitse itse ratsastajan mahtavuudessaan, myŲskin hevoisen pššn, korvat, kaulan ja sen komean rinnankin. Tuonne pohjoiseen on myŲskin pohjois-maiden kansain mielenkuvittelo jo satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperšn; siellš ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikššskuin vielškin tuolla pimešn, talvisen, vaahtoaaltoisen jššmeren luona seisoisi nuot satuajan, maailman ššrimmšisille rajoille tarkoitetut jumalat, hirvešt, peljšstyttšvšt, muodottomat pimeyden vallat, joiden kanssa Aasat taistelivat, ja jotka vasta pyhš Olavi voittorikkaalla, aurinkona loistavalla risti-kahvallaan sai kukistetuiksi. Usko, jota sivistyksen turvissa elšvšt ihmiset halveksimalla kutsuvat taikauskoksi -- mutta joka kuitenkin luonnonvoimana elšš itse kansassa -- kutistuu tškšlšisien ihmisien mielenkuvittelossa hyvin lapselliseksi. Tššllš peljštššn pikku-tonttuja, hyvšnsuopia huoneenhaltioita, ja lemmestššn laulelevaa ahtia, ynnš muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidšn joukossamme taikauskon kesynš, tavallisena kotokarjana. Siellš luullaan myŲskin lŲytyvšn hyvšnsšvyisiš henkiš, jotka nškymšttŲminš kalastavat ja metsšstšvšt ihmisien rinnalla, heitš všhintškššn hširitsemšttš. Mutta pelko on sitš paitse pohjan perillš asuvien mielenkuvitteloon luonut koko lauman pahoja henkiš, jotka kiusaavat ihmisiš, hukkuneiden ihmisten haahmoja, jotka harhailevat ympšri kun eivšt ole haudatut siunattuun maahan, vuorenpeikkoja ja merihirviŲn, joka soutelee venepuoliskollaan ja talviŲinš kirkuu niin ilkešsti lahdelmilla. Moni, joka on joutunut vaaraan, on tšytynyt jššdš avun puutteesen, kun on tuota hirviŲtš peljštty, ja "aaveiden nškijšt" voivat sen nšhdškin. Mutta vaikka tšmš luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepšš yli kaiken elšmšn tšssš talvipimešssš, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa, jossa yhdeksšn kuukauden ajan hšmšrtšš ja joka kolmen kuukauden ajan on kokonansa aurinkoa vailla, niin ettš ihmisten mielissš syntyy pelko ja arkuus -- niin onpa Nordlandilla samassa ylenmššršisyydessš myŲskin perin vastakkainen luonteensa lšmpimšssš, selkešilmaisessa, kukkatuoksuisessa, všrien ššrettŲmšllš rikkaudella ihanasti vaihtelevassa kesš-luonnossaan -- jolloin kymmenen -- kahdentoista penikulman matkan pššssš olevat seudut tulevat niin lšhelle, ettš luulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvšt ruskean viherišllš ruoholla aina huipuille saakka -- Lofotissa kšyden tuhannen jalan korkuudelle -- jolloin pieni koivumetsš vuorenrinteillš ja kallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia kuusitoistavuotisia tyttŲjš, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat ja vaadermamarjat tšyttšvšt ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitš missššn muualla tapaa, kun sinš, lšmpimšn tšhden, kuljet paitahihaisillasi ahoilla, ja pšivš on niin vari, ettš sinun tekee mielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan saakka ihmeteltšvšn kirkkaassa lahelmassa. Syyksi siihen, ettš kaikki kasvit tššllš pohjoisessa saavat niin voimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat všrit, luulevat oppineet olevan tuon kirkkaan valon, joka tšyttšš ilman, sillš aurinko pysyy lyhyen kesšn ajan nškyvissš taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipš et voi missššn noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin hyvšntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri tššllš. Jos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin vuomalaaksoissa kesšllš. Nšyttšš siltš kuin aurinko sitš lšmpimšmmin, innokkaammin suutelisi maata, kun se tietšš ettš he niin lyhyen ajan saavat olla yhdessš, ja ikššskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen unhoittaa, ettš heidšn niin pian jšlleen on eroaminen. Silloin ylenee ruoho maasta ikššskuin lumouksen kautta ja ylellisessš moninaisuudessa ilmestyy sinikelloja, voikukkia, pšivšnkukkia, sinivuokkoja, ruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka mšttššlle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa tuhansittain hyŲnteisiš, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin lehmšt, hevoiset ja lampaat ajetaan ylŲs vuorenrinteelle laitumelle, samalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon peurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot kypsyvistš muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin majassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen pyydyksiššn talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin ihana kesš, ettš sitš harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta, luonnon runollisuutta ja tyyntš rauhaa tuskin lŲytynee missššn koko maailmassa. Tšmš luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen luontoonkin; kun vaan sopii, elšš hšn mielellššn herkullisesti, pukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hšn oikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat, lohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina maksoineen, mštineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsšnriista ynnš herkulliset muuramet ovat hšnen tavallisia ruokiaan. Sekš lappalainen ettš Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti ahneita kaikenlaisille makeisille ja heidšn "siirappi puuron pššllš" on yleiseen tunnettu. Kasvaneena luonnossa, joka on niin tšynnš vastakohtia, mahdollisuuksia ja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman lšpi aina peljšstyttšvistš luonnon mullistuksistaan aina tyyneen, viehšttšvššn, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan sulouteen, on Nordlandilainen ylipššnsš sukkela, usein varsin šlykšs ja runsasaatteinenkin. Hšn on hyvin tuntehikas ja antautuu sentšhden helposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun kasvoiltasi, niin kšy hšnki pian iloiseksi. Mutta hšnen sšvyisyyttšnsš, suopeuttansa šlkŲŲn pidettškŲ typeršnš velttoutena -- vaikka usein tššllš etelšssš niin tehdššn. Hšnen sielussaan on, hšnen itsensškin tietšmšttš, alinomaa všhšinen epšluulo hereillš aivan kuin valpas vesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on syvšllš vedessš ennenkuin luoti ennšttšš sille paikalle, missš lintu vastikššn oli uiskennellut. Hšn on jo lapsuudestaan saakka tottunut pitšmššn škkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien mahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan rauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa tšmš pelko hšntš hšnen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun puhelet hšnen kanssaan sukeltaa hšn, aivan sinun huomaamattasi, tuon tuostakin sielunsa sisimpššn tutkiakseen, onko tšssškin vaaraa tarjolla; hšn tekee sen silloinkin kun hšn syvimmšsti liikutettuna seisoo kyyneleet silmissš; se on hšnen luonnossaan syntyperšistš, eikš luovu hšnestš vielš silloinkaan kun hšn elšmšstššn luonnon helmassa muuttaa sivistyneiden joukkoon. Hšn on hyvin teršvšsilmšinen ja keksii heti mitš oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hšn todellakin verratoin, jos hšnellš olisi enemmšn mielen lujuutta ja ei niin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta nšmšt ovat, senpahempi hšnen heikot puolensa. Tšssš puhun ainoastaan kansan luonteesen juurtuneesta yleisestš luonteesta, mutta huomautan ettei saa sanojani siten kšsittšš, ettei Nordlandissa lŲytyisi miehiš hyvinkin suurella mielen lujuudella -- tššllš he pšinvastoin useinkin tulevat karaistuiksi mitš lujimmiksi. Useimmissa syntyperšisesti Norjalaisissa perheissš lŲytyy -- se on kuitenkin minun luuloni -- moniaita pisaroita suomalaista verta. Huomattavaa myŲskin on ettš kun saduissa puhutaan parhaimmista talonpoikaisperheistš Helgelandissa, ettš ne ovat vuoripeikkojen ja puoli-noitain jšlkelšisiš, tarkoitetaan sillš vaan suomalaista syntyperšš. Meidšn kuningassukumme olivat suomalaisten jšlkelšisiš ja Finn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet kantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki Verikirveellš oli kumpaisellakin suomalaisia tyttŲjš vaimoina. Tarunomainen vetovoima, mikš nšillš sanotaan olleen, ilmaisee ainoastaan jo ammon ajoin lŲytynyttš suurta kansallisyhdistystš nšiden kahden eriluontoisen kansalajin všlillš: haaleatukkaisen, sinisilmšisen, mieleltšnsš tyynemmšn Norjalaisen ja tummaverisen, ruskeasilmšisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan runsasvaraisen ja luonnon salaperšisyyksien tšyttšmšn mutta mielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen všlillš, jonka luonnonlaatu vielš tšnškin pšivšnš piilee monen Norjalaisen luonteessa, vaikk'ei hšn kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tštš kansain heimolaisuutta. Yleensš olen havainnut ettš saattaa helposti eroittaa onko sekoitus tapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean suomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtš huomattava kuin ero duuri- ja molliššnenlajien všlillš samassa soittokappaleessa. Kansamme všririkas monipuolisuus, joka astuu esiin runoilija Vergelandin ššrettŲmšssš kuvausrikkaudessa, on suomalaista vaikutusta -- vaikk'ei sitš meidšn vanhoissa saduissamme voi huomata. Mutta siitš voimme kuitenkin arvata minkš miellyttšvšn lisšn suomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen sekoitus on ollut suurena ja tšrkešnš osana nykyisen norjan kansan hengenominaisuuksien muodostamisessa. Tšstš Suomalaissekoituksesta, jota ensimmšisissš polvissa vielš pidetššn jonkunlaisena hšpešnš, olen puhellut hyvin monen kanssa ja olen huomannut ettš hšmmšstyttšvšn suuri luku kansalaisiani on hiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta sekoituksesta on siinnyt voimakas, jšrkevš, uhkarohkea ja toimelias ihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa mššrin karaissut meidšn ostlandilaisen ja throndhjemilšisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa sitšvastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain muodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestšš helposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se enemmšn. Nordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat ettš ne vastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu tuolla ylhššllš. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellš, joka on alhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen ja itsemurhaan, on juurensa ja pššperusteensa pohjanperšn omituisissa luonnonsuhteissa, pitkšssš talvipimešssš, raskailla mieltš masentavilla ilmauksillaan, ja niissš voimakkaissa, škillisissš mielenvaikuttimissa, jotka sekš pimešn ettš valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti vaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Nšitš asioita olen minš ajatellut ehkš enemmšn kuin kukaan muu, ajatellut sentšhden ettš itse olen samaa kšrsinyt, ja minš kšsitšn -- vaikka kun oma personani tulee kysymykseen, en laisinkaan sitš ymmšrrš -- miksi "aaveiden nškeminen," "Fremsynethed," niinkuin sitš Nordlandissa kutsutaan, siellš samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyš ja kulkea perintŲnš perheessš. Minš ymmšrršn, ettš se on sielun tauti, jota ei mitkššn parannuskeinot, ei jšrki eikš jšrjellinen miettiminen voi parantaa. Aaveiden-nškijšllš on jo syntyessš sielussaan, paitse jšrkevšt silmšnsš, vielš kolmaskin akkuna, akkuna joka on kššnnetty maailmaan, minkš muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden nškijšn tuon tuostakin tšytyy luoda silmšys; sitš ei voi tukota kirjoilla eikš millššn jšrjenjohteilla, sitš ei voi saada tššllš "valistuneessa pšškaupungissakaan" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen saada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellš. Ah! kun muistan minkšlaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessšni kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen kohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiš kultaisena virtana linnanpihasta aina ylŲs valta-istuin saliin saakka, tahi Akershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan tuloa, samalla kun ilma olisi tšytettynš sotasoitolla ja valtavilla kuninkaan kšskyillš; kun muistelen minkšlaiseksi "valon korkea sali," yliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka akkunoilta auringonsšteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi mimmoiseksi ajattelin Valtiopšivšsalin ja niitš miehiš, jotka siellš istuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat kotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti kajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, SŲrensen, Jonas Anton Hjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitš kaikkia nšitš ajatellessani Nordlandissa mielessšni kuvittelin siihen, "meidšn všhšisiin olosuhteisin verraten kyllškin arvolliseen todellisuuteen," jossa nyt elšn ja oleskelen -- niin tuntuu siltš kuin SnŲhšttan korkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi pššlleni. Minš olen siis aina parin ja kahdenkymmenen vuoden ikšiseksi elšnyt Nordlaudilaisessa mielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen maailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut. Jos minš kertoisin kaiken tšmšn jollekulle kanssaihmiselleni, niin hšn epšiltšmšttš -- ja kuta jšrkevšmpi ihminen se olisi, sitš varmemmin hšn sen tekisi -- tahtoisi všittšš ettš minun tutkintoni, minun _Examen artium_ varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen tieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtš hyvšt perustukset kuin useimmilla muilla. Minš tiedšn myŲskin, ettš minulla siinš suhteessa on kimmoava, jšntevš airopari, jolla, sen minkš tarvitsen, voin soutaa veneeni elšmšn lšpi, karille joutumatta. Lastia, joka veneessš on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin autuaaksi tekevšn ihana kuin se onkin, sitš ei kenkššn saa nšhdš. Minš tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentšš koko Nordlandilaisen satu-elšmšni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan samoissa kyyneleissš rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken ihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni saakka tšytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu pššlleni! Huojentavana itkuna olkoon elšmšni hiljaisina hetkinš kuvata muistojani tuosta kodistani, jota niin harvat tššllš etelšssš oikein voivat kšsittšš. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa on enemmšn omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia. KOLMAS OSA. ENSIMMńINEN LUKU. Koti. Isšni oli maakauppias; hšnellš oli ----ven niminen kauppapaikka Lšnsilofotissa. Hšn oli syntyisin Throndhjemistš, josta hšn varattomana nuorukaisena lšhti pohjoiseenpšin erššllš niistš kauppalaivoista, joita sieltš lšhetetššn Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemššn. Nuoruudessaan oli hšnellš paljon kestettšvšnš; hšn teki jonkun aikaa tyŲtš erššssš venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hšn pššsi puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka všvyksi hšn sitte joutui. Nuorempana oli isšni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen, teršvillš nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hšn pikemmin lyhytlšntš kuin pitkš. Hšn kšvi aina ruskeassa merimiehentakissa, kiiltonahkainen hattu pššssš. Luonteeltansa oli hšn šreš ja vaikea saada ystšvšlliseksi; sanottiinpa ettš hšn oli kovasydšmminenkin -- mihin ehkš se kova elšmšn koulu, jossa hšn oli kšynyt, oli syynš. Jos tšmš puoli hšnen luonteestaan ei voinut hankkia hšnelle monta ystšvšš, niin saavutti hšn sitš suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hšn oli tarkka ja sukkela, vaikka hšn itsepintaisesti pysyi siinš, missš hšn luuli olevansa oikeassa. Hšntš peljšttiin, eikš kukaan mielellšnsš tahtonut olla vihoin hšnen kanssaan. Tapahtumista kahdeksana ensimmšisenš ikšvuotenamme ei jšš muuta kuin hyvin hšmšrš muisto jšljelle; mutta nšmš muistot seuraavat meitš kaiken ikšmme. Onnettomasta šitiparastani kannan sydšmmessšni tuollaisen muiston. Se luopi šitini kuvan eteeni paljon selvemmšksi kuin kaikki kertomukset, mitš jšljestšpšin olen hšnestš kuullut. Nšiden kertomusten mukaan oli hšnellš muun muassa haalea tukka ja siniset, lempešt silmšt, mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hšn ollut melkoisen pitkš, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen. Hšn oli Erlandsenin ainoa tytšr ja joutui naimisiin isšni kanssa tšmšn vielš ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin ettš vanha Erlandsen itse olisi pannut tšmšn avioliiton toimeen, kun hšn luuli siten parhaiten saavansa tyttšrensš tulevaisuuden vakavalle kannalle asetetuksi. Oli lšmmin kesšpšivš; niityllš seisoivat niittomiehet paitahihasillaan pitkillš, suoravartisilla viikatteillaan heinšš niittšen; minš seurasin šitišni, joka sukkaa kutoen kšveli heinšmiesten luoksi. Niityn aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse šitini oli valmistanut istuimen itselleen. Sen ylšpuolella kasvoi kivien všlissš vaadermapensas ja sen sivulla yksinšinen pienoinen koivu. Sillš aikaa kuin minš kiipeilin kivien všlissš ja sŲin vaadermamarjoja, kutsui isš šitišni luokseen. Heti šitini mentyš tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea nainen, joka nšytti vanhemmalta kuin šitini; hšn oli mustaan pukuun puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympšrillš; ystšvšllisesti katseli hšn minuun ja ojensi minua kohti, ikššskuin minulle antaakseen, kesyttŲmšnš kasvaneen ruusukukan, joka hšnellš oli kšdessš. Minš en laisinkaan pelšnnyt, eipš edes tuntunut siltš, kuin hšn olisi ollut vieras minulle. Sitte nyykšhytti hšn surumielisesti pšštšnsš, ikššskuin jššhyvšisiksi ja poistui samaa tietš, kuin hšn oli tullutkin. Kuu šitini palasi takaisin, kerroin minš hšnelle, ettš luonani oli kšynyt niin ystšvšllinen, vieras nainen, joka nšytti hyvin surulliselta. ńitini -- sen muistan niin selvššn, kuin jos se olisi juuri nyt tapahtunut -- seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua niin surullisin silmin, ettš olisi luullut meidšn kumpaisenkin nyt tšytyvšn kuolla; sitte lŲi hšn kštensš ristiin pššnsš ympšri ja kaatui pyŲrtyneenš maahan. Minš peljšstyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa, ettš minš, šitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessš, heittšyin hšnen pššllensš ja huusin: "ńiti!" Kohta sen jšlkeen olin minš tullut juosten isšni luoksi, joka seisoi paita-hihasillaan niityllš muiden mukana heiniš niittšen, ja nyyhkien kertonut, ettš šitini nyt oli kuollut. Tšstš hetkestš saakka oli šitini mielipuolena. Monta vuotta tšytyi hšntš tarkasti vartioida hšnen huoneessaan, ja isšllšni oli varmaankin tšmšn tšhden monta katkeraa hetkeš kšrsittšvšnš. Sitte vietiin hšn erššsen hulluin-huoneesen Throndhjemissš, jossa hšn kuoli kaksi vuotta myŲhemmin, hetkeškššn olematta selvšllš jšrjellš. Se, joka tšhšn aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen, rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillš ruskeilla silmillš, karkeilla teršsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysš hšnen suupielessššn. Hšn oli ollut šitini hoitajana tšmšn lapsuudessa ja oli koko sielullansa šitiini kiintynyt. Kun šitini tuli mielipuoleksi vaati hšn innokkaasti saada olla vartijana "sinisessš kamarissa"; mutta tšstš toimesta tšytyi hšnet pian eroittaa, sillš huomattiin, ettš juuri hšnen lšsnšolonsa enin kiihoitti šitini kipeštš mielentilaa. ńitini ei myŲskššn kšrsinyt nšhdš isššni, ja minua he eivšt laisinkaan uskaltaneet hšnelle nšyttšš. Vanha Kainulais Anna oli ollut šitini ainoa uskottu tšssš elšmšssš. Hšn oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hšn oli tositettu siitš ettš haltijat ja tontut yhtš varmaan asustelivat ranta-aitassa ja veneladossa kuin isšni hallitsi asuinrakennuksessa, ja ettš kallion alla valkaman itšpuolella "maan-alaiset" nškymšttŲminš kalastelivat ja pyydystelivšt yhtš varmaan kuin isšni nškyvšisesti itse lahdella. Hšn oli varmaankin tšyttšnyt onnettoman šitini pššn haaveenomaisella taikauskollaan samassa mššršssš kuin minunkin. Kaiken pšivšš, aina aamusta iltaan saakka, huomasi hšn kaikenlaisia merkkiš ja ihmeitš, ja hšnen kasvonsa sšvyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri kuin hšn alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti aina kššntyš merelle pšin, sylkeš ja jupista joitakuita sanoja. Hšn nški jokaisen ihmisen nškymšttŲmšt seuralaiset. Senpštšhden, sanoi hšn, ei pidš sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hšn sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isšni tuli kotiin matkoiltaan. Kun Kainulais Anna ei enšš saanut mennš siniseen saliin šitini luokse teki hšn hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella. Niinpš muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua huomaamatta, nšhneeni hšnen kumartelevan ja kyykistelevšn, ja aina všliin syljellš piirtšvšn ovelle kummallisia piiruja, jupisten itsekseen, kunnes minš peljšstyneenš pŲtkin tieheni. Hšnen loihtumasanoissaan mainitsi hšn usein sanaa "Jumala", joka on Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielš tšnškin pšivšnš tuolla vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun Suomalaisia veneitš tuli rantaan, oli hšnellš myŲskin eri varukeinonsa. Loihtumisissaan kšytti hšn sekaisin Kainulaisten epšjumalain ja kristittyjen Jumalan nimeš, siten voittaakseen Lappalaisten loihtumisen. Tšllaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minš. Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressš olivat ainoastaan všhšn matkan pššssš meiltš saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka pohjukassa minun kotini oli. Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme hšntš "maisteriksi". -- Hšnen edessššn minš luin joka pšivš yhdessš pappilan kahden lapsen kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltš, vuotta minua nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hšnen sisarensa, Susanna, joka oli aivan yhtš vanha kuin minš; hšn oli sinisilmšinen, kiltti lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois pyyhittšvš; kun hšn vaan sattui maisterin taakse vššnteli hšn hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitš poikia nauramaan. Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkšsimme hšntš suuresti. Meidšn tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidšttšš nauruamme, uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillš joka kerta kun naurumme ršjšhti ilmi, oli siitš meille kaikille pahoja seurauksia; ensinkin seurasi siitš aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia korvapuustia ja sitte pitkiš, kirjallisia kertomuksia kšytŲksestšmme pšivškirjoihimme. Tšssš kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittšin jo mennyt niin pitkšlle ettš hšn ainoastaan pienellš vilkutuksella toisella silmškulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinš istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmšt tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidšttyš vaan purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hšn minua, vaikka hšn hyvin tiesi, ettš minš sain siitš kovasti kšrsiš kotiin tultuani; sillš isšni oli ankara ukko, joka varsin všhšn tunsi lapsen luonteen. Lupahetkillš leikittelimme niin iloisesti, ettš harvat lapset voivat vilkkaudessa vetšš meille vertoja. Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elšmššn kotonani, jossa isšni oli joko ulkona askareillaan tahi tyŲhuoneessaan, jossa sinisestš salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen šitini huudot, ja jossa Kainulais Anna yhš mellasteli melkein kuin ilkeš tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elšmš toisessa iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa. TOINEN LUKU. Rannalla. Vielš enemmšn kuin tššllš etelš-Norjassa on merenranta Nordlandissa lasten mieluisin leikkipaikka; sillš pakoveden aikana on se siellš paljon pitemmšlle kuivana kuin tššllš. Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei lŲydy muuta kuin siellš tššllš joku vesilštškkŲ, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillš všlin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu kšvelee, tahi joku yksinšinen kalalokki istuu kivellš. Aallontapaiseksi muodostunut hiekkapohja on tšynnš uurteita, joita suuret kastemadot, mitkš tššllš puikahtavat maan sisššn, ovat kaivaneet. LštškŲissš kivien suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun niitš ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessš. Pienet pojat kšyttšvšt niitš syŲttinš nuppineulaongella pyytšessššn pieniš sšrjenpoikia. Korkealle nurmitŲrmšlle rannalla rakensimme me lapset litteistš kiviliuskareista kahden suuremman kiven všliin oman kauppapaikkamme ynnš siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekš nšiden alapuolelle sillan. Venetallaassa meillš oli jos jonkinmoisia veneitš, pieniš ja suuria, nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekš puusta ettš kaarnasta, vielšpš osaksi veneenmuotoisista, sinisistš simpukan kuoristakin. Lempi-veneemme, tuo mielestšmme suuri purjelaiva, joka oli tehty vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellš mastolla sekš lipputangolla, ja jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin -- el ollut somimpia muodoltaan; ja muistanpa vielškin ettš varsin usein istuin kirkossa ajatellen mahdollisuutta, ettš tuo komea, tšydellisesti taklattu, kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidšn omanamme; muistan miten minš, papin saarnatessa, annoin mielenkuvitteloni tehdš mitš rohkeimpia purjehdusretkiš tuolla laivalla, retkiš sellaisia, ettš Kaarlo ja etenki Susanna hšmmšstyksellš olisivat niitš katselleet. Lahdelman pohjukassa, isšni sillan vieressš, oli meressš syvš uurre, jossa syyspuolella uiskenteli parvittain sšrkiš ja muita pieniš kaloja, ja siellš me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka pššhšn oli nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme, levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttšneet nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistš kuivia kaloja, samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin mšrkšnemššn, kunnes se muuttui merirasvaksi. Nšmšt tuotteet ladoimme sitte sššnnŲllisesti ranta-aittaamme, sieltš lšhettššksemme ne suurimmalla laivallamme Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietšš, me puuhasimme, raastoimme ja teimme tyŲtš yhtš innokkaasti ja tšyttš totta tehden omissa askareissamme, kuin tšysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas voittomme siitš oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille iloisille kasvoillemme. Kaarlo oli heikkojšseninen poika, joka parhaasta pššstš seurasi kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli tuuhea, keltainen tukka; Susannan pššssš se kihertyi luonnollisiksi suorimoiksi, niin ettš koko pšš nšytti aaltoilevan, kun hšn sitš heilahutti, jota hšn hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan. Kumpaisellakin oli sitšpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset siniset silmšt. Enpš saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isšllensš lyhyt vai pitkš. Minun mielestšni hšn kumminkin tuntui minun mittaseltani, vaikka hšn varmaan mahtoi olla puolta pšštš minua lyhempi; vajanaisuuden tšytti minun ihailemiseni. Minš muistan selvššn mimmoinen hšn oli, kun hšn sunnuntakisin meni kirkkoon šitinsš kanssa; tšmš oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkšš, pehmoista sukkaa. Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellš puettuna valkoiseen tahi siniseen hameesen, tumma olkihattu pššssš, pieni valkoinen nenšliina kššrittynš suuren, vanhan virsikirjan ympšri; hšnen sukkansa olivat aina lumivalkoiset ja hšnen pššltšpšin aukiolevat jalkineensa olivat ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettšvšt. Enpš luullut auringon alla lŲytyvšn niin somaa pukua kuin tšmš Susannan juhlapuku oli. Kirkossa istui papin perhe ensimmšisessš penkissš ja isšni ja minš pari penkkiš taaempana; mutta Susanna ja minš vaihdoimme kuitenkin salaisilla merkeillš, joita eivšt muut ymmšrtšneet, ajatuksia. Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti -- vuodatinpa oikein katkeria kyyneleitš sentšhden. Minš huomasin nimittšin, ettš hšn oli valinnut isšnikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla, voimakkaalla ššnellššn lauloi isšni maalaisen yksinkertaisella tavalla virtensš hyvin kovaa, mutta viritti kunkin sškeen loppuun koko jakson ššniš, joita ei nuotissa lŲytynyt, vaan jotka olivat isšni omaa keksintŲš; -- tšmš tuntui všliin minusta ja muistakin hyvin juhlalliselta. Isšni laulu lienee joskus ollut puheen esineenš pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitš siitš lausuttiin. Sillš kirkossa hšn kššntyi pšin isššn ja selvššn huomasi ettš hšnen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hšn havaitsi ettš minš olin keksinyt hšnen ilmeensš lakkasi hšn siitš ja nšytti varsin surumieliseltš. Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lšhetettiin hšn latina-kouluun Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lšhti pois viimeisessš hŲyrylaivassa samana syksynš. Susanna sai tšstš lšhtien opetusta vanhemmiltansa ja minun tšytyi etsiš oppia kanttorimme luona; tšmš hyvšsydšmminen vanha ukko el taitanut itsekššn paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitš hšn teki kiihkoisesti ja vielšpš jonkunmoisella, vaikka kokonansa kehkeytymšttŲmšllš taiteellisella maullakin. Kun kanttori oli saanut isšltšni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun minš, samoin kuin kanttorikin, enemmšn rakastin tštš huvitusta kuin lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli kuusitoista vuotias, tšllš tavoin soittelemisessa ja joutilaana olemisessa. Jos ajatukseni tšllš ijšllšni olisivat olleet jokapšivšisen tyŲn ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minš tšten olin jštetty kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pššsivšt minussa ne mielentilat juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa mššršssš ovat elšmššni hallinneet. Sitš juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden všlillš, joka kunkin ihmisen sisimmšssš lŲytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti ja todenteolla pitšš selvšsti eroitettavana, muutoin kuluu se paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hšnessš jonkunmoiseksi taudintapaiseksi tilaksi. Vaikkemme nyt enšš olleet tilaisuudessa olla yhtš paljon yhdessš, kuin ennen, olimme Susanna ja minš kuitenkin koko nuoruutemme ajan toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita. Kun hšnellš oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hšn tavallisesti varalta veršjšn luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin kanttoriin tahi palasin sieltš takaisin. Erššnš pšivšnš kun astuin tietš pitkin kotiini pšin, kirjat kainalossa, istui hšn sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla veršjšn vieressš. Hšn nšytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minš arvasin heti, ettš nyt saisin jotakin kuulla. Hšn ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minš, pikemmin kuin hšn nškyi toivovan, koetin pššstš veršjšn lšpi, kysyi hšn kiihkešllš ššnellš, oliko totta mitš kerrottiin, ettš minš olin niin laiska ja unelias, ettei minusta ikipšivinš miestš tulisi. Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkš minš ollut siitš millšnikššn; mutta se minua tšllš kertaa niin syvšsti loukkasi, kun huomasin ettš pappilassa puhutaan meistš ja ettš Susanna kuuli kaikki mitš siellš sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa ettš Susanna sinš pšivšnš istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin olisin kšyttšinnyt toisin kuin silloin tein, sillš minš jatkoin matkaani hyvin loukatun nškŲisenš, sanaakaan Susannalle vastaamatta. Kun saavuin kotiin sain minš kuulla ettš pastori ja isšni olivat joutuneet kiistaan erššssš kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen esimiehenš, oli lausunut, ettš isšni, hšnen mielestššn, oli kovin jyrkkš jossakin asiassa, ja isšni oli antanut pastorille hyvin ankaran vastauksen. Seurauksena tuosta oli ettš jouduimme keskustelu-aineeksi pappilassa. Tšmš epšsopu vanhempiemme všlillš teki meidšt lapsetkin aroiksi, ja minš muistan ettš ensi alussa pahoin pelkšsin kulkea pappilan sivutse, kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellš. Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lšhestyš minua; mutta kun minš vaan nšin vilahduksen hšnen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin minš tieltš metsššn tahi piilouin puiden taakse, kunnes hšn oli kadonnut nškyvistš. Parina pšivšnš en minš nšhnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun erššnš aamuna kuljin veršjšn lšpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun valkoiseen pššhšn lyijyskynšllš kirjoitetuksi: "Sinš olet vihastunut minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen". Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minš oitis, ja sinš pšivšnš palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jšlleen lukeakseni noita riviš. Niiden kautta astui Susanna eteeni jšlleen uudessa muodossa; ajatuksissani nšin hšnen kirjaimien takaa aivan kuin pisteaidan lšvitse. Jšlkeen puolen pšivšn kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja sinne minš kirjoitin: "T. ei myŲskššn ole vihainen S--lle". Seuraavana pšivšnš seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta hšn ei ollut minua nškevinšnsškššn kun menin hšnen ohitsensa; hšn varmaankin katui, ettš hšn niin pian oli lšhestynyt minua. Vaikka ulkonainen suhde isšni ja pastorin všlillš nšytti hyvin kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidšn všlillššn siitš pšivin pidettšvš lakkautettuna: he eivšt jalkaansa laskeneet toisensa kynnyksen yli muuta kuin tšrkeimpšin asiain sitš vaatiessa ja erityisen kutsumuksen johdosta. Tšmš antoi Susannan ja minun seurustelemiselle jonkunmoisen salaperšisen muodon. Vaikkei mikššn varsinainen kielto ollut esteenš meidšn kanssakšymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme aivan salavihkaan. Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna jokapšivšisessš yksitoikkoisuudessa kodissaan, šitinsš ankaran katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikššskuin minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipš ihme, ettš me alati halusimme saada tavata toinen toistamme. Kuta vanhemmiksi kšvimme sitš harvemmin saimme olla yhdessš, mutta halu ja ikšvš saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielš suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessš viettšš, saivat všhitellen, itsemmekin tietšmšttš, aivan toisen muodon kuin tuo entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hšnen kanssaan oli nyt kšynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin pšivškauden pappilan ympšrillš ainoastaan saadakseni nšhdš hšntš edes vilahdukselta vaan. Minš olin silloin kuusitoista vuotias kun hšn kerran, kulkiessani pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi minulle pienen kukkasen aidan yli. Hšn kiiruhti sitte suoraa pšštš kukkapensaitten lšpi pois, ikššskuin olisi hšn peljšnnyt, ettš joku olisi sattunut nškemššn mitš hšn teki. Silloin minš ensi kerran selvššn huomasin kuinka kaunis hšn oli; ja kauan aikaa pysyi hšnen kuvansa muistossani sellaisena kuin hšn oli, seisoessaan ruusupensaiden keskellš kirkkaan aamuauringon valaisemana. KOLMAS LUKU. Renkituvassa. Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidšn talossamme, oli ylimmillššn alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekš matkustavat talonpojat, jotka siellš etsivšt yŲsijaa, iltasin istuivat ršiskyvšn takkavalkean ympšrillš ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja kummituksista. Rahilla uunin ja seinšn všlissš istui kaunis ja pulska Juonas renki, paikaten rikkinšisiš puuastioita, joita oli hšnen ympšrillššn; hšn askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli ššnettŲmšnš mitš muut kertoivat. Uunin edessš rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliš -- Hšn oli saanut nimensš siitš, ettš hšn neuloi pieksuja. -- Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pŲrhŲisellš, keltaisella tukalla, joka aina riippui otsalla; hšnen naamansa oli pyŲreš kuin tšysikuu, ja sen keskeltš ilmestyi nenš pienenš nyppylšnš; kun hšn hymyili, nšytti hšnen ohuthuulinen, leveš suunsa, suurine hampaineen, melkein kuolleen irvistšvšltš suulta. Hšnen pienet, haaleat silmšnsš kipristyivšt silloin salaperšisesti kokoon, samalla ilmoittaen ettš hšn oli teršvš-pšinen. Tavallisesti oli hšnellš enin juttuja kerrottavina; mutta vielš suurempi oli hšnen taitonsa saada matkustajat kertomaan, aina asianhaarain mukaan, joko nškyvšisestš tahi nškymšttŲmšstš maailmasta. Kolmatta renkiš kutsuttiin liikanimellš, jota ei kuitenkaan hšnen kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystš ettš hšn všliin juomatuulelle joutuessaan joi ja mšssšsi niin, ettš hšn oli všhšllš joutua pois virastaan. Hšn oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hštš myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hšnelle laivan pššllysmiehen vaikea virka; sillš hšnen erinomaista purjehdustaitoaan tšytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui hšn takaisin entiseen všhšpštŲisyyteensš. Talon palvelusvšen joukossa oli myŲskin muuan kahdenkymmenen vuotias piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hšn oli aivan toista ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hšnen tuuheat mustat kšhšršnsš ympšrŲivšt hšnen kapeita kasvojaan, joiden sššnnŲlliset juonteet olivat silmiin pistšvšt. Hšn oli heikko jšseniltššn, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan. Tummain silmšripsien alta sšteilivšt sysimustat silmšt. Kun hšn suuttui, nšyttivšt ne sškenŲivšn. Hšn oli rakastunut harvapuheiseen Juonaasen, ja oli ilman všhintškššn syyttš ššrettŲmšsti mustasukkainen. Kerrottiin kyllš ettš heistš tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi tehdyksi pari kalaretkeš vielš lisšksi mutta yleisesti tunnettu ei asia kuitenkaan ollut, luullakseni siitš syystš ettei Juonas koskaan selvin sanoin kosinut. Sukuperšltššn oli Martine špšrš lapsia Norjan rannikolla, joiden isinš on vieraita kipparia ja merimiehiš. Hšnen isšnsš kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies. Isšni oli ankarasti kieltšnyt minua menemšstš iltasilla renkitupaan; hšn tiesi hyvin, ettš siellš puhuttiin yhtš ja toista, joka ei ollut lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle oli tieto, ettš juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitš saatoin saada kuulla. Seurauksena siitš oli, ettš minš alinomaa salaa hiivin sinne. Muistanpa vielškin miten erššnš pimešnš syysiltana, kun jšlleen olin salaa pistšytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi hirmuisen kummitustarinan niiltš ajoilta kun Erlandsen oli isšntšnš. Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lšhellš pappilaa. Oli joulu ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lšhetettiin muuan renki, jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli vškevš ja pelotoin mies, alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, tšyttšmššn suuri, hopealla reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hšnelle mukaan. Aitassa asetti Rasmus lyhdyn tynnyrin pššlle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se oli tšynnš ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, nški hšn oluttynnyrin pššllš kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis ulottui kellarin pimeššn osaan saakka, missš tynnyreitš seisoi pitkšssš rivissš; kylmš henkšys aivan kuin aukiolevasta ovesta kšvi hirviŲsti pšin; tšmš vilkutteli hšnelle suurta silmšpariaan, joka loisti kuin kaksi sarvilyhtyš, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei vitkastellut. Hšn paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviŲn silmiš ja lšhti sitte hyvšš vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu valkoiselle lumelle. Hšn kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja huomasi miten kummitukset yhš suuremmissa parvissa ajoivat hšntš takaa. Kun hšn saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hšn hšdissššn keinon huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" -- Kuolleet ja peikot ovat nimittšin aina vihoin toisilleen. -- Silloin kuuli hšn miten kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi. Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hšnet allensa, kun hšn sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pššsi huoneesen. Mutta siellš pyŲrtyi hšn keskelle laattiaa. Seuraavana pšivšnš, ensimmšisenš joulupšivšnš, nški kirkkovški haudoille hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia vanhoja, vedessš maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja, jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jšlkeen. Nšitš aseita olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan kšyttšneet; kaikesta saattoi kuitenkin huomata, ettš kuolleet olivat pššsseet voitolle. Ranta-aitassa lŲydettiin myŲskin sekš tinahaarikka ettš lyhty. Tinahaarikka oli lyŲty littešksi hirviŲn otsaa vastaan ja lyhdyn oli kummitus murskaksi musertanut, kun renki pššsi pakoon. Pieksu-Niilo osasi myŲskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden nškijŲistš" ja heidšn nšyistššn, joko henkimaailmassa tahi todellisuudessa. Tapahtumista on heillš usein jonkunlainen ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidšn sisšllisen nškynsš edessš, nšhdš mitš juuri samalla hetkellš tapahtuu etšisimmillškin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta škkiš kšydš kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitš heidšn ympšrillššn tapahtuu, tuijoittaa eteensš tyhjššn ilmaan. Tapahtumat joita he nškevšt, ovat monenkaltaisia. Všliin he huudahtavat: "Nyt on valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa ... kaupungissa!" Všliin he taas nškevšt pitkiš hautias saattojoukkoja, niin selvššn, ettš he saattavat kertoa kunkin siinš kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon, itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee. Silloin he škkiš lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa." Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtšpitšviš ennustuksen kanssa. Merellš saattaa tapahtua, ettš tuollainen henkilŲ tulee pššllikŲn luokse ja sanoo, ettš olisi parasta jos všhšn aikaa poikettaisiin siitš suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja hšntš totellaan aina; hšn nškee silloin laivan edessš jotakin, mitš muut eivšt nše, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle -- tavallisesti merihirviŲn veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun kummituksen. Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut erššlle hšnen tuttavalleen tšmšn ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin pšivšn ajan ollut mitš inhoittavin, mutta kolmantena pšivšnš alkoi všhšn seljetš, niin ettš muuan venekunta arveli ettš sinš pšivšnš varmaankin kšvisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivšt sitšvastoin uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, ettš venekunnat auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpš piti nytkin tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, ettš airot ja tuhdot veneessš, joka oli vedetty hyvšn matkaa ylŲs maalle, olivat asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitš paitse oli aivan mahdotointa, jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettš liikahtamaan paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa yhtš huonolla menestyksellš. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka oli tunnettu aaveiden nškijšksi, ettš olisi parasta antaa veneen sinš pšivšnš seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Erššssš tššllš oleskelevassa venekunnassa lŲytyi myŲskin muuan neljšntoistavuotias vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tšmš otti nyt suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peršpuoleen. Siitš syŲksšhti silloin kaikkein nšhden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli istunut takaperin veneessš, venettš painaen, ja heittšysi nyt mereen niin ettš vesi vaahdoten pauhasi sen ympšrillš. Kun tšmš oli tapahtunut sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden nškijš katsahti poikaan ja arveli ettš olisi ollut parasta jos tuo tyŲ olisi hšneltš ollut tekemšttš. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei hšn ymmšrrš tuollaisia uhkauksia peljštš. Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat kalamajassa, kuulivat he puolen yŲn aikaan pojan huutavan apua. Muuan heistš luuli myŲskin ihralampun himmešssš valossa nškevšnsš vahvan kšden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen vastaan oli poika kuitenkin nškymšttŲmšn voiman vetšmšnš joutunut oven suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, ettš saattoivat iskeš poikaan kiinni estšškseen hšntš joutumasta kummituksen valtaan. Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sššristš ja kalastajat pitivšt hšnen kšsistššn ja muusta ruumiista kiinni. Siten kiskottiin keskiyŲn hiljaisina hetkinš poika parkaa, joka huusi ja vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; všliin oli kummitus všliin taas kalastajat voitolla. Yhtškkiš laski kummitus pojan irti, ja silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa pššlle pitkin laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he kšsittivšt ettei kummitus pššstšnyt saalistaan ennenkuin se oli hšneltš hengen riistšnyt. Seuraavana talvena kuului aina Ųisin kello kaksitoista vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja muutettiin toiseen paikkaan. Samoin kuin sisšmaan talonpoika useassa paikoin pitšš suurimpana kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkšpš vielš kiihkešmminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillš yhtš kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelšssš. Kumpaistakin seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyšnsš Ranesta, jossa laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen vene oikealla vesilinjalla, on nerotyŲ, jota ei voi tieteellisesti oppia; se riippuu nimittšin rakentajan šlystš saada kaikki sšntilleen, kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut kšytšnnŲllisimmšksi, tuo keuloista korkea, teršvšpohjainen vene, yhdellš mastolla ja levešllš, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin erinomaisen sopiva siihen, johon sitš parhaiten tarvitaan, nimittšin nuolennopeaan myŲtš- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nšhdš ennenkuin hšn keksi tšmšn veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi ettš hšn pienissš veneissššn melkein lentšmšllš kiitšš tuulen mukaan noiden suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyŲryvšt hšnen jšlkeensš, ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kšrsiš ja taistella, ajatella ja tuumia tštš muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren kanssa tuolla pohjaisessa, tšhšn pšivššn saakka -- se on unohdettu Nordlandilaissatu, tšynnš alhaisen tyŲmiehen sankari-tŲitš. Erššnš tammikuun iltana, všhšš ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli jšlleen suuri joukko kalastajia koossa meidšn tuvassamme. Kun he kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan heistš myŲskin kertomaan. Hšn tahtoi nšyttšš, ettš siellš, josta hšn oli kotoisin, nimittšin alhaalta DŲnŲstš Helgelandissa, lšheltš Ranea, lŲytyi sekš yhtš ihmeellisiš kertomuksia ettš oivallisia veneitš kuin meillš tššllš pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka koko ajan kuin hšn kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhš paikkaa penkillš, jolla hšn istui. Teršvšllš nenšllššn ja pienine punaisine pyŲršsilmineen oli hšn levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla. Hšn vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin saarella, Helgelandissa, asui muuan kŲyhš kalastaja nimeltš Eljas, vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas kalasteli nyt pšivšpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitš ššniš sekš melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Erššnš pšivšnš kun hšn oli ylhššllš saarella niittšmšssš heiniš talven varalta niille muutamille lampaille, joita heillš oli, kuuli hšn aivan selvššn keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hšn ei uskaltanut mennš katsomaan mitš se oli. He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivšt uutteraan tyŲtš ei puute heitš hštyyttšnyt. Kun seitsemšn vuotta oli kulunut lŲytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja koossa ettš hšn arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen purren ja tšstš lšhin kalastaa omassa aluksessaan. Erššnš pšivšnš kun hšn kulki nšissš mietteissššn, pitkš, rautakoukulla varustettu tanko kšdessš, huomasi hšn škkiš kallionlohkareen alla, rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lšmmittelemšssš kylkeššn auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtš odottamatoin toveri kuin tšmš miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhššltš kallionkieleltš, jolla hšn seisoi, iski hšn pitkšn, raskaan rautapšisen tankonsa hylkeen niskaan. Mutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn pyrstŲllensš, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli kalastajaa veristynein silmin niin škšisesti ja myrkyllisesti, ettš Eljas oli pelšstyksestš kšydš hulluksi. Sitte syŲksšhti se mereen, niin ettš verinen vaahto pursueli sen ympšrillš. Sen enempšš ei Eljas sitš nšhnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hšnen mŲkkinsš seisoi, ajoi tuuli samana pšivšnš tangon, josta rautapiikki oli katkaistu. Eljas ei ajatellut asiaa sen enempšš. Hšn osti samana syksynš kolme-soutupurren, jolle hšn jo kesšn ajalla oli rakentanut pienen ladon. Erššnš yŲnš, kun hšn makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hšnen mieleensš, ettš hšnen ehkš pitšisi, paremmin venettššn varjellakseen, asettaa vielš useampia tukeita sen alle. Hšn oli niin ššrettŲmšsti mieltynyt tšhšn veneesensš, ettš hšn varsin mielellššn nousi lšmpimšltš vuoteeltaan ja lšhti, lyhty kšdessš, sitš katsomaan. Hšnen siinš seisoessaan, venettš lyhdyllš valaisten, huomasi hšn škkiš tallaan nurkassa erššn pyydyskopan pššllš kasvot, jotka olivat aivan hylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivšt všhšn aikaa tuimasti hšnelle ja valolle; sitte nšytti siltš kuin kita olisi kšynyt yhš suuremmaksi ja škkiš putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei kuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi huomannut, ettš pitkš rautapuikko pisti esiin hšnen seljšstššn. Ja nyt nški hšn paljonkin kummituksia. Mutta hšn pelkšsi enemmšn venettššn kuin henkešnsš; hšn istahti sentšhden veneesen, sitš vartioidakseen, ja asetti lyhdyn viereensš. Kun hšnen vaimonsa aamulla tuli rantaan, tapasi hšn Eljaksen veneessš makaamassa, sammunut lyhty vieressš. Sinš tammikuun aamuna kun Eljas lšhti ulos kalalle omassa veneessššn, kaksi miestš mukanaan, kuuli hšn pimešssš ššnen erššltš luodolta, juuri lahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; "Kun saat viisisoutusen, niin varo silloin itsešsi, Eljas!" Monta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja hšnen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemšntoista vuotias. Sinš syksynš kun tšmš tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellš myydškseen kolmisoutuisensa ja všhšn rahaa lisšš panemalla saadakseen viisihangan. Kotiin ei jššnyt muita kuin yksi juuri ripillš kšynyt suomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet palvelukseensa. Ranessa lŲytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun paras veneentekijš edellisenš syksynš oli saanut valmiiksi ja tervatuksi. Sitš teki Eljaksen suuresti mieli. Hšn ymmšrsi mimmoisen veneen piti oleman, ja všitti ettei hšn ollut koskaan ennen nšhnyt veneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan alapuolelta kuin tšmš. Pššltšpšin oli vene sitšvastoin kŲmpelŲmmin tehty, niin ettš se všhemmin kokeneen silmissš nšytti pikemmin raskassoutuiselta kuin kevešltš. Veneentekijš huomasi kyllš tšmšn yhtš hyvin kuin Eljas. Ja hšn vakuutti, ettš vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta lupasi kuitenkin myydš se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tšmš vaan lupaisi, ettei hšn tekisi minkššnlaista muutosta veneessš, ei edes niinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen luvannut, sai hšn veneen. Mutta "hiiden šmmš", joka opetti veneentekijšlle miten vene vesirajan alapuolelta oli rakennettava -- sen ylšpuolelta sai hšn, vointinsa mukaan, tehdš sen sellaiseksi kuin hšn taisi, -- oli luultavasti jo edeltškšsin kšskenyt veneentekijšn myymššn vene niin helposta, ettš Eljas sen saisi ja myŲskin samalla tekemššn sen ehdon, ettei veneesen saanut tehdš minkššnlaisia merkkiš. Siten ei myŲskššn voitu tavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perššn. Eljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hšn kšvi ensin kauppalassa, hankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa hiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hšn itse ja hšnen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myŲskin všhšn maistimeksi. Sitte lšhtivšt he uudella veneellššn purjehtimaan kotiin pšin. Muuta varapainoa kuin hšn itse, hšnen vaimonsa ja lapsensa sekš joulutarpeet, ei veneessš lŲytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekš vanhin poika toista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peršsimessš kiinni. Kaksi nuorempaa poikaa kšyttivšt vuoroon viskainta. Heillš oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he ennšttivšt ulapalle aukealle huomasivat he, ettš he heti ensi kerran venettš kšyttšissššn saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui všhitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat taittua vaahtopšisiksi. Nyt sai Eljas kokea minkšlainen vene hšnellš oli; se sukelsi kuin vesilintu aaltojen všlitse, eikš edes pisaratakaan ršiskšhtšnyt sisššn; hšn vannoi ettei mikššn tavallinen viisisoutuinen kestšisi tšllaista ilmaa, purjeita pienentšmšttš. Pšivšn pššllš huomasi hšn všhšn matkan pššssš merellš toisen viisihankapurren, tšydellš miehistŲllš ja purje yhtš paljon auki kuin hšnellškin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hšnen mielestššn tuntui všhšn oudolta, ettei hšn ollut ennen sitš huomannut. Nšytti siltš kuin tšmš olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun hšn sen huomasi laski hšn heti purjeensa vielš suuremmaksi. Nyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse, niin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa nšin pyŲryttšvšssš hoijakassa, ja nytpš vene nšyttšytyikin sellaisena kuin sen piti oleman, nimittšin parhaana Ranessa. Meri oli tšllš ajalla kšynyt yhš rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli jo syŲssyt veneesen; ne vyŲryivšt sisššn etu keulasta, jossa Bernt istui, ja valuivat takaisin mereen peršpuolelta. Hšmšršn tullessa oli tuo toinen vene lšhestynyt sangen lšhelle ja nyt ei veneiden všliš enšš ollut sen pitemmšltš kuin ettš hyvin olisi saattanut heittšš viskain toisesta veneestš toiseen. Tšten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkššn yhš korkeampia aaltoja vastaan. Purjetta kyllš olisi pitšnyt pienentšš, mutta Eljas ei hevin tahtonut antaa perššn kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla entisellššn niin kauan, kunnes toisessakin veneessš purjetta pienennettšisiin, sillš heille se nšytti olevan yhtš všlttšmštŲintš kuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kšdestš kšteen; sillš oli taisteleminen sekš kylmyyttš ettš mšrkyyttš vastaan. Tuo omituinen sšhkŲ-valo, joka všlšhteli mustissa aalloissa lšhellš Eljaksen omaa venettš, loisti niin kummallisesti toisen veneen vaahdossa jotta nšytti aivan siltš kuin sen sivut kyntšsivšt tulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin pššt vieraassa veneessš. Hšn taisi myŲskin selvššn nšhdš ihmiset veneessš, nahkaset merimiehen-lakit pššssš; mutta kun tuulen puoli veneestš oli Eljakseen pšin kššnnetty, asettuivat kaikki selin hšneen ja peittyivšt suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan veneenlaidan taakse. ńkkiš syŲksšhti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli nšhnyt pimešssš všlšhtelevšn, sisššn keulanpuolelta, jossa Bernt istui. Se pysšhdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tšrisivšt ja natisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken ajan oli maannut puolikaatuneena, jšlleen nousi pystyyn ja lšhti eteenpšin kiitšmššn, hiljalleen ulos peršpuolelta. Tšmšn tapahtuessa luuli Eljas kuulleensa ilkešn huudon toisesta veneestš. Ja kun kaikki oli ohi lausui vaimo, ššnellš, joka viilsi Eljaksen sydšmmeen saakka: "Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!" -- Nšmšt olivat heidšn kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksšn ja toinen seitsemšn vuotias; he olivat istuneet Bernt'iš lšhinnš keulassa. Tšhšn ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: "ńlš laske vetokŲyttš, tahi muutoin kadotat vielš useamman!" Ensimmšinen tehtšvš nyt oli pienentšš purjetta, ja kun se oli tehty, huomasi Eljas, ettš sitš tšytyi pienentšš vielš enemmšn, sillš tuuli yltyi yhš rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hšn uskaltanut sitš pienentšš enemmšn kuin hšnen všlttšmšttŲmšsti tšytyi, jotta vene jaksaisi pššstš yhš suurenevien aaltojen lšpi. Niinpš kuitenkin kšvi ettš se purjeenkaistale, jota he uskalsivat kšyttšš, všhitellen kutistui yhš pienemmšksi. Aallot kuohahtelivat niin, ettš vesi ršiskyi heidšn silmilleen; ja vihdoin tšytyi Berntin sekš hšntš ijšssš lšhinnš olevan veljen, joka siihen asti oli auttanut šitiššn vetonuoran kiinnipitšmisessš, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin ainoastaan silloin, kun ei vene siedš mahdollisesti pienintškššn purjetta. Seuralaisvene, joka tšllš všlin oli ollut nškymšttŲmissš, ilmestyi nyt jšlleen aivan lšhelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin Eljaksenkin veneessš; mutta nyt hšn rupesi všhšn epšilemššn purjehtijoita toisessa veneessš. Ne kaksi, jotka pitelivšt raakapuuta, ja joiden kalpeat kasvot nškyivšt leveiden hattujen alta, nšyttivšt hšnestš, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmšn kuolleilta kuin elšviltš, eivštkš he virkkaneet sanaakaan. Všhšn matkan pššssš tuulen pššllš huomasi Eljas jšlleen uuden aallon korkean, valkoisen harjan joka lšhestyi hšntš pimešstš, ja nyt varustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitš vastaan. Keula kššnnettiin aaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista, jotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jšlleen jatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jšlleen makasi tšmš hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli ohi ei vaimo enšš istunut vetokŲyden pššssš eikš Antoni enšš pidellyt raakapuuta kiinni -- kummankin oli aalto niellyt mereen. MyŲskin tšllš kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkešn huudon ilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hšn vaimonsa tuskallisesti huutavan hšnen nimešnsš. Kun hšnelle selkeni, ettš vaimo oli mereen huuhdottu, sanoi hšn ainoastaan: "Jesuksen nimeen!" ja istui sitte ššneti. Nyt hšn olisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta samalla tunsi hšn myŲskin, ettš hšnen nyt tuli koettaa pelastaa loppu siitš lastista, joka hšnellš oli veneessš, nimittšin Bernt ja hšnen kaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljšntoista vuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet, mutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona. Berntin tšytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hšnen veljensš auttaa hšntš minkš taisi. Peršsintš ei Eljas uskaltanut laskea kšdestššn; ja kiinni hšn pitikin sitš rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan tunnotoin liiallisesta jšnnityksestš. Hetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jšlleen nškyviin; se oli, samoin kuin šskenkin, ollut všhšn aikaa pois nškyvistš. Nyt hšn myŲskin voi selvemmin nšhdš tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen peršssš, samoin kuin Eljas omassa veneessššn. Tuon oudon miehen seljšstš, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin pituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa hšnelle kšvi kaksi asiaa aivan selvšksi: ensiksikin, ettei se ollut kukaan muu kuin itse "merenkummitus", joka aivan hšnen lšhellš ohjasi veneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hšnen onnettomuuteen, ja toiseksi, ettš vaihettarien kirjoissa oli niin mššrštty, ettš hšn sinš iltana purjehti viimeisellš retkellššn. Sillš se, joka nškee kummituksen merellš, se on varmaan kuoleman oma. Hšn ei virkkanut tuosta mitššn pojilleen, jotta ei heidšn rohkeutensa masentuisi, mutta hiljaisuudessa uskoi hšn sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan. Nšiden viimeisien tuntien kuluessa oli hšnen myrskyn tšhden tšytynyt laskea všhšn sivulle oikealta reitiltš. Samalla tuli lumituiskukin, niin ettš hšn hyvin tiesi, ettei hšn saisi maata nšhdškššn ennenkuin pšivš rupeaisi koittamaan. Eteenpšin kuitenkin purjehdittiin niinkuin ennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat ettš heillš oli vilu; mutta minkšpš sille tšssš mšrkyydessš nyt sai; ja Eljas istui sitš paitse aivan toisissa ajatuksissa. Hšnessš oli syttynyt kiihkeš kostonhimo; ellei hšnellš olisi ollut kolmen vielš elossa olevan poikansa henget pelastettavina, niin olisi hšn koettanut škkinšisellš kššnteellš purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhš, aivan kuin ivaten, pysyi hšnen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hšn kyllš huomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin eikŲhšn puukko tahi muu ase sitš voisi myŲskin tehdš, ja hšn tunsi, ettš hšn mielellššn uhraisi henkensš jos hšn vaan saisi antaa oikein aimo iskun tuolle hirviŲlle, joka niin armottomasti oli riistšnyt hšneltš, mitš hšnellš rakkainta elšmšssš oli, ja joka kuitenkin halusi vielš enemmšn. Kello kolmen, neljšn ajoilla huomasivat purjehtijat jšlleen pimešssš vaahtoisen harjan niin korkean ettš Eljas ensin luuli olevansa aivan lšhellš jotakin kallioa, jota vasten hyŲkylaineet taittuivat. Hšn huomasi kuitenkin pian mikš se oikeastaan oli, nimittšin hirvittšvš aalto. Silloin luuli hšn kuulemansa naurua toisesta veneestš ja ššnen, joka sanoi: "Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!" Eljas, joka arvasi mikš onnettomuus nyt seuraisi, lausui ššneen: "Jesuksen nimeen!" kšski sitte poikansa pitšmššn lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain luona jos pursi kaatuisi, eikš laskemaan irti ennenkuin se jšlleen olisi veden pinnalla. Hšn antoi vanhemman pojan mennš Berntin luokse etukeulaan; itse piteli hšn nuorinta vieressššn, silitteli pari kertaa pojan poskea ja tunnusteli pitikŲ hšn kyllin lujasti kiinni. Vaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte jšlleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi vedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekš kaksitoistavuotias Kaarle kiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistš oli sitšvastoin vajonnut pohjaan. Ensi tehtšvšnš oli nyt saada kŲydet toiselta sivulta poikki leikatuiksi, jotta masto pššsisi nousemaan veden pintaan purren sivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettš sen alla; sitte oli pprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekš saada tapinreikš auki lyŲdyksi, jotta veneen sisšssš oleva ilma pššsisi ulos ja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmšlle veteen ja pysyisi vakavampana. Ankarain ponnistuksien jšlkeen tšmš onnistuikin, ja Elias, joka ensin pššsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne. Ja siinš he nyt istuivat pitkšn, pimešn talviyŲn, kšsin ja polvin pusertaen itsešnsš kiinni veneen kŲliin, jonka yli aalto aallon perššn huuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta ponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hšnen isšnsš, voimainsa takaa, koetti pitšš hšntš pystyssš. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa apua, mutta luopuivat siitškin yrityksestš, kun huomasivat ettei siitš mitššn apua ollut. Nšin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, ettš hšn varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne šidin seuraan, mutta ettš hšn toivoi Berntin pelastuvan, kun hšn vaan pitšisi itsešnsš kiinni kuin aika mies. Sitte kertoi hšn kummituksesta, jonka niskaan hšn oli rautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hšnelle kostanut, "eikš varmaankaan tyydy ennenkuin olemme kuitit." Kello oli 9 paikoilla aamusella kun pšivš alkoi hšmšrtšš. Silloin ojensi Elias Berntille, joka istui hšnen sivullaan, hopeakellonsa ynnš sitš seuraavat messinkiketjut, jotka hšn oli revšissyt poikki saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsš taskusta. Hšn istui vielš hetkisen aikaa; mutta kun pšivš valkeni enemmšn, huomasi Bernt ettš hšnen isšnsš kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lšhteneet useasta kohden hšnen pššstšnsš, niinkuin usein kuoleman lšhestyessš tapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hšnen kšsistššn, joilla hšn piteli itsešnsš kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt ettš isšn viimeinen hetki lšhestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen salli, siirtyš lšhemmšksi ukkoa, hšntš tukeakseen; mutta kun Eljas tšmšn huomasi sanoi hšn: "Pidš nyt vaan itsešsi lujasti kiinni! Jesuksen nimeen! minš lšhden šitisi luokse." Nšin sanoen heittšysi hšn takaperin mereen. Kun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin jokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietšš. Berntin oli nyt paljon helpompi pitšš itseššn kiinni; ja kuta enemmšn pšivš valkeni, sitš suuremmaksi kšvi hšnen toivonsa. Myrsky asettui, ja kun pšivš kšvi aivan selkešksi luuli hšn tuntevansa paikan, jossa hšn oli; hšn olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen ajeltavana. Hšn alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan, jonka hšn tiesi kulkevan maata kohti erššn niemen luona, joka ulostui saaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hšn lšhestyikin yhš lšhemmšksi maata ja tuli vihdoin niin lšhelle eršstš kalliota, ettš masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylŲs ja alas kallion rinteellš, hyŲkyaaltojen mukaan. Vaikka hšnen jšsenensš olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta ja ankarasta jšsenten jšnnityksestš, onnistui hšnen kuitenkin, kovasti ponnisteltuaan, pššstš ylŲs kalliolle, jonne hšn sai mastonkin vedetyksi ja veneensš kiinnitetyksi. Suomalainen tyttŲ, joka oli yksin kotiin jštetty, luuli parin tunnin ajan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitš kuului yhš edelleenkin, juoksi hšn ylŲs lšheiselle kukkulalle paremmin nšhdškseen ympšristŲlle. Sieltš huomasi hšn nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan loukuttelevan ylŲs alas kallion kylkeš vastaan. Hšn juoksi heti alas venelatoon, tyŲnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillš pitkin rantaa saaren ympšri Berntin luokse. Bernt makasi sitte sairaana hšnen hoitonsa alla kaiken talvea, eikš hšn sinš vuonna pššssyt laisinkaan kalalle. Siitš saakka vaipui hšn tuon tuostakin synkkššn alakuloisuuteen ja kšvi varsin kummalliseksi luonteeltaan. Merelle ei hšn enšš tahtonut lšhteš; siitš hšn jo oli saanut kyllin. Hšn nai sitte tuon suomalaisen tytŲn ja muutti ylŲs Malangeniin, jossa hšn sai všhšn viljelysmaata, ja elšš vielškin oikein hyvissš varoissa. NELJńS LUKU. Saaristossa. Oli kesš. Susanna ja minš olimme nyt kumpikin seitsemšnnellštoista ikšvuodellamme, ja niin oli pšštetty, ettš meidšn piti ennen syksyš kšymšn ripillš. Samana vuonna oli isšni sekaantunut epštasaiseen riitaan seudun virkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitš: pitikŲ kauppalamme tulevan vakituiseksi pysšhdyspaikaksi hŲyryaluksille, vaiko ei? Isšni menestys rippui siitš suuressa mššrin, ja mainittu riita, joka koski koko piirikuntaa, alkoi kšydš varsin ankaraksi. Se oli kieltšmšttš pššsyitš, miksi vouti sinš kesšnš oli vieraisilla pappilassa, sillš pappimme vaikutus oli hyvin suuri. Seurusteleminen isšni ja papin všlillš ei kuitenkaan ollut kokonansa lakkautettu, ja se oli luultavasti tehdškseen sen paremmin huomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isšni luokseen vieraisille. Seurauksena siitš taas oli, ettš isšni ja minš erššnš pšivšnš saimme kutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin puolentoista penikulman matkan pššssš. Siellš piti ensin kalastettaman všhšn aikaa ja sitte syŲtšmšn viiliš Gunnarsplads'illa, talo, joka aputalona kuului pappilan alle. Tavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljš miestš airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellššn seisoi silloin moni rannalla sitš katsomassa. Mainittuna pšivšnš seisoi isšnikin portaillaan kiikari kšdessš. Hšn oli pyytšnyt anteeksi ettei hšn itse saattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun yllšpitšmiseksi, minun lšhteš matkalle. Veneen perškammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytšr ja sen edessš vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista merivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen -- he olivat nuoruuden ystšviš ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minš, sekš tilaisuutta varten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan rouva tahtoi kaiken mokomin pitšš sen osan talostansa, jota hšn kuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmšinsš alla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa toisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen tšyttivšt lopun ahtaassa perškammiossa. Ei tuntunut tuulen henkšystškššn, ja lšnsi-vuomalla liikkui vaan pitkšt, kirkkaat mainingit. -- Taisteluista všsyneenš levšhti se nyt. -- Tavattoman kirkas ilma salli silmšn seurata vuoren harjanteita melkein ššrettŲmiin saakka, sillš všlin kuin kangastus -- nurinkššnnetty vuoren huippu, jonka rinteellš talo seisoi ja pari valaskalaa, jotka vettš ilmaan ruiskuttelivat -- loi eteemme kuvia siintšvšllš merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun uiskentelevan kirkkaissa mainingeissa. Všhšn ennen pšivšllistš saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt kalastamaan tyvenessš vedessš; sanottiin nimittšin, ruokakoria lukuun ottamatta, ettš meidšn ensin tuli hankkia pšivšlliskeitto itsellemme. Saaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyŲkylaineet kivikolle, ja lšhettivšt monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne vetšytyivšt samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi sššnnŲllisesti ja syvššn hengittšnyt. Levotoin ja vilkas Susanna kumartui veneen laidan yli, niin ettš hšnen kšhšršnsš melkein kastuivat hšnen omaan kuvaansa vedessš, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista, kahdenkymmenen sylen syvyydessš uiskentelivat haalean viherišllš pohjalla ja parveilivat siimojen ympšrillš, joilla vanhemmat kaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan ylŲs. Monta kertaa kutsui hšn innossaan minua perin sokeaksi kun en voinut nšhdš juuri sitš kalaa, jota hšn tarkoitti. Ja lyhytnškŲinen minš todella silloin olinkin, sillš Susannan pieninkin liike huvitti minua paljon enemmšn kuin kaikki kalat. Luonto ympšrillšmme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui kuvansa pššllš, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui Gunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen ylšpuolella ja ympšrillš. Ilma, joka pšivšn pššllš oli kuumuudesta kšynyt utuiseksi, oli tšytetty niin vškevšllš lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne muualla kuin etelšssš sateen jšljestš. Tuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli tšynnš kaloja; ja kun meillš nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin. Nurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pŲydšn, jonka valkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjš oli asetettu. Hšn antoi myŲskin keittšš kermapuuroa ja lateli sitte pŲydšn tšyteen ruokia ruokakoristaan. Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pššn všhšn pyŲršlle. Hšn kertoi, pappilan rouvan suureksi peljšstykseksi, ettš pappi, joka nyt harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut oikein aika iloinen vekkuli ja ettš he yhdessš olivat tehneet monelle miehelle aika kepposet. Kun hšn huomasi ettš hšn oli liian paljon pilapuhetta lasketellut, esitteli hšn, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman maljan, jossa hšn toivoi ettš pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa -- tšssš keskeytyi hšnen puheensa kun pappi loi silmšnsš hyvin yksivakaisesti puhujaan ja vilkasi minuun, joka istuin pŲydšn pššssš. -- Puhe pššttyi sitte muutamilla tyhjillš korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset toiselle tolalle. Minš tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan kylmšltš ja varmaankin istuin siinš kalpeana kuin kuollut. Isšni tšhden tšytyi minun teeskennellš ikššskuin en olisi mitššn kuullut; mutta ruoka lisššntyi lisššntymistššn suussani, sillš minun oli aivan mahdotointa mitššn nielaista. Minš katsahdin Susannaan, -- hšn istui aivan tulipunaisena. Sitte seurasi hetken ššnettŲmyys, jonka kestšessš kukin ajatteli mitš oli tapahtunut, kunnes kesš-pšivšn painava uneliaisuus pššsi voitolle ja pappi sekš vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet pšivšllisunta makaamaan, esittelivšt ettš nyt levšttšisiin tunnin ajan ja ettš kukin etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa. Minš olin varsin onnetoin sen johdosta, mitš pšivšllispŲydšssš oli tapahtunut. Isšstšni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, ettš minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyš seurassa. Všhšn matkaa talosta lŲytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi koivuja ja havupuita mškirinteillš. Notkon pohjalla lirisi kivikossa pieni, kirkas puro. Sillš všlin kuin muut nauttivat pšivšllisuntaan menin minš pitkin puroa metsššn ja laskeusin makaamaan siimekseen, yksinšisyydessš ajatellakseni suruani. En tiedš kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylŲs nšin Susannan vieressšni. Hšn sanoi, ettš hšnen mielestššn olivat muut olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkšsi hšn hiukset otsaltani ikššskuin hšn ei olisi saattanut kšrsiš nšhdš minun surullisena. Hšnen kštensš oli niin lšmpŲinen ja hšnen, itkun kanssa kamppailevissa kasvonsšvyissš oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava luontoni voinut sitš vastustaa. Minš en tiedš miten olikaan, mutta sen vaan muistan ettš minš painoin hšntš hellšsti syliini, nojasin poskeni hšnen poskelleen ja pyysin ettš hšn vaan hiukkasen pitšisi minusta, niin minš rakastaisin hšntš oikein ššrettŲmšsti kaiken elinaikani. Muistanpa vielškin ettš hšn lupasi sen tehdš ja ettš me silloin itkimme kumpikin ilosta. Hetkinen sen peršstš seisoimme hymyillen kšsi kšdessš ja katselimme toisiamme. Silloin syntyi meissš kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus -- se, ettš me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmšnsš minuun, ettš minun siitš hetkestš saakka aina piti muistaman, ettš hšn rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitš tahansa. Meitš huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti všhšn matkaa edellš ja minš tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri haaralta muiden joukkoon -- kepponen, jota aikaisemmin pšivšllš emme olisi tulleet ajatelleeksikaan. * * * * * Aurinko oli jo ennšttšnyt korkealle taivaalla seuraavana pšivšnš kun Kainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua heršttšmššn, ja kertoi ettš isšni, aikaisin samana aamuna škkiš oli lšhtenyt TromsŲhŲn. Hšn oli kšynyt suojassani ennenkuin hšn lšhti matkalle, ja kun hšn palasi sieltš oli hšn lausunut minusta: "hšn hymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen nškŲinen, poika parka." Harvoin kuulin isšni suusta lempeitš sanoja, ja senpš tšhden nuot sanat ovat painuneet muistiini. Silloin oli isšni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllšmainitsemani hŲyrylaivajuttu lepšsi raskaana hšnen sydšmmellššn, hšn tahtoi nyt koettaa viimeistš keinoa, nimittšin saada asia perin juurin selvitetyksi sanomalehdissš ja siitš tahtoi hšn nyt itse puhella jonkun asianajajan kanssa TromsŲssš. Nšistš asioista en minš kuitenkaan ymmšrtšnyt sen enempšš. VIIDES LUKU. Ripillš kšynti. Tšllaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme všlillš, kšvimme Susanna ja minš samana syksynš ripillš. Kun minš tulin rippikouluun vasta silloin kuin muut jo olivat ennšttšneet sangen pitkšlle, tšytyi minun, paitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielš sitšpaitse perjantakisin lukea kotona papin luona. Lyhyellš tavallaan piti isšni minulle, ennenkuin lšhdin rippikouluun, pienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minš tuottaisi hšnelle hšpeštš papin edessš. Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja lasisilmšt, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle tuuhevien silmšluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillš všlin kuin minš juhlapuvussani istuin tuolilla pŲydšn toisella puolella. Yhš enemmšn selkeni minulle, ettš pastori mahtoi olla rehellinen ja perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myŲs kova ja ankara, sillš hšn puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme saa luulla armon annetuksi meille siksi, ettš velvollisuuksista pššsisimme. Všliin hšn ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivšt kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hšn koetti kaikin tavoin poistaa sitš epšilystš, joka saattoi lŲytyš uskonnollisista asioista, mutta kaikki ihmeet koetti hšn selittšš luonnollisella tavalla. Sitš tehdessš saattoi hšn všliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hšnen jšntevissš kasvonsa juonteissa, kun hšn puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat kštŲsensš ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkšn vartalonsa oli Susanna myŲskin silminnšhtšvšsti perinyt isšltššn; samaa perintŲš oli vielš tuo omituinen keikaus, minkš Susanna teki pššllšnsš kun jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa oli samalla lšmpŲš ja elšvyyttš, hšnen luonteensa oli niin sanoakseni tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissš, kirkkaissa silmissš. Pappi kehui minua siitš, ettš minš tarkkuudella seurasin hšnen selityksiššn, mutta muistutti minua usein, suureksi nŲyryytyksekseni, ettš minulla oli paha tapa luoda silmšni všltellen maahan, josta tavasta hšn kšski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin ettš minš olin ylenmššrin ujo tahi myŲskin, ettš minš kšrsin siitš kun tiesin missš suhteessa isšni ja hšn oli. Asia oli kuitenkin se, ettš hšnen jššsiniset tahi harmaat silmšnsš všliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa lšpitseni ja sydšmmeni sisimmšssš sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin aivan kuin kavaltaja, joka petin hšnen luottamuksensa; ja kovin kauhealta tuntui ajatella mitš hšn, kun hšn saisi tietšš koko salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja petollisena olin saattanut istua hšnen edessššn, valmistautuessani tšrkeššn autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhš enemmšn ettš suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa hšnen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tšmš tietty synti sydšmmellšni, rohkeasti ja tahdon-peršisesti langeta polvilleni Herran pŲydšn eteen. Nšmšt tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kšvivšt lopuksi todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittšnyt, ettš kaikkinainen synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiš Pyhšš Henkeš vastaan. Kuta syvemmšlle mielikuvitteloni tunkeutui miettimššn tuollaista salaperšistš rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitš suuremmaksi kšvi tuska minun sisimmšssšni, sillš arvelin ettš juuri se synti, jonka minš nyt tieten ja mietittynš aivoin tehdš, olisi tštš laatua. Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minš nyt, tšydellisesti tietšen mitš tein, olin aikeessa saastuttaa, sillš salatakseni, ettš petin sitš kšttš, joka minulle sen ojensi. Turhaan koetin poistaa kaikki nšmšt ajatukset luotani tahi edes saada ne unhoitumaan viimeisiin pšiviin ennen ripille menemistš. Minun mieleni kšvi vaan pšivš pšivšltš yhš levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivšt enšš riippuneet vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitš kauheimpia tuskia ja hirveimpiš nškyjš. Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle, sitš en minš tohtinut; sillš niinkauan kuin hšn ei tietšnyt ettš se, mikš nyt oli tapahtumassa, oli syntiš, niinkauan ei hšnessš myŲskššn ollut vikaa, ja ennen kuin hšnet siihen syŲksisin, ennen minš seisoin yksin taakkani kanssa. Viimeisessš silmšnršpšyksessš ilmoittaa kaikki ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, ettš olisin kadottanut Susannan, ja sitš paitse enhšn saanut salaisuudestamme hiiskua mitššn ilman hšnen suostumustansa. Kaikki tšmš kiertyi siis mahdottomuuksien kehšksi, josta kaikki tiet olivat suljetut. Kahtena viimeisenš maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin meitš luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hšn seisoi raittiina, hymyilevšnš eikš seurannut tarkkaan kysymyksiš; hšn ei aavistanut mitššn pahaa, eikš myŲskššn voinut minua auttaa. Pšivinš ennen ripille menemistšmme paisui synkkšmielisyyteni kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan tšydellš jšrjellš; minš olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan tšhden. ÷isin sšpsšhdin kauhistuneena ylŲs unista, joissa nšin itseni polvillani alttarin edessš Susanna sivullani -- hšn nšytti silloin niin ylen luonnollisesti ihanalta, hšn kun ei mitššn pahaa aavistanut -- mutta pappi seisoi edessšmme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hšn olisi tuntenut ettš yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja ettš hšn rippileivšllš ja viinillš nyt tšyttšisi Herran koston. Erššnš yŲnš taas heršsin siitš ettš luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta, ja aaveenkaltainen luulo, ettš paholainen itse suuren kššrmeen haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydšmin makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin ihmisien olevan liikkeellš, jolloin kiireimmiten pakenin makuusuojastani. * * * * * Oli rippi-pyhš. Minš seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itsešni uuteen pukuuni peilin edessš "Sinisessš salissa", samassa huoneessa, missš šitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hšn sairasti. Minš nšin pieni-lasisista akkunoista veneitš tšynnš pyhšvaatteisin puettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla ehtimiseen kirkkaana syyspšivšnš kiitšvšn lahdelmaa ja laskevan maalle, mitkš meidšn sillalle, mitkš pappilan rantaan. Tšmš juhlallinen nšky sai minun epšilykseen; minš ajattelin ettš kaikki nšmš taitaisivat pššstš Jumalan autuuteen yhtš huokeasti kuin he nyt rauhallisena pyhšaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, -- minš yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. ńkkiarvaamatta selkeni minulle, ettš minš suruisessa, hengellisesti pimešssš kodossani jo lapsuudestani olin syvimmšssš sielussani tuntenut aina, ettei onnea eikš autuutta ollut minulle aiottu, ja ettš kaikki todellinen onni ja ilo, mikš minua tšhšn saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan laina-valo pappilasta. Susannan voisin minš synnillš, jota olin aikeessa tehdš, myŲskin saada lainaksi kuolinpšivššni saakka; mutta silloin pitšisi meidšn eroaman, ja minun jšlleen palaaman takasin pahain onnettomuuden voimien luo, mitkš aikaisimmasta nuoruudestani tššllš kotona olivat ikššnkuin ottaneet minut omaisuudekseen. Minš kššnnyin seinššn pšin ja itkin. Kun sitte jšlleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmšilyn peiliin, niin pelotta, vielšpš jommoisella rauhoittumisellakin nšin lapsuuteni vanhan nšyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki olevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hšn škkiš katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki vški samosi kirkolle. Tšnššn oli Kainulais Anna ja kaikki talonvški kirkkomatkalla. Isš saattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he tapasivat toinen toisensa kirkon ovella. Jšrjestys, missš meidšn, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla, oli viime maanantaina mššrštty. Minun tuli seisoa ensimmšisenš poikain niinkuin Susanna tyttŲjen puolella. Jo oli virsi veisattu kun Susanna tuli šitinsš kanssa, puettuna niinkuin tšysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja kšsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hšn jši istumaan pappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut. Lienen varmaanki nšyttšnyt sangen sairaalta ja všsyneeltš, sillš kun pappi ylipššstš, minusta, alkoi kysymyksišnsš, hšn vaikeni kesken katsannolla, kuin olisi hšn tahtonut kysyš, mikš minua vaivasi. Minš vastasin oikein ja pššn nyykkšyksellš kššntyi hšn Susannaan, joka seisoi siinš ristissš kšsin, itkeentynein silmin ja kysymystš odottaessaan vaaleana jšnnityksestš. Hšnen isšnsš kysyessš katsoi hšn hšneen siunatuilla, sinisillš silmillššn niin uskollisesti ja semmoisella luottamuksella, jotta selvšš selvempi oli, ettei hšnessš tšllš hetkellš ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hšn oli vastannut ja hšnen isšnsš kulki edemmšs alaspšin laattiaa, hymyili hšn vienosti vaikka vakavasti minulle, ikššnkuin olisin minš ollut toinen asian-omainen, johon hšnen tuli pitšš itsešnsš tšllš hetkellš. Minš katselin, sen kun taisin, kenenkššn huomaamatta hšntš, missš hšn seisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna tšysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hšn silmšnsš minuun, mutta nyt všistin minš hšnen silmšilyksiššn. Ne saivat nyt vaan syntilukuni yhdellš enentymššn, samaten kuin joka ainoa pyhš sana, jonka kuulin oli ainoastaan lisšyksenš syntini painavuuteen -- ne vaikuttivat siunauksen vastakohdan. Jumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylŲllinen ponnistus vaikutti, niinkuin sittemmin niin usein minussa, ettš pššni rupesi suhisemaan ja maailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmšini eteen. Hirmukseni nšin minš nšitš mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan kššnsin silmšni ja kauhistuksella ajattelin ettš tšmš jo ehkš oli kirouksen alkua. En uskaltanut nyt enšš katsella Susannaan, jotten saisi hšneenkin pilkkua, enkš voinut viimein pidšttšš itsešni tarkastamasta laattiaa, millš seisoin, nšhdškseni, eikŲ jalkojeni alla nškyisi palo-merkkejš. Minš muistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin tytšrtš mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta luettaessa; minš, minš olin tuomittu seisomaan. Himmešsti muistan, ettš kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen puhe ja veisattiin virsiš. Kotomatkallani isšni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta, ettš Susanna, joka epšilemšttš oli huomannut, ettš minš olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli luonut silmšnsš minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla nainen ruusun kanssa -- hiljaisena, vaaleana, surumielisenš, niinkuin se, joka mielellššn tahtoo auttaa, mutta ei voi. Minš luulen ettei isšni varoitus, etten, nšet, hšpšisisi hšntš papin edessš, niin aivan všhšssš mššrin ollut syynš siihen, ettš aina viimeiseen saakka koetin pitšš itsešni pystyssš; sillš minš pyŲrryin kun pššsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isšni, joka nyt todella oli pelšstynyt, paikalla pani noutamaan lšškšriš. Kuu lšškšri seuraavana pšivšnš tuli, tapasi hšn minun raivoisassa kuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta kaikki sulut ovat poistetut, mitš hurjimmaksi haave-lšhteeksi. Oli minusta kuin olisi helvetillisiš olentoja tanssinut ja nyykkinyt pšitššn vuoteeni ympšrillš, joista yhdellš oli pitkš, sinetillš varustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut tirkisteleviš silmišnsš, Susannan ehtimiseen katsellessa minua tuskallisella katsannolla, ikššnkuin ei hšn olisi voinut estšš minun kadotustani. Sen mukaan mitš sittemmin olen kuullut, arveli lšškšri alussa, ettš minulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni laadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta, piti huolenaan hšnelle ilmoittaa, muutti hšn mielensš kokonaan. Hšn oli hoitanut šitišni hšnen hourutilassaan ja nyt huomasi hšn minussa, pojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen voimien pelon. Kolmen viikon kuluttua olin minš, vaaleana ja pitkšllisen hermotaudin puuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenš. Koko syntituskani ankara paino oli kadonnut rinnastani ja minš menin Herran Pyhšlle Ehtoolliselle tuntematta všhintškššn arvelua. Olin mielestšni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhšnš mustassa juhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tšssš tilaisuudessa nšin Susannan -- joka všhšn oli koristanut itsešnsš minun tšhteni -- niinkuin tšysikasvanut ainakin istuvan ompelupŲytšnsš ššressš ylennyksellš akkunan vieressš. Kun hšnen šitinsš meni ulos noutamaan viinimarja-viiniš ja leivoksia tšytyi minun Susannan viittauksesta kiireisesti katsella tštš kallista ompelupŲytšš ja siinš olevia loovia -- niitš mitkš olivat pŲydšn ylšpuolella, ja niitškin mitkš tulivat esiin, kun ylimšiset loovat vedettiin ulos. Erššssš nšissš viimeeksi mainituissa, mitkš Susanna všhšn ivallisella katsannolla avasi, mutta aivan pikaisesti jšlle sulki, kun šiti samassa tuli huoneesen, makasi lasikivineen messinkisormus, minkš hšn oli saanut minulta, ja sen vieressš pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minš tunsin. Kun lšhdin pois hypšhti sydšmmeni minussa ilosta, sillš odottamatta oli minulla ollut kohtaus, joka oli nšyttšnyt Susannan sydšmmen uskollisuutta voimallisemmasti kuin mikššn suusanallinen vakuutus. Mieleeni lensi ajatus, ettš jotakin oli tapahtunut kotonani viime aikoina, sillš isšni škkinšinen, kylmš kšytŲstapa minua kohtaan oli nšhtšvšsti muuttunut; hšn nšet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen pyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestššn minun kšyttŲ-valtaani, pšiviksi ennenkuin lšksin, sekš palvelija Jensenin ettš veneen, milloinka vaan tahdoin lšhteš ampumaan tahi kalastamaan. Selville tuli minulle mitš oli tapahtunut, kun tohtori erššnš pšivšnš tuli meille ja kšski minun seurata hšntš kamariini. Kaljupšinen, levešhartioinen, pieni tohtori sarka-takissa, teršshankaiset lasisilmšt tynkkšnenšllššn oli noita kovakuorisia lšškšreitš, jotka pitšvšt kunnianaan matkustaa jos minkšlaisessa ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hšn, kun hšn tuli taloon rajuilmasta. Hšn oli jšykkš, rehellinen mies, jonka mielipide všlttšmšttŲmšsti antoi luottamusta; hšnellš oli siihen lisšksi jotakin lempivšš ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, ettš hšn, kun hšn vaan tahtoi, taisi voittaa sydšmmet. Hšn oli sekš meidšn ettš papin kotilšškšri ja molempien perheiden hyvš ystšvš. Kun tulimme kamariini, kšski hšn minun istumaan ja kuuntelemaan, mitš hšnellš olisi sanomista, -- ja tštš sanoessaan mittasi hšn itselleen tilan laattialla, jolla hšn, kuten hšnellš puhuessansa oli tapana, taitaisi, kšdet selšn taakse asetettuina, kulkea edestakasin. Hšn oli, sanoi hšn, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle, mitš hšnellš oli sydšmmellššn, tahi puhua, niinkuin hšn nyt teki; mutta hšn oli pššttšnyt viimeksi mainittua, syystš ettš minun terveeksi tulemiseni riippui siitš, ettš itse saisin selvšsti tietšš, mikš minua vaivasi. Minun viime tautini oli nšet ollut jommoisia mielen-vian oireita, jonka hšn tiesi perintŲtaudiksi šitini suvussa monta polvea taaksepšin. Ettš tšmš kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli tosin syynš se, ettš minš liian mielivaltaisesti olin antaunut kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisšksi joutilaisuus, jota hšn tiesi minun aina kšyttšneeni kotona ollessani. Ainoa pštevš keino tštš vastaan olisi tyŲ, jolla olisi mššrštty tarkoituksensa, esimerkiksi lukeminen, johonka hšn luuli minulla olevan luonnollisen taipumuksen, ja siihen lisšksi raittiin elšmšnlaadun, kšyntiretket, metsšstyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei joutilaisuutta, ei jšnnittšviš romaaneja, eikš luonnottomia unelmia. Hšn oli puhunut isšni kanssa minusta ja vaatinut, ettš minš pantaisiin Trondenšsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistš elšmššni. Kun tohtori všhšn ajan kuluttua jštti minun, istuin minš kamarissani ja mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydšmmellš. Ettš nšin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elšmšni arvoituksen selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen -- voinpa sanoa, ettš se oli kššnne elšmšssšni. Tunto henkisestš pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona, pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepšin kuin muistini ulettui, oli salautunut sielussani -- vaikka všliin valoisempana kesš-aikana kanssa-kšyminen Susannan kanssa tyŲnsi sen syrjšlle -- ei siis ollutkaan mitššn syntiš eikš rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti, tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla! Enpš usko, ettš kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana, ettš hšn on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt tiedšn minš ettš semmoistakin voi tapahtua maailmassa. Minš rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elšmšssšni levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lšhestyš minškin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitššn eroitusta oli minun ja muitten všlillš, vielš likemmin, sairas raukka kun olin. Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkšn, raskaan sadepšivšn jšlkeen koittanut minulle. Minš rukoilin oman itseni, Susannan ja isšni edestš ja tšmšn turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minš rukoustani ensinnš jokaisen yksityisen edestš kodissani, sitten pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin kirkossakin "kaikkien sairaiden ja vihelišisten edestš" joiden lukuun minš sydšmmestšni iloisena luin oman itseni. KUUDES LUKU. Lukkarin luona. Oli ainoastaan pari pšivšš lšhtŲŲni Trondenšsiin purjelaivalla, joka oli valmis purjehtimaan pohjaiseen pšin. Minun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielš viimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lšhtisin matkalle, tuli sana lukkarista, ettš minun všlttšmšttŲmšsti piti tulla hšnen luoksensa seuraavana pšivšnš, mššršltššn kello yksikŲistš myŲhempšnš hšn ei olisi kotona. Samana pšivšnš kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna kšynyt siellš. Hšn oli sanaakaan sanomatta istahtanut pŲydšn ššreen ja kštkenyt kasvonsa kšsiinsš. Kun peljšstynyt lukkari tiedusteli "sydšnkšpyltššn", niinkuin hšn hšdissššn Susannaa kutsui, mikš hšntš vaivasi, oli hšn vihdoin kššntšnyt itkusta kosteat kasvonsa hšnen puoleensa ja sanonut ettš hšn itki siksi, ettš hšn oli niin perin, perin onnetoin. "Mutta miksi, rakas Susanna?" "Siksi" -- kaikui škkiš lukkarin korviin -- "siksi ettš minš pidšn Taavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitš ei saa kukaan kuolevainen tietšš muut kuin sinš lukkari -- ja sinš et ilmaise salaisuuttamme?" Nšmšt viimeiset sanat lausuessaan heittšysi hšn itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tšstš uutisesta, ja jonka sydšn jo oli voitettu, kauan ennenkuin hšnellš oli selvillš mihin asiaan hšn oikeastaan antausi. Hšn asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli hšntš niinkauan, kunnes hšnessš kypsyi se viisas vastaus ettš meidšn piti kšyttšš nšitš kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja sentšhden ei meidšn pitšisi sillš aikaa kirjoittaakaan toisillemme. Sitšvastoin tšytyi lukkarin luvata ettš me seuraavana edellš puolen pšivšnš saisimme silmšnršpšyksen ajan tavata toisemme hšnen luonansa viimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jšttšš hyvšsti toisiltamme, ja ettš lukkarin, sillš ajalla kuin minš olin poissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitš hšn minusta tiesi. Kun minš seuraavana pšivšnš tulin lukkarin luokse, tapasin hšnet istumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin vaipuneena, kyynšryspššt polville nojautuneina ja tuijoittaen laattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni ei nškynyt hšntš hširitsevšn hšnen mietteissššn, vaikka všhšinen pššnnyykkšys minun sisššnastuessani osoitti ettš hšn oli minut huomannut. Viuluaan heilutti hšn kšdessššn edestakaisin polviensa edessš, hiljaa napsahuttaen kieliš, jotta ne kajahtelivat kuin etšiset kirkonkellot. Hšnen lempešt, harmaat silmšnsš katselivat minua kiireestš kantapšihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikššskuin hšn ensi kerran minua katseleisi, ja všhšinen hymy hšnen huulillaan osoitti ettš tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua nškyi ovessa varjo ja sisššn astui, minun suureksi hšmmšstyksekseni -- Susanna. Hšn kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui minun kšteeni, lausuen: "Rakas Taavetti, lukkari tietšš kaikki; hšn on antanut meille luvan jšttšš toisiltamme jššhyvšiset tššllš." "Niin, sen olen luvannut, lapset", sanoi lukkari, "mutta silmšnršpšykseksi vaan, siksi ettš Susanna pyysi sitš niin innokkaasti ja jotta te kumpikin saisitte kuulla mitš minš, tarkoin asiaa mietittyšni itse asiasta arvelen." Hšn piti nyt pienen puheen, jossa hšn lausui, ettei hšn nšhnyt mitššn hullua siinš ettš me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin nuoria kumpikin. Ettš me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme, toivoi hšn -- ja hšn sanoi tarkoin asiata ajatelleensa -- myŲskin olevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivšt pitšisi asiaa tšytenš totena, ja meidšn tunteemme sentšhden voisivat tulla loukatuiksi. Miksikššn salaisien rakkauskirjeiden všlittšjšksi, joksi Susanna oli hšntš pyytšnyt, ei hšn tahtonut ruveta sekš itsensš tšhden ettš meidšn tšhtemme, sillš meidšn pitšisi kšyttšš nšitš kahta koetusvuotta nšhdšksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se vaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat. Tšmšn sanottuaan meni sšvyisš lukkari ulos huoneesta. Kun me jšimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hšn oli uskaltanut uskoutua lukkarille. Hšn oli nimittšin kodissaan kuullut, ettš lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja ettš se oli syynš siihen ettei hšn tahtonut mennš naimisiin ja ettš hšn oli kšynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan -- hšn kšvi vielš vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessš hameessaan, mutta tukka oli tšysikasvaneen tavoin -- ristin pienistš, sinisistš lasihelmistš, jota minun piti kantaa kaulallani lšhinnš rintaani silkkinauhassa, jonka hšn myŲskin veti esiin taskustaan. Taskustaan, joka oli tšytetty kaikenmoisella, veti hšn sitte, hetkisen etsittyššn, pienet saksit. Nyt oli kšhšrš minun hiuksistani kysymyksessš, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, "jota hšn jo kauan on tšhtšillyt", sanoi hšn, ja jonka hšn aikoi sšilyttšš mitaljonissaan. Kun minš sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen hšneltš, jota minš myŲskin "olin jo kauan tšhtšillyt", sanoi hšn etten minš tarvitse sellaista, sillš helmet siinš ristissš, minkš olin saanut, olivat pujotetut hšnen omille hiuksilleen. Sitte oli jotakin, jonka minun tšytyi luvata hšnelle ja joka oli juolahtanut hšnen mieleensš hšnen istuessaan kotona neulomapŲytšnsš ššressš, sillš silloin ajatteli hšn kaikenmoista. Se oli, ettš minš, kun pššsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hšnelle kultaisen kihlasormuksen, jonka sisšpuolelle oli kirjoitettu "Taavetti ja Susanna" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman "niinkuin Taavetti ja Jonathan". Meidšn vanhempiemme epšsopu oli saattanut hšnen tštš ajattelemaan. "Mutta", keskeytyi hšn, "ethšn sinš kuule mitš minš sanon, Taavetti!" Minš seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli, uskaltaisinko suudella hšntš jššhyvšisiksi; minš muistin kesšpšivšš saaristossa. Samassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi, ettš yhdessšolomme nyt, lukkarin mielestš, pian saisi loppua, ja suureksi hšmmšstyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat, jotka minš vielš pidin kšdessšni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hšn saanut tšmšn tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisššn ja sanoi ettš meidšn nyt tuli jšttšš jššhyvšiset toisillemme. Susanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistš kostein silmin minuun, ikššskuin ajatus ettš meidšn tšytyi erota nyt vasta olisi kšynyt hšnelle oikein selvšksi. Hšn teki nopean liikkeen -- hšn tahtoi silminnšhtšvšsti heittšytyš kaulalleni, mutta jštti sen tekemšttš kun lukkari oli lšsnš. Nyt tarttui hšn kšteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensš eteen ja kiiruhti pois. Tšmš oli enemmšn kuin mitš minš voin kestšš ja luulenpa liiaksi vanhalle lukkarillekin. Hšn kšveli edestakaisin laattialla, hiljaa napsahuttaen viulunsa kieliš sillš všlin kuin minš pŲydšn ššressš annoin kyyneleeni vapaasti tulvailla. Ennenkuin minš lšhdin soitti hšn všhšisen, soman marssin, minkš hšn oli tehnyt kun hšn oli kaksikymmentš vuotta. Se liikutti minua suuresti, sillš minusta tuntui ettš se oli tehty aivan kuin minusta ja Susannasta; se kaikui kauan senjšlkeen korvissani, niin ettš minš opin sen ulkoa. "Se on tosin tehty erššlle", sanoi hšn, kun hšn lopetti, ja sitte -- hetkiseksi pysšhdyttyššn aivan kuin joku katkera muisto olisi hšnen mieleensš juohtunut -- "mutta asia on všhšn hullunkurinen eikš sovi sinulle." Kun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lšhti, liehui nenšliina pappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta. SEITSEMńS LUKU. Trondenšs. Erššllš niemellš HindŲn pohjoispuolella Seujen'issš on Trondenšsin kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhšn aikana kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellš. BjarkŲ, jossa Thore Hundin pššhovi oli, on ainoastaan parin peninkulman pššssš siitš. Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja pššltšpšin vaskella katettu sekš varustettu rautaisella puikolla ja toinen kahdeksankulmainen, lŲytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei lŲydy enšš kuin všhšisiš jššnnŲksiš lšnteisen sisššnkšytšvšn luona. Tšmš kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa ššntš, ja pyhšllš laulullaan, ikššskuin sotilas-piispa valkoisessa messu-puvussaan, joka kantoi pyhšn Olavin kristityn alttarikynttilšn pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tšmšn voima mielien yli on ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan, kulkeneet pitkšt matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa, voisi luetella nimiš, eli alttari nimittšš morsiusparia, jotka sen luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitš se tietšš, niin saisimme kuulla monta ihmeellistš satua. Nyt on protestanttismi tššllš, niinkuin kaikkialla, hšvittšnyt kirkkoa; jššnnŲksiš sen maalatusta alttarikaapista lŲytyy ovina talonpoikain ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintš siinš on nyt rauniona. Mutta kauemmaksi ei myŲskššn hšvitystš ole voitu jatkaa. Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitš osaksi vielš tšnškin pšivšnš vanhoissa saduissa, jotka siitš kšyvšt ja jota vieraat maalaukset kuorissa, salaperšiset holvit ja kaikki nšmš rauniot, jotka Nordlandilaisen mielenkuvitus jšlleen rakentaa epšmššršisen suuriksi, yllšpitšš. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitšpaitse uskonnollisessa katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hšn pidš laisinkaan luonnottomana hengen hšdšssš luvata vahakynttilŲitš kirkkoon, eikš hšn myŲskššn pidš sopimattomana sulkea neitsyt Marian rukoukseensa. Hšn kyllš tietšš, ettš neitsyt Maria on eroitettu jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hšnet kumminkin hurskaasti rukoukseensa. Muistini viipyy kauemmin tšmšn kirkon ja sen ympšristŲn luona siksi, ettš paikan mahtavuus niinš kahtena vuonna kuin minš oleskelin Trondenšs'issš, suuressa mššrin vaikutti minun mielenkuvittelooni. Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikššskuin suljettu pohjattomuus ja kirkossa -- jonka mieltšjšnnittšvššn hiljaisuuteen minš usein pakenin, sillš se oli melkein seinštysten pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten, auki -- loi pšivšnvalo varjoja kšytšviin ja syvennyksiin ikššskuin siellš liikkuisi olentoja toisilta ajoilta. Minš luin suurella menestyksellš latinaa ja kreikkaa lemmittšvšn, oppineen papin kanssa, jonka perheessš minš asuin ja toisia kouluaineita erššn seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkillšni etsin niitš paikkoja, jotka niin suuressa mššrin jšnnittivšt minun mielenkuvitteloani ja Trondenšs ei sentšhden ollut laisinkaan sopiva paikka minun kipešlle mielentilalleni. Minun ylenmššršinen herkkšhermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen huomannut, yhteydessš kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla; minš hiivin huomaamatta yksinšisyyteen ja saatoin istua siellš useimpia tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita mielenkuvitteloni puoliselkešsti loi eteeni, niiden joukossa Susannan himeštš olentoa, joka všliin nšytti liihoittavan suorastaan minua kohtaan ilman ettš minš kuitenkaan koskaan sain oikein nšhdš hšnen kasvojaan. Oli kevšt puolella toisena vuonna olostani Trondenšs'issš, kun minš erššnš pšivšllishetkenš, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen alaisena, istuin kirkossa erššllš ylennyksellš lšhellš pššalttaria ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kšdessš. Seinšllš alttarin vieressš huomasin suuren epšselvšn kuvan, jonka usein olin nšhnyt, ilman ettš se oli minuun tehnyt sen syvempšš vaikutusta. Se esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty orjantappurapensaasen, minkš teršvšt, tikarin pituiset piikit lšvistšvšt hšnen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitš paitse ei voinut valittaa, sillš suuri piikki kšvi sisššn kulkusta ja tuli ulos avonaisesta suusta. Nšmšt kasvot kšvivšt minulle škkiš varsin hirveiksi. Ne katselivat minuun ikššskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa pššttšnyt. Oli mahdotointa kššntšš silmšnsš pois kuvasta, se kšvi aivan kuin elšvšksi, tuli všliin aivan lšhelle, mutta pakeni jšlleen epšselvššn etšisyyteen, jonka houreileva pššni loi. Oli ikššskuin tšmš kuva olisi vetšnyt sivulle osan esiripusta oman sieluni salaisen historian edestš ja ainoastaan lujalla tahdon ponnistuksella, jonka pelko, ettš oma mielenkuvitteloni saattaisi minut liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitš. Kun minš kššnnyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi, lšhinnš ylintš penkkiš, nainen ruusulla. Hšnen kasvonsa ilmaisivat ššretŲntš surumielisyyttš, ikššskuin hšn hyvin tuntisi yhteyden minun ja tuon kuvan všlillš ja ikššskuin ruusun-oksa hšnen kšdessššn olisi sama orjantappurapensas, jonka pššllš marttyyri makasi, mutta pienemmšssš muodossa. Kirkon yksinšisessš hiljaisuudessa valtasi minut škkiš sanomatoin tuska, rupesin hirmuisesti pelkššmššn nškymšttŲmiš voimia ja pakenin kiiruusti ulos. Tultuani ulos huomasin ettš olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin istunut. Tšllš hetkellš, kun pelko vielš pani vereni kuohumaan, en olisi tahtonut mistššn hinnasta mennš jšlleen kirkkoon -- paitse Susannan sinisen ristin tšhden. Minš lŲysin sen, aivan tyyneenš hakiessani sitš, laattialta, jossa olin istunut. Toisen kerran kun hermostoni nšinš kahtena vuotena tšllštavoin ilmaisi sairautensa, oli jšlkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lšhtemšn kotia. Eršs talonpoika oli, sillš všlin kuin hšn oli sisšllš papin luona, sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillš. Minš pysšhdyin katselemaan sitš všhšn aikaa; mutta sen kuollut hengetŲin katse vainosi minua muistissani kaiken pšivšš. Minusta tuntui ikššskuin sen silmšt, kun ne eivšt voineet katsoa ulospšin, katsoisivat meille nškymšttŲmššn mailmaan ja ikššskuin sen mielestš olisi luonnollista, kun unohdettiin kšyttšš ohjia, kššntyš pois yleiseltš maantieltš tielle, jota kuolleet matkustavat. Kun minš jšlkeen puolenpšivšn nšissš ajatuksissa istuin pappilassa, jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi škkiš eteeni kasvot kotoa, kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kšvi minulle selvšksi, ettš mies jonka nšmš kasvot olivat, kamppaili vimmatusti pššstšksensš kuohuvista hyŲkylaineista ylŲs kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidšn renkimme Antti. Hšn kiinnitti minuun jšykšn elottoman katseensa, sillš všlin kuin joku, jota minš en voinut nšhdš, hšnen jaloissaan esti hšntš kalliolle pššsemšstš ja pelastumasta. Nšytti siltš, kuin hšn olisi tahtonut sanoa minulle jotakin. Nšky kesti ainoastaan pari silmšnršpšystš; mutta tuskaloinen tunne siitš, ettš tšllš hetkellš joku onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja levottomasti kuleksimaan sinne tšnne lopun pšivšstš. Kuu tulin takasin kysyttiin mikš minua oli vaivannut kun yhtškkiš kalman kalpeana riensin ulos huoneesta. Neljštoista pšivšš sen jšlkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isšni laiva "Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi lastattu kaloilla, mitkš hšn oli omilla rahoillaan ostanut, oli matkalla Bergeniin myrskyssš joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli puhjennut ja jšlkeen puolen pšivšn oli tšydytty laskea laiva rannalle. MiehistŲ oli pššssyt hengissš maihin, mutta meidšn Antti rengiltš oli kumpaisetkin jalat musertuneet. Tšmš haaksirikko antoi isšni varallisuudelle ensimmšisen tuntuvamman iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myŲskin hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi hšntš kun hallitus vihdoinkin pšštti ettš meidšn kauppalamme ei tulisi olemaan hŲyrylaivain pysšhdyspaikkana. KAHDEKSAS LUKU. Kotona. Joulukuussa olin jšlleen kotona, jossa kaikki oli entisellššn, ehkšpš, šskeisien tapaturmien johdosta, vielš hiljaisempaa ja surullisempaa kuin ennen. Isšni oli herkešmšttš toimessa, mutta harvapuheinen. Hšn ei varmaankaan pitšnyt minua sopivana ottamaan osaa suruihinsa. Susanna, joka samoin kuin minškin, nyt oli yli yhdeksšntoista vuotta vanha, oli vieraisilla erššn perheen luona parin peninkulman pššssš, ja piti vasta jouluksi palaaman kotiinsa. Minš ikšvoin hšntš sanomattomasti. Viimeisenš pimešnš ja myrskyisenš viikkona ennen joulua pakoitti rajuilma spanialaisen laivan "Sancta Marian" laskemaan lšhelle meidšn kauppalaa sangen vahingoitetussa tilassa, joka teki, ettš sen, meidšn huonojen tyŲvoimain tšhden, tšytyi viipyš kuusi viikkoa paikallansa saadakseen vikansa korjatuksi. Katteini, joka omi sekš laivan ettš lastin, oli kookas, kelta-verinen, komeasti puetettu Spanialainen jotensakin harmahtavilla hivuksilla, mustilla silmillš ja voimakkailla kasvojen sšvyillš. Hšntš seurasi hšnen poikansa Antonio Martinez, kaunis nuori mies oliiviruskeilla kasvoilla ja sšihkyvillš silmillš, samoin kuin hšnen isšllšnsškin. Isšni oli suuressa mššrin auttanut herra Martinez'ia lastin purkamisessa ja kšski hšnen nyt nordlandilaisella vieraanvaraisuudella pitšmššn hyvšnššn mitš meidšn talolla oli tarjottavaa. Vaikka keskustelu meidšn všlillšmme ei voinut olla erittšin vilkas, kun nšmš vieraat eivšt ymmšrtšneet muuta kuin joitakuita norjalaisia sanoja ja tavallisesti tšytyivšt kšyttšš tulkkia, huomasimme kuitenkin pian, ettš he olivat varsin hyvšnsšvyisiš ihmisiš. Heidšn pšštoimensa oli kaiken pšivšš valmistaa ja polttaa papyrossia ja pitšš tyŲtš laivalla silmšllš. Pimeš aika tuolla pohjoisessa painaa monen mieltš, etenkin niinš pšivinš kun on všhemmin tyŲtš. Jouluna ja etenkin jouluiltana oli sentšhden isšni aina hyvin alakuloinen. Sill'aikaa kuin muut talossa iloitsivat ja palvelijat juhlapuvussaan viettivšt joulua, kolmihaaraisella talikynttilšllš koristetun pŲydšn ympšrillš, istui hšn tavallisesti omissa ajatuksissaan suljettuna tyŲhuonesensa, eikš sallinut kenenkššn hširitš itseššn. Tšnš jouluiltana oli hšn kuitenkin herra Martinez'in tšhden všhšn aikaa muiden joukossa, mutta istui kaiken aikaa ššnetŲnnš ja alakuloisena ikššskuin hšn halaisi pššstš yksinšiseen tyŲhuoneesensa, jonne hšn myŲs heti illallisen jšlkeen vetšytyi. YHDEKSńS LUKU. Joulupidot. Joulun aikana tšnš talvena oli meidšn seudullamme koko joukko muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez meillš, rajuilman tahi merivahingon tšhden oleskelivat eri paikoilla maalla. Etelšstš oli sitšpaitse virkatoimessa saapunut useampia ylimyksiš. Seuraus tšstš taas oli koko joukko pitoja, joissa isšnnšt vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa. Uudenvuoden kolmantena pšivšnš olimme sentšhden kutsutut pšivšllisille ja tanssille rikkaan nimismiehen RŲst'in luokse, jossa mainitut herrat etelšstš siihen aikaan majaelivat. Meillš ei ollut kuin puolitoista peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa. RŲstin laajoihin huoneisin sopi kyllš koko joukko vieraita, mutta tšllš kertaa oli hšn, saadakseen yŲsijaa kaikille kutsutuille, myŲskin pyytšnyt naapuritalot kšytettšvškseen. Kun minš nyt siirryn kertomaan nšistš pidoista, jotka minulle piti oleman niin tšynnš tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen pššttšnyt olla hyvin harvasanainen, ja minulta jšš sentšhden monta kohtaa ja tapaa, jotka kuuluisivat tšydellisempššn kuvaukseen elšmšstš tuolla pohjoisessa, kertomatta. Kutsumuksen mukaan piti syŲtšmšn kello kolme, mutta useimmat veneet tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillš všlin kuin naiset ylškerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erššsen huoneesen alakerrassa, joka taholla oli hyvin všhšn valaistu ja jossa oli "všhšsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkš kyllš olivat tarpeen matkan jšlkeen. Tššllš saattoi kohtelias isšntš vieraat tutuiksi keskenšnsš. Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hšnen naisiaan, kunnes vihdoin tšydyttiin kšydš pšivšllis-pŲytššn heitš paitse. Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin ylškerrassa, vieraat virtailivat portaita ylŲs ja asettuivat, monen pysšhdyksen jšlkeen ovissa ja pitkšin kohteliain riitain jšlkeen arvo-jšrjestyksestš, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun, hevoiskengšnmuotoisen pŲydšn ympšrille, joka juhlallisesti oli varustettu tihešllš viinipullorivillš, kolmehaaraisilla kynttilšnjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasvšelle pidštettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressš. Isšni istui herra Martinez'in vieressš pššpŲydšn luona ja minš asetuin kainosti alemmaksi erššn sivupŲydšn ššreen. Pšivšllisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen pahempi, kšy yhš harvemmaksi Silloin syŲtiin vielš veitsellš eikš hopeakahvelista tietty mitššn; mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen ilo, ja kauan aikaa senjšlkeen oli ainetta moneen hauskaan keskusteluun. Alussa, niinkauan kuin vielš istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden vaikutuksen alaisina, kšvi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka kaikki ikššskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet istumaan vierekkšin, istuivat kauan syvšssš, ujossa ššnettŲmyydessš yhdessš rivissš ikššskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas, jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa. Pšivšlliset alkoivat sillš ettš isšntš tervehti vieraitaan tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hšn sitte maljoja lšsnšoleville ylimyksille, joihin nšmš taas vastasivat. Nyt tunsivat kaikki, ettš oli pššsty varsinaisen virallisen osaston yli iloon. Kevešmmšllš mielellš esitteli isšntš nyt paljon lyhempiš ja hauskempia maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmšisenš tuli: "Lemmittšvš pappi ja hšnen perheensš." Tštš maljaa juotaessa huomasi kyllš useampi kuin minš, ettš isšni antoi lasinsa seista liikuttamattomana. Sillš všlin kulkivat ruo'at miehestš mieheen ja samassa mššrin kuin viini pulloissa všheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekš sukkelaa ettš teršvšš pšštš, jotka tššllš pššsivšt oikealle ottelukentšlle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja hauskoja puheita, joka tššllš lankesi -- viimeksi mainitut useimmiten kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin mitš kerrottiin -- antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen omituisuuksista. Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, ettš kun piti noustaman pŲydšstš, lŲytyi joitakuita, jotka eivšt jaksaneet ylŲs istuimiltansa ja toisia, joita jšlestšpšin kaivattiin seurasta kadonneina. Nšiden viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minškin. Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja tottumaton kun olin sekš tšllaisiin pitoihin ettš vškeviin juomiin, olin minš varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi ympšrillšni. Enpš luule koko elšmšssšni yhteensš nauraneeni niin paljon, kuin tšmšn pšivšllispŲydšn ššressš. Minun vastapšštšni istui punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillš, hullunkurisilla kasvoillaan, ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perššn, ja sivullani kuiskasi kyttyršselkšinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu teršvšn pššnsš kautta ja peljštty pistšvšn kielensš tšhden. Hšnen sukkelat muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pŲydšn ympšrillš, enenivšt ilkeyydessš samassa mššršssš kuin hšn joi ja jos hšnen sanansa olisivat tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pŲydšn ympšrillš istuvan loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myŲskin, ettš hšn tšmšn ohessa kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillš, ettš hšn saisi minut humalaan; kumminkin oli hšn kaiken aikaa všsymštŲin tšyttšmššn lasiani, etenkin kun lšmmin viini tuotiin esiin. Hšnen vilkkaat kššrme-silmšnsš ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin himmešn tarkastukseni moneen hullunkuriseen nškyyn. Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pŲytš olisivat kššntyneet nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa kovassa myrskyssš. Epšselvššn muistan myŲskin, ettš tšssš purjehtivassa salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pŲydšn ympšri, seinšn ja tuolien všlitse ja kiitettiin ruo'asta. Kaiken tšmšn jšlkeen en muista mitššn ennenkuin heršsin pilkoisten pimešssš ikššskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, ettš makasin pehmešllš hŲyhenvuoteella. Všhitellen selkeni tapahtumat muistissani ja minš huomasin ettš olin saatettu vuoteelle erššsen vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillš všlin kun makasin nšitš miettien ja tunsin itseni ylen mššrin onnettomaksi, tuli vanhempi Martinez luokseni, kynttilš kšdessš, katsoakseen miten minš jaksoin. Silloin huomattiin ettš kello oli yli kaksi yŲllš; ja sitš seikkaa, ettš olin maannut kuusi, seitsemšn tuntia yhtšpšštš, tuli minun kiittšš, ett'en minš enššn ruumiillisesti voinut pahoin; sitš enemmšn sai hšpešllinen tunne minut siveellisesti kšrsimššn. Sen minkš huomasin kun pu'in pššlleni oli ettš naapuri talo oli muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille pšivšllis pŲydšstš kuin minš, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella ilolla konttoristi Gram'in, kyttyršselkšisen sivukumppalini. Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillš ettš nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja ettš minun piti olla mukana. Ajatus, ettš Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja turhaan odottanut, lensi yhtškkiš salamana pššni lšpi. Miten silmšnršpšykseksikššn olin voinut hšntš unohtaa oli minulle itselleni arvoitus; mutta ettš olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielellšni. Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellš eršstš tanssia, hiivin huomaamattomana sisššn. Seisoessani avonaisen oven ššressš, jonka lšpi lšmpŲ virtaeli kylmššn kšytšvššn, ahtaat, valkoiset hansikkaat kšsillšni, kalpeana ja ujona, kšrsin alussa suuresti tunteesta ettš kaikki nyt katselisivat minua ja ajattelisivat sopimatointa kšytŲstšni. Pari toisensa jšlkeen tanssi sivutseni niin lšheltš ettš naisten helmat koskettivat minuun, ja minš aloin, sen minkš lyhytnškŲisyyteni salli, ottaa selon keitš salissa lŲytyi. Papin rouva istui sohvassa huoneen peršllš, muutaman vanhemman naisen všlissš, pienen tohtorin kanssa. Pappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa -- mutta Susannaa en nšhnyt. Salin peršllš tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin, polkkatanssissa erššn silmššnpistšvšsti kauniin, valkoiseen pukuun puetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyŲtšryksillš. Hšnellš oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea neula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen lšpi ja leveš kukkakiehkura laskettu sen pššlle. Tanssiessaan katseli hšn aina laattiaan. Nainen oli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hšnellš oli erityinen sulous koko olennossaan, joka muistutti minua hšnestš. Keveš, verrattomasti kaunis tapa, joten hšn kšytti pieniš jalkojaan tanssissa -- olipa melkeen kuin hšn liiteleisi ilmassa -- oli myŲskin hšnen kaltaistansa, ja minš seurasin sentšhden tštš pariskuntaa vastustamattomalla osanotolla. Minun lyhytnškŲisyyteni esti minua tarkkaan nškemšstš ja kun he tulivat minun sivutseni, peittyi sitšpaitse naisen kumarruksissa oleva pšš hšnen oman kšsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui silminnšhtšvšsti onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkš nšin, oli leveš, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja ettš yksi alasriippuva kšhšrš leikitteli melkoisilla pyŲreillš hartioilla. Minš tunsin ettš polveni horjahtivat. Tšmš ko'okas, hieno, ylimyksellinen nainen ei millššn muotoa voinut olla Susanna! Mustasukkaisella tunteella seurasin herkešmšttš heidšn tanssiaan, kunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat kohdalleni, aukaisi nainen silmšnsš, hšnen katseensa lankesi suorastaan minuun ja ankara pune valui škkiš hšnen kasvoilleen ja hartioilleen aina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna! Sillš ajalla, všhšsen pššlle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa, oli hšnen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti. Hienosta, seitsemšntoista vuotisesta nupusta oli tšllš lyhyellš ajalla kasvanut esiin ihana, tšydellisesti kehkeytynyt nainen. Tanssivat istahtivat salin perššn paikoillensa, lšhelle vanhempien naisien riviš. Minš huomasin nyt, ettš nšmš kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistš pitkšš tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ššretŲin joukko eri tanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, ettš nuori Martinez illan kuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hšn oli pššssyt hšnen kumppalikseen juuri tšssš tanssissa. Minš huomasin miten papin rouva silminnšhtšvšsti suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui mieleeni, ettš hšn oli sekš rikas mies ja myŲskin, vaikka lyhempi kasvultaan, nšytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja miehuullisemmalta kuin minš. Oli aivan kuin puukko olisi pistetty sydšmmeeni. Minš olin siis maannut humalassa niinkuin elšin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta. Rajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkš, mustilla tulisilmillššn puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla nyykkšysillš ja liikenteillš koitti tehdš hšnelle selvšksi uuden tuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hšn všliin kumartui hšnen ylitsensš ikššskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas paikaltansa katsoi ylŲs hšneen ja hymyili niin suloisesti kuin ainoastaan Susanna taisi hymyillš. Hšn otti Susannaa kšdestš ja sai hšnen tekemššn kokeen laattialla heidšn paikkansa edessš ja tšmš nškyi olevan heistš varsin hauskaa. Nuori Martinez miellytti hšntš silminnšhtšvšsti ja meidšn vanha suhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiš, jonka kasvanut nainen mieluummin toivoi unohdetuksi. PšštŲksemme mukaan kahdesta koetus vuodesta olikin kaikki tšssš suhteessa meidšn všlillšmme selvillš, niin ettš me tšysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja laskea leikkiš koko jutusta. Veri kohisi pššssšni ja minš tunsin, ettš minun tšytyi kostaa. Ennenkuin oikein olin ajatellut miten, pšštin škkipšštš ruveta innokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, ettš nšyttšisi siltš, kuin tahtoisin kosia maakauppias N--n kaunista tytšrtš, joka juuri sattui seisomaan lšheisyydessšni. Kun Susanna senjšlkeen uudessa tuurissa tanssi meidšn sivutsemme katsoi hšn minuun hšmmšstyneenš ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hšn tuli takaisin pudotti hšn vahingossa nenšliinansa juuri sille kohdalle, missš minš seisoin. Minš otin sen ylŲs ja vein sen papin rouvalle, joka -- joko kšytŲkseni johdosta pšivšllispŲydšssš tahi jostakin muusta syystš -- kohteli minua silminnšhtšvšsti kylmšsti. Minš kumarsin yhtš kylmšsti ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttš iloista kanssapuhetta neiti N--n kanssa. Hetkinen sen jšlestš liihoitteli Susanna jšlleen sivutseni ja hšn katsoi minuun yksitotisesti, mutta epšvakaalla katseella, ikššskuin hšn ei olisi oikein selvillš, mitš hšnen piti ajatteleman; sitte loi hšn tahallansa joka kerralla silmšnsš maahan. Mielihyvšllš huomasin ettš herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi kŲmpelŲsti. Sillš aikaa kuin minš vallattomalla iloisuudella nauroin ja laskin leikkiš kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni huomaamatta pistšš jalkani všhšn ulommaksi laattialle, jotta hšn ehkš saattaisi kompastua siihen. Ja enpš tiedš miten oikein olikaan, mutta kun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hšn koko pituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseššn sangen lujasti; hšn oli nimittšin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen tukeen, joka hšnellš olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna vaan. Hšn nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy onnettomuuteen, joka nšennšisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa sivukumppalini kanssa, etten vielš oikein ollut huomannut mitš oli tapahtunut. Katse, jolla minš vastasin hšnen katseesensa, ilmaisi hšnelle vastustamattomasti koko totuuden; sillš hšn aikoi heti karata minun pššlleni, mutta seisahutettiin sen kautta ettš Susanna, tosin hieman kalpeana, astui hšnen eteensš ja vallasnaisen hienoudella tarjosi hšnelle kšsivartensa, jotta hšn taluttaisi hšnen paikallensa. Kun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, kššnsi hšn škkiš kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta sšteilevšt, ettš minun katkera epštietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi varmuudeksi. Hšn oli selvššn huomannut, ettš Martinez'in onnettomuus oli kosto minulta hšnen tšhtensš ja siten saanut sen epšilyksen kevennetyksi rinnastansa, jonka minun kšytŲkseni nšiden parin viimeisen tunnin ajalla oli hšnessš synnyttšnyt; sillš etten minš ollut humalassa, sen hšn pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hšnen omasta suorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hšn voinut kšsittšš sellaista minussa. JšrkšhtšmšttŲmšssš totuudessa oli hšn oikeastaan vaan hienonnettu, naisellinen ilmiŲ hšnen isšnsš lujasta luonnosta. Minš menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin hšneltš, Susannan kuullen, všsymšttš anteeksi vallattomuudestani, kunnes hšn, hyvšsydšminen kuin hšn oli, vihdoin leppyi. Hšnen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun Susanna esitteli, ettš minš tanssisin seuraavan tuurin hšnen kanssansa, jotta herra Martinez saisi levšhtšš loukkaantunutta jalkaansa seuraavaan tuuriin. Niin, minš tanssin hšnen kanssaan, tuon kauniin, tšysi kasvaneen naisen kanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minš hetkinen sitte en ollut tuntenut syystš ettš hšnen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki hšnet tuntemattomaksi. Me olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa ettš me kumpikin tanssimme jotensakin hyvin. Keveš kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla kukilla viherišisien lehtien všlissš suikerteli hšnen tuuhevissa hiuksissaan; minun kšsivarteni oli hšnen vyŲtšrystensš ympšri ja minš tunsin miten hšn notkeasti nojautui minuun hšnen liidellessššn tanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hšnen otsansa oli lšhellš minun huuliani, ja meidšn silmšilyksemme, jotka tanssissa etsivšt toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata toisensa kun kahden pitkšn vuoden ajalla sydšmmellisesti on kaivannut toisiaan. Kuu minš vein hšnen jšlleen paikoillensa sain minš kšdenpuristuksen ja silmšilyn, jotka saivat minun tšydellisesti unhottamaan papin rouvan epšystšvšlliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita sopimattomasta kšytŲksestššn nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta tohtori, joka istui hšnen vieressššn, piti hšnen puoltansa. Minš seisoin jšlleen paikoillani ja nšin Susannan Martinez'in kanssa tanssivan uutta tuuria. Hšnen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista uhkarohkeutta nuhteiden jšlestš; mutta sitte muuttuivat hšnen kasvonsa enemmšn tyveniksi ja miettiviksi. Minun nšin seisoessani vaipuneena hšnen katselemiseen ja luultavasti heikkona nšistš monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin škkiš, ettš tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka tavallisesti kšvi aavenškyjeni edellš, tuli pššlleni. Minš koetin pššstš ulos salista, mutta nšky ilmestyi sitš ennen eteeni. Minš nšin Susannan kasvot, sillš aikaa kuin hšn tanssi herra Martinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viherišinen seppele pienine, valkoisine kukkineen riippui hšnen hiuksissaan ikššskuin mšrkš meriruoho. Oli aivan kuin vettš olisi tippunut Susannasta. Veri syŲksšhti sydšmmeeni; sali oli milloin pimeš, milloin pyŲri se tuhansien kynttelien valaisemana ympšri silmissšni, tanssivat parit mukana. Minš olisin varmaankin pyŲrtynyt oven luona, ellei tohtori olisi ottanut minua kšsivarresta ja vienyt minua ulos viilešlle kšytšvšlle ja sieltš pieneen vierashuoneesen, jossa hšn antoi minun juoda vettš ja pani minut makaamaan vuoteelle. Kun hšn puoli tuntia tšmšn jšlestš tuli takaisin ja nški, ettš minš olin toipunut, istahti hšn lempešsti ja ystšvšllisesti vuoteen laidalle luokseni ja alkoi sydšmellisellš tavallaan puhumaan niinkun hšn sanoi, "suoraan" minun kanssani. Hšn oli, sanoi hšn, sillaikaa kuin hšn kynttilš saksilla miettivšisesti halkaisi sydšmen kynttilšssš, -- jonka hšn luultavasti paremmin minua nšhdškseen oli ottanut pŲydšltš ja piti nyt kšdessššn, -- siitš saakka kuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, ettš minš olin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen nuorelle herra Martinez'ille. Hšn oli ennenkin kuullut erššn linnun laulavan samasta asiasta. Se oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyŲtyš, jonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvšt, mutta minulle olivat tšllaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa mššršssš vahingolliset; hšn oli, sitš pahempi, lisšsi hšn hiljaa, huomannut sen minun šiti parassani, sillš se, ettš hšn lapsuudessani huomasi minun perineen hšnen mielentautinsa, oli ollut lšhin syy ettš hšn oli menettšnyt jšrkensš. Lšškšrinš ja ystšvšnš tahtoi hšn nyt sanoa tšmšn minulle, sillš hšn arveli vielš olevan aikaa estšš tšmšn tunteen saamasta syvempiš juuria. Ja hšn tahtoi sanoa tšmšn ei ainoastaan minun tšhteni vaan myŲskin Susannan tšhden, jota hšn suuresti rakasti ja ei millššn muotoa tahtonut saattaa siihen, joka, sen minkš inhimillinen jšrki voi kšsittšš, ainoastaan saattoi loppua surulla. Eršstš seikkaa pitšisi minun myŲskin tarkemmin ajatella, lisšsi hšn -- kauan aikaa ššneti istuttuaan, jolla ajalla ikššskuin punnitsi pitikŲ hšnen jatkaa puhettaan; mutta yhtškkiš pšštti hšn lausua lausuttavansa -- ja se oli ettš minun onnetoin, perintŲnš kšypš sairauteni teki ajatukseni mennš naimisiin sangen moitittavaksi; tštš saattoi, lisšsi hšn liikenteellš, joka ilmaisi, ettš hšn nyt vihdoinkin oli saanut kynttilšn tšyteen reilaan, pitšš samanlaisena tapauksena kuin jos spitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitš ettš hšn jšttšš tautinsa perinnŲksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitšisi -- tšmšn lausuessaan nousi hšn ylŲs ja laski kštensš lohdutellen olalleni -- paneman tštš kovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lšškkeet, ja sellaisena oli, sen pahempi, totuus tšssš kohden pidettšvš, ovat usein parhaimmat ja minun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora totuus, hšnen mielestššn, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan, ainoa keino parannukseen ja pelastukseen. Hetkisen ajan pidettyššn kynttilštš ylitseni, meni hšn ystšvšllisesti pšštšnsš nyykšhyttšin; hšn huomasi kyllš etten minš tšllš hetkellš voinut ryhtyš mihinkššn kanssapuheesen eikš vastata mitššn hšnen sanoihinsa. Se oli kaikessa ystšvšllisyydessš kuolinisku kaikille minun unilleni ja mielenkuvitteloilleni. Minš tunsin tšmšn iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni ollut sitš vielš oikein selvššn kšsittšnyt. Minun elšmšni vanha onnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis minulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun todellisuus tulisi kysymykseen. Sill'aikaa kuin minš sisšllisellš silmšllšni enemmšn katselin kuin ajattelin tštš ja soitto epšselvššn kaikui tanssisalista, makasin minš niin rauhallisena ja tunsin itseni všhitellen hiljaisella tuskalla ikššskuin kuolevan pois kaikesta siitš, joka oli ollut minulle rakasta maailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jšykistynyt surun painon alla ja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin luonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina. Minun vielš nšin maatessani synkšssš, mieltš kangistavassa huumaustilassa, jonka lšpi kaikki ulkonaiset esineet nšyttšytyivšt minulle puolihšmšršssš, avaantui ovi ja nainen astui sisššn. Hšn laittoi škkiš peilin edessš nuppineulalla paikoilleen erššn rikki revityn palasen tanssihameessaan, mutta sšpsšhti škkiš peljšstyneenš kun huomasi ettš vuoteella puolipimešssš makasi joku ihminen. Minš tunsin heti Susannan; ja nšytti siltš kuin aavistus olisi kuiskaissut hšnelle, ettš tuo henkilŲ voisin olla minš, sillš hšn lšhestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni. Luultavasti luuli hšn ettš minš nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja hšn ei varmaankaan pitšnyt oikeana heršttšš minua, eikš siihen olisi ollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hšn hiljaa vieressšni, aivankuin hšn olisi miettinyt mitš tehdš; sitte kumartui hšn ylitseni niin ettš minš tunsin hšnen lšmpŲisen hengšhdyksensš, sitte painoi hšn hiljaa suudelman minun otsalleni ja meni pois. * * * * * Joulupidot nšissš pohjoisissa seuduissa kestšvšt tavallisesti pari pšivšš, useimmiten useampiakin. Tšllškertaa kšvi niin, ettš meidšn huonekuntalaiset isšni ja herrain Martinez'ein kiireisien tŲiden tšhden piti matkustaman viiden neljšnneksen matkan kotiimme jo seuraavana iltana pimešssš, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan pšivššn. Papin perheen piti kuitenkin jššmšn sinne vieraiksi "ylimyksien" kanssa viikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hšnen rouvansa jo seuraavana pšivšnš kšydš tervehtimšssš eršstš perhettš lšheisyydessš. Susanna sai luvan jššdš nimismiehen luokse. Minš olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun pššssšni oli tohtori K--n sanat, ettš asemani oli verrattava spitaliseen, jyskyttšnyt yhš kovemmin ja kipešmmin, kunnes niiden merkitys yhtškkiš seisoi edessšni aivan selvšnš, kšrkensš koko teršvyydellš. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmšn kuin itsešni ja pitikŲ minun oman onneni tšhden kiinnittšš hšnet mieheen, joka oli heikkojšrkinen, ainoastansa sentšhden ettš tšmš ihminen olin minš itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkš elšmšn pitkššn kšydš vielš pahemmaksi. Minš rupesin tuntemaan, ettš saatoin hurskaalla mielellš tehdš uhrauksia ja tunsin samalla hyvšš tekevšn rauhan rinnassani. Olihan tšmš kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkš tiesin, nimittšin: uhrata elšmš Susannalle, ja nšmš ajatukset antoivat minulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdš se. Minun pšštŲkseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan, vakavasti ja selvššn hšnen kanssaan; sillš pettšš hšntš jossakin suhteessa sitš en tahtonut millššn ehdolla tehdš. Jšlkeenpuolenpšivšn hšmšrissš, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona virvottelemassa, sain minš tilaisuuden puhua kahdenkesken hšnen kanssansa. Susanna oli sinš pšivšnš puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka hšnellš oli rippipšivšnš, ja joka mukautui hyvin hšnen ruumiillensa, pitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti hšnen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli hšnen tukkansa ilman koristuksitta. Hšn istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen edessš, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun hšn kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hšnen henkevšt kasvonsa, sillšvšlin kuin minš, koettaessani pysyš totuudessa, mahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla všreillš kerroin hšnellen kaikki mielentilastani ja mitš tohtori K. siitš oli sanonut. Sen mukaan kuin puhuin nšin minš hšnen kasvonsa kšymšn yhš yksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hšn vihdoin, kšsivarret nojautuneina polville, kšsillšnsš peitti silmšnsš niin etten voinut nšhdš muuta kuin ettš hšnen huulensa vapisivat ja ettš hšn itki. Kun minš kerroin, ettš tohtori oli sanonut asemani olevan verrattavan spitaliseen ja ettš siis Jumala itse oli pannut esteen yhdistyksellemme, sekš lohdutellen koetin esitellš hšnelle, ettš me kaiken ikšmme, lukuun-ottamatta paria viimeistš vuotta, olimme rakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar -- nosti hšn škkiš tulisella kiihkeydellš pššnsš ylŲs, niin ettš minš saatoin katsoa suoraan hšnen kyyneleistš kosteihin kasvoihinsa, kietoi kštensš minun kaulani ympšri ja pakoitti minua siten polvilleni hšnen eteensš. Hšn puristi voimakkaasti pšštšni tykyttšvšlle rinnallensa, ikššskuin hšn tahtoisi suojella minua niitš vastaan, jotka tahtoivat tehdš minullen pahaa. Sitten silitteli hšn kšdellšnsš hiukset otsaltani -- minš tunsin miten hšnen kyyneleensš lankesivat minun kasvoilleni -- ja hšn kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa saisi riistšš minua hšneltš. Tšmš oli liiaksi minun všsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minš tartuin hšnen kumpaiseenki kšteensš ja itkin, pšš levšten hšnen sylissšnsš. Minun itkuni kšvi yhš kiivaammaksi, kunnes se viimein muuttui epštoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en enššn voinut hillitš ja joka peljšstytti Susannaa; sillš hšn koetti saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillšvšlin niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymššn. Minulla oli niin suuri tarvis saada oikein lujasti itkeš, ettei sitš enšš voinut hillitš. Kun minš vihdoin kšvin levollisemmaksi, kietoi hšn jšlleen kštensš niskani taakse ikššskuin hšn sillš tahtoisi pakoittaa minua tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin; hšnen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin lepyttšvšn herttaiset ja niin voimakkaat. Minun tšytyi, vakuutti hšn vihdoin tuolla pššn keikkauksella, jolla hšn aina tahtoi antaa painoa sanallensa, uskoa hšntš siinš, ettš hšn tiesi tuhansin kerroin paremmin mitš Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikššn tohtori, ja ainoastansa Jumalata piti meidšn kumpaisenkin tšssš totella, eikš minkššn tohtorin inhimillistš viisautta. Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hšn, ei ymmšrrš mitš rakkaus on. Jos minš olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, ettš hšn olisi jakanut kaiken hyvšn kanssani ja niinpš mahtanee Jumalan tahto myŲskin olla ettš saman rakkauden pitšisi saada jakaa minun suruni ja tautini; mutta tšssš kohden olivat tohtori K. ja Taivahan Herra eri mieltš -- kuta enemmin hšn puhui tohtorista, sitš enemmšn nškyi hšnen vihansa hšntš kohtaan enentyvšn. Hšn luuli sitšpaitsi niin varmaan ja hšnen ššnensš kšvi tštš lausuessaan niin kummallisesti lempešksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi -- ettš juuri se, ettš me niin sydšmmellisesti rakastimme toisiamme, olisi parempi parannuskeino minulle kuin mikššn tohtori voisi keksiš. Hšn tunsi, ettš hšnen mielensš kšvisi sairaaksi ja ettš hšn joutuisi epštoivoon, ellen minš enšš rakastaisi hšntš, sillš sitšhšn olimme jo tehneet siitš saakka kuin voimme muistaa, niin ettš nyt oli liian myŲhšistš koettaa saada meitš eroitetuksi. Yksi asia oli nyt lujasti pšštetty -- tštš ajatellessaan ilmoittivat hšnen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua hšnen isšstšnsš -- ja se oli, ettš hšn mitš pikemmin aikoi ilmoittaa koko meidšn suhteemme isšllensš. Tšmš ei enššn, sekš minun ettš hšnen tšhtensš, saanut olla mikššn salaisuus. Hšnen isšnsš rakasti hšntš suuresti, ja hštštilassa tahtoi hšn yksivakaisesti sanoa hšnelle, ettei hyŲdyttšisi hšntš eikš ketššn muuta -- hšn tarkoitti tšllš šitiššn -- kauvemmin koittaa saada jonkun lšškšrin viekoittelemaan minua hšnestš. Kaikista všhin tahtoi hšn tietšš mistššn "veljeydestš ja sisaruudesta" meidšn všlillšmme, niinkuin hšn ylenkatseella lausui, ja ikššskuin saadaksensa tšmšn ajatuksen oikein tukahdetuksi, kšski hšn minun, hšnen seisoissaan minun edessšni ja kiihkoisella innolla katsellen minua kasvoihin, antamaan hšnelle suudelman merkiksi siitš, ettš me vielš olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, ettš me tššllš maan pššllš voisimme mennš naimisiin. Minš syleilin hšntš, suutelin hšntš lšmpimšsti ja kiihkoisesti kerran, kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistšni. Sillš aikaa kuin hšn puhui, selkeni minulle ettš hšn vškevšllš, terveellš luonnollaan taisteli taistelun meidšn kumpaisenkin edestš, ja oikeuden edestš, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi nšyttšš, mutta jonka pyhyyden minš tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten todistusten. Minš sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut uneksia, samalla kuin minš kšsitin, ettš kaikki se, jota voisi kutsua ritarilliseksi itsensš uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa halvempi kuin meidšn rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat kumpaisetkin rakastavaiset ristiš ja se joka "ritarillisesti" tahtoo kantaa sitš yksinššn, pettšš vaan toisen. * * * * * Tunti tšmšn yhdessšolon jšlkeen Susannan kanssa, joka loppui uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minš melkein pimešssš talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien takana, viisi-hankapurtemme peršssš, yhdessš isšni ja kahden Martinez'in kanssa. Isšni istui harvasanaisena ja piti peršš, sillšvšlin kuin miehemme soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi erššstš salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minš ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitš oli tapahtunut tšllš lyhyellš ajalla ja tunsin itseni niin ššrettŲmšsti onnelliseksi. Me tulimme kotia yŲllš. Minš koetin maata hereillšni ja ajatella Susannaa ja kaikkea mitš hšn oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin kivi ja heršsin niin terveenš, onnellisena ja iloisena, ettš ainoastaan se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi sitš tuntea. Ja niin kšvi joka yŲ. Minš nukahdin ennen kun isšmeitšni oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeš, iloinen ja tyŲhŲn halukas kaiken pšivšš. Kšvi toteen mitš Susanna oli sanonut, ettš meidšn rakkautemme tulisi olemaan minulle parempana terveyden lšhteenš kuin mikššn tohtorin inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle. KYMMENES LUKU. Myrsky. Seuraavana Lauantaina jšlkeen puolen pšivšn alkoi se kauhea, kaksi pšivšš kestšvš myrsky, josta moni vielš puhuu kaikkein kauheimpana, mikš ikinš on Lofotissa raivonnut. Kaikeksi onneksi ei kalastus vielš ollut alkanut -- myrsky puhalsi luode puolelta suorastaan Lšnsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja lumiršntšš sekš vyŲrytti kauheita aaltoja sinne -- muutoin olisi ehkš saatu kuulla yhtš monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn jšlkeen vuonna 1849, jolloin yhtenš vuorokautena useampia satoja veneitš joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita veneitš, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitš ja pari suurempaa laivaa ajoi myrsky maalle. Myrsky kiihtyi yŲn kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissššn; me valvoimme kaikki ikššskuin ššnettŲmšn suostumuksen johdosta kynttilšn ššressš. Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminš, niin ettš me pelkšsimme niiden puhkaisevan lšven kattoon, ja uunin piiput ne vinkuivat niin ilkešsti ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi kuului se voimakkaalta, ilkešltš sankarinššneltš myrskyisessš yŲssš, všliin taas kurjalta hštšhuudolta. Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun joku talon všestš palasi, tehtyšnsš katselmus retken kartanon ympšri. Isšllšni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hšnen oli tšytynyt pšivšllisen jšlkeen kolmin kerroin kiinnittšš ankarain satamaan syŲksevšin hyŲky-laineiden tšhden. Usein nšin hšnen kiertelevšn kšsišnsš ikššnkuin rukouksessa ja senjšlkeen astuskelevan permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi hšnet ja hšn istuutui synkšsti silmšillen eteensš. Myrsky kesti yhš. Ulkoa kuului kumahteleva jyske -- joka hyvin kyllš voi tulla rantapuodista. Isšni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua liikutti syvšsti nšhdessšni hšnen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan tuottaa všhintškššn lohdutusta. Všhšš jšlkeen meni hšn kynttilšn valolla eteis-huoneesen, vaan palasi kohta kantaen kšdessšnsš vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua Virsikirjaa, josta hšn etsi muutaman rukouksen sekš meren-hšdšssš laulettavan virren. Kaikki vški kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen hartaushetkeš viettšmššn. Isšni laski suuret, ruskeat kštensš, joissa hšn piti virsikirjaa, kahden pŲydšllš palavan kynttilšn všliin. Aluksi luki hšn rukouksen ja lauloi sen jšlkeen virrestš joka všrsyn, joita me, kukin taitonsa mukaan, sšestimme. Todella oli tuo kuni rukous myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tšmš kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isšni sielussa. Myrskyn henkien luulimme jo hartauden hetkiš viettšessš tyyntyneen, vaan uusilla voimilla alkoi sen pšštettyš tuo turmiollinen luonnon raivo. Ylhššllš makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressš polvillaan ja risti lakkaamatta itsešnsš Kristuksen kuvan edessš. Varmaankin oli hšnellš paljon všhemmšn syytš huoleen kun meillš, sillš hšnen brigginsš oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitš turvasi tuulta ja aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hšn nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa vaaran uhatessa poikansa ja vškensš luo. Aamupuolella yŲtš nškyi ilma hiukan tyyntyneen ja všsyneinš astuimme levollen, jšttšen ainoastaan pari miehistš vahdiksi. Kello 10 paikoilla edellšpšivšllisen valkeni pšivš ja nyt voimme selvšsti katsella hšvitystš sen tšydellisyydessš. Sadottain makasi pššrakennuksen kattokiviš hajallaan pihamaalla, osa seinšn laudoituksesta tuulen puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, jšrveen vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista. Vielšpš rantapuotikin oli kšrsinyt vahinkoa. Sillš všlin liehui haaksi silminnšhtšvšssš vaarassa. Kaksi maalle kiinnitetyistš touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla, lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinššn suuri, valkonen villakoira, etukšpšlšt reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ššni aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etššllen voinut kuulua. Asema tuli yhš vaarallisemmaksi, sillš maahan kiinnitetty touvi oli sellaisessa jšnnityksessš, ettei sen keskustakaan sattunut mereen. Sen lisšksi kšvi niin ankara tuuli, ettš ihmisen oli mahdottoman vaikea pysyš pystyssškššn, sitš všhemmin rientšš avuksi. Minš kiipesin kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyš vastaan, ja josta voin hyvšsti silmšillš sekš meren ettš lahdelman yli. Lšnsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita pilviš. Rantaa lšhellš kohoili ššrettŲmšn suuria, kuohu-harjaisia vesi-vuoria, jotka sšrkyivšt roiskulla teršviš kallioita vastaan ja vetšytyivšt sen jšlkeen takasin, jšttšen lavean alan rannikkoa kuivaksi. Erššssš kohden, jossa kallio jyrkšsti kohosi merestš, pieksivšt aallot korkealle ilmaan levešn vaahto pylvššn, joka tuulen mukana syŲksi savun kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jšttilšis voimallaan luisua kalliota, milloin peittšen sen kuohuillaan, milloin jšttšen sen tyhjšksi taas ja tšmšn nšytelmšn pššllš taisteli usein, roikkuvin siivin, všsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa joutunut tuulien valtoihin. Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden. Hšmmšstyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hšnen -- se oli vškevš Jens, joka erššn toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne tuulen puolelta. Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hšn, sidottuansa nuoran vartalonsa ympšrillen, yksinššn keulaan ja alkoi vetšš haahtea vastatuuleen pitkin kovasti jšnnitettyš touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan veteen ja minusta nšytti usea laine syŲksyvšn sen kannelle. Haahden hiljaa kulkiessa eteenpšin seurasi isš ja vškemme levottomasti rantaa myŲten. Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivšt, kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetšš touvista, jota mies tarpeen mukaan laivan kannelta irroitti. Hšn oli juuri kiini sitomassa sitš laiva-renkaasen eikš enšš ollut tehtšvšnš kuin pari kššnnŲstš, kun me škkiš huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden všlttšmšttš tšytyi heittšytyš luotojen yli. Selvšsti oli nyt vahva Jens haaksineen suurimmassa vaarassa, sillš lii'oin jšnnitetty touvi tuskin voi kestšš enenemšš painoa. Minš nšin hšnen lemmittynsš Martinen vššntelevšn tuskissaan kšsišnsš ja kiiruhtavan rantaa pitkin luodoille pšin; kentiesi oli hšnellš aikomus heittšytyš mereen ja kiiruhtaa hšnelle avuksi, jota varmaan ei kukaan toisista katselioista ollut ajatellutkaan. Vaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hšn kiiruhti purteen alas, jossa vielš suojaa voi lŲytšš, -- ainoastaan ottaaksensa pitkšn liinan, kššri sen rauhallisesti useita kertoja ympšrillensš ja sitoi pššn kiini laiva-renkaasen, ei enšš luottaen omiin jšttilšis-voimiinsa. Tuskin oli hšn nšin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimšinen aalto, jota hšn vastusti nojaten eteenpšin ruumiillansa, purkautui luotojen yli. Ennenkuin toinen vielš kerkesi seurata, lisšsi hšn uutta jatkoa maahan sidottuun kiinnittimeen. Aalto vieršhti taaskin, vaan Jens seisoi jšrkšhtšmštŲnnš, kietoi lujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan. Jens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hšn nosti lantioiltansa liinat leveille, vškeville hartioillensa, kššnsi vielš, kukatiesi viimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jššhyvšisiksi; sitten taivutti hšn pššnsš kolmatta, viimeistš aaltoa vastaan, joka vieryi vaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana edellškšviŲitšnsš. Kun laine oli hajonnut, ei Jens enšš seisonutkaan luodolla. Hšdissšni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli paitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myŲskin Jensin hengetŲn ruumis korjattu merestš ja kannettiin ylŲs kartanoon. Aalto oli riistšnyt hšnen kerallansa, sittenkun liina hšnen hartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti. Tunnotoinna makasi hšn veden vaikutuksesta ja toinen kšsi, raastettuna veriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kšvi isš, auttoi hšntš kotiin kantaessa ja asetti hšnet vuoteelle. Kun Jens heršsi tulvasi hšnen suustansa verta ja haastaminen kšvi vaikeasti; vaan isš vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei hengen vaaraa ollut pelkššminen. Vahva Jens tuli rohkean tyŲnsš kautta, jolla hšn pelasti laivan, lavealta kuuluksi; isšni luona oli hšn siitš pšivšstš uskottu mies ja seuraavana kesšnš vietti hšn hššnsš Martinensa kanssa. YHDESTOISTA LUKU. Loppu. Nyt voin kirjoittaa tuon všhšsen, minulle kuitenkin niin suuri arvoisen, joka on kerrottavana -- kau'an aikaa on se ollut mahdotonta. Myrsky kesti Lauantain pšivšllisestš Maanantai yŲhŲn, jolloin se pšivšn vaaletessa laimentui tšydelliseksi tyveneksi; siellš tššllš kohoili vielš joku hyŲky laine. Samana pšivšnš laski Pappilan rantaan všellš tšytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota kotiin odotettiin. Kartanoon ylŲs kantoi neljš miestš hitaasti paaria, joiden peršssš kšvi mies ja nainen kšsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa kanssa. Minš tajusin kohta, mitš oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkššn epštoivoon. Surullinen sanoma, joka všhšš jšlkeen tuotiin meille, ei kertonut mitššn uutta minulle -- se ilmoitti vaan, ettš se, joka paareilla makasi, oli papin tytšr -- oli Susanna. Heidšn veneensš oli ainoastaan kolme neljšnnestš koto-rannasta, kun myrsky niin škisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki ja kaasi arvaamatta maata jo lšheisen venheen. Pappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen pššlle ja vški piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidšt ajeli tuon lyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hšn tšhystellš veteen kadonnutta lastansa, rientššksensš hšntš pelastamaan. Aaltojen rajusti kuohuessa venheen ympšrillš irroitti voimakas mies epštoivossaan itsensš kolmasti siitš ja syŲksi aina, ponnistaen kaikki voimansa, uiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielš kerran aikoi hšn uudistaa yritystšnsš, vaan vaimon valitusten ja rukouksien tšhden esti vški hšntš siitš. He kertoivat sittemmin nšhneensš hikipisaroiden kiertelevšn hšnen otsallansa, hšnen uidessansa jšškylmšssš vedessš ja hšnen jo usein aikoneen irtautua venheestš, seuratakseen lemmittyš lastansa. Liian myŲhššn havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli kietounut hšnen jalkoihinsa ja estšnyt hšntš kohoamasta ylŲs. Toki oli hšnen kuolemansa ollut pikainen ja helppo. Myrskyn kestšessš tšytyi heidšn viettšš koko Lauantai ja Sunnuntai lšheisessš talonpojan pirtissš, jossa papin vaimo všsymyksestš ja surusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan, hartaasti rukoillen, siinš kylmšssš suojassa, jonne Susanna oli kannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidšn piti matkustaa kotihinsa, oli hšn vaan tyyneesti iloinen, jšrjesti itse kaikki ja lohdutteli hellšsti katkerasti itkevšš vaimoansa. Koko illan ja seuraavan pitkšn yŲn vietin syvšssš, toivottomassa surussa ja pšštin seuraavana pšivšnš mennš katsomaan Susannaani, lemmittyšni, viimeisen kerran. Varhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi tavata isššni. Koko odotusajan istui hšn kalveana ja juhlallisena nojatuolissa, vaan isšni lšhestyessš kohosi hšn ylŲs ojentaen kyyneleet silmissš hšnelle kštensš. He kšvivšt istumaan ja pappi lausui, ettš isšni nyt nški edessšnsš onnettoman, nŲyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti rangaista, kššntšškseen hšnen mieltšnsš kokonaan puoleensa. Onnettomuutensa tšhden pyysi hšn nyt, ettei isšni enšš eroittaisi hšnestš muinoista ystšvyyttšnsš. Hšn ei tahtonut haastella siitš ikšvšstš seikasta, joka oli ollut syynš ystšvyyden rikkomiseen; hšn oli siinš tehnyt parhaan tuntonsa mukaan. Mutta hšnellš oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hšn laski kštensš olalleni, painoi minua ystšvšllisesti rintaansa vastaan ja istuutui takasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hšn huo'aten, avannut hšnelle kokonaan sydšmmensš muutamaa pšivšš ennen kuin Jumala kutsui hšnet luoksensa; silloin oli hšn ilmoittanut lempineensš minua jo pienuudesta saakka sekš antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen asiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani. Alussa oli hšn ankarasti vastustanut asiaa monesta syystš, niiden seassa erittšinkin kivuloisuuteni ja minun sekš hšnen nuoruutensa. Vaan Susanna oli osoittanut tšssš kohden niin syvšš vakavuutta ja lujaa tahtoa, ettš hšn, tuntien Susannan luonnon, oli selvšsti huomannut kuinka tšmš rakkaus, usean vuoden yhš vaan lisššnnyttyšnsš, oli jo niin lujaksi juurtunut, ettš sitš oli liian myŲhš enšš tukahuttaa. Nyt oli se hšnen ainoana lohdutuksenansa, ettš hšn, samana aamuna kuin heidšn oli lšhteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myŲntynyt lapsensa rukouksiin ja samassa myŲskin luvannut hankkia isšni suostumus yhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hšn tuossa lapsetoinna, ainoastaan ilmoittaen ettš isšnikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut hšnen ainoata lastansa. Tšstšlšhin tahtoi hšn aina, jos isšni vaan siihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin. Tuokion aikaa istui isšni vaaleana ja vai'eten; hšn nšytti ainoastaan hitaasti kšsittšvšn mitš hšnelle haasteltiin. Viimein kohosi hšn seisoalleen, tarjoten ššnetŲnnš kštensš papille. Sen jšlkeen laski hšn raskaasti kštensš olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempešllš ššnellš: "Poikani, olkoon Herra taivasten turvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitš lannistumatta!" Hšn oli jo ulos menemšssš, jšttšškseen meitš kahden kesken, vaan kššntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jšttšškseni Susannalleni viimeiset jššhyvšiset. Všhšš jšlkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myŲten. Me olimme tulleet ystšviksi ja hšn kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitš Susanna oli sanonut, voittaaksensa hšnen suostumustansa. Jumalan kiitos tiesi Susanna, lopetti hšn puheensa, isšssšnsš lŲytšvšnsš sen ystšvšn, johon hšn hšdšn hetkinš voi turvautua. Pappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat; hšn seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana hšnen kasvoillensa, sitten kššntyi hšn ympšri ja meni. Tuossa makasi hšn neitseellisessš, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat kietoneet seppeleen viheriŲitsevistš lehdistš valkoisilla ruusuilla hšnen pššhšnsš -- ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo nšky, jonka jo kerran olin nšhnyt tavara-huoneessa. Hienot kšdet lepšsivšt ristiin laskettuina hšnen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillš oman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hšn oli kantanut siitš hetkestš saakka, kun sai isšnsš suostumuksen. Tuo elossa niin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi, onnelliseksi hymyilyksi, joka pyhšllš kirkkaudella valaisi hšnen suloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hšn lepšsi niin lapsellisesti turvallisena, ikššnkuin hšn nyt tuntisi salaisuuden uskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen všhšpštŲisyyden yli ja liihoittelisi tuolla edellšni valkoisine siipinensš, neuvoaksensa sitš minulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hšnen tššllš maan pššllš kanssani eloansa viettšmššn. Kun huomasin itsešni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isš-meidšn hšnen ylitsensš viimeiseksi jššhyvšiseksi, painoin kevešn suudelman hšnen otsallensa, huulillensa sekš ristiin lasketuille kšsillensš, missš bronsi sormus oli ja poistuin taakseni enšš katsahtamatta. Kaksi pšivšš sen jšlkeen seurasin Susannaa hautaan. * * * * * Oli talvinen pšivš ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun tavallisuuden mukaan kšvin tervehtimšssš sitš kohtaa kirkkomaalla, jossa hšn lepšsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan pššlle. Puhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana marmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan itsešnsš seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen edessš, sillš antaakseen voimaa minulle kšymššn yksinšistš polkuani elšmšn laakson lšpi, pelkššmšttš uhkaavan mielen heikkouden voivan eroittaa meitš. Kun myŲhššn kesšllš ai'oin matkustaa etelššn laivalla papin ja hšnen vaimonsa kanssa, jotka lyhykšisessš ajassa olivat muuttuneet varsin vanhoiksi ja valinneet etelšisemmšn seudun vaikutus alakseen, kšvin viimeisen kerran hyvšisillš ystšvšni, surumielisen lauluniekan luona. Hšn soitteli taaskin minulle tuon viehšttšvšsti iloisen lempivien laulun, jota hšn jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka mielestšni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myŲskin toisen laulun soitteli hšn nyt -- ihmeellisiš, syvšsti liikuttavia ja surullisia sšveleitš, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen všreitš. -- * * * * * Tšhšn loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmšltš kertoa noista asioista, kuinka isšni avulla -- hšn kuoli samana vuonna kun otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin kŲyhšnš miehenš -- pššsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja kansakoulun opettajana, sillš se olisi vaan kertoelma sellaisesta yksityis elšmšstš, jonka aatelma kokonaan elšš menneiden aikojen tapahtumissa. Rakkauteni Susannaan oli, niinkuin hšn itsekin sellaisella luottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lšhteenš, joka varjeli minua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta -- mielen heikkoudesta. Kun rauhattomuuden ajelemana harhailin lšheisissš metsissš, tapahtui usein, ettš havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan edellšni, milloin taaskin lempešsti hymyillen lšhestyvšn vastahani, ja aaveilun kestšessš katosi všhitellen tuskani. Parina viimeisenš vuotena, tautini lisššntyessš, en ole voinut nšhdš hšntš ja sehtšhden on elšmšnikin tuntunut synkšltš, ikššnkuin pimeys laajasti peittšisi kaikki ympšrillšni. Vaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja tšysi-kuun helešsti maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni valkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla suortuvillansa sekš viittasi minulle kšdellšnsš, jossa sormukseni kiilteli. Minš tiedšn hšnen tuoneen ihanan sanoman, ettš kohta jo saan rientšš pois tuonne kohden taivahia yhtymššn jšlleen nuoruuteni lemmityn kanssa. End of the Project Gutenberg EBook of Aaveiden nškijš eli Kuvauksia Nordlandista, by Jonas Lie *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA NORDLANDISTA *** ***** This file should be named 24969-8.txt or 24969-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/4/9/6/24969/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.